The pain is for pleasure

"Totta kai voin", Larissa virnisti. "Tuo on työtäsi. Tee joskus jotain ihan vain omaksi iloksesi, ei siksi, että sinun täytyy. Tai jahtaat ruusukkeita", hän naurahti. Kisoissa käyminen tuskin oli täytymistä, mutta silti. Idea oli sama. Se oli Amandan työtä, joten sitä ei laskettu. Ei hänkään ajatellut sitä seikkailuna, että sai pestä suitsia.
"Välillä täytyy vähän repäistä", tyttö naurahti. "Kuten vaikka nyt. Jos et joutuisi huomenna lähtemään kisoihin, kutsuisin sinut spontaanisti yökylään. Kotonani ei ole mitään ruokaa, kaikki paikat on sekaisin, joten sehän vasta olisikin seikkailu, kun täytyisi metsästää avoinna oleva kauppa herkkuja varten ja yrittää siivota siinä minuutissa, kun purat ostoksia", hän nauroi.

Amanda pudisteli kevyesti päätään. Voi luoja, Larissa oli kyllä yksi.
"Kai tiedät että kaipaan vain paikan missä nukkua, istua, polun vessaan ja keittiöön?"
Hän oli vähään tyytyväinen.

Larissa nauroi lämpimästi.
"Se vastaa kieltämättä minunkin lyhyttä vaatimuslistaani", tyttö myönsi naurua äänessään. Hän ei tosiaankaan jaksanut nirsoilla siitä, missä asui. Rosings Parkin tarjoama huone asuintiloineen oli ehdottomasti nykyaikaisin ja hyväkuntoisin asumus, missä hän oli hevosenhoitajan uransa aikana ehtinyt asumaan. Tyttö puri alahuultaan, vilkaisi parkkeerattuja autoja ja kääntyi leveästi virnistäen Amandan puoleen.
"Tahdotko tulla yöksi heti? Voidaan käydä sen verran kauttasi, että voit poimia mukaan kaikki, mitä tarvitset aamulla tallilla. Säästät ajomatkan Rosingsiin aamulla", Larissa ehdotti silmät naurusta siristyen. Tämä oli täysin sekopäistä, joten tietenkin brasilialaistyttö rakasti ideaa.

Amanda jäi miettimään hetkeksi. Laukku oli valmiina kotona,s e tarvitsisi vain ottaa mukaan. Mikään kotona ei vaatinut hänen läsnäoloaan aamulla.
"No... No miksei."
Hän myönsi hetken mietittyään.

"Oikeasti?" Larissan hymy muuttui varsin säteileväksi. Oliko ystävä tosissaan? Tämä päivä vain muuttui paremmaksi hetki hetkeltä! Hän oli heittänyt ideansa lähinnä vitsinä ilmoille, mutta ehkä - ehkä! - se antaisikin mahdollisuuden olla sanomatta hyvästejä aivan vielä. Mikä nyt muka voisi olla tämän parempaa? Hän ei keksinyt yhtään mitään. Amandan kanssa ajan viettäminen oli aina mahtavaa, mutta siitä tuli heti paljon parempaa kun tiesi, ettei tarvitsisi sanoa hyvästejä hetkeen. Tai kokonaiseen yöhön. Tämä päivä jäisi ikuisesti historiaan päivänä, jolloin kaikki Englannissa oli hyvin.

"Oikeasti. Pakkasin laukun jo eilen, eli ottaisin vain sen, hammasharjan ja laturin mukaan."
Kaikki muu oli valmiina laukussa. Joten se olisi nopeasti hoidettu ja he pääsisivät sitten kohti Rosings Parkia.
"Että mennäänkö?"

"Todellakin mennään!" Larissa hihkaisi, rutisti Amandaa tiukasti nauraen valtoimenaan, ja kiepahti ympäri suunnatakseen Mayben autolle. "Näytä tietä!" Hän huikkasi olkansa yli juostessaan pirteänvärisen auton luokse täynnä intoa, joka tuskin laantuisi pieneen ikuisuuteen. Paras päivä ikinä! Tai ehkä toiseksi paras heti sen jälkeen, kun hän oli ensimmäistä kertaa astunut jalallaan Eurooppaan.

Amanda asteli omalle autolleen, ajaen hillitysti kotiin. Kotona Amanda nappasi kaiken tarpeellisen, varmisti että auto oli lukossa ja asteli Larissan Maybelta lainaamalle autolle, istuen pelkääjänpaikalle.
"Noin. Mennään?"

"Mennään", Larissa nyökkäsi pirteästi, odotti Amandan saaneen turvavyönsä kiinni ja lähti sitten liikkeelle. "Tästä tulee ihan parasta", hän nauroi innoissaan ja irrotti hetkeksi ratista taputtaakseen molempia käsiään yhteen. Hän palautti kuitenkin kiltisti kätensä takaisin ratille heti moisen eleen suoritettuaan ja keskittyi ajamaan pimeäksi muuttuvalla maantiellä kohti Slaleytä. Olisipa täällä edes katuvaloja, mutta ei.
"Mitä kaikkea sinulla on tehtävänä vielä huomenna tallilla, ennenkö pääset lähtemään reissuun?" Tyttö uteli kääntäessään radiota hiljemmalle, jotta se vaipui vain taustalla pehmeästi soivaksi musiikiksi.

"Ei juuri mitään. Kaikki on pakattu valmiiksi. Hevoset tarkistetaan ennen lähtöä eläinlääkärin toimesta ja sitten lähdetään."
Amanda oli ottanut tavaksi tarkistaa hevoset jo kotona, erään saatua kerran pahan ähkyn kesken kuljetuksen, kun hän oli asunut Ranskassa.

"Hyvää suunnittelua", Larissa nyökytteli päätään niin, että kiharapehko heilui. "Ei siis suurta stressiä enää huomiselle tavaroiden pakkaamisesta tai muusta." Olisipa Caetano ollut yhtä järjestelmällinen, eikä päättänyt vasta lähtöaamuna, minkä värisen loimen tai satulahuovan tai suojat tahtoi hevosilleen mukaan.

"Ei, ei mitään sellaista. Ja kaikki hevoset olivat tänään huippukunnossa ja vireessä."
Amandalla oli hevosille kisavarusteet ja kotivarusteet. Kisavarusteet pestiin kisojen jälkeen, pakattiin uudelleen ja tarkistettiin ennen kisamatkaa.
"Pakko olla. Inhoan kaaosta."

"Siltä se näyttikin", tyttö naurahti. Hän oli onnellinen ystävän puolesta, jolla oli huippuhevosia ja mahdollisuuksia vaikka mihin. Amanda pärjäisi ehdottomasti, siihen hänen oli luotettava. Amandasta tulisi vielä suuri nimi kansainvälisillä estekentillä, eikä suinkaan vain sen tähden, että tyttö jakoi sukunimensä Julian van der Veenin kanssa. Amanda nousisi tähteyteen ihan omaa ansiotaan.
"Hyvä. Kaaos ei ole koskaan hyväksi talliympäristössä", Larissa virnisti. Kaaos sopi moniin elämän osa-alueisiin, mutta ei tallille. Ei koskaan tallille. Kaaos ja talli päättyivät aina katastrofiin.
"Olen niin innoissani puolestasi!" Tyttö vetosi täydellä tunteella ajellessaan pienen Slaleyn kylän halki. Amanda pääsisi kilpailemaan Alankomaihin ja käymään isovanhemmillaan. Vähemmästäkin sieti innostua.

"Ei olekaan. Mieti kiirettä Huzzlen kaltaisen hevosen kanssa."
Heillä olisi pian ruumiita käsissä, jos sellainen olisi rutiini. Ei tosiaan, se ei vain onnistuisi. Huzle oli koheltanut kaikki ihmiset elävältä.
"Minäkin olen. En ole vuosiin käynyt isovanhemmilla tai nähnyt serkkuja."

"Toivotonta. Se olisi toivotonta, ja siitä tulisi vaarallisia tilanteita turhankin paljon", Larissa nauroi raikuvasti. Hevosten keskellä sattui ja tapahtui jatkuvasti, mutta Huzzlen kaltaisen hevosen kanssa kiire tuntui ylimääräiseltä riskiltä, jota ei kannattanut ottaa. Ei missään nimessä.
"Ihanaa, että pääset sinne nyt. Toivottavasti nautit joka hetkestä", hän hymyili lämpimästi ja vilkaisi pelkääjänpaikalla istuvaa tyttöä. Amanda ansaitsi hieman onnea elämäänsä, ja jos kisamatkat ja isovanhempien luona vierailu sitä tuottivat, niin siinä tapauksessa tytön täytyisi tehdä niin useamminkin.

"Nautin! Ja yritän saada ratsastaa Blackbirdillä."
Amanda hymyili leveästi. Hän halusi kokeilla! Edes kerran. Ihan vain koska saattoi. Toki hän voisi kokeilla myös Witchiä, tamma oli näyttänyt hyvältä kisavideoilla nuorempana.

"Yritä", hän nauroi. "Jos onnistut, ota paljon kuvia. Pyydä jotakuta ottamaan videota!" Täytyisihän sellainen kokemus saada talletettua muuallekin kuin muistoihin. Julianin tähtiratsun selkään ei varmasti päässyt ihan joka päivä. Larissa hidasti kääntyessään kartanon pihatielle ja pälyili pimeään epäluuloisena. Hän ei koskaan täysin luottanut siihen, etteikö hämärästä loikkaisi auton valokeiloihin koira tai kolme, kun ajoi kartanon lähettyvillä. Kaikilla tuntui olevan niin paljon vapaana juoksevia koiria.
"Minun huoneeni on sitten oikeasti sekaisin", Larissa naurahti varoituksena sammuttaessaan moottorin ja kavutessaan ulos autosta. Hän kiirehti tarttumaan Amandan käteen, ennenkö lähti kiertämään kartanon viertä kohti siipeä, johon työntekijöiden asuintilat olivat sijoittuneet. Hän kaivoi avaimensa ja aukaisi etuoven yhteen lukuisista rakennuksista ja viittoi Amandaa astumaan sisään keittiön ja olohuoneen yhdistelmään. Sentään likaisia astioita ei lojunut tasoilla, mutta se tosin johtui vain siitä, ettei hän koskaan syönyt kotona muuta kuin muroja. Tyttö potkaisi kengät jaloistaan jonnekin kenkähyllyn suuntaan ja harppoi huoneelleen, jonka ovi oli jo valmiiksi auki. Hän keräsi pahimmat sotkut, eli lähinnä kaapista ympäri huonetta levinneet vaatteet syliinsä ja sulloi ne henkarikaapin alaosaan. Parempi. Täytyisi joskus jaksaa siivota paremmin, mutta ei nyt.

"Otan siitä silti videota, vaikka en saisikaan ratsastaa." 
Harvoin sitä tyttö sai tavata hevosmaailman legendaa. 
"Joojoo, sanoit siitä jo."
Amanda oli kiitollinen Larissan tuesta, sillä sattu kompuroimaan kartanon pihalla. Hän olisi varmasti muutoin kaatunut. Sisällä hän vilkaisi ympärilleen. 
"Ei tuo ole edes paha."
Hän kaivoi käsilaukustaan napatopin ja pyjamashortsit. Hän ei enää jaksaisi epämukavia vaatteita hetkeäkään.

"Ei se myöskään ole siisti", Larissa naurahti, tönäisi lattialla lojuvan lehden kokonaan sänkynsä alle ja vilkaisi ympärilleen. Saisi kelvata.
"Kukaan muu ei asu täällä juuri nyt, joten voidaan ihan vapaasti käyttää koko kämppää. Paitsi no, muut makuuhuoneet on lukossa, että niihin ei valitettavasti pääse, ellet sitten ole näppärä tiirikoimaan lukkoja hiuspinnillä", hän virnisti. Hänen huoneestaan löytyi leveä parisänky, ja olihan olohuoneessa sohvakin, jonka istuintyynyt voisi hyvin varastaa patjaksi hänen huoneensa lattialle sängyn viereen. Hän kaivoi yöpukunaan toimivan aivan liian suuren t-paidan ja lyhyet shortsit tyynynsä alta, eikä suotta kainostellut alkaessaan kuoriutua vaatteista, joilla oli ollut liikkeellä illan. Elämä oli aivan liian lyhyt siihen, että jaksaisi miettiä, kuka tuijotti ja mitä.

Amandassa oli sen verran häveliäisyyttä, että hän meni toiseen huoneeseen vaihtamaan. Hän oli kuitenkin englantilainen, se olisi ollut... Aika röyhkeää olla antamatta Larissalle yksityisyyttä. 
"Mitä haluaisit tehdä ennen nukkumaanmenoa?"

Larissa ei tuntenut moista häveliäisyyttä. Hän oli kasvanut Etelä-Amerikassa, jossa läheisyys oli normaalia, ja sen jälkeen työskennellyt ympäristössä, jossa saattoi joutua vaihtamaan kastuneen paidan ulkoilmassa. Siinä ei paljoa jäänyt kainostelulle tilaa.
"En tiedä", tyttö naurahti istahtaen petaamattomalle sängylleen vapauttaen hiuksensa pannan ja silkkihuivin kahleista. Hän setvi niitä sormillaan pohtiessaan, mitä he voisivat tehdä. Ei mitään, mikä valvottaisi heitä liian myöhään, joten uusi elokuva oli poissa laskuista. Youtube sen sijaan... "Kaivetaanko esille hilpeitä hevosvideoita netin syövereistä?" Hän virnisti. Ehkä he voisivat tehdä jotain fiksumpaakin, kuten valmistautua nukkumaanmenoon, mutta mitä sitä nyt sellaisia pohtimaan!

Larissa oli heistä se, jolla oli enemmän kiire nukkumaan. Amandaa kaivattiin vasta kukonlaulun jälkeen paikalle, ei ennen sitä. 
"Joo! Kaivetaan. Aloita sinä."

Larissa ei osannut murehtia vähäisen unen vaikutusta työpäiväänsä. Se olisi huomisen murhe se. Tyttö kumartui kaivamaan kovia kokeneen läppärinsä yöpöydän laatikosta, aukaisi kannen ja odotti hetken, että kone heräsi eloon. Hän aukaisi tottuneesti Youtuben pohtien jo sopivaa hakusanaa, ennenkö päätyi varsin perinteisesti etsimään säheltäviä hevosia. Hetken vaihtoehtoja selattuaan hän päätyi muutaman minuutin videoon, jonka otsikko ainakin lupaili hyvää. Ja sitähän se olikin, kun kuvamateriaali oli Burghleyn kisoista vuosien takaa, kun hevosia esiteltiin viimeisessä tarkastuksessa tuomaristolle ennen estekoetta, ja videolle oli kerätty jokainen hevonen, joka säpsyi, sähelsi, säikkyi, riuhtoi taluttajaansa tai muuten vain käyttäytyi huonosti. Ja niitähän riitti.
"Voisin hyvin nähdä Huzzlen tekemässä jotain vastaavaa", tyttö naurahti kun yksi hevosista päätyi pukittelemaan, kun oli tarkoitus ravata siivosti hevosta taluttavan kilparatsastajan rinnalla.

Amanda istui sängylle Larissan viereen. Hän löysi videosts niin paljon omaa ruunaansa muistuttavia hevosia, ettei ollut tosikaan. 
"Jep. Se olisi juuri tuollainen. Hei, siitä tuli mieleeni..." 
Amanda kaivoi esiin videon kouluhevosesta, joka päätti esitellä piruettien sijaan pukkisarjoja.

"Voi ei", hän nauroi katsoessaan kouluratsua. "Jos Caetanon hevosista yksikään tekisi jotain tuollaista, ne joutaisivat siltä seisomalta myyntiin." Portugalilaisella ei ollut huumorintajua sitten lainkaan. Larissa klikkasi lupaavalta näyttävää, ehdotettua videota kouluvideon perään ja nauroi, kun toinen toistaan mitättömämmistä syistä putoilevat harrasteratsastajat täyttivät ruudun.
"Edes minulla ei ole noin huono tasapaino", tyttö nauroi katsoessaan, kuinka ratsastaja putosi karvaisen poninsa selästä, kun poni pukitti niin olemattoman pienesti, etteivät takajalat tainneet nousta kymmentäkään senttiä maan pinnasta.