Search your heart, search your soul

"Hankalaahan tämä on", hän naurahti, mutta nyökkäsi kuitenkin. "Lohifile kuulostaa herkulliselta." Siitä oli aikaa kun hän oli viimeksi syönyt kunnon kalaa kun sitä harvoin tuli kotona tehtyä. Rose osasi tehdä uunissa lohifileestä herkullista, mutta hän onnistui kerrasta toiseen kuivattamaan kalan kun jotain siitä yritti tehdä. Onneksi Thimblessä ei katsottu pahalla pizzalähetin saapumista, koskaan.
"Toivottavasti ruoka on niin hyvää kuin miksi sitä on kehuttu", mies pohti ojentaessaan listaa takaisin tarjoilijalle tuon kirjattua tilaukset ylös. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö ruoka todella olisi herkullista, mutta hänen käsityksensä herkullisesta ruuasta erosi varmasti lähestulkoon ammattikokkina toimivan Didin käsityksestä. Niin kauan kuin nainen pitäisi ruuastaan, olisi hän tyytyväinen.
"Mitä Lilylle muuten kuuluu?" Mies kysäisi huvittuneena muistaessaan pienen karvapallon, joka mennä touhotti ympäri kartanoa isompien mukana.

"Lohifilee kuulostaa kyllä mahtavalta", Didi sanoi ja eksyi valittuaan wokin silti selailemaan kalaruokia. Ei, hän halusi wokkia, hän päätti ja ojensi listan pois ennenkuin tilasi mitään muuta.
"Aivan varmasti on", hän sanoi vakuuttuneena asiasta. Näin hienossa paikassa ei varmasti voinut olla huonoa ruokaa, se oli kuvailtukin listassa niin herkullisesti. Tottakai hän olisi aavistuksen kriittinen saamalleen annokselle muttei rupeaisi siitä valittamaan... ellei se olisi syömätöntä. Ei hän kehtaisi valittaa ruoasta tai kritisoida sitä Oliverin seurassa. Se olisi typerää.
"Hyvää sille kuuluu", Didi vastasi sitten. "Se viihtyy näin talvesta paljon enemmän sisällä ja tallissa. Se on ruvennut seuraamaan minua Nemon sijasta ja joudun varomaan kokoajan ettei se jää hevosen tai jonkun muun alle." Toisaalta Didi oli kuitenkin tyytyväinen, että koira oli sisällä eikä jäätynyt ulkona.

Oliver nyökytteli. Sitä hänkin toivoi. Olisi ikävää todeta, että hän oli tuonut naisen aivan surkeaan paikkaan illalliselle. Ehkä olisi pitänyt käydä testaamassa ravintola etukäteen. Tulla joskus lounaalle vaikka siskon kanssa, mutta nyt se oli myöhäistä. Ei auttanut kuin toivoa että kaikki paikkaa suositelleet eivät olleet menettäneet makuaistiaan totaalisesti.
"Voi ei", hän naurahti kuvitellessaan pienen koiran viipottamaan jalkoihin. Eikö sen päälle astuisi tai sitä potkaisisi? Hänestä tuntui, että isommatkin koirat olivat aina kulkureitillä, mutta ne nyt sentään korkeintaan kampittivat, jos niitä päin kulki riittävän lujaa. Pieni koirahan jäisi alle, oli kyseessä sitten ihminen tai hevonen tai suurempi koirakaveri. Hyvä että Lily oli vielä yhtenä kappaleena.
"Ehkä se oppii siinä sivussa tallin tavoille kun hiihtelee kannoillasi", mies pohti kuvitellen pienen karvakasan juoksemaan Sunnyn ja Didin perässä ympäri käytäviä. Tai sitten ei oppisi. "Lucyn koiran ensimmäinen vierailu tallilla päättyi siihen, että sitä piti kantaa sylissä jotta se pysyisi poissa hankaluuksista", Oliver muisteli huvittuneena dalmatialaisen kommelluksia. Mikäköhän sen nimi edes oli.
"Joten siihen verrattuna Lily on jo oikea tallikoira."

"Eiköhän. Mutta ainakaan vielä se ei aivan tajua, että käytävällä sitä on vaikeampi väistää kuin ulkona ja ovia täynnä olevassa tallissa saattaa myös jäädä jumiin", hän sanoi huvittuneena.
"Kerran se seurasi jotakuta varustehuoneeseen ja jäi sinne, kun eihän se tietenkään osaa avata ovia kun on niin pieni."
Hän ei kuitenkaan huolehtinut koiran perään liiaksi, sillä se tiesi kyllä nykyään miten voimalla hevoset liikkuivat ja kuinka pieni tämä oli niihin verraten. Ainakin Didi kuvitteli niin. Talli oli myös vilkas paikka, ovet kyllä kävivät ja koira luikahti helposti välistä jos koki tarpeelliseksi. Se oli usein Nemon seurana, kuten oli ollut alustakin lähtien, joten se joutui ongelmiin harvoin yksin.

"Lucyn pentu on ihana... mutta valitettavasti pennut eivät taida syntyä tallikoiriksi", Didi sanoi hymyillen. "Lily on päässyt pitkälle siitä hienohelmasta, minä se saapui Rosingsiin."

"Voi ei", Oliver naurahti ajatellessaan oven taakse jumiin jäänyttä koiranpentua. Onneksi tallissa ramppasi vähän väliä väkeä, joten ovia auottiin jatkuvasti eikä pikkukoira voisi olla jumissa yhdessä paikassa liian kauaa. Ellei sitten tunkisi jonkun hevosen karsinaan, joka olisi ulkona koko päivän.
"Eivät todellakaan", mies pudisteli päätään ajatellessaan rasavillejä koiranpentuja, joiden ainoa tarkoitus tuntui olevan kaiken syömisen yrittäminen. Lucy toi pentunsa aina mukanaan kun tuli keppiensä kanssa Thimbleen pelaamaan videopelejä jonkun vapaalla olevan asukkaan kanssa, ja joutui jatkuvasti rääkymään täplikkään tuholaisen perään, ettei koiravauva järsisi kenkiä piloille tai terottaisi purukalustoaan tuolin jalkaan.
"Onneksi nekin oppivat joskus tavoille. Tai sitten eivät", hän naurahti. Hän ei ollut koskaan omistanut koiraa, joten mitäpä hän olisi niistä tiennyt. Ehkä Higgins, Nemo ja Foxy eivät koskaan olleet olleet terminaattoreita, jotka yrittivät tuhota kaiken. Oli vaikea kuvitella sitä, kun nuoremmat koirat osasivat edelleen hyppiä tielle innostuessaan jostakin.
"Mitä kotikonnuillesi muuten kuuluu?" Mies kysäisi kun ei tiennyt, mistä muustakaan viritellä keskustelua. Mistä ensimmäisillä treffeillä edes kuului puhua? Hän tiesi jo riittämiin Didin työstä ja tunsikin naista sen verran, ettei voisi kysellä ihan perinteisiä tutustumisjuttuja. Hevosista ja koiristakaan ei voisi loputtomiin puhua, vaikka ne mukavia olivatkin.

Oli kieltämättä ollut huvittavaa löytää varustehuoneesta Lily, kun se odotti oven takana orpona, että joku avaisi oven. "Se oli varsin tyytyväinen, kun pääsi takaisin tallin puolelle", Didi sanoi hymyillen.
Lily oli ollut aina vähän avuton ja toivoton, mutta se oli onneksi jo vuoden ikäinen. Oli outoa ajatella pikkukoiraa "niin isona", kun se oli vasta ollut kämmenen kokoinen rääpäle, joka lähinnä tuhisi hänen sylissään.
"Suurin osa onneksi", hän naurahti. "Tallielämä ainakin teki Lilylle hyvää. Siitä tuli itsenäinen hieno koira." Tai ainakin niin itsenäinen, kuin pienestä karvapallosta saattoi tulla.
"Siellä Skotlannin puolella he elelevät", hän kohautti olkiaan. "Isällä on paljon töitä ja Dhirajilla mukamas kamalasti koulua", hän sanoi huvittuneena. Kohta 11-vuotias pikkuveli oli kyllä yksi pelle. Miten sen ikäinen saattoi olla kiireinen? Ehkä he olivatkin enemmän samanlaisia, kuin hän kuvitteli. Molemmat olivat perineet vanhempiensa luku- ja opiskeluinnon.
"Äiti suunnittelee jo kesän reissua Intiaan innoissaan", hän sanoi ja leveä hymy levisi naisen kasvoille vahingossakin. Hän rakasti vierailuja Intiaan, vaikka siellä kaikki olikin niin dramaattisen erilaista kuin pohjoisessa Englannissa ja Skotlannissa.

Oliver nyökkäili. Niinhän se oli varmasti tehnyt. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Lucynkin pennusta tulisi vielä hyvä lisä maastolenkeille. Varmasti tosin kestäisi vuoden tai parikin, että koira oppisi riittävän luotettavaksi kumppaniksi, että sen uskaltaisi päästää irtonaisena hevosten sekaan. Sen vähän mitä pentu oli tallilla pyörähtänyt, oli se osoittanut täydellistä itsesuojeluvaiston puutetta.
"Minkä ikäinen veljesi olikaan?" Oliver kysyi aidon kiinnostuneena. Hän oli yrittänyt painaa faktan mieleensä aiemminkin, mutta se oli livennyt muistista hetkessä. Nuorempi kuin Didi, sen hän tiesi, mutta kuinka paljon, siitä hänellä ei enää ollut pienintäkään aavistusta.
"Lähdetkö sinäkin? Mukaan Intian reissulle, siis", mies tarkensi hymy huulillaan. Se kuulosti kerrassaan uskomattomalta. Hän ei voinut uneksiakaan matkasta jonnein niin kauas. Intia oli varmasti täysi vastakohta Englannille.

Lucyn pennusta myös kasvaisi isompi ja kestävämpi koira, kuin mitä Lilystä ikinä tulisi. Dalmatialaisista tulisi vahvoja kun taas Lilyn töppöjaloilla lähinnä puuhasteltiin karsinoilla.
"Maaliskuussa 11 vuotta", Didi nauroi. "15 vuoden ikäero veljen kanssa on välillä aikamoista... mutta Raj on ihana." Veli vaan lähestyi pelottavan nopeasti murrosikää, muutaman vuoden päästä pikkuveljeä ei varmaan kiinnostaisi sisko enää ollenkaan ja elämä tuntuisi tympeältä. Tai sen suuremmin koulunkäyntikään. Hän toivoi kaikkea jaksamista vanhemmilleen jo etukäteen.
"Tietysti", hän vastasi Oliverille. "Olen mennyt pienestä pitäen. En nyt tietysti joka kesä mutta ainakin joka toinen kesä", hän kertoi ja naurahti. "Vaikka se on kaukana, tietyllä tapaa se silti tuntuu kuin toiselta kodilta." Intia oli ihana maa, siellä oli kaunista ja erikoista, värikästä ja äänekästä. Siellä oli sukulaisia ja kaikki lapsuuden tarinat heräsivät henkeen kadulla kävellessä. Hän ei tiennyt parempaa tapaa viettää yhden tai kaksikin viikkoa kesästään.

Oliver naurahti. Aivan. Didin pikkuveli oli vielä suorastaan vauva, jos heihin vertasi.
"No varmasti. Viisikin vuotta tuntui paljolta", Oliver pudisteli päätään huvittuneena. Rose oli sentään jättänyt väliin koko murrosikään kuuluvan kiukuttelun ja kapinoinnin, mutta silti viisi vuotta oli tuntunut suunnattoman suurelta erolta heidän välillään. Ei ehkä nyt enää, mutta nuorempana sitäkin enemmän.
"Vau, se kuulostaa upealta", mies vastasi lämpimästi. Hän ei osannut edes kuvitella, millainen Intia olisi. Hän ei ollut koskaan poistunut edes Englannin rajojen sisäpuolelta, puhumattakaan sitten Euroopasta. Mielikuvat Intiasta rakentuivat puhtaasti muutamien elokuvien pohjalta, eivätkä varmasti olleet lähelläkään totuutta.
"Kerro toki lisää Intiasta", hän rohkaisi vilpittömän kiinnostuneena. Olisi ihana kuulla naisen tarinoita kaukomaasta, jossa tuo oli käynyt useaan kertaan. "Mstä pidät eniten siellä?"

"Ajattele, että olen 32 kun Raj on vasta täysi-ikäinen", Didi sanoi ja irvisti. Yli 30-vuotias ei kuulostanut lainkaan, vaikka hän olisi huhtikuussa jo 26. Aika kului liian nopeasti, hän ei ollut valmis aikuistumaan, ei vielä. "Hyi ei olisi pitänyt ruveta ajattelemaan tuollaisia", hän nauroi sitten. Ajatukset mieluummin sinne Intiaan.

"Mistäköhän aloittaisi, Intiassa on niin paljon kaikkea", Didi sanoi unelmoivasti. "En voi mitenkään valita jotain tiettyä. Rakastan ruokaa, heidän uskontoaan, vaikka olenkin ollut aina kristitty, luontoa ja eläimiä. Ja ihmisiä", hän luetteli kunnes tajusi listan jatkuvan ikuisuuksiin, jos hän jatkaisi sillä radalla.
"Minulla on paljon sukua siellä, äidin puolelta", hän selvensi, "asumme yleensä tädilläni Delhissä ja käymme äidin sisarusten luona pohjoisessa ja Delhin keskustassa." Hän rakasti Intiaa ja lähti sinne yleensä äitinsä ja veljensä kanssa mutta joskus myös äidin veli tuli mukaan ja aikoinaan myös äidin vanhemmat. Didin onneksi Rajia oli ruvennut kiinnostamaan Intian elämä ja viime kesinä hänen kanssaan oli saanut juosta ympäri Delhiä. "Äiti päättää yleensä mitä kaikkea teemme. Ei se eroa paljoa lomamatkasta: nähtävyyksiä, päätöntä kävelyä ympäriinsä, Delhissä on hirmuisasti kaikkia vanhoja paikkoja."

Se kuulosti kieltämättä hurjalta. Hänelle riitti se, että Rose tuli viisi vuotta jäljessä. Se oli oikeastaan sopiva ero heidän välilleen. Riittävän suuri, jotta hän oli selkeästi isoveli ja perheen aikuinen, mutta riittävän pieni, jotta hän saattoi samaistua paljon Rosen pohdintoihin ja muisti edelleen, millaista elämä siinä kohtaa oli. Mies terästäytyi, kun Didi alkoi puhua Intiasta. Se kuulosti niin… erilaiselta, kaukaiselta ja tavoittamattomalta. Hän yritti maalata mielessään kuvaa maasta naisen puheiden myötä, mutta se tuntui vaikealta. Mitäpä hän olisi Intiasta tiennyt, muuta kuin mitä sattui nyt kuulemaan.
"Kuulostaa aivan uskomattomalta", hän hymyili. "Toivottavasti nautit tänäkin kesänä reissustasi. Se on varmasti yksi vuoden parhaista viikoista", hän arveli - miten ei olisikaan ollut, kun pääsi ulkomaille tapaamaan sukulaisia ja kiertelemään ympäri katuja. Oliver hymyili lämpimästi, vilpittömästi hyvää lomaa naiselle toivoen. Täytyihän ulkomaanmatkoista ottaa kaikki irti.
"Olet siis varmasti ehtinyt jo nähdä yhtä ja toista siellä", hän jatkoi, "mikä on suosikkimuistosi?"

"Intiassa on kyllä erilaista ja uskomatonta", Didi sanoi hymyillen. "Varmasti nautin, ei epäilystäkään." Hänen äitinsä perhe oli alusta lähtien ollut tyytyväinen siihen, että hän meni naimisiin englantilaisen kanssa ja vaikka vanhemmat sisarukset olivatkin halunneet jäädä Intiaan pitivät he hänestä ja Rajista kuin omista lapsistaan kun he kävivät kylässä.

"Olen joo, huonossa ja pahassa", hän hymähti. Intia oli upea maa, mutta kaiken kaikkiaan aivan erilainen kuin Englanti myös varallisuuden ja hygienisyyden puolesta. Sinne meneminen oli aikoinaan pieni kulttuurishokki ja vieläkin hän joutui tottumaan kaikkeen, kun oli saanut vuoden nautiskella Englannin luksuksesta. "Kyselet kamalan vaikeita", hän nauroi ja mietti hetken. "No, niin stereotyyppistä kuin tämä onkin, minusta Taj Mahalin näkeminen paikan päällä muutama vuosi takaperin oli upeaa. Se on Delhistä yli kolmen tunnin päässä mutta silloin päätimme lähteä päivän autoretkelle." Oliverin kanssa Intiasta jutteleminen sai Didin nostalgiseksi mutta myös odottamaan tämän kesän reissua innolla. Saisi nähdä mitä kaikkea he eksyisivät tekemään. Oli myös mukavaa jutella hänen juuristaan, koska ne tulivat harvoin puheeksi muun kuin perheen sisällä.

Oliver naurahti Didin mukana. Ehkä hänen kysymyksensä olivat vaikeita, mutta oli ihana kuulla enemmän Didistä niiden kautta. Naisen puhetta oli ilo kuunnella ja hän huomasi oppivansa yhtä ja toista ihan vain sen kautta, että kyseli Intiasta, josta Didi puhui ilmeisen mielellään. Eipähän tarvinnut yrittää väkisin keksiä keskustelunaihetta, kun yksi oli tarjoiltu heille näin täydellisesti.
"Se on varmasti henkeäsalpaavan kaunis paikan päällä", hän nyökkäsi muistellen kaikkea, mitä oli Taj Mahalista kuullut. Se oli varsin vähän, mutta palautti mieleen suuren, mahtipontisen rakennuksen, joten kaipa sellaisen näkeminen omin silmin oli muutaman tunnin ajomatkan arvoinen kokemus. Mies oli jo muotoilemassa seuraavaa kysymystään, kun tarjoilija saapui höyryävien ruokien kera.
"Kiitos", mies suuntasi kiitoksensa tarjoilijalle ja hymyili lautasen yli Didille. Ainakin annokset näyttivät hyviltä, jos ei mitään muuta. Ei kai mikään herkulliselta näyttänyt voisi pahaa ollakaan.

"Hyvää ruokahalua", hän toivotti hymyillen ja pohti, mihin keskustelu oli jäänyt. Intiaan ja Taj Mahalin reissuun. Pitäisikö jatkaa siitä, vai antaa naiselle mahdollisuus puhua välillä jostakin muusta? Oliver päätyi maistamaan annostaan pohtiessaan ratkaisuaan. Okei, hänen ruokansa oli ainakin makuaisteja hivelevää.
"Mitä odotat eniten tämän kesän reissultasi?" Mies päätti kysyä. Ehkä Didi osaisi kääntää keskustelun muualle, jos kyllästyisi muistelemaan Intiaa.

Didi huomasi puhuvansa Intiasta mielellään. Vaikka se ei näkynyt hänen arkielämässään, oli se tärkeä osa häntä ja ehdottomasti yksi niistä osista, jotka olivat tehneestä sen ihmisen mikä hän nykyään oli. Hän oli jo nuorena tavannut aivan eri oloissa asuvia ihmisiä ja nähnyt millaista elämä oli toisella puolen maailmaa - se oli hyvin silmiä avaavaa. "Se oli upeaa", hän osasi vain sanoa. Mausoleumin arkkitehtuuri ja mosaiikit ja se miten upeassa kunnossa sitä pidettiin vetivät hiljaiseksi.
Haaveiluistaan Didin katse nousi tarjoilijaan ja hän katsoi eteen tuotua herkullisen näköistä annosta. Vasta kun ihana mausteinen tuoksu tavoitti hänet, Didi huomasi kuinka nälkäinen oikeastaan oli. Hän nyökkäsi leveästi hymyillen tarjoilijalle ja katsoi sitten Oliveria. "Samoin sinulle", hän sanoi ja katsoi miehenkin annosta, joka näytti yhtä ihanalta kuin hänenkin omansa.
"No tässä vaiheessa, kun on käynyt jo jonkun kymmenen kertaa siellä ei ole enää mahdotonta määrää nähtävyyksiä, mitä kiertää. Varmaan käydään jossain Rajin takia", hän kertoi otettuaan ensimmäisen suullisen ihanaa wokkia. "Mutta äidin yhden siskon tytär sai esikoisensa syksyllä ja hänen näkemistään odotan kyllä paljon", Didi sanoi ja hymyili ajatukselle pienestä pojasta. Hän oli nähnyt kyllä kuvan pikku-Chayaankista mutta pelkkä kuva oli kaukana siitä, miten ihania vauvat olivat oikeasti.
"Tämä on muuten ihan älyttömän hyvää. Entä sinun?", hän nauroi ja otti uuden haarukallisen.

Oliver nyökkäili kun ei viitsinyt puhua suu täynnä lohta ja maalaisperunoita. Hän kuunteli kuitenkin tarkkaavaisesti, mitä Didi kertoi suunnitelmistaan tulevalle reissulle. Kävi järkeen, ettei samoja nähtävyyksiä kävisi katselemassa kerrasta toiseen, mutta onneksi Didillä oli selkeästi varasuunnitelma jos toinenkin valmiina.
"Pikkuveljesi on varsin onnekas", hän naurahti ajatellen pientä poikaa ihailemassa Intiaa nuoruuden intoa täynnä. Oli varmasti upeaa nähdä maa ensimmäisiä kertoja kunnolla - vaikka varmasti sinne palaaminenkin oli aina mukavaa. Hän ei osannut kuvitella itseään matkustamaan kahden maan väliä siihen tapaan, mutta se ei tarkoittanut, etteivätkö jotkut toiset voisi nauttia elämästään niin.
"Tämä on oikein herkullista", mies vakuutti hymy huulillaan. Kyllä lohesta vain sai hyvää kun sitä osasi valmistaa oikein. Hän ei halunnut edes alkaa arvailemaan kaikkien niiden kymmenien mausteiden nimiä, joita ruoka-annoksen valmistamisessa oli varmasti käytetty. Hän ei edes tiennyt kuin korkeintaan neljän eri mausteen nimet, ja siinä oli jo suola ja pippuri mukaanlaskettuina.
"Hyvä että pidät. En ollut koskaan ennen käynyt täällä, mutta monet kehuivat tätä. Ymmärrän nyt hyvin, miksi", Oliver naurahti.

"Niin on. On kiva, ettei Intiaan meneminen ole Rajista pakkopullaa vaan hän oikeasti haluaa nähdä ja kokea kaikkea... niinkuin minäkin", Didi vastasi ja noukki wokista vihanneksia. Hän tunnisti herkkusieniä, sipulia, porkkanaa, chiliä ja papuja ja iso lautanen wokkia oli varmasti täynnä paljoa muutakin.
"Siltä se näyttääkin. Tämä vaikuttaa todella mukavalta paikalta", hän sanoi ja katseli Oliverin ohi ympärilleen. "Ensimmäisiksi treffeiksi olen hyvin vakuuttunut", hän lisäsi ja virnisti. Ei hän ollut ajatellutkaan, että Oliver sössisi näitä treffejä. Hän oli nähnyt vaivaa jo kukista lähtien ja kukilla ja hyvällä ruoalla hänet jo voitti puolelleen.

Hänen oli vaikea kuvitella lasta, jonka mielestä matkustaminen olisi pakkopullaa - tai hetkinen, ei sittenkään. Varmasti puolet Rosings Parkin asiakaskunnasta oli nuorempana ollut juuri sellaisia. Matkustaneet niin paljon ja niin usein, että lopulta matkalaukkujen pakkaamisesta oli tullut pakollinen riesa, jota yriteltiin vältellä keinolla millä hyvänsä, paitsi jos samalle reissulle pakattiin mukaan myös hevonen ja sen tuhannet kilpavarusteet.
"Hyvä niin", Oliver naurahti siemaistuaan vettä lasistaan. "Toivoin, että saisin ehkä mahdollisuuden viedä sinut uudestaan ulos", mies myönsi hymyillen vain ripaus hermostusta äänessään ja eleissään. Ehkä tämä keskustelu olisi pitänyt säästää treffien loppuun, mutta kun näin hyvä tilaisuus oli tarjoutunut jo tässä kohden, ei hän ollut osannut purra kieltää. Olisi varmaan pitänyt. Hän ei halunnut edes kuvitella, miltä Rosen ilme näyttäisi kun sisko eittämättä utelisi, miten ilta oli sujunut. Hän saisi varmaan pitkin korvia tästä hyvästä. Minkä hän sille mahtoi, ettei ollut saanut liikaa mahdollisuuksia hioa deittailutaitojaan huippuunsa viime vuosina.

Muutaman kesän jälkeen Rajia ei enää jännittäneet pitkät lennot kuten alussa, jonka jälkeen veli oli ennemminkin odottanut sympaattisella ja loppumattomalla innolla Intian reissuja. Sama päti tämänvuotiseen retkeen, joka olisi pojalle neljäs.
"Oh", Didi virnisti häkeltyneenä. "Voin paljastaa, että tätä menoa sinulla on sellaisiin aika hyvät mahdollisuudet." Hän ei nähnyt mitään syytä, miksei olisi halunnut jatkaa treffien merkeissä Oliverin kanssa. Hyvän seuran lisäksi wokki oli erinomaista, joten Didillä ei ollut pienintäkään aikomusta kieltäytyä tulevistakin treffeistä. Hän halusi nähdä, mitä heistä tulisi.
"Asiasta aivan toiseen, miten Rosella menee?" hän kyseli hetken päästä ja hymyili Oliverille. "Nyt kun minä päivitin kuulumiset oman sisarukseni puolelta haluan tietää onko Rose saanut jo tarpeekseen yliopistosta?" Didi epäili sitä mutta halusi tietää kuitenkin.

Oliver hymyili leveästi Didin sanoille. Oliko? Ehkä hän ei ollut siis tuhonnut kaikkia mahdollisuuksia aivan vielä, vaikka kädet tuntuivatkin aika ajoin niin kömpelöiltä että oli ihme, kun ruokailuvälineet eivät olleet jo pudonneet kilisten ja kolisten lattialle.
"Rosella menee hyvin", mies naurahti syötyään suunsa tyhjäksi. Mitäköhän siskosta edes voisi kertoa, Rose kun ei turhan paljoa hänellekään päivitellyt yliopistostaan. Hän ainakin epäili, että sisko kertoi tarinoistaan kaikista kevyimmän version ja säästi hänet yksityiskohdilta - tai sitten Rose oli jatkanut samaa rauhallista elämäntyyliään yliopistossakin rankan biletyksen sijaan.
"Hän ei suostu tulemaan pois kampukselta", mies hymähti ylpeyttä kasvoja koristavassa hymyssä. Hänen älykäs, nerokas siskonsa loisti lääketieteellisessä, eikä tuntunut ainakaan vielä lyyhistyvän työtaakkansa alle.
"Paljon on ties mitä tapaamisia erilaisten opiskelijajärjestöjen kanssa, ja sitten tietenkin itse opiskelukin. Rose on ihan rakastunut yliopistoonsa", hän naurahti. "Asuisi varmaan kirjastossa, jos siellä olisi keittiö ja suihku."

"No hyvä", Didi vastasi tyytyväisenä Oliverin siskon puolesta ja kiersi haarukkaansa nuudeleita.
"Hän siis todellakin omistautuu yliopistoelämälle", Didi sanoi naurahtaen kevyesti ja naposteli annostaan. "Ihana kuulla, että hän viihtyy. Hän kuulostaa jopa ahkerammalta kuin minä."
Didi oli aina rakastanut opiskelua ja lähtenyt hyvine arvosanoineen yliopistoon innoissaan mutta huomannut pian, että meni aivan loppuun ottaessaan liikaa vastuuta ja asioita kontolleen. Oli hyvä, jos Rose oli löytänyt hyvän tasapainon kaiken väliltä toisin kuin hän, jonka illat olivat lopulta kuluneet aivan muualla kuin kirjojen parissa. Kun viimeisenä vuotena sosiaalipsykologia oli tursunnut hänen korvistaan oli esimerkiksi jokaperjantaiset juhlat tai mikä tahansa muu kuulostanut paremmalta kuin opintojen kääriminen kasaan.
"Toivottavasti kaikki sujuu hänellä opiskeluiden kanssa tulevaisuudessakin", Didi sanoi ja toivoi Oliverin ihastuttavalle siskolle kaikkea hyvää, sillä sitä Rose ansaitsikin.

"Hän todella omistautuu sille", mies vahvisti naurua omassakin äänessään. Hän oli aina kiusannut kaikella isoveljen rakkaudella kirjoihin tuntikausiksi hukkuvaa siskoaan, mutta nyt oli pakko myöntää, että Rose oli onnistunut rakentamaan itselleen upeat palikat elämään. Oliver ei epäillyt hetkeäkään, etteikö pikkusisko valmistuisi hyvin paperein ja loistavin suosituksin työelämään, pääsisi harjoitteluun siihen sairaalaan mihin tahtoi ja jonakin päivänä eläisi hyvää, turvattua elämää työtään rakastaen.
"En ymmärrä, miten kukaan voi olla niin ahkera", Oliver myönsi naurahtaen. "Mutta kai sitä jaksaa, jos rakastaa opiskelujensa aihepiiriä. Rose on jo nyt kertonut innoissaan ties mitä asioita, joita on oppinut. Suurin osa menee minulta niin kovaa ja korkealta ohi, etten edes ymmärrä, mistä hän puhuu." Hän ei tosiaankaan ollut korkeasti koulutettu älykkö, joka menestyisi yliopistossa. Sisko oli vienyt ne geenit hänenkin osaltaan.
"Sitä minäkin toivon", mies huokaisi. Tuntui turhalta edes yrittää puuttua Rosen opiskeluun, kun tyttö tiesi itse häntä paremmin, mitä oli tekemässä. Hän ei tiennyt, missä kohtaa saisi huolestua työmääristä, joita Rose harteilleen kasasi. Ehkä siinä kohtaa, kun sisko kuulostaisi enemmän stressaantuneelta kuin onnelliselta. Hän söi tyytyväisesti lohtaan puheensa lomassa. Hän ei voinut kuin ihmetellä, miten hyvin kaikki oli sujunut tähän asti.

"Siitä on vielä hänelle hyötyä", Didi sanoi ja pyöritteli vesilasia kädessään ennenkuin otti hörpyn viileää vettä.
"Tosi kiva, että Rose on löytänyt opiskeltavaa, mikä jaksaa kiinnostaa. Minulla ei ollut samanlaista onnea. Kun kiinnostaa niin ihan varmasti menestyykin, varsinkin hänen opiskeluinnollaan."
Hän ei ollut enää katkera siitä, että oli päätynyt opiskelemaan kaikki ne vuodet itselleen väärää alaa mutta katui sitä, ettei ollut hakeutunut opiskelemaan jotain uutta. Hän olisi aivan hyvin voinut koettaa jotakin toista alaa, vaikka ongelma taisikin tulla esiin siinä ettei hän tiennyt mikä se olisi.
"No lääketiedettäkö hän opiskeli? Ei siitä saa tällainen tavallinen ihminen mitään tolkkua... Kunhan erottaa kipulääkkeet allergialääkkeistä ja niin edelleen, niin selviää ihan hyvin", hän naurahti kepeästi. Tuskin sosiaalipsykologian tutkimuksistakaan sai selvää ennenkuin kävi läpi teoriat pohjalle.

"Toivon vain, että into ja motivaatio kantavat loppuun saakka", mies huolehti jo etukäteen. Roselle hän ei viitsinyt edes ilmaista moisia murheitaan, sillä siskon ei tarvinnut niistä tietää. Hän vain toivoi, ettei lääketieteen kiinnostavuus lopahtaisi työmäärän kasvaessa. Toisaalta samalla valmistuminen lähestyi, joten ehkä se riittäisi tarjoamaan sen viimeisen kannustuksen, jota tyttö voisi tarvita.
"Joo, lääketieteitäpä juuri", Oliver naurahti vaikka vaikuttikin varsin ylpeältä siskostaan. Ei jokaisen papereilla lääketieteelliseen päästy, mutta Rose oli hyväksytty jokaiseen yliopistoon, johon tyttö oli hakenut. Hetken tarjouksia tuijoteltuaan oli sisko valinnut tutun Newcastlen, mistä isoveli olisi ikuisesti kiitollinen. Oli jo tarpeeksi vaikeaa, kun sisko ei asunut saman katon alla, vaikka olihan siitä kieltämättä hyötyäkin. Ainakaan Rose ei ollut ovella vastassa kyselemässä, miten treffit olivat sujuneet.
"Se riittää hyvin pitkälle", mies myötäili huvittuneena. Hän ei edes ymmärtänyt särkylääkkeiden vaikuttavien ainesosien eroja, joten miten kukaan olisi voinut olettaa, että hän kykenisi seuraamaan lääketieteitä opiskelevan siskonsa puoliksi latinalta kuulostavia pitkiä selityksiä.

"Varmasti kantavat", Didi nyökytteli. "En epäile Rosen intoa hetkeäkään." Tietenkin Oliver tunsi siskonsa mutta Didin ensivaikutelma siskosta oli ennen kaikkea innokas. Tyttö tuntui tietävän mitä halusi ja teki sen eteen töitä - se oli ihailtava ominaisuus.
"Lääketiede onkin mielenkiintoinen ala", hän pohti ja käänteli haarukkaa nuudelinlopuissaan. Iso annos hupeni pelottavan nopeasti. Hän oli kuvitellut, ettei hänellä ollut nälkä mutta selvästi maksavana ja nälkäisenä asiakkaana hän söi lautasensa loppuun mieluusti ja helposti. "Varmasti vaativaa mutta palkitsevaa."
Mitäpä Didi oikeasti tiesi vaikkapa lääkärin työstä, mutta hän saattoi kuvitella kuinka upeaa oli auttaa ihmisiä. Kävi hänellä myös mielessä, josko hänestä olisi vaikkapa sairaanhoitajaksi. Ei ehkä samaan aikaan ponin omistaessa kuitenkaan, sillä sairaanhoitajan työ oli varmasti aikaavievää ja rankkaa. Hän ei jättäisi hevostaan taka-alalle työn takia.
"Tiedätkö mitä hän aikoo valmistumisen jälkeen?" hän uteli ajatustensa saattelemana.

Oliver söi viimeiset perunat lautaseltaan ja hymyili naiselle. Niinhän se oli. Hänestä ei koskaan olisi lukemaan lääketieteitä, mutta hän arvosti jokaista, joka löysi riittämiin tahtoa lähteä sille tielle. Lääkäreitä tarvittiin aina lisää, eikä maailmassa voisi koskaan tulla vastaan tilannetta, jossa lääkäriksi opiskelu tuottaisi pelkkää haittaa.
"Sen käsityksen sain Rosenkin jutuista", mies myönsi huvittuneena. Opiskelu oli vaatinut tytöltä paljon, mutta tulokset puhuivat sen puolesta. Rose oli loistanut jokaisessa tentissään tähän asti, eikä mikään antanut syytä olettaa, että se muuttuisi hetkeen.
"Ei hän tiedä itsekään", Oliver naurahti lämpimästi. "Kuulemma vaihtoehtoja on niin paljon, että olisi mahdotonta tehdä mitään päätöksiä ennenkö on saanut perehtyä niihin kaikkiin hiukan paremmin." Hän ei edes ymmärtänyt puolia niistä ammattinimikkeistä, joita Rose oli heitellyt puheessaan. Hän vain tiesi, että siskosta tulisi lääkäri.
"Haluatko jälkiruokaa?" Mies uteli valmiina viittomaan tarjoilijan paikalle noutamaan ruokalautaset sekä tuomaan jälkiruokalistat.