Deep in my heart there's a trembling question

"Olet varmasti oikeassa", Catriona myönsi.
Hän odotti uintireissua vilpittömän innokkaana. Hän nautti jopa fysioterapiasta, joka tapahtui uima-altaassa. Altaassa hän ei tuntenut oloaan aivan yhtä rikkinäiseksi.
Syötyään riittävästi pizzaa hän pyyhki sormensa huolellisesti lautasliinaan.
"Otetaanko jälkiruoka vielä?"

"Totta kai", Joaquim lupasi ja ojensi menun uudelleen vaimolleen. Hän oli syönyt lautasensa tyhjäksi ja tunsi nyt olonsa varsin täydeksi, mutta ruoan heittäminen pois tuntui aina pahemmalta kuin ähky. Täällä ei ollut mahdollista pakata ylijäämiä mukaan.
"Mitä suklaista haluat?"

Catriona tutki jälkiruokalistaa hyvän tovin, kulmillaan keskittynyt kurtistus. Hän harkitsi pitkään suklaisen laavakakun ja tavallisen suklaakakun välillä - jälkimmäinen olisi ollut vähemmän sotkeva - mutta päätti lopulta noudattaa mielihaluaan.
Joaquim oli pakannut hänelle mukaan vaihtovaatteet.
Jälkiruuan jälkeen hän alkoi tuntea olonsa kieltämättä hieman uupuneeksi. Ehkä se johtui uudesta ympäristöstä, tai ehkä hänen kehonsa vain kaipasi vielä unta toipumiseen.
"Voisi mennä hetkeksi huoneeseen."

Joaquim nousi ja huolehti maksusta, harkiten sitten tarttuvansa pyörätuolin kahvoihin.
"Haluatko rullata itse vai työnnänkö?" hän varmisti, ennen kuin he aloittivat matkansa hissiä ja huonettaan kohti. Hetken lepo kuulosti kieltämättä houkuttelevalta.
Ehkä hänestä oli tullut kuin huomaamatta vanha mies, joka käyttäisi villatakkeja, kulkisi kumarassa ja torkkuisi pitkin päivää.

"Ei kiitos, kyllä minä voin itse", Catriona vakuutti. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi yrittänyt todistaa jotakin. Että hän todella halusi toipua, tai että hän pystyi toipumaan, tai jotakin, mistä hän ei ollut lainkaan varma.
Matka hisseille tuntui silti tuskallisen hitaalta, ja jo pieni rasitus sai hartiat särkemään. Hän ei ollut harjoitellut lainkaan riittävästi.
Hän oli helpottunut päästessään hissiin, mutta kelasi siitä huolimatta pyörätuolin heidän huoneensa ovelle saakka.

Joaquim seurasi Catia huolissaan. Mitä jos hän painosti naista ylittämään rajansa? Miten hän tietäisi, milloin auttaa ja milloin antaa tilaa tehdä itse?
Hän avasi huoneen oven heille ja auttoi Catin sisään, sulkien oven heidän perässään.
"Nostanko sinut sänkyyn?" hän kysyi, ennen kuin nosti naisen pyörätuolsita parisängylle, jonka peittoa oli vetänyt syrjään. Sitten hän riisui naisen kengät.

"Kiitos", Catriona totesi ja kietoi käsivartensa miehensä niskalle tämän nostaessa hänet syliinsä.
Tuntui hirvittävän hyvältä oikaista selkä hetkeksi. Vaikkei hän enää yleensä saanutkaan huimausta tai pahoinvointia istuma-asennosta niin kuin toipumisensa alkuvaiheessa, hän tunsi edelleen kaipaavansa naurettavan paljon lepoa.
"Tänne voi kuulla aaltojen äänet", hän huomautti, vilpittömän ilahtuneena siitä. Ei ehkä yhtä voimakkaasti kuin rannan läheisyyteen pystytettyyn telttaan, mutta silti.

Joaquim riisui omatkin kenkänsä ja asetti pyörätuolin sängyn viereen, missä Cat ylettäisi siihen – vaikka hän toki auttaisi vaimonsa sen kyytiin. Mutta ehkä Cat vahvistuisi vähitellen niin, että voisi siirtyä itse tuoliin ja liikkua itsenäisesti.
Jos he muuttaisivat. Heidän portaiden kansoittama, pieni, kapeaovinen ja sokkeloinen kotinsa ei sopisi siihen.
Hän asettui päiväpeiton päälle selälleen, nykäisi tyynyä päänsä alle ja antoi silmiensä painua kiinni.
"Muistuttaa minua vierailuistasi Fidzillä."

"Minuakin", Catriona myönsi ja tunsi haikean pistoksen. Mutta he voisivat vielä matkustaa yhdessä jonnekin, missä meri oli turkoosi jalokivi ja hiekka valkeaa.
Hän kiehnäsi hieman lähemmäs Quimia, toiveikkaana kainaloon pääsystä.
"Minulla oli hiekkaa kaikkialla."

Quim kiersi käsivarren Catin hartioiden ympärille ja halasi naisen niin lähelle kuin saattoi, peittojen kulkiessa heidän välissään.
Muisto oli haikea. Se tuntui toiselta elämältä.
"Mitä muuta muistat?"

Catriona käpersi itsensä miehensä kylkeen. Kun hän sulki silmänsä, hän saattoi melkein kuvitella heidät jonnekin kauas. Ehkä he olivat juhlimassa hääpäiväänsä.
Sellaisessa todellisuudessa, jossa hän ei ollut pettänyt.
"Minulla oli mustelmia hyvin jännittävissä paikoissa. Mitä sinä muistat, Quim?"

Sekin sai ikävän vihlomaan. Hän oli saanut jo palan heitä takaisin, ja sitten Cat oli saanut sarjan kohtauksia ja joutunut takaisin sairaalaan. Hän tiesi, ettei se ollut järkevää, mutta pohti silti, oliko se kosminen rangaistus hänen ahneudestaan.
"Tähtitaivaan, maan lämpimän tuoksun sateen jälkeen, tuoreet mangot ja kuinka saatoimme vain lojua sängyssä, kuuntelemassa lintuja ja heinäsirkkoja."

Catriona kiemursi itsensä vielä hiukan lähemmäs, ja töni peittoja alemmas niin että pääsi mahdollisimman lähelle. Hän hautasi nenänpäänsä Joaquimin kaulan ihoa vasten ja hengitti syvään tuttua tuoksua, vaikka neuleen kaulus kutittikin hänen nenäänsä.
"Meidän pitää matkustaa kunnolla, kun voin paremmin."

Joaquim äännähti myöntävästi. Sitten, kun Cat voisi paremmin. Toipuminen oli nyt ensimmäinen prioriteetti. Nainen sätkimässä kohtauksen kourissa oli mielikuva, joka varmasti kummittelisi häntä pitkään.
Mitä jos hän olisi raahannut naisen itsekkäästi jonnekin Kaakkois-Aasiaan, ja Catin tila olisi yhtäkkiä romahtanut?
"Voisit hyvin ottaa torkut", hän kannusti.

Catriona huokaisi hiljaa. Ehkä, kun Joaquim näkisi, kuinka hurjasti hän edistyi - hänellä oli vakaa aikomus edistyä hurjasti - tämä hyväksyisi hänen ehdotuksensa matkustaa jonnekin kauemmas. Lähelle lapsiaan.
Se oli mukavaa.
"Haluat kuitenkin vain päästä torkkumaan itse", hän huomautti unisesti mutisten, mutta taisi silti olla itse se, joka nukahti ensin.

Se saattoi olla totta. Kuunnellessaan Catin hengityksen rauhallista rytmiä, hänkin torkahti kuin se vanha mies, joka oli.
Hän havahtui hereille puoli tuntia myöhemmin puhelimensa hiljaiseen värinään ja hapuili sitä taskustaan samalla, kun tähysi tokkuraisella katseella Catia.

Catriona oli nukkunut hievahtamatta samassa asennossa, ja heräsi pikemminkin Joaquimin liikkeisiin kuin puhelimen värinään. Hän räpytteli silmänsä auki ja katsoi ympärilleen hieman epätietoisena.
"Mitä nyt?"

"Ei mitään, nuku vain, querida", Joaquim kannusti pehmeästi ja painoi suukon Catin hiuksiin. Ei ollut kiirettä nousta. Hän irrottautui hellästi vaimostaan ja nousi ylös, nostaen puhelimen korvalleen ja siirtyen kylpyhuoneeseen.

Catrionalta vei pienen hetken ymmärtää, missä he olivat. Ensimmäisenä hän kuuli aallot, ja sydämenlyönnin ajan hän kuvitteli heidän olevan Fijillä. Mutta ei, ei tietenkään.
Ja vaikka olisikin ollut valtavan houkuttelevaa nukahtaa uudelleen, hän kiepautti itsensä kyljelleen ja jäi katselemaan kylpyhuoneen ovea.

Joaquim päätyi tasapainoilemaan rooliensa välissä: aviomiehenä, joka oli viettämässä vaimonsa kanssa erityistä iltaa, ja johtajana, jonka tiimiläinen tarvitsi kuuntelijaa ja neuvoa. Quim tarjosi panostaan itkuisaan, uupuneeseen tilanteeseen niin hellästi kuin saattoi, mutta päätti puhelun vartin jälkeen.
Hän palasi hiljaa makuuhuoneeseen, jottei herättäisi uniaan ehkä jatkanutta naista.

Catrionan katse kohtasi Joaquimin, kun tämä palasi takaisin huoneeseen.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi, ja teki hetken töitä noustakseen kyynärpäänsä varaan. Hartioita särki muistona siitä, että hän oli rullannut pitkin hotellin käytäviä.
"Kuka se oli?"

"Kaikki hyvin", Joaquim rauhoitteli pehmeästi ja palasi vuoteeseen Catin viereen, istahtaen sen laidalle.
"Se oli vain Paulina, hänellä on nyt vähän raskasta ja hän kaipasi neuvoja", mies selitti viitaten yhteen tiiminsä jäsenistä. Yltiöempaattinen nainen työnsi itsensä usein yli rajojensa.
"Mennäänkö nyt uimaan?"

Joaquimin olisi pitänyt saada hoitaa työnsä rauhassa.
Mutta Catriona oli päättänyt, ettei antaisi itselleen mahdollisuutta masentua nyt.
"Mennään", hän vastasi, hieraisten silmiään.
"Jos jaksat vielä?"

"Totta kai", Joaquim lupasi ja kumartui kaivamaan uimapukuja kassista.
"Autanko sinua vaihtamaan?" hän kysyi. Ehkä tarkoitus olisi vaihtaa jossain allastiloissa, mutta hänen olisi vaikeaa auttaa vaimoaan, jos pukeutumistilat olisi eroteltu sukupuolen mukaan.

"Kiitos", Catriona vastasi samalla kun kiemursi esiin peiton alta. Uimapuvun näkeminen ei tehnyt enää nykyisin yhtä kipeää kuin aiemmin, sillä se alkoi jo yhdistyä lomamatkojen sijaan fysioterapiaan.
Se oli oikeastaan aika surullista.
Hän alkoi ujuttaa paitaa pois päältään.
"Tahdotko sinäkin uida?"

"Huolehdin siitä, ettet huku", Joaquim vakuutti. Hän voisi ainakin pukea uimahousut vaatteidensa alle. Jos onni olisi myötä, hän voisi pitää villapaidan päällään, mutta pitäisi kyllä huolta vaimostaan.
Hän auttoi Catia riisuutumaan ja sitten uimapuvun tämän päälle.

"En minä huku", Catriona vakuutti pehmeästi naurahtaen.
"Olen hyvä uimari."
Ainakin hän oli ollut hyvä uimari. Ja pärjäsi vedessä edelleen suhteellisen hyvin, kun otti huomioon hänen nykyisen... tilansa.
"Kylpyhuoneessa taisi olla kylpytakit? Voisin ottaa sellaisen."

Joaquim toi naiselle kylpyhuoneesta pehmeän kylpytakin ja vaihtoi samalla uimahousut farkkujensa alle.
Hän kääri Catin kylpytakkiin ja pujotti naisen jalkoihin villasukat ja hotellin aamutossut. Sitten hän työnsi puhelimen ja avainkortin taskuun, sieppasi pari pyyhettä kainaloon ja auttoi Catin ulos huoneesta.

Hetken Catriona harkitsi ehdottavansa, että voisi rullata itsensä allasosastolle. Mutta ehkä oli parempi säästellä voimia siihen, että pääsisi uimaan. Ettei Joaquimin tarvitsisi huolehtia niin valtavasti.
"Sääli, ettei täällä voi ottaa aurinkoa uinnin jälkeen", hän huomautti.
"Se olisi ollut mukavaa."

Se olisi ollut mukavaa. Joaquim kaipasi tunnetta kultaisesta auringonvalosta, joka todella lämmitti ihoa. Hänen rusketuksensakin oli haalistunut.
Hän auttoi vaimonsa allasosastolle ja katsahti epätietoisena ympärilleen.
"Minne nyt?"

Alkoi olla sen verran myöhä, ettei allasosastolla ollut enää muita asiakkaita. Tai ehkä kyse oli vain siitä, ettei ulkona riehuva tuulinen sää innostanut ihmisiä edes sisäuima-altaalle.
"Haluaisin uimaan", hän vastasi, osoittaen ovaalia mukailevaa allasta osaston keskellä.
"Ja ehkä porealtaaseen sen jälkeen. Ehkä."

Lämmin vesi sai Catrionan huokaamaan tyytyväisenä. Hän kääntyi niin, että saattoi ristiä käsivartensa altaan reunalle ja painaa leukansa lepäämään niiden varaan.
"Minä vain halusin, että voisimme matkustaa jonnekin", hän vastasi, sulkien hetkeksi silmänsä.
"Jonnekin, missä on merta."
Onneksi kotikaupunki sattui sijaitsemaan rannikolla.

Joaquim silitti villejä hiuksia ja hipaisi sormenpäillään naisen poskea.
"Voisitte käydä Dellankin kanssa jossain", hän ehdotti. Ehkä sisarukset nauttisivat yhteisestä ajasta.

Catriona kallisti päätään kosketusta vasten.
"Ehkä", hän vastasi.
"Dellalle tekisi hyvää päästä käymään jossakin. Hänellä on ollut aika paljon stressiä... Quim, voimmeko me sopia jotakin?"

"Mitä?" Quim kysyi ja hiljensi taskussaan ääneti värisseen puhelimen. Cat oli nähnyt vaivaa illan eteen, ja hän halusi arvostaa sitä olemalla läsnä.

Catriona raotti silmiään tutkiakseen miehensä kasvoja.
"Sitten, kun minä taas kävelen, me voimme matkustaa oikealle lomalle", hän ehdotti, ja hiljensi mielessään äänen, joka muistutti, ettei Quim ehkä haluaisi enää silloin olla hänen kanssaan.
"Jonnekin lämpimään."

"Jos niin haluat", Quim vastasi ja haki paremman asennon jaloilleen. Milloin hänestä oli tullut näin vanha ja raihnainen?
"Jos sinun on vielä nälkä, huonepalvelusta saa varmastikin jotain."

Catriona päätti ottaa sen lupauksena.
"Minä aion kävellä ennen kesää", hän jatkoi, antaen silmiensä painua takaisin kiinni.
"Joten sinun kannattaa alkaa miettiä, minne haluat matkustaa."

Oli hyvä suhtautua positiivisesti tulevaisuuteen, Quim muistutti itseäänkin. Hän istahti laatoitetulle lattialle tehdäkseen itsestään vähemmän kiireisen näköisen, sillä Cat saisi viihtyä uimassa vaikka pitkälle yöhön.
"Mennään minne sinä haluat."

"Hyvä."
Lämmin vesi teki Catrionan olosta rennon ja melkein uneliaan. Ikkunoiden takana oli jo niin pimeää, ettei merta voinut enää nähdä, mutta sen saattoi kyllä kuulla. Tasaisen aaltojen kohinan.
"Jonnekin missä on merta ja tuoreita mangoja."

Joaquim nyökkäsi ja nosti katseensa pimeisiin ikkunoihin. Pimeys oli täällä kylmää ja vihamielistä, mutta varmasti moni koki tropiikin lämmön ja kosteuden tukahduttavana.
"Voisitte käydä Dellan kanssa vaikka vanhempiesi luona."

"Niin", Catriona myönsi ja raotti taas silmiään, sillä hän pelkäsi todella, että saattaisi nukahtaa veden lämpöön.
"Ehkä viimeistään pääsiäisenä, kun Dellalla on lomaa. Ellei sitten ennen sitä."
Joaquim voisi saada muutaman päivän vain itselleen.
"Tilasin meille aamiaisen huoneeseen."

"Se oli huomaavaista", Joaquim totesi ja sukaisi pöyhkeitä, hopeisia hiuksia pois kasvoiltaan. Isäkin oli käynyt harmaaksi aikaisin. Ehkä mies oli tuntenut olonsa vielä vanhemmaksi.
"Koko ilta oli hyvin huomaavainen ajatus."

"Mmh", Catriona äännähti ja ojensi toista kättään, jotta saattoi silittää sillä varovasti miehensä poskea.
Hotelliyö ei korvaisi sitä, mitä mies oli joutunut kestämään hänen vuokseen. Hän todella pelkäsi, ettei mikään voisi koskaan korvata sitä.
Hän ei halunnut masentua nyt.
"Luulen, että alan olla valmis. Voisimme suunnata takaisin huoneeseen."

Joaquim auttoi Catin ylös porealtaasta ja kääri naisen kylpytakkiin. Hän nosti tämän pyörätuoliin ja kyykistyi kuivaamaan jalkoja, jotta saattoi pujottaa villasukat ja tohvelit takaisin.
"Työnnänkö?" hän kysyi heidän lähtiessään hissille.

Nyt Catrionan hartiat tuntuivat jo todella kipeiltä, vaikka lämmin vesi olikin helpottanut oloa hieman.
"Kyllä, kiitos. Kelaan itse taas huomenna", hän vastasi.

Ehkä Della tietäisi, mikä oli oikea määrä apua ja kannustusta. Nainen tuntui tietävän vaistomaisesti, mitä Cat tarvitsi.
Joaquim työnsi pyörätuolin hissiin ja sitten käytävää pitkin heidän huoneeseensa.
"Haluatko käydä jo nukkumaan?" hän kysyi ja nosti Catin tuolista sängylle.

Catriona taisteli vastaan halua antaa silmiensä painua kiinni, kun pyörätuoli rullasi eteenpäin. Hän ei halunnut myöntää, kuinka helposti vielä väsyi.
"Voisin ainakin vaihtaa pyjamaan", hän vastasi ja hieraisi silmiään.
"Paljonko kello on?"

"Taitaa olla vähän yli kymmenen", Joaquim vastasi ja auttoi uimapuvun varovasti vaimonsa päältä. Varmaankin Newcastlessa olisi uimahalleja, joihin hän voisi viedä Catia terapian ulkopuolellakin? Oli varmaankin vapauttavaa voida liikkua itse satuttamatta itseään.
Hän etsi laukusta pyjaman ja tarjoutui auttamaan naista vaihtamaan vaatteita.

Ehkä se oli enemmän kuin sopiva aika käydä nukkumaan, riippumatta siitä, monet torkut päivän aikana oli jo otettu. Lääkärin mukaan väsymys oli hänen tilanteessaan täysin normaalia, aivot tarvitsivat unta toipuakseen. Ehkä se tarkoitti, että edistystä tapahtui edelleen.
Hän halusi uskoa, että tapahtui.
Hän ojensi käsivarsiaan kiitollisena, kun Joaquim tarjoutui auttamaan pyjaman kanssa.
"Tuletko sinäkin jo sänkyyn?"

Joaquim nyökkäsi, ripusti uimapuvun kuivumaan ja tarjoutui auttamaan Catia iltatoimien kanssa, ennen kuin peitteli naisen sänkyyn ja siirtyi sitten itse kylpyhuoneeseen.
Hän kömpi hetkeä myöhemmin Catin viereen ja sammutti yövalot. Puhelin soisi luultavasti yöllä, mutta hän voisi olla tässä ainakin siihen saakka.
"Onko sinulla kaikki hyvin, querida?"

Ehkä tavallisesta elämästä selviytyminen lakkaisi vielä jonakin päivänä olemasta uuvuttavaa, mutta vielä toistaiseksi Catriona oli uskomattoman kiitollinen miehensä avusta. Toistaiseksi hänelle riitti se, että hän sai hampaansa pestyä itsenäisesti - yksi askel kerrallaan.
Hän odotti niin pitkään, että Joaquim kömpi vuoteeseen, ja alkoi sitten kiemurtaa lähemmäs ja etsiä paikkaansa tämän kyljestä.
"Minä olen miettinyt."

Joaquimin oli mietittävä hetki, mitä hän oli kysynyt. Tummat kulmat kurtistuivat hämmentyneinä, kun mies kiersi käsivarren vaimonsa hartioiden ympärille.
"Mitä sinä olet miettinyt?"

Catriona kietoi toisen kätensä Joaquimin rintakehän yli ja halasi itsensä tämän kylkeen. Pitkät viikot sairaalassa olivat saaneet hänet kaipaamaan läheisyyttä, ja monena iltana hän oli pelännyt, että ehkä kyseessä oli viimeinen kerta, jonka hän saisi viettää miehensä sylissä.
Hän hieraisi nenänpäällään Joaquimin kaulaa.
"Pidin siitä, mitä me teimme."

Mitäköhän he olivat tehneet? Tältäkö vanhuus tuntui? Kehitti rakkauden villatakkeja ja päiväunia kohtaan, sai kolotuksia ja unohti kaiken.
"Uimisestako?" hän kysyi haravoiden päivän ohjelmaa sopivan toivossa.

Catriona pohti hetken ja hipaisi sitten kokeilevasti miehensä kaulaa myös huulillaan. Enää tällä ei ollut partaa, joka olisi kutittanut koskettaessa.
"En tarkoita tänään", hän korjasi.
"Vaikka uiminenkin oli mukavaa."

Joaquim juoksutti sormiaan naisen hiusten lomassa, suki suortuvia sormiensa välistä melkein meditoivassa rytmissä. Viittasiko Cat aamuyöhön, jona hän oli sortunut halulleen koskettaa? Ja vain hetkeä myöhemmin nainen oli saanut sarjan kohtauksia ja joutunut sairaalaan?
"Mitä tarkoitat, querida?"

Catriona hipaisi kaulaa uudelleen huulillaan, ja harkittuaan jälleen hetken näykkäsi sitä kevyesti hampaillaan. Hän ei ollut vieläkään täysin varma, kuinka hyvin saattoi luottaa kehoonsa - hän ei halunnut satuttaa miestään vain, koska jokin raaja päättäisi toimia omillaan - mutta hänellä oli hirvittävä ikävä.
"Haluaisin voida pitää sinua hyvänä."

"Cat", Joaquim vetosi ja siirsi käden hiuksista naisen selälle, silittäen sitä vahvoin, pitkin vedoin.
"Sinä pidät minua ihan tarpeeksi hyvänä", hän lupasi. Se olisi varmasti viimeinen asia korjattavien listalla. Hän oli jättänyt vaimonsa yksin aikana, jona tämä tarvitsi tukea eniten, ja sitten antoi Catin satuttaa itsensä uudelleen jatkuvasti, koska ei valvonut tätä tarpeeksi.

Catrionan kulmat kurtistuivat hieman.
"En sillä tavalla", hän vetosi ja toivoi, että olisi voinut vain keikauttaa itsensä Joaquimin syliin. Hän oli aina pitänyt tunteesta, joka hänet valtasi, kun hän kumartui suutelemaan miestään ja upotti sormensa tämän hiuksiin.
"Minä kaipaan läheisyyyttä."

"En tiedä, onko se turvallista", Joaquim totesi. Hänen olisi varmasti pitänyt hillitä itsensä, kunnes Cat voisi paremmin.
"Viimeksi sait pian sen jälkeen kohtauksia ja jouduit sairaalaan. Ehkä se laukaisee jotain, mikä voi aiheuttaa uusia kohtauksia."

"Mitä?"
Catrionalta vei hetken ymmärtää, mistä Joaquim oikein puhui. Ja kun hän ymmärsi, hän tunsi kipeän vihlaisun vatsassaan.
Ilman typerää kohtausta he olisivat voineet olla hieman enemmän niin kuin mies ja vaimo.
"Quim, ei sillä ollut mitään tekemistä sen kanssa."

"Mistä se sitten johtui?" mies kysyi pitäen käsivartensa lempeästi Catin ympärillä. Sormet eivät yrittäneet ujuttautua pyjaman sisään, sillä hän ei tiennyt, mitä siitä seuraisi. Ehkä hän menettäisi itsehillintänsä jälleen ja jotain vielä pahempaa tapahtuisi.

Catrionan sormet eivät käyttäytyneet yhtä huomaavaisesti, sillä toinen käsi, se, jota hän hallitsi paremmin ja jota hänen pieni siskontyttönsä ei sanonut tassuksi, alkoi etsiä tietään Joaquimin paidan alle ja tämän paljasta vatsaa vasten.
Hänellä tosiaan oli aivan hirvittävä ikävä.
"Sellaista nyt vain sattuu", hän vastasi melkein kärsimättömänä.
"Ei se johtunut siitä, mitä teit."

Joaquim liikahti levottomana, kun käsi eksyi hänen paitansa alle. Hänellä ei ollut tahdonvoimaa tai sydäntä torjua kosketusta, jota hänenkin kehonsa kaipasi kipeästi, mutta hän ei voisi rohkaista vaimoaan, eihän? Catin keho oli rikki, eikä vain se.
"Mistä tiedät, ettet saa uutta kohtausta?"

Tässä vaiheessa Catriona olisi ehdottomasti halunnut kiepauttaa itsensä miehensä päälle. Hän oli joskus tehnyt niin jopa keskellä yötä, herättyään erityisen todentuntuisesta unesta.
Hän oli ollut huono vaimo, joka ei ollut antanut miehensä nukkua.
"En minä saa", hän vakuutti, käsi paidan alla vaeltaen, samalla kun hamusi Joaquimin kaulaa.

Joaquim puristi silmänsä kiinni ja yritti keskittyä ajattelemaan. Kuinka paljon huonompi aviomies hän olisi, jos ei pistäisi tälle loppua? Mitä jos hän vain rikkoisi Catia lisää, fyysisesti tai henkisesti? Oliko nainen todella käsitellyt tapahtunutta?
Sormet silittivät naisen selkää mietteliäinä.
"Mitä sinä haluat, querida?"

Catriona, rehellisyyden nimissä, ei yrittänyt juuri nyt tehdä ajattelemisesta miesparalleen yhtään helpompaa. Itse asiassa hän toimi täysin päinvastoin, antoi kätensä vaeltaa tämän vatsalla niin, että ajatukset antaisivat tilaa tuntemuksille.
Hänen kätensä muisti vielä, mitä sen kuului tehdä.
"Sinut", hän vastasi hiljaa, kurottuen näykkäisemään miehensä korvalehteä.

Joaquim yritti kasata hajaantuvia ajatuksiaan huonolla menestyksellä. Mitä Catille tapahtuisi? Herran tähden, mitä naiselle tapahtuisi?
Mitä jos hänen kosketuksensa runnoisi kehon niin, että toipuminen menisi taas takapakkia? Tai palauttaisi mieleen kamalia muistoja?
"En ole varma, onko tämä hyvä ajatus."

Catriona naurahti käheästi.
"Minä olen aina ollutkin enemmän huonojen ajatusten ystävä."
Niin kuin sen, joka oli saanut hänet etsimään käsiinsä miehen, joka oli lainannut hänelle rahat puiston sisäänpääsyä varten. Se oli ollut hänen paras huono ideansa.

Joaquim pohti, että hänen pitäisi olla heistä se järkevä. Hän voisi vain tarttua vaimonsa käteen ja siirtää sen pois.
Halata Catia ja muistuttaa siitä, että ehkä fyysisesti platoninen suhde olisi parempi tähän hetkeen. Hän ei halunnut naisen joutuvan tuntemaan oloaan turvattomaksi hänen kanssaan.
Mutta hänellä ei ollut tahdonvoimaa tehdä niin.
"Tiedän, Cat."

"Et sinäkään aina ole valittanut minun huonoista ajatuksistani", Catriona huomautti, samalla kun alkoi punnertaa itseään toisen kyynärpäänsä varaan. Samalla hänen kätensä jatkoi vaellustaan paidan alla, nousi ensin rintakehälle ja siirtyi siitä sitten jälleen Joaquimin kyljelle.
"Voisit riisua tämän", hän huomautti, kietoen sormensa paidan helman ympärille.

Ehkä hänet oli tuomittu epäonnistumaan aviomiehenä, teki hän mitä tahansa. Ehkä hänen olisi pitänyt palkata Catille ammattihoitaja, joka ei olisi antanut naisen tipahdella sängystä ja saada brutaaleja kohtauksia. Tai olla syömättä ja nousematta sängystä.
"Cat", Joaquim vetosi ja liikahti levottomana.
"Jos olisi parempi pitää vaatteet päällä."

Catriona antoi kätensä jäädä lepäämään Joaquimin lämmintä vatsaa vasten, paidanhelmaa yhä puristaen, kun hän jäi tutkimaan miehen kasvoja kulmat hieman kurtistuneina.
"Etkö sinä tosiaan halua?"
Ehkei se ollut mikään ihme. Hän oli itsekäs, rikkinäinen olento.

"Cat", Joaquim vetosi uudelleen ja katseli vaimoaan kulmat levottomassa kurtussa.
"Sinuun voi sattua pahasti, eikä vain uuden kohtauksen takia. Ja mitä se tekisi suhteelle, jossa joudut olemaan täysin riippuvainen minusta? En haluaisi, että tunnet olosi turvattomaksi. Ja oletko ajatellut... Mitä jos se muistuttaisi sinua siitä, mitä sinulle tapahtui?"

Joaquim oli tietenkin oikeassa. Hänen kiltti, kultainen miehensä.
Joka olisi ansainnut niin paljon paremman vaimon.
Catriona nyki paidan helman säntillisesti takaisin Joaquimin vatsan peitoksi ja irrotti sitten otteensa siitä. Hänen sydämensä oli alkanut hakata kipeästi, mutta hän ei vetäytynyt pois, vaan painautui takaisin miehensä kainaloon.
"Niin kai sitten."

Catin reaktio oli särkeä miehen sydämen.
"Cat", hän vetosi jälleen ja halasi naista tiukemmin kainaloonsa.
"En halua satuttaa sinua enempää", Joaquim sanoi silittäen naisen selkää.
"Ja mitä jos minä- jos minun kosketukseni muistuttaisi sinua... Jostain kamalasta ja väärästä?"

Catriona tiesi, ettei Joaquim tarkoittanut pahaa. Ja hän halusi kipeästi uskoa, ettei kyse ollut siitä, ettei hänen miehensä kykenisi enää haluamaan häntä - vaikka olisiko hän voinut syyttää tätä, jos asia olisi ollut niin?
Aiheutit tämän itse itsellesi, sinulla ei ole oikeutta itkeä.
"Minä en halua olla ikuisesti rikki. En kestä, jos emme voi enää... jos emme voi enää koskaan..."
Hän pudisti hieman päätään.

"Cat", Joaquim protestoi.
"Ei meillä ole kiire. Sinä sait viimeksi kohtauksia, jotka veivät sinut sairaalaan. Voisin vahingoittaa selkääsi tai jalkojasi tai... Jotakin, mikä veisi toipumisesi taaksepäin, etkä haluaisi sitä, ethän?" mies kysyi huolissaan.

Catriona nielaisi kipeää möykkyä kurkustaan.
"Minä voisin edes koskettaa sinua", hän vetosi, vaikka oikeastaan tiesi jo tämän taistelun hävityksi. Ehkä hän olisi ikuisesti niin rikki, etteivät he voisi muuta kuin korkeintaan maata vierekkäin.
Se oli täysin hänen omaa syytään ja ansaittua.

Joaquim liikahti levottomana.
"Minä olen täällä pitääkseni sinusta huolta ja auttaakseni sinua toipumaan nyt", mies sanoi. Ei olisi sopivaa pyytää sellaista, eihän? Melkein kuin hän olisi käyttänyt vammautunutta vaimoaan hyväksi, eikö niin?
"Keskitytään vain siihen, että alkaisit voida paremmin."

Catriona huokaisi hiljaa.
"Niin. Olet varmasti oikeassa."
Ja silti häntä kivisti ajatus, että ehkä he eivät enää voisikaan olla todella kuten mies ja vaimo. Että jotakin oli mennyt lopullisesti rikki.
"Minäkin säikähdin sitä kohtausta."

"En haluaisi, että sinulle tapahtuu niin uudelleen", Joaquim vastasi silittäen naisen selkää.
"Kai lääkäreillä oli antaa jotain selitystä sille, miksi niin kävi? Tai miten sellaista voisi ennaltaehkäistä?" mies pohti huolestuneena.

Catriona ei voinut väittää, että olisi muistanut tarkkaan, mitä kaikkea lääkärit olivat sanoneet. Hän piti itseään onnekkaana, jos muisti, mitä oli syönyt aamupalaksi.
"Voihan olla, ettei se koskaan toistukaan", hän huomautti.
"Aiv... Aivovammat nyt vain joskus ovat sellaisia."
Ja ehkä hän oli ansainnut sen, aiheutettuaan kaiken itse.

Aivovamma kuulosti pelottavalta. Mitä jos Catin muisti olisi vaurioitunut ikuisiksi ajoiksi? Nainen päätyisi paniikkiin jäädessään yksin. Mutta varmasti oli itsekästä pelätä sellaista.
"Oletko puhunut siitä, mitä... Mitä sinulle tehtiin?" Joaquim kysyi huolissaan.

Catriona kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Mitä tarkoitat?" hän kysyi, etsien parempaa asentoa Joaquimin kyljessä. Hänen toista säärtään oli alkanut särkeä kipeästi, mutta hän ei halunnut pakottaa miestään nousemaan ja hakemaan särkylääkettä.
Hän halusi olla edes tällä tavalla lähellä.

"Mitä... Mitä se mies teki sinulle", Joaquim sanoi ja tunsi pasifistisen vakaumuksensa varisevan ajatellessaan asiaa. Oli ollut pelkurimaista olla ajattelematta asiaa tai selvittämättä, mitä Cat ajatteli asiasta.

Jännitys kulki läpi Catrionan kehon tavalla, jota hän ei ollut itsekään osannut odottaa.
"Minä olen puhunut siitä terapeuttini kanssa", hän vastasi.
Vaikka se olikin ollut hänen syytään. Hän oli ansainnut sen kaiken tekemänsä jälkeen.

"Mutta et halua puhua siitä minulle?" Joaquim kysyi tietämättä, ollako huolissaan, loukkaantunut vai vähän helpottunut. Ei, ei helpottunut. Hän halusi olla Catin tukena ja kuunnella ja auttaa naista.

Catriona nielaisi jälleen kipeää möykkyä kurkustaan.
Oli ollut aika, jolloin hän ei ollut halunnut puhua asiasta kenellekään. Hän oli kuvitellut - ja kuvitteli joskus edelleen - että se, mitä oli tapahtunut, oli ollut hänelle oikein. Hän oli pettänyt miestään. Sellaisella ihmisellä ei ollut enää mitään arvoa.
Yhtäkkiä hän tunsi, kuinka kyyneleet yrittivät pyrkiä silmiin.
"Minun olisi pitänyt taistella paremmin vastaan."

"Cat", Joaquim vetosi taas ja halasi naista tiukemmin. Hän yritti takertua pasifistiseen elämänasenteensa, mutta tunsi halua lyödä kasvot sisään siltä paskiaiselta.
"Sinä olit uhri. Älä syytä itseäsi. Se oli täysin sen miehen vastuulla."

Catrionan oli hyvin vaikea nähdä itseään uhrina.
"Minä olin humalassa", hän vetosi, ja sen myöntäminen sai kyyneleet viimein valumaan poskille. Hän piilotti kasvonsa Joaquimin hartiaa vasten ja yritti hengittää tuttua tuoksua rauhoittuakseen.
"En tiedä, miksi minun pitää olla niin helvetin tyhmä."

"Cat, ei ole mitään oikeutusta tai tekosyytä tehdä sellaista väkivaltaa", Joaquim huomautti silittäen naisen selkää.
"Etkä sinä ole tyhmä. Et puhuisi itsestäsi niin rumasti, querida."

Catriona haki taas otetta miehensä paidasta, mutta tällä kertaa vain lohtua saadakseen. Kankaan tuntu kämmentä vasten muistutti häntä siitä, että Joaquim todella oli hänen luonaan. He eivät olleet erossa, eivät ainakaan nyt.
Kaikki olisi vielä hyvin.
"Meidän elämämme voisi olla niin erilaista, jos minä en olisi pilannut sitä."

"Et sinä ole pilannut mitään", Joaquim vakuutti kärsivällisesti. Hänen olisi pitänyt ymmärtää olla jättämättä Catia yksin. Parempi mies ja parempi ihminen olisi nähnyt, eikä Cat olisi nyt fyysisesti rikki. Nainen olisi saanut apua ajoissa.

Catriona nieleskeli suolaista makua suustaan, vaikka tukkeutunut nenä sai olon tuntumaan joka nielaisulla siltä, kuin hän olisi tukehtumaisillaan.
"En voi olla miettimättä sitä. Sinä voisit käydä töissä, ja ehkä minullakin olisi töitä. Tai me saattaisimme... Saattaisimme olla yrittämässä lasta, tai ehkä olisimme matkustaneet Bangkokiin tai..."

Hetkeksi mies sulki silmänsä ja tunsi maailmansa keinahtavan. Olisiko parempi mies antanut vaimolleen lapsen?
Olisiko Cat koskaan eksynyt toisen miehen luo, jos hän olisi antanut vaimolleen lapsen?
"Ehkä on parasta keskittyä tulevaisuuteemme nyt."

Joaquim oli varmasti oikeassa. Ja vielä vähän aikaa sitten, vain joitakin tunteja, Catriona oli ollut itse samaa mieltä.
Mutta juuri tällä hetkellä hän näki vain kaikki ne ovet, jotka hänen ajattelematon toimintansa oli sulkenut. Pieni, ruskeasilmäinen poika tai tytär, jota ei koskaan tulisi, kummitteli hänelle edelleen.
"Mitä sinä haluaisit?" hän kysyi, yrittäen hillitä itkuaan.
"Jotakin, mitä haluaisit meidän tulevaisuudeltamme?"

Joaquim yritti irrottautua ajatuksesta, joka vainosi häntä kysymällä 'mitä jos'. Hän ei voisi muuttaa mennyttä.
"Haluaisin tehdä sinut onnelliseksi", mies vastasi. Olla läsnä Catille, rakastaa naista tarpeeksi, ymmärtää paremmin.

"Minäkin haluan tehdä sinut onnelliseksi", Catriona vetosi, ja puristi miehensä paitaa nyrkkinsä sisään hieman tiukemmin. Ainakin hän saattoi tehdä niin, vaikka tarkka pinsettiote puuttuikin edelleen. Ehkä se vielä jonakin päivänä palaisi, kunhan hän harjoittelisi tarpeeksi ahkerasti.
"Mutta mitä konkreettista sinä haluaisit, Quim?"

"Se on konkreettisinta, mitä haluan", Quim vastasi. Hän halusi olla edes riittävän hyvä aviomies vaimolleen. Korjata edes yhden tekemistään virheistä.
"Mitä konkreettista sinä haluat?"

Catriona olisi halunnut alkaa inttää, että hän halusi jonkin konkreettisen vastauksen. Jonkin pienen asian, jonka hän olisi voinut tehdä miehensä eteen.
Hän käpersi itseään paremmin tämän kainaloon.
"Haluaisin pystyä kävelemään edes kotona. Niin ettei sinun tarvitsisi kantaa minua joka paikkaan."

"Minua ei haittaa kantaa sinua, querida", mies vakuutti.
"Mutta minäkin toivon, että saat jalkasi takaisin. Voisit päästä taas juoksemaan tai ratsastaa kunnolla. Sinähän olet viihtynyt tallilla." Ehkä se kohentaisi Catin mielialaakin. Hän saattoi vain kuvitella, millaista oli olla rikkinäisen kehon vankina.

"Niin olen", Catriona myönsi ja irrotti otteensa Joaquimin paidasta silittääkseen miehen rintakehää hellästi sormenpäillään.
"Selässä on jo nyt paljon helpompi pysyä, kuin ensimmäisellä kerralla. Minusta tuntuu, että edistyn pikkuhiljaa."
Hänen äänensä oli särkyä.
"Toivoisin, että voisin vielä joskus käydä töissä."

"Älä luovu toivosta. Sinä toivut kyllä, vähän kerrallaan", Joaquim lupasi.
"Aika voi tuntua nyt pitkältä, mutta pitkässä juoksussa se on varmastikin vain hetki elämääsi." Hän toivoi niin. Catilla olisi edessään pitkä, toivottavasti paljon onnellisempi elämä.

"Minä en koskaan ole ollut kärsivällinen", Catriona huomautti huokaisten. Se oli varmasti yksi niistä lukuisista syistä, jotka olivat saaneet hänet ongelmiin. Lukuisiin ongelmiin.
Hän kietoi käsivartensa miehensä rintakehän yli.
"Minä tunsin itseni niin valtavan likaiseksi sen jälkeen, mitä tapahtui."

"Et ole. Toivottavasti terapeuttisikin sanoi sinulle niin", Joaquim sanoi.
"Ei ole koskaan uhrin vika, että joku tekee heille sellaista väkivaltaa. Ei koskaan. Eikä se tee uhrista millään tavalla vähemmän arvokasta kuin aikaisemmin."

Olisi ollut paljon turvallisempaa jatkaa tulevaisuudesta puhumista, sillä menneisyys nosti toistuvasti palan Catrionan kurkkuun - joko siksi, että häntä alkoi itkettää, tai siksi, että hän alkoi voida pahoin.
"Kun se... tapahtui, ajattelin vain, että menettäisin sinut."
Hänen koko kehonsa oli lamaantunut pelosta.

Joaquim tunsi katumuksen vihlovan kipeänä. Miksi hän ei ollut ymmärtänyt? Miksi hän ei ollut nähnyt tai vaatinut selitystä?
Typerä, typerä mies.
"Olen pahoillani, että jouduit kokemaan jotain niin kamalaa. Minun olisi pitänyt ymmärtää, että jokin oli vikana."

"Mitä?"
Catriona kurtisti hieman kulmiaan.
"Ei, et sinä voinut tietää. Uskallakin syyttää itseäsi siitä, se oli minun vastuullani."
Sillä hetkellä hän oli todella kuvitellut pettäneensä.

"Jos en olisi jättänyt sinua yksin, ehkä olisit saanut apua ajoissa", Joaquim huomautti. Hän ei olisi sokaistunut niin halusta erota, että olisi vaatinut keskustelua asiasta, eikä olisi vain kävellyt ulos.
"Ja jos olisin ollut parempi aviomies alunperinkin, voisit olla nyt onnellinen."

Catriona tunsi kiukun nostavan päätään.
"Quim, et sinä voinut tietää", hän toisti uudelleen.
"Minä olin pettänyt sinua jo kerran. Sinulla ei ollut mitään syytä olettaa, että toinen kerta olisi ollut erilainen."

Parempi mies olisi nähnyt, että jokin oli vikana. Eikä olisi kääriytynyt omaan tuskaansa ja kuvitellut, että nainen oli vain valinnut toisen miehen.
"Mitä muuta konkreettista sinä haluat?"

Catrionalla oli kuvottava tunne siitä, että jollakin tavalla Quim kuitenkin syytti itseään. Hänen kiltti, kultainen miehensä, joka olisi ansainnut parempaa.
"Haluaisin, että voisimme syödä tuoreita mangoja yhdessä."

"Totta kai me voimme", Joaquim lupasi. Ehkä kävisivät taas joku päivä matkalla jossain. Hän voisi järjestää työnsä niin, ettei enää jättäisi Catia yksin, vaan yrittäisi olla naisen tukena. Miksi hän ei ollut nähnyt sitä?
"Mitä muuta?"

Catriona ei ollut siitä lainkaan niin varma. Hän näki jo mielessään kaiken sen järjestelyn, jota jo pelkästään hänen lentokoneeseen saamisensa vaatisi. Puhumattakaan koko matkasta.
Mutta hän ei halunnut olla negatiivinen. Kaikki järjestyisi, eikö niin?
"Etkö sinä kertoisi vuorostasi? Mitä sinä haluaisit, että tapahtuisi huomenna, Quim?"

"Toivoisin, että syöt tukevasti ja teet terapeuttiesi ehdottamat harjoitukset, jotta voit paremmin", mies vastasi ja silitti Catin selkää. Ehkä nainen oli toivonut hotelliyöltä jotain muuta. Ehkä kiireetöntä rakastelua, niin kuin ennen.
Hänen pitäisi olla jo tottunut tuottamaan pettymyksiä aviomiehenä.

Catrionan olisi tehnyt mieli huomauttaa, että kumpikaan Joaquimin ehdotuksista ei varsinaisesti koskenut miestä itseään, mutta hän ei kokenut, että hänellä olisi ollut oikeutta kritisoida ketään muuta kuin itseään nykyisessä tilanteessa.
"Minä teen niin", hän lupasi, kun antoi viimein silmiensä painua kiinni.
"Entä mitä sinä itse haluat tehdä?"

"Minä pidän sinusta huolta", Joaquim lupasi ja veti tyynyä paremmin päänsä alle. Ehkä tänne saattoi kuulla meren. Se oli mukavaa, vaikka meri ei ollutkaan turkoosi, lämmin ja kutsuva osa paratiisia.
Tästä lähtien hän pitäisi vaimostaan huolta.

"En kysynyt sitä", Catriona moitti, mutta alkoi hiljalleen luovuttaa. Hänen kiltti, kultainen miehensä, joka syytti itseään aivan turhaan.
Joka olisi ansainnut parempaa.
"Haluaisin voida hieroa sinua joku päivä. Hartioitasi. Ja laittaa sinulle aamupalaa."

"Ehkä sinä teet niin joku päivä", Joaquim vastasi ja katseli huoneen pimeää kattoa. Joku päivä elämä hymyilisi jälleen ja kaikki tuntuisi vähän valoisammalta. Siihen saakka hänellä olisi päivittäiset rutiininsa ja tarkoituksensa pitää huolta Catista.
"Keskity vain omaan hyvinvointiisi."

Myötä- ja vastoinkäymisissä. Catriona ei vain ollut kuvitellut, että se tarkoittaisi tällaista. Hän oli aina kuvitellut olevansa se, joka pitäisi huolta Joaquimista, ei toisinpäin.
Iltalääkkeet alkoivat tehdä olosta petollisen uneliaan.
"Minä rakastan sinua, tiedäthän sinä sen?"

"Minäkin rakastan sinua", Joaquim vakuutti ja siirtyi silittämään naisen hiuksia, juoksuttaen suortuvia sormiensa lomasta.
"Nuku vain, querida. Kaikki on hyvin."

Catriona halusi uskoa siihen. Ja vaikkei kaikki olisi hyvin nyt, ehkä kaikki tulisi olemaan hyvin vielä jotain päivänä.
Ja vaikka hän kuinka taisteli unta vastaan, se pyyhkäisi hänet lopulta mukanaan.
Jotain hyvää tästä kaikesta oli seurannut. Ainakin hän pystyi nykyisin nukkumaan.

Joaquim makasi pitkän tovin paikallaan, silittäen hiljaa vaimonsa hiuksia, selkää ja kylkeä kuunnellen unta hengityksen rytmissä. Kun hän oli varma Catin nukkuvan sikeästi, hän nousi ja hiipi kylpyhuoneeseen pitämään toimintapalaveria tiiminsä kanssa, joiden kolkassa maailmaa oli jo aamu.

* * *

Ehkä koittaisi vielä se päivä, jona Catriona ei säikähtäisi herätessään vieraassa paikassa.
Valitettavasti tämä ei vielä ollut se päivä.
Hän ei havahtunut vielä siihen, että patja tuntui vieraalta, eikä siihen, ettei lakanoissa ollut tuttua tuoksua - eikä myöskään sairaalan hajua. Jopa avatessaan hitaasti silmänsä ja räpytellessään sameuden tiehensä hän ei vielä havainnut mitään outoa.
Katto sen teki.
Ymmärtäessään tuijottavansa täysin vierasta kattoa Catriona tunsi sydämensä alkavan hakata kipeästi.
"Quim?"

"Olen tässä, Cat", mies vastasi. Hän istui sängyn laidalla pukeissa ja kirjoitti tekstiviestiä puhelimellaan, mutta laski sen yöpöydälle kääntyessään vaimonsa puoleen.
"Kaikki hyvin."
Hän oli käynyt suihkussa öisen palaverinsa päätteeksi, torkkunut hetken ja valmistautunut sitten aamuun, jotta voisi keskittyä huolehtimaan vaimostaan.

Ainakin Quim oli hänen luonaan.
Catrionan sydän jyskytti hieman vähemmän hermostuneesti, kun hän katseli ympärilleen vieraassa huoneessa. Se ei ollut heidän makuuhuoneensa, eikä se ollut sairaalahuone. Se näytti hotellihuoneelta.
He olivat hotellissa.
Tietenkin.
Hän yritti nostaa kätensä hieromaan silmiään, mutta se oli puutunut eikä vastannut hänen komentoihinsa, ehkä hän oli nukkunut sen päällä.
"Mitä... Mitä kello on?"

"Kohta kymmenen", Joaquim vastasi.
"Voisimme käydä aamupalalla. Autan sinua pukeutumaan. Haluatko käydä vessassa?" hän huolehti ja suoristautui jaloilleen, raapien villapaidan ärsyttämää kaulaansa. Hän odotti hartaasti kesää ja mahdollisuutta käyttää muitakin vaatteita.

Kymmenen. Se oli paljon.
Silti Catrionan olisi tehnyt mieli ehdottaa, että ehkä he voisivat sittenkin vain lojua kiireettömästi sängyssä. Mutta ehkä he voisivat tehdä niin iltapäivällä, kotona, ilman pelkoa huonesiivoojasta.
Hän nyökäytti päätään ja ojensi käsiään miestään kohti.
"Nukuitko hyvin, Quim?"

"Ihan hyvin", Joaquim lupasi. Hän oli tottunut katkonaisiin, vähäisiin yöuniin ja korvasi niitä päiväunilla, milloin mahdollista. Ehkä se oli oletettava sivuvaikutus siitä, että hänen työnsä sijaitsi Kaakkois-Aasiassa.
Hän nosti Catin syliinsä ja kantoi naisen kylpyhuoneeseen, antaen tälle yksityisyyttä ja itsenäisyyttä, missä suinkin turvallisesti saattoi.

Ehkä joskus koittaisi myös se päivä, kun hän ei tuntisi itseään täysin uupuneeksi pelkästää aamutoimien jälkeen. Kun hän
voisi vain kävellä kylpyhuoneeseen, pestä hampaansa ja harjata hiuksensa.
Catriona oli kiitollinen päästessään istumaan pyörätuoliinsa, pukeissa ja suussa vieno mintun maku viipyen. Hänen hartioitaan särki edelleen, mutta silti hän laski kätensä pyörien metalliosille rullatakseen itsensä käytävään.
Sitten hän muisti heidän maisemaikkunansa ja katsahti sitä kohti, mutta verhot olivat edessä.
"Millainen ilma siellä on?"

Joaquim siirtyi avaamaan verhot ikkunan edestä. Sää näytti hänen silmäänsä perinteiseltä: ei kauhistuttavalta, mutta harmaalta, tuuliselta ja kylmänkostealta. Ehkä he saisivat sadetta myöhemmin tänään.
"Mitä sinun tekee mieli aamupalaksi?" Joaquim kysyi ja hillitsi halunsa tarttua pyörätuolin kahvoihin. Hänen pitäisi antaa Catille tilaa parantua ja muistaa oma kyvykkyytensä.

Catrionaa ilahdutti nähdä meri, joka aaltoili hieman vähemmän pahantuulisesti kuin edellisenä iltana. Sellainen sää, jossa hän olisi voinut hyvinkin käydä juoksemassa rannalla.
Mutta ei kävisi.
Hartiat ja käsivarret valittivat kun hän kelasi itseään eteenpäin, niin että hänen oli purtava hammasta ettei hän olisi valittanut ääneen, mutta hän aikoi selviytyä ainakin hissille.
"Ehkä siellä on croisanteja."
Vaikka ne olivatkin hyvin murustavaa ruokaa.

"Ehkä", Joaquim vastasi ja auttoi vaimonsa pyörätuolin vaivihkaa sopivasti saapuvaan hissiin. Huono omatunto vaivasi häntä, vaikka hän halusi uskoa toimineensa oikein. Oliko hotelliyö ollut naiselle kipeä pettymys? Olisiko hänen pitänyt lähteä mukaan aloitteeseen?
Kyse ei ollut siitä, ettei hän olisi halunnut.
Hän avitti pyörätuolia sisään aamiaissaliin ja tarjoutui keräämään tarjottimelle, mitä Cat halusi.

Catriona oli aina pitänyt valtavasti noutopöydistä. Ei niiden tarjoaman loputtoman suurten annosten kokoamismahdollisuuden vuoksi, vaan koska ne mahdollistivat mahdollisimman erikoisten ruokalajien maistelemisen turvallisesti ilman, että rahaa tai ruokaa meni hukkaan.
Tällä kertaa hän ei kuitenkaan uskaltanut olla kovinkaan eksentrinen ruokavalintojensa suhteen, sillä hän ei enää luottanut siihen, miten hänen kehonsa reagoi mihinkin. Ei sillä, että muutaman kilometrin päässä kodista sijaitseva hotelli olisi tarjonnut kovinkaan eksoottista antia.
Hän oli lähtenyt rullaamaan tuoliaan varovasti kohti yhtä ikkunapöytää, kun valinnanmahdollisuuksien villiinnyttämä tyttölapsi teki hänen edessään äkkikäännöksen. Mikä johti siihen, että tämän kantama, liian täyteen täytetty kupillinen kaakaota kippasi suoraan Catrionan syliin.
Sekä hän että tyttö jähmettyivät.

Onneksi hän oli pakannut mukaan vaihtovaatteita. Joaquim laski kantamansa tarjottimen tyhjälle pöydälle ja poimi sille proaktiivisesti pinoamansa lautasliinat, jotta saattoi painella niillä Catin syliä imeäkseen enimmän nesteen.
"Varovasti, kun kannat juomia", mies sanoi lapselle lempeästi.
"Onko se kuumaa? Sattuuko sinua?"

Lapsiparka näytti jätkyttyneeltä, varsinkin siinä vaiheessa, kun tämän oletettu äiti ehti paikalle, eikä selvästikään tiennyt olisiko ollut ajankohtaisempaa sättiä lasta vai pyydellä heiltä anteeksi.
"Sattuiko häneen?" nainenkin kysyi huolissaan, samalla kun jostakin pyyhälsi vielä siistiin henkilökunnan univormuun pukeutunut nainen, joka alkoi kysellä Joaquimilta samaa.
Catriona tunsi sydämensä alkavan jyskyttää kipeämmin, samalla kun hän teki parhaansa keskittyäkseen mieheensä ja taistellakseen kyyneleitä vastaan.
"Vähän."

"Tule, mennään vaihtamaan vaatteesi", Joaquim sanoi ja tarttui pyörätuolin kahvoihin, pyöräyttäen sen ympäri ja lähtien takaisin hissejä kohti.
"Voimme valella jalkojasi kylmällä vedellä, sen pitäisi auttaa", hän ehdotti työntäessään tuolin sisään hissiin. Onneksi hän oli pakannut mukaan useamman vaatekerran, ehkä epäreilusti olettaen, että Cat sotkisi itse vaatteensa.

Catriona tyytyi vastaamaan nyökäytyksellä samalla kun kietoi käsivarret ympärilleen, yrittäen keskittyä hengitykseensä. Hän oli tottunut siihen, että joutui katselemaan ihmisiä ylöspäin, mutta pyörätuoli oli moninkertaistanut tunteen siitä, että ihmishahmot kohosivat hänen yläpuolellaan lähes uhkaavina.
Kaikki oli hyvin. Heillä oli ollut mukavaa. Hän ei halunnut pilata sitä nyt.
Reisiä kirveli kipeästi.

Joaquim työnsi pyörätuolin sisään heidän huoneeseensa ja suoraan kylpyhuoneeseen, missä saattoi nostaa Catin tuolista istumaan ammeen laidalle. Hän veti kastuneet housut naisen jalasta ja käänsi tämän sitten niin, että nyt paljaat jalat olivat ammeen puolella.
Mies avasi hanan, varmisti veden olevan viileää ja ojensi suihkun pään Catin omaan käteen.
"Etsin sinulle vaihtovaatteet."

Kaikki oli mennyt niin hyvin. Hän ei ollut sotkenut pahasti, tai saanut kohtausta, tai mitään muutakaan, mitä hän oli etukäteen pelännyt.
Catriona istui ammeen laidalla ja tuijotti reisiään, joiden iho punoitti ärhäkästi. Se ei ollut noussut vesikelloille, kaakao ei ollut ollut riittävän kuumaa siihen, mutta hän melkein toivoi, että olisi ollut.
Punaisina helottavat reidet muistuttivat häntä toisesta samantapaisesta hetkestä, joka sai hänen sydämensä hakkaamaan kuvottavalla voimalla.
Sormet puristuivat tiukemmin suihkun varren ympärille.

"Ehkä voit laittaa uudelleen hameen päälle", Joaquim ehdotti palatessaan kylpyhuoneeseen.
"Kuinka pahasti sattuu? Haluatko särkylääkettä?" Hän laski kantamuksensa tasolle ja pakkasi märät housut kassiin.
"Pitäisikö meidän käydä lääkärillä tarkastuttamassa jalkasi?"

Älä pilaa tätäkin.
"Ei satu", Catriona vastasi sekä hartiat että ääni kireinä. Se oli ollut vain kuumaa juomaa. Hän oli kaatanut sitä itsekin syliinsä, jo ennen onnettomuutta. Entisessä elämässään.
Hän tuijotti punaisia reisiään hetken, päästi kummallisen vingahduksen ja käpersi hartioitaan alkaessaan nyyhkyttää.

"Cat", Joaquim vetosi huolestuneena ja laski käden naisen selälle.
"Mikä sinun on?" Sattuiko naista sittenkin? Ehkä hänen pitäisi ajaa vaimonsa sairaalaan, varmuuden vuoksi. Lapselle tuskin annettaisiin kaakaota, joka olisi vaarallisen kuumaa, mutta jokin oli selvästi vialla.

Ei mikään, Catriona olisi halunnut sanoa, vaikka samaan aikaan nyyhkäykset ravisuttivat hänen kehoaan niin voimakkaina, että hänen oli haukottava henkeään niiden välissä.
Typerä, typerä, typerä.
"Minä yritin pestä itseni puhtaaksi, mutta ei siitä tullut mitään", hän selitti itkuisesti.
"Minä olin niin likainen."

"Mitä?" Joaquim kysyi hämmentyneenä ja kiersi kättään naisen hartioiden ympärille.
"Mistä sinä puhut? Et sinä ole likainen, querida", mies vakuutti. Ehkä todella olisi paras käydä sairaalalla. Ehkä tämä ei liittynyt lainkaan kaakaoon. Oliko ollut virhe torjua nainen eilen ja nostaa puheeksi tapahtunut väkivalta?

Catriona olisi halunnut kääntyä ympäri ja kietoa käsivartensa ja jalkansa Joaquimin ympärille, ripustautua mieheen kuin onneton apinalapsi. Haudata kasvonsa tämän kaulukseen.
Mutta hän ei voinut tehdä niin, ei vielä.
"Niin ei saisi tehdä", hän jatkoi, kun yritti saada itkun hallintaansa.
"Olin siinäkin typerys."

"Miten? Peseytyä?" Joaquim kysyi epätietoisena ja silitti naisen selkää pitkin, rauhoittavin vedoin.
"Cat, olet liian ankara itsellesi. Harva ajattelee selkeästi, jos joutuu kohtaamaan jotain sellaista.

Catriona nyökäytti päätään.
Vaikka ehkei sillä ollut väliä. Hän ei olisi mennyt poliisin puheille tai sairaalaan, vaikkei olisikaan... tuhonnut todistusaineistoa.
Se kuulosti niin väärältä, että hetken hän pelkäsi oksentavansa.
"Meidän pitäisi... Pitäisi mennä takaisin aamiaiselle."

Se tuntui typerältä idealta. Kun Cat oli tässä tilassa, aamiainen luultavasti päätyisi itkuisista, epävakaista käsistä syliin tai lattialle. Mutta nainen tarvitsi ruokaa, joten ehkä hän syöttäisi vaimoaan.
"Hyvä on", Joaquim vastasi epäröiden, silitti naisen selkää ja auttoi tätä sitten vetämään hameen päälleen.
"Kuinka kipeät jalat ovat? Haluatko sukkahousut?"

Catriona pyyhkäisi kyyneleisiä poskia paitansa hihaan.
"Ei satu enää", hän vakuutti, eikä edes kaunistellut totuutta. Punoitus oli helpottanut, ja nyt reisiä korkeintaan kihelmöi viileästä vedestä.
"Joo."
Ehkä hän vielä jonakin päivänä selviäisi arkisista askareista ilman suurta draamaa.
"Toivoin, että jos leikkisin, ettei mitään tapahtunut, se menisi pois. Mutta ei sekään auttanut."

"Se ei koskaan auta", Joaquim huomautti ja auttoi Catin hieman vaikeasti sisään talvipaksuisiin sukkahousuihin. Miten kummassa naiset saivat ne jalkaan niin sujuvasti?
Luojan kiitos hän oli kasvattanut tyttärensä ilmastossa, jossa ne olisivat hulluutta.
"Mennäänkö syömään?"

Joaquim oli, kuten tavallista, oikeassa.
"Mennään."
Catriona päätti olla välittämättä hienoisesta kierrosta toisessa sukkahousun lahkeessa, ja huuhteli sen sijaan kasvonsa kylmällä vedellä ennen kuin istahti miehensä avustamana takaisin pyörätuoliin.
Uuteen nousuun.
"Luulen, että haluan juoda kaakaota."

"Haetaan sinulle kaakaota", Joaquim lupasi ja työnsi pyörätuolin uudelleen ulos huoneesta, hissiin ja hotellin ravintolaan. Aikaisemmin kerätty tarjotin oli varmasti jo viety pois, mutta hän keräisi vaimolleen uuden aamiaisen.

Tällä kertaa he pääsivät pöytään saakka. Ja Catrionalla oli edessään lautanen, jossa oli croisant, tuoreita hedelmiä siivuina ja pala paahtoleipää. Sormiruokaa, Turvallista ruokaa.
Ruokaa, jota hän ei ehkä lennättäisi pitkin rinnuksiaan.
Kaakaon ja vastapuristetun appelsiinimehun kanssa pitäisi olla tarkempi.
Hän päätti, ettei antaisi aiempien tapahtumien vaikuttaa.
"Luulen, että Della on puhunut vievänsä minut vaateostoksille", hän totesi, kun oli katsellut hetken ikkunasta merelle.

Hetken Quim pohti, eikö Cat tiennyt, mitä ajatteli tai oli suunnitellut. Hän nyökkäsi ja siemaisi vahvaa, mustaa kahvia saadakseen energiaa päivään, pitäen silmällä vaimonsa avun tarvetta.
"Kuulostaa mukavalta."

"Niin", Catriona myönsi, samalla kun keskittyi poimimaan yhden kullankeltaisista appelsiininpalasista sormiensa väliin. Siinä oli olemassa sotkeentumisen vaara, mehu saattaisi valua leualle, mutta se oli pienempi kuin esimerkiksi suklaakastikkeessa.
"Olen melko varma, että me puhuimme siitä, että tarvitsisin jotakin kevääksi. Ehkä se on jo merkitty kalenteriin?"
Hänen kulmillaan häivähti kevyt kurtistus.

"Ehkä", Joaquim vastasi anteeksipyytävästi. Hän yritti pitää mielessään, milloin hänen piti viedä Cat mihinkin terapiaan, mutta selvästi hänen pitäisi tutkia naisen kalenteria vielä tarkemmin.
"Tarvitsetko apua?"

"Minun pitäisi alkaa käyttää sitä tehokkaammin. Kalenteriani."
Catriona pudisti päätään miehensä ystävälliselle tarjoukselle, ja poimi sen sijaan toiseen käteensä lautasliinan siltä varalta, että sotkisi itsensä. Vasen käsi ei vielä kyennyt paljoon, mutta sai sillä sentään pideltyä suuria esineitä.
"Olin siinä ennenkin kammottavan huono."

"Mitä kaikkea sinun pitää kalenteroida?" Joaquim kysyi ja otti uuden, pitkän siemauksen kahvia. Ehkä Cat pärjäsi, ja hänellä olisi mahdollisuus syödä vähän jotain itsekin. Mies poimi itselleen keräämältä, pieneltä lautaselta voileivän.

Catrionan kulmat painuivat tiukempaan kurtistukseen.
"Ratsastustunnit. Ja jos alan käydä uimassa... Lääkärikäynnit. Sellaista."
Mitä hän oli ennen merkannut kalenteriinsa?
"Et joutuisi koko ajan vastaamaan kysymyksiini."

"Minun tehtäväni on huolehtia sinusta", Joaquim muistutti ja hotkaisi voileivän tottumuksesta, jossa ruokailulle oli vain vähän aikaa.
"Mutta saat toki käyttää kalenteriasi enemmän, jos haluat."

"Minä vihaan kalentereita", Catriona myönsi, ja alkoi samalla hivuttaa mukiaan varovasti lähemmäs itseään. Hän taisteli hetken sen kanssa ja katsahti sitten miestään.
"Quim, voisitko auttaa tämän kanssa? Se on vielä vähän painava."
Yhdet kaakaot aamussa syliin riittivät.

Joaquim siirsi tuoliaan lähemmäs ja nosti mukia tottuneesti, pidellen sitä naisen huulten korkeudella vienosti kallellaan, jotta Cat voisi juoda mukista.
"Tämä oli hyvin huomaavainen ajatus sinulta", hän totesi tarkoittaen hotelliyötä. Cat olisi varmasti ansainnut aivan toisenlaisen yön.

Catriona joi varovasti pari kulausta kaakaota ja piti voittona sitä, ettei läikyttänyt mitään leualleen. Voitto se oli pienikin voitto.
"Ainakin säästyit aamupalan kokkaamiselta", hän vastasi, kun jatkoi lautasensa tyhjentämistä hitaasti, mutta varmasti.
"Ja minusta oli mukava kuunnella merta."

"Ehkä meidän pitäisi muuttaa", mies pohti. Heidän tornitalonsa oli ainutlaatuinen ja tuntui kodilta, mutta se oli epäreilu ympäristö Catille.
"Jonnekin, missä olisi sinulle sopivat puitteet. Pääsisit kulkemaan itsenäisesti pyörätuolilla." Ja heillä voisi olla inva-wc, jota Catin olisi helpompi käyttää itse. Vamaankin sellaisia taloja oli vuokralla?

Paahtoleivänpala unohtui puolitiehen matkalla Catrionan suuhun.
"Muuttaa?" hän toisti, ja tunsi sydämensä lyövän hieman nopeammin.
"Mutta minä pidän meidän kodistamme. En ole vielä päässyt kasvattamaan mitään kattopuutarhassakaan."
Hänen kulmansa kurtistuivat.

"Talomme on täynnä portaita, kynnyksiä, askelmia, kapeita oviaukkoja, tiukkoja, teräviä kulmia – kaikkea, mikä estää sinua saamasta edes sitä itsenäisyyttä, mitä voisit tällä hetkellä saada", Joaquim muistutti.
"Tuntuu melkein siltä kuin estäisin sinua toipumasta."

"Mutta minä rakastan meidän portaitamme ja teräviä kulmia", Catriona huomautti, hartiat hetkeksi kiristyen. Se oli heidän kotinsa. Heidän ensimmäinen, yhteinen kotinsa.
Mutta ehkä Joaquim oli oikeassa. Hänellä ei ollut toivoakaan liikkua itsenäisesti, ellei hän sitten alkaisi ryömiä pitkin lattioita.
Ehkä hänen pitäisi tehdä niin.
"Haluaisitko sinä todella muuttaa?"

"Haluan vain, että saat parhaat mahdollisuudet toipua", Joaquim vetosi. Voisikohan hän poistaa kynnyksen makuuhuoneen ja kylpyhuoneen välistä? Se oli silti ahdas pyörätuolille. Tai ainakin kynnykset alakerrasta ja rakentaa jonkinlaisen liuskan pieniä porrasaskelmia varten? Jotta heidän kotonaan olisi edes jokin paikka, missä Cat voisi liikkua itse ja vahvistaa lihaksiaan.

Sekin oli järkevää. Valitettavasti.
Ja oli epäreilua, että Joaquim joutui kanniskelemaan häntä joka paikkaan. Se ei voinut tehdä hyvää miehen selälle, vaikkei tämä ollut läheskään niin vanha ja raihnainen kuin joskus antoi ymmärtää.
"Voisimmeko... eikö sen voisi tehdä väliaikaisesti?"

"Voisi", Joaquim vastasi.
"Voisin yrittää ainakin remontoida kodistamme ystävällisempää pyörätuolille." Vaikka se oli suunniteltu niin vaikeasti kuin vain saattoi kuvitella liikuntavammaa ajatellen. Mutta ehkä sekin auttaisi, jos Cat voisi jotenkin rullata ympäri olohuonetta ja keittiötä? Hakea edes vaikka itse jääkaapista jotain tai hakea television kaukosäätimen.

Catriona ei ollut varma, kuinka se onnistuisi. Heidän rakas kotinsa oli hyvin epäystävällinen pyörätuolia ajatellen. Hän ei voisi edes ratkaista asiaa muuttamalla kerrokseen, jossa olohuone ja keittiö sijaitsivat, sillä siinä kerroksessa ei ollut lainkaan kylpyhuonetta.
Hän tunsi turhautumisen nostavan päätään.
"Sehän voisi olla jännittävää. Asua hetki jossain toisaalla."

"Yritän etsiä meille paikan", Joaquim lupasi. Ei kai se tarkoittaisi pysyvää hyvästiä punaiselle tornitalolle? Vaikka olihan hän tottunut sanomaan hyvästi kodeille kierrettyään ympäri Aasiaa ja Tyyntämerta perheensä ja tiiminsä kanssa.
"Newcastlesta?"

"Minä voin auttaa", Catriona vakuutti. Hän voisi toimia edes makutuomarina, jos ei mitään muuta.
Hän sormeili mietteliäänä lautasensa reunaa ja vilkaisi kohti merta.
"Onko sen pakko olla Newcastlessa?"

"Ei kai", Joaquim vastasi ja tyhjensi kahvikuppinsa.
"Missä sinä haluaisit asua?" Catin perhe oli täällä, mukaan lukien sisaren ja tyttären. Myös tärkeäksi käynyt talli oli täällä, ja ehkä tuttu ympäristö auttoi muistia?

Pöydän alla Catriona kipristi varpaitaan.
"Missä sinä voisit asua minun kanssani?" hän kysyi vastaan, ja alkoi kalastella viimeistä appelsiininpalaa sormiinsa. Totuus oli, että jopa toisenlaisessa kodissa hän tulisi tarvitsemaan apua.

"Seuraan sinua minne vain", Joaquim lupasi.
"Mutta minusta sinulla on täällä paljon hyviä asioita: sinulla on perheesi, tyttäresi, tuttu ympäristö, tutut terapeutit ja nyt myös tallisi." Hän oli elätellyt toivoa muutosta jonnekin aurinkoiseen ja lämpimään, mutta se oli alkanut tuntua hyvin itsekkäältä ja väärältä.

"Ne ovat täällä, vaikka olisimmekin jokusen viikon jossakin muualla", Catriona huomautti, ja nosti tällä kertaa kevyemmäksi muuttuneen kaakaokupin hitaasti huulilleen.
"Voisimme ainakin pitää vaihtoehdot avoinna, eikö niin? Nyt kun on... Nyt kun kumpikaan ei ole ehdottomasti sidottu mihinkään."
Hänellä ei ollut enää työtään, joka olisi pitänyt hänet täällä.

Joaquim liikahti levottomana, tummat kulmat epätietoisessa kurtussa. Oliko hän vain itsekäs hölmö, jos suostuisi? Laittaisi Catin toipumisen takaisin lähtökuoppiinsa ja repisi tämän pois perheensä luota?
"Minne sinä haluaisit sitten mennä?"

"Jonnekin, missä on lämmintä", Catriona vastasi.
"Edes muutama viikko aurinkoa tekisi minusta hyvää."
Ehkä se oli tuhoontuomittu toive. Mutta hän halusi uskoa, että he olivat vielä ihmisiä, jotka saattoivat lähteä matkalle, pidemmällekin.
Seikkailulle.

"Se on laaja käsite", Joaquim totesi.
"Mutta voisin kysellä ystäviltäni, olisiko jollakulla sopivaa paikkaa tiedossa." Suurin osa hänen ystävistään ja tuttavistaan asui jossain päin Kaakkois-Aasiaa ja Oseaniaa. Moni myös matkusti paljon, ja saattoi hyvinkin olla, että jollakulla olisi tiedossa talo, jonka he voisivat vuokrata.

Ehkä se tosiaan oli. Catriona huomasi silloin tällöin kärsivänsä hyvin brittisentrisestä ajatusmaailmasta, eikä ollut siitä todellakaan ylpeä.
"Se olisi mukavaa", hän totesi, ja yritti estää itseään innostumasta liikaa. Eihän sitä tiennyt. Voisi olla, ettei siitä tulisi mitään.
"Joko olet valmis?"
Hän oli tyhjentänyt oman lautasensa.

"Kyllä. Pitäisikö meidän lähteä kotiin?" mies kysyi ja nousi, keräten astiat tarjottimelle, jonka voisi palauttaa keräyspisteelle. Hän ei ollut koskaan oppinut ymmärtämään ihmisiä, jotka vain jättivät omansa lojumaan pöydille jonkun muun siivottavaksi.
"Haluatko tehdä jotain tänään?"

"Luulen, että pitäisi", Catriona vastasi. Hän oli varannut huoneen heille yhdeksi yöksi, ja pian hotellin henkilökunta haluaisi siistimään sitä seuraavia vieraita varten. Joaquimin huolehtiessa tarjottimista hän alkoi rullata itseään hitaasti kohti ravintolasalin ovia, jotka luojan kiitos olivat portaattomat.
"Ehkä voitaisiin olla vain kotona."

"Totta kai", Joaquim lupasi ja käveli pyörätuolin takaviistossa kohti heidän huonettaan. Käsi viipyi haamuna ilmassa, epäröiden tarttuako kahvoihin ja työntää. Hänen ei pitäisi holhota Catia, mutta ei myöskään jättää naista yksin.
"Pakkasin tavaramme aikaisemmin, joten voin käydä hakemassa kassin ja voisit jäädä odottamaan tähän."

Catriona olisi halunnut väittää vastaan, mutta rehellisesti sanottuna se olisi ollut typerää.
"Kiitos, minä odotan täällä alhaalla", hän vastasi, ja lähti rullaamaan itseään kohti aulan suurikokoista ikkunaa. Hartiat ja käsivarret eivät olleet vielä toipuneet edellisen päivän rasituksesta.
Hänen pitäisi todellakin alkaa harjoittaa ylävartaloaan jotenkin.

Joaquim tarkasti hotellihuoneen huolella, ennen kuin sieppasi kassin olalleen ja siisti huonetta pikaisesti. Hän ravasi portaat alakertaan, palautti avainkortit vastaanottoon ja siirtyi sitten Catin luo.
"Työnnänkö sinut autolle?"

Joaquim palasi.
Tällä kertaa Catriona oli ehtinyt pelätä vain hetken, että oli sittenkin jäänyt yksin.
"Kiitos", hän vastasi, laskien kädet lepäämään syliinsä.
"Olisitko sinä halunnut tehdä tänään jotakin, Quim?"

"Ei, kotona oleminen on varmastikin hyvä suunnitelma", Quim lupasi työntäessään pyörätuolin parkkipaikalla odottavan, tummansinisen Opelin luo. Hän nosti Catin etupenkille ja pyörätuolin taitettuna takakonttiin, heitti kassin takapenkille ja aloitti sitten matkan kohti kotia. Matka oli saattanut olla uuvuttava Catille, joten oli varmastikin parasta viedä nainen lepäämään.

Tällaisina hetkinä Catriona tunsi itsensä vanhukseksi. Vain yksi yö poissa kotoa, ja hänestä tuntui siltä, että hän olisi hyvinkin voinut nukkua päiväunet tai parit.
Ehkä nukkuisikin.
Hän nojasi päänsä viileää ikkunaa vasten ja katseli sen takana vaihtuvaa tuttua maisemaa.
"Quim, tahtoisitko käydä ensi viikolla elokuvissa?"

"Toki", Joaquim sanoi katsellen tunnollisesti tien liikennettä luoviessaan liikennesääntöjen mukaan kohti kotia. Gianna oli joskus kiusannut häntä siitä, että hän ajoi kuin vanha nainen.
"Mitä haluat nähdä?"

Oli kulunut pitkään siitä, kun hän oli viimeksi käynyt elokuvissa. Se oli tainnut olla joskus kesällä, ehkä Dellan kanssa. Della rakasti elokuvissa käymistä. Ei yhtä paljon kuin teatterikäyntejä, tosin.
"En ole varma, mitä siellä menee", hän myönsi pahoitellen.
"Olisikohan... onkohan nyt tullut jokin supersankarielokuva?"

"En osaa sanoa, desculpa", Joaquim vastasi, "mutta voin katsoa kotona." Hän taisi olla liian vanha mies nykymaailmaan. Hänen lapsensa saattoivat olla oikeassa siinä, että hän oli fossiili popkulttuurin suhteen. Hänen elokuvatietonsakin taisivat olla tuoreita viimeksi vuosikymmen sitten.

"Se olisi mukavaa", Catriona vastasi ja taisteli unta vastaan.
"Voisimme ostaa... popcornia ja käyttäytyä kuin holtittomat teinit. Mennä päivänäytökseen. Teitkö sinä koskaan niin nuorena?"
Hän käänsi katseensa ikkunasta miehensä profiiliin.

"Ehkä jokusen kerran", Joaquim vastasi ja ajoi pehmeästi kiihdyttäen risteyksen läpi, kääntyen sitten heidän kotikadulleen.
"En ollut yhtä viisas ja isällinen kuin nyt." Hän parkkeerasi auton ajotielle, sieppasi kassin takapenkiltä ja tarjoutui sitten kantamaan Catin sisään ja ylös portaita olohuoneeseen.

"Minun on vaikea kuvitella sitä", Catriona myönsi ja kosketti hellästi Joaquimin polvea ennen kuin tämä sammutti auton moottorin.
Tai ehkei niinkään. Hänen miehensä oli varmasti ollut melkoinen hurmuri tummine, kauniine silmineen ja pitkine ripsineen.
"Olisin ollut aivan hulluna sinuun jo teininä", hän huomautti, kietoessaan käsivartensa miehen niskan taakse, jotta tämä saisi kannettua hänet ylös.

Joaquim painoi suukon naisen hiuksiin ja laski tämän sitten sohvalle, levittäen torkkupeittoa kutsuvasti jaloille.
"Äitini oli varsinkin siihen aikaan varsin harras katolilainen eikä suhtautunut suopeasti esiaviollisiin suhteisiin. Joten pienen kotipaikkamme vanha elokuvateatteri oli meidän rakkaudennälkäisten teini-ikäisten pakopaikkamme." Hän oli jakanut jokusen kiihkeän suudelman takapenkkien pimeydessä. Joskus jotain vähän enemmänkin, mitä hän ei koskaan kertoisi lapsilleen.

Ajatus sai Catrionan suupielet nykäisemään.
"Veitkö sinä tyttöjä useinkin elokuvateatteriin?" hän kysyi, samalla kun valui makuulle sohvalle. Elvis oli hölkännyt isäntänsä jalanjäljissä, ja loikkasi nyt hänen vatsalleen.
"Minun veikkaukseni on, että veit."

"Ehkä joskus", Joaquim vastasi ympäripyöreästi, tietämättä painaako katseensa häpeissään vai hymyillä poikamaisesti. Hän ei ollut ylpeä kaikista niistä kerroista, mutta tekohetkellä se oli tuntunut huumaavalta, voida koskettaa niin – viattomastikin. Unohtua niin syviin suudelmiin, että puolet elokuvasta hujahti ohi huomaamatta.
Ehkei ollut ihme, miten huono hänen elokuvasivistyksenä oli.

"Joskus", Catriona hymähi, ja toivoi hetken, että olisi voinut vain ojentaa jalkansa tökkäämään miestään ja ehdottaa, että tämä voisi demonstroida niitä vuosia nyt. Että he voisivat laittaa elokuvan pyörimään ja pimentää huoneen ja leikkiä, että se oli pieni elokuvateatteri tämän kotikaupungissa.
Ehkä vielä jonakin päivänä.
"Hurmasit heidät kaikki varmasti ihan vain katseellasi."

"Mm'hh, sim, claro", Joaquim vakuutti huvittuneena ja taputti Catin reittä.
"Tarvitsetko jotain?" hän varmisti, ennen kuin harkitsi istuvansa alas vaimonsa viereen.
Kieltämättä hänen nuoruudessaan oli ollut hetkiä, joina hän oli pohtinut, oliko oikeasti viehättävä vai olivatko tytöt vain erikoisia olentoja. Hänen neljän sisarensa ystävät olivat käyttäytyneet kummallisesti hänen läsnäollessaan.

Sinut, Catriona olisi voinut vastata.
Mutta nyt sanoilla oli erilainen painoarvo kuin ennen.
"Tahtoisitko viereen?" hän kysyi, samalla kun silitti varovasti kehräävän Elviksen selkää.
"Tähän mahtuisi kyllä."

"Mahdun tähän", Joaquim lupasi ja siirsi värikkäitä koristetyynyjä syrjään, istahtaen vaimonsa jalkojen viereen. Hän silitti peiton vuoraamaa säärtä ja toisella kädellä syliinsä työntyvää Paulia.
"Mitä haluaisit syödä tänään, querida?"

Paul-parka joutui tekemään tilaa emäntänsä jaloille, kun tämä nosti ne Joaquimin syliin kissan seuraksi. Se sai hänen olonsa tuntumaan melkein siltä, kuin tämä olisi ollut vain mikä tahansa lauantaipäivä. Tai ehkä sellainen, jonka aikana hän oli toipumassa flunssasta.
Tavallinen, yhtä kaikki.
"Mitä sinä olit suunnitellut eiliselle?"

"Wokkia", Joaquim sanoi hetken mietteliään hiljaisuuden jälkeen.
"Tuoreilla kasviksilla, nuudelilla, soijalla, cashewpähkinöillä ja satay-kastikkeella." Hän oli kerännyt aineksia nälkäisenä ja suunnitellut ateriaa, joka palauttaisi hänen mieleensä muistoja vuosista Aasiassa.
"Maistuuko?"

"Se kuulostaa herkulliselta", Catriona vakuutti, ja hieraisi paremmin toimivalla jalallaan miehensä reittä.
"Voisin auttaa. Olisiko mitään, mitä voisin tehdä?"
Hänestä ei ollut hirvittävän paljon hyötyä. Mutta ehkä, ehkä hän voisi vaikka vahtia pannua, etteivät kasvikset pääsisi palaamaan.
"Minusta on mukava kokata yhdessä."

"Voit pitää minulle seuraa", Quim tarjosi, keksimättä suoralta kädeltä muuta, mitä laittaa vaimonsa tekemään. Ehkä joku päivä kädet toimisivat taas paremmin.
"Millaisia seikkailuja sinulla oli nuoruudessasi? Mikä oli hurjin rakkausseikkailusi?" hän kysyi ja asetti keittiöön tuolin, jolla toivoi Catin pystyvän istumaan, ennen kuin kantoi naisen sinne ja ryhtyi kokkaamaan.

"Sekin onnistuu. Olen aika hyvä siinä", Catriona vastasi, ja joutui häätämään Elviksen vatsaltaan voidakseen kammeta itsensä istumaan. Jo se, että hän saattoi istua keittiössä sohvalla makoilun sijaan sai hänen olonsa tuntumaan hieman enemmän normaalilta.
Kysymys sai hänet naurahtamaan kehräten.
"Haluatko todella tietää?"

Pienen hetken Quim pelkäsi, että hänen kysymyksensä laukaisisi kamalan muiston – että ehkä Catille oli tapahtunut jotain väärää aikaisemminkin.
Mutta nauru tuntui kertovan toisin.
"Claro", mies vastasi ja pilkkoi vauhdikkaalla rutiinilla vihanneksia, heittäen niitä laakeaan wokkipannuun.

"Jos sinäkin lupaat kertoa jotain omasta nuoruudestasi", Catriona ehdotti, samalla kun haki parempaa asentoa tuolilta. Hän kietoi sormensa sen laitojen ympärille, ja alkoi jumpata nilkkojaan fysioterapeutin ohjeiden mukaan. Hän jännitti jalkansa, kuin olisi ollut nousemassa varpailleen, ja rentoutti sitten taas jalkapohjat lattiaa vasten.
Vasen jalkasi seurasi joka kolmannella kerralla. Mutta seurasi kuitenkin.

"Minähän kerroin jo", Joaquim huomautti ja laittoi nuudelit keittymään, kipaten lisää aineksia wokkipannuun.
"Mutta hyvä on." Hän valmisteli rakastamaansa satay-kastiketta ja sekoitti välillä sihisemään käyvää pannua, jonka tuoksu täytti hänet muistoilla.

"Mutta vuorotellen", Catriona vetosi.
"Niin peli menee."
Ainakin menisi nyt. Hän ei ollut varma, oliko keksinyt pelin vain tätä tarkoitusta varten. Ehkä.
"Aloitanko minä?"

"Aloita", Quim kannusti ja vilkaisi Catia silmäkulmastaan. Arkailiko nainen kertoa hänelle ja viivytteli siksi? Oliko jotain, mistä nainen ei voinut puhua hänen kanssaan?
Ehkä hänen pitäisi kysyä joskus.
Hän kaatoi veden nuudeleista ja heitti ne wokkipannuun rapeutumaan yhdessä vihannesten ja soijasuikaleiden kanssa.

Catriona ei ehkä muistanut, mitä oli syönyt edellisenä päivänä lounaaksi, tai mitä seuraavalle päivälle oli sovittu, eikä aina sitäkään, missä oli tai minne menossa, mutta vanhat muistot eivät olleet kadonneet minnekään. Niissä, oli mistä valikoida kerrottavaksi Joaquimille.
Ehkä hän saisi kärtettyä miehestäänkin irti muutaman tiedonmurusen, jotka olivat hänelle ennestään tuntemattomia.

Torstai 18. huhtikuuta 2019, aamupäivä kello 10:38, Newcastle Upon Tyne

Televisiossa BBC Breakfast pyöritti viimeisiä hetkiään ennen kuin sen olisi annettava tilaa Animal Parkin pääsiäisen kunniaksi kuvatulle erikoisjaksolle. Aamupäivän ohjelmat olivat muodostuneet Catrionalle tutuksi rutiiniksi, josta hän oli saanut kuluneina viikkoina lohtua.
Juuri nyt hän ei kuitenkaan keskittynyt televisioon tai BBC Onen ohjelmatarjontaan, vaan keittiön pöydälle levittämiinsä palapelin palasiin. Auringonkukkaa esittävä sadan palan palapeli oli kaukana niistä projekteista, joita hän oli aiemmin koonnut, mutta se oli silti jotakin. Lääkärin mielestä palapelien kokoaminen oli sitä paitsi erinomainen tapa kuntouttaa sekä muistia että käden liikerataa.
Hänen oli onnistunut rakentaa ensimmäinen kulma valmiiksi siinä vaiheessa, kun ovikello yllättäen soi ja sai Elviksen havahtumaan hereille ja ryntäämään edeltä eteiseen.

Ehkä oven takana oli naapuri tai jonkin uskonnollisen lahkon edustajat keräämässä lisää seuraajia. Joaquim päätti videopuhelun tiimilleen, joka oli asettunut Jakartaan hallinnoimaan Kaakkois-Aasian avustustyötä ja kiipesi ylös sängyltä, selkä vihoitellen.
Mies sukaisi pöyhkeitä, hopeisia hiuksia pois kasvoiltaan ja nyppi luonnonvaaleaa villapaitaa kirjovaa kissankarvaa irti kankaasta laskeutuessaan portaat alaovelle, missä hän koppasi kissan syliinsä ja avasi oven.

Ovikello ehti soida vielä uudelleen vain hetkeä ennen kuin Joaquim sai oven avattua.
"Já era tempo! O que demorou tanto? Estou congelando aqui!" Salome ähkäisi, hytisten vaaleansinisessä farkkutakissa, jonka oli vetänyt okrankeltaisen liivihameen ja mustavalkoraidallisen paidan päälle - aivan liian kevyen, kuten oli joutunut huomaamaan.
Sitten hänen kasvonsa sulivat hymyyn.
"Hei, veli. Yllätys!"

"Salome", Joaquim tervehti yllättyneenä sisarensa spontaanista ilmestymisestä ja väisti tornitalon pienessä eteisessä sivuun, jotta nainen pääsisi sisään ja ylös portaita.
"Mitä teet täällä?" hän kysyi portugaliksi ja seurasi, Elvis edelleen kainalossaan ja hieraisi vapaalla kädellä kasvojaan, joita edelliset kuukaudet olivat tainneet vanhentaa monella vuodella.

"Estúpido! Tulin tervehtimään lempiveljeäni, tietenkin", Salome vastasi, kun nykäisi matkalaukkunsa perässään eteisen puolelle.
"Luoja, miten täällä on näin kylmä? Eikä täältä saa mistään kunnon kahvia, usko pois, käytin juuri kaksi tuntia sellaisen etsimiseen..."
Hän vaikeni nykäistäkseen veljensä kasvot lähemmäs itseään, niin että saattoi painaa suudelman kummallekin tämän poskelle.
"Olet laihtunut. Etkö syö tarpeeksi?"

"Olen huomannut", Joaquim vakuutti. Siksi hän oli käyttänyt hienoisen omaisuuden kahvinkeittimeen ja laatukahviin, vaikkei muuten perustanut materiasta.
Hän antautui kärsivällisesti tutkimukseen ja vastasi poskisuudelmaan, silittäen pikkusiskonsa käsivartta.
"Mitä sinulle kuuluu?"

"Minä luulin, että Lontoo on harmaa, mutta ovatko nuo pilvet tuolla väistyneet kertaakaan koko talven aikana?"
Salomen ilme pehmeni, kun hän rutisti veljensä vielä uuteen halaukseen.
"Hyvää, pelkkää hyvää. Uusi työni on mahtava."
Hetken hän harkitsi, että vuodattaisi veljelleen kaiken, mutta ehkä sen pitäisi odottaa.
"Onko Cat yläkerrassa?"

Hänen pitäisi palata vielä asiaan, Joaquim lupasi itselleen vastatessaan halaukseen.
"Ei, täällä", hän vastasi ja johdatta sisarensa olohuoneen poikki keittiöön.
"Cat, Salome tuli kylään", hän esitteli vaihtaen englantiin.

Salome näki hetkellisen hämmennyksen kälynsä kasvoilla, kun tämä kääntyi katsomaan heitä, mutta hämmennys vaihtui nopeasti hymyyn.
"Hei! Quim ei sanonut, että olet tulossa, luulisin..."
Catriona työnsi pyörätuoliaan kauemmas pöydästä, niin että Salome pääsi tervehtimään tätäkin halauksella ja poskisuudelmilla.
"Se oli yllätys. Chimokaan ei tiennyt."

"Haluaisitko kahvia?" Quim tarjosi ja kosketti Catin olkapäätä, ennen kuin siirtyi etsimään kahvikuppeja kaapista. Onneksi hän oli käynyt eilen kunnolla ruokakaupassa, niin kahvipöytään löytyisi myös jotain tarjottavaa.
"Niin nykyään työskentelet henkilökohtaisena avustajana? Mutta viihdemaailmassa?"

"Aina", Salome vastasi ja siirtyi auttamaan veljeään. Hän availi kaappeja hyvin kotoisasti, vaikkei hänellä ollut aavistustakaan siitä, missä tavarat tarkalleen ottaen sijaitsivat.
"Niin. Aidalle. Oletteko kuulleet hänen musiikkiaan?" hän kysyi, samalla kun suuntasi häpeilemättä avaamaan veljensä jääkaappia.
"Mitä tarvitaan?"

"Mitä tahansa haluat syödä", Quim vastasi virittäen huipputeknisen kahvinkoneen valmiiksi ja ravisti tuoreita kahvipapuja sen myllyyn.
"Olen tainnut kuulla jokusen kappaleen. Eilen taisi tulla televisiosta jokin amerikkalainen talk show, jossa hän oli", mies sanoi pohtien, missä olisi kuullut sisarensa työnantajan nimen.
"Olet viihtynyt?"

Salome alkoi nostella kursailematta voileipätarvikkeita jääkaapista.
"Onko teillä nälkä?" hän varmisti, kurkistaen kulmat kurtistuen jääkaapin vihanneslaatikkoon.
Appelsiinit näyttivät täällä varsin säälittäviltä. Tai ehkä hän oli vain ennakkoluuloinen. Todennäköisesti oli.
"Jokusen kappaleen? Chimo, ihan varmasti muistat, jos olet. Hänellä on uskomaton ääni."
Hän nyökäytti päätään.
"Oikein hyvin."

"Catin olisi varmasti hyvä syödä", Quim vastasi ja hengitti syvään tuoreen kahvin tuoksua, kun kone valmisti sitä ammattimaisesti sihisten.
"Samoin sinun", hän huomautti sisarelleen.
"Mitä sinä siis teet nykyään?"

Salome vilkaisi veljensä vaimoa, joka näytti keskittyneen siirtämään palapelinpalasia pöydältä takaisin laatikkoon. Se näytti tuskallisen hitaalta, niin kuin Catriona olisi joutunut keskittymään jokaiseen liikkeeseen.
Ehkä joutuikin.
Hän halusi epätoivoisesti päästä kysymään veljensä vointia.
"Teen meille voileivät. Cat, sopiiko se?"
Nainen kohotti päätään ja katsoi häntä hetken melkein häkeltyneenä, ehkä ajatuksistaan havahtuneena, ja nyökäytti sitten päätään.
Salome nosteli leipäviipaleita voideltavaksi.
"Oh, kaikkea. Erottelen vihreitä M&M:iä muista väreistä."

Joaquim kurtisti kulmiaan.
"Quê?" hän kysyi pöllämystyneenä ja kääntyi tuijottamaan sisartaan täytettyään kaksi kuppia kahvilla – ja napsautettuaan vedenkeittimen päälle Catia varten.
"Mikä ihmeen työ se sellainen on?"

"Só brincando!" Salome naurahti ja pudisti päätään.
"Minä en joudu tekemään sellaista, vaikka jotkut oikeasti joutuvatkin. Assistentit, tarkoitan."
Hän lisäsi voileiville paksut siivut juustoa ja alkoi sitten pilkkoa kurkkua.
"Minä lähinnä vastaan siitä, että kaikki sujuu. Vastaan puhelimeen, huolehdin kyydeistä, pidän tähden onnellisena... Ja pääsen vierailemaan upeissa paikoissa."

Joaquim silmäili sisartaan edelleen kulmat kurtussa ojentaessaan tälle kahvikupin ja siemaisi omastaan, painaen selkänsä keittiötasoa vasten.
"Mitä tarkoittaa pitää tähti onnellisena?" hän kysyi epäluuloisesti ja raapi villaisen kauluksen ärsyttämää kaulaansa. Leukakin oli tummunut hopean kirjomasta parransängestä.
"Millaisissa upeissa paikoissa?"

Salome otti kupin vastaan ja hengitti syvään sen tuoksua.
"Olen tainnut päästä taivaaseen", hän mutisi, kun otti ensimmäisen hörpyn laadukkaasta kahvista.
"Huolehdin, että hän muistaa syödä, ja että turhaan stressaavat asiat eivät pääse häiritsemään häntä. Varmistan, että kyyri on siellä, missä pitääkin, silloin kun pitää."
Ja ehkä, Salome lisäsi toiveikkaasti, ehkä hän voisi olla myös ystävänä.
"Esimerkiksi studioiden takahuoneissa. Siellä on tarjolla hedelmiä, se on aika mahtavaa."
"Minä muistan Aidan", Catriona puuttui keskusteluun.

Joaquim ei näyttänyt erityisen vakuuttuneelta. Ehkä hänen sisarensa pitäisi saada matkustaa enemmän, jos upean paikan määre oli 'studioiden takahuone, jossa on tarjolla hedelmiä'. Mutta toki, ei pitäisi arvottaa muiden mielipiteitä tai tuomita.
"Hmm?" hän kysyi vaimoltaan ja tarjosi tälle höyryävää teekuppia, jonka kylkiin oli maalattu tabbykissoja. Ne olivat yhtä lihavia kuin Ringo, mutta harmaita.

Catriona keskittyi hetken teekuppiin niin, että oli unohtaa vastata itse kysymykseen.
"Konsertista. Me katsoimme konsertin ennen joulua", hän selitti sitten.
"Ja hän lauloi häissä, eikö laulanut?"
Kesäisissä häissä. Se oli ollut kaunis tilaisuus.
Salome leikkasi voileivät rustiikkisiksi kolmioiksi ja asetti lautasen veljensä vaimon eteen.

"Oh", Quim vastasi ja hieraisi nenänpieltään. Aida... Se oli siis varmastikin sama Aida kuin Tiarnanin punahiuksinen ystävä, joka oli laulanut heidän häissään. Ehkä hänen lapsensa olivat oikeassa siinä, että hän oli toivoton popkulttuurin suhteen.
"Kuinka kauan viivyt pohjoisessa?"

"Hän lauloi kauniisti", Catriona muisti, lämmittäen käsiään kissamukin ympärillä.
"Hän näytteli myös Anastasiaa live actionissa, kävittekö katsomassa sen?" Salome jatkoi, kun istahti pöydän ääreen kahvikuppinsa ja voileipälautasensa kanssa.
"Huomiseen, vain. Minun pitää palata töihin."

"Lapset kävivät", Quim vastasi. Hän muisti elävästi tohinan, jolla tytöt olivat puhuneet toistensa päälle elokuvasta. Valentinakin oli murtautunut ulos välinpitämättömästä, sarkastisesta teini-ikäisen kuoresta ja jakanut Stellan vilpittömän innon.
"Missä sinä olet nyt töissä? Vai elätkö vain matkalaukusta?"

"Minä olen siellä missä Aidakin", Salome vastasi, haukaten voileipäänsä. Hän yritti olla kiinnittämättä huomiota siihen, kuinka hitaasti Catriona söi omaansa.
"Mutta minulla on asunto Lontoossa. Se on pieni, ja jouduin pesemään seinästä hometta, mutta onhan se jotakin."
Hän ei voinut väittää ehtineensä ajatella kotiutumista kovinkaan pitkälle. Se oli yksi syy äkkinäiseen matkaan pohjoiseen.
"Kävin muuten katsomassa Oopperan Kummituksen, kun olimme New Yorkissa", hän totesi, yrittäen pitää äänensä mahdollisimman neutraalina.

Ehkä tällainen työ oli hyväksi kaiken menneen jälkeen. Olettaen, että Salome ei oikeasti erotellut karkkeja toisistaan tai joutunut alentumaan muuhun yhtä turhanpäiväiseen.
"Niinkö?" Quim kysyi kiinnostuneena ja helpottuneena siitä, että tiesi vihdoin, mistä puhuttiin. Oopperan Kummitus kuului Valentinan suosikkeihin ja he olivat katsoneet sen pariinkin kertaan.
"Piditkö siitä?"

Salome huomasi poskiensa ihon lämpötilan kohoavan huolestuttavalla tavalla. Ja koska hän pelkäsi äänensä paljastavan jotakin, hän käytti hetken haukkaamalla palan voileivästään.
"Oletko varma, ettet sinäkin haluaisi välipalaa?" hän kysyi veljeltään, ennen kuin vastasi:
"Ja se oli upea. Hyvin upea. Ymmärrän, miksi äiti rakastaa David Kingin ääntä."

"Olen varma", Joaquim lupasi ja siemaisi kahvia.
"Mmm, näimme hänet lavalla Valentinan kanssa. Hän on Tiarnanin hyviä ystäviä, joten olemme tavanneet muutaman kerran. Mukava mies", mies myönsi ja pohtiko, vaatiko Salome itseltään liikaa töissä. Ehkä poskien puna kertoi nousevasta kuumeesta.

Tiarnanin hyvä ystävä. Joaquim oli puhunut Tiarnanista hyvää, joten eikö se kertonut jotakin myös Davidista?
Salome huomasi unohtuneensa ajatuksiinsa, katse hetkeksi lasittuen, ja hieraisi poskeaan havahduttaakseen itsensä.
David oli vain hyvin ystävällinen, siinä kaikki. Ystävällinen ja yksinäinen, ja he saattoivat tarjota toisilleen joskus lohtua.
"Mitä sanoitkaan, Chimo?"

Joaquim pudisti päätään. Ei mitään tärkeää. Hän laski käden Catin hartialle ja silitti sitä kuin tuen osoituksena, kun ei enää auttanut ruokailussa, ellei se ollut välttämätöntä. Hän toivoi, että toimi oikein ja antaisi naiselle takaisin tunnetta itsenäisyydestä ja kyvykkyydestä.
"Haluaisitko jotain muuta, querida?" hän kysyi vaimoltaan ja samalla sisareltaan.

Catriona kallisti päätään ja kosketti ohimollaan Joaquimin käsivartta, vaikkei uskaltanutkaan muuten irrottaa huomiotaan voileivästä, jota oli syömässä pienin, päättäväisin haukkauksin.
"Me pääsimme vierailemaan teatterin kulisseissa", Salome jatkoi, kun sai jälleen kiinni puheenaiheesta.
"David kierrätti meitä siellä. Ja onko teillä mitään hyvää?"

"Valentina olisi varmaan pyörtynyt sellaisesta kunniasta", Joaquim vastasi ja kosketti Catin hiuksia, kumartuen painamaan suukon naisen päälaelle.
"Meillä on aina suklaata", hän totesi. Hän ei selviäisi tästä viheliäisestä, kylmästä ja harmaasta maasta ilman suklaata ja hyvää kahvia. Mies kurkisti kaappiin.
"Pähkinäsuklaata, tummaa appelsiinisuklaata ja suklaamuffinsseja. Mitä haluat?"

"Oo, ehkä voisin joskus viedä Valentinan kierrokselle", Salome innostui.
Aida oli puhunut haaveistaan palata teatteriin, hän selitti itselleen mielessään, ettei vain olisi erehtynyt kuvittelemaan mitään muuta. Kyse ei ollut siitä, että hän olisi nähnyt itsensä ja kummityttönsä New Yorkissa ja Broadwaylla.
Rauhassa, mielikuvitus. Rauhassa.
"Ovatko suklaamuffinssit itseleivottuja?"

"Hän varmasti ilahtuisi ikihyviksi", mies vakuutti ja ojenssi pussilla suojatun muffinssikorin Salomelle.
"Kyllä, leivoin niitä toissapäivänä." Hän yritti pitää itsensä kiireisenä säilyttääkseen järkensä rippeet ja oli päätynyt kokeilemaan uusia reseptejä ja tekemään niin paljon ruokaa ja leivoksia, että oli joutunut jakamaan niitä alueen hyväntekeväisyysjärjestöille.

"Minäkin olen ajatellut, että voisin opetella kokkaamaan", Salome totesi, samalla kun otti muffinssikorin vastaan. Hän kuori pussin pois sen päältä ja valikoi itselleen kieltämättä herkulliselta näyttävän leivoksen.
"Mistä puheen ollen, oletko jutellut viime aikoina äidin kanssa?"
Hän poimi korista toisenkin muffinssin ja asetti sen Catrionan lautaselle.

"En ihan hetkeen", Joaquim vastasi silittäen Catin selkää.
"Kai sinä kerroit hänelle tavanneesi Kingin? Saiko hän kohtauksen?" mies kysyi huvittunut tuikahdus tummissa silmissään ja tyhjensi kahvikuppinsa. Pöydän alla piileskellyt Paul puski ujosti hänen lahkeitaan vasten. Beige kangas oli kissankarvasta kirjava.

"Äiti valitti siitä, ettet koskaan soita. En ollut varma, kuinka tosissaan valitus piti ottaa, hän kun osaa olla... No, tiedähtän sinä."
Salome tunsi hymyn nykivän suupielissään.
"Hän oli hirvittävän loukkaantunut siitä, etten ollut pyytänyt nimikirjoitusta. Millainen tytär tekisi niin vanhalle äidilleen?"
Hän haukkasi kunnon palan muffinssistaan.
Samaan aikaan Cat yritti kuoria paperia omastaan.

Hänen pitäisi soittaa äidille. Äiti oli toivonut pitkään, että hän menisi käymään ja missä lapsenlapset olivat. Joaquim ei ollut varma, mitä vastata tai miten käydä sama keskustelu uudestaan ja uudestaan murtumatta.
"Millainen tytär teki niin äidilleen?" Quim haastoi kohottaen kulmaansa.
"Mikset pyytänyt nimikirjoitusta?"

Salome puhahti ja tunsi punastuvansa jälleen kiusallisesti siitä huolimatta, että hänen helposti ruskettuva ihonsa ei ollutkaan kaikkein paljastavin, mitä kyseiseen ilmiöön tuli.
"En minä nyt niin voinut tehdä", hän vetosi ja poimi itselleen toisen muffinssin.
"Hän hyvää hyvyyttään tarjosi meille liput ja kierroksen."
Ja jotain muutakin.

"Äitiparka", Joaquim huokasi ja pohti, miksi Salome näytti niin... Vaivaantuneelta. Ei kai hänen rohkea siskonsa ujostellut yhtä näyttelijää sillä tavalla?
"Eiköhän King ole tottunut antamaan nimikirjoituksia teatterifaneille. Etkö ajatellut äitiparkasi murtuvaa sydäntä laisinkaan?"

Päinvastoin! En antanut Davidin nukkua Cecil Hotelissa, ja ihan vain koska tiesin, että se olisi saanut äidin suunniltaan järkytyksestä.
Mutta Salome ei sanonut sitä ääneen, vaan vastasi sen sijaan:
"Tiedän. Olen kammottavan huono tytär. Minun pitää ehdottomasti korjata tilanne."
Catriona räpäytti silmiään ja luovutti muffinssipaperin suhteen.
"Quim, mihin aikaan Della tulee hakemaan?"
Sisko oli viemässä hänet tallille puoliltapäivin.

"En ole varma", Joaquim vastasi, "varmaankin pian. Oletko valmis?" Ainakin Cat oli syönyt ja pukeissa. Se oli hyvä alku.
"Niin pitää. Ehkä törmäätte vielä uudemman kerran", hän jatkoi sisarelleen, "ja voit pyytää nimikirjoitusta silloin. King on mukava kaveri. Äitikin varmaan leppyisi."

Catriona nyökkäsi ja jatkoi sitten muffinssin kanssa askartelua.
Salome tukahdutti ensimmäiset mieleensä nousevat sanat ottamalla kulauksen kahvia, joka maistui lentokenttälitkun jälkeen todella taivaalliselta.
"Minun täytyy varmastikin tehdä niin. En ole ollut kovinkaan hyvä tytär viime aikoina."
Hän olisi sanonut vielä muutakin, ellei ovikello olisi soinut.
Catriona suoristautui tuolissaan.
"Se on varmasti Della."

"Miksi sinä et ole ollut hyvä tytär?" Quim kysyi ja nyökkäsi, kun Cat havahtui ovikellon soimiseen. Hän ravasi portaat alas avaamaan ovea Dellaksi olettamalleen tulijalle ja poimi samalla mukaan naulakosta Catin takin, huivin, hatun, hanskat ja tallikengät.

Salome oli kiitollinen siitä, että sai hieman lisäaikaa pohtia vastausta veljensä kysymykseen.
Hän oli ollut huono tytär monellakin tapaa, tehdessään asioita, jotka olisivat järkyttäneet heidän äitiparkaansa.
Vaaleanpunaiseen takkiinsa sonnustautunut Della tervehti Joaquimia poskisuudelmalla.
"Hei, joko Cat on valmis lähtemään tallille?"

"Kyllä", Joaquim lupasi. Hetki vain. Hän kiiruhti takaisin ylös vaatteiden kanssa, auttoi ne vaimonsa ylle ja nosti tämän sitten syliinsä, laskeutuen alas.
"Tuon pyörätuolin perästä", hän lupasi suunnatessaan Dellan autolle.
"Pärjäättekö te kaksin?"

"Totta kai", Della vakuutti, samalla kun nykäisi autonsa oven auki niin että Joaquim saattoi auttaa hänen sisarensa etupenkille istumaan.
"Soitan taas, kun voi tulla hakemaan hänet tästä sisälle."
Catriona ojensi kättään silittääkseen miehensä hiuksia.
"Nähdään myöhemmin. Pitäkää hauskaa siskosi kanssa."

"Sinä myös", Quim toivotti ja kumartui painamaan suukon Catin hiuksiin, kun nainen oli turvallisesti etupenkillä ja pyörätuoli takakontissa.
Sitten hän toivotti samaa myös Dellalle ja palasi sisään, käsivarsiaan hieraisten.
"Mistä me puhuimme?" hän kysyi Salomelta vaihtaen takaisin portugaliin.

Salome oli odotellessaan auttanut itselleen toisen kupillisen kahvia. Hän ei ollut varma, kuinka oli kuvitellut pärjäävänsä pelkällä vihreällä teellä terveysintoilunsa aikana.
Hän ei edes mainittavasti pitänyt vihreästä teestä.
"Siitä, että minä olen huono tytär, kun en pyytänyt äitiparallemme Dav- Kingin nimikirjoitusta", hän palautti mieleensä, veljensä kasvoja katseellaan tutkien.
"Quim, kuinka sinä voit?"

"Minä selviän", Quim vakuutti ja soi sisarelleen hymyn, johon tummat silmät toivat surumielisen sävyn. Hän selviäisi ja Cat selviäisi ja heidän avioliittonsakin selviäisi.
"Kuinka sinä voit?" hän kysyi takaisin ja istahti keittiönpöydän ääreen.

Salome kurtisti epäluuloisesti kulmiaan.
"En tiedä, onko tuo kovinkaan hyvä vastaus, Chimo", hän vetosi ja työnsi suklaamuffinikorin lähemmäs veljeään vihjaten.
"Näytät vanhalta."
Hän hörppäsi kahviaan ja hipaisi arpeutunutta poskeaan.
"Hyvin, luulisin. En ole varma mitä mieltä olen muutosta Lontooseen, vaikka on kiva olla taas lähempänä perhettä."

"Kiitos", Quim vastasi kuivasti ja nojautui taakse tuolissaan, kaataen itselleenkin toisen kupin kahvia. Hän myös tunsi itsensä vanhaksi. Kovin vanhaksi.
"Ymmärsinkö oikein, että olet lähdössä jonkinlaiselle kiertueelle?"

"Tarvitset enemmän aurinkoa. Ja tuoreita hedelmiä. Ei kukaan voi pysyä nuorena tämän harmauden keskellä", Salome puhahti ja työnsi muffinsseita vielä hieman lähemmäs veljeään.
"Olen. Aida lähtee kiertueelle, nyt kun ensimmäinen albumi on julkaistu, ja minä lähden tietenkin mukaan. Aika mahtavaa, eikö? Päästä matkustamaan ympäriinsä."
Hän hörppäsi kahviaan mietteliäänä.
"Ei minua olisi kylläkään haitannut viipyä New Yorkissa pidempään."

"Olemme suunnitelleet muuttavamme vähäksi aikaa Aasiaan. Ystävälläni on talo Malesiassa, jota voisimme lainata", Quim totesi siemaisten kahviaan. Hän kaipasi sitä itsekkäästi ja kipeästi, auringon lämpöä, trooppista elinvoimaa, lämpimiä rankkasateita ja tuoreita paratiisin hedelmiä.
"Mikä sinua New Yorkissa houkuttaisi? Luulin, että lähdit sieltä ihan mielelläsi."

"Niinkö? Ehkä saisit väriä takaisin kasvoillesi", Salome huomautti. Hän oli vilpittömän huolissaan veljestään, kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut.
"Ja kunnon ruokaa."
Hän kurtisti hieman kulmiaan ja tuijotti hetken kahvikuppiaan.
"Juttu on katsos niin, että luulen olevani ihastunut."
Sen myöntäminen ääneen sai hänen poskensa kuumottamaan.

"Oh?" Joaquim kysyi kohottaen tummia kulmiaan. Hopea varmaan raidoittaisi pian niitäkin, samoin kuin leukaa peittävää parransänkeä.
"Keneen?" Hän toivoi, että hänen sisarensa löytäisi rakkauden – ja samalla kammosi sitä, koska Salome oli aivan liian nuori sotkeutumaan poikiin. Tai no. Hänestä tuntui siltä.

Salome hieraisi uudelleen poskeaan.
"Se on hieman monimutkaista", hän vastasi, ähkäisi ja painoi sitten otsansa vasten pöytää.
"Oikeastaan hirveän monimutkaista."
Tai ehkei lainkaan monimutkaista, mutta hän vain teki siitä sellaista, mikä taas aivan varmasti monimutkaisti asioita.

Tummat kulmat kurtistuivat asteen.
"Miksi se on monimutkaista?" Quim kysyi epäluuloisesti. Hän olisi ikuisesti vihainen Salomen elämän kaksikolle, jotka olivat satuttaneet hänen sisartaan. Toivottavasti nyt ei olisi luvassa jotain samanlaista.

Tuntui hyvältä päästä puhumaan siitä Joaquimin kanssa. Tuntui hyvältä päästä puhumaan äidinkielellä, jota käyttäessä ei tarvinnut juuttua sanojen merkityksiin.
"Ensinnäkin, mies on ollut jo aiemmin naimisissa", Salome selitti, kasvot yhä pöydänpintaa vasten painuneina.

"Sekaannuitko johonkuhun naimisissa olevaan?" Joaquim kysyi kauhistuneena. Hän ei ollut lainkaan yhtä vanhoillinen kuin vanhempansa eikä paheksunut avioeroa, mutta pyhään avioliittoon kajoaminen olisi väärin.

Järkytys sai Salomen nykäisemään päänsä pystyyn.
"Mitä? En tietenkään! Estúpido!" hän ähkäisi.
"Sanoin, että on ollut. Ei hän enää ole. Ei ole ollut toviin."

"Mikä siitä tekee sitten monimutkaista?" Quim kysyi skeptisesti ja kurtisti kulmiaan. Naisilla oli joskus taipumus tehdä yksinkertaisista asioista kauhistuttavan monimutkaisia.
Jos Salome haluaisi jäädä New Yorkiin, hänen sisarensa löytäisi varmasti paremmankin työn kuin vihreiden karkkien erottelemisen tai mitä nainen oikeasti tekikään.

Salome siristi tummia silmiään.
"Sinä et usko minua", hän puhahti, pikemminkin arvauksena kuin todellisuuteen pohjautuvana väitteenä. Olkoonkin, että hän oli varsinkin lapsena ollut taipuvainen tietynlaiseen dramaattisuuteen. Ehkä se oli nuorimmaisen oikeus.
"Hän on ollut naimisissa kahdesti. En usko... En usko, että sellaisen jälkeen olisi ylipäätään kiinnostunut."

Joaquim hieraisi kasvojaan.
"Joten ihastuksesi on hirveän monimutkainen, koska se joku mies on ollut aikaisemmin naimisissa? Ja oletat, ettei hän voisi olla siksi kiinnostunut?" hän kysyi vienoa sarkasmia äänessään.
"Salome..."

"Estúpido!" Salome ähkäisi uudelleen ja rutisti käsipaperin nyrkkiinsä, ennen kuin paiskasi sen kohti veljensä kasvoja tavalla, jota oli harrastanut varsinkin teini-iässään.
"Hänen ensimmäinen vaimonsa kuoli!"

"Ikävä juttu", Joaquim myönsi kärsivällisesti. Ehkä naisten logiikka oli hänelle käsittämätön. Hän toivoi, että Salome oli kiinnostunut tällä kertaa paremmasta miehestä kuin aikaisemmin.

Salome epäili, ettei hänen veljensä vieläkään täysin tajunnut hänen ongelmaansa, eikä hän missään tapauksessa aikonut myöntää, että ylireagoi kenties itse.
"Niin on. Kamala. Olen varma, että hän on edelleen surun murtama", hän jatkoi.
"Ja hän asuu tällä hetkellä New Yorkissa."

"Ilmeisesti siis turha haihatella", Quim tarjosi ja tyhjensi kahvikuppinsa. Muutama röyhkeän pöyhkeä, hopeinen suortuva valahti alas otsalle ja sai hänet sukimaan hiuksiaan taakse.
"Toivoton tapaus. Aivan liian monimutkaista."

"Sinä olet idiootti", Salome ähkäisi ja etsi hetken katseellaan jotakin heitettävää. Kun sellaista ei löytynyt, hän päätyi kalastamaan itselleen uuden suklaamuffinssin.
"Nämä ovat hyviä. Sitten on vielä..."
Hänen ilmeensä synkistyi, kun hän osoitti kasvojensa palanutta puolta.
"Tämä."

Joaquim nojasi pään pöytään nojaavaan käteensä ja katseli Salomea hetken.
"Miksi sinä olet kiinnostunut tästä miehestä?" hän kysyi kannustaen keskustelua toisille urille. Toivottavasti mies olisi hänen pienen sisarensa arvoinen, vaikka hänen puolestaan Salome olisi hyvin voinut odottaa vielä 10 vuotta ennen seurustelua.

Salome antoi otsansa painua takaisin pöytää vasten.
"Minusta tuntuu, kuin olisin tuntenut hänet paljon pidempään", hän vastasi.
"Hän saa oloni... en muista, milloin minulla olisi viimeksi ollut niin lämmin ja turvallinen olo."

Se kuulosti paremmalta. Quim ei voisi luottaa kenen tahansa häntäheikin hännystelevän sisartaan.
"Onko hän hyvä mies?" mies varmisti veljellisellä epäluulolla.

Salome oli hetken hiljaa.
"David King", hän vastasi sitten.
"Se mies on David King."

Joaquim unohti sanansa mukavasta kaverista.
"Mitä? Mutta hänhän on aivan liian vanha", mies protestoi kulmat kurtussa.
"Aivan liian vanha sinulle. Tämä ei ole hyvä ajatus."

Salome kohotti päänsä ja puhahti.
"Ei hän ole vanha", hän vetosi.
"Ja hänellä on ihana ääni."

"Se nyt tuskin on riittävä kriteeri", Quim huomautti.
"Eikä sinulla ole edes mikään kiire sekaantua miehiin. Etsisit hyvän miehen sitten... Kymmenen vuoden päästä", mies kannusti.

Salome oli aikeissa huomauttaa, että olisi siinä vaiheessa jo ikäloppu mutta se olisi varmastikin vesittänyt hänen pointtinsa pahemman kerran.
"Ei hän ole vanha", hän vetosi uudelleen.
"On teilläkin ikäeroa, sinulla ja vaimollasi."

"Ei niin paljoa – sitä paitsi, tämänhän piti olla kauhistuttavan monimutkaista", Quim huomautti.
"Unohditko jo sen?"

Salome mutristi suutaan ja tuijotti veljeään.
"Mitä siitä?"

"Kai yritän vain ymmärtää, miksi on niin monimutkaista kehitellä sopimattomia tunteita tätä aivan liian vanhaa miestä kohtaan", Joaquim totesi. Hän jätti lisäämättä, että Kingin motiivit hänen pikkusisareensa sekaantumiselle tuskin olivat hänelle mieluisat.

Salome ähkäisi ja etsi katseellaan jotakin, jolla heittää veljeään. Kun sellaista ei löytynyt, hän tyytyi hörppäämään mielenosoituksellisesti - varsin heikkona mielenosoituksena, jos rehellisiä oltiin - kahviaan.
"Ei hän ole liian vanha", hän intti edelleen.
"Ja se vain on. Hän on kuuluisakin."

Ehkä Salome vain halusi riutua rakkaudesta, niin kuin moni nuori nainen. Ehkä hänen ei pitäisi olla turhan huolissaan.
"Ja mitäköhän tämä aivan liian vanha mies haluaa sinusta?"

Hetken Salome todella harkitsi, läväyttäisikö kaiken tapahtuneen veljensä kasvoille. Mutta hän ymmärsi itsekin, että se olisi ollut lapsellista. Tai epätoivoista.
Hän kaipasi kipeästi jotakuta vakuuttamaan, että hänellä voisi olla mahdollisuus. Samaan aikaan kun toivoi, että samainen joku vakuuttaisi hänet siitä, että hänen oli parempi unohtaa tunteensa, koska hän oli tuhoontuomittu.
"Hän on hirveän yksinäinen."

Se ei kuulostanut lainkaan joltain, mitä Joaquim halusi kuulla sisarensa suhteesta. Hetken hän harkitsi kysyisikö, mitä Salome oli tehnyt vanhan miehen yksinäisyydelle. Mutta hän ei ollut varma, mitä tekisi tiedolla.
Hän ymmärsi hyvin rakastelun ihanuuden, mutta Salome oli hänen pikkusiskonsa.
"Ja mitä sinä haluat? Olla hetken vastaus yksinäisyyteen?"

Salome kohotti hieman leukaansa.
"Olla itsekin hetken vähemmän yksinäinen", hän vastasi. Hän oli ollut niin vakuuttunut siitä, että se oli järkevää, mutta nyt, kun hän huomasi ikävöivänsä Davidin naurua ja miehen lämmintä kehoa, hän pelkäsi tehneensä typerän virheen.
Hän ei halunnut satuttaa itseään enää uudelleen. Itseään tai ketään muutakaan.

Joaquim värähti. Hän yritti uskotella itselleen, että se tarkoitti jotain muuta. Kirjakerhoa vaikka. Salome tulisi olemaan hänen silmissään aina noin 12-vuotias.
"Mitä ajattelit tehdä?" hän kysyi ja hieraisi kasvojaan.

Salome nosti kahvikupin huulilleen vain tajutakseen, että se oli jo tyhjä. Hän kurtisti kulmiaan ja tuuppasi mukiaan sitten vihjaillen veljensä eteen.
"Ei kai sillä ole väliä", hän huokaisi.
"En ole menossa New Yorkiin ihan heti."

Joaquim katsahti sisartaan skeptisesti ja nousi sitten kuuliaisesti keittämään lisää kahvia.
"Sen miehen on parempi kohdella sinua kauniisti", hän sanoi mitatessaan kahvipapuja myllyyn.

"Se mies ei todennäköisesti tule kohtelemaan minua yhtään mitenkään", Salome huomautti ja yritti olla kuulostamatta katkeralta.
David oli jo särkenyt sydämensä, ehkä kahdesti.
"Onhan Tiarnan Fox-Moorellakin nuorempi vaimo."

"Se ei tarkoita sitä, että sinun pitäisi mennä sekaantumaan aivan liian vanhoihin miehiin", Joaquim huomautti. Tiarnan Fox-Mooren vaimo oli myös rikkinäinen sielu, joka oli aiheuttanut hänen ystävälleen valtavasti surua ja tuskaa.

Salome puhahti.
"Omanikäiseni ovat ihan kakaroita", hän huomautti ja vilkaisi mietteliäästi kohti muffinssikoria. Mutta ehkä hän oli jo saanut riittävästi sokeria.
"Mitä minun veljenlapsilleni kuuluu?"

"Sinä olet ihan kakara", Joaquim vastasi. Hänelle Salome olisi aina 12, ehkä 15 täyttäessään 40.
"Nino on valmistautumassa yliopistojen pääsykokeisiin, toivottavasti. Hän ei ole varma, mitä haluaisi tai missä haluaa opiskella, mutta surffaaminen ei ole vaihtoehto. Valentina ja Stella odottavat kesälomaa. Toivon, että saisin heidät luokseni, jos muutamme vähäksi aikaa Malesiaan."

Salomesta tuntui, että he olivat käyneet samaa keskustelua jo vuosien ajan. Ehkä siinä oli jotakin samaa kuin siinä, kuinka hän joka kerta häkeltyi tajutessaan, että hänen sisarustensa lapset eivät enää olleetkaan kaikki taaperoita. Jopa hänen pieni kummityttönsä oli nykyään teini-ikäinen.
"Ehkä minäkin voisin tulla käymään siellä. Riippuen, miten työt antavat myöten. Koska te olisitte lähdössä?"

"En ole vielä varma", Joaquim vastasi. Hänestä tuntui edelleen väärältä viedä Cat pois täältä, perheen ja tallin luota, vain koska hän kaipasi takaisin trooppiseen lämpöön.
"Mutta olisit totta kai tervetullut."

"Se voisi ihan oikeasti tehdä teille hyvää", Salome esitti oman mielipiteensä. Hän ei voinut väittää, että olisi alunperinkään ymmärtänyt veljensä päätöstä muuttaa harmauden keskelle. Ei edes nyt, kun oli itse päätynyt tekemään samoin.
"Miten teillä ihan oikeasti menee, Chimo?"

"Kyllä me selviämme", Quim vastasi ja kaatoi sisarelleen vielä uuden kupin kahvia. Sitä hän toisteli itselleen ja terapeutilleen silloin harvoin, kun ehti sinne.
"Miten sinulla menee? Pidätkö todella uudesta työstäsi? Vai onko tämä vain väliaikainen siirto?"

Salome kurtisti kulmiaan ja tutki epäluuloisesti veljensä kasvoja.
"Se on hyvä työ. Pääsen matkustamaan, ja Aida on hyvä työntekijä. On hyvä kun on jotain, mikä pitää kiireisenä."
Hän nousi kaataakseen itselleen kahvia, mutta jäi epäröimään.
"Ethän sinä tekisi itsellesi mitään, Chimo?"

"En tietenkään", Joaquim vastasi ja ojensi Salomelle juuri kaatamansa kupin kahvia. Hän ei jättäisi lapsiaan, olisi kuinka lohduton tahansa.
"Et kai sinä? Miksi kysyt?"

"Mitä? En, en tietenkään."
Salome otti tarjotun kahvikupin vastaan ja istahti takaisin alas. Hän kietoi sormensa mukinsa ympärille ja jäi katselemaan epäluuloisesti veljeään.
"Olen vain huolissani. Sen jälkeen kun..."
Hän kurtisti kulmiaan.

Sen jälkeen kun Cat oli yrittänyt itsemurhaa?
"Kyllä me selviämme", Joaquim totesi ja nojasi alaselkänsä keittiötason laitaan. Paul nuohosi ujosti hänen säärtään vasten.
"Tiedäthän, että olet aina tervetullut tänne? Jos olet vaikka rahapulassa." Ja joudut siksi tarttumaan niinkin omituiseen työhön kuin henkilökohtainen assistentti.

Salome halusi uskoa veljeään. Halusi uskoa, ettei tämä voisi koskaan päätyä samanlaiseen epätoivoiseen ratkaisuun.
Mutta Joaquim näytti väsyneeltä.
"Minä saan ihan hyvää palkkaa, Chimo", hän vastasi, ilme pehmeten.
"Mutta kiitos. Sinä olet hyvä veli, tiedäthän sen?"

"Aina silloin tällöin", Joaquim vastasi. Hän ei ollut hiljattain ollut hyvä veli tai hyvä isä tai hyvä aviomies. Ehkä hän onnistuisi vielä joskus edes jossakin rooleistaan paremmin kuin nyt.
"Millaisia tulevaisuuden suunnitelmia sinulla on?"

Jokin Joaquimin tavassa vastata sai Salomen epäilemään, ettei hänen veljensä uskonut hänen sanojaan.
Mutta Joaquim olisi vielä oma itsensä, eikö niin?
"Ajattelin, että voisin kokeilla ottaa päivän kerrallaan. Nauttia hetkestä ja niin päin pois. Davidin mielestä se on hyvä tapa elää."

Niin varmasti. Aivan liian vanha mies, joka ajatteli käyttää hänen siskoaan yksinäisyytensä lievittämiseen ja välttää sitoutumista carpe diemin varjolla, Joaquim pohti epäluuloisena.
"Ehkä se on hyvä ajatus."

Salomen kasvoille kohosi hymy.
"Eikö vain?"
Hän kumartui rapsuttamaan jalkaansa vasten päätään puskevaa pientä kissaa.
"Mihin voin viedä matkalaukkuni?"

"Taidat siis jäädä kylään?" Quim kysyi ja pyyhki keittiötason puhtaaksi rätillä, ripustaen sen hanan varrelle.
"Minä voin kantaa sen vierashuoneeseen." Salome voisi ottaa kumman vain vierashuoneen. Hän oli joskus toivonut voivansa saada lapsensa vierailulle Englantiin.

"Ensi yöksi. Minun pitää lentää takaisin Lontooseen huomenna."
Hetken se tuntui melkein haikealta. Ehkä hän olisi voinut olla täällä jotenkin avuksi.
"Näytä tietä."

Joaquim ohjasi pikkusiskonsa ylös portaita heidän makuuhuoneensa yllä olevaan kerrokseen, missä toinen vierashuoneista oli. Hän tarjoutui kantamaan naisen matkalaukun.
"Olen pahoillani, jos täällä on pölyä. En ole käynyt täällä hetkeen."

Jostain syystä se teki Salomen surulliseksi.
"Tämä on oikein hyvä", hän vakuutti ja kääntyi ympäri. Hän tutki hetken veljensä tummia silmiä, jotka olivat kuin peilikuva hänen omistaan, astui lähemmäs ja kietoi kätensä halaukseen Joaquimin ympärille.
Joku kissoista puski itseään hänen sääriään vasten.

Quim kiersi käsivartensa Salomen ympärille halaukseen.
"Onko kaikki hyvin?" mies kysyi silittäen pikkusiskonsa selkää. Katse skannasi huonetta puolittain yrittäen nähdä, olisiko se edustuskunnossa. Ei kai mikään olisi ehtinyt sotkeakaan sitä.

Salome hautasi kasvonsa veljensä neulepaidan rintamukseen siitä huolimatta, että materiaali kutitti hänen kasvojaan.
"Olen surullinen", hän vastasi, ja rutisti Joaquimia hieman lujemmin.

"Miksi olet surullinen?" Joaquim kysyi ja kosketti Salomen tummia hiuksia. Saisi nähdä missä vaiheessa ne harmaantuisivat. Hän oli tainnut vastata sisartensa kiusoitteluun varhaisesta harmaantumisesta uhkaamalla, että sama kohtalo odottaisi näitä.

"Elämä on joskus niin epäreilua", Salome vastasi ja hengitti syvään paidan tuoksua, joka muistutti häntä kodista siitä huolimatta, että se oli erilainen kuin hänen lapsuudessaan. Hänen lapsuudessaan ei ollut tarvittu paksuja villapaitoja pitämään kylmyyttä loitolla.
Hetken hän tunsi kirvelevää koti-ikävää.
"Sekin, mitä sinulle kävi, Chimo. Kaikki se."

"Niinhän se on", Joaquim myönsi. Hän oli todennut sen ollessaan avustamassa katastrofin raunioissa ensimmäistä kertaa. Elämä ei ollut reilua.
"Mitä haluaisit tehdä? Väsyttääkö jo?"

Salome niiskaisi.
"Voisin ottaa torkut", hän vastasi sitten.
"Jouduin heräämään naurettavan aikaisin, että ehdin lentokoneeseen."

"Ota ihmeessä", Quim kannusti ja painoi suukon Salomen otsalle.
"Minä voin yrittää vähän siivota sillä välin." Hän antoi sisarelleen yksityisyyttä ja palasi alakertaan, mikä kieltämättä oli suursiivouksen tarpeessa niin kuin koko tornitalo.

Sunnuntai 4. elokuuta 2019, aamupäivä, Newcastle Upon Tyne, Iso-Britannia

Keppi, raahaus, askel. Keppi, raahaus, askel.
Sitä ei oikeastaan voinut sanoa kävelemiseksi, ei ainakaan, jos Catrionalta itseltään kysyi. Muutama askel jalalliseen mummokeppiin nojaten ja loppupäivä lihakset uupumuksesta täristen. Ei portaita tai kynnyksiä, sillä niihin hän kompastui. Ja kompastui joskus muutenkin. Hän oli viettänyt enemmän aikaa maassa turvallaan kuin kertaakaan ratsastusuransa aikana, ja hän oli sentään ratsastanut kenttää. Oikeaa silmäkulmaa koristi kellertävä mustelma, jonka hän oli saanut kolauttaessaan sen pöydänkulmaan.
Mutta tänään hänellä oli tehtävä.
Keppi, raahaus, askel.
Päästessään keittiön tason vierelle Catriona oli hengästynyt. Hän vilkaisi kohti yläkertaa, ja tuki sitten itsensä parhaan taitonsa mukaan tiskiä vasten. Vasen käsi oli edelleen poissa pelistä, suurimman osan ajasta käpertyneenä hänen vartaloaan vasten, mutta hän saattoi nojata sen kyynärpään tiskiin. Oikea käsi jaksoi kurkottaa kohti kaappia, avata oven ja poimia kahvipaketin.
Jokainen toiminnoista vaati keskittymistä.
Seuraavaa vaihetta hän ei vain ollut tullut ajatelleeksi. Kuinka hän pääsisi siirtymään kahvipaketin kanssa kahvinkeittimen luo? Hän tarvitsi kättään ottamaan tukea kepistä.
Se oli ongelma.

"Minä voin laittaa", Quim sanoi ja tarjoutui ottamaan kahvipaketin. Syysflunssa iski aikaisin ja sai miehen äänen painuksiin. Elokuusta huolimatta mies oli pukeutunut neuleeseen ja pitkiin housuihin. Yksi kissoista huitoi varpaita häntä pystyssä.
"Haluaisitko jotain muuta?"

Catriona oli ollut niin keskittynyt kahvinkeittoon, että Quimin läsnäolo oli jäänyt häneltä huomaamatta. Lievä neglect-oire, lääkäri olisi todennut, ajatuksiin vaipuminen, olisi ollut Catin mielipide.
Hänen mielipidettään kysyttiin harvoin.
Kysymys sai hänet säikähtämään.
Kahvipaketti putosi rämähtäen tiskille kun hän lähti kaatumaan taaksepäin, vasemman käden epäonnistuessa ainoassa tehtävässään.

Quim oli oppinut hyväksi kiinni ottamisessa. Hän sieppasi putoavia astioita, puhelimia ja voileipiä, ja tällä kertaa vaimonsa. Mies tarttui naisen käsivarteen ja auttoi tämän takaisin pystyasentoon. Sitten hän otti talouspaperia ja pyyhki kahvipaketista varisseet rippeet roskakoriin ja poimi paketin käteensä.
"Haluatko kahvia?"

Catriona haki hetken tasapainoaan.
"Minä en huomannut sinua", hän hengähti ja kurtisti sitten kulmiaan.
"Sinun pitäisi olla lepäämässä. Mikset ole?"
Hän etsi kahvipakettia katseellaan.
"Minun piti keittää kahvia sinulle. Lämmin tekee hyvää kurkulle."

"Minulla on kaikki ihan hyvin", Quim vakuutti. Kolmen lapsen isänä hän oli kokenut jokusen flunssan aikaisemminkin elämässään. Hän ryhtyi keittämään kahvia yhdellä ainoalla elämänsä ylellisyydellä, mutta hän tarvitsi hyvää kahvia.
"Olen pahoillani, että säikäytin sinut. Haluatko ruokaa?"

"Olet flunssainen, sinun täytyy levätä", Catriona vetosi ja turhautui, kun ei löytänyt kadottamaansa kahvipakettia.
"Quim, minä hukkasin kahvin... Ja sinun pitäisi huolehtia itsestäsi, ei minusta."

"Se on minulla", Quim vastasi kärsivällisesti ja demonstroi, miten mittasi kahvia keittimeen ja nosti paketin sitten takaisin kaappiin.
"Sinä olet vaimoni. Totta kai huolehdin sinusta."

"Oh."
Catriona katsahti epäluuloisena pöytätasoa, jolla kahvipaketti oli vielä hetkeä aiemmin levännyt, ja sitten kahvinkeitintä.
"Eikö... Onko sinulla tänään töitä?"

"On, mutta meillä on puhelinneuvottelut kahdelta yöllä", Quim vastasi.
"Sinäkin voisit tulla päiväunille iltapäivällä", hän ehdotti ja nojasi selkänsä keittiötason laitaan.

Catriona katsahti ympärilleen hieman eksyneenä.
"Paljonko kello on nyt?"
Valosta päätellen ei ollut vielä ilta. Hänen olisi vain löydettävä kello ja tarkistettava aika.

"Aamupäivä vasta", Quim vakuutti ja kaatoi kahvia kahteen kuppiin sen kiehuttua, tarjoten toista Catille. Hetken hän pohti, olisiko se pitänyt laittaa nokkamukiin.

Aamupäivä.
Se tarkoitti, että heillä oli vielä monta tuntia aikaa.
Catriona oli siitä helpottunut. Monta tuntia aikaa saada Quim lepäämään.
"Me voisimme katsoa elokuvan. Voisit levätä sohvalla."

"Minulla on vain vähän flunssa. Sitä sattuu", Quim muistutti ja siemaili kahviaan.
"Mutta mennään vain olohuoneeseen. Minkä elokuvan haluaisit nähdä?"

"Sinä voisit valita jotain, mistä pidät", Catriona ehdotti ja alkoi etsiä keppiä katseellaan. Niin huomiota herättäväksi esineeksi se oli häkellyttävän taitava katoamaan.
"En halua, että saat keuhkokuumeen. Sinun pitäisi päästä lämpimään, Quim."

Quim palasi olohuoneeseen ja kyykistyi pienelle elokuvalaatikolle. Hän ei ollut koskaan kovin hyvä katsomaan elokuvia, ja taisi tuntea parhaiten perhe-elokuvia ja Disneyn piirrettyjä torkuttuaan sohvalla lastensa katsoessa niitä.
Lopulta hän valitsi klassikon Forrest Gump ja istahti sohvalla, saaden pian Paulin syliinsä.

Catriona aloitti vaelluksensa keittiöstä olohuoneeseen. Keppi, raahaus, askel. Keppi, raahaus, askel.
Siinä vaiheessa, kun hän pääsi sohvan luo, hän puuskutti hieman. Hän, joka ennen... tapahtunutta oli juossut kilometrien lenkkejä tuosta vain.
"Mitä me katsomme?"

"Forrest Gumpia", Quim vastasi ja haki mukavamman asennon sohvalla, suoristaen jalkansa ja vetäen tyynyn päänsä alle. Paul vaihtoi tuohtuneena uuteen sijaintiin siirtyneeseen syliin, kerälle käpertyneenä.
"Käykö se sinulle?"

Catrionan ilme kirkastui.
"Minä pidän tästä elokuvasta."
Hänen oli hankala seurata uusia elokuvia, sillä niiden juonet hukkuivat hänen ajatuksiinsa. Mutta hän muisti vanhat elokuvat, jotka oli nähnyt ennen tapahtunutta.
Niitä oli lohdullista katsella.
"Voisin tehdä sinulle voileivän, jos olet nälkäinen."

"Minulla on kaikki ihan hyvin", Quim vakuutti ja tunsi olevansa vanha, vanha mies loikoessaan sohvalla keskellä päivää. Sentään hänellä oli yllään neule eikä kyynärpaikkaista villatakkia, joka oli ollut hänelle vieras käsite ennen muuttoa Englantiin.
"Onko sinulla?"

Catriona nyökkäsi ja jäi katselemaan Quimia silläkin uhalla, että unohtaisi, mitä elokuvassa oli jo ehtinyt tapahtua.
Ikävä vihlaisi häntä kipeänä.
"Saanko tulla viereen?"

"Tietenkin", Quim lupasi ja avasi käsivarttaan kutsuen Catia kainaloonsa. Paul hermostui liikehdintää ja lähti yläkertaan.

Ennen Catriona ei olisi kysynyt. Hän olisi käpertynyt Quimin kylkeen röyhkeästi, tai mikä vielä todennäköisempää, kiivennyt miehen päälle.
Nyt häneltä vei hyvän tovin yrittää löytää oikea asento makuulle pääsemiseksi.
"Quim, voisitko... voisitko auttaa..?"

Quim nousi ylös sohvalta ja auttoi Catin ensin istumaan ja sitten makuulle, levittäen huovan vaimonsa ylle.
"Käyn hakemassa sinulle välipalaa. Sitten voisinkin aloitella lounasta", hän totesi vilkaisten kelloaan.
"Mitä sinun tekisi mieli?"

Catriona kurtisti kulmiaan.
"Ei", hän vaati ja kiemursi parempaan asentoon.
"Tule tähän viereen. Levätään hetki."

Quim istahti sohvan laidalle ja nojasi käsivarret reisiinsä hiljaa huoahtaen. Keskustelu varmaan unohtuisi kohta, ja hän voisi mennä valmistamaan lounasta. Paikallaan oleminen oli haastavaa, koska oli niin paljon tehtävää.

Catrionan kulmat painuivat syvempään kurtistukseen.
"Kunnolla", hän vetosi ja teki tilaa.
"Kyllä me mahdumme."

"Kuule, minulla olisi paljon tekemistä. Pyykkiä, imurointia ja ruoanlaittoa", Quim vastasi.
"Katso sinä tässä kaikessa rauhassa elokuvaa."

Ehkä Quim ei halunnut hänen viereensä.
Catriona teki silti vielä hieman lisää tilaa vierelleen, vaikka hänen sydämensä oli alkanut hakata kipeämmin.
"Sinä olet flunssainen."

"Kunhan vähän nenä tukossa", Quim vastasi suoristautuen. Talo ei pitänyt itse itseään elinkelpoisena.
"Nauti elokuvasta ja torku vaikka vähän. Laitan lounaan tulemaan ja menen sitten pistämään pyykkiä pyörimään."

Catriona räpäytti silmiään.
"Etkö halua viereeni?"
Ehkä Quim olisi makoillut mieluummin kissa sylissään. Hän ei syyttänyt miestään siitä.

"Minulla on vain paljon tekemistä", Quim rauhoitteli, ennen kuin palasi keittiöön tutkimaan jääkaapin sisältöä. Hänen pitäisi käydä kaupassakin pian. Hän tunsi menettäneensä seikkailunhalunsa ruoan kanssa. Hänen pitäisi myös imuroida tornitalo ja pestä kylpyhuoneet. Hän halusi myös käydä läpi tiiminsä raportit edelliseltä viikolta puhelua varten, jotta olisi varmasti tehtävänsä tasalla. Päiväunista voisi joustaa.

Catrionan sydän hakkasi kipeästi, kun hän käänsi katseensa televisioon. Elokuva, joka aiemmin oli ilahduttanut häntä, tuntui nyt yhdentekevältä.
Quim ei halunnut hänen vierelleen.
Ennen hän olisi vain noussut sohvalta pystyyn, mutta nyt hänen olisi noudatettava fysioterapeutin ohjeita päästäkseen istumaan - ja siihenkin hän olisi tarvinnut mieluusti kahvan tukea,
Oli helpompaa vain pudottautua alas sohvalta.

Quim huokasi tuskastuneena kuullessaan tömähdyksen. Mitä hänen pitäisi tehdä? Sitoa Cat remmeillä kiinni sänkyyn, jotta pystyisi huolehtimaan muista askareista?
"Mitä nyt?" hän kysyi palaten keittiön ovelle.

Catriona oli pudonnut hankalaan asentoon sohvan ja sohvapöydän väliin. Mutta jos hän pääsisi kääntymään vatsalleen, hän pääsisi myös kontilleen, ja olisi askeleen verran lähempänä pystyyn nousemista.
"Minä tulen auttamaan", hän ilmoitti.
"Voin imuroida. Tai... mitä muuta sinun piti tehdä?"

Quim mietti jälleen, miten kertoa hienotunteisesti, että Cat ei varsinaisesti auttanut nykyisessä tilassaan. Onneksi hänellä oli kokemusta kolmen lapsen jälkeen.
"Parasta olisi, kun lepäisit", hän vastasi.
"Mutta jos välttämättä haluat, voisit harjata kissoja. Se tekisi hyvää niiden turkeille."

Catriona huokaisi ja jäi makaamaan lattialle, poski mattoa vasten painettuna.
"En tiedä, ovatko ne samaa mieltä siitä..."
Ringo tuiottaisi häntä halveksien.

Quim huokasi hiljaa ja tuli lähemmäs auttaakseen Catin takaisin sohvalle, pois lattialta.
"Ei sinun tarvitse tehdä mitään. Ole siinä ja nauti elokuvasta. Pidä kissoille seuraa", mies ehdotti.

Catriona alistui kohtaloonsa, ainakin siinä määrin, että suostui autettavaksi pois lattialta.
"Voisin auttaa sinua. Sitten voisit loikoa vieressä."

Se veisi loppupäivän. Niin kuin ne kerrat, kun Valentina oli halunnut pienenä auttaa häntä, ennen kuin tuli allergiseksi siivoamiselle, askareille ja auttamiselle.
"Ole sinä vain siinä."

Catriona nielaisi.
"Voisin tehdä jotakin", hän vetosi.
"Vaikka lajitella pyykkiä."

"Voit harjata kissojen turkit", Quim muistutti. Hän selviäisi pyykistä kyllä, yrittäisi ripustaa ne nopeasti ja heittää uuden koneellisen pyörimään.
"Istu siinä, ole kiltti, äläkä satuta itseäsi."

Catrionan sydän hakkasi kipeästi. Ehkä Quim vain kaipasi syyn päästä hänen luotaan, jos ei muuten niin hoitamaan kotia.
Hän kaipasi läheisyyttä niin että sattui.
"Minä... mnun pitäisi päästä vessaan."

"Tulehan sitten", Quim vastasi ja tarjoutui nostamaan Catin syliinsä ja kantamaan tämän ylös portaita heidän makuuhuoneeseensa ja sen ohessa olevaan kylpyhuoneeseen.
"Tarvitsetko jotain muuta?"

Catriona tunsi itsensä huijariksi kietoessaan käsivartensa Joaquimin niskan taakse. Ja huijarihan hän olikin, mutta miten hän olisi voinut selittää sen, kuinka kipeästi hän kaipasi kosketusta? Edes pientä hetkeä miehensä lähellä.
Hänellä ei ollut oikeutta sellaiseen sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt.
Siitä huolimatta hän otti kaiken irti siitä, että saattoi nojata hetkeksi päänsä Joaquimin hartiaa vasten ja hengittää tämän tuoksua.
Sinua, hän oli lähellä vastata.
"Ei, kiitos. Pärjään kyllä."

Joaquim nyökkäsi epäröiden ja vilkaisi ympärilleen varmistaen, että pehmeä matto oli paikallaan, paperia yllinkyllin telineessä eikä lähimmillä tasoilla ollut mitään särkyvää, mitä Cat voisi pudottaa ja satuttaa itsensä tippumalla niiden päälle.
"Odotan tuossa ulkopuolella", hän lupasi ja palasi makuuhuoneeseen, istahtaen hartiat lysyssä sängylle ja silittäen sillä nukkuvan Paulin punaraitaista turkkia.

Sitten Joaquim oli poissa.
Tavallisesti Catrionaa turhautti eniten se, että hänen oli pyydettävä apua kylpyhuoneessa käymiseen. Ja vielä vähän aikaa sitten hän oli riemuinnut siitä, että hän kykeni liikkumaan siellä itsenäisemmin kuin aluksi, ehkä hitaasti, mutta itsenäisesti yhtä kaikki. Häntä ei ollut haitannut, vaikka suunnilleen joka toinen vessakäynti päättyi tavalla tai toisella uusiin mustelmiin, kun hän joko kaatui tai kolautti jonkun raajoistaan. Se oli silti tuntunut voitolta.
Nyt hän tunsi olonsa niin yksinäiseksi, että kyyneleet nousivat silmiin. Niin yksinäiseksi, että hänen oli valehdeltava tarvitsevansa kylpyhuonetta voidakseen hengittää hetken miehensä tuoksua.
Mutta hän oli ansainnut sen. Pettäjä.
Hän ei jaksanut miettiä tasapainoaan vaan tömähti kylpyhuoneen lattialle istumaan itkun purkautuessa rajuina nyyhkäyksinä.

Taas Cat satutti itsensä. Pitäisikö hänen viedä nainen käymään sairaalassa? Eikö tämä kaatuillut enemmän kuin tavallista? Quim hieroi kasvojaan ja koputti oveen, kurkistaen sisään.
"Mikä on? Sattuuko johonkin?" hän kysyi.

Tietenkin Quim havahtui ääneen.
Catriona käpersi itseään pienemmäksi lattialla, piilotti kasvonsa polvea vasten - vasen jalka osoitti suoraan eteenpäin, itsepintaisesti - ja pudisti päätään, vaikka takapuoli olikin hellänä kaatumisesta.

Quim huokasi hiljaa ja tarkasti, oliko syytä siistiä jotain, ennen kuin keräsi Catin lattialta syliinsä ja kantoi takaisin sängylle.
"Pitäisikö meidän soittaa lääkärille? Tämä on huolestuttavaa", hän sanoi ja veti torkkupeittoa naisen jalkojen suojaksi.

Paul loi heihin hiljaisen katseen ja hypähti alas sängyltä.
Hetken Catriona harkitsi takertuvansa kiinni Joaquimiin. Tai ei, ei harkinnut. Siinä ei ollut mitään harkitsevaista, kyse oli ennemminkin epätoivoisesta vaistosta.
Älä jätä minua yksin.
"Minua vain itkettää", hän protestoi.

"Ehkä haluaisit vain levätä hetken?" Quim ehdotti suoristaen huopaa.
"Tai onko sinulla nälkä? Minulla jäi lounaan valmistelu kesken. Voisin mennä laittamaan sen loppuun."

Catriona pudisteli päätään, ja vaikka hän yritti parhaansa, itku ei ottanut loppuakseen. Oli kuin se olisi odottanut oikeaa hetkeä purkautuakseen.
"Sinä et halunnut minun viereeni."

"Minulla on paljon tehtävää", Quim vastasi.
"Minun pitäisi laittaa meille ruokaa ja huolehtia siitä, että täällä voi asua ja meillä on puhtaita vaatteita." Ja hänen pitäisi myös huolehtia siitä, että kriisiapu jakaantui oikeisiin paikkoihin Kaakkois-Aasiassa ja Tyynellämerellä, vaikka hän olikin antanut työnsä osittain sijaisen haltuun keskittyessään huolehtimaan vaimostaan.

Catrionan olisi tehnyt mieli heittää jotakin huoneen poikki.
"Mikset sitten vain kippaa minua johonkin... johonkin..."
Hän kadotti sanan ja se sai hänet turhautumaan.

"Eikö sinun ole hyvä olla siinä sängyllä?" Quim vetosi.
"Siinä on tablettikin, joten voisit surffailla netissä, jos haluat. Vaikka suosittelisin rentouttavia päiväunia ja voin tuoda sinulle lounasta, kun saan sen valmiiksi."

"Laitokseen!" Catriona ärähti kun löysi kadottamansa sanan.
"Mikset vain kippaa minua johonkin laitokseen?"

Quim katseli vaimoaan.
"Haluatko sinä mennä laitokseen?" hän kysyi ja sukaisi nyt jo melkein täysin hopeisia hiuksia pois kasvoiltaan.

"En!"
Catrionan jalka nytkähti turhautuneesti peiton alla. Kiukku ajoi häntä liikkeelle, mutta keho ei suostunut yhteistyöhön. Vain uskollinen, oikea jalka liikahti.
"Minä halusin vain, että tulisit viereen!"

Quimin oli vaikea antaa itsensä maata ja olla paikallaan, sillä usein välittömästi hänen asetuttuaan hetkeksi jokin muistutti siitä, miten paljon hänellä oli tehtävää, Cat tarvitsi apua, puhelin soi tai kissat pudottivat jotain.
Eikä hän halunnut tuntea väsymystä, jota tunsi vääntäytyessään uudelleen liikkeelle.
"Ehdimme olla vierekkäin, kun käymme nukkumaan."

"Minä en tarkoita sitä."
Catriona takertui tunteeseen, sillä pelkäsi unohtavansa sen syyn, jos päästäisi siitä irti.
"Olenko minä vielä sinun vaimosi?"

"Tietenkin olet", Quim vakuutti.
"Meillä on toinen vuosipäivä marraskuussa."

Catriona ei ollut varma, olettiko Joaquim hänen unohtaneen sen.
"Sinä et koske minuun."

"Tietenkin kosken", Quim vakuutti ja taputti naisen säärtä peiton läpi. Juurihan hän oli kantanut naisen kylpyhuoneeseen ja sitten sänkyyn.

"Et niin kuin vaimoon."
Se oli epäreilu syytös. Sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt, oli ihme, että Joaquim pystyi koskettamaan häntä edes sen verran, että saattoi auttaa häntä selviytymään päivästä.
Silti Catrionaa alkoi itkettää uudelleen.

"Cat", Quim vetosi ahdistuneena. Se tuntuisi hyväksikäytöltä. Hyvä kun Cat muisti oman nimensä.
"Sille on aikaa myöhemmin, kun voit paremmin."

Catriona pamautti oikealla kädellään patjaa vierellään.
"Milloin?"
Hän toivoi, että olisi osannut keskustella asiasta rauhallisesti. Niin kuin aikuiset.
"Mitä, jos minä en parane tästä?"

"Turha murehtia sitä nyt", Quim vetosi. Hänkin yritti olla ajattelematta sitä. Millaista heidän elämänsä olisi, jos se jatkuisi näin vuosia ja vuosia. Mutta hän oli vannonut valan: ylä- ja alamäessä, kunnes kuolema meidät erottaa. Hän pitäisi Catista huolta tapahtui mitä tahansa.

"Minä haluan murehtia sitä nyt."
Suurin osa edistyksestä tapahtui ensimmäisen vuoden sisällä. Mitä lähemmäs vuosipäivä mateli, sitä hermostuneemmaksi Catriona tunsi olonsa.
"Mikset sinä koske minua?"

"Millaista kosketusta sinulta puuttuu nyt?" Quim kysyi sukien stressaantuneena hiuksiaan.

"Sinä et koske minua niin kuin mies koskee vaimoaan."
Jälleen epäreilu syytös. Catriona tiesi, että oli aiheuttanut sen kaiken itse. Ehkä hän kuvotti Quimia. Ehkä mies toivoi, että hän ei olisi selvinnyt.
Ei, Quim oli liian kultainen sellaiseen. Aivan liian kultainen.

"Sille on aikaa myöhemmin", Joaquim sanoi. Se tuntui kaikkea paitsi sopivalta, kun Cat oli näin pahasti loukkaantunut ja riippuvainen hänen huolenpidostaan. Eikä loukkaantuminen ollut vain fyysistä.
Jos Quim edes kuvitteli rakastelevansa vaimonsa kanssa nyt, hän tunsi rajua, pahoinvoivaa syyllisyyttä. Kuin olisi päättänyt käyttää hyväksi jotakuta jälkeenjäänyttä, vaikka hän tiesi, ettei siitä ollut kyse Catin tapauksessa. Eikö niin?
"Keskitytään nyt vain siihen, että alat voida paremmin."

"Milloin?" Catriona haastoi.
"Sinä et pidä minua edes sylissä. Rakastatko sinä minua vielä?"

"Tietenkin rakastan sinua", Quim vakuutti.
"Kuule, lounas on kesken. Mitä jos käyn laittamassa sen valmiiksi ja tuon sinulle sitten ruokaa? Usein kaikki on vähän paremmin sen jälkeen."

Catriona tuijotti miestään.
"Haluatko sinä minua vielä?"

"Tietenkin haluan", Quim rauhoitteli ja lähti ovelle.
"Tuon sinulle kohta lounasta."

Catrionan sydän alkoi hakata kipeämmin.
"Miksi sinä pakenet?"

"En minä pakene, vaan menen laittamaan sinulle ruokaa", Quim vastasi.
"Enkö saisi tehdä niin?"

Catriona nielaisi.
"Toivotko, että minä unohdan tämän keskustelun?"
Hän tunsi hetken hirvittävää epätietoisuutta - ehkä he olivat käyneet tämän keskustelun ennenkin, ja hän ei vain muistanut sitä.

"Kaikki on ihan hyvin", Quim vakuutti.
"Tuon sinulle kohta ruokaa", hän sanoi ja lähti sitten alakertaan hiuksiaan sukien. Lounasta. Oli paras keskittyä käytännönasioihin, joille hän saattoi tehdä jotain.

"Quim!"
Mutta Joaquim oli jo mennyt. Ja voisi olla, että hän unohtaisi keskustelun, tai sitten ei, oli hankala tietää nykyisin. Hänen aivonsa toimivat omalla tavallaan.

Quim toi Catille lupauksensa mukaisesti lounasta, riisiä ja currya. Katettuna tarjottimelle omenan ja kaurasämpylän kanssa, ja muovisen teekupin.

Catriona oli takertunut sisällään mylläävään tunteeseen, pitänyt siitä kiinni kynsin ja hampain ja kaikin olemassaolevin raajoin.
"Sinä et halua minua enää", hän tervehti miestään.

"Tässä olisi lounasta", Quim vastasi ja laski tarjottimen sängylle.

Catriona tuijotti tarjotinta.
"Siksikö teeskentelet, ettet kuullut?"

Quim huokasi.
"Tietenkin minä haluan sinua", hän vakuutteli.
"Syö nyt."

Jos Catrionan käsi olisi toiminut nopeammin, hän olisi saattanut huitaista tarjottimen syrjään. Ehkä oli hyvä, että se ei ollut.
"Rakastele sitten kanssani."

"Sille on aikaa myöhemmin", Quim sanoi.
"Syö, käyn laittamassa pyykit sillä välin."

"Ei."
Catrionan leukaperät olivat kireät.
"Minä haluan, että rakastelet kanssani nyt."

Quim huokasi syvään.
"Jos sinä välttämättä vaadit, voin hyväillä sinua."

Catrionan leuka oli alkanut täristä.
"Mutta et halua rakastella kanssani."

"Sille on aikaa myöhemmin", Quim sanoi.
"Söisit, niin käyn laittamassa pyykit sillä välin."

"Sinä et halua rakastella kanssani."
Catrionan hartiat lysähtivät. Koko hänen olemuksensa lysähti, ja katse muuttui etäiseksi. Hän tarttui vaiti lusikkaan eikä enää kohottanut katsettaan.

Quim huokasi ahdistuneena ja hankasi kasvojaan. Ei, ei tietenkään halunnut. Cat voisi unohtaa keskenkaiken, että oli halunnut sitä tai ei ymmärtäisi mitä tapahtuisi tai unohtaisi, kuka hän oli, tai ei oikeasti edes tiennyt, mitä halusi tai pyysi.
Eikä hän halunnut raiskata tai hyväksikäyttää vaimoaan – tai ketään muutakaan.
"Kaikki on ihan hyvin. Käyn laittamassa pyykit."

Catriona ei ollut varma, mitä oli toivonut. Tietenkään Quim ei halunnut häntä enää. Hän oli likainen, kuvottava olento, joka oli aiheuttanut tämän kaiken itse itselleen.
Hän ansaitsikin tuntea kipua.
Hän ei kohottanut katsettaan kulhosta.

Quim lähti empien. Luultavasti kohta kuuluisi taas tömähdys, kun Cat tippuisi sängystä tai pudottaisi astiat. Mitä jos nainen satuttaisi itseään? Oliko hän sanonut tai tehnyt jotain väärin ja hän löytäisi vaimonsa itsetuhoisena tai kuolleena, kun palaisi?
Oliko turvallista jättää Catia yksin? Hän kirosi mielessään portugaliksi, kiirehti pyykkiä koneeseen ja keräsi ison läjän kuivaa koriin, jotta saattoi viikata sitä naisen seurassa ja pitää tätä silmällä.

Catriona muisti, että oli ollut hyvillään kun oli ensimmäisen kerran onnistunut syömään sotkematta. Sen hän muisti, mutta kuinka paljon hän oli unohtanut, sitä hän ei tiennyt.
Nyt syöminen ei tuottanut hänelle erityistä iloa, ja lopulta hän laski lusikan kädestään ja laskeutui hieman kömpelösti makuulle.
"En minä aio tappaa itseäni."

"Hyvä niin", Quim vastasi laskien korin lipaston eteen ja ryhtyen viikkaamaan valtavaa röykkiötä kuivaa, puhdasta pyykkiä.

Ei mennyt pitkään, kun Elvis löysi itselleen paikan pyykkien joukosta. Hyväntuulinen, pieni tassu ojentui kurottelemaan kohti vaatetta, jota Quim oli viikkaamassa.
"Sinun ei tarvitse vahtia minua", Catriona jatkoi.

"Minä laitan pyykkejä", Quim vastasi ja rapsutti kissaa, ennen kuin siirtyi seuraavaan vaatteeseen ja nippuun käsipyyhkeitä.

"Hyvä."
Catriona ujuttautui varovasti istuvaan asentoon ja laski jalkansa lattiaa vasten.
"Minä lähden sitten alakertaan."

Quim huokasi.
"Anna minun viikata pyykit ja jätän sinut sitten rauhaan."

"En minä halua tulla jätetyksi rauhaan", Catriona protestoi ja katseli ympärilleen kiukkuisesti.
"En löydä keppiäni."

"Miksi sitten haluat eri huoneeseen kanssani?" Quim kysyi kärsivällisesti ja rullasi pyyhkeitä, jotta ne mahtuisivat hyvin kaappiin.

Catriona alkoi turhautua.
"En halua eri huoneeseen kanssasi. Haluan tietää, vahditko minua."

"Ole siinä", Quim vastasi.
"Viikkaan pyykit ja menen sitten siivoamaan lounaan tähteet ja imuroimaan."

"Minä haluan auttaa", Catriona vetosi.
"Sinä uuvutat itsesi. Ja olet sitä paitsi flunssainen."

"Vain vähän tukkoinen", Quim vastasi.
"Sinun pitäisi keskittyä fysioterapiaan."

"Imuroiminen olisi hyvää fysioterapiaa", Catriona protestoi samalla kun yritti olla ajattelematta sitä, ettei hänen aviomiehensä halunnut häntä enää.
"Tai pyykkien laittaminen."

Quim heitti Catille yhden naisen t-paidoista puuhaksi ja jatkoi tyydyttävästi hupenevan pyykkipinon viikkaamista.
"Tiedät, mitä tarkoitan. Fysioterapeutin ohjeita ja liikkeitä, jotka auttavat sinua toipumaan."

Sillä välin myö George oli löytänyt tiensä koriin.
Catriona otti t-paidan vastaan ja alkoi viikata sitä turhauttavan hitaasti, sillä vasen käsi ei suostunut yhteistyöhön. Hän ei kuitenkaan aikonut antaa periksi.
"Minä teen fysioterapiaa."

"Sinun pitäisi keskittyä omaan toipumiseesi ja antaa minun huolehtia muusta", Quim totesi.

Catriona kurtisti kulmiaan.
"Sinä väsytät itsesi. Sinulla on myös työsi. Onko sinulla töitä tänään?"

"Kyllä, meillä on puhelinneuvottelut kahdelta yöllä", Quim vastasi kärsivällisesti, jo tottuneena siihen, että sai toistaa asioita lyhyelläkin varoitusajalla.
"Yritän tehdä vähän työjuttuja myös ennen sitä."

Catriona kurtisti paheksuvasti kulmiaan.
"Sinun pitäisi nukkua päiväunet", hän huolehti.
"Jos joudut olemaan hereillä yöllä."

"Katsotaan myöhemmin", Quim lupasi.
"Pitää myös huolehtia siitä, että meidän ja kissojen on hyvä elää täällä."

Se taisi olla jotakin, missä Catriona ei voinut olla avuksi.
Hänen vatsaansa kouristi.
"Milloin me muutamme?"

"Minne?" Quim kysyi hajamielisesti ja viikkasi lakanan laskostaen sitä rintaansa vasten.

Catriona laskosti edelleen ensimmäistä paitaansa.
"Se sinun ystäväsi. Me puhuimme siitä aiemmin. Että lähtisimme vähäksi aikaa lämpimään."

"Voimme lähteä sitten, kun se tuntuu sinusta hyvältä ja lääkärisi ovat sitä mieltä, että se on varmasti hyvä ajatus toipumisesi kannalta", Quim sanoi.

"Siinä tapauksessa minä haluan käydä lääkärissä", Catriona ilmoitti.
"Sinä olisit paljon lähempänä kaikkea, jos asuisimme siellä."

"Katsotaan sitä", Quim vastasi. Cat varmaan unohtaisi asian huomiseen mennessä.
"Haluan, että olet turvassa ja voit hyvin."

"Minä olisin turvassa ja hyvävointinen", Catriona vetosi.
"Ja tietäisin, että sinä olet vähän onnellisempi."

"Minä olen onnellinen", Quim sanoi.
"Siellä ei ole yhtä hyvä terveydenhuolto kuin täällä. Lääkärisi ja terapeuttisi ovat täällä, ja siellä on myös paljon heikompi hygienian taso ja enemmän vaaroja, kuten tulvia, hirmumyrskyjä ja kulkutauteja."

Catriona puhahti.
"En minä ole hauras", hän intti.
"Pärjäisin kyllä. Ei yksi mahatauti tai ruokamyrkytys minua tappaisi. Lähdetään pakoon talvea, Quim."

"Katsotaan", Quim vastasi. Hän tyhjensi pyykkikorin, nosti kissan pois ja hieroi selkäänsä.
"Etkö syö enempää?"

Catriona katsahti kesken jäänyttä ateriaansa.
"Syön", hän vastasi hieman nolona.
"Jos... Voisitkohan lämmittää sen?"

Quim nyökkäsi ja nosti tarjottimen syliinsä, sulloen pyykkikorin toiseen kainaloon ja palasi alakertaan. Hän lämmitti lounaan uudelleen siivoten samalla keittiön ja kantoi tarjottimen uudelleen yläkertaan.
"Ole hyvä."

Catriona oli sillä välin saanut paidan viikattua ja ojensi sitä Quimia kohti. Se ei ollut kovinkaan kaunis paketti, mutta aikalailla samanlainen kuin ne vaatteet, jotka hän oli viikannut ennen onnettomuuttaan.
"Oletko sinä syönyt?"

"Söin kokatessa", Quim vastasi laskien tarjottimen sängylle ja kantoi paidan kaappiin. Se oli jotain, mitä hän oli oppinut lasten kanssa. Syödä seisten samalla, kun valmisti ruokaa, jotta saattoi sitten huolehtia ruoan lapsilleen.
"Syö vain."

Catriona kurtisti kulmiaan.
"Meidän pitäisi syödä lounaat yhdessä", hän totesi, samalla kun poimi lusikan käteensä.
"Sinäkin saisit istua hetken aloillasi."

"Tämä toimii hyvin", Quim vakuutti.
"Jos sinulla on kaikki hyvin, menen imuroimaan alakertaa."

Ole kiltti äläkä mene, Catriona pyysi mielessään.
"Älä satuta selkääsi", hän sanoi ääneen.

Quim palasi alakertaan niistäen tukkoista nenäänsä. Eihän Cat tekisi mitään itselleen? Hän yritti täyttää naisen joka toiveen ja palvella tätä kellon ympäri, mutta rakastelu ei vain ollut mahdollista.
Hän raahasi imuria ympäri alakertaa, yrittäen olla nopea ja tehokas, kuulostellen huolissaan yläkertaa, ja kantoi lopulta imurin toiseen kerrokseen imuroiden portaat ja siirtyen heidän makuuhuoneeseensa.

Paul loi isäntäänsä pettyneen katseen ja suuntasi ulos makuuhuoneesta häntä pystyssä. George ja Elvis olivat piiloutuneet jonnekin heti, kun imuri oli otettu esiin, ja Ringo mourusi pahantuulisena keittiössä ruokaa vaatien.
Kaikki oli melkein kuin aina ennenkin.
Catriona laski teekupin varovasti kädestään ja katsahti Quimia tämän palatessa makuuhuoneeseen.

Imuri eteni ovelta järjestelmällisesti kohti vastakkaista seinää, vaihtoi tehoa mattoa varten ja Quim könysi polvilleen, jotta saattoi käyttää sitä sängyn alla. Kissankarva, pölypallot ja loputon määrä ajelehtivaa kissanhiekkaa katosivat imurin kitaan.
"Kaikki hyvin?" hän varmisti tukkoisesti, kun kömpi sängystä tukea ottaen takaisin jaloilleen ja veti imurin kylpyhuoneeseen.

Entisessä elämässään Catriona olisi todennäköisesti iskenyt tässä kohtaa. Ujutanut sormensa hyväilemään Joaquimin selkää, kun tämä oli kyyristyneenä sängyn vierelle.
Paitsi että Quim ei olisi koskaan ehtinyt makuuhuoneeseen saakka. Hän olisi käynyt kiinni jo alakerrassa.
"Kaikki hyvin", hän vastasi.
"Sinä olet ihan tukossa."

"Sitä sattuu", Quim vastasi ja niisti nenänsä, työntäen nenäliinan chinojensa taskuun.
"Oletko ok, jos käyn imuroimassa loputkin kerrokset?" hän kysyi raahaten imurin takaisin ovelle. Ylemmissä kerroksissa kävivät lähinnä kissat näinä päivinä, mutta olisi hyvä käydä siivoamassa pölyt ja kissankarvat sieltäkin.

"Minä pärjään", Catriona vakuutti hieman häkeltyneenä.
"Onko meille tulossa vieraita?"

"Ei, mutta hyvä siivota joskus", Quim vastasi. Hän raahasi imurin ylempiin kerroksiin, imuroi puulattiat, karvamatot, sängynaluset ja loputtomat portaat. Hän hengitti hetken raikasta ilmaa kattoterassilla, lakaisi sen ja kantoi imurin sitten takaisin paikalleen alakertaan.
Sitten hän toi Catille uuden kupin teetä.

Catrionan ajatukset olivat kivunneet kattoterassille.
Syksyllä hän oli uhonnut, että kasvattaisi siellä jotakin. Tomaatteja. Tai apprikooseja. Lajilla ei varsinaisesti ollut väliä.
"Kävitkö ylhäällä?" hän kysyi, kun Quim palasi.

Quim nyökkäsi ja niisti uudelleen nenänsä. Ehkä hänen olisi pitänyt pyytää joku käymään, ettei sairastuttaisi Catia.
"Voisit ottaa päiväunet. Lepo tekee hyvää."

"Miltä siellä näytti?" Catriona jatkoi samalla kun könysi makuulle.
"Minun piti alkaa kasvattaa siellä jotakin. Ja hankkia sinne uima-allas."

"Kai ihan normaalilta", Quim vastasi ja nosti tietokoneen kainaloonsa, "lakaisin sen. Nuku vähän, menen alakertaan tekemään töitä."

"Olisi mukava käydä katsomassa sitä. Joskus myöhemmin."
Sitten, kun hän selviäisi portaista itse. Niin, ettei Quimin tarvitsisi kantaa häntä.
"Etkö haluaisi jäädä tähän viereen? Ei minua haittaa."

"Hyvä on", Quim vastasi ja kiipesi sängylle, tönäisten tyynyn selkänsä taakse ja avaten tietokoneen. Hän niisti nenänsä uudelleen turhautuneena ja valui paremmin tyynyä vasten, kun pää tuntui painavalta.
"Ehkä pienet unet...", hän mumisi enemmän itselleen.

Catriona ei sanonut mitään. Sen sijaan hän ojensi kätensä silittämään Joaquimin hopeaisia hiuksia.
Nuku vain, rakas.

Quim laski tietokoneen yöpöydälle ja valui kyljelleen, tuntien syyllisyyttä sekä lepotauosta että siitä, miten paljon kaipasi hellyyttä ja kosketusta. Hyvä, kun hän ei puskenut hiuksiaan silittävää kättä vasten.
Tummat, vienosti kuumeisina kiiluvat silmät tutkivat Catin kasvoja.

Catrionan kulmat kurtistuivat hieman.
"Sinulla taitaa olla kuumetta", hän totesi huolissaan.
"Kultaparka."

Quim kohautti toista olkaansa. Sitäkin sattui. Ei usein hänelle, sillä hän oli harvoin kipeänä ja tämäkin menisi ohi parissa päivässä. Hän ojensi kätensä silittämään Catin reittä.

Catriona toivoi, että olisi voinut nousta ylös ja hakea viileän pyyhkeen Joaquimin otsalle.
"Lepää hetki", hän ehdotti pehmeästi.
"Pieni hetki vain."
Kosketus teki melkein kipeää.

Quim sulki silmänsä, muistuttaen itseään olla kaipaamatta hellyyttä, mutta jatkoi reiden silitystä.

Samalla Catriona jatkoi Joaquimin hiusten silittelyä. Olisiko mies vihainen, kun havahtuisi?
Hän ottaisi sen riskin.

Käsi jäi Catin reidelle, kun uni tyrmäsi miehen tajuttomaksi. Pieni flunssa oli elämää, mutta uupumus oli jahdannut häntä pitkään eikä hänen ollut helppo antaa itsensä levätä. Hengitys tuhisi tukkoisena.

Catriona tunsi niin uskomattoman syvää hellyyttä Joaquimia kohtaan, että hetkeen pystynyt hengittämään.
Jos asiat vain olisivat olleet niin kuin ennen.
Hän kiemursi varovasti lähemmäs ja levitti torkkuapeittoa kuumeisen miehen suojaksi.

Joaquim nukkui hyvän tovin, raskaasti hengittäen. Uni tuli tarpeeseen, vaikka hän ei mielellään myöntänyt itselleen olevansa väsynyt.
Hän raotti silmiään tokkuraisena.

Catriona hymyili.
"Hei", hän tervehti ja silitti hiuksia pois miehensä otsalta.
"Millainen olo?"

"Kuin olisin nukkunut liian kauan", Quim vastasi karheasti, ääni painuksissa ja hieraisi silmäänsä. Hänen olisi pitänyt varmastikin tehdä töitä tai siivota tai käydä kaupassa.
"Paljonko kello on?"

"En minä tiedä", Catriona vastasi.
"Eikä sillä ole väliä, sinä tarvitset lepoa. Tahtoisitko jotakin juotavaa?"

Quim pudisti päätään. Hän hakisi itse, kun tarvitsisi.
"Etkö sinä ole levännyt?" hän kysyi ja kiipesi hetkeksi istumaan, ennen kuin vajosi takaisin patjaa vasten. Ehkä vielä hetki.

Catriona kokeili Quimin otsaa.
"Lepäsin. Älä nouse vielä, olet kuumeinen."

"Olen ihan kunnossa. Tämä on vain pieni flunssa, se menee nopeasti ohi", Quim vakuutti.
"Tarvitset päivällistä."

Catriona kurtisti kulmiaan. Sitten hän könysi lähemmäs, niin että pääsi nousemaan puoliksi miehensä päälle. Hänen taktiikkansa liikkumisen estämiseen oli aina ollut tämä.
"Sinä tarvitset lepoa. Tilataan ruokaa."

"Mitä haluat tilata?" Quim kysyi tukkoisesti ja niisti nenänsä taskussaan olleeseen liinaan, pudottaen sen sitten roskakoriin sängyn vierellä.

Catriona haki parempaa asentoa.
"Mitä sinä pystyisit syömään?"

"Olen kaikkiruokainen", Quim vakuutti. Se oli hänen työssään välttämättömyys, ja nähtyään tarpeeksi nälänhätää ja kärsimystä, hän ei kieltäytynyt ruoasta.
"Tilataan mitä haluat."

Catriona pudisti päätään.
"Tilataan jotain, mitä sinun tekee mieli, jooko?"

"Vaikka thaimaalaista", Quim sanoi ja hapuili puhelintaan. Se löytyi lopulta tyynyjen välistä. Lounas oli ollut samanhenkistä ruokaa, mutta hän rakasti kaakkois-aasialaista keittiötä.
Tilaus lähti ja hän vajosi takaisin tyynyjä vasten.

"Tilataan thaimaalaista", Catriona vastasi ja kurotti koskettamaan huolestuneesti Joaquimin otsaa.
"Haenko sinulle kuumemittarin?"

Quim pudisti päätään.
"Tuskin minulla on kuin lämpöä, jos sitäkään", mies vakuutti ja tukahdutti haukotuksen.
"Älä huolehdi. Tämä menee ohi parissa päivässä."

Catriona toivoi, että olisi voinut huolehtia miehestään. Hän ei ollut kenties koskaan ollut kummoinen hoitaja, mutta ainakin hän olisi voinut keittää lämmintä juotavaa ja tuoda viileitä kääreitä.
Nyt hän ei kyennyt siihenkään. Keppi oli edelleen hukassa.
Niinpä hän vain silitti hopeisia hiuksia vähän lisää.
"Onko sinulla kovin paha olo?"

"Olen ihan kunnossa", Quim vakuutti. Vähän tukkoinen, mutta kunnossa.
"Millainen olo sinulla on?"

Catriona ei ollut vakuuttunut.
"Minä voin oikein hyvin", hän vakuutti ja jätti käden lepäämään Quimin otsalle.
"Mitä jos jatkaisit unia ruuan jälkeen?"

"Katsotaan", Quim sanoi ja vääntäytyi istumaan, hieraisten selkäänsä ja nousi sängystä.
"Ruoka varmaan tulee kohta. Menen sitä vastaan."

Catriona toivoi, että olisi voinut tehdä sen itse.
Mutta portaita oli liikaa.
"Älä viivy kauaa."

Quim palasi tilatun thairuoan kanssa. Hän oli ottanut mukaan tarjottimen, lautaset, aterimia ja vettä. Varmastikin oli sopivaa syödä sängyssä, kun tilanne oli mitä oli.
"Riisiä, pad thaita", hän luetteli kurkkiessaan pahvirasioihin, "cashewkastiketta ja wokkia."

Sillä välin Catriona oli pöyhinyt tyynyjä parempaan asentoon. Se oli säälittävän pientä, mutta hän saattoi tehdä edes sen miehensä puolesta.
"Mitä sinun teee mieli, Quim?"

Quim jakoi annokset heidän lautasilleen, asetellen molemmille kaikkea, mitä ravintolasta oli toimitettu.
"Maistuuko?" hän kysyi ojentaessaan lautasta Catille.

Jos asiaa ei ajatellut liian tarkkaan, olo oli varsin kotoisa.
"Kiitos", Catriona vastasi ottaessaan lautasen vastaan.
"Sinun täytyy syödä kunnolla, että tervehdyt."

Quim oli melko varma, että thairuoan määrällä ei ollut merkittävää yhteyttä syysflunssaan, mutta söi kiltisti. Ruoka teki olon kotoisaksi, vaikka se olikin kalpea englantilainen kopio oikeasta thairuoasta.
"Sinun myös."

Hetken Catrionan mieleen yritti luikertaa ajatus, jota hän ei aivan tavoittanut. Sitä seurasi tunne, äkillinen suru, mutta hän ei osannut selittää, miksi.
"Minusta me voisimme hyvin lähteä pakoon talvea."

"Mm'hh", Quim vastasi ja lusikoi jasmiiniriisiä ja samettista cashewkastiketta suuhunsa. Ja tuuppasi Ringon alas sängyltä jalallaan, kun kissa yritti hänen annokselleen.
"Milloin olet menossa taas tallille?"

Catriona katsahti Quimiin.
"Oliko tuo myöntävä vastaus?" hän kysyi, yrittäen olla innostumatta liikaa.
"En ole aivan varma. Della varmaan vie minut. Luulen."

"Olen iloinen, että pääset viettämään aikaa sisaresi kanssa", Quim vastasi.
"Ja hevosten. On hyvä, kun on harrastuksia."

Catriona kurtisti kulmiaan.
"Sinä et vastannut", hän moitti ennen kuin vei lusikallisen riisiä suuhunsa.
"Minun kysymykseeni."

"Katsotaan sitä sen jälkeen, kun puhumme lääkärien ja terapeuttiesi kanssa", Quim vastasi kärsivällisesti. Hän ei ollut varma, mitkä keskustelut Cat vain unohti ja mitä halusi muuten vain käydä monta kertaa.

"Milloin me keskustelemme asiasta heidän kanssaan?" Catriona intti, samalla kun maistoi wokkia.
"Meidän pitää sopia päivä."

"Haluatko varata itse tapaamisen?" Quim kysyi ja antoi cashewkastikkeen viipyä kielellään, vaikka se olikin haikea muisto siitä, miltä sama ruoka maistui Thaimaassa.

Catriona vilkaisi Joaquimia melkein epäluuloisena.
"Haluan."

"Ole hyvä vain", Quim kannusti.
"En halua viedä sinua vaaraan. Keskustele lääkäriesi ja terapeuttiesi kanssa siitä, mitä he ovat todella mieltä muuttamisesta Malesiaan."

Se kuulosti myöntävältä vastaukselta.
"Tahdotko olla mukana keskustelussa?" Catriona varmisti.

"Saat hoitaa ne itse", Quim lupasi. Jos he muuttaisivat toiseen maahan, hän ei voisi olla yksinhuoltaja ja Catinkin pitäisi saada tunne itsenäisyydestä, vaikka tarvitsisi edelleen apua yksinkertaisimmissakin askareissa.

Catriona ei voinut olla miettimättä, sisältyikö siihen jokin kompa.
"Luotatko minuun?" hän varmisti, melkein epäuskoisena.

"Eikö minun pitäisi?" Quim kysyi takaisin.
"Aiotko valehdella minulle?"

Catriona kurtisti kulmiaan.
"En tietenkään aio", hän vastasi.
"Olin vain yllättynyt."

"Toivon, ettet. Haluan sinun olevan vaimoni", Quim vastasi.

Catrionan sydäntä kouraisi kipeästi.
"Minäin haluan, että olen vaimosi", hän vastasi.

Heidän avioliittonsa löytäisi taas jalkansa, Quim halusi uskoa siihen. Ja se alkaisi sillä, että hän kohtelisi Catia itsenäisenä aikuisena, eikö niin?
Se ei johtaisi uusittuun itsemurhayritykseen tai johonkin vastuuttomaan, eikö niin?
"Syöhän", Quim kannusti lempeästi.

Catriona vei lisää wokkia suuhunsa ja takertui ajatukseen lääkäriajan sopimisesta. Hän käyttäytyisi kuin vastuullinen aikuinen, merkitsisi tapaamisen muistiin kalenteriin. Puhelin muistaisi sen hänen puolestaan, jos hänen oma muistinsa pettäisi.
"Quim, minä rakastan sinua, tiedäthän sen?"

"Minäkin rakastan sinua, querida", Quim vakuutti ja söi lautasensa tyhjäksi. Kaikki kääntyisi parhain päin. Cat oli nyt rikki, mutta hänen vaimonsa oli jossain runnotun kuoren sisällä ja löytäisi tiensä takaisin hänen luokseen.

Torstai 31. lokakuuta 2019, 20:10, Newcastle Upon Tyne, Iso-Britannia

Ilman sisartaan Catriona olisi tuskin muistanut, milloin Halloweenia vietettiin. Eikä hän todennäköisesti olisi vaivautunut koristelemaan kotia sitä varten, sen enempää leipomaan kurpitsapiirakkaa teemaan sopivaksi jälkiruuaksi.
Hän ei olisi edes osannut leipoa. Tai asetella pienistä, merkillisen mallisista kurpitsoista, paljaista oksista ja oransseihin maljoihin sujautetuista led-tuikuista koostuvaa koristetta paikoilleen.
Ehkä Della oli vain kaivannut jotakin, mitä tehdä.
Catriona ei ollut varma, olisiko hänen sisarellaan ollut juhlat, joihin mennä, vaikka tämä olikin vakuuttanut, että he voisivat juhlistaa Halloweenia elokuvaillalla. Kumpikaan ei kuitenkaan pitänyt kauhuelokuvista, joten lopulta he olivat päätyneet katselemaan elokuvan, jonka nimi oli kadonnut Catrionan mielestä, mutta jossa oli seikkaillut pallopäinen, laiha olento. Nyt televisiossa pyöri Disneyn kulttiklassikko Hocus Pocus, ja ilmassa tuoksui paahteinen popcorn, jolla Della oli vasta täyttänyt suuren kulhon.

Yksinäinen, vienosti kierosilmäinen kissa istui odottamassa punatiilisen tornitalon ulko-ovella, puoliksi pureskeltu leluhiiri edessään.
Raskaiden, väsyneiden askelten lähestyessä se terästäytyi ja hyökkäsi puskemaan isäntänsä jalkoja tarmolla, joka oli heittää Joaquimin nurin portaisiin.
Mies nosti kissan kainaloonsa, vanhan rinkan roikkuessa toisella olalla, ja laahusti portaita ylös olohuoneeseen paksuun villapaitaan pukeutuneena ja muutaman päivän sänki leuallaan.

Kummaltakin naiselta vei tovin huomata, että joku oli saapunut huoneeseen. Oikeastaan Joaquimin saapuminen olisi saattanut jäädä kokonaan huomaamatta, ellei Della olisi juuri silloin noussut suunnatakseen keittiöön hakemaan heille lisää juotavaa.
Kun hän näki portaista varoittamatta ilmestyneen hahmon, hän kiljahti.
Mikä sai Catrionan hätkähtämään sohvalla. Ja lennättämään popcornia lattialle.

"Desculpa", Joaquim vastasi ääni painuksissa ja laski kissan kainalostaan lattialle.
"En tarkoittanut pelästyttää. Jatkakaa vain", hän kannusti ja nosti rinkkaa paremmin olalleen, vaeltaen ylös vieviin portaisiin.

Catriona räpäytti silmiään.
"Quim!"
Hän alkoi pyrkiä ylös sohvalta, mikä oli edelleen harmillisen hankalaa - mutta mahdollista, ja se oli hänelle enemmän kuin riittävästi.
"Sinä olet kotona!"

"Sim", Joaquim vastasi ja pysähtyi toiselle portaalle.
"Ole vain rauhassa, Cat. Minun pitää käydä joka tapauksessa suihkussa."

Catriona ei luovuttanut. Hän joutui yrittämään kahdesti, ennen kuin pääsi seisomaan, mutta lähti sitten ontumaan mahdollisimman nopeasti lattian poikki kohti portaita. Hän joutui edelleen tukeutumaan mummokeppiinsä, mutta ainakin hän pääsi liikkumaan.
"Minä en tiennyt, että olit tulossa kotiin", hän vetosi, peläten, että mies katoaisi yläkertaan.

"Puhelimeni on oikutellut sen jälkeen, kun se otti osumaa. Desculpa", Joaquim sanoi.
"Yritin laittaa viestiä. Pääsin lähtemään aikaisemmalla lennolla."

Matka portaiden luo tuntui taittuvan tuskaisen hitaasti. Mutta oli tavallaan helpottavaa tietää, että Joaquim oli vain tullut aiemmalla lennolla, eikä Catriona ollut unohtanut aikaa. Tai sotkeutunut päivissä.
Hän oli kompastua matonkulmaan.
"Oletko sinä kunnossa? Onko sinuun sattunut?"

"Olen kunnossa, vain väsynyt. Ja suihkun tarpeessa", Joaquim vakuutti karheasti.
"Kiitos, Della, kaikesta avustasi. Jatkakaa vain elokuvaa, niin menen käymään pesulla."

Catriona pysähtyi portaiden juurelle. Portaat olivat edelleen hankalat.
Quim oli niin lähellä, mutta niin kaukana.
"Voisin laittaa sinulle teetä", hän ehdotti.
"Tai ruokaa. Voisin lämmittää sinulle ruokaa. Tahtoisitko jotain?"

"Não, obrigado", Joaquim vakuutti ja soi naiselle rauhoittavan hymyn. Hän todella halusi vain suihkuun. Mies kohotti vielä kättään Dellalle, ennen kuin laahusti ylös portaita kärsinyt rinkka olkapäällään.

Lilja, 21.40
Joaquim nousi portaita.
Ja oli yhtäkkiä tavoittamattomissa.
Catrionan sydän alkoi hakata ipeästi, ja hetken hän todella suunnitteli nousevansa portaita. Se onnistuisi, kun hän tekisi sen rauhallisesti.
Mutta ei olisi kovinkaan hyvä tervetulotoivotus Quimille kieriä portaat alas.
Niinpä hän palasi lopulta levottomana sohvalle.

Joaquim vaelsi heidän makuuhuoneeseensa ja taisteli vastaan halua kaatua sänkyyn. Väsymys, jota hän tunsi, oli ylivoimainen ja musertava, eikä se johtunut vain pitkästä, henkisesti ja fyysisesti raskaasta työkomennuksesta katastrofin keskellä.
Hän nojasi otsaansa suihkun seinään, antaen kuuman veden valua alas selkäänsä ja ajantajunsa kadottaen. Kun vesi alkoi käydä haaleaksi, hän havahtui, pyyhki kasvonsa ja sammutti suihkun.
Sitten hän palasi alakertaan puhtaassa villapaidassa, toffeenvärisissä chinoissa ja parta ajettuna.

"Mitä, jos hän on pyörtynyt suihkuun?"
"Cat, kaikki on hyvin. Anna Quimin olla."
"Tai jos hänellä on heikko olo? Jos hän ei pääse ylös lattialta?"
"Cat, anna olla."
He olivat käyneet saman keskustelun useampaan kertaan sillä välin, kun Joaquim oli ollut yläkerrassa. Se tuli päätökseensä jälleen kerran, samaan aikaan kun mies viimein laskeutui portaita.
Kaksi vihreää silmäparia kääntyi tätä kohti.

Joaquim pysähtyi hetkeksi hämmentyneenä, kohotti kätensä epävarmaan tervehdykseen ja vaelsi sitten painavin askelin keittiöön laittamaan itselleen kupin espressoa.
Hän oli vaatimaton mies, mutta ei tinkinyt kahvinkeittimestä.
"Haluaisitteko jotain?"

Della ehti ensimmäisenä ylös. Mikä ei varsinaisesti ollut mikään yllätys.
"Oletko varma, ettet ole nälkäinen?" hän varmisti, kun otti pari epävarmaa askelta kohti keittiötä.
"Päivällisestä on vielä annos, pari jäljellä. Tein kasviscurrya, jos maistuu."

"Kiitos, Della", Joaquim vakuutti. Hän ei ollut nälkäinen. Hän oli vain väsynyt.
"Miten teillä on mennyt täällä?"

"Kaikki on mennyt oikein hyvin", Della vakuutti ja siirtyi tutkimaan jääkaapin sisältöä saadakseen syyn viipyä keittiössä hieman pidempään.
Syyn, jottei Cat alkaisi epäillä.
"Olin varautunut viipymään vielä tämän yön, jos se sopii?"
Niin, että Joaquim saisi nukkua rauhassa. Mies tarvitsisi lepoa.

"Totta kai. Olet aina tervetullut", Joaquim vakuutti ja hengitti syvään hyvän kahvin tuoksua, ennen kuin siemaisi tujua espressoa.
"Ymmärrän kuitenkin, jos kaipaat perheesi luo."

"Voi, Paulie on työmatkalla, joten kukaan ei kaipaa minua kotona", Della vakuutti ja joutui viimein sulkemaan jääkaapin oven todettuaan, että ruokatarvikkeet olivat pysyneet paikoillaan.
Ei ollut enempää syytä tutkia niitä.
Kepin kolahtelu lattiaa vasten kieli siitä, että Catrionakin oli päättänyt suunnata keittiöön.
"Olemme nukkuneet vierashuoneessa."

"Ahaa", Joaquim vastasi epätietoisena siitä, millaista vastausta ilmoitus kaipasi ja katsahti oven suuntaan.
"Onko kaikki mennyt hyvin?"

"Mmm, on. Cat on..."
Della pudisti hieman päätään, muuttaen mieltään siitä, mitä aikoi sanoa.
"Voit mennä rauhassa lepäämään, me jatkamme elokuvailtaa."
Catriona pääsi viimein keittiöön ja seisahtui epävarmana muutaman askeleen päähän.

Joaquim ei tiennyt, mitä Cat oli. Onneton? Itsetuhoinen? Päässyt juuri takaisin kotiin sairaalasta yritettyään itsemurhaa uudelleen? Ottanut takapakkia toipumisessaan? Peruuttamattomasti sairas?
"Haluatko kupin teetä, Cat?"

Catriona tutki Quimia huolestuneella katseellaan.
"Ei kiitos, luulen, että minulla on vielä teetä."
Hän siveli kävelykeppinsä kädensijaa.
"Oletko sinä varmasti kunnossa, Quim?"

"Kyllä, vain väsynyt matkan jäljiltä", mies vakuutti ja soi Catille rauhoittavan, väsyneen hymyn. Se ei ollut pitkään aikaan tavoittanut tummuudessaan melkein mustia, surumielisiä silmiä.
"Kuinka sinä voit?"

Catriona toivoi, että olisi voinut tarkistaa itse jokaisen ruhjeen ja mustelman, jokaisen raajan ja rakkaat kasvot. Niin kuin hän oli tehnyt ennen, käynyt läpi Quimin vartalon varmistuakseen siitä, että kaikki todella oli hyvin.
Mutta se, ettei hymy enää tavoittanut silmiä, särki hänen sydämensä.
Hän puristi keppinsä kädensijaa hieman tiukemmin, mikä sai käden tärisemään.
"Minulla on kaikki hyvin", hän vakuutti, vaikka sanat tuntuivatkin tyhjiltä. Kaikki tuntui nykyään tyhjältä.
Della siirsi katsettaan heidän välillään ja siirtyi sisarensa luo.
"Cat, meiltä menee elokuva ohi. Tulehan."

Joaquim hymyili sisarille epätietoisena ja kääntyi sitten takaisin kahvinkeittimen puoleen, siistien sen ja keittiötason mekaanisella, automaattiseksi muuttuneella rutiinilla.
Onneksi Catilla oli Della. Hän teki parhaansa huolehtiakseen naisen hyvinvoinnista, siivosi, pyykkäsi, laittoi ruokaa ja vei Catin tapaamisiin ja menoihin.
Mutta hän ei ollut sellainen aviomies, jonka nainen olisi tarvinnut. Ei ollut ollut pitkään, pitkään aikaan.

Catriona halusi sanoa jotakin.
Joaquimin tummat, onnettoman silmät saivat hänet toivomaan, että hänellä olisi ollut vielä valta tehdä asialle jotakin. Että hän olisi voinut lohduttaa miestä, vakuuttaa kaiken olevan hyvin.
Mutta hän oli syy siihen, miksi katse oli sellainen.
Tuntiessaan kyynelten polttavan silmien takana hän antoi Dellan johdattaa itsensä takaisin olohuoneeseen. Joaquimin ei pitäisi nähdä hänen itkevän, hän oli menettänyt oikeuden tulla lohdutetuksi jo kauan sitten.

Joaquim viipyi tovin keittiössä, etsien hajamielisesti jotain siivottavaa. Täällä hän oli riittämätön ja eksyksissä. Oli varmasti väärin nauttia työstä katastrofin keskellä, mutta siellä hän tiesi täsmälleen mitä tehdä.
"Onko teillä ollut mukavaa?" hän kysyi siirtyen olohuoneeseen.

Kuullessaan askeleet Catriona niisti nopeasti nenänsä ja pyyhki silmänsä ja suoristi parhaansa mukaan ryhtiään.
"Oikein mukavaa", Della vastasi sisarensa puolesta ja kääntyi niin, että saattoi katsoa Joaquimia puhuessaan miehelle.
"Minäkin uskaltauduin hevosen selkään. Mutta en ole ratsastaja."

Joaquim hymyili Dellalle ja kyykistyi silittämään jaloissaan kiehnääviä kissoja. Hän puhui niille pehmeästi portugalia ja rapsutti korvantaustoja.
"Ehkä uskaltaudut toistekin ja voitte käydä yhdessä ratsastamassa."

Pehmeät, portugalinkieliset sanat saivat Catrionan silmät taas kirvelemään. Hän toivoi, että Joaquim olisi taas voinut puhua hänellekin niin - mutta hän oli itse evännyt itseltään siihen mahdollisuuden.
Jos hän ei olisi ollut typerä, kaikki olisi nyt hyvin.
"Quim", hän kutsui, kurtistaen hieman kulmiaan.
"Sängyssä on puhtaat lakanat."
Hän oli vaihtanut ne, hitaasti mutta päättäväisesti. Niin, että vuode olisi valmiina odottamassa hänen miestään.

"Ahaa. Kiitos?" Joaquim vastasi epätietoisena ja suoristautui. Hän hieraisi niskaansa.
"Ehkä minä sitten menen nukkumaan. Nauttikaa illasta."

Catriona oli unohtanut, miten hymyillä. Mutta hän vastasi nyökäyttämällä päätään.
"Nuku hyvin, Quim", hän toivotti.
"Kerrothan, jos tarvitset jotakin?"

"Olkaa vain rauhassa", Joaquim kannusti, ennen kuin nousi portaat raskain askelin. Hän istui pitkän tovin sängyn laidalla pimeässä huoneessa, olkapäät lysyssä ja katse tyhjyyteen eksyneenä.
Oli aika oppia elämään sen kanssa, miten pieneksi ja riittämättömäksi hän tunsi olonsa täällä. Siihen ajatukseen hän lopulta nukahti, peittojen alla kylmää manaten.

Catriona ei voinut väittää, että olisi muistanut paljoakaan elokuvasta, jonka he katsoivat. Tai siitä, mistä Della oli hänelle puhunut.
Joaquim oli kotona. Ja hän kaipasi miestään niin kipeästi, että tunsi tukehtuvansa. Tämä oli niin lähellä, vain portaiden päässä, ja silti...
Kun oli aika nousta yläkertaan yötä varten, he kävivät Dellan kanssa keskustelun siitä, pitäisikö miehen saada nukkua rauhassa. Mutta hän oli itsepäinen ja pujahti lopulta makuuhuoneeseen. Heidän makuuhuoneeseensa, jossa hän ei ollut nukkunut sen jälkeen, kun Joaquim oli lähtenyt töihin.
Vaikka varsinaisesta pujahtamisesta ei kai hänen kohdallaan voinut puhua. Mummokeppi kolahteli lattiaa vasten.

Joaquim oli ollut ennen sikeä nukkuja. Hän oli nukkunut missä tahansa.
Nyt ääni havahdutti hänet hereille sydän laukaten. Mies ponnisti istumaan nähdäkseen, millainen hätä Catilla oli, oliko nainen tippunut sängystä tai satuttanut itsensä.

Catriona räpäytti silmiään.
"Quim, ei hätää, minä tässä", hän vetosi, uskoen miehen säikähtäneen.
"Jatka vain unia."

"Tarvitsetko jotain?" Joaquim kysyi ääni painuksissa ja hieroi tokkuraisia kasvojaan.

"Mitä?" Catriona toisti häkeltyneenä.
"Ei, en, minä vain... Olin tulossa nukkumaan. Anteeksi, että herätin."

Joaquim pudisti päätään: sillä ei ollut väliä. Hän hieraisi kasvojaan uudelleen, yrittäen herätä.
"Tarvitsetko apua iltapesulla?"

"Kaikki on hyvin", Catriona vakuutti.
Hän saattaisi pudottaa hammasharjan muutaman kerran, mutta selviäisi siitä kyllä. Ja hänen onnistuisi keplotella itsensä lopulta takaisin seisomaan.
"Olisitko... olisitko halunnut nukkua rauhassa?"

Uniselta mieheltä vei tovi ymmärtää, mitä nainen tarkoitti.
"Ei, en tietenkään. Kuulut omaan sänkyysi", Joaquim vastasi karheasti ja vajosi takaisin selälleen.

Omaan sänkyysi. Ei heidän sänkyynsä.
Älä ole naurettava, Catriona käski itseään, samalla kun suuntasi tuskastuttavan hitain askelin kylpyhuoneeseen. Hän varoi visusti kynnystä ja nojautui huolellisesti vasten lavuaaria, niin ettei antaisi Joaquimille ainuttakaan syytä hermostua.
Kävelykeppi kaatui silti.

Joaquim kuulosteli levottomana. Pitäisikö hänen olla vahtimassa? Olisiko hänen syytään, jos nainen kaatuisi tai satuttaisi itsensä?

Vei hetken aikaa, ennen kuin Catriona onnistui onkimaan keppinsä lattialta. Mutta hän onnistui siinä, ja se oli pääasia.
Lopulta hän saattoi ontua takaisin makuuhuoneeseen - ja häkeltyä.
"Sinun piti nukkua."

"Minä nukun", Joaquim sanoi ja antoi päänsä vajota kunnolla tyynyä vasten. Ei ainakaan näkyvästi murtuneita luita ja verta vuotavia haavoja.
"Oletko kunnossa?"

"Puhut kamalasti mieheksi, joka nukkuu", Catriona huomautti, kun vaelsi omalle puolelleen sänkyä. Heidän sänkyään. Se oli yhä heidän, eikö niin?
Hän istahti alas ja veti hetken henkeä.
"Minulla on kaikki hyvin. Onko sinulla, Quim? Oletko satuttanut itsesi?"

"Minulla on kaikki kunnossa", Joaquim lupasi karheasti ja veti peittoa paremmin ylleen. Hiton Englanti ja sen kolea, kostea kylmä.
"Tuletko nukkumaan?"

Catriona auttoi heikomman jalkansa sängylle, niin että saattoi kiemurtaa peremmälle.
Nähdessään Quimin kääriytyvän peittoon hän kurtisti hieman kulmiaan.
"Quim, tahdotko huovan? Voin tuoda sinulle."

Joaquim pudisti päätään.
"Kaikki hyvin. Käy vain nukkumaan ja ole rauhassa", mies kannusti.
"Ja sano, jos tarvitset jotain."

Catriona laskeutui makuulle omalle puolelleen.
"Tai kuumavesipullon", hän ehdotti hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Voisin tuoda sinulle kuumavesipullon."

"Nuku vain", Joaquim kannusti väsyneesti.
"Minulla on kaikki hyvin."

Catriona käpersi itsensä peiton alle. Tuntui vieraalta nukkua niin erillään, vaikka oikeastaan hän ei ollutkaan varma, milloin he olivat viimeksi nukkuneet sylikkäin.
"Hyvää yötä, Quim."

"Boa noite", Joaquim vastasi uneliaasti ja käänsi kylkiä, möyhien tyynyä päänsä alle. Sänky tuntui aina kovin pehmeältä työmatkan jälkeen.

Niin lähellä.
Catriona makasi valveilla, selkä Joaquimia kohti käännettynä, ja tuijotti pimeyttä. Joku kissoista käpertyi peiton alla hänen jalkojaan vasten, ja sai hänen olonsa tuntumaan vähän vähemmän yksinäiseltä.

Joaquim nukahti pian uudelleen, pitkä, raskas matka jäsenissä painaen. Hengitys kulki tasaisena, kun hän vaelsi sekavasta unesta toiseen, yrittäen turhaan kurottaa koskettamaan lastensa kasvoja.

Catriona ei nukkunut.
Hän kuunteli Joaquimin hengitystä ja paloi halusta kierähtää lähemmäs miestään. Hän halusi tuntea tämän ihon tuoksun, hengityksen rytmin, kehon lämmön.
Tuntea, että heillä oli vielä toivoa.
Hän jäi odottamaan aamua.

Aurinko oli jo ylhäällä, kun Joaquim havahtui hereille tokkuraisena. Toinen käsi oli puutunut tunnottomaksi sen päällä nukkumisesta ja hopeiset hiukset hapsottivat toiselta puolelta pystyssä.
Hän katsahti heti olkansa yli, kun muisti missä oli.

Catriona makasi edelleen omalla puolellaan sänkyä. Kuullessaan Joaquimin liikkuvan hän käänsi päätään, silmät valvotun yön jäljiltä punoittaen.
"Huomenta", hän tervehti helpottuneena siitä, että oli aamu.
"Tahtoisitko teetä?"

"Huomenta", mies tervehti karheasti ja vääntäytyi selkä valittaen istumaan.
"Parasta, että minä laitan sinulle aamiaista. Mitä haluat?"

Catriona kurtisti kulmiaan.
"Quim", hän vetosi, ja alkoi kamppailla itseään istumaan.
"Antaisit minun laittaa sinulle jotakin."

"Mene sinä aamupesulle, ja minä huolehdin aamiaisesta", Joaquim sanoi ja nousi ylös, vetäen pyjamahousuja paremmin jalkaansa. Joskus hän oli nukkunut alasti. Hän huolehtisi samalla kissoista.

Ennen he olisivat aloittaneet aamunsa sillä, että Catriona olisi kivunnut miehensä päälle ja suudellut tämän unisia kasvoja. Mutta siitä oli jo kauan. Hirvittävän kauan.
Hän laski jalkansa lattialle ja jäi hetkeksi odottamaan, että asennon muutoksesta johtuva huimaus tasaantuisi.
"Nukuitko hyvin, Quim?"

"Ihan hyvin", Joaquim vakuutti, ennen kuin suuntasi portaita alakertaan. Kissojen maukuna oli vaativaa, kun mies ravisti niiden kulhoihin nappuloita ja tarjoili myös märkäruokaa. Sitten hän keitti itselleen pari kuppia kahvia, Catille teetä ja valmisti naiselle aamiaiseksi jogurttia, kuoritun ja paloitellun appelsiinin ja paahtoleipää maapähkinävoilla. Hän kantoi tarjottimen ylös arvellen, että ehkä Cat olisi selvinnyt aamupesulle.

Catriona oli sillä välin selvinnyt kylpyhuoneeseen ja takaisin makuuhuoneeseen ja oli istahtanut hetkeksi sängyn laidalle lepäämään, kun Joaquim palasi takaisin.
Hän tunsi ahdistuksen nostavan päätään nähdessään tarjottimen.
"Quim, ei sinun olisi tarvinnut..."

Joaquim laski aamiaistarjottimen sängylle ja tarkasti tilan tottuneesti katseellaan, etsien siivottavaa tai jotain, mihin Cat voisi satuttaa itsensä.
"Nukuitko sinä hyvin?"

Catriona ei halunnut syödä sängyssä. Ennen hän oli nauttinut siitä, mutta nyt se sai hänet vain tuntemaan olonsa sairaaksi.
Silti hän vetäytyi takaisin peremmälle ja nojasi selkänsä sängynpäätyyn.
"Nukuin", hän valehteli, ja sitten:
"Ei, en oikeastaan. Mutta ei se mitään, ensi yönä nukun."

Joaquim nyökkäsi ja petasi oman puolensa sängystä, siirtyen sitten vaatekaapille. Hän kiskoi paksun villapaidan päänsä yli, vaihtoi pyjaman eilisiin, toffeenvärisiin chinoihin ja vuorasi jalkansa useammilla villasukilla.
"Tarvitsetko jotain? Oletko ottanut lääkkeet?"

Maapähkinävoin maku oli saada Catrionan itkemään. Kukaan muu kuin Quim ja tämän lapset eivät tarjoilleet paahtoleipiä sillä tavalla.
Hänellä oli hirvittävä ikävä.
"Minä en tiedä, missä ne ovat", hän vastasi anteeksipyytävästi.

Joaquim hieraisi stressaantuneena kasvojaan.
"Kai Della huolehti siitä, että söit niitä joka päivä?" hän kysyi levottomana.

Catriona katseli miestään huolestuneena.
"Tietenkin", hän vakuutti.
Della oli vain pitänyt turvallisempana, etteivät lääkkeet olleet hänen hallussaan. Ettei hän ottaisi vahingossa tupla-annosta tai... Hän ei ajatellut muita vaihtoehtoja. Se oli mennyttä.
"Minulla on kaikki hyvin, Quim."

Joaquim nyökkäsi ja lähti etsimään lääkkeitä. Luultavasti ne olivat hyvässä tallessa jossain heidän kaapeistaan, ehkä keittiössä tai kylpyhuoneessa.

Della tapasi Joaquimin portaissa.
"Huomenta", hän tervehti, pukeutuneena valmiiksi päivää varten, hiukset moitteettomassa kuosissa.
"Nukuitko hyvin, Joaquim?"

"Ihan hyvin, obrigado", Joaquim vastasi.
"Missä säilytät Catin lääkkeitä? Ja onko mitään, mitä minun pitäisi tietää?"

"Oh, ne ovat vierashuoneen kylpyhuoneessa", Della vastasi ja kurtisti kulmiaan.
"Olen pahoillani, unohdin ne. Ajattelin, että olisi parempi pitää ne, tuota, tallessa."
Hän ei yrittänyt etsiä kasvoilleen hymyä.
"Kaikki on mennyt oikein hyvin. Hän on ollut hieman alakuloinen, mutta se on varmasti aivan normaalia."

Joaquim nyökkäsi. Joskus hän oli uskotellut itselleen, että voisi tehdä Catin onnelliseksi. Hän oli ollut vielä sokeampi kuin Giannan kanssa.
"Kiitos kaikesta avustasi. Toivottavasti teillä oli mukavaa."

"Ei mitään, tietenkin autan", Della vakuutti.
"Ja meillä oli. On mukavaa viettää aikaa hänen kanssaan..."
Hän epäröi hetken.
"Tiedätkö, kauanko viivyt kotona?"

"Minulla ei ole välittömiä suunnitelmia lähteä ulkomaille", Joaquim vakuutti.
"En jätä Catia yksin, jos pelkäät sitä." Hän ei tekisi sitä virhettä enää.

"En tietenkään pelkää", Della vakuutti.
Hän luotti siihen, että Joaquim pitäisi huolta vaimostaan.
"Voin käydä hakemassa lääkkeet ja viedä ne hänelle... Joaquim, onko sinulla kaikki hyvin?"

"Olen kunnossa", Joaquim vakuutti ja soi Dellalle väsyneen hymyn, yrittäen saada sen koskettamaan surullisia, tummia silmiä.
"Minä huolehdin Catista nyt, älä murehdi."

Della ei ollut vakuuttunut.
"Soitathan, jos tulee jotakin? Ihan mitä tahansa", hän vetosi.
"Voisin tulla Catin seuraksi toisinaan, vaikka oletkin kotona."

"Totta kai", Joaquim vakuutti.
"Cat varmasti nauttii seurastasi."

Della hymyili, vaikkei hänenkään hymynsä yltänyt aivan silmiin asti.
"Muista pitää huolta myös itsestäsi", hän vetosi, ennen kuin suuntasi alakertaan alkaakseen tehdä lähtöä.

Joaquim yrittäisi.
"Obrigado", hän sanoi vielä Dellan selälle, ennen kuin lähti hakemaan Catin lääkkeitä vierashuoneen kylpyhuoneesta.

Catriona oli sillä välin saanut syötyä. Nyt hän aikoi osoittaa olevansa kunnossa kantamalla tarjottimen keittiöön. Ja nostelemalla astiat tiskikoneeseen.
Sitä varten hän olisi tosin tarvinnut molemmat kätensä.
Hän oli pysähtynyt pohtimaan ongelmaa sängyn laidalle.

Joaquim ei yllättynyt löytäessään naisen makuuhuoneesta. Hän ojensi tälle aamulääkkeet, otti tarjottimen ja kantoi sen keittiöön, missä huolehti tiskeistä ja siivosi aamiaisen jäljet.

Catriona halusi ilmoittaa auttavansa, mutta hetken hän oli sekaisin siitä, mitä sanoja käyttää.
Ja sitten oli jo myöhäistä.
Mutta ainakin hän saattoi aloittaa hitaan vaelluksensa alakertaan, yksi porras kerrallaan, niin että kun hän viimein pääsi asuinkerrokseen, hän tunsi olonsa hikiseksi ja huteraksi.

Joaquim oli siivonnut sillä välin keittiön ja valmisteli nyt jo lounaksen aineksia, pilkkoen vihanneksia ja juureksia keittoa varten.
"Tarvitsetko jotain?"

Keppi kolahteli kevyesti lattiaa vasten, kun Catriona ontui keittiöön.
"Voisin auttaa", hän ehdotti, katsellen miehensä selkää.
"Mitä teet lounaaksi?"

"Nuudelikeittoa", Joaquim vastasi.
"Ja mene sinä vain lepäämään."

Catriona seisahtui vetämään henkeä.
"Voisin pilkkoa jotakin", hän ehdotti.
"Tai... Miten nuudelikeittoa tehdään? Vesi pitää keittää, eikö niin?"

"Ainekset keitetään vedessä, sim", Joaquim vastasi.
"Älä huolehdi ruoasta. Minä teen sen kyllä. Mene vain lepäämään tai vaikka lukemaan."

Ehkä Joaquim halusi olla rauhassa.
Catriona epäröi hetken, ennen kuin ontui lähemmäs ja seisahtui miehensä taakse. Hän ojensi toisen kätensä koskettamaan tämän selkää.
"Minulla oli ikävä sinua."

"Niinkö?" Joaquim kysyi ja laski veitsen kädestään, suoden Catille hymyn olkansa yli.
"Eikö Della ollut hyvää seuraa?"

Catriona ei ollut varma, kuinka tulkita Joaquimin sanoja.
"Sinä olet minun aviomieheni", hän vastasi sitten.

"Niin olen." Hän ei vain ollut ollut sitä naiselle pitkään aikaan. Jos oli koskaan.
"Miten olet voinut?"

Catriona nielaisi ja antoi kätensä laskeutua alas.
Hän olisi antanut melkein mitä tahansa, jos olisi kuullut sanat: minäkin kaipasin sinua.
Mutta mitä hän saattoi olettaa?
"Hyvin, oikein hyvin. Minä... Taidan tosiaan levätä hetken."

"Oletko kunnossa?" Joaquim kysyi ja hylkäsi värikkäät vihannekset, joita oli pilkkonut, kääntyen ympäri ja koskettaen naisen käsivartta huolissaan.

Catriona häkeltyi, kun kohtasi yhtäkkiä tummat silmät, joita rakasti. Joiden hän oli haaveillut periytyvän heidän lapselleen.
Se oli melkein liikaa.
"Olen. Kaikki on hyvin, älä huolehdi."

"Puhutko totta?" Joaquim kysyi epäillen, surua tummissa silmissään.
"Ethän tee uudelleen, mitä teit? Saat aina apua."

Catriona jähmettyi.
"Quim", hän vetosi, kun löysi taas äänensä.
"En minä ole tappamassa itseäni."

"Siitä olen onnellinen", Joaquim vastasi.
"Mutta kertoisitko, jos voisit huonosti? Della sanoi, että olet ollut alakuloinen."

Catriona kurtisti kulmiaan.
"Quim, minulla on kaikki hyvin", hän vakuutti.
"Olen vain ikävöinyt sinua."

Joaquim hymyili puolittain, täysin vakuuttumatta ja silitti naisen käsivartta.
"Mitä kaikkea teitte yhdessä?"

Silitys tuntui niin hyvältä, että Catriona oli hyvin lähellä painautua Joaquimia vasten.
Mutta ehkä mies ei halunnut sitä.
Hän yritti kerätä ajatuksensa.
"Katsoimme elokuvia. Ja kävimme ratsastamassa. Useamman kerran, luulen. Ja..."
Hän kurtisti mietteliäänä kulmiaan yrittäessään muistella tapahtumia kronologisessa järjestyksessä.

"Se kuulostaa mukavalta", Joaquim kehui.
"Ja?"

Catrionan sydän alkoi hakata hieman hermostuneemmin.
"Olen melko varma, että kävimme uimassa", hän vastasi, takertuen muistoon, joka yritti ajautua hänen ulottumattomiinsa.
"Tai ainakin minä kävin. Jäätkö sinä kotiin, Quim?"

"Mitä tarkoitat?" mies varmisti. Uiminenkin kuulosti hyvältä. Fysioterapeutti luultavasti olisi tyytyväinen.
"En ole lähdössä minnekään lähiaikoina, enkä koskaan enää hylkää sinua yksin."

Catriona puristi keppinsä kädensijaa hieman lujempaa. Liian pitkään seisominen ja liikkuminen sai hänen olonsa edelleen hieman huonovointiseksi, mutta hän ei halunnut rikkoa hetkeä heidän välillään.
Joaquim katsoi häneen.
"Oletko sinä kanssani hirveän onneton?"

"Mitä? En tietenkään", Joaquim vakuutti. Ei ollut Catin syy, kuinka sokea hän oli ollut, kuinka kehno aviomiehen roolissa.
"Oletko sinä?"

Catriona katsoi Joaquimia täysin uskomatta miehen sanoja.
"Minä en halua, että sinä olet onneton", hän vastasi. Jos Joaquim oli onneton, hänkin oli. Koska se kaikki oli hänen syytään, ja tieto siitä ajoi häntä hitaasti hulluksi.
Ei, ei hitaasti.
"Minun pitää istua hetkeksi."

"En minä ole onneton", Joaquim rauhoitteli ja tarttui Catin käsivarteen, ohjaten naisen istumaan olohuoneen upottavalle sohvalle.
"Oletko kunnossa?"

Catriona vajosi istumaan ja säikäytti samalla Georgen tieltään.
George-parka.
"Kaikki hyvin, tulee vain vähän hölmö olo kun olen pitkään pystyssä", hän vakuutti, sydän kipeästi hakaten.
"Mutta oletko sinä onnellinen, Quim?"

Joaquim vilkaisi keittiötä kohti ja vajosi sitten istumaan Catin viereen. Hän poimi naisen käden omiensa väliin.
"Minä olen kunnossa", hän vastasi.
"Toivon, että osaisin tehdä sinut onnelliseksi."

Catriona olisi voinut itkeä pelkästään siitä onnesta, että Joaquim kosketti häntä. Hän tiesi, ettei ollut ansainnut sitä, että ei olisi ollut mikään ihme, jos mies ei olisi halunnut koskettaa häntä enää ikinä - mutta hän oli silti onnellinen.
Hän nielaisi.
"Olet kunnossa, mutta oletko sinä onnellinen?"

"Toivon, että voisin olla parempi aviomies sinulle", Joaquim vastasi katsellen heidän käsiään.

Catriona tunsi sydämensä hakkaavan kipeämmin.
"Etkö sinä pysty vastaamaan suoraan?"

"Ei olisi oikein olla onnellinen", Joaquim vastasi.
"En nähnyt kipuasi tai yksinäisyyttäsi, ja sen takia olemme tässä."

Joaquim ei ollut onnellinen.
Catriona yritti olla itkemättä.
"Quim. Me olemme tässä, koska minä petin sinua. Se ei ollut sinun syytäsi."

"Jos en olisi jättänyt sinua niin paljon yksin, jos en olisi ollut niin sokea sille, miten yksinäinen olit, sinun ei olisi tarvinnut tehdä niin", Joaquim vastasi.

"Lopeta", Catriona melkein ärähti.
"Se oli minun oma valintani, ei millään tavalla sinun syysi. Minä olin se, joka rikkoi meidät."

"Minun ei olisi koskaan pitänyt jättää sinua yksin. En nähnyt, miten paha sinun oli olla", Joaquim sanoi tuijottaen heidän käsiään.
"Sinä melkein kuolit."

"En minäkään nähnyt", Catriona muistutti. Ja kuinka Quim olisi voinut nähdä sellaista, mistä hän ei ollut itsekään ollut tietoinen?
"Jos minä olisin kuollut, sinä voisit..."

"Älä edes ajattele sellaista mahdollisuutta. Minä en halua", Joaquim vastasi silittäen surullisena naisen kämmenselkää.

Catriona ei voinut olla ajattelematta.
Jos hän olisi hoitanut edes yhden asian elämässään kunnolla loppuun, Joaquim olisi ollut rehellisesti leski. Ja voisi aloittaa uuden elämän sen jälkeen, kun olisi selvinnyt surustaan.
Nyt hölmö, uskollinen mies oli jumissa hänen kanssaan.
Hän ei jaksanut enää taistella itkua vastaan.

"Mikä sinun on?" Joaquim kysyi levottomana ja kosketti naisen käsivartta. Hänen olisi varmasti pitänyt olla puhumatta asiasta ja sanoa vain olevansa onnellinen.

Catriona pudisti päätään.
"Minä olen vain surullinen siitä, että rikoin meidät", hän vastasi.
"Rikon aina kaiken."

"Et sinä ole rikkonut mitään", Joaquim vakuutti. Cat oli ollut yksinäinen ja hyvin sairas, eikä hän ollut nähnyt sitä, ennen kuin oli liian myöhäistä.

Catriona olisi voinut väittää vastaan.
"Minua väsyttää", hän vastasi sen sijaan, vaikkei ollutkaan varma, oliko ollut vielä hereillä kovinkaan pitkään.

"Ota päiväunet tässä sohvalla niin laitan lounasta?" Joaquim ehdotti ja nousi ylös.

Tule tähän viereen, Catriona halusi pyytää. Hän halusi tuntea Joaquimin kehon lämmön omaansa vasten niin epätoivoisesti, että hetken harkitsi pyytävänsä tämän apua yläkertaan pääsemisessä.
Hölmö.
Hän käpertyi sohvannurkkaan ja sai pian muutaman kissan seurakseen.

Joaquim katsahti naista levottomana, mutta palasi keittiön puolelle jatkamaan lounaan laittamista. Ujo, punatabby Paul liittyi hänen seuraansa ja katseli hetken keittiötasolta, ennen kuin kyllästyi.

Keskiviikko 13. marraskuuta 2019, iltapäivä, Newcastle Upon Tyne, Iso-Britannia

Mummokeppi nojasi sängynlaitaan Catrionan jalan vierellä, kun hän seurasi, kuinka vähäiset vaihtuvat tavarat löysivät tiensä takaisin Quimin rinkkaan. Jota mies harvemmin todella taisi edes purkaa.
Hän ei ollut tainnut kiinnittää siihen aikaisemmin juuri huomiota.
”Sinun on varmastikin pakko lähteä?” hän pikemminkin totesi kuin kysyi, mutta jos hän olisi jättänyt kysymättä, hän ei olisi välttämättä antanut itselleen anteeksi.
Ennen hän olisi sentään voinut auttaa pakkaamisessa. Sikäli, kuin hänen apuaan tarvittiin.
Hän hapuili otteen keppinsä kädensijasta ja alkoi punnertaa itseään pystyyn.

Kuin automatisoituna, Quimin käsi nousi rauhoittamaan Catin takaisin istumaan. Älä ponnistele minun takiani.
Tummissa silmissä viipyi surumielinen katse, ja pöyheät hiukset olivat muuttuneet hiilestä puhtaaseen hopeaan.
"Jos et halua, että lähden, minä jään", Joaquim vastasi suoristautuen ja laski rinkan ovenpieleen.
Hän ei enää hylkäisi Catia.

Catriona nousi seisomaan siitä huolimatta. Muutaman yrityksen jälkeen.
"Tietenkin sinä lähdet", hän vetosi ja siirtyi vaatekaapin luo. Keppi, laahaus, keppi, laahaus. Vasen jalka laahasi edelleen, ja jos hän ei ollut varovainen, se tarttui jokaiseen matonreunaan.
"Australiaan. Siellä ei kai tarvitse villapaitaa?"

"Ei, maa on hädässä rajujen maastopalojen kanssa, joita kuumuus vain ruokkii", Joaquim vastasi ja sukaisi hiuksia pois kasvoiltaan.
"Pärjäätkö sinä todella Dellan kanssa?" hän kysyi siirtyen lähemmäs Catia, koskettaen kevyesti naisen selkää.

Ei villapaitaa.
Catriona ei ollut varma, mitä muuta olisi ehdottanut. Varvassandaaleita? Aurinkovoidetta? Hyönteiskarkotetta?
Sanat pakenivat hänen ulottuviltaan, kunnes oli kulunut hieman liian pitkä aika.
Kosketus sai hänet kohottamaan katseensa ja vatsan kouraisemaan ikävästä.
"Tietenkin me pärjäämme. Älä yhtään huolehdi, Quim."

"En halua, että olet onneton", Quim sanoi tutkien Catin kasvoja huolestuneena.
"Onko sinulla ollut synkkiä ajatuksia? Tai outoja impulsseja?"

Catriona toivoi, ettei Quimin olisi tarvinnut kysyä sellaista.
"Ei ole. Kerron heti Dellalle, jos sellaisia tulee", hän vastasi, ja harkitsi hetken, ennen kuin jatkoi:
"En ole onneton. Mutta minulle tulee ikävä sinua."

"Ottaisin sinut mielelläni mukaan jos vain voisin", Quim vastasi. Se olisi vaarallista ja vastuutonta. Eikä Cat ollut varmasti muutenkaan missään kunnossa matkustamaan juuri nyt.
"Teillä on varmasti mukavaa Dellan kanssa."

"Haluaisin joskus Australiaan", Catriona myönsi.
Mutta juuri nyt hänestä olisi vain vaivaa. Tuntui ikävältä ajatella, että ehkä kriisialueelle matkustaminen tuntuisi melkein lomalta siihen verrattuna, että joutui huolehtimaan avuttomasta vaimostaan.
Ole kiltti ja suutele minua.
Catriona hiljensi ajatuksensa.
"Otatko minulle kuvan kengurusta?" hän pyysi, ja kurtisti sitten kulmiaan.
"Ei, ei, anteeksi. Se oli typerää. Sinulla on siellä tärkeämpää tekemistä."

"Voin yrittää, jos näemme sellaisia", Joaquim vastasi. Hän toivoi, etteivät kengurut olisi lähellä rajuja maastopaloja. Eläinten kärsimys oli sietämätöntä.
"Voimme matkustaa joku päivä Australiaan, vaikka Uusi-Seelanti on miellyttävämpi matkakohde."

Catriona epäröi hetken ja ojensi sitten kättään silittääkseen Joaquimin käsivartta kevyesti. Heidän entisessä elämässään hän olisi ripustautunut miehen kaulaan, kivunnut tämän syliin, ollut onneton koalalapsi joka kieltäytyisi päästämästä irti.
Siihen oli vielä pitkä matka. Jos se koskaan palaisi ennalleen.
"Quim, olethan varovainen? Älä tee mitään tyhmää. Mitään, mitä minä en tekisi."

Cat oli melkein tappanut itsensä heittäytymällä korkeuksista. Hetken ajatus näkyi surumielisissä, tummissa silmissä, mutta Joaquim nyökkäsi.
"Olen aina varovainen. Tiimini turvallisuus on ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessäni."

"Hyvä."
Catriona katseli Quimia hetken ja harkitsi varpailleen nousemista. Se olisi kuitenkin todennäköisesti johtanut vain ikävään kaatumiseen.
"Quim, haluaisin suukottaa sinua poskelle."

Quim laskeutui kuuliaisesti alemmas, jotta Cat ulottuisi suukottamaan hänen poskeaan. Se oli ajeltu siistiksi. Luultavasti sitä peittäisi sänki siinä vaiheessa, kun hän palaisi kotiin.
"Mitä aiotte tehdä Dellan kanssa?"

Catriona painoi suukon Quimin poskelle. Vain poskelle, ei huulille. Hän ei ollut ansainnut sitä. Mutta ehkä vielä jonakin päivänä.
"Ole varovainen", hän muistutti uudelleen.
"Ja luulen, että Della on suunnitellut elokuvamaratonia. Ja ulkoilua. Paljon ulkoilua."

"Se kuulostaa hyvältä ja terveelliseltä", Joaquim vastasi häivähdys hymyä suupielessään. Hänen olisi pitänyt pitää paljon parempaa huolta Catista. Viedä nainen ulkoilemaan enemmän.
"Minun pitää varmaan alkaa lähteä kohta lentokentälle."

Catriona laski kätensä Joaquimin käsivarrelle.
Hetken hän harkitsi tarttuvansa siihen kunnolla.
"Saattaisin sinut alakertaan", hän totesi, tavoitellen kepeyttä ääneensä.
"Mutta siihen menisi ainakin parikymmentä minuuttia."

"Lepää vain, querida", Joaquim rauhoitteli ja kumartui painamaan kevyen suukon Catin poskelle. Turvallisen, ei mitään vaativan.
Hän nosti rinkan olalleen ja katsahti orpona ympärilleen. Oliko hän tehnyt tarpeeksi? Tekikö hän virheen lähtiessään töihin?
Hänen ei ollut pitänyt palata töihin heti uudelleen.

Suukko oli saada Catrionan itkemään onnesta. Niin kuin jokainen, pienikin kosketus.
Sellaista hänen elämänsä nykyään oli.
"Tule ehjänä takaisin", hän pyysi, samalla kun istahti takaisin sängyn laidalle.
"Ainakin yhtenä kappaleena."
Eikä arkussa.

Joaquim tekisi parhaansa.
Hän veti rinkan kunnolla selkäänsä ja lähti alakertaan, vaihtaen Dellan kanssa muutaman sanan Catin tilasta ja hoidosta. Sitten oli aika suunnata lentokentälle ja kohti Australiaa.
Se sai hänet tuntemaan itsensä pidemmäksi.

*
*
*
*

Fawn ei ollut koskaan kuvitellut itseään yhdeksi niistä ihmisistä, jotka roikkuivat puhelimessa viimehetkeen saakka ja saivat kanssamatkustajat mulkoilemaan itseään pahasti, kun tukkivat lentokoneen muutenkin kapean käytävän puoliksi yrittäessään nostaa käsimatkatavaraansa yhdellä kädellä lokeroon.
Joskus sille ei mahtanut mitään.
"Kuule, minun on pakko lopettaa. Jos tulee jotakin, soita sinne, ole kiltti? Olet rakas. Soitan sinulle niin pian kun voin. Niin."
Varsamaisen hoikka nainen lopetti viimein puhelun, puski laukkunsa paikoilleen yhdellä päättäväisellä työnnöllä ja vajosi sitten omalle paikalleen nopeasti täyttyvässä koneessa.

Viereiseltä paikalta Joaquim oli seurannut operaatiota hiljaisena, pohtien kuinka nopeasti Fawn tunnistaisi hänet. Hän oli ollut edellisen vuoden aikana olemattoman läsnä tiimilleen, surullinen, varjoisa kasvo videoneuvottelun toisessa päässä.
Luultavasti hän näytti myös vuosia vanhemmalta. Kasvoilla oli monta uurretta lisää, ja joskus vielä korpinmustat hiukset olivat nyt hopeaa. Pehmeänvihreä villapaita oli joko venynyt tai hän oli laihtunut reilusti.
"Hei", Quim tervehti pehmeästi.

Jos hän kiirehtisi, hän ehtisi vielä lähettää viestin sisarensa perään.
Fawn oli kaivamassa puhelintaan uudelleen esiin kääntääkseen sen vielä hetkeksi pois lentokonetilasta, kun tuttu ääni sai hänet pysähtymään kesken liikkeen. Hän käänsi päätään ja räpäytti tummia, vaaleiden ripsien ympäröimiä silmiään varautuneena siihen, että saisi kuulla kärttyisän kanssamatkustajan moitteet aiemmasta toiminnastaan.
Sen sijaan hän kohtasi tutun katseen.
Tutun katseen hetken vierailta näyttävissä kasvoissa.
Sitten hän tunnisti miehen.
"Q!" hän hengähti ja nojautui käsinojan yli vetääkseen miehen halaukseen.
"Hei!"

Quim naurahti käheästi tervehdyksen lämmölle ja kiersi toisen käsivarren kevyesti Fawnin ympärille. Kollegana, ystävänä.
Asiallisena, heidän historiastaan huolimatta.
"Mitä kuuluu?" hän kysyi, pehmeä aksentti vahvana Englannissa asutuista kuukausista huolimatta.

Fawn painoi hellän suukon Quimin poskelle ja nojautui sitten takaisin omaan tuoliinsa, mutta jätti toisen kätensä lepäämään miehen käsivarrelle.
"Hyvää, hyvää vain", hän vakuutti, vaaleat kulmat kurtistuneina.
"Mutta luoja, mitä sinulle on tapahtunut?"

Quim hymyili puolittain ja painoi hetkeksi katseensa.
"Kiitos? Elämä, eu acho", hän arveli kohauttaen toista olkaansa alitajuisesti.
"Siitä on aikaa, kun olemme viimeksi nähneet kasvotusten."

"Sinä olet laihtunut", Fawn huomautti melkein syyttäen ja nykäisi neuletta, joka näytti miehen yllä liian suurelta. Siitä järkyttyneenä hän kumartui nykäisemään pienen, olan yli heitettävän laukkunsa edessä olevan istuimen alta ja kaivoi sitä hetken.
"Selvästikin liikaa."
Hän suoristautui ja ojensi Joaquimille kahta myslipatukkaa.

Joaquim nauroi epäuskoisena, yllättäen itsensäkin sillä, miten hyvältä tuntui nauraa aidosti.
"Kiitos, querida, mutta olen todella hyvinsyönyt tällä hetkellä", hän vakuutti, hellittelynimi luontevana osana tapaansa puhua. Hän oli kutsunut sillä lapsiaan, vaimoaan, perhettään, lemmikkejä ja lopulta kaikkia muitakin.
"Missä olet asunut viime aikoina?"

Fawn tökkäsi myslipatukalla miehen vatsaa.
"Saanen esittää epäilykseni", hän huomautti ja hylkäsi lopulta ruokauhrinsa Joaquimin syliin. Hän oli kehittynyt vuosien aikana taitavaksi kuljettamaan mukanaan hämmästyttävän paljon nopeaa, hyvinsäilyvää syötävää.
"Täällä Englannissa. Olen ollut sisareni luona... Entä sinä? Kuinka olet oikeasti voinut?"

"De verdade?" Quim kysyi yllättyneenä ja tunsi katumuksen piston. Hän oli sulkeutunut niin tiukasti kotiin, keskittynyt pieneen elämäänsä, ettei ollut edes ymmärtänyt kysyä, oliko hänellä ystäviä lähellään.
"Asun nykyään täällä Newcastlessa, ja minä voin ihan hyvin", hän vakuutti, syvää surua tummissa silmissään.
"Vaimoni voi nykyään vähän paremmin."

"Olen hiipinyt hitaasti lähemmäs pohjoista", Fawn naurahti ja tunsi ilmeensä vakavoituvan nähdessään surun tummissa silmissä, jotka olivat edelleen hänelle hyvin rakkaat.
Jos he olisivat olleet kahden, hän olisi halunnut tietää enemmän. Kuulla tarkemmin, mitä Joaquimille kuului.
Nyt hän kuitenkin vain poimi miehen käden omaansa ja puristi sitä.

Joaquim hymyili puolittain ja siirsi tunteensa syrjään, kuten oli oppinut tekemään työuransa alusta saakka. Avioero oli tuonut taidon myös henkilökohtaiseen elämään.
"Mutta mitä sinulle kuuluu?" hän kysyi tutkien naisen kasvoja.

Fawn silitti peukalollaan Joaquimin kämmenselkää tavalla, joka oli hänelle tuttu.
"Minulle kuuluu hyvää", hän vakuutti, samalla kun kone lähti vihdoin rullaamaan kiitoradalle.
"Olen viime aikoina viettänyt taas aikaa sisareni kanssa."
Hänen katseessaan häivähti tuska, jossa oli kenties jotakin samaa kuin siinä, joka heijastui Joaquimin katseesta. Hänen herkkä sisarensa oli ollut jo vuosia erilaisten huumausaineiden vietävissä. Valitettavasti. Toisinaan oli hyviä jaksoja, toisinaan huonompia.

"Ymmärrän", Joaquim vakuutti melkein hellästi, muistaen hyvin Fawnin sisaren ajalta, jona he olivat olleet enemmänkin kuin vain ystäviä.
"Miten hän voi nykyään?"

Fawn kohautti toista hartiaansa.
"Hänellä on hyvät päivänsä ja vähemmän hyvät päivänsä."
Sellaista elämä kai oli.
"Et tiedä, miten ihana on nähdä sinua."

"De verdade?" Quim naurahti samaan aikaan lämpimänä ja hämillisenä. Hän tunsi kadonneensa pieneksi käyneeseen elämäänsä ja omaan riittämättömyyden tunteeseensa ja häpesi sitä.
"Missä liikuit ennen Englantia?"

"Tietenkin", Fawn vakuutti ja puristi miehen kättä.
"Olin jonkin aikaa Kambodžassa ja jatkoin sieltä suoraan Myanmariin, mutta sitten oli aika palata vähäksi aikaa kotiseudulle."
Kuten aina silloin, kun hänen sisarellaan meni huonommin.
"Mutta nyt voin taas toivoakseni keskittyä vähän aikaa töihin."

Joaquim nyökkäsi. Hän toivoi samaa itselleen, mutta tunsi olevansa itsekäs sen vuoksi. Hän oli kiitollinen Catista, valtavan kiitollinen. Hänen pitäisi oppia tuntemaan itsensä mieheksi kotonakin.
"Ne ovat kauniita maita. Olitko siellä töissä?"

"Olin", Fawn vastasi.
"Vapaaehtoisena tällä kertaa, parissa projektissa. Uskon, että sinäkin olisit nauttinut."
Hän katsahti miestä mietteliäänä.
"Olethan varmasti huolehtinut itsestäsi?"

Joaquim nyökkäsi. Hän piti itsestään mekaanisesti samalla huolta kuin huolehti vaimostaan, ruokki itsensä, nukkui, peseytyi ja ajoi partaansa, liikkui kohtuullisesti.
"Luultavasti olisin. Ikävöin Aasian lämpöä ja luontoa."

Fawnilla oli asiasta vahva epäilyksensä, joka näkyi myös katseesta.
"Minulla on laukussani myös pähkinöitä ja energiageeliä", hän huomautti houkutellen.
"Oletko miettinyt pidempää työkomennusta jonnekin vähemmän harmaaseen?"

Quim vastasi rauhoittavalla, puolittaisella hymyllä ja taputti Fawnin käsivartta.
"Keskustelimme mahdollisuudesta muuttaa Kuala Lumpuriin joksikin aikaa, mutta en usko, että se olisi hyväksi vaimolleni", hän totesi.

"Ja suklaata. Ostin suklaata lentokentältä", Fawn jatkoi houkuttelua.
"Eikö hänen kuntonsa ole riittävän hyvä?"

"En ole huolissani fyysisestä jaksamisesta, vaikka hän tarvitseekin vielä lääkäreitään ja fysioterapeuttejaan", Quim vastasi.
"Muutto olisi minua varten, ja veisin vaimoni kauas perheestä, ystävistä, kaikesta tutusta. Yksin vieraaseen maahan, kulttuuriin ja kieleen. Ja minun huomioni menisi töihin ja lapsiin, vaikka kuinka toivoisin toisin."

"Sinä muutit toiselle puolelle maailmaa, kauas perheestäsi", Fawn huomautti ja puristi Quimin kättä.
"Olen pahoillani, olen tässä asiassa valtavan puolueellinen."
Quim oli hänelle edelleen rakas.

Quim naurahti ja painoi hetkeksi katseensa. Hän oli tottunut olemaan kaukana läheisistään ja matkustamaan. Catin koko elämä oli ollut Englannissa.
Jos nainen oli muuttanut hänen luokseen, tämä olisi varmaan tappanut itsensä paljon, paljon aikaisemmin.
"Mitä sinä olet pitänyt Englannissa asumisesta?"

Fawn yritti olla irvistämättä.
"Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän kaipaan pois", hän myönsi.
"Kaikki se kosteus saa luuni särkemään."

"Tiedän tunteen", Quim vastasi hajamielisesti hymyillen ja hankasi ajatuksissaan vihkisormustaan.
"Tuntuu väärältä iloita lämmöstä ja auringosta, varvassandaaleista ja shortseista, kun ottaa huomioon minne olemme matkalla."

"Älä muuta sano", Fawn puhahti.
"Ja silti minä iloitsen siitä. Mutta ehkä se on tärkeää kaiken kurjuuden keskellä."

"Ehdottomasti", Joaquim vakuutti. Hän toivoi, että tällä kertaa maastopalot saataisiin kuriin ja heidän työnsä olisi avun toimittaminen. Ei ruumiiden kaivaminen maanvyörystä ja tulvien jälkeensä jättämästä kaaoksesta tai taifuunien jalanjäljistä.
"Oletko pitänyt yhteyttä muuhun tiimiin? Sinua on kaivattu, sen tiedän."

Joaquimin sanat saivat Fawnin hyrähtämään naurusta.
"Niin varmasti", hän totesi ja pukkasi miestä kevyesti kylkeen. Joka tuntui luisevammalta kuin ennen, jopa neulepaidan läpi.
"Mutta on herttaista sinulta sanoa noin. Olemme lähetelleet sähköpostia ja sellaista. Luulen, että se on pitänyt minut järjissäni..."

"Englannin viehättävä sää ei ole tehnyt sitä?" Quim kysyi ja tunsi lentokoneen hurinan ja huminan tuudittavan kehoaan raukeuteen.
"Joskus kaipaan vietävästi Havaijia ja Fidziä."

"Niin paljon kuin rakastankin harmautta ja vihmovaa sadetta, minun on pakko myöntää, että ei, ei ole. Ehkä se ei vain ole minulla verissä."
Fawn tunsi vaikeaksi rentouttaa itseään tietäessään, että tämä lento olisi naurettavan lyhyt. Vasta, kun koneessa tiesi viettävänsä tovin pidempään, oli syytä päästää itsensä nukahtamaan.
"Mitä lapsillesi kuuluu?"

Joaquim hymyili surumielisesti ja raapi hajamielisesti vihkisormustaan.
"Ihan hyvää. Nino päätti pitää välivuoden ja miettiä, minne hän lähtee opiskelemaan. Emme olleet aivan samaa mieltä, mutta hän alkaa olla aikuinen", hän sanoi haikeasti.
"Valentina on oma itsensä ja näkee maailman teatraalisen värikkäänä, ja Stella vaihtaa haaveammattia viikottain, mutta ne kaikki liittyvät jotenkin eläimiin ja luontoon."

Fawn puristi Joaquimin kättä kevyesti.
"He ovat hienoja lapsia", hän totesi ja toivoi, että olisi osannut sanoa enemmän. Mutta hänellä ei ollut asiasta kovinkaan paljoa omakohtaista kokemusta. Eikä tulisi olemaan.
Hänen elämänpolkunsa oli ollut toisenlainen.

Niin olivat. Ja olisivat ansainneet paljon paremman, läsnäolevamman isän, Quim sätti itseään. Hänen todella pitäisi ryhdistäytyä, ennen kuin hän menettäisi lapsensa pysyvästi.
"Missä päin Englantia muuten asut?"

"Olin hölmö ja menin irtisanomaan vuokrasopimukseni jo kauan sitten", Fawn totesi, sättien itseään edelleen siitä, että oli kuvitellut asioiden järjestyvän.
"Joten tällä hetkellä minulla ei ole virallista kotia. Mutta mikäli sisareni pysyy pohjoisessa, minunkin on luultavasti harkittava suunnitelmiani uudelleen."

"Se on varmaan kaunista vapautta", Quim arveli.
"Jos voisit asua nyt missä tahansa, missä haluaisit asua?"

Fawn naurahti.
"Voihan sen niinkin ilmaista", hän myönsi. Se oli myös yksinäisyyttä. Mutta hänellä oli työnsä, ja sitä kautta perheensä.
"Leikimmekö ajatusleikkiä, jossa saa unohtaa kaikki tekosyyt siihen, miksi ei voisi asua unelmoimassaan paikassa?"

"Ehdottomasti", Quim vastasi. Se olisi tervetullutta juuri nyt.

"No sitten."
Fawn sulki hetkeksi silmänsä miettiessään.
"Asuisin pienessä, veden ylle rakennetussa mökissä jossakinpäin Polynesiaa. Tai ei, ehkä lähtisinkin buddhalaisluostariin retriittiin. Tai..."
Hän avasi silmänsä.
"Entä sinä, Q?"

"Fidzillä, tai miksei jollain toisella Tyynenmeren saarella", Quim vastasi. Havaijiin liittyvät muistot olivat liian sydäntäsärkeviä.
"Jossain, missä elämä on yksinkertaista, häkellyttävän kauniissa paratiisissa."

"Mmm, se kuulostaa hyvältä", Fawn myönsi.
"Jossain, missä hedelmät ovat tuoreita. Ketkä kaikki tiimistä ovat muuten liittymässä seuraamme?"

"Ben, tietenkin", Quim vastasi viitaten Sydneyssä asuvaan mieheen, joka jakoi hänen intohimonsa surffaamiseen.
"Ja Lelea, Makaio ja Fawzia ovat tulossa paikalle." Tiimin nuorimmainen oli matkustanut Fidziltä Australiaan muutama päivä sitten, ja havaijilainen Makaio ja ranskalais-somalisyntyinen Fawzia olivat saapuneet sinne viikko sitten auttamaan järjestelyissä.

"Melkein koko perhe koossa", Fawn totesi tyytyväisenä, vaikka olikin ehkä väärin olla onnellinen siitä, että heidän tiiminsä jäsenet joutuisivat taas asettamaan itsensä alttiiksi vaaralle, väsymykselle ja ties mille.
"Onko paha asia, että minulla on ollut sitä ikävä?"

"Ei, minäkin kaipaan sitä", Quim vakuutti. Hän oli luvannut Dellalle, ettei olisi jättämässä Catia taas yksin – tai sisarensa hoivaan.
Cat ei olisi enää yksin.
Mutta tässä hän oli.
"On eri asia nähdä kasvotusten kuin vain keskustella videolla."

"Niinpä", Fawn myönsi.
"Ehkä meidän pitäisi tavata joskus ihan vain tapaamisen ilosta. Tiedätkö, niin kuin normaalit ihmiset. Viettämään syntymäpäiviä, tai häitä, tai jotakin."

"Niin kuin ennen vanhaan", Joaquim naurahti. Se oli ollut helppoa silloin, kun kaikki olivat asuneet Kaakkois-Aasiassa, suurin osa Malesiassa.
"Ehkä voisimme pohtia mahdollisuutta jonkinlaiseen, yhteiseen lomaan. Se tulisi tarpeeseen."

"Niin kuin ennen vanhaan", Fawnkin myönsi.
Mahdollisuuden ajatteleminen teki hänet onnellisemmaksi kuin hän halusi edes myöntää.
"Se olisi hienoa. Saavathan muutkin virkistyspäivänsä työpaikoillaan."

"Onko sinulla mielessä sopivaa matkakohdetta?" Quim kysyi ja valmistautui kiiruhtamaan seuraavalle lennolle ensimmäisen laskeutuessa.

"Anna minulle hetki", Fawn pyysi.
"Keksin varmasti kohteen, josta me kaikki nauttisimme."

Joaquim lupasi sellaisen.
Sitten hän keskittyi harppomaan lentokentän poikki, kärsinyt onnenrinkka selässään ja villapaita edelleen leukaan saakka vedettynä, kun he siirtyivät lennolta toiselle.

Fawn oli iloinen siitä, että he istuivat myös tässä koneessa vierekkäin.
"Muistaakseni olen sinulle yhdet olkapäätä vasten nukutut torkut velkaa."

Quim nauroi.
"Obrigado", mies kiitteli, "mutta olen melko taitava nukkumaan suorassa. Sinä voit kuitenkin nukkua olkaani vasten, jos haluat." Tai vaikka painaa päänsä hänen syliinsä, jos siltä tuntuisi.

"Minä tiedän, Q", Fawn vakuutti.
"Olen aina ollut siitä taidosta hyvin vaikuttunut. Minä sen sijaan kuolaan edelleen nukkuessani."

"Minä olen tottunut siihen", Quim vakuutti häivähdys hymyä tummissa silmissään ja taputti olkaansa kutsuen.

"Se on yksi viehättävimpiä ominaisuuksiani", Fawn totesi, ilahtuneena hymystä, joka näytti hetken tavoittavan Quimin katseen. Miehen katseessa oli jotakin pohjattoman, pohjattoman surullista, joka sai hänen sydämensä särkemään.
Ehkei se ollut mikään ihme.
Hän möyhi miehen hartiaa hetken teatraalisesti ennen kuin painoi päänsä sitä vasten. Ja vaikkei hän varsinaisesti ollut suunnitellut niin, ei mennyt kovinkaan pitkään ennen kuin hän jo todella nukkui.

Lento Australiaan ei ollut lyhyt ja kevyt, mutta heidän työnsä harvoin oli. Ja nyt rajujen, armottomien maastopalojen koettelema maa tarvitsi apua. Palot saattoi nähdä lentokoneestakin, roihuamassa yössä.
Lennon ajan Quim istui esimerkillisen hiljaa, nukkui liikkumatta, jotta ei häirinnyt Fawnia. Ja havahtuessaan vain peitteli naisen huovalla.
Hän heräsi kunnolla vasta lentokoneen ollessa laskeutumassa.

Fawn havahtui hereille hetkeä ennen kuin turvavyövalo syttyi. Hän räpytteli unisesti silmiään ja kohottautui hitaasti istumaan, katsellen Joaquimia melkein hämmenntyneenä. Muutama vaalea suortuva oli takertunut posken unenlämpimään ihoon.
Sitten hän hymyili.
"Me taidamme olla pian perillä."

Joaquim nyökkäsi ja tukahdutti haukotuksen, työntäen palan hedelmäistä purukumia suuhunsa ja tarjoten sitä myös Fawnille.
Kohta olisi aika astua työrooliin.

Fawn otti purukumin kiitollisena vastaan ja tunsi hetken olevansa taas kotona. Ehkä se johtui purukumin mausta, tai tilanteesta, tai ihan vain siitä, että Joaquimin tuoksu viipyisi hänen ihollaan hetken, ennen kuin hän todennäköisesti hikoilisi sen pois.
"Oletko valmis, Q?" hän kysyi, kun nousi paikaltaan nostamaan laukkuaan matkatavaralokerosta.

"Claro", Quim vastasi ja matkustajien valuessa ulos lentokoneesta, nosti kärsineen rinkan selkäänsä ja riisui villapaidan hetkeä ennen kuin kuumuus lehahti vastaan.
Miten tervetullutta se oli.
Ja siinä vaiheessa, kun he tapasivat terminaalin edessä auton kanssa odottavan tiimin, hän oli jälleen alueen operatiivinen johtaja, pitkä ja itsevarma, ja hallitsi tilanteen.

Tuntui hyvältä nostaa vanha, tuttu rinkka selkään. Se ei tosin ollut Fawnin alkuperäinen, sillä hänen nuoruudestaan varjelemansa rinkka oli kohdannut kohtalonsa yhdessä mutavyöryistä löytymättä koskaan.
Mutta tällekin oli jo kertynyt palveluvuosia.
Ja niin väärin kuin se ehkä olikin, tuntui mielettömän hyvältä päästä myös jälleen näkemään tiimin jäsenet ja vetämään nämä yksitellen hieman luisevaan halaukseen.

Joaquim istui Benin auton etupenkille ja keräsi tiimiltä tilannepäivityksen. Kaikki toimi niin kuin pitikin, ja se teki hänet onnelliseksi ja ylpeäksi tiimistään.
Ben lähti ajamaan heitä kotiinsa Sydneyn keskustan laidalla, mistä he voisivat jatkaa huomenna kentälle.

Siinä vaiheessa, kun he nousivat autoon, Fawn oli jo hankkiutunut eroon suurin piirtein puolesta vaatetuksestaan. Jos hän olisi saanut päättää, hän olisi asunut ympäri vuoden jossakin, josta lähtemistä varten ei tarvinnut ensin kerrostaa itseään kylmyyttä ja vihmovaa sadetta vastaan.
Ja kyllähän hän sai päättää. Mutta asiat olivat harvoin niin yksinkertaisia.

Ben asui vanhassa kerrostalokolmiossa, jonka ikkunoista näkyi normaalisti vihreä, pieni puisto. Nyt ikkunat olivat visusti kiinni, koska maastopalojen savu teki ilmasta myrkyllistä täälläkin.
Fawzia ja Lelea jakoivat Benin makuuhuoneeseen, ja Ben itse majoittui ilmapatjoilla keittiössä Makaion kanssa. Pienehkö olohuone oli varattu uusimmille tulokkaille, toiselle oli lämpimänoranssi sohva ja toiselle lattialle levitetty makuualusta.
Quim tarjoutui heti ottamaan lattian.

Totta kai Quim oli ottamassa lattian itselleen.
Fawn vajosi riemastuttavan oranssille sohvalle ja ojensi jalkansa tökkäämään miehen säärtä.
"Jään sinulle yhä enemmän velkaa", hän huomautti.
"Kaksi tyynynä toimimista ja yksi ritarillinen ele."

"Ajattele sitä lahjana", Quim kannusti huvittuneena ja vajosi istumaan lattialle, venytellen jalkojaan pitkien lentojen jäljiltä.
"Oletko valmis huomiseen?"

"Olet aarre, Q", Fawn muistutti eikä malttanut istua pitkään paikoillaan. Siitä saattoi syyttää pitkää lentomatkaa, tai sitten adrenaliinia, joka virtasi jo valmiiksi hänen suonissaan, kun hän ajatteli seuraavaa päivää.
"Käyn selvittämässä, onko tiimi saanut ruokittua itsensä."

Quim naurahti ja vajosi selälleen makuualustalleen. Ben tunsi hänet hyvin ja tiesi, ettei hän pitänyt liian pehmeistä sängyistä.
Keittiö oli jo pimeä nuorempien miesten käytyä nukkumaan, ja Fawzia ja Lelea juttelivat hiljaa makuuhuoneessa, kevyiden peittojen alle käpertyneinä.

Tehtyään kierroksensa Fawn joutui toteamaan, ettei hänelle ollut muuta tekemistä kuin palata takaisin sohvalle. Kaikki oli rauhallista, toistaiseksi, eikä kukaan ollut kipeä tai nälkäinen.
Odottaminen oli aina ollut pahinta. Tyyni hetki ennen myrskyä.
Hän makasi jonkin aikaa valveilla sohvallaan.
"Q, nukutko?"

"O que é isso?" Joaquim kysyi hetken kuluttua olohuoneen hämärästä, makuualustaltaan. Ulkona taivaalla tuntui viipyvän punertava sävy, joka ei johtunut vain kaupungin valosta.

Hetken harkittuaan Fawn laskeutui lattialle Joaquimin vierelle. Ne, jotka unta saivat, olivat sen ansainneet, ja tulisivat tarvitsemaan sitä päivinä, jotka heillä oli edessä.
"Ei mitään", hän vastasi.
"Kunhan mietin, nukuitko jo."

Joaquim kääntyi kyljelleen, jotta saattoi tarkastella Fawnia hämärässä.
"Onko jokin vialla?" hän kysyi lempeästi.

Fawn vastasi katseeseen huoneen hämärässä.
"Ei ole", hän vakuutti.
"Olen vain selvästi ruosteessa. Ei olisi pitänyt nukkua koneessa niin pitkään ja säästää unta tänne."

"Ruosteessa?" Quim kysyi ja ojensi kätensä hipaisemaan Fawnin käsivartta.
"Oletko varma, että kaikki on hyvin?"

"Jotakin sinnepäin", Fawn vastasi ja haki itselleen parempaa asentoa lattialla. Toinen lonkka kivisti ja niskat olivat jumissa lentokoneessa vietetyn ajan jäljiltä.
Vanha raakki.
"Olen vain ollut liian kauan poissa toiminnan ytimestä."

"Niin minäkin", Joaquim vastasi. Edellisen vuoden jälkeen hän tunsi käyneensä vanhaksi ja hitaaksi, vaikka tänne tuleminen saikin hänet tuntemaan olevansa edelleen elossa.
"En kerro, jos et sinäkään."

Fawn naurahti pehmeästi.
"Sovittu", hän totesi ja katseli miestä hetken. Sitten hän ojensi kättään ja laski sen Joaquimin käsivarrelle.
"Q, oletko sinä hirveän onneton?"

"En, en tietenkään", Quim vastasi melkein automaattisesti. Hänen vaimonsa ei ollut kuollut ja toipui hitaasti terveemmäksi. Siinä oli paljon, mistä olla kiitollinen.
"Oletko sinä onnellinen?"

Fawn kurtisti kulmiaan.
"Valehtelija", hän huomautti ja pukkasi kevyesti miehen vatsaa.
"Rehellisesti? Juuri nyt olen onnellisempi kuin vähään aikaan."

"En tunne, että minulla olisi oikeutta olla onneton", Quim vastasi surumielisesti hymyillen. Jos hän ei olisi ollut niin sokea, Cat ei olisi kohdannut väkivaltaa tai yrittänyt tappaa itseään, tai ruhjonut itseään niin, että edelleen yksinkertaisinkin arki oli taistelu.
"Mikä sinut tekee onnelliseksi?"

"Q, älä viitsi olla naurettava", Fawn vetosi.
"Jokaisella on oikeus olla joskus onneton."
Jopa heillä. Jopa silloin, kun suurimmalla osalla maailman ihmisistä meni niin paljon huonommin.
"Olen onnellinen siitä, että olen täällä. Että pääsen olemaan hyödyllinen. Tai ainakin uskottelemaan itselleni, että olen."

Quim painoi hetkeksi katseensa. Oli hölmöä puhua omasta onnettomuudestaan, kun Catin tilanne oli mitä oli. Hänen pitäisi olla vain kiitollinen siitä, että Cat oli edes elossa. Se oli ihme.
"Sinä olet hyödyllinen."

"En aina tunne oloani hyödylliseksi", Fawn huomautti.
Silloin, kun hänen sisarensa retkahti, uudelleen ja uudelleen, riippumatta siitä, mitä hän teki. Silloin hän tunsi olonsa rehellisesti sanottuna paskaksi.
Mutta onneksi onneksi niin ei ollut aina.
"Sinullekin tekisi hyvää valittaa joskus."

"En haluaisi olla naurettava", Quim vastasi häivähdys huvittunutta hymyä silmissään.
"Kuka tietää, vaikka en osaisi enää lakata valittamasta, jos kerran aloittaisin."

Fawn kohottautui sen verran, että saattoi kurottaa sohvalta tyynyn ja työntää sen päänsä alle ennen kuin laskeutui takaisin makuulle.
"Tiedät, etten antaisi sinun tehdä niin, Q."

"Niin tiedän", Quim vastasi.
"Kerro minulle jotain elämästäsi."

Fawn päätyi nykäisemään myös ohuen peiton sohvalta itselleen, niin että saattoi kietoutua siihen.
"Kysy jotain elämästäni, niin vastaan."

"Mitä tekisit Polynesialla? Mökissäsi?" Quim kysyi.
"Asuisitko siellä yksin?"

Fawn kurtisti mietteliäästi kulmiaan.
"Haluaisin sanoa, että istuisin pienellä kuistilla katselemassa, kuinka päivä vaihtuu iltaan. Nauttisin joutenolosta. Mutta todennäköisesti kyllästyisin ensimmäisen päivän aikana..."
Hän mietti hetken.
"Pitäisin turvakotia eläimille."

Quim hymyili. Se kuulosti kauniilta. Ehkä hänenkin pitäisi. Hän oli tehnyt niin tahtomattaankin paikallisille katukissoille ja -koirille.
"Entä rakkaus?"

"Minut olisi ympäröity ehdottomalla rakkaudella", Fawn huomautti virnistäen ja käpersi itseään parempaan asentoon peittonsa alle.
"Mutta pidemmän päälle se olisi varmasti yksinäistä. Minä en pidä yksinäisyydestä. Joten mielelläni löytäisin sitä ennen jonkun jakamaan mökin kanssani. Luulen, että olen mököttänyt yksinäisyydessäni ihan riittävästi, jotta viesti on mennyt maailmalle perille."

"Toivon, että löydät sellaisen jonkun", Quim vastasi ja kosketti Fawnin käsivartta. Oli ollut aika kun hän oli kuvitellut, että ehkä hän olisi se ihminen. Mutta niin ei ollut tarkoitettu.
Ja nyt hänellä oli Cat.

"Pidän silmät auki", Fawn vastasi ja liikautti kättään, niin että saattoi tarttua Quimin käteen, joka oli koskettanut hänen käsivarttaan.
"Q, sinun vuorosi vastata. Millainen olisi täydellinen päiväsi?"

Quim puristi kevyesti käteensä tarttunutta kättä.
"Viettäisin sen rannalla lasteni kanssa. Jollain Tyynenmeren asumattomista saarista ehkä. Voisimme surffata, sukellella, uida ja sytyttää yön tullen rannalle nuotion, jolla paistaa illallista ja jonka lämmössä nukkua."

"Se kuulostaa mukavalta", Fawn myönsi.
"Sinun pitäisi toteuttaa se."

"Yritän", Quim lupasi. Se oli maisema, jonka hän näki unissaan.
"Ehkä meidän pitäisi yrittää nukkua hetki."

Fawn tuhahti.
"Päätä, että teet niin, älä vain yritä", hän huomautti ja sulki sitten silmänsä.
"Kauniita unia, Q."

Oliko hänestä vielä isäksi? Gianna kyseenalaisti sitä kärkkäästi. Quim nukahti levottomiin mietteisiin ja havahtui tokkuraisena hereille kellon soidessa varhain.
Tiimi oli jo ylhäällä, valmistautumassa raskaaseen, pitkään päivään.

"Huomenta, Ruusunen", Fawn tervehti samalla kun kyykistyi miehen vierelle.
"Nukuitko hyvin?"
Hän ojensi kupillista kahvia.

Quim nyökkäsi ja nousi istumaan, hieraisten niskaansa.
"Obrigado", mies sanoi ottaessaan kupin vastaan ja tyhjensi sen muutamalla kulauksella.
"Lähtö on viidentoista minuutin kuluttua." Hän sieppasi rinkkansa ja suuntasi pikaiselle pesulle juuri vapautuvaan kylpyhuoneeseen.

Ehkä oli väärin tuntea olevansa elossa, kun otti huomioon, mitä heillä oli edessään. Mutta Fawn ei voinut mitään sille, että tunsi sydämensä sykkivän riemastuneena.
Ja että oli ihana nähdä Joaquim taas omana itsenään, edes hetken.
Hän kyykistyi varmistamaan oman rinkkansa sisällön vielä kerran. Kunhan hän pääsisi taas rytmiin, sitäkään ei tarvitsisi tehdä.

Suihkunraikkaana, hopeiset hiukset kasvoilta pois työnnettynä, Joaquim tunsi olevansa elementissään. Hän jakoi tehtävät tiimilleen ja otti Fawnin omaksi parikseen.
Vuokra-auto odotti kerrostalon parkkipaikalla. Kukin pari tiimisti suuntasi omalle alueelleen valvomaan ja tukemaan kriisiapua sammutustöihin.

Fawn oli ehtinyt jo pelätä, että se mies, jonka hän oli tuntenut, oli hukkunut kaiken murheensa alle. Mutta siinä hänen Qnsa jälleen oli, jos nyt hieman hopeisenpana kuin ennen.
"Kumpi ajaa?" hän kysyi hymyä suupielessään.

"Minä. Katsotaan, oletko oppinut lukemaan karttaa", Quim vastasi huvittuneena ja istui ratin taakse, peruuttaen sitten vauhdikkaasti ruudusta molempien päästyä autoon.

Fawn tuhahti keinauttaessaan itsensä etupenkille.
"Et anna minun unohtaa sitä ainutta kertaa, kun satuin erehtymään risteyksestä hiuksenhienosti."
Hän naksautti turvavyönsä kiinni.
"Täälläpäin maailmaa karttaa luetaan ylösalaisin, eikö niin?"

"Claro", Quim vastasi ja kiihdytti auton liikenteen sekaan. Hän toivoi, että voisi ohjata tänne tarpeeksi resursseja, joilla hallita maastopaloja ennen kuin ne tuhoaisivat maan ainutlaatuisen luonnon ja eläimistön.
"Minne päin?"

"Tiesin."
Fawn vakavoitui keskittyessään tutkimaan karttaa.
"Mailin verran tätä tietä, sitten käännös oikealle."
Karttaa lukiessaan hän seurasi samalla maastopalojen leviämisestä kertovaa sivua, eikä voinut olla irvistelemättä näkymälle.

Joaquim seurasi tietä aurinkolasien takaa ja kiihdytti vauhtia, kun he pääsivät hiljaisemmalle tielle. Hän näytti tiesululle tunnuksiaan ja pääsi jatkamaan lähemmäs katastrofialuetta.
He saattoivat nähdä metsiä ahmivan tulen.
"Heidän pääfokuksensa on pysäyttää tulen leviäminen ihmisasutuksen suuntaan. Me voimme ohjata resurssejamme tänne ja yrittää pitää sitä aisoissa. Lähetä koordinaattimme tiimille."

Vaikka Fawn oli ehtinyt kohdata kaikenlaista uransa aikana, hän ei ollut vieläkään päässyt varmaan lopputulokseen siitä, mikä elementeistä oli pelottavin. Kaiken tieltään pyyhkivä hyökyaalto, lähestyvä hurrikaani joka repi talot perustuksiltaan, mutavyöry, joka hautasi alleen kokonaisia kyliä vai tuli, joka nieli armottomasti ympäristönsä.
Ehkä siihen ei ollut olemassa oikeaa vastausta.
"Tehty", hän ilmoitti.

Hetken kuluttua Joaquim painoi voimakkaasti jarrua.
"Katso", hän kannusti ja osoitti tietä. Sen yli kulki eläimiä tasaisena virtana. Osan turkki näytti kärventyneeltä.
Ja tie erotti vihreän metsän tulisesta tuhosta.
"Jos voimme estää tulta leviämästä tien yli, voimme tehdä jotain hyvää", hän sanoi nousten autosta ja katsahtaen taivasta kohti. Hän toivoi, että sammutuskoneet ehtisivät koordinaatteihin pian.

Fawn tunsi sydämensä särkyvän nähdessään, kuinka eläimet pyrkivät karkuun tulelta. Mutta juuri nyt ei ollut aikaa turhalle tunteilulle, ainakin näillä eläimillä oli mahdollisuus.
Toisin kuin koala-paroilla, joista hän oli lukenut matkalla lentokentälle. Se oli ollut virhe.
Hän nousi autosta ja työnsi tunteensa syrjään.

Metsäpalon kuumuus vyöryi vastaan, ja Joaquim veti huivin kasvojensa eteen ollakseen hengittämättä savua. Jokin valitti metsässä.
"Odota täällä, ja pyydä heitä kiirehtimään avun kanssa", mies sanoi ja kiiruhti auton perään, kastellen pyyhkeen vesisäiliössä ja kiertäen sen harteilleen.

Oli luonnotonta olla niin lähellä tulta ja olla pyrkimättä karkuun.
Fawn nykäisi huivia kasvojensa suojaksi ja seurasi Joaquimia silmät siristyen.
"Mitä suunnittelet?"

"Käyn katsomassa tilannetta", Quim vastasi työntäen päänsä hetkeksi vesisäiliöön.
"Odota tässä", hän toisti käskynsä vielä varmuuden vuoksi, ennen kuin hölkkäsi maastopalon liekkien välistä savuun.

"Sinun on paras tulla takaisin, Q!"
Toisessa tilanteessa Fawn olisi vähät välittänyt Joaquimin käskystä ja kiiruhtanut miehen perään, mutta juuri nyt hän oli velvollinen noudattamaan tämän määräyksiä. Jos kentällä alkoi sooloilla, saattoi hyvin nopeasti sekä operaation että tiimin vaaraan.
Joskus hän vihasi sitä kuollakseen.

Kuumuus oli hurjaa. Liekit rätisivät nälkäisinä, ja näkyvyys oli huono. Mutta jokin itki tuhon keskellä, eikä Joaquim voinut vain kuunnella sitä odottaen.
Nyt oli jotain, mitä hän saattoi tehdä.
Vei aikansa, ennen kuin paikallisti itkun lähteen. Hän palasi liekeistä, säärikarvat käristyneinä ja kasvot nokisina, kantaen pyyhkeeseen käärittyä, nuorta kengurua, jonka jalat olivat palovammoista arat ja turkki paikoin palanut.

Oli todella vain sekunneista kiinni, ettei Fawn uhmannut käskyä ja rynnännyt metsään - hän olisi voinut vedota siihen, että kollegan henki oli vaarassa.
Mutta sitten Joaquim ilmestyi näkyviin ja hän saattoi hölkätä miehen luokse.
"Näytä! Poltitko itsesi?"

"Olen ihan kunnossa", Joaquim vastasi tyynnytellen ja yski savusta.
"Avaatko takaoven", hän vetosi ja nosti luultavasti shokissa olevaa – tai pelastuksensa ymmärtävää – kengurua paremmin syliinsä.