Search your heart, search your soul

[Sarpa Didin kanssa tännepäin :>]

Oliver käänteli yksinäistä punaista ruusua levottomasti käsissään ravatessaan ympyrää Thimble Cottagen olohuoneessa. Fabien oli jo antanut periksi sille, ettei blondi mies kuunnellut mitään tai ketään, ja nakkasi videopelinsä aina tauolle siksi hetkeksi, kun Oliver tuli television eteen pyörimään kuluneissa farkuissaan ja ruudullisessa flanellipaidassaan, jonka hihat oli käärinyt kyynärpäihin saakka. Ranskalaispoika oli aikansa udellut Oliverin suunnitelmista, mutta saatuaan vastaukseksi lähinnä epäselvää muminaa ja kiihtyneitä huitaisuja käsillään, oli nuori asukas antanut asian olla ja jättänyt sinisilmäisen miehen yksin hermojensa kanssa. Oliver ei tuntunut edes huomaavan kämppistään, joten ratkaisu sopi molemmille. Fabien takoi vauhdikkain, ketterin sormin monimutkaisia näppäinyhdistelmiä yrittäessään selviytyä pelissä eteenpäin ja Oliver jatkoi ympyrän kulkemista kuin yrittäisi kuluttaa Thimblen lattiaan tasaisen uran. Yllättäen ulko-ovi kävi, kun Oliver pakotti jalkansa liikkeelle ja säntäsi kynnykseen kompuroiden viileään, aiemman sateen raikastamaan ulkoilmaan.

Miehen kädet tärisivät tuon astuessa sisään kartanoon, mutta valitettavasti moinen ei johtunut kylmästä. Hän oli melko varma, että oli tekemässä elämänsä suurinta virhettä ja halusi kiepahtaa saman tien ympäri ennenkö kukaan edes näkisi paikalle pelmahtanutta kalpeakasvoista tallityöntekijää, jonka silmien vauhko katse hyppi taulusta toiseen kartanon käytävällä. Mitä hän oikein kuvitteli? Ei hänellä ollut mitään oikeutta ilmestyä Didin ovelle ruusun kera anomaan, että nainen antaisi hänelle mahdollisuuden. Hänellä ei ollut mitään tarjottavaa ihanalle naiselle. Didin olisi parempi ilman häntä ja hänen avuttomia yrityksiään vihjata, että piti naisesta enemmän kuin pelkkänä ystävänä. Entä jos Didi pitäisi häntä vain ystävänä? Parempi kadota hetimmiten paikalta.
Oliver kääntyi jo lähteäkseen, mutta jähmettyi kesken askeleen. Ei. Hän oli tullut näin pitkälle, ja hän katsoisi tämän loppuun asti. Mikä edes oli pahinta, mitä voisi tapahtua? Didi nauraisi hänelle ja sulkisi oven päin naamaa. Hän oli elänyt pahemman läpi. Moisten ajatusten siivittämänä mies kiirehti kartanon halki portaikolle ja toiseen kerrokseen, eikä jäänyt odottelemaan kohottaessaan nyrkkinsä ja koputtaessaan Didin huoneen oveen. Jos hän antaisi itselleen yhtään enempää aikaa ajatella, hän kääntyisi ympäri ja pakenisi paikalta häntä koipien välissä. Ruusu oli tärisevien sormien otteessa selän takana kun mies yritti muistaa, miten sanat toimivat. Samperi soikoon. Olisi pitänyt kirjoittaa puhe valmiiksi kämmeneen tai pienelle lapulle, jolta luntata.

Didi oli toivottoman vaatekaappinsa ääressä. Se oli iso mutta silti täynnä aivan kaikkea. Didi oli tehnyt niin paljon kaikkea viime kuukauden, että päälle heitetyt vaatteet olivat olleet ensimmäiset löytyneet ja ne oli illalla heitetty takaisin kaapin laatikostoihin ja henkareihin miten sattui. Sellainen epäjärjestys oli vihdoin ja viimein saanut Didin tarpeeksi ärsyyntyneeksi niin että hän oli ottanut aikaa vaatteiden viikkaamiseen oikeille paikoilleen.

Päivä oli lähtenyt käyntiin hyvin tavanomaisesti. Hän oli herännyt aikaisin, käynyt aamusuihkussa, syönyt aamupalaa, antanut koirillekin ruokaa ja puuhastellut kaikenlaista hiljaisessa kartanossa. Hiirenhiljaista oli myös Didin vaalein värein sisustetussa, tilavassa makuuhuoneessa, jossa puisen vaatekaapin sisältö näytti jo paljon paremmalta. Hän oli erotellut t-paidat, pitkähihaiset paidat, villapaidat ja muut yläosat omiin pinoihin ja laatikkoihinsa ja kolisteli nyt henkareiden ja mekkojen ja housujensa kanssa. Jossain vaiheessa pitäisi varmastikin harkita vaatekaapin sisällön uusimista mutta se oli toisen päivän murhe.

Kun koputus kuului hänen huoneensa oveen Didi kääntyi äänen puoleen ja ihmetteli kuka saattoi kaivata häntä nyt. Didi sulki hiljaa vaatekaappinsa kaksoisovet ja käveli kiinniolevalle ovelle vieden hajamielisesti sormiaan vapaanaolevien hiustensa läpi. Oven takaa paljastui Oliver - hermostuneen näköinen Oliver.
"Moi! Mitä sinä täällä teet?" hän tervehti leveästi hymyillen ja nojautui puiseen oveen. Ei sillä, etteikö hän olisi toista halunnut nähdä, tietysti halusi. Oliver oli yksi hänen parhaista ystävistään Rosingsissa tai ainakin niin Didi oli päätynyt kuvittelemaan. Kai hän oli vältellyt tunteidensa myöntämistä itselleen (tai kenellekään muulle) ja aloitteen tekemistä, sillä ei halunnut nolata itseään ja pilata heidän ystävyyttään. Vaikka hän oli asiasta epävarma oli Oliver kuitenkin ihana, siitä hän ei päässyt mihinkään.

Hänellä oli ollut puhe valmiina viime yönä, kun hän oli odottanut unta saapuvaksi, mutta nyt jokainen sana tuntui kadonneen. Mies harkitsi jo luikkivansa pakoon, mutta kuullessaan askeleet oven toiselta puolen tiesi moisen mahdollisuuden kadonneen. Hän veti syvään henkeä yrittäen pakottaa katseensa rauhalliseksi ja keskittymään oveen, sen sijaan että se seilaisi vauhkona sinne tänne kuin pakotietä miehelle etsien. Ei ihme, että Rose oli nauranut hänelle - hän oli toivoton, mitä naisiin tuli.
"Moi", hän sai kähähdettyä jostakin kurkkua kuristavan tukoksen ympäriltä. Kasvoille kohoava hermostunut hymy muistutti enemmän pientä lasta kertomassa äidilleen, että oli rikkonut tuon kukkamaljakon kuin omasta tahdostaan paikalle tullutta aikuista miestä, joka tahtoi pyytää naista ulos. Oikeasti ulos, ei vain kahville epämääräisille puolitreffeille, jotka saattovat yhtä hyvin olla vain kaverusten tapa viettää aikaa työpaikan ulkopuolella.

"Tulin kysymään lähtisitkö kanssani ulos, joskus siis, ei juuri nyt, kunhan sinulle vain sopii ja olet vapaalla ja ehtinyt hoitaa Sunnyn", mies aloitti sanat toisiinsa sotkeutuen ja lähes hengittämättä ulos livahtaen. Hän tiesi harhailevansa aivan liikaa, mutta aivot tuntuivat menneen oikosulkuun ja hän kompuroi yksinkertaisimpienkin lauseiden kanssa.
"Ihan oikeasti ulos, syömään johonkin kivaan ravintolaan, niin kuin treffeille. Sellaisille oikeille, ruusujen ja suklaan ja kynttiläillallisen kera. Pidän sinusta ja haluaisin oppia tuntemaan sinut vielä paremmin ja… ja… ja toin kukan", hän lopetti kun sanoja ei vain enää löytynyt ja ojensi punaista ruusua käsi täristen naiselle. Hän ei tiennyt kukista mitään, mutta kukkakauppias oli selitellyt koko joukon ruusujen merkityksiä aina niiden väristä ja määrästä kukan lajikkeeseen lähtien, kunnes hän oli vain sanonut haluavansa jonkin, jonka kanssa sopisi pyytää naista ulos. Oliverin teki mieli kääntyä sillä samalla hetkellä ja karata paikalta takomaan viatonta ohjainta Fabienin kanssa. Tämä ei nyt ollut mennyt yhtään niin kuin hän oli suunnitellut. Missä oli se hieno, suorastaan runollinen puhe, jossa hän varmoin sanankääntein ja hetkeäkään epäröimättä voitti Didin puolelleen ja suorastaan hurmasi naisen niin, ettei tuo voisi tehdä muuta kuin suostua treffeille? Hänen vauhdikkaasta soperruksestaan päätellen jossakin hyvin kaukana omalla lomalla.

Didi katseli Oliveria kun tämä puhui ja hänestä tuntui, että jokainen sana kulki hänen ohitseen pikajunan tavoin. Ulos. Treffeille. Ruusuja ja suklaata? Hän otti kauniin ruusun ja katseli sitä ymmällään. "Wow", hän sanoi ja hymyili ruusulle. Okei se kuulosti ihan väärältä, kuin hän olisi halunnut kuulla jotain muuta. Treffit kuulostivat upealta. "Tai siis, ei wow, vaan kuulostaa upealta", hän korjasi nopeasti ja katsoi Oliveriin. Ei kai hän ollut kuulostanut torjuvalta, kun oli yllättynyt niin? Olivathan he käyneet kahvilla ja vaikka mitä mutta kertaakaan se ei ollut tuntunut oikeilta treffeiltä. Kynttiläillallinen kuulosti ihanalta. Ja kuinka helpottavaa olikaan tietää, että Oliver halusikin jotain enemmän sillä niin halusi hänkin.

"Lähden mielelläni kanssasi treffeille", hän sanoi hymyillen haluten selventää äskeistä soperrustaan. Hän käänteli ruusua käsissään ja sen vieno tuoksu oli ihastuttava. Se pääsisi aivan varmasti pieneen maljakkoon hänen pöydälleen. Didi ei kaivannut dramatiikkaa - Oliver, ruusu ja treffit olivat enemmän kuin tarpeeksi ja niin paljon enemmän kuin hän oli kuvitellut avatessaan oven.

Oliver oli aivan varma, että Didi sulkisi oven päin hänen naamaansa. Kuka ei tekisi niin, kun hän oli hädin tuskin onnistunut muodostamaan järkeviä lauseita? Ainakin Didi otti punaisen ruusun vastaan eikä näyttänyt siltä, että suunnitteli tunkevansa sen hänen kurkustaan alas, joten ehkä kaikki toivo ei ollut vielä hukkaan heitettyä. Miehen leuka putosi koomisesti kun Didi vakuutti sen kuulostavan upealta. Suurella vaivalla hän sulki suunsa etsiessään sanoja, joilla vastata naiselle. 'Sepä kiva' ei oikein välittänyt sitä viestiä, jota hän pyrki sanomaan. Onneksi Didi jatkoi puhetta ja hän saattoi vain kuunnella alati levenevä hymy kasvoillaan. Didi oli suostunut! Vastoin kaikkea, mitä hän oli kuvitellut, nainen oli itse asiassa sanonut kyllä. Nyt vain… Niin, mitä nyt? Hän oli ollut niin keskittynyt siihen, miten monella eri tavalla tämä voisi räjähtää hänen naamalleen, ettei hän ollut uhrannut puolikasta henkäystäkään sen pohtimiseen, mitä tekisi jos saisi myöntävän vastauksen. Hetkeksi sivuun pakotettu paniikki kohotti jälleen rumaa päätään.

"Ihanaa", hän sanoi tajuttuaan että hiljaisuus alkoi venyä aivan liian pitkäksi, kun mies yritti hapuilla muita sanoja hyödyttömän pääkoppansa sisältä. Mikä siinä olikin, että silloin kun he naljailivat Thimblen asukkaiden kesken, oli oikeat sanat kielellä ennenkö niitä ehti ajattelemaankaan, mutta nyt moisia ei tuntunut löytyvän mistään.
"En totta puhuen edes miettinyt, mitä tekisin jos suostuisit", Oliver naurahti ja hieraisi niskaansa nolona. Olisi todellakin pitänyt miettiä etukäteen kaikki vaihtoehdot, myös nämä, jotka tuntuivat pelkältä unelmalta ja sulalta mahdottomuudelta toteuttaa.
"Mutta tuota… öh… Miltä viikonloppusi näyttää?" Hän haravoi epätoivoisesti mitä tahansa kysyttävää, joka kävisi järkeen. Kun Didi oli kerran sanonut jo, että lähtisi hänen kanssaan ulos, ei kai tarvitsisi miettiä muuta kuin sitä, milloin naiselle kävisi.

Eipä ollut Didikään ajatellut päätyvänsä tällaiseen tilanteeseen. Oli tuntunut tyhmältä ihastua ihmiseen tietämättä oliko tämä yhtään samalla aaltopituudella. Onneksi hänen luulonsa olivat osoittautuneet oikeiksi. Hän oli liian onnellinen ja helpottunut välittääkseen hiljaisuudesta, joka laskeutui heidän päälleen. Mitäköhän Oliverin päässä liikkui? Hän itse tuntui pyörivän aivan toisessa ulottuvuudessa nyt kun hän tajusi, että oli oikeasti lupautunut treffeille. Milloinkohan hän oli viimeksi edes ollut? Viimeisimmästä suhteesta oli jo muutama vuosi ja viimeisin vuosikin oli kulunut pääasiassa töissä, ei hänellä ollut ollut koiran, ponin ja työn lisäksi aikaa tehdä muuta kuin nukkua,syödä ja lenkkeillä.

Didi ei osannut kuin hymyillä Oliverille. Miesparkaa, eikö hän todellakaan ollut uskonut mahdollisuuksiinsa? Ei hän omasta mielestään niin suuri saalis ollut, että hänen lähestymistään täytyisi jännittää. "Minulla ei käynyt mielessäkään kieltäytyä", hän vastasi.
"Vapaalta", hän vastasi nopeasti ja naurahti. Hän kävi läpi mielessään pikaisesti viikonloppuaan ja lisäsi, "lauantaina?"

Oliver hymyili Didin vastaukselle. Oikeasti? Hän oli pelännyt ehdotuksensa tulevansa aivan puskista, mutta ehkä hän olikin ollut juuri niin läpinäkyvä kuin Rose oli nauraen kiusoitellut. Tai ei ehkä aivan niin läpinäkyvä, kun Didi oli kuitenkin näyttänyt yllättyneeltä avatessaan oven.
"Lauantai sopii täydellisesti", Oliver vakuutti hymyillen. Hän olisi vapaalla koko päivän joka tapauksessa, joten ei olisi pienintäkään mahdollisuutta että töissä venähtäisi ja tulisi kiire. Sunnuntainakaan häntä ei kaivattu heti aamusta mihinkään, joten ei haittaisi, vaikka jännitys ja into (tai järkytys, kun hän onnistuisi pilaamaan treffit) pitäisi hereillä pitkälle seuraavaan yöhön. Lauantai oli mitä täydellisin päivä, mies päätti.
"Tulen hakemaan sinut kuudelta", mies ilmoitti vain ripaus epävarmuutta äänessään. Eikö kuudelta ollut ihan sopiva aika? Didi ehtisi hyvin liikuttaa poninsa aamupäivästä jos tahtoisi ja silti ehtisi käyttää tunteja hiuksiin ja meikkeihin ja mihin ikinä naiset aikaansa käyttivätkään, kun olivat lähdössä ulos. Hän ei tiennyt, kuinka paljon saattoi puhua hakemisesta, kun he asuivat naapureina ja lähtisivät vapaassa käytössä olevalla autolla, mutta se kuulosti oikealta tavalta muotoilla asia. Hän tunsi olonsa harvinaisen ruosteiseksi, kun ei osannut enää edes tämän vertaa.

Didi ei olisi varmaankaan kiinnittänyt Oliveriin niin tarkkaan huomiota ellei Bex olisi aikoinaan huomauttanut siitä, kuinka tämä oli katsonut häntä syntympäivillä silloin kun hän ei huomannut. Sen jälkeen hän ei osannutkaan jättää asiaa huomaamatta ja se jäi häiritsemään. Oli tuntunut typerältä kuvitella mitään Oliverista. Lopulta hän oli kuitenkin ajatellut, että Bex oli varmaankin ollut väärässä, mutta silloin hän oli itse jo mennyttä.

"Mahtavaa", Didi naurahti ja räpelsi oven nuppia. "Kello kuudelta käy ihan hyvin", hän nyökytteli. Hän ehtisi stressata treffejä koko päivän, hutiloida tallilla ja sotkea äsken siivoamansa vaatekaapin kolme kertaa. Vaatekaapin sotkemisesta naisen ajatukset harhailivat siihen, mitä ihmettä hän laittaisi päälle. Mekko? Hame? Kamalaa, hänellä oli liikaa vaatteita mistä valita. Ehkä hänen pitäisi yrittää pitää kaappi kohtuullisessa siivossa, kun sen järjestelyyn oli mennyt niin kauan. Toisaalta se saattoi olla mahdottomuus.

Hän halusi kysyä Oliverilta, josko tämä oli jo palautunut kauhumaastosta mutta hän ei osannut puhua. Miten sellaisesta palauduttiin? "Oletko... onko jo parempi olo sen maaston jälkeen?" hän kysyi hetken päästä ja mietti, josko olisi voinut kuulostaa yhtään hölmömmältä. Didi saattoi vain toivoa, ettei maasto ollut ollut liian traumaattinen Oliverille. Häneen ei ollut sentään sattunut, ainakaan hänen tietääkseen.

Oliver nyökkäsi helpottunut hymy huulillaan. Kuudelta, lauantaina. Hän hoki sanoja mielessään tauotta, sillä tätä hän ei voisi unohtaa. Ei mitenkään, se olisi jo liian surkea suoritus hänellekin. Hän saattoi silloin tällöin unohtaa missä tarhassa vastuuhevonen tarhasikaan ja mikä omistajan nimi oli, mutta treffejä Didin kanssa hän ei unohtaisi.
"Silloin siis", hän nyökkäsi vahvistuksensa hymyillen tietämättä oikein, mitä tehdä käsillään seistessään siinä oviaukossa. Hän päätyi sullomaan suuret kämmenet farkkujensa takataskuihin vaihtaessaan painoa jalalta toiselle. Täytyisi varmaan konsultoida kavereita parhaista ravintoloista Hexhamissa tai Newcastlessa, sillä hänellä ei ollut ollut suurta käyttöä treffipaikoiksi kelpaaville syöttölöille muutamiin vuosiin.

Mies nyökkäsi hymy värähtäen. Hän oli kunnossa, ei enää ollut mitään hätää. He olivat kaikki selvinneet Nelsonparkaa lukuunottamatta hengissä reissustaan. Maybe viiletti ympäriinsä omilla jaloillaan ja Lucy jaksoi hyppelehtiä heidän luokseen pelaamaan videopelejä silloin, kun joku heidän kolmionsa asukkaista oli vapaalla, joten kaikki oli kunnossa. Hänen ei tarvinnut murehtia itsestään tai edes hevosista, ei enää. Ei sillä että hänestä suurta hyötyä olisi maastossa mukana ollutkaan, mutta onneksi joukkoon oli mahtunut ne muutamat luotettavat työntekijät, jotka olivat pitäneet päänsä kylminä tilanteesta huolimatta.
"Joo, kaikki kunnossa", hän vakuutti nyökäten uudemman kerran. Oliver oli vältellyt maastoilua parhaan kykynsä mukaan tallin läheisiä ratsastusreittejä kauempana, mutta noin muuten kaikki oli kuten aina ennenkin.
"Olihan se hurjaa, mutta siitä selvittiin", mies kohautti pienesti harteitaan. Ei hän tiennyt mitä muutakaan sanoa. Koko maastolenkki tuntui niin sumuisalta, ettei hän aina herätessään ollut edes varma, oliko se ollut vain pelkkää painajaisunta.

Kuinkakohan nopeasti lauantai tulisi? Didi mietiskeli. Veikkaus oli, että se olisi täällä nopeammin kuin hän osaisi napsauttaa käsiään. Tämä tilanne oli kammottava, jännittävä ja ihana samaan aikaan ja se jos mikä hämäsi naista. Ei hän varmaan osannut enää edes olla treffeillä tai käyttäytyä normaalisti mikä ikinä nyt laskettiin normaaliksi. Hän varmaan kaatuisi tai sanoisi jotain typerää, ihan varmasti nolaisi itsensä sitten ja Oliver ajattelisi kuinka nolo hän on. Ei olisi nimittäin ensimmäinen kerta.

"Silloin siis", hän kääntyi katsomaan ovennupista Oliveria ja toisti tämän sanat varovaisesti hymyillen. Pitäisi keskittyä eikä myllätä tuollaisia asioita päässään. Hän oli aikuinen fiksu nainen, kyllä hän osasi treffeillä käydä, oli käynyt ennenkin vaikka kuinka paljon. Ja kyseessä oli Oliver eikä mitkään sokkotreffit, jotka joku hänen ystävistään oli "hänen ilokseen" järjestänyt jonkun mahdollisimman limaisen ihmisen kanssa.
"Hyvä kuulla", Didi hymyili nyt varmemmin. "Minä ratsastan Ivorya nyt sillä aikaa kun Lucy parantelee", hän sanoi sitten ja ajatteli kömpelöä höpsöä ruunaa. Sen ratsastaminen olisi mielenkiintoista ja hauskaa, oli mukavaa saada vaihtelua töpsöttävistä poniaskeleista ja itsepäisestä laiskuruudesta, vaikka Sunny olikin juuri sen takia niin ihana. "Hauska päästä ratsastamaan kunnon kokoisella hevosella pitkästä aikaa."

Oliver nyökkäsi Didin puheille Ivorysta. Lucy olikin maininnut ohimennen, että oli usuttanut kömpelön ruunansa taloudenhoitajan vastuulle. Hän epäili ettei Lucy aivan ymmärtänyt Ivoryn ratsastamisen olevan mielekästä puuhaa muillekin, sillä tapa jolla tallityöntekijä kertoi ratkaisustaan sai sen kuulostamaan siltä, että Lucy oli joutunut vähintäänkin lupaamaan kuukauden palkkansa Didille. Didin puheista jäävä kuva oli suorastaan päinvastainen.
"Ivory on kiva hevonen", Oliver myönsi hymyillen. Hän oli käsitellyt hevosta useaan kertaan, muttei ollut koskaan ratsastanut ruunaa. Hän epäili että putoaisi ensimmäisen kompuroinnin myötä, vaikka Lucy saikin niissä kyydissä pysymisen näyttämään vaivattoman helpolta.
"Hyvä että tykkäät. Teet meille kaikille ison palveluksen. Lucy olisi muuten varmaan itse jääräpäisenä kiivennyt selkään, kipsistä viis", hän naurahti muistellen naisen mutinaa siitä, miten päivien viettäminen sisätiloissa oli ajaa tuon hulluksi. Ainakaan jalkaansa parantelevan naisen ei tarvitsisi murehtia hevosestaan, kun se oli osaavissa käsissä.
"Mitä Sunnylle kuuluu? Onko se edelleen enemmän karvapallo kuin poni?" Hän virnisti aiemman jännityksen sulaessa kokonaan pois. Oli vaikea edes muistella, miksi kädet olivat tärisseet tänne tultaessa, kun nyt mikään ei saisi pidettyä hymyä poissa huulilta.

"Tykkään kyllä, minulle kelpaa ihan mikä hevonen vain", hän naurahti ja tiesi sen olevan liiankin totta. Onneksi hänelle ei oltu vielä tarjottu mitään sekavaa hevosta. Monta vuotta ilman rakasta ratsastusharrastusta olivat saaneet hänet hyvin innokkaaksi mitä tuli mahdollisuuksiin päästä ratsaille. Hän tiesi, että jos aikoi ratsastaa Ivorya ihan kunnolla siitä ei tulisi helppoa mutta milloinpä Sunnynkaan ratsastus oli helppoa ollut. Välillä se oli jopa tuskaista. Lucylle hän teki kuitenkin tällaisen palveluksen vaikka miten mieluusti - kuuluihan sitä ystävää hädässä auttaa. Hän olisi kuitenkin tallilla.
"Lucy änkemässä Ivoryn selkään sen järjettömän kipsin kanssa olisi kyllä huvittava näky", Didi nauroi. Pitäisiköhän Lucya vahtia, ettei tämä rupeaisi jalkansa kanssa järjettömyyksiin. Onneksi Paulus oli olemassa, hän ei varmasti antaisi Lucyn pelleillä.
"Sunnylle kuuluu hyvää! Vähän ollut motivaatio-ongelmia koulupuolella", hän selitti ja oli tyytyväinen, kun he saattoivat puhua hevosista, jotka olivat ylivoimaisesti helpompi aihe kuin treffit. "Onhan sillä karvaa mutta ainakin puolet siitä on nyt klipattu, niin se on vähän siedettävämmässä kunnossa tarhasta tullessaan..." Klippaaminen oli ollut ehdottomasti talven paras päätös mitä tuli hevosenpitoon, eikä Sunnykaan näyttänyt niin hölmöltä kuin hän oli alunperin kuvitellut.

"Älä sano tuota hänen kuullen", Oliver parahti ylilyödyllä dramatiikalla, ja naurahti päälle. "Lucy muuten tekee sen oikeasti." Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö ainoa syy Lucyn pysymiseen sisätiloissa ollut Pauluksen ja Effien yhdistetty tahdonvoima. Naisparka ei ollut innoissaan pitkästä pakollisesta sairaslomastaan, mutta onneksi tuolla oli edes se huvittava täplikäs tuholaispentunsa.
"Sitä on liikkeellä", mies naurahti ymmärtämättä, mikä kouluratsastuksessa tarkalleenottaen oli niin kammottavaa, että niin hevosten kuin ratsastajien motivaatio oli hukassa. Hän ei toki hypännyt esteitä tai ratsastanut sileällä, joten hän oli varsin huono tuomaroimaan moisessa. Hän kävi lähinnä maastossa, ja jos ei käynyt, niin ratsasti kentällä samaan tapaan kuin maastossakin. Sitä ei voinut kouluratsastukseksi kutsua hyvällä tahdollakaan, mistä valmentajat muistuttelivat aina pari kertaa kuukaudessa.
"Hyvä niin. Se oli pelkkää karvaa aiemmin ettei sieltä alta edes erottanut ponia", mies virnisti. Hän toivoi, että ehtisi käydä useammin moikkaamassa suloista ponia, mutta usein lähti tallilta heti päivän päättyessä eikä jäänyt tervehtimään tuttujen hevosia, elleivät ne sattuneet tulemaan käytävällä vastaan.

"En ota riskejä", Didi hymyili Oliverille. "En haluaisi nähdä häntä rikkomassa itseään yhtään enempää vaikka ihan varmasti on kamalaa vain makoilla nyt. Olisin itsekin ihan pulassa, jos en pääsisi tekemään töitä tai ratsastamaan." Olisi hirvittävää joutua pitkäksi aikaa toimettomaksi kun ei pääsisi lenkille tai puuhastelemaan.
"Niin on. Mutta en voi syyttää sitä, onhan se sille rankkaa. Sen kunto ei ole vielä ihan huipussaan, pitäisi saada sitä massua kavennettua", hän kertoili. Laihdutuskuuri oli toiminut ensimmäiset kuukaudet mutta ajan kuluessa Didi oli tullut sellaiseen johtopäätökseen, että pidemmälläkään aikavälillä Sunnysta ei tainnut saada sporttisen mallista vaan se oli vain luonnostaan tukeva.
"Nojoo, klippaaminen oli yllättävän kivutonta ja siitä on kyllä ollut hyötyä", Didi vastasi. "Mitä sinulla on tänään muutes suunnitelmissa?" hän kysyi uteliaisuuttaan sitten.

Oliver nyökkäsi, vaikkei aivan täysin ymmärtänytkään ongelmaa, joka kaikilla tuntui olevan siitä, että joutuisi sairaslomalle. Hän ainakin nauttisi palkallisesta lomasta hetken tai kaksikin. Kai se pitkän päälle kävisi tylsäksi, mutta ei Lucy nyt niin kauaa ollut vielä ollut asuntonsa vankina. Kai heillä vain oli aivan erilainen käsitys työmoraalista ja vapaa-ajasta. Hän olisi mielellään viettänyt useamman päivän elokuvia katsellen ja videopelejä takoen, kun taas Lucy sai moisen puuhan kuulostamaan pahimmalta mahdolliselta rangaistukselta.
"Voi pientä", hän naurahti lämpimästi. "Onhan se nyt julmaa joutua laihdutuskuurille", hän pudisteli päätään. Poniparka. Vaan eivätkö ponit olleet luonnostaan pyöreitä ja lihavanpulskeita? Hän ainakin muisti kaikki ponit lapsuudestaan juuri sellaisina. Ehkä niistä oli myös hevosmaisempia, siroja versioita, mutta kukapa sellaisen tahtoisi kun voisi ottaa ihkaoikean, jääräpäisen tappijalan.
"Ei oikeastaan enää yhtään mitään", Oliver vastasi harteitaan kohauttaen kädet farkkujen takataskussa. Thimblessä olisi varmasti videopeliturnaus käynnissä, mutta sitä tuskin saattoi laskea varsinaiseksi ohjelmaksi, kun se tuntui olevan heidän vakituinen tapansa kuluttaa aikaa. Ruotsalaisvahvistus oli ehdottomasti tuonut paljon kaivattua vaihtelua tiimiin, sillä kahden Fabienin kanssa heidän pelinsä tuppasivat jämähtämään samoihin uriin.
"Oliko sinulla suunnitelmia vielä illaksi?"

Hän oli liian toimelias ollakseen ylimääräisellä lomalla. Hänestä ei ollut makaamaan vaikkapa koko vapaapäivää sängyssä vaikka hän osasikin tietysti rentoutua. Ei vain liian pitkään, silloin jaloissa alkoi kihelmöimään liikkeen puute. Kai hän oli vannoutunut urheilija ja lenkkeilijä - juokseminen oli veressä oli se sitten paikasta toiseen kiirehtimistä tai lenkkeilyä.
"On se kai, pitäisi varmaan salakuljettaa enemmän porkkanoita niin rupeaisi motivaatiokin nousemaan", hän vitsaili vaikka asia oli varmasti juuri vastapäivään. Onneksi Sunny oli oikein suloinen ihan omana itsenään. Kunhan sen kunto nousisi se saisi Didistä näyttää miltä huvitti, olkoon vaikka karvainen vuoden läpi ja tukka silmillä.

"Okei", Didi nyökkäsi ja työnsi kädellään hiuksensa toisen olan taakse. "Eipä hirveämmin mitään, ennenkuin tulit siivosin jääkaappia... katsotaan jos jaksan lähteä lenkille ja lenkin kautta kauppaan", hän lisäsi. Oliverista varmaan tuntui, että hän oli aina lenkkeilemässä. Tai, ehkä hän olikin. Joko tallilla, kartanolla, tai lenkillä. Ajatus oli huvittava, sillä hänellä oli kyllä elämässään muutakin - kai.

Kaapin siivoaminen kuulosti rasittavalta ja raskaalta puuhalta, mutta hyvä jos edes joku jaksoi silloin tällöin käydä kaappejaan läpi. Hän ei jaksanut, mikä heijastuikin siihen, miten paljon käyttämätöntä rojua vaatekaappien perukoilla lojui. Olisi hyvä siivota nekin joskus perusteellisesti, mutta mihinkä sitä nyt kiire olisi.
"Taas", hän ei voinut olla kiusaamatta kun Didi suunnitteli lenkkiä. Nainen oli kyllä yksi urheiluhullu, jos häneltä kysyttiin. Miehen teki mieli holhota Didiä, kieltää lähtemästä yksinään pimeyteen ja kehottaa jumppaamaan sen sijaan sisällä, mutta kukapa hän oli ohjeita antamaan. Ehkä hän voisi etsiä Sawyerin käsiinsä ja ujuttaa toisen lenkkihullun Didin suojelijaksi juoksulenkeille. Ajatuskin naisen päästämisestä pimeään iltaan yksinään sai verenpaineen koholle.
"Ole varovainen ja pysy vain valaistuilla ja hyvin liikennöidyillä reiteillä", mies pyysi sen sijaan että olisi käskyttänyt toista ympäriinsä. Hänellä ei ollut lupaa eikä oikeutta siihen, mutta huolelleen hän ei mitään voinut. Entä jos ratsukoita häiriköinyt asemies ei turhan tarkkaan katselisi, ampuiko ihmisen vai eläimen? Hän oli lähes valmis uskomaan, että sekopää oli joku vankilasta paennut sarjamurhaaja, joka vain etsi seuraavaa uhriaan ja kylvi kauhua ympäristöönsä.

Didikään ei pitänyt vaatekaapin siivoamisesta, se oli hidasta. Nytkin se oli kestänyt ikuisuuden ja kaikki vaiva olisi kohta turhaa, kun hän vahingossa sotkisi laatikoiden järjestyksen ja viikatut vaatteet uudestaan. Hän tiesi kokemuksesta, että viitsiytyisi pitämään paidat viikatuissa pinoissa ehkäpä kolme päivää ja sen jälkeen alamäki lähtisi. Juuri nyt se näytti kuitenkin niin miellyttävältä ja organisoidulta, että työ oli ollut tekemisen väärti.
"Hups", Didi nauroi. "Kolme kertaa viikossa ei ole edes paljoa", hän puolustautui. "En sentään juokse joka päivä..."
Oliverin suloinen huolenpito sai Didin hymyilemään. Ihanaa, että toinen välitti. "Pysyn kyllä. Ei tulisi mieleenkään kokeilla onneani tällä hetkellä", hän sanoi kuitenkin vakavemmin vaikka hymyili yhä. Tietenkään täällä päin missään ei ollut paljoa liikennettä tai väenpaljoutta mutta hän saattoi silti valita kulkiko metsätietä vai autotien viertä. Jälkimmäinen oli ehdottomasti mieluisampi vaihtoehto. "Onneksi olen nopea", hän vitsaili sitten.

Kolme kertaa viikossa oli kolme kertaa liikaa, jos häneltä kysyttiin. Mies tiesi hyvin, että urheili liian vähän, mutta muutettuaan tallin välittömään läheisyyteen, ei seuraa jalkapallopeleille löytynyt niin helpolla kuin Hexhamista. Toki hän voisi lainata autoa ja ajaa vanhan ystäväporukkansa seuraksi palloa potkimaan, mutta se ei tuntunut kaiken vaivan arvoiselta. Ennen oli ollut niin helppoa, kun oli saattanut vain vaihtaa rennompiin vaatteisiin, napata pallon kainaloon ja hölkätä kentälle, jolle muutkin kokoontuivat.
"Hyvä", mies nyökkäsi vakavana, mutta tukahdutti huolensa. Kyllä Didi osaisi pitää itsestään huolta, eikä hänen kertomuksensa maastosta, joka kummitteli edelleen silmäluomilla aina kun hän silmänsä sulki, auttaisi naista lainkaan. Hän oli jo kuulostanut tukahduttavalta Rosen korviin, kun oli varoitellut sisartaan kerrasta toiseen, vaikka tyttö asuikin Newcastlessa isoäitinsä luona lyhyemmän koulumatkan tähden.
"Siitä on varmasti etua", Oliver naurahti kieltäytyen ajattelemasta, mitä kaikkea kamalaa sekopää voisi keksiä. Kauhukuvien maalailusta ei ollut apua kenellekään.

Kolme kertaa oli osoittautunut Didille mukavaksi rytmiksi vaikka hän aina välillä joutuikin vaihtamaan lenkkipäiviä kiireidensä takia ja oli vuoden vaihteen aikoihin skipannut muutamia kertoja pelkkää laiskuuttaan. Myös alkutaipaleella Sunnyn kanssa lenkkien sovittaminen uuteen arkirytmiin oli vaikeaa mutta nykyään se sujui siinä missä muukin. Hän oli oppinut löytämään aikaa pakostakin lenkeille vaikka ne olisivatkin hieman myöhempään. Kesäisin, kun oli kirkasta, se ei paljoa haitannut mutta iltaisin talvella se tottakai piti naisen enemmän varuillaan. Huolimatta kamalasta psykopaatista ei Didi kuitenkaan nytkään jättäisi lenkkejään välistä. Kai hän jaksoi uskoa, ettei mies sentään viattomia ihmisiä vainonnut vaikka hän saattoi olla täysin väärässä.

"Turhaan huolehdit", hän vastasi ja vakuutteli sitä itselleenkin. "Ei kannata kuitenkaan sulkeutua koteihin pelkäämään vaan pitää jatkaa elämistä. Se on kuitenkin vain yksi typerä mies, ei se voi kaikkialla olla samaan aikaan."

Oliver nyökkäsi. Aivan varmasti huolehtikin, mutta ajatuskin siitä, että kukaan joutuisi maastolenkin kaltaisen painajaisen keskelle sai huolen nostamaan päätään vastustamattomalla tavalla. Oli parempi olla liian varovainen kuin ottaa ylimääräisiä riskejä, joten hän ei olisi laittanut pahakseen, vaikka olisi voinut pysytellä pelkissä sisätiloissa ja tallin välittömässä läheisyydessä siihen asti, että kiväärimies saataisiin kiinni ja telkien taakse.
"Ei voi tietenkään", mies vakuutti nyökäten. Se ei estänyt ajattelemasta kaikkia muita asioita, joita sekopää voisi tehdä häiritäkseen heidän arkeaan. Jo nyt omistajien keskuudessa sai olla varuillaan siitä, mitä sanoi, ettei ajaisi ihmisiä paniikin valtaan. Onneksi heille oli annettu tarkat ja selkeät ohjeet siitä, mitä sanoa ja miten puhua tapahtumista, joista ei mielellään olisi tarvinnut puhua lainkaan, jos häneltä kysyttiin.
"Ehkä siis päästän sinut lenkille että ehdit ajoissa nukkumaankin", mies naurahti hieraisten niskaansa ja mietti, pitäisikö hänen sanoa vielä jotakin. Hän oli saanut pyydettyä naisen treffeille kanssaan ja aika oli sovittuna, joten kaipa tässä oli kaikki. Olisi kamalaa yrittää peitota hermot uudemman kerran vain jonkin yksittäisen kysymyksen tähden.

Tällainen tilanne isolla tallilla vaikeutti varmasti arjen asioita. Hän saattoi kuvitella, kuinka vainoojamies mustamaalasi tallia kun ja jos se tulisi kunnolla julki ja ellei hänen elämänsä olisi kietoutunut rakkaaseen Rosings Parkiin hänkin olisi varmasti miettinyt kahdesti mitä tallialueella teki hevostensa kanssa. Talli oli upea paikka täynnä upeita, kalliita hevosia ja se oli kieltämättä hyvä kohde... jos oli psykopaattiasemies. Mikään ei oikeuttanut Didin mielessä miehen tekosia ja hän oli kiitollinen, että tuo ei ollut saanut yhtä maastoseuruetta enempää vahinkoa, sillä se oli aivan tarpeeksi.
"Niin kai", Didi naurahti myös ja katsoi ruusua, jota vielä piteli. Olipa tälle päivälle tullut erikoinen käännös. Mikäköhän oli saanut Oliverin liikkeelle juuri nyt? Mikä ikinä se olikin, Oliver ei olisi voinut ilmestyä hänen huoneensa ovelle sopivampaan aikaan. Kun Didistä tuntui, että hän hymyili liian typerästi itsekseen hän kohotti katseensa takaisin Oliveriin. "Joo, pitää varmaankin vaihtaa juoksuvaatteet päälle", hän nyökytteli eikä osannut sanoa muuta.

Oliver nyökkäsi ja peruutti puolikkaan askeleen, ennenkö pysähtyi miettimään. Kuuluisiko hänen halata tai jotain? Mies pakotti nopeasti itsensä kauemmas oven pielestä ennenkö ajaisi itsensä hulluksi pohtimalla mitä hän sai tai ei saanut tehdä. Lauantaina. Kuudelta.
"Hyvää lenkkiä", hän toivotti pehmeästi hymyillen ja sulloi kädet farkun etutaskuihin. Hartioitaan köyristäen mies kääntyi harppoakseen nopeasti hiljaisen kartanon halki takaisin ulko-ovelle ja omaan asuntoonsa, jossa Fabien heitteli kysymyksiä olkansa yli samaa tahtia kun poimi nettiyhteyden varassa pelaavien hahmoja tarkoilla laukauksilla. Oliver lysähti sohvalle ja liittyi peliin ohjain kädessään. Oli helpompi vastailla nuoremman kysymyksiin, kun molempien katseet olivat liimautuneet ruutuun ja siellä liikkuviin sotilaisiin.

"Kiitos", hän vastasi Oliverille ja antoi miehen perääntyä ja lähteä ilman sen isompia hyvästelyitä. Hän katsoi kuinka tämä katosi käytävän kulman jälkeen portaisiin ja kääntyi sitten takaisin huoneeseensa ja antoi oven sulkeutua jääden vain raolleen. Hän katseli ruusua, jonka laski makaamaan pöydälleen, odottamaan maljakkoa, ja hymyili.

23.1. lauantai-ilta

Didi suki hiuksiaan hermostuneena ja katseli kuinka kiharat ponnahtivat hänen sormiensa hätäisistä liikkeistä takaisin paikalleen. Ne olivat ihan sotkussa, pään molemmille puolille tehdyt paksut letitkin olivat ihan sottaiset. Ne yhdistyivät niskassa ja pitivät siten muutoin vapaana liehuvat puolipitkät hiukset aisoissa. Kello olisi ihan kohta kuusi, hänen paranisi kerätä itsensä nyt tai ei koskaan - miten yhdet treffit saattoivat saada hänet näin jännittyneeksi. Hän ei ollut osannut keskittyä yhtään ratsastaessaan Sunnyn ja vielä vähemmän, kun hänen oli täytynyt valita mitä laittaisi päälle. Nyt hän kuitenkin seisoi vaatteet päällä ja pieni ruskea olkalaukku oli mahdollisimman täynnä mahdollisia tarvittavia asioita - avaimet, puhelin ja vähän kaikkea muutakin. Didillä oli päällään violetti yksinkertainen puolipitkähihainen mekko ja mustat polvisukat. Hän katseli asuaan, jonka oli koristanut ohuella hopeisella kaulakorulla ja ruskeilla nahkasaappailla, ja mietti josko se oli riittävä ja sopiva. Hänen mieltään rauhoitti se, että kyseessä oli Oliver, eikä joku tuomitseva tuntematon ihminen. Oliverin kanssa hän osaisi olla oma itsensä ja ihan rauhassa, kai. Treffit ne vain olivat.

Hän katsahti ruusua, joka oli pienessä kapeassa lasimaljakossa hänen pöydällään, ja pakkasi laukkuunsa loppuun hymyillen. Kun hän oli valmis kello oli vajaa kuusi ja hän lähti huoneestaan vilkaisten itseään vielä peilistä. Peilistä katsoivat kevyesti mutta taitavasti meikatut kasvot ja niiden ilme oli jännittynyt. Hän voisi mennä alakertaan Oliveria odottamaan, Didi ajatteli kun asteli portaita alas korot kopisten.

Oliver oli käyttänyt lähestulkoon koko vapaapäivänsä siihen, että piti itsensä kiireisenä. Hän oli siivonnut koko Thimble Cottagen lattiasta kattoon, vaikka se oli vaatinut kolmea erillistä kävelykertaa ulkoroskiksille ja silti jostakin löytyi aina vielä yksi tyhjä limupullo. Fabienin palatessa ennen neljää oli nuori ranskalainen nauraen varmistellut, että oli tullut oikeaan rakennukseen. Thimble oli tuskin koskaan näyttänyt niin siistiltä miehen asuinaikana. Fabienin sulloessa mikroaterian lämpenemään, Oliver keskittyi ajelemaan leukansa ja poskensa sängestä vapaiksi. Hän oli jo käynyt pitkäksikin laskettavassa suihkussa, kun oli unohtunut hermoilemaan vilpoisan veden alle. Vaaleahiuksinen mies oli valmis kauan ennen aikaa, jolloin oli luvannut ilmestyä Didiä noutamaan, joten pyöritteli pienen kaupunkiauton avaimia käsissään yrittäessään keksiä jotakin tekemistä, jolla saisi ajan kulumaan.

Fabienin kanssa muutaman kierroksen sotapeliä pelattuaan Oliver nousi sohvalta ja vilkaisi itseään peilistä hermostuneena. Ranskalaiskämppis oli vakuuttanut, että hän näytti oikein kelpoiselta suuntaamaan kaupunkiin kauniin naisen kanssa, mutta Oliver ei ollut aivan varma siitä. Hän oli yrittänyt kesyttää usein tallipäivän myötä enemmän tai vähemmän vallattomaksi käyvää tukkaansa, mutta yritykset olivat epäonnistuneet yksinkertaisesti siitä syystä, ettei hän osannut tehdä hiuksilleen mitään. Parempi siis antaa niiden olla samaan tapaan valloillaan kuin yleensäkin. Sitähän varten hän parturilleen maksoi. Oliver nappasi raikkaan keltaisen kukkakimpun käsiinsä, suoristi tummanpunaista villaneulettaan ja lähti kävelemään kartanolle musta takki harteillaan. Hän ei omistanut mitään kovinkaan juhlavaa, joten oli päätynyt siisteimpiin tummansinisiin farkkuihin jotka oli löytänyt kaappinsa perukoilta.

Oliver pyyhki huolellisesti kengänpohjansa eteismattoon astuessaan sisälle kartanon aulaan. Hän oli ajoissa, ja eivätkö naiset olleet aina myöhässä? Mies ei voinut kuin toivoa, etteivät Fairchildit ilmestyisi juuri sillä hetkellä jostakin, sillä hän epäili näyttävänsä suorastaan koomiselta seistessään kukkakimppu käsissään eteisessä, uskaltamatta vielä suunnata Didin ovelle. Miehen yllätys oli melkoinen, kun korkojen kopina kiinnitti huomion ja hetkeä myöhemmin kulkijaksi paljastui Didi. Hän räpytteli tyhmänä silmiään tuijottaessaan vain naista, ennenkö hermostunut hymy levisi kasvoille.
"Vau, näytätpä sinä hyvältä", hän kehui niin nopeaan tahtiin, että sanat kompuroivat toisiinsa. Hänen teki mieli läimäistä omaa takaraivoaan moisen takia. Hän oli toivoton.
"Toin kukkia, kuten lupasin", hän naurahti yrittäen peitellä hermostustaan, joka sai järsimään alahuulta.