Search your heart, search your soul

Didi laskeutui portaat alas ja keskittyi kohentamaan pientä laukkuaan olallaan ennenkuin nosti katseensa ja huomasi Oliverin tulleen jo sisään. Hän pudisti hieman mekkonsa helmaa ja hymyili leveästi Oliverin erittäin odottamattomille kehuille. "Kiitos, en halunnut pukeutua liian hienosti niin ajattelin, että tämä riittää", hän selitti nopeasti ja katseli vaatteitaan. Ne olivat ihan hyvät, hän vakuutteli itselleen.

"Oi, aivan ihanaa", Didi ihasteli keltaisia kukkia ja otti ne vastaan. Kukat olivat ihania ja Oliverin huomaavaisuus sai hänet hymyilemään enemmän kuin Didi kuvitteli olevan mahdollista. "Voin laittaa ne samantien esille", hän sanoi ja katseli aulaa muistaen ja huomaten pienen lasimaljakon aulan sivulla olevalla pikkupöydällä. Hän käveli sen luo ja kukat sopivat siihen täydellisesti.

"Se riittää oikein hyvin", mies vakuutti nopeasti. Ei hänellä olisi ollut vaatteita mihinkään iltapukugaalaan, joten hyvä ettei Didikään ollut kiskonut parhaita mahdollisia tamineita päälleen. Siitäkin huolimatta hän tunsi olonsa varsin alipukeutuneeksi katsellessaan hymyssä suin naista. Didin innostus kukista sai miehen naurahtamaan pehmeästi. Niiden ostaminen oli selkeästi ollut jokaisen käytetyn pennin arvoista, jos naisen ilosta sopi mitään johtopäätöksiä vetää.
"Laita vaan, ei meillä ole mihinkään kiire", Oliver vakuutti iloisesti ja katseli, miten Didi liikkui varmasti kartanon sisätiloissa. Hän tunsi olonsa aina niin pieneksi ja mitättömäksi kun siirtyi Thimblestä kartanon puolelle, mutta Didi tuntui olevan aivan kotonaan täällä. Hyvä niin, sillä muutoin naisen olisi varmasti ollut hankalampi nauttia rakennuksessa asumisesta.
"Oletko valmis?" Hän kysyi hetkeä myöhemmin pyöritellessään auton avaimia levottomasti sormissaan. Oli omituista olla niin ajoissa liikkeellä. Hän oli aina myöhässä, mutta tällä kertaa jännitys oli pakottanut liikkeelle niin hyvissä ajoin, että jopa hän oli ehtinyt etuajassa Didiä noutamaan. Ihmeiden aika ei selkeästi ollut vielä ohitse.

Kartanosta oli kuukausien varrella muodostunut hänelle ja Lilylle rakas koti. Hän oli ihastunut taloon ja sen käytäviin ja huonekaluihin ja kirjoihin, joita hän tutki kirjastossa. Keittiö oli kaikkea muuta kuin liian pieni, mitä se oli ollut hänen entisessä yksiössään ja Lilyllä oli koirakavereita. Kaikki oli entistä mukavempaa, kun hän tunsi olonsa vihdoinkin oikeasti kotoisaksi kartanossa eikä vain väliaikaiseksi asukkaaksi, joka punkkasi toisessa kerroksessa. "Noin, nyt ne ovat hyvin", hän iloitsi kun keltainen kukkakimppu lepäsi pienessä läpinäkyvässä maljakossa nätisti. "Kiitos", hän kiitti vielä ja kääntyi sitten kukkien luota Oliverin puoleen.
"Valmis", hän vastasi ja lähti kävelemään hitaasti etuovea kohti. "Mihin olemme menossa?" hän uteli matkalla autolle.

Oliver hymyili naiselle kun ei tiennyt, miten muutenkaan reagoisi kiitoksiin. Kukat kuuluivat asiaan ja no, hän oli luvannut tuovansa naiselle kukkia. Siitä lupauksesta hän ei ollut joustamassa mitenkään.
"Haluatko oikeasti tietää, vai nautitko mieluummin yllätyksestä?" Oliver kysyi vastauksen sijaan ja kiirehti edelle aukaistakseen kartanon oven Didille. Hän johdatti naisen autolle, joka ajaisi kyllä asiansa vaikkei kovinkaan hienolta näyttänyt. Hänellä ei ollut varaa omaan autoon ja monta vuotta palvelleen kulkupelin levittyä tielle syksyllä, ei vaihtoehdoiksi jäänyt muita kuin Fairchildien heidän käyttöönsä antamia autoja. Tämä oli näppärä pieni kaupunkiauto, jonka saisi parkkiin mihin tahansa, minkä varaan hän laski. Keskustassa harvoin oli loputtomiin parkkitilaa ja olisi kerrassaan kammottavaa laittaa Didi kävelemään kauempaa ravintolaan, jonka hän oli valinnut lukuisten suositusten perusteella. Oliver suuntasi aukaisemaan ensin Didille auton oven, ennenkö kiersi itse nokan ympäri ratin taakse ja käynnisti auton.
"Tämä lämpenee nopeasti", hän vakuutti sillä juuri nyt pieni kaupunkikirppu tuntui unohtuneen jääkaudelle. Mies käänsi heti lämmityksen korkeampaan asetukseen ja hymyili kiinnittäessään turvavyönsä. Hän ei tosissaan ollut uskonut, että koskaan pääsisi treffeille Didin kanssa, mutta toisin oli käynyt. Vau.

"Ehkä maltan odottaa", hän virnisti Oliverille päätettyään, että yllätysmomentti oli hauskempi. Hän astui hänelle avatusta ovesta ulos tuntien itsensä hemmotelluksi, ei hän ollut tottunut näin hienoon kohteluun. Mutta se oli ihanaa, sitä ei voinut kieltää.
Didi käveli Fairchildien autoille Oliverin vierellä ja hymyili onnessaan, kun häntä varten avattiin vielä auton ovikin. "Olet ihana", hän lipsautti ja istui autoon. Tajuttuaan sanansa hän siirsi katseensa vaaleanpunaisiksi lakattuihin kynsiinsä.
"Joo, ei se mitään", hän vastasi ja vaikka hän tunsi viileyden autossa se ei haitannut häntä ja pian lämmityskin rupesi toimimaan. Hän napsautti turvavyön paikalleen ja katsoi rattiin istunutta Oliveria.

Oliver ei ollut tottunut kuulemaan moista naisten huulilta. Hän oli yleensä surkea, myöhässä, epäluotettava työntekijä tai milloin mitäkin ei niin imartelevaa, mutta harvoin hän ihana oli. Sen kuuleminen tuntui oikeastaan varsin mukavalta vaihtelulta. Ehkä hänellä oli vielä toivoa tässä elämässä.
"Kävitkö tänään tallilla?" Mies kysyi kun ei muutakaan kysyttävää siihen hätään keksinyt. Kai olisi ollut parempi kysellä jostakin muusta kuin Didin ponista, mutta se oli loistava hätävara nyt, kun aivot löivät aivan tyhjää. Hän voisi kysellä syvällisiä ruokalautasten yli, mutta auto tuntui liian pieneltä tilalta moista keskustelua varten. Oliver tuijotti valokeilojen valaisemaa tietä, mutta vilkuili jatkuvasti silmäkulmastaan vierellä istuvaa naista. Hän ei aikonut ajaa ojaan tutuilla teillä, mikä oli ainoa asia joka auttoi häntä pitämään katseensa erossa Didistä. Tutut perhoset kutittelivat vatsassa, mutta niiden lepatus oli laantunut huomattavasti siitä, mitä se oli koko aamupäivän ollut, kun hän oli siivousurakkansa sivussa pohtinut kaikkia keinoja, joilla voisi tuhota nämä treffit. Hän halusi naisen nauttivan olostaan ja suostuvan ilomielin uusillekin treffeille, joten viinipullon kumoaminen Didin syliin tai kolarin ajaminen eivät oikein sopineet siihen suunnitelmaan.

Didi antoi nopeasti sanomistensa olla ja katseli etenevää tietä. Olipahan ainakin lipsauttanut jotain, mikä oli totta, sillä Oliverin kohteliaisuus oli älyttömän ihanaa.
"Joo kävin", hän nyökytteli, "Ratsastin sen aamupäivästä. Ei mennyt mitenkään kovin hyvin, kun kumpikaan ei keskittynyt... mutta ensi kerralla sitten paremmin taas." Voi olla, että Didi oli se osapuoli, joka ei keskittynyt ja Sunny olisi voinut toimia hyvin jos hän olisi jaksanut ja osannut pyytää. Sen sijaan hän oli ajatellut iltaa ja miettinyt kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä kuin sitä, miten saisi poninsa askeltamaan paremmin. Tietysti sellainen kostui.

"Uskallatko paljastaa edes mihin päin olemme menossa?" hän kyseli uteliaasti. Yllätysten odottaminen ei tainnut olla hänen vahvimpia puoliaan mutta saattoi hän edes kokeilla udella. Ei kai se ollut kiellettyä?

"No höh", Oliver ilmaisi myötätuntonsa huonosti sujuneen ratsastuskerran johdosta. Hänen mielestään kaikki kerrat, kun hän pysyi selässä eikä hevonen päässyt retuuttamaan häntä miten sattuu, olivat sujuneet hyvin. Työkuukausien myötä hän oli oppinut näkemään, etteivät kaikki ajatelleet samanlailla. No, jokainen tyylillään.
"Varmasti seuraavalla kerralla menee paremmin", hän vakuutti hymyillen. Ei huonosti menevät ratsastuskerrat kasaantuneet, vaan väliin mahtui aina onnistumisiakin. Joskus niitä joutui kenties etsimään vähän kirkkaamman lampun kanssa kaikkien kivienkin alta, mutta jotain hyvää löytyi varmasti jokaisessa välissä. Mies naurahti naisen utelulle.
"Newcastleen", hän vastasi suunnaten toispuoleisen virneen Didille. "Ei täällä niin montaa kaupunkia ajomatkan päässä ole." Olisihan Hexhamkin ollut toki vaihtoehto, mutta ottaen huomioon, miten he molemmat olivat asuneet siellä, oli hän päättänyt lähteä edes vähän kauemmas vältelläkseen tutuissa nurkissa pyörimistä.

Didin tyyli ratsastaa oli lähes poikkeuksetta ratsusta riippumatta täydellisenhakuista. Hän ei voinut mitään sille, että tahtoi tehdä parhaansa kuinka vaikealta ratstaminen sinä päivänä tuntuisikaan. Oli mukavaa tavoitella aina parempaa mutta usein oli inhottavaa, kun se täydellisyys jäi saamatta. Vielä joku päivä hän varmasti tajuaisi, ettei täydellisyys ollut edes saavutettavissa mutta sen illuusiossa oli ihan mukavaa elää. Johdonmukainen treenaaminen oli myös auttanut paljon Sunnyn kunnonkohotuksessa ja aikoinaan myös hänen totuttelussaan takaisin ratsastamiseen.
"Mmhm, ei se mitään. Ehkä elän, vaikkei aina mene niin hyvin", hän naurahti.

"Ei olekaan. Hienoa", hän sanoi vakuuttuneena. "Lista mahdollisista paikoista, jonne voisimme olla menossa tiivistyi siis... mitä, sataan paikkaan?" hän sanoi ja nauroi heleästi. Oliko Newcastlessa edes sen vertaa ravintoloita, vai enemmän? "Ehkä en ala edes arvuuttelemaan..."

Oliver nauroi naisen mukana. Niinpä. Kyllä heillä vaihtoehtoja riitti, vaikka hän olikin valinnut varsin tunnetun paikan. Pitkän pohdinnan jälkeen oli kuulostanut paremmalta suunnata ravintolaan, josta oli kuullut lukuisia positiivisia kommentteja tuttavilta kuin lähteä testaamaan jotakin uutta yhden ainoa suosituksen perusteella. Sen voisi tehdä neljänsillä treffeilläkin, sillä siinä kohtaa osaisi jo nauraa, jos ruokapaikka olisikin karmea läävä.
"Ei kannata", hän virnisti. "Vaihtoehtoja riittää. Meillä menisi koko yö jos alkaisit käydä niistä jokaista läpi", hän hymyili leveästi vaikka katse pysyikin tiessä. Tunnelma autossa oli paljon rennompi kuin mitä hän oli etukäteen pelännyt, eikä ahdistavia, epämukavia hiljaisuuksia ollut päässyt syntymään. Hänet tuntien niitä ehtisi kyllä tulla vielä monta kappaletta, mutta toisaalta, Didi oli suostunut lähtemään hänen kanssaan ulos vaikka tiesi tarkalleen, miten kömpelö hän osasi olla. Kai sen täytyi jotakin vaakakupissa painaa.

Didi uskoi vakaasti, että paikka jonne Oliver hänet veisi olisi mainio. Eikä hän olisi keskiverrommastakaan paikasta loukkaantunut - pelkästään se, että häntä oli pyydetty ulos syömään oli ihme ja ihana asia. Hän ei osannut kuvitella, miten mahtavaa olisi saada hänelle valmiiksi tehtyä ruokaa pitkästä aikaa, ja se tuntui itseasiassa juuri nyt todella pöhköltä.
"En minä edes tiedä nimeltä kuin kourallisen ruokapaikkoja Newcastlessa", hän myönsi. "Joten turha pelätä, en rupea arvuuttelemaan." Didistä oli mukavaa lähteä kaupungille muutenkin, kuin vain syömään muiden tekemiä ruokia. Oli hauskaa lähteä Oliverin kanssa kahdestaan ja kaikenlisäksi aidosti treffeille. Sana tuntui hänen suussaan vieläkin hieman oudolta mutta Didi oli kaikkea muuta kuin katumapäällä vaan innoissaan toisenlaisesta lauantai-illasta. "Miten sen Thimblen uusimman asukkaan kanssa on muuten sujunut? Eliskö se oli?" hän kyseli ja mietti pojan nimeä, joka kuulosti hänen sanomanaan ennemminkin Ellikseltä. Didi ei ollut päässyt juttelemaan harjoittelijapojan kanssa mutta toivoi, että kaikki oli sujunut ja hän viihtyi. Ainakin hän oli saanut huonetovereikseen kaksi mahtavaa ihmistä.

Oliver naurahti. Ehkä ihan hyvä niin, sillä siinä tapauksessa naisella tuskin olisi kymmenittäin vertailukohtia hänen valitsemalleen ravintolalle. Didi tosin laittoi itsekin ruokaa töidensä puolesta päivittäin, joten tunnisti varmasti laadukkaan ruuan kun sellaista sai eteensä. Hän todella toivoi, että ystävien vakuuttelut paikan loistavuudesta pitivät paikkansa, tai muuten hän olisi pulassa.
"Elis, joo", Oliver vastasi hymy huulillaan, lausuen ruotsalaisen pojan nimen jo huomattavan paljon vaivattomammin kuin aiemmin. Hetken oli saanut totutella sanomaan nimeä tavalla, jolla Elis oli esittäytynyt, mutta kyllä se siitä. Jopa hän oli alkanut kuulla eron tavassa.
"Ihan loistavasti", mies vakuutti. "Sopii hyvin meidän sekaan. Ollaan pelattu paljon videopelejä", hän naurahti. Kai sen saattoi laskea yhdessäolemiseksi ja toiseen tutustumiseksi, ainakin jollakin tasolla. Tosin heidän joukkoonsa oli varsin helppo tulla, kun ei tarvinnut tehdä muuta kuin istua television ääreen ja napata ohjain käteen, ja he tekisivät aina tilaa. Pelaaminen oli sitä hauskempaa mitä useamman pelaajan sai mukaan.
"Sitä tosin ollaan aina tehty Fabienin kanssa, mutta", Oliver ei voinut olla virnistämättä. Heidän kolmionsa oli todellinen poikamiesboksi, joka täytti kaikki ennakko-oletukset, joita moinen termi ihmisten mielissä herätti.

Didi nyökytteli Oliverin kertomuksille. "Hauska kuulla", hän sanoi. Oli mahtavaa saada uutta verta Rosingsiin ja vielä mielenkiintoisempaa, kun poika tuli Pohjoismaista. Didi oli aina matkannut ulkomaille mennessään Aasiaan tai jonnekkin etelän lämpöön, maat kuten Ruotsi, Norja ja Suomi olivat kieltämättä hänelle tuntemattomia. Ehkä Didi viitsisi pommittaa poikaa kysymyksillään vielä joku päivä, paitsi jos uteleva nainen tuntuisi toisesta kamalan tungettelevalta. Luultavasti asian laita olisi niin. "Mukavaa, että hän sopii teidän mökkiinne. Olisi inhaa, jos olisikin ollut vaikeaa elää yhdessä." Vaikkei hän tiennyt, miten Oliverin ja Fabienin kanssa ei olisi pärjännyt, hehän olivat niin mahtavia.
"Eihän se mitään, opetatte pojan tavoille", Didi nauroi kohauttaen olkiaan.

Oliver ei voinut kuin naurahtaa Didin sanoille. Se olisi ollut todella inhottavaa, mutta onneksi niin ei ollut käynyt. Ehkä heille olisi tehnyt hyvää, jos kolmas asukas olisi ollut siisteysintoinen ja potkinut heihinkin liikettä roskien viemisen ja tiskien tiskaamisen suhteen, mutta toisaalta näinkin oli ihan hyvä. Olihan hän tänään siivonnut koko asunnon lattiasta kattoon - ja jopa tyhjentänyt jääkaapista kaiken, jonka päiväykset olivat menneet auttamatta umpeen tai joka muuten vain näytti siltä, että lähtisi kohta itsekseen kävelylle.
"Joo, eiköhän me koulita siitä oikein kelpo nuori mies", hän nauroi. Ihan kuin he olisivat sen vanhempia tai edes kypsempiä kuin Elis. Hänen olisi kai pitänyt olla Se Aikuinen kämppistensä keskuudessa, mutta toisin oli käynyt. Oli se kumma, miten hän oli osannut pyörittää taloutta kiitettävästi silloin, kun oli asunut siskonsa kanssa, mutta nyt kun viereisissä huoneissa asui muita nuoria miehenalkuja, näytti asunto sellaiselta, ettei Effie suostuisi varmasti edes koskemaan ulko-oven ovennuppiin.
"Ja onhan se varmasti makeeta tulla tänne harjoitteluun. Fabien on ainakin ihan katkerana kun ei itse sitä keksinyt", hän naurahti ajatellessaan ranskalaisen pyöreitä silmiä kun kämppikselle oli valjennut, ettei Elis ollut edes saanut koulujaan päätökseen kun oli jo päässyt töihin Rosings Parkiin. Ranskalainen ei onneksi osannut todella murehtia moisia, kun oli loppujen lopuksi itsekin töissä suurella kilpatallilla, mutta muisteli nyt tietynlaisella huvittuneisuudella omaa harjoitteluaan ratsastuskoulussa.

"En epäile sitä hetkeäkään", Didi sanoi ja hymyili Oliverille. Hän saattoi vain kuvitella, millainen kokemus oli olla kuukausia pois kotoa toisessa maassa. Se sai kyllä kunnioitukset nousemaan nuorta poikaa kohtaan, sillä hän oli ollut ongelmissa jo muuttaessaan Skotlannista Englantiin aikoinaan.
"Voi Fabien-parka", Didi nauroi ja saattoi kuvitella ranskalaisen reaktion. "On varmasti. On Ruotsissakin hienoja talleja mutta onhan Rosings ihan omanlaisensa." Hän toivoi, että Elis otti kaiken irti harjoittelustaan ja otti oppia ison laatutallin arjesta. Jos hän oli oppinut vaikka mitä ystävystyttyään työntekijöiden kanssa ja pidettyään poniaan tallilla, mitä saattoi oppia harjoittelunsa kautta lähes päivittäin töitä tekevä poika?
Pikkuauton ympärillä maisemat hämärtyivät illan tahdissa ja Didi katseli tietä. "Miten nämä keskustelut aina liittyvät jotenkin hevosiin?" hän naurahti. Hän varmaan jutteli Rosingsin ulkopuolisille ystävillekin pelkästään hevosista ja Sunnysta ja arjesta Slaleyssä. Milloinkohan he kyllästyisivät siihen?

"Rosings on ihan omaa luokkaansa", Oliver nyökkäsi vaikkei monella tallilla ollutkaan elämänsä aikana käynyt. Eihän tämänkokoisia talleja edes voinut olla montaa. Mistä niihin kaikkiin riittäisi hevosia? Heille oli jatkuvasti jonossa uusia asukkaita. Onneksi karsinoita ei ollut enempää. Jo nyt oli aivan tarpeeksi tekemistä. Hyvä kun hän oli oppinut kaikkien työkavereidensa nimet - ja edelleen hän sekoitti pari naista keskenään. Mitäs näyttivät niin samanlaisilta työvaatteissaan.
"Koska vietämme päivämme hevosten ympäröimänä?" Oliver nauroi. Hän puhui mielellään työpaikastaan, sillä viihtyi Rosingsissa tavattoman hyvin. Toki Clifton ja muut vaativat hevosenomistajat kävivät välillä hermoille pikkutarkkuutensa ja typerien toiveidensa kanssa, mutta samanlailla hän oli ärsyyntynyt asiakkaisiin kaupan kassalla tai baaritiskin toisella puolella. Asiakkaat olivat yleisesti ottaen aina kamalia ja ärsyttäviä, muutamia onnekkaita poikkeuksia lukuunottamatta.
"Mutta toki voimme puhua jostain muustakin. Minkä elokuvan kävit viimeksi katsomassa teatterissa?" Hän kysyi hyväntuulisesti. Tietenkään hänellä ei ollut taka-ajatuksia. Olisi typerää suunnitella seuraavia treffejä kun ensimmäiset eivät olleet kuin päässeet alkuun, mutta no, mitäpä haittaa pienestä kartoittamisesta olisi. Tietäisipähän ainakin, ettei ehdottaisi leffareissua jos nainen vältteli teattereita kuin ruttoa - tai olisi jo nähnyt kaikki, mitä Newcastlessa pyöritettiin.

"Niin on", Didi nyökkäili. Oli yhäkin höpsöä pitää Rosingsissa Sunnya olympiaratsujen vierellä mutta vähitellen se haittasi naista vähemmän ja vähemmän. Kieroon katsojat oli helppo sivuuttaa eikä hän todellakaan harkitsisi toista tallia ennenkuin hyvin painavan syyn takia, sillä muutaman minuutin päässä tallista asuminen oli todella kätevää. Edes viime päivien kamalat vainoojamiehen iskut eivät saisi Didiä muuttamaan Sunnyn asuinpaikkaa, olihan tämä heidän molempien koti. Ja toivon mukaan monen muunkin niin, ettei talli tyhjenisi viime aikojen karmivien tapahtumien takia.

"Hyvin mahdollista", Didi nauroi eikä häntäkään sen suuremmin haitannut hevosista puhuminen. Ne tuntuivat pyörittävän hänen elämäänsä muutenkin. "Hmm, kamalaa. Onko siitä muka niin kauan etten edes muista?" hän pöyristeli itsekseen kun sai Oliverilta muuta mietittävää kuin ponit tallilla. "Ei, olin kaverini kanssa lokakuussa katsomassa The Internin", hän kertoi. Lokakuusta tuntui olevan pieni ikuisuus. "Pitäisi varmaan aktivoitua kun nyt on taas tullut uuden vuoden kunniaksi paljon mukavan kuuloisia elokuvia." Ehkäpä nuo kaverit tajuaisivat raahata hänet kartanolta ihmisten ilmoille tai ehkä he kaksi voisivat lähteä.

Oliver naurahti. Hänkään ei yleensä muistanut, mitä oli käynyt viimeksi katsomassa, sillä harvoin raahautui leffateatterille asti. Oli paljon helpompaa ladata leffoja netistä omalle koneelle tai katsoa Netflixin kautta kuin lähteä kaupungille yhtä näytöstä varten. Aiemmin siihen ei edes ollut ollut varaa. Nyt oli hieman enemmän, mutta ei hän edelleenkään rahojaan mielellään turhiin asioihin tuhlannut. Rose sai tukia opiskelujaan varten, mutta siitä huolimatta hänkin siirsi aina palkkapäivänä osan omasta palkastaan suoraan sisarensa tilille. Rosen ei tarvitsisi yrittää sovittaa työvuoroja kiireisen ja raskaan opiskelun oheen, jos se hänestä oli kiinni.
"Minä kävin joulukuussa, pitihän se nyt uusin Star Wars käydä tuijottamassa", hän naurahti muistellen leffareissua Hexhamista tuttujen kavereiden kanssa. Fabienkin oli otettu joukon jatkoksi olemaan kaikkien piikiteltävänä ikänsä tähden. Ranskalaisen kunniaksi tosin oli sanottava, että poika kesti sen kunnialla ja jaksoi riemuita leffasta heidän vanhuksien mukana vaikkei tuntenutkaan kaveriporukasta muita kuin Oliverin.
"Mutta joo, onhan sinne tullut taas paljon kaikkea. Outoa, välillä kun siellä ei ole yhtään mitään näkemisen arvoista", hän pudisteli päätään huvittuneena ja antoi auton vauhdin hidastua tasaisesti, kun he lähestyivät Newcastlen laitoja. Kaupungin läpi ei voisi ajaa samaan tapaan kuin maanteillä, mutta onneksi täällä sentään oli katuvalot pimeyttä rikkomassa.

Didillä ei ollut aikaa ja silloin kun hänellä oli aikaa hänellä ei ollut varaa. Oli helpompaa lähteä kävelylle tai mennä kylään, kuin raahautua leffateatteriin, vaikka se olikin ihanaa vaihtelua ja Didi arvosti kirjojen ohella yhtälailla hyvin tehtyjä elokuvia.
"Sitä en olekaan nähnyt. Mutta oli varmasti hyvä", Didi sanoi. Hän ei ollut ollut koskaan mikään scifi-fanaatikko mutta Star Warsit olivat legendaarisia ja kai hän oli nuorempana katsonut ne kaikki vanhemmat elokuvat. Ainakin mitä otti huomioon uusimman elokuvan massavan mainonnan, sen täytyi varmasti olla hyvä elokuva.
"Niin on. Ehkäpä kaikki elokuvat julkaistaan tarkoituksella aina samaan aikaan eikä pitkin vuotta", hän arveli ja huomasi kuinka he lähestyivät Newcastlea ja asuintaloja alkoi olemaan tiheämmässä. Didiä kiinnosti kovasti tietää, minne he olivat matkalla mutta hän pitäytyi hiljaa ja katseli vaihtuvia hämäriä maisemia.

"Se oli", Oliver naurahti luoviessaan rauhalliseen tahtiin tutuilla kaduilla Newcastlen halki. Hän oli varmistanut reitin moneen kertaan kartasta, vaikka olikin tiennyt sen jo etukäteen. Kai hän oli vain kaivannut jotakin tekemistä jotta lauantai tulisi nopeammin. Hän ei ollut ihan varma, miten oli selvinnyt viikosta tähän päivään asti.
"Voi hyvin olla. Tai sitten parhaat leffat julkaistaan aina samaan aikaan ja loput tulevat pitkin vuotta", hän virnisti. Miehellä ei ollut mitään käsitystä, mitä elokuvia tämän vuoden puolella tulisi, ellei sitten laskettu niitä muutamia suurten mainosten hehkuttamia elokuvia. Hän hidasti vauhtiaan entisestään lähestyessään ravintolaa ja alkoi etsiä kadun varresta parkkipaikkaa. Se hyvä puoli heidän pienessä kaupunkiautossaan oli tallin maasturiin verrattuna, että tämän sai ujutettua ties kuinka pieneen koloon taskuparkkiin. Mies veivasi auton tottuneesti kahden muun väliin ja hymyili sammuttaessaan moottorin.

"Valmis?" Oliver naurahti yrittäen haudata yllättäen päätään nostaneen hermostuksen. Ei ollut mitään syytä hermoilla. He olivat selvinneet matkasta ilman että Didi oli päättänyt tämän olevan suuri virhe. Ei kai nainen mihinkään haluaisi kadota ennenkö ruoka olisi tarjoiltu eteen - ellei paikka sitten olisi kerrassaan surkea. Oliver nousi auton kyydistä ja kiersi toiselle puolelle tarjotakseen käsivarttaan Didille. Koin tyylikäs ovikyltti halkoi illan pimeyttä ja suurista ikkunoista välittyvä valo loi lämpimän tunnelman hienoon, kovin kehuttuun ravintolaan. Kuulemma Newcastlesta ei sen parempaa paikkaa kynttiläillalliselle löytynyt, ellei ollut valmis syömään seitsemän ruokalajin illallista ja maksamaan myös sen näköisesti. Oliver johdatti heidät ravintolan ovelle ja aukaisi sen Didille hymyillen. Hän ei edelleenkään ollut varma uskoisiko tätä todeksi. Ainakin pöytävaraus oli onnistunut ilman ongelmia, kun tarjoilija lähti heti nimen kuultuaan johdattamaan heitä pöydän ääreen. Hän ei ollut halunnut ottaa riskiä että he joutuisivat jonottamaan pöytää ja siitä päätellen, miten pöytiä ei tyhjänä tuntunut olevankaan, oli varauksen tekeminen etukäteen kannattanut.

"Niin, ota siitä sitten selvää", Didi sanoi hymyillen Oliverille. Ehkäpä täytyisi kysyä joltain elokuva-alalla työskentelevältä ennenkuin sai tietää oikeasti totuuden tai saiko sitten silloinkaan. Kun he ajoivat sisemmäs Newcastleen Didin katse kävi lauantai-illan vilkastamissa kaduissa ja hän tiesi, että he olisivat pian perillä. Didi ei halunnut stressata iltaa mutta jännitti silti. Oli inhottavaa, kun hän ei saattanut hallita vatsanpohjassa lenteleviä perhosia.
"Valmis", hän totesi huoahtaen kun he olivat asettuneet pikkuauton kanssa nätisti taskuparkkiin. Hän noukki laukkunsa olkapäälleen ja astui ulos autosta viileään iltailmaan kiertäen kätensä Oliverin käden ympärille. Selvästikään prinsessakohtelu ei ottanut loppuaan ja Didi oli siitä todella onnellinen ja katsoikin Oliveria leveästi hymyillen kun he saapuivat ravintolalle. Paikka näytti ihanalta, Didi ei ollut ollut siellä aiemmin ja se oli hänestä hyväkin asia. Hän astui sisään ja ravintolassa oli mukavan lämmintä.

"Oi, miten hienoa täällä on", Didi sanoi hiljaa Oliverille kun asteli tarjoilijan perässä peremmälle. Tunnelmaa kohotti hänen puolestaan ehdottomasti myös se, ettei hän ollut ollut ikuisuuksiin lauantai-iltana tai sen suuremmin muunakaan iltana ravintolassa syömässä. Tai treffeillä - voi kamala, hän onnistuisi aivan varmasti möhlimään tämän illan jotenkin.

Oliver ei aikonut lopettaa hetkeen Didi pitämistä prinsessana. Eikö se kuulunut hyviin tapoihin? Hän harppoi vetämään tuolin pöydän alta Didiä varten ja ojensi kättään ottaakseen naisen takin vastaan. Hänellä ei ollut paljoa muuta tarjottavaa kuin kohteliaisuus, joka oli puhjennut kukkaan sisaren kanssa eläessä. Silloin hän tosin oli tehnyt sitä ajattelematta, tahtoessaan katsella pikkusiskonsa perään, mikä oli käynyt loppua kohden Rosen hermoille, mutta tällä kertaa hän oikeasti tarkotti kaikkia pieniä eleitään, jotka tuntuivat tulevan luonnostaan. Hän ripusti molempien takit naulakkoon ennenkö itse kiersi pyöreän pöydän toiselle puolen istuakseen alas. Tarjoilija ojensi nahkakantisia ruokalistoja heille pieni hymy huulillaan. Oliver vilkaisi Didiä sen sijaan että olisi kadonnut heti ruokalistan taakse.
"Mitä haluat juoda?" Hän kysyi hermostunut hymy huulillaan. Vesikannun hän tilaisi jokatapauksessa, mutta täytyihän naiselle antaa mahdollisuus pyytää jotakin muutakin ruuan kyytipojaksi jos Didi niin tahtoisi. Oliver tunsi olonsa varsin sopimattomaksi tyylikkääseen ravintolaan. Ei hän ikinä käynyt tällaisissa paikoissa.

Didi kiitti tarjoilijaa vilpittömästi hymyillen kun he pääsivät pöydälleen ja riisui takkinsa antaen sen sitten Oliverille. Hän istui alas, siisti pehmeän mekkonsa helmaa ja katseli kuinka Oliverkin pääsi istumaan.
Ruokalista oli täynnä vaikka minkälaisia ruokia ja juotavia ja ennenkuin hän tutki niitä yhtään enempää hän katsoi Oliveriin ja sitten juomalistaan. "Oikeastaan minulle riittäisi varmaan ihan vesi", hän sanoi ja katsoi mieheen vastapäätään ja sitten tarjoilijaan. Toivottavasti tuosta ei nyt saanut sellaista kuvaa, että hän halusi säästellä koska kyse ei ollut siitä. Jotenkin kaikki mitä hän sanoi tuntui kuulostavan väärältä. Ehkä kannatti vain tuijottaa ravintolan ruokatarjontaa.

"Kannu jäävettä siis, kiitos", Oliver hymyili nyökäten. Kannu oli aina parempi ratkaisu kuin yksittäiset lasit, jos häneltä kysyttiin. Ei tarvitsisi kärsiä janoa. Hän vilkaisi ruokalistaa tietämättä mitä edes teki mieli. Miksi ravintoloissa oli aina niin paljon vaihtoehtoja? Täälläkin tuntui olevan kaikkea aidosta italialaisesta pastasta ties mihin pihveihin.
"Täällä on ainakin mistä valita", hän naurahti pehmeästi vilkuillen listan yli naista. Hän palloili sinne tänne vaihtoehtojen välillä, mutta kohotti katseensa siksi hetkeksi, että saattoi kiittää vesikannun pöytään tuovaa tarjoilijaa.
"Tiedätkö mitä tahdot?" Oliver kysyi seuralaiseltaan silmät edelleen listaa haroen. Kalaa, kanaa vai lihaa? Pastaa, riisiä vai perunoita? Miksi vaihtoehtoja oli niin paljon? Hän kävi selkeästi liian harvoin ulkona syömässä kun tuntui mahdottomalta valita edes pääruokaa, puhumattakaan siitä jos haluaisi jotakin napsittavaa alkupalaksi. Kahden hengen jaettavaksi tarkoitettu juustolautanen oli kyllä kuulostanut hyvältä viinirypäleiden ja ilmakuivatun kinkun kera, mutta toisaalta, mitäpä hän hienoista ruuista ymmärsi.

Didi nyökkäsi Oliverin pyynnölle ja katseli ruokalistaa ja sen loputtomia vaihtoehtoja.
"Niin todellakin on", hän päivitteli ja siirtyi kasvisruokavaihtoehtojen puoleen. Hän ei ollut ollut joulun jälkeen kovin tosissaan kasvisruokiensa kanssa mutta ehkä nyt olisi hyvä aika aloittaa taas alusta. Didi ei kaivannut mitään kovin raskasta ja täyttävää ruokaa muutenkaan mutta mieli teki syödä jotain, mitä ei kotona ikinä tehnyt. Sillä vaatimuksella lista toki kaventui aika paljon, sillä hän kokkasi päivästä toiseen kaiken laista itselleen ja Fairchildeille.
"Varmaan kasviswokkia", hän sanoi ja nosti katseensa listasta Oliveriin. "Entä sinä? Onnistuuko valitseminen?" hän naurahti. Listalta löytyi useampi kuin yksi vaihtoehto, joka olisi hänellekin kelvannut mutta jos hänen täytyi valita, kuulosti monilla eri kasviksilla ja mausteilla varustettu wokki parhaimmalta.