Miten täällä toimitaan?

Viola nousi vanhempiensa autosta ulos, kiristäen ponihäntäänsä. Heilautettiin kättään vanhemmille heippaukseksi, ja napattiin reppunsa selkään.

Katseltiin ihmeissään uutta paikkaa. Paikka oli niin valtava, Violan silmiin aivan mahtava. Violalla eihän ollut vielä varmuutta jääkö pysyvästi tallille, mutta
tällä oli jo hyvä aavistus paikasta. Oltiin kuultu siitä vain kaikkea hyvää. Lähdettiin astelemaan peremmälle, oletettavasti tallin pääovelle.

Ei kuultu mitään ihmisten ääniä, vain hevosten heinien rouskuttamista, jos sellaisia tallissa sisällä oli. Ihailtiin näitä kauniita hevosia jotka karsinoissa seisoi.
Asteltiin vain peremmälle, kävellen tallin käytäviä pitkin. Ajateltiin karsinoiden lukumäärää, sillä nähtiin vain karsinoita, karsinoita ja vähän lisää karsinoita.
Kohta varmaan eksytäänkin tänne, tulisipa joku pian.

"Aivan mahtavia." tämä ajatteli mielessään, mutta ääneenkin se oltaisiin voitu sanoa myös. Tai ei tiedetty sanottiinko se ääneen. Tämä tuntui jotenkin
unelta olla näin mahtavan oloisessa paikassa.

Katseltiin sitten hevosia ja ympärilleen, jospa joku pian tulisi esittäytymään.

Valtava, lihaksikas valkoinen ori kuopi kärsimättömänä pesupaikan kumimattoa ja heitteli massiivista päätään niin että ketjut kolisivat. Slips kertoi selvästi jokaiselle sadan metrin säteellä olevalle, miten tylsäksi hevonen koki pesuhetken treenikerran jälkeen. Lucy, joka oli koettanut niin rauhoitella, komentaa kuin viihdyttää hevosta ilman näkyvää tulosta, oli lopulta vain alistunut kohtaloonsa ja koettanut kiirehtiä pesuhetken sujumista. Slips lopetti hetkeksi ketjujen kiskomisen ja kääntyi hamuamaan hoitajansa takin selkämystä, ennenkö ori intoutui tönimään naisen selkää niin, että Lucy oli kompuroida.
"Ihan hetken nyt olet vielä", hän puhahti hevoselle ja suoristi Rosings Parkin logolla varustettua viininpunaista tallitakkiaan. "Pääset kävelemään hetkeksi koneeseen, ja sen jälkeen jatkamaan ulkoilua", hän kertoi hevoselle. Nainen astahti pesupaikalta itäkäytävän puolelle voidakseen poimia vastapäisen karsinan loimitangolle heittämänsä tummansinisen loimen, kun katse osui käytävällä harhailevaan Violaan. Lucy nappasi Slipsin loimen syliinsä, mutta seurasi parin sekunnin ajan tuntemattoman kulkua tallikäytävällä.
"Hei, etsitkö jotakin?" Hän tervehti reippaasti ja kohensi otettaan loimesta. Kokemus oli opettanut, ettei siitä ollut mitään harmia, kun kartoitti mitä tallilla käyvät vierailijat oikein tahtoivat. Moni tuntui eksyvän valtavaan kilpatalliin silloinkin, kun vierailulle oli tarkoitus, eikä hän soisi asiakkaiden myöhästyvän tapaamisistaan tai valmennuksistaan vain sen tähden, etteivät nuo löytäneet ajoissa oikeaan paikkaan.

Neiti kääntyi äänen suuntaan, pienesti hymähtäen siitä että ääntä kuului. Nähtiin vaaleahiuksinen nainen.
"Itseasiassa aattelin tulla tutustumaan talliin, muutin Lontoosta tänne vähänaika sitten. Oon Viola." tämä tokaisi astellen lähemmäs toista, miltein ojennettiin kättä mutta älyttiin toisella olevan jonkun loimi sylissä. Tuon jälkeen mietittiin onkohan tuolla hevonen Rosings Parkissa.
"Onko sulla hevonen täällä? Vai muutenvaan hoitelemassa?"

"Olen Lucy, mukava tutustua", hän vastasi automaattisesti, "ja tervetuloa Rosings Parkiin." Nainen vilkaisi pesupaikalla seisovaa oria, joka kuopaisi lapiomaisella etukaviollaan kumimattoa. Slipsin kärsivällisyys oli ollut koetuksella jo kymmenen minuuttia sitten, kun orin kilparatsastaja oli jättänyt hevosen hänen purettavakseen. Saisi nähdä kauanko hevonen malttaisi seistä, ennenkö repisi riimunsa rikki kyllästyessään odottamaan.
"Olen töissä täällä tallityöntekijänä", nainen kertoi astahtaen lähemmäs pesupaikalla seisovaa valtavaa hevosta siltä varalta, että Slips vaatisi ojennusta. Ystävällinen, utelias ori ei koskaan tarkoittanut mitään pahaa, mutta unohti usein olevansa valtavan kokoinen ja väkivahva. "Mutta minulla on myös oma hevonen, joka asuu täällä. Oletko tulossa seuraamaan valmennuksia vai kenties hakemassa hevosellesi tallipaikkaa?" Vai miksi Violaksi esittäytynyttä naista kiinnosti talliin tutustuminen? Hänen ei auttanut kuin arvata ja toivoa, ettei nainen pahastuisi arvailusta.

"Kiitoskiitos." vastattiin toisen tervetulotoivotukseen. Seurattiin katsettaan toisen katseen perässä pesupaikalla seisovaan valkoiseen oriin.
"Vai että tallityöntekijänä... millaista se on?" kysyttiin uteliaisuutena, sillä haluttiin yksinkertaisesti tietää sitä kautta että millaista työtä hankittaisiin ehkäpä. Astuttiin toisen perässä lähemmäs koittaen hieman rapsuttaa toista turvasta, tervehtien hevosta.
"Oi, millainen hevonen?" neiti kysyi innostuen heti toisen omasta hevosesta.
"Ja noh, jos mahdollisuutta, seuraamaan tottakai valmennuksia, hakemaan kokemusta tämän kaltaiselta tallilta ja noh.. ehkä työtä. En tiedä vielä. Oman hevosen haluaisin joskus itse ansaita. Omaa siis kun ei vielä ole." sanottiin katsahtaen ohimenevää hevosta ja taluttajaa. Katse kuitenkin käännettiin takaisin toiseen.
"Tämäkin on niin komea hevonen."

"Vaativaa ja raskasta, mutta sitäkin palkitsevampaa", nainen vastasi tarttuen Slipsin riimuun. Ori höristi korviaan vierasta naista kohden ja puhalsi ilmaa kämmenelle, ennenkö kohotti jälleen etustaan.
"Älä kuvittelekaan", Lucy komensi hevosta. Slips heilautti päätään mutta laski kavionsa kiltisti takaisin kumimatolle. "Entinen este- ja kenttäratsu. Se viettää eläkepäiviään kanssani harrastekäytössä", nainen selitti lyhyesti. Hän olisi voinut puhua Ivorystä vaikka koko päivän, sillä kaunis, hopeaiseksi kimoutunut ruuna oli hänen suuri rakkautensa. Hän sai ratsastaa työkseen hienoja kilparatsuja, mutta silti kömpelö, nöyrä eläkeläinen oli ehdottomasti uskomattomin hevonen, jonka selässä hän oli koskaan istunut.
"Onnea sen tavoitteluun. Oma hevonen on jotakin, mitä ei voi sanoin kuvaillakaan", nainen toivotti vilpittömästi. Elämä hevosenomistajana oli täynnä ylä- ja alamäkiä, mutta hän ei kuuna päivänä katuisi Ivoryn omistamista.

"Slips on", hän nyökkäsi, "se kilpailee kenttäkilpailuissa yhden tallimme valmentajan kanssa. Siitä odotetaan vielä suuria." Hän ei ollut aivan varma, oliko valtavalla, innokkaalla orilla riittämiin kykyjä kohota huipulle, mutta onneksi hänen työtään ei ollut arvioida hevosten potentiaalia. Sen tekivät valmentajat ja kilparatsastajat. Hänen täytyi vain huolehtia, että eläin oli tyytyväinen oloonsa ja valmiina ratsastajia varten.
"Onko sinulla paljonkin hevostaustaa?" Lucy kysäisi pujahtaen ketjujen ali Slipsin rinnalle. Hän heilautti kantamansa tummansinisen loimen orin lihaksikkaaseen selkään ja alkoi oikoa ohutta kangasta kostean selän päälle. Olihan Viola maininnut kiinnostuksensa tallin elämään ja mahdollisesti töihinkin, joten hänestä se oli varsin asiallinen kysymys.

Nyökättiin toisen vastaukselle tallityöntekijän kuvauksista. Kuunneltiin sitten mielenkiinnolla toisen kertomusta hevosestaan. "Kuulostaapas mukavalta hevoselta. Mikä sen nimi on?" kysyttiin vielä, ihan sosiaalisoittaakseen tilannetta.
"Sitä odotellessa. Oma hevonen on ollut haaveeni pienestä asti. Oikeastaan, mulla 'oli' poni pienenä äitin kotitallilla, mutta en ollut valmis huolehtimaan siitä silloin, joten äiti hoiti minä ratsastin." sanottiin naurahtaen. "Oikeastaan varmaan ihan hyvä, olin vain 7 vuotias." Tämän jälkeen pyrittiin vielä valkean orin otsaa rapsuttelemaan.

"Vai että Slips on sinun nimesi." puhuttiin hevoselle rauhallisella äänellä. "Onko talli kilpailuhevosia täynnä, vai löytyykö harrasteratsujakin?" kysyttiin tuon kommentista sen jälkeen, kun kuuli Slipsistä odotetaan suuria.

Hevostausta kysymykseen vastausta miettiessä pujahdettiin toiselle puolelle Slipsiä, suoristaen toiselta puolelta loimea.
"Noh, pienestä pitäen on tullut harrastettua. Kuitenkin mulla oli 3 vuoden taukokin, mutta tauostakin on jo muutama vuosi aikaa." pyrittiin vastaamaan asiallisesti, mutta ei tiedetty miten asiallinen se oikeasti oli.

"Ivory Jive", nainen vastasi hetkeäkään epäröimättä. Hänen kömpelö, maastoesteillä veteen turpa edellä sukeltanut puujalkainen hevosensa oli yksi suurimmista ylpeyden aiheista naisen elämässä.
"Sait siis hevosen omistamisen parhaat puolet ja vältit kaikki ikävämmät", Lucy totesi naurua äänessään. Seitsemän vanhana tuskin tarvitsi murehtia irti polkaistuja kenkiä, epämääräisiä ontumisia ja yllättävää kiukuttelua aamuheinistä alkaen.
"Slippery When Wet virallisesti", Lucy täydensi nyökäten. "Löytyy täältä harrasteratsujakin, mutta suuri osa kilpailee edes jollakin tasolla. Osa aina valitsemansa lajin huipulla, toiset kansallisemmin pienemmissä luokissa." Kilparatsuja riitti, mutta se ei ollut ihmekään, kun otti huomioon tallin tarjoamat palvelut. Näin kovatasoinen kilpakeskus keräsi eittämättä asiakaskunnakseen rikkaita kilparatsastajia tai tavoitteellisia harrastajia.
"Oi, kiitos", nainen kiitti huomatessaan, miten Viola oli helpottamassa hänen urakkaansa hevosen toisella puolen. Lucy kiinnitti tottuneesti vatsan alta ristiin kulkevat vyöt ja painoi etuosan tarrat kiinni. Slips kaarsi kaulaansa ja kurkotti toiveikkaana hoitajansa puoleen herkkuja kerjäten, mutta nainen vain rapsutti orin kaulaa ja työnsi sen jälkeen päätä pois tieltään päästäkseen takaisin käytävän puolelle.
"Siinä on jo kiitettäviin kokemusta hevosista", hän nyökkäsi ja hymyili Violalle. "Varmasti sinusta siis olisi jo hevosenomistajaksi kaikkine hankaluuksineenkin." Ei tarvitsisi äidin enää hoitaa ponia, vaan nainen pystyisi siihen aivan itsekin.

"Ihana nimi." sanottiin hymähtäen vastaukseksi toiselle silittäen orin otsaa.
"Ja no joo. Olihan se ikävä kuulla, otta poni oli myyty. 5 vuotta sen jälkeen! Äiti huijasi minulle että se meni joulupukille lainaksi, ja minä uskoin." naurahdettiin omalle vastaukselleen. Mietittiin sen jälkeen ponin ulkonäköä, se oli valkea ja nimeltään Mercy. Se oli ihana ensiponi.
Nyökättiin toisen täydennykselle Slipsin nimelle. "En välillä ymmärrä miten ihmiset keksii noita nimiä hevosille. Mutta kai kun sen nimen keksii, tietää sen olevan oikea." mietittiin. Kuunneltiin tarkkaavaisesti toisen vastausta tämän kysymykselle. "Ootko sä kilpaillut?" kysyttiin toisen vastauksen jälkeen.
"Ole hyvä vain." sanottiin taputtaen hevosta kaulalle, ja hivuttautuen ketjun ali käytävän puolelle. Ensin kuitenkin oltiin suoristettu loimea vielä hiukan tuon kiinnityksen jälkeen.

"Voi ei", Lucy vastasi huvittuneena. Onneksi kukaan ei voisi huijata Ivoryä häneltä. Nainen ei voinut edes kuvitella elämäänsä enää ilman kimoa ruunaansa. Välillähän se tarkoitti, että hänellä oli 14-tuntisia tallipäiviä, kun ylitöiksi venyneen päivän päätteeksi täytyi vielä hoitaa oma hevonenkin, mutta se oli sen arvoista.
"Vain satunnaisesti kouluratsastuksessa, kun Rosingsissa on ollut sopivantasoisia luokkia", nainen totesi. Hän ei ollut varsinaisesti kilparatsastaja, sillä ei viihtynyt yleisön edessä ja tuomareiden arvioitavana. Hän nautti paljon enemmän pitkistä, rennoista maastolenkeistä hevosilla työkavereiden seurassa.
"Entä itse?" Hän suuntasi kysymyksen takaisin Violalle. Olihan nainen maininnut jotakin monivuotisesta tauosta, mutta eihän sitä tiennyt, vaikka Viola olisi ehtinyt kilpailla ennen sitä tai sen jälkeen. Lucy naksautti riimunnarun kiinni leuan alla roikkuvaan lenkkiin, ennenkö irroitti pesupaikan ketjut riimun molemmilta puolilta. Hänen ei tarvinnut edes naksauttaa kieltään, kun Slips oli jo innokkaasti liikkeellä.
"Se tuhoaa pian pesupaikan, jos joutuu seisomaan enää pidempään", nainen selitti pahoittelevasti Violalle taluttaessaan innokasta oria vierellään pitkin päätykäytävää. Hän suunnisti nopeasti viemään hevosen kävelykoneeseen, kiinnitti riimunnarun laitteeseen ja naksautti kävelykoneen päälle sulkien oven perässään. Slips saisi kävellä itsensä kuivaksi ennenkö pääsisi ulkoilemaan. Lucy palasi pesupaikalle järjestelemään tavaroita, joita häneltä oli jäänyt jälkeen orin pesun myötä.
"Millaisen hevosen tahtoisit? Sitten siis, kun olet onnistunut säästämään sitä varten rahaa", nainen kysäisi huuhdellessaan pesusieniä ja hikiviilaa pesupaikan allastasolla.

Seurattiin katseellaan toista, miten toinen toimi Slipsin kanssa ja mitä hevonen teki. Se oli selvästikkin menossa. Siis hevonen.
"Olihan se silloin surullista. Mutta silloin alko koulu niin unohdin surun aika nopeasti, hah. Oonko hirveä ihminen?" kysyttiin pienesti naurahtaen, pienellä sarkasmilla kysyttiin ollaanko hirveä.
"Mutta mä muistan sen ponin kun omat taskuni." lisättiin vielä selostukseensa. Nyökätiin pienesti toisen kilpailutoiminnalle. "Mhh, etkö oo kiinnostunut esteistä? Tai etkö siis hyppää?" kysyttiin ehkä hieman vielä silittäen hevosta edessään.
"Noh, tulihan sitä Lontoossa kisattua harrastetallini luokissa, ihan hyvällä menestyksellä, muutaman kerran ollut kolmen parhaan joukossa. Kerran uskaltauduin tallin ulkopuolisiin kisoihin, sillon vuokrasin yhtä puoliveristä." yritettiin selittää lyhyesti, joten ei oltu varmoja josko ääni vähän sönkötti tai että selitettiin hieman oudosti.
Pienesti naurahdettiin toisen kommentille pesupaikan rikkomisesta. "Joo, kannattaa viedä se ehkä sitten sinne... mihin ikinä vietkin." nainen sanoi. Tämän piti sanoa loppuun joku paikka muttei tiedetty mihin toinen oli menossa. Käveltiin toisten mukana viemään toinen kävelykoneeseen.
"Vai täällä on tälläinenkin." kommentoitiin.
"En osaa vielä sanoa, mutta uskon että kun alan katselemaan löydän minulle sopivan." selitettiin. Ei haluttu sanoa oikeasti että kisaratsu haluttiin, ehkä se olisi ollut outoa. Ei tietoa.

"Lapsena unohtaa yhtä jos toista", nainen vastasi. Hän ei voinut kuvitellakaan unohtavansa Ivoryä, mutta toisaalta oli vaikea muistaa, millaisia poneja lapsuuteen oli mahtunut. Lapsen muisti ei ollut niin tarkka.
"En pidä hyppäämisestä", Lucy myönsi. Hän oli oppinut hyppäämään pieniä esteitä viimeisen vuoden aikana, mutta edes jatkuvat valmennukset eivät olleet riittäneet siihen, että hän unohtaisi pelosta virtaa saavan inhonsa esteitä kohtaan. "Olen aina ollut enemmän kouluratsastaja, enkä viihdy esteillä." Hän ei ymmärtänyt intoa, joka niin monella oli hyppäämistä kohtaan. Kouluratsastus oli paljon mielenkiintoisempaa ja palkitsevampaa.
"Onhan siinä jo ihan riittämiin kisakokemusta", hän nyökkäsi vastaukseksi. Olihan se mukavaa, että Viola oli päässyt halutessaan osallistumaan kilpailuihin. Hänellä ei ollut intoa kilpailla oikeastaan lainkaan, mutta se ei tarkoittanut, etteivätkö muut voineet nauttia kilpailuista hänenkin puolestaan.
"Täällä on kaikki, mitä hevonen tai omistaja vain voivat kaivata", nainen totesi ripaus ylpeyttä äänessään, sillä hieno, moderni kilpatalli oli aina yhtä upea. "On kävelykonetta ja solariumia hevosille, riittävästi hiekkapohjaisia, suuria tarhoja kokopäivätarhausta varten, 120 karsinaa, kolme maneesia, viisi ratsastuskenttää sekä loputtomat, ihanteelliset maastot. Tallirakennuksen yläkerrasta löytyy ravintola, pukuhuoneet, oleskelutila ja valtava, lasitettu katsomo, josta seurata päämaneesin ratsukoita", Lucy kertoi talliympäristön pääpiirteittäin pieni hymy huulillaan. Rosings Parkin veroista kilpatallia ei löytynyt muualta Pohjois-Englannista.
"Sen kyllä tietää, kun oikea hevonen osuu kohdalle", hän vakuutti. Ei hänkään ollut tiennyt millaisen hevosen tahtoisi, ennenkö oli tavannut Ivoryn. Nainen huuhtoi käyttämänsä pesuvälineet ja asetteli kuivumaan kaapiston ritelikölle. Hän kuivasi kätensä kaapin ovesta roikkuvaan pyyhkeeseen ja vilkaisi vaistomaisesti rannekelloaan. Oli helpotus nähdä, ettei hänellä ollut kiirettä vielä minnekään, sillä välillä työpäivän aikana kellon minuuttiviisari tuntui etenevän harppauksin juuri silloin, kun olisi ollut kaikista eniten puuhaa.

"Se on kyllä totta, mahdan välillä nytkin unohtaa. Toki vain pieniä asioita." sanottiin pienesti naurahtaen. "Kamalaa kun dementia iskee nuorena." jatkettiin.
Neidin suu loksahti pienesti auki, kun kuultiin ettei toinen niin pidä hyppäämisestä.
"Jos saan kysyä, mikä esteissä ei sinua oikein viihdytä? En pakota vastaamaan." kysyttiin uteliaisuudestaan, jota tällä oli pienesti veressään. Neiti kiersi katsettaan pesupaikan, taino missä nää ikinä olikin paikan ohi kulkevia ihmisiä ja hevosia aina välillä.
Kun toinen kertoi Rosings Parkista tälle, oltiin ihan ihmeissään. Paikka on valtavampi ja upeampi kuin kuvat ja kirjoitukset olivat kertoneet. Puheessa se kuulostaa mahtavemmalta, mielenkiintoiselta.
"Aivan mahtavan kuuloinen paikka tää. Innolla odottaessa kun pääsen kunnolla tutustumaan paikkoihin." sanottiin innolla, siis oikeasti. Nainen vaikutti toisen silmissä varmaan pikkulapselta.
Nyökkäiltiin toiselle toisen vakuutuksesta.
"Onko sulla kiire?" kysyttiin kun huomattiin toisen katsovan kelloaan.

"Sellaista se on", hän naurahti pienesti. Omatkin aivot tuntuivat välillä täysin kelvottomilta varastoimaan mitään tietoa minuuttia kauemmaksi ajaksi. Hän ei voinut ymmärtää ihmisiä, kuten rakasta ystäväänsä Effietä, joka muisti kaiken ja oli aina asioita viisi askelta edellä. Hän ei pystynyt siihen kuin parhaina päivinään, eikä niitä ollut montaa. Onneksi oli rutiinit, jotka paikkasivat silloin tällöin heikkoa muistia.
"Hyppään kyllä esteitä töiden puitteissa, mutta olen aina pitänyt kouluratsastusta mielekkäämpänä. Siinä pääsee ratsastamaan hevosta jokaisen askeleen läpi, kommunikoimaan hevosen kanssa ja lopputulos ei ole tuurista kiinni. Esteillä tuurilla on niin suuri osa siinä, jääkö este lopulta pystyyn vai ei, eikä minun tuurissani ole kehumista", hän kohautti harteitaan. "Sinä taidat pitää hyppäämisestä?" Hän kysäisi huvittuneena. Hän tiedosti itsekin olevansa vähemmistöä - tai siltä se ainakin tuntui - esteitä vältellessään, mutta mitäpä moisesta. Nainen pyyhkäisi vielä rätillä pesutilan tason kuivaksi jäljiltään, ennenkö totesi tilan näyttävän samalta kuin ennen hänen saapumistaankin. Täydellistä.
"Ei varsinaisesti, olen ehtinyt jo tehdä päivän tähänastiset hommat", hän vastasi, mutta tiesi kokemuksesta, ettei osaisi seistä kauaa paikallaan tekemättä yhtään mitään hyödylliseksi luettavaa. "Jos haluat, voin näyttää tallin ympäristöä samalla kun käyn hakemassa yhden hevosen sisään."

Naurahdettiin vielä kerran pienesti. Oikeastaan, unohdetaan aika monesti pieniä asioita, mutta aina saa hieman laimentaa asioita. Kuitenkin muistetaan myös asioita rutiinien kautta: aamurutiinit, iltarutiinit... rutiinit auttavat tätä hirmuisesti. Lisäksi joudutaan aina hoitamaan siskoaan päivän ajan, ja slloinkin on tiettyjä rutiineja, esimerkiksi päiväunirutiini.
"Okei. Mutta ymmärrettäväähän se on, kaikki eivät pidä esteistä. Mutta kouluratsastuskin auttaa esteillä, ja kävin todella monta kertaa viikossa kouluratsastamassa kun esteitä, että saan hevosen käännettyä hyvin ja kuuntelemaan minua. Kouluratsastuksessa on juuri ne hyvät puolet. Ja toki muitakin." sanottiin pienesti. "Ja joo, minullakin on hieman huono tuuri, vielä. Välillä on niin vaikeaa ratsastaa esteillä oikein." selitettiin. Toki neidillä oli muutenkin huono tuuri. Ikinä miltein ei ole arvonnoissa voitettu, muutakun yhteen valmennukseen, josta oltiin todella onnellinen.
"Ja joo, pidän esteistä. Vauhdista, siitä tunteesta kun liitää esteen yli. Se on parasta. Maastoesteitä en ole vielä niin kokeillut, joitain pieniä tukkeja mutta odotan innolla niidenkin kokeilua joskus." sanottiin hymähtäen. Esteet olivat oikeasti Violalle miltein kaikki kaikessa. Innostuttiin esteisiin heti ekalla hyppykerrallaan, joka oli 12 vuotiaana pienen kavaletin ylitse. Miltein tiputtiin silloin, mutta hälläväliä. Naurettiin silloin niin paljon vielä, ettei ymmärretty että voitaisiin satuttaa itsensä siinä. Mutta siitä se syke lähti esteisiin.
"Oi, se olisi mukavaa." sanottiin toisen tarjoukselle paikkojen näyttämisestä. Sitähän varten tänne oltiin tullut. Että nähtäisiin paikkoja.
"Ootko laittamassa jonkun hevosen kuntoon vai?" kysyttiin toiselta, joka kertoi hakevansa hevosen sisälle, kenties juuri jonkun ratsastettavaksi.

"Välillä on vaikea ratsastaa hyvin, ihan sama mitä yrittääkään tehdä", Lucy täydensi pienen, aavistuksen itsetietoisen hymyn kera. Hän tiesi tarkalleen, ettei ollut huippuratsastajaa nähnytkään, joten aina oli paljon parannettavaa. Esteillä hän oli kokematon ja arka, se nyt oli selvää, mutta kouluratsastuskaan ei aina sujunut kuin tanssi, valitettavasti. Hän nyökkäili kuunnellessaan Violan kertomusta esteillä ratsastamisesta huvittuneena. Niin moni sanoi samaa, mutta hän tunsi lähinnä pelkoa hevosen ponnistaessa yhtään suuremman esteen yli. Monesti hän oli kauhuissaan ollessaan avustamassa estevalmennuksissa, kun ratsukot liitelivät reilusti yli metrin korkuisten esteiden yli hetkeäkään epäröimättä.
"En, haen vain Rainin valmiiksi sisään, jotta sen omistaja voi laittaa sen kuntoon heti kun saapuu", nainen vastasi ja viittoi Violaa seuraamaan, kun hän lähti kävelemään tallikäytävää pitkin kohti oikeaa karsinaa. Hän poimi mukaansa pirteän oranssin riimunnarun karsinan ovesta ja suunnisti sitten itäistä ovea kohden, josta he pääsivät ulos.

"Orit tarhaavat lähinnä täällä, sekä muutama muu yksinään tarhaava hevonen", nainen kertoi viitaten kädellään oikealle puolelle jääviin tarhoihin, joiden korkeat aidat sekä niissä kulkeva sähkövirta takasivat, etteivät oripojat lähteneet mellastamaan omine lupineen. "Tuo taas on B-kenttä, pienin ratsastuskenttä mitä meillä on", hän vastasi nyökäten vasemmalla puolella olevan, tällä hetkellä tyhjän, ratsastuskentän suuntaan. Musta täysiveriori hörähti tarhassaan ja sai Lucyn huomion kääntymään hetimmiten tyhjästä ratsastuskentästä takaisin orien tarharivistöihin.
"Terve Miu", hän naurahti pehmeästi ja astahti lähemmäs aitaa, jonka vierellä kiiltäväkarvainen täysiverinen seisoi. "Miu on tallinomistajien entinen kenttäratsu ja nykyinen siitosori. Pari sen jälkeläisistäkin asuu täällä. Näitkin jo itseasiassa niistä toisen, sen valkoisen Slipsin, jota hoidin aiemmin." Lucy pujotti kätensä aidan poikkipuiden välistä tarhan puolelle ja tarjosi herkkua orille. Miu laski hetkessä turpansa tutun hoitajansa kädelle ja hamusi kuivatun omenapalan parempiin suihin.
"Oreille on vielä lisää tarhoja tuossa tien toisellakin puolella", hän kertoi, rapsutti Miun valkoista turpapilkkua ja veti kätensä takaisin varoen sähköistettyä aitaa tottuneesti. Nainen jatkoi matkaansa reippaasti ohi parin tyhjän tarhan, ja vilkaisi rivistön viimeisessä tarhassa tanssahtelevaa mustanruunikkoa Krakenia. Ehei, hän ei koskisi merihirviön mukaan nimettyyn hevoseen kuin pakotettuna.
"Kaikki täällä tarhaavat orit ovat oikeastaan joko kilparatsuja tai siitoskäytössä, mutta mukaan mahtuu muutama ruunakin, jotka ovat niin railakkaita tarhaaja, etteivät oikein sovellu hevosseurassa ulkoilemaan", hän kertoi ylittäessään päällystetyn, kaksikaistaisen tallitien, joka johti pohjoisparkkipaikalle. Toisella puolella tietä oli lisää yksityistarhojen rivistöjä hevosille.

[Täältä löytyy pohjapiirros jos se helpottaa hahmottamista :>]

"Niin." sanottiin vielä toisen täydennykselle. Oltiin aina pienesti pidetty itseään hyvänä ratsastajana, mutta nyt olisi varmaan oikea aika ottaa tällä tallilla aivot käteen ja alkaa realisoitua. Katsoa mitä virheitä tekee, ja oppia virheistä. Siinä tällä oli välillä ongelmia.
"Selvä." vastattiin toiselle vastaukseksi Rain nimisen hevosen hakemiselle sisälle. Eihän tiedetty mistä hevosesta puhuttiin, eihän oltu koskaan miltein nähty mitään hevosia täällä. Paitsi nyt Slips. Kun tämä oli hieman ajatuksissaan, toinen viittoi tätä mukaan ja kipitettiin sitten toisen perään. Katseltiin samalla ympärilleen.
Kun oltiin haettu jonkinlainen oranssi riimunnaru, nämä suuntasivat ulos. Katseltiin ympärilleen, ihaillen paikkaa. Kun Lucy kertoi pienien tarhojen olevan pääasiassa orien aitauksia, ihailtiin niitä komean näköisiä oreja. Olisipa tälläkin joskus oma hevonen.
"Ompas he komeita." tokaistiin ehkä hieman itsekseen, sillä Lucy oli kipittänyt jo lähemmäs B-kenttää, ja harpottiin sitten itsensä toisen viereen, ja kuunneltiin kun toinen kertoi kentästä.
Tämä säpsähti hieman kun täysveriorit hörähti tarhoissaan melko kuuluvalla äänellä. Lucy lähti astelemaan mustan orin tarhan viereen. Mentiin perässä.
Kuunneltiin kiinnostuneena toisen kertomusta Miusta.
"Hän on kyllä komia hevonen." kommentoitiin jossain välissä. "Ai, Slipsko tämän varsa? En olsi värieron takia uskonut. Mutta kai se emästäkin riippuu minkävärinen varsa syntyy." sanottiin naurahtaen ehkä pienelle hölmöydelleen. Tämäkin pyrki pienesti silittämään Miun turpaa, mutta hevonen nosti päätään, varmaan koska ei tuntenut tätä. Kun toinen kertoi lisätarhoista, tämä miltein ei kuullut siitä kuin lopun, joten mumistiin vain ymmärrykseksi. Moikattiin orille kun lähdettiin paikalta.
Kiinnostuneena vilkaistiin viimeiseen tarhaan, mihin ikäänkuin kuin toinenkin olisi katsonut.
"Kukas tuo tanssiva hevonen oli?" kysyttiin kun jatkettiin jo matkaa. Kysymyksen jälkeen kuunneltiin tarkasti mitä toinen kertoi railakkaista ruunatarhaajista. Nyökättiin ymmärrykseksi.
"Tää on kyllä upeanoloinen ja -näköinen paikka. Kauan sä olet täällä ollut? Tai niinkuin työskennellyt?" kysyttiin kävellen kohti tarhoja, jossa ilmeisimmin oli Rain niminen hevonen.

"Miu on komea", Lucy myönsi lämpöä äänessään. Miu oli myös monella muulla mittarilla ajateltuna aivan ihana hevonen. Ori oli kiltti herrasmies niin hoitaa kuin ratsastaa, eikä hän olisi voinut olla tyytyväisempi mustaan täysiveriseen. Oli ilo hoitaa Miuta päivittäin. "Joo, Slips on toinen tallilla asuvista varsoista. Toinen on Socks", hän kertoi hymyillen. Kullanrautias, elämäniloinen Lost My Sock oli päässyt edustamaan Iso-Britanniaa olympialaisissakin edellisenä kesänä. Miun varsoilla tuntui olevan riittämiin potentiaalia aina huipulle saakka.
"Se on Kraken, hollantilaisen Julian van der Veenin kouluratsu", Lucy kertoi. Krakenin kisatulokset puhuivat puolestaan, eikä kukaan voinut seurata kouluratsastusta tuntematta van der Veenin nimeä. Sääli, ettei mies ollut yhtä karismaattinen valmentajana, vaan lähinnä pelotti häntä terävällä - joskin ansaitulla - kritiikillään.

"Olen ollut täällä töissä kolme ja puoli vuotta", Lucy vastasi joutuen hetken miettimään, kauanko todella oli jo työskennellyt Rosings Parkissa. Vuodet tuntuivat vierivän niin nopeasti, ettei niiden kulkua voinut kuin ihmetellä. Ei hän olisi uskonut tallityöntekijänä aloittaessaan, että olisi täällä vielä vuosienkin päästä, mutta niin se elämä yllätti. Hän oli löytänyt paitsi parhaat ystävänsä, myös kihlattunsa töiden kautta, joten nainen muisteli lämmöllä jokaista hetkeään tallilla.
"Täällä on ollut helppo viihtyä", hän vielä lisäsi ohittaessaan viimeiset oritarhat. "Tuolla näkyy muuten heinälato, vaikka eipä siellä paljoa mitään mielenkiintoista asiakkaiden näkökulmasta ole", hän tajusi sanoa osoittaen kädellään oikealle jäävää rakennusta kohden. "Ja sen takana on henkilökunnan parkkipaikka." Siellä oli useampikin hevoskuljetusrekka parkissa pienempien trailereiden sekä muutaman paikallaolevan työntekijän oman auton lisäksi. Nainen asteli vehreän, valtavan laitumen portille ja aukaisi sen viittoen Violaa astumaan laitumen puolelle. Kai se olisi ihan okei, kun vieras tyttö oli hänen mukanaan.
"Rain ei valitettavasti tule portille vastaan", nainen selitti sulkiessaan portin heidän jäljessään. Hevosta ei edes nähnyt portilta, sillä arvatenkin ruuna oli jossakin metsän suojissa, missä muukin hevoslauma tällä hetkellä majaili. "Se on erittäin hidastempoinen, uninen irlannincob", Lucy lisäsi lähtiessään reippaasti astelemaan kostealla nurmella kohti metsäkaistaletta. "Varmaan sinäkin tiedät muutaman elämään rennosti suhtautuvan hevosen? Rain on juuri sellainen", hän naurahti.