Deep in my heart there's a trembling question

Torstai 13. syyskuuta 2018, iltapäivä, Royal Victoria Infirmary, Newcastle Upon Tyne


Palapelin kokoaminen yksin ei ollut lainkaan niin viihdyttävää, kuin Catriona oli ehtinyt toivoa. Hänellä oli sitä paitsi epäilys siitä, että kissanpentua - hän oletti sen olevan kissanpentu - esittävästä palapelistä puuttui pala tai useampi, sillä se oli löytynyt jostakin sairaalan kätköistä. Palapeli oli kuitenkin parempaa ajanvietettä kuin ristikkolehti, joka oli jo lentänyt kaaressa vasten ikkunaseinää ja lässähtänyt surkeasti lattialle, osa sivuista puoliksi alleen taittuneina.
Televisiota hänen huoneessaan ei ollut, ja huonetoverikin oli kotiutettu jo aiemmin. Hänellä olisi jäljellä vielä pari hassua tuntia, ennen kuin Della toisi hänen vaatteensa, ja hän pääsisi lähtemään kotiin.
Della toisi myös kengät. Hänellä ei ollut ollut kenkiä silloin, kun hänet oli tuotu ensiapuun.
Kevyt kurtistus kulmillaan viipyen Catriona nykäisi valjun sinistä sairaalakaapua paremmin ylleen, sen valahtaessa melkein heti uudelleen alas olkapäältä, ja alkoi etsiä puuttuvaa kulmapalaa sängyllään istuen.

Koko maailma oli kierähtänyt ylösalaisin, eikä Joaquim saanut siitä enää otetta. Koko pitkän lennon Bangaloresta takaisin kotiin hän oli tuijottanut eteensä mitään näkemättä ja havahtunut välillä hereille levottomista, painajaisiin lipsuvista unista. Edellisen kuukauden hän oli saattanut hallita elämäänsä keskittymällä ankarasti työhön: tuomaan kriisiapua Indonesian maanjäristyksen koettelemille alueille ja sen jälkeen tulvien valtaamaan Etelä-Intiaan.
Hän oli melkein voinut unohtaa, että hänen vaimonsa oli ottanut toisen miehen sänkyynsä.
Sitten hän oli saanut tiedon vaimostaan sairaalassa yliannostuksen tähden. Ajatus tuntui absurdilta. Joaquim seisoi pitkään käytävässä huoneen ulkopuolella keräämässä itseään, kärsinyt rinkka olallaan ja tummat varjot vainottujen silmiensä alla, vaaleanvihreäruudullinen kauluspaita vinoon napitettuna.
Syvään hengittäen hän avasi oven ja astui sisään.

Kun ovi avautui, Catriona kuvitteli hetken, että lääkäri oli astunut sisään. Ehkä hänestä haluttiin vielä yhdet verikokeet ennen kotiuttamista, tai ehkä häntä yritettäisiin vielä kannustaa lähtemään vapaaehtoisesti hetkeksi kriisiosastolle. Vaikka hän oli vakuuttanut, että kyseessä oli ollut vahinko, ja ettei hänen elämässään ollut meneillään kriisiä.
Mutta tuttua tervehdystä ei kuulunut.
Ja kohottaessaan katseensa hän näki Quimin.
Quim.
Hetkeksi maailma tuntui jähmettyvän, tai ehkä se oli vain hän itse, joka jähmettyi, palapelin pala toisessa kädessään. Siinä, jonka ranteessa olivat myös Thaimaasta ostetut rannekorut.
Seuraavaksi hänen kehonsa valtasi vilpitön riemu, joka sai lihakset jännittymään, niin kuin hyppyyn valmistautuvalla kissalla. Quim oli elossa! Quim oli tullut kotiin!
Paitsi ettei tämä ollut koti. Eikä mikään ollut muutenkaan niin kuin ennen.
Riemu katosi, aivan kuin joku olisi huuhdellut sen jäisen kylmällä vedellä pois, ja tilalle tuli hyinen, jäytävä ahdistus.
Quim.
Jonka hän oli rikkonut typerällä teollaan.
"Quim…"
Hänen äänensä oli yhä hieman käheä, ja kurkku tuntui aristavalta.

Katse haravoi sairaalahuoneen läpi ja tarkasti Catin ulkoisen olemuksen. Quim tunsi itsensä tyhjäksi, kuin olisi kuluttanut tunteensa loppuun.
"Olet elossa", hän totesi ääni karheana. Mies laski paljon nähneen rinkkansa ovenpieleen ja astui lähemmäs, pyyhkäisten pöyhkeitä, hopeisia hiuksia pois kasvoiltaan.
Se oli jotain.
"Kuinka voit?"

Odottaessaan öiden kuluvan loppuun, Catriona oli ehtinyt kuvitella heidän tapaamisensa monta kertaa. Hän oli korjannut kuvitelmaansa yhä uudelleen ja uudelleen, ennen kuin oli lopulta ollut siihen tyytyväinen. Siinä he olivat aina lopulta sopineet, hän oli luvannut, ettei enää koskaan loukkaisi Quimia näin, ja heidän elämänsä oli jatkunut sellaisena, kuin se oli ollut ennen tätä kaikkea.
Hänen kuvitelmissaan he eivät olleet tavanneet sairaalassa.
Catriona olisi halunnut ponkaista pystyyn ja syöksyä halaamaan miestään, ja tieto siitä, ettei hän voinut tehdä niin, oli saada hänet purskahtamaan itkuun. Koko keho tuntui yhtäkkiä aralta, niin kuin hän olisi pudonnut pahasti hevosen selästä.
Quim.
Tuttu, maailmaa nähnyt rinkka ovensuussa oli melkein liikaa.
"Minä... Mistä olet tulossa? Quim, näytät hirvittävän väsyneeltä..."
Tummat varjot olivat uurtuneet myös hänen silmiensä alle, poskipäät erottuivat kaventuneista kasvoista aiempaa selvemmin.

Tietenkään Cat ei vastannut hänen kysymykseensä, mutta Joaquim oli liian väsynyt toistaakseen sitä. Hän tarttui tuoliin ja nosti sen lähemmäs sänkyä, sillä kelvollinen aviomies ei voisi vain pyörähtää ovensuussa vaimon päädyttyä sairaalaan yliannostuksesta. Kelvollista aviomiestä ei toki tarvitsisi myöskään pettää, joten hän oli jäänyt viivan alapuolelle kai alusta saakka.
"Intiasta", hän vastasi ja kurtisti kulmiaan, kun katse osui vinoon napitettuun paitaan. Mies korjasi napitusta väsynein sormin.
"Mitä tapahtui?"

Haluaisitko, että lasken sinulle kylvyn? Ottaisitko voileivän ja teetä vuoteeseen?
Hän ei voinut toteuttaa ainuttakaan suunnitelmistaan.
Nähdessään vinoon napitetun paidan Catriona liikautti käsiään, kuin olisi ollut aikeissa korjata asian - mutta Quim ehti ensin. Eikä hän muutenkaan ollut hyvä korjaamaan yhtään mitään.
Olen niin pahoillani.
"Sieltä on pitkä matka lentää", hän vetosi, samalla kun sulki sormensa yksinäisen palapelinpalan ympärille, takertui siihen kuin henkensä edestä.
"Kuinka sinä..."
Hän painoi katseensa, häveten.
"Se oli typerää."

Se oli sanomattakin selvää.
Quim hieraisi leukaansa, jota kirjoi tällä hetkellä hopeinen sänki. Hän ei ollut käynyt kotona, vaan tuli lentokentältä suoraan sairaalaan. Hänen oli ollut tarkoitus siistiytyä Bahrainissa olleella vaihtoyhteydellä, mutta aika oli hujahtanut kuin huomaamatta puhelimessa.
Hän ei ollut varma, mitä kysyä. Cat tuntui välttävän hänen yrityksensä keskustella.
"Oletko kunnossa?" hän toisti lopulta kireämmin.

"Hei Della", Quim vastasi ääni edelleen lentojen ilmastoinnin karhentamana ja kohensi rinkkaa epätietoisena olallaan.
Hänen olisi varmasti pitänyt olla parempi mies. Missä hän oli tehnyt väärin? Kahdesti?
"Pitäisikö meidän lähteä? Onko lääkäri antanut luvan?"

Della kuljetti sormiaan pitkin käsilaukkunsa hihnaa ja katsahti sisartaan.
"Cat sanoikin, että olit palannut. Aiotko viipyä pitkäänkin?"
Kysymyksen taakse kätkeytyi selvästi toinen, ääneen esittämätön kysymys: ajattelitko huolehtia sisarestani, vai pitääkö minun tehdä se. Jos Catriona olisi huomannut piilotetun vireen, hän olisi hermostunut kaksoselleen, sillä hänestä huolehtiminen ei ollut kenenkään tehtävä. Kaikkein vähiten Quimin.
"Cat, neule myös, siellä on viileä tuuli."
Catriona poimi sievästi viikatun neuletakin sängyltä.
"Sain luvan. Della lupasi heittää meidät kotiin."

Quim pohti, kuvitteliko vain kysymyksen kysymyksen takana. Ehkä hän näki kaiken syytöksenä oman syyllisyytensä tähden.
"Niin pitkään kuin voin", hän vastasi hillitysti ja katsahti Catia sivusilmällä. Hänen pitäisi huolehtia vaimostaan. Hän oli vannonut valan kaikkivaltiaan edessä.
"Mennäänkö?"

Catriona oli keskittynyt etsimään jotakin, jolla sitoa hiuksensa, mutta se taisi olla joka tapauksessa tuhoon tuomittu yritys.
"Mennään", hän vastasi, innokkaana jättämään sairaalahuoneen taakseen ja aloittamaan uuden elämänsä parempana vaimona. Vaimona, jollaisen Quim ansaitsisi. Hän nosti pienen laukun olalleen ja suuntasi ulos huoneesta, katsomatta taakseen.
Della katsoi sisartaan ja vilkaisi sitten Quimia suunnatessaan käytävään.
"Cat on tervetullut myös meidän luoksemme, mikäli tahdot toipua työmatkasta."

Hetken Quim pohti, olisiko hänen pitänyt ehdottaa sittenkin taksia. Ehkä hänen pitäisi käydä jälleen terapeutilla, kuten hän oli tehnyt avioeronsa jälkeen.
"Huolehdin hänestä kyllä", hän vastasi yrittäen pitää kireän sävyn poissa äänestään ja seurasi naisten takana autoa kohti.

Della vastasi lyhyellä nyökkäyksellä, joka sai yksinäisen hiussuortuvan karkaamaan kampaukselta. Hän kesytti sen kuitenkin nopeasti ja tehokkaasti, ja väläytti samalla käytännöllisen, hopeanharmaan Ford Fiastansa ovet auki.
Cat seisahtui auton vierelle kesken liikkeen ja kääntyi sitten miehensä puoleen.
"Tahtoisitko etupenkin? Siinä on paremmin tilaa jaloille."
Hyvä vaimo otti huomioon sellaiset asiat sen sijaan, että vain syöksyi ensimmäisenä autoon.

"Istu sinä vain", Joaquim pudisti päätään ja viittasi Catia istumaan etupenkille. Ehkä Catin oli parempi istua sisarensa vieressä. Hän voisi pakkautua rinkkansa kanssa takapenkille ja kenties saada anteeksi poissaolonsa keskustelusta.
Ajatukset kiersivät levotonta kehää hänen mielessään ja tekivät olon melkein huteraksi, aivan muista syistä kuin parin vuorokauden matkustuksesta.

Catrionan kasvoilla häivähti huoli, mutta hän ei väittänyt vastaan. Hän kipusi etupenkille ja nyki sen mahdollisimman eteen, niin että Quimille jäisi edes jossain määrin mukava jalkatila - miesparka oli ansainnut sen pitkän lentomatkan jälkeen.
Quim olisi ansainnut sen koska tahansa.
Hän taisi olla automatkalla ainoa, joka oikeastaan puhui, mutta hän yritti jättää sen tietoisesti huomiotta. Kun auto sitten pysähtyi heidän kotikadulleen, hän saattoi kurkottaa halaamaan sisartaan.
"Kiitos, Della, nähdään!"
Della vastasi halaukseen.
"Soita, jos tulee jotakin. Voit tulla meidän luoksemme koska tahansa."
Catriona painoi vielä suukon sisarensa poskelle ennen kuin nousi ulos autosta.

"Kiitos", Quimkin sanoi heidän kuljettajalleen ja nousi autosta rinkka olallaan. Hänen olisi pitänyt sanoa enemmän, mutta hän tunsi olonsa tyhjäksi. Melkein kuin hän olisi katsellut elämäänsä lasin takaa.
Della oli ollut paikalla, kun Cat tarvitsi apua. Hän ei. Hyvän aviomiehen olisi pitänyt olla. Pitänyt olla paikalla ja antaa anteeksi.
"Mennään sisään", mies totesi vaimolleen.

Catrionan katseessa häivähti huoli, mutta hän kieltäytyi antamasta mielialansa laskea. Quim oli kotona, ja ehkä, jos hän pelaisi korttinsa oikein, mies myös pysyisi hänen luonaan. Kunhan hän todistaisi, että ei enää ikinä olisi niin itsekäs ja typerä.
"Kissoilla on ollut sinua ikävä", hän totesi, lähtiessään ovelle.
"Elvis on nukkunut neulepaitasi päällä."

"Niinkö?" Quim kysyi poissaolevasti ja kurtisti sitten kulmiaan.
"Kuka niiden perään on katsonut, kun olit sairaalassa?" hän tiedusteli avaten heille ulko-oven ja tunsi hetkellisen ärtymyksen kosketuksen. Mitä jos Cat olisi menehtynyt "vahingossa" eikä kukaan olisi huomannut? Olisivatko kissat nääntyneet nälkään?
"Pitäisikö sinun käydä nukkumaan?"

Kysymys sai Catrionan häkeltymään hetkeksi.
"Minun perheeni", hän vastasi, ja tunsi sitten syyllisyyden vihlaisevan melkein fyysisenä kipuna. Hänen itsekäs käytöksensä oli aiheuttanut ongelmia ja vaivaa kaikille. Mitä sellaisessa tilanteessa kuului tehdä?
Hänen ajatuksensa katkesi, kun Elvis rynni portaat alas suoraa huutoa mylvien.
"Ei minua väsytä. Mutta tahtoisitko kylvyn? Voisin laittaa? Tai sitä teetä?"

Joaquim pudisti päätään ja koppasi kissan kainaloonsa, kun kiipesi tornin portaita ylös olohuoneeseen, missä loputkin lemmikeistä odottivat. Jopa Ringo tuli puskemaan hänen lahkeitaan.
"Sinun on varmasti parasta levätä", hän sanoi pudottaen rinkan raskaasti olohuoneen laidalle.
"Tarvitsetko jotain?"

Catriona seurasi Quimia yläkertaan, eikä voinut olla huomaamatta, ettei saanut kissoilta yhtä lämmintä vastaanottoa - tai ehkä hän vain kuvitteli. Tai ehkä Ringo todella oli loukkaantunut siitä, että hänen kuolemansa olisi jättänyt kissaraukat ilman ruokaa.
George sentään tuli puskemaan hänen jalkojaan, ja hän saattoi nostaa pienen, mustan olennon syliinsä.
"Quim, minulla on kaikki hyvin. Sinä se tässä lepoa tarvitset. Sängyssä on uudet lakanat. Ringo taisi tosin nukkua niissä, mutta jo et välitä siitä..."

Quim kyykistyi tervehtimään kissoja ja antoi niiden puskea kolhittuja käsiään.
"Nukun vierashuoneessa", hän totesi katsomatta vaimoaan, mutta tunsi jälleen levottomuuden kosketuksen. Saiko Catia jättää valvomatta? Olisiko hänen pitänyt parkkeerata vaikka nojatuoli vaimonsa vuoteen viereen?

Totta kai Quim nukkuisi vierashuoneessa.
Silti Catrionan oli kiedottava hetkeksi käsivarret vartalonsa ympärille, siltä varalta, että hän oli murenemassa palasiksi. George liittyi heti muiden seuraan isäntänsä ympärillä, kun hän laski sen lattialle.
"Totta kai", hän vastasi, onnistuen pitämään äänensä hämmästyttävän vakaana.
"Vaihtaisinko sinulle sinne lakanat? Meillä pitäisi olla puhtaana..."

"Sinun pitäisi levätä", Quim vastasi tietämättä, monettako kertaa sinä iltana. Väsymys veti häntä lattiaa kohti, mutta varmastikin hänen pitäisi varmistaa, että Cat oli kunnossa.
"Mitä lääkäri antoi ohjeiksi nyt?" hän kysyi hieraisten kasvojaan ja suoristautui lopulta, kun kissojen pahin hellyyspuuska oli ohi.

"Minä lepään, ei sinun tarvitse huolehtia", Catriona vakuutti. Vaikka hän ei ollutkaan tainnut tehdä parasta mahdollista työtä sen kanssa, ettei aiheuttaisi turhaa huolta.
Quimin kysymys sai hänet taas häkeltymään.
"Ei kai... Minun pitää varata aika psykologille. Mutta se johtuu vain siitä, etteivät he uskoneet, että kyseessä oli täysi vahinko."
Hän pyyhkäisi villin suortuvan korvansa taakse.
"Oletko varma, ettet halua minun laittavan sinulle sänkyä valmiiksi? Milloin olet viimeksi syönyt?"

Kuinka saattoi ottaa sairaalan johtavan yliannostuksen vahingossa? Se tuntui absurdilta.
Melkein kuin sanoisi, että pettäminen oli vahinko.
"Aivan varma", Quim vastasi ja pyöräytti hartioitaan, "en halua sinulta mitään." Ehkä se kuulosti kovemmalta kuin oli tarkoitus.
"Mitä jos vain käyt nukkumaan?"

En halua sinulta mitään.
Se oli täysin ymmärrettävää. Catriona oli pettäjä, hän oli kammottavan itsekäs olento, joka oli satuttanut miestään pahasti.
Silti sanat saivat palan nousemaan hänen kurkkuunsa.
Ehkä levosta muistuttaminen oli vain Quimin tapa sanoa, ettei tämä kestänyt enää häntä silmissään. Hän ei olisi itsekään kestänyt itseään.
"Minä menen. Jääkaapissa on ruokaa. Tai ainakin pakkasessa on. Ja..."
Hän etsi hetken jotakin lisättävää, muttei keksinyt mitään. Niinpä hän suuntasi yläkertaan. Nukkumaan.

Catriona tuijotti hetken lattialle levinneitä sirpaleita ja otti sitten varovaisen askeleen taaksepäin, melkein tönäisten kumoon takanaan olleen tuolin. Hän ehti juuri ja juuri kumartua nappaamaan Elviksen syliinsä, ennen kuin kissa olisi syöksynyt lasinsirujen läpi.
"Anteeksi", hän vetosi hiljaa, eikä ollut aivan varma, pyysikö anteeksi aiheuttamaansa sotkua vai jotakin paljon suurempaa.

Joaquim pysähtyi hetkeksi kuin pohtien, oliko anteeksipyynnön takana muutakin kuin särjetty hillopurkki.
Mies kumartui lakaisemaan hillon kirjomia sirpaleita rikkalapioon ja astui sitten ottamaan imuria kaapista varmistaakseen, että pienimmätkin sirut tulisi siivottua talteen.
Sitten hän huomasi veriset tahrat, jota hänen sukkansa jätti ja huokasi, työntäen imurin töpselin seinään.

Elviksen pienen kehon lämpö tuntui uskomattoman lohdulliselta, kun se painui Catrionan rintakehää varten ja kehräsi hämmästyttävän kumealla äänellä.
"Taidan olla melko hyödytön", hän totesi, ja yritti hakea kepeää naurahdusta ääneensä siinä kovinkaan hyvin onnistumatta.
Sitten hänkin huomasi verisen sukan.
"Quim! Sinun jalkaasi on sattunut..."

"Älä puhu itsestäsi noin", Joaquim sanoi kuljettaen imuria huolellisissa raidoissa lattian poikki varmistaakseen, ettei pieniä siruja päätyisi kissojen tassuihin.
"Ei se ole vakavaa. Katson sitä kohta", hän jatkoi viitaten kirveltävään jalkaansa, johon jokin sirpale oli tainnut upota kuin kiusallaan.
"Mene vain jatkamaan, mitä olit tekemässä."

Siinä vaiheessa Catriona ei saanut enää pidäteltyä kyyneleitä, jotka valahtivat poskille.
"Minä olen niin kamalan pahoillani", hän vetosi, voimatta uskoa, että hänen typeryytensä oli satuttanut Joaquimia - tällä kertaa fyysisesti. Lattiaan jäävät veritahrat olivat hänen syytään.
"Kerro, mitä tarvitset, niin minä haen... Meillä on jossakin desinfiointiainetta, eikö olekin?"

Naisen kyyneleet olivat aina olleet Joaquimille vaikeita kestää. Ne tuntuivat sammuttavan hänen vihansa surkeasti kyteväksi hiillokseksi.
"Cat", hän vetosi ahdistuneena ja sammutti äänekkäästi hurisevan imurin, nostaen sen takaisin kaappiin.
"Kaikki on hyvin. Älä itke."

Catriona pyyhkäisi silmiään melkein kiukkuisesti.
"Minua itkettää, koska sinuun sattui", hän vetosi, samalla kun Elvis alkoi rimpuilla hänen sylissään vaatien vapaaksi pääsyä.
"Koska minä olin idiootti ja huolimaton."
Ja koska hän ei ollut ajatellut. Taaskaan. Aivovikainen.

"Vahinkoja sattuu", Joaquim korjasi ja sulki siivouskomeron oven, istahtaen sitten keittiönpöydän ääressä olevalle penkille. Hän nosti lattiaa tahrivan jalkaterän reitensä päälle ja ujutti sukan jalasta.
"Kaikki on hyvin. Älä ole niin ankara itsellesi."

Catriona tyrskähti itkusta ja kumartui laskemaan Elviksen maahan. Pieni kissa kipitti heti hakemaan hiirtään, tämänhetkistä pakkomielteensä kohdetta.
Siitäkin huolimatta, että Joaquim oli pyytänyt häntä vain jatkamaan sitä, mitä ikinä hän olikaan ollut tekemässä, hän vaelsi lattian poikki ja polvistui miehensä eteen nähdäkseen, millaista tuhoa lasinsiru oli aiheuttanut.
"Sattuuko siihen kovin?"

"Se on vain naarmu", Joaquim vastasi ja kallisti jalkapohjaa nähdäkseen paremmin. Hän kaivoi linkkuveitsen taskustaan ja etsi siitä sopivan terän, jolla saattoi yrittää vetää pientä sirpaletta ulos.
"Älä huoli, Cat. Olen kokenut pahempaakin."

Catriona tuijotti pientä veistä hetken.
"M-mitä sinä teet?" hän kysyi järkyttyneenä, kun näytti siltä, että Joaquim aikoi survoa terän suoraan jalkaansa - ainakin hänen silmissään.
"Quim!"

"Rauhoitu", mies käski ääni tyynenä ja loi Catiin varoittavan silmäyksen. Jalkapohjaa vihloi, eikä Quim ollut koskaan suuremmin nauttinut veren näkemisestä, vaikka tekikin sitä säännöllisesti työssään.
"Otan vain sirpaleen ulos", hän vastasi painaen terän kärjen haavaan ja käänsi sen irvistäen ulos, mikä sai haavan vuotamaan kovemmin, mutta punainen lasinpala tipahti hänen kämmenelleen.
"Kaikki hyvin."

Rauhoitu.
Olisi kuvitellut, että ihminen, joka loukkasi itseään tasaisin väliajoin niin, että saattoi melkein valehtelematta sanoa murtaneensa jokaisen kehonsa luun vähintään kerran, olisi tottunut rajumpiinkin toimenpiteisiin.
Olisi kuvitellut.
Silti Catrionaa oksetti.
Pahasti.
Hän suoristautui vartiopaikaltaan, kasvot valkoisiksi valahtaneina, ja ehti ottaa yhden askeleen taaksepäin ennen kuin kellahti lattialle.

Quim kurtisti kulmiaan ja laski linkkuveitsen pöydälle vanhojen lehtien sekaan myöhempää pesua varten.
"Cat?" hän kutsui huolestuneena ja tähyili ympärilleen, äkäten pöydälle jääneen rullan talouspaperia. Mies nykäisi muutaman arkin irti ja painoi ne jalkapohjaansa vasten päästäkseen lähemmäs vuotamatta verta pitkin lattiaa.

Catriona kohotti lattialla retkottaen toista kättään hieman heikosti, toinen käsivarsi silmien päälle painettuna.
"Teki vain... vähän pahaa", hän vetosi, ääni puuroutuneena omissa korvissaan. Vähän enemmänkin pahaa. Niin pahaa, että hän tunsi edelleen kylmän hien ihollaan ja pahoinvoinnin möyrivän vatsassaan.
Idiootti.
Hänen olisi pitänyt olla apuna, hakemassa sidetarpeita ja puhdistusainetta. Ehkä Quim olisi antanut hänen huolehtia haavasta.
Hän olisi voinut olla hyödyllinen.

Joaquim katsahti epätietoisena ympärilleen ja repäisi kauppakassin laidasta kaistaleen, jolla saattoi köyttää keinotekoisen siteen jalkapohjaansa.
"Ehkä meidän pitäisi viedä sinut sairaalaan", hän ehdotti kulmat kurtistuen. Ehkä tämä oli sivuoire yliannostuksesta, jokin vakava merkki jostain kuolettavasta.

No niin, Catriona kannusti itseään. Nyt otat itseäsi niskasta kiinni ja nouset ylös, autat miestäsi hoitamaan haavan ja sitomaan jalan. Olet kerrankin hyödyksi.
Yritys kohottautua lattialta sai hänet melkein yökkäämään.
"Ei, ei tarvitse..." hän vakuutti, sättien itseään samalla kun pienet tähdet tanssivat hänen näkökenttänsä laitamilla.
Ylös!
"Se oli vain hieman... rujoa..."

"Kuule, odota siinä ihan hetki", Joaquim sanoi suoristautuen ja kannatteli jalkaansa kevyesti ylhäällä.
"Sidon vain jalkani ja viedään sinut sitten käymään sairaalassa, ihan varmuuden vuoksi", hän ehdotti linkaten keittiön lattian poikki alakaapissa säilyttämänsä ensiapulaukun luo. Se oli aivan kotonaan huoneessa, joka oli täynnä särkyviä astioita, veitsiä ja kuumia pintoja.
Mies kyykistyi sitomaan haavatyynyn jalkapohjaansa ja köytti sen kiinni tukevalla siteellä.

Seuratessaan lattianrajasta, kuinka Joaquim linkutti hakemaan ensiapulaukkua Catriona tajusi, suureksi häpeäkseen, ettei olisi ollut lainkaan varma siitä, mistä olisi lähtenyt etsimään ensiaputarvikkeita. Hän oli melko varma siitä, että hänellä oli pieni kätkö heidän kylpyhuoneensa kaapissa, mutta...
Hän oli yökätä uudelleen.
"Quim, ihan totta, olen kunnossa..."
Hän alkoi huvittaa itseään varovasti toiseen asentoon, nostaakseen jalkansa ylös tuolia vasten. Elvis toi ylpeänä hiirensä ja tipautti sen hänen päänsä vierelle.

Tyrehdytettyään jalkapohjan verenvuodon tottunein, nopein ottein, Quim saattoi keskittää kaiken huomionsa heikkovointiseen vaimoonsa. Hän ontui lähemmäs ja kyykistyi naisen vierelle.
"Et näytä siltä. Mitä jos tämä onkin jokin oire yliannostuksesta? Olet saattanut tehdä ties mitä aivoillesi ja hermostollesi."

Sillä välin Catriona oli saanut potkittua tuolin oikeaan kulmaan, niin että oli saattanut nostaa jalkansa sen päälle. Sydän hakkasi edelleen kilpaa kuviteltujen laukkahevosten kanssa, mutta hän luotti siihen, että olo helpottaisi kyllä aivan pian.
Niin kuin silloin, kun hän oli pyörtynyt sen jälkeen, kun oli vaatimalla vaatinut päästä hurjaan kieputtimeen.
Oli parempi olla ajattelematta kieputinta nyt, kun vatsa tuntui hyvin... epävakaalta.
"Ei ole hätää... Kuinka sinun jalkasi..?"

Quim harkitsi jäävänsä seisomaan, mutta istui lopulta alas. Se luultavasti tekisi tilanteesta rauhallisemman ja Catille helpomman, kun hän ei näyttäisi siltä, että tekisi lähtöä ja olisi kiireessä. Hän halusi vaimonsa voivan olla rehellinen lääkärin kanssa ja puhua mieltään painavista asioista.
Ehkä hänen olisi pitänyt jäädä ulkopuolelle.

Kivutessaan tutkimuspöydälle Catriona mietti taas, olisiko ollut helpompaa olla katolilainen. Ehkä katolilainen jumala olisi suostunut vaihtokauppaan: kymmenen Ave Mariaa siitä hyvästä, ettei lääkäri mainitsisi mitään siitä, mitä huumeseulasta oli löytynyt. Ehkä muutama Pater Noster kaupan päälle.
Kyllästynyt lääkäri kuunteli hänen sydämensä ja keuhkonsa ja kuristeli silmiin. Otti verikokeet, joiden jälkeen hänen oli painettava hetkeksi pää polvia vasten. Kyseli kuukautisista, ruokahalusta, kaikesta sellaisesta, johon vastaamisessa Catriona alkoi loppua kohden kompastella hermostuessaan.
Lopulta lääkäri, jonka nimeä hän ei enää muistanut, nosti lasit päänsä päälle.
"Kuulehan Catriona", tämä huomautti äänellä, joka sai Catrionan tuntemaan olonsa pieneksi koululaiseksi.
"Eihän tässä ole kyse siitä, että hakisit huomiota mieheltäsi?"

Joaquim kohotti kulmiaan tyrmistyneenä lääkärin alentuvalta kuulostavasta äänensävystä ja kysymyksestä, jonka täytyi rikkoa jonkilaista ammattikoodia, eikö?
Hetken hän oli sanaton.
Eikö lääkäri ottanut Catin tilaa vakavasti?
"Perdoe-me, suo anteeksi, mutta vaimoni palasi eilen kotiin vietettyään aikaa sairaalassa yliannostuksen tähden", mies huomautti kulmat kurtussa.
"Eikö teidän pitäisi varmistaa, että hän on varmasti kunnossa?"

Vei hetken, ennen kuin Catriona ymmärsi, mitä lääkäri oli sanonut. Sitten hän tunsi, kuinka polttava, melkein kipeä puna alkoi kohota hänen poskilleen.
Että hän oli tehnyt kaiken vain saadakseen huomiota. Kuvitteliko Quimkin nyt niin? Hän oli puhunut siitä, kuinka oli pelännyt, ettei tämä palaisi enää kotiin...
Lääkäri kääntyi Joaquimin puoleen ja haki kasvoilleen kärsivällisen hymyn, joka ei aivan yltänyt silmiin asti.
"Herra Silveira, sellainen on yllättävän yleistä", hän huomautti.
"Kun tunteiden käsittely on, sanotaanko, kehitykseltään vajaata, ei ole lainkaan harvinaista, että konfliktitilanteita käsitellään tällä tavalla."
Catriona tunsi, kuinka kyyneleet nousivat silmiin.

Quim ei ollut tyytyväinen vaimoonsa – kaukana siitä, hänen sisällään myllersi pelkästä Catin ajattelusta. Epätoivo, tuska ja viha kiertyivät kipeäksi möykyksi.
Mutta kenellekään ei ollut oikeutta puhua Catista noin, kaikista vähiten lääketieteen ammattilaiselle, jonka tehtävä oli hoitaa naista.
Mies nousi kuumaverisesti seisomaan, tummat silmät kipinöiden.
"Haluamme toisen medicon- äh, lääkärin."

Kyyneleet valuivat alas Catrionan poskia, yksinäinen pisara jäi nenänpäähän. Hän pidätti hengitystään, ettei olisi alkanut uikuttaa ääneen.
Quim puolusti häntä. Vaikkei hän ollut ansainnut sitä.
Lääkärin kunniaksi olisi, tavallaan, voinut sanoa, ettei tämä hätkähtänyt Joaquimin äänensävystä.
"Vaimonne sairaalahistoria herättää varsin vahvan epäilyksen", tämä huomautti pettämättömän rauhallisella äänellä.
"Mutta olette kaikin mokomin vapaita pyytämään toista mielipidettä. Suosittelisin hyvin vahvasti psykiatrian puolta."
Catriona laskeutui alas tutkimuspöydältä, vaikka jalat tärisivätkin.
"M-mennään vain kotiin..."

Joaquim tuijotti lääkäriä tulistuneena ja kiersi käsivarren Catin ympärille vetäen naisen kylkeensä, siltä varalta, etteivät tämän jalat pitäisi.
"O que- mitä sinä teit selvittääksesi, että kyse ei ole jostain todellisesta?" hän kysyi, taistellen käyttääkseen englantia, kun tunnekuohut pyrkivät tuomaan äidinkielen pintaan.
"Ennen kuin syytät tolaltaan olevaa naista teeskentelystä?"

Jos tämä olisi ollut heidän entinen elämänsä, Catriona olisi voinut piilottaa kasvonsa miehensä kylkeä vasten. Itse asiassa entisessä elämässään hän olisi todennäköisesti purskahtanut nauruun niin absurdista syytöksestä.
Nyt hän pelkäsi, että lääkäri saisi jollakin tapaa sittenkin Quimin vakuuttumaan. Siitä, että hän vain teeskenteli kaiken saadakseen huomiota.
Lääkäri huokaisi liioitellun kärsivällisesti.
"Pulssi, keuhkot ja silmien vaste valoon olivat kaikki normaaleja. Kuten varmasti tulevat olemaan myös verikokeiden tulokset. Kuten sanoin, psykiatrista olisi todennäköisesti enemmän hyötyä."

Quim kiepautti Catin ympäri ja talutti heidät ulos huoneesta. Hän oli melko varma, että sanoisi tai tekisi vielä jotain asiatonta, ellei kävelisi ulos juuri nyt.
"Deus maldito, quão incompetentes eles podem ser", hän mutisi yhteenpurtujen hampaidensa lomasta.
"Pyydetään toinen lääkäri."

Teeskentelijä.
Ehkä hän olikin oikeasti teeskentelijä. Ehkä kaikki oli johtunut vain siitä, että hän oli halunnut Joaquimin kotiin.
Lääkärin huoneen ulkopuolella Catriona joutui todella tekemään töitä hillitäkseen itkuaan.
"Quim, minä olen aivan kunnossa", hän vakuutti.
"Mennään vain kotiin..."

"Sinä olit pyörtyä", Joaquim protestoi päästämättä irti vaimonsa vyötäröstä, jotta tämä ei voisi kaatua ja satuttaa itseään.
"Ja pääsit vasta kotiin sairaalasta. Haluan varmistua, että kaikki todella on hyvin", mies sanoi.

Catriona nielaisi.
Mitä, jos seuraavakin lääkäri sanoisi samaa? Että kyse oli vain teeskentelystä, jonka avulla hän haki huomiota. Lähtisikö Quim taas pois hänen luotaan, ehkä lopullisesti?
Hän pyyhkäisi silmiään neulepaitansa hihaan.
"Lääkäri sanoi, että kaikki on hyvin."

"O que um charlatão", mies murisi matalasti leukaperät kireinä ja loi synkän katseen lääkärin huoneen suuntaan.
"En luota hänen sanaansa", Joaquim vastasi.
"Hän tuskin katsoi sinua."

Catriona muisti etäisesti, kuinka ihanaa hänestä oli ollut kuulla Quimin puhuvan portugalia. Kuinka se oli herättänyt miellyttävän, lämpimän tunteen vatsassa.
Mutta sekin oli osa entistä elämää.
Hän pyyhkäisi uudelleen kasvojaan.
"Jos uusikin lääkäri ajattelee samoin?"

"Sitten en tiedä, käyttäydynkö herrasmiesmäisesti häntä kohtaan", Joaquim vastasi.
"En siedä tuollaista preconceitoa ja ylimielisyyttä – hän tuskin katsoi sinua, päätti vain syyttää sinua kohtuuttomasti", mies murahti.
"Ansaitset reilun tutkimuksen."

Catriona onnistui juuri ja juuri tukahduttamaan nyyhkäyksen.
Quim tuntui uskovan, ettei hän ollut tehnyt tätä kaikkea vain, koska ikävöi miestään, ja yritti sillä tavalla kiristää tämän luokseen. Se merkitsi hänelle valtavan, valtavan paljon.
Vaikkei hän ollutkaan ansainnut niin hyvää kohtelua.
"Emme me voi jonottaa uudelleen päivystykseen."

"Miksemme voi?" Quim kysyi kurtistaen kulmiaan. Ne olivat olleet melkein mustat hänen nuoruudessaan. Nyt niihinkin alkoi ilmestyä hopeaa.
"Olemme jo täällä. Haluan olla varma, että olet kunnossa."

Sairaalan ilmastointi puhalsi kovalla, tai ehkä Catrionaa paleli muuten vain. Hän olisi antanut mitä tahansa, melkein mitä tahansa, jos vain olisi voinut siirtyä ajassa muutamia viikkoja taaksepäin.
"Jos meidät ohjataan vain uudelleen samalle lääkärille?"
Hän saisi nähdä saman, melkein halveksivan katseen.

"Emme ole menossa samalle lääkärille", Joaquim vastasi taluttaen Catin takaisin odotushuoneeseen ja vaati toista lääkäriä. Ehkä kyse oli matalasta verensokerista tai ohimenevästä heikotuksesta, mutta hän halusi olla varma.
"Kuinka voit? Oksettaako vielä?"

Tällä kertaa odotushuoneen tuoli ei keikkunut eikä kitissyt, mutta sen päällyste oli repeytynyt, melkein kuin joku olisi viiltänyt siihen puukolla. Ehkä olikin.
Catriona ajatteli pad thaita ja iltaa, jonka he olisivat ehkä voineet viettää, jollei hän olisi rikkonut hillopurkkia. Ehkä he olisivat voineet katsoa elokuvan.
"Vähän", hän vastasi, vaikkei ollutkaan varma, oliko pahoinvoinnilla enää mitään tekemistä aiemman heikotuksen kanssa, vai johtuiko se vain syvästä itseinhosta, jonka lääkärin sanat olivat herättäneet.
"Olen pahoillani, että aikamme kuluu täällä..."

Joaquim asettui mukavammin sohvannurkkaan, toinen jalka toisen päälle ristittynä ja käsi kevyesti selkänojalle levitettynä. Kysymys oli vaikea, ja hetken mies pohti sitä katsellen Catia.
"Tekisitkö?" hän kysyi lopulta, haluamatta valehdella, että halusi vain nauttia Englannin märästä, kylmästä syksystä sen sijaan, että vierailisi Bangkokissa lastensa luona.

Catriona tuijotti jäätelöpurkkia entistä tiiviimmin, ikään kuin se olisi ollut kristallipallo, josta hän yritti löytää vastauksia elämänsä suuriin kysymyksiin.
Kerro, kerro kuvastin, miten saan kaiken palaamaan ennalleen.
Hän nielaisi, mutta palan tunne ei kadonnut kurkusta.
"Minä en suunnitellut ottavani yliannostusta", hän myönsi käheästi.
"Mutta voisin hyvin mennä siksi aikaa Dellan luo. Vaikka en... en haluaisi, että minua pitää vahtia. Mutta jos voisit sitten lähteä lastesi luo."

"Meillä on suunnitelmia nähdä jouluna", Joaquim vastasi kääntäen katseensa elokuvaan, josta ei ollut kuullut sanaakaan. Ilmeisesti partiolaisilla oli omituinen meno.
Hän ei luottanut vaimoonsa. Ei siihen, että tämä odottaisi häntä hänen poissaollessaan ja haluaisi hänen syliinsä, kun hän tulisi kotiin. Ei siihen, ettei Cat tekisi jotain typerää, kun kukaan ei ollut katsomassa.

Toisessa elämässään Catriona olisi voinut ehdottaa, että hän lähtisi mukaan.
Silloin ennen.
Hän katsahti kättään, jonka rannetta kiersivät värikkäät helminauhat.
"Minä ostin nämä viime vierailulta, muistatko?" hän kysyi, ja kohotti kätensä Joaquimin nähtäväksi.
Kyyneleet alkoivat kerääntyä silmiin.
"Muistatko, kun lupasit, että me matkustaisimme vielä?"

Catin itku hälytti Joaquimin joka kerta. Gianna oli itkenyt hyvin harvoin, yleensä valinnut kylmän hiljaisuuden, kunnes oli räjähtänyt varoituksetta. Joskus heitellyt häntä erinäisillä kodin irtaimistoilla. Otsalla taisi olla vanha arpi kasvoihin osuneesta lautasesta.
"Muistan", mies vastasi ja tunsi huonon omantunnon vihlaisun.
"Me voimme edelleen matkustaa, Cat."

Catriona laski korukäden hellästi syliinsä ja jäi tutkimaan värikkäitä, keskenään hieman erikokoisia helmiä. Hän oli pitänyt rannekoruja lähes taukoamatta matkan jälkeen, ne olivat muistuttaneet häntä valkeista hiekkarannoista ja mangon makeasta mausta.
Teltassa vietetyistä öistä, jolloin he olivat yrittäneet olla hiljaa.
Kyyneleet lähtivät vierimään alas pisamaisia poskia.
"Tiedän, ettei minulla ole oikeutta itkeä, mutta pelkään... Pelkään, että olen tuhonnut kaiken sen, mitä meillä oli."

"Cat", Joaquim vetosi neuvottomana, kestämättä nähdä vaimonsa tuskaa – edes nyt, kun kärsi itsekin vain ajatellessaankin, mitä nainen oli tehnyt.
"Et tietenkään ole", hän yritti lohduttaa, "miksi sinusta tuntuu siltä?"

"Quim, olen minä."
Catriona katsoi miestään, ja kyyneleet saivat hänen silmiensä vihreän korostumaan. Hän ei sanonut sitä syvän itsevihan vallassa, vaan hirveänä, raastavana totuutena.
"Minä petin sinua, ja se on niin hirveän väärin, että..."
Hän pudisti päätään, häneltä puuttuivat sanat kuvaamaan teon hirvittävää vääryyttä.
"Satutin sinua, vaikka olet minulle rakkainta maailmassa. Enkä itsekään ymmärrä, kuinka saatoin tehdä niin."

Quim laski katseensa leukaperät kiristyen. Hänen kurkkuunsa tuntui kerääntyvän kipeä möykky. Tuttu, pahoinvoiva solmu kiertyi hänen vatsaansa.
Cat toisen miehen kanssa. Yhteen kietoutuvat kehot, naisen kynnet toisen miehen selässä. Ehkä Cat huohotti toista nimeä ja janosi-
Lopeta.
"Miksi teit niin?" hän kysyi, tukahtunut särö äänessään ja nosti katseensa.

Catriona oli hetken hiljaa.
"Minä en tiedä", hän vastasi sitten, ja hieraisi tuskastuneesti silmiään.
"Tein elämäni suurimman virheen, enkä edes tiedä, miksi! Minä vain..."
Hän pudisti päätään, lisää kyyneleitä nousi silmiin.
"Tiedän, ettei se ole mikään syy. Mutta kaikki tuntui olevan rikki, sinä olit poissa, työni olivat loppuneet, sisarukseni elivät omaa elämäänsä, ja minä..."
Hän vihasi, todella vihasi itseään.
"Minusta alkoi tuntua siltä, kuin en olisi ollut enää edes olemassa."

Joaquim halusi uskoa, että toisena hetkenä hän voisi kuulla sanat ja tuntea vain myötätuntoa vaimoaan kohtaan, niin kuin hyvän aviomiehen varmasti kuului.
Hänen leukaperänsä kiristyivät, kun mies taisteli esiin pyrkivää tuskaa vastaan.
"Ja siihen auttoi mennä toisen miehen sänkyyn?" hän kysyi kipeä terä äänessään.
"Kuulostaa melkein kuin sanoisit, että... Se oli vahinko?"

Catriona pakotti itsensä kohtaamaan miehensä katseen.
"Ei, ei auttanut."
Hän nielaisi ja yritti tavoitella ääntään, vaikka sydän hakkasikin niin lujaa, että hetken hän pelkäsi, että oli ehkä sittenkin saamassa uuden sydänkohtauksen. Mutta se ei ollut sydänkohtaus, se oli vain syyllisyys, joka kalvoi häntä ansaittuna ja kipeänä.
"Eikä se ollut vahinko. Se oli hirvittävän, hirvittävän typerää, mutta se ei ollut vahinko."
Hän olisi voinut koska tahansa pyytää Dylania lopettamaan. Hän oli aikonut tehdä niin, työntää miehen pois.
Mutta hän ei ollut tehnyt niin.
Eikä varmasti auttanut, vaikka hän oli ajatellut miestään. Helvetti, sen olisi pitänyt saada hänet lopettamaan!

Joaquiminkin sydän löi kipeästi. Mies taisteli möykyn alas kurkustaan ja korvasi tuskaa vihalla, joka oli helpompaa kestää – vaikka sitä usein seurasikin kammottavan huono omatunto. Hänen olisi pitänyt antaa anteeksi ja päästä yli asiasta. Hän halusi tehdä niin.
"Hyvä", hän sanoi hieraisten kostealta tuntuvaa silmäkulmaansa.
"Olisi aika kurjaa, jos repisit maailmani rikki, ja sanoisit sitä vahingoksi."

Catrionan olisi tehnyt mieli käpertyä pienemmäksi, niin pieneksi, että lakkaisi lopulta olemasta. Hän vihasi ja häpesi itseään tavalla, joka oli aiemmin ollut hänelle täysin vieras. Edes silloin, kun hän oli tajunnut odottavansa Addieta, hän ei ollut kokenut näin valtavaa avuttomuuden tunnetta.
Idiootti.
"Minä olen niin pahoillani. Tiedän, ettei se auta, mutta minä todella olen", hän nyyhkäisi hiljaa.
"Minä vain... Della oli oikeassa kun sanoi, että oli hyvä, ettei sormuksessa ollut timanttia."

Quimkin toivoi, että se olisi auttanut. Hän vihasi nähdä, miten Cat oli onneton ja itki. Hänen velvollisuutensa olisi huolehtia vaimostaan ja suojella tätä pahalta, erityisesti olla itse aiheuttamatta sitä.
"Mitä?" mies ähkäisi ja sukaisi sormet läpi hiuksistaan, vastustaen halua pyrähtää jaloilleen.
"Minä todella haluan antaa anteeksi ja jatkaa eteenpäin. En vain-", Joaquim ärjähti ja tarttui päähänsä kuin ajaakseen ajatukset ulos. Hän kohotti palavan, epätoivoisen katseen vaimoonsa.
"Oliko hän hyvä?"

Kyyneleet valuivat nenänvartta pitkin ja tiivistyivät kutittaviksi pisaroiksi sen päähän.
"Ei hän varmasti todella tarkoittanut sitä, se johtui vain hormoneista, he yrittivät silloin taas lasta..." Catriona vetosi, puolustaen sisartaan.
"En vain saa sitä enää mielestäni. Että oli hyvä, kun sormuksessa on vain peridootti, ei timanttia, koska minä onnistuisin kuitenkin pilaamaan kaiken..."
Della oli pyytänyt myöhemmin itkien anteeksi sanojaan. Catriona ei ollut välittänyt niistä silloin, sillä hän oli uskonut, että hänen ja Quimin onni olisi ikuista.
Ikuisuutta oli kestänyt vähän alle vuoden.
Miehen kysymys sai hänet häkeltymään.
"Mi-mitä?"

Joaquim pudisti päätään. Hän ei voinut tarttua Dellan julmiin sanoihin, ei nyt, kun tunsi itsekin korventavaa, tuskaista vihaa.
Hän sai juuri estettyä itseään napsahtamasta 'älä sitten mene sänkyyn jonkun muun kanssa'.
Hän tiesi, että Cat katui tekoaan. Miten hän toivoi, että olisi vain voinut antaa anteeksi, ottaa naisen syliinsä ja elämä jatkuisi kuten ennenkin.
Mutta sen sijaan hän toisti kysymyksensä.
"Oliko hän hyvä? Dylan."

Catriona räpäytti silmiään.
"Quim, en minä voi..."
Hän vaikeni, suu liikkui vielä hetken mykkien sanojen tahdissa. Mitä hän voisi sanoa? Valehdella, että se oli ollut kamalaa? Vai sanoa, että se oli ollut upeaa, koska muuten Quim voisi kuvitella hänen valehtelevan?
"Oli. Oli hän hyvä", hän vastasi lopulta totuudenmukaisesti, vaikka se tuntui rikkovan jotakin hänen sisällään.
"Mutta ei se tuntunut miltään, ei oikeasti."

Quim ei ollut varma, miksi kysyi tai mikä vastaus olisi mitenkään voinut tehdä oloaan vähemmän rikkirevityksi.
Jotenkin vastaus tuntui tekevän asiasta entistä todellisemman ja sai miehen painamaan kasvot käsiinsä hartiat jännittyen, kun hän taisteli kyyneliä vastaan.
Cat oli ollut toisen miehen kanssa. Eikä hänellä ollut enää keinoja ajaa mielikuvia pois, intohimoista, nautinnosta huuruista yötä hänen vaimonsa ja toisen miehen välillä.
"Jos tilanne olisi toisinpäin, antaisitko sinä minulle anteeksi?" hän kysyi tukahtuneesti hetken kuluttua.

Catrionan keho liikahti, käsivarret olisivat halunneet kietoutua Joaquimin ympärille, kun tämä hautasi kasvot käsiinsä. Sillä tavalla hän olisi osannut lohduttaa, painautumalla lähelle, silittämällä, halaamalla.
Mutta se mahdollisuus oli riistetty häneltä, hän oli itse riistänyt sen itseltään, eikä hän tiennyt, kuinka olisi korjannut tilanteen.
"Quim…" hän vetosi hiljaa.
Minä olen niin pahoillani.
"Minä... minä en tiedä", hän myönsi, vaikka se särkikin hänen sydämensä.

Quim kohotti tummat, palavat silmänsä Catin kasvoihin ja tuijotti naista hetken epätoivoisena.
"Jos se olisin ollut minä. Jos minä olisin ollut toisen naisen kanssa, vienyt toisen naisen sänkyyn. Ehkä ollut niin kiireinen, että pyyhkisin tavarat alas lipastolta, jotta voimme olla lähempänä toisiamme", hän kysyi tuskaisena, "etkä voisi lakata kuvittelemasta, puhuinko hänelle portugaliksi, kutsuinko häntä sanoilla, jotka olen varannut sinulle – tuntuiko se ihanalta, tuntuiko se paremmalta – mitä teimme toisillemme, kuinka kauan se kesti, unohdinko sinut... Mitä sinä tekisit?"

Catriona tiesi, ettei se ollut totta, että kyseessä oli pelkkä... ajatusleikki, vaikka leikki olikin siitä kaukana.
Silti pelkkä ajatus onnistui kiemurtamaan hänen ihonsa alle, puristamaan keuhkoja kasaan. Muistutti häntä toisinaan siitä, kuinka hän tunsi kalvavaa, täysin epäreilua mustasukkaisuutta Joaquimin ex-vaimosta. Siitä, kuinka nämä olivat jakaneet elämän ja vuoteen yhdessä, kuinka lapset yhdistivät vielä Joaquimia ja Giannaa…
Mutta se oli eri asia. Täysin eri asia.
"M-minä en tiedä", hän vastasi, pudistellen päätään.
"Quim, eikö ole... eikö ole mitään, mitä voisin tehdä? Että se... että sinuun sattuisi edes vähän vähemmän..."

"Kerro minulle, mitä sinä tekisit", Quim vastasi tuskastuneena tuijottaen vaimoaan.
"Jos tilanne olisi nurinperin. Jos minä olisin se, joka hylkäsi valansa ja tämän liiton. Mitä sinä tekisit?" Ehkä jotenkin ajatusleikki voisi auttaa häntäkin löytämään keinon jatkamaan eteenpäin.
Miten hän toivoi, että voisi olla näkemättä kuvia mielessään. Kelaamasta kuviteltua nauhaa jatkuvalla toistolla aina, kun muisti, mitä oli tapahtunut.

Catrionan sydämenlyönnit kiihtyivät, ne muljahtelivat kuvottavina ja kipeinä.
"Minä en tiedä", hän vetosi uudelleen ja pudisti päätään.
"Se... Se tekisi hirvittävän kipeää. Miettisin, mitä tein väärin, miksi sinä... Miksi sinun tarvitsisi..."
Hän pudisti uudelleen päätään, kun sanat alkoivat takellella.
"Mutta sinä et koskaan tekisi niin. Sinä et..."
Quim oli niin paljon parempi kuin hän.

"Mitä minä tein väärin?" Quim kysyi ja ponnisti jaloilleen, kun ei voinut enää istua aloillaan. Tunne oli kuin elävä olento hänen ihonsa alla ja sai hänet nykäisemään villapaitansa kaula-aukkoa.
"Miksi sinun tarvitsi tehdä niin? Miksi sinun tarvitsi ottaa toinen mies sisääsi?"

Catriona hätkähti.
"Quim! En minä tarkoittanut sitä niin! Et sinä tehnyt mitään väärää!" hän vetosi hädissään.
Jäätelö oli jo alkanut sulaa purkissaan, mutta hän puristi sitä siitä huolimatta käsissään, melkein kuin se olisi ollut ainoa asia maailmassa, joka esti häntä uppoamasta.
"Se oli täysin minun syytäni! Minä olen idiootti!"

"Mutta sitä minä mietin", Quim melkein ärähti ja tukisti hopeisia hiuksiaan. Tuska ajoi hänet harppomaan ympäri olohuonetta. Punaraitainen Paul singahti loukkaantuneena karkuun, kun tuli melkein potkaistuksi.
"Miksi minä olen niin riittämätön aviomies, etten riitä sinulle."

"Quim…"
Catriona hylkäsi jäätelöpurkin sohvapöydälle ja nousi itsekin seisomaan, vaikkei tiennytkään tarkalleen, miksi. Hän olisi halunnut astella miehensä luo, kietoa käsivartensa tämän ympärille ja halata, mutta hän ei voinut tehdä niin, omasta syystään.
"Et sinä ole. Sinua parempaa aviomiestä ei olekaan. Minä vain... minä se tässä olen viallinen! Kiltti, uskoisit minua, sinussa ei ole mitään vikaa..."

"Jos minussa ei ole mitään vikaa, miksi sinun piti ottaa toinen mies sisääsi?!" Quim karjahti, kykenemättä pitämään tuskaa sisällään. Nyt loputkin kissat pakenivat huoneesta. Mies pyörähti vaimoaan kohti.
"Hyvä on – ehkä olen riittävä aviomies. Siivoan, pesen pyykkiä, laitan ruokaa ja huolehdin kodista. Miksi en ole riittävä rakastaja?"

Se kuulosti niin hirvittävän... Likaiselta. Ja sitähän se olikin.
Hän oli likainen.
Catriona tunsi poskiensa punoittavan melkein kipeästi kyynelten alla. Likainen, kuvottava olento, joka oli rikkonut maailman kilteimmän, kultaisimman miehen. Millainen nainen teki niin?
Paha.
"Quim! Sinä olet riittävä aivan kaikin tavoin!" hän parahti.

"Selvästi en ole!" mies ärähti takaisin. Ensin hän oli menettänyt perheensä, koskaan täysin ymmärtämättä miksi – nyt tämä. Totta kai he olivat riidelleet Giannan kanssa – heillä oli kaksi kuumaveristä temperamenttia – mutta he olivat myös sopineet yhtä intohimoisesti.
Sitten Gianna oli vain päättänyt saaneensa tarpeeksi ja vei lapset mukanaan.
"Jos minä olisin riittävä, sinun ei tarvitsisi rakastella jonkun muun kanssa!"

"Ei se ollut rakastelua!" Catriona huusi takaisin.
Ehkä oli lapsellista, typerää takertua sanoihin. Mutta sillä, mitä oli tapahtunut, ei ollut ollut mitään tekemistä rakkauden kanssa.
"Se oli vain seksiä! Merkityksetöntä, rumaa seksiä! Eikä se ollut millään tavalla sinun syytäsi! Vaan minun! Minä olen tässä se helvetin viallinen!"

Ehkä se oli eläimellistä, raakaa intohimoa, joka sai Catin vaikertamaan ja huohottamaan- Lopeta.
"Kaikki ei selity sillä, että sanot sitä vahingoksi tai sanot, että sinussa on jotain vikaa!" Quim karjahti turhautuneena ja heilautti kättään.
"Et voi selittää, miksi teit niin. Otit yliannostuksen vahingossa. Et voi kertoa, mitä tekisit, jos tilanne olisi nurinperin. Mitä sinä voit kertoa?"

"Minä sanoin, ettei se ollut vahinko!"
Miten Catriona toivoi, että olisikin ollut. Samanlainen vahinko, kuin lattialle särkyvä hillopurkki, jonka sirpale oli satuttanut Quimin jalkaa. Mutta kivusta huolimatta Quim oli tiennyt, ettei hän ollut tehnyt sitä tahallaan.
Tämä oli erilaista.
"Minä olin niin hirveän yksinäinen, että pelkäsin kuolevani! Ja sitten halusin sitä, koska en jaksanut enää kuunnella omia ajatuksiani!"

Quim ravisti päätään ja suki hermostunein sormin hopeisia hiuksia pois kasvoiltaan.
Yksinäinen. Niin Giannakin sanoi. Yksinäinen, yksin lasten kanssa, kun hän liihotteli töissä. He olivat käyneet niin verisiä riitoja, etteivät haavat olleet vieläkään täysin parantuneet.
Mies tunsi pakahtuvansa ja kiepahti ympäri, kun tunsi silmiensä kostuvan ja sumenevan, ja harppoi ylös portaita useampi kerrallaan.

Nyt Catrionan sydän pysähtyi.
Ei, ei pysähtynyt, vaan särkyi miljooniksi pieniksi kappaleiksi, jotka pureutuivat hänen rintaansa ja saivat sen vihlomaan.
"Quim..!"
Voisiko hän seurata miestään? Vai halusiko tämä olla yksin? Ehkä hänen seuransa oli liikaa, ehkä hänen koko läsnäolonsa heidän kodissaan oli liikaa.
Hän vajosi lattialle istumaan ja hautasi kasvonsa polviaan vasten.
Idiootti.

Vierashuoneessa Quim saattoi työntää oven kiinni raskaasti hengittäen ja vajota istumaan sängylle, kun voima katosi hänen kehostaan eikä hän voinut kuin painaa kasvot käsiinsä ja itkeä.
Itkeä avioliittoaan, itkeä lapsiaan, itkeä kalvavaa riittämättömyyden tunnetta.
Ehkä huomenna kaikki olisi hieman paremmin. Ehkä huomenna he voisivat ottaa jälleen askeleen miehenä ja vaimona, ja kaikki tämä ruma jäisi menneisyyteen.

Sunnuntai 16. syyskuuta 2018, aamupäivä, Newcastle Upon Tyne

Catriona oli aina suhtautunut intohimoisella vastenmielisyydellä sunnuntaipäiviin. Ei siksi, että sunnuntai merkitsi viikonlopun lähestymistä loppuaan, vaan koska koko maailma tuntui pysähtyvän sunnuntaisin. Ja kun maailma pysähtyi, hänen oli liikuttava.
Hiki sai korkealta poninhännältä karanneet hiukset liimautumaan niskaan, kun hän seisahtui kotiovensa taakse etsimään kotiavaimiaan. Hän tiesi, että pitkän juoksulenkin jälkeen olisi pitänyt verrytellä, ja että lihakset vihaisivat häntä myöhemmin, mutta juuri nyt sillä tuntui olevan hyvin vähän väliä.
Ehkä hän halusi tuntea lihastensa kipeytyvän.
Vietettyään jälleen yhden huonounisen yön sohvalla, koska ei pystynyt pakottamaan itseään yksin heidän makuuhuoneeseensa hän oli vetänyt vaatteet päälleen ja lähtenyt lyhyeksi suunnittelemalleen lenkille, joka oli tainnut venyä lähemmäs kolmeen tuntiin.
Elvis oli jälleen ovella vastassa.

Joskus kauan sitten sunnuntait olivat kuuluneet Joaquimin lempipäiviin. Se oli ollut päivä, kun koko perhe saattoi tehdä jotain yhdessä – he saattoivat ottaa polkupyörät ja hakea O'ahun rannikolta rauhaisan kolkan, jossa pitää kiiretön piknik, tai ehkä käydä samoilemassa sen metsäisillä kukkuloilla katselemassa saaren elämää. Joskus he vain loikoilivat kotona uima-altaalla tai olohuoneessa, kaikki keskittyen omiin kirjoihinsa, ja silti yhdessä.
Mutta nykyään viikonpäivät olivat menettäneet merkityksensä.
"Eu sei disso", olohuoneessa puhelin korvallaan vaeltava, luonnonvaaleaan villapaitaan ja tummiin farkkuihin pukeutunut mies sanoi. Kissojen liike sai hänet kääntämään katseensa portaiden suuntaan. Cat oli varmaankin tullut.
"Natal não é tão longe. Você sabe que não é o caso. Dê o telefone de volta para sua mãe, vai? Eu te amo, meu querido." Joaquim vaihtoi sujuvasti portugalista italiaan, kun puhuja vaihtui puhelun toisessa päässä.
"Gianna, va tutto bene? Lo so, caro. Sai che devo farlo. Ti richiamerò più tardi, va bene? Ciao, mio caro, baci per i bambini."

Catriona tunsi jalkojensa tärisevän hieman, kun hän lähti kipuamaan portaita olohuoneeseen. Hän erotti Joaquimin äänen, ja kielen tunnistettuaan hän saattoi päätellä, että mies puhui varmastikin perheensä kanssa.
Entisessä elämässään hän olisi astellut suoraan miehensä luo ja halannut tätä pikaisesti, välittämättä lainkaan siitä, oliko lenkin jäljiltä hikinen vai ei. Jos Joaquim olisi puhunut puhelimessa jollekulle muulle, hän olisi saattanut alkaa kiusoittelevaksi, mutta puhelut perheen kanssa olivat eri asia.
Nyt Catriona ei tehnyt kumpaakaan, vaan seisahtui vain hetkeksi portaiden yläpäähän tervehtiäkseen Georgia, joka tuijotti häntä suurilla silmillään.

Joaquim työnsi puhelimen takaisin farkkujensa taskuun ja antoi itsensä tuntea hetken ikävää, joka oli saada hänet vajoamaan polvilleen. Stellan ääni viipyi hänen korvissaan, ja hän saattoi nähdä tyttärensä suuret, tummat silmät, jotka ottivat valtavia harppauksia kohti aikuisuutta väleissä, joissa he eivät nähneet toisiaan.
Hän oli menettänyt tyttärensä lapsuuden. Hän näki siitä vain vilauksia, ja ajatus oli saada hänen silmänsä kostumaan. Catin läsnäolo sai hänet havahtumaan ja ryhdistäytymään.
"Hei", hän tervehti karheasti, tavoitellen normaaliutta, "onko nälkä?"

Jos Catriona ei olisi ollut idiootti, Quim olisi voinut matkustaa lastensa luo. He olisivat voineet matkustaa vaikka yhdessä, niin kuin alkukesästä - mutta sellainen oli mahdollista vain entisessä elämässä.
Syyllisyys oli kuin suuri, kipeä takiainen, joka valtasi alaa hänen vatsassaan.
"Ei oikeastaan", hän vastasi, samalla kun vapautti hiuksensa poninhännältä.
"Mitä lapsillesi kuuluu?"

"Hyvää", Joaquim vastasi, "Stella on innostunut biologiasta koulussa, ja Nino on kuulemma luvannut ainakin harkita opiskelua." Hänen lapsensa elivät elämäänsä kuumankosteassa Bangkokissa, missä kivuttiin yli kolmenkymmenen asteen ukkosmyrskyjen pyyhkiessä kaupungin yli. Täällä syksy oli hyvin erilaista aikaa. Ruskasta hän tosin piti.
"Oliko hyvä lenkki?"

Catrionan kasvoilla häivähti hymy.
"Minulla on heitä kamala ikävä", hän totesi, ennen kuin ehti ajatella, ja tunsi itsensä heti tyhmäksi.
Jos hänellä oli ikävä, miltä Quimista täytyi tuntua?
"Ihan hyvä. Minä vain... Quim, emmekö me voisi matkustaa Bangkokiin?"

Quim kohotti kulmiaan yllättyneenä. Siitä ei ollut kauaa, kun he olivat olleet siellä ja spontaani matka oli jättänyt loven säästöihin – mutta silti ajatus sai hänen sydämensä lyömään nopeammin.
"Haluaisitko?" hän kysyi häkeltyneenä ja istahti sohvan käsinojalle.

Catrionan kulmat kurtistuivat hieman.
"Totta kai haluaisin", hän vastasi.
Hän todella ikävöi Joaquimin lapsia, mutta vielä enemmän hän halusi, että mies pääsisi näiden luokse.
"Minulla ei ole työtä, joka pidättelisi täällä"

Joaquim tutki vaimonsa kasvoja hämmentyneenä. Hän halusi kaivaa puhelimensa esiin ja etsiä lentoja, mutta pieni epäilys nakersi hänen mieltään. Oliko syy, miksi hänen pitäisi kieltäytyä? Pitäisikö Catin saada olla lähempänä perhettään, kun naisen tila vaikutti epävakaalta? Tekisikö ympäristönvaihdos siitä pahemman?
"Oletko varma?" hän kysyi epäröiden.

"Tietenkin olen!" Catriona vastasi.
Joaquim ansaitsi aikaa lastensa luona. Ja, vaikka häntä hävettikin myöntää, piei osa hänestä toivoi, että paluu Bangkokiin, jossa he olivat olleet onnellisia, voisi ehkä paikata edes jotakin. Muistuttaa siitä, että heillä voisi olla vielä toivoa.
Ehkä kaikki olisi paremmin kun he palaisivat.
"Minulla on vielä säästöjä, joten sekään ei ole ongelma."
Haaverahasto hevosen ostamiseen ja ylläpitoon. Se karttui turhauttavan hitaasti.

Joaquim pudisti päätään, tietäen rahastosta ja sen tarkoituksesta.
"Älä höpsi, totta kai minä maksan", mies sanoi ja tunsi euforian hehkun leviävän lämpönä vereensä.
Ehkä he voisivat lähteä takaisin Bangkokiin. Se tuntui kotoisalta siitä huolimatta, että sää oli kaikkea paitsi imartelevaa.
"Milloin sinulle sopii lähteä?" hän kysyi vetäen puhelimensa esiin ja ryhtyi katselemaan lentoja.

Catriona ei ollut koskaan kiinnittänyt tarpeeksi huomiota raha-asioihin -sekin oli yksi hänen huonoja piirteitään - mutta toisinaan hänkin ymmärsi tuntea syyllisyyttä siitä, ettei varsinaisesti tehnyt omaa panostaan heidän taloutensa eteen.
Kykenemätön pitämään työtä.
"Milloin vain, minua ei pidättele täällä mikään."

Tummissa silmissä häivähti hymyä. Kun hän oli lähdössä katsomaan lapsiaan, Quim tunsi olevansa itsekin kuin lapsi odottamassa joulua.
"Lentoja lähtee päivittäin... Mutta seuraava parin tunnin päästä", hän sanoi kohottaen katseensa Catiin.
"Kauanko tarvitset pakkaamiseen?"

Sama hymy löysi tiensä myös Catrionan katseeseen, ja hetkeksi hän unohti aiheuttamansa kivun.
"Kauanko? Viisi minuuttia, sen kun heitän tavarat laukkuun. John-Paul tulee enemmän kuin mielellään kaitsemaan kissoja."
Hänen sisarensa mies oli varsinainen kissafani, vaikka sitä totisesta insinööristä olikin hankala uskoa.
Hänen ilmeensä vakavoitui hieman.
"Tahdotko, että varaan itselleni hotellin?"

Joaquim kohotti tyrmistyneenä katseensa puhelimesta, jossa osti heille juuri liput silmät hehkuen 12.50 lähtevälle lennolle Heathrown ja Mumbain kautta Bangkokiin.
"Mitä?" hän ähkäisi, ennen kuin muisti, miksi Cat edes keksi ehdottaa sitä. Kylmä kouraisi hänen vatsaansa, ja hetken mies epäröi.
"Ei. En tietenkään. Olet vaimoni."

Catriona olisi voinut purskahtaa itkuun helpotuksesta. Hän oli yhä Quimin vaimo, ja tervetullut asumaan tämän perheen luona. Se ei pyyhkinyt pois heidän ongelmiaan, mutta valoi silti pienen toivonkipinän.
"Pitää mennä suihkuun ja pakkaamaan!"hän tajusi, ja pyrähti yläkertaan Elvis kannoillaan.

Joaquim käytti ajan pyytämällä heidän kissavahtinsa hakemaan kissat iltapäivän aikana vara-avaimella, tarkasti, että laskut oli maksettu ja pakasti osan äskettäin ostetuista ruoista, pakaten loput kissavahtia varten.
Sitten mies tilasi heille taksin ja haki aina valmiiksi pakattuna odottavan rinkkansa yläkerrasta. Ajatus tropiikin lämpöön palaamisesta oli kotoisa.

Catriona ei ollut lainkaan järjestelmällisempi pakkaamisessa kuin edelliselläkään kerralla, mutta nopea hän oli senkin edestä. Viisi minuuttia ei aivan riittänyt, mutta kaksitoista ja puoli minuuttia myöhemmin hänen matkalaukkunsa tömisi edeltä alakertaan, ja hän itse seurasi perässä, onneksi jaloillaan.
"Valmis!" hän julisti, samalla kun kumartui tarkistamaan, oliko matkalaukku ottanut osumaa pudotessaan.

"Hienoa", Joaquim vastasi ja ohjasi Catia alaovelle, tarjoutuen kantamaan naisen matkalaukun ja rinkkansa. Taksi oli juuri hiljentänyt talon eteen, kun pääsivät ulos. Mies nosti laukut sen takakonttiin, avasi oven Catille ja liukui takapenkille naisen viereen.
"Lentokentälle, nopeasti. Kiitos", hän sanoi ja oli vetää Catin kainaloonsa vanhasta tottumuksesta, mutta epäröi ja laski lopulta käden syliinsä.

Catriona tunsi innostuksen nipistelevän vatsaansa, tai ehkä se oli jännitystä tai sitten molempia.
Vihlonta siirtyi myös sydämeen kun hän tajusi, ettei voinut painautua Quimin kylkeen, eikä voisi käpertyä puoliksi tämän syliin pitkällä lennolla.
Mutta hän aikoi jättää ahdistuksen ja alakulon taakseen.
Niin kuin oli jättänyt lääkkeetkin.
"Ehditkö jo ilmoittaa perheellesi? Vai pitäisikö sinun yllättää heidät?"

"Minusta on ihanaa yllättää lapseni", Joaquim vastasi. Ainakin niin kauan kuin hänen ilmestymisensä olisi iloinen yllätys. Sitä se ei olisi ikuisesti. Stellakin astuisi teini-ikään, Nino ja Valentina aloittaisivat omat elämänsä. Eikä hän ollut ollut todella läsnä vuosiin.
Lentokentälle tullessa mies ohjasi vaimonsa tottuneesti sen läpi, luovi käytävillä maleksivien ihmisjoukkojen lomasta täsmällisellä asiantuntemuksella ja osoitti Catille lopulta heidän paikkansa lentokoneessa.

Catriona oli aina ihaillut päättäväisen tehokasta tapaa, jolla Quim suoriutui matkustamisesta. Itse asiassa hän oli ihaillut sitä heidän ensimmäisellä yhteisellä matkallaan niin kovasti, että ei ollut malttanut odottaa hotellihuoneeseen saakka.
"He ilahtuvat varmasti", hän totesi asettaessaan pientä reppuaan edessä olevan penkin alle.
"Quim, muistatko, kun matkustimme ensimmäistä kertaa yhdessä? Olin aivan hukassa."

"Muistan", Quim vastasi suoden ystävällisen hymyn lentoemännille, kun kiinnitti turvavyönsä ja haki mukavamman asennon. Lentokoneilla oli kyky saada hänet vajoamaan uneen usein jo ennen kuin sen pyörät jättivät kiitoradan.
Jälleen mies ojensi kätensä vanhasta tottumuksesta ja se jäi empimään ilmaan.
Mutta Cat oli hänen vaimonsa. Jos hän halusi tämän avioliiton kestävän, hänen olisi annettava anteeksi. Joaquim painoi päänsä niskatukeen, puristi Catin käden omaansa ja antoi väsymyksen sulkea silmänsä.

Catrionan katse oli liimautunut ikkunaan, eikä hön siksi tajunnut, mitä oli tapahtumassa, ei ennen kuin Quimin käsi tarttui hänen omaansa.
Hetkeksi hän unohti hengittää.
Se tuntui niin... tavalliselta. Kuin kyseessä olisi ollut vain yksi heidän matkoistaan. Ei mitään sen kummempaa. Ei ensimmäinen matka hänen tekonsa jälkeen.
Hän puristi Joaquimin kättä kevyesti, eikä uskaltanut enää liikahtaakaan.

Maanantai 17. syyskuuta 2018, ilta, Sukhumvit Soi 14, Bangkok, Thaimaa

Myöhässä laskeutunut lento oli tuonut heidät Bangkokin lähestyvään yöhön. Pimeys oli laskeutunut jokunen tunti sitten ja makasi melkein yhdeksän miljoonan asukkaan kaupungin yllä läpitunkemattomana, vaikka Joaquim arvelikin tunteen johtuvan kellertävien valojen ja kylttien valaisemia katuja pieksevästä kaatosateesta. Se hakkasi taksin kattoa voimalla, joka oli hukuttaa puheen alleen. Matelevan liikenteen punaiset jarruvalot hehkuivat takaisin märästä asfaltista ja torvien kakofoniakin kalpeni sateen rinnalla.
Kun taksi vihdoin kaartoi tutun kerrostalon eteen, Joaquim maksoi kuljettajalle anteliaasti, kyyristi hartioitaan ja nousi autosta ottamaan heidän laukkunsa, ennen kuin yritti suojata Catia käsivartensa alla heidän pyrähtäessään alaovelle. Ehkä Stella olisi jo nukkumassa, mutta ainakin hän näkisi nuorimmaisensa huomenna.

Vuorokauden valvominen vastasi kuulemma jonkinlaista humalatilaa, mutta Catriona tunsi olonsa lähes euforiseksi - mutta ehkä se olikin sama asia. Hän oli kieltämättä kompuroinut hieman, kun he olivat viimein nousseet koneesta viimeisen lentonsa jälkeen, mutta hän oli pistänyt sen vain jäykkien jalkojen piikkiin.
Sade tuntui hyvältä iholla, ja hänen olisi tehnyt mieli jäädä hetkeksi seisomaan sen alle. Vaikka täällä sadekin taisi olla täynnä ilmansaasteita.
"Voisitko nipistää minua?" hän pyysi, kun he olivat päässeet pois sateesta.
"Olen melko varma, että olen unessa."

Joaquim kohotti hämmästyneenä kulmiaan ja sukaisi kastuneita hiuksia pois otsaltaan. Nipistämisen sijasta hän punoi yhden, punaisen suortuvan sormensa ympärille ja nykäisi sitä hellästi.
Hissi mateli ylös vaimeasti huristen, ja kun se pysähtyi kilahtaen oikean kerroksen kohdalle, mies poimi heidän laukkunsa kantoon ja koputti sitten hiljaa ovelle. Hän oli kertonut Giannalle tulostaan – hänen ex-vaimolleen se ei luultavasti olisi positiivinen yllätys – vaikka nainen hymyilikin päästäessään heidät sisään. Tummien silmien alla viipyi häivähdys varjoa, vaikka naisen ulkoasu oli muuten moitteeton: kermanvärinen silkkipusero oli rypytön ja kiiltävä, tummanruskea polkkatukka oli sipaistu toisen korvan taakse.
"Ciao, come stai", nainen tervehti ja vaihtoi lämpimiä poskisuudelmia entisen miehensä ja hieman viileämpiä poskisuudelmia tämän uuden vaimon kanssa päästäessään tulijat sisään.
"Menikö matka hyvin?"

Hento nykäisy sai Catrionan nauramaan käheästi.
"Tunsin tuon", hän vakuutti, ja oli hyvin lähellä, ettei hän kurottanut painamaan suukkoa Joaquimin poskelle. Ehkä vielä joskus.
Giannan näkemisen olisi varmasti pitänyt saada hänet tuntemaan olonsa nuhjaiseksi - silmänaluset olivat kuin violetilla maalatut, ennen kauniisti istuva t-paita roikkui nyt muodottomana hänen yllään, ja hiukset liimautuivat kasvoille.
Mutta hän oli onnellinen.
"Gianna, hei, kuinka olet voinut?"

"Hyvin, kiitos", Gianna vastasi hillitysti ja sulki oven tulijoiden perässä. Asunto oli hiljainen, vain olohuoneen pehmeät tunnelmavalot valaisivat hillitysti kerman ja puun sävyillä sisustettua olohuonetta.
"Nino on Natalien luona, ja Stella on nukkumassa", nainen sanoi katsahtaen kelloaan. Valentinan olisi pitänyt olla kotona, mutta tyttö tuntui olevan valikoivasti kuuro ja sokea puhelimelle, kotiintuloajoille ja kellolle.
"Olkaa kuin kotonanne. Voitte majoittua Ninon huoneeseen, hän ei pahastu. Minulla on valitettavasti aikainen herätys töihin", nainen sanoi vilkaisten kelloaan huolella muotoillut kulmat kurtistuen ja vetäytyi sitten ex-miehensä siunauksella asunnon perällä sijaitsevaa makuuhuonettaan kohti.

Catriona olisi halunnut hiipiä herättämään Stellan. Hän oli varma, että tyttö olisi riemuissaan nähdessään isänsä, ja jollakin hirvittävän itsekkäällä tavalla, sellaisella, jota hän ei halunnut myöntää edes itselleen, hän toivoi, että ehkä matka ja sen tuoma ilo auttaisivat heitäkin korjaamaan välinsä.
Mutta Stella tarvitsi yöunensa. Tytöllä oli varmasti koulua aamulla, eikö ollutkin?
Catrionan kulmat painuivat hieman alemmas kun hän yritti muistella, mitä vuorokautta tarkalleen elettiin. Siinä vaiheessa hän tajusi vaatteidensa tiputtavan vettä lattialle.
Täydelliselle, siistille lattialle.
Kulmat painuivat hieman syvempään kurtistukseen.

Joaquim seurasi Catin katsetta.
"Haluaisitko suihkuun?" hän tarjosi ja nyökkäsi kohti kylpyhuonetta, jota he olivat käyttäneet edelliselläkin reissulla. Mies poimi laukut kantoonsa ja rahtasi ne hiljaa Ninon huoneeseen, joka näytti hieman vähemmän valmistellulta kuin viimeksi. Sänky oli petaamaton, kirjoituspöydän tuolilla riippui puolipitoisia vaatteita, muutama sukka oli lattialla ja kirjoituspöytä lainehti koulupapereita ja kirjoja. Joaquim laski laukut ovenpieleen ja riisui märän paidan, ripustaen sen kuivumaan henkariin, vetäen sitten kuivan t-paidan päänsä yli.

Catriona katsahti kohti kylpyhuonetta, ja värähti hieman muistaessaan muistikuvissaan valtavaksi paisuneen torakan, joka oli aivan varmasti sähissyt hänelle pahantuulisesti. Vaikka rehellisyyden nimissä olikin myönnettävä, että hän olisi varmasti sähissyt aivan samalla tavalla, mikäli olisi tullut yllätetyksi.
"Oletko varma, ettet sinä tahdo suihkuun ensin?" hän kysyi hiljaa, seuratessaan Joaquimia makuuhuoneeseen, jonka kotoinen sotkuisuus täytti hänet lempeydellä. Nino-parka, toivottavasti poikaa ei nolottaisi, kun tämä palaisi kotiin.
Olisiko hänen pitänyt pysytellä ulkopuolella sen aikaa, että Quim ehtisi katsoa huoneen läpi? Varmuuden vuoksi. Jos esille oli jäänyt jotakin sellaista, mitä teini-ikäinen poika ei haluaisi äitipuolensa näkevän.

"Käy vain, voin käydä aamulla", Joaquim vastasi sukien kosteita, hopeisia hiuksia pois kasvoiltaan. Matka painoi jäsenissä. Hän haki kylpyhuoneen vieressä olevan käytävän kaapista Catille pyyhkeen ja heille uudet lakanat, vaihtaen ne tottuneesti poikansa sänkyyn.
Sitten hän kellahti selälleen tyynyjen joukkoon ja nautti rennosta tunteesta, jonka se valoi väsyneihin jäseniin. Ilmastoinnista huolimatta täällä saattoi tuntea kuuman kosteuden ja tropiikin tuoksun, ja se teki hänen olonsa välittömästi kotoisaksi.

Catriona epäröi hetken. Entisessä elämässään hän olisi voinut pyytää Joaquimia tarkastamaan, oliko yö saanut lisää pieniä ystäviä pesiytymään kylpyhuoneeseen. Mutta nyt, kun niin moni asia heidän välillään tuntui olevan rikki, oli rikki, se tuntui typerältä.
Lopulta hän otti pyyhkeen ja suuntasi urheasti kylpyhuoneeseen, ja uskaltautui suihkuun sen jälkeen, kun oli ensin tarkastanut jokaisen nurkan kahteen kertaan.
Hän palasi takaisin makuuhuoneeseen pyyhkeeseen kietoutuneena, edelleen yhtä väsyneenä, mutta vähän vähemmän nihkeänä.
"Joko nukahdit?" hän kysyi hiljaa.

Joaquim havahtui kysymykseen kevyestä unesta ja hieraisi kasvojaan.
"En vielä", hän vastasi ja ähersi itsensä lähemmäs sängyn laitaa, jotta Cat mahtuisi paremmin hänen viereensä. Ennen hänen olisi luultavasti ollut vaikeaa pitää käsiään erossa vaimostaan. Nyt hän ei ollut varma mitä tehdä.
Yritä olla normaalisti.
"Väsyttääkö?"

Catrionan oli lakattava vertaamasta tämänhetkistä tilannetta aikaisempaan. Siihen elämään, jossa hän olisi hiipinyt lattian poikki ja yrittänyt kömpiä sänkyyn mahdollisimman varovasti, jotta olisi sitten voinut havahduttaa miehensä joko suudelmin tai kutituksin, riippuen siitä, millä mielellä hän oli.
"Pitäisi", hän vastasi pehmeästi naurahtaen, vaikka keho tuntuikin käyvän ylikierroksilla.
Hän kumartui etsimään matkalaukustaan t-paitaa, jossa voisi nukkua. Vaikka todennäköisesti siinäkin tulisi liian kuuma.
"Ja sinun pitäisi nukkua."

"Eiköhän meidän molempien", Joaquim vastasi vetäen tyynyä paremmin poskensa alle ja nykäisi ohutta peittoa paljaiden jalkojensa suojaksi. Ilmastointi tuntui ylellisyydeltä pitkien katastrofialueilla vietettyjen viikkojen jälkeen.
"Huomenna uusi päivä", mies lisäsi raukeasti ja antoi silmiensä painua kiinni, kun väsymys teki koko kehosta painavan.

Catriona tunsi melkein sietämättömän hellyyden pyyhkäisevän ylitseen kuunnellessaan miehensä väsynyttä ääntä. Hän tunsi melkein fyysistä kipua joutuessaan vastustaa haluaan kivuta sänkyyn painamaan suudelma Joaquimin huulille.
Ei tässä elämässä.
Hän nykäisi vanhan t-paidan päänsä yli ja mutristi huuliaan mintunvihreille alushousuille, joiden pitsi repsotti, ja kipusi sitten sänkyyn.
Hän ei vain saanut unta. Hän oli liian tietoinen siitä, että vaikka Joaquim nukkui samassa sängyssä, sängyn keskellä kulki näkymätön raja. Ja jos hän ylittäisi rajan, niin kuin levottomana nukkujana todennäköisesti teki...
Lopulta hän keskittyi kuuntelemaan vieraan asunnon vieraita ääniä.

Uni vei Joaquimin pian mukanaan, mutta aikaerosta sekaisin oleva keho havahtui, kun ulkona oli vielä pimeää ja valtava kaupunki humisi yössä. Hetken mies katseli raukeana kattoa, sen haaleana erottuvaa muotoa, jonne kaupunki heitti hentoja varjokuvia. Sitten hän kuulosteli vaimonsa hengitystä ja katsahti Catia silmäkulmastaan, nähdäkseen nukkuiko nainen. Cat oli taatusti levon tarpeessa, eikä mies halunnut herättää vaimoaan turhaan.

Catriona ei ollut varma, havahtuiko Joaquimin hengityksen rytmin muutokseen, vai sattuiko hän vain muuten katsahtamaan miehensä suuntaan sopivalla hetkellä, mutta kohdatessaan tummien silmien katseen hän tunsi hymyn kohoavan kasvoilleen.
"On vielä varhaista, rakas", hän huomautti hiljaa, ääni käheänä.
"Silmät kiinni vain."

Uniset, tummat silmät siristyivät häivähdyksestä hymyä. Joaquim ojensi kätensä vaistomaisesti, kiersi sen Catin vyötärölle ja veti naisen kainaloonsa, jotta saattoi haudata kasvonsa punaisiin hiuksiin.
Hetken kaikki tuntui niin normaalilta, että kipeä kaipaus oli vallata miehen kehon. Siitä tuntui olevan kokonainen elinikä, kun hän oli saanut vaimonsa viimeksi. Hän oli kivuliaan tietoinen siitä, kuinka kauan siitä oli.
Kädet kiertyivät naisen vyötärölle ja halasivat naisen selän kiinni hänen rintaansa, ja Joaquim hamusi niskaa huulillaan. Hitaasti muisto siitä, miksi aikaa oli vierähtänyt niin kauan, tavoitti hänen uneliaan mielensä.

Ehkä jo toista vuorokautta - vaiko jo kolmatta - valvominen oli tehnyt Catrionan ajatuksista niin utuisia, ettei hän hetkeen ymmärtänyt olla hämillään. Itse asiassa hän tunsi vartalonsa käpertyvän kuin lihasmuistin perusteella Quimia vasten, pää kääntyi jo kevyesti kuin kerjätäkseen miestä kohottamaan päätään ja suutelemaan hänen huuliaan.
Mutta tämä oli ehdottomasti jotakin, joka kuului heidän entiseen elämäänsä.
Ja se särki hänen sydämensä.
"... Quim..?"

Quim jähmettyi puolitiehen, huulet niskaa melkein hipoen, hengitys sen ihoa vasten puhaltaen.
Aivan. Cat oli valinnut toisen miehen. Rakastellut Dylanin kanssa. Ja Dylan oli ollut hyvä.
Mies nielaisi kipeästi. Tunteiden ristiriita oli repiä hänet rikki. Samaan aikaan hän kaipasi vaimonsa kosketusta niin, että teki kipeää ja olo oli käydä tukalaksi – ja ajatus Catista ja 'Dylanista' yhdessä oli sumentaa hänen järkensä mustasukkaisuudesta.
Sormenpäät hipoivat naisen vatsaa epätietoisina. Nenänpää painui niskaa vasten, kun mies nojasi otsansa naisen takaraivoon.

Ehkä Quim näki unta, ja käyttäytyi siksi näin. Sehän oli mahdollista, eikö ollutkin? Kyllähän ihmiset kävelivätkin unissaan...
Voi luoja, olisiko hän hyväksikäyttäjä, jos antaisi tilanteen edetä? Jos nauttisi vielä ihan pienen hetken siitä, että hengitys niskalla tuntui niin hyvältä, että olisi tehnyt mieli itkeä?
Jos se olikin hän itse, joka näki unta.
Melkein uskaltamatta hengittää hän kosketti vatsaansa sipaissutta kättä.

Voi hyvä luoja, miten hän pystyisi tähän? Hänen kehonsa huusi niin, että hän ei ollut kuulla omia ajatuksiaan.
Cat oli edelleen hänen vaimonsa, eikö ollutkin? Heillä oli yön tuoma hetki olla vain toistensa. Eikö hän voisi unohtaa pieneksi hetkeksi?
Tuoksu oli niin tuttu ja niin viettelevä, ettei Joaquim tiennyt, miten päin olisi sietänyt olla. Iho niin lämmin ja pehmeä. Miehen käsi ujuttautui yöpaidan alle voidakseen hyväillä vatsan ihoa, hivuttautua ylemmäs. Quim puristi silmänsä kiinni, kun huokasi naisen niskaa vasten.

Oli varmasti väärin, että hänen kehonsa vastasi kosketukseen samalla tavalla kuin aina, kun he olivat olleet pitkään erossa toisistaan. Ellei jopa vielä kaipaavammin, niin kipeästi, että tunne oli jo melkein fyysinen. Catriona ei voinut sille mitään, niin kuin ei myöskään muistoille siitä, kuinka he olivat edellisellä lomallaan varastaneet hetkiä toistensa seurassa.
Hän sulki silmänsä ja veti syvään henkeä, mutta samaan aikaan ylemmäs vaeltava käsi sai hänet henkäisemään, melkein voihkaisemaan hiljaa.

Joaquim hengitti raskaasti vaimonsa ihoa vasten, kun rutisti tätä rintaansa.
Voi taivas, miten hän kaipasi ja halusi vaimoaan. Hän ei ollut koskaan kukoistanut etäsuhteissa, sillä kaipasi fyysistä läheisyyttä kipeästi. Arkisia hetkiä yhdessä, viattomia kosketuksia – ja tätä, miten hän kaipasikaan tätä, kun he olivat erossa.
Hän työnsi ankarasti mielestään sen, ettei Cat odottanut häntä.
Kädet hyväilivät naisen rintoja paidan alla, huulet kävivät hamuamaan niskaa ja hartiaa.

Ehkä Quim ei tosiaan tiennyt, mitä teki, tai sitten tämä ei ehkä juuri unesta herättyään muistanut, mitä Catriona oli tehnyt. Kuinka vihainen mies olisi, kun tajuaisi, mitä oli tapahtunut? Tai mitä voisi tapahtua?
Nyt hän todella voihkaisi, vaikka yrittikin tukahduttaa äänen kääntämällä päätään. He olivat kotona, täällä oli muitakin häiriintymässä kuin kissoja. Sitä paitsi liian kova ääni tai äkkinäinen liikahdus saattaisi tuhota hetken, särkeä sen olemattomiin, ja sitten he olisivat taas menettäneet yhteytensä.
"Quim…" hän kuiskasi hiljaa, tuskin kuuluvasti.

Quim halasi Catia tiukemmin, hautasi kasvonsa naisen hiuksiin. Hän ei halunnut ajatella.
Hitto vie, hän ei halunnut pysähtyä tai ajatella.
Hän halusi vaimonsa, hän halusi helpotusta jäytävään tuskaan ja kasvavaan tukaluuteen.
Mies ei vastannut, mutta sen sijaan veti t-paitaa toisella kädellä Catin pään yli.

Catriona alkoi olla melko vakuuttunut siitä, ettei Quim ollut unessa. Tai jos oli, miehellä oli suorastaan hämmästyttävä koordinaatiokyky.
Hänen ihoaan kihelmöi, melkein kuumotti kosketuksen jäljiltä.
Ehkä he voisivat vielä saada asiat korjattua. Hassua, kuinka se oli niin paljon helpompi uskoa täällä kuin kotona. Melkein kuin he olisivat palanneet ajassa taaksepäin, takaisin kesään.
Hän ojensi avuliaasti käsiään ja kiemursi sitten ympäri miehensä sylissä, niin että he kohtasivat kasvokkain.

Joaquim hautasi kasvonsa Catin kaulataipeeseen, rutistaen naisen itseään vasten.
Hän pelkäsi vaimonsa katseen kohtaamista. Ehkä se palauttaisi mieleen kaikki ne syyt, miksi hän oli välttänyt tekemästä näin viikkoja – vai oliko siitä jo useampi kuukausi?
Ei, hän ei halunnut ajatella. Kädet vaelsivat paljaalle selälle, kun huulet hamusivat kaulaa ja hipaisivat sitä hampailla.

Catriona pelkäsi, mitä näkisi, jos kohtaisi tummien silmien katseen. Olisivatko ne täynnä tuskaa, tai ehkä jonkinlaista inhoa? Saisiko katseiden kohtaaminen Quimin muistamaan, kuinka kammottava olento hän oli, ja kuinka väärin hän oli tehnyt?
Mutta hän rakasti ja kaipasi miestään niin valtavasti, että saattaisi kuolla, jos Joaquim nyt työntäisi hänet pois.
Hän ei ollut edes varma siitä, oliko vain dramaattinen.
Hän huokaisi uudelleen ja kietoi jalkojaan kevyesti Joaquimin ympärille.

Joaquim nosti Catia ylemmäs niin, että saattoi suudella naisen kaulaa, sitten solisluuta ja valua alemmas. Kädet vaelsivat selän ja kylkien paljaalla iholla, huulet hamusivat kaivaten rintojen pehmeää ihoa.
Hän saattaisi kuolla tähän tunteeseen. Miten tukala hänen olonsa oli – jos hän olisi voinut ajatella selkeämmin, ehkä hän olisi todennut sopimattomaksi olla sellaisessa tilassa poikansa huoneessa.
Hampaat hipaisivat ihoa, kuin se olisi voinut helpottaa hänen kaipaustaan.

Catriona oli jo onnistunut unohtamaan, etteivät he olleet kotona - tai tarkemmin sanottuna, hän oli ehtinyt jo unohtaa koko ympäröivän maailman. Hänen ajatuksiinsa mahtui vain se, kuinka uskomattoman hyvältä ja lohdulliselta kosketus tuntui.
Hän oli kaivannut sitä enemmän kuin oli edes ymmärtänyt.
Oli vaikea tukahduttaa voihkaisu, jonka hampaiden kosketus herätti. Catrionan kädet kietoutuivat Joaquimin niskalle ja alkoivat houkutella tätä siirtymään hänen ylleen.

Joaquim vastasi vaistomaisesti, veti Catia lähemmäs ja kohottautui naisen ylle. Hän hamusi paljasta ihoa huulillaan, melkein epätoivoisena nälässään. Kädet vaelsivat kyljillä, valuivat nykimään naisen alushousuja pois jalasta.
Älä ajattele. Kaikki on hyvin.
Käsi valui koskettamaan naisen jalkojen väliin. Hän halusi lähemmäs. Hän halusi lähemmäs nyt heti tai voisi kuolla. Siltä se ainakin tuntui.

Koko ajan Catrionan mielessä pyöri hiljainen, tuskin huomattavissa oleva nauha, joka hoki uudelleen ja uudelleen: ole kiltti, älä anna hänen lopettaa, ole kiltti, älä anna hänen lopettaa... Eikä hän ollut edes varma, keneltä sitä aneli. Hän uskotteli itselleen, että jos kaikki menisi hyvin, he voisivat vielä saada asiansa selvitettyä. Hän ei menettäisi miestään.
Kaikki voisi olla niin kuin ennen.
Hän kohotti avuliaasti lantiotaan ja potkaisi kärsimättömästi jalallaan, kun alushousut olivat jäädä kiinni nilkan ympärille.
Hän tukahdutti voihkaisun miehensä hartiaan.

Hän ei voinut enää unohtaa.
Otit toisen miehen sisääsi.
Dylanin. Ja mies oli ollut hyvä. Quimin syke kiihtyi, kun kysymykset ja kuvat tulvivat hänen mieleensä. Oliko Dylan tehnyt näin? Oliko mies ollut parempi kuin hän? Halusiko Cat kokea sen uudelleen? Oliko nainen voihkinut nautinnosta toisen miehen kosketukselle?
Hitaasti Quim veti sormensa takaisin ja laskeutui selälleen vaimonsa viereen, tuijottaen kattoa.

Yhtäkkiä Quimin kosketus oli poissa. Quim oli poissa.
Catriona räpäytti silmiään melkein hämmentyneenä, tunsi, kuinka kuvottava tyhjyys kouraisi vatsaa.
"Quim?"
Hän kohottautui istumaan ja kääntyi niin, että saattoi erottaa miehensä hahmon hämärässä huoneessa. Melkein peläten kohdata tämän katseen.
"Rakas, mitä tapahtui?"

Mitä tapahtui? Kamalat mielikuvat ottivat vallan, ja Quimin tukalalta tuntunut nälkä oli poissa kuin pidätelty aivastus. Mies piti katseensa katossa ja tunsi raastavaa, ristiriitaista tuskaa.
"En vain...", hän sanoi lopulta hiljaa, ääni karheana.
"En voinut olla ajattelematta, oliko hän..."

Tuttu, kipeä, melkein piikikäs tunne levisi Catrionan vatsaan - aivan kuin hän olisi nielaissut siilin, joka nyt kiemursi ja raapi hänen vatsaansa piikeillään.
Mielikuva oli niin kuvottava, että se oli saada hänet voimaan pahoin.
Se, mitä heidän välillään oli ollut, tuntui kadonneen, ja tilalle oli tullut kammottava tyhjyys.
"M-minä luulin, että sinä halusit..."

Jokin vihloi syvällä miehen vatsassa. Hän yritti ajaa kuvat pois mielestään, mutta ne luikertelivat takaisin kuin myrkky.
"Minä halusin", mies vastasi hiljaa ja nosti kädet hankaamaan kasvojaan.
"Minä haluan. En vain... En voi lakata ajattelemasta sitä enkä pysty..."

Catriona oli satuttanut miestään näin pahasti.
Hän olisi halunnut kääntää katseensa pois, paeta tekonsa seurauksia. Hän oli tehnyt niin usein sen jälkeen, kun oli tehnyt jotakin typerää, mutta nyt hänen olisi toimittava toisin.
"Olen niin pahoillani", hän vetosi hiljaa, epäröi hetken ja ojensi sitten kätensä silittämään Joaquimin hopean värjäämiä hiuksia.

Kosketus hiuksilla sai Joaquimin painamaan silmänsä kiinni ja lähetti kipeän kaipauksen aallon läpi hänen kehonsa. Siitä oli niin valtavan kauan, niin tuskallisen, kammottavan kauan.
"Tiedän", mies sanoi karheasti. Cat oli pahoillaan. Se oli ilmiselvää, ja hän tiesi, ettei nainen ollut tehnyt mitä teki ajatellen tai haluten hänelle pahaa. Hänkin tiesi, miten yksinäisyys ja kaipaus saattoi ajaa hulluksi, miten helppo voisi olla lipsahtaa.
Silti ajatus Dylanista ja siitä, kuinka hyvää seksi oli ollut toisen miehen kanssa, leikkasi heidän väliinsä.
Joaquim veti vaimoaan lähemmäs niin, että saattoi haudata kasvonsa naisen syliin ja kiertää käsivartensa tämän vyötärölle.

Jos hän olisi ollut parempi vaimo, Joaquim ei joutuisi nyt kärsimään. Ei, jos hän olisi ollut parempi ihminen, tämä ei olisi joutunut kärsimään. Mutta hän oli itsekäs olento, joka teki virheen toisensa jälkeen, ja satutti ihmisiä ympärillään.
Catriona tiesi, ettei hänellä ollut oikeutta kyyneliin, mutta siitä huolimatta ne valuivat itsepintaisesti poskille. Hän ei halunnut itkeä, sillä tiesi, että sekin saisi Joaquimin olon kamalaksi - ja hänen kiltti, kultainen miesparkansa päätyisi vielä lohduttamaan uskotonta vaimoaan.
Joaquimin haudatessa kasvot hänen syliinsä Catriona käpertyi suojelevasti tämän ympärille, hopeisia hiuksia edelleen silittäen.

Joaquim hengitti syvään vaimonsa tuttua tuoksua, painaen kasvojaan naisen syliin. Sama tuoksu olisi toisessa hetkessä saanut hänet sekaisin halusta, janoamaan vaimonsa makua ja kosketuksen aikaansaamaa nautinnon ääntä.
Nyt mies ei voinut kuin rutistaa Catin vyötäröä tiukasti ja silittää sormenpäillään paljasta selkää, seurata selkärangan linjaa.
Cat ei ollut muuttunut. Mikään ei estäisi heitä jatkamasta fyysistä suhdettaan, kuten ennenkin. Yksi virhe ei määritellyt Catia ihmisenä.
Miksei hän voinut vain työntää Dylania pois mielestään?

Heidän maailmansa oli särkynyt.
Catriona oli yhtäkkiä hyvin tietoinen ympäröivistä äänistä, siitä, kuinka sade hakkasi vasten ikkunaa ja ilmastointilaite hurisi hiljaa, mutta päättäväisesti. Hissi taisi kolista jossain päin taloa.
Siilin piikit painuivat kipeämmin hänen vatsaansa vasten.
"Kerro, mitä minä voisin tehdä", hän pyysi, ääni käheänä.
"Ole kiltti ja kerro, miten voin korjata tämän..."

Joaquim ei halunnut nostaa päätään. Pimeys ja tuttu tuoksu loivat lohdullisen kuplan, jossa ajalla tai paikalla ei ollut väliä.
"Haluan sinua", hän vastasi käheästi, "haluan niin, että sattuu. Siitä on niin kauan, kun..." Hän painoi suudelman naisen reidelle.
"Mitä sinä tekisit? Jos tilanne olisi toisinpäin ja minä olisin ollut toisen naisen kanssa? Miten minä voisin korjata tämän?"

Reidelle painettu suudelma sai Catrionan värähtämään. Tuntui, kuin hän olisi menettänyt kehonsa hallinnan, se käyttäytyi miten tahtoi samaan aikaan kun hänen mielensä kärsi. Tai ehkä sekin oli vain osa hänen rangaistustaan, hirvittävä kaipaus, joka sai hänen olonsa syylliseksi.
"Kaksi kuukautta", hän totesi hiljaa. Hieman yli kaksi kuukautta.
"Sinä et koskaan tekisi niin."

Oliko edellinen kerta todella ollut Tiarnanin häiden jälkeen Skotlannissa? Kun hän oli saanut puhelun kesken ja Cat oli itkenyt. Se tuntui kuuluvan toiseen elämään.
Se oli kamalan pitkä aika. Tuskallisen pitkä aika odottaa ja olla erossa vaimostaan, kun kaipasi läheisyyttä niin kuin hän.
"Jos olisin tehnyt. Mikä saisi sinut unohtamaan? Miten sinä voisit olla ajattelematta, miltä se oli tuntunut, mitä tapahtui, oliko se parempaa kuin..."

"Et sinä tekisi sellaista", Catriona intti uudelleen, vaikka tiesikin, että se tuskin oli vastaus, jota Joaquim toivoi. Hänen kiltti, rakas, kultainen Joaquiminsa.
Kuinka hän oli saattanut olla niin kammottavan typerä, että oli mennyt pettämään miestään? Hän olisi halunnut vedota siihen, ettei ollut ollut selvinpäin, että tuskin muisti tarkalleen tilannetta, mutta se olisi tuntunut vastuun pakoilemiselta.
Hän oli tehnyt väärin, kammottavalla tavalla väärin, ja ansaitsi tuntea olonsa kamalaksi.
"En tiedä. Minä... joskus mietin sitä jopa Giannasta. Oliko teillä parempaa... Minä tiedän, ettei se ole sama asia, ei ollenkaan sama asia, enkä tarkoita sitä, en vain tiedä, kuinka sellaiset ajatukset voi korjata..."

Ei, hän ei tekisi niin. Ainakin Joaquim halusi uskoa niin. Tähän saakka hän oli pystynyt pitämään kiinni valoistaan vaikeinakin hetkinä.
Joaquim hengitti vaimonsa ihoa vasten ja halasi Catia tiukemmin.
"En minäkään. Toivoisin, että tietäisin", hän huokasi tuskaisena.
"Kaipaan sinua. Haluan sinua niin, että tekee kipeää."

Millainen vaimo satutti miestään näin?
Catriona käpertyi hetkeksi Joaquimin ylle hengittääkseen tämän tuoksua, joka tavallisesti lohdutti häntä. Nyt se sai olon tuntumaan vain pahemmalta, syyllisemmältä.
Miten hän oli saattanut?
"Enkö... enkö minä voisi tehdä edes sinun olosi hyväksi? Vaikka... vaikka emme voisikaan..."

Ajatuskin vihlaisi kuumana ja kipeänä. Hän halusi vaimoaan niin kamalasti. Kaipaus oli patoutunut tukahduttavana hänen suoniinsa.
Mutta oliko hänellä oikeutta suostua tarjoukseen? Olisiko se itsekästä?
Sillä hetkellä Quimin oli vain vaikeaa ajatella. Hän kohotti päätään voidakseen kohdata vaimonsa katseen öisessä hämärässä ja painoi suudelman naisen huulille.

Juuri nyt Catriona toivoi, että olisi ollut yhtä järjestelmällinen kuin sisarensa. Hän oli varma, että Della olisi laatinut hetkessä taulukon askelista, jotka heidän olisi otettava, jotta heidän parisuhteensa olisi taas entisellään. Della oli aina ollut heistä se älykkäämpi. Kaikin tavoin parempi.
Hän oli ollut se itsekäs.
Kaipaus vihlaisi syvältä vatsanpohjasta, kun hän vastasi suudelmaan ja antoi sormiensa kietoutua hieman paremmin hopeisten hiusten ympärille.

Joaquim hamusi vaimonsa huulia, kun kohottautui ylemmäs ja kääntyi hitaasti selälleen, nostaen Catin päälleen. Hän antoi käsiensä vaeltaa naisen paljaalla iholla ja tunsi tutun polttelun heräävän sisällään. Huulet siirtyivät naisen kaulalle, kun Quim kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan.
Itsekäs mies.
Mutta hän kaipasi vaimonsa kosketusta niin kovin kipeästi.

Catriona oli aina nauttinut siitä, että sai tuottaa miehelleen mielihyvää - se oli niitä harvoja asioita, joissa hän ei ollut itsekäs, ei ainakaan aivan koko aikaa. Nyt hänen ajatuksissaan oli tosin melkein epätoivoinen sävy, joka vakuutti, että ehkä tämä olisi askel kohti parantumista. Että ehkä se voisi auttaa Quimia unohtamaan sen, että hän oli ollut jonkun toisen kanssa. Muistot korvautuisivat uusilla?
Hän hätisti oman kaipauksensa syrjempään ja kohottautui polviensa varaan, niin että saattoi ujuttaa kätensä alas Joaquimin vatsaa samalla kun käänsi päätään houkutellakseen tätä kunnon suudelmaan.

Koko keho värähti, kun Catin käsi vaelsi alemmas. Ehkä hänen olisi pitänyt hävetä sitä, miten ilmiselvästi kaipasi vaimonsa kosketusta – tai sitä, että kaipasi sitä poikansa huoneessa.
Mutta yössä ajalla tai paikalla ei tuntunut olevan merkitystä.
Hän hamusi kaivaten suudelmaa naisen huulilta ja antoi käsiensä vaeltaa naisen kyljillä ja reisillä, sivellä ihoa hellin sormin.

Olisikohan katolilainen jumala hyväksynyt rukouksen siitä, että kaikki menisi hyvin? Vaikka oli toki hölmö ajatella niin, kai he kaikki palvoivat periaatteessa samaa entiteettiä, vain yksityiskohdat erosivat. Ehkä hän voisi kysyä asiasta myöhemmin katolilaisilta tutuiltaan.
Hölmö ajatus.
Mutta ole silti kiltti ja anna tämän onnistua, älä anna hänen paeta luotani.
Hän antoi huultensa valua hitaasti miehensä kaulalle samalla kun antoi kätensä kosketuksen muuttua päämäärätietoisemmaksi.

Joaquim tukahdutti käheän, matalan voihkaisun Catin hiuksiin.
Hänen kehonsa janosi lisää. Hetkeksi hän saattoi unohtaa ajatuksensa, sekä menneet viikot että itsesyytökset, ja keskittyä vain kasvaviin mielihyvän väreisiin. Mies antoi päänsä kallistua taakse ja vajota takaisin tyynyyn. Kädet vaelsivat naisen keholla, piirsivät sen kirkkaana hänen mieleensä suljetuista silmistä huolimatta.

Miksi? Miksi hän ei ollut voinut vain odottaa? Miksi hänen oli täytynyt jälleen kerran valita typerä, itsekäs vaihtoehto?
Jos Catriona oikein yritti, hän saattoi melkein kuvitella, että tämä oli vain jatkoa heidän edelliselle matkalleen. He eivät olleet koskaan matkustaneet kotiin, Quimin ei ollut koskaan tarvinnut lähteä pitkälle työmatkalleen, eikä hän ollut koskaan sortunut hirvittävään itsekyyteen...
Hän näykkäsi kevyesti miehensä hartiaa ennen kuin lähti valumaan suudelmin alemmas, alemmas.
Ole kiltti, anna minun hyvittää se kaikki.

Kun Cat lähti valumaan alemmas, Joaquim voihkaisi uudelleen, melkein epätoivoisena omasta reaktiostaan naisen kosketukseen. Se oli sumentaa hänen tajuntansa.
Miten hän oli kaivannut sitä. Miten hyvältä se tuntui.
Mies painoi toisen nyrkin suulleen estääkseen itseään herättämästä koko asuntoa ja antoi toisen laskeutua silittämään Catin hiuksia hellästi. Jos häntä ei ollut tuomittu jo kadotukseen, ehkä tällainen itsekkyys lähettäisi hänet sinne viimeistään. Mutta voi taivas, edes Paavin ilmestyminen ei olisi voinut antaa hänelle voimaa pyytää naista lopettamaan.

Quim ei hätistänyt häntä kauemmas.
Pelkästään sen ajatteleminen sai Catrionan vatsan kipristymään varovaisesta ilosta, samalla kun hiuksille laskeutuva kosketus lähetti kylmät väreet juoksemaan alas hänen selkäänsä. Jos tämä olisi ollut heidän vanha elämänsä, hän olisi saattanut joutua kipuamaan nopeasti takaisin jotta he olisivat voineet olla lähekkäin.
Mutta nyt oli kyse vain ja ainoastaan Joaquimista, hänen kiltistä, rakkaasta miehestään, jonka kaipausta toivoi voivansa hellittää.

Jonain toisena hetkenä hän olisi luultavasti hävennyt sitä, miten ilmiselvästi kaipasi kosketusta – ja miten nopeasti se ajoi hänet huippuunsa. Kuin minkäkin teini-ikäisen, vaikka hän oli jo vanha mies.
Hetken Dylania ei ollut olemassa.
Hetken hän ei ollut itsekään olemassa, sillä saattoi keskittyä vain siihen, miten epätodellisen hyvältä Catin kosketus tuntui. Vaati hänen kaiken itsehillintänsä pitää kosketus hiuksilla vain kevyenä silityksenä, kun hän tunsi järkensä lipsuvan käsistä.
Quim hengitti raskaasti ja raotti silmiään, tuijottaen hetken keinahtelevaa kattoa, ennen kuin kurotti alas ja veti Catin takaisin kainaloonsa, rutistaen naisen tiukasti rintaansa vasten.
"Kiitos", hän sanoi tukahtuneesti, ääni melkein särähtäen, haudaten kasvonsa villeihin hiuksiin.

Quim ei ollut ajanut häntä pois.
Catriona tunsi olonsa hieman hengästyneeksi, ajatuksensa hieman liian keveiksi miellyttävällä, euforisella tavalla. Tavalla, joka antoi hänen hetkeksi unohtaa, että he tosiaan olivat matkustaneet välissä kotiin, että niin paljon oli ehtinyt tapahtua.
Hän hautasi kasvonsa miehensä hartiaa vasten ja hengitti syvään.
"Helpottiko..?"

Niinkin voisi sanoa.
Joaquim rutisti Catia tiukemmin, piti kasvonsa haudattuina naisen hiuksiin. Kipeä, levoton, melkein turhautunut kaipaus oli edes hetkeksi poissa. Se jätti jälkeensä kevyen, helpon raukeuden.
Se kestäisi ainakin siihen saakka, kun Dylan luikertelisi takaisin hänen mieleensä.
"Kiitos", hän kuiskasi uudelleen, melkein epätoivoisena.

Catriona hipaisi miehensä kaulataivetta huulillaan. Se, että hän oli voinut tehdä edes jotakin, edes naurettavan pienen asian tämän hyväksi, teki hänenkin olostaan hieman helpomman.
Vaikka syyllisyys odottikin aivan kulman takana. Eikö ollut itse asiassa aivan hirveän itsekästä edes kuvitella, että pieni palvelus voisi hyvittää murto-osaakaan siitä, mitä hän oli tehnyt?
"Sinun pitäisi nukkua, rakas", hän muistutti hiljaa.
"On vielä pimeää."

Vielä oli pimeää. Joaquim hengitti syvään vaimonsa tuoksua ja valui alemmas niin, että saattoi painaa suudelman naisen kaulalle, sitten solisluulle ja alemmas, hamuamaan pehmeää, herkkää ihoa huulillaan. Hän rutisti vaimoaan ahdistuneena, haudaten kasvonsa naista vasten.
"En kestä sitä", hän sanoi tukahtuneesti, sivellen naisen kehoa käsillään. Ehkä se teki hänestä kamalan miehen. Epäkelvon modernin feminismin standardeilla.
"En kestä ajatella, että joku muu saa koskettaa sinua näin. Rakastan sinua niin paljon."

Huulten kosketus sai Catrionan silmät painumaan kiinni ja väristyksen juoksemaan hänen ihollaan.
Hänkin oli kaivannut heidän yhteisiä hetkiään. Se oli ollut ajaa hänet hulluksi, ehkä oli ajanutkin, sillä ei kai hän muutoin olisi tehnyt mitään niin typerää.
Eikö niin?
Joaquimin sanat saivat palan nousemaan hänen kurkkuunsa.
"Minäkin rakastan sinua. Eikä... eikä niin enää käy..."

Joaquim piti kasvonsa vasten vaimonsa rintakehää, hamusi ihoa melkein haikeana, rutisti naista melkein epätoivoisena. Hän ei halunnut ajatella Dylania. Hän ei halunnut pohtia jatkuvalla toistolla, miltä se oli tuntunut toisen miehen kanssa. Oliko Cat ajanut Dylanin hulluksi? Oliko nainen valunut alas toisen miehen rintaa suudelmin?
Lopeta.
"En kestä sitä", hän kuiskasi ääni särähtäen. Toinen käsi valui alas naisen reidelle ja hiipi sitä ylös.

Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen Quimin?
Kyyneleet polttelivat taas suljettujen luomien takana, mutta Catriona teki parhaansa taistellakseen niitä vastaan.
"Rakas, ei sinun tarvitse kestää..." hän kuiskasi hiljaa. Hän ei voisi viedä pois muistoja tai mielikuvia, mutta hän toivoi, että ne haalistuisivat ajan myötä.
Jättäisivät heidän avioliittonsa rauhaan.
Kosketus reidellä sai hänet hengittämään nopeammin.
"Rakastan sinua niin valtavasti."

Ehkä jos hän olisi parempi aviomies ja parempi rakastaja, Catin ei tarvitsisi hakea nautintoa toiselta mieheltä.
Joaquim hamusi naisen ihoa ja antoi kätensä hiipiä ylemmäs. Catin kosketuksen muisto viipyi hänen ihollaan, ja hyvä aviomies varmasti palauttaisi palveluksen.
Käsi nousi koskettamaan hellästi, kun toinen rutisti naista tiukemmin.
Oliko Dylan...?
Lopeta.

Catriona hengähti terävästi Joaquimin hartiaa vasten ja köyristi hieman selkäänsä. Hän ei luottanut itseensä tai kehoonsa, ei sen jälkeen, kuinka helposti se oli lähtenyt mukaan aiemmin.
"Rakas..." hän vetosi käheästi, ja veti henkeä kootakseen ajatuksiaan.
"E-ei sinun ole pakko..."
Hän ei saisi olla itsekäs.

Joaquim painoi kasvojaan naisen rintakehään. Käsi silitti köyristyvää selkää, toinen jatkoi hellävaraista hyväilyä.
"Haluan riittää sinulle", mies vastasi tukahtuneesti ja hieraisi nenänpäätään pehmeään ihoon, painaen sille sitten suudelmien sarjan. Hän halusi olla aviomies, jota vaimo voisi odottaa yksinäisyydessäkin.
Hän ei halunnut miettiä tuskaisena, mitä Cat oli tehnyt Dylanin kanssa. Mitä Dylan oli tehnyt hänen vaimolleen.

Catriona keskittyi hengittämään hitaasti ja rauhallisesti, peläten, että saattaisi menettää kehonsa hallinnan. Eivätkä he olleet nyt kotona, missä kukaan muu kuin kissat eivät olleet häiriintymässä.
Joaquimin sanat saivat tukahdutetut kyyneleet valahtamaan poskille.
"Sinä riität minulle... Rakas... Minä olen niin pahoillani..."

Hän saattoi kuulla kyyneleet.
Hetken mies empi jatkaako – hänen koko kompassinsa tuntui olevan sekaisin. Oliko Cat pahoilla mielin? Vai halusiko nainen vielä? Joaquim kohotti päätään Catin rinnasta ja halasi naista lujemmin, painaen suudelman kaulalle, toisen poskelle.
"Minä tiedän", mies vastasi käheästi, yrittäen estää omaa ääntään särkymästä. Käsi pysähtyi epätietoisena ja nousi naisen vatsalle.
"En vain... En kestä ajatella sitä. Mutta en voi olla ajattelematta sitä."

Kun kyyneleet pääsivät kerran pakenemaan, ne tuntuivat herättävän itkun jostakin syvältä rintakehästä, niin että Catriona melkein tärisi yrittäessään olla uikuttamatta ääneen.
Hän ei halunnut, että Joaquim tuntisi itsensä riittämättömäksi. Ei halunnut, että mies joutuisi kärsimään hänen typeryydestään. Ja silti niin oli käynyt.
"Sinä olet minulle rakkainta tässä maailmassa."

Joaquim tunsi sydämensä vihlovan Catin itkusta. Hän kohottautui ylemmäs ja kiersi molemmat käsivartensa paremmin naisen ympärille, silittäen villejä hiuksia varovasti.
"Minä rakastan sinua", hän vastasi onnettomana, halaten naista tiukemmin. Totta kai rakasti. Rakasti valtavasti. Ehkä tämä kaikki tuntui siksi niin mahdottoman kipeältä.

Ryhdistäydy. Ryhdistäydy. Ryhdistäydy.
Mutta Catriona ei kyennyt ryhdistäytymään, puolittain tukahdutetut nyyhkäykset saivat koko hänen kehonsa jännittymään.
"Ei sinun tarvitse lohduttaa", hän yritti vakuutta.
"Minä en ole ansainnut sitä. Minusta vain... olen niin hirveän pahoillani."

"Minä tiedän, Cat", Joaquim vetosi silittäen vaimonsa hiuksia. Hän voisi torjua Catin, huutaa, kiukutella kuin lapsi, kääntää selkänsä tai palata töihin.
Hän voisi syyttää naista lisää, syyllistää ja heittää julmia kommentteja – mutta hän halusi heidän avioliittonsa kestävän. Ja se tarkoitti sitä, että hänen pitäisi olla vaimonsa tukena, ei lyömässä tätä alas. Hän voisi olla vihainen, mutta ei kiistää rakkauttaan.
"Minä tiedän, että olet pahoillasi. Ja sinä ansaitset aina lohtuni."

Joaquimin sanat eivät ainakaan helpottaneet itkua. Hänen uskomattoman rakas, kultainen miehensä, joka ei ansainnut tätä kaikkea.
"Minä haluan korjata tämän", Catriona vetosi nikotellen.
"Haluan korjata meidät."
Hän piilotti kasvonsa paremmin miehen hartiaa vasten, tukahdutti siihen nyyhkäykset.
"P-pitäisikö meidän käydä puhumassa asiasta?"

"Puhumassa? Tarkoitatko terapeuttia?" Quim kysyi kohottaen kulmiaan.
"Se on hyvä ajatus. Terapia ylipäätään. Mutta ehkä voisimme kokeilla puhua ensiksi ihan vain toisillemmekin?" hän ehdotti silittäen Catin selkää. Nyt kun he olivat tässä yhdessä, odottamassa auringon nousemista ja päivän alkamista.
"Ja Cat, kaikki tulee olemaan hyvin. Tarvitsen vain aikaa." Jotta hän ei jäisi kuvittelemaan Dylania kietoutuneena hänen vaimoonsa, nihkeitä, intohimoisia kehoja- Lopeta.

Catrionasta alkoi tuntua siltä, että hän oli hukkumassa kyyneliinsä, ja että ne eivät tyrehtyisi ikinä, jatkaisivat vain valumistaan.
Lakkaa nostamasta itseäsi esille. Tässä on kyse Joaquimista, ei sinusta.
Ja siitä huolimatta hän nyyhkäisi ääneen:
"Minä en pysty nukkumaan. En pystynyt nukkumaan, kun olit poissa, enkä..."
Hän pudisti päätään ja nipisti itseään käsivarresta. Lopeta, tässä ei ole kyse sinusta.
"Anteeksi."

Se kuulosti huolestuttavalta. Joaquim kurtisti kulmiaan ja silitti vaimonsa selkää.
"Olet kai käynyt lääkärillä siitä?" hän kysyi. Se kuulosti kauhistuttavan pitkältä unettomuudelta. Ei kai ihme, jos nainen olisi ahdistunut eikä ajatellut järkevästi.
"Onko jotain, mitä minä voisin tehdä?"

"Monta kertaa", Catriona vastasi ja hieraisi kasvojaan Joaquimin hartiaa vasten.
"Minulla on ollut unettomuutta ihan koko ikäni, jouduin lapsena unikouluunkin. Reputin muuten senkin. Olen tainnut itse asiassa reputtaa joka ikisen koulun, jota olen käynyt..."
Hän naurahti tukkoisesti ja halasi itsensä tiukasti miehensä rintaa vasten.
"Luulen, että tämä on itse asiassa se ongelma. Minä, minä, minä. Olen kamalan itsekäs ihminen. Puhun nytkin vain itsestäni."
Hänen äänensä oli itkusta tukkoinen.

"Etkä ole", Joaquim vetosi neuvottomana.
"Sinun on paha olla, Cat. Ei se ole mikään syy olla niin ankara itsellesi tai ajatella ja puhua itsestäsi niin rumasti." Hän halusi kuulla vaimonsa tunteista ja ajatuksista, silloinkin kun oli vihainen ja turhautunut.
"Onko mitään, mitä minä voisin tehdä? Auttaakseni sinua nukkumaan ja voimaan paremmin?"

"On. Mutta se ei ole mikään syy kävellä muiden tunteiden yli", Catriona huomautti hiljaa, tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä.
"Sinuun sattuu. Ja minä haluan tehdä kaikkeni, jotta niin ei olisi. Haluan, että voit puhua minulle."
Hän halusi olla Joaquimin tukena, niin kuin tämä oli aina hänen tukenaan.
"Se vain tulee ja menee."

Joaquim tunsi olonsa avuttomaksi.
Mitä hän voisi tehdä? Ainakin päästää irti kaunastaan ja kamalista, mustasukkaisuutta ruokkivista ajatuksista, jotka eivät auttaneet heitä kumpaakaan.
Hyvä aviomies olisi vaimonsa tukena.
"Jos on mitään, mitä voin tehdä, kerrothan minulle?"

Catriona kurtisti kulmiaan.
"Sinun ei pitäisi joutua miettimään sitä", hän huomautti hiljaa, vihaisena itselleen.
"Sinuunkin sattuu hirveästi."
Vain sen takia, että hän oli ollut itsekäs typerys.
"Sinun pitäisi saada olla minulle vihainen."

"En halua olla vihainen", Joaquim vastasi. Se oli uuvuttavaa, tuhoisaa eikä hyödyttänyt ketään tai mitään. Eikö hän ollut yrittänyt sitä jo useamman viikon?
"Joten, etkö kertoisi minulle, jos on mitään, mitä voin tehdä helpottaakseni oloasi?"

"Se ei tunnut oikealta", Catriona vetosi.
Hän oli tehnyt väärin, hänen kuului kärsiä, ei kerätä säälipisteitä kertomalla unettomuudestaan tai joutumalla sairaalaan.
Vastenmielinen olento.
"Olen vain niin onnellinen, että voit taas halata minua."

Joaquimin kulmat painuivat asteen.
"Cat, älä pyydä minua anelemaan", hän vetosi ahdistuneena. Hän ei ollut vihainen, ei ainakaan halunnut olla ja yritti hyvin kovasti olla olematta. Hän voisi oppia elämään sen kanssa, että hänen vaimonsa oli rakastellut toisen miehen kanssa. Ja sen kanssa, että hänet tempaistiin töistä kotiin, koska hänen vaimonsa oli ottanut vahingossa vaarallisen yliannostuksen.
Mutta hän ei ollut yli tapahtuneesta tarpeeksi voidaakseen pyytää yhä uudelleen, että hänen vaimonsa puhuisi ongelmistaan.

Catriona räpäytti silmiään.
"En minä... Anteeksi."
Ehkä hän teki juuri niin. Sekin oli jotakin sellaista, mitä hänen kaltaisensa itsekkäät ihmiset tekivät. Itsekkäät ihmiset, jotka satuttivat kaikkia ympärillään.
Hän piilotti kasvonsa Joaquimin hartiaa vasten.
"Minä en tiedä", hän myönsi hiljaa.
"En itsekään tiedä, miksi teen niin hirvittävän typeriä asioita."

"Luulen, että sinulle tekee hyvää päästä terapiaan", Joaquim totesi silitellen naisen selkää. Ehdottoman hyvää. Hän toivoi, että olisi ollut parempi kuuntelija ja parempi aviomies.
Ehkä psykologi osaisi auttaa.
Hento kolahdus olohuoneen puolelta tai ehkä isän kuudes aisti sai Joaquimin tempaisemaan peiton heidän päälleen sillä samalla hetkellä, kun Stella pelmahti huoneeseen raidallisessa yöpaidassa. Pyöreät, ruskeat silmät suurenivat, kun veljensä sijasta tyttö löysi isänsä, ja Joaquim nyki bokserit paremmin jalkaansa peiton alla, kömpien sitten vikkelästi ylös, ennen kuin riemastuva lapsi herättäisi koko kerroksen. Mies koppasi tyttärensä syliin, kiepautti tämän pientä, kiljahtelevaa kehoa ympäri muutaman kerran ja paimensi Stellan sitten edellään keittiöön aamupalalle.

Ehkä oli hyvä, että Stella päätti juuri silloin rynnätä huoneeseen.
Muuten Catriona olisi saattanut mennä pilaamaan kaiken. Hän olisi saattanut jatkaa itsesäälissä rypemistä, tai rikkoa jotakin ottamalla esiin taas toiveensa.
Hän toivoi edelleen lasta. Vaikka pelkkä ajatuskin lapsen hankkimisesta tähän tilanteeseen, tai pikemminkin toiveen itsekkyydestä, sai hänet voimaan pahoin.
Se, kuinka Joaquim tervehti tytärtään, ei ainakaan helpottanut kaipausta, jonka hän yritti pakottaa katoamaan melkein väkivaltaisella päättäväisyydellä.
Catriona pujahti peiton alta vasta, kun oli jäänyt yksin, katseli hetken matkalaukkuaan ja pukeutui sitten ennen kuin suuntasi keittiöön.

Sillä välin Stella oli vaihtanut ylleen sinivalkoisen koulupukunsa ja keinutteli raidallisiin sukkiin työnnettyjä jalkoja keittiötason alla kiikkuessaan jakkaralla maapähkinävoilla vuorattua paahtoleipää edessään.
"Papai, você vai me levar para a escola?" tyttö kysyi haukkausten lomassa.
"Sim, Stellina", Joaquim vastasi painaen suudelman tyttärensä hiuksiin ja kohotti katseensa Catiin, "aamupalaa?" Mies tarjosi viitaten ympärilleen ja siemaisi kahvia.
"Liekö meidän pitäisi herättää Valentina."

Hetken oli melkein mahdollista uskoa, että kuluneet kuukaudet olivat olleet vain painajaista, eivätkä he itse asiassa olleet koskaan lähteneet Thaimaasta. Catriona hipaisi ranteensa ympärillä olevia helmikoruja, ennen kuin asteli halaamaan Stellaa.
"Voi Stella, oletko sinä lähdössä kouluun?" hän vetosi, tosissaan pettyneenä. Totta kai tyttö oli, nyt oli arkipäivä. Ja koulu oli tärkeää. Vierailu ei olisi mikään tekosyy innostaa tyttöä lintsaamaan ja ehdottaa vaikka rannalle lähtemistä.
Hirvittävä sääli.
"Voisin ottaa teetä."

Joaquim ojensi vaimolleen kaapista kupin ja viittasi vedenkeitintä kohti, ennen kuin harppoi herättämään vanhemman tyttärensä. Nino kai menisi suoraan kouluun Natalien luota, ja he ehtisivät nähdä illalla.
Valentina ei ollut lainkaan yhtä innokas heräämään kuin pikkusiskonsa, mutta isän ilmestyminen sai teininkin kiertämään käsivartensa halaukseen ja Quim viipyi hyvän tovin, ennen kuin palasi keittiöön.
"Mitä sinä haluaisit tehdä tänään?" hän kysyi vaimoltaan istahtaessaan jakkaralle Stellan viereen, silittelemään tyttärensä selkää.

Catriona rutisti tytärpuoltaan vielä toistamiseen ja painoi suukon tämän poskelle ennen kuin suuntasi keittämään itselleen teetä.
Joaquimin palatessa keittiöön hän havahtui siihen, että oli jäänyt tuijottamaan vedenkeitintä. Hän napsautti sen päälle ja tuli pienellä viiveellä ajatelleeksi, ettei ollut aivan varma siitä, oliko muistanut täyttää sen vedellä.
Oli, luojalle kiitos oli.
Hän istahti jakkaralle Quimin toiselle puolelle.
"Voisimme käydä kaupungilla? Mihin aikaan koulu loppuu, Stella?"

"Neljältä", Stella vastasi hörpäten sanojen välissä appelsiinimehua, jalat edelleen touhukkaasti pöydän alla vispaten, "minulla on musiikkikerho ja uimaharjoitukset koulun jälkeen." Yleensä hän sai tulla kotiin yhtä matkaa Valentinan tai Ninon kanssa, ja jos sisaruksilla meni myöhempään, hän viipyi lukemassa koululla. Gianna ei antanut nuorimpansa taittaa matkaa yksin, mistä Joaquim oli enemmän kuin kiitollinen.
"Käydään vain", Quim vastasi voidellen itselleenkin maapähkinäisen voileivän ja tarjosi samanlaista Catille.
"Onko jotain, mitä haluaisit ostaa?"

Catrionan kulmat painuivat kevyeen kurtistukseen.
"Se on kamalan myöhään."
Olivatko heidänkin koulupäivänsä olleet yhtä pitkiä? Hän ei ollut varma. Hän oli tainnut livistää joskus kesken koulupäivän tallille, joten hänen mielikuviinsa tuskin saattoi luottaa.
Ehkä pitäisi kysyä Dellalta. Della muistaisi varmasti sellaiset asiat.
Hänen pitäisi sitä paitsi muistaa ilmoittaa sisaruksilleen, että hän olisi jonkin aikaa poissa kotoa. Niin vastuulliset aikuiset tekisivät.
Catriona havahtui jälleen ajatuksistaan ja huomasi pitelevänsä leipäpalaa kädessään.
"Mitä? Oh, ajattelin, että minun pitää varmasti viedä tuliaisia. Tosin en ole varma, kannattaako niitä ostaa aivan vielä..."

"Miksei?" Quim kysyi haukaten leipäänsä ja silitteli Stellan selkää.
Valentinakin tuli keittiöön, purjehti paikalle vienossa, viehättävässä hajuveden pilvessä, tuuheat, kinuskiin taittavat hiukset huolella laitettuina ja kevyt, moitteeton meikki kasvoillaan. Toinenkin tytär oli samanlaisessa koulupuvussa, joskin valikoi aamupalaksi lasin jäävettä ja vihreän omenan.
"Voisimme tehdä jotain yhdessä viikonloppuna, vai mitä? Onko sinulla jotain, mitä haluaisit nähdä, Cat?"

Catrionan kulmat painuivat hieman alemmas.
"Eikö ne kuulu ostaa viime hetken paniikilla?" hän vetosi, ja yritti hakea hymyä kasvoilleen, vaikka hänellä olikin kummallisen irrallinen olo.
Sen täytyi johtua unenpuutteesta.
"Valentina, hei", hän tervehti, ja liukui alas jakkaraltaan mennäkseen halaamaan myös vanhempaa tytärtä.
"Oh, voisimmeko käydä eläintarhassa?"

Valentina kiersi hetkeksi käsivarren päätä lyhyemmän äitipuolensa ympärille ja siirtyi sitten nojaamaan keittiötasoon, liikkuen vaivatta näyttävillä koroilla, jotka imartelivat luvattoman pitkiä, ruskettuneita sääriä. Ne herättivät Joaquimissä levottomuutta hänen pikkutyttönsä puolesta.
"Totta kai voisimme", mies sanoi ja soi Catille hymyn. Hänen lapsensakin nauttisivat siitä.
"Tuletko mukaan viemään lapsia koululle?"

"Jestas, saatteko te käyttää koulussa tuollaisia korkoja? Meillä piti olla täysin tasapohjaiset kengät..."
Catriona hätkähti silminnähden, kun vedenkeitin naksahti päältä, ja kääntyi hetkeksi katsomaan sitä melkein hölmistyneenä.
Hän oli itse painanut sen päälle.
Kaikkea sitä.
"Totta kai!", hän vastasi, kääntyessään takaisin miehensä puoleen.

Valentina loi alentuvan katseen äitipuoleensa alas sievän nenänsä siroa vartta ja pöyhäisi ponihännälle kiepautettuja hiuksiaan. Heidän koulunsa oli varsin vapaamuotoinen, ja hän oli oppinut kokeilemaan sääntöjä ja rajoja melkein kompulsiivisella intohimolla. Usein hän sai pitää päänsä.
Oli hänellä laukussaan pari tasapohjaisia ballerinoja, jos joku huumorintajuton valvoja päättäisi puuttua hänen asuunsa.
"Voisimme alkaa kohta lähteä", Quim vastasi. Bangkokin kadut eivät olleet viehättävimpiä paikkoja, mutta mikä tahansa hetki yhdessä hänen lapsiensa kanssa olisi sen arvoinen.
"Mutta juo vain teesi ensin."

Oli ehkä onni, ettei Catriona ollut koskaan ollut erityisen hyvä lukemaan ihmisten eleistä näiden ajatuksia, ja varsinkin väsyneenä hän tuntui menettävän vähäisetkin kykynsä siihen. Tytärpuolen katse jäikin häneltä autuaasti huomaamatta, ja hän saattoi sen sijaan keskittyä hyväntuulisesti ottamaan haukkauksen paahtoleivästään.
"Menee kuitenkin aikaa, ennen kuin se jäähtyy", hän vetosi nielaistuaan.
"Voimme hyvin lähteä vaikka heti."

"Hyvä on, mennään sitten", Joaquim sanoi paimentaen lapsensa keittiöstä. Hänkin pohti häpeäkseen, olisiko voinut vetää lapset koulusta päiväksi tai vaikka koko viikoksi voidakseen viettää enemmän aikaa näiden kanssa.
Ehkä hän voisi tehdä niin loppuviikoksi.
Kadulla Bangkokin lämpö löi vastaan märkänä ja tukahduttavana. Ilmassa oli ukkosta ja raskaat sadepilvet riippuivat matalalla kaupungin yllä, uhaten kastella sen asukkaat hetkenä minä hyvänsä. Quim työnsi sateenvarjon kainaloonsa ja kiersi käsivarren kummankin tyttären hartioille, painaen suudelman vuorotellen näiden poskille, sydän pakahtuen.
Kohta Valentinakin olisi aikuinen ja aloittaisi oman elämänsä.

Oli suorastaan hämmästyttävää, kuinka Catriona olikin voinut hetkeksi todella unohtaa Bangkokissa vaanivan kuumuuden ja kosteuden. Hän ei ollut ottanut sitä huomioon silloin, kun oli ehdottanut Joaquimille, että he voisivat muuttaa tänne lopullisesti.
Mutta hän oli edelleen samaa mieltä. Ja se vain vahvistui, kun hän katseli isää tytärtensä kanssa.
Jos he asuisivat täällä, Joaquim voisi mennä lapsiaan vastaan koululle ja lähteä näiden kanssa eläintarhaan koska tahansa. Vaikka Nino muuttaisikin pian pois, ja Valentinakin oli jo käymässä aikuiseksi.
Sitten olisi hänen vuoronsa hämmästyä joka kerta, kun hän matkustaisi Englantiin ja näkisi Addien.
"Loppuuko sinunkin koulupäiväsi neljältä, Valentina?"

"Joo", Valentina vastasi ja oli ilmeisesti jatkamassa suunnittelemistaan menoista illaksi – ehkä hän menisi jonkin ystävänsä luo, ehkä hänellä olisi kuoroharjoitukset tai hän tapaisi bändinsä kanssa tai he menisivät ottamaan valokuvia kaveriensa kanssa Instagram-tilejänsä varten.
Mutta tyttö muutti mielensä katsahtaessaan isäänsä. Tämän illan hän voisi olla kotona.
"Gianna ottaa tänään yövuoron, kun olemme Catin kanssa täällä. Mitä söisimme tänään? Onko sinulla toiveita, Cat?" Quim kysyi toivoen kolmatta käsivartta, jotta olisi voinut ottaa vaimonsakin käsivartensa alle.

Catrionan ilme kirkastui.
"Mehän voisimme tulla teitä koululle vastaan, ja voisimme mennä jonnekin", hän ehdotti.
Vaikka teini-ikäiset tytöt eivät kai halunneet, että vanhemmat pyörivät liikaa koulun tienoilla. Varsinkaan äitipuolet. Mutta oli helpompi olla liikenteessä, kuin pysähtyä aloilleen. Silloin alkoi miettiä asioita liian tarkkaan, kaikkea sitä, minkä hän oli rikkonut.
"Onko teillä lempiravintolaa, tytöt?"

"Minä tykkään pizzasta ja hampurilaisista eniten", Stella vastasi punoen sormensa isänsä kaksi kertaa suurempaan käteen. Niitä onneksi sai monesta kansainvälisemmästä ravintolasta.
"Ei tällä hetkellä. Olen dieetillä", Valentina vastasi pyyhkäisten olemattoman vyötärönsä kaarta kuin varmistaakseen, ettei se ollut paisunut aamun jälkeen. Quim katsahti tytärtään kulmat kurtussa.
"Mutta pidän sushista", hän lisäsi nähdessään isänsä katseen.
"Ja tacoista ja pastasta ja pad thaista ja...", Stella jatkoi luetteloa melkein haaveikkaana.
"Mitä sinä haluaisit, Cat?" Quim kysyi painaen suudelman nuorempansa päälaelle.

Myös Catrionan katseessa häivähti huoli. Eikö Valentina ollut puhunut samaa edelliselläkin kerralla? Tyttö oli närppinyt ruokaansa kuin linnunpoikanen - tai ei, sillä eivätkö linnut syöneet kaiken aikaa?
Vei hetken, ennen kuin hän tajusi, että Joaquim oli kysynyt jotakin. Luoja, hän tarvitsi unta, katukin tuntui keinahtelevan kevyesti jalkojen alla.
"Minä syön mitä tahansa", hän vakuutti, ja vatsaa vihlaisi kipeästi kun hän muisti pad thain tarvikkeet, jotka Quim oli ostanut.
"Eihän sinun jalkaasi satu?"

"Ei", Quim vastasi. Se oli vain naarmu, jollaisia hän sai jatkuvasti töissä. Hänen ihonsa oli jatkuvasti täynnä mustelmia, ruhjeita ja tikattuja haavoja, joista osa viipyi vaaleina arpina ruskettuneella iholla.
"Ehkä voisitte minun mielikseni syödä thaimaalaista, kun nyt olemme täällä", mies vetosi. Tyttäret olivat jo alistuneet kohtaloon. Hyvä thairuoka oli jotain, mitä oli mahdotonta saada Thaimaan ulkopuolella. Edes sen laittaminen itse ei ollut helppoa, sillä ainesosat tuntuivat täällä erityisen tuoreilta ja maukkailta.
"Tässä lähellä on yksi mielenkiintoinen fuusioravintola, jota olen halunnut kokeilla", Quim sanoi, "ehkä voisimme käydä siellä illallisella." Sitä ennen he voisivat käydä ostoksilla Terminal 21:ssä. Hän tiesi, ettei hänen pitäisi hemmotella lapsiaan, mutta nähdessään näitä, mies ei voinut itselleen mitään.

Kaipasiko Quim thaimaalaista ruokaa silloin, kun he olivat kotona? Newcastlessa oli kyllä marketeita, joista sai tarpeellisia aineksia ja mausteita, mutta ei se varmastikaan ollut sama asia enää silloin, kun ne oli lennätetty ensin maapallon poikki. Kai tuotteet sentään lennätettiin, eikä kuljetettu vaikka maateitse?
Miksi ihmeessä he oikeastaan edes asuivat Englannissa? Sekin oli varmasti ollut hänen itsekkyyttään. Hän oli halunnut olla lähellä perhettään. Ja työtään, josta ei ollut koskaan tullut mitään.
Voi mikä idiootti.
"Ehkä meidän pitäisi muuttaa tänne", hän huomautti ajatuksissaan, käyden aivan omaa keskusteluaan.

Joaquim katsahti Catia melkein järkyttyneenä.
"Kyllä!" Stella vinkaisi nykien tohkeissaan isänsä käsivartta.
"Kyllä, kyllä, kyllä! Teidän pitäisi muuttaa tänne! Sitten voisimme asua yhdessä ja nähdä joka päivä ja käydä uimassa ja", tyttö selosti silmät hehkuen ja Quim painoi suudelman tyttären hiuksiin hämillisenä hymyillen. Valentinakin silmäili heitä levottomana, tukahdutettua toivoa silmissään.
"Katsotaan", mies sanoi rauhoittaen, vaikka se särki hänen sydäntään, ja veti sitten molemmat tyttärensä tiukkaan rutistukseen, kun he saapuivat kansainvälisen koulun porteille ja hän saattoi jäädä katselemaan etääntyviä selkiä.

Catriona räpäytti silmiään nähdessään Joaquimin ilmeen, ja vei hetken, ennen kuin hän ymmärsi, mistä se johtui.
Idiootti. Voi helvetti.
Mutta eikö se ollut totta? Että he voisivat todella muuttaa tänne? Mikään ei pidätellyt heitä Englannissa. Hän voisi aina lentää tapaamaan sukuaan. Addieta.
"Hauskaa koulupäivää, tytöt!" hän toivotti, ja vilkutti siskosten perään samalla kun haki toisella kädellään otetta miehensä kädestä.
Voisivatko he kävellä käsi kädessä, vaikka hän olikin pettänyt?
"Emmekö me voisikin?"

Hetken Joaquim tuijotti tytärtensä perään leukaperät kiveksi jähmettyneenä, vaikka kiersi sormensa Catin käteen.
Hengitä.
"En usko, että olisit onnellinen", mies vastasi kireästi ja kääntyi ympäri, jotta he saattoivat lähteä kävelemään takaisin päin. He voisivat hakea jatkoa aamiaiselle Terminal 21:stä, massiivisesta ostoskeskuksesta, joka oli kivenheiton päässä Giannan asunnosta.
"Et ole tottunut matkustamaan, sinulla ei ole täällä lainkaan tukiverkkoa ja minä matkustan jatkuvasti töihin. Täällä ei myöskään ole lainkaan samanlaista hevoskulttuuria, ja Addie asuu Englannissa."

Catriona huomasi kireyden ja tunsi myös omien hartioidensa jännittyvän.
Idiootti, idiootti, idiootti.
"Minä olisin onnellinen siellä, missä sinäkin olet", hän vetosi, ja puristi miehensä kättä hieman liian kovaa.
"Minun ratsastusvuoteni ovat takanapäin. Voisin etsiä uutta työtä. En jäisi sinun elätettäväksesi."
Catrionan sydän alkoi hakata lujempaa, kun hänen mielensä takertui suunnitelmaan. Uusi alku uudessa maassa. Dylan ja kaikki muu, kaikki epäonnistumiset, jäisivät taakse.
"Lapset voisivat viettää aikaa myös meidän luonamme, kun olisit kotona. Paljonko vuokrat täällä ovat? Eivät kai niin paljoa, eiväthän?"

"Cat lopeta!" Joaquim melkein karjahti kipeästä turhaumuksesta ja päästi irti vaimonsa kädestä.
Totta kai hän halusi muuttaa tänne. Hän halusi asua lastensa kanssa. Hän halusi olla osa näiden elämää, kokea lastensa lapsuuden – ei todeta, että aina kohdatessaan lapsensa, nämä olivat jo kasvaneet aivan eri ihmisiksi.
Mutta se ei ollut niin yksinkertaista.
"Sinä olisit onnellinen täällä? Kun minun pitäisi olla kriisialueella kuukausi tai kaksi putkeen? Eikä sinulla olisi ketään, ei perhettä, ei ystäviä? Ei mahdollisuutta tuttuun uraan tai hevosharrastukseen samalla tavalla? Ja yhteydenpito perheesi kanssa ei olisi helppoa, koska aikaeroa on kuusi tuntia ja elätte aivan eri rytmissä? Et tunne kieltä, joten todella päädyt tuntemaan olevasi yksin ja irrallasi ympäröivästä maailmasta?"

Joaquimin ääni sai Catrionan hätkähtämään, ja tyhjäksi jäävän käden sormet nytkähtivät onnettomina aivan kuin ne eivät olisi ymmärtäneet, mitä oli tapahtunut.
"Sinun on aivan yhtä vaikea pitää yhteyttä lapsiisi, kun olet luonani Englannissa!" hän ärähti takaisin ja puristi kätensä nyrkkeihin.
"Eikä minulla ole mitään helvetin uraa! Miksi hitossa meidän täytyy molempien olla onnettomia, jos edes toinen voisi olla onnellinen? Minä olen aikuinen ihminen, en tarvitse perhettä jatkuvasti ympärilleni!"
Hän ei välittänyt siitä, että he olivat keskellä katua.
"Tiedätkö, voimme alkaa katsoa vuokra-asuntoja vaikka heti."

Joaquim pysähtyi ja kääntyi Catia kohti, unohtaen vilkkaan kadun heidän ympärillään.
"Kai siksi, että minä en halua sinun olevan onneton, porra!" mies ärjähti ja raastoi hiuksiaan.
"Ja vaikka sinulla oli Englannissa näennäisesti kaikki, mitä voin tarjota – perheesi lähellä, ystäväsi, harrastuksesi, tyttäresi samassa kaupungissa, meidän kotimme, työsi, kissamme, moottoripyöräsi, autosi – silti sinä olit niin onneton, että päätit naida jotakuta toista ja otit "vahingossa" yliannostuksen! Que diabos está fazendo?! Que- mitä kuvittelet tapahtuvan, jos muutamme tänne, eikä sinulla ole ketään tai mitään?!"

Kyyneleet tulvahtivat Catrionan silmiin lupaa kysymättä.
Se siitä uudesta alusta. He olivat ehtineet olla täällä vain muutaman tunnin, ja jo nyt hän oli onnistunut saamaan riidan aikaiseksi.
Idiootti. Idiootti. Idiootti.
"Niinpä! Sellainen itsekäs hirviö minä olen! Yksi helvetin itsekäs huora! Mutta minä yritän muuttua, etkö sinä käsitä? Kerrankin yritän laittaa jonkun muun kuin itseni etusijalle!"

Joaquim peitti kasvot käsillään nielläkseen turhaumuksensa. Silti tuli poltti hänen suonissaan ja teki hänen olonsa tuskaiseksi. Hän lähti harppomaan eteenpäin voidakseen purkaa edes osan siitä, seuraten, että Cat tulisi mukana. Hän ei halunnut hylätä naista yksin Bangkokin kaduille. Hän oli tarpeeksi kelvoton aviomies jo valmiiksi.
"Olen varma, että se on jalo ajatus, mutta voi luoja, Cat! Se kuulostaa vain-", Quim keskeytti itsensä, ennen kuin puhuisi rumasti.
"Luuletko todella, että minä olen onnellinen, jos sinä laulat itkuvirttä ja uhraat oman onnesi? Että minä olen onnellinen, jos sinä olet onneton?"

Catriona halusi olla vihainen. Oli parempi olla vihainen, kun tuntea olonsa jatkuvasti kammottavan surkeaksi, syylliseksi ja onnettomaksi.
"Kuulostaa miltä? Miltä, Joaquim? Älä jätä lauseitasi kesken!" hän ärisi takaisin, ja lähti harppomaan miehensä perään niin pitkin askelin, kuin lyhyillä jaloillaan pääsi.
"Ja voi anteeksi, en tiennyt, että minun murheeni ovat pelkkää itkuvirttä! Voi miten hyvä, että minulla on niin viisas aviomies, että hän osaa kertoa tällaiselle idiootille sen!"

"Pare com isso!" Joaquim karjahti olkansa yli, sydän kipeästi hakaten.
"Ehkä jos lakkaisit hetkeksi lyttäämästä itseäsi, voisimme käydä oikean keskustelun! Eu apreciaria se você pudesse- jos voisit lakata vääntelemästä sanojani. Välillä tuntuu kuin etsisit syytä loukkaantua ja haukkua itseäsi." Ehkä mukava kahvihetki oli tuhoontuomittu ajatus ja heidän olisi paras vain kävellä takaisin Giannan asunnolle, missä he voisivat rauhoittua. Tai riidellä yksityisesti.
"Minä en halua sinun olevan onneton eikä yksikään ehdotus olla onneton minun onneni tähden ole minulle mieluinen."

Miksi? Miksi hänen piti aina pilata kaikki?
"Minun syytänihän se tietenkin on!" Catriona ärähti, ja tiesi, että häneen sattui niin paljon siksi, että se oli totta. Hän otti Quimin sanat ja muutti ne vääriksi, hän muutti jokaisen riidan aina koskemaan itseään. Minä, minä, minä. Jopa yrittäessään tehdä hyvää hän oli itsekäs.
"En voi mitään sille, etten ole yhtä hienostunut ja hillitty kuin entinen vaimosi!"

"Pelo amor de Deus", Joaquim ähkäisi painaen hetkeksi kädet kasvoilleen ja yritti turhaan tasata roihuavaa temperamenttiaan. Se ei ollut koskaan ollut hänen vahvuuksiaan. Ehkä siksi Gianna oli päättänyt päättää heidän liittonsa. Heidän riitansa olivat verisiä, ja loppuaikoina hänen aikansa kotona oli mennyt lähes täysin riitelyyn.
"Voitko edes yhdeksi pieneksi hetkeksi lakata lyttäämästä ja syyttämästä itseäsi? Yhdeksi hetkeksi?" mies sanoi turhautuneena harppoessaan sisään kerrostalon porteista ja seisahtui painamaan ärhäkästä hissin nappia heidän päästyään aulaan.

"Kukaan ei helvetti pakottanut minua sänkyyn toisen miehen kanssa!" Catriona huusi, ja tunsi, kuinka posket punottivat ja kuumottivat kyynelten alla.
Hän näytti varmasti aivan kammottavalta. Varjot silmien alla oli kuin tatuoitu ihoon, joka puolestaan oli tavallistakin kalpeampi, melkein vahamainen.
"Että en tiedä, ketä muutakaan tässä voisi syyttää!"
Hissin kilahtaessa alakertaan hän kääntyi kannoillaan ja lähti harppomaan takaisin ulko-ovelle.

"Por- oikeasti, Cat, onko meidän mahdollista käydä yhtä ainotta oikeaa keskustelua?" Joaquim kysyi ja empi hetken. Hän ei halunnut juosta vaimonsa perässä. Hän halusi istua alas, ehkä juoda lasin brandyä tai hyvää viiniä ja hengittää, kunnes punainen, kuuma raivo haihtuisi.
Mutta hyvä aviomies huolehtisi vaimostaan vieraassa kaupungissa. Niinpä mies kääntyi harppomaan Catin perään.
"Koska viime aikoina keskustelumme tuntuvat olevan sitä, että sinä kerrot olevasi idootti ja minä yritän vakuuttaa sinua, ettet ole", Quim ärähti.
"Ja olisi mukavaa, jos voisimme vaikka keskustella itse asiastakin."

"Ei ole!" Catriona ilmoitti jyrkästi.
Hänenkaltaisensa idiootit eivät osanneet käydä rakentavia keskusteluja. Vai oliko kyse sittenkin siitä, että hän piiloutui sen taakse? Sanoi olevansa idiootti? Eikö se ollut sama kuin olisi nostanut pystyyn kilven? Olen idiootti, enkä voi sille mitään?
Hänen olisi pitänyt yrittää muuttua. Ei vedota siihen, että oli liian tyhmä tekemään niin. Se oli itsekkyyttä. Itsekkyyttä ja laiskuutta.
Häntä kuvotti.
"Ja mikähän se asia on? Olen sanonut, että olen pahoillani!"

"Voi jumalauta!" Quim karjahti.
"Voimmeko edes mennä riitelemään asuntoon? En todella, todella ole sillä tuulella, että haluan juosta perässäsi!" mies ärähti ja viittoili Giannan kotitaloa kohti. Sentään he saisivat olla siellä kaksin, lasten ollessa koulussa ja Giannan töissä.
"Emme näköjään voi puhua yhtään mistään, oletko huomannut?"

Hetkeä aikaisemmin he olivat suunnitelleet päivää eläintarhassa. Siitä olisi voinut tulla mukavaa, Stella olisi varmasti rakastanut eläimiä. Jos niillä oli hyvät olot, sillä muuten tyttö saattaisi ehkä itkeä. Voi helvetti, miksi hän oli ehdottanut eläintarhaa ennen kuin oli tarkistanut, oliko eläimillä siellä hyvät olot?
Idiootti.
Hänen vatsaansa kouraisi.
"Lakkaa sitten seuraamasta minua!"

"Ja päästä sinut harhailemaan yksin?!" Joaquim ärisi ja pidensi askeliaan voidakseen tarttua Catin käsivarteen ja pysäyttää naisen.
"Jotta voin sitten olla vastuussa, jos sinulle käy jotain tai eksyt? Ja voit harhailla ihan "vahingossa" vaikka rekan alle tai jokeen?" hän haastoi tulistuneena. Mies ehti estää itseään juuri, ennen kuin lisäämässä epäreilusti 'tai toisen miehen sänkyyn'.
Hänen pitäisi lakata rankaisemasta Catia virheestä. Nainen oli pyytänyt anteeksi, monta kertaa.

Tuntiessaan sormien kiertyvän käsivartensa ympärille Catriona nytkähti pysähdyksiin, rintakehä kiivaasti kohoillen, kun hän yritti olla ulisematta itkuaan ääneen.
"Minähän pyysin anteeksi!" hän ärähti, ja toisti, hieman heikommin:
"Pyysin anteeksi..."
Hän painoi päänsä rajusti nyyhkäisten.
"En halua, että tunnet, ettemme voi puhua mistään."

Joaquim puri hampaansa tiukasti yhteen, leukaperät kivistäen, jotta voisi pitää otteensa vaimonsa käsivarresta tarpeeksi hellänä. Hän ei halunnut satuttaa Catia.
Mies kääntyi ympäri ja lähti taluttamaan naista mukanaan takaisin Giannan taloa kohti.
"Minä tiedän, että pyysit anteeksi", hän sanoi edelleen kireästi, yrittäen rauhoittua, "enkä minä halua olla vihainen – etkä ansaitse muistutuksia tai rumia kommentteja. Olen vain... Haluan meidän voivan keskustella asioista oikeasti, kaikista asioista. En pysty tekemään niin, jos lyttäät itseäsi. En halua sinun ajattelevan niin rumasti."

Mitä jos eläintarhan eläimillä olisi huonot oltavat ja Stella itkisi? Mitä jos he eivät koskaan pääsisi eläintarhaan saakka, eivät pystyisi olemaan niin pitkään riitelemättä?
Catriona ei kamppaillut vastaan, vaan seurasi kiltisti miestään takaisin aulaan ja hissille. Itku purkautui hiljaisina nyyhkäyksinä, melkein nikotteluna.
"Mutta se on totta", hän vetosi hiljaa.
"Tämä on minun syytäni. Minä olin se, joka... antoi toisen miehen naida."
Se kuulosti rumalta. Kuvottavalta.
Hän nielaisi.
"Taidan oksentaa..."

Sanat vihlaisivat miestä – sekä niiden todellisuuden tähden että sen, miten rumasti Cat puhui itsestään. Hän hillitsi halunsa muistuttaa, että oli juuri toivonut, että he voisivat keskustella ilman, että Cat syyttäisi itseään tai kutsuisi itseään idiootiksi.
"Oh?" hän kysyi huolestuneena ja katsahti ympärilleen. Onneksi hissi kilahti silloin heidän kerrokseensa, ja Quim saattoi kiertää käden Catin selälle ja hoputtaa naisen asuntoa kohti.

Idiootti. Idiootti. Idiootti.
Tuntui, kuin Catrionan pulssi olisi löytänyt tavuista uuden rytmin. Varsinkin nyt, kun sydän hakkasi kuvottavan kovaa ja nosti iholle kylmän, nihkeän hien.
Hän tiesi kokemuksesta, että kasvot olivat varmasti saaneet harmaankalpean, melkein vihertävän sävyn. He olivat joskus väitelleet siitä, muuttuivatko ihmiset todella vihreiksi voidessaan pahoin. Se oli tainnut liittyä jotenkin verisuoniin tai johonkin sellaiseen, mutta hän ei juuri nyt muistanut, mikä vastaus oli tarkalleen ollut.
Idiootti.
Idiootti.
Heti oven avauduttua Catriona pyrähti kylpyhuoneeseen eikä vaivautunut tarkistamaan, montako torakkaa häntä vaani. Oikeaa polvea vihlaisi sen osuessa kaakeloitua lattiaa vasten.

Joaquim jäi kylpyhuoneen ovenpieleen nähdäkseen, tarvitsiko Cat apua, mutta astui pian peremmälle ja kumartui naisen vierelle. Hän tarttui hellästi punaisiin hiuksiin pitääkseen ne pois tieltä ja hieroi toisella kädellä naisen selkää.
_Se, joka antoi toisen miehen naida._
Tuntui mahdottomalta ajaa mielikuvia pois. Miten hän toivoi, että olisi ollut vahvempi, parempi mies, joka olisi vain voinut karistaa sen mielestään.
Hengitä, hän kehoitti itseään. Puhalla ulos kaikki turha, typerä raivo, jotta voit olla vaimosi tukena ja jotta voitte keskustella. Oli pikkumaista ja julmaa olla antamatta anteeksi, kun joku pyysi sitä vilpittömästi.

Joaquim oli niin uskomattoman kiltti, eikä hän voinut uskoa, että oli satuttanut miestä. Sellaista miestä, joka piteli hiuksia ja silitti selkää, kun toinen voi pahoin.
Catrionan elämässä ei ollut ollut montaa sellaista miestä. Addieta odottaessaan ja voidessaan niin pahoin, että oli luullut kuolevansa, hän oli ollut yksin.
Ja silti hän oli mennyt satuttamaan sitä uskomattoman kilttiä miestä, joka hieroi hänen selkäänsä.
Kurkkua polttava tunne muistutti häntä typeryydestä, joka oli tapahtunut joitakin päiviä aiemmin.
Hetken hän keskittyi hengittämään, ja ojensi sitten hieman tärisevän kätensä huuhtelemaan vessan.
"... Minä haluan puhua", hän mutisi.
"Ilman, että sinun pitää... vakuutella."

"Tiedän", Quim vastasi ja kurottui kostuttamaan tukon paperia, jolla saattoi pyyhkäistä Catin kasvoja. Sitten hän täytti naiselle vesilasin, jolla tämä voisi huuhtoa suunsa.
"En halua riidellä enkä sanoa sinulle epäreiluja asioita. En ole koskaan ollut hyvä... Minun on aina sanottu olevan liian kuumaverinen", hän sanoi ja kyykistyi nostamaan Catin käsivarsilleen voidakseen kantaa naisen sohvalle.
"Mutta meidän pitää kyetä puhumaan asioista ilman, että minä menetän itsehillintäni tai että sinä syytät itseäsi ja sanot itseäsi idiootiksi."

Kostean paperin kosketus kasvoilla palautti Catrionan mieleen yhtäkkiä hyvin elävästi sen, kuinka hän oli eräällä matkoistaan sairastunut ruokamyrkytykseen. Sen ei olisi pitänyt olla hyvä muisto, se oli ollut hirvittävän raju tauti, mutta juuri nyt hän muisti vain sen, kuinka hirvittävän lempeä Quim oli ollut. Kuinka pelkästään tämän kosketus oli tuntunut helpottavan hänen oloaan. Hän oli tuntenut olevansa turvassa, vaikka kuume ja nestehukka olivat saaneet hänet näkemään mörköjä huoneen nurkissa.
Hän melkein kaipasi takaisin siihen hetkeen. Vielä silloin hän ei ollut ollut se, joka oli antanut toisen miehen naida.
Hän kietoi käsivartensa miehensä niskan taakse ja nojasi päänsä tämän hartiaa vasten.
"Sinä olet latino", hän muistutti hiljaa.
"Mutta ehkä me pystymme puhumaan. Sitten kun minä olen sanonut itseäni tarpeeksi monta kertaa idiootiksi ja sinä olet menettänyt malttisi riittävän monta kertaa..."

"Ehkä", Quim vastasi ja istuutui ex-vaimonsa kookkaalle, kermanväriselle sohvalle Cat sylissään. Hän laski naisen pitkälleen sohvalle ja asettui itse istumaan vaimonsa vierelle.
"Oksettaako vielä? Haenko sinulle vadin tai ämpärin?" hän tarjosi hopean hiljalleen kirjomat kulmat huolestuneeseen kurttuun painuen.
"Olen pahoillani, että huusin sinulle, querida."

Catriona ei voinut ymmärtää, kuinka kukaan voisi pitää kermanvaalean sohvan niin moitteettoman puhtaansa. Jos heillä olisi ollut kermanvaalea sohva, joko hän tai kissat olisivat onnistuneet sotkemaan siihen jotakin jo ensimmäisenä päivänä.
Hetken hän harkitsi, olisiko ollut parempi siirtyä lattialle.
"En usko, että tarvitsee."
Hän epäröi hetken ennen kuin mönki lähemmäs, painaakseen päänsä miehensä syliin.
"Minäkin olen pahoillani, että huusin. Ja siitä, että sanoin... sanoin muuttamisesta mitään tyttöjen kuullen."

Hetkeksi Quimin leukaperät kiristyivät. Innostus Stellan silmissä oli repiä hänet rikki – hän ei halunnut särkeä tyttärensä sydäntä, ei maalata turhia toiveita, joita ei pystyisi lunastamaan. Totta kai hän haluaisi asua täällä, tai jossain lähellä.
Mutta hän ei voisi tehdä sitä Catille. Hän oli tottunut matkustamaan ja hän oli se, joka saattoi matkustaa kuukauden tai useamman kerrallaan töiden perässä. Heidän pitäisi asua siellä, missä Catilla oli hyvä olla.
"En halua olla sinulle vihainen siitä- siitä, mitä tapahtui. Enkä minä ole vihainen. En vain- vain voi olla näkemättä sitä mielessäni ja se repii minut rikki. Olen vain vanha, mustasukkainen, hölmö mies, mutta ajatus siitä, että joku muu sai koskettaa sinua niin, on sietämätön", hän ähkäisi tuskaisena.

Pieni, kultainen Stella.
Myös Catrionan sydän särkyi kun hän ajatteli, kuinka he joutuisivat ehkä sanomaan, etteivät sittenkään voisi muuttaa. Mutta olisiko se todella mahdotonta? Eivätkö he voisi edes harkita asiaa? Sitten kun pystyisivät keskustelemaan siitä järkevästi. Huutamatta.
Hänen kulmansa painuivat alemmas, ja hän kohotti toisen kätensä sipaisemaan Joaquimin poskea.
"Minä tulen hulluksi kun ajattelen vain sitä mahdollisuutta, että... että sinulla voisi olla joku toinen. En pysty kuvittelemaan, miltä sinusta täytyy tuntua."

Joaquim silitteli syliinsä painuneen pään hiuksia. Hänen sydämensä löi kipeästi.
Tunne oli kamala. Se nakersi ja söi häntä kuin myrkky, poltteli hänen ihonsa alla salakavalana.
"Tiedän, että se on vaikeaa", hän aloitti empien, "enkä halua satuttaa sinua." Hän ei vain tiennyt, mitä tehdä enää.
"Mutta toivon, että voisit kertoa minulle, mitä tapahtui. Kaiken, mitä tapahtui. Miten se tapahtui. Ehkä... Ehkä voisin lakata näkemästä sitä ja pohtimasta kaikkia mahdollisuuksia, jotka ajavat minut hulluksi, jos tietäisin koko totuuden."

Catriona nielaisi. Hetken hän mietti, alkaisiko sittenkin voida uudelleen pahoin, ja pitäisikö hänen todella siirtyä lattialle.
Mutta juuri nyt tuntui hyvältä vain maata siinä, tuntea hellä kosketus hiuksilla. Ehkä se estäisi häntä sanomasta vääriä asioita, jotka veisivät keskustelun väärään suuntaan.
"Oletko varma?" hän kysyi hiljaa.
"Mitä jos se vain... pahentaa asioita? Pahentaa sinun oloasi?"

Joaquim huokasi.
"En usko, että oloni voi olla pahempi", hän sanoi. Ainakin hän toivoi niin. Miten he voisivat jatkaa avioliittoaan, jos hänen mielensä tulvisi kysymyksiä ja kamalia, kamalia mielikuvia hänen vaimostaan yhdessä toisen miehen kanssa?
"Joten kerro minulle. Kerro minulle kaikki, mitä tapahtui."

Catriona tunsi pulssinsa kiihtyvän.
Hän olisi halunnut vain sanoa, ettei muistanut mitään. Tai ettei sillä ollut mitään väliä. Että se oli ollut niin yhdentekevää, ettei hän muistanut, mitä tarkalleen ottaen oli tapahtunut.
Mutta se olisi ollut valetta.
"Minä... Sen jälkeen, kun jouduit lähtemään häiden jälkeen... Tajusin, ettei minulla ollut lompakkoa mukana. Ei lompakkoa tai luottokorttia tai mitään. En tiennyt, miten pääsisin kotiin."
Hän pudisti päätään. Typerys.
"Lähdin lentokentältä. En tiedä, kuinka se on mahdollista, mutta törmäsin Dylaniin sattumalta. Kun olin kävelemässä kadulla... Hän antoi minulle kyydin kotiin. Oli... Oli mukava nähdä vanhaa tuttua. Olin yksinäinen. Ajattelin..."
Hän kurtisti vihaisesti kulmiaan.
"Ajattelin, että ehkä voisimme olla ystäviä. Me olimme ystäviä joskus, tavallaan."

Joaquim kielsi itseään kysymästä. Hän ei halunnut tietää, oliko Dylan muutakin kuin yhden yön virhe. Ehkä Dylan oli Catin elämän rakkaus. Ehkä mies oli särkenyt hänen vaimonsa sydämen, mutta Cat ei ollut koskaan lakannut rakastamasta miestä – ehkä Cat heittäytyisi Dylanin syliin jatkossakin, jos mies pyytäisi, koska ei voisi tunteilleen mitään.
Lopeta.
"Mitä tapahtui?" hän kysyi karheasti.

Onko minun pakko? Rakaskiltti, älä pakota minua kertomaan...
Mutta eikö hän ollut sen velkaa, kaiken tämän jälkeen? Velkaa totuuden?
Catriona yskähti, kurkku tuntui yhtäkkiä kuivalta ja kipeältä.
"Hän kävi töiden takia Newcastlessa. Oli mukava nähdä, kävimme syömässä ja sellaista. Ystävinä. Ihan vain ystävinä, siinä ei ollut mitään."
Ei edes flirttiä.
"Minä vain... Jossain vaiheessa en saanut enää nukuttua. Minusta alkoi tuntua siltä, että en ollut enää oikeastaan olemassa. Että ehkä..."
Hän vaikeni, mietti, kuinka sanansa asetti. Hän ei halunnut sen kuulostavan syytökseltä, se ei ollut ollut Joaquimin vika.
"Että ehkä sinä et tulisikaan enää kotiin."

Ihmiset tekivät virheitä. Ihmiset olivat yksinäisiä, kaipasivat läheisyyttä ja kosketusta. Niin hänkin. Kun hän istui joskus yksin hotellilla tai pakolaisleirissä, hän tunsi kuolevansa ikävöidessään vaimoaan ja joutuessaan vain kuvittelemaan tämän kosketuksen.
"Mitä tapahtui?" Quim toisti ja puristi kätensä yhteen. Rystyset piirtyivät ruskettuneen ihon läpi valkeina. Kämmenselässäkin oli vanha mustelma. Mistäköhän niitä ilmestyi?
"Menit hänen luokseen ja...?"

Catriona tunsi hartioidensa kiristyvän.
"Me tapasimme hänen hotellinsa baarissa. Se oli typerää, niin hirvittävän typerää. Minä join aivan liikaa, minä... Quim, olen niin pahoillani, olin hirveässä humalassa. En ollut nukkunut yhtään kokonaista yötä pitkään, pitkään aikaan, sitä ennen olin tainnut valvoa kaksi yötä kokonaan..."
Jotenkin se, että hän oli ollut humalassa, tuntui pahemmalta, kuin jos hän olisi ollut selvin päin. Melkein kuin tekosyyltä. Hän ei ansainnut tekosyitä.
"Minä itkin. Olin niin hirveän onneton. Kerroin hänelle, miten hirveästi kaipasin sinua, ja että pelkäsin, että saattaisin lakata olemasta... Ja kun yritin lähteä kotiin, en ollut pysyä jaloillani. Se oli hirveän noloa. En saisi juoda niin paljon. Minun ei olisi pitänyt..."
Hän puristi silmänsä kiinni ja taisteli pahoinvointia vastaan.
"Minä olin idiootti. Kun hän sanoi, että voisin nukkua hänen huoneessaan humalan pois, minun olisi pitänyt sanoa ei. Quim, toivon, että olisin sanonut ei..."

Quiminkin hartiat kiristyivät. Hän ei ollut varma, montako kertaa voisi toistaa samat sanat niin, että ne säilyttäisivät edelleen merkityksensä tai hän säilyttäisi malttinsa.
Laupias samarilainen, joka saatteli hänen humalaisen vaimonsa huoneeseensa. Fantastista.
"Mitä tapahtui?" hän toisti jälleen.

"Minun ei olisi pitänyt..."
Olla niin typerä. Mutta eikö Quim ollut sanonut, ettei halunnut kuulla hänen sanovan niin? Haukkuvan itseään typeräksi tai idiootiksi.
"Minun olisi pitänyt lähteä kotiin. Mutta olin niin hirveän väsynyt ja halusin vain nukkumaan, enkä usko, että... En ajatellut selvästi."
Oliko se tekosyy?
Catriona nieleksi pahoinvointia alas kurkustaan.
"Muistan, että kaaduin sängylle. Hän... Luulin, että hän alkoi auttaa minua riisuutumaan nukkumaanmenoa varten. Mutta jotenkin... Sitten hän yhtäkkiä suuteli."
Kyyneleet kohosivat silmiin ja vierähtivät samantien poskille.
"Minun olisi pitänyt työntää hänet pois. Olisi pitänyt vaikka lyödä häntä. Mutta minä vain... Minun oli niin hirveä ikävä sinua. Se ei tuntunut ollenkaan samalta, mutta silti minä... Annoin hänen jatkaa."
Hän avasi silmänsä ja tuijotti siistiä, vaaleaa asuntoa, toivoi, että sen näkeminen karkottaisi kuvat hänen mielestään.
"Se tapahtui kerran. Vain kerran. Toivoin, että se olisi vienyt edes hetkeksi pois sen tyhjän tunteen, mutta se ei... Se ei todella tuntunut miltään. Tai ei, oikeastaan se teki kipeää, minä en ollut... Enkä minä edes saanut..."
Typerys. Ihan niin kuin sillä olisi ollut väliä. Rakas, minä en saanut orgasmia vieraan miehen kanssa, niin sitähän ei sitten lasketa, vai mitä?
Hän melkein yökkäsi.
"Sammuin hänen sänkyynsä. Ja kun aamulla heräsin... Luulen, että tajusin vasta silloin, mitä oli tapahtunut. Minä en... en edes tiennyt, olimmeko me käyttäneet kondomia tai..."

Nyt Joaquim tunsi olonsa pahoinvoivaksi.
Käyttäneet kondomia. Joten jos Cat olisi uudelleen raskaana tai luulisi olevansa, he tarvitsisivat isyystestin.
Ajatus jätti hänet tyhjäksi.
Keskity. Mies hieraisi kasvojaan rajusti, hankasi hetken kasaten itseään.
"Kosketitko sinä häntä?" hän kysyi tuskaisena, katsahtaen Catia silmäkulmastaan. Oliko hänen vaimonsa tehnyt Dylanille mitä hänelle? Oliko Dylan punonut sormensa Catin hiuksiin ja sulkenut silmänsä nautinnosta?

Kysymys jätti Catrionan hetkeksi hiljaiseksi järkytyksestä.
"Mitä? Luoja, en! En voisi koskaan..."
Hän nielaisi lauseensa lopun, sillä se oli typerää, niin äärettömän typerää, että hän olisi voinut nauraa ääneen, jos tilanne olisi ollut toinen. Jos kyse ei olisi ollut heidän elämästään.
Että hän ei koskaan voisi koskettaa toista miestä sillä tavalla. Että kyllä, hän saattoi ottaa toisen miehen sisälleen, mutta ei ikinä, ikinä voisi hyväillä ketään toista, niin kuin hyväili aviomiestään.
"Mitään sellaista ei tapahtunut."

Se oli varmasti helpotus. Joaquim voisi tuntea sitä, kun lakkaisi tuntemasta tyhjyyttä humisevaa, kuvottavaa pahoinvointia.
Vain yksi, humalainen yö.
"Koskettiko hän sinua?" mies jatkoi kohdistaen katseensa tiukasti television mustaan näyttöön, joka pilkotti siistien, puisten liukuovien lomasta. Ehkä Stella oli ollut aikeissa katsoa aamupiirrettyjä.
Oliko Cat takertunut Dylanin hiuksiin, kun mies...

"Ei!" Catriona vakuutti melkein epätoivoisesti.
"Minä en koskenut häntä, tai hän minua, se olisi ollut... Ei."
Sitä rajaa edes hän ei olisi ollut valmis ylittämään. Sellainen hellyys ja huomio kuului vain hänen ja hänen aviomiehensä välille, se ei...
Niin kuin sillä olisi todella ollut väliä. Niin kuin yksi teko olisi ollut toista pahempi. Hän oli pettäjä, riippumatta siitä, mitä oli tehnyt.
"Sinua minä rakastan. Haluan... Haluan voida tehdä olosi hyväksi. Se kuuluu vain sinulle..."

Quim laski kätensä Catin hiuksiin ja kuljetti suortuvia sormiensa lomasta. Se oli varmastikin helpottavaa, ehkä jopa lohdullista. Dylan ei ollut osa heidän suhdettaan, eihän?
Dylan oli virhe, jota Cat katui, ja siinä se.
"Mikä- mikä teki hänestä hyvän?" Joaquim kysyi karheasti irrottamatta katsettaan mustasta näytöstä, jossa hänen kuvajaisensa näytti vääristyneeltä.

Catrionasta tuntui, että hänen olisi pitänyt nostaa katseensa ja kohdata Joaquimin katse. Tummat silmät, joita hän oli rakastanut alusta saakka, ja joiden hän haaveili periytyvän heidän kuvitteelliselle lapselleen.
Hän ei tehnyt kovinkaan hyvää työtä heidän suhteensa eteen. Saattoiko sellaiseen suhteeseen, joka oli tällä tavalla rikottu, koskaan haaveilla perheenlisäyksestä?
Catriona nielaisi taas, kurkku tuntui kuivalta ja kipeältä. Kuin jokin olisi painautunut sen seinämiä vasten.
"Hän ei sählännyt. Ei siinä muuta ollut. Hän ei sohinut tai survonut tai..."

Joaquim yritti olla näkemättä mielessään, millä Dylan ei sohinut tai survonut. Kunhan rakasteli hänen vaimonsa kanssa.
Kipeä mustasukkaisuus poltti hänen vatsaansa.
Hetkeen hän ei pystynyt puhumaan.
"Ja miten hän erosi minusta?" hän kysyi lopulta, käsi kuin automatisoituna naisen hiuksissa liikkuen.

Lyhyen hiljaisuuden aikana Catriona oli vaipunut jonkinlaiseen horrokseen, jossa hän eli uudelleen yötä, jonka aikana hän oli tehnyt yhden elämänsä pahimmista virheistä. Hän saattoi melkein nähdä itsensä, ulkopuolisen silmin, ja ehkä, jos hän huutaisi tarpeeksi lujaa, hänen menneisyyden itsensä havahtuisi ja...
Hän hätkähti tajutessaan, että Quim oli kysynyt jotakin.
Vatsaa vihlaisi kipeästi.
"Quim… Ei siinä ollut mitään samaa", hän vetosi ahdistuneena ja nousi polvilleen miehensä vierelle. Hän kupersi kätensä tämän poskille ja yritti tavoittaa katsetta.
"Se ei ollut... Teissä on samat osat. Siinä se. Sinä olet minun mieheni. Sinun kanssasi se on ihan eri asia kuin kenenkään muun."

Vastahakoisesti Quim kohtasi Catin katseen. Hän tunsi olonsa melkein tottelemattomaksi lapseksi vältellessään ja tuijottaessaan näyttöä, vaikka pää kääntyi jo.
Hän kohotti kätensä hipomaan naisen hiuksia, kieputti suortuvaa sormensa ympärille.
Hän ei ollut riittänyt. Se, mitä heillä oli, ei ollut ollut tarpeeksi, jotta Cat olisi voinut odottaa häntä kotiin.
Riittämättömyyden tunne sai tummat silmät kostumaan, ja Quim painoi katseensa.

Tummiin silmiin kohoavat kyyneleet saivat Catrionan hätääntymään.
"Quim, rakas, kiltti, älä itke, ei ole hätää..."
Kyyneleiden näkeminen sai hänet vaistomaisesti kipuamaan miehensä syliin ja kietomaan käsivarret tämän ympärille tiukkaan halaukseen - tai ainakin yrittämään sitä.
Hänellä ei ollut kykyä samanlaiseen lohduttavaan läsnäoloon, joka oli ollut yksi niistä piirteistä, jotka olivat saaneet hänet menettämään sydämensä Quimille. Hän osasi vain olla lähellä, usein liian lähellä, ja yleensä itkeä surevan kanssa. Se ei ollut usein kovinkaan hyödyllistä.
"Kaikki on hyvin, kiltti..."

Joaquim veti syvään henkeä hillitäkseen itsensä. Oli turha surkutella itseään. Hänen työnsä oli raskasta puolisolle ja perheelle. Se vei hänet jatkuvasti pois, usein pitkiksi ajoiksi eikä hän voinut olla läsnä, kun häntä tarvittiin.
Se oli elämää. Cat oli tarvinnut enemmän eikä hän ollut pystynyt antamaan sitä.
"Kaikki on ihan hyvin", hän sanoi karheasti ja silitti Catin selkää.
"Älä huolehdi minusta."

"Tietenkin huolehdin sinusta, twmffat!" Catriona ärähti ja halasi Joaquimia hiukan tiukemmin, haudaten kasvonsa tämän hartiaa vasten.
"Sinä olet minulle niin hirveän rakas. Vaikka minä toimin kuin idiootti, siitä huolimatta sinä olet minulle niin rakas, etten aina edes itse voi sitä käsittää..."
Ja pelkkä ajatuskin siitä, että hän voisi menettää miehensä, sai vatsan vihlomaan kipeästi.
"Kerro minulle, miksi sinua itkettää, kerrothan?"

Quim pudisti päätään ja pyyhkäisi silmäkulmaansa, vetäen uudelleen syvään henkeä.
"Kaikki hyvin", hän toisti ja suoristi selkäänsä, kasaten itsensä. Ei syytä surkutella itseään.
"En vain koe olevani erityisen hyvä aviomies. Gianna koki jäävänsä niin yksin lasten kanssa, että halusi erota ja sinäkin jäit niin yksin, että sinun piti..."

Catriona tunsi sydämensä muljahtavan kipeästi.
"Ei, ei pitänyt. Se oli minun typerä päätökseni, jota minun ei olisi ollut pakko tehdä."
Hän yritti tavoittaa miehensä katseen, melkein epätoivoisesti.
"Quim, ei se ollut millään lailla sinun syytäsi, uskotko?"

Ehkä heidän pitäisi lakata puhumasta syystä. Kummankaan ei tarvitsisi syytellä itseään. Silti Quim tunsi nakertavan riittämättömyyden tunteen syövän itseään elävältä.
"Jos olisit ollut onnellinen. Jos olisin riittänyt sinulle, et olisi joutunut hakemaan... Läheisyyttä toisaalta", hän totesi ontosti ja nosti Catin sylistään voidakseen nousta seisomaan ja vaeltaa hajamielisesti olohuoneessa.

Oliko ilmastointilaite puhaltanut aiemmin noin lujaa?
Jäädessään yksin sohvalle Catriona tunsi palelevansa. Hän veti jalat itseään vasten ja kietoi käsivartensa niiden ympärille, mutta silti tuntui siltä, että hän olisi voinut jäätyä hengiltä hetkenä minä hyvänsä.
"Minä en ollut onnellinen", hän myönsi hiljaa.
"Mutta ei se ollut sinun syysi, Quim. Minun olisi pitänyt puhua asiasta, ei... tehdä niin kuin tein."

"Se olisi ollut hyvä", Quim vastasi tuntien itsensä tyhjäksi ja jäi katselemaan ulos ikkunasta. Elinvoimaisen vehreät puut ja pensaat reunustivat pientä katua, jonka varrella kerrostalo seisoi. Sade oli alkanut jälleen ja pieksi kaupunkia harmaana verhona.
Miten hän voisi tehdä vaimonsa onnelliseksi? Pitäisikö hänen luopua työstään?
"Miksi olet onneton?"

Totta kai se olisi ollut hyvä.
Catriona ei ollut varma, olisiko kukaan muu hänen tuttavapiiristään ollut niin tyhmä, että olisi päätynyt toimimaan niin kuin hän. Mutta hän ei vedonnut siihen, Quim ei halunnut, että hän kutsuisi itseään tyhmäksi. Vaikka juuri sellaiseksi hän tunsi olonsa.
"En tiedä", hän myönsi, hartiat hieman kiristyen.
"Olit oikeassa siinä, että minulla pitäisi olla kaikki hyvin. Tuntuu vain siltä, kuin lakkaisin hitaasti olemasta."

"Pelotat minua", Quim vastasi katse edelleen ikkunassa.
"Toivon, että menisit pian terapeutille." Ehkä ammattilainen osaisi tarjota Catille apua, jota hän ei osannut. Jotta naisen ei tarvitsisi ottaa yliannostusta "vahingossa".
Dylan pyöri edelleen hänen mielessään. Mutta ainakaan hänen ei tarvinnut enää käydä läpi jokaista kuvottavaa vaihtoehtoa. Nyt mielessä kelautuva kuva oli yksi tapahtumaketju.

Catrionan kulmat painuivat hieman alemmas.
"Olen pahoillani. Minä... Mikä siinä pelottaa sinua?"
Hän pelkäsi, ettei ollut osannut selittää, mitä tarkoitti. Sitä, kuinka hän saattoi olla monta päivää lähtemättä minnekään, ja havahtua yhtäkkiä siihen, kuinka viikko oli kulunut.
"Luulen... Luulen, että se alkoi sen jälkeen, kun jouduin jäämään pois töistä. Se ei ole selitys, ei millään lailla, se mitä tein, oli väärin."

"Sain sisareltasi tiedon, että olet sairaalassa, koska olit vaarallisen yliannostuksen lääkkeitä", Quim vastasi.
"Ja puhut kuin olisit itsetuhoinen eikä se ollut vain vahinko." Ehkä hän oli vain vainoharhainen sen jälkeen, mitä Tiarnan oli joutunut käymään läpi Tempestin kanssa, mutta Catin sanat kylmäsivät ja pelottivat häntä. Ja vaikka yliannostus olisi vain vahinko, se ei tehnyt siitä lainkaan parempaa.

"En minä halua kuolla!" Catriona vakuutti.
Eikä hän halunnutkaan. Päinvastoin, hän halusi elää. Hän halusi vanhan elämänsä takaisin. Sen, jossa hän heräsi aamuisin, kävi töissä ja tuli kotiin illalla. Kävi joinakin iltoina tervehtimässä perhettään. Joskus hän taas kävi juoksemassa, tai joskus unohtui katselemaan televisiota.
Hän pyyhkäisi nopeasti silmiään.
"Minä vain... Etkö sinä ole koskaan epäillyt, oletko olemassa?"

"En", Quim vastasi. Hänellä oli harvoin ollut aikaa edes pohtia elämäänsä. Eronkin jälkeen hän oli heittäytynyt töihinsä tarmolla, joka oli ollut viedä hänet sairaslomalle uupumuksesta. Ehkä hänellä ei ollut aavistustakaan, millaista Catin elämä oli hänen poissaollessaan.
Oliko hän niin itsekeskeinen, ettei ollut edes yrittänyt ymmärtää?
"Se ei kuulosta hyvältä."

Catrionan kulmat painuivat syvempään kurtistukseen.
"Tiedän, että se on oma vikani", hän vakuutti, ja juoksutti sormet läpi kosteuden villitsemistä kiharoistaan. Pahoinvointi velloi taas vatsassa, tai ehkä se oli sittenkin jonkinlaista nälkää. Hän ei ollut enää varma.
"Minun pitäisi vain löytää töitä ja päästä takaisin arkeen. Kun olin töissä, minun oli helpompi olla sinusta erossa."
Hän kurtisti uudelleen kulmiaan ja jatkoi nopeasti:
"Se oli silti aivan kamalaa. Minulla oli hirveä ikävä. Mutta silloin en koskaan lakannut samalla tavalla olemasta."

Se ei kuulostanut lainkaan hyvältä.
"Jos voin jotenkin auttaa, kerrothan minulle?" Quim pyysi katsellen kaupunkia pieksevää sadetta. Olisi varmaankin turha muistuttaa psykologin tärkeydestä. Cat oli varmasti jo varannutkin ajan.
"Haluaisin, että olet onnellinen."

Catriona veti jalkoja hieman tiukemmin itseään vasten
"Minun pitää käydä puhumassa siitä", hän myönsi hiljaa.
Miksei hän ollut voinut puhua asiasta ennen, kuin se oli johtanut nykyiseen tilanteeseen? Ennen kuin hän oli antanut toisen miehen naida itseään?
Yksi helvetin idiootti.
"Voisit auttaa minua työhakemusten kanssa. Inhoan niiden kirjoittamista. Ne eivät koskaan mene oikein."

"Totta kai", Quim vastasi ja palasi istumaan kermanvärisen sohvan laidalle. Olikohan senkin tyynyjen nurjilla puolilla Stellan kirjavia kädenjälkiä, kun pieni tyttö oli askarrellut, tai jopa Valentinan kädentaitojen osoituksia? Vai oliko kaikki se jäänyt heidän kotiinsa Havaijilla?
"Mitä haluat tehdä?"

Catriona siirtyi varovasti lähemmäs miestään. Ennen hän olisi voinut kiivetä noin vain tämän syliin ja tehdä olonsa mukavaksi.
"Minä en tiedä", hän myönsi, ja naurahti sitten ilottomasti.
"Tiedätkö, minun elämäni taitaa olla juuri sellaisessa tilanteessa, johon pelkäät Ninon päätyvän. En ole tehnyt elämässäni mitään, minkä voisi kirjoittaa CV:hen…"

"Ehkä sinun pitäisi tavata uraneuvojan kanssa", Quim ehdotti juoksuttaen sormet läpi hopeisista hiuksistaan. Ehkä ulkopuolinen ammattilainen voisi auttaa Catia näkemään uusia mahdollisuuksia ja omaa osamistaan lahjakkaammin kuin hän.
"Ja voisit aina ryhtyä opiskelemaan jotain sinua kiinnostavaa, jos olet kiinnostunut alanvaihdosta."

Catriona juoksutti sormet uudelleen läpi hiuksistaan ja jäi sitten katselemaan kättään, kämmenpuoli ylöspäin.
"Minä täytän pian kolmekymmentä viisi, enkä tiedä, mitä haluan tehdä sitten isona", hän totesi, lausui ajatuksensa ääneen, ja tunsi, kuinka kyyneleet tulvahtivat silmiin.
"Kuvittelin aina, että ratsastaisin siihen saakka, että olisin liian vanha pysymään selässä. Sitten olisin voinut alkaa valmentaa. Eikä minusta lopulta ollut kumpaankaan... Quim, mitä voi tehdä sitten, kun on epäonnistunut unelmassaan?"

"Toivon, ettet puhuisi itsestäsi noin", mies huokasi.
"Et sinä ole epäonnistunut missään. Ihmisillä on rajaton kyky unelmoida ja lupa myös vaihtaa unelmiaan. Mikään ei estä sinua löytämästä jotain muuta, mitä haluat tehdä elämälläsi."

Kyyneleet valuivat silmistä poskille.
"Mutta en ole unelmoinut elämässäni mistään muusta, enkä tiedä, mitä muuta voisin..."
Hän pudisti kiukkuisesti päätään.
"Minä, minä, minä. Tässä on kyse siitä, että satutin sinua. Ei siitä, kuinka kurjalta saan elämäni näyttämään. En vain tiedä, mihin suuntaan lähtisin. Ja se pelottaa minua."

"Olet ainutlaatuisessa tilanteessa", Joaquim vastasi.
"Koko maailma ja kaikki sen ovet ovat avoinna. Voit valita minkä tahansa unelman ja lähteä haaveilemaan siitä. Mikään ei estä sinua toteuttamasta unelmiasi." Cat oli aikuinen, länsimaalainen, riittävän varakas nainen voidakseen tehdä melkein mitä tahansa. Nainen voisi lähteä opiskelemaan tai hakea millaista vain työtä, johon kehittäisi kiinnostuksen. Cat voisi matkustella, harrastaa tai päättää vaikka jäädä täysin kotiin, sillä hän huolehtisi kyllä vaimostaan.

Catriona käänsi kättään ja jäi tutkimaan kämmenensä viivoja. He olivat joskus käyneet Dellan kanssa ennustajalla, vaikka Della ei uskonut sellaiseen. Hänelle oli luvattu pitkää, tummaa muukalaista, ja Dellalle…
Miksi hän ei muistanut, mitä Dellalle oli luvattu? Millainen sisko unohti sellaiset asiat?
Itsekäs sisko.
Catriona nielaisi.
"Minä haluan lapsen."

Joaquim kääntyi tuijottamaan Catia järkyttyneenä.
Lapsen.
Hän kamppaili voidakseen koskettaa vaimoaan. Hän kamppili ollakseen näkemättä toista miestä hänen vaimonsa sisässä, sillä ajatuskin oli viedä hänen järkensä.
"Mitä?" hän ähkäisi lopulta, liian sanattomana tehdäkseen muuta.

Lisää kyyneleitä valahti Catrionan poskille, ja nenä tuntui tukkoiselta.
"Voin valita minkä tahansa unelman", hän toisti, ja pyyhkäisi silmiään kämmeneensä.
"Minä tahdon lapsen. Se on minun unelmani."
Pienen tyttären tai pojan, joka perisi isänsä kauniit, tummat silmät.

Joaquim käänsi katseensa mustaan näyttöön. Nyt hän tunsi olonsa selvästi pahoinvoivaksi.
"Sinun pitäisi saada toteuttaa unelmasi ja olla onnellinen", hän sanoi ja tunsi itsensä tyhjäksi. Catin pitäisi saada olla äiti omilla ehdoillaan, ei tuntea epäonnistuneensa ensimmäisen lapsensa kanssa.
Mutta miten hän voisi antaa vaimolleen lapsen? Eikä Cat ollut muutenkaan onnellinen hänen kanssaan. Hän hylkäsi vaimonsa yksinäisyyteen, niin kuin oli hylännyt Giannankin.
Mies nojasi kasvot käsiinsä.
"Ehkä en ole oikea mies toteuttamaan unelmiasi."

Vei aivan liian pitkään, ennen kuin Catriona ymmärsi, mitä Joaquim oli sanonut. Todella ymmärsi, sillä hetken hänestä tuntui siltä, kuin mies olisi puhunut täysin vierasta kieltä.
Hänen sydämensä pysähtyi. Tai siltä se ainakin tuntui.
"H-haluatko sinä erota?"
Kuinka näin oli käynyt? Vielä hetki sitten hän oli kuvitellut, että he olivat menossa parempaan suuntaan, että asiat voisivat selvitä, ja nyt...
Hänen typerä unelmansa. Siitä se johtui.

"En", Quim ähkäisi antaen kasvojensa viipyä käsiensä suojassa.
"Mutta rakastan sinua ja haluan sinun olevan onnellinen. Sinä haluat lapsen, ja sinulla pitäisi olla oikeus tavoitella unelmaasi." Hän halusi Catin olevan niin onnellinen, ettei nainen syyttäisi itseään idiootiksi, ottaisi vahingossa liikaa lääkkeitä ja päätyisi pettämään aviomiestään, koska luuli, ettei ollut enää olemassa. Tai mikä tarkka syy Dylanin kanssa makaamiselle olikaan ollut.
"En usko, että pystyn hankkimaan enempää lapsia."

Hetken Catriona kuvitteli, että oksentaisi uudelleen.
Mutta olo, joka hänet valtasi, ei ollutkaan pahoinvointia. Se oli merkillistä, kammottavaa tyhjyyttä, joka pyyhkäisi hänen ylitseen ja tuntui samalla ryöstävän värin kasvoilta ja lämmön kehosta.
Joaquim ei uskonut, että pystyisi hankkimaan enempää lapsia. Miehellä oli jo kolme kaunista, upeaa lastaan.
Catriona risti hitaasti kätensä.
"Jaa. No, ei siitä kai sitten sen enempää", hän sanoi, ääni yhtä tyhjänä, kuin miltä hänestä tuntui.

"Sinun pitäisi saada toteuttaa unelmasi", Joaquim vastasi nousten ylös ja hangaten kasvojaan.
"En halua olla esteenä sille, että saisit olla oikeasti onnellinen. Mutta lapseni ovat elämäni ja joka ikinen päivä erossa heistä sydämeni särkyy. Joka kerta, kun hyvästelen heidät, tunnen samaa tuskaa kuin erotessani Giannasta ja menettäessäni perheeni. En ole enää osa lasteni elämää. Olen vain vierailija. Ja joka kerta tavatessamme, he ovat jo eri ihmisiä kuin edellisellä kerralla. En ole kestää sitä, etten saa olla osa heidän arkeaan", mies sanoi turhautuneella tuskalla.
"En selviytyisi siitä, jos joutuisin syrjäytetyksi neljännen lapsen elämästä – ja kun katsoo avioliittomme tilaa, se ei ole absurdi huoli. En edes tiedä, miten rakastella kanssasi enää."

"Quim, sinä et ymmärrä..." Catriona aloitti, mutta vaikeni sitten.
Ehkä hän oli se, joka ei ymmärtänyt. Ei, ei vain ehkä. Se oli selvää. Hänen kiltti, kultainen miehensä kärsi, ja vaikka hän tiesi kärsimyksestä, hän oli riittävän itsekäs sanomaan jotakin niin typerää, kuin että hän halusi lapsen.
Kuva tummasilmäisestä pojasta tai tytöstä alkoi haalistua.
Hän voisi unelmoida mistä tahansa muusta paitsi siitä.
Hänen alahuulensa tärisi hieman ja silmiä poltteli, mutta hän pakotti itsensä vetämään syvään henkeä.
"Sitten meidän täytyy aloittaa siitä, että ratkaisemme ongelman, johon on ilmiselvä ratkaisu."

"Ja mikä se on?" mies kysyi nojaten sohvan käsinojaan, hieroen kasvojaan. Tällä hetkellä hän tunsi uivansa ongelmien viidakossa, joista yksikään ei tuntunut itsestäänselvästi ratkaistavalta.
Oliko hän itsekäs? Cat halusi lapsen, ja naisella piti olla oikeus tavoitella unelmaansa. Ehkä Cat tiesi, ettei saisi, mitä todella halusi, hänen kanssaan, ja siksi oli lähtenyt etsimään sitä toisaalta.

Oli Catrionan vuoro nousta seisomaan ja lähteä liikkeelle, vaikka jalat tuntuivatkin huterilta ja pää liian kevyeltä. Kuin hänen koko kehonsa olisi käynyt ylikierroksilla. Ehkä se kävikin.
"Sinun täytyy saada viettää enemmän aikaa lastesi kanssa", hän vetosi.
"Ja minä haluan vielä yrittää korjata avioliittomme."
Vaikka Joaquim ei juuri nyt kyennyt edes rakastelemaan hänen kanssaan. Se ei ollut mikään ihme. Hän oli kuvottava. Likainen.
"Sinun on päästävä muuttamaan lähemmäs lapsiasi. Ja minä muutan mukana."

"Lopeta, Cat!" Quim ärähti turhautuneena.
"Minä en muuttamassa sinua yksin vieraaseen maahan. Hyvä kun pysyt hengissä kotona, vaikka olet perheesi ja ystäviesi ympäröimä. En voi lähteä töihin ja jättää sinua yksin jopa kuukausiksi kerrallaan niin, ettei sinulla ole mitään tai ketään. Mitä hittoa kuvittelet? Juuri puhuimme tästä."

Catriona kielsi itseään itkemästä, ja silti hän tunsi, kuinka silmiä poltti. Hän käännähti rajusti ympäri ja tuijotti miestään silmät epätoivosta palaen.
"Miksei sinulle kelpaa mikään?" hän parahti, ääni ärsyttävällä tavalla nousten. Hän ei halunnut kuulostaa vihaiselta pikkutytöltä.
"Sanoit, että voin unelmoida mistä tahansa!"

"Sinä voit unelmoida mistä tahansa!" Quim vastasi turhautuneena takaisin.
"Ja minä haluan, että saat täyttää unelmasi. Se ei vain tarkoita, että minä olisin välttämättä se, joka voi täyttää unelmasi", mies sanoi.
"Ja minusta sitä pitää voida pohtia. En halua olla syy, miksi joutuisit luopumaan unelmastasi tai miksi sinun pitäisi valita miehen tai lapsen väliltä."

Catriona ei ollut ylpeä siitä, mitä seuraavaksi teki.
Hän polkaisi jalkaansa maata vasten.
Kuin mikäkin kiukkuinen pikkulapsi.
Hetken hän harkitsi, voisiko rynnätä lukkojen taakse vaikka kylpyhuoneeseen, mutta se olisi vain korostanut typerää, lapsellista vaikutelmaa.
"Minä puhun muuttamisesta!"

"Minä en pysty tekemään töitä, jos sinä olet yksin vieraassa maassa!" Joaquim ärähti.
"Ja työni on minulle tärkeää. Minä en voi lähteä tai keskittyä, jos pohdin, oletko sinä hengissä. Menitkö ottamaan vahingossa liikaa lääkkeitä tai päätitkö juoda itsesi humalaan ja rakastella jonkun muun kanssa tai ehkä harhailit ihan vahingossa rekan alle tai lukitsit itsesi ulos tai joit vaikka hiuslakkaa kiksien vuoksi."

Hetken kaikki tuntui olleen hyvin.
Sitten hän oli sanonut jotakin väärää, ja kaikki tuntui olevan taas pilalla.
Catriona tuijotti hetken miestään, sanomatta mitään, tekemättä mitään. Ainoastaan rintakehä kohoili raskaan hengityksen tahtiin.
"Vaikuttaa siltä, että sinun elämässäsi on itse asiassa vain yksi ongelma. Minä."

Quim karjahti turhaumusta.
"Todellako? Onko sinun todella aivan mahdotonta käydä keskustelua ilman, että alat syyttää itseäsi, kutsua itseäs idiootiksi, ongelmaksi tai miksi tahansa muuksi?" mies vetosi tulistuneena.
"Vai oletko huomannut sen nokkelaksi pikku kikaksi? Koska miehesi on sieluton hirviö, jos ei ala lohdutella sinua ja vakuuttaa, miten tärkeä ja rakas olet?"

Idiootti.
Catriona olisi halunnut lyödä itseään. Hän ei ollut enää varma, mikä oli totta, ja mikä pelkkää väärinkäsitystä. Mitä, jos tässä todella olikin kyse siitä, että hän yritti manipuloida miestään? Ehkä hän todella kaipasi vakuuttelua siitä, että oli rakas?
Hänen vatsaansa kouristi kipeästi. Hän ei enää tiennyt.
Heidän oli ollut tarkoitus lähteä eläintarhaan. Stella olisi varmasti pitänyt siitä. Jos eläimiä olisi kohdeltu hyvin.
Hän käännähti ja harppoi Ninon huoneeseen.

Joaquim harkitsi potkaisevansa sohvaa, mutta vajosi sen sijaan istumaan sille. Voima tuntui katoavan hänen raajoistaan, ja mies valui pitkäkseen kermanväriselle sohvalle, painaen kädet kasvoilleen.
Ehkä hän oli itsekäs, epäreilu, tekopyhä ihmishirviö. Hyvä aviomies olisi varmasti huolehtinut vaimostaan, ollut huutamatta tälle. Kertonut, miten tärkeä ja rakas Cat oli.
Hän oli liian vihainen. Hän ei halunnut olla, mutta tunne korvensi hänen vatsaansa. Mitäköhän muuta typerää, myrkyllistä ja puhtaasti rumaa hän päästäisi vielä suustaan? Ehkä hänen pitäisi rauhoittua, ennen kuin seuraisi jälleen vaimoaan.

Huoneeseen päästyään Catriona alkoi paiskoa vähäisiä vaatekappaleitaan takaisin avoimeksi jääneeseen matkalaukkuunsa.
Miksei Joaquim voinut ymmärtää?
Ilman häntä mies olisi voinut asua missä halusi. Hänen takiaan tämä oli ylipäätään muuttanut Englantiin. Miksei hän ollut jo silloin vastustanut ponnekkaammin? Ilman häntä tämä olisi voinut käydä rauhassa töissä, miettimättä, oliko typerä, vastuuton vaimo lukinnut itsensä ulos tai marssinut rekan alle.
Hän paukautti matkalaukun kannen kiinni ja alkoi nykiä vetoketjua kiinni.
Heidän oli ollut tarkoitus mennä eläintarhaan. Se olisi varmasti ollut mukavaa. Jos eläimillä olisi ollut hyvät oltavat.
Vetoketju imaisi vuoria alleen ja jäi jumiin. Ja kun Catriona yritti nykiä sitä irti, pieni metallihaka antoi periksi ja irtosi.
Hän tuijotti hetken typertyneenä rikkoutunutta laukkuaan, vajosi sängyn laidalle istumaan ja purskahti itkuun.

Vellottuaan hetken turhautuneessa, nakertavassa epätietoisuudessa Joaquim laski kädet kasvoiltaan ja tuijotti kattoa.
Jos joku pyytää anteeksi, on oikein antaa anteeksi. Ei nostaa mennyttä virhettä jatkuvasti esiin, hän sätti itseään. Miksi hän ei vain voinut laskea siitä irti?
Mies vääntäytyi istumaan sohvalle, sukaisi hiuksiaan taakse ja lähti sitten Ninon huoneelle. Aikaisen nousun jättämä väsymys tuntui raajoissa. Quim koputti hiljaa ovenpieleen ja astui sisään. Nähdessään itkevän vaimonsa, hän huokasi katuen ja istuutui tämän viereen, yrittäen nostaa Catin syliinsä ja kiertää käsivarret naisen ympärille.

Kuullessaan koputuksen Catriona kohotti katseensa.
Kätevä pieni temppu.
Sanat vihlaisivat vatsaa kipeinä kuin nyrkinisku.
Hän yritti pyyhkiä silmiinsä tulvivia kyyneleitä ja suoristaa ryhtiään, osoittaakseen, ettei todellakaan tarvinnut lohdutusta, ja että oli valmis keskustelemaan asiasta niin kuin aikuiset. Hänen yrityksensä oli kuitenkin tuhoontuomittu viimeistään siinä vaiheessa, kun Quim nosti hänet syliinsä. Hän kietoi käsivartensa tiukasti miehensä niskan taakse ja hautasi kasvonsa tämän hartiaan.
"V-vetoketju meni rikki..."

Joaquim silitti Catin selkää tuntien huonon omantunnon ja syyllisyyden polttavan vatsaansa. Ei mikään ihme, että Cat oli onneton. Millainen mies puhui vaimolleen niin kuin hän oli puhunut Catille?
"Sitä sattuu", hän vastasi painaen suukon Catin hiuksiin.
"Olen pahoillani, querida. En olisi saanut sanoa sinulle niin."

Catriona tunsi olonsa murtuneeksi.
"En ole varma, pystyykö sitä korjaamaan", hän vetosi, ääni itkusta puuroutuen.
"Ostin sen silloin, kun tulin katsomaan sinua ensimmäisen kerran, minulla ei ollut laukkua... Ja nyt se on rikki..."
Se, että laukku oli hajonnut juuri nyt, teki kaikesta vain entistä pahempaa. Niin kuin laukkukin olisi epäillyt, että heidän suhteensa ei olisi korjattavissa.
Hänen oli vaikea keskittyä mihinkään muuhun kuin laukkuun.
"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi..."

"Se on vain laukku", Quim huomautti.
"Kun teen jotain väärin, on oikein pyytää anteeksi." Kuten kun sanoi vaimolleen rumia asioita hetken vihanpuuskassa ja sai tämän itkemään. Ja laukusta päätellen yrittämään ulos marssimista.
Ehkä Cat oli lähtenyt tänne hänen mielikseen, vaikka olisi mieluummin ollut kotona.
"Olen pahoillani."

Catriona kohotti katseensa ja tuijotti Quimia silmät melkein kuumeisesti hehkuen.
"Se on laukku, jonka ostin, kun tulin tapaamaan sinua ensimmäisen kerran!" hän vetosi, aivan kuin olisi kuvitellut, ettei Joaquim ollut joko kuullut tai ymmärtänyt ensimmäisellä kerralla.
Laukku, jonka hän oli ostanut heidän suhteensa alussa, oli nyt rikki. Hän oli perinyt äitinsä kansan taikauskoisuuden.
Hän räpäytti silmiään.
"Ansaitsin sen, mitä sanoit."

"Etkä ansainnut", Joaquim huokasi. Hyvä aviomies ei olisi koskaan sanonut sellaista vaimolleen. Miten hän voisi päästä eroon vihastaan? Se korvensa hänen vatsassaan salakavalana, hyökkäsi ilmoille heti hänen menettäessään malttinsa.
"En vain haluaisi, että ajattelet itsestäsi niin rumasti."

"Laukku, jonka ostin, kun tulin tapaamaan sinua ensimmäisen kerran", Catriona toisti, ja oli nyt vakuuttunut siitä, ettei Quim ymmärtänyt.
Hyvien yöunien jälkeen hän ei varmasti itsekään enää ymmärtäisi. Mutta juuri tällä hetkellä se tuntui täydelliseltä maailmanlopulta. Suhteen lopulta.
Itku löi nenän lukkoon ja sai hänet tyrskähtelemään.
"Minä en tiedä, kuinka korjaisin kaiken."

"Ehkä meidän pitäisi käydä terapeutilla", Quim myönsi. Hänkään ei tiennyt, miten he korjaisivat liittonsa. Auttaisiko aika? Hiipuisiko Dylanin muisto?
Mutta mikä mahti maailmassa ratkaisisi sen, että Cat halusi lapsen ja hän ei? Oliko hän itsekäs, huono aviomies, kun ei halunnut neljättä lasta?

"Niin."
Ehkä terapeutti osaisi auttaa heitä. Vaikka Catriona vihasi terapeutteja, pitkäksi venyviä hiljaisuuksia ja epämääräisiä kysymyksiä siitä, mitä hän itse ajatteli asiasta. Hän halusi vastauksia, ei kysymyksiä. Niitä hänellä oli enemmän kuin tarpeeksi.
Hän tunsi olonsa yhtäkkiä hirvittävän uupuneeksi.
"Quim, minua väsyttää. Luuletko, että voisimme nukkua päiväunet?"

"Totta kai", Quim vastasi ja nosti Catin sylistään vierelleen. Hän valui pitkäkseen poikansa myllättyyn sänkyyn ja tunsi hienoisen huonon omantunnon kolkuttavan muistaessaan elävästi, mitä siinä oli tapahtunut aikaisemmin aamulla. Mutta se oli luonnollinen, ihana osa elämää.
Paitsi silloin, kun Dylan oli siinä mukana.
Mies tarjoutui silittelemään ja hieromaan Catin selkää nyittyään tyynyn paremmin päänsä alle.

Myös Catrionan ajatukset palasivat hetkeksi aamuyöhön. Silloin hän oli pienen hetken ehtinyt kuvitella, että kaikki voisi vielä järjestyä. Että vaikka Quim ei pystynyt rakastelemaan hänen kanssaan juuri nyt, he saisivat kyllä ongelmansa selvitettyä.
Nyt hän ei ollut enää niin varma.
Hän etsi itselleen hyvän asennon, käpersi itsensä miehensä viereen ja sulki silmänsä lopenuupuneena. Kosketus selällä tuntui hyvältä.
Uni vain ei halunnut rauhoittaa hänen ylikierroksilla käyvää kehoaan. Silkka turhautuminen sai hänet purskahtamaan hiljaiseen itkuun.

"Onko kaikki hyvin?" Quim kysyi, vaikka tiesikin, ettei yhtään mikään tuntunut olevan hyvin tällä hetkellä. Mutta hän tunsi itsensä turhauttavan kädettömäksi ja toivoi hartaasti, ettei tekisi enempää vahinkoa harkitsemattomilla sanoilla.
Hän oli varma, että voisi antaa anteeksi Dylanin ja päästää irti vihastaan. Joku päivä toisen miehen haamu ei kummittelisi häntä.
Mutta kuinka he ratkaisisivat kysymyksen lapsesta? Pitäisikö hänen myöntyä?

Oliko mikään hyvin?
Koko Catrionan keho tuntui jännittyneeltä ja kipeältä, kuin liian kireäksi kiristetty viulunkieli, joka oli valmiina napsahtamaan koska tahansa - vaikka hän ei ollutkaan varma, saattoivatko viulunkielet tehdä niin. Addie olisi tehnyt. Hänen kaunis, älykäs tyttärensä.
"Minä en saa unta", hän itki toivottomana.
"Väsyttää, mutta en saa unta."

"Ehkä voisit ottaa yhden unilääkkeen tai relaksantin?" Quim ehdotti ja hieroi vaimonsa selkää rytmikkäämmin, pyörivin liikkein. Hän toivoi, että olisi voinut tehdä jotakin helpottaakseen naisen oloa. Mutta hän tunsi olonsa kädettömäksi. Hän ei tiennyt, kuinka tehdä Cat onnelliseksi, eikä hän tiennyt, kuinka auttaa naista nukahtamaan.
"Tai voimme vain maata tässä hetken?" Ehkä hiljaisuus ja tilanteen pysähtyminen auttaisi myös naisen kehoa rauhoittumaan.

Catriona tiesi kokemuksesta, että unesta stressaaminen ei auttanut, päinvastoin pahensi asioita. Tai niin hänelle oli ainakin monet kerrat hoettu, vaikka juuri nyt hän ei osannut ajatella riittävän loogisesti ollakseen samaa mieltä.
"Ei minulla ole", hän totesi onnettomana, kiepahti ympäri ja painoi otsansa Quimia vasten. Kammottava, melkein kuvottava väsymys auttoi karkottamaan hetkeksi pelon siitä, ettei mies ehkä halunnut häntä lähelleen juuri nyt.
"Entä jos en pysty nukkumaan enää koskaan?"
Hölmö ajatus.

"Eiköhän biologia huolehdi siitä, että nukahdat kyllä jossakin vaiheessa", Quim rauhoitteli.
"Mutta sitä voisi edistää rauhoittuminen ja hiljaisuus." Hän haki mukavamman asennon, jossa saattoi paremmin jatkaa pyörivää, kevyttä liikettä naisen selällä. Ehkä hiljaisuus ja ulkoa kantautuva, vaimea Bangkokin humina, ikkunasta siivilöityvä, sateinen päivänvalo ja asunnon ilmastoinnin hiljainen hurina voisivat tuudittaa Catin samanlaiseen levollisuuteen, joka levisi hänen kehoonsa.

Catriona ei ollut siitäkään niin varma.
"Merv näytti minulle joskus dokumentin ihmisistä, jotka menettivät kykynsä nukkua", hän vetosi hiljaa.
"Lopulta he kuolivat, Quim. Heillä oli jotakin vikaa geeneissä..."
Itku muuttui hiljaiseksi nyyhkytykseksi ja sitten niiskutukseksi, ja lopulta Catriona yksinkertaisesti sammui. Niin kuin oli odotettavissa pitkän valvomisen jälkeen.
Hän taisi kuolata miesparkansa paidalle nukkuessaan.

Hetken Quim pysyi hereillä hyvän aviomiehen tavoin, silitteli Catin selkää rauhoittavasti, oli naisen tukena ja läsnä, jos tämä heräisi uudelleen.
Mutta hän kesti noin kolme sekuntia sen jälkeen, kun uni rauhoitti naisen hengityksen, ennen kuin nukkui itsekin sikeästi kuin tukki. Hänellä oli aina ollut enemmän tai vähemmän kätevä lahja nukahtaa tilaisuuden tullen, ja hiljainen, kiireetön iltapäivän hetki tuntui suorastaan kutsuvan päiväunille.

Catriona rakasti päiväunia. Varsinkin silloin, kun saattoi nukkua ne miehensä vierellä - tai mikä vielä parempaa, tämän sylissä tai päällä.
Mutta hän ei rakastanut päiväunilta heräämistä läheskään yhtä paljon.
Olo oli aina sekava ja jollakin tavalla tunkkainen sen jälkeen, kun päiväunet olivat päässeet venähtämään liian pitkiksi.
Tällä kertaa Catriona tosin hätkähti hereille, sydän pamppaillen, ja ponkaisi istumaan muistamatta, missä tarkalleen ottaen oli.
"Quim?!"

Catin päiväunien venyessä Quim oli käynyt suihkussa, vetänyt jalkaansa pehmeät, beiget chinot ja ylleen vaaleanvihreän, kevyen kauluspaidan, jonka hihat rullasi rennosti kyynärpäihin.
"Hei, en raaskinut herättää sinua", hän sanoi. Lasten äänet kuuluivat vaimeina olohuoneesta.
"Voisimme lähteä kohtapuoliin syömään."

Catriona katsoi hetken vauhkona ympärilleen.
Mutta siinä Quim oli. Mies ei ollut lähtenyt, jättänyt petollista vaimoaan tämän nukkuessa, niin kuin hänen unessaan oli tapahtunut.
Hän painoi käden hermostuneesti jyskyttävälle sydämelleen.
"M-mitä? Paljonko kello on?"

"Sopiva aika illalliselle", Quim vastasi pyyhkäisten pöyhkeiksi kuivaneita, hopeisia hiuksia pois kasvoiltaan.
"Haluatko käydä suihkussa tai vaihtaa vaatteita?" hän kysyi istahtaen sängyn laidalle ja katsahti kelloaan.
"Voimme kävellä mainitsemaani ravintolaan. Se on aivan Terminal 21:en lähellä, ja menu on kehuttu."

Quim ei ollut lähtenyt.
Helpotus sai Catrionan kömpimään sängyn poikki sängyn laidalle istahtaneen miehensä luo ja kietomaan käsivartensa takaapäin halaukseen tämän ympärille. Hän painoi nenänpäänsä Joaquimin niskaa vasten ja hengitti syvään tämän tuoksua.
"Haluan", hän vastasi, erittelemättä tarkemmin, viittasiko vastaus suihkuun vai vaatteidenvaihtoon.
"Nukuin ihan liian pitkään."

"Tarvitsetko apua?" Quim kysyi koskettaen ympärilleen kiertynyttä käsivartta.
"Mitä haluat laittaa päälle? Lapset taitavat olla jo valmiita ja varsin nälkäisiä." Hän oli pyytänyt välttämään napostelua, jotta hieno, iso illallinen maittaisi myöhemmin.
"Kuinka pian olet valmis lähtemään?"

Lapset olivat nälkäisiä. Totta kai. Koulupäivä oli loppunut.
Catriona tunsi silti olonsa vastahakoiseksi irrottamaan käsivarsiaan Joaquimin ympäriltä. Ajatuksissaan hän hipaisi niskaa kevyesti huulillaan, niin kuin olisi saattanut tehdä ennen, kuin hän pilasi kaiken.
"Mm, anna minulle... Kymmenen minuuttia? Onko kymmenen minuuttia hyvä?"
Hän hipaisi niskaa uudelleen huulillaan.
"Kunhan on vaatteet."

"Kymmenen minuuttia on hyvä", Joaquim vastasi ja toivoi, että olisi voinut vastata niskansa kosketukseen, niin kuin aikaisemmin. Joutumatta miettimään, oliko Dylan tehnyt niin.
Mutta Catilla ja Dylanilla oli vain yksi, humaltunut yö, jossa ei survottu ja sähelletty, eikö niin?
"Ajattelin, että voimme tilata alkupalat ja jälkiruoan, joten toivottavasti olet nälkäinen."

Lapset odottivat nälkäisinä olohuoneessa.
Catriona joutui muistuttamaan itseään siitä pariin kertaan, ennen kuin hän lopulta vetäytyi vastentahtoisesti taaksepäin, sipaisten vielä toisella kädellään miehensä hiuksia.
Saisiko hän koskettaa enää sitten, kun he palaisivat takaisin?
Hän kiemursi alas sängystä ja hieraisi jumiutuneita niskojaan.
"Se kuulostaa hyvältä. Etsisitkö minulle vaatteet sillä aikaa kun käyn suihkussa?"

"Ehm, toki", Joaquim vastasi kurtistaen kulmiaan. Riittäisikö hänellä silmää naisten muodille? Mies nousi pyöräyttäen hartioitaan ja kyykistyi vaimonsa laukulle valikoimaan sieltä hametta, t-paitaa ja jonkinlaista neuletakkia, jos ravintolan ilmastointi tuntuisi kylmältä. Moni viileämmässä ilmastossa asuva sanoi kokevansa kostean kuumuuden tukahduttavana, joten ehkä olisi turha ehdottaa farkkuja.

Koska Catrionan vaatteiden valikoiminen perustui yleensä spontaaneihin valintoihin sen mukaan, mikä vaatekappale sattui osumaan ensimmäiseksi käteen, hän ei ollut turhan huolissaan siitä, millaisen kokonaisuuden Quim valitsisi. Itse asiassa hänellä oli vakaa epäilys siitä, että tämä onnistuisi valikoimaan huomattavasti harmonisemman asun.
Totta kai. Quim oli niin monella tapaa häntä parempi.
Lopeta.
Niin paljon kuin hänen olisikin tehnyt mieli jäädä suihkun alle, hän tyytyi huuhtelemaan itsensä pikaisesti, pesemään hampaansa ja palaamaan sitten takaisin makuuhuoneeseen.
"Olen etuajassa, enkö olekin?" hän virnisti astuessaan sisään pyyhkeeseen kietoutuneena.

"Etköhän", Quim vastasi, vaikkei ollut katsahtanut kelloa. Mies laski puhelimen käsistään lähetettyään kirjoittamansa sähköpostin. Hän ojensi vaatepinoa Catia kohti.
"Kuule, lupasin Giannalle, että hän voisi lähteä konferenssiin huomenna, kun olemme täällä. Nyt vain näyttää siltä, että Filippiinien tilanne käy pahemmaksi Mangkhut-taifuunin myötä ja tiimini todella toivoo, että voisin käydä paikan päällä. Miten kokisit sen, jos olisit pari päivää lasteni kanssa?"

Catrionan kasvot säteilivät hetken onnesta. Hän otti vaatepinon vastaan ja antoi pyyhkeen tipahtaa ympäriltään, kun alkoi pukeutua pikaista vauhtia.
Hän oli juuri saanut paidan nykäistyä päänsä yli, kun Joaquim mainitsi myrskyn. Ja sen, että olisi lähdössä takaisin töihin. Se sai hänet jähmettymään hetkeksi, sormet yhä paidan helman ympärille kietoutuneina.
"Mutta eikö siellä ole hirveän vaarallista?"

"Siellä tarvitaan epätoivoisesti apua. Haluamme evakoida mahdollisimman paljon ihmisiä tuhojen tieltä ja ennakoida katastrofia ennen kuin joudumme paikkaamaan tuhoja täydessä kaaoksessa", Joaquim vastasi.
"Tiimini on kuitenkin jakaantunut. Georgia on edelleen sairaslomalla Indonesian jäljiltä, ja Basil on valvomassa Intian operaatiota. En viivy kuin korkeintaan kolme päivää."

Tietenkin tarvittiin. Mutta pitikö juuri hänen miehensä, kaikista maailman ihmisistä, matkustaa keskelle hengenvaaralliseksi yltyvää myrskyä?
Se oli itsekäs ajatus. Hirvittävän itsekäs ajatus.
Catriona pudisti hieman päätään. Lopeta. Lakkaa olemasta itsekäs.
"Totta kai se sopii."

"Jos et koe ajatusta mukavaksi, teen muita järjestelyjä", mies vakuutti. Hän ei halunnut vaatia Catilta liikaa tai laittaa naista tilanteeseen, jossa tämä ei tuntisi oloaan mukavaksi tai turvalliseksi. Varmasti Gianna jättäisi konferenssin väliin, jos hän pyytäisi. Nino varmasti huolehtisi sisaristaan ilman aikuisiakin.
"Mutta mennään syömään?"

"Mitä?" Catriona kysyi häkeltyneenä ja kurtisti hieman kulmiaan.
"Ei, minä olen oikein mielelläni lasten kanssa. Olen vain huolissani sinusta, siinä kaikki."
Hänen sisaruksensa eivät ehkä uskoisi omia lapsiaan hänen vahdittavikseen, jos hänellä itsellään ei ollut lastenvahtia, mutta se oli eri asia, eikö ollutkin? Vauvat olivat eri asia. Hän pärjäisi kyllä hyvin vanhempien lasten kanssa.
Hän pujottautui hameeseensa ja poimi Quimin valikoiman neuleen mukaansa.
"Olen valmis. Alle kymmenessä minuutissa."

"Hienoa", Quim vastasi ja saattoi sitten Catin mukanaan olohuoneen puolelle, työntäen lompakon ja puhelimen taskuihinsa.
"Mennäänpäs sitten", mies sanoi paimentaen perheensä ulos asunnosta ja alas pimenneeseen, kuumankosteaan kaupunkiin, joka soi liikenteen ja miljoonien ihmisten ääntä. Ravintola ei ollut kaukana, ja ilmastointi teki siitä miellyttävän viileän.
"Mitä teidän tekisi mieli?" mies kysyi heidän istuttuaan alas suojaisaan sohvaloosiin.

Oli hämmästyttävää, kuinka pimeys oli ehtinyt laskeutua, vaikka Catrionasta tuntui, että he olivat vasta palanneet koululta. Silloin oli ollut vielä aamu. Ja nyt Quim lähtisi taas töihin. Hän oli tuhlannut kokonaisen päivän vain nukkumalla. Tuhlannut yhden mahdollisuuden selvittää asioita.
Se sai hänen vatsansa kouristamaan kipeästi.
Siitä huolimatta hän otti ruokalistan käteensä ja tutki sen rivejä kulmat kurtistuneina. Sillä, että listan sisältö oli käännetty ainakin jonkinlaiselle englannille, ei ollut hänelle yhtään sen enempää iloa kuin thain kielestä olisi ollut.
"Valitse sinä minulle", hän vetosi lopulta, ja työnsi listaa miestään kohti.

Joaquim tilasi heille kasvisversion tapaksista alkupaloiksi: käsintehtyjä, purppuraisia juureslastuja, bruschettaa, rapeita, paistettuja kevätrullia sekä tom yum ja tryffeliranskalaisia. Ainutkertainen mahdollisuus viedä perhe ulos syömään oli syytä käyttää hyödyksi. Kun alkupalat täyttivät pöydän, tuntui absurdilta ajatellakaan pääruokia, mutta Quim tilasi heille silti perhetyyliin jaettavaksi risottoa parsalla, vihreillä herneillä ja parmesanilla sekä toista tryffeleillä ja villisienillä, vihreää currya sekä khao soita tofulla.
Miehen tavoite oli tilata heille vielä jälkiruokaa illan päätteeksi.

Tavallisesti Catriona olisi ollut innoissaan värikkäistä ruuista, joiden makumaailma oli niin erilainen kuin se, johon hän oli Walesissa kasvaessaan tottunut. Hän olisi ollut innoissaan myös siitä, että he saattoivat viettää aikaa Quimin lasten kanssa.
Mutta ilman häntä Quim olisi voinut tehdä näin useammin, viedä lapsiaan syömään. Viettää kaikki vapaahetkensä osana näiden elämää.
Kuinka hän oli saattanut olla niin itsekäs, että oli antanut miehensä muuttaa luokseen Englantiin?
Hän ei tuntenut nälkää tai edes ruokahalua, mutta poimi silti lautaselleen ruokaa. Jos ei muusta syystä, niin näyttääkseen Valentinalle mallia.
Niin kuin tyttö olisi halunnut matkia häntä missään.
"Kuinka koulupäivänne sujui?"

"Hyvin", Nino vastasi kohteliaalla, joskin haikealla hymyllä – he laskivat Natin kanssa viimeisiä yhteisiä päiviä. Oppitunteihin keskittyminen tuntui toisarvoiselta sen rinnalla. Valentina esitti valikoivasti kuuroa, kunnes Quim kurottui ottamaan tyttärensä puhelimen ja työnsi sen omaan taskuunsa.
Stella kertoi auliisti päivästään, harhautuen aina kesken tarinan seuraavaan, jalat tuolin reunalta vispaten.
"Toivon, että voisitte tulla jouluksi luoksemme Englantiin. Joulu on siellä hyvin erilainen kuin täällä", Quim sanoi silittäen nuorimpansa hiuksia.

Catriona huomasi, että tänään Quimin lasten katseleminen herätti hänessä syvän haikeuden, joka ei johtunut pelkästään siitä että hän tiesi, kuinka kovasti mies kaipasi olla osa näiden elämää.
Jälleen kerran hänen surunsa oli täysin itsekästä. Hän mietti, millainen heidän lapsensa olisi ollut - olisiko tämä voinut vuosien päästä istua samalla tavalla pöydän ääressä ja kertoa tarinaa, jalat levottomasti keinahdellen. Kaunis, tummasilmäinen poika tai tytär, joka toivottavasti olisi perinyt enemmän isältään kuin äidiltään.
Hän hätkähti ajatuksistaan.
"Se olisi mahtavaa. Joskus näkyy jopa lunta. Viime talvena näkyi."

"Voisimme käydä Lontoossa katsomassa muutaman musikaalin", Quim houkutteli vanhempaa tytärtään, jonka silmät kieltämättä syttyivät innostuksesta ajatukselle. Toki täälläkin oli joskus kiertueita, mutta West End ja Broadway olivat ainutlaatuisia teatteritarjonnassaan.
"Ja ratsastuskin varmasti onnistuisi", mies lisäsi, mikä sai Stellan hypähtämään tohkeissaan tuolillaan. Oliko väärin lahjoa lapsiaan? Luultavasti. Joaquim vain halusi epätoivoisesti, että lapset olisivat innoissaan hänen luokseen tulemisesta.
"Miltä se maistuu?" hän jatkoi nyökäten vaimonsa annosta kohti.

Ehkä tummasilmäinen poika tai tyttö olisi perinyt äitinsä suvun puolelta innostuksensa hevosiin ja haluaisi oman ponin jo ennen, kuin osaisi kävellä. Tai ehkä tämä haluaisi käyttää elämänsä niin kuin isänsä, antamalla kaiken ja vielä enemmän niille, joilta oli viety kaikki.
Hän olisi ylpeä joka tapauksessa.
Catriona havahtui siihen, että Joaquim oli kysynyt jotakin.
"Se kuulostaa oikein hyvältä", hän vastasi, ja tajusi vasta sitten, ettei mies ollut tainnut kysyä hänen mielipidettään suunnitellusta ohjelmasta joululle.
"Ehkä Tiarnanin vaimo haluaisi tavata Stellan? Hän on aina hyvin ystävällinen faneilleen."

"Se on totta", Quim myönsi muistaen asian itsekin, "Stellina, ystäväni on naimisissa lempikirjailijasi kanssa. Jos tulette jouluksi, kenties hän voisi tavata sinut ja vaikka laittaa nimikirjoituksensa Seaborniisi."
Ajatus sai Stellan tummat silmät kirkastumaan ja jalat vispaamaan villisti. Mutta hyvin kasvatettu tyttö ei voinut kiljahdella suu täynnä ruokaa, vaan jauhoi vimmatusti, posket keskittymisestä ja turhaumuksesta punoittaen.
"Ja Nino, ehkä voisit kutsua Natin mukaan?"
Törkeä, halpamainen mies, joka lahjoi lapsiaan ja yritti ostaa näiden rakkauden.

Keskity, Catriona kehotti itseään. Hän oli huomannut, että katosi yhä useammin todellisuudelta, vain havahtuakseen siihen, että kello oli yhtäkkiä kiitänyt eteenpäin ilman, että hänellä oli aavistustakaan siitä, mitä ympärillä oli tapahtunut.
Keskity.
Stellan jalkojen innostunut vispaus muistutti häntä jotenkin omasta lapsuudestaan. Paitsi ettei hän olisi osannut hillitä intoaan, vaan olisi jo tanssahdellut ympäri pöytää.
"Sehän olisi hyvä ajatus!" hänkin innostui, ja katsahti Ninoa silmät aidosta hymystä siristyen.
"Meillä on kyllä tilaa. Jos vain... Eihän hän ole allerginen kissoille?"

Nino pudisti päätään, varsin myytynä ajatukselle.
Miten toiveikasta ja turmelematonta nuori ensirakkaus oli, Joaquim pohti katsellessaan poikaansa ja kurottuessaan painamaan suudelman tämän poskelle.
"Isä", Nino ähkäisi nolostuneena.
"Minä vain ikävöin teitä niin valtavasti", Quim vastasi ja vetäytyi vastahakoisesti takaisin omalle paikalleen.
"Meillä voisi olla ihana joulu yhdessä."

"Se olisi voinut olla ongelma. Jouluun mennessä meillä voi olla taas uusi kissa..."
Oli melkein häkellyttävää hymyillä niin, että hymy ulottui silmiin asti. He eivät olleet puhuneet uudesta kissasta, itse asiassa heidän oli ollut tarkoitus olla tyytyväisiä Elviksen jälkeen, mutta jotenkin loput pojat olivat löytäneet tiensä heidän kotiinsa ja sydämiinsä.
"Oh, voisimme hankkia teille jouluvillapaidat!"
Catrionan vihreät kissansilmät siristyivät ilkikurisesta hymystä.

Jouluvillapaidat saivat Quimin hymyilemään, ja Stellakin näytti uteliaalta konseptin suhteen. Valentina kalpeni kauhistuneen asteen.
"Syökäähän nyt, ettei ruoka mene hukkaan", mies vetosi viittoillen pöytää kohti ja ammensi lisää lautaselleen. Ninokin yhtyi kuuliaisesti urakkaan, sillä ruoka oli kieltämättä herkullista. Annokset olivat visuaalisesti viehättäviä, ja Valentinaa harmitti, että isä oli vienyt puhelimen, ennen kuin hän ehti kuvata niitä Instagramiinsa.

Voisivatkohan he hankkia kaikille samaa teemaa olevat villapaidat?
Ei, eivät. Hän ei ollut lasten äiti, se olisi ollut... väärin. Sellaisella tavalla väärin, jota Catriona ei aivan osannut selittää, mutta joka sai silti hänen olonsa epämukavaksi.
Ehkä he voisivat valikoida kaikille niin erilaiset villapaidat, kuin mahdollista.
Hän poimi itselleen lisää ruokaa, kiinnittämättä juuri huomiota siihen, mitä tarkalleen ottaen valikoi lautaselleen.
"Lontoossa luulisi olevan mallitoimistojakin."

Se selvästi ilahdutti Valentinaa. Quimiä hieman vähemmän. Miestä kauhistutti nähdä, kuinka aikuiseksi hänen pikkutyttönsä laittautui ja kuinka aikuisena tämä pyrki esiintymään.
Miehet saattoivat olla petoja naisille.
"Haluammehan jälkiruokaa lisäksi?" mies varmisti retorisesti, ennen kuin viittoili tarjoilijan lähemmäs ja tilasi mangokookosmoussea hedelmillä, sitruunalaavakakkua, nutellaista, paistettua päärynää sekä annoksen sitruuna- ja mansikkasorbettia.

Jos hän olisi vastuullinen aikuinen, joka ei käyttäytynyt kuin idiootti yksin jäädessään, heidän ei olisi tarvinnut miettiä tällaisia asioita. Quim voisi nähdä lapsiaan vaikka joka päivä. He voisivat asua vaikka saman kadun varrella. Varmaankin.
Catriona ei ollut ennen Quimia seurustellut koskaan niin pitkään että olisi todella hahmottanut, kuinka exien kanssa kuului toimia.
Mitä nyt oli mennyt omansa kanssa sänkyyn.
Häntä alkoi taas oksettaa.
Hän hipaisi miehensä kättä ennen kuin nousi.
"Tulen pian takaisin."

Quim katsahti epätietoisena Catin perään, mutta käänsi sitten huomionsa takaisin lapsiinsa. Hän jakoi kakkupaloja kristillisesti lautasille, jotta kaikki saisivat maistaa kaikkea ja houkutteli sitten Valentinaa keinuttelemalla lusikallista tyttärensä sievien kasvojen edessä kuin vuosia sitten.
Valentina yritti katsoa isäänsä pahasti, mutta vilpitön lämpö tämän tummissa silmissä sai lopulta tytön suupielet nykimään hymyyn ja tämän ottamaan lautasen vastaan ja lusikan isänsä kädestä.

Lattia tuntui keinahtelevan hieman, mutta Catriona todellakin toivoi, että se johtui hänen olostaan, ei siitä, että maanjäristys oli iskemässä. Maailma oli ollut täynnä katastrofeja, joten eihän sitä koskaan voinut tietää, eikö niin?
WC-tiloissa oli kirkasvärisiä kukkia, mutta ei ainuttakaan torakkaa. Tai ainakin ne ehtivät piiloutua siinä vaiheessa, kun Catriona käytti kaiken tahdonvoimansa oven lukitsemiseen.
Ainakin hän muisti lukita oven.
Hänen olisi tehnyt mieli käpertyä lattialle ja jäädä siihen. Tai vain kävellä ulos kadulle. Niin, että Quim voisi jäädä lastensa luo.
Vatsaa kouristi kipeästi.
Eivätkö äitipuolet olleet saduissakin aina pahoja?
Hän yritti huuhdella kasvoiltaan hienoisen kalpeuden kylmällä vedellä ennen kuin palasi takaisin pöydän luo.
"Hei, te epäonnistuitte. Tarjosin teille täydellisen tilaisuuden hamstrata itsellenne enemmän jälkiruokaa..."

"Ansaitset tasaveroisen annoksen", Quim vastasi maistellen kookoksella höystettyä mangomoussea. Hänen olisi tehnyt mieli tilata kunnon espresso jälkiruoan kaveriksi, mutta kohta olisi aika palata kotiin ja käydä nukkumaan. Ei, ei kotiin – Giannan asunnolle. Hänen lastensa kotiin. Ei hänen.
"Laavakakku on ihanaa", Stella kannusti osoittaen lusikallaan oikeaa jälkiruokaa ja työnsi toisen lusikallisen omaan suuhunsa.

Catriona ei tuntenut oloaan nälkäiseksi. Päinvastoin, pahoinvointi raateli hänen sisuksiaan ja oli saada hänet nousemaan uudelleen pöydästä.
Älä pilaa tätäkin.
"Niinkö? Siinä tapauksessa minun täytyy maistaa sitä", hän totesi herttaiselle Stellalle ja muisti samalla, millainen taistelu heidän kotonaan oli käynyt aina siinä vaiheessa, kun oli ollut aika jakaa jälkiruoka.
Hänen ei ollut koskaan annettu jakaa jäätelöä. Hän oli aina huijannut.

Kun jälkiruoka katosi lautasilta, Joaquim maksoi laskun ja paimensi sitten perheensä kohti kotia. Maha oli melkein turhan täynnä, mutta hyvää ruokaa oli vaikeaa lakata syömästä ja heittää hukkaan. Onneksi Giannan asunto oli niin lähellä.
"Kaikki hyvin?" mies varmisti katsahtaen Catia silmäkulmastaan, kun he astuivat hissistä ja parveilivat tutuksi käyneeseen huoneistoon.

Jos he olisivat asuneet täällä, Quim olisi voinut saattaa lapsensa kotiin ja kävellä omalle asunnolleen. Ehkä asunto olisi voinut jopa sijaita tässä samassa rakennuksessa. Niin, että Stella olisi voinut aamulla käydä koputtamassa isänsä oveen ja kutsua tämän katon uima-altaalle.
Quim olisi rakastanut sitä, eikö olisikin?
Hän räpäytti silmiään, jotka yrittivät kostua.
"Hm? On, on totta kai. Minä vain... Anteeksi."
Hän pujahti kylpyhuoneeseen ja luki mielessään pikaisen rukouksen siitä, että torakat pakenisivat näkyvistä. Oliko niillä suojeluspyhimyksiä? Katolilainen olisi tiennyt.

Quim katseli hetken Catin perään kulmat kurtussa.
Mutta kai nainen oli kunnossa, kun sanoi niin. Hän oli pyytänyt Catia puhumaan. Mies asettui hetkeksi sohvalle katsomaan elokuvaa lastensa kanssa, ennen kuin joutuisi myöntämään, miten vanha ja raihnainen oli ja että kaipasi jo sänkyyn. Stellan nukkumaanmenoaika sentään toivottavasti olisi ennen häntä, ja hän voisi puhua kaikkien lastensa kanssa hetken rauhassa, ennen kuin yö laskeutuisi.

Älä pilaa tätä iltaa.
Täällä Catriona saattoi istua hetkeksi kylpyhuoneen lattialle ja painaa päänsä polviinsa, hengittää syvään.
Jos he asuisivat Bangkokissa, Quim olisi voinut pistäytyä sanomassa lapsilleen hyvää yötä.
Jos. Jos. Jos.
Hän tärisi hieman, kun huuhteli jälleen kasvonsa ja suunsa ja veti muutaman kerran syvään henkeä ennen kuin pujahti olohuoneen puolelle. Katsellessaan sohvalle kerääntynyttä perhettä hän harkitsi hetken, että voisi siirtyä suoraan Ninon huoneeseen - poikaparka joutuisi taas sohvalle heidän takiaan - mutta päätti lopulta liittyä seuraan, silmät hieman verestäen.
"Mitä me katsomme?" hän kysyi, sohvan laidalle istahtaessaan.

Joaquim saattoi ylpeydekseen vastata vaimolleen. Nykyään hän katsoi nuorten elokuvia ja kaikki uudet, viehättävät animaatiot, jotta voisi suositella niitä ja keskustella niistä lastensa kanssa, kun yhdessä elokuvissa käyminen ei ollut enää vaihtoehto kuin kerran, pari vuodessa.
"Ratatouillea", mies vastasi viitaten kohti keittiössä vipeltävää rottaa. Stella istui lattialla jalat notkeasti eteen taitettuna, varmasti ihan liian lähellä televisioruutua.

Catrionan ilme kirkastui.
"Oi, tämä on aivan ihana", hän totesi, ja oli aikeissa kömpiä automaattisesti lähemmäs Joaquimia etsiäkseen paikkansa tämän kainalossa.
Mutta se piti varata lapsille.
Hän oli aivan liian itsekäs voidakseen olla äiti.
"Addie rakastaa tätä elokuvaa."
Ainakin rakasti. Oliko Addie nykyään olevinaan liian iso tyttö katsomaan piirrettyjä?

Joaquim kutsui Catia lähemmäs kylkeään. Valentina oli hänen toisella puolellaan, pää isän vatsalla leväten, mutta Nino oli jo aivan liian iso ja aikuinen halutakseen enää isän syliin. Eikä Stellaa olisi saanut pidettyä kauempana televisioruudusta kuin jonkinlaisilla henkseleillä. Kuin tyttö olisi voinut imeä itseensä tarinaa istumalla nenä kiinni ruudussa.
Elokuvan loppuessa Quim paimensi lapsiaan nukkumaan.
"Äiti on yön töissä, menen hänen sänkyynsä", Nino sanoi ja halasi isäänsä ja äitipuoltaan, ennen kuin vetäytyi hammaspesulle ja nukkumaan.
"Ehkä voisit käydä lukemassa Stellalle", hän ehdotti luovuttaen rakkaimman isän kunniansa Catille, jotta voisi viettää hetken Valentinan kanssa.

Jos he olisivat asuneet täällä, Quim olisi voinut lukea tyttärelleen niin usein, kuin halusi.
"Totta kai", Catriona vastasi ja sipaisi vaistomaisesti miehensä kättä tietäen, kuinka tärkeä tehtävä hänelle suotiin. Todennäköisesti kävisi niin kuin Addien kanssa, ja Stella päätyisi lukemaan sen sijaan hänelle, mutta eikö läsnäolo ollut kaikkein tärkeintä?
Addie oli alkanut lukea hänelle suunnilleen viisivuotiaana. Hänen uskomattoman viisas tyttärensä.

Vietettyään hyvän tovin keskustelemassa Valentinan kanssa, Quim kävi pesemässä hampaansa ja astui hiljaa Ninon huoneeseen siltä varalta, että Cat olisi jo nukkumassa. Hänellä oli aina tuntunut olevan erityinen suhde herkkään, kiivassieluiseen keskimmäiseensä – Joaquim jumaloi kaikkia lapsiaan tasaveroisesti, mutta Valentina tuntui kaipaavan hänen huomiotaan erityisesti. Yksityisiä hetkiä, yhteisiä rituaaleja, kuten teatterissa käymistä.
Ja yksityisinä hetkinä Quim sai nähdä jälleen herkän, toiveikkaan, viattoman lapsen aikuisuuteen pyrkivän ulkokuoren alla. Se oli pakahduttaa hänen sydämensä.

Catriona oli melko varma, että oli antanut Stellan nukkumaanmenon venyä liian pitkälle. Yksi luku kirjasta oli tainnut venyä ainakin kolmeksi, ja lähtiessään huoneesta hän oli vielä heltynyt siihen, että tyttö saisi lukea yhden luvun lisää ennen kuin sammuttaisi valon.
Pitäisiköhän käydä vielä tarkistamassa, että tyttö tosiaan kävi nukkumaan silloin, kun lupasi?
Catriona kävi pesemässä hampaansa ja tiirasi, ettei valo paistanut Stellan oven alta ennen kuin pujahti heidän huoneenaan toimivaan makuuhuoneeseen.

Quim oli istahtanut sängylle boksereissa, jotka oli saanut joskus lapsiltaan syntymäpäivälahjaksi. Kirjailut taisivat esittää pieniä kissoja. Oli hassua, miten liikuttunut hän oli, kun sai sukkapareja tai alushousut lapsiltaan lahjaksi.
"Hei, kaikki hyvin?" hän kysyi hiljaa ja siirtyi peremmälle sänkyyn, nykäisten peittoa jaloilleen ja nostaen sen laitaa Catille.

Boksereiden näkeminen sai Catrionan vatsan vihlaisemaan jonkinlaisesta nostalgiasta. Hän muisti, kuinka oli etsinyt niiden kuvioinneista heidän kissojensa avatareja samalla kun oli hyväillyt miestään. Mutta siitä oli aikaa, todella paljon aikaa. Ainakin siltä tuntui.
"Hei. Sinulla on hyvin älykäs tytär", hän tervehti, samalla kun pujottautui ulos vaatteistaan. Hetken hän harkitsi, että olisi vain kömpinyt vuoteeseen, mutta he eivät olleet nyt kotona. Hän pujottautui alushousuihin ja t-paitaan ja kömpi sitten peitteen alle, tajuten liikuttua vasta jälkikäteen siitä, että Quim oli nostanut sitä niin kuin kotonakin.
Niin kuin ennen.
"Kaikki hyvin. Olen vain voinut jostain syystä hieman pahoin."

"Pitäisikö sinun käydä huomenna lääkärissä", Quim pohti huolestuneena ja karkoitti kauhukuvan mielestään. Ei, tietenkään Cat ei ollut raskaana Dylanille.
Ei, he korjaisivat liittonsa.
Ja ratkaisisivat jotenkin kysymyksen lapsesta. Vaikka ehkä Dylanin lapsi ratkoisi kaikki Catin haaveet.
"Onko sinulla nyt paha olla?" hän kysyi vetäen Catia paremmin kainaloonsa ja silittäen naisen kylkeä.

Catriona haki itselleen mukavamman asennon Quimin kainalossa ja kietoi toisen säärensä tämän jalkojen lomaan. Ennen kuin kuumuus kävisi tukahduttavaksi.
"Eiköhän tämä ole huomiseksi jo ohi", hän vakuutti, ja ojensi toisen käsivartensa miehensä rintakehän yli.
"Hiukan, mutta selviän kyllä. Kuinka sinä voit?"

"Minulla on kaikki hyvin", Quim vastasi sipaisten Catin hiuksia ja vajosi selälleen. Ehkä näin oli parasta kaikkien kannalta. Ehkä yksi epäonnistunut yritys palauttaa heidän avioliittonsa normaaleille urilleen riitti päivässä. Ei varmasti ollut ihanteellisinta, että yritys päättyi Catin kyyneliin ja kuvottavaan itsekkyyden tunteeseen hänen vatsassaan.
"Käydään vain nukkumaan."

"Mmm. Nuku hyvin, Quim."
Catriona hieraisi miehensä hartiaa nenänpäällään ja sulki silmänsä.
Hänen kehonsa ei vain ollut vielä valmis nukkumaan.
Hän kuuli ilmastoinnin tasaisen hurinan ja sateen, joka oli alkanut hakata ikkunoita vasten - oliko sillä jotakin tekemistä maailmalla riehuvien myrskyjen kanssa? Hän oli kuulevinaan kellon tikityksen ja sen, kuinka hissi kolisteli alakertaan.
Hän kuuli oman sydämensä sykkeen.
"Quim?" hän kutsui hiljaa.

Joaquim ajelehti unen rajamaille heti, kun asettui hiljaa paikalleen. Olikohan se lahja vai kirous? Hän havahtui kuitenkin hereille, kun Cat kutsui häntä ja hieraisi silmäänsä.
"Mitä, querida?" hän kysyi hiljaa ja käänsi katseensa Catiin.

Querida.
Pelkkä sana oli nostaa kyyneleet Catrionan silmiin, mutta hän taisteli päättäväisesti niitä vastaan. Itku ei tekisi hänen sanoistaan tai olemuksestaan lainkaan vakuuttavampaa. Päinvastoin.
"Joko sinä nukuit?" hän kysyi, ääni pehmeänä kuiskauksena.
Tietenkin. Quimin hengitys oli ollut jo rauhallinen.

"En", Quim vastasi epävarmana siitä valehteliko. Oliko hän ollut vain ajatuksissaan? Ehkä hän ei ainakaan oikeasti ollut viettämässä kesää lastensa kanssa Portugalissa, maatessaan nyt Ninon pimeässä makuuhuoneessa, Bangkokin yö ikkunan takana humisten ja pauhaten. Kaupunkin harvoin nukkui.
"Mikä on?"

"Valehtelet", Catriona huomautti ja hieraisi päätään hellästi Joaquimin hartiaa vasten. Hän muisti, että oli entisessä elämässään nauranut sille, kuinka helposti hänen miehensä nukahti. Melkein, kuin tämä olisi vain voinut laskea päänsä tyynyyn ja sammuttaa tietoisuutensa sillä samalla hetkellä.
Ehkä se olikin juuri niin.
"Minä vain mietin. Haluatko... Emmekö me voisi edes harkita tänne muuttamista? Oikeasti, niin kuin aikuiset."

"Cat", Quim ähkäisi väsyneenä ja hieraisi kasvojaan. Eivätkö he olleet käyneet tämän keskustelun kerta toisensa jälkeen tänään? Ja joka kerta se päättyi riitaan. Hän ei muuttaisi vaimoaan yksin vieraaseen maahan. Ei varsinkaan nyt, kun Cat tuntui voivan niin huonosti, että se kylmäsi häntä.
"Onko meidän pakko puhua tästä nyt?"

"On", Catriona vetosi, vaikka tunsi samalla huonon omantunnon vihlaisevan.
Ties milloin Quim saisi taas nukkua turvallisesti ja mukavasti sängyssä. Mies sanoi, että työt veisivät vain joitakin päiviä, mutta viime aikoina päivät olivat venyneet viikoiksi ja viikot kuukausiksi.
"Me olemme vain riidelleet asiasta, mutta emme oikeasti puhuneet. Onko se sinusta, aivan kaikissa oloissa, täysin mahdoton ajatus?"

"Tällä hetkellä, kyllä", Quim vastasi hangaten kasvojaan.
"Onko sinun mahdotonta nähdä miksi?" hän kysyi tuskastuneena. Miksi hän ei halunnut yliannostuksen ottanutta, onnetonta vaimoaan yksin vieraaseen maahan? Jos Cat tunsi olonsa irralliseksi kotona, miltä tuntuisi maassa, jossa Cat ei tuntenut ketään, ei ollut kytköksissä mihinkään, ei puhunut edes kieltä?

He kiersivät ympyrää. Pientä, onnetonta ympyrää, joka saattoi koska tahansa leimahtaa, niin että he päätyisivät huutamaan toisilleen.
Catriona veti syvään henkeä ottaakseen itselleen tauon, ennen kuin alkaisi inttää. Inttämisestä ei olisi mitään hyötyä.
"Ymmärrän. Minusta vain... On kamala ajatus, ettet saa olla lastesi kanssa, koska sinun on oltava minun kanssani Englannissa", hän vetosi, ja toivoi, että olisi osannut asetella sanansa paremmin.
"Olen koko päivän miettinyt, kuinka sinun pitäisi saada asua lähempänä. Stella voisi tulla hakemaan sinua katolle uimaan."

"Ehkä joku päivä", Quim huokasi antaen käden viipyä kasvoillaan.
"Minä matkustan koko ajan. Minä voin matkustaa samalla tapaamaan lapsiani. Minä en aio olla syy, miksi sinun koko elämäsi pitäisi kääntyä päälaelleen ja sinun luopua kaikista ja kaikesta tutusta. Vain jotta voisit olla yksin vieraassa maassa odottamassa minua kotiin milloin mistäkin."

"Cat", mies vetosi tuskastuneena.
"Se oli minun valintani. Rakastan sinua ja haluan sinun olevan onnellinen. Ja koska minun elämäni on levitetty pitkin maailmaa, sinä kuulut sinne, missä sinun elämäsi on rikkainta. Etkö voi ymmärtää sitä?" hän sanoi raastaen hiuksiaan.
"Minä menetin lapseni sinä päivänä, kun Gianna kertoi haluavansa eron."

"Sinun lapsesi ovat täällä", Catriona vetosi, tuntien olonsa yhtä tuskastuneeksi kuin miltä Quim kuulosti.
"Eikä siinä mitään, vaikka olisimmekin päättäneet, että Englanti olisi paras vaihtoehto. Mutta minä en uhrannut sille ajatustakaan, ymmärrätkö? Minun olisi pitänyt?"
Itsekkyys, joka oli seurannut häntä läpi elämän, tuntui raastavan häntä nyt kappaleiksi, hitaasti, pala palalta.
"Minä annoin oman lapseni pois. Enkä katunut sitä. En osannut ajatella... Olen niin pahoillani."

"Cat, lopettaisit nyt jo", Quim sanoi tukistaen hopeisia hiuksiaan.
"Se oli minun päätökseni enkä kadu sitä. Toivon, ettet syyttäisi itseäsi jatkuvasti jostakin absurdista, mikä ei ole syytäsi. Etkö ymmärrä, miten huolestuttavaa on, kuinka poljet itseäsi alas ja rankaiset itseäsi sanallisesti yhä uudelleen?"

Catrionasta alkoi tuntua, ettei hän osannut selittää Quimille ajatuksiaan ilman, että vajosi jonkinlaiseen itsesääliin. Kaikki tuntui paljon selkeämmältä, ennen kuin hän avasi suunsa, ja kaikki tuntui menevän pieleen.
"Olen pahoillani. En taida ymmärtää", hän myönsi.
"Haluaisin vain, että voisimme korjata tämän kaiken."

"Me voimme korjata tämän", Quim vastasi täysin vakuuttumatta itsekään. Eikö se, jos toinen halusi lapsen ja toinen ei, yleensä ollut ratkaisematon kysymys, joka johti väistämättä avioeroon?
Mutta miten hän voisi suostua yrittämään lasta, kun heidän koko liittonsa tasapainoili veitsen terällä? Hän ei voinut olla isä neljännelle lapselle, jonka elämään ei kuulunut.
"Mutta sinun itsesyytöksesi eivät auta siinä mitenkään."

Catrionasta tuntui siltä, kuin jokin osa hänestä olisi kirjaimellisesti särkynyt.
"Tiedän. Olen pahoillani. Sen ei ollut tarkoitus kuulostaa siltä."
Hän oli vain huomannut, kuinka itsekäs oli elämässään ollut. Aivan kuin hän olisi yhtäkkiä avannut silmänsä ja katsonut taaksepäin, ja nähnyt tekemisensä uudessa valossa.
Ehkä hän oli tulossa vanhaksi. Syntymäpäivät lähestyivät.
"Anteeksi, että herätin. Sinun pitäisi käydä nukkumaan."

"Cat", Quim vetosi väsyneenä ja hieraisi silmäänsä.
"En tarkoittanut sitä", hän sanoi ja vääntäytyi kyljelleen, jotta saattoi katsoa vaimoaan. Vaikka yön pimeydessä ei voinutkaan erottaa kuin kasvojen haalean muodon.
"Minusta on vain kamala kuulla sinun puhuvan itsestäsi niin. Se ei ole tervettä tai hyväksi sinulle."

"Mutta kun ongelma on siinä, Quim, että minä en ole ajatellut", Catriona vetosi.
Oli kuin hän olisi kokenut jonkinlaisen herätyksen. Nähnyt yhtäkkiä maailmankaikkeuden verhojen taakse ja ymmärtänyt kaikki ne pienet yhteydet, jotka säätelivät sen lakeja.
Tai tullut uskoon. Eikö se ollut käytännössä sama asia?
"En ole aiemmin tajunnut, miten itsekäs olen ollut. Ihan oikeasti itsekäs. Ja nyt kun tajuan sen... Se on kamalaa."

"Miksi sinun olisi pitänyt ajatella?" Quim huokasi ja antoi silmiensä painua kiinni, hieraisten kivistävää ohimoaan.
"Minä en näe sinua itsekkäänä. Onko sinun pakko sättiä ja syyttää ja rangaista itseäsi jatkuvasti? Kukaan ei ole täydellinen ja virheetön."

"Koska minä olen aiheuttanut pahaa ihmisille ympärilläni", Catriona vetosi.
"Niin kuin esimerkiksi Dellalle. Dellaa ei kutsuttu luokkakavereiden synttäreille, koska muuten minutkin olisi pitänyt kutsua."
Hän ei ollut koskaan pysähtynyt ajattelemaan, miltä sen oli täytynyt tuntua Dellasta.
"En minä väitä, että pitäisi olla virheetön. En vain halua tehdä sellaista enää. Ajatella ensin vain itseäni."

"Et sinä tee niin", Quim sanoi nipistäen nenänvarttaan. Hän tekisi vielä enemmän vahinkoa. Cat tarvitsisi selvästi mielenterveyden ammattilaisen ohjeistamaan itseään.
"Tiedäthän, että Tiarnanin vaimo puhui varsin samaan sävyyn? Ennen kuin oli satuttaa itseään ja särkeä Tiarnanin sydämen?"

Catriona tunsi pulssinsa kiihtyvän. Hän pelkäsi, että oli rikkonut jälleen jotakin, että jokin, mitä hän oli sanonut, oli kuulostanut väärältä, erilaiselta, kuin miksi hän oli sen tarkoittanut.
Quimin sanat saivat kylmyyden leviämään hänen jäseniinsä.
"Tempest hyppäsi kalliolta!" hän parahti ja nousi ahdistuneesti istumaan.
"Sellaista tekevät ihmiset, jotka ovat hyvin sairaita, ja jotka tarvitsevat apua. Niin kuin Arty oli."

"Niin. Siksi olen huolissani", Joaquim huomautti.
"Koska ennen kuin Tempest hyppäsi kalliolta hyiseen mereen, hän vietti kuulemma kuukausia puhuen, kuinka aiheutti pahaa ihmisille ympärillään, kuinka hänen läheisillään olisi parempi ilman häntä ja sitä rataa. Kamalia, kylmääviä asioita. Varsin samanlaisia, joita sinä puhut."

Catriona jäi hetkeksi tuijottamaan miestään.
"Luuletko... Luuletko sinä, että minä voisin tappaa itseni?" hän vetosi sitten, järkyttyneenä.
Olkoon, yliannostuksen ottaminen vaikutti pahalta. Mutta hän oli koko elämänsä tehnyt typeriä, jopa hengenvaarallisia asioita. Vain siksi, ettei ollut ajatellut niin pitkälle.
Mutta se oli eri asia.

"Päädyit sairaalaan yliannostuksesta. Selität, kuinka et ole olemassa – mikä on myös jotain, mihin muistelen Tempestin viitanneen. Olit tappaa itsesi vain hiljentääksesi ajatuksesi", Joaquim sanoi terävästi.
"Ja olet tälläkin matkalla lytännyt ja polkenut itseäsi luultavasti joka toisessa lauseessa, kun olemme kaksin. Onko sinun vaikeaa ymmärtää, miksi en halua jättää sinua yksin vieraaseen maahan?"

"Se on vain..." Catriona aloitti, mutta tajusi itsekin, miltä se kuulosti.
Hänen hartiansa painuivat kasaan, koko ryhti lyyhistyi, ja hän veti jalkansa suojelevasti vartaloaan vasten.
"Olen pahoillani. Hirveän pahoillani", hän vetosi hiljaa.
"Minä... Luulen, että minun pitää vain saada pääni kuntoon. En tiedä, mitä on tapahtunut."

"Sinun pitää tavata psykologia säännöllisesti", Quim sanoi. Tiarnan oli hokenut sitä vaimolleen. Vaimo oli luvannut, mutta liian vähän liian myöhään. Kai mielenterveyden ammattilaisia koski sama, melkein fobianomainen vierastus kuin muitakin terveyteen liittyviä aspekteja kohtaan. Hän muisti varsin elävästi, kuinka Tempest oli joskus satuttanut itsensä, murtanut luun käsivarrestaan ja kieltäytynyt jyrkästi menemästä sairaalaan, vaikka ilmiselvästi tarvitsi sitä.
Ehkä hän vain näki Catin Tiarnanin kokeman trauman läpi.

"Niin täytyy. En vain ole koskaan ollut hyvä puhumaan. Kävin kouluaikaan psykologilla, ja se oli kamalaa."
Catrionan kulmat painuivat hieman alemmas.
"Hän kysyi aina, mitä ajattelen, ja sitä seurasi hirveä hiljaisuus. Hänen seinällään oli sellainen kissanpennun kuva, tiedätkö, niitä, joissa on jokin kannustava lause..."
Hän pudisti hieman päätään.
"Quim, olen niin pahoillani, että joudut olemaan minusta huolissasi."

Eikö Cat tiennyt, miten huolestuttavalta kuulosti? Vai oliko hän vain tuntenut niin suurta myötätuntoa Tiarnanin tuskaa kohtaan, ettei voinut nyt olla näkemättä vaimossaan samaa kuin Tempestissä, joka oli ollut musertavan onneton ja vain kätkenyt sen petollisen hyvin, kunnes oli liian myöhäistä?
"Käy psykologilla."

Catriona oli hetken hiljaa ja käänsi katseensa mieheensä.
"Sinä olet minulle niin hirvittävän rakas, tiedäthän sen?" hän vetosi hiljaa.
Oliko hän osoittanut sen tarpeeksi usein? Kuinka paljon Joaquim hänelle merkitsi?
"Saanko tulla takaisin kainaloon?"

Cat ei ole Tempest, Joaquim sätti itseään. Lakkaa istuttamasta ystäväsi kokemaa traumaa omaan elämääsi.
"Totta kai", mies vastasi ja veti naisen takaisin kainaloonsa. Cat ei ole Tempest.
"Yritä nukkua, Cat." Ehkä hiljentyminen ja rauha voisi auttaa naista nukahtamaan, kuten aikaisemminkin.

Yksi myrsky vältetty.
Catriona painautui helpottuneena miehensä kylkeen ja painoi päänsä tämän hartialle.
"Nuku hyvin, rakas", hän toivotti hiljaa ja haki itselleen hyvän asennon.
Pienen hiljaisuuden jälkeen hän hipaisi Joaquimin kaulaa huulillaan.

Joaquim hieroi naisen selkää tottunein, pyörivin liikkein toivoen, että se voisi tuoda jonkinlaista lohtua tai edes kotoisuuden tunnetta. Tekiköhän vieras paikka nukahtamisesta vaikeaa? Vai oliko kotona vaikeampaa?
Mies antoi silmiensä painua kiinni, mutta raotti toista tuntiessaan kosketuksen kaulallaan.
"Kaikki hyvin?" hän kysyi hiljaa.

"Mmh."
Catriona painoi hetkeksi nenänpäänsä vasten miehensä kaulataivetta ja hengitti syvään tämän tuoksua. Se ei ollut muuttunut, se oli edelleen tuttu ja lohdullinen. Sama tuoksu viipyi neuleissa, joihin hän toisinaan kääriytyi, kun Quim oli kaukana ja hän kaipasi miestään.
Kaikki tulisi olemaan hyvin, eikö niin?
Nyt hän hipaisi kaulaa kevyesti hampaillaan.

"Cat?" Quim kysyi varovasti, liikahtaen levottomana.
"Onko sinun paha olla?" Ehkä se oli tyhmä kysymys, mutta ensimmäinen, joka tuli mieleen. Nainen oli vaikuttanut kipeältä heidän käydessään vuoteeseen. Sitten perinpohjaisen onnettomalta ja itkuiselta.
Se ei tuntunut parhaalta lähtökohdalta öiselle yhdessäololle, ja Quim pelkäsi, mitä tapahtuisi, ellei hän pystyisi toteuttamaan aviomiehen velvollisuuksia.

Paha olla?
"Ei..." Catriona vastasi hiljaa, melkein käheästi. Pahoinvointi tuntui siirtyneen hetkellisesti pois jonkin muun tieltä. Ehkä hänen kehonsa oli vain hetkeksi unohtanut, että sen tuli muistuttaa häntä siitä, mitä hän oli tehnyt.
Älä ajattele sitä.
Hän nojautui hieman paremmin miestään vasten ja jatkoi kaulan suutelua, samalla kun Quimin rintakehällä levännyt käsi valui silittämään tämän vatsaa.

Jokin tuntui olevan vialla. Hälytyskellot kilisivät Quimin päässä, vaikkei mies ei osannut tarkkaan paikallistaa miksi. Kaikki Catissa tuntui olevan vain vähän vinossa niin, että häntä pelotti.
Hetki sitten nainen oli itkenyt.
Hetkeä aikaisemmin voinut pahoin. Ehkä, koska Dylan antaisi Catille lapsen, jota nainen niin palavasti halusi.
Ja silti alas valuva käsi sai hänen verensä kuumumaan ihon alla ja miehen liikahtamaan uudelleen levottomana.
"Cat, miksi?" hän kysyi hiljaa, silittäen naisen selkää. Miksi nyt?

"Hm?"
Sade rapisi, ei, hakkasi ikkunaa vasten aiempaa vimmaisemmin, ja jossain taisi jyrähtää ukkonen - vai oliko sittenkin vain auton moottori. Oli vaikea sanoa tarkkaan. Eikä Catrionaa oikeastaan kiinnostanut. Hänelle oli juuri nyt aivan sama, mitä ikkunan takana tapahtui.
Hän piirsi Joaquimin vatsalle hellän ympyrän sormenpäillään samalla kun näykkäsi tämän kaulaa uudelleen.
"Miksi mitä?"

Joaquim hillitsi halunsa pysäyttää naisen käden.
"Olen huolissani sinusta", hän vastasi. Oliko tämä vain yksi, holtiton, pahasta olosta kumpuava yritys "korjata" heidät? Ja jos hän suostuisi leikkiin, Cat itkisi sisäisesti ja vetäisi kourallisen lääkkeitä hiljentääkseen tuskaansa?
"Miksi teet näin?"

Joaquim oli huolissaan. Ja eikö se ollut täysin ymmärrettävää? Hän ei ollut ollut oma itsensä viime päivinä. Ei ollut ollut sitä oikeastaan hyvään toviin.
Hetken Catriona harkitsi, pitäisikö hänen lopettaa. Vetäytyä kiltisti omalle puolelleen nukkumaan, ja päästää myös miesparkansa viimein lepäämään.
Mutta Joaquim lähtisi taas töihin.
Hän antoi kätensä valua alemmas.
"Minulla on ollut ikävä sinua."

Levoton, turhautunut epätietoisuus velloi Joaquimin sisällä. Oliko hän taas huono aviomies? Riittämätön, jos ei täyttäisi vaimonsa tarpeita? Tai itsekäs, sokea ja halujensa orja, jos ei ymmärtäisi, että Cat teki näin aivan vääristä syistä?
Mutta ei kai Cat ollut aikaisemmin halunnut rakastella vääristä tarkoitusperistä?
"Niin minullakin sinua" hän vastasi empien.
"Kertoisithan sinä minulle, jos kaikki ei olisi hyvin?"

Catrionan oli kuuma. Hän potkaisi peittoa kärsimättömästi jalallaan, mutta onnistui saamaan ainoastaan pussilakanan ryppyyn. Ehkä lämpö hohkasikin sisältä, suoraan hänen verestään.
"Totta kai", hän vakuutti, ja hengitti lämmintä ilmaa miehensä kaulalle samalla, kun sormet siirsivät syrjään lapsilta lahjaksi saatujen boksereiden vyötärönauhaa.
"Haluan sinua."

Herra häntä auttakoon, Quim pohti tehden henkisen ristinmerkin.
Mutta Cat ei ollut Tempest, hän muistutti itseään uudelleen. Cat ei kätkisi häneltä pahaa oloaan eikä pyrkisi tekemään häntä onnelliseksi tekemällä näin, jos ei haluaisi.
Ei hän pystyisi ajattelemaan näin. Herran tähden.
Mies antoi kätensä liukua naisen selälle t-paidan alle ja ujutti sitä pois vaimonsa yltä. Minäkin ikävöin sinua.

Catrionan aiemmin levottomuudesta sykkinyt sydän löysi nyt uuden, kiihkeän ja onnellisen rytmin.
Jos hän edes tällä kertaa voisi lähettää miehensä matkaan oikealla tavalla. Niin, että heillä molemmilla olisi jotakin, mitä muistella sillä aikaa, kun he olivat erossa.
Jotakin muuta kuin se, mitä hän oli tehnyt.
Hän kohottautui parempaan asentoon, niin että Joaquim sai t-paidan ujutettua hänen yltään, mietti hetken, ja kipusi sitten hajareisin miehensä syliin painaakseen suudelman tämän huulille.

Ei, hän oli herran avun ulottumattomissa. Luojan kiitos Catin aamuisesta, anteliaasta huomiosta tai hän olisi saattanut kokea purkautuvansa hallitsemattomasti jo siitä, että Cat kiipesi hänen syliinsä.
Siitä oli niin kauan, kun he olivat saaneet olla yhdessä.
Hän laski kätensä naisen lantiolle eikä voinut muuta kuin nykiä alushousujakin pyytäen pois.
Painu vittuun, Dylan.

Eleen malttamattomuus sai Catrionan kehräämään käheästä naurusta tavalla, joka tuntui olleen kadoksissa hetken. Hän kohotti kasvojaan niin, että saattoi kohdata miehensä katseen - sikäli kuin se oli pimeän keskellä mahdollista - ja upotti hetkeksi sormensa tämän hopeisiin hiuksiin.
Rakastan sinua, hän kuiskasi mielessään.
Rakastan sinua ja lupaan korjata kaiken.
Hän kohotti lantiotaan ja kiemursi hieman, niin että pääsi pujottautumaan Joaquimin avustuksella eroon alushousuistaan. Oli suoranainen sääli, että oli pimeää, sillä näiden reunaa kiertävä pitsi oli täysin ehjä.

He voisivat korjata liittonsa. Yksi, typerä yö ei muuttaisi sitä, mitä heillä oli yhdessä. Se ei pyyhkisi pois kaikkia niitä öitä ja aamuja ja iltapäiviä ja vähän sopimattomiakin hetkiä, joita heillä oli ollut. Ei niitä kertoja, kun Cat oli lentänyt hänen luokseen Fidzille ja hän Catin luokse Englantiin, eivätkä he olleet selvitä autoon saakka lentokentällä.
Joaquim siveli Catin vatsan ihoa ja ja kurottui kyynärpäänsä varaan voidakseen suudella naisen huulia. Minäkin haluan sinua. Voi luoja miten haluan sinua.

Catriona tiesi olleensa typerä. Hän tiesi, että oli satuttanut miestään. Tiesi, että veisi pitkään, ennen kuin haava paranisi. Mutta ehkä se jonakin päivänä olisi kuin arpi. Vaikka sitä ei voisi täysin unohtaa, se lakkaisi aiheuttamasta kipua, Ja jonakin päivänä he voisivat olla taas niin kuin ennen.
Hän vastasi miehensä suudelmaan syvään ja kaivaten, ja muistutti, etteivät he olleet nyt kotona. Joaquimin lapset nukkuivat näiden seinien takana, myös pieni Stella, jonka kanssa he olivat lukeneet.
Oli oltava hiljaa, tuskallisen hiljaa, kun hän työnsi kissakuvioituja boksereita syrjään ja siirtyi alemmas.

Vanha mies. Hengitä – mutta älä ajattele.
Dylan ei ole mitään. Yksi, typerä virhe. Ei mitään sen rinnalla, mitä heillä oli, eikö niin?
Joaquim siveli Catin lantion kaarta ja keskittyi siihen, miltä tuttu iho tuntui hänen käsiensä alla. Miltä nainen tuoksui. Miten tuttu hengityksen rytmi oli.
Ei siihen, että Dylan ei sählännyt ja survonut.
He voisivat edelleen olla kuten ennenkin.

Rakas, rakas Quim.
Catriona muisti kuulleensa, että kuoleman vaaniessa ihmiset näkivät elämänsä kuvien sarjoina. Hän ei ollut kuolemaisillaan, ellei sitten kaipauksesta, mutta saattoi silti nähdä kuvien sarjan mielessään, samalla kun teki kaikkensa, että olisi pysynyt äänettömänä.
Hän muisti Quimin katseen, kun tämä oli ojentanut hänelle puuttuvat kolikot, niin että hän oli päässyt näkemään mosaiikkilohikäärmeen. Ystävälliset, tummat silmät, joihin olisi voinut upota. Jo silloin ne olivat saaneet hänen olonsa turvalliseksi. Heidän ensimmäisen tapaamisensa sen jälkeen. Ensimmäisen yhteisen yön.
Kaikki ne rakkaat muistot.
Niiden vuoksi heidän olisi korjattava välinsä, eikö niin?

Ankara, ankara keskittyminen teki helpommaksi olla hiljaa, vaikka vanhan, aivan liian kiihkomielisen miehen hengitystä olikin vaikeaa pitää hiljaisena ja rauhallisena.
Älä ajattele, Quim muistutti itseään. Keskity vain siihen, miltä Catin kosketus tuntuu. Miten kaikki on kuin ennenkin.
Hän ei uskaltanut antaa itsensä rentoutua liikaa, heittäytyä tai unohtua mielihyvään. Miten hän pelkäsi, että Dylan luikertelisi mukaan ja ryöstäisi häneltä sekä halun että kyvyn todella olla lähellä vaimoaan.

Catriona oli jo vajonnut siihen onnelliseen kiihkon tilaan, jossa hänen mieleensä ei mahtunut enää ajatuksia menneestä. Vain tämä hetki ja se, että heidän oli oltava hiljaa, hiljaa.
Se oli vaikeaa. Hyvin vaikeaa.
Hän kumartui lähemmäs miehensä korvaa ja kuiskasi käheästi.
"Rwy'n credu fy mod i am i sgrechian."
Kädet kietoutuivat miehen ympärille, kun hän houkutteli tätä kääntymään, kääntämään heidän asetelmansa, sillä silloin hän voisi tukahduttaa äänensä hartiaa vasten.
"Rydych chi'n teimlo mor dda."

Vanha, kipeä kaipaus vihlaisi. Mitä sinä sanot? Oliko se jotain hävytöntä, mikä oli saada hänen polvensa notkahtamaan? Joaquim kääntyi ympäri painaen Catin alleen ja hamuten naisen kaulaa huulillaan.
Sitä hän ei ollut kysynyt.
Hän ei ollut kysynyt, oliko Cat kuiskinut kymriksi Dylanin korviin. Tai oliko nainen raapinut miehen selän verille nautinnon huumassa.
Älä ajattele sitä, Quim käski itseään vihaisesti, kun tunsi lamauttavan kylmyyden kasvavan vatsassaan.
Jatka vain. Kaikki on hyvin.

Jos Catrionan ikävä ei olisi ollut niin polttavaa, hän olisi voinut kiinnittää huomiota siihen, ettei Quim ollut kuiskannut vielä mitään portugaliksi. Ei sanoja kielellä, joka sängyssä sai hänet sulamaan ja riidellessä räjähtämään.
Mutta hän ajatteli vain sitä, että heillä oli tämä yö, ennen kuin Quim taas joutuisi lähtemään.
Hän kietoi jalkansa miehensä ympärille ja antoi toisen kätensä sormien upota tämän hopeisten hiusten joukkoon. Toinen käsi viipyi selällä, hipoi sitä kynsillään.
"Roeddwn i'n colli cymaint â chi…"

Jatka.
Dylanin ei tarvinnut empiä ja sählätä.
Turhaumus poltti hänen suonissaan. Joaquim hamusi naisen kaulaa huulillaan ja hipaisi hartiaa kevyesti hampaillaan. Jatka. Ette saa avioliittoa ikinä toimimaan, jos et pysty olemaan hyvä aviomies edes tässä.
Painu vittuun, Dylan.
Mies perääntyi niin, että saattoi painaa suudelman solisluulle ja valua alemmas hipoen ihoa huulillaan. Vaikka hän olisi riittämätön jokaisessa suhteessa, hän voisi edes varmistaa, että Cat saisi nauttia hetkestä loppuun saakka.

Catrionan keho reagoi, hiljainen huokaus karkasi huulilta ja varpaat kipristyivät myttääntynyttä peittoa vasten.
Entisessä elämässä myös mieli olisi ollut mukana. Saanut hänet kehräämään pehmeästi kymrinkielisiä sanoja ja pujottamaan sormensa miehensä hopeisiin hiuksiin.
Nyt se ei vain suostunut heittäytymään hetkeen. Irrottamaan huolestaan.
"Q-Quim?"
En edes tiedä, kuinka rakastella kanssasi. Niin mies oli sanonut.

Quim silitti naisen kylkiä ja vatsaa käsillään, kun valui suudelmineen alemmas.
"Mm'hh?" hän kysyi pehmeästi hamuten naisen reiden pehmeää ihoa. Hyvä aviomies tai edes riittävä sellainen ei jättäisi vaimoaan huomiotta toista kertaa samana päivänä, vaikka menettäisi itse kykynsä jatkaa.
"Kaikki hyvin, querida", hän vetosi, kun veti naisen lantiota lähemmäs itseään, jotta saattoi valua suudelmineen jalkojen väliin.

Voi luoja.
Catriona painoi kämmenselän suutaan vasten ja tukahdutti siihen voihkauksen, samaan aikaan, kun hänen mielensä kiisi hätäisesti asiasta toiseen. Kuin keho olisi ollut siitä irrallinen, reagoinut täysin riippumatta siitä, mitä hän ajatteli. Mistä hän huolestui.
En edes tiedä, kuinka rakastella kanssasi.
"Q-Quim… Etkö hal...uaisi mieluummin..?"

Haluaisin, mutta en pysty.
He olivat melkein voineet olla kuin ennenkin. Hetken hän oli voinut vain unohtua siihen, kuinka ihanalta tuntui olla jälleen lähellä Catia. Hän oli voinut unohtaa, että Dylan teki samoin sähläämättä ja survomatta. Ehkä ilman kondomia.
Joten Catin pahoinvointi voisi olla merkki siitä, että hänen vaimonsa saisi kaipaamansa lapsen toisen miehen kanssa.
Mutta hänen yrityksensä ajaa Dylan pois heidän suhteestaan ei ollut onnistunut.
Sen sijaan hän vain riisti itseltään kyvyn jatkaa.
Onneksi hän saattoi käyttää huuliaan ja kieltään, vaikka Dylan kummitteli häntä.

Miten rakastelu tuntui olevan yhtäkkiä niin lähellä kuolemaa? Samalla tavoin, kuin Catriona oli aiemmin nähnyt mielessään kollaasin heidän yhteisistä hetkistään, tuntui hän nyt joutuvan heitetyksi oman kehonsa ulkopuolelle. Ikään kuin sielu olisi tarkastellut heitä irtonaisena, vapaana ilmassa leijuen.
Jokin oli vialla.
Hän halusi miestään niin, että joutui puremaan hampaitaan yhteen, ja silti jokin oli vialla. Jokin Quimissa ei tuntunut olevan oikein.
Ei tietenkään ollut. Hän oli satuttanut miestään.
Idiootti.
Hän oli halunnut lähettää Quimin hyvillä mielin töihin.
"Quim… En minä... Mikä on?"

Quim kohotti päätään ja painoi suudelman Catin reidelle.
"Eikö tämä tunnu hyvältä?" hän kysyi ja tunsi kylmän, turhautuneen kouraisun vatsassa. Oliko hän nyt täysin kykenemätön tyydyttämään vaimoaan? Hän ei voisi syyttää Catia siitä, että nainen hakisi sitä toisaalta.
"Etkö halua?" mies vetosi silittäen sormenpäillään naisen alavatsan paljasta ihoa.

Catriona kohottautui kyynärpäidensä varaan, niin että saattoi katsella miehensä kasvoja.
"Tuntuu. Tuntuu hirveän hyvältä", hän vastasi, ja todella tarkoitti sanojaan. Quim sai hänen olonsa tuntumaan aina niin hirvittävän hyvältä.
"Minä vain... Haluaisin... Etkö sinä pysty..?"
Hän ei tavallisesti takellellut näin. Hän puhui aina suoraan, seksissä miehen ja vaimon välillä ( tai oikeastaan muutenkaan ) ei ollut mitään hävettävää.
Ei ollut ollut ennen tätä.
"Haluaisin sinut sisääni."

Joaquim huokasi ja suoristautui istumaan sängyn laidalle, nykäisten poikansa peittoa suojakseen. Sekin vielä.
Hän oli tuntenut vuosia olevansa riittämätön isä. Hän tunsi usein olevansa riittämätön ystävä, veli, esimies, aviomies – mutta koskaan aikaisemmin hän ei ollut todella tuntenut olevansa riittämätön rakastaja. Se oli aina ollut jotain, missä hänen ei tarvinnut epäröidä.
Makuuhuoneen hän oli omistanut. Ei omistanut enää.
"En pysty."

Catriona todella tunsi, kuinka hänen sydämensä pysähtyi.
"Oh."
Idiootti. Miksei hän ollut voinut vain antaa miehensä jatkaa? Miksi hänen oli täytynyt olla jälleen kerran itsekäs, itsekäs typerys? Miksi hänen oli täytynyt pilata heidän yhteinen yönsä?
"Eikö se..?"
Hän keskeytti itsensä pudistamalla päätään ja siirtyi sitten varovasti lähemmäs Joaquimia.
"Rakas, ei se mitään."
Hän yritti kietoa käsivartensa miehensä hartioille halaukseen.

Quimin hartiat olivat kireät. Mies kosketti rauhoittaen Catin käsivartta ja nousi sitten naisen otteesta. Hän poimi lapsiltaan saamansa, kissakuvioiset bokserit sängyltä, pujotti ne jalkaansa ja työnsi hopeisia hiuksia pois kasvoiltaan.
"Nuku vain. Käyn juomassa", hän sanoi, ennen kuin hiipi pimeän huoneen poikki ovelle ja katosi asunnon hiljaisuuteen.
Hän ei ollut enää edes mies.
Tuijottaessaan kuvajaistaan kylpyhuoneen peilistä, tummat varjot silmiensä alla, hän ei voinut kuin iskeä nyrkkinsä suoraan peiliin.
Hänestä ei ollut enää edes mieheksi. Ajatus sai hänet painamaan päänsä ja itkemään.

Hyvä luoja, hän oli tainnut rikkoa miehensä uudelleen.
Catriona jäi istumaan pimeyteen sydän hakaten. Hetken hän oli varma, että kuolisi. Että kolmas sydänkohtaus tekisi tuloaan, ja tällä kertaa se veisi hänet mukanaan.
Lopeta. Lakkaa ajattelemasta itseäsi.
Ehkä Quim vain halusi hetken... omaa rauhaa. Ehkä hän ei kyennyt olemaan petturimaisen vaimonsa kanssa, vaan oli pakotettu hakemaan helpotuksensa itse.
Lopeta.
Odotettuaan miehensä paluuta Catriona pakotti itsensä liikkeelle. Hän ei löytänyt alushousuja, jotka Quim oli riisunut, mutta etsi laukustaan uudet - sellaiset, joiden pitsi oli rispaantunut - ja nykäisi t-paidan päänsä yli.
Sitten hän tassutti pimeän asunnon poikki ja koputti suljetun kylpyhuoneen oveen.
"Quim?" hän kutsui hiljaa.

Suljetulle pöntönkannelle istahtanut mies oli nojannut raskaalta tuntuvan pään käsiinsä. Toisen rystyset oli kietaistu tottuneesti siteeseen. Peiliä halkoivat säröt. Hänen pitäisi ostaa Giannalle uusi.
Vähemmän kuin mies.
Quim vääntäytyi ylös, huuhtaisi kasvojaan kylmällä vedellä ja avasi oven sammuttaen valot.
"Mennään nukkumaan", hän sanoi karheasti ja lähti takaisin Ninon huoneeseen.

Catriona oli ollut väärässä aiemmin. Vasta nyt hänen sydämensä todella pysähtyi.
"Quim!" hän hengähti äänellä, joka olisi halunnut olla huudahdus, mutta jonka hän viime hetkessä ehti muuttaa vingahdukseksi, joka ei herättäisi lapsia. He eivät olleet nyt kotona.
"Rakas, sinun kätesi..."
Hän seurasi miestään pelästyneenä kohti Ninon huonetta.

"Vain naarmu", Quim vastasi ja kömpi takaisin Ninon sänkyyn.
Sitä sattui. Elämä jatkui. Hänen pitäisi keskittyä siihen, että häntä todella tarvittiin jossain. Ihmiset menettivät jossain kaiken, jopa elämänsä.
"Nukutaan vain", hän kannusti avaten peittoa Catille.

Catrionan koko keho oli levoton ja hätääntynyt.
"Mitä tapahtui? Quim?"
Hänen äänensä nousi taas liian korkeaksi, ärsyttävän korkeaksi, ja hän kömpi vuoteella liian lähelle miestään, melkein kuin heidän röyhkeät kissansa, jotka eivät arvostaneet omaa tilaa.
"Satutitko sinä itseäsi?"

"Se on vain naarmu", Quim toisti vetäen tyynyä paremmin päänsä alle. Vain turhautuneen, vanhan, hyödyttömän miehen typeryyttä. Jos hän saattoi kutsua itseään mieheksi.
Hän halusi lyödä itseään. Nyt, ravistaudut irti itsesäälistä, ja keskityt tärkeämpiin asioihin.
"Jos sinulle sopii vielä olla muutama päivä lasteni kanssa, lähden huomenna käymään Filippiineillä."

Catrionan keho oli alkanut täristä, aivan kuin hän olisi ollut hirvittävän kylmissään.
"Quim, satutitko sinä itseäsi?" hän kysyi uudelleen.
"Satutitko sinä itseäsi minun takiani? Mitä minä tein?"
Hän oli ajanut miehensä pois. Jollakin, mitä oli tehnyt. Voi luoja, hänen ei olisi pitänyt sanoa mitään...

"En tietenkään", Quim vastasi.
"Kolautin vain käteni ja sain naarmun. Ei ole mitään syytä huolestua", mies rauhoitteli hieraisten kasvojaan ja työnsi sidotut rystyset peiton alle, jos se auttaisi Catia unohtamaan ne.
"Haluaisitko, että pyydän Giannaa jäämään kotiin?"

Catriona tuijotti Quimia melkein vauhkona ja katsahti sitten ovelle. Olisiko hänen pitänyt mennä katsomaan? Tarkistamaan, oliko kylpyhuoneessa... jotakin...
Hän nielaisi ja kietoi käsivarret ympärilleen.
"Mitä? Ei, ei, minähän lupasin. Me pärjäämme kyllä lasten kanssa."

"Hyvä on", Quim vastasi epäröiden.
Tärkeysjärjestys kuntoon. Cat voisi viettää muutaman laatupäivän lasten kanssa, vaikka Nino olisi luultavasti se, joka huolehtisi kolmesta muusta, ja hän kävisi hoitamassa akuuteimmat kriisit Filippiineillä, joita Mangkhut oli moukaroinut hurjalla voimalla. Sen jälkeen hän voisi harkita suovansa jälleen ajatuksen heidän rakkauselämälleen.
"Viivyn aivan maksimissaan kolme päivää", mies lupasi.

Millainen ihminen rikkoi miehensä?
Catrionasta tuntui siltä, kuin hän ei olisi kyennyt hengittämään. Kuin kaikki ilmassa oleva kosteus olisi yhtäkkiä kietoutunut hänen ympärilleen ja alkanut puristaa hänen keuhkojaan kasaan.
"Viivyt niin kauan, kuin sinun täytyy", hän vastasi, yrittäen tavoitella rauhallista, aikuista äänensävyä. Ei sitä, joka kuulosti kimittävältä pikkutytöltä.
"Kauanko Giannan konferenssi kestää?"

"Loppuviikon", Joaquim vastasi katsellen Catia silmäkulmastaan.
"Mutta hän tulee varmasti heti takaisin, jos sinusta tuntuu, ettet halua olla täällä yksin. Nino varmasti huolehtii siskoistaan." Hänen poikansa oli kasvanut niin kypsäksi ja vastuulliseksi, että hänen sydämensä oli pakahtua ylpeydestä. Samaan aikaan se oli särkyä, koska Joaquim tiesi, miksi Ninon oli täytynyt aikuistua niin nopeasti.

Oliko se Quimin tapa yrittää kauniisti vihjata, ettei hän ehkä sittenkään ollut soveltuva vahtimaan lapsia? Vaikka yksi näistä oli jo melkein aikuinen, eikä kukaan enää pieni taapero, joka ei pystyisi huolehtimaan itsestään lainkaan?
Catrionan vatsaa kouraisi kipeästi.
"Kyllä me pärjäämme", hän vakuutti.
"Ihan niin pitkään, kuin tarvitsee. Kunhan tulet itse ehjänä takaisin, tulethan?"

"Ainahan minä tulen", Quim vastasi ja hipaisi naisen hiuksia.
"Mutta nyt meidän varmastikin pitäisi yrittää nukkua." Hän oli epäonnistunut aviomiehenä ja rakastajana useampaan kertaan päivän aikana. Ehkä se riitti.
Ehkä jotenkin asiat voisivat olla erilailla, kun hän palaisi Filippiineiltä?
"Olen varma, että teillä on mukavaa lasten kanssa."

Catriona tunsi olonsa hirvittävän tyhjäksi.
"Niin. Olet oikeassa."
Hän asettui makuulle vuoteelle, kääntyi kyljelleen ja käpertyi kerälle. Hänen olisi annettava miehelleen mahdollisuus hyviin yöuniin. Nyt, kun tämä vielä sai nukkua sängyssä.
Vatsa ei halunnut asettua, se velloi kuin hänen sisällään olisi ollut käynnissä myrsky.
"Nuku hyvin, Quim."

Hetken Quim harkitsi kääntävänsä selkänsä ja vetävänsä peiton korviin kuin kiukutteleva lapsi. Käpertyvänsä omaan tuskaansa ja muserrettuun, miehiseen ylpeyteensä.
Mutta hänen sydämensä ei kestänyt sitä.
Niin mies päätyi kääntymään kyljelleen ja kiertämään kätensä Catin ympärille, vetämään naisen selän rintaansa vasten ja käärien itsensä tämän ympärille. Siihen saakka, että ilmasto tekisi Catin olosta tukalan kuuman.
"Nuku hyvin", mies vastasi hiljaa.
"Querida."

Catriona sai käyttää kaiken tahdonvoimansa, ettei olisi alkanut itkeä.
"Minun tulee sinua ikävä", hän myönsi kuiskaten, ja hetken harkittuaan painautui hieman lähemmäs miehensä lämmintä kehoa, joka juuri nyt tuntui ainoastaan lohdulliselta, ei tukahduttavan kuumalta.
Mitä tahansa voisi sattua.
Ja hän oli rikkonut miehensä juuri ennen heidän eroamistaan.
"Kunhan vain tulet ehjänä takaisin."

"Totta kai tulen", Joaquim rauhoitteli, vaikka tiesikin lupaamisen typeräksi. Mitä tahansa saattoi sattua ja usein sattuikin. Mutta sitä oli turha murehtia etukäteen.
Hetken epäröityään hän painoi suudelman vaimonsa niskalle ja kiersi kätensä lujemmin tämän ympärille.
"Minäkin ikävöin sinua."

Catriona tiesi, ettei se ollut lupaus, jonka Quim voisi vain päättää pitää. Silti se rauhoitti häntä, hetken. Aivan kuin joku universumissa olisi voinut kuulla, että hänen miehensä oli antanut lupauksen, luvannut palaavansa ehjänä kotiin.
Sellaisia lupauksia ei sopinut rikkoa, kuulitko, universumi?
Hän haki Joaquimin käden omaansa, sen, jonka käsivarsi oli kiertynyt hänen ympärilleen, ja risti heidän sormensa lomittain.
"Nuku nyt", hän kehotti hiljaa.

Lauantai 22. syyskuuta 2018, Bangkok, Thaimaa

Kaikki kolme lasta olivat hengissä.
Catriona oli melkein ylpeä siitä, kuinka oli käyttäytynyt kuin äiti. Hän oli saattanut Stellan kouluun. Yrittänyt laittaa ruokaa. Käynyt ostamassa uuden pannun pilalle menneen tilalle ja vienyt lapset ulos syömään päivällistä.
Viettänyt yönsä tuijottaen äänettömällä BBC:n uutisia televisioruudulta.
Ensimmäisenä yönä Stella oli liittynyt hänen seuraansa, vanhempiaan ikävöiden, ja hän oli vaihtanut kiireesti kanavaa. Urheilukanavalta oli tullut ratsastusta, se oli saanut tytön harhautettua itkultaan niin, että tämä oli lopulta nukahtanut pää hänen sylissään. Catrionalla ei ollut ollut sydäntä herättää nukkuvaa lasta niin, että tämä voisi mennä sänkyyn.
Aamulla hän ei tuntenut jalkojaan.
Toisena iltana Valentina lähti ulos ystäviensä kanssa, ja tuli kotiin humalassa. Hän oli peitellyt tytön nukkumaan ja antanut tämän jäädä kotiin, silittänyt selkää ja pidellyt hiuksia, kun olo oli muuttunut pahaksi. Melkein kuin silloin, kun he olivat edellisellä kerralla vierailleet Bangkokissa.
Quim oli ollut silloin kauhuissaan.
Kolmantena iltana he olivat kaikki lojuneet sohvalla ja katsoneet elokuvaa lentotaidottomasta papukaijasta. Hän oli sanonut Valentinalle ja Ninolle hyvät yöt ovensuusta ja lukenut Stellan kanssa kolme lukua uudesta kirjasta.
Sitten hän oli palannut sohvalle katsomaan äänetöntä uutislähetystä.

Lauantai-iltapäivänä Joaquim palasi Bangkokiin, pitäen lupauksensa sekä kolmesta päivästä että ehjänä kotiin palaamisesta. Tuttu, kolhuja ottanut rinkka roikkui olalla, kun mies päästi itsensä sisään ex-vaimonsa asuntoon.
Huono omatunto repi häntä kahtia. Filippiinit olivat pahasti avun tarpeessa supertaifuunin runneltua niitä, mutta hän ei voinut jättää perhettään. Toivottavasti järjestetty apu riittäisi edes akuutimpaan hätään.
Tummat varjot viipyivät vainottujen silmien alla. Kengissä taisi edelleen olla mutaa maanvyöryistä, jotka olivat haudanneet alleen elämiä.

Pieni, kellertävä laatta lensi ilman halki ja laskeutui lattialle T-kirjaimen symboli taidokkaasti ylöspäin osoittaen.
"Se on sana jossakin päin maailmaa!" Catrionan kuuluva ääni julisti.
Scrabble-peli oli valloittanut sohvapöydän, jonka ääressä hän istui polviensa varassa. Nino ja Stella osallistuivat peliin, ja Valentina teeskenteli räpeltävänsä puhelintaan, vaikka tuntuikin pitävän silmällä heidän peliään ja avitti aina välillä pikkusiskoaan huomauttamalla sanasta, jonka tämä saisi kirjaimillaan muodostettua.
Catriona oli tällä hetkellä sijoitukseltaan toisena, vaikka todennäköisesti vain siksi, että kultainen, herrasmiesmäinen Nino hyväksyi hänen kummallisesti kirjoitettuja sanojaan.

Joaquim jätti kenkänsä ovenpieleen ja ylitti avoimen oleskelutilan raskain askelin, rinkka olallaan roikkuen.
"Olá queridos", hän tervehti väsynyt sävy hymyssään. Stella loikkasi jaloilleen niin, että oli potkaista kirjaintelineensä ilmaan ja syöksyi halaamaan isäänsä. Quim rutisti tyttöä tiukasti ja painoi suudelman tummiin hiuksiin, ennen kuin kannusti tätä palaamaan pelin pariin. Hän kiersi halaamaan myös vanhempia lapsiaan ja vaimoaan.
"Pelatkaa vain. Tarvitsen epätoivoisesti suihkua."

Kuullessaan Quimin äänen Catriona oli hyvin lähellä tehdä sen, minkä Stella ehti ensin: rynnätä miehen luo ja ripustautua tämän kaulaan. Ehkä kieltäytyä päästämästä enää irti.
Mutta Joaquimin lapset olivat paikalla, ja heidän piti saada tervehtiä isäänsä ensin.
Hän ei voinut mitään sille, että säteili ylpeyttä, kun kietoi käsivartensa halaukseen miehensä ympärille.
Katso, rakas. Minä pidin heidät hengissä. Pidin heidät hengissä kokonaiset kolme päivää. Näetkö?
Hän hautasi nenänpäänsä hetkeksi Joaquimin kaulaa vasten ja hengitti syvään.
"Oletko nälkäinen? Tahtoisitko teetä?"

Quim kiersi käsivartensa empien Catin ympärille, sillä tiesi tarvitsevansa suihkua. Mutta ehkä nainen ei välittänyt.
"Selviän kyllä", hän vakuutti katsahtaen rakastavalla, haikealla lämmöllä lapsiaan pöydän ympärille kerääntyneenä. Luojan kiitos, hänen perheensä oli turvassa ja voi hyvin.
Hyvää työtä, querida.
"Käyn vain suihkussa. Pelatkaa rauhassa."

Mikään mahti maailmassa ei olisi saanut Catrionaa jättämään halausta väliin. Samalla hän saattoi varmistua siitä, ettei Quim ainakaan vielä tuntunut värähtävän kivusta. Ehkä kylkiluut olivat tällä kertaa säilyneet ehjinä. Ehkä mustelmia tai viiltoja olisi vähemmän.
"Saat tulla minun joukkueeseeni, kun tulet suihkusta", hän kehräsi ja kurotti painamaan hellän suukon miehensä poskelle.
"Ellet halua mennä nukkumaan. Sitten emme häiritse."
Hän irrotti otteensa vastentahtoisesti ja palasi pöydän ääreen.

Vaikka sekä fyysinen että henkinen väsymys painoivat raajoissa, Quim ei halunnut jättää mahdollisuutta viettää aikaa lastensa kanssa.
Mies pyörähti pikaisessa suihkussa, huuhtoi lian, hien ja katastrofialueiden kauhut iholtaan ja antoi veden hieroa hetken hartioitaan, ennen kuin veti jalkaansa farkut ja napitti pastellikirjaillun kauluspaidan päälleen, ennen kuin liittyi takaisin perheensä seuraan ja vajosi sohvalle Valentinan viereen katselemaan peliä.
Hän kiersi käsivarren tyttärensä ympärille vetäen tämän kainaloonsa ja silitti varpaillaan kutisevan Stellan kylkeä.
"Kuka on johdossa?"

Catriona huomasi silmäkulmastaan, kuinka tyytyväiseltä Valentina näytti päästessään isänsä kylkeen, vaikka teini-ikäinen tyttö pystyisi tuskin myöntämään sitä vielä hyvään toviin.
Perhe oli jälleen koossa.
Paitsi ettei se ollut. Hän oli vain äitipuoli. Ulkopuolinen jäsen niin kuin Pluto-parka planeettojen joukossa. Tämä paikka olisi oikeastaan kuulunut Giannalle.
Hän ei antanut hymynsä hyytyä, vaikka vatsaa vihloi.
"Stella. Melko ylivoimaisesti. Minä olen toisena. Oletko nälkäinen?"

"Ei, ei", Joaquim rauhoitteli ja painoi suudelman tyttärensä kinuskinruskeisiin hiuksiin. Hän saisi ruokittua itsensä, kun olisi tarve. Työmatkoilla ruokahalu katosi. Ympärillä oli satoja tai tuhansia – joskus satoja tuhansia – ihmisiä, jotka menettivät kotinsa ja kaiken omaisuutensa, joille ei riittänyt ruokaa tai puhdasta vettä. Oman vatsan ajatteleminen unohtui herkästi.
"En tiedä, ketä teistä kannustaisin."

"Nino on häviöllä", Catriona huomautti myötätuntoisesti samalla kun katseli kirjaimiaan, kulmat keskittyneesti kurtistuen.
"Tai sitten voisit kannustaa meitä kaikkia. Sekin sopii."
Hän valikoi kirjaimensa huolellisesti ja asetteli ne laudalle. Täysin väärään järjestykseen, niin, että sanan merkitys oli vain arvailun varassa.
"Tahtoisitko kylmää juotavaa? Vettä?"

Nino painoi nöyrästi päätään.
Joaquim kohotti kättään rauhoittaen.
"Keskity vain rauhassa peliin." Cat pelaamassa yhdessä hänen lastensa kanssa oli näky, joka tuntui valavan onnellista rauhaa hänen sieluunsa. Se haalisti kuvia perheistä, jotka itkivät raastavalla epätoivolla maanvyöryihin kadonneita jäseniään.
"Miten teillä on mennyt täällä?"

Catriona kurkotti pöydän yli taputtamaan Ninon käsivartta ja oli huitaista samalla koko pelilaudan syrjään. Yhtään sanaa tai kirjainta ei kuitenkaan menetetty.
"Meillä on mennyt hyvin, eikö niin?"
Hän ei ollut lukinnut heitä ulos, ja Valentina oli pysytellyt yhtä iltaa lukuun ottamatta kotona. Lapset olivat saaneet ruokaa eikä mitään ollut palanut.
Paitsi ensimmäisen päivän pannu, mutta se oli korvattu uudella.

"Kyllä, erittäin hyvin", Nino toisti kuuliaisesti vastauksena äitipuolensa kysymykseen. Edelliset päivät olivat olleet mukavia, ja Cat korvasi sydämellä sen, mitä jäi puuttumaan käytännön taidoissa.
Valentina katsahti äitipuoltaan levottomasti, mutta saattoi rentoutua arvellessaan, ettei tulisi kavalletuksi ja soi Catille kiitollisen katseen.
"Oletteko te jo syöneet tänään?" Quim kysyi.

Catriona tiesi, ettei voinut korvata lapsille isää tai äitiä, ja että nämä olivat ikävöineet vanhempiaan, varmasti jopa Nino, joka oli jo aikuisuuden kynnyksellä. Se, että isä matkusti tuho-alueille, ei varmasti tehnyt asiasta yhtään helpompaa.
Mutta heillä oli ollut silti niin mukavaa, kuin tällaisessa tilanteessa saattoi olla.
Hän vastasi Valentinan katseeseen nopealla katseella. Huolehtiessaan tytöstä, joka tunsi olonsa sairaaksi aivan omasta syystään, hän oli nähnyt tässä häivähdyksen edestään. Valentina taisi kaivata isäänsä kaikkein kipeimmin.
Tämän kerran asia pysyisi heidän välillään.
"Lämmitimme eilistä ruokaa lounaaksi", hän vastasi, ja hymyili Quimille ylpeänä siitä, että oli muistanut lounaan.
"Siellä olisi sinullekin."

"Söin lentokentällä", Quim lupasi silitellen Valentinan hiuksia.
"Ehkä voimme tilata illaksi ruokaa. Vaikka pizzaa?" hän ehdotti ja sai Stellan silmät kirkastumaan. Ehkä hän voisi kerrankin suostua lastensa mieliksi ja syödä muutakin kuin thairuokaa heidän ollessaan täällä. Ehkä hänen lapsensa nauttisivat Englannin ruokatarjonnasta.
"Ja hakea jälkiruoaksi jäätelöä."

Catriona häkeltyi siitä, että kierros oli ehtinyt kulkea täyden ympyrän, ja että oli jälleen hänen vuoronsa. Hän lisäsi laudalle jälleen yhden, mitään tarkoittamattoman sanan, joka oli aivan päivänselvä ainoastaan hänen silmissään.
Mutta hän yritti.
Katse kääntyi jälleen Quimiin, etsi vaivihkaa miehestä merkkejä siitä, kuinka tämä todella jaksoi. Tummat silmänaluset saivat hänen vatsansa kouristamaan huolesta.
Quimin pitäisi päästä lepäämään. Nukkumaan väsymyksensä pois.
"Se kuulostaa hienolta. Ja ehkä voisimme käydä jonakin iltana elokuvissa?"

Stella oli niin tohkeissaan kaikesta ihastuttavasta ohjelmasta, että oli kaataa kumoon pelimerkkinsä. Quimin tummat, lempeät silmät sulivat isän rakastavaan hymyyn, kun hän katseli perhettään.
Voisivatko he muuttaa tänne?
Ei, eivät voisi.
Peli jatkui, Ninon ja Stellan salliessa armollisesti Catin sanat, ja kuin huomaamatta Quim torkahti pää sohvatyynyjä vasten nojaten, Valentina kainaloonsa käpertyneenä.

"Quim, rakas, aika herätä", Catriona kutsui hellästi kyykistyessään sohvan vierelle.
Peli oli loppunut jo hyvä tovi sitten, mutta heistä kellään ei ollut ollut sydäntä herättää sohvalle nukahtanutta miestä. Sen sijaan Stella oli levittänyt isänsä jalkojen päälle kevyen peiton samaan aikaan kun Catriona oli raapustanut viestin, jonka sisällöstä hänen miehensä olisi ehkä juuri ja juuri saanut selvää: lähdimme hakemaan ruokaa.
Nino oli muistanut avaimet, ja sen ansiosta he olivat päässeet pujahtamaan takaisin huoneistoon ilman, että väsynyttä Quim-parkaa oli pitänyt herättää summerilla.
"Ruokaa."

Luvatta keskelle iltapäivää – tai iltaa – nukahtaminen oli ehdottoman väärin isälle, joka näki lapsiaan niin harvoin. Quim räpytteli silmiään tokkuraisena, yrittäen hahmottaa missä oli ja mitä tapahtui.
"Ruokaa", hän toisti kulmat kurtistuen ja hieraisi toista silmäänsä. Vatsa vajosi. Kauanko hän oli nukkunut?
"Paljonko kello on?"

Catriona vei toisen kätensä silittämään rauhoittelevasti miehensä hopeisia hiuksia, joiden hän epäili olevan liikuttavalla tavalla litistyneinä takaraivolta.
"Hieman yli kuuden", hän vastasi, katsahdettuaan ensin ympärilleen, todettuaan, ettei nähnyt kelloa ja laskettuaan pikaisen arvion ajasta.
"Kävimme hakemassa pizzaa. Ja jäätelöä."

Niin tietenkin. Se oli ollut heidän suunnitelmansa. Hänen olisi pitänyt olla mukana, ainakin maksamassa. Joaquim hieraisi itseensä turhautuneena unta silmistään ja vääntäytyi ylös selkäänsä hieroen. Milloin hänestä oli tullut näin vanha ja raihnainen?
"Eiköhän sitten syödä?" hän ehdotti ääni painuksissa. Stella olisi varmaan riemuissaan pizzasta. Gianna löysi kuukausittain uuden terveysruokavalion, josta riemastui. Se ei sisältänyt pizzaa, hampurilaisia tai sokeria.
"Mitä pizzaa haitte?"

Catriona kumartui hipaisemaan miehensä otsaa hellästi huulillaan ja perääntyi sitten pari askelta tehdäkseen tälle tilaa nousta sohvalta.
"Um…"
Hänen kasvoillaan kävi häkeltynyt hymy, ja hän vilkaisi kohti pöytää, jolle he olivat koonneet kasan pizzalaatikoita.
"Täällä on hyvin häkellyttäviä vaihtoehtoja pizzatäytteille."
Sen vuoksi hän oli tainnut innostua tilaamaan heille hieman liian monta pizzaa. Lapset olivat saaneet valita täytteet. Myös jäätelöpakettien ahtaminen pakastimeen oli osoittautunut niiden runsaslukuisuuden vuoksi hieman... haasteelliseksi.
Onneksi hänen kortillaan oli riittänyt katetta.

"Ei ainakaan lopu kesken", Quim vastasi ja kiersi käsivarren Catin hartioiden ympärille. Lapset hyörivät jo pizzalaatikoiden kimpussa. Mies tunsi lämmön läikähtävän sydämessään, kun Valentinakin nosti pari siivua lautaselleen. Joskus hän todella pelkäsi, mitä Giannan terveysintoilu voisi tehdä jo valmiiksi syömiseltään häiriintyneelle tyttärelle.
"Mitä sinä haluaisit?" hän kysyi tarjoten Catille lautasta.

"Ei", Catriona myönsi, hieman häpeissään. Hän oli lisännyt järkevien ostosten tekemisen alati kasvavalle listalleen, jonka avulla hän opettelisi olemaan parempi vaimo.
Hän oli jo unohtanut ensimmäiset viisi kohtaa.
Quimin kosketus tuntui hyvältä, melkein samalta kuin heidän entisessä elämässään.
"Luulen, että minulla on velvollisuus ottaa yllätyspizzaa", hän myönsi, osoittaen yhtä laatikkoa.
"Jokainen valitsi siihen jotakin täytettä."

Quim suli hymyyn. Se oli varmaan ollut Catin idea, ja hän oli varma, että hänen lapsensa olivat rakastaneet sitä. Hänen sydämensä tuntui pakahtuvan, kun hän katseli perhettään.
Miten kiitollinen hän oli siitä, että hänen rakkaansa olivat turvassa.
"Minäkin voin maistaa sitä", mies tarjoutui ja hieraisi naisen selkää. Ehkä tänään he voisivat nukahtaa sylikkäin eikä muisto kummittelisi heitä.

Quimin hymy heijastui myös Catrionan kasvoille niin, että vihreät kissansilmät siristyivät.
"Sinulla on velvollisuus tehdä niin. Valitsin sinunkin puolestasi täytteen, niin että jokaiselta on jotakin", hän vetosi, ja nykäisi pizzalaatikon urheasti auki.
"Stella sai tehdä valinnan äitinsä puolesta."
He eivät olleet miettineet lainkaan, olivatko täytteet sopineet yhteen, ja hän saattoi vain toivoa parasta. Ainoa ehto oli ollut kasvisruokavalio.

Quim kumartui tarkastelemaan yllätyspizzaa. Hän arveli tunnistavansa ainakin paprikaa, sipulia, mozzarellaa ja basilikaa. Olikohan tuo mangoa? Mies poimi urheasti siivun lautaselleen ja maistoi sitä, pureskellen mietteliäänä.
"Ainakin se on mielenkiintoinen", hän totesi.
"Mitä sinä pidät?" mies kysyi vaimoltaan.

Quimin vastaus sai Catrionan hyrisemään naurusta.
"Minulla oli luonnontieteen opettaja, joka sanoi aina samaa. Tuo on hyvin mielenkiintoinen näkökulma, Catriona."
Hän oli pitänyt heidän opettajastaan. Vaikka oli siitä huolimatta reputtanut suurimman osan kokeista. Luojalle kiitos Addie ei ollut perinyt hänen aivojaan!
"Minusta tämä on täydellinen näin", hän vastasi, ja todella tarkoitti sanojaan. Kaikessa kummallisuudessaan pizza oli täydellinen.
"Pakastimeen ei taida hetkeen mahtua muuta kuin jäätelöä."

Gianna saisi varmaan sydänkohtauksen. Ajatus sai Quimin suupielen nykäisemään.
"Ehkä meidän pitää pitää jäätelöpippalot nyt viikonloppuna", hän ehdotti istahtaen alas pöydän ääreen ja haukkasi uudelleen siivuaan.
"Nino, voit kutsua Natalien kylään", mies kannusti ja tunsi huonon omantunnon vihlaisun pohtiessaan yrittikö lahjoa poikaansa.
"Tytöt myös, kutsukaa vain kavereitanne jäätelölle."

"Hyvä ajatus!" Catrionakin kannusti.
Saattoi olla, ettei Gianna arvostaisi sitä, että pakastin oli täynnä jäätelöä. Kun hän oli auttanut Ninoa lastaamaan heidän tuomisensa sinne, sisältö oli näyttänyt hyvin... terveelliseltä. Terveelliseltä sellaisella tavalla, jota olisi voitu mainostaa jossakin niistä naistenlehdistä, joita Della luki.
Muutaman haukkauksen jälkeen nieleminen alkoi taas muuttua vaikeaksi, mutta hän pureskeli silti urhoollisesti palastaan.
Quim oli kunnossa, eikö ollutkin? Vaikkei hän ollutkaan päässyt suorittamaan perinteistä kokovartalotarkastustaan uusien mustelmien tai haavojen varalta.

Quim antoi toisen kätensä levätä Catin tuolin selkänojalla, hipoa sormenpäillään naisen niskaa. He voisivat olla, kuten ennenkin. Maailmassa oli niin paljon isompiakin asioita kuin-
Ei, hän ei enää ajattelisi asiaa.
"Kuka teistä muuten voitti pelin lopulta?" mies kysyi.

Niin kuin ennen.
Catriona huomasi nojautuvansa kevyesti Quimin kylkeä kohti. Entisessä elämässään, siinä, jossa kipeä pala ei vaaninut hänen kurkussaan, hän olisi todennäköisesti käynyt röyhkeällä ryöstöretkellä miesparkansa lautasella.
Miksi hän oli tehnyt niin? Hänen olisi pitänyt päinvastoin huolehtia, että Quim sai vain parhaat palat heidän ruuistaan. Eikö se ollut vaimojen ikiaikainen tehtävä?
"Oh", hän totesi, laskiessaan pizzapalan sormistaan lautaselle.
"Me kaikki, tavallaan. Taisin huitaista pelilaudan lopussa lattialle, eikä pistetaulukkoa koskaan löytynyt."

Quim nauroi käheästi ja kosketti Catin hiuksia.
"Jalo päätös pelille", hän totesi ja ojensi toisen kätensä silittämään toisella puolellaan istuvan Stellan selkää. Jalat viuhtoivat tuolilta voimalla, jotka olivat huojuttaa koko tyttöä.
"Pitäisikö meidän käydä jäätelön jälkeen yöuinnilla uima-altaalla?"

"Niin minustakin. Se oli hyvin jännittävä kamppailu", Catriona vakuutti ja kallisti päätään hiuksia koskettavaa kättä vasten.
Ehkä hänen pitäisi kaivaa vanhat lautapelit esiin joulua varten. Jos lapset todella tulisivat heidän luokseen. Tai sitten olisi ostettava kokonaan uudet, hän ei ollut varma, oliko heidän kaapeissaan muita kuin palapelejä.
Kuinka hän ei tiennyt? Oliko hän koskaan siivonnut heidän kaappejaan?
"Pitäisi!"

Heidän todella pitäisi.
Quim ravisti pois syyllisyyden, kun otti toisen siivun pizzaa ja ajatteli kaikkia niitä ihmisiä, jotka näkivät nälkää, värjöttelivät väliaikaisissa suojissa kotinsa menettäneenä. Se oli elämää, hän muistutti itseään ties kuinka monetta kertaa.
Kun pizzaa oli syöty niin paljon kuin kunkin mahaan sopi – vaikka Quim oli varma, että hänen tyttärensä jättivät ruokaa syömättä voidakseen syödä enemmän jäätelöä – mies kävi hakemassa keittiön pakastinlokerosta kullekin oman jäätelötonkan.
He voisivat katsoa elokuvan pitäessään ruokalepoa ennen uintia.
"Mitä haluaisit katsoa?" hän kysyi vaimoltaan.

Jäätelömakujen valikoima oli vähintään yhtä laaja kuin pizzojen. Catriona ei ollut liioitellut sanoessaan, että he olivat käytännössä täyttäneet pakastimen.
"Minä katson mitä tahansa", hän vakuutti, samalla kun yritti upottaa lusikan jäätelöön, jonka olisi pitänyt antaa pehmentyä hetken huoneenlämmössä. Kärsimätön.
Mitä tahansa muuta kuin uutisia, jotka olivat täyttäneet hänen unettomat yönsä.
"Pitääkö sinua pitää hereillä, ettet nukahda sohvalle uudelleen?"

"Todennäköisesti", Joaquim myönsi nöyränä. Milloin hänestä oli tullut niin vanha ja raihnainen?
Stella sai valita elokuvan voitettuaan tuiman erän kivi-paperi-saksia sisarensa kanssa. Ei mennyt kauaa, kun Leijonakuninkaan ikoninen auringonnousu valaisi pimeän olohuoneen.
Quim otti Valentinan kainaloonsa ja tarjosi toista Catille. Stella oli jälleen upottavalla villamatolla, hivuttautui vaivihkaa lähemmäs ruutua. Pitäisiköhän tyttöä käyttää optikolla?
"Mitä makua sinulla on?" mies kysyi tihrustaen purkkia pimeässä.

"Nipistelen sinua hellästi", Catriona lupasi silmät hymystä siristyen.
Se oli turvallisinta, mitä lasten läsnäollessa saattoi tehdä.
Tai muutenkaan, hän muistutti itseään. Hän ei saanut painostaa Quimia, ei sen jälkeen, mitä oli tapahtunut.
Katse hakeutui automaattisesti käteen, jonka rystyset olivat olleet siteeseen käärittyinä.
Tuntui silti hyvältä voida nojautua tämän kainaloon.
Kysymys sai hänet kaapaisemaan jäätelöä lusikkaansa ja ojentamaan sitä miestään kohti.

"Mmm", Joaquim hymisi maistaessaan, tarpeeksi hiljaa ollakseen häiritsemättä nuorimmaistaan, joka tuijotti lumoutuneena Afrikan eläimistöä. Ehkä hän voisi joskus viedä Stellan käymään oikealla safarilla, vaikka Serengetillä.
Hän kiersi kätensä paremmin Catin ympärille ja halasi naisen kylkeensä. Heillä olisi kaikki hyvin.
Hän halasi myös Valentinaa tiukemmin ja suukotti tyttärensä ylellisen paksuja hiuksia. Hänen pikkutyttönsä ja pieni prinsessansa. Olisipa hän voinut pitää kalleimpansa luonaan useammin.

Catriona oli luvannut, että pitäisi Quimin hereillä vaikka nipistelemällä, jos olisi pakko. Tällä kertaa hän oli kuitenkin se, joka nukahti. Lusikka jäi sojottamaan suorana jäätelöpurkista, joka puolestaan nojasi Quimin reittä vasten, kun hänen silmänsä lupsahtivat varoittamatta kiinni ja pää nuokahti miehen hartiaa vasten.
Hänen ensimmäiset kunnon unensa sen jälkeen, kun tämä oli lähtenyt. Yöt olivat kuluneet uutisten ääressä, ja ainoastaan päivisin hän oli saattanut torkahtaa hetkeksi sohvalle käpertyneenä, kun lapset olivat olleet koulussa.

Quim katsahti Catia silmäkulmastaan yllättyneenä. Lämmin myötätunto pyyhkäisi hänen lävitseen. Cat nukkui. Luojan kiitos. Naisen täytyi olla kuolettavan väsynyt. Mies kiersi käsivartensa hellemmin naisen ympärille ja veti tätä mukavammin syliinsä, nykäisten pehmoista torkkupeittoa vaimonsa jaloille.
Ruudulla laulavat leijonat halusivat olla kuninkaita.
Nuku vain, querida. Nuku vain.

Catrionalta jäi näkemättä Mufasan kuolema, joka sai hänet aina itkemään. Hän ei nähnyt, kuinka nuori Simba pakeni autiomaahan, eikä sitä, kuinka tämä kasvoi nuoreksi mieheksi. Hän nukkui läpi Simban ja Nalan tapaamisen sekä Jylhäkallion takaisinvaltauksen.
Vasta, kun elefantit kohottivat kärsänsä tervehdykseen uudelle leijonanpennulle, hän havahtui hereille niin rajusti, että oli kolauttaa takaraivonsa Quimin leukaan.
"Mitä..."

"Kaikki hyvin", Quim rauhoitteli pehmeästi ja silitti Catin selkää.
"Nukahdit vain hetkeksi." Ehkä hänen pitäisi kantaa vaimonsa nukkumaan? Jos Cat voisi jatkaa unia suoraan, joutumatta kunnolla heräämään välissä? Ehkä hänen pitäisi jäädä vaimonsa vierelle.
"Voin viedä sinut sänkyyn. Olisi hyvä aika käydä nukkumaan."

Catriona katsahti miestään ja sitten taas televisioruutua, jossa kirkaskasvoinen apinavanhus oli kohottanut pienen leijonanpennun ilmaan. Sillä oli hyvin tummat ja hämmästyneet silmät.
Nukkua.
Ajatus tuntui todella hyvältä. Niin hyvältä, että hän oli jo käpertymässä takaisin miehensä kainaloon vajotakseen takaisin samaan miellyttävään, pehmeään uneen, joka oli jo kerran vallannut hänen vartalonsa.
"Meidän piti käydä uimassa..."

"Voimme käydä aamulla", Quim lupasi. Hänen lapsensa ymmärtäisivät – ehkä voisivat viettää seuraavan yön uima-altaalla? Jos ei sataisi jälleen kaatamalla.
"Mennään vain nukkumaan", hän kannusti ja poimi Catin käsivarsilleen kantaen naisen Ninon huoneeseen ja matkan ajan heille kuuluvaan sänkyyn. Hän tarjoutui auttamaan vaimoaan riisuutumaan ylimääräisistä vaatteista, jotta voisi vetää peittoa tämän ylle.

Catriona olisi väittänyt vastaan, ellei hänen päänsä olisi nuokahtanut takaisin Joaquimin hartiaa vasten. Se tuntui painavalta, paljon painavammalta kuin hän muisti. Koko keho oli painava.
Makuuhuoneessa hän ojensi unisesti käsiään, jotta Quim voisi kiskoa paidan hänen päältään. Sängyn vetovoima tuntui vastustamattomalta, kuin patja olisi notkahtanut syvälle kuopalle, josta hän ei pääsisi kipuamaan pois.
Hän taisi olla edelleen, tai taas, puolittain unessa.
"Veisit lapsesi uimaan..." hän vetosi ääni väsymyksestä paksuna.
"Minä pärjään kyllä..."

"Ei minulla ole kiire", Quim vastasi rauhoittaen ja istui sängyn laidalle riisuttuaan vaimonsa. Hän peitteli tämän samalla luontevuudella kuin lapsensa ja silitti villejä hiuksia.
"Nuku vain, querida. Kaikki on hyvin", mies kannusti. Hän halusi varmistua siitä, että Cat todella saisi jatkettua unta, ennen kuin edes harkitsisi katolla olevalla uima-altaalla vierailua. Nino oli jo tainnut viedä sisarensa sinne.

Tyypilliseen tapaansa Catriona ei ollut edes ymmärtänyt, kuinka paljon oli jännittänyt kuluneiden päivien aikana. Ei vain sitä, palaisiko Quim ehjänä takaisin, vaan myös sitä, saisiko hän pidettyä tämän lapset hengissä paluuseen saakka.
Mutta kaikki olivat elossa.
Ja tiedosta seurannut helpotus purkautui nyt melkein tiedottomuutta lähentelevänä väsymyksenä.
"Mmh, nukun... mene vain..."
Catriona kellahti kyljelleen, kurkotti käsiään ja veti tyynyn tiukkaan halaukseen. Hengitys tasaantui nopeasti, suu jäi hieman auki.

Hetken Joaquim vain istui sängyn laidalla, silittäen vaimonsa villejä hiuksia, hartioita ja selkää, kuunnellen hengityksen rytmiä. Hänen sydäntään vihloi, kun hän katseli vaimoaan. Hänen pitäisi työskennellä lujemmin avioliittonsa eteen, olla hyvä aviomies. Hän halusi tehdä vaimonsa onnelliseksi.
Pitäisikö hänen harkita lapsen yrittämistä?
Mies kumartui painamaan suudelman naisen ohimolle, ennen kuin nousi hiljaa ja liittyi lastensa seuraan öisellä uima-altaalla.

Catriona ei ollut varma, mikä hänet havahdutti hereille sikeästä unesta. Ehkä jokin vieras ääni, tai sängyn kevyt notkahdus, tai jokin sellainen unen tapahtuma, jota hän ei kyennyt enää palauttamaan jälkikäteen mieleensä.
Suu tuntui kuivalta, ja toinen poski märältä. Hän oli nukkunut suu auki, jälleen.
Hiussuortuvia oli takertunut kiinni poskeen.
Huoneessa oli vielä pimeää.
"Quim?" hän kutsui hiljaa, ääni käheänä.

Uni hellitti otettaan miehestä, ja Joaquim kääntyi kyljelleen, laskien kätensä Catin selälle.
"Mitä, querida?" hän kysyi ääni painuksissa ja nyki tyynyä paremmin päänsä alle. Ilmastointi hurisi pehmeästi pimeydessä, kaupungin yö sykki ikkunoiden takana huoletonta viikonloppua.
"Onko kaikki hyvin?"

Quim.
Helpotus pyyhkäisi Catrionan ylitse ja sai tämän kiepahtamaan ympäri, niin että käsivarsi pääsi kietoutumaan tiukasti miehen vartalon ympärille.
Quim ei ollut toisella puolella maailmaa, hirvittävän katastrofin keskellä. Paitsi eivät hekään olleet nyt Englannissa.
Bangkok. Tämä oli Bangkok.
Kasvot miehensä rintakehää vasten painettuina Catriona alkoi hiljalleen muistaa edellisen illan tapahtumia.
"Quim, sinun piti mennä uimaan", hän vetosi, kulmiaan kurtistaen.
"Mitä sinä vielä täällä teet?"

"Cat", mies rauhoitteli hieraisten kasvojaan ja kiersi kätensä naisen ympärille. Hän tarkasti puhelimestaan ajan, kasvot hetkeksi näytön valossa pimeästä ilmestyen, ennen kuin sysäsi sen takaisin tyynynsä alle. Hän katsoisi viestit huomenna.
"Minä kävin uimassa. Kello on puoli neljä aamuyöllä, kaikki hyvin. Nuku vain."

Puoli neljä aamuyöllä.
Quim oli tullut kotiin eilen.
Catrionan kulmilla viipyi vielä hetken kurtistus, ennen kuin hän nykäisi itsensä yhtäkkiä pystyyn miehensä vierelle.
"Quim, oletko sinä kunnossa?" hän kysyi, hätää äänessään.
"Sattuiko sinuun matkalla? Eihän mitään ole poikki?"

"Mitä?" Quim kysyi hämmentyneenä ja kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan.
"Kaikki hyvin, olen täysin kunnossa", mies rauhoitteli ja ojensi kättään kutsuen naista takaisin viereensä. Ehkä Cat saisi vielä nukuttua, jos ei ehtisi herätä kunnolla keskellä aamuyötä.

Catriona ei osannut rauhoittua. Hänkin ojensi kätensä, mutta vain sytyttääkseen valon. Käsi osui ensin harhaan, sillä lampun katkaisija ei ollutkaan siinä, missä se oli kotona.
Lopulta valo kuitenkin tulvi pimeyteen ja sai hänet räpyttelemään silmiään.
"Ei kai sinuun jouduttu ompelemaan tikkejä?"
Hän painoi kätensä miehensä otsalle kokeillakseen, ettei tälle ollut nousemassa kuumetta.

"Mitä?" Quim ähkäisi ja painoi käden silmilleen tuntiessaan sokaistuvansa kirkkaudesta. Hän hillitsi halunsa kurottaa sammuttamaan valo samantien.
"Kaikki on hyvin, Cat. Rauhoitu", mies vetosi ja tavoitteli otetta vaimonsa ranteesta.
"Nyt on yö. Näit varmaan unta."

Mitä vain olisi voinut sattua.
Catriona katsoi melkein hölmistyneenä, kuinka Quim tarttui häntä ranteesta, mutta vei sitten vapaan kätensä peiton reunalle ja nykäisi sitä alemmas päästäkseen tarkastelemaan miehensä vartaloa uusien ruhjeiden tai mustelmien varalta.
Veden mukana saattoi kulkeutua kaikenlaisia sairauksia. Hän ei ollut aivan varma, millaisia. Olisi pitänyt kuunnella tarkemmin, kun asiasta puhuttiin koulussa.
"Sattuuko minnekään?"

"Ei", Quim vastasi huoahtaen, kun peitto lähti. Mies päästi irti vaimonsa ranteesta ja alistui kohtaloon, joka taisi olla perinpohjainen terveystarkastus keskellä aamuyötä. Silti hänen sydämensä oli pakahtua haikeasta hellyydestä.
"Näitkö painajaista?" hän kysyi karheasti ja suki röyhkeästi pöyhistyneitä hiuksiaan pois kasvoilta, vajoten takaisin tyynylleen.
"Olen ihan kunnossa, Cat."

Catrionan sydän hakkasi levottomaan rytmiin, kun hän kuljetti käsiään miehensä vartalolla. Hän muisti ne hirvittävät kerrat, kun tämän ihoon oli piirtynyt tikkien rivi, tai kun Quim oli kavahtanut hänen kosketustaan.
Vasta, kun keho oli tutkittu, hän saattoi huokaista helpotuksesta ja vajota takaisin miehensä vierelle. Tummat varjot eivät olleet vielä kadonneet silmien alta.
"Ei. En tiedä. En usko."

Haikea vihlaisu voimistui, kun hetken Quim antoi itsensä nauttia Catin kosketuksesta. Se oli varmaankin eettisesti kyseenalaista, vaimon koskettaessa häntä hädissään, hakien jonkinlaisia vammoja.
"Kaikki hyvin", mies rauhoitti ja kurottui naksauttamaan valot jälleen kiinni.
"Tuletko viereen?"

Lakanat kahisivat kevyesti, kun Catriona kiemursi lähemmäs ja kiehnäsi itsensä Quimin kainaloon.
Mies tuntui olevan kunnossa, mutta sydän hakkasi silti levottomasti rinnassa.
"Oletko aivan varma, että kävitte jo uimassa?" hän kysyi, kurtistaen kulmiaan pimeässä.
"Muistan, että siitä puhuttiin kyllä, mutta..."

"Kyllä", Quim vastasi kiertäen käsivartensa Catin ympärille ja silitti naisen selkää.
"Kävimme uimassa ja sitten palasimme sisään ja menimme nukkumaan", mies selitti tukahduttaen haukotuksen.
"Sinä nukahdit kesken Leijonakuninkaan, joten toin sinut sänkyyn jatkamaan unia."

"Ah."
Catriona hieroi ohimoaan kevyesti Quimin hartiaa vasten ja kietoi toisen kätensä tämän rintakehän yli. Hetken hän kuunteli miehensä hengitystä ja tämän sydämen tasaista rytmiä.
Hän muisti, kuinka he olivat alkaneet katsoa Leijonakuningasta, ja muisti hyvin hämärästi elokuvan lopun.
Nauha katkesi välistä.
"Quim", hän kutsui taas hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Satutko sinä tahallasi kätesi ennen kuin lähdit?"

Joaquim ehti melkein nukahtaa uudelleen hiljaisuuden laskeutuessa, mutta nimi nykäisi hänet jälleen hereille.
"Mitä?" hän ähkäisi hämmentyneenä ja haki päälleen paremman asennon Ninon tyynyllä.
"En tietenkään satuttanut. Mikä saa sinut kysymään sellaista?" mies kysyi silittäen Catin kylkeä.

Catriona oli hetken hiljaa.
"Kylpyhuoneen peili oli aamulla rikki."
Hän tunsi, kuinka jännitys levisi kehoon, sai selän lihakset kiristymään ja hartiat muuttumaan kiveksi.
"Johtuiko se siitä, ettet... ettet pystynyt olemaan kanssani?"

Muisto palasi hänen mieleensä ja sai häpeän polttamaan vatsaa.
"Niin", Quim sanoi vaivaantuneena, "olin vain hieman... Turhautunut ja löin sitä lujempaa kuin ajattelin. Mutta ei se ollut sinun syytäsi." Ehkä se oli olennainen lisäys. Hän ei halunnut Catin joutuvan syyttämään itseään vielä hänen temperamentistaankin.

Catriona ei ollut siitä niin varma.
Kipeä kouraisu vatsassa sai hänet käpertymään pienemmälle kerälle miehensä kyljessä. Quim oli ollut turhautunut, sen vuoksi, mitä oli tapahtunut.
"Olenko... Olenko minä mielestäsi... likainen?" hän kysyi, etsien oikeaa sanaa.
"Senkö vuoksi et pystynyt..?"

"Mitä?" mies ähkäisi järkyttyneenä.
"Et tietenkään." Kuinka hän voisi ajatella vaimostaan niin? Totta kai häntä oli vaivannut ajatella, että D- ei, hän ei halunnut ajatella sitä miestä – oli tehnyt samoin, oli koskettanut hänen vaimoaan niin. Se oli ajanut häntä hulluksi ja lopulta vienyt häneltä kyvyn.
"Tunsin vain... Olevani riittämätön."

Catriona räpäytti silmiään pimeydessä.
"Riittämätön? Quim, miksi..?"
Vatsassa tuntui jälleen kylmä, kipeä vihlaisu, joka oli saada hänet värähtämään. Hän oli aiheuttanut sen, että hänen kiltti, kultainen miehensä koki, ettei riittänyt.
Quim voisi väittää muuta, mutta hän tiesi kyllä.
"Rakas, minä olen niin pahoillani."

"Tiedän", Quim vastasi ja liikahti kuin karistaakseen muiston harteiltaan. Oli lapsellista olla niin tolaltaan, että särki ex-vaimonsa kylpyhuoneen peilin ja rikkoi omat rystysensä. Sitä sattui. Vain koska sitä ei ollut sattunut aikaisemmin hänelle ei ollut syy käyttäytyä niin.
"Kyllä kaikki järjestyy."

Catrionan sydän oli löytänyt jälleen kipeän, levottoman rytmin, joka sai hänen koko vartalonsa jännittymään, ja aiemmin kehoa vallassaan pitäneen unen kaikkoamaan. Sanoi Quim mitä tahansa, hänen ajattelemattomat, väärät tekonsa olivat saaneet miehen tuntemaan itsensä riittämättömäksi.
Niin riittämättömäksi, että tämä rikkoi oman kätensä.
"Ei se ole sinun vikasi", hän vetosi onnettomana.
"En minäkään haluaisi rakastella itseni kanssa tällaisessa tilanteessa."

"Cat", Quim protestoi ahdistuneena.
"Ei tässä ole siitä kyse, tietenkään." Tietenkään. Hän halusi vaimoaan, ihan samoin- melkein samoin kuin ennenkin. Jotenkin ajatus toisesta miehestä heidän välissään vaan... Kun hän ajatteli toista miestä, joka ei sählännyt tai survonnut rakastellessaan hänen vaimonsa kanssa, hän ei vain... Pystynyt.
"Minä haluan ja kaipaan sinua."

"Mutta sinä et vain pysty?"
Catriona ei voinut mitään sille, että hänen äänensä särkyi keskellä lausetta. Niin kamala vaimo, että mies menetti kykynsä olla hänen kanssaan fyysisesti. Hyvä luoja, mitä hän oli mennyt tekemään?
Hän upotti toisen käden kyntensä tiukasti ranteensa ihoon.
"Minä olen niin pahoillani. En tiedä, miten voisin korjata tämän kaiken."

"En tiedä", Quim vastasi tuntien levottoman kouraisun vatsassaan. Hän halusi uskoa, että se oli kertaluontoinen tapahtuma. Hänen kykynsä ei häviäisi enää kesken kaiken. Mutta hän ei ollut uskonut, että niin tapahtuisi koskaan.
"Cat, kaikki järjestyy kyllä", mies sanoi silittäen naisen kylkeä ja painoi suudelman tämän poskipäälle.
"Minä haluan sinua edelleen."

Kaikki järjestyisi kyllä.
Mutta miten?
Catriona tunsi kipeän möykyn nousevan jälleen kurkkuunsa, vihaisen siilin, joka puski itselleen uutta pesäpaikkaa piikit pystyssä. Sydän hakkasi ja kylmä hiki tuntui nousevan iholle.
"Pitää käydä vessassa", hän mutisi, ja hivuttautui pois miehensä kainalosta ja peiton muodostamasta suojasta. Polvi kolahti vierasta yöpöytää vasten, mutta jotenkin hänen onnistui hapuilla tiensä pimeän asunnon läpi.
Peilinsirpaleet oli siivottu pois, mutta uutta ei ollut vielä hankittu.
Rikkoutuneen peilin saattoi korjata, jos oli taitava, mutta se ei olisi silti enää koskaan täysin ehjä.
Hän huuhteli kasvojaan kylmällä vedellä hyvän tovin ennen kuin hiipi takaisin makuuhuoneeseen.

Keskiviikko 17. lokakuuta 2018, myöhäinen ilta, Newcastle Upon Tyne

Sen jälkeen, kun Catriona oli palannut yksin Bangkokista Joaquimin jouduttua taas lähtemään pelastamaan maailmaa, hän oli kuvitellut korjaavansa kaiken. Hän olisi parempi vaimo, parempi tytär, parempi sisko. Parempi täti. He saisivat Joaquimin kanssa kaiken vielä korjattua, niin ettei hänen kiltti, rakas, kultainen miehensä joutuisi enää koskaan tuntemaan itseään riittämättömäksi. Se, kuinka pahasti hän oli miestään satuttanut, oli särkenyt hänen sydämensä. Ansaitusti.
Mutta typeryydestään huolimatta hän todella rakasti Joaquimia koko sydämestään.
Hän oli halunnut korjata kaiken.
Todella halunnut.
Television kelmeä valo valaisi pimeää olohuonetta samaan aikaan, kun Yellow Submarinen lähes psykedeelinen rytmi kajahteli hieman värisevänä levysoittimesta.
Ranteiden mustelmat katosivat Joaquimilta tuoksuvan neulepaidan hihojen alle.
Catriona oli toivonut, että olisi voinut huuhtoa sen pois itsestään. Hän oli seissyt kuuman suihkun alla niin pitkään, että iho oli hohtanut punaisena kuin ravun kuori. Hän oli huuhdellut itsensä ensin saippualla ja sitten desinfiointiaineella, joka oli tarkoitettu kylpyhuoneen pintojen puhdistamiseen. Se oli kirvellyt iholla niin, ettei hän ollut päässyt reisiin saakka.
Hän oli todella halunnut korjata kaiken.
Idiootti.
Tietenkin hän oli epäonnistunut.
Vihreät kissansilmät tuijottivat lasittuneina televisioruutua. Hän ei ollut varma, kauanko oli istunut sen ääressä, hartiat jäykkinä ja jalat risti-istuntaan taitettuina. Niskassa tuntui epämääräinen kipu, jonka hän tiedosti vain hyvin etäisesti.

Katastrofia katastrofin perään. Ehkä hänen vastuullaan oli katastrofirikkain alue maailmassa, jossa oli vähiten resursseja tuhojen korjaamiseen. Joaquim rakasti työtään ja tunsi syvää kiitollisuutta sekä elämäänsä kohtaan että mahdollisuutta auttaa.
Mutta hänestä oli tuntunut kamalalta jättää Cat yksin. Naisen ei olisi pitänyt olla yksin. Hän oli laittanut viestiä vaimonsa sisarelle, tuntien olonsa kelvottomaksi aviomieheksi. Hänen olisi pitänyt olla Catin tukena.
"Hei", hän tervehti ääni painuksissa, kun nousi raskain askelin portaat ylös olohuoneeseen, pudotti kärsineen rinkan ovenpieleen ja kumartui rapsuttamaan kissoja, jotka jolkottivat tervehtimään isäntää. Oli ihme, että ne tunsivat hänet edelleen, vaikka hän tuntui viettävän enemmän aikaa maailmalla kuin kotona.
Hän oli kiiruhtanut takaisin ensimmäisellä mahdollisella lennolla, ja parin vuorokauden matkustus oli jättänyt olon nuhjuiseksi ja silmänaluset mustiksi.
"Pahastutko, jos käyn suihkussa? Et halua edes tietää, missä kaikkialla olen ollut."

Quim.
Catrionan sydän tuntui heräävän eloon. Ensin villistä onnesta hakaten, pienen hetken, ja sitten muuttuen kipeäksi ja raskaaksi. Se oli sydän, jolla ei ollut enää oikeutta rakastaa niin kilttiä ja kultaista miestä. Ruma, kuvottava sydän, joka teki hänestäkin ruman ja kuvottavan.
Quim ansaitsi jonkun paremman. Hän oli epäonnistunut.
Rinkan tömähdys oli havahduttanut Elviksen, joka oli nukkunut kerällä sohvatyynyjen välissä. Pieni, mustavalkoinen kissa oli järkyttynyt siitä, ettei ollut ehtinyt isäntäänsä ensimmäisenä vastaan, ja pinkoi nyt häntä mutkalla kiehnäämään tämän jalkoihin.
Ruma, likainen, kuvottava.
Catriona nousi hitaasti seisomaan ja kääntyi ovea kohti.
"Quim", hän vetosi, ääni värittömänä.
"Meidän pitää erota."

"Mitä?" Quim naurahti, arvellen kuulleensa väärin. Hän suoristautui selkäänsä hieraisten kissojen luota, ja kun hän näki vaimonsa kasvot, väri ja hymy katosivat miehen kasvoilta. Yhtäkkiä hän tunsi olevansa kuolettavan vanha ja väsynyt.
Erota?
Sydän tuntui jättävän tuskaisan lyönnin välistä.
"Mitä?" hän toisti uudelleen ja upotti sormet pöyheisiin, hopeisiin hiuksiinsa. Cat oli siis saanut tarpeekseen poissaolevasta miehestä, joka ei voinut olla tarpeeksi vaimolleen.

Catrionan ruma, mätä sydän tuntui käpristyvän kokoon, kun hän kohtasi miehensä katseen. Tummat silmät, jotka hänen haavelapsensa olisi perinyt. Hän oli hyvin lähellä murtua, purskahtaa itkuun ja alkaa anella armoa. Minä en tarkoittanut sitä, rakas, ole kiltti ja anna minulle uudelleen anteeksi.
Se ei ollut tällä kertaa minun syyni.
Mutta Catriona oli päättänyt alkaa käyttäytyä kuin aikuinen. Siihen kuului vastuun kantaminen.
Quim ansaitsi parempaa.
"Meidän pitää erota", hän toisti, ja yritti pitää äänensä vakaana.
Hän oli myrkkyä, josta Joaquimin olisi päästävä eroon. Tämä voisi muuttaa lastensa luo Bangkokiin, löytää itselleen jonkun, joka osaisi pitää huolta itsestään ja kodista. Sellaisen, joka odottaisi siistin kodin ja ruuan kanssa, kun Joaquim palaisi matkoiltaan.
Sellaisen, joka hän ei osannut olla.
"Se tapahtui uudelleen. Minä... makasin hänen kanssaan uudelleen."
En tarkoittanut. Rakaskiltti, minä en tarkoittanut.
Mutta hän ei ollut estänyt. Hän oli vain maannut lamaantuneena.

Koko maailma liikahti ja Joaquim otti tukea ovenkarmista, kun tajusi horjahtavansa. Polvet tuntuivat huterilta ja hän vastusti halua valua lattialle.
Ehkä tämä oli painajaista. Siltä se tuntui. Hän pelkäsi voivansa pahoin.
"Mitä?" hän ähkäisi uudelleen, viimeinenkin väri kasvoilta valahtaen ja putosi istumaan vähemmän sulavasti ovenkarmia pitkin. Joku kissoista puski hänen kättään.
"Sinä mitä?" hän toisti tuijottaen Catia silmät järkytyksestä suurina. Se ei ollutkaan yksi yö ja virhe. Ehkä Dylan oli paikalla, kun hänen vaimonsa tarvitsi. Ehkä Cat halusi eron voidakseen olla Dylanin kanssa aidosti.

Oli lähellä, ettei Cat rynnännyt lattian poikki Joaquimin luo, kun tämä näytti olevan vaarassa menettää tasapainonsa. Rakas, en tarkoittanut tehdä niin. Se ei ollut minun syyni, en halunnut sitä. Anna minulle anteeksi.
Mutta he olivat puhuneet Dellan kanssa siitä, että hänen oli kannettava vastuunsa. Hän ei voinut vain jättää sotkujaan muiden siivottavaksi.
Joaquim ansaitsi jonkun paremman.
Elvis juoksutti leluhiirtä isännälleen.
"Minä makasin uudelleen Dylanin kanssa", Catriona toisti suu kuivana.

Totuus ei tuntunut mahtuvan hänen mieleensä. Joaquim nojasi käsivarret koukistettuihin polviin ja nojasi päänsäkin hetkeksi niitä varten, kun tunsi pahoinvoinnin vellovan vatsassaan. Eikä sillä ollut mitään tekemistä lukemattomien ruokamyrkytysten kanssa, joita hän oli kohdannut elämässään.
Cat oli valinnut Dylanin. Hän ei ollut voinut tehdä vaimoaan onnelliseksi, tälläkään kertaa.
"Ja haluat erota", Quim toisti ontosti, nostaen päänsä ja tuijottaen tyhjyyteen. Ei ollut mitään, mitä hän olisi voinut tarjota. Hän ei ollut läsnä.

Catriona joutui muistuttamaan itselleen olevansa myrkkyä, sillä koko hänen kehoaan särki halusta päästä sulkemaan Joaquim syliinsä.
Rakas, minä en halua erota. Haluan korjata kaiken. Ole kiltti ja anna minulle anteeksi, minä lupaan muuttua. En tee enää ikinä typeriä virheitä. Enkä todella tarkoittanut maata hänen kanssaan.
Kanna vastuusi.
Hän nieli kipeää möykkyä kurkustaan, jotta voisi vastata:
"Niin."
Jos hän ei olisi mennyt Dylanin luo, heillä olisi ollut vielä mahdollisuus. Mutta hän oli mennyt, kertoakseen, etteivät he voisi olla enää tekemisissä.

Täysin tiedottomana asioiden todellista laidasta Joaquim vain tuijotti tyhjänä eteensä. Hän oli ollut aikeissa mennä suihkuun. Hän olisi pessyt itsensä huolella, rentoutunut kuumassa suihkussa ja ehkä he olisivat voineet lähentyä uudelleen miehenä ja vaimona. Miten hän oli kaivannut Catia ja haaveillut naisen kosketuksesta Indonesian pimeissä öissä.
Ehkä häntä ei ollut tarkoitettu aviomieheksi. Ei ollut reilua vaatia ketään pysymään suhteessa, jossa joutui olemaan niin yksinäinen ja onneton.
Quim tunsi kyynelten pyrkivän pintaan, mutta hän taisteli niitä vastaan. Cat ansaitsi siistin eron, ei häntä vetoamassa naisen sydämeen surkealla itkulla. Takertumalla jalkaan ja pyytäen mahdollisuutta olla parempi. Hän ei pystyisi siihen, ei jättämättä työtään, eikä hän voisi tehdä niin.
"Kiitos kun kerroit", hän totesi poissaolevana, tuijottaen lasittunein silmin eteensä ja ponnisti pystyyn nivelet vihoitellen, hapuillen rinkkaansa lattialta.

Kuvottava, likainen olento. Sellaiseksi Catriona oli muuttunut. Tai ehkä hän oli aina ollutkin sellainen, mutta ymmärtänyt sen itse vasta nyt. Hänen oli päästettävä Quim vapaaksi, ennen kuin hän myrkyttäisi miehen, joka oli hänelle niin valtavan rakas. Kaikkein rakkain. Edes kerran elämässään hänen oli ajateltava jotakuta muuta kuin itseään.
Vaikka hänen olikin kiedottava kätensä vartalonsa ympärille, ettei hän olisi murentunut palasiksi. Rikki hinkkautunut iho reisillä kirveli.
"Rak… Quim, sinun ei... Ei sinun tarvitse lähteä heti", hän vetosi.
"Voit käydä suihkussa. Jääkaapissa on ruokaa. Minä... voin mennä jonnekin siksi aikaa. Sinun täytyy olla väsynyt, tarvitset lepoa..."

Quim pudisti päätään ja tunsi olonsa tyhjäksi.
"Ei, tämä talo kuuluu sinulle", hän sanoi ja nosti rinkan raskaasti olalleen. Ei hän voisi jäädä tänne. Ehkä Dylan odotti soittoa hänen vaimoltaan, mahdollisuutta tulla kylään. Ehkä Cat muuttaisi yhteen Dylanin kanssa.
Pahoinvointi velloi vatsassa.
Hän kyykistyi uudelleen tuntiessaan kosketuksen jalallaan.
"Adeus, pequeninos", hän sanoi ääni karheasti särkyen kissoille, jotka olivat tulleet tervehtimään häntä ja rapsutti Elviksen korvantaustaa. Hän ei voisi ottaa niitä mukaansa. Hänestä ei olisi huolehtimaan lemmikeistäkään työssään.
"Pidä huolta kissoista – ja itsestäsi."

Quim, en minä tarkoittanut sitä todella. Ole kiltti, älä mene. Minä lupaan, että olen parempi vaimo, ja me voimme olla onnellisia yhdessä. En enää ikinä satuta sinua.
Lopeta. Ole hiljaa. Quim ansaitsee parempaa. Sinä satutat häntä vain uudelleen ja uudelleen.
Älä itke. Rakas, älä itke, kaikki on hyvin.
Catriona pudisti päätään, hänen oli vaikea koota ajatuksiaan, erottaa, mitkä niistä olivat hänen omiaan. Hän teki tämän Quimin parhaaksi.
"Voit matkustaa nyt lastesi luo", hän vetosi toiveikkaana.

"Niin", Quim vastasi tyhjästi ja sukaisi hopeisia hiuksia taakse. Hän ei ollut hyvä isä nyt. Ehkä olisi paras palata vain töihin, joissa hän voisi hukuttaa ajatuksensa kiireeseen ja kriiseihin, omistaa aikansa avuttomien auttamiseen eikä velloa omissa murheissaan.
Hän olisi halunnut sulkea Catin syliinsä, ehkä jakaa viimeisen suudelman. Kiitos ajasta, jonka soit minulle.
Mutta nainen ei halunnut olla enää sidottuna häneen.
"Bem, aika mennä. Minä, tuota, otan yhteyttä asianajajaani. Sinun ei tarvitse sitten huolehtia siitä", mies sanoi painaen katseensa ja perääntyi portaita kohti.
"Hei sitten, Cat", hän sanoi suoden naiselle viimeisen, surumielisen hymyn, silmät paljonpuhuvan kosteina, ennen kuin käännähti ympäri ja harppoi portaat alas, ennen kuin murenisi naisen edessä.

Älä mene.
Älämeneälämeneälämeneälämene.
Catriona taisteli kyyneleitään vastaan katsoessaan, kuinka Quim kääntyi astellakseen portaat ovelle viimeisen kerran. Mutta hän ei voinut itkeä, tai sanoa mitään, sillä jos hän päästäisi äännähdyksenkin, hän murtuisi. Murenisi pieniksi palasiksi, ja anelisi miestään jäämään.
Hän teki tämä Quimin parhaaksi. Quim voisi matkustaa lastensa luo, kun tämän ei tarvitsisi enää huolehtia hänestä. Ehkä ostaa uuden asunnon aivan Giannan naapurista. Olla onnellinen. Quim ei enää koskaan joutuisi valitsemaan vaimonsa ja lastensa väliltä.
Kun mies oli mennyt, Catriona tunsi jalkojensa pettämän. Hän vajosi lattialle ja painoi nyrkin suulleen, jottei olisi huutanut ääneen. Vihkisormuksen pieni, viileä kivi painui hänen alahuultaan vasten.
Hyvä rakas kiltti jumala, pidä hänestä huolta.
Hän painoi kasvonsa polviinsa ja purskahti viimein itkuun.

Torstai 1. marraskuuta 2018, ilta, Royal Victoria Infirmary, Newcastle Upon Tyne

Ainoastaan äidin tiukka komento oli saanut Cordelian poistumaan sisarensa vuoteen viereltä. Sairaalan käytävä oli hiljainen, kun vaaleanpunaiseen neuletakkiin pukeutunut nainen vaelsi sitä pitkin silmät itkettyneinä. Hän kulki eteenpäin mitään näkemättä ja häkeltyi, kun tuli yhtäkkiä umpikujaan. Ilmeisesti käytävän päähän jäävään ylimääräiseen syvennykseen oli sisustettu jonkinlainen pieni oleskelutila, jota reunustivat kolmelta puolelta ikkunat. Ehkä se oli tarkoitettu paikaksi, jossa saattoi romahtaa rauhassa.
Niin Cordelia ainakin päätti valahtaessaan istumaan yhteen hieman kuopalle painuneista nojatuoleista. Hän hieroi itkun kuiviksi tekemiä, kivistäviä silmiään ja kaivoi puhelimensa esiin.
Kului hyvä tovi, ennen kuin hän valikoi Joaquimin numeron ja nosti puhelimen korvalleen. Hän oli melkein yllättynyt, kun linja alkoi hälyttää.

Kun puhelin soi neljältä aamuyöllä, Joaquim tiesi kokemuksesta, että uutiset eivät usein olleet hyviä. Hän hapuili puhelimen telttasängyn tyynyn alta ja tuijotti hetken kulmat kurtussa ruudulla olevaa nimeä, yrittäen ymmärtää lukemaansa. Ehkä hän oli käymässä toivottoman vanhaksi ja todella alkoi tarvita silmälaseja.
"Joaquim Silveira", hän vastasi karheasti, ennen kuin herättäisi samassa tilassa nukkuvan tiiminsä, ja vääntäytyi istumaan, väsyneitä kasvojaan hangaten. Tuuletin kitisi ja kolisi katossa. Kuumankostea ilma tungeksi sisään ikkunanraoista. Filippiinien yö oli musta ja sateinen.

Cordelia hätkähti, kun Joaquim vastasi, ja oli melkein pudottaa ruusukullan värisen puhelimensa. Vei hetken, ennen kuin hän löysi äänensä.
"Hei, Quim, minä tässä. Cordelia."
Hän veti syvään henkeä ja nojasi kasvonsa kämmentään vasten.
"Olen pahoillani, jos herätin sinut. E-en ole varma, missä olet, ja onko siellä yö vai..."
Hänen äänensä särkyi.
"Anteeksi."

Huonot uutiset iskivät kuin nyrkki mahaan jo ennen kuin hän kuuli ne. Mies oli taipua kaksinkerroin yksinkertaisen sänkynsä laidalla. Sormet puristivat puhelinta tiukemmin ja hän harkitsi jättävänsä huoneen, jotta tiimi saisi nukkua rauhassa ennen pitkää, raskasta työpäivää. Mutta hän ei luottanut jalkoihinsa.
"Mitä on sattunut?" Quim kysyi hetken painavan hiljaisuuden jälkeen.

Cordelia oli hetken hiljaa, yrittäen koota itsensä.
"Quim, minun on pakko saada tietää", hän vetosi sitten, ääni pidätellystä itkusta ja väsymyksestä paksuna. Tyynen ulkokuorensa rakoillessa hän kuulosti paljon enemmän sisareltaan.
"Tiedän, mitä Cat teki sinulle aiemmin. Se oli anteeksiantamatonta. Mutta se, mitä sen jälkeen tapahtui juuri ennen kuin... ennen kuin lähdit..."
Hänen sormensa puristivat kermanvaalean mekon helmaa.
"Tiesitkö sinä, että se oli raiskaus?"

Hiljaisuus pitkittyi. Hän toisti sanoja mielessään uudelleen ja uudelleen, mutta niissä ei ollut järkeä. Oliko hän liian väsynyt ymmärtääkseen englantia? Vai oliko sisältö vain käsittämätön?
"Mitä?" Quim kysyi lopulta karheasti, tuskin kuuluvasti, tummat kulmat kurttuun painuen. Raiskaus. Siinä ei ollut mitään järkeä. Mistä Della puhui?

Cordelia laski käden kasvoiltaan ja kietoi käsivarren sen sijaan ympärilleen kuin pitääkseen itsensä kasassa. Hän veti syvään henkeä ja sulki silmänsä, keskittyen jokaiseen lausumaansa sanaan kuin jonkinlaiseen loitsuun, joka estäisi häntä romahtamasta.
"Cat kertoi minulle, mitä sinä iltana tapahtui. Hän ei pettänyt sinua uudelleen, Quim. Se oli raiskaus. Dylan raiskasi hänet."
Cordelia ei välittänyt siitä, kuinka Cat itse sana oli asetellut. Sillä ei ollut väliä, kuinka pahoillaan hänen sisarensa entinen miesystävä oli ollut, niin kuin ei silläkään, että Cat itse tuntui todella kuvittelevan, että oli pettänyt miestään uudelleen.
Hän tunsi sisarensa melkein paremmin kuin itsensä.

Siinä ei ollut yhtään sen enempää järkeä. Ehkä linja katkoi välissä. Tai ehkä Della puhui hänelle kymriä. Quim tunsi halvaantuneensa, tuijottamaan kuumankosteaan pimeyteen t-paita selkään liimaantuneena ja puhelin korvalleen unohtuneena. Hänen päässään humisi.
"Mitä?" hän ähkäisi lopulta uudelleen, osaamatta tehdä muutakaan.

"Voi helvetti", Cordelia ärähti, ei erityisesti kellekään.
"Sano vain, tiesitkö sinä siitä, Että se oli raiskaus."
Jostain syystä hänen oli pakko saada tietää, oliko Joaquim kävellyt siitä huolimatta ulos hänen sisarensa elämästä. Hän oli täysin miehen puolella aiemman tapahtuman suhteen, mutta jos tämä oli tiennyt, mitä toisella kerralla oli tapahtunut... Hän ei ollut varma, mitä olisi voinut siitä ajatella.

Hiljaisuus tuntui venyvän, kun Joaquim yritti epätoivoisesti saada itseään sisäistämään vaimonsa vai ex-vaimonsa sisaren sanoja. Hän oli laittanut asianajajalleen viestiä Catin pyynnöstä, mutta ei ollut palannut asiaan oltuaan Kaakkois-Aasian perukoilla edelliset viikot.
"Merda. Tietenkään en tiennyt, mitä oikein kuvittelet? Mitä siellä oikein tapahtuu?" Joaquim kysyi turhautuneena ja hankasi kasvojaan.
"Minä olen yrittänyt laittaa avioeroa vireille siskosi pyynnöstä."

Cordelian olisi tehnyt mieli purskahtaa itkuun. Helpotuksestako, siitä hän ei ollut varma. Mutta jostain syystä se, ettei Quim ollut hylännyt Catia tietoisesti sellaisen jälkeen, oli valtavan tärkeää. Hän oli aina pitänyt Quimista.
"Minä ymmärrän, jollet... jollet halua olla enää tekemisissä kanssamme", hän totesi hitaasti. Cat oli kuitenkin pettänyt ensimmäisellä kerralla.
"Minä vain... Asia on niin, että... O-on sattunut onnettomuus..."
Hän nielaisi ja puristi hameensa helmaa tiukemmin.
"Cat putosi. Hänelle kävi pahasti."

Quim hankasi kasvojaan niin, että ihoa alkoi poltella. Hänen oli vaikeaa saada yhdestäkään sanasta kiinni. Hänen uninen, jokseenkin ylityöllistetty mielensä yritti edelleen vain sisäistää 'raiskausta'. Se ei tuntunut sopivan hänen maailmaansa, ei ainakaan hänen vaimonsa kohdalla.
"Mitä?" hän ähkäisi jälleen, tukistaen itseään väkivaltaisesti.

Cordelia tunsi, kuinka hänen kykynsä hallita aivan lähellä vaanivaa itkua alkoi pettää.
"Hän putosi. Ylikulkusillalta suoraan asvaltille. Minun olisi pitänyt..."
Hän veti henkeä ja puristi käsivarttaan tiukemmin ympärilleen.
"Sitä minä vain, että... Lääkärit sanoivat, että... He ovat yrittäneet saada häntä hengittämään itse, mutta se ei... Ja he sanoivat, että nyt kannattaa soittaa, jos on joku, joka haluaa jättää hyvästit, koska hän ei välttämättä... On hyvin todennäköistä, että..."
Hän purskahti hiljaiseen itkuun.
"Ajattelin vain, että jos... jos sinä tulisit..."

Putosi. Hyvästit. Raiskaus.
Quim painoi pään vasten polviaan, kun huone pyöri hänen silmissään ja pimeys hiipi silmiin. Ehkä hän uneksi edelleen ja tämä oli painajainen, josta hän heräisi hetkenä minä hyvänsä, hiestä nihkeänä ja helpottuneena.
Hiljainen itku oli kuitenkin raastavan todellista.
Hän ei ollut paikalla, kun Cat olisi tarvinnut. Taaskaan. Kertoja taisi olla liian monta laskettavaksi.
"Minä tulen", hän vastasi tuntien olonsa turraksi. Sanat kiersivät kehää hänen päässään.

Samaan aikaan toisella puolella maailmaa myös Cordelia painoi pään polviinsa.
"Kiitos", hän kuiskasi, ääni voiman menettäneenä.
"Cat on... hän on idiootti ja tekee kammottavia virheitä, mutta hän rakastaa sinua aivan valtavasti."
Hän nielaisi ja yritti tukahduttaa nyyhkäyksen.
"Ole kiltti, pidä kiirettä."
Niin kuin Quim-parka olisi voinut vaikuttaa siihen, milloin lennot kulkivat.

Quim katkaisi puhelun kuin unessa. Hyvästit. Raiskattu. Putosi sillalta.
Ihmiset eivät pudonneet silloilta. Ihmiset hyppäsivät silloilta, koska halusivat kuolla. Hän oli melko varma, että oksentaisi. Näytön kirjaimet hyppivät silmissä, kun hän etsi nopeinta lentoa Newcastleen. Summa nopeimman lennon lipulle oli pökerryttävä, mutta sillä ei ollut nyt väliä.
Miten hän selviäisi iltaan saakka ja sitten kymmenen tuntia jumissa Taipeissa odottamassa jatkolentoa, hän ei tiennyt. Mutta ainakin se oli askel oikeaan suuntaan. Hän herätti tiiminsä luottojäsenen, selitti lyhyesti tilanteensa ja nosti aina valmiiksi pakatun rinkan olalleen, lähtien kuumankosteaan yöhön.

*

Lauantai 3. marraskuuta 2018

Lauantai valkeni melkein petollisen kauniina pitkän, sateisemman jakson jäljiltä. Aurinko kurkisteli kainosti harmaiden, untuvaisten pilvien lomasta ja sai yöpöydälle asetetun, raitaturkkisen pehmolelun silmät kiilumaan melkein kuin se olisi ollut oikea, todellinen kissa. Maljakossa sen vieressä oli yksinäinen auringonkukka, jonka Cordelia oli ostanut kiertäessään levottomana sairaalaa, kun hänen olisi oikeastaan pitänyt olla lepäämässä.
Nyt hän valvoi jälleen tuolissa sisarensa vierellä. Äiti oli lähtenyt juuri, hyvin vastentahtoisesti, heidän luokseen lepäämään. Keskeneräinen neulostyö lepäsi hänen sylissään unohtuneena, yksi puikoista lattialle tipahtaneena.
Hän ei enää hätkähtänyt hänen sisareensa kiemurtavien letkujen määrää, ja monitorien tasainen piippaus oli muuttunut hermostuttavasta merkiksi siitä, että kaikki oli hyvin. Tasaisesti. Sydän ei ollut pysähtynyt.
Cordelia muisti lukeneensa monet kerrat, kuinka tajuton oli näyttänyt siltä, kuin olisi vain nukkunut. Mutta hän tiesi, ettei Catriona olisi koskaan nukkunut niin paikoillaan, niin levollisesti. Ilman silmien alla viipyviä tummia mustelmia ja paperisen kalpeaa ihoakin hän olisi tiennyt heti, että jokin oli vialla.

Hän olisi tarvinnut suihkua. Mutta sille ei ollut nyt sijaa. Joaquim otti taksin lentokentältä suoraan sairaalaan, jossa hänen vaimonsa oli. Ehtiäkseen sanoa hyvästi.
Koska Cat oli "pudonnut" sillalta. Tultuaan raiskatuksi.
Mutta hän ei ollut paikalla, koska Cat sanoi haluavansa avioeron.
Missään ei ollut järkeä eikä se johtunut vain siitä, että Joaquim oli nukkunut tuskin viittä tuntia edellisen kahden vuorokauden aikana. Hopeanharmaa sänki kirjoi ruskettunutta leukaa, pöyheät hiukset hapsottivat röyhkeästi pystyssä ja vaaleanvihreä kauluspaita oli napitettu kiireessä vinoon. Varpaat palelivat vietävästi varvassandaaleissa.
"Hei", hän tervehti käheästi seisahtuessaan eksyneenä ovensuuhun, rinkka olallaan.

Cordelia havahtui tervehdykseen ja kohotti katseensa ovelle. Hetken hän tuijotti melkein häkeltyneenä eteensä, mutta sitten kullanvihreissä kissansilmissä välkähti helpotus.
"Hei", hän vastasi, ja suoristautui hieman tuolissaan, silmäillen Joaquimia huolestuneena. Miehen olemuksessa oli jotakin niin uskomattoman liikuttavaa, että hän tunsi luontaista tarvetta nousta ylös ja käydä etsimässä ensimmäisen mahdollisen parin villasukkia. Heti sen jälkeen, kun olisi ensin oikaissut paidan napituksen.
"Kerroin hänelle, että olet tulossa", hän totesi, ja kosketti johtovyyhtien alle melkein kadonneen sisarensa kättä. Neljästä raajasta kolme oli rikkinäisenä ja kipsattuna, mutta se oli tällä hetkellä pienin ongelmista.
Koneen mekaaninen hengitys nosti ja laski rintakehää peitteen alla.

Sillä ei tainnut olla merkitystä. Joaquim tunsi olonsa tyhjäksi katsoessaan ihmisrauniota sairaalavuoteella. Hänen oli pitänyt syöksyä maailman toiselta puolelta sanomaan hyvästi vaimolleen, joka teki kuolemaa. Koska hyp- putosi sillalta. Tultuaan raiskatuksi.
Missään ei ollut järkeä.
Joaquim tarttui tuoliin, raahasi sen lähemmäs sänkyä ja vajosi raskaasti alas. Hän nojasi pään reisiin tuettuihin käsiin ja antoi rinkan pudota jalkoihinsa. Missään tässä ei ollut mitään helkkarin järkeä. Kuin hän olisi yhtäkkiä astunut aivan eri tarinaan. Mitä hänen olisi pitänyt ymmärtää? Oliko tämä hänen syytään?

Vihreä lakka Catrionan kynsissä oli vielä hämmästyttävän hyvässä kunnossa. Cordelia oli lakannut kynnet itse, yrittäessään epätoivoisest saada sisartaan piristymään. Hän oli kuvitellut, että Cat oli palaamassa omaksi itsekseen, kun oli valinnut kaikista maailman väreistä juuri vihreän. Heidän oli täytynyt käydä erikseen ostamassa lakkaa, ja Cat oli valinnut vihreimmän vihreän sävyn, jonka oli löytänyt.
Se oli tapahtunut kaksi päivää ennen hyppyä.
Cordelia kohensi varovasti käden asentoa peitteellä.
"Aeron on sitä mieltä, että hänet pitäisi siirtää toiseen sairaalaan, jos täällä aiotaan vain luovuttaa", hän totesi hetken hiljaisuuden jälkeen. Lääkäreiden läheisten hoitaminen taisi olla tuskastuttavaa. Heidän pikkuveljensä oli tainnut käyttää varsin rumaa kieltä ilmaistessaan mielipiteensä.
Cordelia hengitti pari kertaa syvään, pahin ahdistus oli muuttunut kummalliseksi turtuudeksi.
"Hakisinko sinulle juotavaa? Olet varmasti uupunut."

Quim vain pudisti päätään ja tuijotti tunnottomia varpaitaan. Toisen varvassandaalin remmiin oli tarttunut pala kellanruskeaa syyslehteä. Hänen olisi pitänyt vaihtaa kenkiä. Täällä oli marraskuu.
Mutta hän oli kiirehtinyt. Vain luovuttaa. Cat teki kuolemaa. Koska oli hypännyt sillalta asfaltille.
Que porra está acontecendo.
Hän olisi vain halunnut painaa kädet korvilleen ja sulkea silmänsä. Missään ei ollut järkeä ja se turhautti häntä niin, että hän halusi karjua.

Cordelia katseli Joaquimia huolestuneena, ja kurtistaessaan kulmiaan hän näytti hetken hyvin paljon sisareltaan, joka tosin ei ehkä enää koskaan kurtistelisi omiaan.
"Olen pahoillani. Ehkä... Ehkä et olisi halunnut tulla", hän totesi hetken hiljaisuuden jälkeen ja käänsi katseensa Catrionaan. Hän alkoi jumpata tämän sormia määrätietoisesti, avasi ne ja sulki jälleen nyrkkiin fysioterapeutin ohjeiden mukaan. Huolehti siitä ainoasta raajasta, joka oli säilynyt ehjänä kuin ihmeen kaupalla. Hän oli kuullut lääkäreiden epäilevän, että ehkä Cat oli yrittänyt viime hetkellä tavoitella sillä otetta jostakin.
"Minä vain... Olen pahoillani. Ajattelin, että ehkä paluusi voisi muuttaa asioita."

Jätä hyvästit. Jos lääkärit vain luovuttaisivat. Sanat eivät olleet koskaan olleet yhtä sairaita.
"Miten?" hän kysyi karheasti, nostamatta päätään. Cat oli sanonut palanneensa Dylanin luo. Cat oli sanonut haluavansa avioeron.
Mutta Della sanoi Catin tulleen raiskatuksi.
Ja nyt nainen oli kuolemassa, koska hyppäsi sillalta asfaltille.
"Miten minun paluuni muuttaa asioita?"

Cordelia räpäytti silmiään.
"Minä..." hän aloitti, ja tutki Joaquimia levottomana. Ehkä hän oli ollut typerys. Ehkä olisi ollut parempi, jos Joaquim ei olisi joutunut osalliseksi tästä kaikesta. Miehellä oli omiakin murheita, ja Catriona oli tehnyt alunperin väärin pettäessään.
Hän katsahti sisartaan ja avasi ja sulki tämän sormia yksi kerrallaan.
"Toivoin, että ehkä se saisi hänetkin palaamaan."

Ehkä tämä oli vain painajaista. Vain kamalaa painajaista, josta hän heräisi pian. Niin kuin ne, joissa hän oli uimassa tai jäätelöllä lastensa kanssa ja yhtäkkiä tajusi lintujen lentävän aaltoina pakoon. Maa tärisi ja tsunamin hyökyaallot vyöryivät esiin syöden kaiken edestään, eikä hän voinut tehdä mitään pelastaakseen lapsiaan.
"Sanoit, että minun pitäisi tulla sanomaan hyvästi. Koska hän 'putosi' sillalta", Quim sanoi hangaten kasvojaan, melkein sylkäisten 'pudota' suustaan. Mitä hittoa ajattelit, Cat?
Mikset kertonut minulle, mitä tapahtuu?

Cordelia räpäytti silmiään ja kietoi sormensa sisarensa kylmien sormien lomaan. Kun he olivat riidelleet teineinä ja menneet vihaisina nukkumaan, Catrionalla oli ollut tapana kömpiä jossain vaiheessa hänen viereensä, punoa sormet samalla tavalla hänen sormiensa lomaan ja painaa nenänpäänsä vasten hänen nenäänsä, niin ettei hän ollut osannut pitää pokkaansa, ja tilanne oli ratkennut sillä tavalla.
"Niin. Niin lääkärit meille sanoivat. Että nyt voisi olla hyvä aika."
Hän tutki Joaquimia epävarmana katseellaan.
"Oletko... oletko vihainen, että soitin?"

"Mitä?" Joaquim ähkäisi turhautuneena.
"Tietenkään en ole. Merda! En ymmärrä, mitä helkkaria täällä tapahtuu", hän sanoi ja nousi ylös, tukistaen ärhäkästi hopeisia hiuksiaan.
"Cat halusi avioeron. Hän halusi eron! Hän lähetti minut pois. Ja nyt hän on kuolemassa eikä minulla ole mitään helkkarin käsitystä siitä, mitä on tapahtunut tai miksi en tiedä, mitä on tapahtunut. Miksen minä tiennyt tästä mitään?"

Cordelia puristi sisarensa kättä ja seurasi Joaquimia katseellaan.
"Cat kertoi siitä", hän vastasi, silittäen selvästi ihon alta paistavia rystysiä.
"Hän oli täysin vakuuttunut siitä, että petti sinua uudelleen. Luulen, että sen vuoksi hän... sanoi niin kuin sanoi."
Hän vilkaisi sisarensa kasvoja kuin toivoen, että tämä heräisi inttämään vastaan.
"Hän on typerys, on aina ollut. Mutta minäkään en osannut kuvitella, että..."
Että se johtaisi tähän.

Joaquim piti kädet hiuksissaan ja tuijotti vaimoaan, tuntien ravistelevaa epätoivoa. Hän olisi halunnut huutaa ja tarttua Catin hartioihin, ravistella naisen hereillä. Mitä helvettiä oikein ajattelit?! Samaan aikaan lohduton epätoivo kiskoi häntä kohti lattiaa, mutta hänellä ei olisi varaa mennä palasiksi nyt.
"Olisiko minun pitänyt tietää?" hän ähkäisi tuijottaen Catia vainottuna, sydän rajuna takoen.
"Olisiko minun pitänyt tietää, ettei se ollutkaan totta?"

Cordelian kulmat painuivat alemmas.
"Mitä? Joaquim, ei tietenkään olisi. Et sinä olisi voinut tietää", hän vetosi, levottomuutta äänessään.
"Cat uskoi siihen itsekin. Et voinut..."
Hän ei löytänyt enempää sanoja, pudisti vain päätään.
"Ei tämä ole sinun syysi."

Joaquim ei ollut siitä yhtä varma. Hän vajosi takaisin penkilleen ja painoi pään käsiinsä. Mitä jos hän ei olisi lähtenyt? Jos hän olisi sanonut 'ei se mitään' ja vaatinut, että he yrittäisivät uudelleen?
Miksi Cat oli halunnut erota? Miksi nainen oli sanonut, että oli ollut uudelleen Dylanin kanssa ja halusi nyt erota? Mitä jos hän oli tulkinnut väärin? Ehkä Cat olikin tarkoittanut sitä, että oli tullut- hän ei voinut edes sanoa sanaa mielessään.

Hiljaisuus laskeutui jälleen huoneeseen. Tai sellainen hiljallisuus, joka ylipäätään oli mahdollinen, kun laitteet piippasivat ja hengityskone pumppasi tasaisesti ilmaa väsyneisiin keuhkoihin.
Cordelia laski katseensa siniseen peitteeseen ja suoristi olemattoman rypyn sen pinnalta. Hän tunsi hirvittävää sääliä Joaquimia ja melkein epäreilua kiukkua sisartaan kohtaan. Mitä Catriona oli ajatellut?
Ei mitään, todennäköisesti. Niin kuin ei yleensäkään.
Jokin monitoreista heräsi eloon. Mutta kuoleman tasaisen viivan sijaan se näytti pulssin kohoavan yhä korkeammaksi.

Joaquim kohotti päätään ja toivoi, että olisi voinut ottaa jostain tukea. Anna minun herätä. Anna minun herätä nyt, ennen kuin katson vaimoni kuolevan.
Hän ojensi kätensä ottaakseen kiinni Catin kädestä, mutta sekin oli rikki. Hän ei voinut kuin ristiä omat kätensä niin, että rystysten luut hehkuivat valkoisina ruskettuneen, jokseenkin kolhuisen ihon läpi.
"Mitä tapahtuu?" hän kysyi karheasti ja antoi katseensa vaeltaa laitteesta toiseen.

"Minä en..."
Kosketus oli kuin perhosen siiven hipaisu, mutta silti se sai Cordelian vaikenemaan. Hän käänsi katseensa kädessään pitelemäänsä käteen, jonka sormi oli aivan varmasti liikahtanut.
Se tapahtui uudelleen heti, kun Joaquim puhui. Tuskin havaittava liike, joka olisi jäänyt huomaamatta, jos hän ei olisi pidellyt sisartaan kädestä.
"Hän liikkui! Minä-"
Laitteiden hälyttämänä paikalle kiiruhti lääkäri, joka lukemat nähdessään kurtisti kulmiaan. Cordelia teki tilaa sängyn vierelle, kyyneleet häpeilemättä poskilleen valuen.
"Hän liikkui!"

Joaquim olisi myöhemmin häpeissään siitä, kuinka hyödyttömänä seisoi, tuijottaen vain vaimonsa raunioita, joille hänen oli pitänyt tulla sanomaan hyvästi. Hän ei halunnut hyväksyä tätä. Hän halusi uskoa olevansa vain unessa. Eikä unessa ollut tilaa itkulle tai huudolle tai hädälle.
Hän heräisi kohta.
Hän kompuroi sivummalle, varpaat edelleen tunnottomina, ja vilkuili epätoivoisella epätietoisuudella Catista Dellaan ja lääkäriin.

Aluksi lääkärin ilme oli epäilevä. Mutta tutkittuaan hetken monitoreja hän näytti yhtäkkiä terästäytyvän, ja pian paikalle ilmestyi toinenkin lääkäri, jonka Cordelia muisti tavanneensa aikaisemmin, mutta jonka nimi oli kadonnut hänen muististaan. Hän seisoi avuttomana sivussa katselemassa, kuinka lääkärit keskustelivat ammattikielellään laitteiden näyttämistä lukemista ja alkoivat huitoa valoa hänen sisarensa silmiin kutsuen tätä nimeltä.
"Cat", Cordelia korjasi itkusta tukkoisella äänellä.
"Hän pitää siitä enemmän..."
Loputtoman pitkältä tuntuvan ajan kuluttua Catrionaa tutkinut lääkäri palautti pienen lampun, lääkäreiden ammatti-instrumentin, valkoisen takkinsa taskuun.
"Tajunnantasossa näyttää tapahtuneen parannusta. Aivojen turvotus näyttäisi viimein olevan laskemassa."

Se oli varmastikin hyvä asia. Mutta Joaquim tunsi olonsa vain avuttomaksi ja turraksi, tietämättä edes voisiko koskettaa vaimoaan. Painajainen ei vapauttanut häntä.
Dylan oli raiskannut hänen vaimonsa. Niinkö oli tapahtunut? Ajatus oli saada huoneen pimenemään hänen silmissään. Ja sitten Cat oli halunnut avioeron ja hän oli lähtenyt. Cat 'putosi' sillalta asfaltille ja makasi nyt rikkinäisenä rauniona sairaalasängyssä, mihin Della hälytti hänet sanomaan hyvästi.
Näin ei pitänyt tapahtua.

Cordelia olisi kuvitellut, että lääkärin sanat olisivat täyttäneet hänet jonkinlaisella epätoivoisella onnentunteella. Hänhän oli tiennyt, aavistanut, että Quimin paluu voisi muuttaa jotakin. Että pelkästään miehen äänen kuuleminen oli saanut Catin rämpimään syvästä tajuttomuudesta takaisin heidän luokseen.
Mutta hän ei tuntenut mitään.
Kääntäessään katseensa Joaquimiin hän kurtisti kulmiaan.
"Quim, onko kaikki hyvin? Et kai ole pyörtymässä?"

Quim pudisti päätään, tietämättä tarkalleen kumpaan kysymykseen vastasi ja peruutti lähemmäs seinää, jotta saattoi nojata selkänsä ikkunalautaan.
"Mitä se tarkoittaa?" hän kysyi kiertäen käsivarret lujasti ympärilleen.
"Miten hän voi?"

Cordelia oli aivan yhtä epävarma siitä, kumpaan pään pudistus oli vastaus, ja katsahti valmiiksi ympärilleen etsiäkseen lähintä tuolia, jotta voisi tarjota sen Joaquimille.
Toinen Catrionan ympärillä pyörineistä lääkäreistä kääntyi heidän puoleensa.
"Vaikuttaa siltä, että Catriona on tietoisempi ympäristöstään kuin aiemmin", tämä selitti, yrittäen selvästi miettiä, kuinka saisi viestin perille maallikolle.
"Toki tässä vaiheessa on mahdotonta sanoa, paljonko vaurioita on lopulta jäänyt, mutta mikäli hän alkaa hengittää itse, välittömän hengenvaaran voidaan katsoa väistyneen."

Joaquim muistutti itseään pasifistisesta elämänfilosofiastaan, kun tunsi halua lyödä lääkäriä. Lääkäri teki vain työtään. Ei tämä tilanne ollut kenenkään syytä.
Ellei Dylanin.
"Milloin se tiedetään? Voiko hän hengittää itse?" hän kysyi kulmat kurtussa. Kuinka kauan aviomiehen saattoi odottaa olevan limbossa, jossa hän ei tiennyt, kuolisiko hänen vaimonsa hetkenä minä hyvänsä.

Cordelian käsi puristui tiukkaan nyrkkiin, mikä tuntui kielivän hyvin samanlaisista ajatuksista.
"Lopullisten vaurioiden suuruun selviää vasta siinä vaiheessa, kun pot- Catriona on hereillä, mutta siinä tapauksessa, että hengitys käynnistyy, voidaan ainakin todeta, että autonomisen hermoston keskeiset toiminnot ovat pysynyt enemmän tai vähemmän vaurioitumattomana."
Lääkäri ei tehnyt sitä tahallaan, mutta hyvä luoja, kuinka Cordelia tunsi näkevänsä punaista.
"Sammutamme hengityskoneen hetkeksi, jotta voimme testata hengitystä. Tahdotteko odottaa sen aikaa huoneen ulkopuolella?"

"Emme", Joaquim vastasi ja puristi sormet käsivarsiinsa, painaen selkänsä tiukasti ikkunalautaa vasten. Hän ei halunnut olla lääkärien tiellä, mutta ei aikonut vain kävellä ulos.
Herran tähden, edellisen kerran kun lähti, tämä oli mihin hän palasi. Hän ei lähtisi enää koskaan, jos Cat vain selviytyisi. Mutta hän ei voisi kävellä nyt ulos. Mitä jos Cat kuolisi?
Hän ei ollut edes ehtinyt sanoa hyvästi.

Cordelia pudisti päätään, sillä hänellä ei ollut aikomustakaan poistua huoneesta ja jättää Catrionaa näiden lääkäreiden armoille. Totta kai hän tiedosti, että molemmat olivat varmasti hyvin ammattitaitoisia, mutta siitä huolimatta. Jos jotakin tapahtuisi, hän olisi paikalla.
Mutta mitään pahaa ei tapahtunut.
Kun hengityskone kytkettiin pois päältä, huoneeseen laskeutui hetkeksi paksu, tukahduttava hiljaisuus.
Ja sitten Catrionan rintakehä liikahti, kohosi ja laski. Ensin kerran, sitten toisen.
Hengityskone kytkettiin takaisin päälle, mutta ensimmäistä kertaa onnettomuutensa jälkeen Catriona oli hengittänyt itse.
Cordelia alkoi taas itkeä.

Joaquim tuijotti naista sängyssä tuntien turhauttavaa avuttomuutta. Hän ei uskaltanut edes koskettaa Catia. Koko tilanne oli liian suuri ja painajaismainen, jotta hän olisi voinut saada univajeesta sekavat ajatuksensa sen ympärille.
Ainoa asia, mitä hän osasi tehdä juuri nyt, oli kiertää kätensä Dellan hartioiden ympärille ja halata nainen kylkeensä.
Tarkoittiko tämä, että Cat selviytyisi?
Mutta naisella voisi olla vakavia aivovammoja? Sen lisäksi, että tämä näytti rikkoneen suuren osan luistaan? Ja luoja ties mitä muuta?
Voi hyvä luoja.

Hetkeen Cordelia ei osannut tehdä muuta kuin itkeä itkua, joka oli kai tarkoitettu sitä hetkeä varten, kun Catriona oli liikuttanut sormeaan.
Sillä välin lääkärit saivat tutkimuksensa valmiiksi, ja sairaanhoitaja kävi vaihtamassa jonkin tippapusseista, ja yhtäkkiä huoneessa oli taas rauha.
Nyt meidän täytyy vain odottaa, että hän herää kunnolla, toinen lääkäreistä oli sanonut.
Cordelia suoristautui silmiään pyyhkien ja alkoi sitten korjata sisarensa miehen paidan vinoon mennyttä napitusta.
"Minä tiesin", hän vetosi hiljaa.

Joaquim tuijotti Catia ja tunsi olonsa halvaantuneeksi. Hän kielsi itseään tuntemasta. Jos hän päästäisi vyöryvän epätoivon valloilleen, hän pelkäsi, ettei saisi itseään enää kasaan.
"Sinä tiesit mitä?" hän kysyi hajamielisesti naiselta, joka ystävällisesti napitti hänen paitaansa oikein ja antoi kätensä viipyä kevyesti Dellan selällä tuen osoituksena.
Tietenkin Cat selviytyisi. Tämä oli sietämätöntä. Kuinka elämä jatkuisi tällaisen jälkeen muuten?

Cordelia sai napit oikeille paikoilleen ja suoristi vielä paidan helmoja samalla tavoin, kun teki joskus omalle miehelleen - vaikka John-Paul olikin ollut aina hyvin tarkka pukeutumisestaan.
"Että sinä saisit palaamaan hänet takaisin", hän vastasi, ja tuntui sitten havahtuvan ajatuksistaan.
Joaquim näytti hirvittävän väsyneeltä. Vaikka se ei varmasti ollut mikään ihme.
"Tarvitsisit lepoa."

Quim nyökkäsi hieman hämillisen kiitoksen ja pyyhkäisi chinojen beigeä, pehmeää kangasta epätietoisena. Mitäköhän hän oli tehnyt talvikengilleen? Hän oli melko varma, ettei ollut työntänyt niitä rinkkaan, joka oli pakattu täyteen erityislaatuisella tarkkuudella vain välttämättömiä asioita.
Ehkä ne olivat Filippiineillä. Noh, sitä sattui, hän pohti vilkaisten varpaitaan ja veti sitten itselleen tuolin, vajoten takaisin sängyn vierelle.
Hän kosketti sormenpäillään naisen reittä, epätietoisena millainen kosketus rikkoisi Catin lopullisesti.

Cordelia vajosi tuoliin vuoteen toisella puolella. Hänen olisi ilmoitettava tapahtuneesta edistyksestä suvulle, mutta vielä toistaiseksi hän tunsi olonsa liian turraksi tehdäkseen niin. Hän oikaisi sinisävyistä peittoa ja poimi sisarensa käden taas omaansa ja päätti, että kunhan voisi luottaa jalkoihinsa, hän lähtisi hakemaan heille molemmille teetä, hänelle ja Quimille. Ja ehkä hänen onnistuisi löytää miesparalle jostakin pari sukkia, niin etteivät tämän varpaat palelisi aivan niin pahasti sairaalan hyvin ilmastoiduissa huoneissa.
Kyllä kaikki vielä kääntyisi hyväksi, hän oli siitä varma.

Perjantai 9. marraskuuta 2018, 17.38, Royal Victoria Infirmary, Newcastle Upon Tyne

Catriona oli menettänyt täysin käsityksensä ajan kulusta. Toisinaan hänen herätessään ikkunoiden takana oli pimeää, ja toisinaan aurinko paistoi, mutta hän tuntui olevan kykenemätön muodostamaan selvää mielikuvaa siitä, milloin vuorokausi vaihtui.
Välillä häneen sattui. Ja sitten oli taas pimeää.
Välillä hän oli näkevinään Quimin kasvot, mutta aina kun hän yritti puhua, jokin tuntui estävän häntä, ja sitten hän ajelehti taas uneen.
Joskus Quimin tilalla oli joku, joka valkoisen takin vuoksi näytti lääkäriltä. Lääkärihenkilöllä, jonka kasvot vaihtelivat, oli paljon kysymyksiä, joihin hän ei aina osannut vastata. Ja kysymysten jälkeen hän oli väsynyt ja halusi taas nukkua.
Nyt hän halusi kuitenkin olla hereillä.
Avata silmänsä.
Nyt.
Jostain syystä vei hyvän aikaa, ennen kuin hän sai pakotettua luomensa raolleen, ja kirkas valo sai hänen kulmansa kurtistumaan. Hän yritti ojentaa kättään sammuttaakseen sen - oliko hän unohtanut yöpöydän lampun päälle? - mutta käsi ei lähtenytkään liikkeelle.

Huone oli käynyt tuskallisen tutuksi. Quim oli tuijottanut sen lattiaa, seiniä, persoonattomia huonekaluja ja sälekaihtimia pienen eliniän verran, sillä Catin – tai mitä naisesta oli jäljellä – katsominen oli liian tuskallista. Palattuaan Filippiineiltä mies oli viettänyt aikansa samassa sairaalahuoneessa, suostuen käymään kotona peseytymässä parin päivän välein kanssaeläjien tähden.
Hopeiset hiukset hapsottivat uhkarohkealla pöyhkeydellä pystyssä takaraivolta ja leukaa peitti hiilen ja hopeansekainen parta. Sen ajaminen oli tuntunut yhdentekevältä. Hän oli kuitenkin vaihtanut varvassandaalit tukeviin, mokkanahkaisiin vaelluskenkiin ja paksuun kalastajavillapaitaan.
Mies istui sängyn vierellä, pää ristittyihin käsiin nojaten ja hartiat lysyssä. Hän oli puhunut kaikkivaltiaalle paljon viikon aikana.
Kuin vaistoten jotain tapahtuvan, hän kohotti päätään.

Catrionan kulmilla häivähti hienoinen kurtistus, joka sai kalpeat kasvot hetken ajan näyttämään entisen kaltaisilta. Yhä silmiään siristellen hän antoi katseensa harhailla, kunnes se yhtäkkiä kohtasi tutut, tummat silmät, joita hän rakasti.
Quim.
Tunnistaminen sai hymyn häivähtämään värittömillä huulilla. Rakas Quim. Jonka ulkonäössä oli jotakin outoa. Parta. Miesparka oli varmastikin kotiutunut vasta yhdeltä matkoistaan, jonka oli täytynyt olla niin kiireinen, ettei tämä ollut ehtinyt ajaa partaansa. Tai ehkä vettä ei ollut ollut tuhlattavaksi.
Mutta missä Quim oli ollut?
"Quim..."

Cat puhui. Joka kerta pienikin äännähdys oli helpottava ja samalla tuskallisen kipeä aalto. Hänen oli vaikeaa antaa itsensä sisäistää tapahtunutta, sillä se täytti hänet tukahduttavalla raivolla, sekä itseään että maailmaa kohtaan.
"Querida", Joaquim vastasi karheasti ja poimi ehjänä säilyneen käden omiensa väliin. Ehkä Cat voisi toipua. Ehkä nainen palaisi ennalleen tämän kaiken jälkeen.
Mitä jos ei? Mitä jos Cat oli lopullisesti riekaleina, koska hän oli ollut sokea ja vain kävellyt pois? Quim tunsi olonsa turraksi.
"Sattuuko?"

Bangkokin torilta ostetut, värikkäistä helmistä kootut nauhat oli kiedottu terveen ranteen ympärille. Ne valuivat pitkälle laihtuneeseen käsivarteen, kun kättä liikautti.
Catriona tutki Joaquimin kasvoja, ja katse oli kirkkaampi kuin vielä kertaakaan onnettomuuden jälkeen, vaikka vahvat, kipua asioissa pitävät lääkkeet sumensivatkin sitä edelleen hieman.
Quim oli tullut kotiin.
Hän ei vain saanut päähänsä, missä tämä oli ollut. Ja mikä tilanteessa oli niin... väärin.
"Missä-" hän aloitti, mutta ääni kuulosti karhealta. Hän selvitti oudolta tuntuvaa kurkkuaan, ja yritti uudelleen.
"Missä sinä olit? Minä en... en muista, Quim."

Se tuntui melkein liian irvokkaalta ollakseen totta. Quim hieraisi kasvojaan ja antoi käden viipyä hetken silmillään kootessaan itseään. Mitä hänen pitäisi sanoa? Sinä sanoit haluavasi avioeron, joten lähdin. Ja sinä yritit tappaa itsesi ja melkein onnistuitkin.
"Haluatko lisää kipulääkettä?" hän kysyi kohottaen päätään ja rykäisten, puristaen kevyesti terveenä pysynyttä kättä.
"Tai ehkä vettä?"

Jokin oli vialla.
Tiukasti kipsattu, kahdesta kohtaa murtunut käsi liikahti uudelleen. Se oli vasen, hänen vahvempi kätensä. Se, joka halusi nytkin nousta koskettamaan Joaquimin kasvoja.
"Quim", Catriona vetosi, ja pudisti hieman päätään. Jokin naputtava, huolestuttava ajatus yritti puskea hänen raukean mielensä syövereistä.
"Tämä on... sairaala?"
Hänen katseensa haravoi ympäri valkeutta, jonka ainoastaan rauhoittavan siniset sävyt rikkoivat.
Hätä puristi rintaa.
"Onko sinulle sattunut... sinulle on sattunut onnettomuus?"

"Ei, Cat", Joaquim huokasi ja hieraisi väsyneitä kasvojaan. Silmänaluset olivat synkkää purppuraa.
"Etkö muista? Sinä... Putosit ylikulkusillalta. Asfaltille", hän sanoi ja tunsi kuvottavan pahoinvoinnin möyrivän vatsassaan. Putosi. Jumalauta. Se ei ollut onnettomuus. Oliko Cat todella halunnut kuolla?
Ja hän ei ollut tiennyt asiasta mitään.
Hänen olisi pitänyt nähdä.

Catriona muisti sateen.
Mutta muisto katosi yhtä nopeasti kuin oli palannutkin, lipui hänen mielensä ulottumattomiin. Katse lähti harhailemaan, eksyi vastapäiselle seinälle ripustettuun tauluun, joka esitti kai jonkinlaista lummelampea. Se ei varmastikaan ollut aito.
Oliko lumpeita eri värisiä?
Ei.
Hän palautti katseensa Joaquimiin, ja sydän alkoi hakata kipeämmin.
"Sinun piti mennä kotiin", hän vetosi, yhtäkkiä täynnä valtavaa ahdistusta.

"Minä olen kotona", Quim muistutti. Newcastle oli tarpeeksi pieni paikka ansaitakseen nimen myös varsinaisen kotitalon seinien ulkopuolella. Hänen ei olisi koskaan pitänyt lähteä.
Mitä Cat oli sanonut? Oliko Cat sanonut pettäneensä uudelleen? Oliko nainen yrittänyt kertoa väkivallasta ja hän oli vain kuullut, mitä halusi kuulla?
"Tarvitsetko jotakin?" hän yritti kolmannen kerran.

"Ei", Catriona vetosi, ja oli mahdotonta sanoa, oliko se vastaus Joaquimin kysymykseen vai vastalause tämän sanoihin.
"Sinun piti mennä kotiin", hän jatkoi, samalla kun kyyneleet alkoivat kihota silmiin.
"Kotiin. Lasten luo. Minä..."
Hän oli varma, että Joaquimin oli ollut tarkoitus mennä kotiin. Kun hän ei olisi ollut enää tiellä.
"Minä en muista heidän nimiään!"

"Olet ollut pitkään tajuttomana", Joaquim vastasi ja tunsi kuvottavan kouraisun vatsassaan. Mitä jos Cat ei toipuisi enää? Mitä jos nainen saisi pysyvän vamman tai menettäisi muistinsa?
Hänen ei olisi pitänyt lähteä.
"Vie hetken saada kaikki muistosi takaisin."

Joaquim ei ymmärtänyt.
Catriona tunsi kuvottavaa ahdistusta, joka yritti tottumuksesta pakottaa hänen kehonsa ylös ja liikkeeseen. Se ei vain onnistunut, jokin tuntui pitävän häntä aloillaan vuoteessa, joka ei ollut hänen omansa.
Kyyneleet valuivat poskille ja nenä alkoi vuotaa.
"Ei, sinun ei pidä olla täällä. Minä petin sinua. Minä en... Olen..."
Quimin oli pitänyt päästä lastensa luo.

"Cat, lopeta!" Joaquim ärähti paljon rajummin kuin oli suunnitellut. Hän kuvotti itseään. Oliko Cat todella kohdannut sellaista väkivaltaa? Ja hän oli kävellyt pois uskoen, että nainen oli pettänyt häntä uudelleen.
"Siskosi kertoi, mitä tapahtui." Hän puristi käsiään hetken nyrkkeihin, rystyset terävinä, ennen kuin hengitti syvään ja nousi ylös, jotta saattoi poimia yöpöydältä nenäliinan ja pyyhkiä varovasti vaimonsa kosteita poskia ja vuotavaa nenää.

Itku yltyi, ja Catriona tunsi halua peittää kasvonsa. Hän tunsi olevansa ruma, ruma ja likainen, ja vaikka Quimin olisi ollut parempi ilman häntä, hän ei halunut miehensä näkevän häntä sellaisena.
Entisen miehensä. Quimin piti lähteä pois.
"Ei", hän vetosi, ja yritti huitoa käden kauemmas. Yritys jäi onnettomaksi, sillä hänen onnistui vain lyödä itseään poskeen, aivan kuin käsi ei olisi aivan totellut hänen ajatustaan.
"Minä... makasin toisen kanssa."

"Lopeta!" Quim jyrähti ja puristi nenäliinan hetkeksi nyrkkiinsä, ennen kuin saattoi jatkaa naisen nenän varovaista pyyhkimistä.
"En pysty käsittelemään tuota. Siskosi kertoi, mitä tapahtui", hän sanoi kireästi ja istui takaisin alas, luottamatta siihen, ettei painelisi suoraan ulos huoneesta, jos Cat toistaisi väitteensä.
Merda.
Miten sairasta olisi väittää raiskausta pettämiseksi?

Kova ääni sai Catrionan hätkähtämään.
"Minä en tahdo... Quim, sinun ei pitäisi olla täällä..."
Ajatukset tuntuivat taas lipuvan hitaasti hänen otteestaan. Katse uhkasi hakeutua tauluun, ja jotenkin Cat tiesi, että jos hän katsoisi sitä liian pitkään, hän unohtaisi, mistä he olivat puhumassa. Ja tämä oli tärkeää.
"M-minä en halua enää... Quim, minä satutin sinua..."

Quim antoi pään painua käsiinsä ja tuijotti kengänkärkiään. Villasukat ja tukevat, säähän sopivat kengät olivat uskomattoman lohdulliset, vaikka tämä märkä, kylmä maailma ei koskaan tuntuisi samalla tavalla kodilta kuin tropiikin lämpö.
Tämä oli sairasta. Kieroa ja sairasta. Niin helkkarin kieroa ja sairasta.
Oliko hän ollut paha ihminen, jota karma rankaisi nyt näin?
"Lopeta."

Catriona olisi halunnut käpertyä kerälle. Mutta kun hän yritti kääntyä kyljelleen, jokin tuntui estävän häntä. Kipsatut jalat oli tuettu kohoasentoon niin, ettei hän olisi pystynyt liikkumaan vapaasti, vaikka lukuisat kehoon kiemurtavat johdot eivät olisi kahlinneet häntä aloilleen.
Itku alkoi muuttua väsyneeksi.
"Minä en pysty kääntymään."

"Loukkasit itsesi todella pahasti", Quim vastasi nostamatta päätään. Kun yritit tappaa itsesi. Mitä helvettiä ajattelit?
Hän tiesi, että oli epäreilua olla vihainen, edes ajatella niin Catista. Naisen täytyi olla todella sairas. Mutta luoja, Cat, kuinka saatoit tehdä näin minulle? Kuinka saatoit pistää minut istumaan tässä päiväkausia sanomassa hyvästi?
Kuinka lähetit minut pois, kun olisit tarvinnut minua eniten?
Hänen olisi pitänyt jäädä. Jos hän olisi nähnyt, mitään tästä ei olisi ehkä tapahtunut.
"Haluatko lisää kipulääkkeitä?"

Cariona pudisti päätään, samalla kun itku kulki enää äänettöminä nyyhkäyksinä.
"Haluan kotiin", hän vetosi hiljaa, ja todettuaan, ettei kääntyminen onnistuisi, vaikka hän kuinka yritti, käänsi huomionsa takaisin Joaquimiin.
Rakas, rakas Joaquim.
"Minulla oli sinua hirveä ikävä, Quim."

Quim puristi silmänsä kiinni. Mutta se ei auttanut. Hartiat vavahtivat ensin kerran, sitten toisen, kun mies kyyristyi kasaan ja pitkään pidätelty itku purkautui ulos.
Painajainen ei loppuisi.
Hän ei ollut paikalla, kun Cat olisi tarvinnut häntä eniten. Kuinka riittämätön hän saattoi olla aviomiehenä? Kerta toisensa jälkeen. Cat olisi tarvinnut jonkun, joka olisi edes osannut olla läsnä.

Catriona jähmettyi aloilleen ja unohti itkunsa.
Quim.
Rakas, rakas Quim.
Hän tunsi fyysistä tuskaa nähdessään miehen itkevän, fyysistä kipua siitä, ettei päässyt tämän lähelle. Hän olisi halunnut kiivetä miehen syliin ja halata tätä, koska se oli ainoa tapa, jolla hän osasi lohduttaa. Hän ei koskaan löytänyt oikeita sanoja kun niitä tarvittiin.
Nyt hän ei kyennyt muuhun kuin ojentamaan ehjän kätensä valtavan ponnistelun jälkeen ja silittämään miehen hiuksia.
"Quim-rakas, ei mitään hätää..."

Kaikki oli hätänä, Quim olisi halunnut sanoa, muttei luottanut ääneensä. Kyyneliä tipahteli vaelluskenkien kärjille ja kylmälle kivilattialle.
Dylan satutti sinua. Sinä lähetit minut pois. Minä olin niin tyhmä, että en nähnyt ja lähdin.
Sinä yritit tappaa itsesi.
"Sinä yritit tappaa itsesi, Cat", hän sanoi lopulta ääni särkyen.

Typerä. Typerä, typerä, typerä.
Catriona tunsi, kuinka puna kohosi polttamaan hänen poskiaan.
Typerä, typerä, typerä. Sinusta ei ole muuta kuin haittaa.
"Anteeksi", hän vetosi hiljaa, käsi Quimin hiusten joukkoon unohtuneena.
"Olen pahoillani."
Kuvottava.

"Lopeta", Quim vetosi tukkoisesti haluamatta nostaa päätään.
"Olet sairas, Cat. Tarvitset apua." Miksei hän ollut nähnyt sitä? Miksi hän oli jättänyt naisen yksin? Quim vihasi itseään. Mitä Cat oli sanonut? Miksei hän ollut painanut sitä mieleensä?
Mitä jos nainen oli yrittänyt kertoa hänelle tarvitsevansa apua ja hän oli vain kävellyt pois?

Sairas.
Vaivaksi.
Vaivaksi kaikille ympärillään.
Vasta nyt Catriona kiinnitti huomiota siihen, kuinka Joaquimin hiuksia silittänyt käsi tärisi. Hän siirsi sen pois ja räpäytti onnettomana silmiään.
Luoja mikä idiootti.
Hän tunsi yhtäkkiä valtavaa häpeää ja yritti nykiä peitettä paremmin päälleen. Piilottaa itsensä ja kuvottavan vartalonsa.
"Sinä voit mennä kotiin nyt."

"Cat, lopeta", Joaquim vetosi turhautuneena niiskaisten ja pyyhki kasvojaan.
"En ole menossa minnekään." Ei enää koskaan. Hänen ei olisi koskaan pitänyt lähteä. Hänen ei olisi pitänyt jättää vaimoaan niin yksin, että tämän oli haettava läheisyyttä toiselta mieheltä. Sitten niin, että tämä satutti itseään onnettomuudessaan. Sitten, että Dylan satutti hänen vaimoaan.
Ja Cat oli tappaa itsensä.
Ei, hän ei lähtisi enää koskaan.

Catriona katseli Joaquimia alta kulmiensa, ja tunsi kivistävää syyllisyyttä nähdessään tämän itkettyneet silmät. Ja parran. Se näytti väärältä. Joaquim ajoi partansa tullessaan kotiin, ja se tarkoitti, että kaikki oli taas hetken hyvin.
Hän halusi lohduttaa miestään.
Terve käsi tärisi hieman, kun Catriona ojensi sen kohti yöpöytää. Hän joutui yrittämään kahdesti, ennen kuin onnistu rutistamaan muutaman nenäliinan nyrkkiinsä. Kulmat kurtistuivat keskittyneinä, kun hän riirsi kättään miestään kohti, tarjoten tälle hieman rypistyneitä nenäliinoja.
"Nenäsi vuotaa."

Lannistunut käsi otti nenäliinat vastaan. Joaquim niisti nenänsä hartiat lysyssä, pyyhkäisi silmiään ja poimi sitten Catin käden omiensa väliin, silittäen sen kämmenselkää keskittyneesti. Kyyneleet olivat liimanneet tummat, pitkät ripset paikoin yhteen.
"Olen niin pahoillani, etten ymmärtänyt", hän totesi ontosti.
"Minun olisi pitänyt nähdä eikä koskaan lähteä."

Cat oli aina ihaillut pitkiä, tummia ripsiä, jotka olivat niin paljon kauniimmat kuin hänen omansa. Hänen kuvitelmissaan heidän lapsensa - pieni poika tai tyttö, jota ei koskaan tulisi - olisi perinyt isänsä silmät, kauniita ripsiä myöten. Ja kun kaikki olisivat ihastelleet niitä, hän olisi voinut sanoa, että ne olivat isältä perityt.
Ajatus lipui pois hänen otteestaan, niin kuin kaikki ajatukset tuntuivat tätä nykyä ennen pitkää tekevän. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kipulääkitystä lisättiin.
Kulmat painuivat hieman alemmas.
"Quim, ei", hän vetosi, sydän ahdistuneen rytmin löytäen.
"Hit...to, ei tämä ole sinun syytäsi..."

Jos hän olisi ollut parempi aviomies alunperinkin, Cat ei olisi koskaan joutunut hakemaan kaipaamaansa rakkautta toiselta mieheltä. Oli varmasti jollain tavalla itsekeskeistä syyttää itseään, mutta hän ei voinut sille mitään. Jos vain...
"Sinä tulet olemaan kunnossa", Quim totesi tuijottaen kättä omiensa välissä.
"Ja jos haluat sen jälkeen edelleen avioeron, hyvä on."

Catriona halusi kivuta miehensä syliin. Hän halusi painautua lähelle ja halata pahan olon pois. Mutta hän ei kyennyt tekemään mitään siitä, ei nyt, kun hänen vartalonsa oli tällainen.
Hän räpäytti silmiään häkeltyneenä.
"Quim, en minä tahdo..."
Katse yritti hakeutua maalaukseen, mutta hän pakotti sen takaisin mieheensä.
"Haluan, että olet onnel... onnellinen."

Ja sinun itsemurhasiko tekee minut onnelliseksi, Quim halusi rähähtää, mutta nielaisi epäreilun vihan. Cat oli sairas ja tarvitsi apua.
Ja Dylan... Hän ei voinut ajatella sitä miestä nyt.
"Minä olin onnellinen sinun kanssasi", Quim vastasi.

Catriona tunsi tutun palan nousevan kurkkuunsa.
"Quim..." hän vetosi hiljaa, ja teki samalla parhaansa keskittyäkseen mieheen. Hän tiesi, että jos päästäisi ajatuksensa harhailemaan, se olisi siinä. Hän ei saisi niistä uudelleen kiinni. Hän puristi miehensä kättä, vaikka puristus olikin säälittävän heikko.
"Quim, minä en... Haluan... Minä teen typeriä asioita. Satutan sinua. Mutta min... Sinä olet minulle rakas."

Quim silitti naisen kämmenselkää kuin hypnotisoituna. Uudelleen ja uudelleen sormenpäillään, sillä se oli ainoa osa Catia, jota hän tohti koskea.
"Minun ei olisi koskaan pitänyt lähteä", hän totesi enemmän itselleen ja pudisteli päätään, tummat kulmat kurtistuen.
"Minun ei olisi koskaan pitänyt hylätä sinua."

Catrionan kulmat painuivat syvempään kurtistukseen. Kasvojen haavat olivat suurimmaksi osaksi parantuneet, enää kaikkein syvimmistä oli jäljellä kutiseva rupi. Niin kuin pitkästä, kiinni tikatusta haavasta, joka kulki hänen toiselta ohimoltaan kaarena kohti takaraivoa.
"Ei", hän vetosi, ja käsi nykäisi hermostuneena.
"Et hylännyt. Quim, ei."

"Sinun ei olisi pitänyt joutua olemaan niin yksinäinen ja onneton avioliitossasi", Quim totesi tuijottaen naisen kättä epätoivoisena, tummat silmät meinaten kostua uudemman kerran.
"Minun ei olisi pitänyt lähteä. Minun olisi pitänyt nähdä." Ehkä Cat olisi nyt kunnossa, jos hän olisi ollut vähemmän sokea.
"Voinko hakea sinulle jotain?"

"Ei", Catriona intti ahdistuneena.
Mikään tästä ei ollut Joaquimin syytä. Hän itse oli tehnyt virheitä, kamalia, kuvottavia virheitä. Ja satuttanut kilttiä, kultaista miestään. Hän oli ollut huono vaimo. Mutta jos hän vain saisi mahdollisuuden yrittää uudelleen, hän tekisi kaiken paremmin. Olisi parempi miehelleen.
Hänen rakas Quiminsa.
"Mehua", hän pyysi hiljaa.

Quim laski Catin käden sängylle ja suoristautui haravoiden tuskallisen tuttua huonetta hetken eksyneellä katseella, ennen kuin muisti kannun lipaston päällä. Hän oli melko varma, että Della oli huolehtinut siihen Catin suosikkimehua. Mies kaatoi lasillisen ja kumartui sängyn vierelle, tarjoutuen pitelemään lasia Catin juodessa. Hänen olisi tehnyt mieli silittää kiharaisia hiuksia tai kasvoja, mutta hän ei ollut varma, minne koskea naista satuttamatta tätä.
"Onko sinulla kipuja?"

Quimin noustua Catriona huomasi lipuvansa pois. Niin ei olisi tapahtunut, jos hän ei olisi antanut katseensa hakeutua kohti taulua, joka esitti lumpeenkukkia. Se sai hänen ajatuksensa muuttumaan paksuiksi ja untuvaisiksi, ja hänen päänsä tuntumaan vaarallisen keveältä.
Ja sitten Quim oli taas siinä ja Catrionan kasvoilla häivähti yllättyneisyys. Hän ojensi kättään tarttuakseen lasiin, mutta ei onnistunut sulkemaan sormiaan sen ympärille.
Jopa Quimin pidellessä lasia mehua valui leualle, ja Catriona tunsi turhautuneiden kyynelten olevan lähellä.
"Ei. Vähän. Quim, sinun pitää.."
Hän liikautti kättään.
"Parta."

Catin näkeminen näin särki hänen sydäntään. Nainen olisi kuollut ilman jonkinlaista kosmista väliintuloa. Hän poimi pöydältä uuden nenäliinan ja siisti sillä naisen leuan ja rinnuksen, pyyhkien pois mehun jättämät, märät juovat ja piteli sitten nenäliinaa valmiiksi lasin alla, kun tarjosi lisää.
"Mitä parrasta?" Quim kysyi kulmat hienoisessa kurtussa.

Catriona piti katseensa Joaquimissa, tämän kauniissa, tummissa silmissä.
"Aja se", hän vetosi, kulmat kurtistuen.
"Minäkin voin. Mutta on vain tämä."
Hän kohotti kättään, joka alkoi täristä heti, kun hän liikutti sitä. Se menisi varmasti pian ohi.
"Voi tulla haavoja."
Kulmat kurtistuivat syvemmin, kun hän yritti muistaa etsimäänsä sanaa.

Quim istui alas laskien mehulasin yöpöydälle ja tuijotti Catia kulmat kurtussa.
"Mitä väliä parralla on?" hän kysyi ymmärtämättä. Hän oli istunut tässä pienen eliniän, vartomassa selviäisikö hänen vaimonsa hengissä 'pudottuaan' sillalta. Parran ajaminen tuntui jokseenkin yhdentekevältä.
Nyt tärkeintä oli saada Cat toipumaan ja naiselle apua, jota tämä tarvitsi.

Catriona tunsi itsensä urheilukilpailun voittajaksi nieltyään pari kulausta mehua. Ja siihenkin hän oli tarvinnut miehensä apua.
Hän nojautui hieman paremmin tyynyjään vasten ja nykäisi tervettä kättään parempaan asentoon peitteen päälle.
"Se kutittaa kaulaa ja... reisiä", hän muistutti, Joaquimin kasvoja katseellaan tutkien.
"Olen sanonut siitä. Ennenkin."

Joaquim tuijotti Catia pitkän tovin. Ajatus tuntui repivän hänet rikki.
Olisivatko he enää koskaan tilanteessa, jossa hänen partansa raapisi hänen vaimonsa reisiä? Spontaani Bangkokin matka ja hänen kyvyttömyytensä... Suoriutua tuntuivat nekin kuuluvan toiseen elämään.
"En usko, että se on ongelma juuri nyt."

Tovi venyi niin pitkäksi, että Catriona ehti jo unohtaa, mistä he olivat puhuneet. Hieman uniseksi käyvä katse hakeutui lummetauluun, jota hän jäi tutkimaan.
"Tuo on hyvin kaunis. Onko meillä tuollainen taulu, Quim?"
Hän palautti katseensa takaisin mieheensä.
"Aiotko sinä istua siinä koko ajan?"

"Ei ole", Quim vastasi katsellen Catia tummat kulmat kurtussa. Ne kohosivat levottoman asteen.
"Voin istua myös käytävässä, jos haluaisit yksityisyyttä", hän totesi, vaikka ei mielellään lähtenyt niinkään kauas. Hyvä aviomies pitäisi vaimonsa edes elossa.

"Oh."
Ehkä heillä olisi pitänyt olla. Sellainen aviopari, jonka kodin seinällä roikkui kaunis taulu lummelammesta, ei voinut olla onneton.
Catrionan katseessa häivähti hätä.
"Ei, ei, en tahdo..."
Hän katsahti ympärilleen huoneessa ja sitten taas Quimiin.
"Näytät kamalalta. Väsyneeltä."

Se oli luultavasti totta. Quim ei ollut varma, milloin oli varsinaisesti nukkunut edellisen kerran. Nykyään hän lähinnä nuokahti tuoliinsa ja heräsi niskat vihloen.
"Kiitos", hän totesi tyhjästi ja hieraisi kasvojaan
"Onko jotain, mitä voin tuoda sinulle? Haluatko nähdä siskosi?"

Catriona pudisti hieman päätään. Silmät uhkasivat lupsahtaa kiinni, ja hänen olisi tehnyt mieli nousta kävelemään pitääkseen itsensä hereillä.
"Sinun pitäisi nukkua", hän vetosi ja katsahti unisesti ympärilleen.
"Heidän pitäisi tuoda sinulle sänky. Oletko pyytänyt?"

Quim ajatteli samaa vaimostaan. Cat tarvitsi lepoa toipuakseen. Hän pudisti päätään vastauksena. Tuoli riitti. Hän ei tuntenut ansaitsevansa sänkyä. Kuinka hän oli saattanut jättää Catin?
"Lepää vain, querida", hän vetosi karheasti ja soi Catille vaisun hymyn, joka jätti tummat silmät surumielisiksi.

Catrionan silmät painuivat kiinni, mutta hän pakotti ne uudelleen auki. Osa hänestä kammosi nukahtamista, sillä hän ei ollut koskaan täysin varma, heräisikö omana itsenään. Joskus lääkkeet tekivät hänet niin tokkuraiseksi, ettei hän ollut varma, mikä oli totta ja mikä ei.
"Minulla on ikävä sinua", hän vetosi, kun silmät painuivat väkisin kiinni.
"Emmekö me voisi mennä kotiin?"

Quimin leukaperät jännittyivät. Vaimosi tarvitsee nyt tukea. Pidä itsesi kasassa. Catin ei kuulu joutua lohduttamaan sinua.
"Emme vielä", hän vastasi.
"Mutta sitten, kun olet paremmassa kunnossa."

"Lupaan yrittää olla nopea", Catriona vastasi huokaisten.
Hänellä oli ikävä kotiin ja ikävä kissoja. Ja heidän pitäisi alkaa pian suunnitella joulua, niin että kaikki olisi valmista sitten, kun Joaquimin lapset matkustaisivat heidän luokseen. Hän aikoi kerrankin olla vastuullinen ja ajoissa.
Hän aikoi olla hyvä vaimo. Parempi vaimo.
Mutta ensin hänen olisi nukuttava hetki.

Sunnuntai 11. marraskuuta 2018, aamupäivä, Royal Victoria Infirmary, Newcastle Upon Tyne

Cordelia oli viipynyt aamun sisarensa seurana, niin että Quim-raukka pääsisi kotiin käymään suihkussa ja vaihtamaan vaatteita, ja toivottavasti lepäämään edes hetkeksi. Vaikka Catriona tuntuikin hermostuvan aina, kun Joaquim oli poissa, Cordelia olisi suonut miehelle edes yhdet kunnon yöunet. Joku perheestä olisi joka tapauksessa aina Catrionan seurana.
Tämä nimenomainen aamu oli tosin mennyt huonosti.
Kaikki oli alkanut toimintaterapeutin käynnistä. Siitä oli jo muodostunut rutiini, toimintaterapeutti saapui huoneeseen mukanaan arkipäiväisiä esineitä, joiden käsittelemiseen Catriona turhautui väistämättä. Kai tarkoituksena oli kartoittaa toimintakykyä, tai jotakin sellaista, Cordelia ei ollut aivan varma ja häpesi sitä.
Tällä kertaa kissanpennun kuvilla varustettu kalenteri, josta terapeutti oli pyytänyt osoittamaan oikean päivän, oli saanut Catrionan tolaltaan niin, että tutkimukset oli päätetty siirtää myöhemmäksi.
Kaiken tämän seurauksena Catriona itki onnettomana sängyssään, ja Cordelia istui onnettomana vieresellä tuolilla, yrittäen silittelemällä rauhoitella sisartaan.

Joaquimin sydän vajosi, kun hän kuuli vaimonsa itkun. Vai oliko se Della? Hän häpesi sitä, ettei ollut varma. Hyvä luoja, hänen sydämensä vajosi toisenkin asteen, mitä jos jotain oli tapahtunut?
Hän kiirehti viimeiset metrit niin, että kuumat noutokahvit läikkyivät käsille ja saivat hänet irvistämään päästessään ovelle.
Ainakin Cat oli elossa.
"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi huolissaan, aksentti aina vahvempana tunnekuohuissa. Tummat kulmat olivat kurtussa ja hän laski kahvit pöytätasolle, pyyhkien polttelevia käsiään paksuun, luonnonvalkeaan villapaitaan.

Cordelia hätkähti kuullessaab Joaquimin äänen ja kääntyi katsomaan miestä. Hän tunsi tarvetta pahoitella sitä, että hänen sisarensa itki. Kun miesparka oli viimein päässyt käymään kotona.
"En ole varma", hän myönsi, ja katsahti kohti sänkyä hermostuneena.
"Toimintaterapeutti kävi, ja Cat hermostui."
Catriona niiskahti ja käänsi katseensa Joaquimiin, ripset kyynelten yhteen liimaamina.

Siinä ei varsinaisesti ollut merkittävää järkeä. Oliko toimintaterapeutti ollut pahansisuinen tai ilkeä? Vähätellyt hänen vaimoaan? Joaquim poimi kahvit takaisin käsiinsä ja astui lähemmäs, ojentaen toisen Cordelialle.
"Mitä tapahtui?" hän kysyi, sukaisi pöyheitä harmaita hiuksiaan ja veti itselleenkin tuolin sängyn vierelle. Muhkeutuva, harmaaseen vivahtava parta peitti edelleen hänen leukaansa.

Cordelia otti kupin häkeltyneenä vastaan ja kietoi sormensa sen ympärille. Hän oli tuonut aamulla mukanaan uuden kumpun auringonkukkia, jotka oli asetellut maljakkoon yöpöydälle.
Catriona yritti kääntyä kyljelleen, niin että olisi voinut kurkottaa kätensä kohti Quimia, mutta ei onnistunut siinä. Sen sijaan hän peitti kasvonsa tärisevällä kädellään.
"Tänään on yhdestoista", hän itki.

"Niin", Joaquim vastasi hämmentyneenä, ymmärtämättä, miksi se oli syy itkeä.
Hän tunsi itsensä aasiksi, kun tajusi päivämäärän merkityksen. Hänen ajatuksensa olivat askarrelleet niin paljon rumemmissa ja pelottavimmissa asioissa, että hän oli unohtanut kokonaan heidän hääpäivänsä.
Merda.
Ei kai Cat itkenyt, koska hän unohti? Ehkä lahjakaupassa myytiin kukkia.
"Onko kaikki hyvin?"

Cordelian kasvoille kohosi ymmärrys lähes samalla hetkellä. Kuten Joaquim, hänkin oli keskittynyt kaikkeen muuhun kuin siihen, mitä päivää elettiin. Vaikka nyt hän muisti elävästi, kuinka Catriona oli vain joitakin viikkoja aiemmin ollut tapansa mukaan kaaottisen innoissaan suunnittekemassa hääpäivää. Ensimmäistä sellaista.
Hän muisti myös rumat sanansa ja katui niitä syvästi.
Catrionan maailma oli romahtanut.
"Ei sen pitänyt mennä näin", hän nyyhkytti kätensä takaa.

Joaquim sukaisi neuvottomana pöyheitä, hopeisia hiuksiaan.
"Se on vain päivämäärä. Numero", hän sanoi ja katsahti epävarmasti Dellaa. Hyvä aviomies olisi varmaankin muistanut asian. Pitäisikö hänen lähteä hakemaan kukkia nyt?
"Tärkeintä on saada sinut kuntoon. Pääset kotiin ja voimme sitten viettää päivää, miten haluat."

Joaquim ei ymmärtänyt, ja Cordeliakin palautti miehen katseen yhtä epävarmana.
"Minä opettelin kokkaamaan", Catriona huomautti, ja itku sai hänen hengityksensä kulkemaan nopeina, kipeinä haukkauksina.
"Minun piti kokata sinulle."
Della oli opettanut häntä kokkaamaan. Helpon reseptin, jota edes hän ei voisi tuhota. Hän oli harjoitellut sitä määrätietoisesti, kunnes oli oppinut sen ulkoa.

Joaquim hieraisi paksummaksi kasvavaa, tumman hiilen ja hopean kirjavaa partaansa. Mitä siihen oli tarkoitus sanoa? Väsymys teki hänen päästään raskaan. Hän voisi nukkua sitten, kun Cat olisi kunnossa.
Mitä jos nainen ei olisi koskaan enää kunnossa?
"Hoidetaan sinut nyt ensin terveeksi", hän sanoi ja siemaisi hajamielisesti kahvia, joka poltti kieltä.

"Tänään on meidän ensimmäinen hääpäivämme!" Catriona parahti, niin kuin kukaan maailmassa ei olisi ymmärtänyt hänen tuskaansa.
"Ja minä... Se meni pilalle..."
Cordelia laski kahvikupin varovasti yöpöydälle, jolla Moppet vartioi uskollisesti emäntäänsä, lasiset kissansilmät myötätuntoisesti kiiluen.
"Cat-rakas, minä unohdin oman ensimmäisen hääpäiväni. Maailma ei kaadu siihen, kultapieni."

Joaquim ei ollut varma, oliko tämä hääpäivä, jota hän haluaisi muistella. Hänen vaimonsa sairaalassa, raiskattuna, rikkinäisenä ihmisrauniona, joka oli yrittänyt tappaa itsensä. Ja hölmö, sokea aviomies oli ollut toisella puolella maailmaa tietämättä asiasta mitään.
"Keskitytään toipumiseen, Cat", hän vetosi hangaten kasvojaan.
"Saadaan sinut nyt ensiksi kotiin."

Sillä hetkellä Catriona oli vakuuttunut siitä, ettei kukaan ymmärtänyt hänen suruaan. Heidän ensimmäinen hääpäivänsä, jota hän oli odottanut ja jonka hän oli pilannut. Joaquim olisi ansainnut jonkun paremman, jonkun, joka ei satuttaisi miestä tällä tavalla.
Hän oli huono vaimo.
Cordelia ojensi toisen kätensä ja silitti varovasti itkuisen sisarensa käsivartta.
"Maltoitko levätä lainkaan, Quim?" hän kysyi, kulmiaan kurtistaen.

"Kävin siistiytymässä ja soitin pari työpuhelua", Quim vastasi hakien mukavamman asennon tuolilla, joka varmaan kantaisi hänen takapuolensa kuvaa seuraavat vuodet. Hänen tiiminsä sai nyt selvitä ilman häntä.
Hänen vaimonsa oli pitänyt käydä kuoleman porteilla, että hän nosti Catin työnsä yläpuolelle. Joaquim kuvotti itseään. Ei ollut mikään ihme, että Cat oli tarvinnut toisen miehen rakkautta. Ja ollut niin onneton, että oli yrittänyt tappaa itsensä.
"Kuinka sinä voit, Cat?"

Cordelian kulmat kurtistuivat hieman. Hän olisi halunnut huomauttaa, että Joaquim olisi voinut viipyä pidempäänkin, yrittää nukkua hetken oikeassa sängyssä tuolin sijaan, mutta hän ei halunnut järkyttää sisarensa valmiiksi rikkonaista mieltä enää yhtään enempää.
Catriona oli jäänyt taas katselemaan taulua, ja kuullessaan nimensä kääntyi katsomaan Joaquimia.
"Minä pilasin meidän hääpäivämme."

Joaquim huokasi hiljaa.
"Cat, sinun pitää keskittyä nyt toipumiseen", hän vetosi ja upotti sormet suihkun jäljiltä takaraivolta pystyssä hapsottaviin hiuksiinsa.
"Et sinä ole pilannut mitään." Jos hän olisi ollut riittävä aviomies, heillä varmaan olisi aivan erilainen hääpäivä. Cat ei olisi joutunut viipymään niin lähellä kuolemaa.

Ironisinta oli, että tämä kaikki oli Catrionan omaa syytä. Jos hän olisi ollut vähemmän itsekäs, ajatellut edes yhden lyhyen hetken ajan jotakuta muuta kuin itseään, mitään tästä ei olisi tapahtunut.
Itse asiassa olisi ollut parempi, jos he eivät olisi alunperinkään tavanneet. Joaquim olisi löytänyt jonkun toisen, jonkun paremman.
Ja silti hän kehtasi vielä itkeä pilalle mennyttä hääpäivää.
Idiootti.
Hän ei enää kuunnellut siinä vaiheessa, kun Cordelia alkoi kertoa Joaquimille uudesta sairaalapaikasta, sellaisesta, jossa oli keskitytty neurologiseen kuntouttamiseen. Sellaiset paikat oli tarkoitettu paremmille ihmisille kuin hän. Sellaisille, jotka eivät olleet aiheuttaneet vammojaan silkkaa kuvottavaa itsekkyyttään.

"Cat", Joaquim yritti havahduttaa vaimoaan hetkeä myöhemmin. Hän oli noussut ylös ja siirtynyt sängyn vierelle, jotta saattoi laskea kätensä naisen olkapäälle ja silittää varovasti hartiaa ja solisluuta. Joku osa Catista, joka ei ollut kipsin peitossa.
"Haluaisitko jotain? Voin käydä hakemassa. Pirtelön? Keittoa?" hän ehdotti ja vilkaisi Dellaa.
"Ei kai lääkäreillä ole mitään sitä vastaan?"

Catriona hätkähti ajatuksistaan ja katsoi hetken Joaquimia hämmentyneenä, melkein kuin olisi yllättynyt siitä, että mies olikin siinä.
"Ei, en halua mitään", hän vastasi, pudistaen hieman päätään. Joaquimin kosketus hartialla oli saada hänet purskahtamaan uudelleen itkuun, jonka hän oli ehtinyt hetkeksi unohtaa.
"Sinä tulet likaiseksi, Quim."

"Mitä?" Quim kysyi kurtistaen kulmiaan ja silitti sormenpäillään naisen niskan kaarta, toivoen, että olisi voinut jotenkin, miten tahansa, pitää kovia kokenutta vaimoaan hyvänä.
"Mikset? Etkö pitäisi vaikka kiivismoothiesta tai mansikkapirtelöstä? Tai ehkä kulhosta bataattikeittoa? Tai jostain muusta?"

Tällä kertaa kosketus lähetti niin tutun, miellyttävän väristyksen pitkin Catrionan kovia kokenutta selkää, että kyyneleet nousivat silmiin.
"Minä olen likainen", hän selitti ja pyyhkäisi päättäväisesti kyyneleitä pois tärisevällä kädellään ennen kuin Cordelia ehti pyyhkiä ne pois nenäliinalla.
"Mitä sinä kysyitkään?" hän jatkoi, yrittäen pitää äänensä tärinän kurissa.

"Mitä ihmettä sinä puhut?" Quim kysyi kulmat kurtussa ja vilkaisi kuin apua anoen Dellaan. Kuinka sairas Cat oli? Mikä sai naisen puhumaan itsestään noin?
"Tietenkään et ole. Querida, älä ajattele noin", hän vetosi silittäen ihoa sormenpäillään.
"Kysyin, etkö todella haluaisi jotain syötävää tai juotavaa. Muuta kuin sairaalaruokaa."

Cordelian kasvoilla viipyi hämmentynyt ilme, kun hän vastasi Joaquimin katseeseen ja katsahti sitten sisartaan.
Catriona liikahti kevyesti kosketusta vasten.
"Haluaisin suihkuun."
Mutta se ei tainnut vielä onnistua. Niin kuin ei kylpykään. Ehkä pitkä, kuuma kylpy olisi saanut hänet tuntemaan olonsa vähemmän saastaiseksi, vaikkei sillä ollutkaan mitään tekemistä fyysisen olotilan kanssa.
Hän antoi katseensa hakeutua lummetauluun. Ruokahalu tuntui vain kaukaiselta muistolta entisestä elämästä. Siitä, jossa hän oli rakastanut Quimin tekemää ruokaa.
"Suklaavanukkaan."

Se tuntui helpottavalta. Se oli jotain konkreettista, mitä hän voisi tehdä naisen eteen. Catin ei olisi pitänyt joutua olemaan tässä tilanteessa. Catin ei olisi koskaan pitänyt joutua tilanteeseen, jossa halusi tappaa itsensä.
"Käyn hakemassa sellaisen", hän lupasi ja kumartui painamaan suudelman naisen hiuksiin, vaikka empikin hetken sopivaa kohtaa. Hän poistui hetkeksi, hölkäten läheiseen kahvilaan hakemaan tilattua suklaavanukasta. Ehkä suklaamousse ajoi saman asian. Hän valikoi varmuuden vuoksi myös suklaamuffinssin ja kaksi erilaista palaa suklaakakkua – ja kuuman, oikean kaakaonkin. Hän saattoi koota itsensä, ennen kuin palasi takaisin sairaalahuoneeseen.

Joaquimin ollessa poissa Catriona oli hermostunut, sillä ei kyennyt hetken kuluttua palauttamaan enää mieleensä, minne mies oli lähtenyt, ja alkoi pelätä, ettei tämä ehkä tulisikaan enää takaisin. Niin oli käynyt aiemminkin, mutta Cordelia oli yrittänyt pitää sen parhaansa mukaan piilossa. Joaquim tunsi jo muutenkin aivan tarpeeksi vastuuta, hyvä jos miesparka suostui lähtemään kotiin edes suihkun ajaksi.
Viedäkseen sisarensa huomion muualle Cordelia oli tarjoutunut auttamaan tätä siistiytymisessä. Hän ei voinut tehdä paljon, mutta ainakin hän saattoi selvittää varovasti elottomiksi käyneiden hiusten latvoja ja pyyhkiä ihoa lämpimällä pyyhkeellä.
Hän oli juuri istahtanut takaisin tuoliinsa, kun Joaquim palasi, ja sai Catrionan ilmeen kirkastumaan.
"Quim!"

Joaquim laski tuomisensa pöydälle ja kaiveli hetken laatikoita, kunnes löysi pillin, jonka saattoi työntää kuumaan, suklaiseen kaakaoon.
"Haluaisitko?" hän tarjosi istuutuen sängyn viereen ja ojensi mukia lähemmäs niin, että Cat saisi pillin suuhunsa.
"Toin myös suklaista syötävää." Hän katsahti kysyen Dellaa, varmistaakseen, ettei jotenkin tekisi takapakkia naisen toipumiseen. Kai Cat saattoi syödä? Vaikka mehu joskus menikin pitkin leukaa.

Cordelia nyökkäsi vahvistukseksi Joaquimin kysyvään katseeseen. Vaikka Catriona saikin edelleen suurimman osan ravinnostaan nestemäisenä, sekä lääkärit että toimintaterapeutti olivat kannustaneet varovaiseen syömiseen, tosin toistaiseksi varsin heikoin tuloksin.
Aiempi ahdistus tuntui olevan poissa, ja Catriona tuntui säteilevän tutkiessaan Joaquimia katseellaan.
"Sinun pitäisi ajaa partasi", hän huomautti, ennen kuin poimi pillin varovasti huultensa väliin.

"Ajan sen, kun ehdin", Joaquim vastasi kurtistaen kulmiaan ja piteli mukia kärsivällisesti. Hän toivoi, että olisi voinut tehdä enemmän naisen hyväksi. Ajatus parran ajamisesta vihloi hänen sydäntään.
Mitä väliä sillä oli? Ehkä se ei raapisi enää koskaan Catin reisien pehmeää ihoa.
"Toin sinulle suklaamoussea, muffinssin ja erilaisia kakkuja. Haluaisitko jotakin?"

Cordelia sai itselleen tekosyyn nousta hetkeksi rauhoittumaan, kun hän poimi auringonkukkamaljakon käsiinsä ja ilmoitti vaihtavansa kukille uuden veden. Hän ei ollut varma, oliko tehnyt niin juuri aamulla, mutta kaikella rakkaudella, tuskin Catrionakaan muistaisi sitä.
Ainakin sisko oli nyt hyvällä tuulella.
"Se pelottaa... Georgea", Catriona huomautti, kun oli hörppinyt tarpeekseen kaakaota pillin lävitse. Hän käänsi hieman päätään nähdäkseen yöpöydän.
"Suklaamoussea. Kiitos."

"Kissat ovat hoitajan luona", Quim vastasi. Kun hän vietti aikansa sairaalalla, oli tuntunut viisaimmalta vain jatkaa kissojen hoitoa. Ne viihtyivät varsin hyvin hoitajansa kotona, missä tulivat hemmotelluiksi.
Hän laski kaakaomukin pöydälle ja vaihtoi kuppiin suklaamoussea, jota tarjosi naiselle pienellä lusikalla.
"Kävikö lääkäri? Mitä hän sanoi Catin tilasta?"

"Oh", Catriona totesi melkein pettyneenä.
"Mitä niille kuuluu? Minulla on ikävä."
Cordelia palasi takaisin vuoteen vierelle ja asetti auringonkukat paikoilleen. Hän kohotti hyvin tottuneesti vuoteen päätyä, niin että hänen sisarellaan oli helpompi asento syödä.
"Edistystä on tapahtunut hyvin, eikö olekin, Cat?" hän totesi istahtaessaan takaisin tuoliinsa.
"Siirto toiseen sairaalaan siirto voisi tapahtua jo ensi viikolla. Siellä voidaan antaa intensiivisempää kuntoutusta, ja harjoitella kotiutumista varten."
Hänen kulmansa painuivat hieman alemmas, kun hän jäi katselemaan Joaquimia mietteliäänä.

"Hyvää", Joaquim vastasi poissaolevana ja ojensi uuden lusikallisen vaimonsa suuhun. Hän toivoi, että olisi voinut koskettaa naista. Vetää tämän sylinsä, edes suudella tätä.
Oli varmasti kammottavan itsekeskeistä pohtia sellaista, kun Cat oli vielä hetki sitten taistellut elämästään. Hän vain tunsi olonsa kammottavan hyödyttömäksi. Hän ei ollut ollut paikalla kertaakaan, kun Cat olisi todella tarvinnut aviomiestään.
"Miltä se maistuu?"

Sairaaloissa ei varmasti sallittu kissoja. Mutta olisi ollut mukavaa, jos hän olisi voinut nähdä Georgea tai Elvistä. Ketä tahansa heidän pojistaan. Jopa pahantuulista Ringoa.
Della oli tuonut pari kuvaa hänen yöpöydälleen. Yhdessä niistä oli Ringo, koska se oli liian paksu ja pahantuulinen pakenemaan kameraa.
"Hyvältä", hän vastasi, lipaisten huuliaan.
"Mutta luulen, etten jaksa enempää."
Cordelia oikaisi hieman sinisävyistä peittoa.
"Tuleeko Cat kotiin asumaan, kun hän pääsee sairaalasta?" hän kysyi vaivihkaa, yrittäen tavoitella samanlaista kevyttä äänensävyä, jolla olisi voinut kysyä, mitä kuuluu.

Joaquim jäi tuijottamaan Dellaa pitkäksi hetkeksi. Pahoinvointi oli kouraista häntä.
"Tietenkin Cat tulee kotiin", hän vastasi kulmat kurtussa. Miksi Della kysyi? Luuliko Catin perhe, ettei hän huolehtisi vaimostaan, vaan hylkäisi tämän?
Ehkä hän oli tehnyt juuri niin. Jo monta kertaa. Vai eikö perhe luottanut siihen, että hän pitäisi naisesta huolta? Ehkä sekään ei ollut kohtuuton huoli. Jos hän olisi ollut parempi aviomies, Cat ei olisi tässä.
"Siitä ei ole kysymystäkään."

Cordelia näytti samaan aikaan sekä nololta että helpottuneelta.
"Tietenkin", hän vastasi, ja suoristi hempeän roosan neuleensa helmaa kevyesti punehtuen. Totta kai Joaquim huolehtisi hänen sisarestaan. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta.
Sillä välin Catriona oli yrittänyt kurkottaa kaakaomukia käteensä, mutta mukin nostamisen sijaan hän onnistui töytäisemään sen viime hetkessä kumoon.
Kaakao alkoi levitä lammikoksi yöpöydälle.
"Oh..."

Joaquim poimi nenäliinapaketista muutaman paperin, jolla ryhtyi hillitsemään tuhoja ja kävi sitten hakemassa huoneen ohessa olevasta vessasta lisää paperia, jolla mopata kaakao.
"Siellä on kakkua, jos haluat", hän totesi Dellalle nakatessaan märät paperit roskakoriin ja nyökkäsi kohti kahvilan paperipussia.
"Miten sinä voit Cat? Kaipaatko lisää kipulääkettä? Voin tuoda sinulle tabletin, jolta katsoa elokuvia."

Myös Cordelia nousi nopeasti seisomaan, valmiina syöksymään hillitsemään yöpöydälle leviävää sotkua, mutta istahti takaisin alas nähdessään, että Joaquimilla oli homma hallussa.
Kaatuneiden mukillisten siivoaminen taisi olla jotakin sellaista, mihin kolmen lapsen isä oli varmasti ehtinyt tottua.
Katsahtaessaan sisartaan hän näki, että tämä seurasi siivoamisoperaatiota kyyneleitä pidätellen.
"En. Voisin katsoa", hän vastasi tukahtuneella äänellä.

Joaquim oli aikonut tuoda vaimolleen kirjoja – mutta kun mukin piteleminen oli kohtuuton haaste, sivujen kääntely luultavasti itkettäisi Catia enemmän kuin ilahduttaisi. Hän kaivoi laukkuaan, onkien sieltä kissan kulmasta järsimän tabletin, jonka asetti Catin syliin.
"Mitä haluaisit katsoa?" hän kysyi hakien yhteyden sairaalan wifiin ja käynnisti Netflixin. Ehkä fiktion tai dokumenttien maailma auttaisi Catia pakenemaan hetkeksi todellisuutta, joka tuntui tekevän naisen hyvin onnettomaksi.

Catrionan käsi liikahti automaattisesti kohti tabletin ruutua, mutta palasi nopeasti lepäämään takaisin peitteen päälle. Oli kuulemme hyvin todennäköistä, että aivojen ruhjeesta johtuva tärinä helpottaisi ennen pitkää, mutta juuri nyt tilanne tuntui toivottomalta. Varsinkin, kun toinen käsi oli kipsattu hankalaan, melkein yhdeksänkymmenen asteen kulmaan.
"Valitse sinä", hän pyysi hiljaa, katse kohti lummetaulua harhaillen.
Sitä ei varmasti saisi ottaa mukaan.

Joaquim nosti tabletin yöpöydälle. Ehkä he voisivat pohtia jotain katsottavaa myöhemmin. Nyt Dellakin oli täällä. Hän istahti takaisin tuolilleen, missä viettäisi taas yön tai kaksi. Siitä oli etua, että oli tottunut nukkumaan aivan missä tahansa, rekkojen peräkonteista helikoptereihin, pakolaisleireistä lentokenttiin ja alkeellisista teltoista kovaan maahan.
"Minä olen tässä nyt", hän totesi Dellalle. Jos nainen haluaisi palata muun perheensä luo.

Cordelia katsahti sisartaan, joka näytti jälleen ajelehtineen pois. Hän ei tiennyt, millä muulla tavalla olisi kuvannut tilaa, jossa Catriona vaikutti olevan hereillä, mutta täysin omissa maailmoissaan. Yleensä se tarkoitti, ettei tämä pian enää muistaisi, mistä he olivat keskustelleet.
"Minulla ei ole kiirettä, John-Paul-" hän aloitti, ja oli jatkamassa, että hänen miehensä laittaisi viestiä, kun tulisi hakemaan häntä. Samalla hän kuitenkin tajusi, että oli jättänyt puhelimensa aamulla lataukseen.
Hölmö.
Oli täysin sattumaa, että avonaisen oven pielestä kuului silloin koputus, ja harmaaseen pukuun pukeutunut, pitkä, voimakaspiirteinen ja leveäharteinen mies kurkisti sisään. Ruskeat hiukset olivat sävyttyneet hopealla. vaikkei John-Paul ollut vielä täyttänyt edes neljääkymmentä, ja vihreissä silmissä oli aina hieman huolestunut katse. Paitsi silloin, kun oli oikeusistunnon aika.
Toisella käsivarrellaan mies kannatteli kimppua oransseja liljoja.
"Hei", hän tervehti hiljaa, kulmiaan kurtistaen, ja nyökäytti päätään tervehdykseksi nähdessään Joaquimin.
"Häiritsenkö?"

Joaquim pudisti päätään ja viittasi miestä sisään. Hän katseli vaimoaan lannistuneen viisto kulma hartioissaan. Ehkä oli turha pohtia tulevaisuutta nyt. He voisivat keskittyä vain selviytymään päivän kerrallaan. Ehkä Catin haasteet muistin kanssa suojaisivat naista julmimmalta tuskalta.
Cat oli halunnut kuolla ja melkein onnistunut. Se mies oli tehnyt väkivaltaa hänen vaimolleen. Eikä hän ollut tiennyt asiasta mitään. Päivä kerrallaan.

Catriona tunsi palan nousevan kurkkuunsa, vaikkei ollutkaan täysin varma, miksi. Hän oli onnellisimmillaan niinä hetkinä, jolloin vielä toipumassa oleva keho ja mieli suojelivat häntä kaikelta siltä, mikä oli johtanut tähän tilanteeseen. Ne hetket olivat harvassa, mutta sitäkin arvokkaampia hänelle.
"Pieni pala", hän vastasi, irrottamatta katsettaan ruudusta.
"Oletko varma, ettet tahtoisi viereen?"

Catriona tunsi palan nousevan kurkkuunsa, vaikkei ollutkaan täysin varma, miksi. Hän oli onnellisimmillaan niinä hetkinä, jolloin vielä toipumassa oleva keho ja mieli suojelivat häntä kaikelta siltä, mikä oli johtanut tähän tilanteeseen. Ne hetket olivat harvassa, mutta sitäkin arvokkaampia hänelle.
"Pieni pala", hän vastasi, irrottamatta katsettaan ruudusta.
"Oletko varma, ettet tahtoisi viereen?"

Koko muffinssi näytti tarpeeksi pieneltä. Se mahtuisi naisen käteen. Joaquim nosti sen käteen, joka ei ollut olkavartta myöten kipsissä. Ainakaan se ei voisi kaatua tai valua pitkin rinnuksia, jos käsi tärisisi tai lakkaisi toimimasta. Cat ei toivottavasti tukehtuisi siihen.
"Varma", Quim vakuutti vaihtaen asentoa tuolillaan ja laski sitten käden Catin olkapäälle, jos se rauhoittaisi naisen keskittymään elokuvaan. Se ei toivottavasti laukaisi huolestuttavaa keskustelua likaisuudesta. Ehkä nainen ei edes muistaisi sitä enää.

Catriona tuki kätensä peitettä vasten, muffinssi turvallisesti kämmenellään, ja käänsi tabletin ruutua niin, että Joaquimkin saattoi nähdä kuvan sen ruudulta.
Hetkeksi hän unohti, millainen vaiva oli kaikille läheisilleen. Se oli helppoa, kun unohtui elokuvaan, ja vielä helpompaa, kun uni pyyhkäisi hänet jälleen mukaansa jo ennen sen puoliväliä.
Typerä, typerä olento.

Tiistai 20. marraskuuta 2018, 12:37, Walkergate Park Centre for Neuro Rehabilitation and Neuro Psychiatry, Newcastle Upon Tyne

Huoneen seinä oli kirkuvan pinkki. Ei edes heleän possunpunainen, vaan pinkki tavalla, joka alkoi särkeä silmiä, jos sitä katseli riittävän pitkään. Se olikin huoneen ainoa värikäs yksityiskohta, sillä muutoin sisustuksessa oli yhdistetty vaaleaa puuta ja kermanvaaleaa tekstiiliä, jota oli vaikea kuvitella kovinkaan käytännölliseksi väriksi sairaalaolosuhteisiin.
Catriona makasi sängyssään ja tuijotti kattoa, jonka vastamaalattu pinta ei tarjonnut etsittäväksi kuvioita. Olisikohan joku kiinnittänyt sinne julisteen, jos hän olisi pyytänyt? Kuvan kissanpennusta, joka roikkui oksasta. Koeta kestää, tai jotakin sellaista.
”Cat, kuunteletko?”
Dellan ääni sai hänet havahtumaan ajatuksistaan ja kääntämään päätään sisartaan kohti.
”Mitä?”
Dellan kasvoilla kävi merkillinen ilme, aivan kuin hän olisi ollut turhautunut, mutta yrittänyt peittää sen parhaan kykynsä mukaan. Hän viittasi toiveikkaasti kohti sängyn vierelle asetettua pyörätuolia.
”Ulkona on kaunis ilma. Laitetaan sinut valmiiksi ja käydään katsomassa, miltä pihalla näyttää.”
Catriona antoi katseensa vaeltaa takaisin kattoon.
”En halua.”
”Lääkärin mielestä olisi hyvä nousta hetkeksi liikkeelle.”
”En halua.”
”Cat, siellä on pitkästä aikaa aurinkoinen päivä.”
”En halua.”

Joaquim koputti ovenpieleen, valmiina vaihtamaan vuoroa Dellan kanssa vaimonsa vierellä.
"Miten täällä menee?" hän kysyi astuen sisään paksua villapaitaa suoristaen. Sekään ei tuntunut pitävän loitolla kylmää, joka luikersi suoraan sieluun saakka jopa näin kauniina päivänä.
Hän veti itselleen tuolin sängyn vierelle, katsomatta turhan kirkkaan pinkkiä seinää. Ajantaju tuntui sumentuneen. Kotona käydessään hän lähinnä puhui työpuheluita viisi kissaa perässään vaeltaen.
"Onko kaikki hyvin?"

Kaksi paria vihreitä kissansilmiä kääntyi hetkeksi ovea kohti. Catrionan kasvoilla häivähti hymy, kun taas Cordelian posket punoittivat kiukusta.
"Vaimosi on päättänyt alkaa kiukutella", hän vetosi ja viittasi sisartaan kohti.
"Lääkärin mielestä hänen olisi hyvä käydä ulkoilemassa, mutta hän kieltäytyy siitä itsepintaisesti."
Catriona antoi katseensa hakeutua takaisin katon tyhjään pisteeseen.
"En halua. Quim, missä sinä kävit?"

"Kotona", Quim vastasi hakien mukavamman asennon, "yhteiskunta paheksuu, jos en peseydy silloin tällöin." Hän katsahti eilen tuomiaan, värikkäitä tulppaaneja, jotka puksuttivat edelleen maljakossaan. Mies kaivoi laukustaan muutaman kirjan lisää, vaikka lukeminen ei tainnutkaan olla vielä kätevin harrastus.
"Toin sinulle suklaavanukkaan."

Catriona nyppi terveellä kädellään irtonaista langanpätkää peiton päälle levitetyn viltin reunasta. Hän kaipasi omaa, kirkasväristä torkkupeittoaan.
"Kuinka kissat voivat?" hän kysyi pienen tauon jälkeen, ja palautti katseensa takaisin Quimiin.
Cordelia oli tekemässä lähtöä ja vetämässä takkia päälleen.
"Cat, ulkoilu olisi varmasti Quiminkin mielestä hyvä ajatus. Eikö olisikin?"
Catriona kurtisti kulmiaan.
"Quim ei pidä kylmästä."

"Hyvin", Quim totesi. Ne olivat kissoja ja tyytyväisiä oloonsa, kun saivat ruokaa, huomiota ja siistin hiekkalaatikon.
"Della, minä huolehdin Catista", hän lupasi rauhoitellen. Jos Cat ei halunnut ulos, kukaan ei voisi pakottaa naista. Hän etsi laukusta tuomansa suklaavanukkaan ja ojensi sen vaimolleen.
"Kuinka voit?"

"Minulla on ikävä niitä", Catriona totesi hiljaa.
Cordelia näytti olevan vastahakoinen lähtemään ja viivytteli ovensuussa.
"Cat?" hän kutsui, ja kun sisar ei kääntänyt katsettaan, toisti kutsun. Vasta sitten hän jatkoi:
"Minä lähden nyt, tulen taas huomenna."
Catriona nyökäytti päätään ja antoi katseensa vaeltaa ensin ikkunaan ja sitten suklaavanukkaaseen. Hän katseli sitä hetken ja katsahti sitten ympärilleen etsien ruokailuvälinettä, jonka nimen hän melkein muisti, muttei aivan.
"Hyvin. Kuinka sinä voit, Quim?"

Quim ojensi Catille lusikan.
"Hyvin", hän vastasi vaimolleen samalla valheella ja raapi kaulaansa, jota poolokauluksen villalanka kutitti. Leukaa peitti edelleen tumma, hopean kirjoma parta, jota häntä ei huvittanut ajaa pois.
"Mitä olet tehnyt tänään?"

Catriona katsoi lusikkaa hetken ja tarttui sitten siihen. Hän yritti etsiä oikeaa otetta, mutta hän tuntui unohtaneen, kuinka lusikkaa pideltiin samalla tavalla kuin kynää.
Oikeastaan hän ei muistanut sen enempää sitä, kuinka kynääkään pideltiin.
Pohdittuaan asiaa hetken hän sulki lopulta lusikan varren nyrkkinsä sisään. Kuin pienet lapset opetellessaan syömään itsenäisesti.
Hän joutui laskemaan lusikan kädestään nykäistäkseen sängyn ylle taipuvaa pöytätasoa lähemmäs.
"Luulen, että fysioterapeutti kävi tänään", hän totesi, kun etsi uudelleen otetta lusikasta.
"Tai sitten se oli eilen."

"Mitä muuta on tapahtunut?" Quim kannusti ja päätyi lopulta ottamaan lusikan hellästi Catin otteesta. Hän upotti sen rikkaan suklaiseen vanukkaaseen ja ojensi lusikallista naisen suuta kohti.
Hän oli harvinaisen kokenut ja lahjakas syöttäjä. Hän oli myynyt lapsilleen porkkanasoseen ja herneetkin näiden lapsuudessa. Catin muisti pelotti häntä. Koko tulevaisuus pelotti häntä, mutta mies yritti olla antamatta tunteelle valtaa.

Catriona keskittyi muistelemaan päivän kulkua niin ankarasti, ettei muistanut kurtistella kulmiaan syöttämiselle, joka sai hänet aina tuntemaan olonsa lapseksi, jos hän pysähtyi ajattelemaan sitä liian pitkäksi aikaa. Sen sijaan hän avasi suutaan automaattisesti, kun ruokailuväline, jonka nimi karkasi hänen otteestaan, oli tarpeeksi lähellä suuta.
"Della kävi", hän vetosi, kun oli niellyt lusikallisen vanukasta.
Hän katsahti Quimia ja jäi tutkimaan tämän asentoa.
"Minä olin ainoa, joka sai Addien syömään porkkanasosetta."
Vanhat muistot nousivat pintaan kuin yrittäen paikata uudempia, jotka lipuivat hänen otteestaan.

"Oletko viihtynyt täällä?" Quim kysyi nostaen lusikkaa kärsivällisesti Catin suuhun ja tarkkaili vaimonsa olemusta. Hän toivoi, että paikan henkilökunta kohteli naista hyvin. Jos yksikin vähättelisi tätä niin kuin sairaalan lääkäri, ennen tätä kaikkea, hän kyllä... Hän sysäsi Dylanin mielestään yhtä nopeasti kuin mies lujahti sinne.
"Kohtelevatko he sinua hyvin?"

"Täällä on pinkki seinä", Catriona huomautti ja liikautti päätään kohti seinää, joka hohti kirkkaana hänen selkänsä takana. Ehkä sen oli tarkoitus piristää. Tai ehkä se oli vain ollut sisustussuunnittelijan lempiväri.
"Voisin kai osallistua joihinkin ryhmiin, jos tahtoisin..."
Hänen katseensa palasi lusikkaan ja hetken hän näytti vilpittömän hämmästyneeltä siitä, mistä se oli yhtäkkiä ilmestynyt hänen kasvojensa eteen.
"Ketkä?"

Hän vilkaisi välinpitämättömästi pinkkiä seinää.
"Henkilökunta", Quim selitti ja sukaisi pöyheitä, hopeisia hiuksiaan. Musta niissä väheni jatkuvasti. Ehkä joku päivä ne olisivat täysin hopeiset. Parta oli kontrastina varsin tumma.
"Luulen, että sinun kannattaisi tehdä, mitä he suosittelevat. Jotta toipuisit."