The pain is for pleasure

Amanda ei voinut olla pärskimättä. Ei luoja. Huzzlen selässä tuntui välillä siltä että oli tehosekoittimessa ja silti hän ei pudonnut. 
"Voi luoja, ei voi olla tuollaisia! Ja et tasan ole läheskään noin surkea."

"Kiitos kannustuksesta", tyttö nauroi, ja tyrskähti epäuskoisena, kun videon viimeinen ratsastaja putosi hevosen selästä vain, koska ratsu siirtyi raville.
"Ei ehkä kannata mennä ilman satulaa, jos tasapaino on noin huono", Larissa virnisti päätään pudistellen ja työnsi läppäriä houkutellen Amandan suuntaan. Amandan vuoro valita seuraavat raukkaparat, joille he nauraisivat. Tai itkisivät, jos ratsastajat olisivat samaa tasoa kuin tällä videolla.

Amanda näpytteli sinne yhden lempivideoistaan. Hevoset touhusivat ties mitä - availivat karsinan ovia, varastivat ruokia ja sellaista pientä. 
"Tässä kiittää luojaansa että omat pysyvät karsinassa."

"Voi apua", Larissa pärskähti katsoessaan hevosmaailman houdinien katoamistemppuja. "Ehkä Casimiron taipumus koettaa tulla seuraksi aina, kun jonkun toisen hakee tarhasta, ei olekaan valittamisen arvoista." Ei todellakaan. Ainakin lusitano pysyi siivosti omassa karsinassaan tai tarhassaan, eikä ninjaillut ovia auki tai lähtenyt muutoin omille teilleen tekemään tuhojaan.
"Ai kamala, mieti kun joku aamu astuisi sisään talliin ja puolet hevosista olisi irti käytävällä ja pyörimässä missä sattuu karsinoissa."

"Mieti Caetanon ja muiden raivareita." 
Amanda ei halunnut edes ajatella. Hän huomasi haukottelevansa, vilkaisten ympärilleen. 
"Oliko sinulla ajatusta missä nukun? Ja viitsisitkö letittää nämä yöksi?" 
Hän nosti hiuksiaan latvasta. Jos niitä ei letittäisi, niitä ei harjaisi aamulla kukaan

"En mielelläni", Larissa nauroi. Hän ei todellakaan tahtonut ajatella, minkä metelin Caetano nostaisi, jos naisen arvokkaat lusitanot olisivat omilla teillään yön tai päivän aikana. Tähän mennessä Casimiro oli päässyt häneltä karkuun kerran, mutta onneksi Caetano ei ollut koskaan saanut kuulla siitä.
"Voidaan kasata sohvatyynyt lattialle, tai sitten voit nukkua sängyllä. Minä nukun pienesti ja sievästi toisella laidalla, lupaan etten potki", Larissa nauroi. Hän oli rauhallinen nukkuja. Tai ehkä enemmänkin syynä oli se, että painaessaan päänsä tyynyyn, hän vajosi syvään uneen josta herääminen vaati paljon herätyskelloltakin. Ei siinä ehtinyt heittelehtiä miten sattuu.
"Totta kai", tyttö nyökkäsi pirteästi. Hän nousi polvilleen sängylle ja siirtyi Amandan taakse voidakseen letittää tytön pitkät hiukset.
"Sinun hiuksesi ovat aivan ihanan silkkiset", Larissa kadehti letittäessään ranskanlettiä näppärin sormin.

"Haittaako jos valitsen sängyn?" 
Hän oli kuitenkin menossa kisoihin, massiivinen selkäkipu sohvatyynyillä nukkumisesta tuskin oli hyvä idea. Hän naurahti Larissan sanoille, raapien korvantaustaan. 
"Eivät ole aamulla silkkiset jos niitä ei laita yöksi kiinni."

"Ei lainkaan", Larissa vakuutti. "Haittaako, jos minäkin valitsen mieluummin sängyn kuin kävelen hakemaan sohvatyynyt?" Hän virnisti. Hän tekisi sen kyllä, jos Amandaa ahdistaisi ajatus samassa sängyssä nukkumisesta. Englantilaiset olivat kummaa väkeä. Ei noista ottanut selvää.
"Minun on pakko kostuttaa hiukseni ennen nukkumaanmenoa ja kietoa huiviin, tai ne näyttävät afrolta aamulla", tyttö irvisti. "Tai no, näyttäväthän ne hieman siltä aina, mutta... toispuoleiselta afrolta. Täysin lytyssä tyynyn puolelta ja pystysuorassa toiselta." Hän viimeisteli letin, pyöritti hiuslenkin pään ympärille ja taputti vitsikkäästi Amandan päätä.
"Hyvä tyttö, olit paljon hienommin paikoillasi kuin Casimiro."

"Ehkä voimme jakaa. Voi ei. Kosteilla hiuksilla on kamala nukkua." 
Amanda vihasi sitä ja vältteli iltasuihkuja sen vuoksi kuin ruttoa. Ehkä he voisivat jakaa sängyn. Eikai se olisi liian outoa? Hän kääntyi katsomaan toista olkansa yli.
"Sinähän tiedät miten saa tytön tuntemaan olonsa erityiseksi." 
Amanda nauroi, raapien kevyesti niskaansa ja nousi. Käytyään pesemässä hampaat hän palasi ja lysähti sängylle.

"Olen jo tottunut", Larissa huokaisi. Hän ei ollut koskaan pitänyt siitä, mutta se oli ainoa keino hallita näin kiharaa, ja sen tähden kuivaa, hiuspehkoa. Hiusparat olivat niin heikossa kunnossa, että ylimääräinen kosteutus ei haitannut mitään.
"Yritän parhaani", tyttö virnisti, vaikka Amandan sanat saivatkin sydämen jättämään lyönnin välistä ja hymyn levenemään typerästi. Amanda vain vitsaili. Ei mitään syytä lukea siitä yhtään sen enempää. Hän odotteli, että Amanda palasi kylpyhuoneesta, ennenkö itse säntäsi pesemään hampaansa, kostuttamaan hiuksensa hoitosuihkeella ja käärimään ne huiviin. Palatessaan hän virnisti Amandalle.
"Onnistuit selkeästi jo valitsemaan puolesi. Hyvä niin, ole kuin kotonasi", hän naurahti, sammutti kattolampun ja haparoi hämärässä sytyttämään yöpöydän lukulampun. Sen jälkeen tyttö siirsi koneensa varsin huolettomasti takaisin laatikkoon ja kasasi muutaman tyynyn, joita sängyssä riitti loputtomiin, vasten sängyn päätyä. Hän nojasi niihin puoli-istuvassa asennossaan Amandan puoleen kääntyneenä.
"Tämä on kyllä ollut ihan parasta. Tulee ihan ikävä, kun lähdet niin pitkäksi aikaa pois. Ja olen todellakin kade siitä, että pääset Veenien hevostilalle."

Amanda venytteli autuaasti, vinkeä hymy huulillaan. 
"Nukun kotonakin tällä puolella. En osaa nukkua muualla."
Ai kuka oli tapohinsa kangistunut, hmm? Hän oli vain huomannuy hakeutuvansa syyttä aina samalle puolelle sänkyä. 
"En ole edes kauaa... No okei, tulen vasta joskus... 26. päivä takaisin. Kun on kerrankin kisavapaata. Hevoset saavat levätä hetken." 
Sitten oli muutamat kisat ja joulutauko.

"Aijai, olisiko minun siis pitänyt ehdottomasti vaatia sinua vaihtamaan puolta, niin pääsisit kokeilemaan jotain uutta?" Larissa kiusasi nauraen. "Armahdan sinua tämän kerran, koska sinulla on kisamatka edessä. Ensi kerralla sitten." Koska ensi kertahan tulisi, jos häneltä kysyttäisiin. Amanda tulisi yöksi vaikka viikottain, jos aikataulut vain sen sallisivat.
"Hevoset varmasti nauttivat siitä, ja sinäkin olet ansainnut pienen loman. Jos nyt sitä voi lomaksi kutsua, että käyt rapsuttelemassa Veenien hevosia."

"Uskallakin. Et halua kohdata aamua jos et anna minun nukkua."
Jos tyttö valvoi itse, hän oli siedettävä. Väkisim heräteltynä... Helvetti olisi irti. Hänen yöunensa olivat pyhä asia. 
"Se on. Aion ottaa siitä kaiken irti."

"Oi ei", Larissa nauroi. "Minun kelloni soi puoli kuudelta, joten pahoittelut siitä jo etukäteen." Hän koettaisi nousta nopeasti ja hiljaa Amandan tähden, mutta aamu näyttäisi, miten hän onnistuisi moisessa jalossa ajatuksessaan.
"Niin sitä pitää. Minäkin ottaisin", tyttö virnisti. Toisaalta, mistä hän ei ottanut kaikkea iloa irti? Hänhän teki mitä tahansa sillä verukkeella, että saisi tehdä jotakin. Uusia kokemuksia, uusia tuttavuuksia, mitä tahansa, hän oli aina valmis siihen.

"Jos haluan, voin aina jatkaa uniani. Olen hyvä siinä." 
Syy niille viidelle herätykselle, joissa kaikissa oli kolme torkkua. Hän kyllä heräsi aina laittamaan ne pois, mutta saattoi simahtaa uudelleen. 
"Mistä sinä et ottaisi? Teet ja sanot aina kaiken mitä haluat."

"No hyvä", Larissa naurahti, "nuku vain aamulla niin pitkään kuin nukuttaa. Ovi menee lukkoon kun sen suljet, joten yritä muistaa ottaa kaikki mukaan ennenkö tulet tallille, niin et joudu juoksemaan edestakaisin." Hän ei ehtisi kuitenkaan juosta avaamaan Amandalle ovea, joten tyttö joutuisi ensin noutamaan avaimen häneltä ja sen jälkeen pinkomaan tallille.
"Tai voinhan minä tietenkin jättää avaimeni sinulle. Tyhmä minä", hän naurahti kun ei ollut tullut edes moista ajatelleeksi ensin. Amanda voisi vain antaa avaimen hänelle, kun saapuisi tallille. Kyllä hän sen verran ehtisi karkuun Caetanolta.
"Olet oikeassa, mutta niin eläminen on paljon hauskempaa. Katso nyt mihin kaikkeen se johti tänäänkin. Tutkimusretkeen heinäladossa, hilpeään elokuvaan Newcastlessa, yöpalaan McDonaldsissa, yökyläilyyn täällä. Kannattaa vain sanoa aina joo", Larissa virnisti leveästi.

"Jätä vain, vaikka luultavasti otan kaiken mukaan aamulla, että voin lähteä kun hevosetkin ovat valmiita." 
Amandaa alkoi jännittää hiljalleen. Isot, kansainväliset kilpailut jännittivät edelleen. Se oli niin uutta.
"Selvästi. En kyllä tiedä että onko se sinun seurassa turvallista."

"Jätän", Larissa vakuutti. Hän jättäisi avaimensa keittiön tasolle, niin Amanda voisi varmistaa, ettei mitään jäisi jälkeen.
"Tietenkin se on!" Hän nauroi pöyristyneisyyttä tavoitellen - ja siinä totaalisesti epäonnistuen. "En ole koskaan vaikeuksissa tai ongelmissa tai missään. Olen vain päätynyt jännittävistä tilanteista toisiin." Vielä. Eihän sitä tietäisi, mitä tulevaisuus toisi tullessaan.
"Eikö teidän ratsastajien kuuluisi olla huikaisevan rohkeita ja pelottomia? Ei siis kannata pelätä niin pientä sanaa kuin joota."

"En menisi vannomaan että on. Ja hei, me elämme työksemme adre aliinihöyryissä, onko väärin jos haluamme jalat maassa rentoutua?" Amanda hymyili leveästi. Ei kukaan haluaisi aina olla kaiken jännittävän keskellä. Paitsi hullu brasilialainen. 
"Joskus pitää pelata varman päälle."

"Varman päälle pelaaminen on tylsää", Larissa protestoi. Kuka muka jaksaisi aina harkita loppuun asti tekemisiään? Ei kukaan paitsi joku, jonka päässä viirasi ja pahasti. Todella, todella pahasti.
"Rentoutua voi niinkin, että tekee jotakin uutta ja innostavaa", tyttö huomautti. Ei aina tarvinnut rentoutua samalla tavalla kuin ennen. Kenties sitä kautta löytäisi vaikka uuden harrastuksen.

"Sanoin joskus, sinä senkin aasi." 
Toisen inho oli suorastaan huvittavaa. Amanda nautti joskus vain kotona rauhassa makaamisesta. Se oli ihanaa. Vain olla. Vielä mukavampaa se olisi kuulemma ollut jonkun kanssa. 
"Joskus rentouttavinta on olla tekemättä mitään."

"Tylsää", Larissa protestoi silti naurua äänessään. Joskus, aina, mitä väliä sillä lopulta oli? Tapoihin oli helppo kangistua, ja niin joskus muuttuisi monesti, ja sitten oltaisiinkin jo ongelmissa.
"No joo, totta kai sekin, mutta sitten menee niin paljon ohitse!" Tyttö virnisti. Hän ei aikonut missata mitään tässä elämässä, vaikka se tarkoittaisi juoksemista pää kolmantena jalkana ja tuli hännän alla päivästä toiseen ja yöstä aamuun.

Amands vilkaisi toista sivusilmällä. 
"Pikkuhetket on parhaita. Senkin kaahottaja."
Hän nautti lyhyistä hiljaisista hetkistä tallilla ja maastossa, ihmisten pienistä ilmeistä... ei siis voinut kiirehtiä, tai ne jäivät näkemättä.

Larissa nyrpisti nenäänsä. Olihan pienissä, hiljaisissa hetkissä omaa taikaakin, mutta se ei koskaan kestänyt kauaa. Ei hänen kohdallaan, kun täytyi jo sännätä pää edellä seuraavaan seikkailuun.
"Etana", hän heitti takaisin virneen kera. Ystävä ansaitsi sen, kun kutsui häntä kaahottajaksi.
"Kai olet tulossa kartanolle Halloween-bileisiin?" Larissa uteli muistaessaan, miten parin viikon päästä juhlittaisiin kartanon puolella.

Halloween? 
"En kai. Ei ole kutsuttukaan." 
Ei kai silloin menty juhliin. Eikä hän kyllä muistanut oliko vapaallakaan. Meni liian kauas, ei kaikkea voinut muistaa  
"Syön varmaan karkkia yksin kotona, jos olen kotona."