Miten tämänkin kuvan värität

[Avoin peli, tulkaa pelastamaan Alex pahanteosta, ettei se saa potkuja.]

Se perjantai oli alkanut erittäin ikävissä merkeissä. Alex oli saanut puhelun vuokraisännältään ja kuullut, että naapurista tulleiden valitusten vuoksi vuokrasopimus purkautuisi saman tien. Mies tiesi ettei ollut syypää mihinkään, mistä häntä syytettiin, mutta vuokralaisena hänellä ei ollut sananvaltaa. Eihän hän edes koskaan ollut asunnollaan, koska vietti aikansa Rosings Parkissa ja muilla talleilla seminaareja pitämässä?

Yhtä kaikki, käsky oli selvä: hänen pitäisi tyhjentää asunto ja olla poissa sieltä sen päivän iltaan mennessä. Alex oli onnellinen, että isot kalusteet olivat kuuluneet vuokraan ja hänen koko maallinen omaisuutensa hevosia ja niiden tavaroita lukuunottamatta mahtui hänen autoonsa. Hän oli sullonut sen täyteen matka-arkkuja, jätesäkkejä ja laatikoita, ja saanut asunnon tyhjennettyä annetussa ajassa.

Mies oli käynyt hoitamassa työnsä pikaisesti aamupäivällä ja päättänyt kaikessa hiljaisuudessa, että yöpyisi seuraavan yön Rosings Parkin tallilla. Hän ei tiennyt kuinka sen tekisi, mutta ainakaan hän ei hiiskuisi siitä kenellekään. Yö olisi aivan liian kylmä autossa nukkumiseen ja sen hetkinen budjetti ei varsinaisesti houkutellut hotelliin - kolmen hevosen täyshoito Rosings Parkin tasoisella tallilla maksoi maltaita ja häneltä oli edelliskuun palkka vielä saamatta. Hän ei nähnyt muita vaihtoehtoja.

Alex ajoi Rosings Parkin tallin parkkipaikalle sopivasti ennen iltatallin alkua, jotta kukaan ei ihmettelisi hänen paikalla oloaan. Hän pyöräyttäisi Arizonan vielä maneesissa ympäri, jotta saisi tekosyyn viipyä siellä, ja kun ruuna olisi karsinassaan, piiloutuisi hän karsinan etuseinää vasten ja toivoisi, ettei jäisi kiinni. Mies tiesi liian hyvin miten tarkat turvatoimet tallilla oli, ja syystäkin, ja ajatellessaankin suunnitelmaansa, hän tärisi. Se oli vastoin kaikkea sitä, mitä hän yleensä teki, mutta keksimättä ketään ystävääkään siihen hätään, hänen oli tyydyttävä tähän.

Iltatalli oli loppumaisillaan, Arizona kauniisti karsinassaan ja Alex täysin hiljaa pieni pussukka eväitä ja tärkeimpiä tavaroitaan karsinan nurkassa. Hän yritti töniä ihmisrakasta hevostaan kauemmas, mutta Ari oli syystäkin ihmeissään kotiinsa kyyristyneestä omistajastaan, joka tuntui vain kököttävän siinä hermostuneena ja ilman mitään hyvää syytä. Pilkullinen hevonen ei kuitenkaan reagoinut suuremmin Alexin läsnäoloon, mikä oli onni, sillä erikoisesti käyttäytyen se olisi taatusti herättänyt jonkun huomion - tietysti erikoista saattoi olla se, että ruunan huomio oli nurkassa, jossa ei kaiken järjen mukaan pitänyt olla mitään. Nyt Alex sai istua paikallaan ja kuunnella iltatallin ääniä ja toivoa, ettei jäisi kiinni.

[Didi tulee pelastamaan ny sitte 8)]

Didi oli tehnyt töitä kartanossa ja sitten ehostautunut käymään kaupungilla näkemässä Skotlannista tulevaa ystäväänsä. Heillä oli ollut hauskaa ja oli ollut ihanaa nähdä opiskelukaveria pitkästä aikaa. Aika oli kuitenkin kulunut Newcastlessa hirmu nopeasti ja käytyään myös ruokakaupassa kotimatkalla Didi huomasi päivän kääntyvän jo iltaan ja Sunny vielä seisoi tallissa ilman liikutusta. Olipa hän huolimaton.

Kutsuttuaan koirat sisään iltaruoalle ja syötyään itsekin hieman ruokaa hän vaihtoi päälleen mekon sijasta ratsastushousut, villapaidan, ratsastussaappaat ja nappasi kainaloonsa myös kouluraipan ja kypärän. Koirat seurasivat perässä syötyään ja Didi laittoi tallissa uneliaan ponin kuntoon. Se oli taas vaihteeksi likainen kuin pieni porsas ja Didi sai puhdistaa sitä kyllästymiseen asti. Tamma oli yhtä uinuva ratsastaa ja Didi sai tehdä kunnolla töitä, että poni motivoitui liikkumaan itsenäisesti tarmokkaasti eteenpäin eikä jäänyt lyllertämään. Onneksi poni oli osoittautunut innokkaaksi hyppääjäksi ja liikkui maastossa reippaammin, sillä hän ei olisi halunnut kuihduttaa ponin motivaatiota pelkällä kouluratsastuksella. Hän ei itsekään nauttinut ikuisesta vääntämisestä liiaksi.

He olisivat menneeet vajaan tunnin ratsastuksen jälkeen iltahämärään loppukäynneille mutta Didi oli kuullut pelottavasta asemiehestä eikä astuisi jalallaankaan yksin maastoon varsinkaan nyt kun oli hämärä eikä hän olisi voinut huomata vaaraa yhtä hyvin kuin päivisin. Kunto missä maastoiluporukka oli eilen saapunut oli jotain karmivaa, eikä Didi todellakaan halunnut kokeilla onneaan. Ajatus aseistetusta miehestä sai väristykset kulkemaan Didin selkäpiissä kun hän talutti ponitamman sisään.

Hoidettuaan Sunnyn iltatalli oli jo pitkällä ja Didi ihmeissään siitä, miten myöhään oli onnistunut tulemaan tallille. Vietyään Sunnyn tavarat paikoilleen hän eksyi sanomaan hyvät yöt Fairchildien hevosille. Didi käveli hiljaista, satunnaisten työntekijöiden täyttämää käytävää ja vei kättään karsinoiden kaltereita pitkin ilman että piti kuitenkaan melua. Tallissa oli kyllä jotain erilaista tähän aikaan illasta, kun kaikki kiire oli jo ohi ja päällimmäinen tuoksu oli tuore heinä. Ohittaessaan Arizonan karsinan Didi olisi voinut vannoa, että näki jotain karsinan nurkassa ja hidasti vauhtiaan kurkistaen uudestaan karsinaan, jossa hevonen oli väärinpäin. "Alex?" hän sanoi hiljaa kysyvästi. "Mitä sinä siellä?" hän sanoi karsinan ulkopuolelta.

Alex kuuli askelia hevosensa karsinan ulkopuolelta, mutta ei uskonut kenenkään huomaavan häntä hiljaisessa tallissa. Kuka nyt todella kiinnittäisi huomiota hänen hölmöihin temppuhevosiinsa? Mies nosti katseensa ääntä kuullessaan ja kirosi. Tietenkin Didi oli huomannut hänet. Alex katseli naista tietämättä, mitä tehdä ja pakokauhu saattoi hetken aikaa näkyä hänen kasvoiltaan.
”Ehhm”, hän aloitti etsien sanoja. Mies ei ollut kuvitellut enää sen päivän puolella puhuvansa kenellekään.
”En mitään. Vietän laatuaikaa hevoseni kanssa ennen kotiinlähtöä”, hän yritti naurahtaen hermostuneena ja nousi ylös pudistellen puruja vaatteistaan. Toivottavasti selitys menisi läpi. Hän ei halunnut joutua nukkumaan jääkylmässä autossaan, vaikka hän ehkä olisikin muutaman fleeceloimen kanssa pärjännytkin.

Didi katseli miestä kaltereiden läpi ja Arizonaa, joka oli kumartuneena tämän luona. Eihän hän tietenkään olisi saanut kyseenalaistaa miehen halua makoilla puruissa rakkaan hevosen kanssa mutta tavarat, jotka mies oli ottanut mukaan karsinaan ihmetyttivät naista hieman. Mikä oli saanut hänet ottamaan ne mukaan sisälle eikä vain jättämään ulkopuolelle?
"Ai selvä", hän vastasi hetken päästä ja kiersi kätensä kaltereiden ympärille. "Talli suljetaan ihan kohta, kannattaa alkaa tehdä lähtöä", hän lisäsi ja katsoi viimeisiä heiniä, jotka jaettiin toisessa päässä hevosille. "Tallin liiketunnistimiin ei olisi kiva jäädä kiinni", hän sanoi hymyillen eikä lähtenyt. Miksei sitä jutella sillä aikaa kun mies sai tavaransa kokoon - hänellä ei ollut kiire kartanolle enää tässä vaiheessa iltaa.

Alex silitti turpaansa häntä kohti venyttävän hevosensa päätä ja toivoi, että Didi menisi jo pois. Hänen pitäisi varmasti poistua karsinasta ja yrittää livahtaa uudelleen sisään ettei kukaan ihmettelisi, kenen kanssa Didi oikein oli puhunut, jos kukaan ei karsinasta tulisi pois. Hänen kauhukseen nainen ei osoittanut lähtemisen merkkejä vaan muistutti, että talli oli menossa kiinni. Selvä, selvä, se olikin ollut hullu idea jo alunperin. Hän nosti pienen nyssäkkänsä, suukotti Arizonan valkoista otsaa ja asteli sitten karsinasta haluttomasti. Hänen ainoa idea maksuttomasta yöpaikasta oli tehty mahdottomaksi.
”Olet oikeassa, ehkä on aika lähteä”, hän mumisi sulkiessaan Arizonan karsinan oven huolella. Hän lähti lipumaan tallin ovia kohti ja pyöritteli mielessään kauhukuvia, kuinka joku löytäisi hänen jäätyneen ruumiinsa aamulla tallin parkkipaikalle pysäköidystä autosta. Kerrassaan houkutteleva ajatus.
”Mitä teit näin myöhään tallilla?” Alex kysyi kääntäen katseensa hetkeksi Didiin. Tuolla tuskin ainakaan oli ollut sama ajatus, kuin hänellä.

Alex oli vakuuttanut Didin hevostaidoistaan Peevesin kanssa ja Arizonalle jaettu hellyys sai naisen hymyilemään. Hän ei osannut epäillä Alexia vaikka ihmetteli tämän kassia ja oleskelua karsinassa. "Kävin Newcastlessa näkemässä Skotlannista tullutta ystävääni ja yhtäkkiä olikin jo ilta", hän keskusteli kävellessään Alexin vierellä kypärä ja raippa toisessa kädessään.
"Ratsastin Sunnyn ja olin valmis vasta tähän aikaan. Huomenna täytyy kyllä olla aikaisemmin liikenteessä", hän päivitteli ja jutusteli tyytyväisenä saadessaan juttuseuraa. Kuvitteliko hän vain vai oliko Alex jotenkin vaivaantunut?

”Sinulla onkin ollut kiireinen päivä”, Alex sanoi ollen vähän muissa maailmoissa ajatuksineen. Hän oli käyttänyt viimeisen päivän kärräten tavaroitaan autoon yllättävän pakkomuuton vuoksi, ja jos hän välissä olikin ehtinyt hoitaa työnsä suurin piirtein, harmitti tallilla olon vähyys silti suuresti. Sillä hetkellä suurin ongelma oli kuitenkin tuleva yö. Mies työnsi tallin oven auki vastahakoisena ja sanoi mielessään hyvästit hevosten lämmittämälle, kotoisalle yösijalle. Hän salli Didin mennä ovesta ensin ja mietti, kuinka ihmeessä ehtisi livahtaa vielä takaisin. Se tuntui olevan jo myöhäistä.
”Onpa täällä viileää”, Alex totesi vailla iloa äänessään. Se siitä sitten, hän olisi tuhon oma. Mies vilkaisi parkkipaikkaa kohti. Ehkä hän vain ajelisi yönsä autollaan ympäri maaseutua, jotta pysyisi lämpimänä. Seuraava päivä olisi lauantai, eli aivan turha ajatellakaan hankkivansa asuntoa sellaisella varoitusaikana ja vielä viikonloppuna. Alex oli valmis kuolemaan häpeästä. Kuka katsoisi koditonta valmentajaa hetkeäkään, kun asia tulisi ilmi?

"Niin on", Didi vastasi naurahtaen. Ehkä vähän liiankin. Joinain päivinä hän onnistui kerryttämään tekemistä niin, että hän sai juosta paikasta toiseen. Vähempikin olisi riittänyt mutta kun jääkaappi ammotti tyhjyyttään hänen täytyi käydä marketissakin kotimatkalla. Hän astui ulos viileään yöilmaan ja hymyili kiitokseksi avatusta ovesta. "On kyllä", hän irvisti ja risti kätensä. Turhan paljon hän ei tietenkään kiireessä ollut tajunnut päälleen laittaa mutta taskusta otetut ratsastushanskat lämmittivät sormia edes jotenkin.
"Oletko autolla liikenteessä?" hän kysyi hetken käveltyään. Tuskin täältä muutoin oikein pois pääsikään, varsinkaan jos oli tietoisesti jäänyt näin myöhäksi tallille. Hän suuntasi siis askeleensa parkkipaikkaa kohden ennenkuin itse lähti kartanolle. Miksei pitää seuraa toiselle tämän lyhyen hetken.

Alex puri huultaan kun huomasi Didin suuntavan myös parkkipaikkaa kohti. Hänen autostaan näki pitkälle, että se oli niin täyteen lastattu kun saattoi, eikä se ollut ihan tavallista.
”Olen. Tuota, etkö asu kartanolla? Eikö sinne pääse nopeammin tuolta?” hän kysyi hivenen vauhkona jopa ulospäin ja osoitti suoraan kohti vanhaa, upeaa kartanorakennusta. Hän pelkäsi paljastuvansa kodittomaksi luuseriksi. Eniten harmitti häätö, johon ei ollut mitään syytä, mutta jota hän ei pystynyt todisteiden puutteessa kumoamaankaan.

Didi nyökkäsi Alexille. "Asun kyllä. Ajattelin vain, että saattaisin sinut autollesi", hän sanoi ymmällään. Eikö hän olisi saanut? Miksi Alex käyttäytyi niin oudosti tänään? Didi ei nyt aivan ymmärtänyt.

"Oletko kunnossa?" hän kysyi huolestunut sävy äänessään kun he saapuivat hämärälle ja illan edettyä tehokkaasti tyhjentyneelle parkkipaikalle. Ehkä hän vain kuvitteli, että Alex käyttäytyi ihmeellisesti eikä ollut mitään mistä huolehtia. Parempi kai kysyä kuin olla hiljaa.

Olipa Didi heittäytynyt kohteliaaksi. Sitähän nainen aina oli, mutta sillä kertaa Alex olisi toivonut, että tuo olisi kiirehtinyt kylmää pakoon kotiinsa. Hän jatkoi matkaa kuullessaan kysymyksen ja huokaisi hiljaa.
”Olen”, hän vastasi vaistomaisesti, mutta pysähtyi sitten ennen autoaan.
”Tai en. Jouduin lähtemään tänään kotoani. Joku naapuri pilaili kustannuksellani ja sain häädön valitusten takia”, hän paljasti mutta pelkäsi kertoa enempää.
”Ei mulla oo mitään paikkaan mihin mennä, eikä tässä säässä voi yöpyä autossakaan.” Ehkä Didi osasi päätellä loput. Alexia hävetti katsoa toista silmiin ja hän kiitti parkkipaikan hämärää.

"Mitä?" nainen sanoi hiljaa ja jäi sanattomaksi.
Siitäkö tämä kaikki hermostuneisuus johtui? Voi Alex. "Voi olen niin pahoillani", hän sanoi ollen aidosti pahoillaan. "Siksi olit karsinassa, aioit yöpyä tallissa." Kaikki tuntui nyt järkevältä naisen päässä ja hän syytti itseään kun ei ollut tajunnut aiemmin.

"Ihan hirveää... Hei en todellakaan jätä sinua tänne yksinään, tule kartanolle. Fairchildit eivät ole kotona, siellä on vain koiria, fretti ja minä", hän selitti eikä välittänyt tällaisessa hätätilanteesta siitä, ettei määrännyt kartanosta itse ollenkaan. Aivan kuin hän jättäisi Alexin jäätymään autoonsa, ehei. Kartanossa oli järjettömästi tilaa, yksi Alex ei veisi tilaa keneltäkään ja tämä saisi nukkua upeassa sängyssä lämpimässä. Auto ei ollut vaihtoehto, varsinkaan näin kylmällä ja kun ulkona liikkui kiväärimiehiä.

Didin reaktio oli odotettavissa, mutta Alex olisi mieluusti vain hypännyt autoonsa ja lähtenyt karkuun. Häntä hävetti, sillä vaikka kodittomuus ei hänen syytään ollutkaan, hänestä tuntui kuin hän olisi ollut lainsuojaton tai vähintään joku kerjäläinen. Olihan hänellä omaisuutta ja palkkakin tulisi seuraavalla viikolla, mutta siihen hetkeen rahan kaivaminen ei ollutkaan onnistunut.
”Kyllä minä jotain keksin, älä huoli”, Alex vastusteli ehdotusta yöpyä kartanolla, vaikka se oli ensimmäinen fiksu idea, mitä hän oli kuullut. Kauhistutti ajatus siitä, että Corinne Fairchild löytäisi hänet nukkumasta sohvaltaan - siitäkin huolimatta, että Didi sanoi perheen olevan muualla.
”Se olisi täysin sopimatonta, punkata nyt työnantajansa luona salaa.”

Didi oli tehnyt päätöksensä eikä todellakaan antaisi Alexin jäädä tänne tai minnekään muuallekkaan. "Älä yritä Alex, minne muka menisit", Didi sanoi ja katsoi miestä vaativana. Sääli loppuisi siihen paikkaan, jos toinen rupeaisi hankalaksi.
"Tule nyt kartanolle minun kanssani tai jään tähän seisomaan jäätymään", hän sanoi uhmakkaana ja pitäisi aivan satavarmasti sanansa vaikka kylmä kipristelikin jo varpaissa, sormenpäissä ja nenässä. "Kartanolla on lämmintä, tosi hyvä teatraalinen sänky, kaappi täynnä ruokaa ja seuraa", hän luetteli kaikki mahdollisia ison talon etuja. Niitä oli tuhat ja sata enemmän kuin Alexin kylmässä, kolkossa autossa. "Anna mun auttaa. Fairchildit ovat mukavia eivätkä varmasti katso pahalla, jos saavat tietää. Ilmaiseksihan ne työntekijät mökeissäkin asuvat." Maailmahan tässä menisi ympäri jos Didi ei saisi auttaa. Hän ei saisi nukutuksi, kun tietäisi miehen nukkuvan jossain kylmässä ilman kunnon sänkyä.

Alex huokaisi. Hän tiesi Didin ehdotuksen ainoaksi oikeasti ratkaisuksi tilanteessa, jossa hän oli valmis jäätymään autossa jotta ei menettäisi kasvojaan työnantajansa tai kenenkään muunkaan silmissä.
”Okei, mennään sitten”, mies suostui ja soi lämpimän, kiitollisen hymyn Didille. Hän otti askeleen kohti kartanoa ja saattoi vain toivoa, että hänen päätöksellään ei olisi mitään seurauksia hänen uralleen. Seuraavana päivänä hän vaikka pokaisi jonkun baarista, jotta viettäisi yönsä jossakin muualla kuin säälistä annetussa sängyssä, aivan liian hienossa lukaalissa.
”Olet liian kiltti, tiedäthän?” Alex nälväisi huvittuneena ja vilkaisi Didiä hämärässä. Rosings Parkista ei löytyisi toista yhtä ystävällistä ihmistä.

"Hienoa, hyvä valinta", Didi hymyili onnessaan. Illasta olisikin tullut mielenkiintoinen, jos Alex ei olisi suostunut. Didi kävi mielessään läpi kartanon kolmannen kerroksen makuuhuoneita, jotka olivat kesän leirien jäljiltä ja remontoituina esimerkillisessä kunnossa. Ehkäpä Alex haluaisi yöpyä vihreänsävyisessä isossa makuuhuoneessa, tai saliksi sitä hänen mittapuullaan kai kutsui.
"Enkä ole", hän nauroi ja vähätteli imarreltuna, "ihan tavallisen ystävällinen vain." Hän käveli reippain askelin kädet ristissä viileässä yöilmassa ja katseli ympärilleen, tumma kartano piirtyi heidän eteensä. Koiria ei näkynyt missään mutta ne varmastikin tulisivat pian paikalle, jos lähistöllä oleilivat. Lilyn tuntien se varmasti raapi kartanon ovea tällä hetkellä.
"Kuulitko siitä kiväärimiehestä?" Didi kysyi vaihtaen keskustelun aihetta. "Kuulin että joku kisahevonen oli lopetettu eilisen takia", hän sanoi surkeana. Vaikkei hän hevosta tietänytkään oli menetys varmasti kenelle tahansa järkyttävä etenkin tapahtumien kulun takia. Hän ei halunnut kuvitellakaan millaista olisi ollut olla mukana maastoseurueessa ja mitä Oliver ja muut olivat joutuneet kokemaan.

Alex ei ollut koskaan käynyt kartanossa, ja pian suurikokoinen rakennus näyttävine yksityiskohtineen kohosi tummana ja uhkaavana edessä. Se herätti kunnioitusta, mutta ei estäisi Alexia menemästä sisään Didin mukana.
”Kiväärimiehestä?” Alex kysyi huolestuneena. Hän oli käynyt tallilla vain nopeasti aiemmin sinä aamuna, eikä ollut puhunut kenenkään kanssa kevyitä tervehdyksiä lukuunottamatta. Hänellä oli ollut kiire, jotta ehtisi kerätä tavaransa häädön alta.
”Hirveää. Mitä oikein tapahtui?”

Didi katsoi yllättyneenä Alexia ja selitti tärkeimmät yksityiskohdat kuin kauhuelokuvasta vedetyn maaston tapahtumista. "Kyllä", hän aloitti ja mietti josko kamala mies oli nytkin jossakin täällä. Ajatus sai hänet pahoinvointiseksi ja nopeuttamaan kävelytahtia. "Eilen Oliver, Lucy, Paulus, Maybe ja joitain muita oli mennyt maastoon. Joku mies kiväärin ja maastomopon kanssa oli ruvennut ampumaan ja jahtamaan heitä pitkin nummia. Joku Jamien kilpahevonen jouduttiin lopettamaan, sitä ratsastanut Maybe on sairaalassa ja Lucylta murtui jalka", hän luetteli ja irvisti. Aivan karmivaa.
"Eilinen ilta oli yhtä kaaosta tallilla", hän lisäsi surkeana ja tunsi itsensä hyödyttömäksi ja pelokkaaksi. Onneksi Oliver ei ollut päätynyt sairaalakuntoon, oli jo tarpeeksi kamalaa millaista höykytystä muut olivat saaneet. Kieltämättä tapahtumat olivat vieneet maun suusta täksikin päiväksi vaikka Didi olikin lähtenyt piristymään Newcastleen.

Alex kuunteli totisena Didin selitystä edellispäivän tapahtumista. Oli aina hirveää, kun sellaista sattui, erityisesti kun hevoset ja ratsastajat loukkaantuivat.
”Varmasti oli. Onko tekijää saatu kiinni?” Alex kysyi kalpeana kuin lakana, mutta sitä tuskin huomasi hämärässä. Hän harjoitti hevosiaan mielellään maastossa, mutta nyt asia muuttuisi. Eihän sinne ollut yksinään mitään asiaa, vaikka hänen hevosensa varmoja olivatkin.
”Toivottavasti hyökkäykset jäävät tähän. Kuvittele, jos joku tulisi tallille saakka aikeenaan vahingoittaa hevosia.”

"Ei ole, sehän tässä on kauheinta", Didi sanoi ja oli onnellinen kuinka nopeasti jylhä vanha rakennus lähestyi. Pimeänä ja korkeana se oli silti houkuttelevampi kuin ulkona olo nyt kun puheeksi oli tullut mysteerimies. "Kai hän oli päässyt pakoon siinä mekkalassa..."

"Niimpä, ihan kamalaa", hän sanoi ja katsoi Alexia ilmeettömästi. Kehtasiko koiriakaan pitää vapaana jos ne kaapattaisiin? Missä ne edes olivat. Didi ei halunnut olla se pelokas pieni nainen mutta juuri nyt hän oli juuri sitä. "Se olisi painajaismaista. Aivan varmasti nyt kun on tapahtunut kunnon vahingot asialle tehdään jotain ja se kamala ihminen saadaan kiinni. Pakko saada. Ei sellainen psykopaatti voi pysyä vapaalla jalalla", hän puheli ja he tulivat kartanon ovelle, jonka Didi aukaisi.
"Anna kutsun koirat sisään", hän sanoi ohimennen miehelle ja vihelsi koiria. Neljä kolmenkokoista koiraa saapuivat luojan kiitos lyhyen hetken päästä pimeästä, Nemo etunenässä ja pieni pöhkö Lily viimeisenä. Didi nosti Lilyn syliinsä suojelevasti. "Tervetuloa kartanoon", hän toivotti sitten katsoen Alexiin väsynyt keskenkasvuinen karvapallo sylissään ja antoi tämän mennä koirien jälkeen sisään ennen kuin meni itse ja sulki oven visusti perässään.

Alex katsoi kunnioitettavan kokoista kartanoa, kun he saavuttivat sen. Hän ei ollut koskaan kuvitellutkaan astuvansa jalallaan siihen, sillä piti itseään ehdottomasti liian tavallisena ihmisenä sellaiseen. Hän odotti, kun nainen kutsui koirat luokseen ja astui niiden perästä tyhjyyttään kaikuvaan kartanoon.
”Kiitos. En tiedä kuinka kukaan voi asua täällä”, Alex naljaili ja jäi odottamaan, että Didi saisi oven lukittua.
”Minulle riittää että on katto pään päällä”, mies aloitti mutta ääni hiipui loppua kohti kun hän tajusi tilanteensa. Tulikin sanottua.
”Ethän heitä minua ulos, kun möläyttelen tällaisia?” hän kysyi vitsillä ja rapsutti ohi juoksevaa koiraa.

"Minä muutin tänne yksiöstä, siinäpä olikin muutosta", Didi naurahti ja silitti Lilyn vatsaa sitä pitelevän kätensä peukalolla lukittuaan oven. Kartano oli kieltämättä aivan eri maata kuin hänen Hexhamin vanha yksiönsä ja hyvin eri tavalla sisustettu. Ajan kanssa Didi oli kuitenkin oppinut arvostamaan komeita huoneita ja talon historiaa. Huolimatta loputtomista pölypalleroista ja antiikkisista roskista hän piti asuinpaikastaan ja työkaverit, Lily ja Sunny tekivät työstä kahden verran parempaa. Puhumattakaan kokemuksista, joita hän oli saanut jo yhden vuoden aikana täällä ollessaan.

"Minä harkitsen vakavasti", Didi katsoi Alexia mutta hymyili sitten ja laski Lilyn alas sen rimpuiltua tarpeeksi kauan hänen kainalossaan. "Möläyttele mitä haluat en pistä sinua tuonne kylmään", hän sanoi sitten. "Onko sinulla nälkä? Jano? Keittiö on täynnä ruokaa kun kävin tänään kaupassa", hän käveli peremmälle tutuksi tulleeseen taloon, käänsi päälle talonhengettären roolinsa ja suuntasi alimpaan kerrokseen.

”Arvostan sitä”, Alex hymähti, kun Didi lupasi, ettei heittäisi häntä ulos jäätymään yöksi. Mies hieroi yhteen ulkona jäätyneitä käsiään ja kuunteli toisen tarjousta ruuasta. Ei huonompi idea.
”Sinä tarjoat yösijan ja ruokatarpeet, minä voin kokata”, hän tarjoutui, vaikka ei niin luottanutkaan ruuanlaittotaitoihinsa. Kyllä hän varmasti jotakin syötäväksi kelpaavaa saisi aikaiseksi, ellei Didi nyt yllättäen paljastuisi mestarikokiksi. Mitä hän edes epäili, totta kai tuo osasi kokata kun oli siellä töissäkin.
”Siinä tapauksessa siis, ettet kaipaa viiden tähden gourmet-illallista.” Alex seurasi Didiä, sillä ei luottanut suuntavaistoonsa ja pelkäsi eksyvänsä suuren kartanon lukemattomiin huoneisiin.

"Ompa hieno tarjous", Didi naurahti Alexille ja meni edeltä alakertaan ja isoon keittiöön. "Käy minulle. Oletko taitavakin kokki?" hän kysyi vitsaillen ja Lily tepsutti kovaa vauhtia Nemon kanssa portaat alakertaan, välittämättä pätkän vertaa portaiden liukkaudesta. Didi tunsi talossa yhä aution paikan, kun Angus oli nukkunut pois joulukuussa. Jäljelle oli jäänyt vain häseltäviä koiria kun hiljainen vanhan irlanninsusikoiran auktoriteetti oli poistunut.

Didiä ei oikeastaan haitannut vaikka Alex ei olisikaan ollut kaksisempi kokki. Hänestä oli vain ihanaa, että tämä oli tarjonnut tekemään ruokaa kun hän oli aina se, joka oli kokkaamassa. Vähän vaihtelua elämään eikö niin? "En kaipaa", Didi kääntyi Alexiin päin hymyillen tullessaan keittiöön. "Mikäs on bravuuriannoksesi?" hän naurahti ja avasi jääkaapin oven. Jääkaapissa oli kaikkea jauhelihasta pihveihin, kananmuniin ja vihanneksiin. Didi piti huolen, että keittiö oli täynnä terveellistä ruokaa eikä eineksiä. Tietysti kunnon ruoka vaati tekemisekseen aikaa mutta useimmiten Didillä oli sitä vaikka miten. "Täältä löytyy vaikka mitä", hän totesi silmäiltyään ostoksiaan.

Alex nojasi keittiötasoon ja naurahti Didin kysymykselle.
”Todella taitava, mutta olenkin ainoa arvostelijani”, hän hymähti ja siirtyi jääkaapin ovelle kärkkymään. Ehkä hän saisi jonkun idean.
”Einekset”, mies vastasi huvittuneena ja vilkaisi Didiin arvellen, että tuo saattaisi vielä vetää pois halunsa syödä hänen kokkaamaansa ruokaa. Hän todella tuntui elävän eineksillä ja kaikella mahdollisimman nopealla, koska töissä ja hevosissa meni aikaa, eikä hänellä ollut suoranaista kiinnostusta ruuanlaittoon. Sillä kertaa hän kuitenkin oli velvollinen tekemään edes jotakin.
”Teen myös mainiota spagetti bolognesea”, hän tarjosi kysyvästi löydettyään kaapista sopivat ainekset.
”Mikäli kuivakaapista löytyy pastaa?”