Only teardrops

Teddy oli tukehtua puoliksi syötyyn ranskalaiseensa ja köhien hörppäsi vettä kevyt puna poskille kohoten.
"Tapat minut vielä, nainen", hän varoitti saatuaan nielaistua suunsa tyhjäksi ja soi silmiä siristävän mulkaisun vaimolleen. "Voikin olla, että olet vapaa lupauksistasi erittäin nopeasti." Hän saattaisi hyvinkin kuolla siihen paikkaan, jos yrittäisi syödä annostaan Gabriellen tehdessä parhaansa näyttääkseen juuri niin vetävältä kuin hänen vaimonsa vain osasi. Nyt olisi ollut käyttöä sille naisen kehumalle itsehillinnälle, mutta tilanne tuntui niin normaalilta, että hetkeksi hän saattoi unohtaa kaiken, mitä oli tapahtunut viimeisen kuukauden aikana. Näinhän he olivat vinoilleet ennenkin toisilleen, mutta erona tällä kertaa oli se, ettei hän kumartunut pöydän ylle houkutellen naista vaihtamaan pikaista suukkoa. Sen sijaan mies suoristautui omalla puolellaan pöytää, poimi haarukan ja veitsen jälleen käsiinsä ja leikkasi palan rasvassa uitetusta, rapeaksi kuoreltaan paistetusta kalafileestä. Kaipaus viilsi rintaa siitä huolimatta, vaikka hän tiesi, ettei voinut kurkottaa pöydän yli Gabriellen puoleen.
"Täydellistä. Voit tehdä elämästäni täydellistä, ja niin usein teetkin", hän vastasi pieni, lämmin hymy huulillaan.

Nainen? Siis vain nainen? Gabrielle antoi sen kommentin kuitenkin livetä, jättäen sen huomiotta. Ei Teddyä nyt kaikesta pitänyt höykyttää, vain joka toisesta lauseesta.
"En minä sellaista tekisi."
Hän veti ruskeita kiharoita korvansa taakse, keskittyen ihan pieneksi hetkeksi vain syömiseen. Kunnes kohotti katseensa mieheensä, pirullinen hymy huulillaan.
"Tai voin tehdä siitä sellaisen helvetin, jota sinä et kestä."
Ei siis ollenkaan huononlaista helvettiä, mutta Teddylle silti rankkaa. Krhm.

"Etpä", Teddy hymähti. Eihän Gabrielle ikinä. Pois se hänen vaimostaan. Mies söi hetken tyytyväisenä kalaa, ennenkö oli jälleen kerran tukehtua ruokaansa. Hän nielaisi suurella vaivalla kalanpalan ja koetti mulkaista Gabriellea, mutta se ei oikein onnistunut. Ei, kun nainen onnistui painamaan hänen nappejaan niin tehokkaasti.
"Taidamme muuttaa Matthewn kanssa Miyatolle", mies vastasi silmiään siristäen. Ei hän koskaan veisi poikaa kauas äidistään. Ei ikipäivänä. "Kenties se ajatus lasillisista pubissa työpäivän päätteeksi ei ole yhtään hullumpi." Mies hörppäsi vesilasista pieni hymy huulillaan. Ehkä hän voisi pyytää Miyatoa istumaan tuopilliselle joku päivä. Ihan vain koska Gabrielle oli nyt onnistunut istuttamaan ajatuksen hänen mieleensä.

Gabrielle väläytti miehelleen hurmaavimman, suloisimman hymynsä. Ei hän ollut tehnyt mitään. Sanonut vain tekevänsä miehensä elämästä helvettiä. Ei mitään, mistä miehen pitäisi noin riemastua.
Teddyn huomautus pubista sai Gabriellen nauramaan. Niin paljon, ettei hän kestänyt sitä.
"S-sinä... Ei luoja. Olet... Aaaa. Onneksi olet jo naimisissa kanssani, muuten olisit ikuisesti sinkku. En kestä sinua rakas. Olet ihana."

Teddy räpäytti hämmentyneenä silmiään. Mitä hän oli muka nyt sanonut? Gabrielle oli kannustanut häntä viettämään aikaa ystäviensä kanssa pubeissa, ja jos kotona elämä kerran olisi mitä parhainta kiusaa, miksei hän tarttuisi mahdollisuuteen silloin tällöin tulla kotiin vasta hieman myöhemmin?
"Mitä?" Hän kysyi nauraen. "Ei se nyt noin hauskaa voinut olla." Ainakaan naisen ajatukset eivät olleet loikanneet samaan suuntaan kuin joskus aiemmin, kun Gabrielle oli tarjonnut hänelle mahdollisuutta lähteä vieraisiin. Kai hän oli vihdoin onnistunut takomaan naisen mieleen, ettei hän ollut lähdössä yhtään mihinkään.
"Mutta hyvä, että saan sinut edelleen nauramaan."

"Oli se!"
Gabrielle vinkaisi naurunsa seasta, pihisten hieman. Se oli ollut juuri niin hauskaa, vaikka Teddy ei vaimoaan ymmärtänytkään.
"Saat. Tietenkin saat."
Hän vakavoitui hieman, keskittyen pieneksi hetkeksi ruokaansa.
"Mikset saisi?"

Hän vain pudisteli päätään. Naiset. Ei noita voinut ymmärtää, mutta ei onneksi tarvinnutkaan. Ainakaan jatkuvasti.
"En ole koomikko", mies vastasi harteitaan kohauttaen, vaikka hymyilikin naiselle. Ei ollut mitään syytä mennä sen vakavammaksi. Ei hän ollut tarkoittanut sanoillaan yhtään mitään sen enempää. Oli vain ihana kuulla Gabriellen nauravan ja vielä enemmän sen tähden, että nainen löysi hänen sanansa tai tekonsa niin hauskoiksi.
"Nauruasi on ihana kuulla. Vielä ihanampi, kun tiedän, että se on minun ansiotani", mies tunnusti toispuoleisen, mutta lämpimän hymyn kera.

"Sinä saat minut nauramaan. Aina. Se on yksi parhaita puoliasi."
Gabrielle hymyili miehelleen. Hän oli viemässä kättään pöydän yli, pysähtyen hetkeksi empimään. Hän ei tiennyt, mitä voisi tehdä. Ihan kuin Teddy olisi ollut heistä se joka peläten väisti läheisyyttä. Kevyt puraisi huulensa sisäpintaa kevyesti, tarttuen miehensä käteen hellästi.
"Se on yksi niistä syistä mikä erottaa sinut muista."

Mies hymyili naiselle yllättyneenä mutta sitäkin kiitollisempana. Kylläpä hänen itsetuntoaan tänään hellittiin sanoin ja teoin. Mies painoi katseensa käteen, johon Gabrielle oli tarttunut ja hymyili suklaanruskeat silmät syttyen naiselle.
"Olet niin, niin rakas", hän totesi lempeästi. "Saat minut aina tuntemaan oloni vähintäänkin supersankariksi." Hän pystyisi ihan mihin tahansa niin kauan kuin Gabrielle olisi hänen rinnallaan. Mikään ei olisi mahdotonta naisen kanssa. Ei koskaan. He selviäisivät mistä tahansa, mitä maailma heille heittäisi.
"Olen niin ylpeä sinusta."

Gabrielle veti kätensä takaisin, ihan vain voidakseen keskittyä syömiseen taas hetkeä pidempään.
"Sinä olet minun ja Matthewin supersankari. Aina."
Sen hän pystyi toteamaan todeksi miehensä kanssa koska tahansa. Miten tahansa, Teddy oli rakas ja tärkeä hänelle.
"Miksi? En ole tehnyt mitään mistä pitäisi olla ylpeä."

"Olet kultainen, kun sanot noin", mies vastasi hymyillen ja hörppäsi vesilasistaan. Hän oli yllättynyt siitä, miten naureskelu oli vaihtunut näinkin vakavaan mutta hyväntuuliseen keskusteluun, mutta sellaista se taisi aina olla. Hän harvoin osasi ennakoida, minne keskustelu lähti kulkemaan - tai ei edes ymmärtänyt mitä kesken keskustelun tapahtui, kuten tällä kertaa. Jokin oli kuitenkin ollut Gabriellen mielestä erittäin hauskaa.
"Olen aina sinusta ylpeä. Se että olet siinä on jo syy olla ylpeä", Teddy vastasi pehmeä hymy huulilla leväten.

Gabrielle vilkaisi Teddyä kulmiensa alta. Että mitä hän olisikaan antanut siitä että miehensä kertoisi hänelle kunnon syyn imartelulleen.
"Kysyin miksi? Se että olen minä, ei ole ylpeydenaihe. Minulla ei ole oikein vaihtoehtoja."

"Tietenkin se on", Teddy vastasi. Eivät kaikki uskaltaneet olla oma itsensä, vaan kehittelivät ympärilleen mitä monimutkaisempia rooleja ja pukivat kasvoilleen maskeja, jotka eivät istuneet. Gabrielle oli aina ollut ylpeästi oma itsensä, aivan sama mitä elämä heitti naisen eteen.
"Olen ylpeä siitä, että nouset jokaikinen aamu ylös sängystä ja pidät huolta Matthewsta, kun lähden töihin, samoin kuin siitä, miten pidät aina kaikista ympärilläsi huolta. Ei ole päivää, jolloin en olisi ylpeä sinusta." Jokaikiseen päivään mahtui vähintään yksi hetki, joka sai miehen hymyilemään ylpeänä ajatellessaan vaimoaan.

Gabrielle naurahti pehmeästi. Hän tunsi punastuvansa hieman, vaikka puna näkyi naisen tavallista tummemmilla kasvoilla hieman heikosti.
"Sinä olet ylpeä ihan hölmöistä asioista rakas."
Ei siinä voinut muuta sanoa. Eivät ne olleet ylpeyden arvoisia asioita, vain elämää ja asioita jotka hän halusi tehdä.
"Ja en minä niin paljon ihmisistä huolehdi."

"Anna minun olla ylpeä", mies protestoi. Oli sille syytä tai ei, hän oli ylpeä silti, eikä nainen voisi viedä sitä pois häneltä. Ollenkaan.
"Huolehditpas. Sinulla olisi paljon omiakin kiireitä ja murheita, ja silti jaksat aina kysyä, mitä muille kuuluu", Teddy huomautti. Gabrielle oli aivan liian empaattinen tähän maailmaan, jos häneltä kysyttiin. Nainen taisi kantaa enemmän huolta läheisistään kuin itsestään, tai siltä se ainakin usein tuntui.

Gabrielle oli Keikon ystävä. Hän koki tuon rinnalla olevansa suorastaan julma sekä raa'an suorapuheinen.
"Älä nyt. Sehän kuuluu vain hyviin tapoihin. Huolehdin itsestänikin."
Niin, kyseenalaisin keinoin kyllä. Mutta oli hän huolehtinut, tapaamalla edes terapeuttia. Ja hän piti muuten itsestään huolta!

"Voisit huolehtia enemmän itsestäsi ja vähemmän meistä muista. Ainakin hetken", Teddy huomautti. He pärjäisivät kyllä, mutta Gabriellelle tekisi hyvää keskittyä hetken itseensä. Keskittyä löytämään jalansijansa uudestaan ja kantamaan päätään korkealla selkä suorana ihmisjoukon keskellä.
"Matthew ei olisi voinut saada parempaa äitiä. Tosin epäilemättä teini-ikäisenä poika on aivan eri mieltä, mutta kukapa sitä nyt antaisi teinin ajatuksille painoarvoa", mies naurahti. Onneksi siihen menisi vielä vuosia. Olkoonkin, että oli kamala tajuta, miten nopeasti tämäkin vuosi oli mennyt. Vastahan Matthew oli syntynyt, ja nyt jo taapersi omin jaloin ympäri asuntoa lähestyvän syntymäpäivänsä kunniaksi.

"Teddy."
Gabrielle huomautti painokkaasti, pehmeällä äänellä. Hän huolehti itsestään aivan kylliksi, ei ollut hätää.Hän hymyili miehelleen hellästi.
"No aivan varmasti. Tulen olemaan noloin äiti koskaan, kun hän on siinä iässä."

"Entä minä sitten?" Mies nauroi lämpimästi. Jos Gabrielle olisi nolo äiti, mitä hän olisi? Maailman noloin isä ehdottomasti, mutta se nyt ei vielä riittäisi. Ei varmastikaan.
"Voimme yhdessä olla noloimmat vanhemmat ikinä. Matthew on onnekas lapsi", Teddy virnisti. He onnistuisivat siinä varmasti ihan yrittämättäkin. Teinit pitivät vanhempiaan aina noloina, eikö niin?

"Hei, sinä... Hyvä on, olemme molemmat kuolettavan noloja ja emme ymmärrä mitään. Onneksi saamme toisistamme vertaistukea."
Ehkä Teddyn ura entisenä huippuratsastajanakaan ei silloin pelastaisi miestä noloimman isän titteliltä. Noh, sitä voisi murehtia kolmentoista vuoden kuluttua.

"Nimenomaan. Mitä tekisimmekään ilman toisiamme, kun kukaan muu maailmassa ei osaa arvostaa nolouttamme", mies naurahti. Hän ei uskonut, että mikään voisi pelastaa heitä moiselta syytökseltä. Hän oli pitänyt omia vanhempiaan noloina mitä vaihtelevampien syiden tähden teini-iässä. Hän ei tosin ollut uskaltanut koskaan sanoa sitä päin vanhempiensa kasvoja, mutta epäilemättä Matthewlla ei olisi moisia esteitä.

Gabrielle oli piilotellut kaiken loistavasti nuorena. Hän oli onnistunut aikuisikään asti olemaan vanhemmilleen se hyvä tytär, josta saattoi olla ylpeä. Kunnes oli hylännyt kaiken itseään vastapäätä istuvan miehen vuoksi, voidakseen mennä naimisiin tuon kanssa ja kasvattaa lapsen yhdessä.
"Niinpä. Mitä tekisinkään ilman sinua?"
Äänessä ei ollut rahtuakaan sarkasmia, mutta se oli täynnä rakkautta.

"Hmm", mies esitti hetken pohtivansa asiaa vakavastikin. "Ajaisit edelleen Jaguaria, se olisi selvä", hän totesi silmät pidätellystä naurusta siristyen. Kummasti Jaguar ei ollut automerkki, joka sopi perhe-elämään ja vauva-arkeen.
"Olisit töissä suuressa firmassa ja pyörittäisit sataa alaista ympäriinsä", hän jatkoi yhä leveämmin virnuillen. "Etkä siivoaisi yhden ulkoministerin sotkuja yksinäsi."

Gabrielle ei voinut olla nauramatta. Jaguar. Voi, joskus vielä hänellä olisi taas Jaguar. Miltein suretti kun hän ajatteli ihanaa, uudenkarheaa kaksiovista autoaan, jonka hän oli myynyt kun oli saanut tietää tarpeesta hieman erilaiselle autolle.
"Se on totta. Mutta aion vielä tulevaisuudessa joskus ajaa Jaguarilla, vaikka sinä jaatkin elämän kanssani."
"Minä pidän tästä enemmän. Siivoan mieluummin hyvin siivosti käyttäytyvän ulkoministerin olemattomia sotkuja."

"Odotan sitä päivää innolla", mies naurahti. Hän pitäytyisi mielellään Audissaan, joskin kenties päivittäisi uudempaan vuosimalliin tulevina vuosina. Se kelvatkoot perheautosta siinä kohtaa, kun Gabrielle hankkisi jälleen Jaguarin itselleen. Tai sitten heillä olisi kolme autoa, ei kai sekään mahdottomuus olisi.
"Charles ei taida itse niitä sotkuja aiheuttaakaan", Teddy myönsi. Tuntui, että muut miehen elämässä sen sijaan pyrkivät parhaansa mukaan hankaloittamaan Charlesin elämää. Hän ei voinut syyttää ystäväänsä, kun tuo oli lähettänyt kilparatsastajansa mäkeen. Hänkin olisi joutunut harkitsemaan kahdesti, antaisiko Halelle vielä mahdollisuuden moisen rellestämisen jälkeen, ja hän oli sentään luonteeltaan anteeksiantavainen. Jotakin, mitä Charlesista ei voinut sanoa parhaalla tahdollakaan.