Only teardrops

"Ai? Miksi?"
Gabrielle ei voinut ymmärtää, miten hänen miehensä olisi innoissaan Jaguarista. Ellei sitten haluaisi lainata vaimonsa autoa. Krhm.
"Ei. Hyvin, hyvin vähän."

"Näytit aina hyvältä Jaguarin ratissa", mies virnisti vinosti. Ja siksikin, että se tarkoittaisi lapsen tai lapsien olevan jo sen verran vanhempia, ettei turvaistuimille ollut enää käyttöä. Samoille Saatanan itsensä keksimille hirviöille, joiden kanssa hän oli aivan pulassa. Niissä oli liikaa vöitä ja hihnoja ja kiinnikkeitä. Vähemmästäkin meni pää sekaisin!
"Se on varmasti positiivinen muutos aiempaan", Teddy pohti. Gabrielle oli tuntunut siivoavan niin monia skandaaleja viikottain heidän tavatessaan, että varmasti vain satunnaiset sotkut olivat oikein tervetullutta vaihtelua.

Gabrielle nojautu kevyesti eteenpäin.
"Näytinkö? Mieti minut pesemässä sitä."
Asioita joita ei sanottu aviomiehelle, kun tuon piti kestää ilman läheisyyttä ennalta määrittelemätön aika.
"Se todellakin on."

"Luoja Gabrielle, olet pahempi kuin Holly. Ei tuollaisia mielikuvia saa istuttaa miehen päähän", mies puuskahti haudaten kasvot käsiinsä. Miten hän selviäisi hengissä, jos Gabrielle aikoi piinata häntä näin? Äkkiä ajatukset pois Jaguareista ja niiden pesemisistä. Koiranpentuja. Ajattele koiranpentuja. Paljon asiallisempi kulkusuunta ajatuksille, eikö vain? Jonakin päivänä hänelläkin olisi vielä oma koira. Ei se pentuna kauaa pysyisi, mutta olisi rakas aikuisenakin. Tietenkin. Jonakin päivänä. Ajatus sai typerän hymyn kohoamaan miehen huulille. Hän rakasti Gabriellen hankkimia kissoja loputtomasti, mutta mies oli aina ollut enemmän koiraihmisiä. Fatty ja Dingle olivat perhettä, mutta mikään ei estäisi hankkimasta koiraakin joukon jatkoksi, eihän? Oli kenties hyvä, ettei hän tiennyt vaimonsa yllätyksestä joululle tai huulilla jo valmiiksi oleileva typerä virne olisi vielä halkaissut hänet kahtia.

Gabrielle oli tosiaan varannut heille hurmaavan huskylapsen, joka muuttaisi heidän luokseen aatonattoona.
Jos silloin enää olisi heitä. Se oli hyvin vaakalaudalla kun mies heitti tässä asiayhteydessä vieraan naisen nimen. Naisen olemus jännittyi täysin ja hän ponkaisi ylös, tunkien ulos pubista. Kyyneleet polttivat silmiä. Hän halusi kotiin, yksin.
Teddy oli oikeasti tehnyt niin? Ja sitten vielä lipsautti sen hänelle? Kuka helvetin Holly?

Teddyllä kesti kaksi sekuntia tajuta, että Gabrielle oli liikkeellä, ja sen jälkeen toiset kaksi sekuntia, ennenkö mies onnistui itse liikahtamaan. Hän viittoi tarjoilijan paikalle lykäten pari seteliä hämmentyneen nuoren naisen kouraan, kehotti pitämään vaihtorahat ja kiiruhti ulos pubista hämmennys ja hätä kalpeilla kasvoillaan. Mikä Gabriellelle oli tullut? Oliko nainen nähnyt jotakin, mikä oli säikäyttänyt naisen, vai oliko hän tehnyt jotakin, mikä oli laukaissut pakenemisreaktion? Kertaakaan mielessä ei käynyt, miltä hänen sanansa saattoivat kuulostaa Gabriellen korviin. Ei, kun omassa mielessä niiden yhteys keskusteluun oli täysin selvä.
"Gabrielle!" Mies huusi naisen perään kiiruhtaen vaimoaan kohti. "Mitä tapahtui? Oletko kunnossa?"

Gabrielle kuuli Teddyn äänen, kiihdyttäen askeliaan. Sitä tuskin uskoisi, että joku pystyisi juoksemaan niissä kymmensenttisissä korissa, jotka hän oli sujauttanut jalkaansa, mutta Gabrielle juoksi. Hän halusi karata mieheltään, kadota täysin.
Hän ei tiennyt kuinka kauas oli kävellyt, kun pysähtyi huohottaen ja tajusi miten jalkoja sattui.

Nainen oli aivan liian nopea, jos häneltä kysyttiin. Mies ei kuitenkaan suostunut luopumaan takaa-ajosta, vaikka saikin varsin ikäviä katseita monelta ohikulkijalta, jonka ohitse kiiruhti katse Gabriellen selkään liimattuna. Hän oli niin huolissaan, ettei löytänyt sille sanoja. Nainen ei koskaan ollut juossut häntä pakoon, ei näin. Luojan kiitos Gabriellella oli korkokengät jalassaan, sillä muuten nainen olisi epäilemättä ehtinyt kadota hänen näköpiiristään hetkessä. Nyt hän kuitenkin saavutti hengästyneenä vaimonsa ja takertui epätoivoisena Gabriellen käteen toivoen, ettei nainen koettaisi juosta häntä karkuun toistamiseen.
"Rakas, puhu minulle", hän vetosi huoli suklaansinisissä silmissä asuen.

Vaikka nainen oli vaipunut kaksin kerroin, hän heilautti kättään raivolla, joka riittäisi ravistamaan tiikerin irti hänen kädestään.
"Irti minusta, saatanan paskiainen!"
Ääni oli pidätellystä itkusta paksuna, kyynelten valuessa poskia pitkin toistamiseen tänään.
"Helvetin kusipää! Olisit edes pitänyt sen itselläsi!"

Teddy peruutti askeleen yllättyneenä siitä, miten suurella raivolla Gabrielle reagoi kosketukseen. Tai kenties johonkin muuhun.
"Pitänyt minkä itselläni?" Hän kysyi aidon hämmentyneenä. Hänestä tuntui, että he kävivät taas kahta aivan eri keskustelua keskenään, sillä hän ei kyennyt seuraamaan Gabriellen mielenliikkeitä nyt lainkaan. Mitä hän oli oikein tehnyt väärin, kun nainen reagoi näin? Teddy koetti miettiä taaksepäin, hakea jotakin selitystä sille, miksi hyvin sujunut päivällinen pubissa oli saanut tällaisen käänteen. Naisen kyynelten näkeminen sai miehen vaistomaisesti ojentamaan kättään naista kohden, vaikka hän ei uskaltanutkaan koskettaa. Hän ei koskaan tahtonut nähdä Gabriellen itkevän, mutta silti hän tuntui onnistuvan siinä jatkuvasti. Tänään vielä enemmän kuin yleensä.

"Sen lutkan nimen!"
Gabrielle älähti, astuen kauemmas miehestään. Hän ei halunnut tuota lähellekään. Itku oli salpauttaa keuhkot yhdessä hengästymisen kanssa. Koroissa juokseminen ei tosiaan sopinut kenellekään.
"Tiedän että annoin luvan, tiedän sen, mutta helvetti, oliko sinun pakko kertoa? Vaietkö voinut olla muistuttamatta siitä, että... Haista Theodore paska!"

Okei, nyt hän oli virallisesti pudonnut täysin kärryiltä. Mies jäi tuijottamaan vaimoaan suu auki koettaen epätoivoisesti ymmärtää, mitä hän oli tällä kertaa tehnyt väärin. Gabrielle oli antanut luvan, mutta ei olisi tahtonut tietää? Mistä hän oli muistuttanut? Minkä lutkan nim- Ah! Hän ei ehtinyt aivan täysin tukahduttamaan naurahdusta, joka pyrki huulille. Väärinkäsitys, tämä oli pelkkä väärinkäsitys.
"Rakas, ei ole mitään, mistä muistuttaa sinua. Sanoin, etten olisi menossa yhtään minnekään, vaikka miten antaisit lupia, ja seison edelleen sen takana. Holly on yksi valmennettavistani, ei mitään muuta." Erittäin rivoja vitsejä ympärilleen heittelevä valmennettava, mutta se nyt oli toissijaista.

Gabriellea ei naurattanut ja niin ei olisi tosiaan saanut Teddyäkään naurattaa. Sen huomasi myös hänen ilmeestään. Eikä hän ollut kuuntelemassa selityksiä. Aivot eivät käsitelleet selityksiä.
"Anna minun olla. Anna minun olla. Arvasin. Minä tiesin. Minä..."
Huimaus iski yllättäen, saaden naisen ottamaan muutaman harha-askeleen, ennen kuin Gabrielle kaatui kivetykselle.

"Rakas", mies vetosi astuen lähemmäs, "ei ole ketään toista." Hän kiirehti nopeasti lähemmäs tarttuakseen kiinni naisesta, kun Gabrielle näytti lyyhistyvän hänen silmiensä edessä, ja huoli löi jälleen aaltona läpi. Ei kai naiseen ollut sattunut? Ei kai tuo ollut kolauttanut päätään tai vääntänyt ikävästi nilkkaansa tai lyönyt kyynärpäätään kylmään katukiveen?
"Kulta, pelotat minua. Oletko kunnossa?" Hän kysyi pehmeällä äänellä koettaen muistuttaa itseään hengittämisen ja rauhallisuuden tärkeydestä. Ei auttaisi ketään, jos hän alkaisi panikoida, vaikka kaatunut vaimo tuntuikin olevan aivan riittävä syy moiseen.

Gabrielle oli onnistunut nirhaisemaan päänsä kaatuessaan. Silti hänessä oli voimaa työntää miestään kauemmas, itkun vain yltyessä.
"Minä pelotan sinua? Minä, sinua?"
Naisen sanat olivat kuin myrkyllisiä pieniä tikareita. Hän pudisteli päätään, taistellen itsensä istumaan jalkakäytävällä.
"En! En helvetti ole kunnossa, mikä sinusta tässä näyttää siltä että minä voin hyvin!"

"Ei mikään", mies vastasi laskien vastentahtoisesti irti vaimostaan, vaikka mieli teki vetää Gabrielle tiukkaan halaukseen ja varmistaa, ettei nainen pyrkisi ylös liian nopeasti. Hän oli painunut kyykkyyn naisen vierelle ja katseli nyt Gabriellen kohottautumista istumaan huolissaan.
"Älä nouse ylös, odota hetki", hän koetti rauhoitella toivoen, ettei sanoilla olisi päinvastaista vaikutusta. "Älä satuta itseäsi." Nainen oli vastikään syönyt, joten pyörtymisen syynä ei varmasti ollut alhainen verensokeri.
"Anna minun auttaa", hän vetosi ojentaen hitaasti kättään Gabriellea kohden. Miten hän voisi auttaa, sitä hän ei tiennyt, mutta ainakin hän tahtoi yrittää.

Gabrielle kosketti varovasti ohimoaan, jolla oli kunnolla verestävä naarmu. Se valutti punaista nestettä hitaasti hänen ohimolleen. Hän ei uskaltanut nousta, sillä edelleen huimasi.
"Satutin jo. Ja sinäkin satutit. Vitun paskiainen."
Hänen raivonsa ei tuntuut nyt tyyntyvän ollenkaan. Gabrielle ei tarttunut miehensä käteen, potkien korkokengät jalastaan. Ei hän pääsisi ylös ainakaan ne jalassaan.

Mies toivoi, että olisi voinut tarjota naiselle jotakin, millä painaa otsan verestävää naarmua, mutta hänellä ei ollut kuin kiireesti niskaan heitetty takkinsa ja taskussa -- taskussa oli nenäliinapaketti! Hän ojensi pakettia Gabriellelle sovinnoneleenä toivoen, ettei nainen heittäisi sitäkin menemään silkasta raivosta tai ylpeydestä tai jostakin.
"Gabrielle, mitään ei tapahtunut", hän koetti selittää ties kuinka monennen kerran. Ainakaan hän ei ollut sanonut Gabriellen ylireagoivan, joten jotakin hän oli yli vuoden avioliiton aikana oppinut. Kolme hurraa-huutoa hänelle!
"En ole käynyt vieraissa. Enkä käykään. Koskaan."

Gabrielle huokaisi raskaasti, ottaen paketin vastaan. Hän huojui kevyesti istuessaan, veren kohistessa suonissa. Olo oli hirveä itkemisen jälkeen, hyvä kun hän sai henkeä.
"Niin kai. Niinhän sinä sanot. Kuka ei sanoisi noin vaimolleen?"
Hän ei kestänyt. Raivo alkoi laantua, mutta anteeksiantoa se ei tarkoittanut.
"Huimaa. Ja päätä särkee."
Oliko yllätys, että päätä särki jos oli lyönyt senn juuri katukivetykseen? Ohikulkija katsoi heitä pitkään ja kääntyi lopulta takaisin.
"Anteeksi, onko kaikki kunnossa?"
Vieras mies näytti hieman hämmentyneeltä.

"Gabrielle, rakas", mies vetosi vastustaen halua tarttua naiseen ja pitää tuota istuma-asennossa. "Keskity hengittämään syvään." Hän ei todellakaan tahtonut naisen pyörtyvän uudestaan ja kolauttavan päätään. Jo nyt teki mieli soittaa ambulanssi paikalle, vaikka se varmaan tyrmättäisiinkin hätävarjelun liioitteluna.
"On, kaikki on kunnossa, kiitos huolenpidostanne", Teddy käänsi hetkeksi huomionsa ohikulkijaan niukan hymyn kera. Jossakin toisessa tilanteessa hän olisi ollut aidon kiitollinen miehen huolenpidosta, mutta nyt pelko vaimon puolesta sai hänet vain toivomaan, että vieras mies häipyisi. Nopeasti.

Gabrielle pudisteli päätään. Ei, hän ei ollut rauhoittumassa. Ei sillä että hän olisi osannutkaan.
"Älä sinä neuvo minua hengittämään."
Nainen sihahti miehelleen. Apuaan tarjonnut mies lähti hämmentyneenä pois, onneksi. Tuo olisi ollut varmasti seuraava naisen räiskyvän kiukun uhri. Hän ei saanut henkeä kulkemaan, vaan korisi pienissä pätkissä. Tuntuikuin hän tukehtuisi kohta, kun ei ehtinyt keskittymään hengityksen tasaamiseen, ajatusten loikkien superpallon lailla paikasta toiseen.

Teddy ei tiennyt, mitä muutakaan olisi voinut tehdä, kuin neuvoa Gabriellea keskittymään hengitykseensä. Nainen ei tahtonut kuunnella häntä ja uskoa selitystä, jonka hän oli tarjonnut. Gabrielle tuntui jo päättäneen, että hän oli käynyt pettämässä, ja se satutti. Hän oli kuvitellut naisen ymmärtäneen, ettei hän koskaan tekisi moista, mutta selkeästi niin ei ollut.
"Rakas, minä en koskaan valehtelisi sinulle, kai tiedät sen?" Mies koetti ties kuinka monetta kertaa saada naisen kuuntelemaan itseään. Ehkä hänen ääneensä keskittyminen auttaisi naista tasaamaan hengitystään. Tai jotakin. "Holly on valmennettavani, ei mitään muuta. Tuskin lasta kummempi. Ei ole ketään muuta kuin sinä, eikä sinun tarvitse huolestua yhtään mistään."

Jos hän ei olisi ollut näin herkkänä, hän olisi varmasti uskonut. Olkoonkin, että normaalissa tilanteessa Gabrielle ei olisi antanut lupaa sellaiseen, joten vieraan naisen nimi ei olisi laukaissut tällaista kiukkukohtausta ensinkään. Gabrielle niiskaisi ja niisti varovasti. Au. Niistäminen tuntui jomottavassa päässä inhalta.
"... Oikeasti?"
Jokin alkoi upota hiljalleen hänen tajuntaansa. Mikä sai itkun yltymään uudelleen. Hän oli kamala nainen, kun epäili kilttiä aviomiestään sellaisesta, Teddyn jo monesti kiellettyä sellainen. Miksi hän ei voinut luottaa?
"O-olen kamala!"

"Oikeasti", mies toisti nyökäten, tuntien hetken helpotusta siitä, että Gabrielle tuntui vihdoin uskovan häntä. Helpotus tosin haihtui naisen kyynelten myötä, ja mies siirtyi lähemmäs ojentaen toista kättään hitaasti naista kohden.
"Et ole, ei mitään hätää", mies tyynnytteli koettaen sipaista hellästi sormillaan naisen kyynelten kirjomaa poskea. "Vedä syvään henkeä, rakas ja sulje vaikka silmäsikin." Gabrielle tuntui olevan hysterian partaalla sinne tänne heittelevine tunteineen, mikä sai miehen toivomaan, että hän voisi vain vetää vaimonsa syliinsä ja olla päästämättä koskaan irti.

Paremman sanan puutteessa hysteria lieni juuri oikea sana. Mielialat heittelivat laidasta laitaan naurettavalla tahdilla, joka sai päänsäryn yltymään itkun mukana. Nainen hautasi kasvot käsiinsä, täristen itkusta.
"Oksettaa."
Kuului pian hiljainen ääni naisen käsien takaa. Paha oli löi päälle aaltona, saaden hänet rukoilemaan että vatsan sisältö ei tulisi ulos.