Deep in my heart there's a trembling question

"Henkilökunta on mukavaa", Catriona vakuutti, samalla kun ojensi tervettä kättään sukaistakseen Joaquimin leuan vallannutta partaa. Käsi tärisi edelleen hienoisesti aina, kun lihas jännittyi. Sille taisi olla jokin nimitys, mutta hän ei jaksanut muistaa sitä.
"Sinun pitäisi ajaa partasi", hän vetosi, kun antoi käden laskeutua takaisin peitteelle.
"Haluaisin mieluummin kotiin."

"Pääset kotiin, kun voit paremmin", Quim vastasi. Tummissa silmissä viipyi surumielisyys. Hän katseli elämänsä raunioita, eikä tiennyt, kuinka oli päätynyt sinne. Oliko hän ollut niin kiireinen töissä, ettei ollut nähnyt?
"Noudattaisit heidän ohjeitaan ja suosituksiaan. Onko jotain, mitä voisin tuoda sinulle? Lisää kirjoja tai jotakin?"

Catrionan kulmat kurtistuivat hieman.
"Näytät surulliselta, Quim", hän vetosi hiljaa.
Eikä se ollut mikään ihme. Kuka ei olisi ollut surullinen, jos vaimona olisi joku niin... epäkelpo kuin hän.
Hän pudisti päätään ja pakotti ajatuksen mielestään, sillä jos hän päästäisi sen valloilleen, pimeys saisi hänet taas omakseen. Pimeys ja kaikki se, mitä siellä piileksi.
Kaikki se, mitä oli tapahtunut.
Hän tunsi kyynelten kohoavan silmiinsä.
"Olen niin kamalan pahoillani."

"Tärkeintä on vain se, että toivut", Quim vastasi ja sukaisi sormet läpi hiuksistaan. Ehkä he voisivat jatkaa tästä eteenpäin. Ehkä hän voisi tehdä työtään täältä, jotta voisi olla vaimonsa tukena ja läsnä. Nähdä, ennen kuin oli liian myöhäistä tai joku pääsi satuttamaan Catia. Tai Catin piti hakea rakkautta toiselta.
"Et vastannut, haluaisitko jotain."

Catriona räpäytti silmiään ja pudisti sitten päätään.
"Ei, en tarvitse. Kiitos. Haluaisin vain kotiin."
Vaikka se oli epäreilu toive. Täällä ihmisille maksettiin siitä, että he huolehtivat hänestä. Kotona Joaquim joutuisi tekemään sen yksin.
Miestä ei pitäisi velvoittaa huolehtimaan petollisesta vaimostaan.
Hän nielaisi kurkustaan kipeää palasta.
"Millainen sää ulkona on?"

"Kylmä, mutta kaunis", Quim vastasi ja viittasi ikkunoita kohti. Hänelle tosin Englannin sää oli kylmä melkein vuodenajasta riippumatta.
"Voin viedä sinut ulos, jos haluat", hän lupasi ja raapi kaulaansa, jota villalanka kutitti.
"Tai voimme tehdä jotain. Millaisia pelejä tunnet? I Spy tai 20 kysymystä tai muita autopelejä?"

Catriona katsoi ensin kohti ikkunoita ja sitten pyörätuolia, joka odotti valmiina huoneen seinustalla. Nyt, kun hänen ei tarvinnut olla kiinni koneissa kaiken aikaa, liikkumisen olisi pitänyt olla periaatteessa helpompaa. Periaatteessa.
"Se on niin hankalaa", hän vastasi, kulmat surullisesti painuen. Hän ei kyennyt siirtymään pyörätuoliin itse yhden säälittävän toimintakunnossa olevan raajansa kanssa.
Quimin kysymys sai hänet mietteliääksi.
"Meillä oli tapana pelata peliä, jossa piti määkiä aina, kun näki lampaan. Walesissa se oli... nojaa. Mutta et taida tarkoittaa sellaista?"

Quim pudisti päätään.
"Voimme vaikka vain kysyä molemmat toisiltamme 20 kysymystä tunteaksemme toisemme paremmin", hän ehdotti ja hieraisi partaansa. Jos hän olisi tuntenut Catin paremmin, ehkä he eivät olisi tässä. Ehkä hän olisi hylännyt naista, kun tämä oli tarvinnut tukea eniten.
"Voin nostaa sinut pyörätuoliin", mies tarjosi vilkaisten vekotinta kohti.

"Olen huono sellaisissa peleissä", Catriona vetosi, ja näytti hetken omalta itseltään mutristaessaan suutaan ja kurtistaessaan kulmiaan.
Mutta ehkä se ei olisi huono ajatus. Ehkä Quim saisi muuta ajateltavaa, niin ettei tämä näyttäisi niin hirvittävän surulliselta kaiken aikaa.
Hän katsoi taas pyörätuolia ja mietti tovin, ja kun ajatus alkoi haihtua hänen mielestään, hän vastasi:
"Luulen, että Della toi minulle takin. Olen melko varma, että hän toi."
Huoneessa oli pieni kaappi hänen henkilökohtaisille tavaroilleen.

Quim avasi suunsa huomauttaakseen, että kyse taisi olla enemmän keskustelusta pariskunnan välistä kuin pelistä, jossa voisi olla huono, mutta sulki sen uudelleen. Catilla oli vaikeuksia muistaa arkisten esineiden nimiä. Tai käyttää lusikkaa.
Hän katsahti kaappia kohti ja siirtyi sitten kaivelemaan sen uumenista takin vaimolleen. Se tuskin mahtuisi päälle, mutta suojaisi edes jotenkuten. Ehkä Catille pitäisi hankkia poncho.
Mies ojensi takkia niin, että Cat voisi ujuttaa itseään sen sisään miten taisi.

Vei hetken, ennen kuin Catriona sai toisen kätensä ujutettua vihreän takkinsa hihaan. Sillä kädellä, joka oli kipsattu yhdeksänkymmenen asteen kulmaan, ei ollut toivoakaan, joten hän yritti nykiä takin niin, että se suojaisi edes hänen hartioitaan.
Hänen olisi tehnyt mieli tunte harmia siitä, kuinka hankalaa kaikki oli. Paitojen oli oltava valtavia, jotta ne sai ujutettua kipsin yli, samoin kuin sairaalan muodottomien housujen, jotka piti kuroa vyötärölle kuminauhaa kiristämällä. Della oli neulonut hänelle suuret, muodottomat villasukat, jotka mahtuivat jalkoihin kipsien päälle, niin etteivät hänen varpaansa palelisi.
Mutta hän ei ansainnut sääliä. Tämä sairaalapaikkakin olisi kuulunut jollekulle, joka olisi sen todella ansainnut. Jollekulle muulle kuin hänelle.
Hän rauhoitti itseään hetken hengittämällä ja ojensi sitten kättään kohti Joaquimia.

Joaquim veti pyörätuolin lähemmäs ja ujutti sitten käsivartensa varovasti Catin alle, yrittäen olla satuttamatta naista. Kipseistä jäykkinä sojottavat raajat tekivät elämästä haasteen.
Hän laski naisen vielä varovaisemmin istumaan pyörätuoliin ja etsi siitä turvavyön, jolla kiinnittää Cat penkkiinsä, ettei nainen muksahtaisi alas.
"Missä haluaisit käydä?" hän kysyi lähtiessään työntämään naista kohti hissejä.

Catriona puri hammastaan, ettei olisi voihkaissut hiljaa, sillä nostaminen teki edelleen kipeää. Se, että hänen selkänsä oli vain tärähtänyt, oli ollut suoranainen ilme, mutta veisi silti aikaa, ennen kuin tärähdyksestä tulleet ruhjeet parantuisivat.
Hän oli ansainnut sen.
Täyskipsissä oleva jalka jäi sojottamaan suorana telineeseen, mutta polven alapuolelta kipsattu jalka taittui sentään helpommin hallittavaan asentoon. Silti Catriona huomasi jännittävänsä kulmissa ja siirtymissä, vaikka koko laitos olikin sunniteltu ajatellen pyörätuolissa liikkuvia potilaita. Potilaita, joilla oli huomattavasti suurempia haasteita kuin hänellä.
Ei itseaiheutettuja.
"Täällä on kuulemma puutarha", hän vastasi, terve käsi jännittyneeseen nyrkkiin puristettuna.
"Ulkona ei varmaan ole vielä lunta?"

"Ei", Joaquim vastasi ja työnsi naisen hissiin varoen suorana sojottavaa, telineeseen tuettua jalkaa. Jos ihmiskunta jatkaisi näin, ehkä missään ei olisi enää. Hän kysyi ohjeita puutarhan suuntaan alakerrassa vastaan tulevalta henkilökunnan jäseneltä ja työnsi Catin sitten ulos. Hän veti kaulaliinan niskaltaan ja pysähtyi kiertämään sen Catin kaulaan, asetellen sitä niin, ettei se peittäisi naisen kasvoja.
"Onko liian kylmä?" hän kysyi lähtien työntämään naista puutarhaan.

Yhtäkkinen valo sai Catrionan siristelemään hieman silmiään, vaikka päivä olikin vain hieman keskimääräistä marraskuun päivää selkeämpi.
Sen pienen hetken ajan, jonka oli viettänyt Joaquimin sylissä, hän oli saattanut tuntea miehen tutun tuoksun. Se sama tuoksu toistui nyt huivissa, jonka tämä kietoi hänen kaulalleen, ja hänen ainoa hyödyllinen kätensä liikahti kuin haluten siirtää huivin reunaa lähemmäs nenää, niin että hän olisi voinut hengittää Joaquimin tuoksua edes pienen hetken.
Mutta hänen kaltaisensa naiset eivät olleet ansainneet sitä.
Hän nielaisi ja räpytteli silmiään, jotka uhkasivat kostua.
"Oliko tuo kysymyksesi?"

"Ei", Quim vastasi naurahtaen väsyneesti ja puski pyörätuolin ylös hienoista, nurmista mäkeä päästääkseen kauneimmaksi katsomaansa paikkaan. Hän ei ollut koskaan tainnut olla erityisen hyvä seuraamaan polkuja.
"Kysymykseni numero 1 on... Mikä on paras ateria, jonka olet syönyt?" hän kysyi. Epäilys nakersi hänen mieltään. Osaisiko Cat vastata? Muistaisiko nainen yhtään syömäänsä ateriaa?

Catriona ei osannut päättää, tuntuiko ulkona oleminen hyvältä vai kamalalta. Hän nautti raittiista, viileästä ilmasta, joka ei haissut desinfiointiaineelta. Mutta heti, kun hän tajusi nauttivansa, syyllisyys puski esiin.
Hänellä ei ollut oikeutta tuntea mielihyvää.
Keskity.
Hän oli hetken hiljaa miettiessään vastausta, mutta mieleen nouseva muisto sai hänen kasvonsa kirkastumaan.
"Muistatko, kun lensin tapaamaan sinua Fidzille ensimmäistä kertaa? Olin aivan sekaisin aikaerosta ja jännityksestä, en ollut koskaan lentänyt niin pitkää matkaa. Lentokoneessa oli tapahtunut jokin sekaannus, eikä minulle ollut riittänyt lämmintä ateriaa lainkaan. Paistoit minulle riisiä, enkä ole ikinä syönyt mitään niin hyvää."

Quim naurahti, käheää lämpöä äänessään ja kumartui painamaan suudelman naisen päälaelle työntäessään tätä puiston nurmen poikki.
"Se on vaatimaton valinta", hän huomautti. Ehkä hän voisi kokata Catille, kun nainen pääsisi kotiin. Tehdä jotain muistamisen arvoista ruokaa, jälkiruoankin alusta saakka.
"Hyvä on, kysymys 2 on... Mikä oli unelma-ammattisi lapsena?"

Suudelma tuntui hyvältä ja sai Catrionan silmät kostumaan. Hän kieltäytyi kuitenkin itsepintaisesti itkemästä. Kyyneleet oli varattu jollekulle toiselle. Jollekulle vähemmän likaiselle.
"Sinä et tiedä, miten nälkäinen olin silloin", hän vetosi, ja tunsi pistoksen omassatunnossaan. Quim työskenteli sellaisten ihmisten kanssa, jotka kärsivät sellaisesta nälästä jatkuvasti.
Hän hengitti syvään raitista ulkoilmaa.
"Ennen kuin päätin, että haluan ratsastaa? Halusin olla historiaihminen."

"Mikä on historiaihminen?" Quim kysyi ja työnsi pyörätuolin kahden lehtipuun välistä. Ne olivat menettäneet lehtensä syksyn mittaan ja nyt nurmi oli kullanruskeiden lehtien peitossa. Jokunen taisi tarttua kiinni pyörätuoliin, mutta hän voisi irrottaa ne myöhemmin. Hän oli aina ollut kiintynyt luonnossa patikointiin. Fidzillä ja Havaijilla asuessaan hän oli usein aloittanut aamunsa pitkällä kävelyllä metsäisillä kukkuloilla, mistä saattoi katsella saarta ja merta.

Catriona unohtui hetkeksi katselemaan lehtiä. Jos he olisivat olleet tavallisella kävelyllä, hän olisi todennäköisesti pysähtynyt ja poiminut yhden niistä käteensä. Tai yrittänyt etsiä tammenterhoja. Hän piti tammenterhoista.
Keskity, älä päästä ajatusta karkaamaan.
"En minä tiennyt. Mutta isä oli sellainen ja pääsi työskentelemään linnaan."
Hän kipristi varpaitaan riemunkirjavien villasukkiensa sisällä. Della oli tainnut valita niihin kirkkaimmat värit, jotka oli löytänyt.
"Koska on minun vuoroni kysyä?"

"Olet vapaa kysymään milloin vain, jos sinulla on jotain kysyttävää", Quim huomautti ja nykäisi villakangastakkia paremmin ylleen, kun Englannin kylmyys tuntui luikertelevan luihin saakka. Ehkä hän tottuisi siihen joku päivä. Kesä täällä oli kieltämättä varsin viehättävä, ja hän piti ruskan väriloistosta.
"Kysymys 3 on... Mikä on tällä hetkellä lempielokuvasi?"

Catrionalla oli kysyttävää.
Kaksi niin tärkeää kysymystä, ettei hän voinut esittää niitä. Koska pelkäsi vastauksia.
Hän kipristi uudelleen varpaitaan ja kurtisti kevyesti kulmiaan, hakien oikeaa muistoa.
"Minä... luulen, että se on Fantastic Beasts and Where to Find Them", hän vastasi, hieman epäröiden. Oliko hän ehtinyt ihastua sen jälkeen johonkin toiseen elokuvaan yhtä paljon? Ei. Ei ollut.
Newtin rakkaus mitä oudoimpia otuksia kohtaan oli muistuttanut häntä Quimista.
"Quim, jos... Jos syntyisit uudelleen eläimeksi, mikä eläin haluaisit olla?"

"Jos vastaan sydämeni mukaan, kirahvi", Quim vastasi lempieläimensä. Hänellä oli luvattoman monta vaatetta ja käyttöesinettä sekä taulua, joissa esiintyi kirahveja.
"Mutta järjellä ajateltuna luultavasti haluaisin olla lintu, vapaa näkemään maailmaa ja liikkumaan vaivattomasti paikasta toiseen. Viidentenä kysymyksenä, mikä eläin sinä haluaisit olla?"

Joaquimin vastaus sai hymyn häivähtämään Catrionan pysyvästi kalpeiksi käyneillä kasvoilla.
"Sinä olisit hyvä kirahvi", hän vetosi, ja tunsi kipeän vihlaisun ajatellessaan, että jossakin toisessa hetkessä, jos kaikki olisi mennyt toisin, hän olisi tässä kohtaa halannut Joaquimia ja ehkä hamunnut miehen korvaa.
Mutta se oli ollut toinen elämä.
Kissa, joka saisi käpertyä syliisi.
"Aksolotli."

Joaquim kurtisti kulmiaan asteen. Omituisen näköinen merimatelija ei olisi ollut hänen ensimmäinen veikkauksensa. Hän ei tuntenut vaimoaan niin hyvin kuin pitäisi. Se nyt oli selvää jo sen perusteella, ettei hän ollut tiennyt, että Cat voisi yrittää itsemurhaa.
"Selvä, kysymys 6 – jos lähtisimme toiselle häämatkalle, minne haluaisit lähteä?"

Catriona kaipasi kotiin. Hän olisi halunnut käpertyä sohvalle Joaquimin kainaloon ja katsella, kuinka heidän kissansa touhusivat omiaan. George olisi tunkenut syliin ja Elvis kiikuttanut leluaan heitettäväksi. Paulkin olisi saattanut liittyä seuraan, kun Quim oli kotona.
Olisit ajatellut sitä silloin.
Hänen vatsaansa kouristi kipeästi.
"Haluaisin kanssasi katsomaan kirahveja", hän vastasi nielaisten.
"Jos... Jos voisit tavata kenet tahansa historial... Historian henkilön, kenet haluaisit tavata?"

Ehkä he näkisivät joskus yhdessä kirahveja. Kunhan Cat toipuisi. Ehkä he voisivat saada avioliittonsa toimimaan, jos hän tekisi vähemmän töitä ja voisi antaa vaimolleen sellaista tukea kuin tämä tarvitsi.
"Gandhin, luultavasti", Quim vastasi, "arvostan hänen ajatuksiaan ja tekojaan. Kysymys 7, kenet sinä haluaisit tavata historiasta?"

Catrionan olisi tehnyt mieli hymyillä.
"Minä olisin arvannut sen", hän vastasi.
Syksyn kylmyys alkoi hiipiä avoimen takin sisään, mutta hän ei halunnut vielä palata sisälle, pieneen huoneeseen, jonka seinät tuntuivat kaatuvan päälle. Hän saattoi myös tuntea ensimmäiset vihlaisut selässään, mutta silläkään ei ollut väliä.
"Amelia Earhartin."

"Ja kysymys 8", Quim sanoi pohtien, kyyristäen hartioitaan viimaa vasten ja pysäytti heidät hetkeksi talvea varten kuukahtaneiden kukkapenkkien keskelle. Kesällä ne olivat varmasti kauniita.
"Millainen olisi sinulle täydellinen joulu?" hän kysyi ja silitti hajamielisesti naisen hiuksia, nojaten kevyesti pyörätuolin kahvoihin.

Kysymys sai Catrionan häkeltymään hetkeksi.
Joaquimin lasten oli tarkoitus tulla heidän luokseen jouluksi. Mutta olisiko hän joulun kotona? Vai täällä, huoneessa, jonka seinä oli maalattu räikeän pinkiksi, niin että se riitelisi jokaisen koristeen kanssa?
Hän nielaisi ja puristi terveen kätensä sormet takkinsa helman ympärille.
"Haluaisin, että me voisimme olla kaikki yhdessä", hän vetosi, ja käänsi päätään niin, että saattoi katsoa Joaquimia silmäkulmastaan.
"Tulevathan lapsesi jouluksi tänne?"

"Ehkä ensi jouluna", Joaquim vastasi silitellen villejä hiuksia ja painoi niiden joukkoon suudelman. Hän oli todennut parhaaksi, ja Gianna oli painokkaasti samaa mieltä, ettei hän ollut oikeassa mielentilassa huolehtimaan heidän lapsistaan juuri nyt. Hän voisi pitää skypepuhelun lastensa kanssa jouluna, kun Gianna lähtisi vanhempiensa luo Italiaan lasten kanssa.
"Mutta kerro tarkemmin, mitä täydellinen joulu sisältää. Maalaisit minulle kuvan, querida."

Catriona tunsi, kuinka sydän alkoi hakata lujempaa.
"Ei, Quim, heidän piti tulla käymään", hän vetosi, melkein hädissään. Hän muisti, kuinka he olivat puhuneet siitä, Ennen kuin... tämä kaikki oli tapahtunut.
Ennen kuin hän oli pilannut kaiken.
Hän yritti kääntyä tuolissa nähdäkseen miehen paremmin, mutta turvavyö ja suoraksi kipsattu jalka estivät sen.
"Quim, sinun pitää olla heidän kanssaan jouluna!"

"Olemme tehneet suunnitelmat Giannan kanssa", Joaquim vastasi rauhallisesti. Tietenkin hänen sydäntään särki, ettei hän ollut tuonut lapsia vielä kertaakaan luokseen Englantiin, mutta lapset olisivat onnellisia Italiassa, missä Giannan vanhemmat hemmottelisivat lapsia pahemmin kuin hän.
Ja Gianna oli oikeassa. Hän ei ollut oikeassa mielentilassa ollakseen isä juuri nyt.
"Mutta et vastaa kysymykseeni."

Ei.
Joaquimin oli pitänyt nähdä lapsensa jouluna. Mies kaipasi lapsiaan ja näki näitä aivan liian harvoin, vain, koska hän oli halunnut heidän asuvan täällä. Millainen ihminen pakotti toisen tekemään sellaisen valinnan?
Catriona oli alkanut täristä, eikä sillä ollut mitään tekemistä takin alle hiipivän kylmyyden kanssa.
Joaquimin olisi pitänyt saada nähdä lapsiaan useammin. Stella jumaloi isäänsä, ja Valentina tarvitsi tätä. Ninokin, vaikka olikin jo melkein aikuinen. Ehkä juuri siksi.
"Minun olisi pitänyt kuolla", hän vetosi ääni väristen, ennen kuin ajatteli, kuinka väärin oli sanoa niin Joaquimille.

"Cat", Quim jyrähti hetken järkyttyneen hiljaisuuden jälkeen ja kiepautti pyörätuolin itseään kohti. Tummat silmät paloivat raivosta.
"Älä enää ikinä sano noin! Não se atreva a dizer isso!" Sydän hakkasi hurjana ja mies harppoi pienen ympyrän, sukaisten hiuksiaan.
"Que diabos você estava pensando?!" hän haastoi ärhäkän käsieleen säestämänä.

Catriona tiesi itsekin, että oli väärin sanoa niin. Hän oli tiennyt sen heti, kun sanat olivat lipsahtaneet hänen huuliltaan.
Mutta hänen takiaan Quim ei näkisi lapsiaan. Koska tämän olisi huolehdittava vaimostaan, joka ei arvostanut miestään edes sen vertaa, ettei olisi pettänyt.
Hän ei vieläkään tiennyt, kuinka oli saattanut tehdä niin.
"Q-Quim..." hän vetosi, pidätellen itkua.
"En minä ymmärrä portugalia... Olen pahoillani. Olen niin hirveän pahoillani..."

"Älä ole pahoillasi", Quim jyrähti, "vaan älä kuvittelekaan yrittäväsi tappaa itseäsi!"
Pitikö Catin toivoa kuolemaa, koska hän oli edelleen niin sokea ja riittämätön mies? Kuinka hän voisi olla Catin tukena oikeasti? Mies vajosi kyykkyyn ja hautasi kasvot käsiinsä, kun maailman paino tuntui liian suurelta.
Siksi hän oli menettänyt lapsensakin.

Catriona saattoi tuntea, kuinka hänen sydämensä särkyi.
Rakas, rakas Quim. Miksi hän satutti miestä yhtä uudelleen? Miksi hän oli satuttanut tätä alunperinkään? Miksi hän ollut voinut olla se vaimo, jonka mies ansaitsisi?
Quim jos kuka olisi ansainnut parasta. Ansainnut saada elää lastensa ja näiden äidin kanssa. Perheenä.
Hän vei tärisevän kätensä avaamaan turvavyötä, joka sitoi hänet tuoliin.
"Anteeksi", hän vetosi hiljaa.
"Quim, en halua satuttaa sinua uudelleen ja uudelleen..."
Hän sai turvavyön auki, ja tahto päästä miehen luo, lohduttamaan, oli niin valtava, että hetkeksi hän unohti kipsinsä. Mutta vain hetkeksi, sillä seuraavassa hetkessä hän jo rämähti alas tuolista kaikkea muuta kuin sulokkaasti, kipsatut raajat onnettomasti suorina sojottaen.

Quim hätkähti pystyyn.
"Cat", hän vetosi onnettomana. Ehkä Della kieltäisi häntä kohta käymästä katsomassa vaimoaan tai ei antaisi tämän tulla kotiin, koska hän ei osannut huolehtia naisesta tätä vähää.
"Mihin sattuu?" hän kysyi ja yritti auttaa Catin varovasti syliinsä ja takaisin pyörätuoliin. Hänen ei olisi pitänyt tuoda naista ulos.

Catriona kietoi ainoan toimivan kätensä Joaquimin hartioiden ympäri, kun tämä nosti hänet ylös, ja yritti takertua mieheen kaikella tuntemallaan epätoivolla.
"Sinunun", hän vetosi hiljaa, haudaten kasvonsa villapaidan kauluksen peittämää kaulataivetta vasten. Se kutitti hänen nenäänsä, mutta sillä ei ollut mitään väliä.
Hän halusi olla lähellä edes hetken.
"Minä teen koko ajan jotakin kamalan itsekästä ja satutan sinua ja muita, enkä kestä sitä. En halua olla sellainen..."

"Cat, lopeta", Joaquim vetosi tuskastuneena ja istutti Catin takaisin pyörätuoliin, nostaen jalan varovasti telineeseen ja käyttäen naisen kiinni penkkiin turvavyöllä. Toivottavasti toipuminen ei ottanut takapakkia kaatumisesta. Catin täytyi olla tulossa hulluksi liikuntakyvyttömyyteensä.
"Keskitytään siihen, että toivut ja voivat voida paremmin", hän sanoi ja veti takkia paremmin naisen päälle, asetellen huivia paremmin tämän kaulan ympärille.

Catriona nieleskeli itkua, joka tuntui nykyään olevan tavallistakin herkemmässä, ja yritti kietoa sormensa Joaquimin hihan tai takinliepeen tai minkä tahansa ympärille, mistä vain saisi koordinaatioltaan säälittäväksi muuttuneella kädellään otteen.
"En", hän vetosi ja pudisti päätään. Toista polvea kivisti, ja hän oli tainnut teloa kyynärpäänsä osuessaan maahan, mutta millään sellaisella ei ollut nyt väliä.
"Minä en tahdo enää satuttaa sinua. Et pääse näkemään lapsiasi jouluna, koska minä en koskaan pysähdy miettimään edes hetkeksi, mitä teoistani seuraa."

"Cat, lopeta", Quim ärähti turhautuneena.
"Et auta ketään puhumalla noin rumasti itsestäsi tai syyttelemällä itseäsi. Sinä olet sairas ja tarvitset apua, ja minä teen parhaani, jotta saat sitä", mies sanoi antaen kätensä naisen otteeseen.
"On minun oma valintani, mitä teen lasteni kanssa."

Catrionan hartiat tärisivät, eikä hän tiennyt, johtuiko se kylmästä vai itkusta, jota vastaan hän yritti kamppailla.
"En minä tarkoita, että haluan kuolla", hän vetosi, yrittäen tavoittaa rakastamiensa tummien silmien katseen.
"Mutta en halua tehdä niin enää. Satuttaa muita."
Tehdä typeriä asioita ajattelematta seurauksia. Yksi, ei, kaksi niistä oli johtanut tähän hetkeen. Tähän hyödyttömään kehoon.
Hän nielaisi.
"Quim, minulla on... kysymys. En ole varma, kuinka mones, en muista, montako olemme kysyneet..."

Quim hieraisi kasvojaan ja työnsi sormet läpi hiuksistaan.
Eikö hänkin tehnyt niin? Satuttanut muita? Eikö jokainen tehnyt niin? Jos Cat olisi ollut onnellinen hänen kanssaan, ehkä mitään tästä ei olisi tapahtunut. Samalla logiikalla hän olisi voinut syyttää itseään.
"Ehkä numeroilla ei ole väliä", hän sanoi ja tarttui pyörätuolin kahvoihin, lähtien työntämään naista takaisin sisälle.
"Kysy vain."

Catrionan olisi tehnyt mieli anella Quimilta, että he voisivat viipyä pihalla vielä hetken. Ehkä kiertää pihan keskustaa hallitsevan, ympyrämäisen ja tällä hetkellä varsin kuolleen kukkapenkin vielä kerran, tai viipyä edes hetken lehtipuiden oksakatoksen alla.
Hän puristi toimivan kätensä nyrkkiin ja avasi sen taas.
"Rakastatko sinä minua vielä?"

Quim pysähtyi hetkeksi tyrmistyneenä.
"Tietenkin rakastan", hän vastasi tummat kulmat kurtistuen ja työnnettyään Catin aulan poikki ja hissiin, kiersi pyörätuolin eteen nähdäkseen naisen kasvot.
"Miten voit kuvitella, etten rakastaisi?" hän vetosi ja kosketti vaimonsa poskea kyykistyen.

Catriona tunsi olonsa merkillisen... avuttomaksi. Hän oli täysin riippuvainen siitä, minne Quim suostuisi hänet tuolissa työntämään. Se, pääsikö hän päivän aikana ulos, riippui siitä, oliko paikalla ketään, joka saisi hänet nostettua tuoliin. Hän ei ollut päässyt suihkuun onnettomuutensa jälkeen, kylvystä puhumattakaan. Se kaikki oli niin vaikeaa ja aikaavievää ja väsytti häntä.
Hän tutki tummia silmiä, omat silmänsä kostuneina.
"Minä olen tehnyt niin typeriä asioita."

"Jokainen järkevä ihminen tuntee niin jossain kohtaa elämäänsä", Quim vetosi silittäen naisen poskea. Kyllä, toisen miehen sänkyyn meneminen oli tehnyt hänet vihaiseksi ja jos hän oli rehellinen, poltti edelleen tuskana mielen laidoilla. Kyllä, itsemurhan yrittäminen oli ehdottomasti typerää, mutta se oli merkki huutavasta avuntarpeesta, ei älykkyyden puutteesta.
"Viedään sinut takaisin sänkyyn", hän ehdotti tarttuen uudelleen pyörätuolin kahvoihin, kun hissin ovet avautuivat.

Catrionan pää kallistui kosketusta vasten. Hän janosi jokaista pientä kosketusta, jonka saattoi saada, sellaista, joka ei liittynyt hänen asentonsa vaihtamiseen tai pesemiseen tai ruokkimiseen. Tavallista, hellää kosketusta, joka muistutti häntä siitä, mikä oli joskus ollut itsestäänselvää.
Hissin ovien avautuessa toinen, vuoroaan odottava pyörätuoli siirrettiin kauemmas. Catriona tunnisti pyörätuolissa istuvan naisen ja tämän miehen etäisesti. Nainen oli halvaantunut rintakehästä alaspäin auto-onnettomuudessa, tai jossakin sellaisessa, ehkä tämä oli sittenkin joutunut pyöränsä kanssa auton töytäisemäksi.
Hän laski häveten katseensa samalla kun naisen aviomies nyökäytti heille päätään tervehdykseksi.
"Minulla on vielä toinen... en tiedä, kuinka mones kysymys", hän jatkoi, kun pariskunta oli siirtynyt hissiin ja he olivat matkalla hänen huoneeseensa.
"Mitä tapahtuu sitten, kun minä selviän taas itse?"

Joaquim vastasi nyökkäykseen ja työnsi Catin alas käytävää ja takaisin naisen pinkkiseinäiseen huoneeseen.
"Mitä tarkoitat?" hän kysyi parkkeeraten pyörätuolin sängyn viereen ja riisui kaulahuivin ja takin naisen yltä.
"Mitä sinä haluat tapahtuvan? Viimeksi kun puhuimme, sanoit haluavasi avioeron", mies muistutti kulmat levottomassa kurtussa ja kyykistyi uudelleen pyörätuolin eteen.

Huoneessa oli hämärämpää kuin Catriona muisti. Tai ehkei hän vain ollut kiinnittänyt siihen huomiota aikaisemmin. Kirkuvan pinkki seinä loisti ja särki silmiä.
"Sinä et vastannut kysymykseen", hän huomautti, uskaltamatta katsoa suoraan Joaquimin kasvoihin. Hän pelkäsi vastausta liikaa.
"En halunnut", hän puolustautui, ja tajusi heti perään kuulostavansa hölmöltä.
"En... En vain tiennyt, kuinka olisin voinut... Halusin, että voisit olla onnellinen, Quim, enkä usko, että... En uskonut, että voisin tehdä sinut onnelliseksi. Sinun pitäisi saada olla lähempänä lapsiasi."

Quim hieraisi kasvojaan.
"Anna minun päättää, mikä tekee minut onnelliseksi ja mitä haluan, ole kiltti", hän vetosi ja laski kätensä polvelle, joka ei ollut kipsin peitossa. Se taisi olla ihmiskunnan pahimpia vitsauksia. Hyvistä tarkoitusperistä tai rakkaudesta tehdyt teot, jotka menivät kamalalla tavalla pieleen.
"Ei, minä en halua erota. Olet vaimoni."

Kyyneleet nousivat itsepintaisesti Catrionan silmiin ja valuivat poskille, vaikka hän kuinka kurtisti kulmiaan ja taisteli niitä vastaan.
"Minun olisi pitänyt tehdä niin", hän vetosi ja nieleskeli särkyvää ääntään.
Kuluneiden viikkojen tapahtumat olivat... sumeita. Hänellä oli epäilys siitä, ettei hän ollut ajatellut selkeästi, eikä hän tiennyt varmaksi, ajatteliko vieläkään. Lääkitystä kokeiltiin, mutta hän ei ollut varma, minkä lääkkeen oli tarkoitus vaikuttaa mihinkin. Mikä niistä estäisi häntä tappamasta itseään, tai tekemästä muuta typerää.
"Mitä, jos minä en tule enää kuntoon?" hän kysyi.
"Jos en enää koskaan muista, mikä sen... ruokailuvälineen nimi on?"

"Sinä tulet kuntoon", Joaquim vastasi ja nosti naisen varovasti syliinsä, siirtäen tämän kipseineen takaisin sänkyyn. Hän asetti jalat suoraan ja veti peiton varovasti niiden alta, peitellen Catin parhaan taitonsa mukaan.
"Ja sinä olet vaimoni, vaikka et muistaisi omaa nimeäsi." Se olisi ehkä hänen pahimpia painajaisiaan, mutta hän pohtisi asiaa, sitten jos se tapahtuisi.

Peiton lämpö tuntui samaan aikaan ihanalta ja tukahduttavalta, eikä Catriona tiennyt, kumpi tunne oli voimakkaampi.
"Minä en pysty käymään itse edes suihkussa", hän vetosi, kun nojautui tyynyjään vasten.
"Enkä muista, miten... sitä pidetään."
Hän liikautti kättään lusikalla syömistä jäljitellen. Hän halusi uskoa, että sanat palaisivat. Moni oli palannutkin.
"Emme pystyisi edes... Quim, sinun pitäisi hankkia rakastajatar."

"Que?" Joaquim ähkäisi kulmat kurtussa.
"Cat, älä puhu hulluja." Se oli ajatuksenakin naurettavan absurdi. Hän oli vannonut valan Jumalan edessä vaimolleen eikä ollut rikkomassa sitä, vaikka heillä olisi vaikeaa.
"Sinä olet loukkaantunut ja minä pidän sinusta nyt huolta", hän sanoi pöyhien tyynyjä naisen selän taakse ja silitti hiuksia pois kasvoilta.

"No en puhu", Catriona vetosi puhahtaen.
"Jos me emme voi enää rakastella, sinä tarvitset jonkun, joka pystyy siihen. Antaisin siihen luvan."
Eikö se olisi sitä paitsi reilua? Hän oli tässä se, joka oli pettänyt. Kahdesti.
Hän huokaisi ja taisteli raajoihinsa hiipivää väsymystä vastaan. Jalkoja ja kipsattua kättä särki, ja hän olisi tarvinnut kipulääkettä, muttei halunnut ottaa sitä vielä.
"Antaisin melkein mitä vain, jos pääsisin kylpyyn. Minä... luulen, että näin viime yönä untakin kylvystä."

"Cat, lopeta!" Joaquim jyrähti turhautuneena ja vajosi tuolilleen, sukien hiuksiaan.
"Minä en ole rakastelemassa yhtään kenenkään kanssa", mies puuskahti ja hieroi kovakouraisesti kasvojaan. Tämä oli järjetöntä. Kertakaikkisen järjetöntä.
"Emmekö voi vain keskittyä siihen, että sinä toivut?" hän vetosi ja nousi uudelleen jaloilleen, hakien kylpyhuoneesta lämpimällä vedellä kostutetun, pienen pyyhkeen, jolla voisi pyyhkiä naisen ihoa.

Catriona räpäytti silmiään.
Ehkä hän voisi käyttää hyödykseen liikuntakyvyttömän aikansa ja yrittää opetella miettimään etukäteen, mitä päästi suustaan. Ehkä tämä... edes osa tästä olisi voitu välttää, jos hän olisi edes kerran elämässään ajatellut sanomisiaan.
Hän voisi muuttua paremmaksi ihmiseksi. Nousta tuhkasta niin kuin... eläin, jonka nimi pakeni juuri ja juuri hänen mielestään.
"Minä en tainnut vastata sinun kysymykseesi", hän aloitti, kun Joaquim palasi huoneen puolelle.
"Siihen... Se koski... kysyit joulusta, eikö niin?"

"Kyllä", Joaquim vastasi ja veti syvään henkeä, ajaakseen kauhistuttavan turhaumuksen pois mielestään. He voisivat olla vielä onnellisia. Hän olisi parempi aviomies ja Cat voisi voida paremmin.
Eikä kummankaan tarvitsisi rakastella kenenkään muun kanssa.
"Pyysin sinua maalaamaan minulle kuvan, tarinan, täydellisestä joulusta", hän sanoi ja auttoi Catia istumaan, jotta voisi nostaa paidan selkää ylös ja pyyhkiä selän ihoa.

Catriona irvisti hieman kivusta, mutta kieltäytyi antamasta sille periksi. Lämpimän pyyhkeen tuntu selällä tuntui samaan aikaan hyvältä ja surulliselta.
Jos hän vielä jonakin päivänä pääsisi kylpyyn.
Hän yritti olla ajattelematta sitä, kuinka Joaquim joutui huolehtimaan hänestä melkein kuin lapsesta, jota tämä ei ollut enää halunnut. Olisiko hän ikuisesti pelkkä taakka miehelleen?
"Kuinka r... Todenmukainen sen täytyy olla?"

"Sinun täydellinen joulusi", Joaquim muistutti, "sinä päätät säännöt." Hän hieroi pyyhkeellä kevyesti selän alaselästä melkein niskalle ja siirtyi sitten niskaan kiepauttaen hiuksia pois tieltä. Hän laski polvensa sängyn laidalle ja kumartui, painaen varovaisen suudelman paljastetulle niskalle, ennen kuin suoristi paidan ja antoi Catin painua takaisin makuulle.
Sitten hän veti paitaa uudelleen ylös, pyyhkiäkseen nyt vatsaa.

Catriona ei halunnut myöntää itselleen, kuinka kiitollinen oli kun sai painua takaisin makuulle. Jos tilanne olisi ollut toinen, hän olisi voinut tarttua Joaquimin paidanrintamukseen ja vetää miehen lähemmäs suudelmaan.
Jos hän yrittäisi sitä nyt, hän onnistuisi todennäköisesti vain huitaisemaan tätä parrakkaisiin kasvoihin.
Hän olisi voinut auttaa miestä ajamaan parran pois.
"Siinä tapauksessa", hän aloitti, ja veti hitaasti henkeä, kun pyyhe kulki hänen vatsallaan.
"Olisimme Walesissa... Ei, Irlannissa. Sinun lapsesikin voisivat olla siellä, eikä kukaan tuntisi oloaan ulkopuoliseksi. Ste... Stella varmasti pitäisi siitä, koska hän pääsisi ratsastamaan."
Hän hengitti jälleen syvään ja takertui ajatukseen.
"Ehkä Addie ja Valentina tulisivat toimeen keskenään. Jouluaattoaamuna koko porukan pitäisi ahtautua autoihin ja ajaa ostamaan kuusta, eikä jäljellä olisi enää kuin kaikkein säälittävin yksilö, mutta se ei haittaisi lainkaan, koska koristeltaessa siitä tulisi hyvä."

"Mmh, mitä sitten tapahtuisi?" Joaquim kannusti ja pyyhki naisen vatsaa ja kylkiä, hivuttaen pyyhettä ylemmäs paidan suojassa. Hän ei voinut estää itseään sivelemästä samalla sormillaan vaimonsa paljasta ihoa, vaikka oli varmasti väärin kaivata mitään sellaista tällaisessa tilanteessa. Hän korjasi tyynyä parempaan asentoon Catin pään takana ja kumartui painamaan suudelman naisen otsalle.

Kosketus kyljellä sai Catrionan hengähtämään hiljaa.
Hänellä oli yhtäkkiä hirvittävä ikävä miestään.
"Siinä vaiheessa, kun kuusi olisi koristeltu, joku koirista yrittäisi syödä puolet koristeista - koska paikalla on aina laumallinen eläimiä. Stella pitäisi siitä, eikö pitäisikin? Ja kun kuusi olisi saatu uudelleen kuntoon, syötäisiin illallista ja isä kyselisi noloja kysymyksiä kaikilta uusilta tyttö- ja poikaystäviltä."
Hän nielaisi ja keräsi hetken ajatuksiaan.
"Joulusukkien ripustamisesta tulisi riitaa, koska ne kaikki eivät millään mahtuisi takanreunukselle, ja jonkun joulusukka olisi lentää takkaan, muttei kuitenkaan lentäisi. Lapset saisivat valvoa niin pitkään kuin jaksavat, mutta silti suurin osa pienistä sammuisi ennen keskiyötä, ja heidät pitäisi kantaa sänkyihin."
Hän katsahti miehensä kasvoja.
"Sinulla olisi jouluvillapaita."

"Minä pidän jouluvillapaidoista", Joaquim vastasi lempeämmin ja kumartui painamaan toisenkin suudelman Catin otsalle. Kun vatsaa, kylkiä ja rintaa oli pyyhitty niin paljon kuin oli säädyllisesti soveliasta, hän katsahti naista hieman eksyneenä, ennen kuin terveen käsivarren käteensä, istui alas ja keskittyi pyyhkimään sitä pikkutarkasti.
"Mitä sinä saisit joululahjaksi?"

"Minäkin pidän. Varsinkin sinun päälläsi. Meillä voisi olla samaa teemaa olevat paidat, ehkä kissoja. Tai ei, ei kissoja. Kirahveja. Jouluisia kirahveja."
Catriona seurasi katseellaan, kuinka Joaquim huolehti hänen kädestään. Siitä ainoasta ehjänä selvinneestä raajasta.
"Mitä sinä antaisit minulle joululahjaksi, Quim?"

Paremman aviomiehen? Aikakoneen? Toivomasi lapsen?
Quim liu'utti pyyhettä mietteliäänä pitkin käsivartta ja palasi sitten sormiin ja kämmeneen, hieroen sitä samalla.
"Sukkia ja kaulaliinan, varmaan", hän sanoi ja pudisti sitten päätään merkiksi vitsailusta.
"En voi paljastaa etukäteen. Sinun pitää avata pakettisi jouluna."

Catriona kurtisti paheksuvasti kulmiaan Joaquimin sanoille ja yritti olla ajattelematta, ettei hän ehkä pääsisi jouluksi kotiin, vaan joutuisi viettämään sen täällä, pinkkiseinäisessä huoneessa.
"Minä ostaisin sinulle vuohen", hän vastasi, silmät tuikahtaen.
"Tai en sinulle, mutta sinun nimissäsi. Vuohen tai jotakin sellaista. Tai ehkä nimikkomanaatin - Tiarnan Fox-Moorella on nimikkomanaatti. Se olisi hurmaava otus."
Hän keräsi taas hetken ajatuksiaan, takertui niihin päättäväisesti.
"Olisi toinenkin lahja, mutta sen saisit sitten, kun olisimme kahdestaan. Mutta koska me olisimme Walesissa, pitäisi olla hyvin hiljaa."

Ajatus vihloi hänen sydäntään. Tekisivätkö he vielä joskus niin? Rakastelisivat sopimattomissa paikoissa yrittäen olla hiljaa? Olisiko sillä väliä, oliko hänellä partaa vai ei?
"Se kuulostaa ihanalta joululta", Quim sanoi ja siirtyi pyyhkimään naisen kaulaa ja niskaa varovaisin vedoin.
"Kysymykseni numero 9 – mikä on paras lahja, oikea, konkreettinen, paketoitu lahja, jonka olet koskaan saanut?"

"Se olisi ihana joulu", Catriona myönsi.
Eikä todennäköisesti tulisi koskaan toteutumaan. Perheiden ei olisi pitänyt hajota, vaan vanhe,pien kuului pysyä onnellisena yhdessä, niin kuin hänen omat vanhempansa. Lapsien ei pitänyt joutua asumaan tuntien lentomatkan päässä isästään.
Ja silti niin tapahtui.
Catriona kipristi varpaitaan.
"Ensimmäiset ratsastussaappaani. Sain ne, kun täytin kolmetoista."
Ne olivat olleet melkoinen menoerä perheessä, jossa muutenkin oli tiukkaa, ja jossa kerralla piti lahjoa kahta tytärtä.
"Se oli upea tunne... Quim, jos saisit viettää täydellisen päivän, millainen se olisi?"

"Minulla oli paljonkin sellaisia, kun olimme Bangkokissa", hän vastasi ja hylkäsi pyyhkeen, siirtyen vain silittelemään Catin hiuksia.
"Niin kuin se varsin aurinkoinen päivä, jona loikoilimme ensin lasten kanssa uima-altaalla ja sitten kävimme kanssasi ajamassa skootterilla, kokkasin meille kaikille päivällistä ja pelasimme lautapelejä illan. Ja teimme jokseenkin sopimattomia poikani sängyssä", Joaquim kuvaili.
"Kysymys numero 10. Mitkä ovat lapsuutesi parhaita muistoja?"

Muistot, jotka palasivat myös Catrionan mieleen, saivat hänet hetkeksi hymyilemään. Silloin kaikki oli ollut vielä hyvin. Tai ainakin melkein. Paremmin. Hän oli ollut onnellinen.
Hän liikautti kättään, jonka rannetta Bangkokin torilta ostetut, värikkäät helminauhat edelleen kiersivät.
"Toivoisin, että pääsisimme takaisin sinne", hän totesi, erittelemättä, tarkoittiko menneisyyden hetkeä vai kaupunkia itseään.
Kysymys sai hänet kurtistamaan kulmiaan.
"Minulla on niitä paljon. Se, kun pääsin ensimmäistä kertaa Sawnien mukana tallille. Kesät Irlannissa, erityisesti, kun en ollut enää liian pieni mukaan retkille. Se, kun isä otti minut ja Dellan mukaan töihin, ja me saimme leikkiä linnanpihalla niin paljon, kuin halusimme..."
Hän katsahti miestään tutkivasti.
"Entä sinun, Quim?"

"Minun lapsuudestani on hyvin pitkä aika", Joaquim huomautti kuivaa huvitusta surumielisissä, tummissa silmissään. Hän nyki peittoa paremmin Catin päälle, pöyhi tyynyä ja laski sitten kädet avuttomana syliinsä. Hän toivoi, että olisi voinut tehdä enemmän. Jotenkin auttaa Catin toipumista.
Toivottavasti hän olisi tarpeeksi, kun nainen pääsisi toipumaan kotiin.
"Mutta kai lapsuuden jouluissa ja muissa perhejuhlissa on nostalgian tuntua, samoin ensirakkaudessa ja salaisissa yöretkissä rannalle", hän pohti.

Catriona kurtisti kulmiaan.
"Silloinhan lapsuusmuistojen pitäisi alkaa palata takaisin", hän vetosi, ja liikautti kättään tökätäkseen sillä miehensä käsivartta. Hän joutui yrittämään kahdesti ennen kuin osui, mutta silti hän tunsi itsensä sen jälkeen voittajaksi.
"Et sinä ole niin vanha."
Hän harkitsi hetken ja ojensi sitten kättään niin, että Joaquim voisi tarttua siihen.
"Millainen sinun ensirakkautesi oli? Oliko se Gianna?"

Joaquim tarttui kuuliaisesti ojennettuun käteen.
"Se varmaankin riippuu rakkauden määritelmästä, mutta minulla oli melko monta tyttöystävää Portugalissa ja Barcelonassa, ennen kuin muutin Brasiliaan ja tapasin Giannan", hän vastasi silittäen naisen kämmenselkää.
"Ensimmäisen tyttöystäväni nimi oli Felícia, ja hänen kanssaan karkailin ikkunasta rannalle kesäöinä."

Catriona riemastui tajutessaan, että kykeni liikuttamaan peukaloaan melko sulavasti. Ainakin siinä määrin, että hän saattoi vastata silitykseen hitain, hieman kankein, mutta sitäkin hellemmin liikkein.
"Tietenkin sinulla oli. Se johtui noista silmistä, eikö johtunutkin? Yksi katse, ja tyttö oli aivan myyty. Tummat, kauniit silmät ja uskomattoman pitkät ripset", hän huomautti, hellää lämpöä silmissään.
"Minä ainakin olin."

Joaquim vastasi hymyllä, joka siristi kyseisiä tummia silmiä ja viuhkotti niiden kulmat naururypyillä, jotka olivat ilmestyneet iän myötä. Hän kumarsi päätään ja painoi suudelman Catin rystysille.
"Kysymys numero 11, millainen oli sinun ensimmäinen poikaystäväsi?" hän kysyi ja nosti katseensa takaisin vaimonsa kasvoihin ja vihreisiin silmiin. Hän ei tuntenut vaimoaan lainkaan niin hyvin kuin hänen olisi pitänyt.

Hymy herätti tutun nipistyksen vatsanpohjassa niin kuin silloin, kun he olivat ensimmäisen kerran tavanneet.
Kysymys sai Catrionan silmät siristymään hieman.
"Hänen nimensä oli Irwin. Hän oli samassa koulussa kuin minä, ja hän oli kaksi vuotta vanhempi. Hänellä oli auto - tai oikeastaan se oli hänen isoveljensä vanha auto, mutta silti. Se oli minusta hyvin jännittävää."
Siitä tuntui olevan hyvin kauan.
"Minäkin karkailin ikkunasta nähdäkseni häntä. Koulun ikkunasta, tosin."

Joaquim jatkoi kämmenselän silitystä pohtien, pitäisikö hänen kutsua lääkäri varmistamaan, ettei Cat ollut loukannut itseään pahemmin pudotessaan pyörätuolista.
"Hyvä on, kysymys 12 – mihin elokuvaan haluaisit astua ja minkä hahmon roolin ottaisit?" hän kysyi ojentaen toisen kätensä silittämään naisen hiuksia.

Catriona vaihtoi hieman asentoaan toivoen, että se saisi jalkojen säryn helpottamaan.
"Quim, voisitko auttaa nostamaan sängynpäätyä hieman?" hän pyysi, katsahtaen kohti kaukosäädintä, jonka käyttämiseen hänen omat sormensa olivat vielä liian kömpelöt.
"Luulen, että haluaisin olla Bastian Päättymättömästä tarinasta. Minusta Falkor oli mielettömän ihana."
Hän oli pitänyt myös kirjasta, jota Della oli lukenut hänen kanssaan.
"Tai sitten... Quim, lasketaanko Awakening, vaikkei se ole vielä ilmestynyt?"

"Lasketaan toki", Quim vastasi ja kohotti sängyn päätyä pari astetta kaukosäätimellä. Hän siirsi sen lähemmäs yöpöydän laitaa varmuuden vuoksi, jos Catin sormet alkaisivat toimia ja nainen haluaisi säätää sänkyään itse. Hän tosin toivoi voivansa olla tässä vaimonsa tukena, jotta Catilta ei puuttuisi mitään.
"Ja sitten kysymys 13, jos saisit lampunhengeltä kolme toivomusta, mitä toivoisit?"

"Ei", Quim vastasi ja haki mukavamman asennon tuolillaan. Hän oli kysynyt saman kysymyksen lapsiltaan, ja ovela Valentina oli heti yrittänyt sitä. Mutta niin kuin Aladdinissakin, pelissä oli sääntönsä ja toivomukset menettäisivät arvonsa, jos niiden lukumäärää lähtisi kasvattamaan.

"Kannatti sitä yrittää", Catriona huomautti huokaisten. Hänen olisi tehnyt mieli sulkea hetkeksi silmänsä, mutta hän pelkäsi, että herättyään hän olisi unohtanut kaiken, mistä he olivat puhuneet.
Joaquim rakasti häntä edelleen.
"Toivoisin, että Addie saisi olla elämässään onnellinen", hän vastasi hetken mietittyään.
"Ja että sinä voisit olla enemmän mukana lastesi elämässä. Ja kolmanneksi..."
Hänen kulmansa kurtistuivat.
"Quim, toivoisin, etten olisi... etten olisi pettänyt sinua."

Joaquimkin toivoi sitä. Mutta sitä oli turha sanoa, sillä Cat ei voinut hyvin ja syytti jo itseään kohtuuttomasti kaikesta. Sen sijaan mies vain silitti naisen hiuksia.
"Ne ovat hyvät toiveet", hän sanoi rauhoittaen ja tutki vaimonsa kasvoja. Nainen vaikutti väsyneeltä.
"Voimme pitää tauon, querida. Nuku vain hetki, jos haluat. Voisin käydä hakemassa sinulle lisää syötävää."

Catriona oli väsynyt. Lääkäreiden mukaan se johtui suurilta osin siitä, että toipuva keho, ja erityisesti aivot, tarvitsivat paljon lepoa.
Ajatus unesta sai hänet kuitenkin hermostumaan, ja hän puristi kevyesti Joaquimin kättä.
"En halua unohtaa, mitä olemme puhuneet", hän vetosi, ja katsahti huolissaan miehen kasvoja.

"Et sinä unohda", Joaquim vastasi, vaikka ehkä Cat unohtaisi. Mutta häiritsisikö se lopulta naista itseään, jos tämä ei muistaisi unohtaneensa? Ainakin Cat muisti lapsuutensa. Cat muisti hänet. Loputkin muistot palaisivat vielä.
"Käyn hakemassa sinulle suklaavanukasta tai jonkinlaista kakkua."

Catriona todella toivoi, ettei unohtaisi. Luomet tuntuivat painavilta, ja hänen oli yhä vaikeampi pitää silmiään auki.
Hän olisi halunnut jatkaa heidän keskusteluaan. He olivat päässeet vasta kysymykseen numero... kolmetoista. Se oli ollut kysymys numero kolmetoista.
"Luuletko... saisiko jostain pirtelöä?" hän kysyi jo hieman unisesti.

"Käyn katsomassa", Joaquim lupasi, painoi suukon naisen otsalle ja sieppasi takkinsa ja kaulahuivinsa, ennen kuin lähti. Villalanka kutitti edelleen hänen kaulaansa niin, että hänen oli vaikeaa olla raapimatta.
Pirtelöä, suklaavanukasta, muffinsseja, kakkuja. Hitot, hän ostaisi vaikka koko kahvilan tarjonnan, jos se voisi tehdä Catin olon vähän paremmaksi.

Catriona tunsi levottoman vihlaisun, kun katseli, kuinka Joaquim lähti. Mutta tämä tulisi kyllä takaisin. Joaquim ei koskaan pettäisi häntä, hän vakuutti itselleen kun antoi silmiensä vihdoin painua kiinni.
Hän olisi todennäköisesti nukkunut siihen saakka, että mies palasi, ellei hoitaja olisi herättänyt häntä tullessaan ottamaan verikokeita, tai mistä syystä ikinä he hänen vertaan nyt tarvitsivatkaan.
Se, ettei Joaquim ollut paikalla, sai hänet hermostumaan.

Jokusta minuuttia myöhemmin Joaquim palasi. Raikas ilma teki hyvää. Hänellä oli mukanaan pari paperikassillista lähimmästä kahvilasta, jonka hän oli löytänyt.
Mies laski ne tuolille, jossa normaalisti istui, ja katsahti Catia huolissaan.
"Olá querida, kaikki hyvin?" hän kysyi ja riisui takin hartioiltaan tuolin selkänojalle.

Catriona käänsi helpottuneesti itkuiset silmänsä ovelle, kun Joaquim asteli huoneeseen.
"Quim", hän vetosi, ja olisi ojentanut kättään miestään kohti, ellei hoitaja olisi juuri viimeistellyt pistokohdan laastarointia.
"Täällä on kaikki hyvin", nuori, vaalea nainen, jonka nimikyltissä luki 'Betty', vakuutti.
"Taisin vain herättää Catrionan kesken unien, vai kuinka?"
Catriona ei kiinnittänyt huomiota hoitajaan, vaan katseli Joaquimia.
"Missä sinä kävit?" hän kysyi, samalla kun Betty alkoi keräillä tarvikkeitaan.

"Hakemassa sinulle syötävää", Joaquim vastasi ja nyökkäsi tervehdyksen hoitajalle. Hän jäi seisomaan huoneen laidalle, tohtimatta esitellä kaikkea sitä epäterveellistä ja sokerista, mitä oli ostanut vaimolleen, lääketieteen ammattilaisen edessä. Ehkä se oli paheksuttavaa. Mutta sairaalan tai kuntoutuskeskuksen ruoat eivät usein olleet erityisen loisteliaita ja hän toivoi voivansa tehdä edes jotakin vaimonsa eteen.

Catriona tuli suurimman osan ajasta hyvin toimeen henkilökunnan kanssa. Ainakin paremmin kuin sairaalassa, jossa hän oli ollut ennen siirtoaan tänne. Siellä oli ollut usein kiire, ja sen oli aistinut tavasta, jolla tietyt henkilökunnan jäsenet potilaita kohtelivat. Silti hän toivoi nyt, että Betty olisi jatkanut matkaansa, niin että he saisivat olla kahden.
Sydämen hermostunut syke alkoi rauhoittua, ja kun hoitaja viimein työnsi näytteenottokärryn käytävään, Catriona käänsi katseensa paperikasseihin.
"Mitä sinä ostit?"
Hänen ruokahalunsa oli edelleen heikko, mutta uteliaisuus ei ollut kadonnut mihinkään.

Joaquim kumartui poimimaan kassista mansikkapirtelön ja sitten hedelmäisen smoothien, jotka asetti yöpöydälle. Niiden perässä tuli uusi suklaavanukas, pala appelsiininmakuista juustokakkua, toinen rikasta mutakakkua, kolmas oli pala sateenkaarenväristä täytekakkua ja neljäs rustiikkista porkkanakakkua. Sitten hän poimi esiin rasian värikkäitä macarooneja, toisen käsintehtyjä suklaakonvehteja ja kolmannen pieniä, hillotäytteisiä pikkuleipiä.
"En ollut varma, mitä sinun tekisi mieli", hän totesi, "mutta ainakaan sinulta ei lopu heti naposteltava kesken."

"Pidämmekö me juhlat?" Catriona kysyi, kulmat kevyesti kurtistuen kun hän seurasi vierestä, kuinka Joaquim nosteli tuomisiaan yöpöydälle. Hän katsahti ympärilleen ja etsi kalenteria, joka oli ollut hänen edellisen sairaalahuoneensa seinällä, mutta sitä ei kai ollut ripustettu täällä esille.
"Nyt ei ole minun syntymäpäiväni, eihän?"
Ja vaikka olisi ollut, hän ei enää kuulunut ihmisiin, jotka ansaitsivat juhlintaa. Juhlia ansaitsivat sellaiset ihmiset kuin hänen naapurihuoneessaan asuva nainen, joka oli joutunut joko autokolariin tai auton töytäisemäksi, tai ehkä tämä oli sittenkin kaatunut pyörällään.

"Ei", Quim sanoi pakaten kassin pois ja istahti uudelleen alas. Hän ojensi kuohkean mansikkapirtelön pilliä kohti Catin suuta. Ehkä nainen ei muistanut enää toivoneensa pirtelöä. Ajatus sai hänen sydämensä särkemään.
"Nämä ovat sinulle. Eikö sinun tee mieli mitään?"

Catrionan kulmat painuivat syvempään kurtistukseen.
"Nyt ei ole sinunkaan syntymäpäiväsi?" hän totesi epäröiden, ja katsahti kohti ikkunoita varmuutta etsien. Ei, niiden takana maisema oli edelleen syksyinen, ja Joaquim oli syntynyt kesällä. Kesä sopi hänen kiltin, lempeän miehensä syntymäajaksi täydellisesti.
Hän itse oli syntynyt keskellä pimeyttä.
Hän palautti katseensa takaisin Joaquimiin ja ilahtui nähdessään pirtelön.
"Voin ottaa tuon", hän vastasi, ja ojensi tärisevän kätensä mukia kohti.

Joaquim katsahti epäröiden mukia ja vaimonsa kättä. Se päätyisi pitkin sänkyä ja lattioita, eikö päätyisikin? Mutta tuntui kamalalta kohdella Catia kuin epäluotettavaa pikkulasta, jonka ei voinut luottaa kaatavan itse maitoa.
"Minäkin voin pitää sitä", hän sanoi ojentaen mukia kuitenkin lähemmäs, pohtien voisiko sen tukea naisen vatsaa vasten, mistä pilli ylttäisi suuhun.
"Ei ole kenenkään syntymäpäivä, halusin vain tuoda sinulle hyvää syötävää."

Catriona tarttui päättäväisesti pirtelömukiin, ja onnistui suureksi riemukseen tukemaan sen kipsatun kätensä ja ehjän ja melkein toimivan kätensä kämmenten väliin. Se oli hieman kömpelöä, mutta ainakin hän saattoi pidellä mukia itse.
Pienet voitot olivat tässä tilanteessa tärkeitä.
"Olet hirveän kiltti, Quim", hän vetosi.
"Ottaisit itsekin jotakin."

Joaquim ei ollut tuntenut varsinaista ruokahalua sen jälkeen, kun Della oli soittanut hänelle ja kertonut Catin yrittäneen tappaa itsensä, koska oli tullut raiskatuksi ja hän oli hylännyt vaimonsa.
Mutta hän poimi yhden suklaakonvehdeista, voimatta koskaan kieltäytyä suklaasta, ja antoi sen sulaa suussaan.
"Haluan pitää sinusta huolta", hän vastasi ja ojensi suklaita houkutellen lähemmäs Catiakin.

Catriona oli tullut siihen tulokseen, että kunhan hänen kätensä toimisivat taas niin kuin niiden piti, hän ei joisi enää ikinä pillistä. Hän syleilisi sitä mahdollisuutta, että saattoi kallistaa lasin huulilleen läikyttämättä mitään.
"Voin ottaa", hän vastasi, suklaita katsoen, ja katsahti sitten Joaquimia.
"Antaisitko minulle yhden?"
Hän ei halunnut irrottaa otettaan mukista.
"Minä... Quim, me emme päässeet kysymysten loppuun, eikö niin?"

Quim valikoi rasiasta suklaakonvehdin, joka oli täytetty raikkaalla vadelmajogurtilla ja ojensi sen vaimonsa suuhun.
"Emme", hän vastasi, "minä jäin kysymykseen 13 ja sinun kysymyksiäsi ei ole laskettu." Ehkä hänenkään muistinsa ei toiminut aivan niin hyvin kuin piti, sillä hän ei ollut täysin varma, mitä kaikkea oli kysynyt tähän mennessä.
"Onko sinulla mielessäsi kysymystä?"

Heidän entisessä elämässään Catriona ei olisi malttanut olla koskettamatta Joaquimin sormia huulillaan. Oikeastaan olisi ollut hyvin todennäköistä, ettei suklaiden syönti olisi ehtinyt kovinkaan pitkälle, ennen kuin olisi pitänyt vähentää vaatteita.
Mutta se oli entinen elämä.
"Hyvä, ettei laskettu", hän totesi, kun oli hiljaisuuden jälkeen saanut suklaansa syötyä.
"Olisin kuitenkin unohtanut..."
Hän vaikeni taas hetkeksi, ja tovin vaikutti melkein siltä, kuin hän olisi unohtanut, mitä he olivat tekemässä.
"Jos saisit... Quim, jos saisit elää yhden hetken elämässäsi uudelleen, mutta et voisi muuttaa mitään, mikä se olisi?"

Se oli vaikea kysymys. Hänen elämänsä oli täynnä ihania, upeita hetkiä, joista valita. Jos hän olisi voinut muuttaa hetken, hän olisi valinnut olla lähtemättä, kun Cat vaati eroa. Ehkä kaikki olisi nyt toisin.
"Vain yhden?" hän varmisti kulmat kurtistuen. Hän voisi valita heidän hääpäivänsä. Hän voisi valita hetken, jona lääkärit lupasivat Catin elävän edelleen. Mutta yksi vaisto oli hänessä vielä vahvempi.
"Lasteni syntymä, ja jos vain yksi, hetki, jona sain Ninon ensimmäistä kertaa syliini ja ymmärsin olevani isä. Mikä sinun hetkesi olisi?"

Catriona unohtui katselemaan miehensä kasvoja.
"Ehkä... Ehkä ne voidaan laskea kaikki yhdeksi", hän lupasi, sillä olisi tuntunut epäreilulta joutua valitsemaan vain yksi kolmesta niin tärkeästä hetkestä. Hän kurtisti kulmiaan ja käänsi katseensa kohti ikkunaa.
"Minä en pitänyt Addieta sylissä silloin."
Addie oli päässyt oikeiden vanhempiensa syliin heti, kun oli syntynyt. Niin kuin sen piti ollakin. Addie oli saanut paremman elämän, kuin mitä hänellä olisi ollut tarjota.
Hän antoi katseensa laskeutua pitelemäänsä mukiin. Oikea käsi tärisi hieman jännityksestä.
"Haluaisin palata hetkeen, kun voitin ensimmäisen neljän tähden kilpailuni. Se..."
Hänen kulmansa kurtistuivat.
"Minä olen huono ihminen, enkö olekin?"

"Miksi ihmeessä olisit huono ihminen? Et tietenkään", Joaquim protestoi tummat kulmat kurtistuen ja hieraisi leukaansa peittävää, lyhyttä partaa. Ennen hän oli voinut ajatella Catin olevan epävarma ja ajattelevan itsestään rumasti. Nyt tuollaiset sanat kylmäsivät häntä.
"Et ajattelisi itsestäsi noin."

Catriona nielaisi ja pudisti hieman päätään.
Hyvä ihminen ei olisi valinnut niin itsekästä muistoa.
Mutta ehkä tämä oli hänen mahdollisuutensa. Ehkä hän voisi olla... kuin se lintu, joka nousi tuhkasta entistä kauniimpana. Hän toivoi, että voisi olla.
Hän palautti katseensa mieheensä.
"Oliko Nino... Oliko hän suunniteltu lapsi?"

"Kyllä, vaikka hän tuli paljon aikaisemmin kuin odotimme", Joaquim vastasi ja haki mukavamman asennon tuolillaan. Hän ojensi kakkupaloja lähemmäs Catia houkutellen naista valikoimaan sateenkaarikakun tai ehkä suklaisen mutakakun.
"Päätimme alkaa yrittää häiden jälkeen, mutta emme arvanneet, kuinka pian onnistuisimme. Nino syntyi Uudessa-Seelannissa", mies totesi ja hieraisi kasvojaan. Hän yritti työntää ikävän mielestään.
"Kysymys 15 – mitkä viisi elokuvaa valitsisit autiolle saarelle?"

Catrionakin tunsi ikävää, mutta se oli toisenlaista, kuin Quimin todellinen, sydäntäriipivä ikävä. Hän hyvästeli jälleen kerran mielessään tummasilmäisen pojan tai tyttären, jota heillä ei koskaan tulisi olemaan.
Hän vihasi itseään kun tunsi sellaista kipua olemattoman vuoksi, kun Quim joutui menettämään jotain todellista jokaisena päivänä, jona ei ollut lastensa luona.
Hän katsahti kakkupaloja, mutta käänsi katseensa pois. Kurkussa oli kipeä pala.
"Viisi elokuvaa... Quim, olisiko siellä mitään, millä katsoa niitä?"

"En tiedä, mutta se on vain pelin nimi. Desert Island Movies", Joaquim vastasi kohauttaen olkapäitään epätietoisena, "kai ajatuksena on valita viisi lempielokuvaa, joita haluaisi katsoa potentiaalisesti koko loppuelämänsä." Hän laski kakut pettyneenä takaisin pöytätasolle. Tuskin ne menisivät heti pahaksi ja Cat ehtisi syödä niitä myöhemminkin, kun alkaisi tehdä mieli. Ainakin hän toivoi.

Catriona kurtisti kulmiaan.
"Se kuulostaa minulta hämärältä", hän myönsi ja paransi varovasti asentoaan vuoteella, samalla kun pakotti synkkyyden pois mielestään. Se ei auttaisi nyt heistä kumpaakaan.
"Viisi? Hyvä on. Bladerunner. Fantastic Beasts and Where to Find Them..."
Hänen kulmansa painuivat syvempään kurtistukseen.
"Ja sitten..."
Hänen katseensa osui taas kakkuihin, ja hän tunsi syyllisyyden vihlaisevan. Joaquim oli ostanut ne hänelle.
"Quim, kumman kakkupalan sinä tahtoisit?"
Hän siirsi katseensa mieheensä melkein odottavana. Mitä tahansa Quim-parka valitsikin, päätyi tämä yleensä jakamaan annoksensa hänen kanssaan. Hän oli huono vaimo, vei mieheltään ruuankin suusta.

"Minä ostin kakut sinulle", Quim muistutti. Hän ei ollut koskaan ollut erityisen perso makealle, vaikka suklaaseen sortuikin aina silloin tällöin. Tuoreet mangot olivat hänen lempijälkiruokansa.
"Haluaisitko mieluummin juustokakkua tai porkkanakakkua?" hän kysyi nostaen loputkin kakkupalat lähemmäs. Hän pinosi suklaakonvehdit, pikkuleivät ja macroonit päällekkäin sängyn vieressä olevalle lipastolle.

He olisivat hyvin voineet pitää juhlat.
Silti Catriona ei tuntenut erityistä ruokahalua katsoessaan herkkuja, joita Joaquim oli hänelle ostanut. Se oli särkeä hänen sydämensä, ja hän käänsi päätään hieman paremmin yöpöydän antimia kohti.
"Haluaisin maistaa sateenkaarikakkua", hän vetosi, ja liikautti toista kättään kakkupalaa kohti. Se sai pirtelömukin kallistumaan, eikä hän oikeastaan ehtinyt edes ymmärtää, mitä oli tapahtunut, kun sen viileä, makeantahmea sisältö oli levinnyt hänen rinnuksilleen.

Joaquim nosti sateenkaarikakun palan käsiinsä avatakseen rasian ja etsiäkseen vaimolleen lusikan, mutta pirtelö kaatui. Hänen olisi varmaankin pitänyt arvata niin tapahtuvan. Hän laski kakun takaisin lipastolle ja nousi ylös, hakien kylpyhuoneesta paperia, jolla pyyhki pahimmat sotkut.
"Missä säilytät varavaatteitasi?" hän kysyi vilkasten ympärilleen ja suunnisti pienelle kaapille, jossa takki oli ollut.
"Varmaan parempi vaihtaa puhdas paita."

Edellisessä elämässään Catriona olisi nauranut rinnuksille levinneelle pirtelölle. Hän olisi nykäissyt huolettomasti paidan pois päältään, ja tilanteesta riippuen saattanut ehdottaa, että he voisivat käyttää tilanteen hyödyksi, kun paita nyt kerran oli joka tapauksessa riisuttu.
Hän kaipasi entistä elämäänsä.
Kyyneleet polttivat jossakin silmien takana, mutta Catriona kielsi päättäväisesti itseään itkemästä. Kaatunutta pirtelöä.
"Minä en tiedä", hän myönsi, ja katsahti epätietoisesti ympärilleen. Della oli tuonut hänelle puhtaita vaatteita, valikoinut varmastikin hänen kaapistaan jotakin sellaista, jonka saisi ujutettua hänen kömpelön, kipsatun kätensä ympärille.
Hän nielaisi ja katseli paitaansa.
"Voisithan... Voisimmehan me olla ilman paitojakin."

"En tiedä, miten tämän paikan henkilökunta suhtautuu siihen", Joaquim sanoi ja kyykistyi etsimään kaapista sopivaa paitaa, jonka vaihtaa vaimonsa päälle. Marraskuun loppu oli myös kylmä eikä hän halunnut Catin palelluttavan itseään kaiken muun lisäksi.
"Onko tämä hyvä?" hän ehdotti poimien kaapista vaatteen ja palasi naisen luo, kannustaen tätä istumaan paremmin ja yritti ujuttaa sotketun paidan varovasti Catin yltä.

Catriona yritti löytää entisen, ylkikurisen sävyn sanoihinsa.
"Täällähän kannustetaan kodinomaisuuteen", hän huomautti, samalla kun nyökäytti päätään pitkähihaiselle paidalle, jossa sateenkaaren värit vuorottelivat erilevyisinä raitoina. Hän oli melko varma, että Della oli valinnut sen vain, koska kipsi mahtuisi sen hihaan.
Jos paidan saisi ujutettua hänen päälleen.
"Minä katselisin sinua mielelläni paidatta", hän jatkoi, yrittäen olla tuntematta oloaan nöyryytetyksi kömpelyytensä vuoksi.
Kipsikäsi vaikeutti riisumista, ja ilman paitaansa Catriona tunsi olonsa hyvin... alastomaksi. Tunne sai hänet käpertymään hieman kasaan.

Joaquim pudotti sotketun, märän paidan lattialle ja ujutti uuden, sateenkaarenkirjavan naisen pään yli.
"Tuota, pitäisikö kipsisi saada hihaan vai annetaanko sen vain olla näin?" hän kysyi epätietoisena ja katseli kättä peittävää kipsiä ja hihaa. Se tuntui uhkaavalta projektilta, joka saisi hänet vielä vammauttamaan vaimoaan pahemmin kuin heittelemällä tätä pyörätuolista.
"Pyydän heiltä puhtaat petivaatteet", hän lupasi vilkaisten pirtelönjäämiä tyynyliinan ja lakanan laidoilla.

Hetken Catriona tunsi tarvetta yrittää peittää vartalonsa, ja seuraavassa hetkessä hän tunsi itsensä hölmöksi. Joaquim oli hänen aviomiehensä, hänen vartalollaan ei ollut montaakaan sellaista kohtaa, jota tämä ei olisi nähnyt tai koskenut. Entisessä elämässään hänellä ei olisi ollut mitään ongelmaa tepastella ympäri heidän kotiaan ilman rihmankiertämää.
Älä ole hölmö, Cat.
"Quim, en minä voi pitää paitaa näin", hän vetosi, ja liikautti kipsattua kättään. Hän kurtisti kulmiaan ja katsahti ovelle.
"Pitäisikö... Täällä on varmaan paitoja, joita voisin lainata..."
Sellaisia, jotka sai pujotettua päälle ja kiinnitettyä sitten edestä tai takaa. Sairaspaitoja.

Joaquim tutki paitaa tummat kulmat kurtussa. Se venyi aika hyvin.
"Kokeillaan saada kätesi hihaan", hän kannusti ja venytti kangasta ohjaten kipsattua kättä löysähköön hihaan. Ehkä Cat oli oikeassa ja oli outoa pitää paitaa toinen käsi kokonaan sen sisässä, vaikkei kipsatusta kädestä tainnutkaan varsinaisesti olla merkittävää iloa.
"Voin hakea sinulle uuden pirtelön."

Totta kai Della oli ottanut kaiken huomioon jo siinä vaiheessa, kun oli valinnut hänelle vaatteita tuotavaksi kuntoutuskeskukseen. Jos hän olisi ollut enemmän kuin Della, Joaquimin ei olisi tarvinnut nyt olla pukemassa paitaa hänelle kuin pikkulapselle.
"Ei tarvitse", hän vakuutti, kun kipsattu käsi oli saatu hihaan, ja taivutti päätään kaula-aukkoa varten.
"Minulla on kakkua. Haluaisin maistaa sitä."

Joaquim katsahti hieman eksyneenä ympärilleen, ennen kuin istui uudelleen alas tuolilleen ja poimi sateenkaarikakun palaa pitelevän rasian käteensä. Hän lohkaisi palan lusikkaan ja ojensi sitä Catin suuhun.
Ehkä parempi pelata varman päälle, ennen kuin kakkukin olisi lattialla.
"Millaista ruokaa täällä on mielestäsi?"

Tällä kertaa Catriona ei yrittänyt ottaa sen enempää kakkupalaa kuin lusikkaakaan haltuunsa. Hän oli kuvitellut pärjäävänsä pirtelön kanssa, ja yrityksen jäljet näkyivät edelleen hänen tyynyllään ja lakanalla.
Kun hän oli syöttänyt Addieta tämän ollessa pieni, ruokaa oli ollut ympäri tyttöä, syöttötuolia ja keittiötä. Hänen avustaan oli tainnut olla aina enemmän vaivaa kuin hyötyä.
Hän oli melko varma, että sateenkaarikakunpalan olisi pitänyt saada hänet riemastumaan. Hän keskittyi pureskelemaan - tästä olisi puuttunut enää se, että hän olisi ollut tukehtua pieneen palaan - ja kohautti samalla toista hartiaansa.
"Kai se menettelee."
Ei kai ruualta, joka tarjoiltiin pääasiassa soseena korkealta lautaselta, niin että hän saattoi yrittää kaapia sitä lusikalla suuhunsa ennen kuin se olisi kylmää, voinut odottaa kovinkaan paljon. Hän oli kovaa vauhtia muuttumassa vauvaksi tai vanhukseksi, eikä kumpikaan mielikuva ollut erityisen... mieltäylentävä.
"Minulla on ikävä sinun laittamaasi ruokaa."

"Kokkaan sinulle taas, kun pääset kotiin", Quim lupasi lohkoen kuohkeasta, riemunkirjavasta kakusta pieniä paloja, joita syöttää vaimolleen.
"Voin myös kokata ja tuoda jotain sinulle tänne. Mitä sinun tekisi mieli?" hän kysyi ja vilkaisi sotkettuja petivaatteita pohtien, pitäisikö hänen käydä pyytämässä uusia nyt heti.

Catriona yritti hakea hymyä kasvoilleen, vaikkei voinutkaan olla kuvittelematta, tai ehkä pelkäämättä, millaista heidän yhteiselämänsä tulisi olemaan. Joutuisiko Joaquim vielä kotonakin huolehtimaan hänestä näin? Istuisivatko he ruokapöytänsä ääressä, ja mies lusikoisi ruokaa vuorotellen omaan ja hänen suuhunsa?
Mielikuva oli niin hirvittävän väärä, että hänen olisi tehnyt mieli kirkua. Hän oli ehkä ansainnut rangaistuksen typeryydestään, mutta Joaquim ei, ei missään tapauksessa.
"Paistettua riisiä", hän vastasi, hetken mietittyään.

"Pelkkää paistettua riisiä?" Joaquim varmisti kulmat kurtistuen.
"Kai haluaisit sen kanssa jotain muutakin? Wokkikasviksia? Kasviscurrya? Hapanimeläkastiketta tofulla?" hän kyseli pohtien erilaisia vaihtoehtoja. Ehkä hän voisi kokata jotain huomiseksi ja tuoda ruoan tänne, toivottavasti kuumana tai edes kädenlämpöisenä.

"Haluan. Pidän siitä, jossa on..."
Catriona kurtisti kulmiaan ja jäi katsomaan avuttomana miehensä kasvoja, yrittäen muistaa, miksi kutsuttiin versiota, josta hän piti. Siitä, johon käytettiin edellisen päivän riisit, joka paistettiin pannilla rapeaksi, ja johon lisättiin...
"Minä en muista", hän myönsi, ja liikahti turhautuneena.
"Sitä, mitä teit minulle silloin, kun tulin tapaamaan sinua ensimmäisen kerran."

Se oli hienoinen ongelma. Joaquim muisti erinomaisesti, kuinka Cat oli tullut pikkuruiselle lentokentälle, miltä nainen oli tuoksunut, miten outoa oli ollut olla kasvotusten niin pitkän ajan jälkeen, miten palavasti hän halusi päästä koskettamaan naista. Hän muisti pimeän illan hänen talonsa kuistilla, kuinka sirkat sirittivät kuumuudessa ja yöperhoset kieppuivat lamppujen ympärillä, miltä Cat näytti katsellessaan meren suuntaan. Hän muisti, miltä nainen näytti syödessään ja miten hän saattoi maistaa makeuden tai suolan naisen huulilta.
Mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä tarkalleen hän oli kokannut. Ehkä hän löytäisi oikean reseptin yrityksen ja erehdyksen kautta.
"Hyvä on. Kysymys 16, mitkä olivat suosikkiasioitasi, kun vierailit luonani Fidzillä?"

Kysymys sai hyväntuulisen, ovelan tuikkeen syttymään Catrionan silmiin, niin että sen hetken hän näytti rikkinäisestä kehostaan huolimatta omalta itseltään.
"Haluatko aivan rehellisen vastauksen", hän kysyi, tutkien rakastamiaan tummia silmiä. Se oli ollut oikein mukava, ja oikein rentouttava vierailu, monellakin tapaa.
Hän ei ollut kainostellut ja jäänyt odottamaan kolmansia treffejä.
Ikävä nipisti jossakin rintakehässä tai vatsassa, hän ei ollut aivan varma, kummassa.
"Montako suosikkiasiaa saan nimetä?"

"Niin monta kuin muistat", Quim lupasi ja katseli vaimonsa kasvoja. Hetken hän oli elätellyt toivoa, että Cat olisi voinut muuttaa hänen luokseen ja he olisivat voineet jakaa paratiisin yhdessä. Cat olisi voinut käydä juoksemassa palmujen reunustamilla rannoilla ja vaeltaa hänen kanssaan trooppisissa sademetsissä. He olisivat voineet syödä mangoja ja juoda hedelmäisiä drinkkejä lämpimien iltojen pimeydessä, katsellen valtavaa tähtitaivasta meren yllä.
Mutta se ei olisi ollut reilua tai toimivaa.

"Hyvä on", Catriona vastasi ja sulki silmänsä palatakseen hetkiin vuosien takaa. Ne tuntuivat yhtäkkiä kirkkaammilta kuin aiemmin, aivan kuin mielessä olisi ollut yhtäkkiä enemmän tilaa.
"Minä rakastin sinun kuistiasi"; hän aloitti.
"Sitä, kun istuimme siellä, ja oli aivan pimeää. Ja sitä, että ulos saattoi lähteä ilman neljää vaatekerrosta. Sitä, miltä hiekka tuntui jalkojen alla, kun kävelimme rannalla..."
Hän saattoi melkein tuntea sen nytkin, kun kipristi varpaitaan.
Hän avasi silmänsä ja katseli miestään.
"Rakastin katsoa, kun kokkasit. Olisin voinut katsella sitä loputtomiin. Ja mangoa. Se oli ensimmäinen kerta, kun maistoin oikeasti tuoretta mangoa. Ja ääni, joka sateesta lähti, kun se osui kattoon..."
Kuin se olisi ollut eilen."
"Rakastin sitä, että minusta tuntui siltä, kuin olisin ollut kotona."

Kuvaus sai Joaquimin hymyilemään ja palautti hänetkin aikaan Fidzin lämmössä, kun hän oli jakanut sen Catin kanssa.
"Ehkä käymme siellä vielä joku päivä", hän sanoi. Ehkä ottaisivat lapset mukaan ja tekisivät siitä kunnon loman - vaikka Kaakkois-Aasiassa oli lukemattomia kohteita, joissa oli ihanaa vierailla.

"Se olisi minusta mukavaa", Catriona vastasi.
Ehkä hän voisi vielä jonakin päivänä hemmotella Joaquimia niin kuin mies ansaitsi. Ehkä hän voisi opetella vuorostaan kokkaamaan, niin että jo muutenkin raskasta työtä tekevä mies saisi rentoutua, joutumatta murehtimaan mistään.
Ehkä hän vielä jonakin päivänä olisi hyvä vaimoa.
"Quim... mikä on sinun lempimuistosi meistä? Tai... Jos haluat, saat sanoa useampia, minäkin sain."

"Se on hyvin laaja kysymys", Joaquim vastasi. Kaikkien vuosien ajalta? Vai Fidzin matkalta?
"Oli uskomatonta saada sinut vieraaksi luokseni toiselta puolelta maailmaa. Muistan aina hetken, jona ymmärsin sinun kaipaavan kosketusta yhtä paljon kuin minä. Muistan hyvin monta ihanaa hetkeä Fidziltä. Muistan myös hyvin lämpimästi hääpäiväämme, hääyötä ja häämatkaa. Vaalin myös arkisia muistoja kotoamme, kiireettömiä aamuja ja sateisia sunnuntaita."

"Minä en ollut kovin hienovarainen siitä asiasta", Catriona huomautti, ja hänen olisi kai pitänyt olla nolostuneempi, koska se olisi kai ollut naisellista, mutta hän ei ollut. Hän oli käynyt röyhkeästi kiinni Joaquim-raukkaan, joka oli aina niin uskomattoman kultainen ja kiltti.
Eikä edes katunut.
"Minulla on ikävä sateisia sunnuntaita", hän myönsi hieman vaisummin, ja nyppi vilttinsä reunaa.
"Quim, miksi lainasit minulle ne rahat silloin Barcelonassa?"

Hienovaraisuuden puute oli ollut hänelle yksi Catin viehättävimpiä ominaisuuksia. Hän oli kaivannut intohimoa elämäänsä, ja Catin tapaaminen oli sytyttänyt sen roihuun.
"Koska pyysit", hän vastasi ojentaen vaimolleen uutta suullista kakkua.
"Vaikutit olevan vierailulla ja olisi ollut sääli, jos sinulta olisi jäänyt niin hieno paikka näkemättä. Kuka tietää, vaikka sen olisi ollut tarkoitus olla matkasi kohokohta."

Catriona otti kakunpalan suuhunsa niin sirosti kuin saattoi. Quim joutui ehkä syöttämään häntä, mutta ainakin hän saattoi yrittää olla sotkematta kuin pieni, avuton lapsi.
Yrittää.
Hänen olisi tehnyt mieli nykäistä peittoa lakanan tahran päälle.
"Sen oli", hän myönsi, kun oli nielaissut kakunpalan onnistuneesti. Sellaisesta ei olisi pitänyt joutua onnittelemaan itseään.
"Mutta ei se lopulta ollut."

"Niinkö? Mikä oli?" Joaquim kysyi ja vilkaisi muita tuomuksiaan.
"Haluaisitko jotain muutakin?" hän kannusti ja kohotteli juustokakun, mutakakun ja macaroonien rasioita. Ne kaikki näyttivät varsin hyvältä, ja ainakin hänen lapsensa tuntuivat piristyvän huomattavasti saadessaan jotain sokerista ja epäterveellistä. Se ei varmasti ollut tapa, mitä pitäisi rohkaista, mutta hän tuntui olevan varsin toivoton sanomaan ei lapsilleen.

"Puisto oli upea, juuri sellainen kuin olin toivonutkin", Catriona vastasi.
"Mutta eräät tietyt tummat silmät eivät jättäneet minua rauhaan, joten matkani sai lopulta toisen kohokohdan."
Kaiken lisäksi hänen oli ollut tarkoitus vierailla puistossa jo edellisenä päivänä, mutta tapansa mukaan hän oli unohtunut omille teilleen. Jos niin ei olisi käynyt, he eivät olisi ehkä koskaan tavanneet.
"Voin ottaa tuollaisen värikkään", hän vastasi, harkittuaan hetken.
"Quim, minä en tiedä, kuinka monta kysymystä olen jo kysynyt, mutta uskotko, että jokaiselle on olemassa... Umm..."
Hän etsi hetken oikeaa sanaa.
"Että jokaiselle on olemassa joku?"

Joaquim hymyili tummien silmien kuvaukselle, toivoen että surumielisyys ei viipyisi jatkuvasti hänen katseessaan. Sille ei ollut syytä. Kaikki tulisi olemaan hyvin ja he voisivat olla jälleen onnellisia. Tai olla onnellisia.
Oliko Cat ollut koskaan onnellinen hänen kanssaan?
"Haluan uskoa niin. Rakkaus on ihmiskunnan suurin voimavara. Mitä sinä ajattelet?" hän kysyi ja ojensi Catille keväänvihreän macaroonin.

Catriona epäröi hetken, mutta ojensi sitten kättään ottaakseen pienen, hauraan leivoksen sormiinsa. Kuinka pahaa sotkua hän voisi muka saada sillä aikaan? Korkeintaan murenia. Keväänvihreitä murenia.
"Minä en uskonut niin ennen", hän myönsi, ennen kuin haukkasi macaronia. Se oli hyvin... jännittävä kokemus.
"Mutta haluaisin uskoa siihen nyt."

"Miksi nyt?" Joaquim kysyi ja seurasi macaroonin matkaa vaimonsa suuhun. Ainakaan se ei kaatuisi ja sotkisi vaatteita ja sänkyä. Ehkä hänen pitäisi tuoda vaimolleen hyvä nokkamuki tai juomapullo, jonka kaatuminen ei haittaisi. Valentinalla oli ollut sopiva lapsuudessaan, sillä temperamenttinen, kiivasluontoinen tyttö oli mielellään osoittanut mieltään heittelemällä tavaroita. Erityisesti ruokaillessa.

Macaronin vihreä väri lumosi Catrionan hetkeksi. Myös sen sisuksissa oleva... mitä se ikinä olikaan oli kauniin vihreä.
Hän hätkähti ajatuksistaan ja katsoi Joaquimia hetken hieman häkeltyneenä, ennen kuin onnistui tavoittamaan jälleen punaisen langan siitä, mistä he olivat puhuneet.
"Niin", hän aloitti, ja laski käden hetkeksi lepäämään peitettä vasten.
"Kun minulla nyt on joku, jonka vuoksi haluan uskoa niin."

Joaquim hipaisi naisen hiuksia ja tarjosi tälle toistakin macaroonia.
Hänenkin oli mietittävä hetki kysymyksen numeroa.
"Hyvä on, kysymys 17. Mikä on suurin unelmasi tällä hetkellä?" mies kysyi ja haki mukavamman asennon tuolilla. Hän toivoi, että olisi voinut ottaa Catin syliinsä tai edes koskettaa vaimoaan normaalisti, mutta se oli itsekäs toive. Sille olisi aika sitten, kun Cat voisi paremmin.

Tällä kertaa macaron oli herttaisen, viattoman liila. Laventelinen. Addiella oli ollut samaa sävyä oleva mekko, kun tämä oli ollut pieni. Addie oli rakastanut mekkoja, toisin kuin Cat sen ikäisenä.
Hän ei raaskinut haukata pientä leivonnaista heti.
"Minä..." hän aloitti, mutta epäröi.
"Kuinka epätodennäköinen se saa olla, Quim?"

"Ei tässä ole sääntöjä, Cat", Quim vastasi kärsivällisesti. Tämä oli vain leikkimielinen keskustelu ja peli, jolla viihdyttää sänkyyn sidottua vaimoa.
"Aivan millainen tahansa unelma." Ehkä se oli unelma vauvasta. Ajatus kylmäsi häntä. Mitä jos hän olisi sanonut kyllä Catin ottaessa asian puheeksi? Olisiko kaikki nyt hyvin? Olisiko Cat ollut onnellinen?

Catriona nielaisi ja jäi katselemaan sievää macaronia.
Hän voisi keksiä jotakin muuta kuin sen, mikä hänen mieleensä oli ensimmäiseksi noussut. Hän voisi kertoa, että toivoi pääsevänsä vielä ratsastamaan. Todella ratsastamaan, kisaamaan neljässä tähdessä. Tai hän voisi sanoa toivovansa, että he pääsisivät matkustamaan vielä jonnekin, missä meri oli sininen ja hiekka valkoista.
Se ei olisi ollut valhe, eikö niin?
"Minä..."
Hän epäröi edelleen ja jäi katselemaan miestään.
"Minä todella... Quim minä haaveilen edelleen lapsesta, jolla olisi sinun silmäsi."

Se kylmäsi häntä. Todella kylmäsi häntä.
Kuinka hän voisi ryhtyä uudelleen isäksi? Hän ei osannut pitää huolta edes vaimostaan. Heidän avioliittonsa – hitto, koko Catin elämä riippui hiuskarvan varassa, ja heidän pitäisi hankkia nyt lapsi?
Joaquim ei halunnut seurata neljännenkin lapsen kasvua syrjästä, vailla mahdollisuutta olla oikeasti läsnä.
Hän hieraisi kasvojaan.
"Jos se tekee sinut onnelliseksi", hän huokasi lopulta.

Catriona räpäytti yllättyneesti silmiään.
Hän olisi voinut vain tarttua miehen sanoihin ja suostua. Ja yrittää muistaa keskustelun jälkikäteen. Hitto, hänen olisi tehnyt mieli tehdä niin.
Mutta se ei olisi ollut reilua.
"Quim, minusta tuntuu, ettei nyt ole hyvä aika puhua siitä", hän vetosi, ja yllättyi tajutessaan pitelevänsä kädessään macaronia.
"Se on vain haave. Sinä kysyit, mistä minä unelmoin. Unelmoin siitäkin, että pääsisin takaisin kisakentille, mutta ei sekään... ei sekään todennäköisesti toteudu. Ihmisellä pitää olla unelmia."

Quim hankasi kasvojaan kovakouraisesti, ennen kuin suoristi selkäänsä ja laski kätensä.
"En halua olla syy, miksi et voi saada unelmaasi", hän vastasi. Tietenkään nyt ei ollut hyvä aika puhua siitä – Cat makasi sairaalassa, koska oli yrittänyt tappaa itsensä, ja hän oli hylännyt vaimonsa liian sokeana ja tyhmänä ymmärtämään.
"Jos vauva on se, mikä tekee sinut onnelliseksi, hyvä on."

Catriona tunsi pulssinsa kiihtyvän. Oli ollut hirvittävän epäreilua tuoda asia esille jälleen, kun hän jo entuudestaan tiesi, mitä mieltä Joaquim oli asiasta. Hän katseli heleän laventelinliilaa leivosta kädessään ja onnistui haukkaamaan siitä palan, vaikka käsi tärisikin pahemmin kuin aiemmin.
Hän voisi unohtaa, että keskustelua koskaan käytiin.
"Quim, jos saisit vaihtaa päiväksi paikkaa ihan kenen tahansa henkilön kanssa, kenen kanssa vaihtaisit?" hän kysyi, johdattaakseen keskustelua toiseen suuntaan.
Quimkin voisi unohtaa.

"Oh", Joaquim vastasi upottaen sormet pöyheisiin, hopeisiin hiuksiinsa ja hieraisi sitten lyhyttä partaansa.
"Giannan, varmaankin." Hän saisi olla olennainen osa lastensa arkea, nähdä näiden todelliset itset arjessa, vaikka sitten vain päivän ajan. Miten hän kaipasi mahdollisuutta laittaa lapsilleen aamupalaa, kuulla näiden koulupäivästä, katsella lapsia ystäviensä kanssa. Hän kaipasi jopa riitoja lastensa kanssa. Todellista arkea.
"Kenen kanssa sinä haluaisit vaihtaa paikkaa päiväksi?"

Catrionan kulmat painuivat hieman alemmas, ja hän ojensi kättään silittääkseen miehensä polvea. Hän häkeltyi jälleen hetkeksi macaronista, ja vei sen suuhunsa ennen kuin kurotti koskettamaan Joaquimia.
Tämän ei olisi pitänyt joutua toivomaan sellaista. Quimin olisi pitänyt voida toivoa jotakin... suurempaa. Päivää miljonäärinä, joka voisi auttaa köyhiä, tai jotakin...
Tavallisen päivän toivominen lasten kanssa - sillä siitä oli oltava kyse - oli sydäntäsärkevää.
Hän silitti miehensä polvea varovasti sormenpäillään.
"En ole varma. Ehkä Kuningattaren... Oletko... oletko edelleen sitä mieltä, että me emme voisi muuttaa?"

"Kyllä", Joaquim vastasi. Nyt hän oli varmempi siitä kuin koskaan. Hän ei irrottaisi Catia kaikista läheisistään ja kuljettaisi naista toiselle puolelle maailmaa, vieraaseen kulttuuriin, vieraaseen kieleen – ja sitten hylkäisi tätä yksin joutuessaan väistämättä lähtemään töihin. Cat kuului tänne.
"Mutta kun toivut, voimme käydä jossain, jos haluat."

Catriona häkeltyi suorasta vastauksesta.
"En minä halua käydä missään", hän vetosi, ja liikautti turhautuneesti kättään, jonka hallinnasta hermostuneisuus teki vaikeaa. Ei kyse ollut siitä, että hän olisi halunnut lekotella rannalla tai kuunnella lämpimän, hämmästyttävän pimeän yön ääniä.
"Minä haluan, että sinä voit olla onnellinen."

"Minä osaan huolehtia itse omasta onnestani", Joaquim sanoi ja hankasi uudelleen kasvojaan. Catin ei tarvinnut murehtia sitä tai yrittää tehdä päätöksiä hänen puolestaan. Aikuinen mies osasi itse tehdä valintoja, joita koki tarpeellisiksi onnensa kannalta.
"Minä kävisin mielelläni jossain. Maailma on kaunis, taianomainen paikka", hän totesi sukien hiuksiaan.

Catriona olisi halunnut väittää vastaan. Hän olisi halunnut huomauttaa, että ehkä siinä tapauksessa, että Joaquim olisi valinnut vaimonsa paremmin. Että tällä olisi ollut rinnallaan joku, joka ei... tehnyt typeriä päätöksiä. Jotka johtivat sairaalaan. Joaquim oli jumissa hänen kanssaan, koska hän oli mennyt rikkomaan kehonsa.
Idiootti.
Hän nojautui paremmin tyynyjään vasten ja jäi katselemaan miestään.
"Minne sinä haluaisit matkustaa?"

"Ehkä takaisin Havaijille tai jollekin Tyynenmeren saarista. Naurulle, Tongalle tai ehkä Vanuatulle. Toisaalta Indonesia tai Malesia olisivat mielenkiintoisia paikkoja tutkia lasten kanssa, sillä niitä ei voi todella oppia tuntemaan muutamilla vierailuilla", Joaquim vastasi.
"Myös Uusi-Seelanti on lähellä sydäntäni, ja Australia on hyvin ainutlaatuinen. Stella varmasti rakastaisi sitä edelleen."

Quim kuului lämpimään. Sinne, missä mangot saattoi syödä tuorena. Miksei hän ollut ymmärtänyt sitä aiemmin?
Catriona nieleskeli kipeää palaa kurkustaan. Hän oli ollut itsekäs. Siksi.
"Minä haluaisin sukeltamaan", hän myönsi, ja nyppi vilttinsä reunaa, jonka yksi ommel oli lähtenyt purkautumaan. Todennäköisesti se olisi ollut riekaleina, jos hänen kätensä olisi toiminut niin kuin sen piti.
"Australiassa on paljon..."
Hänen katseensa harhaili, kun hän etsi haluamaansa sanaa.

"Kuule, käyn etsimässä sinulle puhtaat petivaatteet", Joaquim totesi ja nousi ylös, sukaisten uudelleen hiuksiaan ja lähti käytävään etsimään henkilökuntaa. Hän halusi tehdä jotakin, edes jotakin. Hänestä tuskin oli apua Catin toipumisessa, ei ainakaan nyt. Olisipa hän voinut tehdä enemmän.
Hän palasi varttia myöhemmin lakana ja tyynyliina mukanaan.

Catriona oli unohtunut katselemaan ulos ikkunasta. Tähän aikaan vuodesta, ja tästä kulmasta katsottuna hän näki ainoastaan puiden latvoja ja palan taivasta. Jos hän olisi jaksanut nousta ja kävellä ikkunaan, hän olisi voinut katsella pihalle.
Kuullessaan askeleita hän käänsi katseensa ovelle, ja nähdessään Joaquimin hän hymyili.
"Hei, Quim", hän tervehti.
"Mitä sinä toit?"

"Lakanoita", Quim vastasi ja tunsi hartioidensa painuvan. Mitä jos heidän elämänsä olisi kuin sellainen lasten lelu, johon saattoi piirtää ja ravistamalla pyyhkiä pois kaiken piirretyn? He kävisivät keskusteluja ja heillä olisi avioliitto, mutta kun hän jättäisi huoneen, kaikki edeltävä unohtuisi.
"Vaihdetaan sotkeutuneet pois", hän sanoi ja nosti vaimoaan varovasti, että saisi tyynyn tämän alta.

"Oh", Catriona totesi, edelleen hymyillen. Ehkä tietynlainen muistamattomuus oli siunaus, ainakin hänelle itselleen. Ehkä oli asioita, jotka hän alusi tietoisesti työntää mielestään.
"Voin auttaa", hän lupautui ja ojensi kättään tyynyä kohti. Hänestä ei olisi juuri apua lakanan vaihtamisessa, hän pahoin pelkäsi, mutta ehkä sentään tyynyliinan.
"Quim, mikä päivä tänään on? Kuinka mones?"

"20. marraskutta", Quim sanoi ja päätti vaihtaa tyynyliinan. Catin oli turha rasittaa itseään ja yrittää selviytyä työstä yhdellä, hädintuskin toimivalla kädellä. Hän pöyhäisi tyynyä ja laski sen pöytätasolle.
"Nostetaan sinut hetkeksi pyörätuoliin, niin vaihdan lakanat", hän jatkoi ojentaen käsivarsiaan nostaakseen Catin syliinsä.

Catriona kiersi toisen käsivartensa kevyesti Joaquimin niskan taakse, reiteen saakka kipsattu jalka epäkäytännöllisesti eteenpäin sojottaen. Hän hautasi nenänpäänsä hetkeksi miehensä kaulaa vasten ja hengitti syvään tämän tuoksua, josta sairaalan desinfiointiaineen hajussa vietetty aika oli tekemässä vieraan.
"Pian on minun syntymäpäiväni", hän mutisi paidankaulusta vasten.
"Voisimmeko me mennä sen kunniaksi ulos syömään?"

"Voin ainakin tuoda sinulle haluamaasi ruokaa tänne", Joaquim vastasi laskien Catin istumaan pyörätuoliin.
"Toki jos henkilökunnan mielestä se on mahdollista, voin viedä sinut ulos syömään." Hän voisi syöttää vaimoaan, jotta tämä saisi nauttia jotain hyvää syntymäpäivänsä kunniaksi. Ei kai se voisi tehdä takapakkia Catin toipumiselle? Vai olisiko pyörätuolissa istuminen raskasta kipsatuille raajoille?
"Mitä sinun tekee mieli?"

Catrionan olisi tehnyt mieli takertua kiinni ja pysytellä Joaquimin sylissä vielä hetki.
"Eihän sinun selkääsi satu?" hän huolehti, koskettaen mietteliäänä tuolinsa toista rengasta. Jos hänellä olisi ollut käytössään kaksi kättä, hän olisi voinut rullata itseään paikasta toiseen. Vaikka se olisi saattanut osoittautua hengenvaaralliseksi, enemmän muille kuin hänelle itselleen.
"Jäätelöä. Haluaisin käydä jäätelöllä."
Ehkä olisi pitänyt valita hieno kynttiläillallinen.

Joaquim pudisti päätään ja siirsi petivaatteet syrjään, keräten sotkeentuneet lakanat läjään ja levittäen puhtaan paikalleen. Hän siloitteli sen huolella, tamppasi laidat tiukasti patjan alle, jotta lakana ei rullaantuisi naisen alla tai kävisi epämukaville kurtuille.
"Voin ainakin tuoda sinulle jäätelöä, jos henkilökunnan mielestä on parasta olla lähtemättä vielä kaupungille", hän totesi asetellen tyynyt paikalleen ja peiton sängyn päähän, jotta voisi peitellä Catin sillä.
Hän ojensi kätensä uudelleen nostaakseen naisen takaisin sänkyyn.

"En haluaisi viettää syntymäpäivää täällä", Catriona myönsi, ja ojensi taas kuuliaisesti käsivarttaan niin, että Joaquim saattoi nostaa hänet syliinsä. Tällä kertaa hän kuitenkin kietoi käsivartensa tiukemmin miehen niskan taakse ja yritti halata itsensä lähemmäs tämän rintakehää.
"Etkö voisi tulla hetkeksi viereen? Sänkyyn mahtuisi kyllä."

"Ei, parempi että lepäät rauhassa", Joaquim vastasi yrittäen kannatella naisen kipsejä niin, että rikotut raajat eivät rasittuisi liikaa. Hän laski Catin takaisin sängylle, irrottaen tämän otteen hellävaraisesti niskansa takaa, jotta voisi peitellä naisen huolellisesti takaisin sänkyyn.
"Voin kysyä heiltä mahdollisuutta viedä sinut ulos syntymäpäivänäsi."

Catriona oli aina pitänyt puhtaista lakanoista ja erityisesti niiden tuoksusta, mutta sairaalan lakanoista hän ei pitänyt. Ne haisivat ja tuntuivat vierailta, vaikka eivät epämiellyttäviltä.
Hän yritti niellä pettymyksensä ja karkottaa äänet jotka yrittivät vakuuttaa hänet siitä, että Joaquim ei vain kestänyt olla hänen lähellään.
Hän ei olisi syyttänyt miestä siitä.
"Voisin nukkua hetken", hän totesi, nykäisten peittoa paremmin päälleen.

"Hyvä ajatus", Quim sanoi toivoen, että se auttaisi Catia toipumaan. Kolhittu keho varmasti kaipasi epätoivoisesti lepoa. Hän kumartui painamaan suudelman naisen otsalle ja silitti villejä hiuksia hetken, ennen kuin työnsi tuolin huoneen laidalle ja haki mukavampaa asentoa poimien kuluneen romaanin repustaan.
"Olen tässä, jos tarvitset jotain."

Catriona oli varma, että Joaquimkin tarvitsisi lepoa. Kunnon lepoa, ei tuolissa torkuttuja hetkiä. Hänen pitäisi muistaa ottaa asia puheeksi, kunhan hän olisi ensin hetken lepuuttanut luomiaan, jotka tuntuivat hyvin raskailta.
"Nukun vain pienen hetken", hän lupasi, vaikkei ollutkaan täysin varma, miksi se oli niin tärkeää. Ehkä olisi parempikin, jos hän nukkuisi pidempään, ehkä Joaquim sitten uskaltaisi lähteä liikkeelle. Tai levätä. Voisikohan hän pyytää hoitajilta toisen sängyn, että hänen miesparkansa saisi hetkeksi oikaistua selkänsä?
Hän ei tullut varsinaisesti mihinkään lopputulokseen ennen kuin vaipui uneen.

Maanantai 17. joulukuuta 2018, iltapäivä, Newcastle Upon Tyne

Viimeinenkin kipsi oli poissa.
Jos aivan rehellisiä oltiin, Catriona oli kuvitellut, että hetki olisi ollut paljon... juhlallisempi. Varsinkin, kun hän oli nyt päässyt viimein eroon kaikkein kömpelimmästä kipsistä, siitä, joka oli kulkenut nilkasta puoliväliin reittä, ja joka oli ollut kaiken aikaa vaarassa kolahdella ovenpieliin silloin, kun hän oli ollut liikkeellä pyörätuolissa.
Mutta hän oli joutunut havahtumaan siihen, että vaikka kipsi olikin poissa, hän ei noin vain hypähtäisi ylös tuolistaan ja lähtisi kirmaamaan pitkin käytäviä. Itse asiassa veisi vielä hyvän tovin, ennen kuin lihakset olisivat vahvistuneet niin, että jaksaisivat kannatella hänen painoaan.
Hänen oli tehnyt mieli itkeä nähdessään, millaiseksi hänen jalkansa olivat muuttuneet pitkän kipsauksen jäljiltä.
Ja sitten olivat vielä muut mahdolliset vauriot.
Päivä kerrallaan, oli kipsin poistanut lääkäri - poistivatko lääkärit kipsejä? - lohduttanut.
Tuntui oudolta matkustaa pyörätuolissa niin, ettei toinen jalka sojottanut eteenpäin. Sairaanhoitaja, joka hänen tuoliaan työnsi, jutteli hänelle hyväntuulisella aussiaksentilla lähestyvästä joulusta.
Della oli tuonut hänen yöpöydälleen pienen kuusen ja naurettavan kissakoristeen, joka oli saanut hänet itkemään vähän. Della ei olisi missään muussa tilanteessa ostanut sellaista, siskon maku oli liian hienostunut.
Kissa katseli häntä nytkin pöydältä, kun sairaanhoitaja työnsi tuolin takaisin pinkkiseinäiseen huoneeseen.

Joaquim seurasi hiljaisena pyörätuolin takana ja tarjoutui nostamaan Catin takaisin sänkyyn, kun pyörätuoli pysähtyi sen vierelle.
"Kiitos avustasi", mies sanoi sairaanhoitajalle ja soi tälle hymyn, johon tummissa silmissä viipyvä surumielisyys tuntui hitsautuneen. Hän hieraisi lyhyeksi siistittyä, mustanhopeista partaansa ja veti peittoa syrjään sängyltä, ennen kuin pujotti käsivarret naisen alle ja nosti tämän vuoteelle.
Peiteltyään Catin hän veti itselleen tutun tuolin ja vajosi alas, rapsuttaen kaulaansa, joka kutisi villapaidan kauluksesta.
"Tekeekö kipeää? Miltä jalat tuntuvat?"

"Ei pahasti", Catriona vakuutti, vaikka lihaksia tai luita tai jotakin osaa hänen jaloistaan tuntuikin särkevän lähes aina. Se tuntui oikeutetulta rangaistukselta.
"Minusta tuntuu, kuin olisin yhtäkkiä tiputtanut puolet painostani... Ja voin käyttää taas omia housujani."
Jotain muutakin kuin sairaalan vyötäröltä kokoon kurottavia, pastellisen hempeitä ja hieman kulahtaneita collegeita.
Hän katsahti huoneensa kompakti kylpyhuoneen ovea.
"Tiedätkö, onko Della tulossa tänään?"

"En", Quim vastasi nojaten kyynärvarret reisiinsä ja tuijotti tutuksi käynyttä lattiaa, jonka laatat hän oli tainnut laskea jokusen kerran valvoessaan Catin unta.
"Housut ovat varmaankin bonus", hän totesi. Samoin kyky liikuttaa jalkoja. Reiteen ulottuva kipsi oli tehnyt Catin nostamisesta ja kuljettamisesta todellisen haasteen. Oli helpottavaa nähdä, että toipuminen eteni, vaikkakin hitaasti. Kaikki kääntyisi vielä parhain päin.
"Milloin arvelet pääseväsi kotiin?"

Catriona nyki peittonsa reunaa hieman tärisevällä kädellään.
"Hänhän ei ole käynyt vielä tänään?" hän varmisti hieman huolestuneena, kulmat kurtistuen, ja katsahti uudelleen kylpyhuoneen ovea ja sitten pyörätuoliaan. Hän oli kuvitellut, että kipsien poistaminen antaisi hänelle vapauden liikkua niin kuin hän halusi, edes siirtyä itse pyörätuoliin.
Lääkäreiden mukaan kuntoutuksessa päästäisiin nyt etenemään paremmin.
"Minä en... en ole varma, ovatko lääkärit sanoneet siitä mitään. Tahtoisin olla joulun kotona. Tai... Oletko sinä lähdössä lastesi luo jouksi, Quim?"

"En osaa sanoa", Quim vastasi ja sukaisi hopeisia hiuksiaan, nojaten taakse tuolissaan. Vanhan miehen selkä kävi kiukuttelemaan paljosta istumisesta. Ehkä hänen pitäisi kuntoilla enemmän nyt, kun hän ei ollut töissä kentällä.
"Ja ei, en ole. Olen joulun täällä sinun kanssasi." Niin kuin hyvän aviomiehen kuului. Sellaisen, joka ei olisi hylännyt itsetuhoista vaimoaan alunperinkään, täysin sokeana tämän todelliselle tilanteelle.
"Katsotaan, mitä lääkärit ovat mieltä."

Catrionan sydän alkoi hakata levottomana.
"Luuletko, että voisin soittaa hänelle ja kysyä?" hän varmisti, ja etsi katseellaan puhelintaan, jonka käyttäminen oli osoittautunut varsinaiseksi haasteeksi. Toimivakin käsi tärisi niin, että hän onnistui yleensä joko nappaamaan itsestään epäimartelevan valokuvan tai avaamaan jonkin sovelluksen, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut ollut aavistustakaan ennen sitä.
Hänen kulmansa kurtistuivat kevyesti.
"Sinun ei pitäisi joutua olemaan jumissa kanssani."

"Tietenkin voit", Quim sanoi ja haki parempaa asentoa.
"En minä ole jumissa kanssasi. Et puhuisi noin", hän huokasi hieraisten väsyneitä kasvojaan. Kuinka hän oli ollut niin sokea? Niin ymmärtämätön läheisimpiään kohtaan? Mutta tämä ei ollut edes ensimmäinen kerta. Hän oli ollut sokea myös Giannan yksinäisyydelle ja pahalle ololle.
"Olet vaimoni."

"En löydä puhelinta", Catriona myönsi hieman surullisena. Sille oli oma paikkansa, mutta mikä tarkalleen ottaen, siitä hän ei ollut aivan yhtä varma.
Hän kurotti kätensä kohti yöpöydän laatikkoa ja yritti nykiä sitä auki.
"Olisi mukava kuunnella joulumusiikkia."
Sairaalalla oli taidettu pitää jokin joulukonsertti. Tai ehkä he olivat katsoneet sitä televisiosta? Oleskelutilassa oli iso televisio, mutta hän ei viihtynyt siellä kovinkaan usein.
"Näytät kamalan väsyneeltä, Quim."

"Olen ihan kunnossa", Quim vastasi ja avasi yöpöydän laatikon naiselle.
"Minä etsin puhelimesi", hän lupasi ja suoristautui hieraisten selkäänsä, ryhtyen käymään läpi pöytätasoja, laatikkoja ja laukkuja. Ehkä hänen olisi pitänyt tietää, oliko sisko käynyt vai ei. Päivät tuntuivat sulautuvan toisiinsa eikä hän ollut varma, nukkuiko aina niiden välissä. Puhelin soi usein öisin, kun hänen tiiminsä tarvitsi tukea.
"Voin etsiä sinulle myös soittimen, jolla kuunnella joululauluja."

Catrionan kulmat painuivat hieman kurttuun.
"Särkeekö selkääsi?" hän kysyi huolissaan, ja toivoi, että olisi voinut hieroa kivun pois. Quim-parka oli joutunut nostelemaan häntä, entä jos mies oli loukannut selkänsä pahemminkin? Venäyttänyt sen?
Hänen sydämensä alkoi hakata levottomasti.
"Kertoisithan minulle, jos et voisi hyvin?"
Puhelin oli latauksessa seinän viereen työnnetyn pöydän kulmalla. Näytön halki kulki ikävä halkeama, mutta se toimi siitä huolimatta edelleen.

"Olen vain vanha ja raihnainen", Quim vakuutti ja tunsi sen olevan kivuliaan totta. Heillä ei ollut merkittävän montaa vuotta ikäeroa Tiarnanin kanssa, joka vitsaili iästään, mutta toinen heistä oli sykähdyttävän komea elokuvatähti ja toinen harmaa rahjus, joka varmasti kävisi jo viisikymppisestä.
Hän ojensi kolhiintuneen puhelimen Catille ja istui takaisin alas.
"Minulla on kaikki hyvin, querida. Oli vain yöllä työpuhelu." Hän tuskin voisi olla tuntematta syyllisyyttä, teki mitä vain: jos hän jättäisi vaimonsa taas yksin, hän vihaisi itseään. Mutta hän tunsi samalla syyllisyyttä siitä, ettei ollut auttamassa tiimiään kentällä ja syyllisyyttä siitä, ettei ollut läsnä lastensa elämässä. Nykyään hän tunsi syyllisyyttä jopa siitä, ettei leikittänyt kissoja tarpeeksi.

Catriona tunsi olonsa merkillisen levottomaksi.
"Et sinä ole vanha", hän intti, ja toivoi, että olisi voinut sanoa samaa raihnaisuudesta. Mutta Quimin liikkuminen näytti kipeältä, eikä se ollut mikään ihme. Hänen olisi pitänyt vaatia tätä ottamaan aikaa itselleen.
Parempi vaimo olisi tehnyt niin.
"Sinun pitäisi nukkua yöt, Quim", hän vetosi, samalla kun tuki puhelimen syliinsä ja alkoi koittaa onneaan pinkoodin kanssa.

"Nukun tarpeeksi", Quim vastasi, vaikkei se ehkä ollut tarkalleen totta edellisten päivien osalta. Tai viikkojen. Hänen ajantajunsa oli hämärä. Kauanko siitä oli, kun Della oli soittanut hänelle ja kysynyt, tiesikö hän vaimonsa raiskauksesta ennen kuin hylkäsi tämän itsemurhaan?
"Oletko saanut syödäksesi täällä? Voin kokata sinulle taas jotain. Tai tuoda jotain hyvää kahvilasta."

Catriona kohotti katseensa puhelimen näytöltä luodakseen Quimiin skeptisen katseen. Hän ei ollut varma, miten miehen olisi ollut mahdollista saada riittävästi unta, kun tämä tuntui viettävän jokaisen hereilläolotuntinsa hänen vuoteensa vierellä.
Parempi vaimo olisi huolehtinut siitä, että aviomies sai riittävästi unta.
"En ole nälkäinen", hän vakuutti, puhelimensa unohtaneena, ja käänsi katseensa sen sijaan yöpöytänsä lipastoon.
"Quim... Olisiko sinun helpompi, jos minä en tulisi ko... kotiin?"
Kai se oli edelleen hänen kotinsa? Kaiken sen pahan jälkeen, mitä hän oli tehnyt.

"Mitä?" Quim ähkäisi tummat kulmat kurtistuen. Mitä hän oli tehnyt Catille, jotta naisen oli epäiltävä hänen rakkauttaan näin? Ehkä hän ei ollut koskaan ollut tämän tukena niin kuin hyvän miehen kuuluisi.
"Tietenkin tulet kotiin. Et puhuisi tuollaisia."

Catrionan kasvoilla häivähti huolta.
Minä petin sinua, hän olisi halunnut vedota. Teen elämästäsi kamalaa. Etkä pääse näkemään lapsiasi jouluna.
Hän nyhersi peittonsa reunaa ja katseli miestään kulmat kurtistuneina.
"Minä en pysty tekemään mitään..."
Hän viittasi turhautuneena kehoaan, käsi täristen.
"Tarvitsen apua kaikessa. Enkä minä... muista asioita. En tahdo, että uuvutat itsesi, koska minä..."
Koska hän oli ollut typerä ja itsekäs. Jälleen kerran.

"Cat", Quim vetosi ja hieraisi kasvojaan, raapien tummaa partaansa.
"Sinä olet vaimoni. Vannoin valan, muistatko? Ylä- ja alamäessä. En jätä sinua enää. Minun ei olisi koskaan pitänyt tehdä niin", hän jatkoi ja painoi päänsä. Kuinka hän oli ollut niin sokea?
"Olen pahoillani."

Catriona oli aina kuvitellut valan viittaavan onnettomuuksiin tai sairauksiin tai tragedioihin. Ei siihen, että sillä sitoutui pakosta vaimoon, joka oli niin typerä ja itsekäs, että satutti kaikkia ja tuhosi kaiken ympärillään.
Hänen sydämensä alkoi hakata kipeämmin.
"Quim, ei, ei sinun pidä olla", hän vetosi ja pudisti päätään.
"Minä olin se, joka teki väärin. Minä petin. Minä... minä tässä olen se paha."
Ja silti Quim oli palannut hänen luokseen, ja näytti kaiken aikaa onnettomalta, ja se särki hänen sydämensä.
"Haluan, että sinulla on hyvä olla."

"Minäkin haluan, että sinulla on hyvä olla", Quim vastasi tuijottaen lattiaa surumielinen sävy tummissa silmissä viipyen. Oliko Cat ollut tosissaan avioerosta? Toivoiko nainen sitä oikeasti, kaiken tämän kamalan alla? Ehkä paluu arkeen hänen kanssaan ei ollut sitä, mitä Cat halusi tai tarvitsi.
"Toivon, että voisin tehdä sinut onnelliseksi."

He molemmat halusivat, että toinen voisi olla onnellinen. Miksi kaikki tuntui sitten niin hirvittävän vaikealta?
"Sinä näytät niin surulliselta koko ajan", Catriona vetosi hiljaa, ja ojensi tärisevän kätensä silittämään Quimin hiuksia. Hän oli aina rakastanut upottaa sormensa niiden joukkoon, suoria ja silitellä paksuja hiuskiehkuroita ja järjestellä niiden joukkoon uusia jakauksia.
"Minä olin onnellinen ennen kuin pilasin kaiken, Quim. Minä rakastan sinua niin hirveästi, enkä tiedä... enkä tiedä miten voisin... miten voisin osoittaa sen, sen jälkeen, mitä minä..."

"Olen pahoillani", Quim vastasi, mutta ei voinut pyyhkiä surua silmistään. Hän ei halunnut teeskennellä tai tarjota Catille epäaitoja hymyjä, vaikka ehkä parempi aviomies olisi tehnyt niin.
"Cat", hän vetosi koskettaen hiuksiinsa sukeltanutta kättä, "minäkin rakastan sinua ja me selviämme tästä kyllä. Et sinä ole pilannut mitään. Et syyttelisi itseäsi niin kovin."

Hetken Catriona pelkäsi, että Quim aikoi sysätä hänen kätensä pois.
"Minä olen rikkonut sinut", hän vetosi, ääni värähtäen, ja sormet kietoutuivat samaan aikaan paremmin hopeisten hiusten joukkoon.
"Ja minä... Quim, katso minua. Katso nyt..."

"Cat", Quim vetosi tuskastuneena.
"Et sinä olet rikkonut mitään, ja sinä paranet. Se vie aikaa, mutta sinä paranet – sait juuri kipsitkin pois", hän sanoi viitaten melkein normaaliksi palanneita jalkoja kohti.
"Kaikki tulee olemaan ihan hyvin."

"Sinä et edes katso", Catriona vetosi onnettomana.
Olisi ollut eri asia, jos hän olisi joutunut onnettomuuteen. Jos auto olisi ajanut hänen ylitseen, tai hän olisi tipahtanut hevosen selästä, tai... Mutta hän oli aiheuttanut tämän aivan itse. Koki aiheuttaneensa.
"En pysty kävelemään, käteni ovat... enkä muista..."

"Mitä minun pitää katsoa?" Joaquim kysyi huoaten syvään ja nojasi kyynärvarret takaisin reisiinsä, katsellen vaimoaan. Silmien alla viipyi tummat varjot.
"Sinä paranet. Se vie aikaa, mutta sinä paranet ja kaikki tulee olemaan hyvin", hän toisti katsellen naisen silmiä, "sinun pitää vain olla kärsivällinen ja antaa itsellesi anteeksi."

"Minua", Catriona vetosi, ja katsoi tummia silmiä. Niiden katse oli niin rakas ja niin väsynyt, että hän tunsi kyyneleiden yrittävän puskea itseään esiin.
Voi rakaskiltti, mitä minä olen sinulle tehnyt.
"Minä olen rikki."
Hän ojensi täriseviä käsiään. Vasemman käden sormet olivat puristuneet nyrkkiin, kuin tassuksi.

"Sinä paranet, querida", Joaquim vastasi ja tarttui naisen käsiin, siirtäen tuolia lähemmäs sängynlaitaa. Hän punoi sormensa niiden lomaan ja suoristi hellästi vasenta kättä, jotta voisi tehdä sille samoin.
"Sinä saat olla rikki, mutta ajan kanssa sinä alat voida paremmin. Ja minä teen parhaani, jotta voisit olla onnellinen."

Nyt kyyneleet valuivat jo Catrionan poskille, eikä hänellä ollut jaksamista, tai ehkä haluakaan, estää niitä. Hän katsoi heidän käsiään ja sitten taas Joaquimin kasvoja, rakkaita, tummia silmiä, jotka olivat niin uskomattoman kauniit.
"Minä rakastan sinua", hän vetosi.
"Minä osaan olla itsekäs ja teen joskus tyhmiä asioita, enkä ajattele tarpeeksi pitkälle, mutta minä rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta. En minä oikeasti halunnut, että me... että me emme... Että me eroaisimme..."

"Minäkin rakastan sinua, querida", Joaquim vastasi lempeästi ja kumartui painamaan suudelman naisen kummallekin kämmenselälle.
"Valtavan paljon. Enkä minä halua erota." Hän halusi tehdä Catin onnelliseksi ja oppia menneistä virheistään. Ehkä hän voisi jotenkin oppia työskentelemään kotoa, niin naisen ei tarvitsisi olla yksin.

Catriona oli siitä valtavan helpottunut. Vaikka ehkä hänen olisi pitänyt olla epäitsekäs ja toivoa, että Quim olisi ollut valmis lähtemään, sen jälkeen, kun hän oli satuttanut miestä niin pahasti, että...
Hitot, ei hän halunnut sitä. Hän halusi kotiin, ja kotona käpertyä Quimin kainaloon niin kuin ennenkin, ja mies voisi lukea kirjaa tai...
"Haluan parantua. Minä en... Quim, kun me vaihdoimme valoja, kuvittelin aina, että minä olisin se, joka..."
Hänen katseessaan häivähti melkein anteeksipyytävä ilme.
"Että tämä olisi toisinpäin. Minä huolehtisin sinusta."

"Sinä huolehdit minusta", Joaquim vakuutti. Ja niin Cat tekikin, täydellä sydämellä ja omintakeisella tavallaan. Tekisiköhän naisen toipumiselle hyvää vaihtaa maisemaa joksikin aikaa? Voisivatko he viettää jokusen kuukauden jossain lämpimässä ja aurinkoisessa, poissa pimeästä, märästä ja kylmästä?
Ehkä Cat viihtyikin täällä paremmin. Hänen pitäisi tuntea vaimonsa paremmin.
"Pääset varmasti pian kotiin."

Catriona toivoi pääsevänsä. Vaikka samaan aikaan häntä pelotti ajatus siitä, että kotona hän olisi täysin Joaquimin vastuulla. Ei itsensä takia, hän tiesi, että Joaquim huolehtisi hänestä hyvin, mutta hän oli huolissaan siitä, että mies uuvuttaisi itsensä täysin.
Jos hän olisi pystynyt edes kävelemään. Mutta lihakset olivat onnettomassa kunnossa pitkän levon jäljiltä.
"Minä huolehtisin sinusta mielelläni. Pukisin, syöttäisin, mitä vain. Minä..."
Puhelin oli valahtanut jonnekin peiton mutkiin.
"Quim, minä haluaisin suihkuun. Olen haaveillut suihkusta..."

Joaquim katsahti kylpyhuonetta kohti. Eikös siellä ollut suihku?
"Haluaisitko, että vien sinut?" hän tarjosi nousten ylös ja hieraisten käsiä housuihinsa. Hän niin mielellään tekisi jotain konkreettista vaimonsa hyväksi – jotain muuta kuin istui tässä hyödyttömänä ja sai Catin sättimään itseään.
"Voin auttaa sinua", hän lupasi ja ojensi käsiään auttaakseen Catin istumaan, jotta he voisivat riisua ylimääräiset vaatteet.

Catriona oli haaveillut suihkusta. Kuumasta, pitkästä suihkusta, siitä tunteesta, kun vesi valui alas selkää ja kasteli hiukset läpimäriksi.
Hän oli haaveillut myös kylvystä, mutta sairaalan kompakteissa kylpyhuoneissa ei ollut ammeita. Hän ei tiennyt, oliko sellaisia myöskään vesiterapiaosastolla. Hänellä ei ollut ollut sinne asiaa kömpelöine kipseineen.
Ja silti hän tunsi levottoman nipistyksen vatsassaan. Mikä oli typerää, sillä Joaquim oli hänen aviomiehensä. Tämä oli nähnyt hänestä kaiken nähtävissä olevan, koskenut hänen vartaloaan kaikkialta...
Älä ole hölmö, hän sätti itseään, ja ojensi käsivartensa, vaikka vasen ei vielä suoristunutkaan täysin.

Joaquim auttoi varovasti paidan vaimonsa päältä, katsahdettuaan melkein vainoharhaisesti suljettua ovea varmistaakseen, ettei kukaan kutsumaton pelmahtaisi sisään.
"Otetaanko housutkin pois?" hän varmisti ja kannusti Catia sitten laskeutumaan sen verran selälleen, että hän voisi ujuttaa myös housut jalasta. Sitten hän harppoi kylpyhuoneeseen, napsautti sinne valot ja tarkasti, että sieltä löytyi pyyhe ja pesuaineita, ennen kuin palasi sängyn luo ja tarjoutui nostamaan naisen syliinsä ja kantaa kylpyhuoneeseen.

Catriona oli ollut koko elämänsä ajan varsin itsevarma, mitä tuli kehonkuvaan. Hän ei ollut kärsinyt epävarmuuksista teini-iässä, tai raskausaikana, tai sen jälkeenkään.
Nyt hänen olisi tehnyt mieli käpertyä kokoon tai kietoa peitto paljaan ihonsa suojaksi. Se ei johtunut uusista arvista, tai siitä, ettei hän ollut vielä saanut painoaan nostettua takaisin, niin että osa luista törrötti ihon alta kuultaen.
Hän pelkäsi, että se, mitä oli tapahtunut... aiemmin, näkyisi jotenkin hänen kehossaan. Jokin merkki siitä, että hän oli ollut uskoton ja satuttanut Joaquimia niin hirvittävällä tavalla.
Älä ole typerä.
"Olen haaveillut tästä monta viikkoa", hän totesi, yrittäen saada ääneensä keveän sävyn.

Joaquim esti itseään huolellisesti vastaamasta ajatuksissaan jotain, mikä olisi kuulostanut hänen yhtymiseltään toiveeseen. Hän saattoi ymmärtää sen hyvin, vaikka ei ollut koskaan sidottuna sairaalasänkyyn samoin kuin Cat. Työmatkoilla peseytymismahdollisuudet olivat vain alkeelliset ja toissijaiset.
Hän laski Catin varovasti muoviselle suihkutuolille ja kiskoi villapaidan päänsä yli, nakaten sen ulos pienen kylpyhuoneen ovesta.
"Parasta varmaan riisua alushousutkin?" hän sanoi ja riisui omat kenkänsä ja sukkansa, rullaten lahkeitaan ylös polviin.
Hän tarjoutui ujuttamaan viimeisenkin vaatekappaleen vaimonsa yltä.

Catriona istui muovisella jakkaralla ja yritti olla köyristelemättä hartioitaan, vaikka hänen olisi tehnyt mieli, samoin kuin hän yritti olla kietomatta käsivarsiaan ympärilleen.
Quim oli nähnyt tämän kaiken. Quim oli nähnyt hänet, ja rakastanut häntä.
Hän auttoi parhaansa mukaan kohottamalla takapuoltaan niin, että alushousut liukuivat pois hänen päältään mahdollisimman helposti. Ne olivat hempeän vaaleanpunaiset, eikä vyötärönauhaa koristava pehmeä pitsi repsottanut. Ne olivat Dellan ostamat, osa siskon vaatevarastontäydennysoperaatiota.
Hieman liian isoa kokoa.
"Sinäkin voisit ottaa housut pois."

"Enköhän minä pärjää", Quim vakuutti asettaen alushousut varovasti lavuaaritason laidalle. Hän sysäsi mielestään kaipauksen, sillä sille ei ollut sijaa. Cat tarvitsi nyt vain huolenpitoa.
Hän kosketti hellästi vaimonsa reittä ja sipaisi hiuksia, kun poimi suihkunpään käteensä ja avasi hanan viemärin yllä, varmistaen, että vesi oli sopivan lämmintä, ennen kuin toi sen lähemmäs ja valeli naisen jalkoja ensin, ennen kuin siirtyi ylemmäs ja hiuksiin saakka.

Catriona kallisti hieman päätään.
"Jos minä en pärjää?" hän huomautti, ja hiljensi määrätietoisesti äänen, joka yritti kutsua häntä rumilla nimillä ja muistuttaa, että hän oli pettänyt miestään, hänellä ei ollut oikeutta esittää sellaisia huomautuksia. Oli päiviä, tai pikemminkin hetkiä, joina hän jaksoi kamppailla ääntä vastaan.
"Minä en ole nähnyt sinua pitkään aikaan ilman niitä."
Veden tuntu jalkoja vasten sai hänet hengähtämään, ja hiusten kastuessa hän tunsi jo kyyneleet silmissään.
Se tuntui hyvältä.

Joaquim naurahti karheasti ja tunsi kipeän vihlaisun sisällään.
"Pääset pian kotiin ja voimme olla sitten molemmat ilman housuja vaikka kaikki päivät", hän lupasi sysäten haikeuden äänestään ja katseli vaimonsa kasvoja myötätuntoisesti. Hän haistoi hedelmäistä shampoota ja oli ojentamassa suihkun Catin käteen, mutta muutti mielensä ja veti sen sijaan sen telineen alemmas, jotta vesi valui edelleen naisen ylle, kun hän ryhtyi levittämään shampoota ja sitten hoitoainetta tämän hiuksiin.

Catriona taivutti vartaloaan varovasti eteenpäin, niin että vesi valui edelleen hänen selkäänsä pitkin, vaikka hiukset olivatkin nyt vapaina pestäviksi.
Shampoon tuoksu sai hänet itkemään hieman lisää. Ehkä se karkottaisi, edes hetkeksi, syvälle ihoon imeytyneen desinfiointiaineen hajun.
"Oliko se lupaus?" hän kysyi hieman tukkoisesti.
"Se, mitä sanoit housuista?"

"Ehm", Joaquim vastasi kurtistaen kulmiaan hämmentyneenä, kun hieroi vaimonsa päänahkaa hellin sormin.
"Kyllä kai." Mikseivät he voisi olla ilman housuja? Cat luultavasti unohtaisi ajatuksen joka tapauksessa huomiseen mennessä. Hän vietti hyvin tovin vaimonsa hiusten parissa, antaen katseensa vaeltaa tämän iholla vaivihkaa ja tukahdutti kaipauksen.
Kuuma, lihaksia hellivä vesi ryöppysi hartioiden yli ja alas vatsaa ja selkää, kun Joaquim otti suihkun uudelleen käteensä ja ryhtyi huuhtomaan naisen hiuksia.

"Hyvä", Catriona vastasi, ja antoi itsensä sitten unohtua kosketukseen, joka tuntui niin hyvältä, että se oli melkein pelottavaa. Jos hän ei olisi pil... Jos asiat olisivat olleet niin kuin ennen, hän korjasi itseään, hän olisi saattanut houkutella Quimin kanssaan suihkuun. Tai ei, ehkä hän ei olisi ollut niin hienovarainen, hän olisi vain vetänyt miehen seurakseen, ja se olisi ollut siinä. Hän ei ollut koskaan ollut hienovarainen.
Hän ei halunnut unohtaa tätä hetkeä.
"En ole koskaan aiemmin... En ole koskaan aiemmin ymmärtänyt, miten paljon voi kaivata suihkua... Onko sinustakin tuntunut siltä, Quim? Kun olet ollut pitkään poissa kotoa..."

Quim tunsi hellyyden vihlovan sydäntään. Hän olisi halunnut halata Catin syliinsä, viedä naisen jonnekin kauas pois ja ehkä he olisivat voineet unohtaa kaiken pahan tapahtuneen ja vain aloittaa alusta. Mutta se oli itsekäs toive. Cat tarvitsi apua ja tukea, ei toiveita pyyhkiä pois tapahtunut. Se oli jotain, mitä heidän pitäisi käsitellä.
"Ehdottomasti", hän naurahti karheasti ja hillitsi halunsa halata naista, jotta ei kastelisi itseään täysin. Hetken hän epäröi, ennen kuin asetti suihkun telineeseen, kaatoi ruhtinaallisesti saippuaa käsiinsä ja lähti hieromaan naisen ihoa niskalta ja hartioilta alas selkää ja käsivarsia.
"Katastrofialueilla ei usein ole suihkuja tai ainakaan mahdollisuutta käyttää puhdasta vettä sillä tavalla – minun on pakko käydä pesulla ennen lentoa tai kanssamatkustajat pökertyisivät."

Catrionan varpaat kipristyivät vasten kylpyhuoneen lattiaa, jonka materiaalia hän ei tunnistanut, mutta jonka oli kai tarkoitus tarjota mahdollisimman liukumaton alusta. Ainakin hänen varpaansa liikkuivat normaalisti. Jalatkin alkaisivat vielä toimia, kunhan lihakset taas vahvistuisivat entiselleen.
Kaikki olisi vielä korjattavissa, eikö niin?
"Minua ei ole koskaan haitannut", hän muistutti.
"En välittäisi, vaikka haisisit miltä."
Hän oli vain pohjattoman onnellinen ja helpottunut jokaisella kerralla, kun Joaquim palasi kotiin suurin piirtein ehjänä.
"Kuvittelin aina, että suihku tuntui taivaalliselta maasto-osuuksien jälkeen, mutta... Tuo tuntuu hyvältä, Quim."

"Luulen, että välittäisit, jos olisit seuranamme katastrofialueella erityisen kuuman ja kostean päivän jälkeen, kun olemme kahlanneet tsunamivesissä tai mutavyöryn jälkimainingeissa", Joaquim totesi häivähdys hymyä silmissään ja kumartui Catin eteen, pesten ja hieroen huolella koko kehon, niskasta sormenpäihin, kainaloihin ja rintakehän yli vatsalle ja sitten selälle, hieroen sitä hyvän tovin.
"Olisin mielelläni ottanut sinut mukaan, ellei työni olisi niin täynnä riskejä."

"Ehkä", Catriona myönsi, ja hetken ajan levottomuus oli pyyhkäistä hänet mukaansa. Mitä, jos Joaquimista oli kuvottavaa koskea hänen kehoaan, sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt?
Mutta mies ei näyttänyt siltä, että olisi tuntenut inhoa. Toisaalta, ehkä työ oli opettanut tämän olemaan näyttämättä sellaisia tunteita. Ehkä...
Lopeta, hän käski itseään.
Kaikki tulisi olemaan hyvin. Hänen pitäisi vain keskittyä paranemaan, ja korjaamaan asiat.
"Quim, luuletko, että sitten kun minä... kun minun..."
Hän liikautti toista kättään kohti jalkojaan.
"Luuletko, että me voisimme matkustaa jonnekin?"
Luuletko, että pystyisit matkustamaan kanssani sen jälkeen, mitä tapahtui? Mutta sitä kysymystä hän ei esittänyt ääneen.

"Totta kai", Quim vastasi ja vietti hetken hieromalla hartioita, joiden yli kuuma vesi virtasi. Hän kaipasi heidän yhteisiä suihkujaan. Hänellä oli tapana unohtaa olevansa vanha, raihnainen mies ja käyttäytyä kuin mikäkin teinipoika.
"Missä sinusta olisi mukava vierailla?" hän kysyi ja kaatoi käsiinsä lisää saippuaa, kun kyykistyi Catin eteen ja otti vuorotellen kummankin jalan hierontaan ja pesuun, viettäen tovin kummankin jalkapohjan kanssa.

Olisikohan heillä edes rahaa matkustaa?
Catriona tunsi kipeän vihlaisun vatsassaan. Kuinka paljon hänen sairaalalaskunsa oli mahtanut jo syödä? Ja paljonko se vielä söisi? Mutta hänellä oli säästöjä. Ehkä ne riittäisivät.
Hän toivoi, että riittäisivät.
Hän unohtui hetkeksi katselemaan jalkojaan, jotka näyttivät... vierailta. Säälittäviltä. Hänen jalkojensa lihakset olivat olleet hyvässä kunnossa niin kauan, kuin hän muisti. Hän oli juossut ja ratsastanut.
Nyt ne olivat...
Hän pakotti ajatuksensa takaisin kysymykseen, tarrasi siitä kiinni melkein epätoivoisesti.
"Haluaisin uida meressä."

"Mennään jonnekin lämpimään. Missä meri on aina kutsuva, turkoosi ja lämmin ja hiekka valkoista", hän lupasi. Jotenkin se onnistuisi. Hän varmistaisi, että se onnistuisi ja he pärjäisivät.
Hän siirtyi jalkapohjista pohkeille ja sitten reisille, pysähtyen hetkeksi epäröiden. Pitäisikö hänen tarjota naiselle mahdollisuutta jatkaa itse? Olisiko hänellä oikeutta koskettaa, edes pestäkseen?
"Voinko..?" hän kysyi hieman eksyneenä, käsi reidellä leväten ja tutki Catin kasvoja huolissaan.

"Se kuulostaa ihanalta", Catriona myönsi.
"Jonnekin, missä paistaa aurinko. Vaikka minä poltankin todennäköisesti itseni, ja sitten joudut taas levittämään voidetta selkääni..."
Hän saattoi melkein uskoa siihen, että kaikki järjestyisi. Ehkä hän ei muistaisi tietä takaisin heidän hotellilleen, tai unohtaisi, kuinka ravintolassa kuului tilata, mutta ehkä maailma ei loppuisi siihen.
Hän jähmettyi ja tunsi sydämensä hakkaavan lujemmin. Ennen Joaquimin ei olisi tarvinnut kysyä, ennen kaikki tämä olisi ollut täysin luonnollista.
Älä ole hölmö.
Hän nyökäytti päätään.
"Minun käteni eivät oikein... ne eivät oikein ole vielä hyödylliset."
Vasemman käden sormet olivat taas käpristyneet nyrkiksi.

"Minä hieron mielelläni aurinkorasvaa aivan minne tahansa pyydät", Joaquim lupasi ja hetkeksi saattoi unohtaa synkkyyden, joka lepäsi heidän yllään. Miten hän toivoi, että olisi voinut kaapata Catin syliinsä ja lennättää naisen jonnekin, missä aurinko oli lämmin ja vesi kutsui uimaan ja surffaamaan.
Hänen sydäntään särki hellyydestä ja myötätunnosta, kun hän nyökkäsi ja empi hetken, ennen kuin asettui paremmin vaimonsa vierelle ja hipaisi huulillaan märkiä hiuksia pesten viimeisenkin sopukan suihkua kaivanneesta kehosta hellin, varovaisin sormin.
"Rakastan sinua, querida." Kuin pelkuri hän yritti olla muistamatta, mitä Cat oli joutunut kohtaamaan.

Pienen hetken kaikki oli ollut melkein niin kuin ennen, eikö ollutkin?
Catriona yritti takertua tunteeseen. Kaikki voisi olla vielä hyvin. Se veisi ehkä aikaa ja vaatisi töitä, mutta hän... he voisivat vielä korjata kaiken.
Hän kesti siihen saakka, että Joaquim oli saanut hänen vartalonsa pestyä - kiltti, kultainen Joaquim - ennen kuin alkoi jälleen itkeä.

"Cat?" Joaquim vetosi hermostuneena, kun ymmärsi vaimonsa itkevän. Oliko hän satuttanut tätä? Tai jollain tavalla häpäissyt?
Mitä jos hänen kosketuksensa, näinkin viaton, oli tuonut mieleen naisen kohtaaman väkivallan? Ajatuskin sai hänen sydämensä vajoamaan jonnekin vatsan tietämille.
"Onko kaikki hyvin? Satutinko minä sinua, querida?" hän kysyi kyykistyen naisen eteen silmät huolesta palaen.

Catriona olisi halunnut vakuuttaa olevansa kunnossa. Kertoa Joaquimille, ettei hän ollut isekään täysin varma, minkä vuoksi itki. Joaquim oli hänen aviomiehensä, ja tämän kosketus hänelle niin tuttu ja turvallinen. Se ei ollut syy siihen, että hän itki. Hän ei uskonut, että oli.
Sanat kuitenkin katosivat jonnekin mielen syövereihin, niin ettei hän kyennyt tekemään muuta kuin pudistelemään päätään.
Ja koska hän oli sellainen kuin oli, eikä koskaan ajatellut tarpeeksi pitkälle, hän ojensi hyödyttömät kätensä ja kietoi ne Joaquimin hartioiden ympärlle halatakseen itsensä tiukasti tämän kehoa vasten. Yhä litimärkänä suihkusta.

"Cat", Joaquim vetosi ja kiersi käsivartensa naisen ympärille, halaten tämän tiukasti syliinsä, välittämättä siitä, että sai suihkun ryöppyä niskaansa. Se oli vain vettä.
Mitä jos hän muistutti Catia... Raiskauksesta. Ole mies ja seiso vaimosi tukena, hän sätti itseään.
"Querida, tuntuiko se sinusta pahalta? Haluatko, että jatkossa joku muu auttaa sinua?" hän kysyi ja tunsi sydämensä lyövän kipeästi.

Et tietenkään, rakas, sinä et voisi koskaan satuttaa minua. Eikä sinun kosketuksesi voisi koskaan tuntua pahalta, minä rakastan sinua aivan valtavasti.
Mutta Catriona ei löytänyt sanoja, ne lipsuivat hänen otteestaan yhtä varmasti, kuin vesi valui alas hänen selkäänsä.
Oikea jalka liikahti ja kiertyi sekin Joaquimin ympärille, vasemmassa ei ollut riittävästi voimaa tekemään niin.
Hän jatkoi päänsä pudistelua ja piilotti kasvonsa Joaquimin hartiaa vasten.
"Minulla on ikävä sinua..."

Joaquim kiersi käsiään hämillään Catin ympärille ja halasi naista kasvavissa määrin märkää rintaansa vasten.
"Minullakin sinua", hän vastasi silitellen paljasta selkää, jota alas vesi valui kuumina ryöppyinä. Tämä oli varmasti vedentuhlausta, mutta hän ei välittänyt. Cat oli ansainnut pitkän, kuuman, rentouttavan suihkun kaiken kokemansa jälkeen.
"Kaikki on ihan hyvin", hän vetosi, vaikkei ollutkaan siitä varma. Mutta hän toivoi niin.

Hitaasti itku muuttui ensin tukkoiseksi nikotteluksi ja sitten hiljaisiksi henkäyksiksi, ja hiipui lopulta kokonaan, kunnes Catriona tunsi olevansa valtavan uupunut.
"Minä olen niin pahoillani", hän vetosi, vaikka sanat olivatkin varmasti menettäneet merkityksensä.
"Minä vain... Quim, minä haluan, että me voimme vielä... että me voimme vielä joskus rakastella suihkussa. Minä pidin siitä..."
Hän halusi entisen elämänsä takaisin.

Quim ei tiennyt, mitä vastata.
Hän ei ollut odottanut naisen sanoja ja ne jättivät hänet jokseenkin sanattomaksi ja hämilliseksi. Totta kai hänkin halusi sitä. Totta kai.
Hän ei vain voinut olla muistamatta, mitä Bangkokissa oli tapahtunut. Miten mielikuvat vaanivat häntä ja nyt... Nyt Cat oli joutunut kohtaamaan väkivaltaa ja makasi täällä yritettyään tappaa itsensä, rikkinäisenä ja avun tarpeessa. Nyt ei varmasti ollut oikea aika murehtia muusta kuin naisen hyvinvoinnista.
Hän painoi suukon vaimonsa poskelle.
"Parasta varmaan viedä sinut takaisin sänkyyn."

Catriona kietoi käsivartensa paremmin Joaquimin niskalle, vaikkeivat ne oikeastaan jaksaneet kannatella hänen vartaloaan, ja yritti kietoa vasemmankin jalkansa miehen vyötärölle, niin kuin oli tehnyt silloin, kun tämä oli palannut kotiin, mutta jalan lihakset eivät totelleet häntä.
Ja se teki kipeää.
"Niin", hän myönsi, ja tunsi olonsa väsyneeksi pelkässä suihkussa käymisestä. Väsyneeksi, mutta jotenkin... enemmän ihmiseksi. Hän pystyi taas käymään suihkussa.
Hiukset tuoksuivat hedelmäiseltä shampoolta.

Joaquim, paita märkänä rintaan liimautuen, tähyili ympärilleen ja poimi pyyhkeen telineestä. Hän irrotti lempeästi Catin otteen ja kääri naisen valkoiseen pyyhkeeseen sammutettuaan suihkun, hieroen tämän ihoa.
Mies suoristautui puristaen vettä t-paidastaan ja hapuili toisenkin pyyhkeen, jolla saattoi painella ja hangata Catin hiuksista enimpiä vesiä pois.
"Paleltaako?" hän kysyi.
"Mitä haluaisit pukea päälle?"

Hetkeksi Catriona saattoi melkein unohtaa syyllisyyden, josta oli muodostunut hänen erottamaton seuralaisensa kuluneiden viikkojen, tai ehkä kuukausien aikana. Hän pudisti päätään ja nautti siitä, miltä hierova liike tuntui hänen ihollaan.
Ilmassa viipyi vielä lämmintä höyryä suihkun jäljiltä.
"Della toi minulle pyjaman", hän vastasi, prosessoituaan hetken Joaquimin kysymystä.
"Flanellisen. Tahtoisin sen."
Hän ei ollut varma, oliko kello niin paljon, että oli varsinaisesti sopivaa pukeutua pyjamaan, tai oliko hänellä vielä jotakin lääketieteellistä ohjelmaa, joka vaatisi häntä vaihtamaan vaatteensa, mutta juuri nyt hän halusi pyjamansa. Uuden, pehmeän pyjaman puhdasta ihoa vasten.

"Etsin sen", Joaquim lupasi jättäen pyyhkeen Catin ympärille ja toisen kuivamaan tangolle, kun jätti kylpyhuoneen ja sulki oven perässään, ettei sen lämpö haihtuisi ja palelluttaisi vähäpukeista naista.
Hetkeä myöhemmin hän palasi mukanaan alushousut, flanellinen pyjama, joka oli viikkauksen siisteydestä päätellen uusi sekä pari nilkka- ja villasukkia.
Hän kyykistyi Catin eteen ja tarjoutui pujottamaan alushousut tämän jalkaan.

Catriona oli käyttänyt aikansa katselemalla höyrystynyttä peiliä lavuaarin yläpuolella. Hän toivoi, että olisi jaksanut nousta, ja piirtää sydämen tai kirjoittaa viestin peiliin sormellaan. Hänellä oli tapana tehdä niin heidän yhteisessä kylpyhuoneessaan, jättää aina viesti, jonka Joaquim voisi löytää, kun peili seuraavan kerran höyrystyisi.
Mutta hänen jaloissaan ei ollut vielä riittävästi voimaa.
Joaquimin palatessa hän kohotti kiltisti takapuoltaan sen minkä jaksoi, samalla kun katseli hempeän mintunvihreään kankaaseen kuvioituja, erirotuisia kissoja.
"Della ei olisi ikinä ostanut tällaista, ellen olisi sairaana", hän huomautti.
"Hänen mielestään minun pitäisi pukeutua kuin ikäiseni."

"Minusta sinun pitäisi pukeutua juuri niin kuin haluat", Joaquim vastasi ja painoi suukon naisen kosteisiin hiuksiin, ennen kuin ujutti pyjamahousut tämän jalkoihin. Sitten hän pujotti paidan vaimonsa päälle, napittaen sen huolellisesti ylhäältä alas.
"Tämä on varsin suloinen vaatekappale", hän kommentoi kissakuvioitua pyjamaa ja polvistui Catin eteen pujottamaan villasukat naisen jalkoihin.
"Onko vielä jotain vai kannanko sinut sänkyyn?"

Catriona hymyili.
"Ei se mitään. Tiedän, että hän ei tarkoita sitä todella."
Hän kurtisti kevyesti kulmiaan ja unohtui sukimaan Joaquimin hopeisia hiuksia.
"Minä tilasin meille neuleet", hän muisti yhtäkkiä, samalla kun ojensi käsivarsiaan, jotta miesparka voisi nostaa hänet syliinsä ja kantaa sänkyyn.
"En tiedä, olisivatko he pitäneet niistä, mutta minä... En tiedä, onko meillä paljon jouluperinteitä, erilaisia perinteitä, mutta se olisi ollut minusta mukavaa..."

"Hmm?" Joaquim vastasi ja nosti Catin syliinsä, kiertäen käsivartensa huolellisesti vaimonsa selälle ja polvitaipeisiin, ennen kuin kantoi tämän varovasti kylpyhuoneesta takaisin sänkyyn. Sen täytyi tuntua jo kauhistuttavan tutulta kaiken ajan jälkeen, jonka Cat oli joutunut viettämään sängyssä maaten.
"Minä pidän neuleista", hän totesi peitellen Catin huolellisesti. Uutta oppi vielä vanhanakin. Hän ei ollut tainnut pitää neuleita kuin ehkä joskus lapsuudessaan, ennen kuin muutti Englantiin.

Catriona joutui huomaamaan, että keskittyminen oli paljon hankalampaa väsyneenä. Ajatukset pyrkivät hajaantumaan, ja jos hän ei takertunut niihin epätoivoisesti, ne pakenivat hänen ulottuviltaan.
"Valentina ei varmasti olisi pitänyt omastaan", hän huokaisi, etsien parempaa asentoa.
"Mutta yritin... Niiden materiaalin piti olla sellainen, että ne eivät kutita."
Hän irvisti hieman kun jalkaa vihlaisi.
"Quim, sinun paitasi on märkä..."

"Ei se haittaa", Quim vakuutti silotellen peittoa Catin ylle, ennen kuin pyyhkäisi rintaan takertuvaa t-paitaansa. Ehkä hänen pitäisi pukeutua vain villapaitaansa, mutta se kutitti häntä jo ilman aluspaitaakin ja hän saattoi kuvitella tuskan, jota sen kutina aiheuttaisi paljasta yläkehoa vasten. Niinpä hän vain istahti tuolilleen.
"Ehkä voit tulla käymään kotona jouluna tai voin tuoda meille joulupiknikin tänne, miltä se kuulostaisi?"

Parempi vaimo olisi tajunnut aiemmin.
Hetken Catriona mittaili miestään katseellaan kuin harkiten, voisiko tarjota tälle omaa paitaansa lainaksi, ja alkoi sitten nykiä peitettään sivummalle.
"Tule viereen", hän vetosi, ja teki tilaa sängylleen.
"Kipsit eivät ole tiellä."

Joaquim oli pudistamassa päätään tottumuksesta, mutta muutti mielensä. Ehkä hänen läheisyytensä tekisi Catin olon paremmaksi, ja vaikka se olisi vain itsekäs toive, hän halusi pitää siitä kiinni. Niinpä hän hieraisi lyhyttä partaansa, veti t-paidan päänsä yli jättäen sen kuivamaan tuolin selkänojalle, ennen kuin kiipesi vaimonsa viereen ja pujottautui peiton alle. Hän asettui kyljelleen sängyn laitaan ja veti Catin kainaloonsa, silittäen naisen kylkeä ja reisiä pitkin, hellin vedoin.
"Mitä sinä haluat syödä jouluna?"

Catrionan sydän jätti lyönnin välistä, ja hetkeen hän uskalsi tuskin hengittää. Quimin vartalon lämpö oli niin tuttu hänen omaansa vasten, ja hän tunsi kipeän, vielä osin hyödyttömän vartalonsa painautuvan tätä vasten.
Kyyneleet eivät olleet kaukana, vaanivat silmäkulmissa.
"Sinä olet lämmin", hän huomautti hiljaa.
Turvallinen.
"Minä... Jotakin jouluista. Quim, minulla on ollut ikävä tätä."

Quim silitti naisen käsivartta ja painoi suukon kosteisiin hiuksiin.
"Mitä jouluista?" hän kysyi ja pohti mielessään, millaisia jouluisia reseptejä tunsi Portugalista, Espanjasta, Englannista ja Walesista.
"Mitä perheelläsi oli tapana syödä jouluisin, kun olit lapsi?" hän jatkoi katsahtaen Catia silmäkulmastaan.

Catriona ujutti jalkansa Joaquimin jalkojen lomaan.
"Minä... Pidin paahdetuista kastanjoista", hän vastasi, hetken mietittyään.
"Ja... crempogeista. Walesinkakuista... Taisin pitää aikalailla makeasta..."
Väsymys painoi luomia kiinni.
"Mikä on sinun suosikkiruokasi jouluna, Quim?"

Joaquim veti Catia paremmin syliinsä ja yritti painaa sanat mieleensä. Hän tuntui olleen onnettoman hajamielinen viime aikoina, vaeltaessaan ympäri heidän torniaan kissoihin kompastellen.
Ehkä hän voisi paahtaa vaimolleen kastanjoita ja yllättää tämän niillä.
"Minäkin pidin monesta jälkiruoasta ja eri tavalla valmistetuista perunoista ja juureksista", hän vastasi.
"Pidetään mukava joulupiknik täällä. Laitan meille ruokaa."

"Minäkin pidin..." Catriona aloitti, mutta ei enää saanut kiinni ajatuksesta. Luomet painoivat ja pää tuntui täyttyneen pumpulilla. Pehmeällä, höttöisellä pumpulilla.
Hattaralla.
Ehkei sillä ollut niin väliä.
"Rakastan sinua..." hän muistutti, ääni jo unen paksuntamana.

Ehkä sairaanhoitaja paheksuisi paidatonta aviomiestä toipilaan sängyssä. Mutta Joaquim halusi uskoa, että Cat voisi olla onnellinen hänen sylissään. Ehkä siihen nukahtaminen palauttaisi mieleen jotain muita muistoja kuin viimeaikaiset tapahtumat.
Jos Cat oli koskaan ollut onnellinen hänen kanssaan.
"Eu te amo também, meu amor", hän vastasi pehmeästi, haluamatta häiritä hänen vaimoaan lähestyvää unta.

Maanantai 7. tammikuuta 2019, kello 13:35, Newcastle Upon Tyne, Iso-Britannia

Tavallisesti päivä, jona pääsi sairaalasta kotiin, oli iloinen.
Catrionakin oli kokenut sen monta kertaa elämässään. Niin onnettomuusaltis – tai huolimaton, kuten hänen sisarensa toteaisi – ihminen kuin hän oli tottunut viettämään yön tai pari sairaalassa. Koskaan ennen hän ei ollut kuitenkaan joutunut viipymään siellä näin montaa viikkoa. Sitä kutsuttiin kai laitostumiseksi, ainakin siitä osaston psykologi oli puhunut. Mutta Catriona epäili, ettei tämä ollut ymmärtänyt koko tilannetta. Hän oli pettänyt miestään, joka joutuisi nyt pitämään hänestä huolta.
Olisi ollut helpompaa, jos hän olisi voinut kävellä ovista ulos omin jaloin.
Hyvä uutinen oli, että hänen jalkansa toimivat, oikea paremmin kuin vasen, vaikka ne eivät vielä jaksaneetkaan kannatella hänen painoaan ilman kunnon tukea, mutta lääkärit eivät nähneet mitään syytä sille, mikseivät ne voisi kuntoutua ainakin melkein ennalleen.
Ehkä kyse oli vain siitä, ettei vastadiagnosoidun masennuksen lääkitys ollut vielä aivan kohdillaan, ja kunhan se saataisiin kuntoon, hän voisi olla taas oma itsensä.
Quimkin vaikutti niin hirvittävän surulliselta ja väsyneeltä, että hänen sydämensä särkyi joka kerta, kun hän kohtasi miehensä katseen.
Eikä hän vieläkään muistanut kaikkia sanoja, ja saattoi edelleen unohtaa, kuinka pääsi palaamaan huoneeseensa, tai kuka oli käynyt katsomassa häntä muutamaa tuntia aiemmin. Sekin asia paranisi ajan myötä, hänen lääkärinsä oli vakuuttanut. Eikä se, että hän oli saanut tajuttomuuskohtauksen vain hieman ennen joulua, missään tapauksessa tarkoittanut sitä, että niin tulisi käymään uudelleen.
Aivot olivat siitä merkillinen elin. Ne saattoivat kuntoutua hämmästyttävällä tavalla.
Nyt piti vain pitää mieli positiivisena, kyllä se siitä.
Silti Catriona tunsi melkein kuvottavaa jännitystä istuessaan sairaalasänkynsä reunalla, ulkovaatteissaan, posket kuumuudesta punoittaen odottaessaan, että viimeisetkin kotiutuspaperit oli saatu allekirjoitettua. Viimeinen laukku odotti hänen vierellään pakattuna, muut tavarat oli viety kotiin jo edellisenä iltana.
Niin ettei Joaquim joutuisi raahaamaan kohtuuttoman paljon tavaraa, hyödyttömän vaimonsa lisäksi.
Hyvin lyhyen hetken hän todella harkitsi anelevansa itkuisesti, että saisi sittenkin jäädä, siinä vaiheessa, kun lääkäri sujautti kynänsä valkean takkinsa taskuun ja ilmoitti, että hän oli vapaa lähtemään.
”Sanoisin toivovani, että emme tapaa pian uudelleen, mutta sen aika on hieman myöhemmin”, tämä totesi vielä hyväntahtoisesti ennen kuin lähti jatkamaan kierrostaan.

Joaquim havahtui ajatuksistaan, kun lääkärin kynä työntyi taskuun ja tämä teki lähtöä. Ehkä univaje aiheutti omituista, poissaolevaa valveunta, jossa hän vain tuijotti tyhjyyteen.
Hän kumartui nostamaan viimeisen laukun hihnan olalleen ja raapi kaulaansa, jota villapaidan kaulus kutitti. Hän raapisi vielä itsensä verille. Tällaisina hetkinä hän kaipasi ilmastoa, jossa joskus t-paitakin tuntui liioittelulta.
"Mennäänpäs sitten", hän sanoi vetäen takkia paremmin ylleen ja asetti pyörätuolin valmiiksi, jotta voisi työntää Catin autolle.
"Oh." Hän muisti pienen, suorakulmaisen laatikon takkinsa taskussa ja onki sen esiin, ojentaen ympäristöystävällisellä, ruskealla paperilla ja narulla paketoitua lahjaa vaimolleen.
"Tämä oli pudonnut lipaston taakse. Myöhäinen joululahja."

Catrionan kasvoilla häivähti huoli. Joskus hänestä tuntui, että Joaquim unohtui hänen laillaan jonnekin kauas, mutta ehkä se oli vain oletettavaa. Mies oli joutunut huolehtimaan hänestä jo niin pitkää, eikä tämä ollut päässyt edes viettämään kunnon joulua.
Se kaikki oli hänen syytään.
Hän katsahti pyörätuolia, joka seuraisi heitä vielä kotiin. Mutta vielä hän pääsisi siitä eroon, hitto vie, eikä Joaquim joutuisi enää nostelemaan häntä paikasta toiseen.
Hän katsahti häkeltyneenä pakettia ja asetti sen huolellisesti syliinsä.
"Mikä se on?"
Hän ei ollut itse vieläkään muistanut, minne oli piilottanut miehensä joululahjat. Se tulisi olemaan yllätys heille molemmille.

"Joululahja", Joaquim toisti.
Kun Cat oli turvallisesti pyörätuolissa, hän saattoi työntää naisen ensin hisseille ja lopulta ulos ja parkkipaikalla odottavan, tummansinisen Opelin luo. Hän nosti laukun takapenkille, auttoi vaimonsa etupenkille kiinnittäen tämän turvavyön samalla luontevuudella kuin lastensa, ja taiteili pyörätuolin kasaan niin, että sekin mahtui auton takakonttiin.
"Voit avata sen", hän huomautti, kun istui ratin taakse ja aloitti matkan kohti heidän punatiilistä torniaan.

Catrionan sydän alkoi hakata hieman lujemmin, kun sairaalan käytävät vaihtuivat parkkipaikkaan. Voisiko hän palata, jos kaikki ei sujuisi hyvin?
Tuntui melkein luonnottomalta istua auton kyydissä niin pitkän ajan jälkeen. Hän saattoi melkein kuvitella, kuinka hypähtäisi ulos autosta, kun he olisivat kotipihassa.
Hän alkoi rapistella paperia auki, ja jäi katselemaan kirkkaankeltaista kukkaa.
"Se on auringonkukka."

Joaquim katsahti avautuvaa pakettia silmäkulmastaan. Pienellä tyynyllä lepäävä koru todella esitti auringonkukkaa, käsin maalattua, rikasta auringonkukkaa helmin somistetussa kultaketjussa.
"Ajattelin, että ehkä pitäisit siitä", hän sanoi ja hieraisi siistittyä, tummaa partaansa. Siinäkin tuntui olevan enemmän ja enemmän hopeaa.
"Kävin aamulla kaupassa, joten kotona pitäisi olla kaikenlaista hyvää sinua varten."

Heidän entisessä elämässään Catriona olisi voinut kiivetä miehensä syliin ja kiittää tätä suudelmin. Hän saattaisi pystyä siihen nytkin, aikansa ähellettyään, ja siinä oli olemassa se riski, että tämä sysäisi hänet pois.
Hän ei syyttäisi, jos sysäisi.
Pieni auringonkukka oli niin kaunis, että hänen olisi tehnyt mieli itkeä.
"Se on kaunis", hän vastasi, ja liikautti kättään koskettaakseen siroja terälehtiä.
"Laitatko sen kaulaani, kun pääsemme kotiin?"

"Totta kai", Joaquim lupasi ja ajoi huolellisesti tornitalon parkkipaikalle.
"Odota ihan hetki", hän sanoi vaimolleen ja harppoi takakontin luo ottamaan laukun ja pyörätuolin kantoon. Mies rahtasi ne sisään pieneen eteiseen, nojaamaan vessan ovea vasten, ennen kuin palasi ulos hakemaan vaimonsa.
Miten sattuikaan, että he omistivat pääosin portaista koostuvan talon. Ehkä se oli karmaa, kosminen tilaisuus hänelle korvata virheitään.
"Tulehan", hän sanoi auttaen Catin käsivarsilleen ja kantoi naisen sisään, tuupaten ulko-oven kiinni takanaan.
"Haluatko olohuoneeseen vai sänkyyn? Onko nälkä?"

Odottaessaan Catrionalle jäi mahdollisuus seurata heidän kotikatunsa tapahtumia. Yksi naapureista, vanhempi rouva, jonka lamppujen vaihtamisessa Quim oli tainnut joskus käydä auttamassa, näytti hidastavan vauhtiaan, kuin tarkastellakseen, olivatko kadunvarteen asetellut kukkapurkit kasteltuja.
Esitys olisi toiminut paremmin, jos ei olisi ollut tammikuu.
Jokohan naapurustossa juoruttiin heidän avioerostaan?
Häntä oksetti hieman, kun Quim kantoi hänet sisään.
"Olohuoneeseen, haluaisin istua hetken sohvalla. En ole nälkäinen, haluaisin vain..."
Hän ei osannut päättää lausettaan.
Nähdessään Elviksen, puolivälissä portaita ja kauhusta jähmettyneenä - se oli kai äkännyt pyörätuolin - hän tunsi halua purskahtaa itkuun.

"Haluaisit vain?" Quim kannusti astuen kissan ohi ja kantoi Catin värikkääseen, oranssinhehkuiseen olohuoneeseen. Hän laski naisen varovasti sohvalle ja viskeli kissanleluja syrjään, pöyhi tyynyjä ja veti viltin selkänojalta.
"Käy vain pitkäksesi", hän kehoitti ja tarjoutui peittelemään vaimonsa. Joku kissoista puski hänen pohkeitaan.
"Ehkä haluaisit kupin teetä?"

Joku oli käynyt siivoamassa.
Catriona toivoi, että se oli ollut joku muu kuin Joaquim, sillä miesparka oli muutenkin aivan riittävän väsynyt. Hän epäili sisartaan, sillä yhdelle pöytätasolle oli asetettu kaunis kimppu auringonkukkia.
Ihme, etteivät kissat olleet vielä kaataneet sitä.
Hän suoristi varovasti jalkojaan ja onnistui potkaisemaan yhtä kilisevää palloa, jotka olivat Elviksen suosiossa.
"Voisin ottaa teetä", hän vastasi, ja katseli hetken punaturkkista Paulia, joka oli selvästi iloinen isäntänsä kotiinpaluusta.
John katseli häntä pahantuulisesti kirjahyllystä.

"Laitan sinulle kupin", Joaquim lupasi ja varmisti, että torkkupeitto oli hyvin Catin päällä, ennen kuin lähti keittiöön pari kissoista jaloissa pyörien. Kuppi kilisi, kun mies kaatoi siihen lisää naksuja ja laittoi sitten teepannun tulelle.
Hän palasi jokusta minuuttia myöhemmin mukanaan kuppi höyryävää, vihreää teetä ja muutama suklaakeksi.
Mies istahti sohvan laidalle ja oli aikeissa ojentaa tuomisensa vaimolleen, mutta muutti mielensä ja sen sijaan puhalsi teetä, arvioiden sen lämpötilaa ja tarjoutui pitämään kuppia, jos Cat joisi.

Tuntui oudolta olla kotona.
Catriona katseli kattoa, joka oli tuttu, ja antoi katseensa sitten kiertää olohuoneessa. Jos hän yritti tarpeeksi, hän saattoi melkein kuvitella, että tämä oli vain tavallinen maanantai. Ehkä hän oli vain saanut flunssan, ja Joaquim, kiltti kultainen Joaquim, kesti hänen dramaattista valitustaan.
Hän etsi katseellaan Elvistä, tai Georgea, mutta kumpaakaan kissoista ei näkynyt. Ringo taisi olla keittiössä potkimassa raksukippoaan.
Hän palautti katseensa takaisin Joaquimiin ja yritti hymyillä.
"Minun nokkamukini on kai jossakin", hän totesi, kun otti varovaisen kulauksen teekupista.
"Oli hyvin ystävällistä sairaalalta antaa sellainen mukaan..."
Älä itke. Älä edes ajattele itkemistä.
"Lupasit auttaa korun kanssa, Quim."

"Se on varmaan laukussa", Quim sanoi. Hän oli unohtanut koko nokkamukin. Hänen täytyisi muistaa käyttää sitä. Hän oli vain tehnyt vaimolleen kupin teetä niin kuin ennenkin.
"Minne laitoit sen?" hän kysyi, mutta päätti sitten kuitenkin etsiä sen itse. Ehkä Cat ei edes muistaisi. Löydettyään rasian hän istui takaisin alas, silitti naisen hiuksia syrjään ja kiinnitti kaulakorun paikalleen, hipaisten sormillaan pientä, käsintehtyä auringonkukkaa.

"Vihaan sitä mukia", Catriona myönsi, ja yritti naurahtaa kuivasti.
"Se saa minut tuntemaan oloni vauvaksi. Inhosin... inhosin niitä jo lapsena. Viskoin pitkin keittiötä."
Hän seurasi katseellaan miehensä menoa ja katsahti taas toiveikkaasti ympärilleen. Hän oli ikävöinyt kissoja. Tavallisesti Elvis olisi ryntäillyt hölmönä ympäriinsä.
Hän kohotti päätään ollakseen avuksi ja kosketti itsekin pientä kukkaa.
"Mistä se on?"

"Valentina vinkkasi sivustosta, Etsy tai jokin vastaava, jossa voi ostaa ja myydä käsitöitä. Ajattelin sinua, kun näin sen", Joaquim vastasi ja siirtyi sitten taaemmas, nostaen peittoon käärityt jalat syliinsä ja nojasi selkänsä upottavan sohvan selkänojaan. Kädet siirtyivät hieromaan naisen jalkapohjia.
Hän tarjosi teekuppia uudelleen ja sen perään suklaakeksiä.

"Se on kaunis", Catriona totesi, ja sulki hetkeksi siron auringonkukan nyrkkinsä sisään, kun liikutus oli saada hänen äänensä värähtämään.
"Olen varma, että löydän vielä sinunkin joululahjasi", hän jatkoi, kun oli pureskellut palan suklaakeksistä.
"Piilotin ne takuuvarmaan paikkaan, ettet vain pääsisi kurkistelemaan..."
Hänen äänensä hiipui hieman.
"Naapuri tuijotti."

"Ahaa", Joaquim vastasi hieman epävarmana, millaista merkitystä toteamus kantoi.
"Älä murehdi lahjoista, Cat. Minulle on paras joululahja saada sinut kotiin", hän vakuutti. Sen täytyi tarkoittaa, että Cat toipuisi ja hän voisi korvata virheensä. Hän voisi olla naisen tukena nyt.
"Söisit. Hain nämä kahvilasta ja ne eivät ole kauaa yhtä hyviä", hän houkutteli keksin kanssa.

Catriona naurahti käheästi.
"Nyt on tammikuu, hassu", hän muistutti, ja liikautti toista jalkaansa kuin tökätäkseen sillä miestään vastaan.
Niin kuin ihminen, joka ei ollut ajautunut vieraan sänkyyn. Ei, ei ajautunut. Hän oli tehnyt päätöksen. Hänen oli kannettava hittovie vastuunta.
Hän puraisi palan keksistä ja keskittyi hetken sen makuun.
"He varmaan miettivät, olinko minä... Missä minä olin."

"He saavat miettiä", Joaquim totesi. Täällä ei tuntunut vallitsevan samanlaista lämpöä kuin joissain hänen entisistä kodeistaan. Vanhemmat naiset kyräilivät toisiaan verhojen raosta ja kilpailivat pikkuisilla, talvesta kuihtuneilla puutarhoillaan.
"Haluaisitko sinä kuumaan kylpyyn? Voisin laittaa sinulle", hän ehdotti silittäen peiton peittämää säärtä.
"Tai vain hieroa sinua muuten vain."

"Toivoisin, että he edes kysyisivät suoraan."
Vaikkei Catriona ollutkaan varma, mitä olisi vastannut. Yritin tappaa itseni, koska petin miestäni, ja jouduin sen takia sairaalaan. Mukava nähdä teitäkin pitkästä aikaa, mitä kissallenne kuuluu?
He saavat miettiä, hän toisti mielessään.
"Kylpy olisi ihana", hän vastasi, ja hipaisi Joaquimin vatsaa jalallaan.
"Minusta tuntuu siltä, kuin en olisi ollut kylvyssä viikkoihin..."

"Hyvä", Joaquim vastasi ja nousi viemään loput teestä ja kekseistä keittiöön, ennen kuin palasi takaisin ja viikkasi torkkupeiton sohvan selkänojalle. Sitten hän nosti Catin uudelleen käsivarsilleen ja lähti portaisiin kissoja varoen.
Hän laski vaimonsa heidän sängylleen, kun siirtyi kylpyhuoneen puolelle täyttämään ammetta ja kippasi veteen ronskisti kylpysuolaa, -öljyä ja -vaahtoa, tietämättä tarkalleen mikä niiden ero oli. Hän sytytti myös muutaman laventelin tuoksuisen kynttilän kylpyhuoneeseen ja vilkaisi kriittisesti ympärilleen, suoristaen telineen pyyhkeitä ja lattian uutta, pörröistä mattoa.
Oliko tämä liian romanttista? Ei kai Cat olettaisi hänen vaativan mitään?
"Autanko sinua riisumaan?" hän kysyi palatessaan makuuhuoneen puolelle.

Catrionan sydän alkoi lyödä hieman lujempaa, kun he kipusivat makuuhuoneeseen. Hän ei ollut ollut siellä sen jälkeen, kun Quim oli... lähtenyt.
Paitsi kylpyhuoneessa. Kun oli yrittänyt saada ahdistuksensa loppumaan. Hän oli tainnut voida jo silloin hyvin huonosti, vaikkei ollut tajunnut sitä itsekään.
Missä he nukkuisivat seuraavan yön? Haluaisiko Quim mieluummin vierashuoneeseen? Antaisiko mies hänen nukkua sohvalla?
Hän hätkähti ajatuksistaan ja kääntyi katsomaan miestään.
"Jos viitsisit."

Quim hieraisi hopean kirjomaa partaansa ja ryhtyi sitten auttamaan Catia hellävaroin ulos vaatteistaan. Vaimoaan, joka oli ollut tappaa itsensä ja oli sen tähden ollut viikkoja sairaalassa, melkein joka raaja säpäleinä. Ajatus viilsi hänen sydäntään.
Kuinka hän saattoi olla jatkuvasti niin sokea?
Hän veti paidan naisen pään yli, ujutti housut jalasta ja riisui erityisellä hellyydellä alusvaatteet, vaikka sekin oli särkeä hänen sydämensä, nostaen Catin sitten nopeasti syliinsä, ennen kuin nainen alkaisi palella.
Hän laski tämän varovasti lämpimään, vaahtoisaan veteen yrittäen olla sukeltamatta itseään märäksi samalla.

Näidenkään alushousujen tai rintaliivien pitsi ei repsottanut, joten ne olivat todennäköisesti Dellan ostamia. Olikohan sisko uusinut hänen koko alusvaatevarastonsa sillä välin, kun hän oli maannut sairaalassa?
Se olisi ollut niin Dellan tyyliä.
Alusvaatteiden pitsiin keskittyminen auttoi viemään hänen ajatuksiaan pois siitä, että hän oli alasti miehensä edessä. Pitiköhän Joaquim häntä kuvottavana?
Ei tietenkään. Quim ei ollut sellainen.
Hetkeksi kaikki se katosi, kun lämmin vesi sulki hänet syleilyynsä. Hän tunsi silmiensä kostuvan varoittamatta.
"Tuntuu niin hyvältä."

Quim kiskoi kastuneen villapaidan päänsä yli, ripustaen sen pyyhkeiden kaveriksi tangolle ja kyykistyi sitten t-paitasillaan ammeen viereelle, nojaten leukansa laidalle laskettuihin käsivarsiin.
"Hyvä", hän vastasi hellästi ja hillitsi kipeän kaipauksensa koskettaa. Edes viattomasti.
"Voisin... Voisin pestä selkäsi. Kohta."

"Mmm", Catriona myönsi, ja sulki hetkeksi silmänsä, jotta kyyneleet lakkaisivat pyrkimästä esiin. Ilmassa tuoksui laventeli, ja hän toivoi, toivoi kipeästi, että se auttaisi karkottamaan hänen ihoonsa syöpyneen sairaalan ja desinfiointiaineen hajun.
Hän oli aina rakastanut kylpyjä. Kylvyt Quimin kanssa olivat kuuluneet hänen lempiasioihinsa.
Kun hän uskoi jälleen hallitsevansa tunteensa, hän nojautui hieman eteenpäin niin, että selkä jäi paljaaksi. Selkänikamat työntyivät edelleen selvinä esiin ihon alta.
"Luulen, että voisin jäädä asumaan kylpyammeeseen..."

Quim poimi käteensä uuden, vaaleanvihreän pesusienen, jonka hän upotti kuumaan, vaahtoavaan veteen ja ryhtyi sitten hieromaan sillä vaimonsa selkää kiireettömissä ympyröissä. Toinen käsi siirsi hiuksia olan yli, jotta selkä jäisi paljaaksi ja päätyi silittämään naisen niskaa.
Ehkä Cat ei pahastuisi, jos hän ei pitäisi kiirettä.

Kosketus tuntui hyvältä.
Niin hyvältä, että hetken Catriona tunsi siitä kipeää syyllisyyttä. Joaquimin ei olisi pitänyt joutua auttamaan häntä näin. Jos hän olisi ollut parempi vaimo, he olisivat voineet olla ammeessa nyt yhdessä. Ja hän olisi voinut pestä miehensä selän, tarjoutua ajamaan tämän parran...
Hän oli kammottavan huono auttamaan parranajossa.
Hän yritti niellä kipeän möykyn kurkustaan.
"Minä olen niin pahoillani, Quim."

"Ei sinun tarvitse ajatella sellaista, Cat", Quim vastasi hieroen vaimonsa selkää.
"Tai olla pahoillasi. Keskity vain toipumaan", mies kannusti pyörittäen pesusientä selän iholla, viipyen ristiselällä ja lapaluiden välissä. Toisessa elämässä he olisivat voineet jatkaa tästä hyvin erilaiseen iltaan.
"Kaikki on ihan hyvin."

Kovia kokeneet selkälihakset tuntuivat melkein kipeiltä, ja pesusienen kevyt hieronta hyvältä.
Ehkä ei menisi pitkään, ennen kuin Catriona pääsisi kylpyyn milloin halusi. Ehkä kaikki alkaisi kääntyä parhain päin nyt, kun hän oli taas kotona.
Ehkä.
Hän pyyhkäisi silmäänsä kädellään, ja onnistui juuri ja juuri välttämään kylpyvaahdon joutumisen siihen.
"Minä en tainnut voida kovinkaan hyvin. Silloinkaan kun... kun otin liikaa lääkkeitä. Olin niin hiton typerä. Olen ollut niin hiton typerä niin pitkään."

"Olet liian ankara itsellesi", Quim vetosi levottomana ja sukaisi kosteat sormet läpi röyhkeän pöyheistä, hopeisista hiuksistaan.
"Minun olisi pitänyt ymmärtää, että tarvitset apua." Hänen olisi pitänyt olla niin valtavasti enemmän, ei vain aviomiehenä, vaan ihmisenä. Hän oli niin keskittynyt auttamaan ventovieraita, että laiminlöi hänelle läheisimmät.

Catriona hengitti syvään ja yritti keskittyä veden lämpöön ympärillään.
"Et sinä olisi voinut", hän vetosi, pudistaen päätään.
"Kun en itsekään tajunnut. Minun olisi pitänyt. Se oli..."
Ehkä hänen ei olisi pitänyt enää puhua tapahtuneesta. Ei ainakaan näin. Hänen olisi pitänyt antaa Joaquimin parantua. Heidän molempien parantua.
"Mitä jos niin voi käydä uudestaan?"

Se mahdollisuus kylmäsi hänen sydäntään joka yö, kun hän makasi hereillä ja tarttui helpottuneena soivaan työpuhelimeen. Hän oli ollut sokea, hyödytön puoliso tähänkin mennessä. Millä ammattitaidolla hän voisi auttaa vaimoaan nyt?
Mitä jos niin kävisi uudestaan?
Mitä jos hän ei ollut lainkaan pätevä pitämään Catia luonaan ja huolehtimaan naisesta?
"Hankimme sinulle apua", hän sanoi.

Tietenkin he selviäisivät siitä.
Catriona pakotti itsensä keskittymään hengitykseensä, rauhallisesti sisään ja rauhallisesti ulos. Älä ole typerä, älä kaada tätä kaikkea miehesi niskaan.
"Minä yritän parhaani", hän vakuutti, laventelin tuoksun pyörteillessä heidän ympärillään.
"En minä tahdo kuolla, Quim."

"Hyvä niin", Joaquim vastasi karheasti ja tunsi olonsa hieman pahoinvoivaksi. Kuinka hän oli saattanut olla niin sokea? Oliko hän sitä tälläkin hetkellä? Jos hän kääntäisi selkänsä, tapahtuisiko jotain pahaa?
"Minun olisi pitänyt ymmärtää aikaisemmin."

Älä aiheuta enempää murheita miehellesi.
Catriona veti vielä kerran syvään henkeä ennen kuin suoristi varovasti selkäänsä.
"Ei olisi. Ei se ollut sinun vikasi, Quim."
Hän oli aivan itse päästänyt itsensä sellaiseen kuntoon.
Kylpyhuoneen oven takaa kuului ensin tömähdys, sitten raapimista ja lopulta turhautunut naukaisu. George halusi mukaan.

"En halua epäonnistua uudelleen samalla tavalla", Quim vetosi ahdistuneena ja antoi pesusientä pitelevän käden vajota veteen.
"Haluan olla tukenasi. Ja hankkia sinulle apua." Miten hän toivoi, että näkisi avuntarveen tällä kertaa ajoissa. Ehkä hänen pitäisi käydä aktiivisemmin terapiassa, jotta hän voisi ymmärtää, missä konkreettiset puutteet aviomiehenä olivat.

Catrionan vatsaa kouraisi kipeästi.
"Et sinä epäonnistunut. Quim..."
Hän kääntyi niin, että saattoi ojentaa hieman tärisevän kätensä silittämään poskea, jota hopean juovittama parta peitti. Se tuntui hassulta sormien alla.
Kyyneleet yrittivät taas kohota silmiin.
"Minä menen terapiaan. Syön lääkkeitä. Minä... teen ihan mitä tahansa lääkärit käskevät."
Oven takana George naukaisi vaativammin.

"Tärkeintä on vain saada sinut voimaan paremmin", Quim muistutti. Hän ei varmasti auttanut puhumalla itsestään näin. Hänen pitäisi keskittyä vaimoonsa, ei omaan epäonnistumiseensa.
"Haluan sinun olevan onnellinen." Vaikka se sitten vaatisi häntä parempaa miestä. Vähemmän sokeaa.
"Ehkä minun pitäisi antaa sinun kylpeä rauhassa."

Catrionan sydän muljahti kipeästi, samaan aikaan kun George taisi hypätä päin ovea päästäkseen sisään.
"Älä mene", hän pyysi, ja yritti poimia Quimin käden omiensa väliin kylpyammeen laidalle.
"Ole kiltti. Minä tahdon olla sinulle hyvä vaimo."
Ja kyyneleet, joita vastaan hän oli niin urheasti taistellut, valahtivat varoittamatta poskille.

Quim antoi kätensä Catin otteeseen ja ripusti toisella pesusienen paikalleen hyllyyn.
"Cat, et olisi niin ankara itsellesi", hän vetosi levottomana.
"Sinä olet hyvä vaimo." Hän oli heistä se, joka oli hylännyt vaimonsa kerta toisensa jälkeen. Antanut tämän olla niin onneton, niin vailla henkistä tai fyysistä läheisyyttä, että... Niin haavoittuva, että... Ja sitten niin yksin pahan olon kanssa, että kuolema tuntui paremmalta ratkaisulta.

Hyvin keskittyneesti Catriona siirsi Joaquimin kättä, veti sitä lähemmäs, kunnes saattoi painaa poskensa sen kämmentä vasten, yhä tämän ranteesta molemmin käsin kiinni pidellen.
George oli siirtynyt tunkemaan tassuaan oven alta.
"Minä rakastan sinua", Catriona muistutti miehelleen. Kaikesta typeryydestään huolimatta hän rakasti.
Kyyneleet jatkoivat valumistaan, ja hän niiskautti turhautuneena nenäänsä.
"Minä itken koko ajan. En ole tainnut nukkua näin sen jälkeen, kun odotin Addieta. Silloin itkin koko ajan..."
Oliko väärin puhua siitä? Joaquim kaipasi lapsiaan. Eikä päässyt näkemään näitä hänen takiaan.

"Minäkin rakastan sinua", Joaquim muistutti ja tunsi sydämensä lyövän niin kipeästi, että harkitsi hierovansa rintaansa. Ehkä hän oli niin vanha, että sydän alkaisi pettää.
"Sinä olet kokenut paljon. Itkeminen on terve tapa käsitellä pahaa oloa", hän sanoi antaen Catin hallita kättään ja katseli naisen kasvoja.

Kosketus poskella tuntui hyvältä. Catriona oli kaivannut sitä niin valtavasti. Kaivannut sitä, että saattoi käpertyä miehensä kainaloon, tai sitä, kuinka tämä silitteli hänen selkäänsä, tai sitä, kuinka-
Mitäs menit pettämään.
Se on täysin omaa syytäsi. Likasit aivan itse itsesi.
Hän nielaisi ja irrotti varovasti otteensa kädestä, yhtäkkiä hyvin tietoisena itsestään. Siitä, että hän oli täysin alasti.
Likainen.
"Tuli hiukan huono olo."

Joaquim kurtisti tummia kulmiaan.
"Tarvitsetko ämpärin? Oksettaako?" hän kysyi ja katsahti ympärilleen.
"Voin myös nostaa sinut pöntön äärelle. Vai pyörryttääkö sinua?" hän kyseli ja tunsi hermostusta siitä, että nyt ympärillä ei ollut lääketieteen ammattilaisia, jotka pyytää apuun, jos jotain pahaa tapahtuisi. Hän suoristautui, raapi niskaansa ja nykäisi turkoosin pyyhkeen telineestä.

Catriona tunsi syyllisyyden vihlaisevan kipeänä. Joaquim oli joutunut jo muutenkin huolehtimaan hänestä aivan liikaa, ja nyt.
"Ei, ei", hän vakuutti, ja pudisti päätään.
"Vähän vain... vähän vain huimaa. Se on varmaan kuuma vesi..."
Likainen.
Hän halusi peittää vartalonsa jollakin, mutta vaahto oli jo alkanut liueta veteen.
"Saisinko pyyhkeen?"

Joaquim ojensi pyyhettä empien.
"Pääsetkö ylös? Anna kun autan", mies vetosi huolestuneena ja työnsi toisen kätensä veteen, poistamaan tulpan.
"Anna kätesi", hän kannusti ojentaen käsivarttaan, jotta voisi nostaa naisen syliinsä ja laskea tämän istumaan kylpyammeen laidalle.
"Huimaako pahasti? Meidän pitää laittaa sinulle ruokaa."

Catriona tunsi poskiensa punehtuvan harmista.
"Minä olen ihan kunnossa, Quim", hän vakuutti, ja ojensi käsivarsiaan, jotta tämä saattoi auttaa hänet ylös.
"Olen kai vain..."
Jännittänyt. Mutta eikö se olisi kuulostanut väärältä?
Sydän hakkasi kipeästi, kun hän teki parhaansa kietoakseen pyyhkeen vartalonsa ympärille.
"Ei mitään hätää."

Quim kyykistyi naisen eteen huolissaan ja auttoi tätä pyyhkeen kanssa.
"Paleleeko sinua?" hän kysyi hämillään. Mutta jos kuuma vesi teki olon huteraksi, eikö silloin ollut liian kuuma? Vai oliko Cat tulossa kipeäksi? Mies kokeili vaimonsa otsaa.
"Olet kai vain mitä?"

Lakkaa aiheuttamasta miehellesi huolta, Catriona moitti itseään. Hän pudisti päätään ja yritti kohdata miehensä katseen, vaikka samaan aikaan hän tunsi olonsa hyvin saastaiseksi.
"Ei, ei palele", hän vakuutti, ja kohotti varovasti toisen kätensä silittämään Joaquimin hopeankirjomia hiuksia.
"En ole varma, unohdin. Mutta kaikki on hyvin. Minä vain... Quim, olenko minä mielestäsi likainen?"

"Mitä?" Quim kysyi hämmentyneenä ja kurtisti kulmiaan. Hän katsahti naisen näkyvissä olevaa ihoa kuin nähdäkseen, oliko jossain mustetahra tai vaikka pitkän sairaalajakson aikana pinttynyttä likaa, mutta ei nähnyt mitään.
"Et ollenkaan. Mitä tarkoitat?" hän kysyi nostaen katseensa takaisin naisen kasvoihin.

Catriona laski katseensa ja katseli kalpeita jalkojaan. Pisamatkin tuntuivat alkaneen haalistua, ja jostain syystä se teki hänet hirvittävän surulliseksi.
"Minusta tuntuu likaiselta", hän selitti, kipristäen varpaitaan. Vasemman jalan varpaat eivät kipristyneet aivan yhtä tehokkaasti kuin oikean.
"Minä tein pahoja asioita."

"Et sinä ole likainen, querida", Quim vetosi levottomana ja laski kätensä Catin polvelle. Hän veti telineestä toisenkin pyyhkeen ja kuivasi sillä hellästi naisen hartioita ja käsivarsia.
"Ja sinä olit sairas. Tarvitset vain apua." Hän toivoi, että he löytäisivät hyvän terapeutin, joka voisi auttaa Catia voimaan paremmin. Ja hän voisi oppia olemaan parempi aviomies.

Catriona nielaisi kipeästi, ja tunsi valtavaa halua nipistää itseään.
"Ei se ole mikään syy, Quim", hän vetosi hiljaa.
Hän olisi halunnut uskoa siihen, että toisessa tilanteessa hän ei olisi koskaan tehnyt niin. Että hän ei ollut ollut oma itsensä.
Mutta se olisi vastuun paikoilua, eikö olisikin?
"Minä... Annoin sen tapahtua kahdesti. Kuka tekee niin? Minua oksettaa, kun ajattelen itseäni..."

"Cat", Joaquim vastasi ahdistuneena.
"Sinä kohtasit väkivaltaa. Ole kiltti äläkä syytä itseäsi siitä. En tiedä, miten käsitellä sitä." Hänellä oli vaikeuksia pitää kiinni pasifisesta elämänfilosofiastaan, kun hän ajattelikin avioliittoonsa tunkeutunutta miestä, joka oli päätynyt...
Merda.
"Et syyttäisi itseäsi nyt. Keskity vain toipumaan."

Catriona nielaisi uudelleen, eikä ollut varma, nieleskelikö alas kyyneleitä vai huonoa oloa.
Missä vaiheessa hän oli kadottanut itsensä näin pahasti?
"Olen pahoillani", hän vastasi, ja yritti uudelleen kipristää vasemman jalkansa varpaita. Ehkä siihen keskittyminen auttaisi, veisi ajatuksia muualle.
"Minä en vain halua... En halua, että likaan sinutkin."

"Cat, et sinä ole likainen", Joaquim vetosi uudelleen. Ehkä hänenkin pitäisi kysyä terapeutilta apua.
"Etkä likaa ketään." Hän katseli pyyhettä ja tunsi vatsansa vajoavan asteen.
"Etkö halua olla alasti kanssani?"

Catrionan sydän jätti lyönnin välistä.
"Minä vain... tuntuu että olen niin likainen", hän selitti, ja kohotti ahdistuneen katseensa miehensä tummiin silmiin. Niin uskomattoman kauniisiin. Miten kellään saattoi olla niin kauniit silmät?
"Sinä olet niin hyvä. Ihan liian hyvä minulle. En tahdo..."

"Et sinä ole likainen", Joaquim hoki edelleen ja kosketti naisen polvea, viipyen kyykyssä tämän edessä. Sormet sukivat pöyheitä, hopeisia hiuksia.
"Ja minä olen ollut kaikkea paitsi hyvä aviomies sinulle. Minun ei olisi koskaan pitänyt jättää sinua yksin. Mutta jatkossa huolehdin sinusta paremmin."

Catrionasta oli hirveää kuulla Joaquimin puhuvan niin.
"Sinä olet niin hirveän... hirveän hyvä. Autat aina muita. Matkustat..."
Hermostuminen sai hänen sanansa takeltelemaan. Mutta mies, joka antoi itsestään kaiken niille, joilla ei ollut mitään, ei voinut olla muuta kuin hyvä.
Ja hänessä oli niin hirvittävästi virheitä. Rumia, inhottavia virheitä.
"Minua väsyttää, Quim."

Joaquim pujotti käsivartensa vaimonsa selän taakse ja polvitaipeeseen ja kantoi tämän sitten heidän makuuhuoneeseensa, nykien peittoja syrjään, ennen kuin laski Catin sänkyyn, puhtaisiin, itämaisessa hengessä kirjottuihin lakanoihin.
"Voisinko tuoda sinulle jotain? Ruokaa?" hän ehdotti ripustaen pyyhkeet kuivamaan ja etsi vaatekaapista puhtaat alushousut ja pyjaman.

Sänky tuoksui puhtaalta. Ei sairaalalta, vaan kodilta.
Näissä lakanoissa hän oli nukkunut Joaquimin kanssa silloin, kun kaikki oli ollut hyvin. Hän oli nukkunut sängyssä yleensä vain silloin, kun Joaquim oli ollut kotona.
Hän muisti, kuinka oli joskus herännyt ensimmäisenä, ja vain katsellut nukkuvaa miestään ja kuunnellut tämän hengitystä.
Hän ei ollut uskonut, kuinka onnekas oli.
Niin hieno mies.
Catriona räpytteli silmiään.
"Quim, sitten kun... jos... sitten kun asiat ovat hyvin, voimmeko me... minä haluaisin mennä jonnekin. Että voisin laittaa jotain hienoa päälle."
Jotakin muuta kuin pyjaman. Tai sairaalavaatteet. Collegehousut, jotka sai kiskottua hyödyttömiin jalkoihin.

"Cat, querida, voimme lähteä jonnekin heti, kun haluat ja se on lääkäreistäsi sopivaa", Quim vastasi ja ujutti alushousut vaimonsa jalkoihin, nostaen lantiota hellästi, ennen kuin siirtyi pyjamahousuihin ja sitten paitaan, siloitellen pehmeään kankaan naisen kehon ympärille. Sitten hän peitteli Catin tunnollisesti.
"Mitä haluat syödä?"

"Haluaisin laittaa kork... korkokengät", Catriona totesi, nykäisten peitteen reunaa.
Hän toivoi, että lakanat olisivat tuoksuneet Quimilta.
"Mutta se olisi ehkä tyhmä idea. Eikä minulla ole kunnon korkokenkiä. Luulen, ettei ole."
Hän käänsi katseensa mieheensä.
"Missä sinä nukut, Quim?"

Quim katsahti eksyneesti omaa paikkaansa sängyssä ja viittasi vaisusti sitä kohti. Tarkoittiko se, että hänen pitäisi nukkua jossain muualla? Ehkä Cat oli kokenut niin paljon pahaa, etenkin miesten taholta, ettei voinut pitää näitä lähellään.
"Voin mennä sohvalle tai yläkertaan", hän sanoi ja raapi niskaansa. Parta oli alkanut tuntua tutulta, vaikka sen pitäminen tuntui uppiniskaiselta haistatukselta kohtalolle.

Catrionan vatsaa kouristi kipeä pelko.
"Et menisi", hän vetosi onnettomana.
"Se on sinun paikkasi. Sinun puolesi."
Hän oli kaivannut sitä, että he saivat nukkua vierekkäin. Kunnon sängyssä. Vaikka hän olikin likainen, ja vaikka hän...
Mutta hän rakasti Quimia niin valtavasti.
Musta, suurisilmäinen George loikkasi sängylle ja puski päätään emäntänsä kylkeä vasten.

Quim istahti omalle puolelleen sänkyä ja kävi pitkäkseen päiväpeitolle Catin vierelle. Hän oli kaivannut vaimoaan viereensä. Niin kovin kipeästi.
Eikä sillä ollut juuri nyt mitään väliä, mitä heidän välillään oli tapahtunut. Se kaikki tuntui turhanpäiväiseltä verrattuna siihen, että Cat oli melkein kuollut ja oli edelleen vain riekaleinen varjo entisestä, raajat hädintuskin koossa.
"Minun pitäisi laittaa sinulle ruokaa", hän sanoi kiertäen kätensä Catin vatsalle. Hänellä ei ollut kiire nousta, nyt kun he olivat tässä.

Se tuntui melkein siltä, kuin he olisivat hetkeksi palanneet menneeseen. Omaan elämäänsä.
Vaikka Catriona ei olisikaan ollut pyjamassa, vaan puolipukeissa. Ellei hän sitten olisi ollut sairaana. Flunssassa.
Silloin hän olisi valittanut enemmän.
Hän hivuttautui päiväpeitteen alla lähemmäs miestään, ja sai Georgen loikkaamaan loukkaantuneesti sängynpäädyn kautta yöpöydälle, pyöreät silmät suuriksi laajenneina.
"Ei sinun vielä", hän vetosi.
"Tilataan pizza."

Vastaus sai suupielet nykimään ja tummat silmät siristymään hymystä, joka viuhkotti ne kulmistaan naururypyille.
"Hyvä ajatus", Quim vastasi ja kiersi kätensä paremmin Catin ympärille, halaten naista syliinsä. Vaikka päiväpeitto oli heidän välissään. Ehkä niin oli hyvä. Ehkä se teki naisen olon paremmaksi. Tai turvallisemmaksi.
"Mitä haluat täytteeksi?" hän kysyi silittäen vaimonsa hiuksia.

George toipui nopeasti loukkaantumisestaan ja palasi takaisin sängylle, ja alkoi puskea päätään tyytyväisesti isäntänsä harmaantuneita hiuksia vasten.
"Minä..." Catriona aloitti, ja joutui hetkeksi pysähtymään.
Hän tiesi kyllä, mitä halusi. Ei ollut maailmanloppu, jos ei muistanut sanaa heti. Piti vain keskittyä hetki kaikessa rauhassa.
"Juustoa. Mozzarellajuustoa."

"Mitä muuta?" Joaquim kysyi ja antoi sormiensa vaeltaa punaisten kiharoiden lomassa. Hän toivoi, ettei hänen läheisyytensä ahdistaisi Catia. Hän ei ollut varma, selviäisikö siitä, jos hänen kosketuksensa toisi Catin mieleen... Väkivallan. Raiskauksen.
Helvetin Dylan, musta raivo kuohahti hetkellisesti hänen mielessään.
"Ananasta? Paprikaa? Rucolaa?"

Catriona pudisteli hieman päätään, hymy kalpeilla huulillaan häivähtäen.
"Ei, ei... Herkkusieniä. Ei. En halua niitä..."
Pizzaa. Tämä ei ollut vaikea tehtävä. Päättää, mitä hän halusi pizzaansa.
"Me tilasimme pizzaa Bangkokissa", hän muisti, ja hetken hymy ylsi silmiin saakka. Mysteeripizzan, johon kaikki olivat saaneet valita jotakin.
Joaquimilla täytyi olla ikävä lapsiaan.
"Pestoa."

"Mozzarellaa ja pestoa?" Joaquim varmisti tutkien vihreitä silmiä ja hillitsi halunsa painaa suudelma Catin kasvoille. Kaikki oli jollain tavalla väärin, kuin ylösalaisin, mutta tämän pienen hetken he olisivat voineet olla kuin ennenkin.
Mutta hän pelkäsi tuhoavansa tämänkin hetken.
"Käyn hakemassa pizzat. Se on varmaankin nopeampaa niin."

Hetken Catrionalla oli hyvin kotoisa olo.
Hän melkein uskoi itsekin, että oli vain flunssassa. Tai ehkä hänellä oli kipeät kuukautiset. Jotakin sellaista, mikä menisi ohi hetkessä.
Joaquimin sanat saivat solmun kiertymään tiukalle hänen vatsassaan, eikä hän ensin ymmärtänyt, miksi.
Älä ole hölmö.
"Niin. Muuten pizza on kylmää, kun se ehtii tänne."

"En viivy kauaa", Joaquim lupasi ja silitti vielä muutaman kerran naisen hiuksia, ennen kuin suoristautui sängyltä ja lähti alakertaan. Vasta istuttuaan autoon ja lähdettyään lähipizzeriaa kohti, hänen vatsaansa alkoi kylmätä.
Mitä jos hänen ei olisi pitänyt jättää Catia yksin?
Mitä jos nainen tekisi jotain itselleen ja sen takia, että hän oli niin huono aviomies, ettei tajunnut huolehtia tästä paremmin?
Saatuaan kaksi kasvispizzaa, toisen mozzarellalla ja pestolla, hän kiihdytti kotiin, malttaen juuri ja juuri noudattaa nopeusrajoituksia.

Lattia tuntui yllättävän viileältä. Ehkä heidän ikkunastaan veti.
Catriona makasi lattialla, omalla puolellaan sänkyä, ja katseli sängynalusta, joka oli häkellyttävän puhdas. Vaikka sitä olikin vaikea kertoa, kun silmät olivat kyyneleistä sumeat.
Aluksi kaikki oli mennyt hyvin. Hän oli hokenut itselleen, että Quim oli hakemassa pizzaa. Mies tulisi pian takaisin.
Sitten hän oli kai torkahtanut.
Ja yhtäkkiä hän oli ollut huoneessa yksin. Hän oli yrittänyt kutsua miestään, mutta tämä ei ollut vastannut. Ja kun hän oli yrittänyt nousta, jalan lihakset eivät olleet totelleet niin kuin hän oli halunnut.
Elvis oli alkanut kantaa hänelle lelujaan, uhrilahjaksi hänen ympärilleen.

Joaquim pelkäsi oksentavansa, kun hölkkäsi portaat ylös kolme kerrallaan, ensin alakertaan, sitten heidän makuuhuoneeseensa, lämpimät pizzalaatikot edelleen sylissään. Ne olivat luiskahtaa lattialle, kun hän kurvasi ovesta sisään, mutta hän sai ne tasapainotettua viime hetkellä ja laskettua sängylle.
"Cat? Oletko kunnossa?" hän vetosi polvistuessaan naisen vierelle ja laskien kaksi sormea tämän kaulalle, hakemaan pulssia.

Kuullessaan askeleet portaista Catriona tunsi sydämensä alkavan hakata lujempaa. Ja kun hän kuuli Quimin äänen, hän olisi voinut purskahtaa itkuun helpotuksesta.
Ehkä hän purskahtikin.
"Minä heräsin, enkä tiennyt, missä olen", hän vetosi onnettomana.
Ja tunsi itsensä pohjattoman typeräksi. Kuinka hän saattoi unohtaa jotakin niin itsestäänselvää? Tietenkään Quim ei ollut hylännyt häntä.

Sekin kylmäsi häntä. Mitä jos Cat vain katoaisi?
Hän huolehtisi vaimostaan tietenkin. Tai naisesta, joka oli ennen ollut hänen vaimonsa muutenkin kuin laillisesti. Oli itsekästä pohtia sellaista nyt.
"Olen pahoillani, querida", Quim sanoi ja tunnusteli Catin raajat ja selän tottuneesti läpi, etsien vammoja, ennen kuin pyrki auttamaan naisen syliinsä ja takaisin sängylle.
"En ajatellut. Minun ei olisi pitänyt jättää sinua."

Oli varmasti täysin tuurista kiinni, ettei Catriona ollu loukannut itseään pudotessaan. Oikeaan silmäkulmaan saattaisi kehittyä pieni mustelma, mutta ainakaan mitään ei ollut murtunut.
Luojalle kiitos. Hän ei olisi kestänyt enää hetkeäkään kipseissä.
"Anteeksi, Quim", hän itki hiljaa, ja kietoi käsivartensa miehen niskan taakse.
"Minun olisi pitänyt muistaa. Anteeksi."

"Sinun pitää vain keskittyä toipumaan", Joaquim vakuutti peitellen Catin takaisin sänkyyn. Nyt hän tosin auttoi naisen istumaan, tyyny selkänsä ja sängyn puisen päädyn välissä.
"Mozzarellaa ja pestoa", hän lupasi ojentaen toisen laatikoista vaimolleen, kävi hakemassa kylpyhuoneesta paperia sormien pyyhkimiseen ja istahti sitten vaimonsa viereen.

Catriona niiskutti onnettomana, ja harkitsi hetken, voisiko vain takertua Joaquimiin. Mutta miesparka, hänen kultainen miehensä, joutui jo kantamaan aivan tarpeeksi vastuuta hänestä.
"Anteeksi. Minä... Anteeksi", hän toisi, kyyneleitään nieleskellen.
"Minun pitäisi pärjätä. Säikähdin vain, kun en muistanut..."
Hän katsahti laatikoita, jotka Quim oli tuonut mukanaan.
"Sinä lähdit hakemaan pizzaa. Minä itse ehdotin, että voisimme syödä pizzaa."

"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi", Joaquim vetosi levottomana ja silmäili vaimoaan kuin aivotärähdyksen tai huomaamatta jääneen vamman varalta.
"Minun olisi pitänyt muistaa eikä jättää sinua yksin." Kuinka hän oli joskus kuvitellut olevansa hyvä isä ja aviomies? Gianna oli ollut yksinäinen ja onneton – Cat oli tullut raiskatuksi ja melkein kuollut.
"Söisit pizzaasi", hän pyysi.

Ei olisi pitänyt jättää yksin.
Ei riittänyt, että Catriona joutui juomaan nokkamukista, ettei olisi läikyttänyt juoma rinnuksilleen. Sen lisäksi hän oli kuin pieni lapsi, joka ei pärjännyt hetkeäkään ilman valvontaa.
Kuinka he voisivat koskaan olla taas kuin mies ja vaimo, jos hän tarvitsisi valvontaa ympäri vuorokauden?
Lääkärit olivat vakuuttaneet, että tästä oli vain yksi suunta, ja se oli ylöspäin.
Hän otti palan pizzaa huolellisesti käsiinsä.
"Mitä sinä... Minkä tilasit itsellesi?"
Hän halusi, että he olisivat olleet niin kuin ennen.

"Pyysin heitä yllättämään minut", Joaquim vastasi ja haki mukavamman asennon, vetäen tyynyn omankin selkänsä taakse kuin vanha, raihnainen mies. Hän avasi oman rasiansa ja tutkaili hetken pizzaa, jossa oli ainakin reilusti tomaattia, ananasta, paprikaa ja tuoreita basilikan lehtiä.
"Ainakin tämä näyttää hyvältä. Haluatko maistaa?"

Älä itke. Kaikki on hyvin, älä suotta itke.
Catriona haukkasi varovasti palan pizzastaan, joka oli vielä höyryävän lämmintä. Hänen kiltti, kultainen miehensä oli pitänyt kiinni.
"Quim ethän sinä ajanut ylinopeutta? Vai menitkö pyörällä?"
Katse oli vielä hieman itkuinen, kun hän käänsi katseensa mieheensä.
"Aina. Minä syön aina sinun ruokaasi."

"En ajanut", Joaquim lupasi. Ainakaan merkittävästi. Kaasujalka oli ollut hieman normaalia, kuulemma mummomaista ajotapaa raskaampi, kun hän oli maalannut itselleen kauhukuvia siitä, mitä voisi löytää tai mitä Cat voisi ehtiä tehdä itselleen.
Hän oli harkinnut, pitäisikö hänen soittaa Dellalle. Mutta nainen ei olisi ehtinyt paikalle yhtään häntä nopeammin.
Ja hän oli pelkuri.
"Tässä", hän tarjosi ja ojensi pizzapalaa paperin päällä vaimolleen, tarjoutuen pitelemään sitä Catin syödessä.

Catriona loi hieman epäluuloisen katseen miehensä ennen kuin haukkasi palan pizzasta, jonka täytteen muodostuivat "yllätyksistä". Hän onnitteli itseään siitä, ettei saanut mitään rinnuksilleen, tai väärään kurkkuun.
Elämän pienet ilot.
"Se on hyvää", hän vakuutti, ja liikautti käsiään.
"Tahdotko maistaa minun?"
Hänen olisi opittava pärjäämään omillaan. Joaquim ei voisi jäädä kodin vangiksi hänen vuokseen.
"Näitkö... tuliko vastaan tuttuja?"

"Syö sinä vain", Joaquim kannusti ja haukkasi itse toisesta yllätyspizzan palasta, vaikka tunsi olevansa niin ajatuksissaan, ettei tiedostanut mitä tarkalleen söi.
"En usko. Yritin olla nopea ja olin kyllä häpeällisen hajamielinen, joten jos joku moikkaisikin, en huomannut", hän totesi ja laski palan lepäämään laatikkoon.
"Eihän sinua satu minnekään?"

Catrionan vatsaa kouraisi kipeästi, mutta hän pakottautui haukkaamaan pienen palan pizzapalastaan.
Joaquimilla oli aivan liikaa huolta. Kuinka ihmeessä mies selviäisi tulematta hulluksi, jos joutuisi olemaan häneen sidottuna päivästä toiseen?
"Quim", hän aloitti, kulmat hieman kurtistuen.
"Minusta... Minusta sinun pitäisi saada omaa aikaa."

"En minä tarvitse omaa aikaa", Quim vakuutti ja kurtisti kulmiaan. Murehtiko Cat oman yksityisyytensä puolesta? Ei hän vahtisi vaimoaan koko aikaa.
Vai pitäisikö hänen?
Hänen oma arvostelukykynsä ei selvästi ollut huipussaan. Ehkä hänen pitäisi kysyä Dellalta neuvoa.
"Jos haluat olla rauhassa, sano vain."

Catriona oli haukkaamassa palaa pizzasta, mutta jähmettyi kesken liikkeen.
"Mitä?" hän vetosi, ja jatkoi sitten:
"En minä halua."
Ja samalla hetkellä hän ymmärsi, että niin oli typerää sanoa. Ainakin miehelle, joka oli niin uskomattoman kiltti ja kultainen, että laittaisi kaikkien muiden tarpeet omiensa edelle.
"Minä en vain... En tahdo, että sinä väsyt."

"Älä huolehdi minusta, Cat. Keskity vain omaan toipumiseesi", Joaquim kannusti ja nosti hajamielisesti aloittamansa siivun takaisin käteensä, haukaten siitä.
"Minne sinä haluaisit mennä, kun voit vähän paremmin?" hän kysyi johdattaakseen keskustelun iloisemmille urille ja kääntyi paremmin vaimoaan kohti, vetäen toisen jalan koukistettuna eteensä kuin puolittaiseen meditaatioon valmistautuen.

Catriona ei ollut varma, osasiko olla murehtimatta. Kuka tahansa väsyisi, jos joutuisi huolehtimaan toisesta ympäri vuorokauden. Jopa hänen kiltti, kultainen miehensä.
Hänen vatsansa tuntui kiertyneen pysyvälle solmulle.
"Jonnekin, missä on meri", hän vastasi, kurtistaen kevyesti kulmiaan.
"Missä meri on sinusta kaunein, Quim?"

"Asumattomilla Tyynenmeren saarilla", Joaquim vastasi, "mutta käytännössä se on sama meri koko Kaakkois-Aasiassa... Fidzi on toki aina ollut suosikkipaikkojani, mutta viihdyin myös Havaijilla hyvin."
Hän söi pizzapalansa loppuun ja siirsi laatikon yöpöydälle.
"Haluaisitko jonnekin lämpimään? Vai lähemmäs kotia? Johonkin Englannin rannikolle?"

Ehkä he eivät voisi matkustaa aivan ensimmäisenä jollekin asumattomalle saarelle. Vaikka se olisikin varmasti ollut mukavaa. Ehkä. Heillä olisi voinut olla hyvin mukavaa, ainakin, jos saarta eivät asuttaisi verenhimoiset hyönteiset, joiden pistokset nostattivat aina kammottavia paukamia Catrionan iholle.
Hänen toinen silmänsä oli turvonnut melkein umpeen yhdellä hänen matkoistaan Quimin luo. Ja silti mies oli ollut niin kultainen.
"Lämpimään", hän vastasi, kipristäen oikean jalkansa varpaita. Jumppa teki hyvää, fysioterapeutti oli sanonut.
"Kylmä sattuu niveliin... Minne sinä tahtoisit, Quim?"

"Olisin onnellinen luultavasti missä vain on aurinkoa, lämpöä ja merenrantoja", Quim myönsi. Bangkok ei ollut vaihtoehto. Se oli äänekäs, ruuhkainen ja täynnä saasteita. Cat tarvitsisi nyt rauhaa ja tilaa toipua.
Ja hän halusi olla vaimolleen parempi aviomies.
Ehkä hänen lapsensa voisivat tulla käymään heidän luonaan, minne he sitten matkaisivatkaan.

Catriona karisti mielestään ajatuksen siitä, että ilman häntä Quim olisi saanut elää jossakin lämpimämmässä. Lastensa lähellä.
Ehkä Joaquim olisi ollut siellä onnellisempi.
Hän laski keskeneräisen pizzapalansa takaisin laatikkoon ja kurotti itselleen paperin pyyhkiäkseen sormensa.
"Minne me voisimme matkustaa? Jos minä olen... Tiedäthän."

"Jos sinä olet mitä?" Quim kysyi.
"Tarkoitatko, että toivut? Minne vain, uskoisin. Toki se riippuu lääkäreistäsi ja heidän mielipiteestään, ja varmaankin sinun pitäisi käydä säännöllisesti terapiassa", mies pohti raapien niskaansa. Olisi varmastikin vastuutonta viedä Cat jonnekin maailman laidoille, jos nainen ei saisi tarvitsemaansa hoitoa.

Catrionan kulmat kurtistuivat hieman.
"En pidä terapiasta", hän myönsi, samaan aikaan kun raolleen Ringon lihava, pahantuulinen hahmo ilmestyi ovensuuhun pizzan seireenilaulun houkuttelemana.
Ainakin Catriona oletti, että juuri pizzan tuoksu oli saanut lihavan kissan raahautumaan ylös portaita.
Kuinka se saattoi vieläkin olla niin paksu?
"Mutta menen kyllä. Olisi ihana päästä uimaan."

"Ehkä voimme kysyä lääkäreiltäsi, mikä olisi mahdollista", Quim pohti. Ainakin suuremmissa, länsimaalaisten kansoittamissa kohteissa luulisi löytyvän sopivia terapeutteja tai sairaaloitakin. Hän ei haluaisi viedä Catia enää vaaraan.
Kuinka hän ei ollut nähnyt? Kuinka hän oli vain jättänyt vaimonsa yksin?
"Söisit lisää."

Lääkärit. Aina vain lääkäreitä.
Mutta Catriona oli aiheuttanut sen itselleen, joten oli typerää valittaa. Hitto, kaikki tämä oli aivan hänen omaa syytään. Jos hän ei olisi ollut niin typerä...
Mutta hänen oli keskityttävä toipumiseen. Quimin vuoksi.
"Minua väsyttää hieman."
Ringo oli vaeltanut lattian poikki ja seisahtunut sängyn vierelle, kai arvioidakseen sopivaa loikkaa.

"Hyvä on", Joaquim myöntyi ja nosti toisenkin pizzalaatikon yöpöydälleen. Hetken hän harkitsi lähtevänsä alakertaan laittamaan ruokaa jääkaappiin ja kenties kokkaamaan jotain, mutta mitä jos jotain tapahtuisi?
Putoaisiko Cat uudelleen sängystä?
Ehkä hänen pitäisi hankkia laidallinen sänky vaimolleen tai he voisivat nukkua patjoilla lattialla.
"Nuku vain, querida."

Joaquimin siirtäessä pizzalaatikkoa Ringo ponnisti lattialta, ja jollakin hämmästyttävällä voimalla onnistui ponkaisemaan itsensä sängylle. Ikävä kyllä pizza ei ollut enää siinä, missä se oli ollut hetkeä aiemmin, ja lihavan kissan kasvoilla häivähti puhdas epäusko.
Ei näin voinut käydä.
Catriona hieraisi silmäänsä ja nykäisi peiton reunaa.
"Luuletko, että jaksaisit kantaa minut alakertaan? Haluaisin... Haluaisin sohvalle. Se tuntuu melkein siltä, kuin ne olisivat vain tavalliset torkut."

"Toki", Joaquim lupasi ja siirsi pizzalaatikot lipaston päälle, missä ne olisivat paremmin kissojen ulottumattomissa, ja nousi sitten sängyltä kiertäen Catin puolelle ja etsien naisen peittojen uumenista. Hän nosti vaimonsa käsivarsilleen ja lähti alakertaan, liikkuen hyvin varovasti portaissa ja asetteli Catin sitten olohuoneen upottavalle sohvalle, peitellen tämän huovalla.
"Käyn hakemassa pizzat ja olen keittiössä, jos tarvitset jotain."

Ringo jäi himoitsemaan pizzoja siinä vaiheessa, kun he jättivät makuuhuoneen taakseen.
Catriona ei voinut olla ajattelematta, kuinka sopimaton heidän kotinsa oli hänelle juuri nyt. Se tuntui sopivalta rangaistukselta. oikeutetulta.
"Quim, eihän sinun selkääsi satu?" hän vetosi, kun haki parempaa asentoa sohvalta.
"Minun kantelemiseni."

"Ei tietenkään. En ole vielä niin vanha ja raihnainen", Joaquim vakuutti, ennen kuin nousi portaat takaisin makuuhuoneeseen ja palasi hetken kuluttua pizzojen kanssa. Töissä hän kantoi vähintään samanpainoisia kuormia pitkin päivää, joskus suoritti paljon suurempiakin voimanponnistuksia, kuten puskiessaan autoja liikkeelle tai auttaessaan nostamaan kaatuneita puita tai rakennuksen kappaleita.
"Lepää, querida, jotta toivut."

"Huolehtisin sinusta, jos olisit", Catriona muistutti, ennen kuin hänen miehensä suuntasi yläkertaan.
"Vanha ja raihnainen."
Oikeastaan hän oli aina kuvitellut sen niin. Että lopulta hän olisi se, joka huolehtisi Quimista...
Teki kipeää ajatella sitä nyt.
Quimin mentyä hän huomasi kaukosäätimen. Se näytti melkein ilkkuvan hänelle. Entisessä elämässään hän olisi voinut vain nousta ja noutaa sen.
"Quim, voisinko saada kaukosäätimen?" hän pyysi, kun mies palasi, paksu ja pahantuulinen Ringo kannoillaan.

Joaquim nyökkäsi ja työnsi pizzalaatikot jääkaappiin, palaten sitten ojentamaan vaimolleen kaukosäätimen – kun oli ensin itse napsauttanut sillä television päälle ja varmistanut äänen olevan sopivalla voimakkuudella. Jotta Catin haasteellisesti toimivat kädet eivät kohtaisi liikaa haasteita.
"Voinko tuoda sinulle jotain muutakin?"

Catriona käpersi itseään paremmin sohvalle ja otti kaukosäätimen vastaan.
"Ei, minulla on kaikki hyvin", hän vakuutti, samalla kun John hyppäsi hänen jalkopäähänsä ja alkoi tehdä siihen itselleen petiä. Elvis oli jo alkanut kantaa uhrilahjojaan sohvan eteen, ja hetken Catrionasta tuntui, että hän saattaisi purskahtaa itkuun.
"Kiitos. Lepään vain hetken."
Vei hetken, ennen kuin hän löysi sopivan asennon kädelleen, niin että saattoi alkaa käydä läpi kanavia.

Joaquim katseli vaimoaan hetken epätietoisena, empien kuinka hyvä ajatus oli jättää tämä yksin, mutta siirtyi sitten keittiön puolelle pesemään päivän vähäisiä tiskejä ja laittamaan ruokaa, vaikka sitä oli jo pakkasessakin yllinkyllin ja illaksi riittäisi pizzaa. Mutta hän ei ollut varma, mitä tehdä itsensä kanssa, ja ruoanlaitto tuntui tutulta ja lohdulliselta. Ainakin riisin keittämisessä hän tiesi, missä seisoi.

Perjantai 18. tammikuuta 2019, kello 18:16, Newcastle Upon Tyne

Vei hetken, ennen kuin Catriona ymmärsi makaavansa lattialla.
Päähän sattui. Kirkkaan valot saivat hänet siristämään silmiään, ja voihkaus pakeni huulten lomasta ilman, että hänellä oli mahdollisuutta vaikuttaa siihen.
”Ei mitään hätää, Catriona.”
Se ei ollut Quimin ääni, vaikka siinä olikin hieman samanlainen, lempeä sävy. Fysioterapeutti. Hänen fysioterapeuttinsa. Amir. Jonka nimeä hän ei osannut lausua. Amirillakin oli hyvin tummat silmät, mutta ne eivät olleet samanlaiset kuin Quimilla.
”Kuuletko? Hyvä juttu. Ei ole mitään hätää. Sinä pyörryit. Lepää siinä vain hetki.”
Hiljalleen Catriona alkoi hahmottaa ympäristöään paremmin. Hän muisti tuolin, jolla oli istunut, ja jota vasten hänen jalkansa oli nyt tuettu. Yhdessä niistä lukuisista saleista, joita kuntoutussairaalalla oli käytössään. Hän muisti, kuinka oli jumpannut lihaksiaan, ja kuinka he olivat keskustelleet siitä, että vesiterapiasta olisi varmasti hänelle hyötyä.
Suunnilleen varttia myöhemmin, ja ainakin saman verran etuajassa alkuperäisestä suunnitelmasta, Catriona istui jälleen pyörätuolissa, jota Amir työnsi kohti käytävää, jonka levennykseen odottaville omaisille oli sisustettu yllättävän viihtyisä oleskelutila. Ruukkukasvit olivat elossa. Kahvi oli silti pahaa, tee parempaa.
Kasvot näyttivät edelleen kalpeammilta kuin hän olisi tahtonut, ja käsissään – hieman tärisevissä käsissään – hän piteli pillimehua, jota yritti parhaansa mukaan olla puristamatta liikaa.

Sairaalan ikkunasta ulos tuijottanut Joaquim vaistosi liikkeen silmäkulmastaan ja käännähti ympäri. Tummien, huolestuneiden silmien katse rekisteröi kalpeuden ja pillimehun ja lähti pohtimaan mahdollisuuksia.
"Bom, soitan sinulle takaisin", hän sanoi puhelimeen, työnsi sen taskuunsa ja hieraisi partaansa lähtiessään tulijoita vastaan.
"Miten meni? Onko kaikki hyvin?" mies kysyi yrittäen olla holhoamatta liikaa. Hän halusi antaa Catille edes hetkiä itsenäisyyttä tai edes yksityisyyttä, vaikka muuten vahti vaimoaan kellon ympäri.

Catriona tiesi, että vakuuttaakseen miehensä hänen olisi kohdattava tämän katse ja hymyiltävä samalla kun hän vakuutti kaiken olevan hyvin.
Silti hän huomasi vain tuijottavansa pillimehuaan vastatessaan:
"Kaikki on hyvin."
Hän saattoi melkein tuntea, kuinka Amir kurtisti hienoisesti kulmiaan, samalla kun astui pyörätuolin takaa sen vierelle tehdäkseen tilaa Joaquimille.
He olivat puhuneet tästä. Amirin mielestä hänen miehensä oli hyvä tietää totuus hänen voinnistaan.
Koska tämä oli tällä hetkellä hänen omaishoitajansa.
Sana oli tuntunut melkein fyysiseltä iskulta.
Hän kipristi varpaitaan.
"Minä pyörryin."

Se ei kuulostanut lainkaan hyvältä. Mutta ehkä hänen oli paras käyttäytyä kuin kaikki olisi hyvin eikä se ollut iso juttu, koska Cat ei ollut selvästikään halunnut kertoa hänelle.
Se tuntui kamalalta.
"Millainen olo sinulla on nyt?" hän kysyi sen sijaan ottaessaan pyörätuolin kahvat haltuunsa.
"Onko jotain, mitä minun pitäisi huomioida?" mies jatkoi Amirille.

Catriona piti katseensa pillimehussaan.
"Ihan okei. Ei hätää", hän vakuutti.
"Catriona, sopiiko, että keskustelen aikatauluista?" Amir kysyi, ja hän nyökäytti päätään. Olisiko hän edes voinut antaa kieltävää vastausta? Hän ei itse muistaisi. Joaquimin olisi huolehdittava siitäkin.
Amir käänsi katseensa hänen mieheensä.
"Uskon, että kyse ei ole mistään vakavasta, mutta koska Catrionan lämpö on hieman koholla, kehottaisin lepäilemään pari päivää. Itse asiassa katsoimme aikataulua uusiksi ja harvensimme fysioterapiakäyntejä väliaikaisesti. Olet tainnut rehkiä hieman liikaa, Catriona."
Catriona puristi pilimehua ennen kuin tajusi mitä teki, ja pilli ampui päärynäesanssista mehua hänen housuilleen.

"Selvä", Joaquim vastasi ja painoi fysioterapeutin sanat mieleensä. Pari päivää lepoa, selvä. Se luultavasti ei olisi haaste, kun Cat oli käytännössä liikuntakyvytön ja sänkyyn tai sohvaan sidottu.
Jos he matkustaisivat jonnekin, ehkä hänen pitäisi etsiä heille koti, missä Cat voisi liikkua vapaammin vaikka pyörätuolilla. Heidän tornitalonsa ei ollut ideaalein ratkaisu tähän tilanteeseen.
"Tässä", hän sanoi ja paineli Catin housuja nenäliinalla, tarjoutuen ottamaan pillimehun, "onko vielä jotain vai lähdemmekö kotiin?"

Catriona luopui epäröimättä pillimehustaan, jonka kyljessä hymyili jonkinlainen päärynänmuotoinen olento, jolla oli tikkumaiset raajat.
"Kotiin", hän vastasi, ja liikautti toista kättään hyvästiksi Amirille, joka kuulosti yhtä hyväntuuliselta kuin aina toivottaessaan heille mukavaa viikonloppua.
Hän halusi vain autoon. Kyyneleet polttivat silmien takana, eikä hän halunnut itkeä. Ei ainakaan sivullisten nähden.

Joaquim puristi nenäliinan käteensä, nyökkäsi fysioterapeutille ja lähti sitten työntämään vaimoaan kohti parkkipaikalla odottavaa Opelia. Ehkä hänen pitäisi hankkia heille sopivampi auto.
"Onko kaikki hyvin, querida?" hän kysyi lempeästi, kun tammikuun kylmänkostea ilma löi vasten kasvoja.
"Pyörryttääkö vielä?" hän jatkoi, kun pysäytti pyörätuolin ja nosti Catin varovasti syliinsä ja auton etupenkille.

"Ei pyörrytä", Catriona vastasi, molemmat kädet nyrkkiin puristuneina. Vasen teki sitä edelleen itsekseen, puristui nyrkkiin ilman, että hänellä oli pienintäkään mahdollisuutta vaikuttaa.
Hän oli yrittänyt niin kovasti. Noudattanut fysioterapeutin ohjeita. Jumpannut kotonakin. Jumpannut kaksi kertaa niin paljon, kuin olisi pitänyt. Harjoittanut muistiaan neuropsykologin ohjeiden mukaan.
Hänen elämänsä oli kutistunut sänkyyn, sohvaan ja lääkärikäynteihin.
"Ihan hyvä olo."

Joaquim asetti naisen etupenkille, kiinnitti turvavyön ja pakkasi pyörätuolin Opelin takakonttiin. Hän muisti viime hetkellä katolle laskemansa pillimehun ja ojensi sen epäröiden takaisin vaimolleen istuessaan takaisin ratin taakse.
"Mitä haluaisit syödä tänään?" hän kysyi pitäen äänensävynsä normaalina.
"Voin kokata tai voin käydä hakemassa meille jotain."

Heidän liikkumisestaan oli jo tullut vaivattomampaa kuin aiemmin. Ehkä se johtui siitä, että Joaquim oli oppinut käsittelemään pyörätuolia, tai ehkä onni oli nykyään enemmän heidän puolellaan.
Catriona otti pillimehun käteensä ja piti katseensa tuulilasissa.
Ruokaa. Hänen pitäisi vain päättää, mitä ruokaa hän haluaisi.
Sen sijaan hän purskahti itkuun.

Hetken Joaquim harkitsi, pitäisikö hänen pysähtyä.
Mutta ehkä se tekisi Catin olon vain kamalammaksi. Niinpä hän jatkoi ajoa naista silmäkulmastaan vilkuillen ja ojensi sitten kätensä koskettamaan vaimonsa olkapäätä.
"Querida, mikä on?" Quim vetosi pehmeästi ja tunsi sydämensä särkyvän vähän lisää.

Catriona ei enää edes yrittänyt estää itkuaan, joka purkautui hänestä rajuina nyyhkäisyinä.
"Minä en parane ikinä", hän vetosi niiden välissä.
"Aina tulee jotakin. Halusin... halusin niin kovasti parantua, ja nyt taas..."
Taas oli tullut takapakki. Aina tuli uusi takapakki.
"Minä en jaksa sitä."

"Cat", Quim vetosi pehmeästi.
"Tarvitset vain aikaa." Vähän enemmän aikaa. Sitten tulevaisuus alkaisi näyttää valoisammalta, eikö niin? Sitten Catkin voisi jälleen hymyillä ja olla onnellinen. Voisihan?
"Et olisi niin ankara itsellesi. Menit pahasti rikki ja tarvitset vain aikaa."

Aikaa.
Catrionan olisi tehnyt mieli ulvoa ääneen.
"Minä en jaksa tätä!" hän toisti ja löi vihaisella nyrkillä omaa reittään, välittämättä siitä, tekikö se kipeää. Hänen kehonsa, typerä kehonsa petti hänet uudelleen ja uudelleen.
Miksi hänen olisi pitänyt välittää?
"Minä tein kaikkeni!"

"Aika on nyt ainoa, mikä auttaa", Joaquim vastasi ja tunsi kylmän kosketuksen vatsassaan. Mitä jos Cat ei jaksaisi elämää? Mitä jos hän olisi huolimaton, lähtisi hakemaan pizzaa tai kissanhiekkaa ja löytäisi vaimonsa kuolleena? Voisiko siihen olla todellinen riski?
Hyvä luoja miten hän toivoi, ettei.
"Ymmärrän, että se on vaikeaa."

Et sinä voi ymmärtää, Catriona parahti mielessään. Joaquim oli pohjattoman hyvä, kiltti ja epäitsekäs. Tämä ei voinut ymmärtää, millaista oli olla päinvastainen.
Itsekäs. Paha.
Ja kun hän yritti korjata asian, yritti korjata sen epätoivoisesti, hänelle sanottiin, että oli parempi vain antaa hetken olla.
Hän halusi taas olla oma itsensä.
"Minä haluan parantua."

"Sinä parannut", Joaquim vastasi haluten uskoa siihen niin kipeästi, että sattui.
Ja tapahtui mitä tapahtui, hän pitäisi Catista nyt huolta. Hän ei jättäisi vaimoaan enää uudelleen.
"Miten minä voisin helpottaa oloasi, querida?" hän vetosi. Ehkä hänen pitäisi käydä terapeutin opintoja voidakseen olla paremmin vaimonsa tukena. Hänellä oli kamala tunne, että ehkä hän valitsi aivan väärät sanat.

Lähde pois, kun vielä voit.
Ajatus oli niin kipeä, että se sai Catrionan vain itkemään surkeammin. Ei hän todella halunnut Joaquimin lähtevän, mutta millaista elämää he voisivat viettää? Mitä, jos hän olisi ikuisesti yhtä avuton kuin pieni lapsi?
Amirin mielestä edistystä oli tapahtunut. Ennen kuin hän oli taas ottanut takapakkia.
Hän oli siihen niin hirvittävän väsynyt.
Lisää pillimehua oli läikkynyt housukankaalle.
"Haluan, että voit olla onnellinen, Quim."

"Sinä teet minut onnelliseksi", Joaquim vakuutti. Hänen sydämensä oli ollut murtunut, teipattuja, hauraita palasia, ja Cat oli poistanut surun hänen hymystään.
"Mutta minä haluan tehdä sinut onnelliseksi." Oli tuskallisen selvää, ettei hän ollut tehnyt niin – mutta hän voisi oppia tekemään niin, eikö niin? Cat ei joutuisi enää olemaan yksin.

Jos Catriona ei olisi ollut niin pohjattoman, miltei melodramaattisen onneton juuri sillä hetkellä, hän olisi voinut luoda mieheensä skeptisen katseen.
Ei kukaan voinut olla onnellinen tällaisessa elämässä.
"Sinä olet aina tehnyt minut onnelliseksi", hän vetosi itkunsa läpi.
"Minä olin se, joka mokasi."

Joaquim olisi voinut protestoida, että onnellinen vaimo tuskin kokisi tarpeelliseksi hakea toista miestä säng- Lopeta. Se oli pikkumaista ja epäreilua ja puhtaasti turhaa.
"Nyt sinun pitää vain keskittyä omaan toipumiseesi, querida. Ja sitten minä opin olemaan paremmin läsnä ja tukenasi."

"Minä olen keskittynyt", Catriona vetosi, ja alkoi olla liian väsynyt itkemään.
"Ja nyt minulta kiellettiin fysioterapia, ja jään tällaiseksi rammaksi ikiajoiksi."
Olkoonkin, että fysioterapiaa oli vain harvennettu seuraavalta viikolta. Tarkalleen ottaen se ei tainnut olla maailmanloppu, mutta juuri nyt se tuntui siltä.
"Minä haluan parantua, Quim."

"Sinä parannut vielä", Joaquim lohdutti ajaessaan kotia kohti, nyt huolellisesti liikennerajoitusten mukaan.
"Mitä jos keskittyisimme johonkin mukavaan? Voisit vaikka pohtia, mitä haluaisit tehdä, kun matkustamme jonnekin lämpimään."

Hetki sitten Catriona oli melkein voinut uskoakin sen.
Sitten hän oli kopsahtanut alas tuolilta, ja sitä seuraava pettymys tuntui vihlovan koko kehossa.
Hän valui hieman alemmas penkissään ja jäi tuijottamaan pillimehutahraa reidellään.
"Oletetaanko, että pystyn kävelemään? Tai että en eksy heti, kun käännän selkäni sinulle?"

"Ei, oletetaan, että menisimme nyt", Joaquim vastasi. Ehkä se olisi tavoiteltavampi unelma.
"Voisin viedä sinut uimaan lämpimiin aaltoihin. Ja voisit loikoilla riippumatossa palmujen varjossa, nauttia merituulesta ja auringosta." Olettaen, että lääkärien mielestä Catin sopisi ylipäätään matkustaa.

Catrionan olisi tehnyt mieli väittää vastaan.
Mutta Joaquim teki parhaansa hänen vuokseen, joten eikö hänkin voinut ainakin yrittää tehdä parhaansa miehensä eteen? Edes yrittää nähdä sen hiton valon, jonka piti paistaa jopa risukasaan.
Hän niiskaisi ja pyyhkäisi silmiään.
He eivät varsinaisesti voisi käydä patikoimassa. Ei uimista vesiputouslammissa, tai ajelua skootterilla.
"Voisin katsella, kun uitte Stellan kanssa. Jos... Voisivatko lapsesi tulla mukaan? He... tietävätkö he, mitä on tapahtunut?"

"Ehkä he voisivat", hän pohti. Gianna ei ollut riemastunut ajatuksesta. Ei halunnut lasten olevan pois koulusta. Ei luottanut hänen vanhemmuuteensa.
"He tietävät, että olit onnettomuudessa ja satutit itsesi pahasti. Ja voisimme syödä tuoreita mangoja ja voisin laittaa meille ruokaa, niin kuin Fidzillä."

Catriona päätti uskoa versioon, jossa myös Quimin lapset olisivat paikalla. Jotta mies voisi nähdä näitä edes pienen hetken.
Hän oli pilannut joulun.
Ajatus sai hänen vatsansa vihlaisemaan kipeästi.
"Lämpimässä ei taida voida käyttää jouluvillapaitoja", hän huomautti, kun antoi katseensa siirtyä ikkunan takana vaihtuvaan maisemaan.
"Mutta ei se mitään. Haluaisin... Olisi mukavaa loikoa uimapatjalla."

"Ne voivat olla hieman kuumia ja hiostavia", Joaquim myönsi. Siinä, missä Lähi-idässä kuumuus oli polttavaa ja kuivaa, väreili aaltoina hiekan yllä, hänen rakastamassaan Kaakkois-Aasiassa se oli joskus niin kosteaa, että hengittäminen oli vaikeaa ja kaikki ympärillä oli vain vähän märkää.
"Minä varmistaisin, että voisit tehdä niin." Hän voisi auttaa Catia tekemään mitä tahansa. Mikä vain lääkäreille sopisi.

Ei siis jouluvillapaitoja.
Kyyneleet olivat alkaneet jo kuivua Catrionan poskille, niin kuin mehutahra housunlahkeelle. Hänen olisi kai alettava tottua siihen, että aina jossakin oli jotakin, minkä piti kuivua.
"Olisi ihanaa taas voida nukkua teltassa", hän myönsi.
"Meillä oli... Se oli viimeksi mukavaa."
Hänen vatsaansa vihlaisi jälleen. Ennen kuin hän oli pilannut kaiken. Kun he olivat voineet unohtua toistensa syliin trooppisessa yössä.

"Ehkä voimme tehdä niin", Joaquim sanoi. Ei kai siitä voisi olla haittaa naisen toipumiselle? Mutta korostaisiko sellainen ympäristö vain Catin pahaa oloa omasta liikuntakyvyttömyydestään?
Mutta olisiko yhtään parempi viettää aikaa laitoksessa, jossa olisi pyörätuolille sopivat rampit, invavessat ja -suihkut ja paljon lääketieteellistä henkilökuntaa?
"Mitä muuta?"

Palataan ajassa taaksepäin, Catriona olisi halunnut ehdottaa. Palataan aikaan, jolloin en ollut vielä rikkonut kaikkea. Itseäni ja meitä.
Mutta se ei tainnut olla vaihtoehto.
Hän liikahti hieman penkissään, liian pitkä istuminen sai selän särkemään. Tai ehkä hän oli kolauttanut senkin tömähtäessään alas tuolilta.
"Haluaisin katsella tähtiä. Maata rannalla ja katsella taivasta."

"Se onnistuu varmasti", Joaquim lupasi helpottuneena siitä, että ehkä oli jotain, mitä hän voisi tehdä vaimonsa eteen ja vähitellen tämä voisi olla onnellisempi.
"Onko paikkoja, missä olet aina halunnut käydä?" hän kysyi ajaessaan kotipihaan ja kiersi sitten nokan ympäri nostamaan Catin syliinsä etupenkiltä. Ehkä pyörätuolin olisi sama olla autossa, heidän sokkeloisessa, portaista koostuvassa talossaan siitä olisi vähän iloa.

"Avaruudessa", Catriona vastasi, samalla kun kietoi käsivartensa miehensä niskalle.
"Mutta sitä ei varmaan lasketa. Vaikka siellä ei kyllä haittaisi, vaikka jalat toimisivat vähän niin ja näin. Voisi vain leijua."
Avaruusmatkailua varten taisi tosin olla olemassa melkoinen kouluttautumisohjelma, joka oli läpäistävä ensin.
No jaa.
Hän hieraisi nenänpäätään Joaquimin kaulaa vasten, hakien lohtua tutusta tuoksusta.
"Mikä paikka se on, missä Pirates of the Caribbean kuvattiin?"

"Tuota, en ole varma", Joaquim vastasi kulmat kurtistuen ja kantoi Catin ylös portaita oranssisävyiseen olohuoneeseen, laskien tämän sohvalle. Hän kyykistyi sohvan viereen riisumaan vaimonsa kenkiä.
"Mutta voin selvittää. Karibian saaristoonhan tarina sijoittaa. Katsoin elokuvan joskus Valentinan kanssa. Olen kyllä pahamaineisen huono katsomaan elokuvia... Mutta viihtyisitkö Karibialla?"

Elvis oli heti pyörimässä isäntänsä jaloissa, ja Ringo rääkyi pahantuulisesti keittiössä. Ilmeisesti se protestoi tyhjiä ruokakippoja. Ruuan laadusta se ei ollut turhan nirso.
Catriona kohotti oikeaa jalkaansa, mutta vasen ei noussut kuin pari senttiä, vaikka hän kuinka keskittyi.
"En tiedä", hän myönsi, kulmat kurtussa.
"Millaista Karibialla on? Oletko käynyt siellä?"
Hän ei ollut varma, kuinka totuudenmukaisen mielikuvan fantasioituun historiaan sijoitettu elokuva loi.

"Olen pari kertaa", Joaquim vastasi laskien naisen kengät sohvan viereen ja auttoi sitten takin tämän yltä, viikaten sen upottavan sohvan käsinojalle. Sitten hän peitteli vaimonsa pehmeällä torkkupeitolla ja istahti kevyesti sohvan laidalle riisumaan omia kenkiään.
"Mutta perspektiivini vaikuttaa varmastikin se, että olen vieraillut siellä auttamassa maanjäristysten ja hurrikaanien jälkimainingeissa."

Catriona etsi itselleen paremman asennon sohvannurkasta ja toivoi, että olisi voinut käpertyä peiton alle yhtä helposti kuin ennen. Nykyään kaikki oli vaikeaa tai teki kipeää, ja vaikka hän oli aiheuttanut sen itse itselleen, hän tunsi olonsa silloin tällöin hieman surkeaksi.
Joskus hän vajosi syvään itsesääliin. Varsin usein, jos tarkkoja oltiin.
"Missä sinä haluaisit vierailla, Quim?" hän kysyi, ja ojensi toisen kätensä esiin peiton alta heittääkseen Elvikselle leluhiiren.
"Ihan vain nauttimassa. Ei avustustehtävissä."

"Lempipaikkojani ovat varmaankin Tyynenmeren saaristot, ja haluaisin kyllä tutustua Australiaan paremmin. En ole käynyt sielläkään kuin pari kertaa – lomalla, en avustustehtävissä", hän sanoi ja istui paremmin sohvalle. Hetken hän harkitsi vain vajoavansa kyljelleen, painavansa päänsä vaimonsa syliin. Mutta se ei tuntunut sopivalta.
Ehkä se tekisi kipeää. Cat oli satuttanut itsensä pahasti.
"Olen tainnut menettää sydämeni sille kolkalle maailmaa."

Catriona odotti hetken, ja nosti sitten jalkansa Joaquimin syliin. Tai oikean jalkansa, vasen ei liikkunut yhtä reippaasti.
Vasen puoli kehoa kapinoi häntä vastaan. Hänen entinen liittolaisensa.
Petturi.
"Uusi-Seelanti", hän muisti sitten, nykien tyynyä päänsä alle.
"Haluaisin käydä siellä. Siellä on niitä... Mikä se lintu on? Pieni ja pörröinen."

"Kiwi?" Joaquim ehdotti ja nosti vasemmankin jalan syliinsä, ryhtyen hieromaan niiden jalkapohjia. Jotakin, mitä hän voisi tehdä vaimonsa vuoksi.
"Uusi-Seelanti on suosikkimaitani. Meillä oli hyvin onnellisia vuosia siellä", hän sanoi. Silloin elämä oli vielä hymyillyt ja näyttänyt ruusuiselta, Gianna oli ollut raskaana ja hän oli remontoinut heidän kotiaan Aucklandissa. Ja kun Nino oli syntynyt, he olivat vaeltaneet välillä ympäri maata. Takanreunuksella oli ollut valokuvia heidän matkoiltaan, kasvava Nino usein hänen hartioillaan.

"Se", Catriona myönsi.
"Olen aina pitänyt niistä..."
Hänen ilmeessään häivähti myötätunto, ja hetken hän yritti nousta istumaan voidakseen kietoa käsivartensa miehensä ympärille. Mutta koska se ei onnistunut, hän saattoi silittää tämän reittä varovasti jalallallaan. Varovasti, sillä muutoin hän olisi saattanut päätyä potkaisemaan.
"Quim, tulisiko sinulle kovin surullinen olo, jos kertoisit minulle lempiasioitasi sieltä?"

"Ei tietenkään", Quim vakuutti. Oli parempi olla onnellinen siitä, että oli saanut kokea onnea kuin surullinen sen menetyksestä.
"Suurin osa lempiasioistani taitaa tosin liittyä muistoihin kuin varsinaisesti maakohtaisiin ominaisuuksiin – mutta se on pieni, ainutlaatuinen maa, johon tuntuu mahtuvan kokonainen pienoismaailma. Se on suhteellisen harvaanasuttua, luonnoltaan rikasta maata, jolla on mielenkiintoinen, kulttuurillinen historia", hän pohti hieroen tunnollisesti jalkapohjia kantapäiltä päkiöille.
"Voisimme käydä siellä joskus."

Catriona katseli miestään.
"Voisit... jos tahdot, voisit kertoa minulle myös niistä muistoista", hän huomautti.
Joaquim oli varmasti ollut silloin hyvin onnellinen. Hän toivoi, että oli ollut.
"Minä... Me veimme Addien joskus kesäisin rannalle. Silloin kun... Hänen äitinsä opiskeli vielä silloin. Addie rakasti rantaa, vaikka se olikin vain sellainen, kuin meillä on täällä."

Joaquim katseli vaimonsa kasvoja tämän puhuessa tyttärestään ja jatkoi jalkapohtien hellää hierontaa.
"Ne kuulostavat hyviltä muistoilta", hän vastasi lempeästi ja soi naiselle puolittaisen hymyn.
"Minun muistoni ovat enemmän tunteita, kuvia ja välähdyksiä kuin tarinoita, joita osaisin pukea suoraan sanoiksi. Voin näyttää joskus valokuva-albumeitani. Meillä oli tapana käydä vaeltamassa lomilla, varsinkin Eteläsaaren jylhissä maisemissa, ennen kuin muutimme Fidzille, missä Valentina syntyi vain vähän muuton jälkeen."

"Minä pidän valokuvista", Catriona myönsi.
"Minullakin on Addiesta. Lisää. Haluan näyttää ne sinulle joskus..."
Vaikka hän olikin tainnut hukuttaa Joaquimin kuviin tyttärestään koko heidän seurustelunsa ajan.
Eikä hän oikeastaan edes hävennyt. Addie oli parasta, mitä hän oli elämässään tehnyt.
"Ehkä me voisimme ensin... Ehkä voisimme käydä ensin täällä jossakin."
Jossakin muualla kuin sairaalalla.

"Totta kai", Joaquim vastasi, "missä haluaisit käydä?" Hänen ei pitäisi olla itsekäs ja alkaa haaveilla ajasta tropiikissa, sillä Cat tarvitsi lääkäreitään, terapeuttiaan ja ennen kaikkea perhettään. Hän ei voisi vain huiskaista naista toiselle puolelle maailmaa, kun tämä oli niin hauraassa tilassa sekä henkisesti että fyysisesti, ja olettaa, että tällä kertaa hän osaisi huolehtia vaimostaan oikein.
"Ehkä vanhempiesi luona?"

Catrionan kulmat kurtistuivat hieman.
"Minä olen... Olen aiheuttanut heille niin hirveästi huolta", hän huomautti, ja tunsi kyynelten olevan taas yhtäkkiä lähellä.
"Olen aiheuttanut valtavasti huolta kaikille."
Niin itsekkäät ihmiset tekivät.
"Minulla on ikävä juoksemista. Ulkoilmaa."

"Kukaan ei syytä sinua siitä", Joaquim rauhoitteli. Hän toivoi olevansa oikeassa. Ei kai Catin perhe syyttäisi naista?
"He ovat vanhempasi ja rakastavat sinua. He varmasti haluaisivat nähdä sinut ja viettää aikaa kanssasi." Hän ainakin haluaisi lapsensa luokseen, jos nämä olisivat sairaana tai pulassa. Ja luultavasti pidättäytyisi saarnaamasta.
"Voin myös viedä sinut kävelylle", hän tarjosi. Hän voisi kävellä ja työntää pyörätuolia.

Paitsi Catriona itse. Hän syytti itseään jokaisena valveillaolohetkenään, ja joskus myös unissaan. Idiootti. Typerys.
Terapeutin mukaan hänen oli työstettävä ajatuksiaan. Siitä huolimatta, että ne saivat hänet voimaan pahoin.
Hän toivoi kipeästi, että olisi ollut edes hitusen vähemmän typerä.
Lopeta.
"Oletko varma, ettet innostuisi hölkkäämään?" hän ehdotti heikosti hymyillen.
"Hölkkäsitkö koskaan vaunujen kanssa?"

"En tainnut", Joaquim vastasi, "ehkä minun olisi pitänyt." Hän oli ollut töissä kohtuuttoman paljon jo silloin, ja kotona ollessaan hän oli usein vaeltanut vauva kantorepussa, kiipeillyt Havaijin kukkuloilla ja vuorilla, vaeltanut Fidzin rannoilla ja sademetsissä.
"Ja taidan olla liian vanha ja raihnainen hölkkäämään, mutta voin yrittää, jos haluat. Mennäänkö ulos?"

"Minunkin olisi pitänyt useammin", Catriona myönsi haikeasti.
"Addie rakasti olla rattaissa, kun hölkkäsin."
Hän oli vain ollut läsnä turhan harvoin. Eikä hän voinut olla miettimättä, olivatko Kenna ja Mervyn pelänneet jättää lastaan hänen vastuulleen.
"Se oli meidän juttumme. Minä olin se cool täti..."
Hän oli hetken hiljaa ja melkein kieltäytyi.
"Mennään. Ei sinun tarvitse hölkätä."

"Sinä olet hyvin cool", Joaquim lupasi ja nousi selkäänsä hieraisten. Hän suoristi kutittavaa villapaitaansa, nosti peittoa Catin yltä.
"Haluatko vaihtaa vaatteita?" hän kysyi ja poimi naisen kengät käteensä. Kengät. Takki. Hattu, lapaset. Huivi. Ja pyörätuoli olisi autossa. Ehkä huopa Catin jaloille, ettei naista alkaisi palella?

Catriona käytti hetken yrittäen ponnistaa itseään istumaan, ja joutui lopulta ojentamaan käsiään apua pyytäen.
Ehkä hän olisi voinut vain kierähtää alas sohvalta kuin manaatti. Kieriä portaita alakertaan.
"Ehkä housut", hän vastasi.
"Näissä on pillimehua."
Ehkei tahra ollut kovinkaan havaittava, mutta silti.

"Hyvä on", Joaquim vastasi ja kiipesi portaat yläkertaan heidän vaatekaapilleen, etsimään ulkoiluun sopivia housuja. Huoli nakersi hänen mieltään hänen poissaollessaan, ja mies kiirehti takaisin.
"Ovatko nämä hyvät?" hän varmisti, ennen kuin ryhtyi auttamaan housuja pois vaimonsa jalasta ja uusia tilalle. Sitten hän kyykistyi pujottamaan kenkiä Catin jalkoihin.

Joaquimin ollesaa poissa Catriona tsemppasi itseään. Ulkoilu olisi mukavaa. Ehkä he voisivat ottaa sen tavaksi. Raitis ilma paransi.
Hän hymyili jo vähän, kun mies palasi alakertaan.
"Quim, onko nyt jo kovin myöhä?" hän kysyi ympärilleen katsahtaen.
"Olisimme voineet käydä kahvilla. Tai... pubissa."

"Ehkä pian yhdeksän", Joaquim vastasi ja nykäisi nojatuolin selkänojalta vanhan, ruudullisen villahuovan olkapäälleen, ennen kuin ujutti takin naisen ylle ja pujotti omatkin, sohvan vierelle unohtuneet ulkovaatteet päälleen.
"Voimme hyvin mennä käymään pubissa. Minun pitäisikin perehtyä paremmin englantilaiseen pubikulttuuriin, ehkä voit opastaa minua?" Quim ehdotti, kun poimi Catin käsivarsilleen ja kantoi naisen alas portaita ja ulos, missä voisi ottaa pyörätuolin autosta.

Ei liian myöhäistä pubille. Ainakin Catriona oletti niin. Oli ehtinyt vierähtää tovi, kun hän oli viimeksi istunut sellaisessa iltaa.
Toisaalta tässä puhuttiin englantilaisista perinteistä. Ne eivät tainneet olla tunnettuja nopeasta muutoskyvystään.
"Sinun pitää", hän myönsi, ja kietoi käsivartensa Joaquimin harteiden ympärille. Olikohan kukaan vaivautunut opettamaan hänen miestään siitä, kuinka ihminen nostettiin mahdollisimman ergonomisesti? Mitä tapahtuisi, jos Joaquim rikkoisi selkänsä.
"Saatat jopa viihtyä."

Joaquim hymyili, vaikka se ei aivan tavoittanutkaan tummiin silmiin pesiytynyttä surua, ja kumarsi päätään painamaan suukon naisen ohimolle.
"Viihdyn aina sinun kanssasi", hän lupasi ja istutti Catin hetkeksi pihamuurin päälle huovan viereen, kun kamppaili taitetun pyörätuolin Opelin takakontista ja kasaan. Sitten hän työnsi sen lähemmäs ja nosti vaimonsa kyytiin, peitellen huolellisesti tämän jalat ja vatsan villahuovalla, paketoiden sen kyytiin.

Puhamuurilla istuessaan Catrionan oli helppo katsella naapuritalojen ikkunoita. Parissa ikkunassa pitsiverhot tuntuivat raottuvan hieman, ja vaikka kyse saattoi olla vain uteliaasta kissasta, hänen vatsaansa kouraisi silti hieman ja hän laski katseensa pikaisesti syliinsä.
"Tiedän. Mutta ehkä tämä olisi se englantilaisjuttu, josta voisit todella pitää..."
Hän kieltäytyi tuntemasta itseään vanhukseksi, huopaan kääriytymisestä huolimatta. Raitis ilma tekisi hyvää. Piti olla positiivinen.
"Iltalenkki ei ole tainnut olla minulle koskaan näin helppo."

Joaquim hipaisi naisen hiuksia ja suoristi pipoa, kun tarttui paremmin pyörätuolin kahvoihin ja lähti työntämään Catia kohti alas tietä, jonka varrella muisti nähneensä perinteisen, englantilaisen pubin. Varmastikin hän oli joskus käynyt niissä, mutta ei vain ollut kiinnittänyt merkittävästi huomiota ympäristöönsä.
"Voisit opettaa lapsillenikin englantilaisista pubeista, kun he tulevat käymään." Joskus. Ehkä kesällä, kun Englanti olisi viehättävämpi.
"Mitä sinä mieluiten teet pubissa?"

Ulkoilma tuntui kieltämättä hyvältä.
Ehkä, kun aikaa kuluisi vielä tovi, Catriona voisi napata tällaisesta tilanteesta selfien perhechattiin ja kommentoida siihen jotakin vitsikästä henkilökohtaisesta kuljettajasta.
Mutta ei aivan vielä.
"Tekisin sen mielelläni", hän vakuutti, samalla kun yritti keksiä, mitä tekisi käsillään. Tuntui hölmöltä vain antaa niiden levätä sylissä.
"Ja minä... mitä pubissa nyt tehdään. Juttelen ystävien kanssa. Katson jalkapalloa. Joskus on live-esityksiä... Quim, onko sinun nälkä?"

"Vähän", Joaquim vastasi ja olisi halunnut silitellä naisen hiuksia, mutta pelkäsi pyörätuolin kurvaavan hallinnasta, jos hän työntäisi sitä epätasaisella kadulla yhdellä kädellä.
"Onhan sinullakin?" hän varmisti ja kyyristi hieman olkapäitään kylmänkosteaa säätä vastaan.
"Pubit kuulostavat varsin kulttuurillisesti merkittäviltä kokemuksilta. Eikös monessa tarjoilla myös ruokaa?"

Catriona ei ollut varma, tuntisiko enää koskaan todella nälkää, vai olisiko ruokahaluttomuus yksi hänen rangaistuksistaan.
Mutta pubi oli pubi.
"Meidän pitäisi syödä illallinen siellä", hän vastasi, ja löysi viimein hyvän asennon käsilleen.
"Luulen... luulen, että kasvosvaihtoehdot eivät ole kovinkaan kummoiset. Mutta minun tekisi mieli ranskalaisia."
Voisikohan hän juoda olutta? Ehkä se olisi auttanut häntä kuvittelemaan, että kyseessä oli vain tavallinen päivä.

"Ranskalaiset kuulostavat hyviltä", Joaquim lupasi. Hän suosi aasialaista ruokaa, mutta sillä hetkellä lautanen maalaishenkisiä, epäterveellisiä ranskanperunoita kuulosti herkulliselta.
"Eikös tuo ole pub?" hän varmisti työntäessään pyörätuolin kadun yli hieman hämyisän ja tummasävyisän pubin luo. Sisällä näytti olevan lämmintä elämää. Ja sisäänkäynnillä porras.
Joaquim työnsi oven auki ja kippasi sitten pyörätuolia taakse, jotta sai sen eturenkaat nostettua ylös ja puski sitten loput perässä.

Se oli pub.
Jonka sisäänkäynnistä heidät erotti porras.
Catriona tunsi vihlaisun vatsassaan ja oli jo ehdottomassa, että he voisivat ehkä sittenkin mennä kotiin, mutta jotenkin Quim sai pyörätuolin keploteltua esteen yli.
Sisällä pubissa oli lämmintä ja meluisaa tavalla, joka oli kotoisa, muttei ahdistava. Niin että pöydissä pystyi vielä keskustelemaan, ellei sitten ollut keskittynyt televisioruudulla pyörivään jalkapallopeliin.
Jokunen silmäpari näytti kääntyvän katsomaan heitä. Mutta saattoi olla, että hän vain kuvitteli.

Joaquim keskittyi, kun luovi Catin ihmisten, baarijakkaroiden, tuolinjalkojen ja pöytien lomasta kohti takaosassa olevaa, vapaata pöytää yrittäen olla kohlimatta ketään.
Tunnelma oli kieltämättä kutsuva, melkein kuin rantabaareissa Kaakkois-Aasiassa, täynnä lomailevia, onnellisia ihmisiä ja huolettomia paikallisia. Täällä oli vain paljon enemmän vaatteita.
"Joten, ranskalaisia ja mitä muuta?" hän kysyi, kun parkkeerasi vaimonsa pöydän ja seinän väliin, siirtäen tuolin syrjään.

Catriona tajusi vasta nyt, että oli kulunut tovi siitä, kun hän oli viimeksi ollut ulkona. Muualla kuin sairaalassa, jota ei oikeastaan edes laskettu, koska se oli sama paikka, jossa hän oli viettänyt monta viikkoa.
Hänen sydämensä alkoi hakata hieman lujempaa, hengitys yritti kiihtyä.
Ei kukaan tuijottanut. Ei ollut mitään syytä.
"Mitä?" hän kysyi häkeltyneenä, ja käänsi katseensa Joaquimiin.
"Minä... luuletko, että voisin ottaa oluen?"

"Tuota", Quim vastasi epätietoisena ja raapi niskaansa, "en ole varma. En tiedä, onko alkoholi hyvä ajatus lääkityksesi kanssa. Mutta ehkä heillä on alkoholitonta." Hän toivoi niin. Hän tunsi olevansa surullisen avuton vaimonsa kanssa. Miksei hän ollut paremmin perillä asioista?
Ei ihme, että Gianna epäröi lähettää lapsia hänen luokseen.
"Olut ja ranskalaisia, siis?"

Tietenkään se ei olisi hyvä ajatus. Hänen ajatuksensa taisivat olla suurimmaksi osaksi jotakin muuta kuin hyviä.
"Voisin ottaa sitä", hän vastasi samalla kun yritti päättää, nykisikö vilttiä paremmin suojakseen vai työntäisikö sen pois jalkojensa päältä.
"Joo."
Oli typerää kuvitella, että ketään kiinnostaisi, mitä heidän pöydässään tapahtui. Telkkarista tuli hitto jalkapalloa. Ihmiset tuijottaisivat jalkapalloa, eivät häntä.

Joaquim pujotteli ihmisten lomasta tummapuiselle tiskille tilaamaan heille illallisen. Cat oli ollut oikeassa siinä, että kasvisvaihtoehdot eivät olleet kummoisia, mutta hän saattoi tilata heille lautaset ranskalaisia sekä yhden alkoholittoman oluen ja yhden tumman Guinnessin.
Hän palasi niiden kanssa pöytään jokusta minuuttia myöhemmin.
"Haluaisitko, että pitelen lasiasi?" hän kysyi kulmat kurtistuen, kun oli istumassa alas, "tai kysyn olisiko heillä pilliä?"

Joaquimin ollessa poissa Catriona oli yrittänyt valmistaa kätensä edessä olevaan koitokseen. Siitä huolimatta vasen oli tiukkaan nyrkkiin puristuneena ja oikea tärisi vielä siinäkin vaiheessa, kun mies palasi takaisin pöytään.
Ranskalaisten epäterveellinen tuoksu oli niin tuttu, että hetken hän olisi halunnut vain purskahtaa itkuun.
Jossakin toisessa hetkessä ajatus pillistä olisi saanut hänet purskahtamaan nauruun.
Ehkä sellainen söpö sateenvarjokin, hän olisi voinut sanoa.
Nyt hän pudisti päätään.
"Minä pärjään kyllä. Kiitos."

Joaquim tunsi huolen puristavan vatsaansa ja siirsi tuoliaan lähemmäs naista, jotta voisi yrittää auttaa edes jotenkin. Mitä jos tämä oli huono idea? Ehkä hänen olisi pitänyt ymmärtää aikaisemmin. Mitä jos tämä jotenkin veisi Catia kauemmas toipumisesta?
Hän siemaisi alkohollista olutta hajamielisenä, toivoen sen lievittävän hieman hänen hermojensa kireyttä.
Tekikö avun tarjoaminen naisen olon kurjaksi? Tai oliko sitä vaikea ottaa vastaan?
"Nämä ovat hyviä", hän sanoi maistaessaan ranskalaisen. Ehkä niitä olisi helppo syödä käsin, vaikka käsien motoriikka hieman uupuisi.

Tehtävä ei voinut olla mahdoton, Catriona vakuutti itselleen. Hänen lasissaan ei ollut kahvaa, mutta sen ei pitäisi olla ylittämätön haaste. Hän liikautti kättään päättäväisesti, mutta onnistui lopulta vain siirtämään lasia hieman lähemmäs pöydän reunaa.
Oikea käsi tärisi pahemmin kuin kotona, vasen oli täysin hyödytön, paitsi ehkä baaritappelussa. Sitä varten se oli jo valmiiksi nyrkissä.
Ehkä hän aloittaisi ranskanperunoista. Paksuista ja kultaisista, selvästi aidoista perunoista tehdyistä.
Hän sai ranskalaisen poimittua sormiinsa, mutta suun sijaan se tipahti hänen syliinsä.

Joaquim seurasi ranskalaisen tipahdusta epätietoisena. Pitäisikö hänen jättää se huomiotta? Vai tarjota uutta naisen suuhun?
Vai etsiä jokin apuväline?
"Tämä dippi on erinomaista", hän sanoi dipaten yhden, paksun ranskanperunan kermaiseen, paprikan ja barbequen makuiseen dippiin, "maista." Hän tarjosi perunaa Catin suuta kohti.

Yksi ranskanperuna.
Hitto, tämä oli pubi. Eiköhän useammalta kuin yhdeltä illanviettäjältä tipahtanut joskus ranskalainen tai pari lattialle. Sellaista sattui.
Hän käytti hetken siihen, että kalasti perunaa sylistään, ja tunsi onnistuessaan voitonriemua.
Kunnes sama ranskalainen tipahti lattialle.
Catriona tuijotti sitä hetken kulmat kurtistuneina, ja nojautui sitten eteenpäin haukatakseen palan tarjotusta ranskanperunasta. Se oli melkein romanttista, eikö ollutkin? Hän olisi tehnyt niin silloinkin, kun hänen kätensä toimivat niin kuin niiden piti.
"Hyvää."

Voisiko hän vain syöttää vaimoaan? Kokisiko Cat sen ahdistavana?
Milloin ruokailusta oli tullut niin monimutkaista?
"Käyn pyytämässä heiltä pari pilliä", Joaquim sanoi suoden naiselle hymyn ja nousi ylös, kadoten tiskiä kohti. Ehkä jos hänkin käyttäisi pilliä, se olisi normaalia. Ehkä hänen ei pitäisi olettaa ymmärtävänsä, kuinka hänen vaimonsa ajatteli.
Hän palasi pillien kanssa, pudotti toisen Catin tuoppiin ja siirsi sen lähemmäs pöydän reunaa.
"Haluaisitko lisää ranskalaisia?"

Sama ajatus kävi myös Catrionan mielessä. Miksi hitossa tämänkin oli oltava näin hankalaa?
Pillin mainitseminen sai hänen poskensa punehtumaan. Mutta ehkä sekin olisi vielä joskus hauskaa. Nuorempana hän oli juonut olutta pillillä koska joku oli väittänyt, että niin tuli humalaan nopeammin.
Idiootti.
Joaquimin ollessa hakemassa pillejä hän yritti ottaa uuden erän ranskanperunoiden kanssa. Se päättyi siihen, että kaksi perunaa lisää oli päätynyt lattialle, ja pieni kourallinen pöydälle, kun hän kippasi vahingossa lautasensa.
Hän oli juuri vastaamaisillaan miehelleen, kun avulias, tarjoilijan asuun pukeutunut nuori nainen seisahtui heidän pöytänsä ääreen ja kysyi tältä:
"Tarvitsisiko hän haarukan? Tai ruokaliinan?"
Se oli varmasti vilpitön kysymys. Mutta silti Catriona jähmettyi häkeltyneesti aloilleen, tuijottaen tarjoilijan sivuprofiilia, vaikka tämä selvästikin puhui hänestä.
Ruokaliina. Ruokalappu.

Joaquim pudotti pillin omaankin tuoppiinsa ja siemaisi siitä, poimien sitten pari dipattua ranskalaista suuhunsa.
Hän hämmentyi tarjoilijan kysymyksestä, tajuten naisen puhuvan Catista. Kuin hänen vaimonsa ei olisi edes paikalla. Miksi? Hän pyyhkäisi sormia lautasliinaan ja katsahti Catia epätietoisena.
Tarvitsiko Cat haarukan? Mutta eikö sillä olisi vielä todennäköisempää pudottaa ruokaa kuin käsin?
"Ei kiitos, meillä on kaikki hyvin", hän vastasi suoden tarjoilijalle hymyn ja käänsi katseensa Catiin, "ellet sinä haluaisi jotain, querida?"

Tarjoilijakin käänsi katseensa häneen hieman häkeltyneenä, ja Catriona katsoi takaisin.
Heidän pöytänsä oli tietenkin näyttänyt pahalta. Ranskalaisia oli pöydällä ja sen alla. Pöydällä taisi myös olla hieman dippiä. Olisiko hänen pitänyt pyytää ruokaliinaa?
Hän avasi suunsa, muttei yhtäkkiä löytänyt sanoja, ja pudisti vain lopulta päätään.
Tarjoilija hymyili hänelle ystävällisesti.
"Sanokaa vain, jos tarvitsette jotakin. Tosi mukavaa, että olet päässyt ulos."
Sekin oli varmasti täysin vilpitön kommentti, mutta silti Catriona jäi tuijottamaan pöydänpintaa posket punoittaen, kun tarjoilija suuntasi jo kohti seuraavaa pöytää varmistaakseen, että siellä oli kaikki hyvin.
Ulos. Niin kuin jokin kotieläin?

Joaquim katsoi hetken tarjoilijan perään, epätietoisena siitä, kuinka reagoida tämän sanoihin. Hän ei ollut tottunut tuntemaan oloaan näin avuttomaksi.
Ehkä hänen pitäisi opiskella psykologiaa nyt, kun hän oli kotona. Tai jotakin hyödyllistä.
"Querida", hän kutsui saadakseen Catin huomion itseensä ja kysyi lempeästi, "auttaisinko sinua?"