The pain is for pleasure

Amandan kanssa näpeilleen saisi jo nyt.
"... En ole."
Hän nousi seisomaan, pyöritellen ranskalaisen letin päätä sormissaan. Alkoi ahdistaa. Vaadittaisiinko häneltä jotain? Pitäisikö hänen ymmärtää, sanoa jotain?
"Koska en vain ole. Olen miltein narsistinen, hieman manipuloiva, itsekäs paskapää, joka ei osaa välittää muista! Sinä et vain tiedä sitä!"

"En usko että tiedät, mitä nuo sanat tarkoittavat", Larissa vastasi keveyttä tavoitellen. Huulilla koreili edelleen hymy, vaikka hänen mielestään Amanda alkoikin olla vaarallisen lähellä ylireagointia. Eihän sillä nyt oikeasti ollut näin paljoa merkitystä, pitikö hän tytöstä vain ystävänä vai ei!
"Enkä minä pyytänyt, että välittäisit minusta. Kunhan vain sanoin pitäväni sinusta", tyttö kohautti harteitaan huolettomana. Hän ei osannut ottaa torjuntaa itseensä.

"Sinä et tajua!"
Amanda ei ollut koskaan puhunut kovin syvällisesti vanhemmistaan. Sitä varten oli Julian ja psykologi jolla hän kävi. Jonka tarpeessa tyttö varmaan kohta oli.
"Et pyytänytkään! Ja kyllä minä tiedän, vai alatko sinäkin nyt kertoa mitä minä tunnen ja tiedän, kuten tähän asti kaikki elämässäni? Ei.. Se ei vain.. Ei. Et pidä minusta. Et jos tietäisit kaiken, en ole mukava ihminen."

Larissa kohotti kätensä luovuttamisen merkiksi. Selvä, hän ei tajunnut. Ei hänen tarvinnutkaan. Hän oli vain ajatellut sanovansa mitä tunsi, ja siinä se, mutta nähtävästi siitä oli nyt tulossa isokin show.
"Et voi päättää, mitä minä tunnen, ihan niin kuin minäkään en voi kertoa, mitä sinä tunnet", tyttö vastasi. "Ei siitä tarvitse tehdä isoa juttua. Kunhan vain sanoin."

Amanda halusi pois. Tätä ei helpottanut se, että hän oli haaveillut vaikka kuinka kauan siitä, että voisi ehkä... Olla jotain jonkun kanssa. Muuta kuin ystäviä.
"Et... Voi vain sanoa sellaista. Mistä tiedät jos... Jos..."
Jos sillä olisikin merkitystä? Oliko sillä? Ei helvetti.
"Vetäisin sinut vain kaikkeen paskaan."

Larissa kohautti harteitaan. Hän oli sanonut, eikä taivas ollut pudonnut niskaan. Ei siis syytä huoleen, maailmanloppu ei ollut koittamassa tämän tähden.
"Sitten vetäisit. Turha sitä on etukäteen murehtia", hän vastasi pieni hymy yhä huulillaan. Oli selvää, ettei Amanda innostunut hänen sanoistaan, mutta no, ei niitä voinut takaisinkaan vetää. Ehkä olisi ollut parempi olla hiljaa, mutta nyt oli aivan liian myöhäistä moiseen, joten Larissa päätti ratsastaa aallonharjalla siihen asti, että aalto murtuisi niskaan. Tai jotakin sellaista.

Ei ehkä maailmanloppu, mutta Amanda saattaisi harkita uudelleen sitä sohvaa.
"Mutta kun tiedän, että tekisin niin, enkä halua. En, en, ei!"
Amanda halusi kerrankin koettaa toimia oikein.
"En minä tiedä mistään, en osaa välittää muista ihmisistä. Etkö olisi voinut pitää jostakusta muusta, joka ei ole tunnevammainen?"

"Hei, ei tämän tarvitse edelleenkään muuttaa yhtään mitään", Larissa tyynnytteli tyttöä, joka tuntui hyppäävän ajatuksissaan jo eteenpäin aikaan, jossa pääsisi tekemään hänen elämästään hankalaa. Ei sillä ollut merkitystä hänelle. Hän ihastui jatkuvasti ihmisiin, eikä siitä tullut 99 kertana sadasta yhtään mitään sen kummempaa.
"Ei sinun tarvitse. Ajattelin vain, että haluaisit tietää", tyttö kohautti harteitaan. Ei ihastuminen nyt niin suuri juttu ollut! Jatkuvastihan ihmiset ihastuivat ohikulkijoihinkin kadulla, vai oliko se vain hän, jonka kiinnostus heräsi välillä niinkin helposti?

Amandan ajatukset olivat loikkineet ties minne.
"Jos tuntisit ihmisistä, joista kuvittelet pitäväsi, olisit tiennyt etten halua tietää!"
Eikä olisi. Olihan Amanda välillä antanut ymmärtää, ettei ollut iha tyytyväinen yksinäiseen elämäänsä.

"Ajattelin ettet tahtoisi olla yksin. Tai ainakin tietää, että sinun ei tarvitse. Että sinulla on valinnanvaraa", Larissa kohautti harteitaan. Hän ei uskonut suinkaan olevansa ainoa, joka voisi ihastua Amandaan. Olihan tyttö kaunis ja fiksu, hauska ja lahjakas. Kyllähän siinä kelpasi tahtoa viettää enemmänkin aikaa Amandan seurassa.

"Olet idiootti!"
Amanda parahti ääneen. Hän se idiootti oli, mutta ei hän osannut nyt ajatella sitä. Larissa oli sanonut jotain mikä sai hänet tolaltaan, tuo oli se idiootti.

"Ehkä sitten niin", Larissa vastasi. Hän pyöritteli käsiään sylissään ja pohti, mitä sanoa. Hän ei ollut koskaan osannut vetää sanojaan takaisin ja selitellä asiaa parhain päin vain siksi, että välttyisi seurauksilta. Vaan eipä tämäkään kovin mukavalta tuntunut, vaikka näissä töissä hän olikin kasvattanut paksun nahan. No, olkoot. Eihän sillä suurta väliä ollut. Ei hän ollut julistanut kuolematonta rakkauttaan Amandalle, kunhan vain todennut, että oli kiinnostunut. Ei siitä tarvinnut suurempaa sydänsurua potea.
"Mikä siinä oli mielestäsi niin kamalaa?"

Amanda väänteli käsiään hieman vainoharhaisena.
"Minä! Minä olen kamala. Ja se että voisin pitää sinusta, ei auta asiaa yhtään."
Tulipa sekin sitten lipsautettua kuitenkin.

Larissa unohti edeltävät lauseet siinä kohtaa, kun Amanda vahvisti, että voisi pitää hänestä. Hän oli toki tahtonut uskoa niin, mutta olihan sen kuuleminen eri asia.
"Pidä tai älä pidä, mutta ei siitä tarvitse sen monimutkaisempaa tehdä", Larissa vastasi. Jos tyttö olisi niin kamala kuin millaiseksi itsensä tunsi, ei hän varmasti olisi viihtynyt Amandan seurassa näin hyvin. Tytöllä oli harmillisen negatiivinen kuva itsestään.

"Se menee väkisin monimutkaiseksi."
Amanda repäisi itselleen peiton. Hän tosiaan menisi sohvalle. Nyt kun pahin alkoi laantua, häntä hävetti. Ja hän oli myös nyt aika tietoinen siitä, miten kaunis Larissa oikeasti oli.

"Ei sen tarvitse mennä", Larissa vastasi. Eihän sen tarvitsisi muuttua tästä yhtään! Ja jos jokin muuttuisi, hänellä oli loputtomiin uskoa siihen, että he onnistuisivat luovimaan tiensä siitäkin läpi. Olivathan he löytäneet jalansijansa helposti ystävinäkin, miksei siis uudestaankin?
"Haluatko tyynyn?" Tyttö tiedusteli purren alahuultaan, ettei nauraisi koko tilanteelle. Se tuskin oli reaktio, joka sopi tähän hetkeen.

Ei. Nauru saisi varmasti Amandan itkemään, joten se ei olisi kovin hyvä idea. Tyttö nappasi tyynyn, lähtien sohvalle niiden kanssa. Nyt riittäisi. Hän ei sanonut enää mitään, vaan meni toiseen huoneeseen.

Larissa nousi ylös sängyltä poimiakseen paksun päiväpeiton lattialta peitokseen. Tuskin hän sitä edes tarvitsisi, kun tykkäsi pitää makuuhuoneensa lämpimänä. Hän heitti päiväpeiton sängylle ja istahti sängyn laidalle antaen itselleen viisi sekuntia aikaa surra torjutuksi tulemista. Sen jälkeen oli aika jatkaa eteenpäin leuka pystyssä ja hymy huulilla. Tosin ennenkö hän onnistui pujahtamaan peiton alle, kääntyi tyttö vielä avoimen oven puoleen, jääden nojaamaan ovenkarmiin kun katseli olohuoneen puolelle. Sohvan selkänoja peitti Amandan näkyvistä, mutta ehkä se ei haitannut.
"Olen pahoillani, okei? En ajatellut, että sillä olisi näin suurta merkitystä. Olen iloinen, että olet ystäväni. Hyvää yötä Amanda", hän toivotti oven suusta.

Amanda oli käpertynyt pieneksi, näykmättömäksi keräksi sohvalle. Sillä oli merkitystä ja hän oli idiootti. Kaikki olivat vitun idiootteja. Hän ei vastannut mitään, ollen haaveissaan aamulla poissa ennen kuin Larissa lähtisi. Hävetti, ärsytti ja itketti. Miksei hän ollut normaali?

Larissa palasi takaisin sänkyynsä hetken hiljaisuuden jälkeen. Mikään ei pakottanut Amandaa puhumaan hänelle edes sen vertaa, että toivottaisi hyvää yötä. Eihän hän ollut pyytänyt mitään tytöltä. Kai. Ei hän ainakaan ollut tarkoittanut sitä niin. Ehkä olisi pitänyt ajatella asiaa hieman enemmän eikä vain möläyttää mitä sylki suuhun toi, mutta voi voi, nyt oli aivan liian myöhäistä tehdä asialle yhtään mitään. Tyttö nukahti hetkessä painaessaan päänsä pehmeisiin tyynyihin.
Kännykkä heräsi henkiin aivan liian pian, jos Larissalta kysyttiin. Hän läimäisi herätyksen pois päältä, könysi jaloilleen samalla sekunnilla edelleen puoliunessa ja jäi muutamaksi minuutiksi istumaan sängyn laidalle koettaessaan herätä kunnolla. Tyttö kaivoi kaapista tallivaatteita esille alkaen kiskoa vaatteita päälleen automaattisesti, kun aivot vasta pyrkivät heräilemään. Haukotusta peitellen hän vaelsi olohuoneen halki kylpyhuoneeseen pesemään kasvonsa ja hampaansa, mikä kieltämättä herätti, ja laittamaan hiuksensa. Palatessaan kirkkaastivalaistusta, kaakeloidusta huoneesta olohuoneeseen, kiinnitti hän huomiota hahmoon sohvalla. Aivan. Amanda. Päätään ravistellen Larissa kaivoi avaimet taskustaan jättäen ne sohvapöydälle tytön eteen, ja suunnisti keräämään loput tavarat, joita hän tarvitsisi tallilla. Kuten meikkinsä, sillä hän ei ehtisi meikata nyt - eikä onneksi tarvitsisikaan, sillä Caetano ei koskaan ollut tallilla näin varhain. Tyttö asteli raikkaaseen, kostean syksyiseen aamuun tuntien heräävänsä kunnolla vasta, kun liukasteli alas paikoin jyrkkääkin mäkeä joen ylittävälle sillalle ja tallille, jota työntekijät parhaillaan avasivat.

Amanda heräsi vasta kahdeksan pintaan. Hän vääntäytyi ylös, keräsi tavaransa ja pukeutui. Sitten hän saattoi lähteä talliin, lastateb tavaransa suoraan autoon joka odotti pihassa. Hän asteli Huzzlen karsinalle, astuen sisään ja silitteli hevosta hellästi.
"Voi kulta... Tietäisitpä miten typerä ihmisesi on."

Kahdeksaan mennessä Larissa oli ehtinyt hoitaa ja ruokkia hevoset, meikata itsensä Caetanon mielestä ihmisen näköiseksi ja syödä jopa pikaista aamupalaa. Se oli saavutus, josta hän oli harvinaisen ylpeä. Nyt tyttö talutti Venturosoa karsinastaan kohti pesupaikkaa, mutta pysähtyi huomatessaan tutun tytön Huzzlen karsinassa.
"Huomenta!" Hän tervehti pirteästi hymy huulillaan. "Toivottavasti sait nukuttua hyvin? En viitsinyt herättää lähtiessäni." Hänen aikaiset aamunsa eivät tarkoittaneet, että muidenkin tulisi nousta silloin.

Amanda hätkähti kuullessaan tutun äänen. Mitä? Ei helvetti.
"Ihan hyvin."
Kunhan oli ensin saanut unta. Sitten hän oli nukkunut ihan hyvin.

"Hyvä", Larissa nyökkäsi pirteästi. Hän ei tuntenut oloaan lähellekään niin virkeäksi kuin miltä vaikutti, mutta väsymyksestä murehtiminen ei auttaisi ketään. Parempi vain työntää väsymys pois mielestä ja keskittyä edessä olevaan työpäivään.
"Sanomassa heippoja Huzzlelle ennen matkaa?" Hän kysäisi silitellen Venturoson valkeaa poskea, kun ori seisoi niin kuuliaisesti hänen rinnallaan. Mikä ikinä Caetanon olikaan eilen pitänyt poissa tallilta ei ollut tänään esteenä, sillä Larissa oli saanut viestin puhelimeensa, jossa käskettiin huolehtia Venturoso kuntoon yhdeksäksi.

"Mm, jotain sellaista."
Hevoselle oli helppo puhua kaikesta. Ne eivät koskaan olleet kertoneet asioita eteenpäin, eivät arvostelleet ja olivat aina siinä.