Only teardrops

Hän nyökkäsi pehmeästi.
"Aamulla."
Gabrielle ei halunnut lähteä mihinkään. Hän ei uskaltaisi katsoa peiliin. Kaikki se itkeminen ei ollut ainakaan tehnyt hyvää kasvoille suditulle, kevyelle meikille.
"Näytän varmaan hirveältä."

Se kuulosti suunnitelmalta, jonka taakse hänkin voisi asettua. Aamulla lääkäriin, jos naisen vointi olisi edelleen heikko. Ei tässä olisi enää montaa tuntia aamuun, sillä aamunhan saattoi laskea alkavaksi vaikka kuudesta, jos Gabrielle tuntisi olonsa sairaaksi.
"Näytät aina kauniilta minulle", mies vakuutti pienen hymyn kera. Ei sillä ollut mitään väliä hänelle, oliko naisella meikkiä kasvoillaan vai ei, tai olivatko meikit levinneet pitkin poskia. "Olet vaimoni, se jo yksinään tekee sinusta maailman kauneimman naisen silmissäni." Eikä se haitannut lainkaan, että nainen oli kaunis muidenkin mielestä.

Gabrielle pyöräytti kevyesti silmiään miehensä lepertelyille.
"Minä en kysynyt tuota ja se oli enemmänkin toteamus, että näytän helvetiltä."
Gabrielle mutisi, hymyillen Teddylle selvästi voipuneena. Hän ei voinut vieläkään kovin hyvin.
"Anteeksi. En olisi saanut huutaa ja järjestää kohtausta."

"Minä vain sanoin, mitä minä näen", mies totesi pienesti naurahtaen. Gabrielle ei suinkaan näyttänyt hirveältä. Ei hänen mielestään.
"Ei se mitään", Teddy vakuutti koskettaen toistamiseen naisen käsivartta. "Saat huutaa kun sanon jotain typerää." Hän oli tullut siihen tulokseen, että olisi voinut jättää Hollyn nimen kokonaan pois keskustelusta, ja kaikki olisi mennyt paljon paremmin. Olkoonkin että oli ollut pysäyttävää tajuta naisen silti pelkäävän, että hän etsisi läheisyyttä muualta vain koska Gabrielle ei voinut nauttia hänen läheisyydestään.

Gabrielle kohautti kevyesti olkiaan.
"En ole ajatellut edes sitä kun sanoit ettet... Niin. Ja silti huusin sinulle. Keskellä katua. Et ansaitse sitä."
Jälleen hän alkoi jännittyä ja joutui pidättelemään itkua. Korkea ulahdus pääsi naisen huulilta.
"Ei helvetti! Mitä minä volisen kokoajan..."

Hyvä on, ehkä hän ei ansainnut sitä tällä kertaa, tästä aiheesta, mutta varmasti hän oli joskus elämässään tehnyt jotakin, mikä oikeutti sen, että karma palasi nyt kostamaan Gabriellen huudon muodossa.
"Rauhoitu, rakas", mies tyynnytteli silittäen naisen käsivartta muutamaan otteeseen. "Ei ole mitään hätää. Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi. Keskity vain hengittämään syvään ja laskemaan lampaita", tai mitä ikinä ihmiset tekivätkään koettaessaan rauhoittua.

Gabrielle pudisteli päätään.
"En voi sille mitään. Heti kun... Ihan kuin minulla olisi pahat PMS-oireet. Kaikki itkettää, koko ajan!"
Hän alkoi jo itsekin turhautua siihen.

"Voi rakas", mies huokaisi. Tarjous suklaastakaan tuskin auttaisi, kun nainen oli voinut huonosti vain muutamaa tuntia aiemmin.
"Kenties sinun kannattaisi vain suunnata nukkumaan. Ehkä aamulla on jo pirteämpi mieli eikä enää ole niin huono olokaan", Teddy ehdotti myötätuntoisena. Naisparka. Kukaan ei pitänyt heittelevistä mielialoista ja yllättävistä itkunpuuskista, se nyt oli selvää. Ainakaan Matthew ei ollut paikalla heijastelemassa äitinsä kyyneliä, joten kai tilanteessa oli jotain hyvääkin.

"Gabrielle pudisteli kevyesti päätään. Häntä ei nyt oikeastaan väsyttänyt.
"Ei väsytä. Itkettää ja suututtaa vuorotellen. Olenkohan tulossa hulluksi?"
Se alkoi olla ainoa looginen selitys. Gabrielle ei nähnyt muuta mahdollisuutta enää. Ei tällainen ollut normaalia.

"Et ole hullu", mies vakuutti nousten lattialta, kun polvet alkoivat protestoida matolla polvistelua. Hän istahti sohvalle naisen pään taakse ja hymyili pehmeästi katsellessaan vaimonsa kasvoja, joita sotkeutuneet meikit tahrivat. Sitä ei tosin tarvitsisi kertoa naiselle.
"Olet vain uupunut ja stressaantunut. Tai ahdistunut", hän kohautti pienesti harteitaan. "Ja olet edelleen melko tuore äiti, onko se nyt ihme, jos tunteet heittävät vuoristorataa. Matthewkin on poissa koko viikonlopun." Olihan siinä jo monta hyvää syytä heilahdella tunteiden ääripäästä toiseen.

Gabrielle pudisteli päätään.
"En ole. Olin todella hyvällä tuulella siellä pubissa. Pitkästä aikaa. Ja nyt itken taas. Enhän ole tällainen aina kerran kuussa?"
Voi Teddy-parkaa jos hän olisi!

"Et ole", mies vakuutti naurahtaen. "Olet oikein herttainen viikosta toiseen." Ainakin, kun toi kotiin kukkia ja suklaata sopivin väliajoin. Kuka ikinä olikaan keksinyt, että naiset pitivät moisista pienistä lahjoista, ansaitsi mitalin ja ritarin arvonimen.
"Tänään on vain raskas päivä. Kyllä se siitä", hän vakuutti. Ehkä naisen lääkkeet eivät vain sopineet tuolle. Tosin oliko kukaan koskaan alkanut hyppiä surusta iloon ja takaisin pelkän rauhoittavan tähden?

"Minä en..."
Naisen silmät rävähtivät auki. Hän nousi varovasti ylös ja lähti yläkertaan, paniikki kurkussa pomppien. Se ei voinut olla todellista. Se ei voinut olla.
Ilman mitään selitystä hän lukittautui yläkerran vessaan ties kuinka pitkäksi aikaa, ilman että sieltä kuului mitään oksentamiseen viittaavaa. Elonmerkistä kävi suihku, joka hurahti valumaan noin tunnin hiljaiselon jälkeen.

Teddy tuijotti typeränä naisen perään ja hiipi muutaman minuutin kuluttua portaat ylös kuulostelemaan oven taakse, oliko Gabrielle kunnossa. Vastausta ei kuulunut, joten mies päätyi ravaamaan huolestuneena ympäri yläkertaa, siivoten siinä sivussa Matthewn huoneen ja oman vaatekaappinsa. Suihkun kohina sai miehen vetämään syvään henkeä. Luojan kiitos. Gabrielle oli kunnossa, eikä ollut pyörtynyt ja lyönyt päätään seinään, tai jotakin muuta vastaavaa. Hän jäi odottamaan makuuhuoneeseen epäillessään, että nainen suunnistaisi kuitenkin tänne kaivatessaan yöpukuaan, ja hän tahtoi varmistaa, että kesken keskustelun kadonnut nainen oli kunnossa.

Gabrielle pesi itseän miltein puolituntia, kunnes tuli suihkusa pyyhe ympärillään. Hän ei enää peitellyt itseään Teddyltä, kun kaikki merkit olivat kadonneet iholta. Nainen etsi itselleen yövaatteet, pitkästä aikaa vain sellaisen puoleen reiteen yltävän, satiinisen yöpaidan. Siitä oli kuukausi kun hän oli viimeksi käyttänyt niitä.

Mies katseli hiljaisena, kuinka Gabrielle saapui huoneeseen ja puki päälleen. Hän seurasi katseellaan vaimoaan painaen helpottuneena merkille, ettei mikään viitannut siihen, että nainen olisi liukastunut suihkussa tai muutoin kolhinut itseään pitkän kylpyhuonehetkensä aikana.
"Kaikki kunnossa?" Hän kysyi hiljaa Gabriellelta nousten seisomaan sängyn päiväpeiton päältä, jolla oli istuskellut puhelintaan selaten, kun oli odottanut vaimoaan takaisin.

Gabrielle nieleskeli hiljaisena. Päässä kohisi, nyt ei kyllä huimauksen vuoksi. Syy oli ihan muualla. Hän pysyi mykkänä, vastaamatta kysymykseen. Hän ei tiennyt mitä voisi sanoa. Mikään ei ollut normaalisti, kaikki oli sekaisin. Lopulta hän lysähti istumaan sängylle, tyhjä katse ruskeissa silmissään.

Teddy tuijotti Gabriellea kylmä kivi vatsanpohjaan pudoten.
"Gabrielle, kulta, pelotat minua. Mikä on? Puhu minulle", mies vetosi epätoivoisena. Nainen ei tosiaankaan voinut hyvin, se oli selvää, mutta tämä näytti paljon vakavammalta kuin vatsatauti tai hetken huimaus. Hän astui lähemmäs, pudottautui lattialle polvilleen välittämättä kivusta, joka vastusti moista asentoa ja laski kätensä sängylle istumaan lysähtäneen naisen polvelle.
"Rakas, ole kiltti. Mitä mielessäsi liikkuu?"

Gabriellea etoi edelleen, mutta aivan eri syistä. Eikö se olisi riittänyt, että häneltä vietiin oma itsensä? Oliko häneltä pitänyt vielä viedä riemukin? Ei ollut sanoja joilla puhua Teddylle, oli vain jäätävä kauhu, joka valui hänen lävitseen lamaannuttavana pelkona.
"Huomenna. Lääkäriin."

Teddy räpäytti silmiään. Tietenkin hän veisi vaimonsa lääkäriin, johan siitä oli puhuttu, mutta naisen yllättäen muuttunut käytös ei varsinaisesti vakuuttanut häntä siitä, että nainen tahtoi lääkäriin yllättävän huimauksen tähden.
"Totta kai", hän kuitenkin lupasi ja puristi naisen polvea hellästi. "Onko sillä aikaa jotakin, mitä tahdot kertoa minulle?"

Gabrielle raapi hajamielisenä solisluitaan, nieleskellen tyhjää. Hän huokaisi raskaasti, haudaten lopulta kasvot käsiinsä. Ei luoja. Hän kuolisi kohta tähän oloonsa.
"Kuvittelin ettei minulta voitu viedä enempää."
Miten väärässä hän oli ollut.

Miehen teki mieli suoristautua lattialta ja halata Gabriellea tiukasti. Hän ei tiennyt, miten muutenkaan lohduttaa naista, joka näytti kertakaikkiaan eksyneeltä. Hän ei kuitenkaan liikahtanutkaan epäillessään, ettei halaus välttämättä olisi se, mikä piristäisi naisen mieltä.
"En ymmärrä, rakas", Teddy mumisi pehmeästi, "mitä sinulta on viety?" Nyt siis. Hän ei seurannut Gabriellen logiikkaa lainkaan, mikä oli omiaan nostamaan ahdistusta sisimmässä.

"Minä luulin, että hän voisi vain loukata minua. Eikä viedä minulta riemuakin."
Viimeksi hän oli lamaantunut pelosta, mutta se oli muuttunut nopeasti riemuksi. Nyt hän oli täysin turta, voimatta tuntea iloa, vaikka tiesi asian olevan iloitsemisen arvoinen. Ja ilmeisesi häneltä oli viety myös kyky ajatella.

Teddy silitti naisen poskea tuntien olevansa täysi idiootti. Hän tarvitsisi kurssin rivien välistä lukemisesta, ilmiselvästi, kun oman vaimon ajatusmaailma oli näin hankalaa seurattavaa.
"Ei kukaan ole vienyt sinulta riemua. Vastahan sinä nautit olostasi pubissa naureskellen", mies koetti lohduttaa ymmärtämättä, mistä Gabrielle puhui. Se mies, joka oli - ei, ei mies, vaan eläin, hirviö - joka oli vienyt niin paljon Gabriellelta, ei voinut viedä enää enempää. Eihän? Gabrielle oli ollut viikko toisensa jälkeen paremmassa kunnossa. Nauranut ja sietänyt hänen läheisyyttään enenevissä määrissä. Kaikki oli menossa kohti parempaa.

Gabrielle ei edes itse kyennyt seuraamaan ajatuksiaan. Hän oli aivan pihalla kaikesta. Sanoissa ei ollut järkeä, mieli ei muodostanut järkeviä lauseita. Kaikki oli vain sulaa hulluutta, joka murskasi hänen aivonsa.
"Matthew."
Hän henkäisi, raapien itseään. Iho alkoi punoittaa, se kertoi naisen todella painavan kynsillä ihoaan. Tummempi iho ei punoittunut helposti, siinä missä Teddy näytti heti tomaatilta, joskus jopa kirsikalta.