Deep in my heart there's a trembling question

Catriona havahtui ajatuksistaan, posket edelleen hieman punoittaen.
Todennäköisesti hän unohtaisi tämän keskustelun myöhemmin, joten oliko sillä hittojakaan väliä? Hän voisi nauttia ruuasta ja katsoa vähän jalkapalloa. Ja istua tässä miehensä kanssa, melkein kuin heillä olisi illallistreffit.
Ei ole mitään syytä murjottaa.
"Voi olla, että muuten en... Voi olla, että muuten suurin osa ruuasta päätyy..."
Hän viittasi kädellään kohti pöytää.

Joaquim dippasi vielä lautasella olevan ranskalaisen ja ojensi sitä vaimonsa suuta kohti. Ehkä hänen pitäisi kysyä naisen lääkäriltä neuvoja. Hän halusi auttaa Catia toipumaan, ei tehdä naisen oloa pahemmaksi. Ehkä hän oli hyvin sokea monen muunkin asian suhteen elämässään kuin vain avioliittojensa.
"Tiedätkö tämän pubin tarinan?" hän kysyi antaakseen naiselle jotain muuta, mihin keskittyä.

Catriona yritti olla huolellinen, ja silti dippiä joutui suupielelle, kun hän poimi ranskalaisen parilla haukkauksella suuhunsa.
Hitto, ei se ollut niin valtavan iso asia. Entisessä elämässään hän olisi voinut kysyä, haluaisiko Quim nuolla sen pois. Siinä elämässä, jossa ilta olisi voinut jatkua mukaviin hetkiin makuuhuoneessa.
Tai olohuoneessa, jos he eivät olisi jaksaneet kavuta ylös saakka.
Hän pudisti päätään vastaukseksi kysymykseen ja kurtisti hieman kulmiaan.
"Haluaisin... Olisi mukava tietää, mitkä tiimit pelaavat."

Joaquim pyyhkäisi naisen suupieltä vaivihkaa peukalollaan, siivoten pois dipin, ja katsahti taakseen, televisioruutua kohti. Hänen isänsä oli aina ollut innokas jalkapallon seuraaja, mutta hänen tietonsa olivat rajoittuneita. Hän ei ollut koskaan tainnut olla kovin innokas urheilija.
"Minä kysyn", hän lupasi ja nousi ylös, siirtyen lähemmäs televisiota katsovaa joukkiota, tiedustellen kohteliaasti, mitkä joukkueet ruudulla juoksentelivat pallon perässä. Hetkeä myöhemmin hän saattoi välittää tiedon vaimolleen. Ehkä Catille se kävi paremmin järkeen.
"Tässä", hän tarjosi lisää ranskalaisia.

Catriona yritti vakuuttaa itsensä siitä, että pelkästään se, että hän istui pubissa katselemassa jalkapalloa, oli osoitus siitä, että elämä voisi palata takaisin entiselleen. Vaikka juuri tällä hetkellä Joaquim joutuikin syöttämään häntä kuin lasta. Tai linnunpoikasta.
"Ei Walesia", hän huomautti hieman pettyneesti, kun otti vastaan lisää ranskalaisia ja sotki samalla jälleen suupielensä. Yksi kerta saattoi olla tietyllä tapaa seksikäs, mutta tämä oli vain naurettavaa.
"Minun pitäisi... Minun pitäisi opettaa sinulle joskus säännöt."

"Sinä voisit tehdä niin", Joaquim lupasi ja pyyhkäisi naisen suupieltä uudelleen peukalollaan. Joskus muinoin sellainen olisi ehkä päätynyt lupauksesta raskaaseen suudelmaan, eivätkä he olisi selvinneet makuuhuoneeseensa asti. Hän oli tainnut joskus niksauttaa selkänsä, kun ei ollut malttanut edes ensimmäisiä portaita ylös.
Hän kieltäytyi ajattelematta, pitäisikö heidän tulevaisuutensa sisällään mitään sellaista.
"Taidan tietää lähinnä, että tavoite on potkia pallo vastustajan maaliin."

Muistaisikohan hän vielä säännöt? Vaikka suurin osa vanhoista muistoista olikin tallessa. Uudet muistot olivat niitä, jotka pakenivat hänen otteestaan, olivat kuin sormien lomasta valuva hiekka. Ja sitten olivat tietenkin kaikki ne muut asiat, jotka hän oli kadonnanut, niin kuin sanat ja sen, kuinka mikroaaltouunia tarkalleen käytettiin...
"Minun ei annettu pelata koulussa", hän muisti yhtäkkiä.
"Pureminen ei... Se ei kuulemma ollut reilu taktiikka."

Joaquimin tummissa silmissä tuikahti nauru, joka sai silmäkulmat viuhkottumaan naururypyille.
"Vaikka se kuulostaa niin tehokkaalta", hän sanoi lämpimästi ja nosti oluttuoppia, jotta Catin olisi helpompi juoda pillistä.
"Jalkapallo ei taida nykyisellään olla kontaktilaji. Ehkä meidän pitäisi pelata joskus, voisit näyttää minulle uusia pelitapoja."

Ehkä Joaquimin lapset pitäisivät jalkapallosta. Ehkä jopa Valentina, sillä Catriona ei ollut luopunut uskostaan siihen, että tytössä oli paljon muutakin kuin mitä tämä ilmensi ulospäin.
"Australialaisessa versiossa hypitään", hän muisti, ja muistaminen ilahdutti häntä niin, ettei häntä melkein haitannut, että hän joutui juomaan olutta pillillä.
"Minä tein näin... Tein näin joskus nuorena. Siitä piti... Siitä piti tulla nopeammin humalaan."

"Hypitään?" Joaquim toisti häkeltyneenä ja yritti hahmottaa, miten hyppiminen sopisi jalkapalloon. Hypittiinkö siinä juoksemisen sijasta? Kuin kengurut? Ei kai. Se olisi absurdia.
"Mistä piti, pillillä juomisesta? Onko sinulla muitakin niksejä jaettavana?"

"Niin", Catriona vahvisti, ja katsahti kohti ranskalaisia. Hetken hän harkitsi yrittävänsä vielä kerran niiden itsenäistä syömistä, sillä hänellä oli merkillisen hyvä olo, mutta lopulta hän tuli toisiin ajatuksiin.
Oli turha koetella onneaan.
"Pillillä juomisesta. Mutta ei se... Se ei oikeasti toimi niin", hän myönsi.
Kysymys sai hymyn häivähtämään hänen kasvoillaan.
"Minulla olisi... vaikka mitä. Minä en ollut fiksu nuori. Onneksi minun Addieni on."

Joaquim vastasi hymyyn. Hänestä oli ihana kuulla, kuinka Cat puhui tyttärestään.
Olisivatko he tässä, jos hän olisi suostunut ja yrittänyt antaa vaimolleen toisen lapsen? Ei, älä mene sinne.
"Mitkä ovat nuoruutesi tärkeimmät muistot?" hän kysyi tarjoten naiselle lisää ranskalaisia, dipaten niitä yksi kerrallaan. Muistoista puhuminen olisi hyvä, eikö?

Pienen hetken Catriona saattoi melkein unohtaa, ettei tämä ollut vain yksi pubi-ilta muiden joukossa. Jopa heidän entisessä elämässään Joaquim olisi voinut syöttää häntä, ja hän miestään, ja jossain vaiheessa jommankumman huulet olisivat koskettaneet syöttäviä sormia. Ja he olisivat voineet vetää puoleensa paheksuvia katseita käyttäytymällä kuin pahaiset teinit.
Nyt he taisivat saada osakseen vain sääliä.
"Minulla on niitä paljon", hän myönsi, ja haukkasi varovasti ensimmäisen puolikkaan ranskalaisesta, jota Joaquim tarjosi.
Siinä ajassa, joksi hän pysähtyi miettimään, mistä aloittaisi, yksi joukkuepaitaan pukeutuneista miehistä seisahtui yhtäkkiä heidän pöytänsä ääreen, tuoppi kädessään, ja taputti varoittamatta Joaquimin olkaa toverillisesti.
"Teet hienoa työtä, kaveri."

Joaquim kohotti katseensa hämmentyneenä ensin olalleen laskeutuneeseen käteen, sitten ylös käsivartta ja puhujan kasvoihin.
"Anteeksi?" hän kysyi muistaen viime hetkellä käyttää englantia ja laski kätensä alas, ennen kuin tökkisi Catia dipatulla ranskalaisella poskeen.
Hän oli luultavasti kuullut väärin, sillä paikallinen aksentti oli haastava.

Catriona jähmettyi aloilleen hämmennyksestä, hieman dippiä suupielessään.
Jalkapallomies ei näyttänyt millään tavalla uhkaavalta. Itse asiassa tämä vaikutti hyvin leppoisalta, tavalla, joka sai ajattelemaan, että ehkä tämä toimi opettajana paikallisessa koulussa. Tai valmensi junnujoukkuetta vapaa-ajallaan. Edes hienoinen, humalainen kiilto silmissä ei ollut pahantahtoinen, vaan puhtaasti sympaattinen.
Hän viittasi toisella kädellään kohti pyörätuolia.
"Ihan hiton hienoa, että pidät hänestä huolta. Minusta ei olisi samaan, ei millään pahalla. Vaikka kai sitä tuollaisissa tilanteissa täytyy sopeutua, vai?"

Joaquim seurasi kättä hämmentyneenä ja kurtisti kulmiaan vielä hämmentyneempänä, kun tajusi mihin mies viittasi. Mitä?
Hän pyyhkäisi hajamielisesti dippiä Catin suupielestä, ennen kuin käänsi katseensa jalkapallosta selvästi pitävään, uuteen tuttavuuteen, suoden tälle lempeän hymyn.
"Vaimoni oli hiljattain onnettomuudessa. Cat, tässä on...?" hän kysyi, kannustaen miestä esittelemään itsensä.

"Josh. Josh Hamill. Sama sukunimi kuin sillä Tähtien sodan kaverilla, tiedättekö?" mies esitteli itsensä ja ojensi kätensä kätelläkseen Joaquimia miehekkään ronskisti. Ensin näytti siltä, kuin hän aikoisi tehdä saman myös Catrionalle, mutta liike näytti jäävän kesken, ja lopulta liike muuttui kiusaantuneeksi heilautukseksi.
"Ei hitto, onnettomuudessa? Paska tuuri."
Miehen kasvoilla häivähti puhdas liikutus.
"Ei hitto sinä olet hyvä tyyppi... Mikä sinun nimesi olikaan, kaveri?"

Joaquim kurtisti kulmiaan epätietoisena siitä, kuinka oli diplomaattista toimia. Oliko Cat ahdistunut? Varmastikin oli. Miksi pyörätuoli sai ihmiset kohtelemaan naista kuin tämä ei olisi paikalla?
"Joaquim Silveira", hän vastasi vastaten samalla miehekkääseen kädenpuristukseen ja nyökkäsi tunnistukseksi sukunimelle, vaikka siitä kun hän katsoi Star Warsit tuntui olevan kokonainen elinikä. Miten hän voisi sisällyttää Catin keskusteluun? Tai huomauttaa, että hänen vaimonsa oli erittäin pätevä eikä tästä huolta pitäminen ollut mikään uhraus, nolaamatta ketään.
"En ole ennen tainnut vierailla tässä pubissa, oletko sinä, Cat?"

Catriona tiesi, mitä hän olisi halunnut vastata. Mutta hänen sydämensä hakkasi kipeästi, ja kun hän avasi suunsa, kurkussa tuntui kipeä möykky, joka lukitsi sanat sisäänsä.
Josh "Skywalkerin kaiman" myötätuntoinen ilme tuntui vievän viimeisenkin voiman hänen ajatuksiltaan, eikä hän lopulta osannut muuta kuin pudistaa hiukan päätään, samalla kun melkein kaatoi olutlasinsa käden nytkähtäessä omia aikojaan pöydällä.
Jalkapallomies tarkoitti varmasti hyvää, kun pudisti päätään ja puhahti:
"Ei hitto, minä varmaan ampuisin itseni, jos kävisi noin. On hiton hienoa, että-"
Ja sitten hänen ystävänsä kutsuivat häntä, pelissä oli kai tehty maali, ja hän taputti Joaquimin hartiaa lohduttavasti ennen kuin suuntasi liittymään iloiseen seurueeseen.
Catriona istui jähmettyneenä paikoillaan, posket punaisina hehkuen.

Joaquim tuijotti hetken sanattomana Joshin perään ja yritti käydä läpi keskustelua miettien, missä hänen olisi pitänyt sanoa jotain muuta. Tämä oli varmasti pahimman luokan epäonnistumisia aviomiehenä.
"Cat", hän vetosi kurottuen koskettamaan naisen käsivartta.
"Olen pahoillani. Hän ei varmasti tarkoittanut mitään pahaa", hän sanoi ja toivoi ymmärtäneensä itse väärin, mitä mies oli tarkoittanut sanoillaan.

Totta kai Catriona tiesi, ettei Josh ollut tarkoittanut pahaa. Itse asiassa tämä oli vaikuttanut vilpittömän myötätuntoiselta, ja sanonut vain ääneen sen, mitä moni varmasti ajatteli.
Joaquim oli pyhimys, joka piti hänestä huolta.
Hän räpäytti silmiään, ja hänen poskiaan poltti niin, että se teki melkein kipeää.
"Kotiin."
Nyt hänen nykäisevä kätensä todella kaatui olutlasin.

Joaquim yritti turhaan saada lasin kiinni, ennen sen kaatumista.
"Hyvä on", hän vastasi ja taputteli muutaman lautasliinan pöydälle leviävään olueen, ennen kuin se kaikki valuisi lattialle. Hän pyyhkäisi käsiä housuihinsa, tyhjensi tuoppinsa pitkällä kulauksella ja suoristautui sitten pöydän äärestä. Hän tarttui pyörätuolin kahvoihin puristettuaan kevyesti naisen olkaa ja työnsi tämän sitten varovasti pöydän takaa ja ihmisten lomasta kohti uloskäyntiä.

Catrionasta tuntui, että kaikki tuijottivat.
Ehkei se ollut totta. Ehkei kukaan katsonut. Kaikki olivat varmasti keskittyneet jalkapalloon.
Huone tuntui liian pieneltä. Seinät siirtyivät lähemmäs, puristautuivat häntä kohti, ja ikkunat kuroutuivat umpeen ja kaikki oli liian lähellä.
Hän halusi vain kotiin. Oli ollut typerää ajatella muuta. Tämä oli hänen omaa syytään. Ei olisi pitänyt lähteä ulos.
Posket olivat kuin tulessa, kurkku edelleen täynnä kipeää möykkyä.
"Q-Quim..."

"Mitä, Cat?" Joaquim kysyi ja pahoitteli pariskunnalle, joiden ohi hänen piti työntyä päästäkseen ulko-ovelle. Englannin kylmänkostea yöilma löi kasvoille, kun hän työnsi pyörätuolin ulos pubista ja lähti ylös katua, kohti kotia.
Onneksi matka ei ollut pitkä. Cat vaikutti olevan perinpohjin tolaltaan, ja Quim arveli naisen kaipaavan kodin yksityisyyttä ja turvaa.
"Onko kaikki hyvin?"

Pariskunnan kasvoilla häivähti sama säälivä ilme, joka yhtäkkiä piirtyi Catrionan mielessä kaikkien kasvoille.
Ampuisin itseni, jos minulle kävisi noin...
Hän tiesi, että he olivat ulkona, mutta koko hänen kehonsa tuntui kipeältä ja kireältä, eikä ilma tuntunut riittävän edes avoimella kadulla.
Hän heilautti ahdistuneesti kättään, yritti päästä käsiksi kaulaansa, jonka ympärille näkymättömät sormet olivat kietoutuneet. Keuhkot haukkoivat ilmaa, joka tuntui paenneen.

"Cat?" Joaquim kysyi huolissaan ja katsahti naista tämän olan yli. Jokin oli selvästi vialla.
Oliko nainen tukehtumassa? Mutta mihin?
Pitäisikö hänen kiiruhtaa kotiin vai pysähtyä selvittämään tilannetta?
"Cat?" hän vetosi uudelleen ja kiersi pyörätuolin eteen, "etkö voi hengittää?"

Kaikki oli hyvin, Catriona yritti vakuuttaa itselleen, vaikka koko hänen kehonsa huusi muuta jokaisella solullaan.
Näin oli käynyt ennenkin. Hän ei ollut kuollut.
Mutta voisi kuolla tällä kertaa.
Hän oli halunnut kuolla.
Lopeta.
Hänen rintakehänsä kohoili aivan liian nopeaan tahtiin, keuhkot imivät itseensä liikaa ilmaa kerralla.

"Cat", Joaquim vetosi ja tunsi itsensä naurettavan avuttomaksi ja riittämättömäksi.
"Hengitä kanssani, querida", hän pyysi ottaen korostetun pitkän, syvän henkäyksen ja kyykistyi pyörätuolin eteen hakien puhelinta taskustaan. Olisi parempi soittaa apua, ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Itse halusit kuolla.
Lopeta.
Minä ampuisin itseni, jos-
Lopeta...
Catrionan silmissä kipinöivät pienet tähdet, vaikka hän ioli melko varma, ettei sen pitänyt olla mahdollista. Kaupunkien valot häivyttivät tähdet. Oli ihmisiä, jotka eivät nähneet tähtiä koskaan.
Hengitä vain.
Halusit kuolla.
Lopeta.
Hän yritti karkottaa kaiken muun paitsi Joaquimin rauhallisen äänen mielestään. Hengitä. Sisään ja ulos.

Joaquim puristi Catin käden omaansa ja hengitti korostetun rauhallisesti.
"Hei, vaimoni ei voi hengittää kunnolla", hän sanoi hiljaa puhelimeen ja katseli naisen kasvoja.
"Hän loukkaantui hiljattain pahasti ja pelkään, että jokin on vialla."

Catriona olisi halunnut vain kotiin.
Pieni osa hänestä pelkäsi, että jos hän päätyisi vielä sairaalaan, hän ei pääsisi sieltä koskaan kotiin. Hän jäisi ikuisesti vangiksi valkoiseen huoneeseen täynnä piipittäviä laitteita.
Hän saattoi erottaa linjan läpi äänen, tai ainakin kuvitteli erottavansa. Varmasti ääni kyseli tarkentavia kysymyksiä, ja lupasi lopulta, että apua oli tulossa.
Hän keskittyi siihen, että ilma virtasi keuhkoihin, joissa ei olisi pitänyt olla mitään vikaa.

"Tule, Cat", Quim kutsui ja tarttui uudelleen pyörätuolin kahvoihin, lähtien työntämään pyörätuolia rivakasti kohti kotia. Onneksi matka ei ollut pitkä.
"Apua tulee kohta", mies lupasi ja toivoi olevansa oikeassa. Kun he pääsivät kotiin, hän nosti Catin pyörätuolista ja kantoi naisen ylös portaita olohuoneeseen.

Koti.
He olivat selvinneet kotiin. Kotona Catriona saattoi luottaa ainakin siihen, ettei kukaan tuijottaisi. Kukaan ei kertoisi, vaikkakin täydestä myötätunnosta, että ampuisi itsensä mieluummin kuin joutuisi kohtaamaan saman kohtalon.
Sitä ei ollut sanottu pahalla. Silti se oli tehnyt kipeää.
Kodin turvassa ja Elviksen pyöriessä autuaana sohvan ympärillä ahdistus alkoi hiljalleen purkautua surkeaksi, hyvin märäksi itkuksi.

Joaquim istutti vaimonsa upottavalle sohvalle huolestunut kurttu tummissa kulmissaan ja hieraisi partaansa. Ehkä hänen pitäisi ajaa se, mutta sillä tuntui olevan nyt hyvin vähän merkitystä.
"Cat, apu tulee pian", hän rauhoitteli helpottuneena siitä, että ainakin nainen oli elossa vielä.
Hän kuulosteli ovikelloa ja kyykistyi riisumaan vaimonsa kenkiä.
"Hengitä vain."

Heillä olisi voinut olla mukava ilta. Hetken oli ollutkin. Pienen hetken Catriona oli jopa unohtanut sen, ettei hänen kehonsa toiminut niin kuin ennen. Että se oli vain säälittävä... raunio. Jonka hän oli itse muuttanut romuksi.
Ajatus oli hirvittävän lohduton, eikä vähiten siksi, että myös Joaquim kärsi.
Elvis oli alkanut kantaa uhrilahjojaan heidän jalkoihinsa, mutta ovikellon kirkas ääni sai sen muuttumaan sähikäiseksi, joka syöksyi kohti portaita.

"Ole ihan rauhassa", Quim lohdutti Catia, asetti kengät sohvan vierelle ja laskeutui rivakasti alas portaita ulko-ovelle, päästäen ensihoitajat sisään. Hän johdatti kaksikon ylös portaita.
"Vaimoni oli hiljattain onnettomuudessa ja satutti itsensä pahasti. Olimme ulkona ja jokin on vikana, hän ei voinut hengittää", hän selosti hiljaa, huolta äänessään, ja toi avun sohvan luo oranssisävyiseen olohuoneeseen, nostaen kaksi uteliasta kissaa syliinsä ja pois tieltä.

Catrionan olisi tehnyt mieli pyytää, ettei Joaquim jättäisi häntä yksin. Mutta mitä muuta miesparka oli tehnyt, kuin seissyt hänen rinnallaan? Kantanut häntä huoneesta toiseen, auttanut kylpyhuoneeseen ja syömään.
Joaquim oli mahtava tyyppi, tai mitä nimitystä jalkapallomies olikaan käyttänyt.
Hän kohotti katseensa hieman häkeltyneenä kuullessaan askeleita, ja katseli vielä hämmentyneempänä, kuinka hyvin ystävälliseltä näyttävä, tummaihoinen nainen kyykistyi hänen eteensä samalla kun tämä hyvin vaalea, miespuolinen työkaveri jäi seisomaan parin askeleen päähän.
Ystävällisellä naisella oli ystävällinen ääni, jolla hän alkoi kysellä asioita, oireista ja onnettomuudesta ja kaikesta sellaisesta, samalla kun hän tutki saturaatiota ja asioita, joita Catriona ei osannut nimetä.

Joaquim seurasi vierestä levottomat kädet taskuihin sullottuna ja keinahteli kevyesti kantapäillään.
Oliko ollut väärin viedä nainen ulos? Ehkä se oli ollut liian pian. Hänen olisi pitänyt ajatella. Cat ei selviäisi vielä ruokailusta, ja kommentit olivat kamalia. Hänen olisi pitänyt osata vastata paremmin.
Ehkä oli tuhoontuomittu ajatus lähteä jonnekin. Hän ei osannut pitää vaimostaan huolta oikein.

Tällä kertaa kukaan ei syyttänyt Catrionaa siitä, että hän oli vain hysteerinen pikkuvaimo, joka haki huomiota mieheltään näin. Kukaan ei syyttänyt häntä mistään.
Paitsi hän itse.
Ja kun ensihoitaja, jonka nimi oli Clara tai Carla tai jotakin sinnepäin, suoristautui, ja esitti oman arvionsa siitä, että kaikki oli hyvin, ja että kyseessä oli todennäköisesti ollut vain paniikkikohtaus - mutta oli ollut hyvä ottaa yhteyttä, onnettomuustaustan vuoksi - hän tunsi syvää helpotusta.
Ei syytä lähteä sairaalaan.
Vain lepoa, ja olihan hänet jo ohjattu terapiaan? Hienoa. Ei ollut mitään syytä olla peloissaan.

Joaquim saattoi ensihoitajat takaisin ulos ja kiitti vilpittömästi näiden avusta. Oli helpottavaa varmistua siitä, että ei ollut tarvetta lähteä sairaalaan. Hän tunsi olonsa hyvin kädettömäksi vaimonsa kanssa, vaikka hän käsitteli työssään massiivisia apu- ja pelastusoperaatioita katastrofialueilla. Ehkä hänen pitäisi alkaa käydä aktiivisemmin terapiassa.
"Veisinkö sinut nukkumaan?" hän kysyi Catilta noustessaan takaisin olohuoneeseen. Ehkä lepo olisi hyväksi.

Oli kenties onni, että Catriona oli liian väsynyt tunteakseen häpeää siitä, kuinka aiheutti ihmisille jatkuvasti huolta. Ja kuinka hän oli vienyt ensihoitajien aikaa turhaan.
Elvis vaikutti loukkaantuneelta siitä, ettei sitä ollut huomioita, mutta näytti myös unohtavan nopeasti, ja keskittyi sen sijaan paiskomaan hiiriään.
Catriona katseli miestään hetken, silmät itkuisina.
"Tuletko sinäkin?"

"Tulen, totta kai", Joaquim lupasi ja kumartui nostamaan Catin takaisin syliinsä. Hän napsautti keskittyneesti valot sammuksiin matkalta, kun kantoi naisen ylempään kerrokseen ja laski tämän heidän sänkynsä laidalle.
"Vaihdetaanko sinulle yöpaita?" hän kysyi, ennen kuin ryhtyi riisumaan vaimoaan varovasti. Hän yritti hallita mielensä ja suhtautua askareeseen platonisella hyväntahtoisuudella. Cat tarvitsi nyt huolenpitoa ja turvaa.

Kaksi tai kolme kissaa seurasi heitä yläkertaan ja kaksi tai kolme niistä vaelsi takaisin alas ymmärtäessään, ettei yläkerrassa olisi herkkuja tarjolla.
"Joo", Catriona vastasi, ja ojenteli kiltisti niitä raajojaan, jotka suostuivat yhteistyöhön. Kylkeen oli muodostumassa mustelma kohtaan, joka oli kolahtanut lattiaan.
Mustelmat taisivat nykyään olla arkipäivää.
"Olen pahoillani, että pilasin iltamme, Quim."

"Et sinä ole pilannut mitään, Cat", Joaquim vastasi kärsivällisesti ja ujutti päällysvaatteet varovasti naisen yltä, vaihtaen ne pehmeään, pitkään yöpaitaan. Hän suoristi sen hihat huolellisesti ja etsi yöpöydän laatikosta hiusharjan, jota kuljetti tovin naisen hiusten lomassa.
"Käydään pesemässä hampaasi", hän tarjosi ja auttoi sitten Catin kylpyhuoneeseen.

Rutnii alkoi olla jo niin tuttu, että jopa Catrionan vielä toipuvat aivot muistuvat sen ulkoa. Entisessä elämässä, siinä, jossa kaikki oli hyvin, Joaquim olisi saattanut kantaa hänet sänkyyn. Mutta siinä elämässä tämän ei olisi tarvinnut auttaa häntä pesemään hampaita, ettei hän tökkisi ikeniään verille, eikä voiteen levitttämisessä kasvoille, ei yhtään missään.
Paitsi riisumisessa. Riisumisessa Quim olisi saanut auttaa.
"Ehhän sinä tahdo ampua itseäsi?" hän kysyi, samalla kun ojensi käsivarsiaan niin, että Joaquim voisi kantaa hänet sänkyyn ja päästä viimein omiin iltatoimiinsa.

"En tietenkään", Joaquim vastasi ja laski Catin vuoteeseen.
"Tarvitseeko sinun käydä vessassa?" hän varmisti suoristautuessaan ja sukaistessaan pöyheitä, hopeisia hiuksiaan. Olisiko Cat asunut mieluummin ammattimaisen hoitajan kanssa? Kokiko nainen ahdistavana ottaa vastaan hänen apunsa?
Quim veti kutittavan villapaidan päänsä yli ja viikkasi sen kaappiin, raapien niskansa ärtynyttä ihoa ja värähti viileydestä, joka tuntui luikertavan sisään jokaisen paikallisen rakennuksen ikkunoista.

Catriona pudisti päätään ja nykäisi peittoa paremmin päälleen. Hän jäi katselemaan miestään, ja kurtisti hieman kulmiaan.
"Sinulla on niskassa jotain", hän huomautti hieman huolissaan.
"Oletko raapinut sitä?"
Hänen vatsaansa kouraisi. Hänen olisi pitänyt olla rasvaamassa Joaquimin niska. Se oli ollut hänen tehtävänsä, kun hänen miesparkansa oli joutunut taipumaan viileän ilman edessä.

"Sitä on vain kutittanut", Joaquim rauhoitti ja veti t-paidankin päänsä yli, nakaten sen pyykkikoriin ja siirtyi kylpyhuoneen puolelle pesemään hampaansa. Hän tuijotti hajamielisenä kovin vanhaa peilikuvaansa, pyyhkäisi hopeisia hiuksia ja palasi sitten makuuhuoneeseen. Mies veti ylleen tyynynsä alla olleen, oliivinvihreän t-paidan ja pienten ananasten kirjomat pyjamahousut jalkaansa, ennen kuin kömpi peiton alle vaimonsa viereen.
"Nukutaan vain, querida."

Catriona tunsi epäonnistuneensa vaimona.
Hän oli luvannut, että huolehtisi miehestään. Siihen kuului niskan rasvaaminen. Ja kutittamattomien villapaitojen ostaminen. Hän muisti kysyneensä siitä Dellalta, ja tällä oli ollut jokin vastaus. Jokin villalaatu, jota John-Paul käytti, koska tälläkin oli herkkä iho.
Hänen pitäisi kysyä siitä.
Hän kiemursi lähemmäs miestään, yrittäen kiinni tämän kylkeen.
"Minä rakastan sinua, Quim, tiedäthän sinä sen?"

"Totta kai", Joaquim vastasi ja sammutti yöpöydän valon. Silmät tottuivat pian kaupungin pimeyteen, johon katuvalot jättivät aina purppuraisen harmaan kajon. Se oli hyvin erilaista pimeyttä kuin Fidzillä tai vaikka heidän Havaijin kodissaan, keskellä valtavaa valtamerta.
"Minäkin rakastan sinua, querida."

Ehkä se riitti.
Ehkä se, että he rakastivat toisiaan, riittäisi, ja he voisivat vielä korjata kaiken. Hän voisi vielä korjata kaiken.
Hän levittäisi taas rasvaa miehensä niskaan.
Ehkä lyhyt käynti ulkomaailmassa oli väsyttänyt hänet, tai ehkä se johtui fysioterapiasta, tai ehkä lääkityksestä, mutta hän taisi vaipua uneen ennen miestään. Ennen se oli tainnut olla harvinaisempaa, elleivät sitten puhelut pitäneet hänen kultaista miesparkaansa hereillä. Jälleen uusi katastrofi jossakinpäin maailmaa.
Kun hän havahtui, oli vielä pimeää. Hän erotti Joaquimin rauhallisen hengityksen, ja toivoi, todella toivoi, ettei hänen olisi tarvinnut herättää miestään.
Ehkä hänen ei tarvitsisikaan.
Quim tarvitsi unta.
Hän lähti hivuttautumaan kohti sängyn laitaa, hankalasti mutta sitäkin päättäväisemmin.
Pieni liike kerrallaan.
Ja sitten sängyn laita tuli vastaan, ja jokin kissanleluista päästi merkillisen rääkäisyä muistuttavan äänen, kun hän tömähti sen päälle. Vai oliko se ollut joku kissoista, joka oli nukkunut sängyn vieressä?

Joaquim havahtui hereille. Ensimmäisenä hän tavoitteli puhelintaa ja räpytteli tummia ripsiään sokaistuneena sen näytön valossa. Hän muisti vielä hyvin päivät, jona puhelimen näyttö oli pieni ja vihreä ja näppäimet oikeita nappeja. Hän muisti hyvin päivät, joina puhelin oli kiinni seinässä ja numerot valittiin liikkuvasta rullasta. Ehkä hän todella oli tullut vanhaksi.
Mutta ei puhelua. Hän selasi viestit siristäen silmiään kirkkaassa valossa ja tavoitteli sitten vaimoaan, kohottautuen istumaan ja hangaten kasvojaan.
"Cat?"

Hetken Catriona mietti, olisiko voinut pysytellä hiljaa.
Lattia ei ollut ollenkaan hullumpi, matto sängyn vierellä oli pehmeä. Oliko se ollut heillä aina, vai oliko se siirretty siihen varmuuden vuoksi? Della olisi saattanut tehdä niin.
"Quim", hän kutsui lopulta, poski pörröistä mattoa vasten painautuneena.
"Minä yritin päästä vessaan."

"Querida", mies vetosi ja kiipesi sängystä, manaten hiljaa portugaliksi kun kolautti varpaansa sängynjalkaan. Hän kiersi sängyn ja kumartui nostamaan Catin lattialta syliinsä, toivoen, ettei nainen ollut murtanut luita tai saanut aivotärähdystä.
"Sinun pitää herättää minut. Satutat vain itsesi", hän sanoi ja napsautti kylpyhuoneeseen valot räpytellen silmiään niiden kirkkaudessa.
Hän nosti pöntön kannen ja tuki naisen itseään vasten, kun auttoi tämän vaatetusta pois tieltä ja varmisti, että Cat pääsi istumaan alas.
"Annan sinulle yksityisyyttä", hän lupasi.

Toisen hetken, jonka Quimilta vei kiertää sängyn ympäri, Catriona harkitsi, voisiko pyytää miestä jättämään hänet vain siihen. Ei mitään hätää, rakas, jatka vain unia, minä voin kyllä nukkua tässä. Hän oli joskus rauhoitellut miestään erityisen levottomana yönä, kun uni oli paennut hänen otteestaan. Nuku vain, minulla ei ole hätää.
Mutta se oli ollut aikoja sitten.
Hän hautasi hetkeksi kasvonsa miehensä kaulaa vasten, kun kylpyhuoneen kirkas valo syttyi. Se tuntui porautuvan suoraan verkkokalvojen läpi, ja vain korostavan hänen onnettomuuttaan.
Kuin pieni lapsi.
"Lupaan olla kaatumatta", hän mutisi hiljaa.

Joaquim katsahti Catia levottomana ja nyökkäsi sitten, perääntyen huoneesta ja sulkien oven.
"Kutsu minua, kun tarvitset apua", hän sanoi puun läpi. Häntä pelotti samaan aikaan jättää Cat, joka voisi satuttaa itsensä, mutta hänen oli pakko suoda vaimolleen yksityisyyttä ja itsenäisyyttä.
Avuttomuuden täytyi satuttaa Catia.
Ja hänen täytyisi hankkia vaimolleen laidallinen sänky. Ehkä jokin sairaala suostuisi lainaamaan sellaista? Cat ei voisi tipahdella sängystä tällä tavalla.

Catriona ei ollut koskaan ollut ollut erityisen häveliäs. Hän oli siirtynyt hyvin nopeasti heidän suhteessaan vaiheeseen, jossa kylpyhuoneen jakaminen aamuisin ei ollut ollut minkäänlainen häpeä.
Silti nyt siihen, ettei hän kyennyt käymään itse edes vessassa, tuntui kulminoituvan tilanteen onnettomuus. Hänen miesparkansa joutui heräämään ja kantamaan hänet kylpyhuoneeseen.
Se, että hän yritti juoda mahdollisimman vähän, ei ollut auttanut.
Oli pieni voitto, että hän pystyi sentään vetämään vessan itse. Olikohan se tuntunut samanlaiselta voitolta vuosikymmeniä sitten lapsuudessa?
Laskiessaan katseensa jalkoihinsa hän tunsi ensin sydämensä muljahtavan ja sitten kyynelten kihoavan silmiinsä.
Tämäkin vielä.
"Quim..."

Joaquim avasi kylpyhuoneen oven ja kurkisti sisään, toivoen ettei nainen ollut kaatunut ja satuttanut itseään.
"Mitä, Cat?" hän kysyi huolta tummissa, valosta siristyvissä silmissään ja juoksutti katsettaan huoneen ympäri nähdäkseen, mistä oli kyse.
Mistä hän voisi rakentaa väliaikaisen laidan sänkyyn? Ehkä hän voisi ainakin rakentaa sohvatyynyistä tai varapatjoista tai jostakin pehmusteen Catin puolen lattialle.

Catriona katseli kultakalakuvioituja alushousuja, joita ei muistanut ostaneensa. Ne näyttivät niin uusilta, että ne saattoivat olla Dellan hankintoja. Ehkä joululahja. Della osti aina hyvin käytännöllisiä joululahjoja.
Kultakaloilla oli kalankasvoillaan hyvin myötätuntoinen ilme.
"Minun kuukautiseni näyttävät alkaneen", hän vastasi, niin väsyneenä, ettei jaksanut edes ottaa universumin viimeistä läimäisyä kovinkaan raskaasti.
Tietenkin. Hah.

Joaquimin katse laskeutui kultakaloihin ja hän ymmärsi. Aivan.
Hänen pitäisi olla tässä paljon asiantuntevampi tyttöjään varten. Kuka tiesi, vaikka Stella olisi hänen luonaan, kun nuorimmainen ottaisi tämän askeleen. Gianna oli ollut Valentinan tukena.
Mies astui takaisin makuuhuoneen puolelle ja palasi puhtaiden alushousujen kanssa, kyykistyen sitten etsimään kylpyhuoneen kaapista siteitä.
"Tämäkö?" hän varmisti Catilta, ennen kuin palasi vaimonsa luo ja auttoi tätä vaihtamaan uudet alushousut.

Entisessä elämässään Catriona oli ajatellut samaa siinä vaiheessa, kun hänestä oli tullut äitipuoli. Hän oli käynyt loputtomia keskusteluja sisarensa kanssa, pyytänyt tätä lukemaan hänelle artikkeleja, joissa asiaa käsiteltiin. Että hän osaisi olla tukena, jos niin joskus kävisi.
Hän oli ollut idiootti.
"Niin", hän vastasi miehelleen, eikä voinut olla miettimättä, että oli oikeastaan lohduttavaa olla tuntematta mitään.
Ehkä se iskisi myöhemmin.
"Ne pitää laittaa likoamaan kylmään."

"Hyvä on", Joaquim nyökkäsi ja auttoi Catin jaloilleen, käsivarsi naisen selän ympärillä, jotta saattoi auttaa alushousut kunnolla tämän jalkaan, suoristaa yöpaidan helman ja nostaa tämän sitten syliinsä.
Hän kantoi vaimonsa takaisin sänkyyn ja veti peiton varovasti tämän päälle, täytti yöpöydällä olevan nokkamukin kylmällä vedellä ja palasi sitten kylpyhuoneeseen kehittelemään jotakin, missä liottaa vaatekappaletta.
"Nuku vain, querida."

Hetken Catrionan olisi tehnyt mieli viskata nokkamuki seinään, täydentämään vaikutelmaa avuttomasta lapsesta. Eikö Joaquim ollut maininnut, että Valentina oli tehnyt niin lapsena?
Hänellä oli ikävä lapsia, jotka eivät edes olleet hänen.
Hän ei sulkenut silmiään, vaan jäi katselemaan pimeyteen heijastuvia värejä. Elvis oli palannut, ja torkkui heidän sänkynsä jalkopäässä.
"Minä olen... Olen valmistautunut sitä varten. Jos Stellalle käy näin, kun hän on meidän luonamme", hän totesi hetken hiljaisuuden jälkeen.

"Niinkö?" Joaquim kysyi ja tunsi hellyyden särkevän sydäntään.
"Siitä olen onnellinen", hän sanoi palatessaan makuuhuoneeseen käsiään kuivaten. Kultakalahousut saivat liota ämpärissä.
"Olisit varmasti parempi tuki kuin minä." Vaikka hän toivoi, ettei niin tapahtuisi vuosiin. Stella oli viimeinen hänen lapsistaan, joka todella oli vielä lapsi.
Mies palasi vuoteeseen vaimonsa viereen ja möyhi tyynyä päänsä alle.

"Niin", Catriona vastasi, ja asetteli varovasti kätensä peitteen päälle.
Pikkuinen Stella. Tietämättään hän toivoi samaa. Hänen silmissään Stella tulisi ikuisesti olemaan pieni, aurinkoinen tyttö, joka rakasti uimista ja delfiineitä.
Hän käänsi päätään ja katseli miehensä hahmoa huoneen hämärässä.
"Sinä et voisi olla huono missään, Quim."

Quim oli eri mieltä. Hän oli toivottoman huono aviomies.
"Onko sinulla kaikki hyvin?" hän kysyi vaimoltaan ja kosketti tämän hiuksia, silittäen niitä taakse kasvoilta. Kai se oli sopivaa? Miten hän toivoi, ettei hänen kosketuksensa ahdistaisi Catia tai toisi mieleen kamalia, traumaattisia kokemuksia.
"Tarvitsisitko särkylääkettä tai kuumavesipullon?"

"Ei kiitos. Minulla on kaikki hyvin", Catriona vakuutti.
Ei ollut mennyt kovinkaan pitkään siitä, kun hän oli ollut vielä kiinni kipupumpussa, ja nytkin hänen lääkitykseensä taisi kuulua aimo annos kipulääkkeitä, sillä parantuvat raajat särkivät. Tai ehkä kaikki tapahtunut oli vain laittanut asiat mittasuhteisiin, niin että kuukautiskivut eivät olleet enää niin paha juttu. Hänelle itselleen. Della kärsi niistä aivan valtavasti.
Olikohan Dellakin juuri nyt hyvin kipeänä kotona? Hänen pitäisi soittaa sisarelleen. Muttei ehkä keskellä yötä.
"Mutta tahtoisin kainaloon."

Joaquim kierähti lähemmäs ja veti Catin kylkeensä, kiertäen toisen käsivarren naisen ympärille. Ehkä oli hyväkin nukkua näin: hän voisi havahtua hereille, jos Cat olisi tipauttamassa itsensä uudelleen sängystä.
Ehkä hänen olisi pitänyt vielä nousta etsimään patjaa naisen puolen lattialle? Olisi kamalaa, jos nainen murtaisi hädintuskin parantuneet raajat uudelleen, koska hän ei osannut pitää tästä sitäkään vähää huolta.
"Nuku hyvin, querida."

Catriona hautasi kasvonsa Joaquimin kaulaa vasten ja hengitti sen tuoksua, ja tuhahti sitten melkein kuin aivastaen.
"Parta kutittaa", hän huomautti, muttei myöskään tehnyt elettäkään siirtyäkseen kauemmas.
Hän oli kaivannut tätä valtavasti. Mahdollisuutta nukkua vierekkäin. Vaikka hän olikin varmasti likainen ja paha ihminen.
Ehkä hän voisi olla ajattelematta sitä tämän yhden yön.

Hän kohotti kasvojaan niin, ettei lyhyen parran peittämä leuka hangannut Catin ihoa vasten yhtä selvästi. Hän ei ollut varma, miksi hän kieltäytyi ajamasta partaansa. Jokin kapinan ele kosmisia voimia vastaan, jotka murensivat elämää hänen altaan.
Käsi silitti naisen selkää rauhallisin, hajamielisin vedoin ja Joaquim painoi silmänsä kiinni, vaikka uni tuskin tavoittaisi häntä hetkeen.
Ehkä oli parempi ajatella työasioita.

Catriona yritti keskittyä miehensä hengitykseen ja toivoi, että uni suostuisi ottamaan hänet vielä huomaansa. Mutta jostain syystä Quiminkaan hengitys ei rauhoittunut tuomaan yöhön tuttua, turvallista rytmiä, jota hän oli usein kuunnellut maatessaan itse valveilla.
"Quim", hän kutsui, kun hiljaisuutta oli kestänyt jonkin aikaa, ja joku kissoista oli hypännyt heidän seurakseen vuoteeseen.
"Nukutko sinä?"

Joaquim liikahti ja hieraisi kasvojaan, raottaen silmiään. Joskus hän kaipasi todellista, luonnollista pimeyttä.
"Mikä on?" hän kysyi karheasti ja raapi niskaansa, joka varmaan punoitti komeasti talven jälkeen kaikesta ärsytyksestä.
"Pitääkö päästä uudelleen vessaan?" Mies kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan valmiina toimimaan nopeasti, jos kyseessä olisi hätätilanne.

Catriona räpäytti silmiään pimeässä.
"Mitä? Ei, ei", hän vakuutti, ja ojensi toista kättään kutsuen miestä takaisin viereensä.
"Ei ole mitään hätää. Minä en vain... En vain saanut unta", hän selitti, melkein anteeksipyytävästi. Oliko hän sittenkin tulkinnut väärin, ja mies oli ollut sikeässä unessa?
"Herätinkö sinut?"

Joaquim vajosi takaisin selälleen ja nyki tyynyä paremmin päänsä alle.
"Et herättänyt", hän vastasi ja hieroi silmäänsä, kasaten kaoottisesti harhailevia ajatuksiaan.
"Mitä mietit?" mies jatkoi ja asetti päänsä niin, ettei parta raapisi naisen ihoa turhan pahasti.

Catrionan kulmat painuivat hieman kurttuun.
"Yleensä sinä nukkuisit", hän huomautti melkein toruvasti, ja vei kätensä silittämään Joaquimin rintakehää tämän paidan läpi. Siitä hän oli onnellinen. Että hän pystyi vielä silittämään. Ja pitelemään kädestä.
"Miksi et saanut unta?"

"Eu não sei", Joaquim vastasi toista olkaansa kohauttaen. Kai hänen mielessään oli liikaa vilinää: Cat, hänen perheensä, hänen tiiminsä ja tiimin tämänhetkinen työkenttä Kaakkois-Aasiassa.
"Mikset sinä saa unta?" hän kysyi takaisin ja silitti vaimonsa selkää antaen katseensa vaeltaa katuvalojen raidoittamassa katossa.

"Minä saan hyvin harvoin unta", Catriona huomautti, ja jätti kätensä lepäämään miehensä rintakehälle. Vaikka ehkä se ei pitänyt enää paikkaansa. Kiitos lääkkeiden, hän yleensä nukahti nopeasti, ja nukkui hyvin, ellei sitten sattunut heräämään kipuihinsa. Tai painajaisiin.
Hän näki nykyään painajaisia hyvin usein.
"Mitä sinä mietit, Quim?"

"Töitä, lähinnä", Quim vastasi.
"Tiimini on parhaillaan Indonesiassa." Luonto oli ollut julma edelliset kuukaudet, ja saaret tarvitsivat nyt kipeästi apua. Mutta hänen paikkansa oli nyt tässä, huolehtimassa vaimostaan. Vaikka hän tunsikin epäonnistuvansa siinä päivittäin.
"Mitä sinä mietit?" hän kysyi takaisin.

Catrionan vatsaa vihlaisi syyllisyydestä.
"Kuinka heillä sujuu?" hän kysyi, samalla kun haki parempaa asentoa miehensä kyljestä. Hän oli aina samaan aikaan ihaillut että kammonnut työtä, jonka Joaquim oli ottanut elämäntehtäväkseen. Olisi ollut paljon helpompi ihailla, jos kyse ei olisi ollut hänen omasta aviomiehestään.
Sellainen oli itsekästä ajattelua.
"En muista", hän vastasi ja koukisti sormiaan Joaquimin rinnalla.
"Tahtoisitko sinä palata töihin?"

"Ei, minun paikkani on tässä", Joaquim rauhoitti. Tämä oli hyvä tilaisuus hänen tiimilleen kasvaa ja kehittyä, ottaa oikeaa vastuuta. Hän auttoi parhaansa mukaan puhelimen välityksellä ja teki mitä saattoi etäyhteyksien päästä.
"He selviävät kyllä." Ehkä tiimi olikin kaivannut olosuhteiden pakkoa kasvaa vastuuseensa.
"Me voimme vain keskittyä sinun toipumiseesi."

Catriona nielaisi ja hieraisi nenänpäätään vasten miehensä kaulaa. Tarkoitittko Quim todella sitä, vai sanoiko tämä niin vain, koska koki sen velvollisuudekseen? Koska hän oli ollut typerä, itsekäs olento, joka oli omalla typeryydellään sitonut miehensä väkisin itseensä.
Melkein kuin naiset, jotka hankkiutuivat tahallaan raskaiksi.
Paitsi että he olivat jo naimisissa.
"Mutta tahtoisitko? Jos sinun ei tarvitsisi... Jos ei olisi huolta minusta."
Hän kysyi, vaikka pelkäsikin vastausta.
"On olemassa... On olemassa ihan mukavia paikkoja. Della toi minulle esitteitä, en tiedä... en ole varma, missä ne ovat, mutta hän toi niitä."

"En", Joaquim vakuutti.
"Haluan olla kanssasi." Ehkä tämä oli kolmas mahdollisuus hänelle olla parempi aviomies. Tällä kertaa hän ei hylkäisi vaimoaan yksin. Catin ei tarvitsisi hakea rakkautta muualta tai olla niin onneton ja yksin, että kuolema olisi parempi vaihtoehto.
"Kaikki tulee olemaan paremmin jatkossa."

Catriona oli siitä hirvittävän helpottunut, ja se sai hänen olonsa tuntumaan vain entistä syyllisemmältä.
"On... On olemasa ihan hyviäkin paikkoja", hän jatkoi, vaikkei olisi halunnut.
Mutta Joaquimin oli tiedettävä, että oli olemassa vaihtoehto, jossa tämän ei tarvinnut herätä yöllä auttamaan vaimoaan vessaan.
"Sellaisia joissa on... Kaikenlaista toimintaa. Taideterapiaa. Jotakin sellaista, luulisin."

"Cat", Joaquim huokasi ja hieraisi kasvojaan.
"Haluan olla kanssasi enkä ole menossa minnekään tai laittamassa sinua laitokseen." Tai mitä ikinä nämä 'hyvät paikat' olivatkaan. Catista olisi varmasti pidetty niissä parempaa huolta kuin mihin hän pystyi. Nainen ei tipahtelisi sängystä tai saisi paniikkikohtauksia, joissa hän ei osannut auttaa.

"Minä en syyttäisi sinua", Catriona vakuutti, jo hieman epävarmempana.
"Minä en... Quim, en vain halua, että sinusta tuntuu, että mieluummin ampuisit itsesi."
Tuntui miltei kohtalon julmalta ivalta, että hänen muistinsa oli ottanut varovaisia askeleita kohti parempaa, niin etteivät kaikki uudet muistot kadonneet. Ja kaikista muistoista juuri nämä olivat päättäneet jäädä.
Ehkä hyvätkin muistot alkaisivat painua taas mieleen.

"Minä en tunne niin", Quim vastasi ja hankasi kasvojaan, jotka tuntuivat kovin vanhoilta nykyään.
"Minä haluan olla kanssasi ja rakastan sinua." Ehkä hän ei sanonut sitä oikein. Tai ehkä se ei välittynyt hänen teoistaan. Se ei varmaankaan olisi yllättävää, kun otti huomioon, miten sokea hän oli ollut Giannan onnettomuudelle.
"Ja teen parhaani auttaakseni sinua toipumaan."

Catriona olisi halunnut inttää vastaan. Et ehkä tunne niin nyt, mutta entä, jos tilanne ei parane koskaan? Jos hän olisi ikuisesti yhtä avuton?
Ehkä oli turha ajatella niin pitkälle.
"Quim, jos... Jos voisit, jos se olisi mahdollista, vaihtaisitko tämän elämän siihen, että olisitte vielä onnellisia ja yhdessä Giannan kanssa? Perheenä?"

"En tietenkään", Quim vastasi suostumatta edes harkitsemaan muunlaista vastausta. Catin ei pitäisi joutua pohtimaan tuollaisia. Eikä hän aikoisi myöskään pohtia asiaa.
"Särkeekö sinua kovasti? Voin käydä hakemassa sinulle", hän lupasi ja sukaisi hopeisia hiuksiaan.
"Tai teetä."

Catriona nielaisi ja pudisti päätään.
"Minulla on tässä oikeasti hyvä", hän vakuutti, ja kietoi toista käsivarttaan paremmin Joaquimin rinnan yli kuin peläten, että mies nousisi hänen viereltään.
Vaikka ehkä tämä kaipasi mahdollisuutta jaloitteluun.
"Olisitko sinä tahtonut teetä?"

"En, en", Joaquim rauhoitteli. Hän oli vain halunnut harhauttaa Catin pois puheenaiheesta, joka ei toisi kuin tuskaa.
"Onko sinulla jotain mielen päällä?" hän kysyi pohtien, mikä oli pitänyt hänen vaimonsa hereillä tällä kertaa ja piti edelleen. Ehkä hänen pitäisi oppia vakuuttamaan nainen paremmin siitä, että tämä oli rakastettu. Ehkä hän ei ollut koskaan onnistunut siinä, ja siksi Cat oli niin onneton.

Catrionan olisi ehdottomasti pitänyt antaa Quimin nukkua. Voi taivas, miten hän toivoi, että olisi voinut nousta aamulla ensimmäisenä ja laittaa miehelleen aamupalaa. Joka todennäköisesti palaisi tai menisi pilalle jotenkin muuten, ja lopulta Quim joutuisi joka tapauksessa kokkaamaan heille, mutta ajatus oli hänestä tärkeä.
"Minä haluan vielä laittaa sinulle aamupalaa", hän vastasi, kurtisti kulmiaan, ja jatkoi sitten:
"Minä... Minulla oli hetken mukavaa. Pubissa. Se tuntui melkein normaalilta."

"Minullakin oli mukavaa", Joaquim vastasi.
"Olen pahoillani, että ilta päättyi niin. Mutta voimme tehdä niin uudelleen ja ehkä se ilta on hieman parempi." Hän ainakin voisi yrittää pitää hyväntahtoiset juhlijat kaukana niin, että kukaan ei pahoittaisi nyt hänen vaimonsa mieltä ja aiheuttaisi paniikkikohtausta.

Catriona pudisti päätään.
"Ei se... Ei se ollut sinun vikasi. Tai kenenkään. He... olen varma, että he tarkoittivat..."
Kaikki olivat varmasti tarkoittaneet vain hyvää, ja hän oli ollut hölmö, kun oli ottanut siitä itseensä, eikö niin?
"Minä... en haluaisi nolata sinua", hän jatkoi hetken tauon jälkeen.
"Sotkea kaiken aikaa."

"Et sinä nolaa minua", Quim vakuutti kärsivällisesti. Käyttäytyikö hän kuin nolaisi? Tai hän haluaisi ampua itsensä? Mikä sai Catin epäilemään hänestä sellaista jatkuvasti?
Olisiko hänen pitänyt kertoa useammin rakastavansa vaimoaan? Vai riippuiko se teoista? Mitä hän voisi tehdä?
"Kaikki on hyvin, querida."

Catriona ei ollut siitä aivan yhtä vakuuttunut.
Hän kaateli tavaroita, sotki ja oli kaikin mahdollisin tavoin kuin avuton pikkulapsi. Ihmiset olivat katsoneet heitä säälien, ja hän oli melko varma, että ainakin muutaman katse oli näyttänyt ihmettelevän, kuinka niin mukavannäköinen mies oli joutunut loukkuun niin ikävään tilanteeseen.
Koska mukavannäköisellä miehellä oli typerä vaimo.
"Ehkä voisin sittenkin ottaa teetä, Quim."

"Käyn keittämässä", Quim lupasi ja vääntäytyi ylös sängystä tohtimatta katsoa kelloa. Mutta eipä sillä kai ollut nyt merkitystä, kun kukaan ei odottanut heitä aamuisella ja he viettivät päivänsä kotona, silloin kun hän ei vienyt Catia terapiaan tai lääkärille tai vaikka sisarensa luo käymään.
Hän laskeutui alakertaan, oli kompastua kissaan ja sytytti keittiöön valot räpytellen kirkkaudessa. Hetkeksi hän vajosi istumaan keittiön lattialle, pää polviin tuettuna, toivoen ettei Cat tippuisi sängystä tai hätääntyisi hänen poissaollessaan.
Teepannu vihelsi kotoisasti, ja Quim saattoi nousta takaisin yläkertaan höyryävä teekuppi mukanaan.

Catriona alkoi tottua siihen, että teki hän mitä hyvänsä, hän tunsi kalvavaa syyllisyyttä. Nyt hän ei tosin ollut varma, johtuiko vihlonta kuukautisista vai siitä, että hänellä oli huono omatunto.
Ehkä molemmista.
Quimin ollessa poissa hän saattoi keskittyä hetken siihen, että kannusti itseään olemaan parempi vaimo - sekä taistelemaan kyyneleitä vastaan. Nykyisin hän ei edes tiennyt, mitä milloinkin itki, ja se oli turhauttavaa.
Hän ei halunnut itkeä kaiken aikaa.
Askeleet kuullessaan hän käänsi katseensa ovelle.

Joaquim työnsi makuuhuoneen oven pehmeästi kiinni takanaan ja oli ojentamassa kupin Catille, kun muutti mielensä. Se oli kaunis, pyöreälinjainen keväänvihreä kuppi, jossa oli siroja päivänkakkaroita. Ja se päätyisi luultavasti nurin sänkyyn tai lattialle.
Niinpä mies poimi nokkamukin yöpöydältä, kaatoi veden vessan lavuaariin ja korvasi sen teellä. Hän varmisti kannen olevan kiinni kunnolla ja ojensi sen sitten vaimolleen.
"Varovasti, ettet polta suutasi", hän kehoitti, kun kiipesi takaisin omalle puolelleen sänkyä.

Catriona oli kai liian väsynyt pahoittaakseen mielensä nokkamukista.
"Teitkö tätä lapsillesi?" hän kysyi hajamielisesti, kun tuki mukin vatsaansa vasten. Hänellä oli epämääräinen muistikuva myyntipuheesta, jossa oli kehuttu mukin kahta kahvaa ja sen kykyä kestää myös lämpimiä juomia, mutta se lipui nopeasi hänen mielestään.
"Ei teetä. Mutta mehua tai maitoa keskellä yötä, kun he olivat pieniä."

"Melko harvoin", Joaquim vastasi pöyhien tyynyä päänsä alle ja ojensi jalkansa suoraksi paksun täkin alle. Normaalisti hän oli tottunut nukkumaan vain ohuen lakanan jos senkään kanssa, mutta täällä hän suosi täkkiä kesäisinkin. Muutettuaan hän oli käyttänyt talvivaatteita läpi kesän.
"Usein pyyntö oli vain tekosyy olla hereillä tai tulla huomioiduksi, joten usein viivyin heidän kanssaan hetken, silittämässä heidän hiuksiaan tai selkäänsä, kunnes he nukahtivat uudelleen."

"Minä tein sitä paljon isälle", Catriona myönsi, kallistellen hajamielisesti mukia niin, että tee sen sisällä pyörteili liikkeen mukana.
"Olin kamalan hankala lapsi, ja taisin valvottaa häntä ihan liikaa. Minulla oli öisin muka aina jokin vialla, ja yleensä hän lopulta heltyi ja otti minut viereensä sohvalle, niin että edes Della olisi saanut nukkua."
Hän kohotti nokkamukia varovasti ja jäi katselemaan, kuinka ulkoa kajastuva, kelmea valo tarttui teehen.
"Sen täytyi olla kamalan raskasta hänelle, mutta minä tunsin silloin olevani maailman tärkein pieni tyttö."
Hän rakasti perhettään vilpittömästi, mutta ei ollut aina ollut helppoa kasvaa osana niin suurta lapsijoukkoa, varsinkin, kun oli pienempiä sisaruksia, jotka vaativat huomiota. Della oli tainnut kärsiä siitä kaikkein eniten.

Joaquim kuunteli myötätuntoisena ja silitti vaimonsa käsivartta. Hänestä oli aina ihana kuulla Catin lapsuudesta ja elämästä, ennen kuin he olivat tutustuneet.
"Vanhemmilleen lapset ovat maailman tärkeimpiä pieniä tyttöjä ja poikia", hän vastasi lempeästi. Lasten määrästä riippumatta. Ainakin pitäisi olla.
"Gianna ei koskaan täysin arvostanut ratkaisuani. Hän halusi opettaa lapset nukuttamaan itse itsensä ja pysymään sängyissään."

"Se meinasi joskus unohtua, kun oli sellainen sisaruslauma", Catriona myönsi.
"Vaikka ei niinkään minulta, olen ollut aina... äänekäs. Dellalla... Dellalla oli joskus vaikeampaa. Varmaan, koska hän ei saanut olla hetkeäkään yksin huomion keskipiste."
Ja hän oli ollut aina heistä kahdesta se, joka veti huomion puoleensa. Kiltti, hiljainen ja huolellinen sisko oli jäänyt helposti vähemmälle huomiolle.
Della oli aina osannut pitää huolen itsestään.
"Minä luulen... Luulen, että vanhempani yrittivät sitä myös. Aluksi."

Hän oli aikeissa kysyä, oliko Cat tehnyt niin, mutta ehti estää itseään viime hetkellä. Tietenkään ei ollut. Cat ei ollut kasvattanut Addieta.
"Valentina on ollut pahoilla mielin samasta", Quim jatkoi raapaisten kyömyn nenänsä pieltä, "vaikka hänellä on vain kaksi sisarusta, joiden kanssa jakaa vanhempien huomio." Hän ei ollut varma, mistä keskimmäisen lapsen paikoin hyvin syvä onnettomuus kumpusi. Ehkä Valentina koki jäävänsä sisarustensa varjoon jossain muussa kuin huomiossa.

Catriona laski mukin nojaamaan takaisin vatsaansa vasten. Se hohkasi kevyesti lämpöä ja tuntui merkillisen lohdulliselta. Melkein kuin kupillinen kaakaota joskus vuosia sitten.
Kyllä kaikki järjestyy, Cat.
"Quim, milloin me voisimme matkustaa?" hän kysyi sitten, katsahtaen miestään.
"Minä... Minusta olisi mukava nähdä lapsiasi."
Ja Quim kaipasi näitä varmasti valtavasti.

"Ei meillä ole kiire", Quim rauhoitteli.
"Voimme pohtia matkustamista sitten, kun lääkärisi ja terapeuttisi ovat sitä mieltä, että se on hyvä ajatus." Hän ei voisi olla uudelleen tilanteessa, jossa oli sokea vaimonsa pahalle ololle ja tämä joutuisi turvautumaan äärimmäisiin keinoihin ratkoakseen sitä. Hän ei ollut tiennyt edes mitä tehdä vaimonsa paniikkikohtaukselle.
"Minne sinä haluaisit matkustaa?"

Sitten kun. Sanaparista oli tullut jossakin viikkojen kuluessa Catrionan vihollinen. Sitten kun pääset sairaalasta. Sitten kun voit paremmin. Sittenkunsittenkunsittenkun.
Entä, jos niin ei koskaan tapahtuisi?
"Minä voin ihan hyvin", hän vetosi kärsimättömästi.
Niin hyvin, kuin tällaisessa tilanteessa oli mahdollista.
"Tahtoisin... tahtoisin, että pääsisit näkemään lapsiasi."

"Älä murehdi siitä", Quim vetosi. Catin pitäisi keskittyä omaan toipumiseensa eikä holhoamaan hänen perhesuhteitaan. Hänen lapsensa olivat hänen vastuunsa, ja hän oli puhunut viimeksi eilen Ninon kanssa Skypessä. Stellakin oli pyörähtänyt ruudulla raidallisessa topissa ja kovin pienissä shortseissa.
"Keskitytään vain fysioterapiaasi ja psykiatrin käynteihin."

Catriona kurtisti kulmiaan.
"Sanot aina noin", hän muistutti, samalla kun ojensi kättään laskeakseen mukinsa yöpöydälle. Se humahti komeasti ohi ja kolahti lattialle, mutta sillä ei ollut väliä, sillä tee ei läikkyisi.
Ihmeellisiä olivat nokkamukit.
"Minä en halua keskittyä niihin. Haluan..."
Jotakin muuta.

Joaquim olisi voinut huomauttaa, että hän sanoi niin sen jälkeen, kun hänen vaimonsa oli yrittänyt tappaa itsensä ja melkein onnistunut. Mutta se olisi luultavasti ollut huono ajatus.
"Mitä sinä haluat, Cat?" hän kysyi ja nousi sängystä, hieroen selkäänsä, kiersi päädyn ja kyykistyi poimimaan nokkamukin lattialta. Oli varmaankin ollut hyvä ajatus vaihtaa tee siihen.

Catriona seurasi katseellaan, kuinka Joaquim kiersi sängyn.
"Minä..." hän aloitti, ja kurtisti turhautuneesti kulmiaan.
Oli keskityttävä ottamaan pieniä askeleita. Keskityttävä hyviin asioihin. Huomattava tapahtuva edistys. Ja jotakin muuta, mitä hän ei muistanut, mutta mitä lääkärit toistelivat.
"Haluaisin, että me voisimme elää."

"Me elämme, Cat", Joaquim vastasi, laski mukin yöpöydälle ja kiersi sitten takaisin omalle puolelleen. Hän tunsi olevansa hyvin vanha, raihnainen ja väsynyt kiivetessään takaisin sänkyyn ja nykiessään peittoa päälleen.
Cat oli elossa ja se oli kaikki, millä oli merkitystä tässä hetkessä, eikö niin? Ei pitänyt heittäytyä ahneeksi ja toivoa liikaa.

"Kodin ja sairaalan välillä", Catriona huomautti ja seurasi jälleen katseellaan, kuinka Joaquim kiersi vuoteen.
Sitten hän huokaisi ja nykäisi peittoa paremmin päälleen.
"Anteeksi. Minä en... Minun ei pitäisi..."
Ajatus tuntui pakoilevan häneltä, se oli kuin kala, joka yritti luikahtaa karkuun verkosta.
"Ei sen väliä. En vain halua, että olet onneton."

"Minä en ole onneton", Joaquim vakuutti kärsivällisesti ja pöyhäisiä tyynyä päänsä alle, vetäen peittoa korvilleen. Joku päivä Englannin lämpötilat tuntuisivat kotoisilta.
"Minäkään en halua sinun olevan onneton enää." Jotenkin hän voisi auttaa nyt vaimoaan, vaikka oli aikaisemmin ollut sokea. Ehkä Cat voisi olla onnellinen, jos hän ei enää jättäisi vaimoaan yksin, voisiko? Vai olivatko hänen puutteensa syvemmällä? Terapeutti taisi sanoa, että oli turhaa syyttää itseään, mutta hän ei osannut tehdä muutakaan avuttomuuden tunteella.

Mutta et erityisen onnellinenkaan, Catriona olisi halunnut huomauttaa. Muttei huomauttanut, koska siitä ei olisi ollut mitään iloa kummallekaan heistä.
"Minua väsyttää", hän sanoi sen sijaan hiljaa, ja kääntyi hieman kömpelösti kyljelleen.
"Kauniita unia, Quim."
Lonkkaa alkaisi särkeä ennemmin tai myöhemmin, mutta ehkä hän voisi edes hetken teeskennellä kykenevänsä nukkumaan muuten kuin selällään.

Quim katsahti Catia silmäkulmastaan ja empi hetken, muttei osannut sanoa muutakaan.
"Nuku hyvin, querida", hän vastasi hiljaa nosti sitten katseensa takaisin kattoon. Ehkä uni soisi helpotusta hänen vaimolleen. Ehkä hän hakisi naiselle huomenna suklaata ja muita herkkuja kaupasta. Ehkä hyvän kirjankin. Ei, ei kirjaa. Cat ei saisi pideltyä sitä ja käännettyä sivuja.
Äänikirjan.

Maanantai 28. tammikuuta 2019, iltapäivä, Newcastle Upon Tyne, Iso-Britannia

Toinen päivä, jona Catriona oli kieltäytynyt lähtemästä fysioterapiaan. Neljäs päivä putkeen, jona ajatus sängystä nousemisesta tuntui mahdottomalta. Samoin ajatus syömisestä, puhumisesta ja melkein hengittämisestäkin. Toinen vuorokausi siitä, kun hän oli viimeksi nukkunut.
Oli hetkiä, joina hän epäili, ettei ehkä oikeastaan ollut edes elossa. Että hänen kehonsa oli pettänyt hänet lopullisesti, ja sielu oli vain jäänyt jumiin, katselemaan maailmaa silmien lävitse.
Mutta sitten häntä alkoi yleensä itkettää, ja siitä hän tiesi, että hänen kehonsakin eli yhä. Eikä hän aina ollut varma, oliko se hyvä asia. Onnellinen asia.
Sen olisi pitänyt olla.
Sängylle oli alkanut kerääntyä kasa Elviksen leluista, joita se kantoi hänen ihasteltavikseen.

Joaquim vaihtoi veden yöpöydällä olevaan nokkamukiin ja kannuun, varjot tummien silmien alla.
"Jos et suostu syömään, minun on pakko viedä sinut kohta sairaalaan", mies totesi seisottuaan hetken hiljaa sängyn vierellä. Hän tunsi olonsa tuskallisen avuttomaksi eikä ollut kestää katsella, kuinka onneton Cat oli ja miten tämä laiminlöi itseään. Olisipa hän osannut tehdä jotain enemmän.
Pitää edes vaimonsa elossa.
"Tuon sinulle lounasta."

Catriona inhosi itseään siitä hyvästä, kuinka paljon huolta aiheutti miehelleen. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt ryhdistäytyä, ja nousta sängystä - kuvainnollisesti, koska hän ei vielä kyennyt siihen itse - mutta voimattomuus tuntui vetävän häntä alaspäin, kohti lattiaa ja syvemmälle.
"Minä en pysty", hän vetosi, ääni käheänä ja karheana, ja tunsi halua itkeä. Mutta hän taisi olla siihenkin liian väsynyt. Liian... jotakin.
"Olen pahoillani, Quim."

"Cat", Joaquim vetosi ahdistuneena ja upotti sormet hiuksiinsa.
"Sitten minun on pakko viedä sinut sairaalaan. Tämä ei ole tervettä. Sinä tarvitset ruokaa, ja jos et suostu syömään itse, minulla ei ole muita vaihtoehtoja", hän sanoi ja kyykistyi sängyn vierelle, jotta saattoi paremmin tavoitella vaimonsa katsetta. Hän ei voisi katsoa vierestä, kuinka Cat menehtyisi syömättömyyteen.

Catriona ei halunnut sairaalaan. Häneen oli iskostunut syvä, kuvottava ja melko varmasti irrationaalinen pelko siitä, että mikäli hän joutuisi takaisin, hän ei enää pääsisi kotiin. Hän jäisi valkeiden, tai ehkä kirkuvan pinkkien seinien vangiksi, ja se olisi hänen elämänsä siitä lähtien.
Pelko kouraisi vatsaa kipeästi.
"Olen vain väsynyt", hän vetosi onnettomana.

"Sinun on pakko syödä jotain", Joaquim vastasi yrittäen pitää turhautuneen, ärtyneen terän poissa äänestään.
"Tarkoitan sitä, Cat. Joko syöt minun tekemääni lounasta tai sitten ajan sinut sairaalaan nyt." Hän ei istuisi tässä ja katselisi, kuinka nainen vajosi syvemmälle ja syvemmälle masennukseen ja katoaisi vain pois. Ja hän olisi se typerä aviomies, joka ei tehnyt muuta kuin istui ja katsoi.

Catriona tiesi sen itsekin. Ja jollakin tasolla hän tiesi myös sen, että todennäköisesti sumuinen, kuvottava olo helpottaisi ainakin hiukan, kunhan hän vain söisi jotakin.
Mutta se tuntui ajatuksena niin hirveän mahdottomalta. Se tarkoitti, että hänen olisi noustava. Pideltävä lusikkaa. Nieltävä.
Kaikki tuntui mahdottomalta.
"Minä syön."

Joaquim nyökkäsi leukaperät stressistä kireinä ja lähti alakertaan.
Hän katseli ympärilleen tahrattoman siistissä keittiössä; hän oli oppinut purkamaan stressiä vimmaisaan siivoukseen. Mitä Catin olisi helppo syödä? Jotain, mikä menisi alas helposti eikä vaatisi työlästä pureskelua? Ehkä jotain, mikä ei olisi liian mausteista tai vahvan tuoksuista? Vai olisiko sellainen paremmin ruokahalua herättävää?
Lopulta hän nosti hellalle eilisen kattilan ja auringonoranssin bataattikeiton ryhtyen lämmittämään sitä. Ainakin se olisi helppoa syötävää, eikö niin? Hän lämmitti pari palaa rapeakuorista maalaisleipää lautasen laidalle, nosti syvän keittokulhon sen keskelle ja ripotti muutaman lehden persiljaa keiton päälle, ennen kuin poimi mukaan myös pillin, jolla naisen ehkä olisi helpompi syödä, ennen kuin palasi yläkertaan.

Hyvä vaimo ei aiheuttaisi miehelleen huolta.
Hyvä vaimo nousisi ylös ja huolehtisi siitä, että olisi sievänä valmiina uuteen päivään. Harjaisi hiuksensa. Tai pyytäisi miestään harjaamaan.
Siitä huolimatta Catriona makasi edelleen peiton alla, samalla kyljellä kuin aikaisemmin, vaikka se saikin hänen lonkkansa särkemään, ja tuijotti eteensä näkemättä todella mitään edessään.
George oli seurannut isäntäänsä makuuhuoneeseen, ja hypähti nyt sängylle selkäänsä venytellen.

Joaquim istahti sängyn laidalle, veti peittoa syrjään ja ojensi keittokulhoa lähemmäs. Hän tarjosi pilliä. Ehkä ruokailu olisi kivuttomampaa, jos se kävisi nopeasti ja vaivattomasti.
"Syö, Cat", hän kannusti, nyt lujemmin. Hän ei voisi enää katsoa sivusta. Ainakin keitto näytti sievältä ja leipä tuoksui hyvältä, vaikka sillä tuskin oli naiselle merkitystä.

Tämä oli naurettavaa.
Joaquimin ei olisi pitänyt joutua kannustamaan häntä syömään. Hän oli aina rakastanut miehensä tekemää ruokaa. Hitto, hän oli aina ollut innokas apulainen keittiössä, koska se tarkoitti, että hän sai maistiaisia. Vaikka hänestä ei ollut edes todellista hyötyä, mitä kokkaamiseen tuli.
Catriona joutui keräämään itseään hetken, ennen kuin jaksoi nousta istumaan, hiukset päätä vasten litistyneinä. Hän pudisti päätään pillille ja haki otetta lusikasta.
"Oletko... sinä syönyt?"

"Olen", Quim sanoi katsellen naista kulmat hienoisessa kurtussa. Keitto varmaan päätyisi pitkin sänkyä, mutta sitten hän vaihtaisi lakanat, keittäisi lisää ja veisi Catin pesulle. Ainakin hän olisi sitten hyödyksi.
"Syö", hän toisti ja seurasi kiinteästi lusikkaa. Hän voisi hengittää, kunhan Cat söisi edes yhden aterian.

Joaquimin ei pitäisi joutua tekemään tällaista.
Catriona tiukensi otettaan lusikasta, joka kuului samojen, fiksujen ruokailuvälineiden settiin, josta myös nokkamuki oli peräisin. Ja joka sai hänet tuntemaan olonsa hölmöksi vauvaksi. Vaikka ehkä vauvat eivät olleet hölmöjä.
Käsi tärisi hieman, kun hän kastoi lusikan keittoon, ja hieman enemmän, kun hän vei sen varovaisesti suuhunsa.
Koko maailma tuntui hidastetulta, melkein kuin hän olisi ollut veden alla.
"Mikä päivä tänään on, Quim?"

"Maanantai, luultavasti", Quim vastasi. Hän ei ollut enää itsekään varma, mitä päivää tai vuorokaudenaikaa elettiin. Vain tiimin puhelut ja viestit tuntuivat pitävän hänet kunnolla kiinni todellisuudessa, ja nekin olivat aivan eri aikaa kuin he elivät.
"Miltä se maistuu?" hän kysyi ja kannusti naista jatkamaan. Koko kulho. Ja leipä.

Maanantai.
Kai maanantai oli hyvä päivä. Vaikka nykyisin kaikki päivät olivat samanlaisia, paitsi siinä, että viikonloppuisin hänen oli tarkoitus harjoitella kotona.
Vei hetken, ennen kuin hän muisti, että Joaquim oli kysynyt.
"Sinun laittamasi ruoka on aina hyvää. Minä vain... en ole kovinkaan nälkäinen."

"Sinun on pakko syödä", Joaquim toisti kireästi. Tämä ei ollut leikkiä. Ihminen tarvitsi ruokaa elääkseen.
"Olen tosissani. Jos et syö, vien sinut sairaalaan."

Catriona tiesi sen itsekin. Hän tiesi täydellisen hyvin, että syömättömyys oli typerää. Hän oli joutunut pakottamaan itsensä aiemminkin, kun oli maannut sairaalassa ilman minkäänlaista muistoa ruokahalusta.
Ja silti, siinä vaiheessa kun käden tärinä yltyi ja hän sotki ensin paitansa ja sitten kasvonsa, hän tunsi valtavaa turhautumusta, joka sai hänet ensin paiskaamaan lusikan kädestään ja sitten purskahtamaan itkuun.
"Ei tästä tule mitään!"

Joaquim katseli sotkua kohtaloonsa alistuneena. Ainakin siivous ja pyykinpesu pitivät hänet kiireisenä. Estivät häntä vellomasta itsesyytöksissä kaikkia päiviä.
"Kokeile pilliä", mies kannusti kärsivällisesti ja ojensi paksumpaa pilliä vaimolleen.
"Tai leipää."

Catriona pudisti itkien päätään.
"Minä en tahdo syödä pillillä", hän nyyhkytti, ja oli lähellä, ettei hän kipannut koko kulhollista syliinsä.
Joaquimin valmistamaa keittoa.
Ajatus sai hänet itkemään lisää.

Joaquim huokasi.
"Sinun on pakko syödä jotenkin", hän huomautti. Lusikalla, pillillä, sormin tai vaikka latkimalla suoraan kulhosta kuin koira.
"Olen tosissani. Jos et syö, vien sinut sairaalaan. Et voi olla syömättä."

Catriona puisteli päätään.
"Ei siinä ole mitään järkeä", hän vetosi ja huitaisi kädellään kohti kulhoa, melkein kaataen sen, kyyneleet kalpeille poskille vuolaina valuen.
"Ei tämä muutu koskaan paremmaksi!"

Quim otti kulhon Catin sylistä syvään huoaten ja nosti sen sekä lämpimät leipäpalat yöpöydälle, ennen kuin ne olisivat lattialla tai pitkin sänkyä.
"Sitten minun on pakko viedä sinut sairaalaan", hän sanoi ahdistunutta surua silmissään. Ehkei pitäisi yllättyä, ettei hän todella osannut pitää huolta vaimostaan.

Catriona lysähti takaisin sänkyyn ja nykäisi peittoa päälleen niin, että Elviksen sen päälle kokoamat lelut lentelivät ympäriinsä. Hän oli ehtinyt nähdä surun Joaquimin silmissä, ja se oli särkeä hänen sydämensä. Tai ehkä hänen sydämensä oli jo rikki, peruuttamattomasti.
Kaikki hänessä oli rikki.
"Sinun olisi parempi ilman minua."

"Cat", Quim vetosi voimattomasti ja katseli peittomyttyä tuntien itsensä kädettömäksi. Hän katsahti torjuttua ateriaa, kylmäksi käyviä leipäsiivuja, kulhossa läikkynyttä keittoa ja siihen hukkuvia persiljanlehtiä. Tämäkin päätyisi roskiin. Mies nousi poimien aterian mukaansa ja lähti alakertaan soittamaan naisen lääkärille ja valmistelemaan sairaalaan lähtöä.

Catriona kuunteli miehensä askeleita ja sitten hiljaisuutta, joka lankesi makuuhuoneeseen, ja hetken hänestä tuntui, että se saattaisi tukahduttaa hänet hengiltä.
Joaquim oli tehnyt aterian hänelle, ja hän oli kieltäytynyt siitä. Millainen ihminen teki sellaista?
Sellainen, joka ei onnistunut edes pitelemään lusikkaa kädessään ilman, että sotki itsensä keittoon.
Huono vaimo.
"Quim?" hän kutsui käheästi.

Joaquim palasi takaisin yläkertaan Catin takki käsivarrellaan ja lannistunut lysy ryhdissään.
"Vaihdetaan sinulle puhtaat vaatteet ja mennään", hän sanoi laskien takin sängyn päädylle ja kaiveli vaatekaappia etsien pehmeitä, lämpimiä ja mukavia vaatteita vaimolleen.

Catriona nykäisi peittoa paremmin päälleen.
"Anteeksi", hän pyysi hiljaa, katsellen miestään peiton raosta.
"Minä olen pahoillani. En olisi saanut... sinä teit sen ruuan."
Hänen sydäntään särki niin, että se tuntui fyysiseltä kivulta.
"En halua lähteä, Quim. Kiltti."

"Et voi olla syömättä", Quim ärähti ja nykäisi plyysihousut kaapista, heittäen ne ja pehmeän t-paidan sängylle.
"Vaihdatko puhtaat vai lähdetkö noissa?" hän kysyi kireästi ja raastoi sormet läpi hiuksistaan.

"Quim kiltti", Catriona vetosi, ja yritti vetää itseään kerälle peiton alle, vaikka vasen jalka ei suostunutkaan koukistumaan kovasta yrityksestä huolimatta.
Turhautumus pyyhkäisi hänen ylitseen.
"Olen pahoillani. Minä... Minä teen mitä vain. En tahdo sairaalaan."

"Olen anellut ja anellut ja kantanut sinulle ruokaa", Quim huomautti.
"Nyt ei ole enää muuta vaihtoehtoa. Jos et halua puhtaita vaatteita, lähdetään sitten näin", hän sanoi poimien takin käsivarrelleen ja kiskoen peittoa syrjään.

Syyllisyys vihlaisi niin kipeänä, että hetken Catrionasta tuntui, että hän saattaisi kuolla siihen paikkaan. Kuolinsyyn kohdalla lukisi 'särkynyt sydän', ja lääkärit toteaisivat kuoleman itseaiheutetuksi.
Ei hän kuollut.
"Minä en tahdo sairaalaan", hän vetosi, ja yritti hetken pidellä peittoa, mutta joutui lopulta luovuttamaan.
"En pääse sieltä enää pois."

"Et voi olla syömättä", Quim totesi ja astui lähemmäs, nostaen Catin istumaan, jotta voisi pukea takin vaimonsa päälle. Kengät, hattu ja lapaset olivat alakerrassa, ja pyörätuoli turvallisesti auton peräkontissa. Se oli surullisen hyödytön arkkitehdin märkää unta muistuttavassa talossa, joka oli täynnä portaita, omituisia kulmia ja mutkia.
"Mennään."

"Minä syön", Catriona vakuutti.
"Kunhan et vie sairaalaan."
Hän oli aivan itse aiheuttanut tämän. Quim oli tehnyt parhaansa, ja hän oli vain vellonut omassa pahassa olossaan kuin... Hän ei ollut koskaan ollut ollut hyvä vertauksissa.
Olo oli kuin nukella, sillä hänen kehonsa tuntui olevan tavallistakin hyödyttömämmällä tuulella.

Quim astui kauemmas, paiskasi takin lattialle ja harppoi ulos makuuhuoneesta ja portaita alas, askeleet turhautuneena tömisten. Hänen täytyisi käydä hengittämässä hetki. Hän tunsi itsensä narriksi, joka juoksi turhaan edestakaisin ja epäonnistui yksinkertaisimmissakin tehtävissä.
Miksei hän osannut pitää vaimostaan huolta?
Kerää itsesi, iso mies, hän komensi itseään hengittäessään keittiön ikkunasta raikasta ilmaa, ennen kuin ryhtyi laittamaan uudelleen lounasta.

Catriona hätkähti hieman, kun takki paiskautui lattialle, ja hänen sydämensä levoton syke toisti askelten turhautunutta rytmiä.
Quim lähtisi pois eikä tulisi enää koskaan takaisin. Ja se olisi parasta, mitä hänen miehensä voisi tehdä, lähteä ja hankkia uuden elämän, ja silti ajatus sai hänet melkein huutamaan ääneen.
Huutamisen sijaan hän jäi istumaan sängyn laidalle, katsellen hyödyttömiä jalkojaan ja aurinkoisen oranssiin bataattikeittoon sotkeutunutta paitaansa.

Pitäisikö hänen laittaa jotain muuta ruokaa? Ehkä keitto ei ollut maistunut ja siksi tilanne oli mennyt niin kurjalla tavalla pieleen. Quim nojasi hetken keittiötasoon sormet pöyhkeisiin, hopeisiin hiuksiin upotettuna, ennen kuin ryhdistäytyi ja katsoi jääkaappiin. Uuden ruoan tekemisessä menisi liian kauan.
Lannistuneena hän nosti keittokattilan takaisin hellalle ja valui istumaan keittiön lattialle sen kuumetessa.
Parikymmentä minuuttia myöhemmin hän kantoi keittolounaan uudemman kerran makuuhuoneeseen.

Joaquim ei ollut lähtenyt ikuisiksi ajoiksi.
Ja Catrionan ei varmasti olisi pitänyt olla niin helpottunut kuin hän oli, kun hän kuuli tutut askeleet. Hän käänsi hieman päätään, ja katseli, kuinka mies asteli sisään uuden keittolautasellisen kanssa.
"Quim..." hän vetosi hiljaa, likaisessa paidassaan.
"Olen pahoillani. Anteeksi."

Quim laski lautasen yöpöydälle ja kyykistyi poimimaan takin, häveten purkaustaan. Hän käyttäytyi kuin mikäkin uhmaikäinen, vaikka Cat tarvitsi nyt hänen tukeaan.
"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi", hän totesi hiljaa ja ojensi pilliä naiselle, "en olisi saanut hermostua." Oli enemmän kuin ymmärrettävää, että Cat oli masentunut ja voi huonosti. Olisipa hän osannut olla parempi mies nopeammin, kärsivällisempi, lempeämpi, ymmärtävämpi.

"Sinun pitää saada hermostua", Catriona huomautti, eikä tällä kertaa valittanut pillistä.
"Sinä olet ihminen. Eikä tämä... ei tämä ole aina helppoa."
Kummallekaan heistä. Mutta Quimilla oli oikeus tuntea siinä missä hänelläkin. Hän olisi käyttäytynyt varmasti paljon huonommin, jos tilanne olisi ollut päinvastainen.
Hän nosti jalkansa takaisin sängylle, tai yritti, mutta vasen pysyi itsepintaisesti liikkumattomana.
"Auttaisitko..?"

Quim auttoi Catin peremmälle sängylle, tuki naisen istuma-asentoon tyynyillä ja asetti jalat suoraan sängylle, peitellen ne huolellisesti. Sitten hän nosti keittokulhon lähemmäs ja tarjosi pilliä vaimolleen. Ehkä se oli kivuttomampaa kuin lusikalla yrittäminen. Hän ei ollut varma, miten nainen suhtautui siihen, jos hän syötti tätä.
Cat tarvitsi ruokaa pysyäkseen hengissä ja toipuakseen. Ja fysioterapiaa parantuakseen, mutta se olisi listalla seuraavana.

Catriona liikautti käsiään ottaakseen kiinni keittokulhosta, mutta tuli viime hetkellä toisiin ajatuksiin. Hän ei kaivannut enempää keittoon liittyviä onnettomuuksia. Ei mitään, mikä saisi hänet vaikuttamaan kiittämättömältä ja huonokäytöksiseltä kakaralta.
"Minä en halua olla hankala", hän vetosi, ennen kuin otti pillin varovasti huultensa väliin.
Eikä kiittämätön.

"Et sinä ole hankala", Joaquim vakuutti valkoisella valheella. Cat oli vain sairas ja tarvitsi nyt tukea ja ymmärrystä, ei lapsellisesti riehuvaa miestä. Hän oli huolissaan vaimostaan ja pelkäsi, että olisi edelleen niin sokea, ettei osaisi auttaa ajoissa.
Ehkä oli parempi olla puhumatta liikoja, ettei hän päätyisi vahingossa ahdistamaan vaimoaan, kun tämä vihdoin suostuisi syömään. Mies piteli kulhoa niin, että Cat voisi keskittyä vain pilliin.

"Olen minä", Catriona huomautti, ennen kuin kumartui ottamaan pillin takaisin suuhunsa. Hän ei sanonut sitä kerjätäkseen sääliä, se oli vain tosiasia. Joku vähemmän hankala ei olisi kiukutellut ja paiskonut lusikkaa ympäri makuuhuonetta, koska sattui sotkemaan.
Quim olisi ansainnut sellaisen ihmisen vaimokseen.
"Olen vain niin hiton väsynyt tähän."

"Alat voida paremmin nopeammin, jos käyt terapiassa ja fysioterapiassa", mies huomautti hiljaa. Catin täytyi tietää, että pois kuihtuminen tai sänkyyn kuoleminen ei ollut vaihtoehto nyt tai tulevaisuudessa.
Hän seurasi keiton pintaa tarkasti, eikä olisi tyytyväinen ennen kuin koko lautanen ja ainakin yksi pala leipää olisi syöty. Ruoka ei ollut neuvoteltavissa. Cat sai olla käymättä pesulla, sai olla likaisissa vaatteissa tai alasti, sai olla vihainen, sai pitää mykkäkoulua, sai olla sängyssä kaikki päivät – mutta syöminen ei ollut vapaaehtoista.

Catriona tiesi sen. Yhtä selvästi, kuin tiesi, kuinka typerää oli kiukutella.
Mutta joskus hän turhautui. Ennen hän olisi käsitellyt turhautumistaan juoksemalla. Mutta juuri nyt hän ei kyennyt edes käymään vessassa itse, ja se sentään sijaitsi vain parin metrin päässä sängystä.
Tällä kertaa hän söi lautasen tyhjäksi, ja leipäpalat, vaikka se saikin hänen olonsa hieman huonovointiseksi. Tai ehkä se oli vain korvien välissä. Niin kuin kaikki muukin.
"Kuvittelin... kuvittelin, että olisin jo pystynyt kävelemään."

"Ymmärrän, querida", Joaquim sanoi ja laski kätensä vaimonsa peiton peittämälle säärelle. Helpotus tuntui valtavalta, kun ruoka katosi. Ainakaan Cat ei nääntyisi nälkään. Hänen pitäisi kysyä vaimoltaan, mitä tämä saisi syötyä.
"Se vain vie aikaa. Mutta kun voit paremmin, voimme matkustella tai tehdä jotain yhdessä. Ja ennenkin sitä voimme käydä vaikka vanhempiesi luona."

"Minä olen aina ollut hirveän kärsimätön", Catriona huokaisi, ja nojautui paremmin tyynyjään vasten.
"Ja kun olen ollut kärsimätön, olen... Olen lähtenyt juoksemaan."
Nyt hän ei voinut juosta. Ehkä hän olisi voinut pyytää Quimia työntämään hänet pyörätuolilla alamäkeen, niin että hän olisi voinut edes tuntea ilmavirran kasvoillaan.
Ehkä se olisi ollut huono ajatus.
Hän oli juuri aikeissa pyytää, että Quim auttaisi likaisen paidan kanssa, kun ovikellon sointi sai hänet häkeltymään.
Täällpäin naapurit eivät pistäytyneet kylään noin vain.

Quim kääntyi katsomaan ovea kulmat kurtistuen. Kukakohan...
"Käyn katsomassa", hän sanoi poimien astiat mukaansa, ennen kuin lähti alas portaita. Hän jätti lautaset keittiön tasolle, ennen kuin kiiruhti toisetkin portaat alas katutasoon, missä heidän ulko-ovensa sijaitsi.
Arkkitehti selvästi jumaloi portaita.
Mies suoristi villapaitaansa ja hieraisi kasvojaan, ennen kuin avasi oven.

Oven avautuessa heleän roosaan kevyttoppatakkiin pukeutunut Della kohotti katseensa puhelimensa ruudusta. Joaquimin väsyneen olemuksen näkeminen sai hänet ensin kurtistamaan kulmiaan, mutta nopeasti kasvoille kohosi hymy. Silmissä säilyi silti häivähdys huolta ja surua, mutta se taisi olla nykyään osa heistä jokaista.
"Hei, Quim", hän tervehti, samalla kun sujautti puhelimensa siroon, kermanvaaleaan käsilaukkuunsa.
"Onko Cat hereillä?"

Dellan näkeminen sai Quimin aina tuntemaan olonsa vähän kuin koululaiseksi, jolla oli sotkuinen pulpetti ja läksyt tekemättä.
"Hei, tule sisään", hän kutsui väistäen ovelta kapeassa eteisessä ja viittasi ylös portaita.
"On, hän söi juuri lounasta." Se oli helpottavaa. Ainakaan hän ei antanut vaimonsa nääntyä nälkään. Hän tunsi syyllisyyttä naisen likaisesta paidasta. Della olisi varmasti osannut pitää paljon parempaa huolta sisarestaan.

Della astui sisään ja kumartui silittämään pikaisesti Elvistä, joka puski päätään hänen säärtään vasten tervetulotoivotukseksi.
"Sehän on hienoa", hän totesi suoristautuessaan.
"Millainen päivä hänellä on ollut?"
Joaquimin olemuksesta päätellen tilanne ei ollut parantunut merkittävästi aiemmasta, mutta aina sai pitää toivoa yllä, eikö niin?

"Ei kovin hyvä", Joaquim sanoi ja sukaisi stressaantuneena hiuksiaan, kun kannusti Dellan mukanaan olohuoneeseen.
"Hän vaikuttaa hyvin masentuneelta, enkä ole varma, mitä tehdä. Sain hänet syömään vasta, kun uhkasin viedä hänet sairaalaan." Toipumisen hitaus otti selvästi koville, ja hän toivoi, että olisi jotenkin osannut auttaa enemmän.

Dellan kulmilla häivähti jälleen kurtistus.
"Se on ikävä kuulla", hän totesi, samalla kun harppasi tottuneesti jalkansa alitse syöksyvän Georgen yli heidän päästessään olohuoneeseen.
"Ilmeisesti voi viedä aikaa, ennen kuin lääkitys alkaa todella tehota, joten toivottavasti tässä on kyse vain siitä. Ja hän on varmasti turhautunut, hän on aina ollut sellainen."
Mutta ehkä Joaquim tiesi jo tämän kaiken.
"Ehkä tämä on siis juuri oikea päivä viedä hänet käymään tallilla."

"Hän varmaankin pitäisi siitä", Joaquim vastasi toivoen, että oli oikeassa.
"Samoin mahdollisuudesta viettää aikaa kanssasi." Ja päästä hetkeksi pois hänen luotaan. Täytyi olla todella raskasta olla riippuvainen hänestä kaikessa, varsinkin kun hän menetti malttinsa eikä käyttäytynyt lainkaan niin kuin olisi halunnut. Ajattele Gandhia.
Quim viittasi Dellaa seuraamaan makuuhuoneeseen.

"Aion viedä hänet sinne, vaikkei pitäisikään", Della huomautti armottomasti. Hänellä oli vahva epäilys siitä, että tällä hetkellä hänen sisarensa vastusti aivan kaikkea, ihan vain omaa synkkyyttään.
Mutta ehkä ajatus tallista riittäisi murtamaan synkän kuoren.
"Siellä pitäisi olla mahdollisuus kulkea pyörätuolilla ja kaikkea. Sellaiseen erikoistunut talli."
Yläkerrassa Catriona oli nykinyt peittoa likaisen paitansa peitteeksi tunnistaessaan sisarensa äänen.

"Cat, Della tuli katsomaan sinua", Quim kutsui avatessaan oven ja päästi Dellan sisään. Hän siirtyi samalla vaivihkaa hakemaan heidän vessastaan paperia ja siisti heitetystä lusikasta jääneitä keittorippeitä. Hän toivoi, ettei täysin epäonnistunut Dellan silmissä, vaikka teki niin omissaan eikä elätellyt kovin suurta toivoa.
Sitten hän kurkisti vaatekaappiin tallille sopivien vaatteiden toivossa.

"Me lähdemme käymään tallilla", Della ilmoitti, ennen kuin Catriona oli ehtinyt avata suutaan. Tämä jäi tuijottamaan sisartaan, ensin epäuskoisena ja sitten synkkänä.
"En minä halua tallille."
"En kysynyt, haluatko."
"En minä tee siellä mitään tällaisena."
"Käydään sitten vaikka katsomassa vain. Missä säilytät tallivaatteitasi?"
"Ei siinä ole mitään järkeä."
Vastaväitteistä huolimatta Della siirtyi vaatekaapille auttamaan sopivan asukokonaisuuden valikoinnissa.
"Quim, en minä tahdo tallille", Catriona yritti vedota mieheensä.

Quim tunsi huonoa omaatuntoa siitä, miten leikki kuuroa. Mutta hän tunsi olevansa niin kammottavan avuton vaimonsa kanssa, että apu oli tervetullutta – ehkä Della ja päivä tallilla saisivat paljon enemmän hyvää aikaa kuin mihin hän oli pystynyt edellisten kuukausien aikana.
"Käyvätkö nämä?" hän kysyi Dellalta löytäessään ratsastushousut kaapista. Ehkä ne sopisivat villasukkien, kenkien ja sopivan ulkotakin kanssa. Vai palelisiko Cat?
"Olisivatko paksummat housut paremmat?"

"Nuo ovat oikein hyvät", Della vakuutti, samalla kun valikoi sisarelleen sopivan, poolokauluksellisen paidan ja lämpimän fleecen, josta hevosen tuttu tuoksu oli pesty pois jo kuukausia sitten.
"En minä tarvitse ratsastushousuja", Catriona huomautti, kurkistellessaan vaateoperaatiota sängyltä.
"Älä viitsi vängätä vastaan, Cat. Siitä tulee mukavaa."

Joaquim veti peittoa varovasti vaimonsa päältä ja tarjoutui auttamaan ratsastushousut tämän jalkaan. Catia ei vamaankaan ujostuttaisi vaihtaa vaatteita kaksoissisarensa läsnäollessa. Eikä toivottavasti ujostuttaisi enää mikään hänen läsnäollessaan.
"Voitte viettää mukavan illan yhdessä", hän kannusti, kun tarjoutui vaihtamaan myös puhtaan poolopaidan sotketun tilalle.

"Minun pitäisi käydä suihkussa", Catriona vetosi, samalla kun ojensi käsiään - tai toimivampaa kättään - niin, että Joaquim saisi riisuttua sotkeutuneen paidan.
"Käyt sitten, kun tulet tallilta", Della vastasi.
Catrionan sydän oli alkanut hakata hiukan nopeammin, oikea jalka liikahteli hermostuneesti.
"Haluaisin kuitenkin pestä ensin hampaat."
"Sen kun peset. Mutta me lähdemme kuitenkin tallille."

Joaquim pujotti paidan vaimonsa päälle ja etsi sitten harjan yöpöydän laatikosta, keräten hiukset löysälle ponihännälle niskaan. Sitten hän kiersi käsivartensa naisen selän ja polvitaipeiden alle, nostaen tämän syliinsä ja kantaen turkoosin makuuhuoneen ohessa olevaan kylpyhuoneeseen. Hän istutti Catin suljetun pöntön päälle ja tarjoutui sitten harjaamaan vaimonsa hampaat, jos käden motoriikka ei aivan pelannut askareessa.

Oli hassua, kuinka nopeasti tällaiset asiat muuttuivat rutiineiksi. Catriona istui kiltisti suu auki, kun hänen aviomiehensä auttoi hampaiden harjaamisessa. Niin kuin hän olisi pikkulapsi.
Hänen terapeuttinsa mukaan hänen olisi lakattava vertaamasta itseään lapseen. Se ei tehnyt hänelle hyvää, eikä myöskään hänen ja Quimin suhteelle.
Mutta minkä sille mahtoi.
Della oli sillä välin etsinyt sisarelleen lämpimät villasukat kenkiin laitettaviksi.
"Quim, viitsitkö auttaa meidät autoon?" hän pyysi, kun Catriona maisteli pehmeää, minttuista makua suussaan.
Sisaren kysymys sai hänet kurtistamaan kulmiaan.
"Etkö sinä tule mukaan, Quim?"

Quim katsahti epätietoisena Catista Dellaan ja takaisin. Oliko sisarusten tarkoitus viettää aikaa yhdessä? Catille tekisi varmasti hyvää olla hetki erossa hänestä, sillä hän taisi ottaa nykyään enemmän vanginvartijan roolin vaimonsa elämässä. Pakottaen tämän syömään.
"Voin tulla, jos haluat", hän lupasi ja nosti Catin takaisin syliinsä, tarjoutuen kantamaan naisen portaita aina ulko-ovelle saakka, missä he voisivat pukea loput vaatteet päälle.

Joaquim tartvitsisi omaa aikaa. Ehkä mies voisi nukkua hetken, tai katsella televisiota, tai tehdä ihan mitä tahansa muuta kuin huolehtia vaimostaan, joka ei osannut edes olla kiitollinen saamastaan avusta.
Mutta Catrionan sydän hakkasi kipeänä ajatuksesta, ettei Quim olisi mukana. Hän ei ollut käynyt ulkona, jos sairaalaa ei laskettu, sen jälkeen, mitä pubissa oli tapahtunut.
"Jos... Jos sinulla ei ole tärkeämpää tekemistä?"

"Ei tietenkään ole", Joaquim vakuutti ja auttoi takin vaimonsa päälle, tuntien huonoa omaatuntoa lapsellisesta tavasta, jolla oli paiskannut sen lattiaan aikaisemmin. Millainen mies teki niin? Cat tarvitsi nyt ymmärrystä.
Hän kyykistyi pujottamaan kengät naisen jalkoihin, veti takin itsensäkin päälle, kääri paksun kaulaliinan kaulaansa ja veti villapipon korvilleen, ennen kuin nosti Catin takaisin syliinsä.
"Voimme ottaa Opelini."

Paniikkikohtaus ei välttämättä uusisi. Hänen terapeuttinsa oli vakuuttanut niin. Mutta oliko normaalia, että sydän hakkasi näin valtavan nopeasti?
"Hienoa", Della totesi hyvillään.
"Minulla on osoite. Tästä ei pitäisi mennä kuin heiman alle tunti."
Catrionasta se kuulosti samalta kuin automatka maan toiselle laidalle. Mutta hänen piti olla kiitollinen avusta. Ei harata kaiken aikaa vastaan.

Quim istutti Catin auton etupenkille ja kiinnitti vaimonsa turvavyönsä. Tekikö hän liikaa? Mitä jos Cat ei toipuisi, koska hän ei antaisi vaimolleen tarpeeksi itsenäisyyttä?
Hän avasi oven takapenkille Dellaa varten, tarkasti pyörätuolin olevan edelleen peräkontissa ja istahti sitten ratin taakse nykien kauluksiaan pystyyn kylmää kosteutta vastaan. Miksi tämä viheliäinen maa vihasi ihmisiään?
"Mitä sinulle kuuluu, Della?" hän kysyi katsoessaan osoitetta ja peruutti kadulle, lähtien kohti tallia.

Ehkä tämä oli huono ajatus.
Catriona katseli levottomana, kuinka koti ja kodin tuoma turva jäivät taakse. He olivat matkalla täysin vieraalle tallille. Tallille, vaikka hän ei kyennyt edes kävelemään.
"Oikein hyvää, kiitos", Della vastasi takapenkiltä.
"Olen toiveikas, että John-Paul saisi viimein pidettyä loput joululomastaan. Olemme puhuneet, että lähtisimme viikonloppumatkalle Eurooppaan."
Catriona tunsi sydämensä alkavan hakata kovempaa, samalla kun kaupunki alkoi jäädä taakse.
"Minulla on huono olo", hän huomautti onnettomana.

"Pitääkö sinun oksentaa?" Joaquim kysyi huolissaan ja vilkaisi taustapeiliin nähdäkseen, voisiko hän hidastaa maantiellä saamatta jotakuta peräänsä.
"Onko takapenkillä muovipussia?" hän jatkoi Dellalle pohtien, kuinka huolellinen oli ollut auton siivoamisen kanssa. Vai ehkä Catilla oli toisenlainen huono olo? Ehkä heidän pitäisi avata ikkunaa vähän, jotta Cat saisi raikasta ilmaa?

"Minulla on käsilaukussa", Della vastasi rauhallisesti, melkein kuin olisi varautunut etukäteen tähän mahdollisuuteen - mikä ei olisi oikeastaan ollut Catrionalle yllätys. Della varautui aina kaikkeen.
"Mutta et sinä oksenna, Cat", sisko jatkoi, vaikka kaivoikin armollisesti muovipussin varsin täydeltä näyttävästä käsilaukustaan, joka taisi olla melkoinen tilaihme.
He olivat tainneet joskus keskustella kyseisestä laukusta.
"Ei sitä tiedä", Catriona huomautti melkein loukkaantuneena.

Quim seurasi keskustelua sivusilmällä. Hössöttikö hän liikaa? Ei olisi ihme, jos Cat sai hänen seurassaan paniikkikohtauksia. Ehkä hänen pitäisi kysyä Dellalta neuvoja.
Hän katsahti Catia epätietoisena, kun jatkoi maantietä pitkin ja vilkaisi navigaattorin karttaa nähdäkseen, ettei ollut eksynyt reitiltä ajatuksissaan. Hänen lapsensa kiusasivat häntä siitä, miten epäluuloisesti hän suhtautui teknologiaan.
"Oletko käynyt tällä tallilla aikaisemmin, Della?"

"En, mutta puhuin omistajan kanssa puhelimessa. Hän vaikutti todella mukavalta", Della vastasi.
"Se on pienehkö talli, yhteensä kaksitoista hevosta, mikäli muistan oikein."
Erikoistunut tarjoamaan terapiaratsastusta, mutta sen hän jätti sisarensa vuoksi mainitsematta, vaikka tämä varmasti arvasi sen jo.
"Minulla todella on huono olo", Catriona vetosi väliin.
"Ehkä olen tulossa sairaaksi. Voisi olla parempi palata kotiin."

"Voin pysähtyä, jos sinun pitää päästä ulos", Joaquim vastasi epäröiden, mutta yritti olla katsomatta Dellaa taustapeilistä. Vanha mies, hänen pitäisi pystyä huolehtimaan vaimostaan epäilemättä jokaista päätöstä.
"Minne haluaisitte lomalle John-Paulin kanssa?" hän jatkoi Dellalle matkan jatkuessa kohti tallia. Ehkä Catin olisi hyvä päästä ulos ja pois sängystä.

"Kyllä sinä pärjäät, kultapieni", Della vakuutti hiukan pehmeämmin, ja kurotti hieromaan sisarensa käsivartta penkkien välistä.
"Oh, me emme ole vielä päättäneet. Minä ehdotin Kööpenhaminaa, mutta Paulie yrittää vakuuttaa minut siitä, että helmikuu olisi täydellinen aika vierailla Pariisissa. Vähemmän turisteja, hänen mukaansa, mutta minä en ole niin varma säästä."
"Mekin... mekin olemme puhuneet matkasta", Catriona puuttui puheeseen, ja sai Dellan katsahtamaan itseään melkein häkeltyneenä. Mutta onnellisella tavalla.
Kai oli hyvä asia, että hän muisti heidän puhuneen sellaisesta.
"Niinkö?" sisar kysyi, yrittäen olla kuulostamatta liioitellun innostuneelta.

Joaquim katsahti naisia silmäkulmastaan.
"Keskustelimme mahdollisuudesta vaihtaa maisemaa vähäksi aikaa", hän sanoi vilkaisten Dellaa taustapeilistä.
"Tietenkin vain, jos Catin lääkärit tukevat päätöstä ja se olisi eduksi toipumiselle." Ehkä oli typerä ajatus edes kuvitella vievänsä nainen kauas tutusta ympäristöstä ja perheestä.

"Se kuulostaa hyvältä ajatukselta", Della kannusti, samalla kun jatkoi sisarensa käsivarren silittelyä.
"Minne tahtoisit matkustaa, kultapieni?"
Catrionan kulmat kurtistuivat, kun hän katsahti Joaquimia.
"Minä haluaisin jonnekin, missä on merta", hän vastasi, kuulostaen hieman epävarmalta.
"Siitähän me olemme puhuneet, eikö niin? Merestä."

"Niin", Joaquim vastasi.
"Pohdin Kaakkois-Aasiaa", hän jatkoi, "olettaen, että se olisi lääkäreiden mielestä sopivaa. Thaimaa ja Malesia ovat esimerkiksi varsin monipuolisia paikkoja, joissa on tarjolla myös korkeatasoisia lääketieteen palveluita sekä hyvät liikenneyhteydet muualle maailmaan."

"Lämmin ilma tekisi varmasti hyvää", Della myönsi, ja Catriona unohti hetkeksi sekä jännityksensä että huonon olonsa silkasta yllätyksestä, sillä hänen sisarensa ei yleensä ollut muutosten tai spontaanien ideoiden ystävä.
Ehkä huoli aiheutti sellaista. Ehkä Della olisi vain kiitollinen, jos hölmö sisko tekisi jotakin muuta kuin näännyttäisi itseään nälkään silkkaa itsepäisyyttään.
"Ja aurinko ylipäätään", Della jatkoi.
"Sitä ei... Joaquim, luulen että meidän on käännyttävä seuraavasta risteyksestä oikealle."

Joaquim kääntyi oikealle ja hiljensi teiden käydessä pienemmiksi siltä varalta, että vastaan tulisi vaikka ratsukkoja. Oliko typerä ajatus viedä Cat pois täältä? Cat rakasti hevosia, eikä hevoskulttuuri ollut lainkaan samanlainen seuduilla, joilla hän oli viettänyt elämänsä.
Mutta eihän se olisi pysyvää.
"Aurinko on kieltämättä bonus", hän totesi madellessaan tallin pihaan.

Kun Catriona näki ensimmäinen hevosen seisomassa tarhassa takapuoli vasten tuulta käännettynä, hän tunsi vatsaansa kouraisevaa ikävää. Oli kulunut pitkä aika siitä, kun hän oli viimeksi ollut tallilla, ja kaikkien näiden viikkojen, ei, kuukausien ajan hän oli yrittänyt vakuuttaa itselleen, ettei hän kaivannut takaisin.
Mutta kyllä hän kaipasi.
Dellakin varmasti huomasi sen, sillä tämä puristi sisarensa käsivartta ennen kuin suoristautui, kun auto löysi paikkansa parin muun auton joukossa yllättävän hyväkuntoisella, joskin pienehköllä pysäköintipaikalla.
"Täällähän näyttää viihtyisältä."

Joaquim nousi autosta ja nosti pyörätuolin sen takakontista, taitellen sen takaisin kokoon, ennen kuin tuli nostamaan Catin etupenkiltä syliinsä. Hän laski vaimonsa pyörätuoliin, kiinnitti sen turvavyön ja peitteli vanhan villahuovan huolellisesti naisen jalkojen suojaksi, taitellen sen reunat turvallisesti piiloon.
"Sano vain, minne mennään", Quim sanoi Dellalle ja tarttui pyörätuolin kahvoihin.

Catriona oli muuttunut hyvin hiljaiseksi, ja toimivan käden sormet olivat puristuneet pyörätuolin käsinojan ympärille, kun hän katseli kulmikasta u-kirjainta muistuttavaa tallirakennusta. Se näytti samaan aikaan perinteiseltä ja uudelta, ja hänen oli helppo kuvitella, että vanha talli oli kunnostettu aivan viime vuosina.
Ehkä oli myöhäistä pyytää, että he lähtisivät sittenkin kotiin.
Eikä hän oikeastaan ollut varma, olisiko halunnutkaan.
Viimeistään siinä vaiheessa, kun Della johdatti heidät toisen siivekkeen päädyssä olevalle ovelle, ja tallin tuttu tuoksu tulvahti vastaan voimakkaana, hän tiesi, ettei voisi enää kääntyä takaisin ja paeta autolle - kuvainnollisesti, sillä ilman tuoliaan hän ei pääsisi pitkälle.
Osittain lasiseinän takana sijaitsevasta toimistorakennuksesta astui esiin pitkä, tummahiuksinen nainen, joka esitteli itsensä Josephineksi - mutta sanokaa vain Josie - ja tarjoutui ottamaan pyörätuolin työnnettäväkseen varsin tottuneesti.
"Esittelen teille paikat."

Joaquim luovutti pyörätuolin ja tunsi olonsa jokseenkin eksyneeksi ilman sitä. Hän hieraisi käsiään yhteen ja työnsi ne sitten takkinsa taskuihin, epätietoisena mitä tehdä niillä.
Cat taisi kuulua tänne, Englannin vihreän ja harmaan sekaiseen kylmään, hevosten ja perheensä kanssa. Hän tunsi olevansa itsekäs haaveillessaan paluusta tropiikin lämpöön. Hän oli tiennyt Catin elämän olevan Englannissa naidessaan naisen.
Hän oppisi viihtymään Englannissa, mies vakuutti itselleen seuratessaan naisia parin askeleen päässä.

Suurin osa tallin asukkaista oli tällä hetkellä nauttimassa raikkaasta ilmasta tarhoissaan, mutta hiljaisenakin talli tuntui kotoisalta. Se, että käytävät olivat leveät, tai ettei kynnyksiä tai odottamattomia portaita ollut, tuntui täällä vain luonnolliselta, ei muistutukselta siitä, että ainoa keino päästä eteenpäin oli istua pyörätuolissa työnnettävänä. Josie esitteli tilat heille tavalla, joka sai Catrionan olon tuntumaan melkein siltä, kuin hän olisi vain ollut etsimässä tallipaikkaa hevoselleen. Tai ehkä uutta kotitallia.
Yhdestä karsinasta kuului hörähdys, ja sen eteen he pysähtyivät. Tummanruunikko welsh cob katseli heitä leppoisasti otsatukkansa takaa.
"Tämä on Merlin. Ajattelin, että voisimme tänään työskennellä hetken sen kanssa, jos se sopii, Cat. Ehkä te haluaisitte odottaa loungessa? Se on pieni, mutta siellä on mahdollisuus keittää kahvia tai teetä."
Della katsahti Joaquimiin. Se kuulosti pikemminkin kehotukselta kuin ehdotukselta, mutta osa hänestä huolehti, pärjäisikö Cat. Mikä sai hänet tuntemaan olonsa typeräksi.

Joaquim katseli Catia hetken ja laski sitten käden Dellan selälle, johdattaen sisaren kohti kehoitettua tilaa.
Kaikki päivät Cat oli riippuvainen hänestä. Nainen ei voinut käydä edes vessassa itsenäisesti, vaan joutui pyytämään häntä apuun. Nyt Cat oli omassa ympäristössään, omassa elementissään, ja ansaitsi tuntea olevansa jälleen kykenevä toimimaan itse. Josie selvästi pitäisi huolta naisesta.
He voisivat juoda kupin kahvia.

Della loi vielä yhden huolestuneen katseen sisareensa, joka oli kuitenkin jo täysin lumoutunut ponin läsnäolosta, ennen kuin lähti kohti toimiston viereen kunnostettua loungea Joaquimin johdattamana.
"Ehkä tämä oli huono ajatus", hän huomautti, kun he astuivat huoneeseen, jossa oli juuri tilaa keittiönurkkaukselle, upottavalle sohvaryhmälle ja suunnilleen kuusi ihmistä ympärilleen mahduttavalle pöydälle. Yhdellä seinällä oli valokuvia, todennäköisesti tallin asukkaista. Ehkä jopa entisistä asukkaista.
Yksi seinä antoi suoraan pienehköön, mutta siistiin maneesiin, joka tällä hetkellä oli tyhjänä.
"Ehkä Cat vain masentuu lisää, kun ei... Kun asiat eivät ole yhtä helppoja kuin ennen."

"Toivon, että tämä oli loistava ajatus", Joaquim vastasi ja vajosi istumaan sohvalle hartiat lysyssä. Ehkä rakkaus hevosiin antaisi Catille jotain, minkä vuoksi elää.
"Ehkä hän haluaisi käydä täällä uudelleenkin." Hän maksaisi sokeutensa, itsekkyytensä ja riittämättömyytensä varmistamalla, että Cat saisi parhaat mahdolliset avut toipumiseen ja voisi olla onnellinen. Ehkä Dellan oivallus hevosista saisi hänen vaimonsa saamaan ruokahalunsakin takaisin.

"Otatko kahvia tai teetä?" Della kysyi, seisahtuessaan siistin keittiötason ääreen silmäilemään vedenkeitintä, joka näytti hämmästyttävän uudelta. Vaikka mitäpä hän olisi talleista tiennyt, hän ei ollut heidän perheensä ratsastaja.
"Se auttoi viimeksi. Tallille palaaminen. Sen jälkeen, kun hän joutui lopettamaan kilpauransa", hän selitti, samalla kun vaihtoi keittimeen uutta vettä.
"Kuinka sinä jaksat, Joaquim?"

"Ei kiitos", Quim sanoi hajamielisesti ja nojasi päänsä reisiin tuettuihin käsiin. Hän voisi keittää itselleen kupin kahvia kotona, jos muistaisi. Hän oli tainnut unohtaa viime aikoina kymmeniä kahvikuppeja juomatta ja kaatanut sitten lannistuneena kylmän juoman viemäriin.
"Ihan hyvin, kiitos", hän totesi katsellen lattiaa kenkiensä välissä.
"Kuinka sinä voit, Della?"

Della katseli miestä hetken mietteliäänä, ennen kuin kääntyi valmistamaan itselleen kupillista teetä.
"Jos olen aivan rehellinen, toivoin, että hän olisi jo... paremmassa kunnossa", hän vastasi, ja kurtistaessaan kulmiaan hän näytti sisareltaan tavallistakin enemmän.
"Mutta totta kai tällainen ottaa aikaa. Mutta se on yksi syy, miksi John-Paul ehdotti matkaa. Hetken irtiotto tekisi hänen mielestään hyvää. Toivon, että maisemanvaihdos auttaisi myös teitä. Jos uskot, että jaksat huolehtia Catista."

"Totta kai huolehdin hänestä", Joaquim vastasi. Hän toivoi vain, että osaisi tehdä niin. Mitä jos Cat ei ollut toipunut nopeammin, koska hän hidasti toipumista?
Miten hän saattoi johtaa apu- ja pelastusoperaatioita, mutta ei tiennyt lainkaan, miten huolehtia vaimostaan? Se sai hänet vihaamaan itseään.
"En ole varma, onko maisemanvaihdos todella hyväksi. Ainakaan niin raju."

Della poimi vaaleanpunaisen kupin mukaansa ja istahti sohvalle Joaquimin viereen, hätkähtäen hieman, kuinka syvälle sen tyynyjen väliin upposi. Hän saattoi vain toivoa, että pääsisi kipuamaan takaisin jaloilleen, kun heidän olisi aika lähteä.
"Mikä saa sinut epäilemään sitä?" hän kysyi, samalla kun lämmitteli sormiaan teemukinsa ympärillä.

"Catin perhe on täällä, kaikki ystävät, kaikki tuttu – ja rakkaus hevosiin", Joaquim vastasi. Cat joutui jo valmiiksi viettämään kohtuuttoman paljon aikaa hänen kanssaan ja olemaan täysin riippuvainen hänestä. Millainen mies erottaisi naisen kaikista muista läheisistään?
"Tukiverkko on tärkeä."

Della puhalsi höyryä mukinsa yltä ja otti varovaisen kulauksen teestään.
"Mutta sehän olisi vain väliaikaista", hän huomautti.
"Ja hänelle voisi tehdä hyvää päästä hetkeksi-"
Hän vaikeni, jääden katselemaan maneesiin antavaa ikkunaa häkeltyneenä. Poni, jonka nimeä hän ei häpeäkseen muistanut, oli juuri talutettu sisään, ja hänen sisarensa näytti istuvan sen selässä.

Tätä hän tarkoitti. Hän ei ollut saanut vaimoaan ylös sängystä ties kuinka pitkään aikaan. Tämä olisi näännyttänyt itsensä nälkään, ellei hän olisi ruvennut riehumaan ja uhkannut pakottaa naisen sairaalaan. Mutta Della tiesi, mitä Cat tarvitsi ja siinä nainen nyt oli, ei sängynpohjalla toivomassa kuolemaa, vaan istui ponin selässä.
"Hän näyttää hyvältä", mies totesi katsellen Catia.

Oli ehdottomasti hyvä asia, että Catriona istui satulassa. Della ei ollut varma, oliko sisko itse huomannut, kuinka tämän rytmi näytti suoremmalta, eivätkä hartiat painuneet kasaan niin kuin pyörätuolissa. Jopa kädet näyttivät pysyvän aloillaan, eivät tärisseet holtittomasti niin kuin silloin, kun tämä keskittyi niihin liikaa.
Silti hän painoi oman kätensä sydänalalleen.
"Ei kai hän voi pudota?" hän kysyi, katsahtaen Joaquimia yhtäkkiä hermostuneena.
"Hän on aika korkealla."
Alle puolitoistametrisen ponin selässä. Mutta hänen silmissään se näytti yhtäkkiä korkealta.

"En usko", Joaquim vastasi, vaikkei tiennyt hevosista mitään. Hänen olisi pitänyt perehtyä vaimonsa rakkauteen ja ammattiin paljon paremmin.
"Tämä paikka on varmasti erikoistunut huolehtimaan Catin kaltaisista asiakkaista", hän rauhoitteli, vaikka Della tiesikin tallista paljon enemmän kuin hän. Josie oli kuitenkin vaikuttanut hyvin pätevältä.

"Niin ymmärsin", Della myönsi, ja silitti huolestuneesti teemukinsa kylkeä.
"Henkilökunta on ratsastusterapiaan erikoistunutta, ja niin ilmeisesti hevosetkin. Luulisin. Voivathan hevosetkin kai erikoistua sillä tavalla?"
Hän tunsi olevansa hyvin kaukana mukavuusalueestaan, mutta Catriona näytti melkein onnelliselta istuessaan ponin selässä. Ainakin poni vain käveli ympyrää eikä hyppinyt esteitä tai mitään sellaista, mikä olisi voinut olla oikeasti vaarallista.
"Ratsastuksen pitäisi tehdä hyvää lihaksille."

"Se on varmasti hyväksi Catille", Quim totesi ja katseli vaimoaan hajamielisenä. Olikohan hän koskaan ymmärtänyt, mikä Catin tekisi onnelliseksi? Oliko heidän suhteensa tehnyt Catin onnettomaksi alusta saakka? Niin yksinäiseksi, että tämän täytyi hakea rakkautta toiselta mieheltä. Eikä hän ymmärtänyt.
Hän ei ymmärtänyt edes sitten, kun Cat oli kohdannut kammottavan tragedian ja halusi päättää oman elämänsä.
"Ehkä hänen kannattaa alkaa käydä täällä säännöllisesti."

"Jos hän haluaa", Della myönsi, samalla kun seurasi tarkkaan, kuinka ponia talutettiin rauhallisissa ympyröissä ympäri maneesia. Sen askelten rytmi näytti saavat Catrionankin rentoutumaan, ja hetken Della tunsi itsensä melkein tirkistelijäksi seuratessaan sisartaan lasin toiselta puolelta.
Hän käänsi katseensa teemukiinsa, samaan aikaan kun poni talutettiin ilmeisesti ulos maneesista.
"Jos siitä olisi apua toipumiseen."

"Eiköhän", Joaquim vastasi ja soi naiselle häivähdyksen haikeaa hymyä. Hänen pitäisi lakata rypemästä itsesäälissä ja vain keskittyä siihen, mitä hän voisi tehdä vaimonsa eteen. Cat tarvitsi tukea ja ymmärrystä. Ehkä hänen pitäisi todella alkaa käydä itsekin aktiivisesti terapiassa.
"Täytyy kysyä sinulta useamminkin neuvoja."

Dellan huulilla häivähti myötätuntoinen hymy.
"Minä olen tuntenut hänet koko meidän elämämme ajan", hän muistutti, samalla kun nousi seisomaan käydäkseen huuhtomassa teemukinsa.
"Eikä minulla silti ole puoltakaan ajasta pienintäkään aavistusta siitä, mitä hänen päässään liikkuu... Kuinkahan kauan hevosen varusteiden... purkamiseen mahtaa kulua?"

"Luulen, että hyvä tovi. Voisin kuvitella, että Cat viihtyisi hevosen kanssa", Joaquim vastasi. Toisin kuin auto tai moottoripyörä, hevonen arvosti hellyyttä, taputuksia ja sillä oli oma persoonallisuus. Ehkä hänen pitäisi alkaa harrastaa hevosia, jotta hän ymmärtäisi vaimoaan paremmin. Ne olivat kauniita eläimiä, vaikka kauhistuttivatkin häntä.

Della vilkaisi ovelle, mutta keskittyi sitten huuhtelemaan teemukiaan. Hän oli melko varma, että heitä ei kaivattu ryntäämään paikalle heti, kun Cat oli päässyt laskeutumaan ratsailta.
Toivottavasti sisko ei ollut pudonnut.
Tai satuttanut itseään muutenkaan.
Hän oli ehtinyt tiskata kaikki tiskialtaaseen hylätyt kupit, joista vain yksi oli hänen omansa, ja aloittanut keittiötason puhtaaksi kuuraamista siihen mennessä kun Josie ilmestyi ovensuuhun pyörätuolia luontevasti edellään työntäen.
"Täällähän te olitte."
Catrionan posket punoittivat, vaikka ripset näyttivätkin kosteilta kuin itkun jäljiltä.

Joaquim suoristautui sohvalta ja suoristi villapipoaan, tajuten vasta nyt, että hänen olisi luultavasti pitänyt riisua talvivaatetta vähemmälle ollakseen palelematta niin pahasti ulkona – mutta onneksi autossa oli lämmitys.
"Hei querida", hän tervehti.
"Haluatko vielä viipyä täällä vai onko aika lähteä kotiin?"

"Lähdetään vain", Catriona vastasi, ääni hieman tukkoisena, ja pyyhkäisi silmiään toisella kädellään.
Josie teki tilaa pyörätuolin taakse, niin että Joaquim voisi ottaa taas oman paikkansa.
"Puhuimme, että voisimme ottaa ratsastustunnin uusiksi ensi viikolla tähän samaan aikaan", hän totesi, niin kuin kyse olisi ollut tavallisesta tunnista, ei terapiasta.
"Mikäli se sopii. Catriona halusi vielä tarkistaa kalenterista."

"Se sopii varmasti", Joaquim lupasi ja tarttui pyörätuolin kahvoihin nykäistyään kauluksiaan paremmin pystyyn. Joku päivä kylmä, luihin asti tunkeva kosteus tuntuisi vielä kotoisalta.
"Kiitos paljon", hän lisäsi Josielle suoden naiselle hymyn, johon surumielisyys tuntui hitsautuneen, ennen kuin lähti lopulta työntämään Catia takaisin tummansinisen Opelin suuntaan.

Kylmä tunkeutui myös Catrionan vaatteiden alle ja sai hänet hytisemään hieman, vaikkei hän itse huomannutkaan sitä. Hänen katseensa oli kiinnittynyt tarhoihin ja hevosiin, jotka nauttivat niissä ulkoilmasta varmasti huomattavasti hänen miesparkaansa enemmän.
Hän ei puhunut mitään, ojensi vain kätensä tottuneesti niin, että Quim saattoi auttaa hänet autoon, samalla kun Della kiipesi takapenkille.

Joaquim nosti Catin syliinsä ja istutti etupenkille, kiinnittäen turvavyön jo tutuksi tulleella rutiinilla. Olisiko hänen pitänyt kannustaa Catia tekemään niin itse? Se ei vaatinut merkittävää hienomotoriikkaa, eihän?
Oli varmaankin ollut vapauttava kokemus ratsastaa ja liikkua itsenäisesti, voida katsoa muita ylhäältä eikä vain ylöspäin.
"Minne olemme matkalla seuraavaksi?" hän kysyi lähdettyään tallin pihasta takaisin maantietä kohti.

Catriona nojasi päänsä vasten viileää ikkunaa, tuntien olonsa uupuneeksi. Mutta ei samalla tavalla, kuin hän oli tuntenut kuluneet viikot, vaan melkein... hyvällä tavalla. Niin kuin entisessä elämässään pitkien tallipäivien jälkeen.
"Voisimmeko hakea ruokaa?" hän kysyi pienen hiljaisuuden jälkeen.
"Vai oletko... oletko sinä kokannut jotain valmiiksi, Quim?"

"Voimme hakea ruokaa", Quim lupasi. Hänen kokkauksensa oli jäänyt vaiheeseen bataattikeittoepisodien ohessa. Hän oli luultavasti ehtinyt pilkkoa jokusen sipulin ja porkkanan, ja todennäköisesti unohtanut ne leikkuulaudalle.
Nyt ne olisivat pitkin lattioita, jos heidän kissat olisivat omia itsejään.
"Mitä sinun tekee mieli? Tuletko syömään, Della?"

"Mielelläni", Della vastasi takapenkiltä.
Catriona antoi silmiensä painua kiinni, auton lämpö ja tasainen hurina teki hänen olostaan miellyttävän unisen.
"Emme ole käyneet vähään aikaan siinä kiinalaisessa kodin lähellä", hän vastasi hetken mietittyään. Ajatus ravintolaan menosta sai hänen vatsansa kipristymään, mutta ruuan tilaaminen kotiin vietäväksi oli eri asia.
"Tekisikö sinun mieli kiinalaista ruokaa, Quim? Entä Della?"

"Kiinalainen käy hyvin", Quim vakuutti katsellen pimeäksi käyvää tietä tuulilasin takana. Taivaalta näytti tulevan tihkusadetta, joka sai pyyhkijät valumaan lasin poikki laiskoin vedoin.
Hän olisi syönyt vaikka McDonald'sin roskaruokaa, jos se tarkoittaisi Catin syövän.
"Onko jotain erityistä, mitä sinun tekee mieli sieltä?"

"Sitä..."
Catriona kurtisti hieman kulmiaan. Ei pitänyt hätääntyä, jos ei muistanut oikeaa sanaa heti, hänen terapeuttinsa oli muistuttanut. Piti vain keskittyä hetki, vetää henkeä ja rauhoittua.
"Tofua. Tofua ja vihreitä papuja. Se annos, jonka... jonka olen usein ottanut."
Hän saattoi melkein maistaa mausteisen kastikkeen ja pehmeän, lempeän riisin, kun muisteli annosta.
"Merlinin emä kilpaili kentässä."

Tofua ja vihreitä papuja, selvä. Joaquim painoi tilauksen mieleensä. Hän voisi käydä hakemassa heidän ruokansa, ja he voisivat syödä sen punatiilisessä tornitalossa. Ehkä Cat suosisi sitä.
Mutta olisiko parempi kohdata rohkeasti pubissa tapahtunut kohtaus ja mennä ulos syömään?
"Mitä sinä haluaisit, Della? Niinkö?" hän jatkoi Catille, arvellen Merlinin olevan se hevonen, jolla nainen oli ratsastanut.

"Niin", Catriona vastasi, ja hieraisi poskeaan, joka tuntui edelleen kuumottavan hieman.
Oli ollut uskomatonta päästä taas satulaan. Ylipäätään tallille. Hän oli saanut harjata Merlinin, ja auttaa varustamisessa minkä oli kyennyt. Se oli tuntunut melkein samalta kuin vuosia sitten, kun hän oli ollut lapsi, ja päässyt ensimmäistä kertaa isoveljensä mukana lähitallille.
"Ja Josie tiesi Birdyn suvun. Toivoisin, että pääsisin taas katsomaan Addien harjoituksia."
Della kurotti takapenkiltä silittämään sisarensa käsivartta.
"Luulen, että voisin ottaa samaa kuin Cat. Ellei se ole kammottavan tulista."
"Ei se ole."

"Voit varmastikin alkaa käydä siellä säännöllisemmin", Joaquim totesi pitäen kädet huolellisesti ratilla. Onneksi auton lämmitys oli hyvä. Hän voisi ajaa Catin tallille vaikka joka päivä, jos se auttaisi naista, ja he voisivat matkustaa viikon tai parin lomalle joskus tulevaisuudessa.
"Ja minä voin viedä sinut katsomaan harjoituksia milloin vain haluat."

Catriona avasi silmänsä ja jäi katselemaan ohi viuhuvaa maisemaa.
"Olisi ollut tyhmää kääntyä takaisin kotiin", hän myönsi, kulmat syvään kurtistukseen painuen.
"En tiedä... En tiedä miksi en halunnut tallille. Minä... Oli mukava päästä harjaamaan hevosta pitkästä aikaa."

Se oli hyvä. Oli mukava kuulla Catin sanovan jotain muuta kuin halua kuolla. Hänen olisi pitänyt ymmärtää kysyä Dellalta apua aikaisemmin eikä vain epäonnistua kerta toisensa jälkeen vaimonsa auttamisen kanssa.
"Sanot vain milloin haluat mennä ja vien sinut", Joaquim lupasi ja kääntyi risteyksestä kohti Newcastlen keskustaa.

Catriona katsahti miestään ja liikautti sitten varovasti kättään, niin että saattoi silittää tämän reittä sormenpäillään. Aluksi hän pelkäsi, että käden tärinä aiheuttaisi jotakin kamalaa, häiritsisi Joaquimin ajoa niin, että he päätyisivät ojaan, mutta niin ei tapahtunut.
Hän oli juuri sillä hetkellä miehelleen hyvin kiitollinen.
Ja ilmeisesti myös hyvin väsynyt, sillä vaikka hän ei muistanut torkahtaneensa, hän havahtui, kun auto liukui pysähdyksiin.
"Olemmeko me perillä?"

"Kyllä", Joaquim vastasi.
"Della, saisitko ruokakassin?" hän kysyi viitaten naisen vieressä takapenkillä olevaan, lämpimään muovikassiin, jossa oli tuhdit kasvisannokset kiinalaista ruokaa Catin toivomasta ravintolasta. Tofua ja vihreitä papuja.
"Tulehan", mies jatkoi vaimolleen kiertäen auton, avasi tämän turvavyön ja nosti Catin syliinsä, lähtien heidän kotioveaan kohti.

Catriona hieraisi häkeltyneenä silmiään, voimatta vieläkään täysin hahmottaa, että he olivat perillä. Eivätkä vain ravintolassa, vaan kotona, ruuat mitä ilmeisimmin mukanaan.
"Mehän kävimme tallilla, eikö niin?" hän varmisti, samalla kun kietoi käsivartensa miehensä niskan taakse. Hän katseli sisartaan, joka nousi jo edeltä heidän etuovelleen avatakseen sen heitä varten, ruokakassit toisessa kädessään.

"Niin kävimme", Joaquim vastasi, nyökkäsi Dellalle kiitoksen ja kiipesi sitten portaat ylös oranssisävyiseen olohuoneeseen. Hän laski Catin istumaan sohvalle, riisui vaimonsa takin ja kyykistyi sitten sohvan eteen riisumaan naisen kenkiä.
"Ja saat tofua ja vihreitä papuja, niin kuin toivoit", hän jatkoi suoristautuessaan.

Catriona oli helpottunut. Pienen, mutta sitäkin kammottavamman hetken ajan hän oli kuvitellut sen olleen unta, niin että tallin sijaan he olivatkin palaamassa kotiin fysioterapiasta tai terapeutin tapaamisesta.
Miksi ihmeessä hän oli jättänyt ne väliin? Idiootti.
"Hyvä", hän totesi, unohtuen katselemaan ratsastushousujaan.
"Minun pitäisi varmaankin vaihtaa vaatteet."

"Miksi?" Joaquim kysyi katsahtaen vaimoaan hämillisenä. Vaatteet eivät näyttäneet sotketuilta tai muuten märiltä ja likaisilta, eiväthän?
"Onko sinun kylmä?" hän varmisti kuoriutuen ulos toppatakistaan ja laski hatun, huivin ja lapaset siistiin pinoon, jonka veisi pian alakerran eteiseen. Pöyhkeät, hopeiset hiukset hapsottivat pystyssä takaraivolla, vaikka hän kuinka niitä yritti painella alas. Mies vilkaisi televisiosta heijastuvaa kuvajaistaan lannistuneena ja alistui kohtaloonsa töyhtöhyyppänä.
"Voin tuoda sinulle lämpimämmät vaatteet."

"Nämä ovat tallivaatteet", Catriona selitti. Oli totta, että hänen treeninsä oli ollut aukana hikisestä, eikä hän varsinaisesti ollut samalla tavalla karvoissa, kuolassa ja heinissä niin kuin todellisten työpäiviensä jälkeen, mutta tallivaatteet olivat silti tallivaatteet.
Vanhat tavat istuivat tiukassa.
"Eivät ne ole likaiset, kultapieni", Della huomautti, alkaessaan nostella ruokapakkauksia esiin paperikasseista.
Catriona kurtisti kulmiaan.
"Mutta ne ovat tallivaatteet."

"Hyvä on, haen sinulle toiset vaatteet", Joaquim huokasi ja keräsi ensin ulkovaatteet syliinsä, laskeutuen portaat alas ulko-ovelle ja nousten sitten kaksi kerrosta ylös, etsimään heidän turkoosisävyisen makuuhuoneensa vaatekaapeista jotain sopivaa tallivaatteiden tilalle.
Hän palasi jokusia minuutteja myöhemmin mukanaan mukavat olohousut, t-paita ja villatakki.
"Kelpaavatko nämä?"

"Ne ovat oikein hyvät", Catriona vakuutti, ja ojensi tottuneesti käsiään niin, että Joaquim voisi auttaa häntä poolokauluspaidan riisumisessa. Oli hetkiä, joina hän saattoi melkein unohtaa, kuinka kuvottavan likainen hän oli - sanoi hänen terapeuttinsa mitä hyvänsä.
Se oli ollut hänen omaa syytään.
Muutava punertava suortuva oli karannut poninhännältä ja jäi sojottamaan itsepintaisesti pystyyn vielä senkin jälkeen, kun t-paita oli vedetty niiden yli.

Joaquim vaihtoi poolopaidan tilalle t-paidan ja ujutti sen päälle paksun, pehmeän villatakin, jotta Cat ei palelisi. Vaikka nainen ei varmaan tuntenut kylmää aivan samoin kuin hän.
Sitten hän auttoi Catin seisomaan tukien naista itseään vasten, kun ujutti olohousut ratsastushousujen tilalle ja viikkasi tallivaatteet sohvan käsinojalle, mistä ne kulkeutuisivat myöhemmin paikalleen.
Kun ruoka oli saatu purettua ja keittiöstä löytyi lautasia, ruokailuvälineitä ja juotavaa, Joaquim istahti sohvalle Catin viereen naisen lautasen kanssa ja tarjosi haarukkaa tälle. Hän ei halunnut kohdella Catia kuin nainen ei pärjäisi itse.

Joaquimin auttaessa vaatteiden vaihtamisessa Della oli kerännyt heille astiat, jotka tietenkin olivat täydellisen sävysävyyn - Catriona ei ollut edes tiennyt, että heillä oli kolme täydellistä settiä toisiinsa sopivia astioita.
Ehkä ne olivat olleet osa häälahjaa.
Hän käytti hetken siihen, että yritti hakea haarukasta oikeaa otetta. Pudotettuaan haarukan kolmannen kerran, ja säikäytettyään Elviksen toistamiseen hän luovutti, ja poimi haarukan koruttomasti nyrkkiinsä. Se ajaisi asiansa. Oikea ote löytyisi vielä.
Kärsivällisyyttä.
Della istahti heidän seuraansa sohvalle, silmäillen omaa annostaan hienoisella epäluulolla, vaikkei varmasti itse tiedostanutkaan ilmettään.

Joaquim katsahti Dellaa ja tunsi lämpimän myötätunnon kosketuksen nähdessään epäluulon naisen katseessa.
"Olet tervetullut maistamaan myös tätä", hän kannusti viitaten tilaamiinsa rasioihin, jotka odottivat vielä pöydällä koskemattomina. Hän oli tilannut seesaminuudeleita, jotka tosin olivat varsin mausteisia avokätisen chilin ansiosta. Hän voisi lämmittää niitä myöhemmin.
Hän seurasi Catin haarukkaa katseellaan, pidellen toisella kädellä lautasta ja toisella lautasliinaa, jolla pyrki sieppaamaan mahdollisesti putoavan ruoan.

"Della on ennakkoluuloinen", Catriona huomautti, ja se, että hän keskittyi samaan aikaan puhumiseen ja ruuan haarukoimiseen, oli saada hänet kippaamaan riisit syliinsä.
Punaisilla kulmilla häivähti kurtistus, mutta hän päätti olla välittämästä siitä, että käsi tärisi. Hän oli istunut satulassa ja pidellyt ohjia, hän selviäisi kyllä ruuan haarukoimisesta suuhunsa.
Hitto vie.
"Olit ennen itsekin", Della huomautti, saaden sisarensa puhahtamaan.
"Se oli kauan sitten."
"Olit vielä silloin, kun tapasitte Joaquimin kanssa."
Catriona katsahti miestään, etsien tukea sille, että hänen sisarensa väite oli väärässä.

Tummien silmien katse kulki sisarusten kasvojen välillä ja kulmat kohosivat asteen, kun hän tajusi joutuneensa tuomariksi. Hän laski lautasen Catin syliin ja rykäisi.
"Unohdin lasit, só um minuto", hän sanoi suoristautuen ja katosi keittiöön, tasoitellen turhaan takaraivonsa itsepäistä töyhtöä, palaten paria minuuttia myöhemmin kolme vesilasia käsissään. Sukunsa kanssa he joisivat viiniä, mutta oli parempi olla sotkematta alkoholia Catin lääkitykseen.

"Quim, minä en ollut nirso!" Catriona vetosi, ja ainoastaan se, että hänen haarukkansa oli juuri sillä hetkellä tyhjä, esti sotkua syntymästä, kun hän heilautti kättään sanojaan vahvistaakseen.
Hän ei ollut nirso enää, mutta aivan Quimin tavatessaan hän oli tainnut kurtistella kulmiaan eksoottisille ruuille hyvin samalla tavalla kuin sisarensa teki edelleen.
"Voisin siistiä hiuksiasi", Della huomautti, kun Joaquim palasi.
"Kun olemme syöneet. Ne ovat tainneet päästä hieman venähtämään."
"Della leikkaa hiuksia paremmin... paremmin kuin minä", Catriona vakuutti, etsien parempaa otetta haarukastaan.

"Et tietenkään, querida", Joaquim totesi rauhoitellen ja tarjoutui pitelemään Catin lautasta jälleen, kun istuutui alas vaimonsa viereen. Oliko se liikaa? Estikö se Catia toipumasta?
Meni hetki, että hän tajusi Dellan puhuvan hänelle.
"Oh", mies vastasi yllättyneenä ja kosketti vaistomaisesti pöyhkeää, paksua hopeaa, "kiitos. Arvostaisin sitä."

Catriona poimi lisää riisiä haarukkaansa, keskittyi hetken, ja onnistui kohottamaan haarukan miehensä kasvojen tasalle ilman, että pudotti mitään, tai vielä pahempaa, tökkäsi Joaquimia silmään. Se olisi ollut hirvittävää, eikä hän ollut varma, olisiko toipunut siitä.
Varsinkin, kun chili teki kipeää osuessaan silmiin.
"En tarkoita, että ne olisivat nytkään epäsiistit", Della kiiruhti vakuuttamaan.
"Mutta ajattelin, että ehkä se tekisi olosta helpomman."

Joaquim katsahti haarukkaa hämmentyneenä. Oliko se eksynyt? Cat tähdännyt omaan suuhunsa?
Valentina oli yrittänyt aina syöttää hänelle ruoat, joista ei pitänyt. Ojensi lusikkaa tomerasti jo syöttötuolissa.
"Syö sinä vain", mies kannusti lempeästi ja tarjoutui tukemaan käsivartta, jos se matkaisi naisen omaan suuhun.
"En pahastu, vaikka sanoisit niitä epäsiisteiksi. Parturi tekisi varmasti terää." Joku päivä hän ajaisi partansakin pois, vaikka ajatus vihloi. Ehkä se ei kutittaisi ja raapisi Catia enää koskaan.

Catriona kurtisti hieman kulmiaan.
"Maistaisit", hän vetosi, ja olisi entisessä elämässään liikauttanut kättään vaativasti lähemmäs. Tässä elämässä hän ei kuitenkaan uskaltanut tehdä niin, sillä muutoin pelko silmän menettämisestä olisi voinut olla todellinen.
"Ei tarvitse pelätä, en yritä liikuttaa kättä. Silmäsi eivät ole vaarassa."
Ainakin hän uskoi melko vakaasti, etteivät ne olleet. Toivoi.
"Tämä maistuu hyvältä."

Joaquim otti pienen suullisen vaimonsa haarukasta tämän mieliksi ja ohjasi sen sitten kannustaen naisen omaa suuta kohti.
"Sinun pitää syödä", hän muistutti Catia ja otti kulauksen vesilasista, ennen kuin keskittyi jälleen empien naisen ruokailun auttamiseen. Olisiko hänen pitänyt antaa Catin selviytyä yksin?
"Maistuisiko sinulle myös jälkiruoka, Della?"

Catriona oli tyytyväinen siihen, että Joaquim edes maistoi. Se sai hänet tuntemaan olonsa hieman normaalimmaksi, edes pieneksi hetkeksi. Pienen hetken ajan hänen ei tarvinnut muistaa olevansa vaimo, jonka aviomies oli uhannut viedä takaisin sairaalaan.
"En koskaan kieltäytyisi jälkiruuasta", Della vakuutti, vaikka Catriona epäilikin, että siinä oli paljon kyse sisaren halusta varmistaa, että myös hän söisi jälkiruokaa.
Ehkä se oli oikeutettua huolehtimista.

"Mitä teidän tekisi mieli?" Joaquim kysyi ja muisteli, mitä keittiössä oli. Hän oli leiponut jotain eilen aamupäivästä, toivoen Catin innostuvan syömään. Appelsiini-suklaakakun. Ja pakastimessa oli jäätelöä, toivottavasti montaa eri sorttia. Heillä taisi myös olla joulusta jäljellä useampi avaamaton suklaarasia.
"Voin aina käydä hakemassa jotain", hän kannusti katsahtaen Catia.

Catriona laski haarukan kädestään ja hieraisi toisella kädellä silmiään. Hän oli aikeissa sanoa, että haluaisi oikeastaan vain hetkeksi lepäämään, mutta ajatus sairaalasta sai hänet pelkäämään.
"Mitä meillä on?" hän kysyi, sydän särkyen kun hän ajatteli, että Quim olisi ollut valmis hakemaan, mitä hän vain halusi.

"Suklaakakkua, suklaata sellaisenaan ja jäätelöä", Quim totesi katsellen Catia tuttua huolta tummissa silmissään. Kun Della lähtisi, palaisivatko he aikaisempaan? Cat haluaisi kuolla ja hän ei osaisi auttaa vaimoaan? Ainoa keino pitää tämä hengissä olisi uhata sairaalahoidolla tai pakkosyötöllä?
Hänen pitäisi kysyä ammattilaisilta ohjeita siihen, kuinka edistää vaimonsa paranemista, ei tehdä tätä pahemmaksi.
"Mitä söisit?"

Joaquimin katse sai Catrionan sydämen todella vihlaisemaan, niin että hänen oli hieraistava rintaansa. Ei kai hän todella ollut saamassa sydänkohtausta? Se tästä olisi vielä puuttunutkin.
Ehkä kipeä polte vain enteili närästystä, joka sekin oli ollut hänen riesanaan viime viikkoina.
"Voisin ottaa kakkua. Ja... Ja jäätelöä. Dellakin ottaa, eikö niin?"
Hän oli iloinen, kun sisar nyökkäsi.
"Voisin laittaa meille teetä", tämä tarjoutui.

Joaquim nyökkäsi helpottuneena siitä, ettei joutunut käymään taistelua, ja nousi ylös, kiittäen Dellaa tarjouksesta ja suunnaten keittiöön. Hän loihti pienille, keltaisille lautasille siivut kolmikerroksista, rikkaan suklaista kakkua, jonka keskimmäinen kerros oli aurinkoisen appelsiininen ja pinta vuorattu sulalla, tummalla suklaalla, jonka poikki kulki valkosuklaalla ja kinuskilla vedettyjä raitoja. Hän kaapi kakkupalojen vierelle maltilliset pallot musikka- ja appelsiinijäätelöä, ennen kuin keräsi ne kantoonsa ja toi olohuoneen puolelle.
"Autanko sinua vai pärjäätkö itse?" hän kysyi varovasti Catilta ojentaessaan lautasen naisen syliin.

Catriona saattoi antaa ajatustensa harhailla hetken, sillä välin kun Quim valmisteli jälkiruokaa ja Della laittoi teen keittymään.
Hetken hänellä oli... kotoisa olo.
Hän havahtui takaisin ajatuksistaan, kun Quim esitti kysymyksensä.
"Kaunis kakku. Minä voisin... luulen, että tarvitsisin..."
Hän kurtisti kulmiaan etsiessään sanaa.
"Pyyhkeen. Syliin. Jos sotken."

Quim nyökkäsi ja palasi hetkeä myöhemmin takaisin keittiöstä teepyyhe mukanaan. Hän levitti sen Catin syliin ja istahti sitten naisen viereen, vilkaisten hajamielisenä jälkiruokaansa ja edelleen sohvapöydällä seisovaa pääruokaansa, joka oli asiallisesti pahvirasioissaan.
Noh, kerrankos sitä, hän totesi ottaessaan oman kakkulautasensa käteen.
"Miltä se maistuu? En ole maistanut sitä vielä."

Joskus Catrionasta tuntui, että hänen olisi pitänyt kietoutua lakanaan pysyäkseen ruokailun ajan siistinä. Mutta ehkä se ei ollut niin vakavaa. Ehkä hän voisi vielä auttaa pyykinpesussa.
Hän toivoi, että voisi.
Hän tarttui lusikkaan päättäväisesti, ja keskittyi tarkkaan viedäkseen pienen palan kakkua suuhunsa. Tuntui voitolla, ettei se tipahtanut hänen syliinsä.
"Hyvää", hän vastasi, samalla kun Della kantoi teemukit pöytään. Taivaansininen posliini sointui kauniisti yhteen keltaisen kanssa.
"Appelsiinia."

Joaquim toivoi, että appelsiinille olisi ollut runollisempi tarkoitus kuin se, että hedelmäkorissa oli ollut useampi, jotka olivat aikeissa käydä nuhjuisiksi. Hänkin maistoi kakkua ja kiitti Dellaa teestä, siirtäen naisen jälkiruokaa lähemmäs tätä.
Kai kakku menetteli. Hänen ajatuksensa tuntuivat nykyään leviävän kaoottisina joka suuntaan eikä hän olisi välttämättä tiedostanut, mitä tarkalleen söi.
"Oliko teillä lapsuudessanne lempijälkiruokaa?"

Appelsiinin maku muistutti Catrionaa jostakin, jota hän ei aivan tavoittanut. Ehkä se oli jokin matkoista Quimin luo. Se tuntui hyvältä muistolta.
"Minä pidin... Pidin aina vanukkaista", hän vastasi, suklaata suupielessään.
"Della piti kaikesta makeasta. Pitää vieläkin."
Hän hymyili ilkikurisesti sisarelleen, joka punehtui hieman.
"En nyt niin paljon kuin lapsena. Tämä on todella hyvää kakkua, Quim."
Catriona kipristi varpaitaan.
"Pitäisi olla elokuva, niin tämä olisi kuin ennen. Paitsi silloin minä en ollut naimisissa."

Ja jos Cat olisi nainut pätevämmän miehen, tämä ei istuisi nyt pyyhe sylissään, yrittäen urhoollisesti saada lusikkaa osumaan suuhun.
"Minä voin laittaa elokuvan pyörimään", Joaquim tarjosi ja nosti lusikallisen appelsiinijäätelöä suuhunsa. Milloinkohan hän oli syönyt jälkiruokaa ennen, saati pääruoan sijasta?
"Onko jotain genreä, mitä tekee mieli?"

Urhoollisesti, mutta vaihtelevalla menestyksellä. Toinen suupieli oli auttamattomasti sotkeutunut suklaaseen, mutta ainakin syli ja paita olivat tällä kertaa pysyneet puhtaina.
Pienikin voitto oli voitto.
"Sinä voisit valita", Catriona ehdotti, kun oli nielaissut lusikallisen jäätelöä, joka sai hänet värähtämään hieman kylmästä.
"Jotakin onnellista."

Joaquim hillitsi halunsa pyyhkiä Catin suuta. Hänen pitäisi löytää oikea keino tukea naisen toipumista, kannustaa itsenäisyyteen ja samaan aikaan kuitenkin varmistaa, ettei Cat tuntisi olevansa yksin tai vailla tukea. Miten hän löytäisi sen?
Hän halusi tehdä Catin onnelliseksi.
"Hyvä on", hän vastasi hipaisten vaimonsa hiuksia ja siirtyi etsimään laatikoista sopivaa elokuvaa, valikoiden Chocolatin illan teeman mukaisesti. Se taisi olla yksi hänen ainoista elokuvistaan. Hänen lapsensa taisivat olla oikeassa kiusatessaan häntä ikälopuksi.
Hän pyyhkäisi lautasliinalla hellästi Catin suupieltä istuessaan takaisin alas.

Syödessään hitaasti mutta päättäväisesti lautastaan tyhjäksi Catriona tuli ajatelleeksi, olivako he pysähtyneet tällä tavalla montaakaan kertaa aiemmin ennen... ennen kuin asiat olivat menneet niin kuin olivat menneet. Hän oli viettänyt iltoja sisarensa luona ennen avioliittoaan, mutta montako kertaa he olivat ehtineet kutsua rakkaitaan kylään tällä tavalla?
Lautasen tyhjennyttyä hän laski lusikan kädestään ja vaipui nopeasti makuulle sohvannurkkaan, tuntien olonsa vähintään urheilusankariksi suoriuduttuaan syömisestä kunnialla.
Siinä vaiheessa Della tarjoutui auttamaan Joaquimia tämän hiusten kanssa.
Ehkä hänen olisi pitänyt ehdottaa myös parranajoa. Mutta hänen miehensä tuntui itsepäiseltä siinä asiassa.

Joaquim myöntyi hämillisenä ehdotukseen ja siloitteli takaraivollaan pystyssä seisovaa töyhtöä hieman nolona.
"Mitä tarvitset? Sakset? Pyyhkeen?" hän kysyi nousten uudelleen sohvalta, kun Juliette Binoche otti valkokankaan haltuunsa. Hän kävi etsimässä tarvittavia välineitä ja palasi sitten niiden kanssa takaisin olohuoneeseen.
"Minne haluat minut?"

Catriona seurasi sohvalta, kuinka hänen sisarensa istutti Joaquimin tuoliin juuri sopivaan kohtaan niin, että hän näki hiustenleikkuuoperaation nousematta paikoiltaan. Ehkä hän tosin vain kuvitteli, mutta hän oli siitä huolimatta iloinen. Päätään nostamatta hän saattoi katsella, kuinka Della asetteli pyyhkeen hänen miehensä harteille ja pari vanhaa sanomalehteä varoiksi lattialle, ja alkoi sitten kammata hopeisia, melkein uhmakkaita suortuvia kostutetulla kammalla.
"Della leikkasi aina meidän hiuksemme, kun asuimme vielä kotona", hän muisti.
"Kun äidillä ei ollut aikaa."

"Olen siis ilmeisesti hyvissä käsissä", Joaquim vastasi katsellen hajamielisesti televisiota. Hän ei ollut koskaan ollut erityisen huolestunut ulkonäöstään, vaikka joskus katselikin harmauttaan ja pohti, milloin hänestä oli tullut näin vanha.
"Ajattelitko koskaan ryhtyä kampaajaksi?" hän kysyi Dellalta hieroen mietteliäänä peukaloaan. Senkin rystystä peitti vanha arpi, jonka alkuperää hän ei enää muistanut. Se oli varmaankin ottanut kolhua joskus avustuslinjalla tai pelastustehtävissä.

Della naurahti pehmeästi.
"En voi väittää ajatelleeni. Itse asiassa tulin jo varsin nuorena siihen tulokseen, että se ei ole jotain, mitä haluaisin tehdä, kun kasvan aikuiseksi", hän myönsi, samalla kun alkoi saksia varsin asiantuntevasti ensimmäisiä, pitkäksi venähtäneitä suortuvia siistimpään malliin.
"Sisaruslauman hiusten leikkaamisessa oli minulle aivan tarpeeksi kampaajanuraa. Paljonko tahdot minun leikkaavan, Joaquim?"

"Ehm", Joaquim vastasi ja katsahti Catia epätietoisena, kohottaen kulmiaan kysyvänä. Hän taisi huomata tarpeen hiusten leikkuulle vasta sitten, kun sai puhallella niitä säännöllisesti silmiltään. Joku luonnehti hänen hiuksiaan hopeiseksi harjaksi.
"Minkä tahansa tulkitset näyttävän parhaalta", hän sanoi hieraisten niskaansa. Hän ei tainnut olla nykyisten trendien ammattilainen, ainakaan jos Valentinaa oli uskominen.

"Minä luotan Dellaan", Catriona vastasi, samalla kun nyki vilttiä paremmin vartalonsa suojaksi, Elviksen tavoitellessa sohvan reunan yli roikkuvaa kulmaa pehmoisella tassullaan.
"Sinulla on niin valtavan kauniit, paksut hiukset, etten raaski lyhentää niistä paljoakaan", Della myönsi, kun otti takaraivolle muodostuvan töyhtön käsittelyynsä.
Kun hiusten malli alkoi olla valmis, hän aikoi kysyä sisarensa mielipidettä tämän aviomiehen tämänhetkisestä tyylistä, mutta sohvaa katsahtaessaan hän huomasi tämän nukahtaneen.
Uni tekisi varmasti hyvää toipumiselle.
Siistittyään vielä hieman kummaltakin korvalliselta hän astui taaksepäin ja totesi hiljaa:
"Uskoisin sen olevan nyt valmis."

"Kiitos", Joaquim kiitti hieman hämillisenä kehusta ja hillitsi halunsa koskettaa hiuksiaan, jotka eivät olleet usein saaneet yhtä kauniita kehuja. Hänen neljä nuorempaa sisartaan olivat riemastuneet ensimmäisistä harmaista hiuksista ja ottaneet sen kantavaksi vitsiksi perhetapaamisissa.
Hän vilkaisi itseään pimeän ikkunan heijastuksesta.
"Olet taitava. Kiitos paljon avustasi", mies totesi ja nousi ylös, keräten pyyhkeen ja sanomalehdet syliinsä.
"Minun olisi varmaan parempi kantaa Cat nukkumaan."

"Jos olisi peili, voisin näyttää paremmin", Della totesi melkein pahoitellen.
"Mutta minun mielestäni siitä tuli oikein hyvä."
Hän katsahti nukkuvaa sisartaan uudelleen, ja kulmilla häivähti kevyt kurtistus ennen kuin hän palautti katseensa Joaquimiin.
"Minunkin täytyy alkaa lähteä, en tahdo, että Paulie huolestuu. Kerrothan, jos on mitään, mitä voin tehdä? Minulle voi soittaa aivan milloin tahansa. Jos Cat vaikka kaipaa seuraa."

"Kiitos", Joaquim sanoi uudemman kerran. Ehkä hänen pitäisi kysellä vinkkejä Dellalta, ennen kuin päätyisi uudelleen tilanteeseen, missä kiukutteli kuin lapsi vääntäessään kättä vaimonsa kanssa syömisestä.
"Tulitko autolla? Tarvitsetko kyytiä kotiin?" hän varmisti lähtiessään saattamaan Dellaa ovelle. Toivottavasti Cat ei heräisi sillä välin ja hätääntyisi ollessaan yksin huoneessa.

"Voi ei, en tarvitse, tulin omalla autolla", Della vastasi, vetäessään takkia ylleen pienessä eteisessä, Elviksen pyöriessä heidän jalkojensa ympärillä.
"Kiitos kuitenkin. Tulen taas pian käymään."
Hän vilkaisi huolestuneesti pienikokoista kissaa kuin arvioiden, oliko sillä pakosuunnitelmia, ja halasi sitten sisarensa miestä hyvästiksi ennen kuin pujahti ulos ovesta.

Joaquim seisoi hetken eteisessä, halauksen lämpö viipyen, ja kosketti hajamielisesti siistittyjä hiuksiaan, ennen kuin kiipesi takaisin olohuoneeseen.
"Tulehan", hän sanoi hiljaa vaimolleen, kun oli sammuttanut television, ja yritti kerätä tämän syliinsä samoin kuin usein kesken elokuvan nukahtavan Stellan kantaakseen naisen portaat ylös ja heidän sänkyynsä.

Catriona havahtui kosketukseen, ja hetken hän oli täysin tietämätön siitä, missä oli. Niin kävi usein hänen herätessään, melkein kuin uni olisi hetkeksi nollannut mielen ja vienyt muistot mennessään.
"Paljonko kello on?" hän kysyi unisesti, kietoen käsivartensa miehensä niskan taakse, pää tämän hartiaa vasten nuokahtaen.
"Nyt ei ole aamu, eihän?"

"Ei, aika mennä nukkumaan", Joaquim vakuutti pehmeästi, kun työnsi makuuhuoneen oven auki ja kantoi Catin sisään. Hän tuki naisen rintaansa vasten, kun nykäisi peittoja pois tieltä, ja laski tämän sitten sänkyyn.
"Haluaisitko vessaan? Tai vesilasin?" hän tarjosi ryhtyessään riisumaan päivävaatteita vaimonsa yltä.

Jollakin tasolla Catriona tiedosti, että todennäköisesti viisas vaihtoehto olisi ollut vastata myöntävästi. Mutta hän tunsi olonsa niin uskomattoman väsyneeksi, että pelkkä ajatuskin nousemisesta oli melkein mahdoton. Tai ainakin tuntui mahdottomalta.
Peiton alla olisi lämmin.
Hän pudisti päätään, ojentaen väsyneesti toista kättään yrittäessään auttaa Joaquimia vaatteidensa riisumisessa.
"Lähtikö Della jo? Hän oli käymässä, eikö niin?"

"Lähti kotiin", Joaquim sanoi viikaten puolipitoiset vaatteet sängyn päätyyn ja pujotti sitten yöpaidan Catin pään yli, auttaen väsyneet kädet hihoihin ja etsi jalat peiton alta pujottaen niihin villasukat.
"Hän leikkasi hiukseni", mies lisäsi, kun veti peiton paremmin Catin ylle.
"Sano vain, jos tarvitset jossain vaiheessa mitä tahansa."

Joaquimin sanat saivat Catrionan raottamaan silmiään. Hän tiirasi miestään hetken, ja ojensi sitten vain hienoisesti tärisevän kätensä silittämään miehensä vastasiistittyjä hiuksia.
"Niistä tuli hyvät", hän myönsi, kun sormet etsivät hetkeksi kevyen tukistavan otteen hopeisten suortuvien joukosta.
"Saa vielä otteen."

Joaquim hymyili karheasti naurahtaen ja kallisti päänsä kiltisti tukistukseen, laskien sitten vaivihkaa katseensa, kun muisto kävi liian kipeäksi. Siitä tuntui olevan kokonainen elinikä, kun sellainen oli ollut osa heidän elämäänsä. Kun he olivat olleet mies ja vaimo. Tai edes... Se osa heidän elämäänsä saattoi olla kokonaan ohi.
"Käyn pesemässä hampaat", hän sanoi, kun tunsi hengittämisen käyvän vaikeaksi ja kipeän möykyn kasvavan kurkussa.
"Palaan pian."

Catriona irrotti kuuliaisesti otteen miehensä hiuksista, antaen kätensä vajota peitteelle. Kipeä muisto yritti nousta hänenkin mieleensä, tai ei ehkä niinkään muisto kuin ajatus, mutta kaikeksi onneksi väsymys pyyhkäisi sen nopeasti pois tieltään.
"Minä odotan", hän vastasi, jostakin vanhasta tottumuksesta, samalla kun hänen silmänsä painuivat väkisin kiinni.
Ehkä väsymys oli hyvä. Ehkä se tarkoitti, ettei hänen tarvitsisi maata puolta yötä valveilla.

Hetkeksi mies antoi periksi lohduttomalle surulle sisällään ja vajosi istumaan ovea vasten suljettuaan sen takanaan. Riittämättömyyden tunne tuntui musertavalta. Kaipaus olla rakastettu sai hänet halaamaan itseään tiukasti hetken, jona silmät kostuivat luvatta ja hengittäminen teki kipeää.
Laske kymmeneen ja kerää itsesi, hän vaati itseään painaen käden kasvoilleen.
Jokusta minuuttia myöhemmin hän kömpi vaimonsa viereen kasvot huuhdottuina ja hampaat pestyinä, vetäen peittoja varovasti päälleen, haluamatta häiritä lepoa tarvitsevan naisen unta.

Catriona havahtui liikkeeseen, tai ehkä vain miehensä läsnäoloon, ja käytti pienen hetken yrittämällä kääntyä ympäri niin, että pääsisi kiemurtamaan lähemmäs. Hän joutui kuitenkin huomaamaan, että vaikka mieli olikin osittain hereillä, keho oli jo suurimmilta osin unessa.
"Quim", hän kutsui hiljaa.
"Haluaisin lähemmäs."

Quim kiersi käsivarren tunnollisesti Catin vyötärölle ja veti naisen lähemmäs kainaloaan, vetäen peittoja paremmin vaimonsakin päälle.
"Nuku vain", hän kannusti hiljaa. Unella tuntui usein olevan parantava vaikutus. Seuraavan päivän nouseva aurinko tekisi maailmasta taas vähän kirkkaamman.
"Durma bem e bons sonhos."

Vei hetken, ennen kuin Catriona löysi itselleen sopivan asennon Joaquimin kyljestä. Hän painoi nenänpäänsä miehensä kaulaa vasten ja hengitti syvään tuttua tuoksua.
"Nuku sinäkin hyvin", hän vastasi, ojentaen toisen käsivartensa miehen rintakehän yli. Jalkakin liikahti hieman, kuin halatakseen hänet vielä lähemmäs, mutta siinä vaiheessa hänen voimansa loppuivat.
"Rakastan sinua."

Joaquim halasi käsivartensa paremmin Catin ympärille antaakseen naiselle turvallisen paikan nukahtaa ja silitti tämän käsivartta kevyesti sormillaan peiton alla vallitsevassa lämmössä. Ei ollut vaikea ymmärtää, miksi Cat oli viihtynyt siellä niin pitkään.
"Eu também te amo, querida", hän vastasi pehmeästi ja hipaisi huulillaan vaimonsa hiuksia.

Catriona oli oppinut pitämään hetkistä juuri ennen uneen vaipumista. Niistä, joina mieli oli jo puolittain toisessa maailmassa. Joskus ne hetket nostivat hänen mieleensä pelon ja ahdistuksen, jotka pakottivat hänet takaisin hereille, mutta toisinaan hän myös unohti kaiken sen pahan, jota oli tehnyt.
Niinä hetkinä hän oli vain Joaquimin vaimo. Eikä hän muistanut rikkinäistä kehoaan, vaan saattoi hetken uskoa, että aamulla hän herättäisi miehensä kipuamalla tämän syliin tai hukuttamalla tämän suudelmiin.
Valitettavasti uni pyyhkäisi hänet mukaansa aivan liian nopeasti.

Perjantai 8. maaliskuuta, 2019, 3.53, Isengard, Newcastle Upon Tyne

Joaquim teki parhaansa hiipiäkseen takaisin sänkyyn hiljaa. Hänen mielensä askarteli edelleen tiimin kanssa alakerrassa käydyssä puhelussa ja siinä, mitä hän voisi vielä tehdä tiiminsä eteen täältä käsin. Hänen pitäisi vain luottaa siihen, että hänen tiiminsä oli huippuluokkaa ja nämä osaisivat auttaa Australian ja Uuden-Seelannin hätää ilman hänen fyysistä läsnäoloaan.
Hän ähkäisi, kun kompastui portaissa ovenraosta peräkanaa luikahtaviin, mustiin kissoihin, mutta onneksi hän pysäytti kaatumisen törmäämällä naamallaan makuuhuoneen oveen. Hän manasi ääneti astuessaan pimeään huoneeseen ja hieroi kivistävää nenäänsä, kun hiipi takaisin sänkyyn ja nosti lihavan Ringon pois paikaltaan.
Ja sitten Paulin.

Catriona ei ollut herännyt siihen, että hänen miehensä oli noussut vuoteesta. Hän ei ollut herännyt siihen, että kissat loikkasivat hänen seurakseen, eikä Joaquimin kompurointiin tai miesparan naaman iskeytyessä oveen.
Mutta hän hätkähti hereille, kun joku peiton alla nukkuneista kissoista - hän olisi veikannut Elvistä, jos olisi kyennyt ajattelemaan unenpöpperössään niin pitkälle - päätti saada hepulin uniensa häirinnästä ja syöksyä vapauteen. Ja vapauteen syöksyessään se kaatoi yöpöydän lampun ja varmaankin puolet yöpöydän sisällöstä räminällä, joka olisi herättänyt kuolleetkin.
Ja unilääkkeillä huumatun naisen.
Herätessään vailla käsitystä siitä, missä, miksi tai oikeastaan edes kuka oli, Catriona luotti vaistoonsa ja alkoi kamppailla peittoa vastaan saadakseen sen pois päältään. Koska se oli, sillä hetkellä, loogisin tapa toimia.
"M-mitä..?"

Joaquim auttoi peittoa naisen yltä ja piteli toisella kädellä nenäänsä siltä varalta, että se päättäisi alkaa norua verta. Hän kumartui nostamaan lampun takaisin yöpöydälle ja jätti loput aamuksi.
Siirrettyään vielä Johninkin pois paikaltaan, hän kiipesi peiton alle ja tarttui Catin käsivarteen.
"Cat, Cat, rauhoitu. Näit vain unta", hän totesi ääni painuksissa ja nojasi kyynärpäähänsä. Paikalta häädetyt kissat tuijottivat häntä loukkaantuneina makuuhuoneen tasoilta.
"Jatka vain unia. Kaikki hyvin."

Vain unta.
Catriona hapuili toisella kädellään yöksi ylös nostettavaa laitaa, jonka oli tarkoitus estää häntä putoilemasta sängystä ja jota hän vihasi enemmän kuin pyhästi. Silti, vaikkei hän koskaan sitä myöntäisi, sen tuttu tuntu teki hänen olonsa vähän turvallisemmaksi.
Kotona, hän oli kotona.
Ei sairaalassa. Kotona.
Hän veti syvään henkeä ja räpytteli häkeltyneenä silmiään, ja käänsi sitten päätään yrittäen tavoittaa miehensä kasvot.
Joaquim oli hänen vieressään. Kaikki oli hyvin.
"Mitä tapahtui?"

"Kissat riehuivat", Joaquim vastasi ja antoi itsensä vajota selälleen. Hän kipristi kyömyä nenäänsä ja hieraisi sen vartta, ennen kuin uskalsi luottaa siihen, että hanat pysyisivät kiinni ja hän saattoi laskea kädet alas.
"Kello on vasta neljä aamuyöllä. Voimme hyvin nukkua vielä", hän rauhoitteli ja kääntyi kyljelleen, tuuppien päälleen jo kiipeäviä kissoja kauemmas.

Nukkua vielä?
Catriona kurtisti kulmiaan ja teki parhaansa päästäkseen istumaan, vaikka keho tuntuikin olevan edelleen unessa.
"Mikä päivä tänään on?" hän kysyi hieman hermostuneena ja pyyhkäisi kasvoaan toimivalla kädellään. Vasemman käden tiukkaan nyrkkiin puristuneita sormia särki.
"Missä sinä olit, Quim?"

"Perjantai, teknisesti", Joaquim vastasi ja tukahdutti haukotuksen.
"Olin puhelimessa. Tiimi on Australiassa auttamassa tulvien ja maastopalojen kanssa", hän selitti ja hieraisi kasvojaan. Videopuhelu oli venynyt – mutta onneksi hänellä oli nykyään mahdollisuus ottaa päiväunia pitkin päivää.
"Eikö sinua väsytä, querida?"

Perjantai.
Se sanoi Catrionalle juuri nyt hyvin vähän, sillä hänen oli hankala muodostaa täydellistä kuvaa siitä, miltä hänen torstainsa oli näyttänyt.
"Ei väsytä", hän vastasi, kun keräsi voimiaan uuteen istumaannousuyritykseen.
Hänen kulmansa painuivat kevyeen kurtistukseen.
"Onko tiimilläsi kaikki hyvin? Pitäisikö... pitäisikö sinun olla siellä, Quim?"

"He selviävät hyvin", Quim vakuutti. Hän vakuutti sitä itselleenkin, että hänen tiiminsä oli joukko lahjakkaita, työlleen omistautuneita ihmisiä, jotka hoitaisivat työn kunnialla.
"Kävisit vielä pitkäksesi", hän vetosi hangaten unista silmää, kun näki Catin pyrkivän ylös.

Catriona luovutti ja alkoi sen sijaan nykiä peittoa takaisin päälleen.
"Särkee vähän", hän totesi, ehkä enemmän itselleen, samalla kun Elvis alkoi etsiä itselleen nukkumapaikkaa hänen tyynyltään. Hän hieraisi silmiään ja käänsi päätään miestään kohti.
"Nukuttaako sinua, Quim?"

"Käyn hakemassa sinulle särkylääkettä", Quim tarjosi ja vääntäytyi takaisin istumaan, työntäen peittoa yltään ja häätäen kissat jälleen pois päältään.
Hän kiipesi sängystä ja lähti alakertaan, törmäämättä tällä kertaa oviin, ja laahusti pian portaita takaisin ylös, mukanaan lasi mehua ja särkylääkepaketti. Hän mursi yhden pakkauksesta ja ojensi sitä vaimolleen.

Totta kai Joaquim oli väsynyt. Hänen kiltti, kultainen miehensä, joka huolehti hänestä ja kodista ja joutui vielä työskentelemään samaan aikaan.
Catrionan vatsaa kouraisi, ja hetken hän pelkäsi, että voisi pahoin. Hän ei ymmärtänyt enää kehoaan, eikä hänen kehonsa häntä, ja se kaikki oli kammottavaa.
Joaquimin palatessa hän katsoi miestään surullisena.
"Sinun pitäisi saada nukkua."

"Voin ottaa vaikka päiväunet", Joaquim lupasi ja tarjosi lääkettä kärsivällisesti Catin suuhun. Sen jälkeen hän auttaisi naista huuhtomaan sen alas mehulla.
Kissat olivat vallanneet hänen puolensa sängystä. Ehkä se oli merkki.
"Tarvitsetko jotain muuta?"

Se ei ollut sama asia.
Catriona kiemursi hieman pystynpään asentoon, jotta saattoi ottaa särkylääkkeen ja hörpätä mehua päälle. Ehkä hänen pitäisi teeskennellä, että lääke alkoi väsyttää, niin että Joaquim-parka pääsisi nukkumaan.
"Ei, en. Kiitos. Voit tulla takaisin sänkyyn."
Hän toivoi, että olisi voinut tarttua miehen kaulukseen ja vetää tämän seurakseen.

Joaquim katsahti Catia toinen kulma epäluuloisesti koholla, mutta myöntyi ja kiersi sängyn toiselle puolelle, häätäen kissat, jotta pääsi asettumaan pitkäkseen. Rullalle ja kieroon kiertyvät pyjamahousujen lahkeet olivat ajaa hänet hulluksi.
Samoin se, että joku kissoista nuoli hänen varpaitaan karhealla kielellä.
"Haluatko tallille huom- tänään?"

Ringon pahantuulisen katseen saattoi tuntea, kun se joutui toistamiseen häädetyksi nukkumapaikaltaan. George oli ottanut lempeämmän asenteen kostoon, asettumalla peiton alle nuolemaan isäntänsä varpaita.
"Haluan", Catriona vastasi ja yritti hakea itselleen parempaa asentoa.
"Minä... ehkä Della voi viedä minut."
Jotta hänen miehensä saisi edes hetken omaa aikaa.

"Etkö halua minua mukaan?" Quim kysyi kurtistaen kulmiaan hämmentyneenä ja veti jalkojaan kauemmas kissasta, mutta se ei auttanut merkittävästi. Ehkä hänen pitäisi vain ottaa, mitä sai.
"Ymmärrän kyllä, jos et. Teillä olisi varmasti mukavaa Dellan kanssa. Ehkä voisit kutsua hänet tänne ja voisitte vaikka viettää elokuvailtaa tallin jälkeen?"

Catriona häkeltyi.
Totta kai hän halusi Joaquimin mukaan. Hän huomasi hermostuvansa aina, kun mies oli poissa, mitä tapahtui nykyisin hirvittävän vähän. Pelottavan vähän.
Mutta hän ei halunnut, että tämä tuntisi olevansa vankilassa. Ja uuvuttaisi itsensä.
Hän nielaisi ja yritti kerätä ajatuksiaan.
"Minä en... Siitä tuli ohjelma. Päiväohjelma televisiosta."

"Mitä?" Joaquim kysyi hämmentyneenä. Ehkä hän oli niin väsynyt, että oli vain nukahtanut hetkeksi ja putosi siksi täysin kärryiltä. Hän tukahdutti haukotuksen ja kääntyi kyljelleen, jotta saattoi paremmin katsoa vaimoaan, ja pöyhi tyynyä päänsä alle. Lihava Ringo lysähti hänen pohkeidensa päälle ja vähät välitti yrityksestä häätää se pois jalkoja liikuttamalla.

Anna miehesi nukkua.
Typerys.
Catriona tunsi tutun ahdistuksen hiipivän jostakin mielensä perukoilta, ja hetken hän harkitsi, voisiko pyytää Joaquimia hakemaan lääkkeensä. Mutta hitto, hänen miehensä tarvitsi unta. Unta, lepoa ja omaa aikaa. Jotakin muuta kuin vaimonsa hoitajana toimimisen ympäri vuorokauden.
Hän pelkäsi unohtavansa ajatuksen aamuun mennessä.
"Television päiväohjelma. Omaishoitajista. Se on... se on rankkaa."

"Oh", Quim vastasi kurtistaen kulmiaan ja pohti, mikä oli sopiva vastaus. Catin ei pitäisi joutua murehtimaan sellaista tai ahdistumaan enempää kuin nainen oli ahdistunut jo valmiiksi. Ehkä Cat ei olisi nyt tässä, perinpohjaisen rikki, jos hän olisi ollut parempi mies ja ymmärtänyt olla jättämättä naista yksin.
"Sinun ei tarvitse huolehtia sellaisesta, querida."

Catriona oli melko vakuuttunut, että hänen tarvitsi.
Oli hetkiä, joina hän pelkäsi, että Quim oli hänen luonaan vain velvollisuudesta. Että todellisuudessa mies inhosi häntä syvästi, mikä olisi ollut enemmän kuin ansaittua, ja hänhän inhosi itsekin itseään, ja ainoastaan se, että tämä oli sidottu avioliitolla häneen, esti Joaquimia lähtemästä.
Oli hetkiä, joina hän toivoi, että mies olisi lähtenyt. Ettei tämän olisi tarvinnut kärsiä hänen typeryydestään.
"Sinun pitäisi nukkua, Quim."

Quim tunsi vaistoavansa Catista ahdistusta ja siirtyi lähemmäs, koskettaen vaimonsa hiuksia ja sitten käsivartta. Käsi valui kyljelle kohteliaana ja pyrki sitten kiertymään vatsan ympäri, jotta voisi vetää naisen kainaloonsa.
"Cat", hän vetosi ja tunsi kipeän haikeuden vihlovan sisällään. Mutta sellaiselle ei ollut sijaa juuri nyt.
"Kaikki on hyvin."

Catriona tunsi olonsa äärimmäisen kiitolliseksi joka kerta, kun Joaquim kosketti häntä muutoin kuin vain auttaakseen. Ja vaikka kyse saattoikin olla vain siitä, että tämä yritti lievittää hänen ahdistustaan, hän takertui läheisyyden mahdollisuuteen ja yritti käpertää itsensä miehensä syliin.
Vielä tämän kerran. Edes tämän kerran.
"Minä en tahdo olla taakka."

"Sinä et ole taakka", mies vakuutti, aksentti sanoja pehmentäen. Hän hautasi kasvonsa naisen hiusten joukkoon ja halasi tätä tiukasti, mutta ei liian tiukasti. Cat oli potilas, joka oli melkein kuollut, ja naisen toipuminen oli nyt etusijalla.
Heidän avioliittonsa olisi listalla sitten, kun Cat olisi selvinnyt kokemistaan traumoista.
"Et ajattelisi niin, querida."

Catriona halusi uskoa Joaquimin sanoja. Hän halusi uskoa niihin epätoivoisesti. Mutta se oli vaikeaa, kun samaan aikaan ruma ääni kuiskutti hänelle, kuinka miestä inhotti pidellä häntä näin. Kuinka tämän jokainen solu huusi pois hänen luotaan.
Ehkä Joaquim haaveili jostakusta toisesta.
Ehkä olisi parempi, jos Joaquim löytäisi jonkun toisen.
Hän teki kaikkensa taistellakseen kyyneleitä vastaan.
"Sinun pitäisi saada nukkua."

"Minä saan nukkua", Joaquim vastasi ja silitti naisen kylkeä. Paha olo tuntui selvältä, vaikka hän saattoi vain projektoida omia, haudattuja tunteitaan vaimoonsa, eikä hänen pitäisi olettaa tietävänsä, mitä Cat ajatteli tai tunsi.
Sormenpäät hipoivat paidan laitaa ja hivuttautuivat sen alle, voidakseen koskettaa vatsan paljasta ihoa edes pienen hetken, edes viattomasti paidan raosta.
Hän voisi selviytyä ilman seksiä, niin kuin oli tehnyt jo kuukausia, mutta läheisyyden ja intiimiyden puute tuntui tappavan häntä hitaasti.

Catriona hengitti syvään miehensä tuttua tuoksua ja yritti olla pelkäämättä, että tämä olisi ehkä viimeinen kerta. Että jonakin aamuna Joaquim saisi tarpeekseen ja lähtisi, eikä hän voisi sille mitään.
Edes tämän hetken hän sai olla lähellä.
Hän kaipasi kosketusta niin että pelkäsi kuolevansa.
"Jos minä en... jos asiat olisivat niin kuin ennen, voisin antaa sinun nukkua pitkään", hän huomautti onnettomasti.
"Ja tuoda teetä sänkyyn. Minä osaan... osasin keittää hyvää teetä, eikö niin?"

"Querida", Joaquim rauhoitteli ja kamppaili itsensä kanssa.
"Kaikki on hyvin." Sormenpäät eivät riittäneet. Eivät mitenkään, ja hän joutui pettymään itsekuriinsa, kun koko käsi liukui pyjaman yläosan reunan alle ja viipyi lämpimällä, paljaalla vatsan iholla.
Hän huokasi hiljaa naisen hiuksiin ja halasi tätä tiukemmin.

Joaquimin käden kosketus oli niin lämmin.
Hänen miehensä olisi ansainnut jonkun vähemmän rikkinäisen. Jonkun arvoisensa. Jonkun, joka ei pettänyt.
Catriona toivoi jokaisena hereilläolonsa tuntina, että olisi voinut pyyhkiä virheensä pois. Muuttaa menneisyyttä niin, että hänen pahin virheensä lakkaisi olemasta.
"Minulla on niin ikävä meitä", hän vetosi hiljaa, pimeyden suojissa.

"Niin minullakin", Joaquim vastasi, ennen kuin ehti pysähtyä analysoimaan, kuinka sopivaa hänen oli sanoa niin. Mutta hän ikävöi heitä. Hän ikävöi aikoja, joina hän oli tullut kotiin eivätkä he olleet päässeet edes ylös portaita. Ja kiireettömiä aamuja, joina he saattoivat nukkua pitkään tai viettää sunnuntait melkein täydessä hiljaisuudessa, tehden omia asioitaan sylikkäin.
Siitä tuntui olevan elinikä, kun Cat oli vieraillut hänen luonaan Fidzillä.
"Ahdistaako sinua, jos kosketan sinua näin?" hän kysyi, onneton särö äänessään, kun silitti naisen vatsaa pyjaman alta.

He olisivat yhä he, jollei hän olisi pilannut kaikkea.
Jos hän olisi jaksanut odottaa vielä hetken.
Jos hän olisi ollut vähemmän typerä. Parempi vaimo.
Syytökset tuntuivat musertavilta, ja Catriona teki parhaansa ollakseen ajattelematta niitä.
"Ei", hän vastasi, ja Joaquimin kysymys oli särkeä hänen sydämensä.
"Mutta se saa minut kaipaamaan enemmän."

"Onko se hyvä vai huono asia?" Joaquim kysyi hämmentyneen hiljaisuuden jälkeen, käsi kysyvästi paikoilleen jähmettyneenä. Toimiko hän väärin? Olisiko väärin koskettaa naista muuten kuin täysin platonisesti, turvallisen huolenpitäjän roolissa?
Hänen olisi varmaankin pitänyt käydä jonkinlainen kurssi tätä varten.
Hänen olisi pitänyt käydä sellainen kauan sitten: kuinka pitää huolta vaimostasi oikein.

Catriona epäröi hetken. Mutta hän tiesi, tai pelkäsi, ettei voinut miettiä vastaustaan kovinkaan pitkään, sillä seuraavassa hetkessä hän saattaisi unohtaa ajatuksen, ja sitten olisi liian myöhäistä.
Hänen terapeuttinsa oli kehottanut olemaan keskittymättä pelkoon.
"Minä en tiedä", hän myönsi hiljaa.
"Minä olen... Minä olen hyödytön. Ja silti joskus kaipaan sinua niin hirveästi, että tuntuu kuin voisin kuolla. Joskus, kun olen nähnyt unta."

"Sinä et ole hyödytön", Joaquim muistutti ja viipyi epätietoisessa pysähdyksessä, tietämättä mitä tehdä seuraavaksi.
"Haluatko, että kosketan sinua?" mies vetosi pehmeästi ja silitti vatsaa sormenpäillään. Hän ikävöi Catia. Hän voisi unohtaa itsensä, pakottaa asian mielestään, mutta hän ei voisi olla olemassa ilman kosketusta.
"Silitän sinua, halaan sinua, suutelen sinua? Jotain enemmän?"

Mutta hän oli.
Hän ei hallinnut kehoaan niin kuin ennen. Hyvä luoja, keho oli tainnut olla ennen anoa asia, jota hän hallitsi millään tavalla. Ja nyt sekin oli viety pois.
Hän oli itse aiheuttanut sen.
Catriona hautasi kasvonsa miehensä kaulataipeeseen.
"Haluan", hän vetosi onnettomana.
"Ja haluan voida koskettaa sinua. Tiedän, etten ole ansainnut sitä, mutta minulla on niin ikävä."

Joaquim ei ollut täysin varma, kuinka käsitellä informaatiota. Hän oli pakottanut kehonsa munkkimaiseen tilaan, jossa hän polki maalliset tarpeensa alas, parempaa aikaa varten. Ja silti naisen sanat, niin vääristynyt kuin Catin minäkuva olikin, uhkasivat saada hänen verensä virtaamaan kuumana.
"Sinun ei tarvitse ansaita mitään", hän muistutti, yrittäen ajaa käheyden pois äänestään, kun antoi kätensä vaeltaa rohkeammin pyjaman alla, tutkia lämmintä ihoa.

Catrionasta tuntui, että hänen olisi pitänyt. Kaiken sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt. Hän ei ollut varma, voisiko koskaan antaa itselleen anteeksi. Tai voisiko Joaquim antaa hänelle anteeksi.
Mutta juuri nyt hän kaipasi miestään niin, että kaipaus oli saada hänet vaikertamaan ääneen.
"Minulla on ollut niin ikävä sinua", hän kuiskasi hiljaa, huulet Joaquimin kaulan ihoa hipoen. Entisessä elämässään hän olisi voinut vain herättää miehensä nähtyään unta, joka oli saanut hänen verensä kuumumaan.
Siitä oli hyvin pitkään.

Joaquim nielaisi, kun lämmin hengitys hänen kaulallaan lähetti väreitä alas selkää ja oli tehdä olon tukalaksi. Ehkä tämä oli katastrofaalinen virhe: mitä jos hänen kyvyttömyytensä huolehtia vaimostaan johtaisi toipumisen takapakkiin?
"Niin minullakin sinua", hän myönsi ja yritti hallita ajatuksensa. Ajattele jotain muuta kuin sitä, miten hän halusi koskettaa Catia.
Tämän takia hän oli yrittänyt asettua platonisen huolenpitäjän rooliin. Kosketa vähän ja nälkä roihahtaisi hallitsemattomana.
Hän otti hellästi kiinni vaimonsa leuasta ja painoi kokeilevan suudelman tämän huulille.

Muistin toiminta oli arvaamatonta ja armotonta. Mieli, joka ei kyennyt pitämään kiinni siitä, mitä päivää elettiin, eikä muistamaan, minne mehulasi oli jäänyt, muistutti nyt kipeän yksityiskohtaisesti siitä, mitä edellisellä kerralla oli käynyt. Kuinka Quim ei ollut kyennyt...
Hän ei halunnut ajatella sitä. Siitä oli viikkoja, kuukausia. Ehkä kaikki olisi vielä hyvin.
Suudelma tuntui melkein samalta kuin vuosia sitten, silloin kun se oli ollut heidän ensimmäisensä. Paitsi että silloin hän oli ollut vähemmän rikki.
Hän vastasi suudelmaan siitä huolimatta.

Suudelma tuntui niin hyvältä, että se teki melkein kipeää. Joaquim kiersi käden Catin niskalle ja veti naista vaistomaisesti lähemäs itseään, jatkaen ja syventäen suudelmaa.
Hän tiesi, ettei läheisyyttä voisi varmastikaan palauttaa kertaheitolla – ja että hän ei varmastikaan voisi edes haaveilla siitä vaimonsa kanssa tässä hetkessä. Mutta aamuyön kiireetön pimeys antoi mahdollisuuden vain viipyä suudelmassa ja elää hetki siinä, miltä naisen huulet tuntuivat.

Joku kissoista taisi käyttää tilaisuuden hyödykseen ja kiehnäsi itsensä lämpimään tilaan, joka vapautui Catrionan painautuessa lähemmäs miestään.
Pienen hetken hän voisi kuvitella, että kaikki oli hyvin, eikö niin?
Hänen terve kätensä, se, jota hänen pieni veljentyttärensä ei kutsunut tassuksi, siirtyi Joaquimin niskalle, silittämään sitä hellästi.

Joaquim huokasi melkein epätoivoisena. Pienikin kosketus Catilta ja hänen nälkänsä lipsahti hallitsemattomaksi. Sormet punoutuivat villeihin hiuksiin ja vetivät Catia lähemmäs, kunnes hänen oli vetäydyttävä suudelmasta hetkeksi, ennen kuin hän menettäisi itsehillintänsä.
Käsi pyjaman alla halusi koskettaa kipeästi ja kiersi selälle, nousten ylös lapaluiden väliin, kun hän painoi kasvonsa naisen kaulataipeeseen.

Entisessä elämässään Catriona olisi jo ollut riisumassa pyjamapaitaansa. Tai itse asiassa hän olisi riisunut sen jo aikoja sitten. Tässä vaiheessa hän olisi todennäköisesti ollut jo istumassa hajareisin miehensä sylissä.
Mutta sinne olisi vielä pitkä matka. Jos se enää koskaan olisi osa heidän elämäänsä.
Hän tunsi kyynelten nousevan silmiinsä.
"Luulin, ettet enää... ettet enää pidä minusta."

"Miksi luulit niin, querida?" Joaquim kysyi, hengittäen Catin kaulaa vasten. Hän joutui taistelemaan itsensä kanssa, ettei olisi pitänyt vaimostaan aivan liikaa. Cat oli rikki ja tarvitsi aikaa toipua sekä henkisesti että fyysisesti. Nainen ei ollut vain yrittänyt itsemurhaa, vaan oli tullut... Hän ei tiennyt, miten käsitellä avutonta raivoa, jota tunsi ajatellessaan, mitä Catin oli täytynyt joutua kokemaan.

Catriona nielaisi ja yritti koota ajatuksiaan, samalla kun joku heidän kissoistaan teki itselleen petiä hänen jalkojaan vasten.
Kuinka hän olisi voinut selittää, että hänestä tuntui, oli tuntunut, kuin Joaquim ei katsoisi häntä? Kuin kaikesta huolimatta jokin erottaisi heitä.
Se ei olisi ollut mikään ihme, ei sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt.
"Minä tein kamalan virheen."

"Mitä tarkoitat?" Joaquim kysyi, nostamatta päätään. Ehkä hän saisi säilytettyä heidän välillään vallinneen, vaivattoman ja luontevan hetken intiimiyttä, jos pitelisi Catia edelleen tiukasti.
Ennen kuin kaikki tapahtunut ahdistaisi naisen jälleen murtumispisteeseen ja hänen läheisyytensä toisi vain takapakkia vaikeaan toipumiseen.

Catrionan sydän löi kipeästi.
Haluaisin vain olla niin kuin ennen. Ennen kuin pilasin kaiken.
Tehtyä ei saanut tekemättömäksi vaikka kuinka toivoi.
Hän haki terveellä kädellään otetta miehensä hiuksista ja yritti houkutella tätä uuteen suudelmaan.

Parempi mies olisi varmasti siirtynyt kauemmas ja vaatinut keskustelua asiasta. Mitä virhettä tarkoitat? Hän toivoi, että itsemurhayritys oli virhe, johon Cat viittasi. Että nainen ei tosissaan haluaisi viedä omaa henkeään.
Mutta hän oli vain heikko, surullinen, yksinäinen vanha mies ja huomasi vastaavansa kaivaten suudelmaan, halaten Catia syliinsä ja antaen toisenkin kätensä vaeltaa pyjaman paidan alle.

Älä anna minun pilata tätäkin.
Oli hetkiä, joina Catrionasta tuntui siltä, kuin hän olisi käynyt jatkuvaa keskustelua päänsä sisällä jonkin toisen versionsa kanssa. Sellaisen, joka arvosteli kaiken aikaa hänen tekemisiään, ja muistutti hänelle kaikista niistä typeristä teoista, jotka hän oli elämänsä aikana tehnyt.
Idiootti.
Hänen sormensa kietoutuivat tiukemmin Joaquimin hiuksiin, samalla kun hän näykkäsi miehen alahuulta kevyesti. Juuri nyt ei haitannut, tärisivätkö kädet.

Rauhassa, mies. Ei ollut lupaa edetä liian nopeasti tai haluta liikaa. Hänen pitäisi olla kiitollinen siitä, että hän sai kokea läheisyyttä tässä määrin ja tuntea olevansa riittävä ja rakastettu edes tämän hetken. Ennen kuin todellisuus muistuttaisi kaikesta siitä, mitä hän ei ollut nähnyt tai ymmärtänyt.
Hän halasi vaimonsa syliinsä ja nosti tämän toista jalkaa kevyesti ympärilleen, kun näykkäsi vuorostaan Catin huulta ja siirtyi sitten hamuamaan naisen kaulaa.

Jalka kiertyi automaattisesti paremmin Joaquimin ympärille, eikä juuri nyt haitannut, vaikkei toinen seurannutkaan sitä niin kuin se olisi tehnyt ennen. Eikä haitannut sekään, ettei Catrionalla ollut vielä tarpeeksi voimia ponnistaa itseään irti patjasta niin, että voisi kiilata Joaquimin alleen.
Niin hän olisi tehnyt ennen. Hän ei ollut osannut arvostaa lainkaan kykyään tehdä niin.
Typerys.
Kosketus kaulalla sai hänet huokaisemaan. Se ei ollut muuttunut mihinkään.
"Rakastan sinua..."

Joaquim antoi käsiensä vaeltaa naisen iholla paidan lämmössä ja suuteli kaulan pehmeää ihoa, vaikka se oli muuttaa nälän tukalaksi. Mutta Catin keho oli rikki – eikä hän tiennyt, miten naisen mieli reagoisi sellaiseen läheisyyteen kaiken koetun jälkeen.
Keskity.
"Eu te amo também, meu amor", hän mumisi pehmeästi ihoa vasten ja näykkäsi sitä hampaillaan.

Catriona rakasti sitä, kun Joaquim puhui portugalia.
Vaikka heidän riidellessään hän saattoi sanoa päinvastaista. Kiukutella siitä, kuinka miehen pitäisi puhua englantia, niin että hänellä olisi edes mahdollisuus ymmärtää, mitä tämä sanoi.
Miksi hän sanoi niin? Se oli typerää. Hänhän rakasti miestään.
Hampaiden kosketus sai hänet voihkaisemaan, keho reagoi ilman hänen vaikutustaan.
Sormet tukistivat hopeisia hiuksia.

Keskity, Joaquim varoitti itseään uudemman kerran. Catilla oli ollut aina lahja ajaa hänet hulluksi äänellään, ja nytkin voihkaisu sai ikävän polttamaan kipeästi. Keskity. Cat on rikki etkä voi ajatella nyt omaa ikävääsi.
Silti hän kosketti ihoa uudelleen hampaillaan, painoi suudelmien helminauhan korvanlehdeltä solisluulle ja näykki ihoa kevyesti suudelmien lomassa. Ihoa silittävät kädet olivat niin intohimoiset, ettei hän edes huomannut niiden ratkovan muutaman napin pyjaman puserosta siirtyessään ylemmäs.

Entisessä elämässään Catriona ei olisi koskaan ollut näin kärsivällinen. Ennemmin pikemminkin kuin myöhemmin hän olisi intoutunut riisumaan miestään, eikä olisi ollut tyytyväinen ennen kuin tämä olisi ollut täysin alasti.
Paitsi ehkä sukat olisivat saaneet jäädä. Sukat olivat hyväksyttävät tällaisissa tilanteissa.
Suudelmat saivat varpaat kipristymään, ja hänen terve kätensä siirtyi hiuksilta Joaquimin paidan helmalle, alkaen nykiä sitä ylös.

Hänen oli pitänyt vain hipaista naisen vatsaa sormenpäillään, viattomasti paidanraosta. Joaquimista tuntui, että tilanne oli lipsumassa pahasti hallinnasta.
Hänen olonsa uhkasi käydä tukalaksi, ja se tekisi ajattelemisesta entistä vaikeampaa.
Ja silti hänellä ei ollut itsekuria lopettaa, vaan hän jatkoi Catin kaulan suutelua ja nosti käsiään ylös naisen vatsaa, kunnes loputkin napeista antoivat periksi, osa lankoineen päivineen.

Catrionan terveen jalan varpaat kipristyivät muistona menneestä. Vasen jalka toimi yhtä omapäisesti kuin tähänkin saakka ja pysyi suorana, mutta sillä oli hyvin vähän merkitystä.
Hänen kehoaan kuumotti.
"Quim..." hän mutisi hiljaa.
"En saa paitaasi riistuttua..."

Se oli luultavasti siunaus.
"Ehkei sinun tarvitse", Quim ehdotti hamuten solisluun kaarta ja valui alemmas, painaen helliä suudelmia pehmeälle iholle. Luultavasti olisi parasta, jos hän pysyisi pukeissa. Se ei kuitenkaan tarkoittaisi, etteikö hän voisi helliä vaimoaan niin paljon kuin tämä toivoi.
Kädet kiersivät selälle avatun pyjaman paidan alla ja sivelivät selkärankaa.

"Tarvitsee", Catriona vetosi ja haki parempaa otetta miehensä paidanhelmasta, alkaen nykiä sitä paremmin ylemmäs.
Hän halusi tuntea paljaan ihon. Edes pienen hetken.
"Auta", hän vetosi, samalla kun kosketus selällä sai hänet värähtämään.
"Pois."

Joaquim oli aina ollut heikko Catin tahdon edessä. Eikä hän voinut todella väittää, ettei olisi halunnut enemmän: ettei ajatus paljaasta ihosta toista vasten olisi saanut kaipausta tukahduttavan kipeäksi.
Hän muisti partansa sen hieraistessa naisen kaulaa, ja tunsi outoa, melkein musertavaa helpotusta muistaessaan lupauksensa ajaa se pois, jos se tulisi ongelmaksi – jos se kutittaisi ja raapisi Catia rakastellessa. Se oli tuntunut kaukaiselta ja ehkä mahdottomaltakin.
Hän kohottautui kyynärpäänsä varaan ja kiskoi t-paidan päänsä yli, pudottaen sen taakseen ja nykäisten peittoa kevyesti heidän päälleen, ennen kuin Englanti purisi paljasta ihoa.

Äänestä päätellen joku kissoista sai hepulin, kun paita lensi lattialle. Todennäköisesti Elvis, sillä sillä oli taipumusta tiettyyn dramaattisuuteen.
Ringo tuijotti heitä pahantuulisesti yöpöydältä.
Peiton alla Catriona painoi kätensä miehensä paljastuneelle iholle, ja antoi sormiensa juosta rintakehältä vatsalle. Milloin viimeksi hän oli tarkistanut mahdolliset vammat.
"Tämä on vähän kuin teininä", hän huomautti hieman hengästyneenä.

Kosketus vatsalla ei helpottanut miehen oloa. Keskity, Joaquim vaati itseään melkein epätoivoisena. Tämä kaikki oli jo paljon enemmän kuin heidän välillään oli tapahtunut kuukausiin, ja hän pelkäsi pysäyttävänsä Catin toipumisen vaatimalla enemmän kuin mihin nainen oli valmis.
"Niinkö? Porque?" hän kysyi pehmeästi ja hipaisi hampaillaan herkkää ihoa.

"Niin", Catriona vastasi, käsi Joaquimin vatsaa silittäen.
"Vähän..."
Hän etsi sanaa, samalla kun hänen sormenpäänsä piirsivät pehmeitä kuvioita miehen vatsan ihoa vasten. Hampaiden kosketus sai hänet värähtämään jälleen.
"Hiukan kömpelöä. Mutta aika jännittävää."

Hänen oli vaikeaa pitää hengityksensä rauhallisena, kun melkein kiusaavalta tuntuva kosketus hänen vatsallaan muistutti häntä tuskallisen selvästi siitä, kauanko siitä oli, kun he olivat viimeksi olleet yhdessä avioparina. Hän kamppaili itsensä kanssa yrittäessään päättää, pitäisikö hänen pysäyttää Cat, ennen kuin hän menettäisi tukaluutensa hallinnan.
Hän naurahti käheästi kuvaukselle ja halasi naista kaivaten, silittäen tämän selkää ja kylkiä samalla, kun näykkäsi kaulataipeen ihoa.

"Pitäisi olla enää kämppäkaveri tai pari seinän takana, niin kaikki olisi täydellisesti", Catriona huomautti ja huokaisi tuntiessaan näykkäisyn kaulallaan.
Ehkä hänellä olisi aamulla ihollaan mustelma. Hän toivoi, että olisi.
Edellisestä mustelmasta oli niin kamalan pitkään.
"Quim, mitä... Mitä me voimme tehdä?"

"Mitä tarkoitat?" Quim kysyi, hengittäen melko kiivaasti kaulan ihoa vasten, huulet sitä hipoen. Hänen kehonsa tiesi täsmälleen, mitä halusi, mutta hän ei voisi antaa sille periksi. Hän oli näytellyt jo merkittävää osaa Catin onnettomuudessa, joka oli ollut johtaa tämän itsemurhaan.

Lämmin hengitys kaulan ihoa vasten sai Catrionan kiemurtamaan hieman.
Ennen kaikki oli ollut niin helppoa. Hän olisi voinut vain kiivetä miehensä syliin, tai vetää tämän päälleen, eikä kummankaan olisi tarvinnut ajatella asiaa sen enempää. Heidän kehonsa olisivat vain toimineet.
Mutta siitä tuntui olevan iäisyys.
Hän nielaisi ja hengitti syvään miehensä tuoksua.
"Kaipaan sinua."

"Minäkin sinua", Joaquim huokasi hiljaa ja ja hivutti sormenpäitään alas Catin vatsaa ja kosketti hampaillaan kaulaa lujemmin, keho epätoivoisena purkamaan nälkää edes jotenkin.
Sormet liukuivat pehmeästi pyjaman housujen vyötärönauhan alle ja sormeilivat alushousujen laitaa.
"Haluaisin koskettaa sinua", hän sanoi hamuten naisen korvaa.

Catrionan keho oli rikki.
Se oli täynnä uusia arpia eikä toiminut lainkaan niin kuin sen olisi pitänyt, vasemman käden sormet eivät auenneet nyrkistä itsestään ja vasen jalka saattoi varoittamatta mennä lukkoon tai vetää itsensä vauhdilla koukkuun.
Mutta siitä huolimatta Joaquimin kosketus herätti hänessä tutun lämmön, joka sai hänet hengittämään hieman kiivaammin.
"Minäkin... minäkin tahtoisin sitä."

Ei kai hänen kosketuksensa voisi aiheuttaa terveydellisiä haittoja? Joaquim ei ollut varma, kuinka paljon luottaa arviointikykyynsä juuri nyt. Sormet sivelivät reisien ihoa pyjaman sisällä, kun hän tunsi menettävänsä vähäistäkin kykyään ajatella.
Hän painoi suudelman Catin huulille ja veti toisella kädellään naista itseään vasten.

Pieni osa Catrionasta pelkäsi, että jotakin pahaa tapahtuisi. Heidän edelliset kertansa eivät olleet sujuneet hyvin, ja siitä oli niin kauan. Ja se oli ollut ennen kuin...
Mutta kosketus ei voisi satuttaa heistä kumpaakaan, eikö niin?
Hän taivutti hieman päätään niin, että saattoi hamuta miehensä kaulaa huulillaan.
"Kutittaa..."

"Mikä?" Quim kysyi hiljaa, kun reisien ihoa sormenpäillään sivellyt käsi nousi hiljalleen ylös ja pujottautui sitten kiireettä alushousujen sisään. Siitä oli pitkä, pitkä, pitkä aika, kun hän oli koskettanut vaimoaan näin – muuten kuin platonisena huolenpitäjänä, joka huolehti naisen saavan olla puhdas.
Mutta silti sormet eivät olleet unohtaneet ja hakeutuivat hitaasti tuttuun liikkeeseen.

Catriona ynähti hiljaa ja hautasi kasvonsa Joaquimin hartiaa vasten.
"Par...ta", hän selitti henkäisten.
Jos hän yrittäisi tarpeeksi, hän voisi ehkä kuvitella, että kaikki tapahtunut oli ollut vain pahaa unta. Tai yrittää keskittyä tähän hetkeen, ja olla pelkäämättä ahdistusta, joka tuntui vaanivan jatkuvasti hänen mielensä laidoilla, valmiina hyökkäämään.

"Desculpa", Joaquim vastasi ja tunsi lipsuvansa melkein tuskaisaan hulluuteen voidessaan koskettaa Catia näin. Iho tuntui kuumalta ja veri sitä kuumemmalta. Hän punoi toisen käden villeihin hiuksiin, nosti Catin päätä ja veti vaimonsa nälkäiseen suudelmaan, kun toinen käsi jatkoi, tunnustellen sopivaa rytmiä.
Ehkä hänen pitäisi ajaa partansa.

Yöpöydällä Ringo tuhahti halveksivasti ja hypähti lattialle, mutta juuri nyt ympäröivä maailma ei merkinnyt Catrionalle mitään.
Quim ei olisi tehnyt näin vain kohteliaisuudesta, eikö niin? Kaiken sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt, jostain käsittämättömästä syystä hänen miehensä halusi yhä koskettaa häntä.
Se tuntui uskomattomalta.
Ja jollei hän olisi keskittynyt vastaamaan suudelmaan, hän olisi saattanut purskahtaa itkuun. Vasen jalka vetäytyi koukkuun, mutta silläkään ei ollut väliä.

Koukkuun vetäytyvä jalka sai Quimin katsahtamaan sitä sivusilmällä, mutta hänellä ei ollut itsekuria irrottautua syvenevästä suudelmasta. Hän kamppaili vastaan halua vetää Cat alleen – hän kamppaili montaa, melkein alkukantaista vaistoa vastaan.
"Pidätkö tästä?" hän kysyi hiljaa, epävarmana siitä, toimiko oikein. Ei kai kosketus ahdistaisi naista?

Catriona ei ollut varma, oliko keinahteleva, melkein pyörryttävä tunne perua pitkittyvästä suudelmasta, joka teki ajatuksista keveitä, vai mielihyvästä, jota hänen kehonsa ei ollut kokenut kuukausiin, vai oliko se vain hänen kehonsa uusi, täysin mielivaltaiselta tuntuva oire.
Ehkä sillä ei ollut väliä juuri nyt.
"Mmmh", hän äännähti myöntävästi ja hautasi kasvonsa paremmin vasten Joaquimin hartiaa.
"Haluan sinua..."

Niin minäkin sinua, Quim olisi voinut vastata. Hän tunsi olevansa kuin teini-ikäinen. Hänen kehonsa käyttäytyi samalla tavalla ja sai hänen mielensä utuiseksi, ylivoimaisten mielihalujen valtaan. Mutta ei tänään.
Sen sijaan hän painoi suudelman naisen kaulalle ja lähti sitten valumaan suudelmineen alas. Vapaa käsi hivutti naisen housuja alas ja pois tieltä.

Joskus Catriona epäili, että hänen kehollaan oli jotain häntä vastaan. Eikä se ollut ehkä ihme, sen jälkeen, mitä hän oli kehoparalleen tehnyt.
Hän ei ollut ollut sille ystävällinen.
Siitä huolimatta hän tunsi kipeän, turhautuneen vihlaisun, kun vasen jalka kieltäytyi liikkumasta, niin että hän olisi voinut auttaa miestään housujen riisumisessa.
"Polvi on lukossa..."

Quim tunsi olevansa hengästynyt, näköjään pelkästä innostumisesta. Milloin hänestä oli tullut näin vanha ja raihnainen? Hän tamppasi innostustaan voidakseen keskittyä hetken johonkin muuhun kuin siihen, että hän halusi koskettaa enemmän. Hän nousi istumaan, sukaisten pöyheitä, hopeisia hiuksiaan ja tarttui hellästi Catin jalkaan, yrittäen auttaa nivelen takaisin liikkeelle, jotta voisi auttaa housut kokonaan pois.

Catriona yritti olla antamasta turhautumiselle valtaa, vaikka itku ei tuntunut olevan kaukana. Jonakin toisen yönä, vai oliko tämä jo aamua, hän olisi purskahtanut itkuun.
Nyt hän nieli kyyneleensä ja teki parhaansa rentouttaakseen jalkansa, joka kamppaili häntä vastaan. Lopulta se antoi periksi ja suoristautui, eikä tehnyt edes pohjattoman kipeää.
Hän ojensi kättään ja tavoitteli otetta miehensä niskalta voidakseen vetää tämän suudelmaan.

Quim nojautui Catin ylle ja painoi suudelman naisen huulille.
"Haluan suudella sinua jonnekin muualle", hän vetosi hiljaa, näykkäsi vaimonsa alahuulta ja veti Catia sitten lähemmäs itseään, valuen alas kaulalle ja sitten rinnalle.
Miten hän toivoi, ettei tavoittelisi liikaa. Hänen olisi pitänyt tyytyä paljaan ihon hipaisuun.

Catrionan varpaat kipristyivät, ja sormet etsivät otetta hopeisista hiuksista.
"En haluaisi potkaista sinua", hän vetosi huolissaan, samaan aikaan kun suudelmat saivat kylmät väreet juoksemaan pitkin hänen selkäänsä.
Se olisi hirvittävän ikävää. Kummallekin heistä. Jos hän potkaisisi.

"Otan sen riskin", Quim huokasi naisen ihoa vasten. Kaipauksen myllerrys hänen mielessään hukutti alleen huolen siitä, että hän toimi väärin ja satuttaisi Catia, jos ei fyysisesti niin henkisesti.
Hän halasi naisen reidet käsivarsiensa otteeseen, kun valui suudelmineen vatsalle ja hipoi huulillaan sen lämmintä ihoa, hipaisi sitä hampaillaan ja hivuttautui alemmas.

Ehkä tämä oli vain unta.
Hän oli uneksinut tästä ennenkin. Silloin unet olivat aiheuttaneet joko hirveää syyllisyyttä tai hirveää epätoivoa, tai ehkä molempia, ja hän oli alkanut pelätä niitä.
Nyt hän halusi olla tuntematta kumpaakaan juuri nyt. Edes pienen hetken.
Parran karhea kosketus sai hänet naurahtamaan hengästyneesti, ja sormet tukistamaan hopeisia hiuksia.
"Sanoin, että parta olisi... olisi tiellä..."

"Voin ajaa sen huomenna", Quim lupasi käheästi ja nojasi tukistusta vasten, kun kohotti naisen lantiota parempaan asentoon ja laskeutui suudelmineen sinne, missä oli hetki sitten hellinyt vaimoaan kätensä kosketuksella. Hän toivoi, että saisi helpotettua omaakin nälkäänsä sillä, jos voisi saada Catin nauttimaan olostaan.
Tämä oli varmasti väärin monella tasolla, mutta hänellä ei ollut itsekuria lopettaa.

Catriona toivoi, että muistaisi lupauksen ajaa parta. Jokin siinä oli tuntunut väärältä, niin kuin se olisi ollut fyysinen todiste siitä, että he eivät olleet enää he.
Luoja, ole kiltti ja anna minun muistaa.
Kaikesta tapahtuneesta huolimatta hänen kehonsa vastasi kosketukseen, ja kuten entisessä elämässään, hänen onnistui pelästyttää heidän kissansa naukaisua muistuttavalla voihkaisulla, joka sai varsinkin Georgen tolaltaan.
Vasen jalka vetäytyi taas koukkuun, mutta ainakaan hän ei potkinut miestään.

Jos hänellä olisi ollut koskaan toivoa hillitä itseään, se katosi sen siliäntien, kun Cat voihkaisi. Joaquim sulki hetkeksi silmänsä, hengitti syvään ja jatkoi sitten kasvavalla, nälkäisellä intohimolla.
Hän ei muistanut, oliko tuntenut oloaan yhtä tukalaksi sitten teini-iän. Mutta taivas, miten hän oli ikävöinyt mahdollisuutta koskettaa vaimoaan näin. Kuin he voisivat olla jälleen he, kuten ennenkin.

Catriona oli saattanut unohtaa paljon, mutta juuri nyt hänen kehonsa muisti hänen puolestaan. Keho muisti, kuinka paljon hän rakasti miestään, ja kuinka paljon hän nautti siitä, kun he olivat yhdessä. Keho muisti paremmat ajat, ajan ennen kuin hän oli tehnyt hirvittävän virheensä.
Keho muisti, kuinka näissä tilanteissa kuului toimia, ja täyttyi mielihyvästä, joka sai hänen selkänsä taipumaan kaarelle.
Paitsi vasen jalka.
Kun koko muu keho ensin jännittyi ja sitten rentoutui, vasen jalka toimi omillaan. Se nykäisi itsensä varoittamatta koukkuun, eikä hänellä ollut mitään mahdollisuutta säädellä, mihin se matkallaan osui.

Naisen kehon vastaus kosketukseen sai valtavan helpotuksen pyyhkäisemään Joaquimin yli. Ainakin hän saattoi tehdä vielä jotakin oikein, olla hyvä aviomies edes tässä pienessä aspektissa heidän avioliittoaan.
Hän ähkäisi, kun jalka muksautti häntä takaraivoon ja tarttui siihen hellästi, painaen sen patjaa vasten ja vetäen peittoa sen päälle. Sitten hän painoi hengästyneitä, keveitä suudelmia naisen alavatsalle, nousten ylöspäin, kunnes saattoi painaa kasvonsa Catin kaulataipeeseen ja halata tämän syliinsä.

Ehkä kyse oli vain siitä, että edellisestä kerrasta oli niin pitkään, mutta Catrionalta vei hetken koota ajatuksiaan. Ja silti kaiken sen alta kumpusi syvä huoli, joka etsi sanoja.
"Q-Quim..." hän ynisi, yrittäessään tavoittaa huolensa.
"Satutinko... satutinko minä...?"
Hänen kehonsa oli toiminut omillaan.

"Claro que não, querida", Joaquim rauhoitteli käheästi ja hengitti lämmintä ihoa vasten, vetäen peittoa paremmin heidän ylleen. Ehkä hänen pitäisi pukea Cat uudelleen, ettei nainen palelisi, mutta hän ei voinut kätkeä paljasta ihoa vielä. Sormet vaelsivat sitä pitkin.
"Onko sinulla kaikki hyvin?" hän kysyi, kun tuttu syyllisyys nosti päätään. Oliko hän mennyt liian pitkälle?

Catriona ei ollut siitä lainkaan niin varma.
Hyvä luoja, oliko hän juuri potkaissut miestään? Kesken hellän hetken? Hän oli joskus uhannut tekevänsä niin leikillään, mutta ei hän ollut todella tarkoittanut sitä...
Hän yritti tasata hengitystään samalla kun terve käsi siirtyi silittämään hopeisia hiuksia.
"Olen pahoillani rakas, anteeksi..."

"Hei, ei ole syytä olla pahoillaan", Joaquim muistutti ja hamusi hellästi vaimonsa kaulaa, jota hän oli tainnut kohdella kuin pahainen teini-ikäinen. Mutta hänen oli vedottava puolustukseen, että hän oli kaivannut Catia ja läheisyyttä tuskallisen kipeästi.
"Cat, en kai satuttanut sinua?"

Catrionan sormet, jotka eivät vieläkään kyenneet pinsettiotteeseen, vaikka hän oli kuntouttanut kättään fysioterapeutin ohjeiden mukaisesti, löysivät luonnollisen otteen Joaquimin hiusten joukosta.
Kysymys sai hänen sydämensä jättämään lyönnin välistä, kun hän muisti hetken kipeän selvästi, kuinka hän ei ollut enää sama kuin ennen. Kuinka hän oli nykyään... viallinen.
Koska se oli hänen omaa syytään.
"Et", hän vastasi, painaen nenänpäänsä hopeisten suortuvien joukkoon.
"Mutta parta. Lupasit."

Joaquim huolehti silti. Hänen ei olisi pitänyt mennä niin pitkälle – mutta oliko Cat nauttinut siitä? Voisiko lihasten rentoutuminen ja endorfiinit parantaa naisen oloa? Ehkä se tasapainottaisi vahinkoa, jota hän olisi voinut tehdä naisen toipumiselle.
"Niin taisin luvata. Nyt hetikö se pitää ajaa?" hän kysyi häivähdys hymyä äänessään.

"Ei", Catriona vastasi, ja käytti pienen hetken kietomalla terveen jalkansa miehensä ympärille kuin estääkseen tätä liikkumasta.
"Ole siinä vaan."
Joaquimin kehon lämpö ja paino tuntui tutulta ja hirvittävän turvalliselta, ja hän tuntui tajuavan vasta jälkikäteen kaiken sen kaipauksen, jota oli tuntenut.
"Haluaisin... Haluaisin tehdä sinun olisi hyväksi."

"Minun oloni on hyvä", Joaquim lupasi ja silitti Catin käsivartta, vetäen naista paremmin kainaloonsa. Se oli totta. Hän oli onnellinen ja helpottunut, ja kivulias tukaluus oli helpottanut tilanteen tyynnyttyä.
"Olet tarpeeksi, querida. Haluan vain, että olet onnellinen."

Catriona ei ollut siitä täysin vakuuttunut. Mutta niin kipeää, kuin hänen olikin myöntää se itselleen, juuri nyt hän ei tiennyt, olisiko hänestä ollut auttamaan. Ei, kun hän ei vielä voinut luottaa kehoonsa. Hän halusi koskettaa, mutta pelkäsi satuttavansa.
Joihinkin osiin kehoa ei sopinut koskea varomattomasti.
"Minä haluan, että sinä olet onnellinen", hän muistutti, vieden sormensa silittämään varovasti miehensä niskaa.
"Sinun pitäisi saada nukkua. Voisit nukkua. Voisin valvoa untasi."

"Minä saan nukkua", Joaquim rauhoitteli jälleen.
"Ja sinä teet minut onnelliseksi." Nyt onnellisuus tuntui olevan jälleen askeleen lähempänä. He voisivat saada avioliiton takaisin, ja ehkä hän voisi tehdä Catin onnelliseksi. Jotenkin. Niin, ettei naisen täytyisi hakea rakkautta toiselta mieheltä tai yrittää riistää omaa elämäänsä.
"Etkö sinä halua nukkua vielä hetkeä?"

Catrionasta tuntui, että hänen miehensä sai nukkua silloin, kun ei tullut herätetyksi, koska hänen oli päästävä vessaan, tai koska häneen sattui, tai koska hän oli nähnyt painajaista tai hätääntyi, koska ei herätessään heti muistanut, missä oli.
Mikä käytännössä tarkoitti muutamaa lyhyttä pätkää yössä.
"Voisin", hän vastasi, vaikkei ollutkaan varma, saisiko enää unta.
"Sinäkin voisit."

Joaquim nyökkäsi myöntyen ja nykäisi tyynyä paremmin päänsä alle. Hän harkitsi etsivänsä paitaa päälleen, mutta ehkä olisi väärin rikkoa halaus ja ehkä kehojen lämpö viipyisi peiton alle niin, ettei hän alkaisi hytistä jälleen.
Kissat möyrivät jalkojen päälle, mutta hän antoi niiden olla ja painoi silmänsä kiinni, haudaten kasvonsa osittain Catin hiuksiin. Ulkona oli vielä pimeää, sillä aamuun oli vielä tovi.
Ja ennen kuin hän huomasi, hän oli nukahtanut.

Vaikka aamuun oli vielä aikaa, Catriona ei nukahtanut uudelleen. Hänen kehossaan viipyi miellyttävä rentous, mutta mieli oli joko liian virkeä tai liian ajasta sekaisin päästääkseen häntä vaipumaan uneen.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan se ei haitannut. Valveilla ollessaan hän saattoi nauttia miehensä läheisyydestä, tuntea tämän kehon lämmön ja kuunnella tasaista, rauhoittavaa hengitystä.
Hän ei edes halunnut nukahtaa, sillä uni saattaisi viedä muiston yöstä mennessään.
Aamu muutti pimeyden harmaudeksi, joka alkoi tunkeutua hitaasti huoneeseen.

Pitkään pienissä, levottomissa pätkissä nukkunut mies nukkui nyt sikeästi, rintakehä rauhallisen hengityksen tahdissa kohoillen. Unet olivat vapaita painajaisista, vaikka saivatkin sydämen särkemään hänen lastensa vieraillessa niissä.
Kissat käyttivät tilaisuutta hyödyksi ja pinoutuivat kyytiin, joku oli peiton alla nuolemassa varpaita, Ringo teki itselleen pesä miehen pohkeiden väliin jäävään laskokseen ja löi tassulla naamaan liian lähelle tulevia kissakavereita, kun muut yrittivät löytää tilaa mistä saattoivat.

Harmaus alkoi hiljalleen hälvetä ja vaihtua kainoon auringonvaloon, joka tunkeutui sisään verhojen lomasta. Catriona ei ollut koskaan jaksanut ajatella niin pitkälle kuin verhojen sulkemiseen, ja oli usein joutunut kiroamaan laiskuuttaan ja hölmöyttään aamulla. Tai niin usein, kun se sateisesta säästään tunnetussa saarivaltiossa oli ylipäätään mahdollista.
Hän teki parhaansa antaakseen miehensä nukkua mahdollisimman pitkään.
Lopulta hän vei kätensä silittämään tämän hiuksia.
"Quim..."

Quim havahtui hereille silmänaluset tummina ja katse hetken tokkuraisena, ennen kuin vääntäytyi istumaan kasvojaan hangaten.
"Mitä?" hän kysyi ääni painuksissa ja työnsi peittoa päältään, tukahduttaen haukotuksen.
"Pitääkö päästä vessaan?"

Catriona tunsi syyllisyyden vihlaisevan kipeänä, kun kiinnitti jälleen kerran huomionsa varjoihin miehensä silmien alla. Yhdet, muutaman tunnin unet eivät olleet riittävät pyyhkimään niitä pois. Joaquimin olisi pitänyt saada nukkua niin pitkään, kuin unta olisi riittänyt.
Entisessä elämässään hän olisi keksinyt itselleen tekemistä heidän tornimaisessa kodissaan. Ehkä hän olisi pilannut koneellisen pyykkiä yrittäessään kerrankin ajatella ja toimia kuin anteeksi.
"Joo. Anteeksi. Voit jatkaa unia sen jälkeen. En... en tiedä, paljonko kello on, mutta en usko, että sillä on väliä."

"Querida", Joaquim vetosi käheästi ja kiipesi jaloilleen selkäänsä hieraisten.
"Sinun ei tarvitse pyytää anteeksi. Olen täällä pitämässä sinusta huolta", mies muistutti kiertäessään sängyn. Aamuyö tuntui unelta siihen saakka, kun hän tajusi Catin olevan alaston. Quim nosti naisen syliinsä yrittäen pysyä asiallisena ja kantoi tämän kylpyhuoneeseen, laskien vessanpöntölle.
"Sano vain, kun tarvitset minua. Olen tässä ulkopuolella."

Catriona oli silti pahoillaan, sillä hänen miehensä olisi ansainnut unta. Hänen miehensä ei olisi pitänyt joutua nousemaan, koska hän ei selvinnyt itse kahden metrin matkasta vessaan.
Ehkä hän ei vain yrittänyt tarpeeksi.
Katsellessaan paljaita reisiään hän huomasi mustelman, joka ei ollut seurausta kaatumisesta.
Se teki hänet valtavan onnelliseksi.
Ehkä kaikki oli alkanut järjestyä.
Siitä rohkaistuneena hän yritti kammeta itsensä jaloilleen, mutta lopulta paras, mihin hän pystyi, oli polvilleen romahtaminen laatoitetulle lattialle.
Se ei tehnyt häntä kovinkaan onnelliseksi. Mutta ei se mitään.
Pari mustelmaa lisää. Mutta ainakin hänellä oli yksi mustelma, joka ei ollut tullut kaatumisesta.
"Quim."

Sillä välin Quim oli vetänyt poolokauluksellisen villaneuleen päälleen ja vaihtanut ruudulliset pyjamahousut beigeihin chinoihin ja villasukkiin.
Hän astui kylpyhuoneeseen ja nosti Catin ylös, auttaen naisen lavuaarin ääreen, kädet tukena tämän ympärillä. Ehkä Cat haluaisi tehdä aamupesuja itse ja harjoittaa käsiään.

Catriona teki parhaansa ollakseen turhautumatta siihen, kuinka kauan kaikki häneltä vei. Pelkästään hampaiden pesu tuntui urheilusuoritukselta, kun toisesta kädestä ei ollut juurikaan hyötyä, ja oikea, toimivakin käsi alkoi helposti täristä, kun sitä rasitti liiaksi.
Hän ei kuitenkaan aikonut antaa periksi. Quimin vuoksi hän halusi saada itsensä kuntoon, niin että mies voisi taas elää omaakin elämäänsä.
Hän hytisi hieman kylmästä siinä vaiheessa, kun oli saanut tuskaisen aamurutiininsa suoritettua. Siinä vaiheessa hän pysähtyi katsomaan kuvajaistaan peilistä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Hän ei pitänyt tummista silmänalusista, tai poskiluista, jotka törröttivät edelleen rumina ihon alta, mutta hänen kaulalleen oli jäänyt hentojen mustelmien sarja.
Niistä hän piti.
"Olisit voinut vielä jatkaa unia", hän huomautti, viedessään toimivan kätensä koskettamaan varovasti yhtä mustelmaa.

Quim poimi naisen syliinsä ja kantoi tämän takaisin sänkyyn.
"Haluatko sinä nukkua vielä?" hän kysyi, kun siirtyi vaatekaapille.
"Mitä haluaisit pukea tänään päälle?" Mies poimi kaapista parit mukavat olohousut ehdolle, samoin riemunkirjavan t-paidan ja pehmeän neuleen, joka oli varmaankin Dellan peruja.

Catriona katseli miestään mietteliäänä, pohtien, olisiko hänen pitänyt sanoa haluavansa nukkua vielä. Ehkä Quim olisi saanut jatkettua uniaan tietäessään, että hän olisi turvallisesti laidan ja miehensä välissä, niin ettei hän voisi loukata itseään tai tehdä muutakaan typerää.
"Tahtoisin oikeastaan katsella hetken televisiota", hän vastasi, samalla kun valikoi mieluisimmat housut vaihtoehdoista.
"Voisit makoilla sohvalla."

Quim etsi vaimolleen myös alushousut ja kannusti tätä kiertämään käsivarren niskalleen, jotta hän voisi auttaa molemmat housut naisen jalkoihin, sukat niiden perässä ja sitten paidat pään yli.
"Kannan sinut alakertaan", hän lupasi ja nosti Catin syliinsä, laskeutuen portaat varovasti olohuoneeseen. Hän laski naisen sohvalle, avasi television ja jätti kaukosäätimen naisen viereen.
"Käyn laittamassa sinulle aamupalaa."

Joka päivä Catriona pelkäsi miehensä selän puolesta, mutta hän ei halunnut, että Joaquim olisi tuntenut itsensä vanhaksi. Siksi oli parempi olla kyselemättä jatkuvasti, särkikö selkää. Varsinkin, kun toistaiseksi ainoa keino hänelle päästä huoneesta toiseen oli miehensä kantamana.
Se, että sekä vasen jalka että käsi toimivat huonosti, oli hidastanut liikkeellelähtöä harmillisesti.
Hän poimi kaukosäätimen ja alkoi etsiä sopivaa kanavaa.
"Quim, onko meillä ohjelmaa tänään?"

"Halusit tallille Dellan kanssa", Quim muistutti keittiöstä laittaessaan vaimolleen kulhollista mysliä, maustamatonta jogurttia ja marjoja, nokkamukillista teetä ja lautasellista paahtoleipää.
Hän kantoi ne hetken kuluttua Catille tarjottimella, joka voisi levätä naisen sylissä.
"Soitan nopeasti Giannalle, tulen sitten auttamaan, jos tarvitset."

"Aivan", Catriona vastasi, vaikka oikeastaan aamuyöstä käyty keskustelu olikin alkanut haihtua hänen mielestään. Sen sijaan hän muisti hyvin, mitä aamuyön aikana oli tapahtunut.
Mustelmat kaulalla olivat kertoneet hänelle, ettei se ollut ollut vain kuvitelmaa.
"Hyvä on", hän totesi, vaikka hänen kasvoillaan häivähtikin hienoinen huoli. Mutta ehkä Joaquim halusi vain kysyä, mitä lapsille kuului. Miehen olisi pitänyt päästä vierailemaan näiden luona.

Joaquim tuijotti himmeää heijastusta keittiön ikkunalasissa, kun lopetti vihdoin venähtäneen puhelun. Hän oli yrittänyt pysyä tyynenä ja estää ääntään kohoamasta, vaikka turhaumus poltti edelleen kuumaverisissä suonissa.
Sono anche i miei figli.
Mies löi puhelimen keittiötasoon, huuhtaisi kasvojaan kylmällä vedellä ja liittyi sitten vaimonsa seuraan, toivoen, ettei tämä ollut nääntynyt nälkään.

Catriona oli tehnyt parhaansa keskittyäkseen television aamu-uusintaan keskusteluohjelmasta, jonka sisältöön hänen oli vaikea keskittyä. Jossakin vaiheessa studiossa vieraili koira, ja vaikkei hän muistanutkaan mitään muuta, hän muisti ainakin sen.
Pienet askeleet. Niistä hänen terapeuttinsa ja lääkärinsä aina puhuivat. Ei suuria harppauksia, vaan niitä pieniä askeleita.
Hän oli onnistunut myös syömään niin, että ainoastaan toinen suupieli ja leuka olivat sotkeentuneet. Mitään ei ollut pudonnut rinnuksille tai sohvalle.
Pienet askeleet.
Hän käänsi katseensa mieheensä tämän palatessa.
"Onko kaikki... Onko kaikki hyvin?"

"Tudo está bem", Joaquim vakuutti ja istui sohvalle Catin viereen, nostaen tarjottimen sohvapöydälle turhiksi käyneiden astioiden kanssa. Hän vajosi selkänojaa vasten ja silitti syliinsä kiipeävän Paulin punaista turkkia.
"Jäikö sinulle nälkä?" hän kysyi katsellen poissaolevana televisiota. Joku kissoista sohi tassulla hänen villasukkiaan.

Catriona katseli miehensä profiilia ja pyyhkäisi suutaan ennen kuin kiemursi varovasti lähemmäs.
"Ei, ei yhtään. Onko kaikki varmasti hyvin?"
Hän nosti terveen kätensä ja silitti hieman Joaquimin hopeisia hiuksia.
"Mitä lapsille kuuluu?"

"Hyvää, toivon", Joaquim vastasi surumielisesti hymyillen ja kiersi käsivarren Catin hartioiden ympärille. Hän kurtisti kulmiaan yrittäessään keskittää ajatuksensa siihen, mitä televisiossa tapahtui. Sanat kuitenkin tuntuivat vierailta eikä hän tavoittanut ohjelman ajatusta.
"Mitä sinä katsot?"

Catriona käänsi katseensa televisioruutuun.
"En muista", hän myönsi kulmiaan kurtistaen.
"Mutta vähän aikaa sitten siellä oli koira."
Hän siirsi kätensä Joaquimin hiuksilta lepäämään tämän reidelle. Hänestä tuntui, että oli kulunut ikuisuus siitä, kun he olivat viimeksi istuneet todella tällä tavalla lähekkäin.
"Mitä Giannalle kuuluu?"

"Hän sai ylennyksen töissä", Joaquim totesi. Ja hän halusi olla siitä onnellinen, eikä tuntea katkeraa turhaumusta käydyistä keskusteluista. Ehkä Gianna oli oikeassa epäillessään hänen kykyään huolehtia heidän lapsistaan ja kieltäytyessään näiden vierailusta Englantiin. Kuulemma heillä oli jo suunnitelmat lomia varten, eikä nainen halunnut lasten olevan poissa koulusta.
Ja olisi haitallista käydä jonkin aikaa toista koulua Englannissa.
"Haluatko katsoa elokuvan?"

"Oh, sehän on... sehän on hienoa."
Catriona toivoi, että se oli, mitä tällaisessa tilanteessa kuului sanoa. Ellei Giannan työ sitten veisi tätä jonnekin uuteen paikkaan? Vaikka se olisi voinut tarkoittaa, että lapset olisivat voineet muuttaa isänsä luo.
Quim ei olisi vaikuttanut siinä tapauksessa niin kireältä.
Hän silitti miehensä polvea epävarmasti.
"En taida jaksaa keskittyä Me voisimme... Milloin menemme katsomaan heitä?"

"Keskitytään nyt ensin siihen, että sinä tulet kuntoon", Joaquim kannusti. Sen piti olla heidän prioriteettinsa juuri nyt. Hänen lapsensa voivat hyvin ja olivat onnellisia äitinsä kanssa Bangkokissa. Ehkä lapset saisivat joku päivä isäpuolen ja hänen läsnäolonsa hiipuisi syntymäpäiväkortteihin ja satunnaisiin puheluihin, joihin Gianna vaatisi lapsiaan vastaamaan isänsä mieliksi.
"Oletko jo kysynyt Dellalta tallivierailusta? Ehdotin, että voisitte pitää sen jälkeen yhteisen elokuvaillan."

Catrionan sydän oli alkanut hakata kipeästi.
"Me voisimme ottaa äkkilähdön", hän ehdotti ja katsoi hieman eksyneesti ympärilleen puhelintaan etsien.
"Minä en olisi tiellä. Voisin... Voisin istua aurinkotuolissa ja katsella, kun te uutta. Ja voisin..."
Hän kurtisti hieman kulmiaan.
"Tai voisin mennä siksi aikaa Cardiffiin."

"Sinä et ole tiellä, Cat", Joaquim huokasi ja hieraisi kasvojaan. Ehkä hänen pitäisi olla puhumatta lapsistaan toistaiseksi, sillä se tuntui aina laukaisevan saman ahdistuksen hänen vaimossaan. Ja nyt oli tärkeää, että Cat saisi keskittyä sekä fyysiseen että henkiseen toipumiseen.
"Kaikki järjestyy kyllä. Oletko soittanut Dellalle?"

Catriona katsoi uudelleen ympärilleen.
"En ole varma, missä puhelimeni on", hän myönsi, ja nosti toiveikkaana yhtä sohvatyynyä. Hän oli melko varma, ettei ollut soittanut sisarelleen tänään, muttei muistanut varmasti, milloin oli viimeksi käyttänyt puhelintaan ja miksi.
"Minäkin voisin uida. Bangkokissa on lämmin, eikö olekin?"

"Onhan siellä. Tähän aikaan noin 25 ja 40 asteen väliltä koko ajan", Joaquim sanoi ja kaiveli vaimonsa apuna sohvaa, sitten paikoin lehtipinojen, kissanlelujen ja viherkasvien alle hautautunutta sohvapöytää, kunnes saattoi vihdoin ojentaa tämän puhelimen omistajalleen.
"Soita sisarellesi."

"Voisin ottaa aurinkoa", Catriona jatkoi, vaikka läpikuultavan valkean, pisamaisen britti-ihonsa ansiosta hän oli tuomittu polttamaan itsensä heidän jokaisella matkallaan minnekään, jossa aurinko paistoi kirkkaammin kuin paksun pilviverhon lomasta.
Hän olisi polttanut ihonsa mielellään, jos se olisi tarkoittanut, että Joaquim saisi nähdä lapsensa.
Hän poimi puhelimensa ja jäi katsomaan näyttöä.
"Voisin... Voisin katsoa äkkilähtöjä. Meillä olisi varaa lentoihin, eikö niin?"

"Katsotaan sitä joskus toiste", Joaquim lupasi ja nousi ylös, kyykistyen vähäistä elokuvakokoelmaa pitelevän laatikon luo. Yksi kissoista ilmestyi kuin tyhjästä ja yritti ahtaa itseään sisään laatikkoon.
Mies valikoi levyjen joukosta Leijonakuninkaan ja työnsi sen soittimeen, palaten sitten sohvalle. Hän ojensi puhelimen Catin syliin ja vajosi sitten sohvatyynyjä vasten.

Catriona räpäytti silmiään.
"Etkö sinä tahdo matkustaa minun kanssani?" hän vetosi, ja se oli varmasti kammottavan epäreilua, sillä Joaquim ei koskaan ajattelisi niin. Mies oli sellaiseen liian hyvä. Mutta hän todella, todella halusi, että tämä olisi päässyt näkemään lapsensa.
Niin kuin olisi, jollei hän olisi ollut... tällainen. Rikki.
Hän avasi puhelimensa ja hetken hämmennyksen jälkeen myös sen nettiselaimen.

"Meidän on parempi keskittyä toipumiseesi täällä", Joaquim totesi katsellen elokuvan ikonista alkukohtausta, jonka lauluun kukaan ei tainnut tietää sanoja.
"Sinulla on täällä perheesi ja olet viihtynyt tallilla. Sinulla on myös terapiat ja oma lääkärisi. Parempi pysyä täällä."

Catrionan kulmat kurtistuivat.
Hitto, hän ei halunnut olla syy siihen, ettei Quim näkisi lapsiaan.
Uuden päättäväisyyden turvin hänen onnistui tökätä sormensa oikeaan kohtaan niin, että näppäimistö ponnahti esiin. Hän sai ensimmäisen kirjaimen oikein.
Mutta siitä vaikeudet alkoivat.
Puhelimen näppäimistö ei totellut, vaan kirjoitti omiaan. Tai ehkä hän ei vain löytänyt oikeita näppäimiä. Joka tapauksessa viiden turhan yrityksen jälkeen hän tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä ja valahtavan poskille.

Joaquim katseli Mufasan ja Simban traagisen lyhyeksi jääneen suhteen rakentumista, kun huomasi vaimonsa itkevän. Oliko hän toiminut taas jotenkin väärin? Pitäisikö hänen lakata puhumasta lapsistaan kokonaan, jos se sai Catin aina valtavan ahdistuksen valtaan?
"Mikä on?" hän kysyi ja kosketti naisen käsivartta.

Kyyneleet valuivat Catrionan silmistä valtoimenaan, ja hänen hartiansa tärisivät hieman, kun hän teki kaikkensa pidätelläkseen niitä.
"Minä en saa sitä kirjoitettua", hän vetosi ja kohotti puhelintaan, jonka näytölle oli tipahtanut kosteudeksi pari kyynelpisaraa.
"Halusin katsoa lentoja. Mutta en saa sitä kirjoitettua."

"Ehkä voisit soittaa sisarellesi sen sijaan tallivierailusta", hän ehdotti jälleen, jaksamatta laskea kuinka monetta kertaa. Muutosta haaveilu oli ollut anteeksiantamattoman itsekästä häneltä: viimeistään tallivierailu oli osoittanut sen. Cat todella kuului tänne, perheensä luo ja hevosten keskelle.
Ja täällä he pysyisivät.

Catriona tökkäsi ruutua turhautuneena, mutta ruudulla viipyvä kosteus ei ainakaan auttanut asiaa. Kerta toisensa jälkeen hän joutui toteamaan, ettei ohjelma ymmärtänyt hänen kirjoittamaansa nimeä.
Käsi alkoi täristä sitä pahemmin, mitä pahemmin hän hermostui.
"En tahdo mennä sinne enää", hän ilmoitti tukkoisella äänellä.
"Enkä lääkäriin enkä terapiaan. Haluan matkustaa."

Joaquim hieraisi ohimoaan ja hengitti syvään. Tukea ja ymmärrystä ja jonkinlaista hyvyyttä, mitä häneltä puuttui.
"Vai niin", hän totesi ja etsi oman puhelimensa chinojen taskusta.
"Minä laitan sitten sisarellesi viestiä." Hän naputteli Dellalle viestin, jossa ehdotti, että tämä lähtisi sisarensa seuraksi tallille ja viettäisi sitten elokuvailtaa Catin kanssa. Hän voisi käydä kaupassa hakemassa herkkuja tai kokata jotain.

Catriona älähti turhautuneena ja paiskasi puhelimen kädestään, ja vaikka hänen kehonsa petti kaikessa muussa, nyt se paiskasi kännykän kauniissa kaaressa sohvapöydän yli. Tai ainakin melkein, sillä puhelin kolahti pöydän reunaan lentokaaren lähtiessä laskuun.
Catriona tuijotti puhelintaan hetken, nyyhkäisi ja käpersi sitten itsensä sohvannurkkaan, mikä sai Georgen ottamaan tilaisuudesta vaarin ja hyppäämään hänen päälleen.
Samaan aikaan Joaquimin puhelin piippasi viestistä, jossa Della lupasi tulla töiden jälkeen hakemaan sisarensa.

"Cat", Joaquim vetosi ja nojasi kyynärvarret reisiinsä, hartiat painuen.
"Et voi vain jättää menemättä lääkärille ja terapiaan." Muuten he olisivat tässä ikuisesti tai tilanne lipsahtaisi takaisin pahempaan. Hän huolehti vaimostaan mielellään, mutta eikö Catkin kaivannut omaa itsenäisyyttä? Mahdollisuutta päästä edes vessaan omillaan tai hakea lasia vettä janoon.

Catriona tiesi sen täydellisen hyvin. Hän tiesi myös olevansa lapsellinen, mutta silti hänestä tuntui juuri nyt siltä, että hän halusi vain maata sohvannurkassa kerällä ja itkeä kurjuuttaan.
Vaikka hänellä ei ollutkaan siihen oikeutta.
"En ymmärrä, miksi me emme voisi matkustaa."

Joaquim toisti kärsivällisesti aikaisemmat sanansa.
"Meidän on parempi keskittyä toipumiseesi täällä", hän muistutti ja pohti ollako helpottunut, että Mufasan traaginen kuolema oli mennyt ohi huomaamatta.
"Sinulla on täällä perheesi ja olet viihtynyt tallilla. Se on selvästi tehnyt sinulle hyvää. Sinulla on myös terapiat ja oma lääkärisi. Parempi pysyä täällä."

Catriona alkoi katua puhelimensa paiskomista. Mitä hän tekisi, jos se olisi mennyt kokonaan rikki? Silloin Joaquim voisi tuskin lähteä hetkeksikään hänen luotaan ilman, että joku oli lapsenvahtina.
"Häpeätkö sinä minua?" hän kysyi, katse televisioruutuun keskittyneenä. Hän ei kyennyt koskaan katsomaan kohtausta, jossa Mufasa kuoli. Kun hän katsoi muualle, hän saattoi kuvitella, ettei sitä ollut koskaan tapahtunut.

"En tietenkään häpeä", Joaquim vastasi tummat kulmat kurtistuen. Ehkä nekin muuttuisivat vielä hopeisiksi.
"Miksi ihmeessä luulet, että häpeäisin sinua?" hän kysyi huolestuneena ja nosti kissan sylistään, jotta saattoi vaihtaa asentoa ja katsoa Catia paremmin.

"Minä sotken kun syön enkä pääse minnekään ilman pyörätuolia", Catriona vastasi, samalla kun seurasi Simban kasvua aikuisesi Timonin ja Pumban kanssa.
"En minäkään haluaisi matkustaa itseni kanssa."
Ja hänellä oli rumia arpia. Valtavasti rumia arpia. Ei hän voisi käyttää uimapukua.

"Cat", Joaquim protestoi.
"Minä en häpeä sinua, eikä sinun pitäisi hävetä itseäsi. Minä sanoin: sinulla on paremmat olosuhteet toipumiseen täällä, ja olisi itsekästä retuuttaa sinut maailman toiselle puolelle. Toipumisesi on nyt tärkeysjärjetykseni kärjessä." Hänen halullaan pysyä täällä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, etteikö hän olisi halunnut matkustaa vaimonsa kanssa.

"Ja oli itsekästä pakottaa sinut toiselle puolelle maailmaa ja eroon lapsistasi."
Pelkkä ajatus siitä kaikesta, mitä kaikkea itsekästä hän oli elämässään tehnyt, sai hänen vatsansa vääntämään niin kipeästi, että hetken hän pelkäsi oksentavansa.
"Ja hypätä sillalta niin, ettet pääse edes tapaamaan heitä, koska olet minussa kiinni."

"Cat", Joaquim protestoi uudelleen.
"Minä päätin muuttaa tänne. Sinun elämäsi on täällä, ja halusin olla osa sitä." Mikä tahansa muu olisi ollut väärin ja epäreilua häneltä, joka matkusti töissä suurimman osan vuodesta.
"Et syyttäisi itseästi syyttä suotta."

"Miksen minä sitten saa päättää, että haluan muuttaa sinun kanssasi lähemmäs lapsiasi?"
Jopa kyseenalaisella muistillaan Catriona tiedosti, että he olivat käyneet saman keskustelun aivan liian monesti. Mutta häneen sattui ajatella, että hänen kiltti, kultainen miehensä joutui kärsimään ikävää.
"Miksei minun mielipiteelläni ole väliä?"

"Älä viitsi, Cat", Joaquim vetosi ja hieraisi kasvojaan.
"Sinä voit tehdä mitä haluat. Mutta minä en aio raahata sinua toiselle puolelle maailmaa, kun olet niin rikki, että melkein tapoit itsesi ja olet edelleen niin rikki, että olisit täysin yksin ja avuton ilman minua – ja olisi eettisesti väärin asettaa sinut sellaiseen asemaan. Tarvitset perhettäsi, harrastuksiasi ja lääkäreitäsi."

Joaquimin sanat olivat täysin tosia, ja silti ne sattuivat.
"Ehkä sinun pitäisi sitten vain kipata minut johonkin nurkkaan kuolemaan", hän huomautti, hartiat kireinä, ja alkoi kamppailla itseään istumaan. Vasen käsi ei jaksanut kannatella painoa, mutta oikean avulla hän sentään sai itsensä hetken pyristelyn jälkeen pystyasentoon.
"Se olisi kaikille helpointa."

"Cat", Quim ärähti turhautuneena.
"Yritän parhaani. Mitä sinä haluat minulta?" Oliko hän todella kyvytön olemaan hyvä tai edes riittävä aviomies? Ehkä Giannalla oli ollut hyvä syy erota hänestä. Ehkä hänen ajatusmaailmansa oli jollain tavalla vääristynyt, eikä hänen ymmärryksensä oikein toimimisesta ollut lähelläkään totuutta.

Puhelin oli alle kahden metrin päässä hänestä. Hän kykenisi noutamaan sen itse, ilman, että Quim joutuisi huolehtimaan siitäkin.
Vasen jalka kieltäytyi yhteistyöstä.
"Haluan vain, että olet onnellinen!" hän vetosi, jännittäen hartiansa kipeiksi.
"Mutta minun takiani me molemmat olemme vankeina täällä."

"Minä olen onnellinen sinun kanssasi", Joaquim vastasi. Hän yritti pitää aamuyön muiston tuoreena, jotta uskoisi sanoihinsa synkkinäkin hetkinä. Hän rakasti vaimoaan, ja he voisivat olla onnellisia yhdessä, eikö niin? Hän voisi oppia virheistään ja tehdä Catin onnelliseksi, eikö niin?

Catriona haki tukevaa asentoa oikealle jalalleen. Hän voisi vaikka kontata tai ryömiä, jos ei muuten pääsisi puhelimensa luo. Hän oli kykenevä huolehtimaan itsestään edes tämän verran.
"Vaikka sinun koko elämäsi on kutistunut siihen, että kannat minua vessaan ja takaisin", hän huomautti onnettomana.
"Vain, koska olin typerä."

"Olet sairas", Joaquim huomautti, "ja ansaitset apua ja ymmärrystä." Hän nojasi kyynävarsia reisiinsä ja tuijotti reikää villasukassaan. Joku kissoista oli syönyt sen siihen. Varmaankin jossain olisi pian vihreää, villansekaista kissanoksennusta.
"Minä haluan olla kanssasi ja pitää sinusta huolta."

"Minä olen vain helvetin itsekäs ihminen", Catriona vastasi turhautuneena.
Usein hän toivoi, että Quim olisi huutanut hänelle. Että mies olisi ollut vihainen, antanut hänen kuulla ansionsa mukaan. Hän oli aiheuttanut tämän kaiken itselleen. Ja nyt Quim joutui kärsimään siitä.
Hän oli aikeissa ponnistaa itsensä seisomaan, ehkä pelkän kiukun voimalla, ja pienen hetken kaikki näytti lupaavalta, ennen kuin hänen kehonsa romahti lattialle kuin rikkoutunut marionettinukke.

"Cat", Joaquim vetosi ja nousi ylös, kun nainen kaatui.
"Sattuuko johonkin?" hän kysyi, kun nousi ylös, kiirehti sohvapöydän ympäri ja kyykistyi Catin vierelle. Hän laski käden naisen selälle ja tunnusteli tämän raajoja nähdäkseen, oliko johonkin sattunut lääkäriä vaativalla tavalla.

Catrionan toinen jalka potkaisi sohvapöytää niin, että sille jätettyä tarjotinta toiveikkaasti loikannut Elvis ponkaisi ilmaan ja syöksyi lattian poikki karvat pystyssä, niin kuin joku olisi hyökännyt tarkoituksella sen kimppuun.
Pienen kissan mielessä varmasti olikin.
Television ruudulla Simban huoleton poikamieselämä oli häiriintynyt, kun Nala oli ilmestynyt kertomaan, mitä Jylhäkalliolla oli tapahtunut.
Catriona ei tiennyt siitä mitään, sillä hänen kehonsa oli alkanut kouristaa holtittomasti ja täysin ilman hänen suostumustaan.

Joaquim asetti Catin pään varovasti polviensa väliin, jotta nainen ei kolhisi sitä ja naputti hätänumeron puhelimeensa. Ehkä Catin perhe päättäisi nyt, ettei hän ollut sopiva ihminen huolehtimaan naisesta. Hän ei osannut vahtia edes sitä, ettei Cat putoaisi sängystä tai sohvalta.
"Vaimon on saanut kohtauksen, tulettehan pian", hän vetosi ja antoi hätäkeskukseen heidän tornitalonsa osoitteen.

Kissat hajaantuivat nopeasti omille teilleen, ja lopulta ainoastaan Ringo katseli heitä arvostelevasti lipaston päältä, silmät viiruiksi siristyneinä.
Hitaasti lihasten holtiton nyintä helpotti, mutta vei vielä tovin, ennen kuin Catriona alkoi hiljalleen palata takaisin kehoonsa. Ilman minkäänlaista käsitystä siitä, missä hän tarkalleen ottaen oli, ja miksi osaan hänen raajoistaan sattui, ja olivatko ne hänen raajojaan ylipäätään.
Hän ilmaisi hämmennyksensä vingahduksella.

Joaquim piteli Catin pään polviensa välissä ja kun sai sulkea puhelun hätäkeskukseen, laski kätensä naisen hartioille.
"Ole vain rauhassa", hän sanoi ja kun kouristus näytti olevan ohi, hän silitti vaimonsa hiuksia.
"Ambulanssi on tulossa. Sait kohtauksen."

Catrionan ajatukset olivat muuttuneet pieniksi sirpaleiksi, eikä hän ollut varma, kuinka olisi saanut koottua ne takaisin kasaan.
Mutta Quim oli siinä, joten kaikki oli hyvin. Quim ei antaisi mitään pahaa tapahtua hänelle.
"Mitä?" hän kysyi hiljaa, etsittyään hetken oikeaa sanaa.

"Sait kohtauksen", Joaquim toisti silittäen vaimonsa hiuksia. Hän tunnusteli varovasti raajoja ja niiden liikkeitä.
"Apu on tulossa", hän lupasi ja kiiruhti hetkeä myöhemmin avaamaan alaoven ensihoitajille, kuvaillen näille Catin kohtausta heidän noustessaan portaita.

"Ei", oli Catrionan mielipide asiaan, vaikka hänen päänsä tuntuikin edelleen olevan täynnä pumpulia. Raajat eivät totelleet sitäkään vähää mitä yleensä, ja olo oli muutenkin melkein humalainen. Ei tosin millään lailla hyvällä tavalla.
Vieraat kasvot ja kirkasväriset vaatteet saivat hänet hätkähtämään, kun ensihoitaja kumartui hänen puoleensa, ja kirvoitti hänen huuliltaan uuden vastalauseen.
"Ei."
Jopa pumpulintäyteisessä mielessään hän osasi pelätä sairaalaan joutumista. Hän halusi olla kotona, missä saattoi edes nukkua omassa sängyssään miehensä vieressä.

Joaquim seurasi huolestuneena vierestä, kuinka ensihoitajat tarkastivat pikaisesti Catin elintoiminnot ja nostivat naisen sitten paareille. Mies kiiruhti keittiöön kippaamaan kissoille runsaasti ruokaa ja lisäsi lattialle toisen, suuren vesikulhon, sulloi sitten lompakon, puhelimen ja avaimet takintaskuihinsa ja kiipesi ambulanssin perään sen lähtiessä kohti sairaalaa.

Catrionalla oli vain hyvin katkonainen käsitys matkasta sairaalaan. Yhdessä hetkessä hän näki naapurin ikkunassa liikahtavat pitsiverhot, ja seuraavassa ensihoitajan ylleen kumartuneet kasvot, kun tämä yritti estää häntä siirtämästä maskia pois kasvoiltaan, ja seuraavaksi hän näki rivin valoja, jotka taisivat olla sairaalan katossa.
Ensiavussa oli täyttä, joten hän joutui odottamaan hetken käytävällä, ennen kuin hänen rullattiin verhoilla eristettyyn tilaan. Ja sitten oli taas tyhjä kohta, jonka aikana hän sai ilmeisesti uuden kohtauksen.
Kun hän seuraavaksi havahtui, ensiapu oli jäänyt taakse ja hän oli omassa sairaalahuoneessaan, ja joukko antureita kiemursi hänen hiustensa joukkoon.
Hän räpäytti silmiään häkeltyneenä ja katsahti ympärilleen.

Joaquim istui sängyn vieressä olevalla tuolilla kyynärvarret reisiin nojaten ja pää painuksissa. Hän ei ollut saanut tolkkua kiireisistä lääkäreistä eikä ymmärtänyt, mitä Catille oli tapahtunut. Oliko tämä hänen virheensä? Oliko hän ollut huolimaton ja Cat oli satuttanut itsensä paljon pahemmin kuin hän oli ymmärtänyt?

Näky Joaquimista istumassa sängyn vierellä oli niin tuttu, että hetken Catriona pelkäsi ajan kotona olleen pelkkää unta. Mutta katsahtaessaan ympärilleen hän ei nähnyt kirkkaan pinkkiä seinää, joten tämä ei ollut kuntoutussairaala.
Hän oli ollut kotona.
Hän halusi takaisin kotiin.
Hän ojensi toisen kätensä koskettamaan miehensä hopeisia hiuksia.

Joaquim nosti päätään, hieraisi väsyneitä kasvojaan ja nosti huulilleen hymyn, joka ei tavoittanut surua tummissa silmissä.
"Miten voit?" hän kysyi ja vilkaisi olkansa yli nähdäkseen, oliko lähellä hoitajaa tai lääkäriä, jota pyytää tarkastamaan Catia.

Catrionan sydän särkyi, kun hän näki miehensä katseen.
"Ihan hyvin. Väsyttää vähän."
Hän katsahti uudelleen ympärilleen huoneessa ja kurtisti kulmiaan.
"Voimmeko me lähteä kohta kotiin?"

"En usko. Sait monta pahannäköistä kohtausta", Joaquim totesi ja nousi ylös niskaansa hieroen.
"Käyn etsimässä jonkun, joka osaa selittää tilanteen", hän sanoi ennen kuin katosi käytävään. Kyse täytyi olla jostain vakavasta. Mitä jos Catilla oli epilepsia? Tai aivokasvain?

Catriona olisi halunnut pyytää miestään jäämään. Hän halusi takaisin siihen, mitä heillä oli ollut vielä... hän uskoi sen olleen aamulla. Hän toivoi sen olleen aamulla.
Ja nyt hän oli taas sairaalassa, ja Joaquim joutuisi olemaan huolissaan.
Turhaumus ja väsymys saivat kyyneleet nousemaan hänen silmiinsä.
Kaikki meni jatkuvasti pilalle hänen vuokseen.

Perjantai 15. maaliskuuta 2019, kello 15.38, Newcastle Upon Tyne

Sairaalassa vietetty aika ei ollut venynyt läheskään niin pitkäksi kuin Catriona oli pelännyt. Hän oli päässyt kotiutumaan jo maanantaina, sen jälkeen kun lääkärit olivat todenneet aivokuvat puhtaiksi. Oli hyvin todennäköistä, että kohtaussarja oli seurausta hänen saamastaan aivovammasta, ja tilannetta piti ehdottomasti seurata. Mutta oli täysin mahdollista, ettei vastaavanlainen kohtaus koskaan toistuisi.
Palatessaan kotiin Catriona oli todennut, että hänellä oli kaksi vaihtoehtoa. Joko jäädä vellomaan hetkelliseen takaiskuun, tai jatkaa elämää.
Hän oli valinnut jälkimmäisen.
Ja siihen hän oli tarvinnut sisarensa apua.
Työpäivänsä päätteeksi tämä oli saapunut heidän luokseen manikyyrisetti mukanaan, ja he olivat patistaneet Joaquimin hetkeksi haukkaamaan happea. Sen jälkeen he olivat linnoittautuneet olohuoneen sohvalle, kissat ympärillään, ja siinä he istuivat edelleen Dellan siron, ruusukultaisen kannettavan ylle kumartuneina.

Joaquim oli tuntenut olonsa orvoksi tullessaan häädetyksi. Hän oli ajanut maaseudulle ja vaelsi talven jälkeen erityisen kesyttömillä nummilla ajatuksiinsa uppotuneena ja ajantajun kadottaen. Tämä oli Englannin hyviä puolia: hänelle eksoottinen luonto. Hän katseli kauempana nelistäviä ratsukoita, ja havahtui lopulta siihen, että Dellan pitäisi varmasti päästä kotiinkin.
Hän ajoi takaisin Newcastleen ja palasi kotiin ruokakaupan kautta. Mies työntyi sisään hiukset sateesta märkinä ja viisi kauppakassia käsissään. Yhden pohja hajosi hänen kiivetessään portaita ja ostoksia ropisi alas rappuja, mutta hän keräisi ne kohta.
"Kaikki hyvin?" hän tervehti pysähtyen keittiön ovensuuhun.

Elvis oli ensimmäisenä toivottavassa isäntänsä tervetulleeksi, ja työntyi vasten tämän jalkoja rakastavalla, melkein aggressiivisella tavallaan.
Kahdet, identtiset kasvot kääntyivät ääntä kohti, ja hetken sekä Dellan että Catrionan ilme kuvasti syyllisyyttä, niin kuin sellaisella ihmisellä, joka oli jäänyt kiinni jostain luvattomasta.
Catriona tointui ensimmäisenä.
"Sinä tulit ajoissa kotiin."

"Ajattelin olevani myöhässä", Joaquim vastasi ja katseli sisaria hetken epätietoisena.
"Jatkakaa vain", hän kehoitti ja työntyi keittiöön kassien kanssa. Muutama kissa seurasi hänen jalanjäljissään toivoen saavansa herkkupaloja.
Quim täytti kaapit kuiva-aineksilla ja pakastimen ruokatarpeilla, ennen kuin jätti illallisen ainekset keittiötasolle. Sitten hän palasi hakemaan rappusiin pudonneita ruokia.

Jos pysähtyi kuuntelemaan, saattoi olohuoneesta kuulla vaimean puheensorinan jopa television hiljaiselle käännetyn äänen yli. Elvis poukkoili isäntänsä ja emäntänsä välillä, raahaten toiveikkaana suussaan kulahtanutta leluhiirtä siltä varalta, että jollakulla olisi aikaa heittää sitä sille.
Se oli aina suhtautunut elämään toiveikkaasti.
"Quim", Catriona kutsui miestään hetkeä myöhemmin.

"Mitä?" Quim kysyi ja pysähtyi keittiön ovensuuhun syli täynnä elintarvikkeita: pussi mysliä, laatikko kissanruokaa, punaisia omenia pussinriekaleissa, astianpesuainetta ja kahta eri pastaa.
"Jäätkö päivälliselle, Della? Ajattelin laittaa nuudeliwokkia."

"Ei hän jää", Catriona vastasi samalla, kun Elvis hölkkäsi pyörimään isäntänsä jalkoihin kenties kissanruuan houkuttelemana. Tai ehkä se vain kaipasi huomiota.
Se oli ollut pari tuntia vähällä huomiolla.
"Meidän täytyy alkaa pakata", hän jatkoi sitten.

Joaquim hengitti syvään. Ei ollut syytä hermostua. Ehkä Della ja Cat lähtisivät yhdessä Cardiffiin vanhempiensa luokse.
"Minne olette menossa?" hän kysyi ja haki parempaa otetta sylillisestä.

Catriona kurtisti häkeltyneesti kulmiaan.
"Ei, emme minä ja Della lähde", hän selitti, samaan aikaan kun hänen sisarensa näytti pohtivan, olisiko paras puuttua keskusteluun ennen kuin tapahtuisi väärinymmärryksiä.
"Sinä ja minä."

Joaquimin tummat silmät tummenivat lisää ja leukaperät jännittyivät, kun hän puri hampaansa yhteen. Nyt leukaa peitti vain muutaman päivän sänki.
"Ja minneköhän meidän on tarkoitus lähteä?"

Catriona saattoi olla suuren osan ajasta liian keskittynyt kaikkeen muuhun kuin ympäristöönsä huomatakseen, mitä tapahtui, mutta nyt hän erotti selvästi miehensä olemuksen kiristyvän.
Se sai hänet häkeltymään ja vaikenemaan.
"Vain yhdeksi yöksi", Della kiiruhti selittämään.
"Yhdeksi yöksi hotelliin täällä Newcastlessa."
Missä sairaala ja koti ja kaikki muu olivat lähellä.

Se oli parempaa kuin hän oli pelännyt. Miehen kulmat kurtistuivat silti hämmentyneinä.
"Mutta miksi?" hän kysyi ja pohti, eikö sisarten olisi pitänyt viettää mukava ilta yhdessä.

Catriona kurtisti hieman kulmiaan.
"Koska minä haluan hemmotella sinua", hän vastasi.
"Ja me voimme kokeilla, millaista olisi matkustaa."
Tällä hetkellä jo matka kaupungin toiselle puolelle kävi hyvästä harjoituksesta.
"Voimme loikoilla illan sängyssä ja tilata ruokaa huonepalvelusta."

"Hyvä on", Joaquim totesi ja palasi keittiöön pakkaamaan tarpeita kaappeihin. Wokkitarpeet saivat palata jääkaappiin. Ehkä oli parempi vain alistua kohtaloonsa, sillä ainakin nyt he välttyivät riidalta.

Hieman häkeltynyt kurtistus säilyi edelleen Catrionan kulmilla, kun Della alkoi pakata tavaroitaan lähteäkseen.
"Nähdään maanantaina", tämä totesi suukottaessaan sisartaan poskelle, ja kävi sitten vielä hyvästelemässä Quimin keittiön ovella ennen kuin suuntasi alakertaan Elvis kannoillaan loikkien.
Catriona kiemursi sohvalla nähdäkseen miehensä.
"Quim?"

"Mitä?" Quim kysyi siistien ostokset kaappeihin ja pyyhkien tasot, ennen kuin palasi olohuoneen puolelle.
"Mitä haluat, että pakkaan sinulle?" hän jatkoi ja vilkaisi yläkertaa kohti.

Catrionan hartiat olivat vetäytyneet hieman kyyryyn.
"Sinä et vaikuta ilahtuneelta", hän huomautti, samalla kun Elvis loikki takaisin asuinkerrokseen merkkinä siitä, että Della oli poistunut. Se siirtyi suoraan isäntänsä jalkoihin, puskemaan päätään niitä vasten.

"Olen vain yllättynyt", Joaquim vastasi hajamielisesti. Cat tarvitsisi varavaatteita, jos syödessä kävisi vahinkoja. Ja kaikki oikeat lääkkeet. Oman nokkamukinsa. Ehkä ensiapulaukku? Ehkei ollut ihme, ettei Gianna antanut lapsia hänen vastuulleen.
"Käyn pakkaamassa."

Catriona tuijotti miestään hetken.
"Ei meidän ole pakko lähteä", hän totesi, ja kääntyi sohvapöydän puoleen etsimään tietokonetta, joka ei ollutkaan siinä. Se sai hänet häkeltymään hetkeksi.
"Jäädään vain kotiin."

Joaquim huokasi ja kiipesi yläkertaan pakkaamaan. Vaatteita, lääkkeitä, toalettipussi. Olikohan hotellissa millaisia mukavuuksia tarjolla? Ehkä parempi pelata varman päälle. Ja hänen pitäisi ruokkia kissat ennen lähtöä.
Mies palasi vartin kuluttua kassin kanssa ja siirtyi keittiöön laittamaan kissoille ruokaa.

Catriona oli odottaessaan käyttänyt aikansa hyödyksi paapomalla syliinsä tunkenutta Johnia. Suurikokoinen, nokiturkkinen kissa harvemmin haki sellaista läheisyyttä, mutta kerta se oli kai ensimmäinenkin.
Kuullessaan askeleet portaista hän käänsi päätään.
"Minä olisin voinut auttaa."

Joaquim jätti hienotunteisesti kysymättä miten. Hän varmisti kissoilla olevan yltäkylläisesti evästä ja palasi olohuoneeseen.
"Oletko valmis lähtemään? Mihin hotelliin olemme menossa?"

Kysymys sai Catrionan hetkeksi häkeltymään, sillä hän ei enää kuollakseenkaan muistanut heidän hotellinsa nimeä. Hän katsahti ympärilleen, ja muisti sitten paperit, jotka Della oli tulostanut.
"Tässä", hän sanoi, ja ojensi varausdokumentit, joista hotellin nimi - Grand Hotel Sunderland - paljastui.
"Quim, pakkasitko sinä uimavaatteet?"

Uimavaatteet? Englannissa? Maaliskuussa? Ei, se ei ollut tullut mieleen. Mutta ehkä hotellissa oli lämmitetty allas. Hän vilkaisi osoitetta ja työnsi paperin laukkuun, ennen kuin lähti yläkertaan etsimään vaimolleen uimapukua.

Catriona katsoi miehensä perään ja kipristi varpaitaan.
Ehkä kaikki oli hyvin. Quim oli varmasti vain väsynyt. Se ei ollut mikään ihme, kun otti huomioon, mitä kaikkea mies oli joutunut kestämään.
Silti hän pelkäsi hetken, ettei tämä ehkä palaisikaan.

Quim otti mukaan myös omat uimahousunsa, kun muisti, ettei voisi laskea Catia altaaseen yksin. Hukkuminen olisi surullinen lisä vaaraan, johon hän tuntui vievän vaimonsa ala-arvoisella huolenpidollaan.
"Oletko valmis lähtemään?" hän kysyi uudelleen, kun työnsi uima-asut laukkuun.

Catriona oli helpottunut kun Quim palasi.
"Joo", hän vastasi, katsellen miestään mietteliäänä.
"Se on vain yksi yö. Olemme takaisin kotona huomenna iltapäivästä."

Quim kävi pukemassa kengät, takin ja villapipon, vei laukun autoon tarkastaen samalla pyörätuolin ja palasi sitten pukemaan Catille ulkovaatteet. Hän nosti vaimonsa syliinsä ja laskeutui portaita maatasoon, kantaen tämän Opeliinsa.

"Se on meren rannalla", Catriona selitti kietoessaan käsivartensa miehensä niskan taakse, jotta tämä saisi kannettua hänet autoon.
"Huoneessa pitäisi olla näkymä merelle. Ehkä siellä voi kuulla aaltojen äänen."

"Ehkä", Joaquim vastasi ja kiinnitti Catin turvavyön, ennen kuin kiersi auton ja istui ratin taakse. Hän muisteli osoitetta lähtiessään ajamaan.
Englannin meri oli aina vaikuttanut vihamieliseltä.
"Suoraan hotellille?"

Catriona toivoi koko sydämestään, että kaikki sujuisi hyvin.
"Suoraan hotellille", hän vahvisti, ja kurotti säätämään auton radiota. Nappuloita vain oli enemmän kuin hän muisti.
"Huoneessa pitäisi olla iso ikkuna."

Matka hotellille ei ollut merkittävän pitkä. Joaquim etsi autolle kolon sen parkkipaikalta ja nousi sitten kasaamaan takakontissa matkaavan pyörätuolin. Hän heitti laukun olalleen, nosti Catin tuoliin ja lähti työntämään naista sisään.

Heillä oli ollut tuuria siinä suhteessa, että rantalomat Englannissa tähän aikaan vuodessa eivät olleet erityisen suosittuja. Catriona oli saanut huoneen halpaan, viimehetken peruutushintaan, niin että jopa hänen hupenemassa olevat säästönsä olivat riittäneet hyvin.
Hän oli päättänyt, ettei mikään pilaisi hänen päiväänsä. Ei edes se, että hotellin hyvin ystävällinen virkailija, jolla oli varsin vahva aksentti puheessaan, puhui hänen ohitseen Joaquimille. Hän muistutti itseään siitä, ettei tämä tarkoittanut pahaa.
Heidän huoneensa sijaitsi toisessa kerroksessa, mutta hissi oli riittävän tilava pyörätuolille. Eikä ovella ollut valtavaa kynnystä.
Pienet voitot.

Joaquim huomasi saman ja tunsi olevansa huono mies, kun ei keksinyt diplomaattista keinoa osallistaa Catia keskusteluihin ja osoittaa, että nainen oli täysin järjissään.
Hän työnsi pyörätuolin sisään heille varattuun huoneeseen ja merinäköalan eteen, ryhtyen sitten riisumaan ulkovaatteita naisen yltä.

Meri oli kaukana kristallinsinisestä ja seesteisestä. Se oli pikemminkin harmaa ja pahantuulinen, vyöryttäessään aaltojaan varsin autiolle rannalle, jonka hiekka ei ollut lämmintä ja valkoista.
Mutta se oli meri. Ja merinäköala.
Catriona auttoi miestään parhaansa mukaan ojentelemalla niitä raajoja, jotka suostuivat yhteistyöhön.
"Taitaa olla hieman kylmä kävelylle rannalla", hän huomautti.

Joaquim suoristautui ja vilkaisi vaatteita sylissään.
"Voimme me mennä", hän lupasi ja tarjoutui pukemaan naisen uudelleen. Hänestä Englannissa oli kylmä suurimman osan vuodesta, joten rantakävely sopisi teemaan.

Catriona pudisti kiireesti päätään.
"Ei, ei meidän tarvitse. Näin on hyvä."
Hän seurasi katseellaan, kuinka yksittäinen, säätä uhmaava koiranomistaja hölkkäsi innokkaan lemmikkinsä jäljessä juuri ja juuri aaltojen ulottumattomissa.
"Minusta oli ihanaa ratsastaa rannalla."

"Ehkä voit ehdottaa sitä tallille, jossa käyt", mies ehdotti. Hän odotti hetken ja vajosi sitten istumaan sängyn laidalle, kumartuen riisumaan kenkiään.
"Voisitte ratsastaa rannalla."

"Ehkä", Catriona vastasi. Rannalla koira oli alkanut pinkoa päinvastaiseen suuntaan, ja omistaja sen perässä. Olikohan koira livahtanut sittenkin karkuteille, eikä kyse ollutkaan treeneistä?
Hän kääntyi pyörätuolissaan niin, että saattoi katsella miestään.
"Mitä sinä tahtoisit tehdä seuraavaksi, Quim? Nähtävyydet eivät ole kummoisia, olen kuullut, mutta se vain tarkoittaa, ettei meidän tarvitse poistua hotellilta."

Quim riisui myös takin ja pyöräytti jäykkiä hartioitaan. Villapaidan kaulus sai hänet raapimaan kaulaansa.
"Haluatko käydä syömässä?" hän kysyi ja poimi hotellin esitteen yöpöydältä.
"Täällä on varmaankin jonkinlainen ravintola."

Catriona tuti Joaquimia katseellaan.
"Sattuuko hartioihin? Voisit käydä hieronnassa."
Ei ollut mikään ihme, jos miesparan hartiat olivatkin jumissa, kun tämä joutui kaiken aikaa kantelemaan ja nostelemaan häntä ympäriinsä.
Hänen olisi saatava itsensä kuntoon.
"Olisi pitänyt pakata mukaan mekko."

"Miksi?" Joaquim kysyi hämmentyneenä ja pudisti päätään ehdotukselle hieronnasta. Kyllä se tästä, hänen pitäisi vain venytellä niskojaan kunnolla.
"Otin sinulle kyllä hameen mukaan."

"Jos niskasi ovat jumissa. Minäkin voisin yrittää hieroa."
Catriona oli aina nauttinut voidessaan hemmotella miestään. Viime aikoina siihen oli vain ollut harmillisen vähän mahdollisuuksia.
Hän vilkaisi vaatteitaan kulmat kurtistuen.
"Olisiko kamalasti vaivaa, jos auttaisit vaihtamaan sen?"

Ehkä Catin käsivoimaa oli parempi säästää haarukan pitelyyn tai hampaiden pesuun.
"Ei tietenkään", Quim vastasi ja nosti Catin pyörätuolista sängylle, missä saattoi auttaa vaihtamaan hänen silmissään varsin sievän hameen paikalleen, ja sen alle parin paksuja sukkahousuja.
"Millaisen paidan haluat?"

Oli kulunut hyvä tovi siitä, kun Catriona oli viimeksi käyttänyt hametta - sairaalan polvimittaisia kaapuja ei laskettu mukaan. Ja vaikkei hän koskaan ollutkaan ollut sitä tyyppiä, joka erityisesti nautti siitä, kun sai laittautua, hame sai hänen olonsa tuntumaan hieman... vähemmän rikkinäiseltä.
Vaikka jalat näyttivätkin säälittävän tikkumaisilta sukkahousuissa. Mutta hän ei antanut sen häiritä.
"Mitä pakkasit mukaan?" hän kysyi, kääntyen uteliaana laukun puoleen.

Quim kumartui kaivamaan kassia ja nosti esiin kaksi puseroa, jotka oli onkinut vaimonsa kaapista. Toinen oli tummanlila ja toinen hyvin rienunkirjava. Hän arveli, että juoma- ja ruokatahrat näkyisivät niissä vähiten. Mies asetti paksun villatakin sängylle.
"Voisit yrittää täällä kulkea itse pyörätuolilla."

Catriona valikoi riemunkirjavan paitansa, joka oli aina ennenkin tehnyt hänen olonsa hyväksi. Hän alkoi ujuttaa käsiään varovasti hihoihin, hitaasti, eikä kovinkaan varmastikaan, mutta ainakin hän yritti.
Hän halusi kuntoutua, jotta Joaquimin ei tarvitsisi enää huolehtia hänestä kaiken aikaa.
"Voin", hän vastasi, vaikka ajatus hitaasta etenemisestä sai hänet tuskastumaan jo etukäteen.
"Tahdotko sinä vaihtaa vaatteita?"

Joaquim vilkaisi tummia farkkuja ja luonnonvaaleaa villapaitaa, ja pudisti päätään. Hän ei ollut tainnut pakata itselleen muuta kuin pyjaman ja vaihtoalusvaatteet. Toivottavasti ravintola ei vaatisi tiukkaa pukukoodia.
Hän auttoi paidan ja villatakin naisen ylle.
"Oletko valmis?"

Ehkä olo olisi ollut juhlavampi, jos hän olisi lisännyt hieman meikkiä kasvoilleen, mutta se sai nyt toistaiseksi jäädä. Hän onnistuisi vielä tökkäämään itseään silmään, ja parhaassa tapauksessa tulehduttamaan koko silmän.
Hän ei kaivannut yhtään enempää vaivoja kiusakseen.
"Olen", hän vastasi ja alkoi hitaasti kelata itseään kohti ovea. Oikea käsi toimi paremmin kuin vasen, ja hänen pyörätuolinsa pyrki kaiken aikaa viettämään vasemmalle.
Mutta vaadittiin vain korjausliike, ja matka saattoi jatkua.
"Mitä tahtoisit syödä, Quim?"

Joaquim työnsi kädet taskuihin, kun ne pyrkivät tarttumaan pyörätuolin kahvoihin. Hänen pitäisi auttaa Catia toipumaan, ei vain tehdä kaikkea naisen puolesta. Ehkä tunne kasvavasta itsenäisyydestä ja kyvykkyydestä auttaisi Catia.
"Täällä on varmaankin länsimaalainen menu, joten jotain, mistä tyttäreni pitäisivät."

Catriona yritti olla parhaansa mukaan kiinnittämättä huomiota kipuun, joka ampaisi jalkaan, kun hän kolautti polvensa ovenkarmiin. Kipu oli hyvä asia. Ainakin hermot toimivat.
Ja hän pääsi käytävään ja saattoi alkaa kelata hitaasti kohti hissejä.
"Luuletko, että voisimme ottaa jossain vaiheessa videopuhelua?"
Oli ehkä väärin sanoa, että hänellä oli ikävä Joaquimin lapsia, kun miehen itsensä täytyi kärsiä ikävänsä tähden.

Joaquim painoi hissin nappia, kun he selvisivät sinne saakka.
"Videopuhelua?" hän kysyi kurtistaen kulmiaan ja astui hissiin, pidellen ovea auki.
"Mitä sinä haluat syödä?"

Hissin ovet avautuivat, ja Catriona saattoi rullata itsensä sisään. Oli hyvin lähellä, ettei hän rullannut samalla miesparkansa jalan yli.
"Niin. Olisi mukava jutella lastesi kanssa", hän selitti, kun kiilasi itsensä mahdollisimman lähelle seinää. Toista polvea särki edelleen.
Hän jäi miettimään kysymystä hetkeksi. Mikä olisi ruokaa, joka aiheuttaisi mahdollisimman vähän sotkua? Spaghetti oli ainakin täysi painajainen.
"Pizzaa, ehkä. Jos heillä on."

"Täytyy katsoa huomenna", Joaquim totesi ja painoi alakerran nappia.
"Pizza kuulostaa hyvältä", hän lisäsi ja piteli hissin ovia auki, kun he laskeutuivat aulaan. Viihtyisän näköinen ravintola ei ollut kaukana.

Catriona teki parhaansa ollakseen kiinnittämättä huomiota pariskuntaan, joka oli odottanut hissiä pohjakerroksessa. Hän oli tullut siihen lopputulokseen, että ihmisten oli ollut helpompi suhtautua pyörätuoliin silloin, kun hänen jalkansa olivat olleet kipsattuina. Silloin syy oli ollut selkeä. Mutta nyt, kun kipsejä ei enää ollut, hän huomasi näiden vilkuilevan itseään kuin etsien merkkiä hänen mahdollisesta vammastaan. Eivät tietenkään kaikki. Mutta jotkut.
Hänen ei olisi pitänyt välittää siitä lainkaan.
"Täälläkin on merinäköala", hän huomautti ilahtuneena, kun hän kelasi itsensä ravintolan puolelle. Yhtä seinä hallitsivat suuret, rantaa kohti suunnatut ikkunat.

Joaquim siirsi tuolin syrjään ikkunoiden edessä olevasta pöydästä, jotta Catin pyörätuoli sopisi sen paikalle. Hän poimi menun käteensä ja ojensi toisen Catille. Stella olisi ollut ihastuksissaan. Ainakin pizzaa oli tarjolla.
"Löydätkö jotain mieluisaa?"

Catriona oli onnistunut löytämään menustaan pizzat, ja hän oletti myös löytäneensä merkin, joka kuvasti ruuan kasviperäisyyttä.
Sen jälkeen asiat olivat muuttuneet hieman monimutkaisemmiksi.
"Mitä tässä on?" hän kysyi, kääntäen ruokalistaa niin, että Quim näkisi hänen osoittamansa kohdan.

Quim kurtisti hämmentyneenä kulmiaan ja luki Catin osoittaman kohdan, pohtien tovin, mistä oli kyse.
"Tarkoitatko gorgonzolaa? Se on sinihomejuustoa", mies vastasi ja tarjoilijan tullessa tilasi heille jäävettä ja itselleen fantasiapizzan mozzarellalla, kirsikkatomaateilla, paprikalla ja ananaksella.

"Oh."
Catriona käänsi listan takaisin itseään kohti ja jäi tutkimaan sitä kulmat kevyesti kurtistuneina. Siinä vaiheessa, kun tarjoilija palasi, hän osoitti yhtä listan kasvispizzoista ja tilasi sen itselleen.
Tällä kertaa tarjoilija oli kääntänyt katseensa häneen otettuaan vastaan Joaquimin tilauksen. Se oli tuntunut hyvältä.
"Suututtaisit joitakin pizzapuristeja", hän huomautti miehelleen, kun tarjoilija oli lähtenyt välittämään heidän tilaustaan.

"Miksi niin?" Joaquim kysyi ja katseli menun viinilistaa ja jälkiruokia. Lasi hyvää punaviiniä olisi tehnyt hyvää. Mutta hän koki parhaaksi pysyä erossa alkoholista. Murheiden hukuttaminen siihen voisi olla petollisen helppoa.
"Oletko miettinyt, mitä haluaisit jälkiruoaksi?"

"Joidenkin mielestä ananas ei kuulu pizzaan", Catriona selitti. Hänen huomionsa kiinnittyi hetkeksi listaan, jota Joaquim oli lukemassa, ja kevyt kurtistus palasi kulmille.
"Meillä pitäisi olla viiniä."
Oli kulunut pitkään, hirvittävän pitkään siitä, kun he olivat juoneet viiniä yhdessä. Hän oli suunnitellut ostavansa pullon hyvää punaviiniä heidän hääpäiväänsä varten.
"Jotakin suklaista."

"Alkoholi ei taida olla hyvä valinta lääkkeidesi kanssa", Joaquim totesi ja käänsi katseensa mereen ikkunan takana. Ehkä kauniina päivänä sekin voisi muistuttaa peilikirkasta turkoosia, vihreän ja sinisen rikkaita sävyjä. Ehkä ei.
"Toivottavasti jaksat jälkiruokaakin."

Joaquim oli siinä tietenkin oikeassa.
"Sinä voisit silti ottaa lasillisen", hän muistutti, ja kurottui työntämään viinilistaa takaisin miehensä käsiin.
Joaquim oli ansainnut lasillisen. Pullollisen.
"Varmasti. Tahtoisin käydä tänään vielä uimassa, ruokalevon jälkeen."

Hetken Joaquim tuijotti harmaata, vihamielistä merta järkyttyneenä, ennen kuin muisti, että hotellilla oli varmasti uima-allas.
"Totta kai", hän lupasi ja kiitti tarjoilijaa, joka toi veden pöytään. Pizzat seurasivat pian perässä.

Catriona silmäili lasiaan hieman huolestuneena, mutta päätti sitten, että tänään hän ei sotkisi. Vaikkei hänellä ollutkaan melkein rakkaaksi muodostunutta nokkamukiaan.
Hän joisi lasista kuin aikuiset ihmiset.
Seuraavaksi hänen katseensa kiinnittyi pizzaan, jossa näytti olevan ainakin oliiveja, fetajuustoa ja rucolaa.
"Näyttää hyvältä."

"Tarvitsetko apua? Haluatko, että leikkaan sen siivuiksi?" Joaquim tarjosi katsellen vaimoaan huolissaan. Hän leikkasi omansa kahdeksaan, sopivan kokoiseen siivuun ja tarjoutui tekemään samoin Catin pizzalle.

Catriona katsoi ensin pizzaa ja sitten veistä. Hän olisi periaatteessa saattanutkin saada riittävästi voimaa käteensä leikatakseen pizzan ainakin pariin, rustiikkiseen palaan, mutta siinä tapauksessa toinen käsi ei olisi kyennyt pitelemään pizzaa haarukalla aloillaan.
"Kiitos", hän vastasi ja alkoi asetella lautasliinaa syliinsä.

Leikattuaan pizzan Quim siirsi lautasen takaisin Catin eteen ja nosti siivun omaa käteensä, haukaten sitä. Ehkä sormin syötävä ruoka auttaisi Catia, kun ei tarvinnut käsitellä aterimia.
Pizza oli hyvää, vaikka mikään ei vetäisikään Quimin kirjoissa vetoa tuliselle Kaakkois-Aasian keittiölle.
"Onko se hyvää?"

Catriona oli helpottunut siitä, että saattoi poimia pizzapalan käsiinsä, sillä se sujui jo huomattavasti paremmin kuin kahden ruokailuvälineen koordinoiminen.
Ehkä hänen olisi vain siirryttävä käsin syötävään ruokaan.
"On", hän myönsi.
"Tahdotko maistaa?"

"Tässä taitaa olla riittävästi, mutta olet tervetullut maistamaan tätä", mies tarjosi viitaten kohti lautastaan. Hän ei ollut ollut koskaan turhan nirso ruoan suhteen vietettyään elämänsä kriisialueiden raunioissa.

Harvoja olivat ne kerrat, jolloin Catriona ei ollut vieraillut miesparkansa lautasella. Nytkin hän pyysi pielen maistiaispalan itselleen, ja söi sen sitten tuntematta minkäänlaista huonoa omaatuntoa.
"Hyvää", hän myönsi ja katsahti vesilasiaan, mutta jätti sen toistaiseksi rauhaan.
"Mitä sinä tahtoisit tehdä vielä illalla, Quim?"

Quim jakoi ruokansa mielellään. Hän teki niin myös perheensä kanssa ja hänen lautasellaan oli usein käynyt yksi jos toinenkin pieni käsi. Se oli ennen kuin lapset kasvoivat ja alkoivat kaivata länsimaailman ihanuuksia. Ihmisluonto kai kaipasi aina jotain enemmän.
"En ole varma. Oliko sinulla suunnitelmaa, kun varasit tämän yön?" hän kysyi.

Catrionan kulmilla häivähti mietteliäs kurtistus.
"Ei, ei oikeastaan. Halusin vain meille..."
Hän joutui hakemaan hetken oikeaa sanaa, ja melkein unohti, mitä oli tekemässä, kun unohtui katsomaan hetkeksi aaltoilevaa merta.
"Halusin meille vain pienen irtioton."

"Eiköhän uimareissussa ole hetkeksi tekemistä", Joaquim totesi viimeistellen neljännen siivun pizzastaan. Hän auttaisi vaimoaan vaihtamaan vaatteita, huolehtisi itsensäkin valmiiksi ja järjestäisi heidät altaan luo. Pelkissä iltatoimissakin menisi hyvä tovi, samoin uintia seuraavassa suihkussa.
Ja toipumisen edellytyksenä oli varmastikin riittävä uni.