[Y] Everybody's got a hungry heart

Marraskuun viimeisen viikonlopun lauantaina sää suosi Newcastlen laukkaradalle kerääntyneitä ihmisiä. Kansallinen arvokilpailu, suosittu Fighting Fifth, oli saanut niin vedonlyöjät, hevosten omistajat kuin perheet pienien lastensa kera kerääntymään laukkaradan alueelle. Vihreä nurmi, jolla hevoset laukkaisivat puolesta päivästä eteenpäin, oli hyvässä kunnossa ja risuaidat, joiden yli täysiveriset liitäisivät vauhdikkaassa nelissä olivat tukevasti paikoillaan.
Ihmiset maleksivat porteilta katsomoa kohden. Osa suuntasi satulointialueelle, osa ikkunarivistöille, joilla pääsi lyömään vetoa, osa taas etsi katsomosta parasta paikkaa itselleen. Lyhyt mies kulki ihmismassojen seassa rauhallisesti, katsellen ympärilleen uteliaana. Siitä oli kauan, kun hän oli ollut laukkaradalla vain katsomassa. Hän ei ollut tänään nousemassa pieneen laukkasatulaan. Hän kilpaili tasaisella, hänestä ei olisi juoksemaan radalla, jolla oli korkeita risuaitoja esteinä, varsinkaan vieraassa maassa. Hän oli täällä vain koska oli luvannut tavata yhden valmentajan, jolla oli tarjota hevosia hänelle. Lupaavia nuoria hevosia, joista hän voisi koulia seuraavia mestareita rapakon toisella puolen. Ja no, kun liput kerran maksoivat vain parikymppiä, ei tästä ollut mitään haittaakaan. Ehkä hän ikävöi ihan vähän kilpailujen tunnelmaa, ja oli tullut paikkaamaan sitä tänne. Kukapa tiesi.

Ian maleksi satulointialuetta kohden, pistäen kiireettä huomiolle sen, ettei paikalla ollut vielä paljoa väkeä. Satulointialueelle alkoi jo saapua ensimmäisessä lähdössä juoksevia hevosia, vaikka lähtöön oli vielä puolisen tuntia aikaa. Hän voisi hyvin, ihan vain mielenkiinnosta, katsella hetken korskuvia täysiverisiä, jotka näyttivät valmiilta lähtemään ruohopohjaiselle radalle ja juoksemaan elämänsä juoksun. Erityisesti lähes valkoiseksi haalennut kimo kiinnitti hänen huomionsa. Ruuna kulki tasaisin askelin, ei tuhlannut energiaa tanssahtelemiseen ja pystyyn loikkimiseen, kuten osa kilpakumppaneistaan, mutta sen tummissa silmissä paloi. Jos hänen täytyisi veikata voittajaa, hän laittaisi ehdottomasti rahansa tuon kimon puolesta. Se näytti voittajalta.
Mies kaivoi puhelimen taskustaan ja vastasi lyhyesti saamaansa tekstiviestiin, jossa äiti kyseli, koska hän palaisi radalta. Hän ei tiennyt vielä. Ehkä jo päivälliselle, mutta yhtä hyvin voisi olla, että hänellä menisi iltaan asti. Riippuisi ihan siitä, mitä hän päätyisi tekemään, kun viimeinen juoksu olisi juostu kolmen maissa.

"Äiti, minä tiedän tuon miehen", innokkaan pikkupojan ääni kantautui jostakin hänen sivultaan. Ian kääntyi vilkaisemaan puhuneen lapsen suuntaan. Äiti toppuutteli poikaansa ja soi pahoittelevan hymyn miehelle, jonka terävillä kasvoilla välähti hetken pieni hymynpoikanen. Poika intti vastaan ja kiskoi epäuskoisen äitinsä kättä.
"Se kilpaili tänä vuonna Fleet Streetillä", lapsi kertoi äidilleen innoissaan. Nainen pudisteli päätään ja pyöräytti silmiään. Ian virnisti.
"Pahoittelen, rouva, mutta poikanne on oikeassa", hän sanoi vahvalla aksentillaan. Kyllä kuuli, että hän oli kotoisin Kentuckysta. "Olen Ian Cooper, Fleet Streetin omistaja ja jockey", hän kertoi kumartuen pojan puoleen kuin salaliittolainen. Äidin silmät laajentuivat, mutta poika näytti pomppivan riemusta joko siksi, että oli ollut oikeassa tai sitten siksi, että Ianilla oli pieni fani.
"Näin kisan televisiosta", poika kertoi ylpeänä. Ian päätteli, että toinen oli korkeintaan viiden vanha. "Fleet Street oli tosi nopea!"
"Niinhän se oli", Ian naurahti. "Se juoksi kuin tuuli", mies totesi kaivaen taskujaan. Hän löysi etsimänsä kuvien täyttämän kirjekuoren hetkeä myöhemmin. Mies selasi nopeasti esiin valokuvan Fleet Streetistä ylittämässä maalilinjaa Breeders' Cupin Juvenilessa. Hän kaivoi esiin kynän ja hymyili pojalle.
"Mikä nimesi on?" Hän kysäisi pehmeästi. Hetken teräväpiirteisillä kasvoilla oli pehmeyttä, kun mies katseli innokasta lasta. Hän nyökkäsi saatuaan vastaukseksi kirkkaan 'Michael' ja keskittyi kirjoittamaan. Hän laittoi kynän takaisin taskuunsa ja ojensi kuvaa pojalle. "Ole hyvä, Michael", hän sanoi. Poika otti kuvan vastaan innoissaan ja näytti sitä äidilleen. Molemmat kiittelivät vuolaasti miestä, joka vain hymyili ja heilautti kättään välinpitämättömästi. Ei tämä ollut mitään. Hyvä jos poika oli niin onnessaan saatuaan kuvan lempihevosestaan jockeyn nimikirjoituksella.

Mies kääntyi takaisin aidan puoleen helpottuneena siitä, ettei paikalla ollut vielä montaa kymmentä ihmistä. Vain muutamat tuntuivat maleksivan hänen tavoin aidan lähettyvillä. Se oli hyvä niin, sillä muutoin pojan kanssa käyty keskustelu olisi pian saanut liikaakin huomiota. Ei hän ollut tullut tänne kertomaan lehdistölle, mitä aikoisi ensi keväänä tehdä. Hän oli tullut tänne nauttimaan päivästä ja elämään kisatunnelmaa kerrankin aidan takaa. Mitä kuviin tuli, ne vain olivat jotakin, mitä hän kantoi aina mukanaan, vaikka harvoin ajautuikaan tilanteisiin, jossa hänet tunnistettaisiin ilman kisapukua ja alla tanssahtelevaa täysiveristä.