[P] A heart made of armor

Perjantai 11. toukokuuta 2018 - ilta

Työpäivä oli mennyt ohitse lähinnä sumussa. Keskittyminen oli lähestulkoon mahdotonta, kun ajatukset harhailivat vain ensimmäiseen ultraan ja heidän pieneen lapseensa, joka kasvoi päivä päivältä, mutta jotenkin Veronica oli puskenut itsensä viikosta läpi. Nyt kukaan ei kaipaisi hänen älyllistä panostaan seuraavaan kahteen päivään, joten nainen voisi vain kylpeä onnessaan. Hän oli käynyt suihkussa ja vaihtanut liian suureen neuleeseen ja mustiin legginseihin heti kotiin päästyään, ja pessyt työpäivän meikit pois kasvoiltaan. Vilkaisu kelloon paljasti, että Artemis oli kotiutumassa piakkoin tallilta, joten nainen suunnisti keittiön puolelle kattamaan hetkeä aiemmin tuotua noutoruokaa siistimmille tarjoiluastioille. Artemis ei arvostaisi suoraan styrofoamista syömistä.
”Hei rakas”, hän tervehti olkansa yli kuullessaan oven käyvän ja koirien suunnistavan hänen seurastaan keittiöstä eteiseen. ”Miten työpäivä meni?”

Artemis napsautti sormiaan koirille ja riisui tallivaatteita.
"lahjattomia idiootteja hyysätessä. Sinun, rakas?"

"Tavattoman nopeasti. Tai hitaasti. En ole aivan varma, kun en voi sanoa kiinnittäneeni siihen paljoa huomiota", nainen kurtisti kulmiaan, mutta hymy hiipi silti huulille. Hänen mielessään oli pyörinyt paljon iloisemmat asiat.
"Tilasin meille ruokaa, niin et joudu enää kokkaamaan mitään."

Artemista hymyilytti vain katsoa Veronicaa. Ihanan onnellista avovaimoaan.
"Olet rakas." Mies totesi kävellessään keittiöön ja painoi suukon naisen päälaelle.

"Sinäkin", hän hymyili leveästi ja sulki silmänsä lyhyeksi hetkeksi päälaelle painetun suukon myötä.
"Kutsuin Clairen perheineen kylään sunnuntaina", nainen muisti kertoa hymyn kera. Sijaissynnyttäjän kanssa oli niin helppo viettää aikaa, kun he olivat löytäneet niin monta yhteistä mielenkiinnonkohdetta.

Se sai miehen kohottamaan kulmiaan.
"kutsuit? Minun on siis parempi olla vapaalla, niinkö?"

"Vasta illemmalla", nainen virnisti ja nosteli noutoruoan uusissa tarjoiluastioissaan pöydälle. "Jos haluat mieluummin olla töissä niin siitä vain." Koska sehän oli varmasti se, mitä Artemis kaikista eniten tahtoisi tehdä.

"Se olisi hyvin käytöstavatonta." Artemis huomautti hymyillen.
"Ja epäilen että minun pitää päivällä kehittää tarjottavaa."

"En laittaisi pahakseni, jos tahtoisit tehdä jotain naposteltavaa", Veronica naurahti istuen katetun pöydän ääreen. Hän keräsi lautaselleen nopeasti useampaa erilaista kiinalaista. Hän ei ollut osannut päättää tilausvaiheessa, mitä teki mieli, joten hän oli tilannut vähän sitä sun tätä. Olisipahan ruokaa huomisellekin.

"Niin arvelin. Minä hoidan." Mies lupasi hymyillen, kumartui painamaan vielä yhden suukon Veronican päälaelle ja istui alas ottamaan ruokaa.

"Kiitos kulta", nainen kiitti lämpimästi hymyillen. Ehdottomasti hyvä niin.
"Tiedätkö, olen vähän pohtinut sitä lomamatkaa", nainen virnisti. Niin, siis sitä lomamatkaa, josta he heittivät vitsiä vähän väliä. "Mitä jos suuntaisimme syksyllä viikoksi tai pariksi jonnekin kauemmas? Balille tai vaikka Havaijin suuntaan? Jokin suloinen bungalow valkoisella hiekkarannalla ja ihan omissa oloissa olemista?"

Artemis jäi miettimään hetkeksi. Syksyllä.
"Sawnien häiden jälkeen? Sait minut puhuttua ympäri kohdassa 'omissa oloissa'. Viikko tai kaksi sinua bikineissä on loistava ajatus."

"Se oli kirjaimellisesti viimeinen asia, mitä sanoin", Veronica naurahti. Ehkä hänen olisi siis pitänyt aloittaa sillä, ja maalailla kuvaa paratiisisaarista vasta sen jälkeen.
"Kuulostaa hyvältä. Voimme palata takaisin latautuneina ja rentoutuneina, ehtiä hyvin totutella taas arjen rytmiin ja sitten saamme oman pienokaisemme."

"Loistava suunnitelma. Pitää udella serkulta hääpäivä heti kun se on tiedossa edes heille." Artemis hymyili hieman.
"Maailma ei tunnu enää ollenkaan niin pahalta."

"Serkkusi on paras kertoa se nopeasti, niin ehdimme varata matkan juuri sinne minne tahdomme", nainen naurahti. No, tuskinpa paratiisisaaret täyttyisivät niin nopeasti. Saihan sitä matkoja viime hetkelläkin, jos oli valmis joustamaan kriteereistään - tai maksamaan hieman enemmän.
"Maailma on aika helvetin täydellinen juuri nyt", Veronica vahvisti.

"Kertoo, minulla on hyvä syy." Artemis seivästi palan lihaa puikkoihin.
"Niin on." Nyt oli juuri täydellistä.
"Jos tiskaan, päästätkö koirat ulos?"

"Sinä se sitten tiedät, miten puhua minulle", nainen virnisti. Kuka hullu nyt muka kieltäytyisi moisesta vaihtokaupasta? Koirien laskeminen aidatulle takapihalle olisi paljon helpompaa kuin tiskaaminen. Raisakaan ei enää kaivannut toppatakkia niskaansa selvitäkseen Englannin säässä.
"Täytyy vain keksiä, kuka voi ottaa koirat hoitoon siksi aikaa", Veronica pohti nautiskellen valkoisesta riisistä ja hapanimeläkastikkeella maustetusta porsaasta. "Mitä luulet, joko Aiden olisi siinä kohtaa niin tottunut vauva-arkeen, ettei pari koiraa enää haittaisi?"

Artemis mietti hetken.
"Voisi olla. Pitää udella kun matka on varattu."

"Hyvä", Veronica nyökkäsi. Eiköhän se järjestyisi. "Ja jos ei muuten, niin kuka tahansa nyt ottaa Raisan. Sergeille pitää vain löytää vähän tomerampi hoitaja." Vaikka olisihan se sääli erottaa koirat viikoksi tai pariksi, mutta eivätköhän ne selviäisi.

"Ehkä Gabrielle huolisi Raisan? Sergeille keksitään varmasti joku jos vaihtoehtoja ei meinää löytyä. " Hän totesi hymyillen hellästi.

"Aivan varmasti. Raisa tulee niin hyvin toimeen sen heidän tuholaisensakin kanssa", Veronica vakuutti. Ehkä Keeshakin ehtisi tuhoamaan vähemmän paikkoja, jos sillä olisi leikkikaveri. Se olisi ainakin hyvä tapa myydä idea Gabriellelle, vaikka tuskin ystävä Raisan hoitamista vastaan olisi muutoinkaan.
"Saamme vielä hienon lomamatkan."

"Niin saamme. Ja Raisa pitäisi pikkusuden kiireisenä." Mies lupasi hymyillen leveästi.

Pikkususi oli loistava kuvaus urnuttavalle, ulisevalle ja ulvovalle kasvavalle huskylle, joka oli äänekkäämpi kuin kaikki Veronican aiemmin tapaamat koirat yhteensä.
"Minnepäin maailmaa sinä tahtoisit suunnistaa?"

"Havaiji kuulosti hyvältä." Artemis totesi hymyillen.
"Joku pieni paratiisisaari siellä."

"Etsitään siis pieni paratiisisaari sieltä suunnalta. Ei luulisi olevan kovinkaan vaikeaa", nainen naurahti. Ei, kun paratiisisaaria oli enemmän kuin mitä kukaan ehti laskemaankaan.
"Ainakin saamme siis nauttia hieman auringosta, vaikka Englannin kalsea syksy ei varmasti sitä näytäkään kuin muutamana päivänä kuukaudessa."

"Sen verran että minä palan ravuksi." Artemis totesi hymyillen.
"En muista milloin viimeksi olisin ollut lomalla jossain sellaisessa paikassa." Ei ehkä ikinä, sitten lapsuuden.

"Sitä suuremmalla syyllä siis aika mennä nyt", nainen naurahti. Jos ei muistanut viimeistä kertaa, siitä oli aivan liian kauan. "Minä pidän huolta siitä, että olet aurinkorasvalla suojattu. Punainen iho voisi riidellä hieman liian räikyvästi hiustesi kanssa."

Artemis nyrpisti nenäänsä, jonka hieman vino pää liikahti aina hauskasti miehen tehdessä niin.
"Mikäköhän on suurin suojakerroin..."

"Sataa minä olen ainakin nähnyt", nainen naurahti, "mutta ehkä paratiisisaarilla myydään vieläkin korkeampia suojakertoimia nykyään. Saamme sen selville sitten syksyllä."

"Auttaisikohan jos ostaisi vielä lasten versiota? nehän ovat todella tehokkaita." Irlantilaisen naurettavan kalpea iho ei kestänyt aurinkoa sitäkään mitä Veronica kesti.
"Ja pisamani tulevat räjähtämään siellä käsiin."

"Pisamasi saavat räjähtää. Ne ovat niin ihanat. En voi edelleenkään ymmärtää, että tapanasi oli meikata ne piiloon. Yksi typerimmistä asioista, mitä olen koskaan kuullut", nainen pudisteli päätään syöden lautaselle kasaamansa annoksen loppuun. Hetken hän arpoi jaksaisiko vielä lisää, mutta luopui moisesta ajatuksesta. Hän halkeaisi.
"Edelleen sitä mieltä, että tiskaat mielelläsi?"

"Värjäsin myös hiukseni mustaksi ja suoristin hiukseni." Artemis huomautti huvittuneena. Ei siis mitään miltä hän näytti nyt.
"Tiskaan."

"Typeriä päätöksiä kaikki. Sinun ei pitäisi antaa puuttua tyyliisi lainkaan. Osaat valita vaatteet, mutta siihen se jää", Veronica kiusasi päätään ravistaen. Hölmö mies, kun ei osannut arvostaa ihania hiuksiaan ja valloittavia pisamiaan.
"Hyvä. Minä päästän siis koirat ulkoilemaan. Raisa voi taas juoksuttaa itsensä väsyksiin sprinttailemalla aidanviertä."

"Ai osaan?" Artemis hymyili noustessaan seisomaan.
"Olen kuullut muuta vihreän puvun perusteella."

"Hyvä on, osaat suurimman osan ajasta", Veronica korjasi aiempaa väitettään nauraen. "Joskus otat harha-askelia, mutta varsin harvoin." Hän nousi seisomaan, sipaisi sormillaan ohikulkeissaan miehen kättä ja kutsui koiria perässään takaovelle, jotta voisi laskea eläimet mellastamaan takapihalle. Hetken hän katsoi koirien ilakointia, kunnes ovikellon soitto katkaisi hänen ajatuksensa.
"Minä avaan", hän huikkasi Artemikselle ja sulki takaoven, jotta koirat eivät säntäisi talon läpi etuovelle. Kukakohan heitä kaipasi tähän aikaan perjantai-iltana? Joku onneton lähetti, joka joutui toimittamaan paketteja vielä näin myöhään?
Veronican hartiat jännittyivät sillä sekunnilla, kun hän tiedosti, kuka oven takana seisoi. Robert Cox, entinen Lontoon pormestari ja alemman kansanluokan etuja kovaan ääneen ajava poliitikko - ja hänen vihattu isänsä. Nainen suoristautui hetkessä kuin lyötynä ja pakotti kasvonsa ylpeään ilmeettömyyteen.
”Isä”, hän tervehti ääni hallittuna. ”Tule toki sisään. Tämäpä oli yllätys”, nainen jatkoi astuen sivuun oviaukosta, jotta mies saattoi siirtyä peremmälle eteiseen.
”Et vastannut soittoihini”, tai siis sihteerin soittoihin, ”joten minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin tulla katsomaan sinua.” Veronica ei vastannut siihen mitään, vaan auttoi isäänsä riisumaan takkinsa naulaan. Harmaantuneen, tukevassa kunnossa olevan miehen pienet silmät siristyivät, kun Robert kiinnitti huomiota miesten kenkiin eteisessä ja useampaan selkeästi miehiseen malliin leikattuun takkiin eteiskaapissa.
”Artemis”, Veronica kutsui terävä särmä äänessään ja ohjasi isänsä käden ojennuksella olohuoneen puolelle. ”Tule tapaamaan isäni.” Robert suoristi mustaa puvuntakkiaan sekä vaaleansinistä kravaattia ennen kuin kääntyi katsomaan keittiön suuntaan ilme vuosikymmenten kokemuksella hillittynä. Artemis. Mikä naurettava nimi.

Ja ne takit eteiskaapissa eivät tosiaan olleet lyhyelle tai paksulle miehelle. kengistäkin miltein kaikki laadukasta nahkaa ja käsityötä. Artemis oli käärinyt tummanvihreän kauluspaidan hihat ylös keittiössä ja tiskannut jo miltein kaiken. Mies asteli kurtistuneena keittiöstä. Samalla hän kuivasi käsiään keittiöpyyhkeeseen. Kahta metriä lähentelevä irlantilainen ei sanonut mitään.
Mitä helvettiä siihen saattoi oikein sanoa, jumalauta?
Hän oli kuullut tästä ihmisestä ihan tarpeeksi, jotta toivoi että voisi heittää tuon talostaan ulos.
"Iltaa." Oliko pakko tulla häiritsemään?

Veronica melkein toivoi, että Artemis jäisi keittiöön tai hiipisi takaovesta ulos. Kenenkään ei tarvinnut tavata hänen isäänsä, jos hänen mielipidettään kysyttiin.
"Hyvää iltaa", Robert vastasi syvällä, pehmeällä äänellä. Oli helppo ymmärtää, miten mies oli edelleen ajankohtaisohjelmien suosikkivieraita, kun haastatteluja kaivattiin, vaikka Robert ei enää istunutkaan parlamentissa.
"Artemis, isäni Robert. Isä, Artemis Cavanaugh, avomieheni", nainen esitteli kaksi miestä toisilleen kasvot kalpeina mutta ilme hillittynä. Hän oli tehnyt tätä koko ikänsä. Maski naamalle, hymy huulille ja se olisi tunnissa tai parissa ohitse.
"Mukava vihdoin tavata, herra Cavanaugh. Olen kuullut teistä paljon", Robert valehteli silmäänsäkään räpäyttämättä, miellyttävä hymynhäive huulillaan. Mies ei ollut edes tiennyt Artemiksen olemassaolosta viittä minuuttia aiemmin.

Harmi että Artemis tiesi sen, ettei miehellä ollut aavistustakaan hänestä. Yksi ensimmäisiä sopimuksia heidän välillään - ei vanhempia. Veronican isän kohdalla se oli pitänyt. Hän ei ojentanut kättä kätelläkseen, vaan keskittyi kuivaamaan käsiään tiskaamisen jäljiltä, vihreät silmät terävinä.
"Kukapa ei rakastaisi yllätysvierailua." Kumpikaan pariskunnasta, esimerkiksi.

"Minä soitin kyllä useasti, mutta tyttäreni puhelin taitaa olla unohtunut äänettömälle", Robert naurahti kumeasti ja taputti Veronican hartiaa kuin kovinkin hilpeän vitsin heittänyt, tytärtään palvova isä. Veronica nojasi painoaan toiselle jalalleen päästäkseen kauemmas miehestä.
"Mitäpä jos istut alas, sinulla on varmasti pitkä matka takanasi, isä", Veronica sanoi osoittaen kädellään nojatuolin suuntaan. Lihavassa kunnossa olevan miehen siirtyminen takasi hänelle mahdollisuuden astua Artemiksen rinnalle ja kietoa kätensä miehen vyötärön ympärille.
"Anteeksi", hän muotoili lähes äänettömästi huulillaan. Helvetin isä kun oli vain pelmahtanut paikalle. Veronica selvitti hiljaa kurkkuaan. "Kenties kuppi teetä?" Sopiva pakokeino Artemikselle tilanteesta, joka oli kaikkea muuta kuin miellyttävä, eikö?
"Ei kiitos, kultapieni", Robert pudisti päätään, "minun on aivan hyvä näin. Mutta istukaa nyt nuoripari alas, tahdon kuulla mitä teille kuuluu."

Artemis veti naisen mielellään lähemmäs. Voi rakas, ei se mitään.
Tuo ei ollut kutsunut poliitikkoa heidän vaivoikseen. Nenä nyrpistyi kevyesti. Nuoripari. Riippui kai toki siitä mihin sitä nuoruutta vertasi.

Veronica otti huokaisten suunnan kohti sohvaa, jonka isä oli sentään jättänyt vapaaksi, ja istui alas pidellen Artemiksen kättä rentoutta tavoitellen omassaan. Hän epäili jokaisen näkevän rentouden maskin ohitse, sillä hän saattoi kuulla oman sykkeen korvissaankin ja tuntea sen sormenpäissä, kun sydän lepatti rinnassa. Robert risti kädet syliinsä.
"Mutta mutta", mies aloitti vilkuillen tyttären ja miehen väliä pienet silmät siristyen, "kumpi tahtoo ensin kertoa, miksi tulen tapaamaan tytärtäni ja saan vasta silloin selville, että tyttäreni asuu miehen kanssa?" Veronican katse painui, kun nainen veti henkeä. Ei ollut hyvä merkki, että isä oli valmis pudottamaan esityksensä siitä, että tiesi tyttärensä elämästä, näin nopeasti.

Artemis saattoi joskus olla idiootti, mutta hän huomasi Veronican olevan... jotakin. Sille ei ollut sanaa hänelle. Veronica ei koskaan ollut tällainen. Hän kietoi käden naisen niskan taakse ja veti tuota hieman lähemmäs.
"Matalaa profiilia." Todellakin, kun asuttiin yhdessä.

Veronica painautui mielellään lähemmäs Artemista, sillä mies tuntui turvalliselta. Samaa ei voinut sanoa nojatuolissa istuvasta Robertista, jonka terävä katse kiinnitti huomiota pienimpäänkin eleeseen.
"Todella matalaa, kun kukaan ei kokenut tarpeelliseksi kertoa minulle", mies totesi äänensävyllä, joka ei jättänyt arvailun varaan, mitä mieltä Robert oli moisesta ratkaisusta. Äänestä kuultava pettymys sai Veronican nielaisemaan. Yllättävää, että hän oli jälleen syy isänsä häpeään.
"Mitä sinä teitkään työksesi?" Robert kysyi Artemikselta jättäen tyttärensä varsin tottuneesti huomiotta.

Artemis veti Veronicaa lähemmäs itseään. Kusipää. Hän oli aina kuvitellut vanhempiensa olevan kamalia hössöttäjiä, mutta marraskuussa poisnukkunut Doireann sai aivan uutta arvostusta Robertin läsnäolosta - isästä sitten puhumattakaan.
"Vähän kaikenlaista hevosiin liittyvää." Valmensi, ratsasti, mitä milloinkin. Eikä Robertin tarvinnut tietää ihan kaikkea

Hevosiin liittyvää? Veronican ei tarvinnut kuin nähdä isänsä ilme ja tietää siinä samassa, ettei tästä tulisi yhtään mitään. Sääli, ettei hän pystynyt heittämään isäänsä ulos, kun ei ollut koskaan uskaltanut edes kunnolla seistä isänsä edessä ja uhmata miehen tahtoa.
"Tietenkin. No, hyvä että tyttärelläni on sentään työ, niin ette joudu elämään yhteiskunnan tuilla", mies totesi.

Miehelle joka oli ostanut huipputason esteratsuja viime kuussa, tuon kuuleminen sai veret kiehahtamaan.
Viskiä. Artemis nousi ylös ja kaatoi itselleen paukun, kysymättä haluaisiko kotiinsa tunkeutunut sirrisilmäinen sika paukkua. Hän ei tuhlaisi huonointa viskiään edes Robertin rovion sytyttämiseen. Hän istui takaisin Veronican viereen, jääden miettimään miten Brianilla mahtoi mennä Windsorissa hevosten kanssa.

"Minä olen itseasiassa eroamassa kesän loppuun mennessä", Veronica huomautti isälleen hiljaisemmalla äänellä kuin olisi tahtonut. Puhuminen oli helpompaa heti, kun Artemis palasi takaisin hänen vierelleen.
"Ja mitähän ajattelit sen jälkeen tehdä elämälläsi?" Robert kysyi harmaantunut kulma koholla.
"Lupauduin opettamaan Newcastlen yliopistolla pari kurssia ensi syksynä, ja sen jälkeen jättäydyn sivuun töistä." Miehen mielipide moisesta ratkaisusta oli hetkessä selvillä, kun Robert sihahti hampaidensa lomasta.
"Sinä olet yksi pettymys toisensa jälkeen", mies totesi ruma irvistys kasvoillaan, "en tajua, miksi edes vaivaudun."

Artemis nytkähti ja laski viskilasin sohvapöydälle. Mies nousi liioitellun hitaasti seisomaan.
"No niin. Jos tuossa on kaikki mitä tulit kertomaan, niin hyvää illanjatkoa ja löydät varmasti tiesi Lontooseen itsekin. Ja seuraavalla kerralla päästän meidän koiramme tervehtimään." Sergei ei varmasti pettäisi ja kävisi punttiin kiinni, kun huomaisi miten perhe reagoi vieraaseen.
"Vai oliko sinulla muuta asiaa kuin arvostella tytärtäsi päätöksistä joiden taustoista et tiedä mitään?"

"Tämä on perheasia, johon sinun ei tarvitse puuttua", Robert sivalsi takaisin pyrkien jaloilleen, jotta saattoi astua lähemmäs tytärtään. Ainoa vain, että moinen sai Veronican siirtymään puolestaan Artemiksen luokse. Naisella ei ollut pienintäkään mielenkiintoa joutua lähelle isäänsä.
"Veronica", mies sylki nimen suustaan tavalla, joka kertoi selvästi, miten mies käski tytärtään toimimaan, kuten isänsä tahtoi - eli luonnollisesti ottamaan miehen puolen, joka ei ollut elämässään muuta tehnyt kuin kohdellut huonosti tytärtään.
"Artemis, k-käy katsomassa koiria. Minä", hän nielaisi kesken lauseensa, "puhun hetken isäni kanssa." Nainen, joka ei koskaan sotkeutunut sanoihinsa, oli vaarallisen lähellä sopertamisen rajaa, kun koetti pakottaa sanat suustaan. Isän edessä ei saanut näyttää pelkoa, tai mies kävisi kiinni kuin hai, joka oli löytänyt verisen saaliinsa.

Artemis ei, kiitos vain, ollut menossa mihinkään.
"Koirat voivat oikein hyvin." Hän vakuutti Veronicalle. Raisa voisi kaivata peiton alle, mutta se oli pieni hinta siitä ettei pitäisi jättää tuota isänsä kanssa kaksin.
"Asun tyttäresi kanssa, olen aika varma että olen lähempänä perhettä hänelle kuin sinä koskaan, joten älä kerro minulle mihin sotkeutua ja mihin ei, annetaan veronican päättää se. sopiiko? Kiitos."

Veronica ei tiennyt ollako kiitollinen siitä, ettei mies ollut jättämässä häntä yksin, vai kauhuissaan siitä, mitä Artemis joutuisi kuulemaan, jos jäisi. Kenties hieman molempia.
"Veronica ei tee elämässään hyviä päätöksiä. Sinäkin ymmärtäisit sen, jos pysähtyisit hetkeksi ajattelemaan hänen parastaan", mies totesi saaden tyttärensä käpertymään pienemmäksi sohvalla. "Istu suorassa, likka", hän sihahti hampaidensa lomasta. Veronica säpsähti, mutta hartiat painuivat hetkessä taakse, selkäranka suoristui ja hän risti jalkansa, kuten hyviin tapoihin kuului. Reaktio tuntui tulevan niin syvältä selkärangasta, ettei hän ehtinyt edes kyseenalaistaa sitä, mikä oikeus isällä oli marssia hänen olohuoneeseensa ja antaa käskyjä.
"Sinun sietäisi hävetä, että käytät hyväksesi heikkoa tytärtäni", sanoi mies, joka oli harjoittanut henkistä väkivaltaa tytärtään kohti läpi Veronican elämän.

Artemiksen irlantilainen temperamentti ei oikein osannut antaa tällaisessa tilanteessa periksi. Hän puri huultaan ja siitä sieti olla ylpeä, ettei hän ollut jo kuristanut miestä tajuttomaksi lattialle. Tyynesti hän astui isän ja tyttären väliin, katsellen miestä ne pyöreät, yleensä suuret silmät siristyneinä.
"Heikkoa? Sinä et tosiaan tunne tytärtäsi. Ehkä se on toisaalta ihan hyvä, niin minun ei tarvitse katsella poliitikkoa hikoilemassa olohuoneemme nojatuolissa kovin usein." Mies nyrpisti nenäänsä kun tajusi itsekin miten irlantilaisuus ei jäänyr varmasti epäselväksi kun hän oli hermostunut. Oi vain kaikille, kun yksikään i-kirjain ei ääntynyt suussa normaalisti.

Robert pudisteli päätään ja nousi seisomaan, vilkaisten sohvalla istuvaa tytärtään silmät pettymyksestä leimuten.
"Sinulla oli hyvä aviomies ja nousujohdanteinen ura. Nyt sinulla on irlantilainen tuittupää ja työttömyys edessäsi. Miten hienoja valintoja oletkaan tehnyt. En voisi olla pettyneempi sinuun. Selvitä elämäsi, Veronica", mies totesi, viimeinen lause selkeänä käskynä tyttärelle. Veronica värähti kuin Robert olisi kohottanut kätensä pelkkien sanojen sijaan, ja nousi seisomaan ottaen tukea Artemiksen kädestä.
"Minä en", nainen aloitti, mutta ei saanut viimeisteltyä lausettaan.
"Olet säälittävä", mies jyrähti astuen lähemmäs ja vinkaisten Veronica peruutti Artemiksen taakse turvaan raivoa, joka sai pienet siansilmät hehkumaan.

Hyvä aviomies? Hän oli kuullut muuta.
"Hyvä mies koska hän maksoi sinulle vähän vaalirahaa? Harmi että käytin juuri kaikki appiukon lahjontaan tarkoitetut rahat pariin kansainvälisen tason esteratsuun. Mikä harmi." Artemis sihahti. Hän olisi halunnut vetää Veronican taakseen, mutta antoi naisen tehdä päätökset itse. Ja oli salaa tyytyväinen kun tuo oli hänen takanaan.
"Sinä olet säälittävä." Artemis totesi tyynesti.
"Sinä tulet tyttäresi ja minun kotiin, kuvitellen että aion sulattaa tuollaista paskaa, jota suollat suustasi. Ei." Mies veti syvään henkeä ja veti punaisia kiharoita pois otsaltaan.
"Millainen pelkuri miehen pitää olla, jotta kehtaa puhua noin tyttärelleen? Säälittävä pelkuri sinä olet. Ole hyvä ja poistu. Veronica varmasti mielellään selvittää kotirauhanhäirinnän kriteerit, jos et."

Veronica oli kiitollinen siitä, miten Artemis ei pelännyt seisoa hänen ja Robertin välissä, sillä nainen tunsi käsiensä tärisevän. Isä olisi vain pitänyt sitä merkkinä siitä, että oli oikeassa, ja painostanut häntä kuten aina ennenkin.
"Minulla on täysi oikeus tulla tapaamaan tytärtäni. Hän on minun", Robert vastasi silmissä välähtäen. Veronica ei edes kiinnittänyt huomiota siihen, miten lauseen lopusta puuttui määritelmä siitä, että hän oli miehen tytär, eikä suinkaan miehen omaisuutta. Tosin, kun otti huomioon, miten Robert oli häntä aina kohdellut, ehkä hän oli miehen silmissä enemmänkin omaisuutta kuin itsenäinen, omaa elämäänsä elävä nainen.
"Artemis", Veronica pyysi hiljaa vetäen syvään henkeä ja astui miehen rinnalle vaikka tunsikin polvien olevan pettämisen rajoilla. Mies pitäisi hänet pystyssä, eikö? "Isä. Minusta tulee ä-äiti, enkä tahdo s-sinua lähellekään minun lastani. Meidän la-lastamme. Minä en halua s-sinua perheeni elämään. Hyvästi, isä." Hän oli kuvitellut, että sen sanominen tuntuisi helpottavalta, mutta se ei pitänyt paikkaansa. Sen sijaan nainen tunsi jalkojensa pettävän alta ja takertui Artemikseen, jottei putoaisi lattialle vaan voisi istua alas sohvalle. Robert tuijotti tytärtään hetken sanattomana, mutta kääntyi sen jälkeen ympäri ja poistui talosta etuovi perässä paukahtaen. Heti, kun oven kolahduksen kaiku katosi asunnosta, Veronica purskahti itkuun käpertyen pieneksi keräksi sohvalle.

Artemis oli sanomassa jotakin, mutta sulki suunsa kun Veronica teki asiansa selväksi. Hän vain keskittyi pitämään naisen pystyssä, mahdollisimman hellällä otteella.
Kelvottoman sian mentyä hän kävi päästämässä koirat sisään, astellen kiireisin askelin Veronican luo. Hän istui naisen viereen, houkutellen tuota syliinsä.
"V, kulta. Tule tänne." Ei hän tiennyt mitä voisi sanoa, joten hän voisi ainakin olla läsnä.

Tuskin oli mitään, mitä siinä kohtaa voisi sanoa. Veronica oli vain helpottunut, ettei joutunut olemaan yksin, vaan saattoi kiivetä Artemiksen syliin ja haudata itkusta punoittavat kasvonsa miehen paitaan, samalla kun nyyhkäykset ravistelivat koko kehoa. Ainakin miehen sylissä hän oli turvassa ja saattoi itkeä ilman, että saisi siitäkin lokaa niskaansa.
"Anteeksi, että jouduit näkemään tämän", nainen pahoitteli ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, kun sai äänensä jälleen kulkemaan ja itkun laantumaan edes hiukan.

Artemis silittei Veronican selkää ja piti kasvonsa painettuina tummiin hiuksiin. Ei hätää, kaikki oli hyvin. Ehkä ei, mutta ainakin hän oli tässä.
"Shh. Ei se mitään. Olen nähnyt pahempaa."

Se ei ollut varsinaisesti lohduttava tieto, mutta hyvä ettei hänen isänsä ollut onnistunut säikäyttämään Artemista.
”En voi uskoa, että hän tuli kutsumatta kylään.”

Artemis taas uskoi sen oikein hyvin, nyt kun oli saanut nähdä pienen palan miehen käytöksestä.
"Ei tule enää."

Hän todella toivoi miehen olevan oikeassa. Isä ei olisi enää tervetullut hänen elämäänsä. Heidän elämäänsä.
”Ei”, nainen vahvisti. Ei tulisi. Isä ei voinut olla niin luupäinen, ettei ymmärtänyt hyvästien tarkoittavan juuri sitä.
”Kiitos.”

Jos yrittäisi, hän voisi korostaa sitä muutamalla sanalla kun avasi oven vain lyödäkseen sen kiinni miehen naaman edestä.
"Mistä?"

”Siitä, että olet siinä”, nainen vastasi painautuen lähemmäs miehen lämmintä rintakehää. ”Etkä jättänyt minua yksin.”

"En tietenkään jättäisi sinua yksin tuollaisen kanssa." Paskiaisen. Kamalan paskiaisen.

”Kiitos”, nainen toisti. Hän ei olisi ikinä uskaltanut sanoa isälleen vastaan, ellei Artemis olisi seisonut hänen rinnallaan. Oli ollut luvattoman helppoa lainata hieman rohkeutta mieheltä, joka ei ollut värähtänytkään hänen isänsä syytöksien alla.

Artemis oli kuullut pahempaa ja hänen tapoihinsa ei kuulunut pelästyä pienestä.
"Olen tässä aina, tiedät sinä sen."

Veronica nyökkäsi kun ei luottanut ääneensä. Se tuntui niin särkyvältä ja tukkoiselta, kun hän yritti puhua, joten parempi olla puhumatta. Hän voisi yhtä hyvin vain rutistaa Artemista tiukasti ja valaa lohtua miehestä, jonka sylissä oli hyvä olla.
"Olen niin uupunut", hän mumisi. Itkeminen väsytti ketä tahansa.

Artemis suukotti hiuksia.
"Mennääm ylös? Voit levätä."

"Mennään", Veronica nyökkäsi ja nousi varoen jaloilleen, että Artemiskin pääsisi ylös. "Eihän Raisa paleltunut ulkona, koiraparka", nainen murehti vilkaistessaan Sergeitä, joka istui sivummalla tuijottaen tuimalla katseellaan suoraan heitä.

"Ei paleltunut. Se leppyy varmasti jos pääsee peiton alle." Artemis vilkaisi snautseria.
"Sergei, rauha."

"Hyvä", nainen niiskaisi ja lähti suunnistamaan yläkertaan raskain askelin. Isän kohtaaminen oli vetänyt mielen matalaksi, eikä hän enää odottanut viikonloppua lainkaan niin innokkaasti kuin aiemmin.

Artemis ruokki koirat ja siivosi keittiön loppuun. Sergei selvästi vahti ulko-ovea, mikä sai miehen huokaisemaan.
"Missä äiti? mihin äiti meni? menkääs katsomaan mikä äidillä on. Tulen kohta." Mies patisti koirat ylös ja seurasi pian niiden perästä. Raisa oli vaatinut päästä peiton alle ja Sergei - siis heidän äärimmäisen hapannaamainen naussinsa - oli tunkenut itsensä Veronican kainaloon, häntä tikkana kattoa kohti.
"Arvaakohan sinun viereesi enää tulla vai syökö henkivartijasi minut..."

Veronica ei ollut jaksanut edes ajatella yöpukuun vaihtamista tai päiväpeiton kiskomista pois sängyltä, vaan oli sen sijaan mönkinyt kaikkien peittojen alle edelleen liian suuressa neuleessaan. Raisan lohdullinen lämpö jalkoja vasten ja Sergei kainalossa oli paljon parempi olla, vaikka kyyneleet valuivatkin edelleen valtoimenaan poskille.
"Ei syö", hän hikkasi itkunsa lomasta ja hautasi kasvonsa snautserin karkeaan turkkiin. "Eihän?" Sergei ei varmasti söisi Artemista, mutta kuka tahansa muu, joka erehtyisi ovelle voisi hyvinkin saada koiran kiinni lahkeeseensa.

Mies mutristi kevyesti huultaan ja kävi sängylle. Ei omalle puolelleen, vaan kapealle kaistaleelle Veronican ja reunan väliin, jotta ei joutuisi kokeilemaan onneaan Sergein siirtämisen kanssa.
"Kultarakas. Itke vain."

Veronica siirtyi hieman keskemmälle, jotta Artemis mahtuisi paremmin hänen taakseen ja nyökkäsi pienesti. Ei hän olisi osannut lopettaakaan itkemistä, vaikka olisi yrittänyt.
"En vain tajua miten hän voi olla niin...", hän ei edes tiennyt sanaa, millä kuvailla isäänsä. "Ihan sama mitä tein, tein aina väärin."

Artemis veti syvään henkeä.
"Narsisti."

Se kuulosti niin kovin rumalta sanalta ääneen sanottuna, mutta todennäköisesti se kuvasi hänen isäänsä erittäin osuvasti.
"Toivottavasti minun ei tarvitse nähdä häntä enää ikinä. En tahdo", hän pudisti päätään ja rutisti koiraa, joka yleensä vältteli turhaa hellyyttä kovin. Nyt Sergeillä ei tuntunut olevan mitään sitä vastaan, että hän käytti snautseria pehmolelunaan.

"Ei tarvitse." Artemis lupasi ja silitti Veronicaa hellästi.
"Ei ikinä."

Veronica todella toivoi miehen olevan oikeassa. Hänellä ei ollut pienintäkään intoa nähdä isäänsä uudestaan, kun tämäkin kohtaaminen oli jättänyt hänet tuntemaan olonsa näin surkeaksi ja lyödyksi.
"En halua häntä lähellekään lastamme. En ikinä."

"Voi kuule." Artemis huokaisi raskaasti. Hän inhosi miestä jo nyt.
"Se ei ole ongelma. Minä en päästä."

"Hyvä", nainen nyökkäsi koettaen tukahduttaa kyyneleensä, jotka eivät uskoneet hänen tahtoaan. "Hän ei todellakaan saa lupaa tulla lähellekään meidän perhettämme."

"Ei todellakaan." Mies vannoi varmana.
"Ei todellakaan tule. Minä olit nyt jo kuristaa hänet, mitä kuvittelet tapahtuvan jos tilanteessa olisi osallisena lapsi?"

Se sai naisen naurahtamaan vetisesti. Niinpä. Ehkä hänkin olisi uskaltanut väittää vastaan isälleen raivokkaammin, jos tilanteessa olisi ollut viaton lapsiraukka, joka ei kykenisi pitämään omia puoliaan. Sitä tilannetta ei tosin saisi koskaan tulla.
"Olen ylpeä sinusta kun et kuristanut."

"Kiitos." Hän oli tosiaan tarvinnut sen tunnustuksen hetken.
"Se vaati kaiken itsehillintäni mitä minussa oli jäljellä. Sinä et ole heikko nainen. Sinä olet upea, vahva ja itsenäinen nainen, joka tekee loistavat päätökset."

"Kiitos kulta", hän sanoi vapauttaen toisen kätensä Sergein ympäriltä, jotta saattoi sen sijaan kurottaa selkänsä takana makoilevan miehen puoleen ja vetää Artemiksen käden tiukasti ympärilleen. Hän piti tosin katseensa Sergeissä siltä varalta, että koira kokisi käden uhaksi jolta puolustautua, mutta niin ei onneksi käynyt.
"Rakastan sinua."

Sergei mulkaisi miestä kyllä, mutta Artemis mulkaisi sitä takaisin.
"Minä rakastan sinua. Olet ihana."

"Niin sinäkin", nainen vakuutti pitäen kättään miehen käden päällä. Toinen halasi edelleen Sergeitä. "Olen niin onnellinen, että olet elämässäni."

"Minä olen onnellinen siitä että saan olla elämässäsi." Mies totesi hellästi.

"Paras olla siinä vielä kauan", hän totesi vetisesti ja korjasi hieman asentoaan, jotta saattoi nojautua lähemmäs Artemista. Miehen vierellä oli hyvä olla. Ei hän minnekään muualle tahtoisikaan.

"Minä aion olla tässä hautaan asti." Artemis lupasi pehmeästi, halaten tuota lähemmäs.

"Hyvä." Ehdottomasti hyvä juuri niin. Hauta saisi myös odottaa vuosikymmeniä vielä. Puoli vuosisataa vaikkapa.
"Ikuisuus ja päivä päälle", hän totesi.

"Ikuisuus ja päivä päälle." Hän puristi Veronican kättä hellästi.
"Pitäisikö sinun nukkua, kulta?"

"Pitäisi", Veronica vahvisti hiljaa ja pyyhkäisi kasvojaan toisella kädellään. "Hyvää yötä rakas."

"Hyvää yötä." Eikä ollut aikomustakaan siirtyä mihinkään siitä.