The pain is for pleasure

"Tietenkin olet", Larissa naurahti, "kaikki tallilla pyörivät on kutsuttu! Didi järjestää niitä ja vissiin Bex hyörii mukana jollakin tapaa. Bex on heitellyt kutsuja jokaiselle, johon on törmännyt käytävällä viime päivinä, joten tietenkin sinutkin on kutsuttu." Olihan se nyt absurdi ajatus, ettei Amandaa kutsuttaisi. Tietenkin kutsuttaisiin.
"Jos vain olet parin viikon päästä tiistaina kotona, niin kartanolle illaksi. Voit tulla tänne yöksi jos ei huvita ajaa illalla enää kotiin", Larissa lupasi leveästi hymyillen. Hän oli innoissaan niistäkin juhlista - niin paljon kaikkea mahtavaa oli tapahtumassa!

Larissalle olisi pitänyt kertoa, ettei Amandasta pidetty  tallilla. Tai monet eivät pitäneet. Larissa ja Maybe olivat outoja poikkeuksia. 
"En muista. Pitää katsoa."

"Paina mieleesi, ettet sovi sinne mitään muuta, jos olet edelleen vapaalla", hän virnisti. Olisihan se nyt eeppistä, että kaikki tulisivat juhlimaan Halloweeniä kartanolle, josta saisi varmasti mitä upeamman juhlapaikan. Ei varmaan tarvitsisi edes hankkia tekohämähäkinseittejä, kun jättäisi vain nurkat siivoamatta muutamaksi viikoksi.
"Mikä on ollut vuoden kohokohtasi tähän mennessä?" Larissa kysäisi. Häntä ei väsyttänyt, ei, kun saattoi mieluummin jutella enemmän tai vähemmän syvällisiä asioita Amandan kanssa.

"Yritän painaa."
Hän vastasi hymyillen. Amanda jäi miettimään vastausta. Vuoden kohokohta? 
"Sain Mentoksen altaisen hevosen ratsastettavaksi. Entä sinun?"

Se kuulosti kieltämättä hienolta kohokohdalta vuodelle. Ei kai sellaisia hevosia ihan joka välissä saanut, kun vasta aloitteli uraansa suuremmissa kansainvälisissä luokissa. Tulevaisuudessa Amandalla olisi varmasti kymmenen Mentoksen kaltaista hevosta käsissään.
"Hmm, tämäpä on vaikea kysymys", Larissa naurahti. Mikä oli vuoden kohokohta? Hän hiljeni hetkeksi miettimään asiaa. "Se, että työt toivat minut tänne", hän lopulta totesi. Rosings Parkiin pääseminen Caetanon kanssa oli ehdottomasti kohokohta, jota ei hevillä unohtaisi. Täällä hän oli saanut jo nyt tutustua niin moneen mukavaan ihmiseen, ettei ollut tosikaan.

Amanda oli niin onnellinen. Hän ei oikein voinut uskoa, että oli edistynyt näin pitkälle! 
"Oikeasti? Voi sinua."
Caetanon ei olisi ptänyt olla kenenkään kohokohta.

"Mitä voi minua? Mieluummin olen täällä Caetanon kanssa kuin edelleen Belgiassa", Larissa totesi nauraen. Hän oli ehtinyt työskennellä kuukauden Caetanolle Belgiassa, ennenkö muutto Englantiin oli ollut edessä. Rosingsissa Caetanon kanssa työskenteleminen oli paljon mielekkäämpää kuin mitä se oli ollut Belgiassa.
"Ja eihän sitä tiedä, vaikka löytäisin täältä uuden työpaikan jossakin kohtaa", tyttö kohautti harteitaan. Ei sopinut innostua siitä liikoja eikä hätiköidä, mutta ehkä hän onnistuisi verkostoitumaan täällä niin, että töitä olisi tarjolla mukaviltakin kilparatsastajilta. Mielellään esteiltä tai kenttäratsastuksen maailmasta, jos hän saisi nirsoksi alkaa.

Amanda hymyili, nauraen Larissan mainittua uudesta työpaikasta. Totta. 
"Se on totta. Uusi paikka voisi olla lottovoitto."

"Niinhän se voisi", Larissa naurahti, "mutta ei siitäkään voi ikinä mennä takuuseen. Joskus on parempi vain pysyä sen tutun pahan luona kuin lähteä etsimään uutta ja parempaa." Hän oli vaihtanut joskus tallia toiveissaan saada parempi työ ja joutunut pettymään, kun oli vain vaihtanut tiukasta pomosta kamalampaan. No, elämä oli. Turha murehtia sen enempää.
"Ainakin täällä pääsen tutustumaan koko joukkoon kilparatsastajia, joten työpaikkoja luulisi olevan jatkossa tarjolla sitten, kun sellaista tarvitsen. Nyt en halua vielä jättää Casimiroa ja poikia", hän myönsi lempeä sävy äänessään. Hevoset olivat herttaisia ja tasapainottivat ehdottomasti työn huonompia puolia.

"Eiköhän joku löydy. Varmasti useampikin vaihtoehto, jos vain pyytäisit. Caetanolla on kuitenkin epäinhimilliset standardit, joten olisit jumalan lahja monelle vähemmän saatanalliselle."
Amanda ainakin oli sitä mieltä. Jos tuo pärjäsi Caetanon kanssa, tuo pärjäisi kenen tahansa kanssa.

Larissa nauroi hiljaa kehräten ystävän sanoille. Niin kai sitten. Hän pärjäisi varmasti monenkin alaisena, mutta viihtyisikö hän, se oli aivan toinen kysymys. Caetanon kanssa hän viihtyi, niin kierolta kuin se välillä kuulostikin, kun portugalilainen juoksutti häntä milloin milläkin tyhjänpäiväisellä asialla.
"Katsotaan. Ei ainakaan vielä ole mitään kiirettä", hän totesi hymyillen. Sitten, kun hevoset eivät enää riittäisi tasapainottamaan Caetanoa, hän alkaisi katsella uutta työtä. Nyt ajatuskin oreista luopumisesta sai surulliseksi.
"Sitä paitsi, haluan pysyä täällä töissä. Rosings Park on mukava ympäristö", hän totesi, "tutustuinhan sinuunkin täällä."

"Olet hölmö."
Ei Rosings Park mikään onnela ollut, vaikka mistä hän tiesi? Hänkin oli palannut takaisin, oltuaan hetken muualla.
"Saat tuon kuulostamaan siltä että tapaamiseni olisi ollut erityistä."

Ei, hän ei ollut hölmö, vaan realisti. Tai innokas... kokemaan asioita. Positiivinen? Ei hän tiennyt mitä sanaa olisi käyttänyt, paitsi että se ei olisi ollut hölmö.
"Tietenkin se oli", Larissa protestoi pehmeää naurua äänessään. Kaikkien kohtaaminen oli aina erityistä, mutta Amandan kohdalla varsinkin. Tyttö oli mukavaa seuraa ja ehdottomasti ihminen, jonka kanssa hän tahtoi viettää aikaansa.
"Ei sinun kaltaisiasi ihmisiä kasva puissa. Tai sitten en vain ole löytänyt oikeita puita", tyttö virnisti, vaikka sanat olivatkin varsin totta. Amanda oli erityinen.

"Nolostuisin jos en tietäisi että olet helposti innostuva."
TIetenkin Larissa sanoi hänen olevan jotenkin erityinenm, tuo helpostui kaikesta. Helposti ja nopeasti.
"Maailmassa on myöd mukavampia kuin minä."

"Ei se ole pois sinulta", Larissa huomautti. Amanda oli aivan yhtä erityinen, piti hän sitten ihmisistä yleensäkin tai vältteli muiden seuraa. Ei hänen sosiaalisuutensa ja kykynsä ystävystyä paikasta ja ihmisestä riippumatta tarkoittanut Amandan hukkuvan massaan.
"Ehkä, mutta maailmassa ei ole toista sinua", hän totesi kohauttaen toista hartiaansa. Hän asettui paremmin kyljelleen tyynyjä vasten, veti jalkansa koukkuun ja hymyili Amandalle. Tyttö oli erityinen, ehdottomasti. Paras versio itsestään, joka koko maailmasta löytyi.

Luojan kiitos Amanda oli myös ainoa versio itsestään, onneksi. Hän ei tiennyt, olisiko pitänyt tuntea olonsa vähän epämukavaksi.
"Eihän se minulta pois ole ja onneksi minua on vain yksi."

"Onneksi", Larissa naurahti. Olisi ikävää, jos maailma olisi täynnä Amandoja. Se jos mikä tekisi tästä Amandasta - hänen Amandastaan - massaan hukkuvan.
"Olisipa minulla ollut kaltaisiasi ihmisiä elämässäni aiemminkin. Tai olisin tavannut sinut aiemmin. Kaikki ne naurut, mitä olisi voinut olla", hän haaveili naurua äänessään. Ehkä he ehtisivät vielä nauraa Amandan kanssa paljon tulevaisuudessakin.

Amanda ei oikein tiennyt mitä olisi ajatellut Larissan sanoista. He olivat ystäviä, mutta oliko tuo normaalia?
"Yritätkö sanoa jotain?"
Vai oliko Larissa vain omaan tapaansa hölmö?

"Yritän vain sanoa, että olet ihan mahtava", Larissa naurahti ja ojensi toisen kätensä tönäistäkseen Amandan hartiaa. Hän oli onnellinen, että oli tavannut Amandan, ja jos tähän aikaan yöstä yleensäkin olematon filtteri katosi kokonaan, oliko sillä suurtakaan merkitystä?
"Pidän sinusta. Kanssasi on aina mukava viettää aikaa", hän lisäsi hymyillen. Amandan seurassa oli tosiaan aivan mahtavaa kerrasta toiseen.

Larissan onneksi Amanda oli tyhmä, eikä ymmärtänyt hienoisia vihjauksia tunne-elämän osalta. Mutta, kumpikaan heistä ei tunnetusti ollut viisas.
"On ihanaa kun on kaltaisesi ystävä. TIedät miten piristää."

"Kuin myös", Larissa vastasi pirteästi. Oli todellakin ihanaa, kun hänellä oli Amandan kaltainen ystävä. Amanda oli ihana, ihana tyttö, jonka kanssa oli helppo viihtyä. Tytön seurassa hymy oli aina hieman leveämpi ja nauru raikuvampaa, joten tietenkin hän suorastaan hinkui Amandan seuraan.
"Olet ihan mahtava ystävä, ja olen niin onnellinen siitä, että olet ystäväni. Mutta ei minua haittaisi, vaikka olisit enemmänkin. Pidän sinusta. Pidän pidän sinusta", hän lisäsi painottaen sanaa, jotta kävi selväksi, että pitämisellä oli toinenkin ulottuvuus, josta tässä puhuttiin.

Brunette nousi istumaan. Hän katsoi brasilialaista ystäväänsä pitkään. Larissa piti hänestä?
"Eikö..."
Luoja miten hänen solmussa oleva mielensä, teelusikan tunneskaalansa ja lähestulkoon olematon tunne-elämänsä saattoivat olla. Päästä tuli hetkessä painava pallo.
"Eikö ystävistä aina pidetä?"
Hän tarjosi vielä kerran. Aina oli hyvä hetki esittää idioottia.

Larissakin kohottautui istuvaan asentoon ristien jalkansa. Hän kallisti päätään koettaessaan saada selvyyttä siihen, mitä Amandan päässä oikein tapahtui. Mitäköhän tyttö ajatteli? Ehkä hänen ei olisi pitänyt sanoa mitään, mutta koskapa hän olisi moisia etukäteen pohtinut. Elämä oli ja meni, joten paras vain tehdä kaikki nyt eikä jäädä odottamaan sopivaa hetkeä.
"Tietenkin pidetään. Kunhan vain sanoin, että pidän sinusta enemmänkin. Tai ainakin voisin pitää", hän kohautti harteitaan helppo hymy huulillaan. Ehkä hänen olisi pitänyt suhtautua hieman varautuneemmin Amandan reaktioon, mutta nääh, mitä sitä suotta. Turha murehtia etukäteen, mitä voisi tapahtua.

Pahinta oli, että Amanda olisi voinut varmasti pitää Larissasta. Tuo oli kaunis, mukava, kiltti, hauska ja vielä seksikäs latino. Mutta kun Larissa sanoi pitävänsä hänestä, siitä tuli jotain mitä Amanda ei osannut enää käsitellä.
"En ole ihminen josta kannattaa pitää."

"Mikset?" Larissa kysyi aidon uteliaana. Miksi toinen sanoi, ettei tuosta kannattanut pitää? Mitä harmia siitä oli, jos hän piti Amandasta hieman enemmän? Pieni ihastuminen koskaan ketään haitannut, eihän? Sehän toi vain vähän lisää väriä ja makua elämään. Harmitonta, mutta sitäkin mukavampaa ainakin siihen asti, että erehtyi uimaan syvemmissäkin vesissä ja saamaan sormilleen.