Only teardrops

"Rakas", mies henkäisi tarttuen naisen käteen, ennenkö tuo onnistuisi raapimaan ihonsa rikki. "Matthew on hoidossa Veronicalla, muistatko? Matthewlla ei ole mitään hätää. Voimme hakea hänetkin huomenna kotiin kun palaamme lääkäriltä, jos tahdot." Teddy seurasi huolestuneena vaimonsa kasvoja pohtien, olisiko nyt se hetki, jolloin terapeutti olisi kehottanut ottamaan rauhoittavan.

Terapeutti oli kehoittanut ottamaan niitä vain yötä vasten. Tosin, nyt hän ei voisi ottaa. Helvetti. Se viinikin. Hän oli kamala ihminen!
"Hän oli iloinen uutinen."

Teddy ei ollut enää vain pudonnut kärryiltä, vaan kierinyt jo kärrypolultakin ojan puolelle. Miten Matthew liittyi nyt yhtään mihinkään, jos nainen ei ollut yllättäen huolestunut pojastaan?
"Tietenkin oli", mies vastasi kulmat kurtistuen. Totta kai Matthew oli ollut iloinen uutinen. Äärimmäisen pelottava sellainen myös, mutta se nyt oli ollut hänen omaa irrationaalista pelkoaan. "Matthew on aina iloinen uutisemme, paitsi kenties siinä kohtaa, kun saamme soiton koulun rehtorilta, että hän on jälki-istunnossa", Teddy koetti piristää vaimoaan.

Gabrielle vain tuijotti eteensä.
"Niin."
Niinhän poika olisi. Heidän ainutlaatuinen, kallein aarteensa. Oma pieni poika. Hänen rakas pieni poikansa, jota hän oli odottanut ilolla ja kauhulla. Itkenyt onnesta kun oli saanut tuon syliinsä ensimmäisen kerran.
"Ei ehkä ole ainoamme."

Matthew oli hänen elämänsä suurin saavutus, eikä mikään voisi koskaan muuttaa sitä. Poika oli suurin lahja, joka maailmalla oli heille antaa, heidän oma ihana, rakas lapsensa. Heidän esikoisensa, päiviensä valo, jonka nauru pakotti hymyn vanhempiensakin huulille kaiken surun keskelläkin. Heidän --
"Mitä?" Mies kähähti saamatta ilmaa kunnolla keuhkoihinsa tai niistä ulos. Gabrielle ei voinut, nainen ei tarkoittanut, ei... Ei. Se ei vain voinut olla totta. Ei nyt, ei näin.
"Epäilet olevasi raskaana?" Hän sai pakotettua sanat huuliltaan, vaikka kieli tuntuikin turralta eikä ilma kulkenut tuttuun tapaan henkitorvea pitkin.

Gabrielle puri huultaan. Testi antoi onneksi paljon pidemmän ajan, joten se ei olisi... Niin. Tämä oli kuitenkin heidän kahden, yhteinen. Gabrielle ei vain voinut iloita siitä. Hän oli ollut silloin jo raskaana, vaikka ei ollut sitä tietänytkään. Se sai kuvotuksen nousemaan uudelleen suuhun. Ja se, miten hän oli ollut humalassa vain muutama päivä sitten. Luoja.
"Olin jo silloin. Juuri ja juuri. Mutta olin."
Hän ei voinut olla iloinen siitä, kun pelkkä ajatus siitä, että hän oli silloin jo odottanut toista lasta. Yhtä toivottua kuin Matthew (ja jopa suunniteltua, tavallaan).

Teddy valahti istumaan kantapäilleen antaen käsiensä pudota syliinsä. Koko tilanteen ymmärtäminen oli perin hankalaa. Miten tämä menikin aina heidän kohdallaan näin? Missä olivat elokuvien iloiset riemunhuudot ja syliin hyppäämiset ja naurunkiljahdukset? Miksi hän ei tuntenut kuplivaa iloa vaan enemmänkin tunteen, joka muistutti vatsanpohjan katoamista ja putoamista pimeään kuiluun? Miksei hän saanut henkeä kunnolla, vaan maailma alkoi sumeta silmissä? Mies painoi päänsä vasten polvia, vaikka se saikin hänet käpertymään pieneksi mytyksi lattialle ja koetti tasata hengistystään.
"Joten se... Se on minun? Varmasti?" Hän kysyi saatuaan hapen kulkemaan kurkkua kuristavan tunteen ohi edes sen verran, että uskalsi kohottaa katseensa Gabrielleen. Tuntui typerältä edes kysyä moista (se ei missään nimessä ollut kysymys, jonka hän oli koskaan elämässään kuvitellut esittävänsä Gabriellelle) mutta hänen täytyi kuulla se naisen huulilta. Vaikka tuskinpa se tekisi mitään epätoivolle ja pelolle, jotka velloivat myrskyävän meren kaltaisina hänen sisällään.

Gabrielle tuijotti tyhjästi eteensä. Ensimmäistä kertaa ikinä hän halusi sen pois. Vain koska tuntui väärältä, että jokin, mistä tulisi ihana, täydellinen pieni ja viaton lapsi, olisi ollut hänessä kun jotain sellaista tapahtui. Se oli väärin.
Kysymys sai Gabriellen itkemään. Hän ei ollut koskaan kuvitellut, että joutuisi vastaamaan siihen kysymykseen.
"On!"
Ei hän huutanut koska olisi vihainen kysymyksestä, se oli aiheellinen. Huimaus alkoi taas, pakottaen hänet makaamaan sängylle.

Teddy hautasi kasvot käsiinsä, nojasi kyynärpäät vasten polviaan ja antoi epätoivon kyynelten valua poskilleen. Hän ei ollut koskaan halunnut tätä. Ei näin. Ei missään nimessä näin. Hän oli tahtonut Matthewlle sisaruksen, mutta ei nyt, kun Gabriellella oli jo valmiiksi vaikeaa ja elämä tuntui heittävän kuperkeikkaa ihan omine lupineenkin. Hän oli tahtonut lapsen sitten joskus, kun osaisi iloita siitä. Iloita odotusajasta, joka oli Matthewn kohdalla kulunut kuristavan pelon vallassa.
"Minä en", mies aloitti, muttei tiennyt, miten jatkaisi lausetta. Hän päätyi vain pudistamaan päätään, pyyhkimään kyyneleet poskiltaan kämmenselkäänsä ja vilkaisemaan sängylle makaamaan asettunutta naista ponnistaessaan vaivalla jaloilleen.
"Sinä varmaan saat lääkärisi kiinni huomenna", hän mutisi juoksuttaen sormiaan hiustensa lomasta vauhkona. "Minä, tuota, minä menen... nukkumaan." Hän koetti selvitellä ajatuksiaan päätään ravistelemalla, mutta se ei tuntunut tuottavan toivottua tulosta.

Gabrielle jähmettyi Teddyn takeltaessa puheessaan ja kadotessa lopulta kokonaan. Miehen mentyä hän pillahti lohduttomaan itkuun, josta ei tulisi loppua.
Hän ei voisi. Teddy ei voisi selkeämmin sanoa ettei halunnut tätä. Gabrielle kaivoi puhelimensa, harkiten hetken Veronicalle tekstaamista. Sitten hän tuli toisiin aatoksiin. Veronica vihasi hänen miestään jo valmiiksi. Hän ei voinut puhua kenellekään.
Paitsi miehelleen, jonka luokse hän pian luovi tiensä, kerättyään itseään hetken.
"Minä... Hoidan asian ensi viikolla."

Teddy oli siirtynyt Matthewn huoneeseen, jossa edelleen nukkui yönsä. Hän tuijotti tyhjää pinnasänkyä nieleskellen pelkkää ilmaa, kun koetti hillitä kyyneliä, jotka pyrkivät ryöppyämään poskille. Hän ei tiennyt mitä sanoa tai tehdä tai mitä edes ajatella. Tämä ei ollut jotakin, mihin hän oli varautunut. Miksi elämä tuntui heittelevän kierrepalloja päin näköä joka välissä? Hän oli riisunut mekaanisesti vaatteet yltään ja kiskonut sen sijaan päälleen t-paidan, jossa oli nukkunut edellisenäkin yönä. Hän seisoi käsi Matthewn pinnasängyn laidalla, katse pieneen tyynyyn painettuna, kun kuuli oven aukeavan takanaan. Mies käänsi hitaasti kyynelten verhoaman katseensa naiseen tietämättä mitä sanoa. Hän puristi pinnasängyn laitaa katse lattiaan painuen, kunnes Gabriellen sanat saivat hänet kohottamaan katseensa terävästi. Nainen hoitaisi asian? Se ei kuulostanut... hyvältä.
"Sinä mitä?" Hän kähähti kyynelten käheyttämällä äänellä ja rykäisi kahdesti koettaessaan aukaista kurkkuaan. "Tahdon, että käyt lääkärissä. Varmistamassa että... että kotitesti oli oikeassa ja kaikki on kunnossa."

Nainen piti käsiä ympärillään, tuntien olonsa heikoksi. Hän murtuisi milloin tahansa. Hän tiesi, ettei vielä ollut mitään tarkistettavaa, joten vielä ei ollut liian myöhäistä sulkea tätä yllätystä heidän elämästään. Ajatuskin särki hänet sisältä.
"Et halua tätä."
Hiljainen, särkynyt ääni kertoi kaiken mitä tarvitsi kertoa. Siltä se oli vaikuttanut.
"Joten... Voimme odottaa toista hetkeä."
Ensimmäisen kerran valossa toinen hetki ei vain koskaan olisi heille selvyys.

Teddy puri huultaan. Hänen teki mieli väittää vastaan, sanoa, että nainen oli väärässä. Vakuuttaa, että hän tahtoi toisen lapsen tässä ja nyt ja oli onnellinen uutisesta. Se olisi ollut vale, mutta haittaisiko se niin paljoa? Hän nielaisi painaen katseensa takaisin tyhjään pinnasänkyyn. Matthew oli parasta, mitä hänen elämäänsä mahtui Gabriellen lisäksi ja silti, silti hän toivoi, että heräisi pian tästä painajaisunesta. Hän laski harkiten irti pinnasängystä, kääntyi kokonaan Gabriellen puoleen ja asteli lähemmäs ojentaen käsiään, jotta voisi tarttua naisen käsiin.
"En haluakaan", mies tunnusti hiljaisella äänensävyllä antaen katseensa painua, kun ei pystynyt kohtaamaan vaimonsa katsetta. "Mutta ei toista hetkeä tule." Ei heidän historiallaan.

Gabrielle veti kätensä pois. Ei siksi että olisi pelännyt kosketusta, vaan miehensä sanojen vuoksi. Hänen olisi pakko hoitaa tämä pois. Vaikka se tarkoittaisi sitä, ettei...
Niin.
"En voi tehdä sitä. En jos sinä et halua sitä. Ei. En. En pysty siihen."
Teddyn tuki olisi ainoa, mikä kantaisi hänet läpi tästä kaikesta. Jos sitä ei olisi, Gabrielle tukehtuisi kaiken painon alle.

Teddy kiersi kätensä ympärilleen, kun menetti mahdollisuuden pidellä Gabriellesta kiinni. Hän tuijotti paljaita varpaitaan pehmeällä matolla ja pudisti hitaasti päätään naisen sanojen edessä. Miksi he, miksi näin? Lukuisat kysymykset kieppuivat mielessä hillitsemättömänä ketjuna.
"Minä en... Minä en tiedä", mies huokaisi. Kuinka surkea aviomies täytyi olla, ettei voinut luvata vaimolleen tukeaan tässä hetkessä? Näin surkea, ilmeisesti. "Minä en tiedä, mitä tahdon." Hän ei ollut koskaan kuvitellut edes harkitsevansa aborttia. Se oli aina ollut asia, joka ei istunut hyvin hänen maailmankuvansa kanssa. Silti nyt hän huomasi pohtivansa, olisiko se kuitenkin parempi ratkaisu kuin... kuin lapsi. Mikä helvetti häntä vaivasi? Mies hautasi kasvot käsiinsä ja harppoi huoneen kauimmaiseen nurkkaan, ennenkö valui istumaan kylmälle lattialle selkä vasten seinää. Kyyneleet valuivat käsien lomasta poskille ja kastelivat harmaan t-paidan.
"Anteeksi, minä en... minä en", hän ei edes saanut lausetta ulos huuliltaan pudistellessaan vain kiihkeästi päätään puolelta toiselle. Häpeä sai posket punottamaan siinä missä itseinho vain ruokki jo valtoimenaan ryöppyäviä kyyneliä.

Gabrielle nielaisi. Tärinä valtasi kehon täysin. Miehen reaktio oli ymmärrettävä, mutta se vain kertoi mitä hänen täytyi tehdä. Vaikka hän ei ollut koskaan kuvitellut tekevänsä sitä. Ei etenkään kun oli saanut jo yhden lapsen miehensä kanssa. Se ei tosiaan ollut tilanne, jossa hän oli kuvitellut harkitsevansa tätä.
"Ymmärrän."
Nainen kääntyi kannoillaan, mennen hakemaan kunnon vaatteet päälleen. Ei, hän ei voisi olla kotona. Tämä oli liikaa, tappaisi hänet. Ei ollut ehkä paras idea lähteä ajelemaan vailla tarkoitusta pitkin Durhamin katuja, mutta ainakin hän palasi kotiin aamuyöstä. Himoiten viiniä.
Koskaan Gabrielle ei ollut kuvitellut tuijottavansa punaviinipulloa keittiössään neljältä aamuyöllä. Jos hän tekisi abortin, ei sillä olisi väliä. Niin helppoa.
Silti hän ei voinut kaataa itselleen lasillista.

Teddy jäi istumaan lattialle ajatukset ylikierroksilla ravaten. Kysymykset seurasivat toisiaan loputtomina, ahdistavina ketjuina, eikä hän ehtinyt edes ajatella yhtä kysymystä loppuun, kun seuraavat kolme kohottivat jo päätään. Unesta oli turva haaveillakaan, eikä mies edes suunnistanut peittonsa alle. Turhaahan se olisi, kun veri jyskytti korvissa saakka ja sydän hakkasi niin, että hän pelkäsi sen vallan räjähtävän.
Mies havahtui seinän tuijottamisesta kuullessaan ulko-oven käyvän. Oliko Gabrielle palannut vai lähtenyt? Hän ei enää tiennyt. Mitä hän tiesi oli se, että hänen olisi noustava lattialta ja käytävä alakerrassa katsomassa, oliko nainen palannut sisään. Mies asteli paljain jaloin alakertaan ja pysähtyi hetkeksi keittiön oviaukkoon katselemaan vaimoaan. Mitä hän voisi sanoa? Hetken hän vain arpoi sanojaan, kunnes luovutti kokonaan puheen kanssa. Ei siitä tullut mitään. Sen sijaan mies astahti kunnolla keittiön puolelle, poimi punaviinipullon käteensä ja laittoi sen takaisin kaappiin muiden pullojen seuraksi.

Puhelu Lontooseen oli ollut hyvä idea. Gabriellen mieli oli rauhoittunut edes hieman. Tosin, hän oli myös varmasti itkenyt sielunsa tyhjäksi ja ulos itsestään. 
Hän ei edes katsonut miestään tuon tullessa alas, ei edes kun tuo laittoi sen pullon pois. 
"Mitä väliä sillä olisi ollut?"

Teddy sulki kaapin oven hiljaa ja kääntyi katsomaan vaimoaan. Silmiä kirveli kaikesta itkemisestä, mutta hän pakotti siitä huolimatta väsyneen katseensa tarkentumaan Gabriellen kasvoihin.
"Olet aina ollut liian hyvä äiti juodaksesi, kun olet raskaana. Älä aloita nyt", hän vastasi hiljaa ja ojensi kättään naista kohden. "Jos sinä... Jos sinä tahdot katsoa, mitä tästä tulee, seison rinnallasi. Mutta voin ajaa sinut myös lääkäriin, jos tahdot mieluummin niin."

Hän ei väistänyt kättä ollenkaan. Ei ollut voimia enää säikkyä mitään. Hän oli väsynyt. Niin kuoleman väsynyt. 
"Ei kyse ole siitä mitä minä haluan vaan siitä mitä sinä et halua. Tiedän mitä sovimme, mutta... Tilanne ei ole sama kuin silloin kun asiasta oli puhe."

Mies tarttui Gabriellen käteen ja punoi sormensa naisen sormien lomaan.
"Ei olekaan, mutta ei se muuta sitä, mitä sovimme silloin", Teddy vastasi puristaen hellästi naisen kättä. He eivät olleet puhuneet, että yrittäisivät lasta, mutta he olivat sopineet, etteivät olisi yrittämästä. Mikä tuntui olevan heidän kohdallaan enemmän kuin tarpeeksi.
"Joten kyse on täysin siitä, mitä sinä tahdot."

"Ei ole. Ei tämä... Se vaikuttaa sinuunkin." 
Gabrielle huokaisi raskaasti. Se ei ollut jotakin mikä muuttaisi vain hänen elämäänsä. Ei, myös Teddy saisi toisen lapsen. 
"Enkä voi vaatia sinua kestämään tähän vielä raskautta."

Sen vaikutus häneen olisi paljon pienempi kuin naiseen, joten tietenkin valinta oli Gabriellen. Varsinkin, kun hänen reaktionsa oli jälleen kerran ollut kaukana siitä, mitä naisella oli oikeus odottaa aviomieheltään.
"Ei siinä ole kestämistä", Teddy vastasi puristaen naisen kättä. "En vain halua pyytää sinua tekemään mitään, mitä et tahdo."

Nyt Gabrielle ei ollut rehellisyyden nimissä edes odottanut onnea. Ei todellakaan.
"Luuletko etten huomannut miten kauhuissasi olit tasan siihen sekuntiin asti, kun sait Matthewn syliisi?"
Ei hän ollut sanonut mitään, sillä Teddy olisi sanonut että hän kuvitteli ja se olisi ärsyttänyt.
"Minä olen sekaisin ja hysteerien kuin seinäkello. En voi odottaa että sinä odotat sen lisäksi vielä pelon tuoma rautakanki takapuolessasi seuraavat kuukaudet."

"Rakas, olin kauhuissani senkin jälkeen", mies korjasi pieni hymynhäive suupieltä nykien. Hän oli pelännyt poikansa ja vaimonsa puolesta niin pitkään, ja pelkäsi edelleen aina satunnaisina hetkinä. Entä jos jotakin kävisi?
"Minä en", hän laski katseensa hetkeksi naisen käteen, jota piteli yhä omassaan, ennenkö uskaltautui kohottamaan katseensa takaisin Gabriellen kasvoihin. "Minä en ole koskaan pitänyt aborttia oikeana ratkaisuna, enkä usko siihen edelleenkään. Mutta jos se on se, mitä sinä tahdot kaiken huomioonottaen, seison rinnallasi." Hän ei ollut toivonut lasta tähän elämäntilanteeseen, ei missään nimessä, mutta nyt sen pohtiminen oli aivan liian myöhäistä. Joko he saisivat lapsen tai eivät, eikä sellaista vaihtoehtoa ollutkaan, että he voisivat lopettaa asian pohtimisen. Ajassa ei voinut matkustaa taaksepäin, valitettavasti.