Wonderful life

Miyato pärskähti. Vai prinsessaa? Ei nyt sentään.
"No ei kai nyt sentään. Olisin tosi kelvoton jos en tarjoaisi kyytiä kotiin. Ja eikö se ole ihan ymmärrettävää tiuskia tuossa tilanteessa?"
Hän avasi parkkihallin sekä auton oven Katerinalle, istuen vasta sitten autoon. Jos kiinnitti huomiota, saattoi huomata kaksi käsijarrua.

”Ei olisi ensimmäinen kerta kun kävelen yksin kotiin”, Kat heitti hymyillen edelleen tyytyväisenä kyydistä. Hän oli ehkä ajatellut päätyvänsä Miyaton luokse viettämään yönsä, mutta ehkä tämä oli parempi molemmin puolin. Kannatti ehkä jättää sanomatta, että yksin kotiin kävely tapahtui useimmiten aamulla tai jopa keskellä yötä miesten heitettyä hänet walk of shamelle. Hän ei ollut aikoihin saanut niin upeaa kohtelua kuin Miyatolta. Kunpa hän vain voisi päästä yli sen, että tuolla oli proteesi.
”Oletko varma, ettet halua minua yöksi?” Katerina tarjosi itseään kuin halpaa huoraa. Se tuntui vain niin uskomattomalta, eivät miehet tarjoilleet turhan päiten illallisia.

Miyato huokaisi hiljaa ja naurahti samalla kun käynnisti autonsa. Hän pudisteli hieman päätään, peruuttaen pois ruudusta ennen kuin sanoi mitään.
"Katerina, olen ihan varma. Sellainen ei kuulu tapoihin."
Etenkin kun ei voinut yhtään tietää, saisiko nainen slaagin tai hepulin kun näki proteesin. Ehei, hän ei aikonut ottaa sitä riskiä. Ei todellakaan.

Katerina nielaisi. Selvä. Se tuntui melkein liian ritarilliselta ollakseen totta, vaikka nainen ei todellakaan tiennyt miten olisi reagoinut proteesin näkemiseen. Hän mietti jo nyt ajoittain että Miyato huijasi häntä, kun käveli niin hyvin eikä tuosta nähnyt päällepäin minkään olevan epätavallisesti.
”Haluatko tavata vielä?” Hän kysyi varovasti huultaan purren ja vilkaisi miestä. Toinen oli eriskummallisin mies jonka kanssa hän oli koskaan edes harkinnut lähtevänsä treffeille, mutta kai jokin veti häntä silti puoleensa. Ehkä se oli ihana luonne, kerrankin, tai miellyttävä ulkonäkö tai käytöstavat tai se, että tuo oli kertonut rehellisesti jalastaan, vaikka oli ehkä osannut odottaa jonkinlaista reaktiota.

Miyato ei osannut odottaa sitä. Hän oli olettanut ettei nainen tosiaankaan haluaisi enää olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Se oli outoa.
"Haluatko sinä?"
Kysymykseen vastaaminen kysymyksellä oli ilkeää, mutta yhtälailla hän halusi tietää.

Katerina tuhahti hieman vastakysymykselle. Miksi mies ei vain sanonut, halusiko!
”Ehkä. Ei minulla ihan kamalaa ollut”, hän vastasi hymyillen. Hänellä oli oikeasti ollut ihan mukavaa, mitä nyt pientä draamaa toisen jalkaproteesin vuoksi - ja asia hävetti häntä joka hetki enemmän. Eihän sellaiseen saisi reagoida niin voimakkaasti.

Miyato jätti sanomatta koska ei halunnut naisen lähtevän toista kertaa ulos velvollisuudentunnosta, ettei rammalle tulisinpaha mieli. Hän halusi tuon lähtevän hänen persoonansa tai minkä tahansa takia.
"Ehkä?"
Naurahdus karkasi huulilta samaan aikaan kun hän käänsi auton pois isommalta tieltä.

”Jos vain lähdet vielä kanssani ulos?” Katerina tarjosi hymyn kera. Kai sitä voisi edes yrittää. Hän viihtyi Miyaton seurassa eikä joutunut häpeämään kulkiessaan tuon kanssa kadulla, joten mikä ettei. Ainakin niin kauan, kunnes joku kuulisi, että hän deittaili jalatonta miestä. Ehkä siihen mennessä sekään ei olisi enää ongelma.

"Miksi en lähtisi?"
Ei hän keksinyt syytä miksi ei. Hän pysäyttu auton Katerinan talon eteen ja nousi jopa avaamaan tulle oven. Niin, piti sitä vähän hyvitellä kun oli käyttäytynyt niin tökerösti aiemmin.

”Se on sitten sovittu”, Katerina hymyili ja hihkui hiljaa mielessään mikä tuntui ihan typerältä, mutta hei, hän pääsisi toisille treffeille! Hän astui onnessaan ulos hänelle avatusta auton ovesta ja väisti sen verran, että oven sai kiinni. Hän ei ollut montaa kertaa elämässään ollut siinä tilanteessa, että treffiseura saattoi hänet kotiin tulematta itse mukana. Se tuntui hassulta.
”Kiitos illasta, Miyato.”

Hän laittoi auton oven kiinni ja vilkaisi toista, varovasti hymyillen. Katerina ehtisi vielä muuttaa mieltään, mutta noh, ei se niin tarkkaa ollut.
"Kiitos itsellesi."
Ei pusua, ei mitään sellaista. Vain kovin viaton ja ystävällinen halaus. Miyato aikoi pitää sen kiltin ajatuksen itsestään loppuun astu.
"Pidetään yhteyttä."
Hän päästi Katerinan lähtemään sisälle ja siirtyi itse autoonsa. Oli tämäkin taas päivä.

Katerina yllättyi halauksesta mutta vastasi siihen lämpimästi ja hymyili vielä Miyatolle. Hän oli todella selvinnyt hengissä niistäkin treffeistä, vaikka hetkittäin oli ollut varma että nolaisi itsensä tai toisen ihan täysin.
”Nähdään”, hän heitti ilmaan lupauksen ja heilautti kättään ennen kuin etsi avaimet laukustaan ja päästi itsensä sisälle rappuun. Hänen täytyisi päästä kertomaan jollekin, mitä oli tapahtunut. Ei nimillä, tietenkään, mutta ihastunut pikkutyttö hänen sisällään oli malttamaton. Jos Kat jotain osasi niin juoruilla ja tietämättään hän saattaisi sotkea nyt ihan kaiken.