Wonderful life

Katerina käsitteli hiljaa juuri kuulemaansa. Raajaproteesi? Hän vilkaisi Miyaton käsiä ja päätteli sen olevan jalka. Sehän tarkoitti.. ettei miehellä ollut omaa jalkaa enää? Minkä luonnonoikun kanssa hän oikein oli treffeillä?
”Sinulla ei ole jalkaa?” Hän kysyi melkein järkyttyneenä ja vastusti polttavaa halua kurkata pöydän alle. Miten hän ei ollut yhtään huomannut, olihan hän nähnyt miehen kävelevän eikä siinä ollut mitään kummallista. Miten proteesin muka saattoi piilottaa niin hyvin?

Aiemmin homous oli kerännyt järkyttyneet reaktiot, nyt jalka. Eihän sitä kävelystäkään enää huomannut kun mies oli itse tottunut siihen.
"Polvinivelestä alaspäin ei ole vasenta jalkaa."
Oikea toimi täysin normaalisti ja samoin vain reisi, joka oli jäänyt jäljelle. Ilmeisesti Katerina ei ottaisi asiaa hyvin, mitä Miyato osasi ihmisiä lukea.
"Ei se mitään, ymmärrän kyllä."

Miyatolla ei ollut jalkaa polvesta alaspäin. Eihän asian olisi pitänyt olla iso juttu, mutta Katerinasta se kuulosti oudolta. Niin suloinen ja kohtelias, täydellinen Miyato olikin puoliksi robotti, joka suorastaan pelotti ihan tavallisiin miehiin tottunutta ruotsalaista. Ei hän ollut koskaan tuntenut ketään, jolla olisi proteesi - jos isoäidin tekohampaita ei laskettu. Hän pudisteli päätään miehen johtopäätökselle. Ei hänellä ollut mitään ongelmaa asian kanssa.
”Yllätyin vain”, Katerina yritti korjata järjestellessään järkytystä kasvoiltaan. Olihan se aika shokki. Hän ei osannut vetää ajatuksiaan pois pöydän alla olevasta tekojalasta.
”Menetitkö jalkasi siinä onnettomuudessa?

Se vain oli osa häntä, eikä siitä pääsisi. Hän toivoi että nainen ei vain sanonut ettei se ollut ongelma, vaan että se ei oikeasti myöskään olisi ongelma.
"Mmmhm. Jäin kaatuvan hevosen alle ja hermot jäivät katkenneiden luiden puristukseen."
Ei siinä ollut mitään tehtävissä, kuolio olisi seurannut pian perässä. Säärestä olisi ollut mahdotonta saada toimivaa jalkaa.

Katerina irvisti kuultuaan kuinka toiselle oli käynyt. Se kuulosti ikävältä, ja hän ymmärsi miksi jalkaa ei enää ollut, mutta se ei vienyt pois jalattomuuden tuomasta kuvotuksesta. Hän olisi halunnut ajatella, että se oli sama ihana Miyato, mutta olihan tuo nyt ihan kummajainen tekojalkansa kanssa.
”Mutta”, Kat aloitti ja yritti hetken miettiä korrektia tapaa esittää asia vieraalla kielellä. Hän tuskin olisi osannut muotoilla sanojaan edes ruotsiksi.
”Kuinka sitten voit kävellä ihan normaalisti? Ja ratsastaakin, vaikka et kilpailla kentässä?”

Miyato kohotti kulmiansa hieman. Miten hän nyt tuohon vastaisi järkevästi? Vaikka useinhan sitä häneltä kysyttiin.
"Se on tottumiskysymys. Sen kanssa tottuu olemaan niin ei sitä huomaa missään. Ratsastus vaatii hevoselta vähän tottumista ja multa se vaati aluksi aika paljon. Mutta kyllä sekin sujuu kun on opetellut."

Katerinan teki mieli irvistää. Ajatus siitä, ettei miehellä todella ollut jalkaa, ei jättänyt häntä rauhaan. Nainen ravisteli omiaan vaivihkaa pöydän alla kuin varmistaakseen, että ne olivat tallella - ällötys alkoi kihelmöidä oikeassa pohkeessa eikä hän edes tiennyt miksi.
”No mutta eihän siinä sitten mitään”, hän sanoi yrittäen keksiä jotakin positiivista. Hän tiesi ettei jalattomuus ollut Miyaton syytä eikä tuo olisi varmaan valinnut sitä, mutta se oli kummallista ja ällöttävää. Ajatus jalan tyngästä oli melkein painajainen. Hän oli onnellinen siitä, että ruoka saapui, vaikka nälkä oli kyllä kadonnut seuralaisen paljastuksen myötä.

Miyato huomasi kyllä toisen menevän erilaiseksi kuin aiemmin. Se siitä. Miten hän ikinä löytäisi ketään, joka hyväksyisi sen? Ratsastava nainenkaan ei ymmärtänyt jalkansa ratsastusonnettomuudessa menettänyttä miestä. Se ei tuntunut mukavalta tai kannustavalta ajatukselta. Eikä hän oikeastaan enää viitsinyt edes yrittää pitää keskustelua olla. Uhkaavasti kenttävalmentaja alkoi upota synkkiin mietteisiinsä, jotka takaisivat Hettylle töitä, jahka hän pääsisi kotiin.

Katerina upotti haarukkansa pastaan, joka kaikista odotuksista huolimatta ei näyttänyt yhtään niin houkuttelevalta kuin kuvaus oli antanut ymmärtää. Hän nosti palan kanaa ja pastaa suuhunsa, mutta ruoka jäi pyörimään suuhun pitkäksi aikaa. Nielaistuaan vaikeasti hän nosti katseen ruuasta ja yritti nähdä Miyaton sellaisena kuin oli nähnyt tuon aiemmin.
”Miltä ruokasi maistuu?” Hän kysyi ja siemaisi viiniään reilusti. Jos hän humaltuisi tarpeeksi, ehkä toisen paljastus ei tuntuisi niin ikävältä.

Jos Miyato olisi voinut, hän olisi lähtenyt. Mutta se olisi Katerina joka lähtisi jos haluaisi, naisen hylkääminen yksin ravintolaan olisi törkeää. Hän hymähti Katerinan kysymykselle.
"Ei sinun ole pakko yrittää. Olen pahoillani että tuhlasin aikaasi enkä kertonut heti."
Ehkä pitäisi vain alkaa pamauttamaan se heti pöytään.

Katerina laski haarukan lautasen reunalle. Hänestä tuntui pahalta Miyaton puolesta, mutta kuka pitäisi sellaista ihan normaalina, että toisella ei ollut jalkaa? Hän vältteli häpeillen katsetta, sillä tiesi ettei olisi saanut pitää sitä niin isona ongelmana.
”Anteeksi. Se on vain todella outoa”, Kat yritti räpläten hiuksiaan. Hän katsoi pahoitellen Miyatoa. Onneksi hän ei sentään ollut ehtinyt aloittaa mitään jalkapeliä pöydän alla - hän olisi kuitenkin valinnut sen jalan jota ei ollut.

Siinä se olisi viimeistään paljastunut, olihan proteesi huomattavasti kovempi housujen alla kuin oikea jalka.
"Ei se mitään. Olisi vaan pitänyt sanoa heti. Oli typerää olla sanomatta. Ymmärrän kyllä."
Kuka sitä nyt ramman ottaisi? Ei hän ainakaan. Tai siis, kyllä hänkin olisi saattanut kummeksua. Tai sitten ei, Miyato kuitenkin oli niin kiltti.

”Ymmärrän kyllä. En minäkään olisi sanonut”, Kat yritti hymyillä ja antaa ymmärtää, että hän halusi nähdä Miyaton ihan tavallisena ihmisenä. Sitä tuo tietenkin oli, mutta ajatus jalattomuudesta oli silti ylitsepääsemätön. Viinilasi tyhjeni nopeasti ja nainen kaatoi sitä lisää. Mitä jalattomalle miehelle saattoi sanoa? Oli selvää, että tuon fyysinen viehätysvoima oli laskenut asteen ihan vain siksi, että Katerina tiesi jalan olevan keinotekoinen.
”Sekö sitten toimii ihan kuin oikea?” Hän kysyi yrittäen nyhtää ruokaansa. Se meni aikamoiseksi haarukalla leikkimiseksi, mutta ainakaan hän ei ollut vielä rynnännyt ulos ja juorunnut koko kylälle miten treffiseura osoittautui kyborgiksi.

Miyato kohautti olkiaan hieman.
"Kutakuinkin. Ei se juurikaan eroa."
Mitä nyt kivut, haamusäryt ja siihen totuttelu olivat tuskaa, mutta muuten se toimi ihan tavallisen jalan tavoin. Miyato söi mahdollisimman äkkiä, näyttämättä silti siltä että ahmisi. Syötyään hän asetteli aterimet siististi. Hän oli juonut vain sen lasillisen viiniä kaikessa hiljaisuudessa.
"Et varmaan halua viivytellä vielä jälkiruoankin kanssa?"
Ainakin hän oletti Katerinan haluavan mahdollisimman äkkiä pois.

Katerina oli juonut viiniä Miyatonkin puolesta eikä edes tajunnut sitä. Hän oli aivan liian keskittynyt ajatuksiinsa ja siihen, että sai kohteliaisuussyistä syötyä edes puolet annoksestaan. Miehen kysymys sai hänet tuntemaan itsensä ihan typeräksi.
”En taida jaksaa”, hän vastasi pahoitellen vaikka tiesi sen vaikuttavan vain huonolta tekosyyltä. Ei hän tiennyt mitä olisi ajatellut siitä, että oli päätynyt treffeille jalattoman ihmisen kanssa. Miyato kuitenkin näytti ulospäin ihan tavalliselta, ja oli kohtelias, ystävällinen ja suloinen.
”Tai ehkä sittenkin. Ehkä voisimme vaikka jakaa annoksen?” Hän ehdotti hymyillen ystävällisesti. Eihän sellaisen ongelman pitänyt tarkoittaa, ettei heillä voisi olla hauskaa yhdessä. Eihän heidän sänkyyn tarvinnut päätyä ja nyt hän saattoi vain kuvitella tavallisen jalan seuralaisensa reiden jatkeeksi.

Miyato halusi itse kieltäytyä siitä. Ei hän halunnut naiselta säälipisteitä tai mitään sellaista.
"Sanoin jo ettei tarvitse pakottaa itseäsi. En suutu jos haluat lähteä nyt kotiin ja lähteä vaikka baariin hakemaan kunnon miehen."
Hän teki itse tavallaan päätöksen toisen puolesta, pyytäessään tarjoilijalta laskun. Kaikki tosin samaan, ei hän pyytnyt erittelemään.

Katerina hämmentyi todella, kun Miyato teki itse aloitteen illan päättämiselle ja tuntui ajavan häntä pois niin aggressiivisesti. Hän oli halunnut edes yrittää, mutta miehen sanat eivät edesauttaneet. Hän joi viinilasinsa tyhjäksi ja risti kätensä rinnan päälle nyt melkein loukkaantuneena, että toinen oletti hänen olevan pinnallinen ja hakevan seuransa baarista. No, olihan hän, mutta Katerina oli vihdoin päässyt treffeille ja odottanut sitä paljon. Lisäksi hän oli ottanut suuren askeleen ihmisenä jäätyään sinne toisen tunnustuksen jälkeen. Nyt hän katui sitä.
”Luulen että suurempi ongelma on sinulla kuin minulla”, hän tiuskaisi ja otti nopealla liikkeellä pikkulaukun mukaansa. Hän oli ollut valmis hyväksymään Miyaton tekojalan, mutta ei sitten.
”Selviän kotiin itsekin”, hän päätti keskustelun ja ryntäsi ulos ravintolasta. Tuntui siltä, ettei hänen yritystään arvostettu ollenkaan. Olihan hän tiennyt, että Miyatossa oli jotain vikaa - ja tällä kertaa se ei ollut edes se puuttuva jalka, vain asennevamma jolla tuo tuntui kohtelevan häntä.

Miyato maksoi sen ja lähti niin vauhdilla naisen perään kuin saattoi. Hän sai naisen kiinni kyllä, vaikka siihen pieni hetki menikin.
"Hei, anteeksi. Olin mulkku, okei. Anna mun viedä sut kotiin? En halua että kävelet yksin täällä."
Mies ei koettanut tarttua kiinni ranteesta tai mitään, yrittäen vain pysyä naisen askeleiden tahdissa. Mitä hittoa hän nyt sanoisi tähän?
"Jos se on ongelma, en loukkaannu siitä. En vaan halua pettyä myöhemmin? Että jos se häiritsee niin paljon, annetaan olla nyt. Eikä myöhemmin, kun et päässytkään asiasta yli. Katerina, anna mun viedä sut edes kotiin. Jooko?"
Hetkinen, miksi hän edes pyyteli anteeksi? Se tuntui typerältä, mutta hän ei osannut olla pyyrämättä anteeksi.

Katerina jatkoi matkaansa korot asfalttiin kopisten vaikka kuuli Miyaton pahoittelut. Hän ei vaan voinut käsittää, mikä oli mennyt pieleen. Mies oli pamauttanut aika suuren paljastuksen kesken kaiken ja sen jälkeen ollut ilmeisesti varma, että hän lähtisi ja jättäisi tuon kuin nallin kalliolle jonkin niin mitättömän pikku yksityiskohdan takia. Olihan se käynyt mielessä, mutta kerrankin hän oli yrittänyt ja sitten häntä pidettiin ihan sydämettömänä.
”Pärjään aivan hyvin yksin”, Kat päätti ja jatkoi matkaa, vaikka jalkoja säästääkseen autokyyti olisi kyllä kelvannut. Hän ei kaivannut kiusallista hiljaisuutta senkään vertaan. Nainen veti takkiaan paremmin päälleen kylmän viiman iskiessä vasten kasvoja.
”Luulin että olit erilainen”, hän tiuskaisi vaikka olisi halunnut sopia asian ja jatkaa. Kerrankin, kun joku oli oikeasti pyytänyt treffeille.
”Totta kai järkytyin kun kuulin jalastasi. En ole koskaan tavannut ketään samanlaista. Olet kuitenkin mukava ihminen ja ajattelin että ehkä, ehkä tottuisin siihen. Sitten vain päätät että olen niin pinnallinen etten voisi ikinä hyväksyä sitä, niinkö?”

Hänellä vain oli kokemuksensa ihmisistä. Ei saisi koskaan yleistää, mutta ihmiset olivat pinnallisia.
"Se ei koske vain sinua. Ei saisi yleistää, tiedän, mutta kokemuksen perusteella ihmiset ovat pinnallisia."
Miyato selitti ja varovasti yritti tarttua Katerinaa ranteesta.
"... Pilaat hienot korkosaappaasi kävelemällä kotiin. Katerina, kiltti. Vaikka olin mulkku."

Katerina huokaisi. Miyatolla oli tietenkin kaikki syyt olettaa häneltä tietynlaista reaktiota. Ei se ollut miehen vika, olihan hänen päässään käynyt jättää tuo yksinään treffeille, jotka olivat muuttuneet radikaalisti paljastuksen jälkeen. Hän hymähti melkein jo huvittuneena kun japanilais-amerikkalainen huolehti hänen kengistään. Se oli suloista ja sai naisen pysähtymään.
”Et ollut mulkku. Teit ehkä rajuja johtopäätöksiä mutta niin minäkin tein.” Ehkä se oli jonkinlainen anteeksipyyntö.

Harva mies huolehtisi naisen kengistä. Miyato päästi irti tuon ranteesta.
"Eikä minulla ole taka-ajatuksia. Haluan vain olla varma että pääsit turvallisesti kotiin."
Olihan nainen juonut lasillista lukuunottamatta kokonaisen pullon punaviiniä yksinään. Vähemmästäkin alkoi huolehtia.
"Mennäänkö autolle?"

Katerina alkoi hymyillä. Miyato oli niin suloinen että hän olisi voinut vannoa tuntevansa perhosia vatsassaan. Kaiken sen jälkeen? Hän pudisteli sellaiset tuntemukset pois pelästyen melkein itsekin.
”Olet erikoinen. En ole tavannut vielä yhtäkään miestä, joka ei haluaisi vain sänkyyn”, hän tunnusti naurahtaen. Hän todella arvosti Miyaton elettä. Tai ehkä onnettomuus oli sittenkin vaikuttanut tuon kykyyn toimia miehenä. Tai sitten hän ei ollut tuon makuun. Olikohan takana jokin muu syy kuin vain herrasmiesmäisyys? Hän tarjosi kättään miehelle valmiina lähtemään tuon autolle. Miksi hän kieltäytyisi kyydistä.

Miyato otti kiltisti naista kädestä, hymyillen. Hän toimi muuten aivan normaalisti, mutta hän ei ollut ennen onnettomuuttaankaan ollut sellainen. Edes miesten kanssa.
"En ole sellainen. Ei se ole reilua ketään kohtaan. On eri asia jos molemmat ovat samaa mieltä, mutta yleensä toinen saa vain näpeilleen."

Katerina hymyili lähtiessään kulkemaan kohti parkkihallia. Hän ei ollut aikoihin kulkenut käsi kädessä kenenkään kanssa. Miyato oli taas niin herrasmiestä että hän oli jo unohtaa koko tekojalan.
”Kuten sanoin, olet erikoinen. Mutta hyvällä tavalla”, nainen hymähti ja mietti, miten erikoinen oli koko tilanne. Ei hän osannut treffailla! Haluaisiko Miyato enää nähdä häntä?
”Kohtelet minua kuin prinsessaa siitäkin huolimatta että tiuskin sinulle.”