The pain is for pleasure

"Kieroa", Larissa nauroi. "Pidän siitä." Ehdottomasti loistava tapa käyttää raamattua. Hienoa Amanda! Hän muistaisi tämän seuraavalla kerralla, kun isä alkaisi saarnata hänelle jostakin tyhjästä ja turhanpäiväisestä. Kuten siitä, miten varomatonta oli että hän, naimaton nuori nainen, seikkaili yksinään ulkomailla.
"Olet aivan hullu!" Tyttö parahti katsoessaan popcorneilla kuorrutettua jäätelöä. "Apua. Ei noin saa tehdä, tuohan rikkoo kaikkia lakeja ja normeja!"

"Eikö?"
Amanda hymyili kierosti, ottaen lusikallisen jäätelöään ja hymyili onnellisena kun oli laittanut sen suuhunsa. Niin hyvää! Hän katsoi Larissaa silmäkulmastaan, vinkeä hymy kasvoillaan.
"Kuka sanoi että seuraan normeja?"

Larissa pudisteli päätään kohottaen kätensä suunsa peitoksi, ettei nauraisi niin raikuvasti. Amanda oli aivan sekaisin! Pistaasijäätelö itsessään kuulosti jo oudolta, mutta kun siihen lisäsi suolaista popcornia... Ehei. Tyttö oli täysin päästään sekaisin. Mihin hän oli suostunutkaan lähtiessään leffaan? Äärimmäisen hilpeään iltaan, selvästi.
"Ei kukaan. Oletin selkeästi väärin", hän naurahti laskien kädet syliinsä. Hän pudisteli edelleen päätään huvittuneena Amandan tempauksesta.
"Hyvä, että osaat nauttia elämästä muutoinkin kuin satulassa", hän virnisti valuen mukavampaan asentoon tuolilla. Huomenna niska kiittäisi moista löhöämistä, mutta se olisi huomisen murhe se.

Amanda keskitti katseensa ruutuun kun mainokset loppuivat. Hän nautti tällaisista elokuvista, kauhuelokuvien ohella. Niitä vain harvoin pyöri teattereissa. Hän sai hyvät naurut ja hyvää seuraa, mitä muuta ihminen voisi haluta? Elokuvan loputtua hän vilkaisi kelloa ja sitten Larissaa.
"Miten kiireellä haluat kotiin?"

Elokuva tarjosi paljon mahdollisuuksia naurulle, eikä Larissa suinkaan ollut ainoa, joka repesi monessakin kohtaa raikuvasti. Ilokseen hän huomasi nauttivansa elokuvasta suurestikin, mutta illan kohokohta oli ehdottomasti se, että hän sai viettää aikaa Amandan kanssa. Tyttö oli niin mukavaa seuraa ettei hän ymmärtänyt, miksei Amandan kannoilla kulkenut kokonaista laumaa tallilla kävijöitä. Hän ainakin olisi lyöttäytynyt tytön seuraan aina, jos vain ei olisi joutunut hiihtelemään Caetanon kannoilla.
"Minulla ei ole kiire mihinkään", Larissa vakuutti naurusta huumaantuneena. Hänellä oli ollut niin hauskaa, ettei ajatuskaan siitä, miten aamulla koittaisi paluu työrytmiin ja rutiineihin varhaisen herätyksen myötä rekisteröitynyt. Ei huomisella ollut väliä, nyt oli nyt, ja tämä hetki oli ehdottomasti parhain, mitä hänen Englannissa asumisensa aikana oli ollut.
"Mitä suunnittelit?" Hän kysyi silmät naurusta siristyen.

Amanda vilkaisi vatsaansa.
"Nälkä. Haluan hampurilaisen. Kisareissulla syön kuitenkin nätisti, jotta ei turvota, joten voin huomenna matkustaessa olla pöhöttynyt."
Amanda nousi ylös ja veti takkia päälleen. Ihan vain tavallisen pikaruokapaikan hampurilainen kuulosti nyt niin hyvältä, eikä sellaisen syöminen ollut niin säälittävää jos oli seuraa ja söi paikan päällä, kuin yksin kotona.

"Hampurilaisen metsästykseen siis!" Larissa tarttui ideaan hetkeäkään epäröimättä. Se säästäisi häneltä aamupalan vaivan huomenna, kun ei olisi nälkä heti noustessa. Jos söi illalla paljon, aamulla ei ollut nälkä. Helppoa.
"Eiköhän me joku paikka löydetä, joka on sopivasti auki", hän virnisti. Olivathan he massiivisen ostoskeskuksen kupeessa! Jos täältä ei löytyisi pikaruokalaa, josta hankkia hampurilaisia, niin mistä sitten? Newcastle oli valtava kaupunki, ja he olivat seikkailulla. Metsästämässä hampurilaisia.
"Olen nauranut niin, että vatsalihaksiin sattuu", tyttö valitti kävellessään Amanda käsikynkkään kaapattuna - olihan se hänen tapansa - pitkin käytävää. "Tämä on paras tunne pitkään aikaan. Harvoin voi sanoa, että lihaksia särkee nauramisesta. Yleensä se on pitkän työpäivän tai hevosen urpoilun tulos", hän virnisti.

"Metsästykseen? Juoksevatko ne lujaakin sinua yleensä karkuun?"
Amanda ei voinut olla piikittelemättä. Larissalla oli niin hauskoja ilmaisuja, ne huusivat vastapiikkiä. Hän kulki ystävänsä rinnalla, johdattaen heidät ulos elokuvateatterista ja kohti ostoskeskusta. Sen alakerrassa oli McDonalds, joten se oli heidän osoitteensa.
"Hyvä. Olet ansainnut naurua ja vapaata."

"Todella lujaa. Jättävät sinut ja Mentoksen auttamatta taakseen", Larissa virnisti leveästi. Ei, hampurilaiset enemmänkin juoksivat hänen luokseen näppärien noutopalveluiden lähettien tuomina. Oli niin helppoa, kun ruokaa saattoi tilata muutamalla puhelimen näpäytyksellä, ja joku kantoi sen oven taakse. Pelastus hänenlaiselleen toivottomalle kokille.
"Kiitos", hän kiitti lämpimästi hymyillen ja rutisti hetken tiukemmin Amandan kättä. "Tämä oli juuri se, mitä olen tarvinnut koko syksyn." Hetken irtiottoa arjesta, jota värittivät kiire, stressi ja niskaan hengittävä pomo ihanien hevosten ja mahtavan työympäristön lisäksi.

Amanda hymyili ystävälleen, kiskaisten samalla Mäkkärin oven auki.
"Jälkeenne, neiti."
Hän lausui sen hyvin suurieleisesti, kuin mahtavinkin hovimestari, reveten sen jälkeen nauruun. Ainakin hänellä oli hauskaa ennen kisamatkaa, jos siellä ei tunnelma olisi kovin korkealla.
"Sitten valinnan vaikeus."

Larissa taipui kaksin kerroin naurun voimasta, kun Amanda heittäytyi niin suurieleiseksi. Hän nauroi niin, että pyyhki kyyneliä silmäkulmistaan, kun lopulta suoristautui ja vilkaisi listaa.
"Entten tentten?" Hän ehdotti naurua yhä äänessään. Larissa vilkaisi pikaisesti listaa ennenkö päätyi tuttuun ja turvalliseen BigMaciin. Sen kanssa ei voinut mennä metsään. Ateriana tietysti, eihän tässä nyt millään laiharilla oltu! Hän maksoi tilauksen virnuillen, kun jäi odottamaan sivummalle, että myyjä saisi kasattua kaiken tarjottimelle.
"Me ollaan tänään täynnä pelkkiä hyviä ideoita", hän julisti leveästi hymyillen.

"Hyvät ideat pitävät elämän virkeänä."
Amanda pohti edelleen tilaustaan, päätyen sitten ottamaan triplajuustoaterian sekä mansikkapirtelön, joka olisi niin esanssinen ja makea, ettei se olisi koskaan oikeaa mansikkaa nähnytkään. Saatuaan ruoat omalle tarjottimelleen hän asteli mahdollisimman syrjässä olevalle paikalle.
"Ainakin ennen matkaa oli hauskaa, jos kisamenestys ei riitä nostamaan tunnelmaa Kronenbergissä."

"Älä nyt sano, että aiot kaataa pirtelön ranskalaisten päälle", Larissa parahti huomatessaan Amandan tilaaman pirtelön. Hänen luottonsa Amandan ymmärrykseen sopivista herkuista oli kariutunut popcorneihin jäätelössä.
"Hyvin siellä menee, pääset vielä juhlimaan upeita tuloksia!" Larissa kannusti pirteästi. "Näytät kaikille, että olet sukua Veeneille ja pärjäät vähintään yhtä hyvin kuin enosi. Tosin paremmassa lajissa, mutta ei kerrota sitä hänelle", tyttö virnisti ja haukkasi hampurilaisestaan.

"No.. En. Josku kyllä dippaan ranskalaisia suklaapehmikseen." 
Amanda myönsi sen hiljaa. Se oli hyvää. Mutta koska popcorn ja jäätelö oli aiheuttaut sellaisen reaktion, hän jätti sen sikseen. 
"Toivotaan."

"Olet päästäsi sekaisin", Larissa kommentoi nauraen. Ei se vain voinut olla hyvää! Suolainen ja makea eivät kuuluneet yhteen. Eivät, vaikka sitä käänsi miten päin tahansa.
"Minä tiedän sen", tyttö vakuutti nyökäten. "Luota itseesi ja hevosiisi. Se tulee menemään hyvin. Et menetä mitään, vaikka ratsastaisit areenalle sillä asenteella, että olet tullut voittamaan. Parhaimmillasi päätyisit vain voittamaan!" Hän kannusti iloisesti. Amanda pärjäisi kyllä, hän tahtoi uskoa siihen. Miksei pärjäisi? Tyttöhän oli tavattoman lahjakas hevosten kanssa, tai ei olisi varmasti pärjännyt ruunan kanssa, joka oli telonut pahasti entisen omistajansa, tai saanut ratsukseen taitavaa, potentiaalista mestaria vanhemmalta ja taitonsa jo todistaneelta Andrealta.

Amanda oli petrannut kovasti vuosien takaisesta käytöksestään. Häntä suorastaan hävetti miten oli poniaan kohdellut ja hyvitti asiaa vaatimalla että loukkaantunut Monti sai elää siitosorina ponitilalla. Siellä sen oli hyvä elää vanhuuteensa asti. 
"Minä luotan. Lupaan sen." 
Jopas hån lupaili asioita tänään.

"Täydellistä", Larissa vastasi hymyillen Amandalle niin, että Englannista hankitut hammasraudat näkyivät. Oikomishoidossa ei ollut mitään muuta mukavaa kuin se, että hän voisi vihdoin saavuttaa hymyn, jossa etuhampaat eivät olleet aivan ristissä.
"Malja menestyksellesi", hän virnisti kohottaen fantalla täytettyä pahvikuppiaan, josta pilli sojotti pirteästi. Ehkä he joskus olisivat siinä elämäntilanteessa, että moiset maljat voisi tehdä kuplivan kera oikeista laseista, mutta nyt tämä sai riittää.

Amanda kohotti colamukiaan, kopauttaen sen Larissan mukia vasten. 
"Oloni on niin fiini etten kestä." 
Hänen lapsuutensa oli oikeasti ollut pönötystä ja täydellisen prinsessan leikkimistä liikemiesisälleen ja kaikkeen tyytymättömälle äidilleen, joten pahvimukeilla kilistäminen sai hänet nauramaan. Syötyään hampurilaisen hän dippasi varovasti ranskalaisen pirtelöön. 
"... Nnnniiil hyvää."

"Tämä on kieltämättä fiineintä hetkeen. Hampurilaiset iltamyöhällä ja maljoja pahvimukeilla. Täydellistä", hän virnisti. Larissa seurasi epäuskoisella huvituksella, kuinka Amandan ranskalainen päätyi mansikkapirtelöön.
"Teet tuota vain kiusataksesi minua. En usko hetkeäkään, että se olisi oikeasti hyvää", Larissa pudisteli päätään ja söi hampurilaisensa loppuun. Hän kalasteli muutaman ranskalaisen kastaen ne ketsuppiin, ennenkö vei suolaiset perunaherkut suuhunsa.
"Näin ranskalaiset kuuluu syödä. Rikotko normeja ihan vain niiden rikkomisen ilosta?" Hän kiusasi virnuillen.

Amanda katsoi ketsuppia selvästi inhoten. Jos jotain kulinaristinen eno oli opettanut, niin vihan ketsuppia kohtaan. 
"Eiiii. Ne ovat hyviä. Paras jäätelöannos oli huvipuistossa pehmis kinuskikastikkeella ja popcornilla. Älä ole niin tuomitseva, Larissa. Rakasta, älä vihaa. Tai jotain sellaista."

"Sinä olet tänään täynnä viittauksia raamattuun", Larissa naurahti. "Varo vain, ettet ala kuulostaa isältäni." Ehkä Amandalla ei ollut siitä huolta. Isä ei olisi koskaan voinut viitata pyhään kirjaan niin olankohautuksella ja siteerata sitä missä sattuu tilanteissa sinnepäin. Isä kaivoi aina tarkan sitaatin esille, lukien sen vaikka suoraan raamatusta, ja sen jälkeen siirtyi polveilevaan saarnaan siitä, miten moinen nyt päti tilanteeseen, josta kiharapäinen tyttö oli itsensä löytänyt.
"Tuo vain kuulostaa niin... ällöttävältä. Makeaa ja suolaista sekaisin. Ei niiden kuulu mennä sekaisin. Se on kuin lunta sataisi keskellä kesää tai jotakin", hän pudisteli huvittuneena päätään.

"Älä nyt vertaa sitä tuollaiseen. Ja en usko että isäsi näyttäisi yhtä hyvältä mekossa." 
Amandan olisi ehkä pitänyt kiirehtiä kotiin, mutta mitä turhaan. Hän voisi huomenna nukkua lennolla.

Larissa repesi raikuvaan nauruun. Se ei tosiaankaan ollut mielikuva, jonka hän tahtoi päähänsä.
"Amanda!" Hän torui nauraen. "Syytän sinua, kun tämä mielikuva ei jätä minua rauhaan." Syytti jo. Luoja. Ei. Ei. Ei.
"Olet aivan mahdoton", Larissa puhahti täynnä hilpeyttä. Amandaan tutustuminen tallilla oli ehdottomasti parasta, mitä Caetanon alaisuudessa työskentely oli tähän mennessä hänelle tarjonnut. Tytön kanssa oli niin helppoa tulla toimeen, eikä naurulle tuntunut tulevan loppua, kuten tänä iltana. Hän ei uskonut nauraneensa näin sitten viime joulun, kun hysteria oli ottanut vallan väsyneissä hoitajissa entisellä työpaikalla.

Brunette englantilainen näytti Larissalle mitä suloisinta hymyään, kun tuo syytti häntä mielensä pilaamisesta. 
"Minä olen viaton kuin Disneyn prinsessa."

"Nimeä yksikin viaton Disneyn prinsessa", Larissa puhahti. Hän söi ranskalaisiaan hyvällä ruokahalulla ja hörppi limuaan uskomatta, että Amanda onnistuisi hänen yllyttämässään haasteessa ollenkaan. Eihän viattomia prinsessoja ollut! Kaikki tekivät jotakin, mikä oli kaukana viattomasta, tai muuten vain sähelsivät omiaan. Arielkin karkasi isältään miehen perään ja teki sopimuksen pahuutta ympärilleen hohkaavan noidan kanssa. Tuhkimo lähti juhlimaan, vaikka kielto oli ollut selvä. Jasmine karkasi katurosvon matkaan lentävällä matolla. Viaton kuin Disneyn prinsessa, niinpä niin!