Miten tämänkin kuvan värität

"Tosi lupaavaa", Didi virnisti ja sulki sitten jääkaapin, jottei se olisi liian kauaa auki. Kai hän ymmärsi miksi kiireiset ihmiset söivät helppoa ruokaa mutta hän ei saanut mikropizzoja tai valmiskeittoja alas. Pikaruoka oli välillä hauskaa vaihtelua mutta rasvainen roskaruoka oli eri asia kuin E-koodeja täyteen tungetut mauttomat ruoat, joita saattoi ostaa pusseissa ja purkeissa kaupan hyllyltä.
"Se kuulostaa jo paremmalta", hän virkkoi.

"Kyllä löytyy!" hän vastasi ja kurottautui avaamaan Alexin avuksi jääkaapin viereisen puisen yläkaapinoven, jonka takaa paljastui paria kolmea eri pastalajiketta siististi järjesteltynä ja tummaa ja vaaleaa riisiä.
Pastat ja riisit olivat kestomuovisissa laatikoissa ja Didi oli joskus aikoinaan ajankulukseen teipannut niihin keittoajalaput. Ehkä hän oli siisti ja järjestelmällinen, ehkä vähän neuroottinen. Kukin päättäköön missä raja kulki. Hänestä järjestely oli vain hauskaa ja laput helpottivat elämää kummasti - eihän ihminen kaikkea kyennyt ulkoa muistamaan.

Alex nappasi selkeästi järjestetystä kaapista spaghettia ja avasi naisen vasta sulkeman jääkaapinoven melkein huvittuneena. Hän etsi nopeasti jauhelihan lisäksi kasan erilaisia kasviksia, jotta he varmasti saisivat illallisesta kaikki tärkeät vitamiinit.
”Jos keittiöni olisi näyttänyt edes puoliksi tältä, saattaisi harmittaa, että menetin kotini”, hän yritti vitsailla, mutta ehkä liian aikaisin. Hänellä oli onneksi ollut jääkaappi lähes tyhjänä, joten pois heitettävää ei ollut.
”Oletko koskaan ollut tilanteessa, ettet tiedä ollenkaan, mitä teet seuraavana päivänä?” Alex kysyi kryptisesti alkaessaan pestä, pilkkoa ja kuoria kasviksia. Hän tiesi toki työskentelevänsä, ratsastavansa hevoset, mutta hänellä ei ollut mitään, minne mennä päivän päätteeksi. Tilanne havahdutti miehen siihen, ettei hänellä tosiaan 30-vuotiaana ollut parisuhdetta, saati sitten lapsia tai omaa taloa. Hän oli tainnut valita jossakin kohdin väärän polun.

Didi naurahti miehen heitolle ja kadehti sitä kuinka hyvin tämä pysyi pystyssä vaikka oli saanut häädön. Hän ei olisi varmaankaan osannut käsitellä sellaista, varsinkaan jos sai häädön niinkin oudoissa olosuhteissa kuin Alex oli kuulemma saanut. Hän haki puutuolin keittiön nurkasta ja istahti sille katsellen miehen ruoanlaittoa. Oli outoa olla näin toimeton, kun sai vain istua. Hän meinasi kysyä voisiko olla avuksi mutta sulki suunsa viime hetkellä.

"En..." Didi sanoi oltuaan hetken hiljaa ja toivoi, että olisi ollut hyvä neuvojenantaja. "Mutta olen ollut onneton", hän jatkoi. "Kaikki muuttui kun muutin tänne. Ja sekin ihan naurettavan sattuman kautta, en edes etsinyt kunnolla töitä saati ajatellut muuttavani. Joskus elämä pitää kai pistää sekaisin, jotta siitä muodostuu jotain parempaa", hän puhui hiljaa ja risti jalkansa tuolin päälle ja kätensä niiden ympärille. Leukaan osuvat ratsastushousujen polvet tuoksuivat heinältä. Hänen elämänsä mylläkästä oli todellakin muodostunut jotain paljon parempaa. Hänellä oli nyt Sunny ja mielenkiintoinen työ.

Alex kaivoi hetken kaappeja viittoen Didin olemaan antamatta ohjeita ja nosti pian valtavan paistinpannun ja kattilan liedelle. Kattilan hän täytti vedellä ennen kuin iski molemmat levyt tulille ja asetteli kasviksia kivoihin kasoihin leikkuulaudalla vain jotain tehdäkseen.
”Ehkä muutan tänne, eipä olisi pitkä matka töihin”, hän pilaili jaksamatta enää sinä iltana murehtia tapahtunutta. Sille ei voinut enää mitään, hän ei jaksaisi tapella, ja saattoi vain toivoa saavansa takuuvuokran joskus takaisin. Suurin huoli oli kuitenkin se, mistä hän löytäisi uuden kodin, mutta onneksi sitä ehti miettiä seuraavanakin päivänä.
”Saanko kysyä, miksi olit aiemmin onneton?” Alex uteli varovasti ja siirsi jauhelihan kuumalle pannulle paistumaan.

"Täällä on ihan mukavaa asua", hän vakuutti ja katseli kuinka Alex löysi keittiöstä tarvitsemansa. Olipa hauskaa päästä syömään toisen ihmisen tekemää ruokaa omansa sijasta.
"Saat", hän hymyili. Eivät hänen epäonnistuneet elämänvalintansa olleet mikään valtion salaisuus.

"Kaikki lähti oikeastaan siitä kun valmistuin sosiaalipsykologiksi. Päädyin valmistuttuani suoraan työskentelemään sellaiseen pieneen firmaan, joka meni konkurssiin jo vuoden päästä. En oikein viihtynyt sosiaalipsykologian parissa, se oli todella rankkaa, mutta jäin sitten ihan tyhjän päälle enkä saanut töitä mistään. Muutin Skotlannista Hexhamiin, koska ajattelin kai löytäväni Newcastlen alueelta jotain uutta mutta päädyinkin sitten baarimikoksi. Kuvittele miltä se kuulosti minun vanhempieni korvissa. Mutta oli pakko saada töitä niin tein sitä ja se oli vielä kamalampaa." Didi vuodatti Alexille surkeita vuosiaan ennen Rosingsia ja huokaisi. Karseaa ja hirvittävän noloa. "Mutta sitten eräänä päivänä ajoin Rosings Parkin pihaan... ja tässä sitä ollaan", hän naurahti ja hymyili.
"Elämäni paras päätös." Ja varmasti yksi harvoista.

Alex kuunteli myötätuntoisena ja ymmärsi kyllä hyvin, mitä Didi tarkoitti. Oli hänkin työskennellyt hanttihommissa nuorempana, mutta onnekseen jo hetken aikaa saattanut keskittyä vain hevosiin. No, olihan se aiheellista jo sen ikäisenä, että oli jonkinlainen pysyvä ammatti, parhaimmillaan sellainen, mistä piti. Alex todella piti työstään, vaikka hevosten kanssa jokainen päivä oli seikkailu ja saattoi päättyä todella huonosti.
”Todella hieno juttu että pääsit tänne”, mies nyökytteli ja jatkoi ruuanlaittoa pudottamalla spagetin kiehuvaan veteen. Paistinpannulla ritisevä jauheliha mausteineen tuoksui taivaalliselta, kun oli unohtanut syödä koko päivänä.
”Fairchildit ovat varmasti olleet tyytyväisiä sinuun.”

Didi piti työstään hirmuisasti myös. Tottakai se oli kuulostanut riskiltä eikä ollut lähelläkään sitä, mitä hänen vanhempansa hänelle toivoivat epäonnistuneen baariuran jälkeen mutta se tuntui Didistä oikealta. Vaikka hänen tuurinsa työelämässä oli ollut surkea alusta lähtien hän halusi silti jaksaa uskoa itseensä ja tuntemuksiinsa. Rosings Park ja taloudenhoitajan työ olivat molemmat osoittautuneet niin paljon suuremmiksi kuin hän olisi aluksi kuvitellut ja kaikki olivat täällä niin mukavia - se todistettiin nytkin kun he viettivät perjantai-iltaa Alexin kanssa kartanon keittiössä. Alussa Didin oli ollut vaikeaa totuttautua erikoiseen työhön mutta hänen järjestelyintoisuutensa, ruoanlaittotaitonsa ja avuliaisuutensa olivat tulleet tarpeeseen Rosingsissa. Kerrankin hänestä oli tuntunut siltä, että hänellä oli hyötyä ja työ, jonka jälki näkyi sen sijaan että hän olisi katsellut kuinka kalja hulahti vanhojen ukkojen kurkkuihin illasta toiseen.

"Niin on, en halua tietää mitä tekisin nyt jos en olisi hakenut tänne töihin", Didi sanoi inhoten. Varmaan jumittaisi Bradley'sissä vieläkin. Ehkä ei, mutta ainakaan hänellä ei olisi upeita uusia ystäviä ja vielä vähemmän Sunnya.
"Uskon niin... tai ainakin toivon", nainen sanoi hymyillen ja avasi hiuksensa matalasta löysästä poninhännästä, jossa ne olivat olleet ratsastuksen jäljiltä. Syksyn ja talven aikana leikkaamattomat hiukset olivat kasvaneet reilusti pituutta alkukesään verraten ja kiharat laskeutuivat valtoimenaan Didin olkapäille. Pitäisi varmasti leikauttaa kevään tullen latvat, hän ajatteli. "Olisivat he sanoneet, jos tekisin työni ihan surkeasti."

"Mites ruoka edistyy?" hän istuutui tuolille eri asentoon. Oli toimeton olo mutta nainen taisteli pysyäkseen paikallaan, jotta Alex sai rauhassa laittaa illan ruoka-annokset kuntoon.

Alex uskoi, että Didi oli taatusti lunastanut odotukset ja teki kaiken sen, mitä Fairchildit taloudenhoitajaltaan toivoivat. Hänen oli vaikea uskoa että selvästi motivoitunut, järjestelmällinen ja tunnollinen nainen voisi tuottaa pettymystä, vaikka kartanonomistajat taatusti vaativia olivatkin tavallaan.
”Jos tahdot, voit kattaa pöydän”, hän arveli hämmentäessään tuoreista raaka-aineista tehtyä kastikettaan.
”Emmehän halua, että minä katan huomaamattani pöytään Fairchildien pöytähopeat. Vaikka onhan tämä erikoistilaisuus”, hän hymähti ja nosti haarukalla spagetin kattilasta. Hetken mielijohteesta spagetti lensi jääkaapin oveen ja jäi siihen kiinni.
”Valmis”, Alex sanoi pidätellen nauruaan ja keräsi sitten sotkunsa roskikseen.
”Anteeksi, olen aina halunnut kokeilla.” Hän valutti pastan ja kysyi Didin mielipidettä sille, hakisivatko he annoksensa suoraan hellalta vai toisiko hän astiat pöytään.

"Käy", Didi otti tehtävän vastaan kiitollisena ja nousi nopeasti tuolistaan. "Ehkä parempi että minä katan", hän virnisti ja katsoi hellalle. Ruoka näytti mahtavalta. Hän suunnisti astiakaapeille ja otti esiin kaksi valkoista pastalautasta, kaksi korkeaa lasia, aterimet ja vaaleansiniset servetit. Vaikka oli kyse arkiastioista olivat lautaset ja aterimet koristeltu kiemuraisilla kauniilla kuvioilla.
Kun Alex heitti spagetin jääkaappia päin Didi katsoi häntä nauraen ja yllättyneenä. "Hei! Mitä nyt alat sotkemaan", hän hykersi. Spagetti jäi tyylikkäästi oveen kiinni kieltämättä. "Leikin, etten nähnyt mitään", hän kommentoi ja otti astiat käsiinsä.

"Ota ne astiat mukaan vain, jos saat. Helpottaa kummasti elämää kun ruokapöytä on eri kerroksessa."
Hän johdatti Alexin sitten yläkertaan ja sieltä ruokasaliin, jonka ison puisen ruokapöydän päähän hän kattoi heille kahdelle astiat.

Alex maistoi kastikettaan vielä ennen kuin tarjoilisi sitä kenellekään. Niin nälkäisenä hän olisi voinut syödä koko pannullisen, joten ei se huonoakaan voinut olla. Mies pyyhki suurimmat kastiketahrat lieden ympäriltä ja mietti sitten hetken, kuinka kuljettaisi suuret astiat mukanaan. Hän päätti kasata kaiken pastan suureen kannelliseen tarjoiluastiaan ja kaataa kastikkeen sen päälle tavoitellen jotakin yhtä hienoa, kuin Kaunottaren ja Kulkurin pasta-annos, joskin vain moninkertaisena. Mies iski muutaman basilikanlehden koristeeksi, nappasi vadin ja sopivat ottimet mukaansa ja lähti seuraamaan Didiä. Hän olisi vallan hyvin voinut syödä vaikka seisaaltaan lieden vieressä, joten hän sai hetken ihmetellä, minne he olivat menossa.

Nähdessään ruokasalin pöydän hän oli pudottaa itse aterian.
”Oletko varma, että minun valmistamani illallinen sopii tarjota näin upealta pöydältä?” hän varmisti vain puoliksi tosissaan ennen kuin laski tarjoiluastian pöydälle. Hän asetti ottimet astian viereen ja odotti ennen kuin ryntäisi istumaan. Samalla hän sai aikaa ihailla upeaa ruokasalia. Hän ei koskaan ollut edes haaveillut sellaisesta.

"Tottakai olen varma", hän hymähti, "sinähän sanoit että tämä on erikoistilaisuus! Ja kaikenlisäksi tuo näyttää ja tuoksuu tosi hyvältä." Didi oli petollisen tottunut kartanon lukemattomiin upeisiin huoneisiin. Hänen ilmeensä oli varmaan ollut samanlainen kun häntä oli viety pitkin kartanoa ensimmäisenä päivänä.

Didi laski lautaset paikoilleen ja asetteli tarkasti vierekkäin, oikein päin, haarukan ja veitsen heille molemmille. Niiden alle hän taittoi nopeasti servetin ja laittoi lasit paikalleen. "Ainiin, olisitko halunnut juoda jotain? Vettä? Voin käydä hakemassa vielä", hän totesi tyhmänä kun katsoi pöytää, jossa seisoivat tyhjät lasit.

Alex naputteli sormillaan tuolin selkänojaa, joka sekin oli niin hieno, ettei hän tiennyt kannattiko hänen koskea siihen.
”Vesi käy hyvin”, hän nyökkäsi ja katseli sitten millintarkasti aseteltuja ruokailuvälineitä. Tuntui kuin hän olisi tullut hienoon ravintolaan, sellaiseen, jonne ei todellakaan pääsisi tallivaatteissa. Onnekseen hän oli napannut sentään puhtaat vaatteet muuttonsa jäljiltä, mutta olihan hän toisaalta jo pyörinyt hevosensa karsinan puruissa. Nyt jälkeen päin mietittynä se saattoi jopa vähän hävettää. Mies jäi hölmönä seisomaan paikalleen kun odotti, että Didi noutaisi juotavaa. Ruoka tuoksui huumaavalta ja hän toivoi, että se maistuisi myös naiselle. Sillä hetkellä hänelle kelpasi mikä vaan, joten hän oli valmistanut sen toista ajatellen. Ei kai sellaisista raaka-aineista huonoa saisikaan.

"Hienoa, tulen ihan hetkessä takaisin", Didi sanoi hymyillen ja lähti puolijuoksua takaisin alakertaan. Hän ei aikaillut, kuten ei oikeastaan koskaan, ja tuli nopeasti takaisin yläkertaan viileää vettä täyden lasikannun kanssa.
"Ei sinun olisi tarvinnut minua odottaa, olisit vain käynyt kiinni", hän naurahti kun Alex ei ollut vielä ruoan ääressä. Didi kuitenkin toi kannun pöytään ja kaatoi vettä ensin Alexin ja sitten hänen lasiinsa.
"Noin, täydellistä", hän sanoi ja istuutui alas.

Alex hymähti kun Didi ihmetteli hänen käytöstapojaan.
”Äitini ei koskaan olisi antanut anteeksi”, hän naurahti ja istuutui vasta, kun nainen istui. Harvemmin hän ylimalkaisen kohtelias oli ja harrasti teitittelyäkin vain harvoin, mutta jotakin oli jäänyt mieleen lapsuudesta, kuten se, ettei pöytään istuttu ennen naisväkeä. Hän nosti ruoan päältä kannen ja höyryävä, lempeän tuoksuinen spaghetti bolognese odotti ottajaansa.
”Naiset ensin”, Alex tarjosi ja ojensi ottimia lähemmäs taloudenhoitajaa.
”Toivottavasti se maistuu.”

"No totta puhuen oma äitini on ihan yhtä tarkka", omilleen muutettua Didi oli kuitenkin syönyt miten sattui. Oli varmasti ihan hyvä säilyttää jokin roti ja oli Didikin kohtelias muita kohtaan, jos sitten itse sähelsi omiaan itsekseen.
"Kiitos", hän sanoi hymyillen ja otti ottimet käteensä. "Olempas nyt lellitty." Hän nosti ruokaa lautaselleen hieman enemmän kuin normaalisti osittain siksi, että halusi olla kohtelias ja pelkäsi normaalin pienen ruoka-annoksensa näyttävän nirppanokkaiselta Alexin silmissä ja osittain siksi, että hänelläkin oli nälkä. Ennen lähtöä tallille hän oli kerennyt vain syödä leivän ja se tuntui nyt.
"Tosi hyvää on", Didi sanoi tyytyväisenä otettuaan ensimmäisen haarukallisen. Milloinkohan viimeksi hän oli saanut eteensä ruokaa tekemättä sitä itse? Lukuunottamatta kahvilakeikkoja viime kerrasta oli varmasti todella kauan. "Vähän kuumaa vain, kannattaa varoa", hän lisäsi.

Alex otti kunnollisen kokoisen annoksen lautaselleen, kun oli varmistanut ensin, että Didi sai tarpeekseen. Hän sulki tarjoiluastian kannen ja alkoi pyöritellä spaghettia haarukkaansa.
”No vastahan se otettiin liedeltä pois”, hän sanoi huvittuneena ja varoi omaa ruokaansa. Mies muistutteli käytöstavoista itseään, sillä ei ollut aikoihin syönyt kenenkään muun seurassa jos eväitä tallin oleskeluhuoneessa ei laskettu. Hän piti haarukalliset sopivan kokoisina, söi suu kiinni eikä ahminut, vaikka nälkä kurni vatsanpohjassa vielä.
”Kiitos, että otit minut tänne. En olisi koskaan kehdannut pyytää.”

"Niimpä", hän sanoi kesken haarukallisen ja peitti suunsa nopeasti hymyillen. "Anteeksi, käytöstavat", hän lisäsi nauraen.
"Ole hyvä vain, onneksi liimauduin seuraasi kiinni tarpeeksi pitkään että sanoit totuuden", hän sanoi hetken päästä. "Tilasta kun ei ole puutetta", hän sanoi ja katseli isoa tilaa. Ruokasalin seinät oli peitetty koristeellisella tapetilla ja lattiaa ja kattoa kaunistivat koristelistat. Kaikkialla kartanossa oli ihastuttavan vanhanaikaista ja paikka huokui elettyä elämää. Se viehätti Didiä erityisesti. Hän pystyi kuvittelemaan ja oli lukenutkin Rosingsin historiasta.
"Minkäs värisessä makuuhuoneessa haluat nukkua? On valikoimaa... on vihreää, violettia, punaista...", hän luetteli juotuaan kulauksen vettä. "Ne ovat kaikki kolmannessa kerroksessa. Paulus remontoi sitä kerrosta aikaisemmin viime vuonna ja siellä asuivat kesän leiriläiset", hän kertoi. Miten kesästäkin oli niin hurjan kauan aikaa. Kohtahan tulisi jo uusi kevät.

Alex huitaisi kättään Didin pahoitellessa pöytätavoistaan. Häntä ei haitannut, olisi kuin kotonaan, mitä nainen toki oli. Hän hymyili lämpimästi auttajalleen ja toivoi, että selviäisi kodittomuudestaan pian. Ei tuntunut hyvältä, ettei ollut mitään paikkaa, minne mennä.
”Mikä vain on helpointa”, Alex vastasi miettien, oliko jollekin oikeasti väliä, minkä värisessä huoneessa nukkuisi.
”Ottaen huomioon, että ajattelin nukkua jäisessä autossa, mikä vain sisätila tuntuu hyvältä.” Ehkä Didi keksisi hänelle sopivan paikan, sillä hän ei paljoa vaatinut yösijaltaan.
”Vaikka se vihreä”, hän vastasi lopulta ja työnsi haarukallisen ruokaa suuhunsa.

Kaikki olisi yhtä helppoa, huoneet olivat samankokoisia ja vierekkäin. "Valitse vain jokin", hän kannusti ja kun Alex päätti ottaa vihreän Didi nyökkäsi hymyillen ja nappasi taas uuden haarukallisen hyvää spaghetti bolognesea. Hänen pitäisi varmaan antaa useammin muidenkin tehdä ruokaa.

"Jälleen hyvä valinta", Didi naurahti. "Vaikka kaikki ne huoneet ovatkin kaikki yhtä upeita. Tietysti, riippuu siitä millainen tyyli itsellä on. Osa ei arvosta historiallisesti repsahtaneita tapetteja ja ikuista pölykerrostumaa huonekalujen päällä", hän selitti. "Mutta niin kauan kuin minä olen vastuussa tämän paikan siisteydestä on kaikkialla niin siistiä kuin mahdollista." Jos edes jotain, petivaatteet olivat uudet ja nurkissa ei ollut hämähäkin seittejä.

”Uskon sen. On minulla autossa makuupussikin, mutta olen varma, että puhut minut ympäri käyttämään kartanon petivaatteita”, Alex hymähti ja kaapi lautasensa tyhjäksi. Vihdoin hänen oli hyvä olla, ei ollut enää nälkä, ei jano. Vaikka hänellä olikin hieman viileä ulkoilmassa oleskelun vuoksi, sekään ei tuntunut haittaavan. Ehkä Didi tarjoaisi hänelle vielä teetä, jota hän oli nyt vasta vanhemmalla iällä oppinut juomaan.
”Kiitos”, Alex sanoi ei kenellekään ja pyyhki suupielensä servettiin.
”Sinulle jäi vielä huomiseksi lounasta.”

"Älä yritäkään, ansaitset peiton ja tyynyn etkä mitään makuupussia", hän sanoi ja Alex oli aavistellut oikein. Hän söi viimeisen haarukallisensa ja laski haarukan lautaselle. Nyt hänellä oli hyvä ja viikonloppua varten rauhoittunut olo. Hän oli suunnitellut lähtevänsä pitkälle maastolenkille viikonlopun piristykseksi jompana kumpana päivänä mutta hänen pitäisi keksiä jotain muuta tilalle.
"Kiitos", hän seurasi ystävänsä esimerkkiä ja huokaisi tyytyväisenä sen jälkeen. "Niin jäi", hän sanoi hymähtäen. Se helpotti hänen elämäänsä ehdottomasti ja antoi lisäaikaa puuhailla jotain muuta - mitä se ikinä olisikaan.
"Kello se vaan vierii eteenpäin..." hän totesi juotuaan lasinsa tyhjäksi. Kun oli myöhään liikenteessä aikakin tuntui kuluvan nopeammin ja yhtäkkiä oli jo alkuyö. "Olisitko vailla vielä jotain vai haluatko, että näytän sinulle huoneesi?"

”Voisin käydä suihkussa, jos se sopii, mutta muuten olen kyllä valmis käymään yöpuulle”, Alex vastasi ja nousi pöydästä auttaakseen astioiden alas kantamisessa.
”Päivä on ollut pitkä ja raskas.” Mies kaipasi vain lämpimän suihkun ja oli valmis sujahtamaan täkin alle lämpimään. Hänen pitäisi asettaa herätys, jottei hän vain nukkuisi liian pitkään. Ei olisi kohteliasta hyväksikäyttää tarjottua yöpaikkaa ja tallilla hän saattaisi jopa unohtaa, että oli juuri saanut häädön. Miten hän ikinä saisi asiansa kuntoon?

"Käyhän se", Didi vastasi, miten hän olisi muka voinut sanoa ei. "Kolmannessa kerroksessa on oma kylpyhuone - hauska fakta, olen laatoittanut ihan omin kätösin osan siitä laattaseinästä", hän nauroi. Kaikkea sitä hän olikin päätynyt tekemään. Hän nousi, työnsi tuolin takaisin paikalleen ja otti osansa pöydän antimista ja lähti kävelemään portaita alas kellarikeittiöön.

"Niin on ollut", hän huokaisi ja asteli keittiöön ja laski astiat pöytätasolle avatakseen puolityhjän astianpesukoneen, johon laski ne sitten. "Pistä sinne vain, sitten lähdetään kierrokselle kartanoon", Didi sanoi ja venytteli käsiään raukeasti. Lily oli tullut takaisin ihmisten seuraan ja haukotteli vinkaisten saapuessaan rakkaan omistajansa jalkoihin. "Nytkö haluat sitten syliin vai?" Didi sanoi moittivasti koiralle, joka nousi hänen jalalleen vaativan ja väsyneen näköisenä. Didi myhähti ja nosti koiran käteensä. Se kurottautui nuolaisemaan Didin leukaa ja haukotteli sitten uudestaan levähtäen tuttuun syliin. "Saanko esitellä, sylivauvani", hän naurahti Alexille. Kun astiat olivat koneessa Didi lähti takaisin portaille.

Vaatimattoman Alexin oli hankala muistaa, ettei hän ollut ihan tavallisessa talossa. Kartanosta löytyi tietenkin kylpyhuoneet vähintään joka kerroksesta, ellei jopa joka huoneen yhteydestä. Hän oli vain tottunut liiaksi siihen, että jo tavan omakotitaloissa kylpyhuone oli pimeä loukko kellarissa ja jos ei muuta, niin lämpimän veden saaminen hanasta oli tuuripeliä.
”Ihailen sitä siis erityisesti”, Alex vastasi huvittuneena Didin kertoessa itse laatoittamastaan seinästä. Olihan se nyt jotain! Hän laski kantamansa astiat naisen esimerkin mukaisesti astianpesukoneeseen ja pesi nopeasti kätensä.

Alex katseli lämpimällä hymyllä pörröistä koiraa, joka selvästi nautti Didin huomiosta. Hän oli tottunut tallilla pyöriviin koiriin, mutta ne olivat enimmäkseen tätä kyseistä yksilöä reilusti isompia.
”Se pitää selvästi sinusta”, hän pisti merkille hyväntahtoisesti ja lähti seuraamaan naista portaikkoon. Koiran haukotus tarttui häneen ja Alex piilotti sen osittain kämmenselän taa.
”Nukkuvatko koirat kanssasi?”

"Älä ihaile", Didi vastasi noustessaan portaita ensimmäiseen kerrokseen, "se varmaan repsottaa niistä kohdista, jotka laitoin itse..."
"Tunne on molemminpuolinen. Lily on maailman paras koira", hän sanoi pehmeästi ja rapsutti uneliasta koiraa pienen leuan alta etusormellaan. Sen pörheä (joskin ulkona puuhatessa pelottavasti ohentunut) karva oli todella pehmeää. He nousivat toiseen kerrokseen ja siitä kolmanteen. Kartanolla työskennellessään hän varmasti käveli hurjasti, ehkä hänen pitäisi ostaa askelmittari, Didi ajatteli kun asteli portaita. "Joskus. En kyllä päästä niitä sänkyyn, se olisi kamalaa. Kasa isoja koiria ja minä... vaikka sänkyni onkin leveä siinä tulisi hyvin ahdasta", hän naurahti. "Kai ne joskus tulevat matolle nukkumaan mutta on niille omat nukkumapaikatkin." Lily oli tottuneempi hänen seurassaan ja vinkui nuorempana hänen viereensä sängylle. Didi oli sallinut sen, sillä koira oli säälittävän pieni ja vei hyvin vähän tilaa mutta kun Fairchildien koirat olivat yrittäneet ottaa mallia Didi oli "vieroittanut" Lilyn nukkumaan muualla. Sillä oli nykyään tummanpunainen koiransänky hänen sänkynsä vieressä ja siinä se oli useimmat öistä.