Only teardrops

Teddy vihasi avuttomuutta, jota tunsi jälleen kerran. Mitä hän voisi tehdä, miten hän voisi auttaa Gabriellea? Auto oli jäänyt pubin lähettyville ja hän ei jättäisi vaimoaan istumaan tänne itsekseen vain, jotta voisi käydä hakemassa auton kotimatkaa varten. Ei todellakaan.
"Tahdotko käydä lääkärissä, rakas?" Hän kysyi vilkaisten kelloaan. Kenties joku yleislääkäreistä olisi vielä tuurilla töissä vastaanotoillaan, eikä heidän tarvitsisi mennä sairaalaan asti. Niin tai näin, hän tahtoi tehdä edes jotakin, ja reissu lääkäriin kuulosti järkevimmältä vaihtoehdolta.

Gabrielle pudisteli pehmeästi päätään. Ei, hän ei tosiaankaan halunnut. Häpeä, joka oli jäänyt vellomaan mieleen kun Veronica oli raahannut hänet lääkäriin miltein väkisin silloin, oli vahvana hänen mielessään.
"Haluan kotiin."
Hän halusi kotiin siihen turvalliseen sohvannurkkaan, josta saattaisi katsella maailmaa turvallisesti. Television kautta.

"Selvä", Teddy nyökkäsi, "lähdetään kotiin." Hän vilkaisi ympärilleen pohtien, kuinka kaukana autosta he oikein olivat. Aivan liian kaukana, jos häneltä kysyttiin, sillä hän ei tunnistanut yhtäkään ympäröivistä kaupoista ja kotitaloista.
"Jaksatko kävellä?" Mies kysyi pehmeästi tarjoten kättään naisen auttamiseksi jaloilleen. Gabrielle ei näyttänyt siltä, että käveleminen tekisi hyvää, mutta hän ei tosiaankaan jättäisi naista tähän itsekseen ja mies epäili, ettei nainen myöskään arvostaisi sitä, jos hän vain kaappaisi tuon syliinsä lupia kyselemättä.

Gabrielle niiskaisi hiljaa, tarttuen miehensä käteen. Hän ei kyllä voisi pistää kenkiä jalkaansa, ilman niitäkin seisominen sattui. Auh.
"Jaksan."
Vaikka sitten ilman kenkiä. Huokaus. Hän kumartui ottamaan korkokenkiä käteensä, kun ei ehtinyt estää itseään. Vatsalaukun sisältö tyhjeni vauhdilla keskelle katua. Ei hänen elämänsä huippuhetkiä.

Teddy nyökkäsi ja astui eteenpäin lähteäkseen palaamaan kohti autoa, kun näki silmäkulmastaan naisen taittuvan kaksin kerroin. Hän harppasi ajattelematta lähemmäs ja tarttui naisen pitkiin hiuksiin silittäen toisella kädellään takin peittämää selkää.
"Voi rakas", hän huokaisi hiljaa. Gabrielleparka oli tainnut poimia jonkin lasten keskuudessa jatkuvasti kiertämistä vatsapöpöistä Matthewn kanssa puuhastellessaan. Hänellä ei ollut edes tarjota vettä suun huuhtomista varten ja nenäliinatkin olivat jääneet Gabriellelle, joten paras mihin hän pystyi oli seistä naisen takana ja toivoa, että hän voisi tehdä enemmän.
"Kotia kohden, siis", mies lausahti pehmeästi ja vastusti jälleen halua kaapata Gabrielle käsivarsilleen.

Gabrielle nieleskeli pahaa oloaan, kyynelten polttaessa silmiään. Häntä hävetti niin että se tuntui polttavan tiensä hänen lävitseen, tuoden mieleen väkisinkin toiveen näkymättömyydestä.
"Olen kamala sotku."
Hän pyyhkäisi kasvojaan paperilla, suoristautuen varovasti. Ettei alkaisi huimata uudelleen.
"Anteeksi."
Varovasti hän otti sukkasillaan askelia kohti autoa. Miten hän oli kestänyt korot jalassa näinkin kauas?

"Mutta olet minun kamala sotkuni, joten sillä ei ole mitään väliä", mies totesi ja ujutti kätensä naisen selän ympärille. Ehkä Gabrielle tönäisisi hänet pois, jos läheisyys alkaisi ahdistaa. Juuri nyt näytti siltä, että nainen kaipasi enemmän tukea hoippuville askelilleen kuin omaa tilaa, tai ainakin niin Teddy oli naista lukemassa. Hän tosin oli tunnetusti erehtyväinen näissä asioissa, joten mies odotti jatkuvasti pienintäkin merkkiä vaimoltaan, joka kertoisi, että hänen oletuksensa oli väärässä.
"Ei ole mitään anteeksiannettavaa", Teddy vakuutti. "Mennään vain kotiin."

Gabrielle kulki kiltisti miehensä vieressä. Hän oli jännittynyt, mutta miehen ajatus ei ollut väärässä. Hän tarvitsi nyt enemmän tukea askelilleen kuin omaa tilaa, eikä hän itsekään ollut kieltämässä sitä.
"Umh. Onhan. Minä en usko sinua, vaikka olet kultaisin mies koskaan ja..."
Nikotus katkaisi naisen lauseen. Jestas, ohikulkijat varmaan luulivat hänen olevan humalassa keskellä päivää.
"Sotken kaiken."
Kerrankin kun heillä oli pitkästä aikaa ollut mukavaa, rentoa yhdessäoloa.

Teddy veti naisen lähemmäs kylkeään pudistaen päätään.
"Älä mieti sitä nyt", hän kielsi pehmeästi. Ei sillä ollut mitään väliä. "Se oli vain väärinkäsitys, ei mitään muuta." Hän ei jäisi kantamaan kaunaa, joten Gabriellenkin olisi paras vain antaa asian olla eikä murehtia sitä sen pidempään. Naisella oli vaikeaa jo muutenkin, eikä ylimääräinen murehtiminen auttaisi ketään. Hän ei ollut muistuttamassa Gabriellea tästä myöhemmin. Nainen oli ansainnut muutaman ilmaisen pääset vapaaksi vankilasta -kortin kaiken jälkeen.
"Et sotke yhtään mitään."

Voi kun jollakulla olisikin ollut tarjota sellainen kortti englantilaisnaiselle. Hän olisi todellakin tarivnnut sellaista nyt.
"Sot- odota."
Hän pysähtyi, kakoen hieman. Nyt hän vain sylki mahahappoja suustaan. Pahoinvointi myllersi edelleen sisällä, jättämättä häntä rauhaan. Mistä tämäkin oli tullut?
"Joku luulee vielä että olen humalassa."

Teddy pysähtyi pyynnön kuullessaan ja vilkaisi huolissaan Gabriellen kalpeita kasvoja. Naisparka. Kukaan ei pitänyt huonovointisuudesta, ei kukaan.
"Siinäpähän luulevat, ei se ole meidän ongelmamme", mies totesi vilkaisten ympärilleen kadulla. Jos yksikin muista kadunkulkijoista erehtyisi edes katsomaan Gabriellea väärin, hän ei vastaisi siitä, mitä sanoisi vieraille kansalaisille.
"Onkohan Matthewn muskariryhmässä ollut liikkeellä vatsatautia", Teddy pohti ääneen kulmat painuen kun koetti muistella, oliko joku vanhemmista valittanut jostakin.

Gabrielle nielaisi hiljaa. 
"Rakas. En ole käynyt siellä... Kolmeen viikkoon." 
Hän oli pitänyt taukoa, kun ei ollut kestänyt ajatusta vieraista ihmisistä. Hän oli maininnut asiasta, mutta saattoi olla että mies käsitti sen olleen kertaluontoinen hyppäys.

Niin tietenkin. Olihan siitä ollut puhetta. Teddy hymyili pahoittelevasti.
"Ehkä pöpöt voivat elää niin kauan?" Hän ei tiennyt. Olisi varmaan pitänyt, kun oli oma lapsikin ja kaikkea, mutta hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta. Tallilla kukaan ei ollut valittanut huonosta olosta, joten kerrankin mies epäili, ettei ollut itse kantanut sairautta kotiin. Sitä paitsi, hänellä oli ihan hyvä olo. Se sulki pois syödyn ruuankin, kun he olivat syöneet saman annoksen vastapäätä pöydässä.
"Toivottavasti olosi on jo huomenna parempi", hän ilmaisi myötätuntoisena ja jatkoi kaikessa rauhassa matkaa kohti pubia ja sen vierelle jätettyä autoa.

Gabrielle takertui kenkiinsä, pitääkseen jostakin kiinni kuin hukkuva pelastusrenkaasta. Huh. Kauhea olo. 
"Mmmm. Toivotaan." 
Hän ei haluaisi viettää aikaa oksennellen yhtään enempää kuin oli pakko.

Teddy johdatti heidät hitaasti autolle, joka odotti parkissa muutaman korttelin päässä. Mies aukaisi pelkääjänpuolen oven vaimolleen odottaen sen aikaa, että Gabrielle pääsi kyytiin. Hän sulki oven ja kiersi pitkin, reippain askelin toiselle puolen istuakseen ratin taakse.
"Sano vain, jos tahdot että pysäytän jossakin kohtaa", mies ohjeisti kiinnittäessään turvavyönsä ja käynnisti pehmeästi hyrräävän moottorin. Hänen kävi niin sääliksi naista, jolla oli jo aivan liikaa kannettavanaan ilman typerää sairautta tai paniikin aiheuttamaan pahoinvointia tai mitä ikinä tämä nyt olikaan.

Autossa Gabrielle laittoi turvavyön ja nojasi päänsä ikkunaan. Ironista kyllä, pian auton kehrättyä itsensä käyntiin, hän oli nukahtanut. Olo oli niin väsynyt ja moottorin ääni oli rauhoittava. Ei hän ollut ajatellut nukahtavansa, mutta niin oli vain käynyt.

Mies vilkuili sivusilmällä nukkuvaa vaimoaan ja päätyi ajamaan huomattavan paljon pidemmän lenkin kuin vain lyhyintä reittiä kotiin. Gabrielle tarvitsi unta, ja jos nainen nukahti autoon ilman pelkoa painajaisista, hän ajelisi vaikka aamuun saakka. Teddy kiersi Durhamin ulkolaitaa kaikessa rauhassa takaisin heidän hiljaiselle lähiöasuinalueelleen ja hymyili pehmeästi, kun antoi auton liukua pysähdyksiin kotitielle. Hän sammutti moottorin, nousi hiljaa kyydistä ja koetti sulkea oven mahdollisimman pehmeästi perässään, ettei Gabrielle havahtuisi säikähtäen kolahdukseen.
"Olemme kotona", hän sanoi pehmeästi naiselle avatessaan pelkääjänpuolen oven ja kurkotti varoen unisen vaimonsa yli aukaisemaan turvavyön. "Saanko kantaa sinut sisään?" Naisparalla ei ollut edes kenkiä jalassaan.

Gabrielle nukkui kaikessa hiljaisuudessa, kerrankin ilman painajaisia. Hän ei havahtunut liikennevaloihin, eikä edes siihen kun Teddy pisti oven kiinni.Nainen havahtui vasta kun miehen ääni tunkeutui hellänä hänen unensa läpi.
"Ummhh..."
Lupaa ei tarvinnut liiemmin kysellä. Nainen oli aivan täydessä unessa.

Teddy hymyili pienesti. Ehkä hänen olisi pitänyt ajaa vieläkin pidempi lenkki, mutta yli tunti tuskin vartin ajomatkaan käytettynä oli jo tuntunut pitkältä. Hän poimi varoen naisen syliinsä, tönäisi auton oven jalallaan kiinni ja suunnisti sisään omakotitaloon Gabrielle hellästi käsivarsillaan. Mies laski naisen lempeästi sohvalle ja palasi sulkemaan kotioven ja lukitsemaan auton avaimen heilautuksella oven suusta. Hän riisui kengät ja takkinsa, ennenkö palasi olohuoneeseen. Hän poimi viltin käsiinsä sohvan selkänojalta ja asetteli sen varoen Gabriellen ylle. Naisparka. Hän ei sytyttänyt valoja olohuoneeseen, vaan luotti eteisestä ja keittiöstä kantautuvaan valoon suunnistaessaan asunnon halki. Hän poimi Dinglen syliinsä matkalla keittiöön ja lisäsi kissoille kuivamuonaa syötäväksi, kun Dingle maukui nälkäänsä. Tai ainakin esitti tekevänsä nälkäkuolemaa, siinä missä Fatty hiipi olohuoneen puolelle. Miehen teki mieli juosta kissan perään ja napata Fatty kainaloonsa ennenkö kissa päätyisi herättämään Gabriellen, mutta onneksi Fatty oli niin laiska tapaus, että toivotti mahdollisuuden myöhäisiin päiväuniin emäntänsä kanssa sohvalla ilolla vastaan.

Gabrielle käpertyi pieneksi sohvalle, ymisten yllättävän tyytyväisen kuuloisena. Hän käpertyi viltin alle pieneksi mytyksi, eikä tosiaan huomannut viereensä hyppäävää kissaa. Fatty käpertyi naisen kyljen päälle nukkumaan, nukkuen siinä aina siihen hetkeen asti kun Gabrielle havahtui unesta.
"Uh..."
Hän hieraisi päätään, irvistäen kevyesti kun aiemmin tullut haava ilmoitti kirvelemällä olemassa olostaan. Hän katseli ympärilleen pimeässä asunnossa, raapien kevyesti takaraivoaan.
"Mh, Teddy...?"
Olihan miehen pakko olla kotona. Kuka muukaan hänet olisi kotiin tuonut?

Teddy oli päätynyt leikittämään Dingleä keittiössä pitääkseen nuoremman ja energisemmän kissan poissa Gabriellen kimpusta, sillä hän ei aina luottanut täysin siihen, etteikö kissoista nuorempi keksisi jotakin typerää. Tai vain hyvää hyvyyttään käynyt kieppumassa Gabriellen päällä niin, että nainen heräsi. Parempi tarjota Dinglelle muuta tekemistä. Kissan kyllästyttyä leikkimään ja kadottua omille teilleen yläkertaan, oli mies siirtynyt pieneen työhuoneeseen, jonka oven tosin jätti auki, jotta saattoi vikuilla olohuoneeseen. Ihan vain siltä varalta, että Gabrielle heräisi. Hän kävi läpi sähköpostejaan, järjesteli aikataulujaan ja vastasi kiireisimpiin viesteihin, kunnes päätyi vain klikkailemaan läpi tietokoneelle tallennettuja kuvia. Kuvia Matthewsta, Gabriellesta, hänen hevosistaan, kahdesta hurmaavasta kissasta, heidän kodistaan. Mistä tahansa. Naisen ääni sai miehen havahtumaan, napsauttamaan näytön kiinni ja suunnistamaan olohuoneeseen hellä hymy huulillaan.
"Olen tässä", hän vastasi siirtyessään ovensuuhun langenneesta valokeilasta pidemmälle hämärään huoneeseen. "Mikä on vointisi?"

Gabrielle ei uskaltanut nousta sohvalta. Hän oli noussut istumaan ja pelkästään se sai humisemaan korvissa, pyörryttävän tunteen mukana.
"Huimaa."
Hän mutisi hiljaa, vieden käden suunsa eteen. Se pahan olon aalto meni luojan kiitos ohi, eikä pakottautunut ulos kuten aiemmin.

"Asetu takaisin makaamaan, rakas, ja nosta vaikka jalat sohvan selkänojalle", mies vastasi lempeästi. "Tahdotko jotain? Vettä kenties?" Hän toivoi, että voisi tehdä jotakin, mutta ehkä hänen osansa oli vain polvistua lattialle sohvan eteen ja tarjota läsnäolonsa kyseenalaista tukea naiselle. Hän ei kuitenkaan tahtonut uskoa, että naisen olisi parempi olla ilman häntä.

Gabrielle kävi kiltisti makaamaan ja nosti jalkansa sohvan selkänojalle. Hän mietti väkisinkin lääkäriin lähtöä, mikä alkoi tuntua hyvältä idealta.
"Pitäisikö mennä lääkäriin huomenna?"
Jos olo ei tästä paranisi. Ei tällainen huimaus ollut hänelle kuitenkaan normaalia.

"Pitäisi", Teddy nyökkäsi hetkeäkään epäröimättä. Hän veisi vaimonsa vaikka saman tien ensiapuun, jos Gabrielle niin tahtoisi, vaikka ehkä huimaus ei ollut hengenvaarallinen tila, joka vaati hätäistä hoitoa. Mistä sitä ikinä tiesi.
"Vien sinut heti aamulla, jos olosi on yhtään heikko", mies lupasi koskettaen hellästi vaimonsa käsivartta.