Only teardrops

"Tietenkin ne piilottavat sen, eihän kukaan pidä harjaamisesta", Teddy virnisti. Paitsi hyvätapaiset kissat, joita heillä oli. "Oletko koettanut imuria? Fatty voisi pitää siitä, ja pääsisit kerralla kaikesta irtokarvasta eroon", hän kiusasi naurua äänessään.
"Täytyyhän se joka kerta varmistaa erikseen, jos tällä kertaa olisitkin vielä ollut tekemässä jotakin", mies puolustautui huvittuneena suunnistaen alakertaan. Hän poimi takkinsa ja sujautti avaimet taskuun, ennenkö tarjosi Gabriellen takkia naiselle.
"Mitä sinun tekisi mieli syödä?" Hän uteli vetäessään oman takkinsa vetoketjua kiinni. Kenkien kanssa kumartelu ei sentään aiheuttanut samanlaista tarvetta hyppiä yhdellä jalalla kuin sukkien pukeminen aiemmin, ja niin mies siirtyi ulkoilmaan kolhimatta itseään mihinkään.
"Käyttäytykää kunnolla!" Teddy huikkasi vielä eteisestä kissoille, joita ei tosin näkynyt lähimaillakaan. No, kyllä ne silti viestin kuulivat.

"Varo vain tai kokeilen vielä rikkaimurin sohvasuulaketta kissoihimme."
Gabrielle virnisti, painaen samalla jalkansa korkokengän sisään. Korkokengistä hän ei luopuisi missään tilanteessa. Nainen tunsi itsensä idiootiksi, paitsi juoksulenkkareissaan.
"Mmm... Pizzaa tai pastaa. Tai pubiruokaa. Jotakin rasvaista lohturuokaa."

"Se ei kuulosta ollenkaan hullummalta idealta", Teddy naurahti. "Sinä imuroit kissoja, minä videokuvaan sen, ja voimme jakaa naurut koko maailman kanssa." Tai ehkä ennemminkin parinkymmenen facebook ystävän, jotka jaksaisivat klikata videon auki.
"Rasvaista lohturuokaa, selvä", mies totesi, kohotti käden otsalleen kuin sotilasmaiseksi tervehdykseksi ja harppoi sen jälkeen autolle. "Tiedätkö, olen pitkään halunnut koettaa sitä pubia siinä kirkon kulmalla. Sitä, jolla on ne mustat, perinteiset puukoristeet ulkoseinällä ja nimi kirjoitettu kultaisin kirjaimin. Coat of Arms? Call to Arms? Brothers in Arms?" Jotakin sinnepäin. Siellä tarjoiltaisiin varmasti perinteistä, oikein rasvaista pubiruokaa ranskalaisten lisukkeena.

"Ai jaa? Niinkö luulet?"
Gabrielle haastoi miestään äänensävyllään, hymyillen tuolle hellästi. Teddy keksi heti paikan, joka kuulosti oikealta. Gabrielle otti taskustaan puhelimen kun istui autoon, kysellen Veronicalta Matthewin kuulumisia.
"Olet ihana. Minä annan epämääräiset selitykset mieliteoistani ja sinä keksit heti."

"Tiedän", mies korjasi nauraen, "tiedän sen, kulta." Kukapa ei tahtoisi katsoa videota imuroitavista kissoista!
"Se on yksi erityisistä lahjoistani", Teddy ilmoitti ylpeästi rinta rottingilla, kun istahti ratin taakse ja käynnisti Audin hyrräävän moottorin. Erityinen lahja, juupa juu. Hän oli vain elänyt noutoruualla ja ravintolaillallisilla niin monta vuotta elämästään, että painoi edelleen lupaavalta kuulostavat ja näyttävät ravintolat mieleensä ohikulkeissaan silkasta tottumuksesta. Jos joku päivä olisikin tarvetta, kun Gabrielle ei ollutkaan kotona tarjoilemassa hänelle iltapalaa.
"Täytyyhän minun olla hyvä jossakin, ettet vaihda parempaan", hän vitsaili nauraen lähtiessään luovimaan hiljaisen lähiöalueen valaistuja katuja kohti Durhamin keskustaa.

Gabrielle pyöräytti silmiään miehelle.
"En vaihtaisi. Koskaan. Sinä tiedät sen rakas."
Hän katseli ulos ikkunasta, pyöräyttäen silmiään kevyesti.
"Sinä olet rakas mahdoton."

"Sekin on yksi parhaista piirteistäni", mies naurahti ja vastusti halua koskettaa naisen reittä vaihdettuaan suuremmalle vaihteelle. Se tuntui olevan koko päivän, viikon, kuukauden teema: vastustaa elettä, joka oli tulossa niin luonnostaan, että sen katkaiseminen vaati ajattelua. Hän oli oppinut väistämään naista käytävillä lähestulkoon ennenkö ajatukset ehtivät mukaan, mutta tällaisina hetkinä hän totesi, ettei se yltänyt kaikkeen muuhun päivittäiseen kanssakäymiseen. Hän vilkaisi sivusilmällä naista, kun huomasi puhelimen ruudun heräävän henkiin.
"Veronica?" Hän arvasi varsin oikein, kun nainen vastasi aiempaan uteluun Matthewsta tusinalla kuvalla ja lyhyellä videopätkällä pojasta leikkimässä Artemiksen kanssa. "Sano terveisiä." Olkoonkin, että pojan kummitäti tuskin niitä arvostaisi.

Gabrielle käänsi katseen puhelimensa näyttöön, nauraen. Irlantilaismies leikkimässä jotakin iirinkielistä vastinessa varpaiden possuleikille oli tavallaan hellyyttävä.
"Veronica. Minä sanon. Tiedätkö, kollegasi on hellyyttävän näköinen leikkiessään lapsen kanssa."

Teddy kohotti kulmaansa yllättyneenä. Artemis tekemässä mitä? Hänen oli edelleen vaikea ymmärtää, että irlantilaismies edes suostui katselemaan Matthewta, puhumattakaan sitten siitä, että leikkisi lapsen kanssa. Maailma oli ihmeitä täynnä.
"Maailma on mennyt sekaisin", mies totesi huvittuneena. "Mutta hyvä, että Matthew viihtyy." Sehän tarkoittaisi, että pienen pojan voisi antaa useamminkin yökyläilemään kummitädilleen ja tuon miesystävälle. Avopuolisolle.
"Tiedätkö, olen varsin iloinen, että Veronica päätti palata elämääsi silloin, kun hän teki niin", mies lausahti hymyn kera ja vilkaisi naista silmäkulmastaan. "Hän on hyvä kummitäti Matthewlle." Ja hyvä ystävä Gabriellelle, mutta se nyt oli sanomattakin selvää. Gabrielle ei kerännyt ympärilleen huonoja ystäviä.

Gabrielle näytti videota Teddylle kun he tulivat suoralle tienpätkälle, jolla ei ollut suojateitä.
"Katso nyt. Ei ole sekaisin."
Artemis oikeasti nauroi eikä näyttänyt siltä että nainen oli aseella uhannut tuon leikkimään taaperon kanssa. Gabrielle laittoi puhelimensa pois, hymyillen.
"Minäkin. Olen kaivannut häntä usein."

Teddy vilkuili videota ja tietä vuorotellen, eikä voinut olla naurahtamatta.
"Selvästi", hän totesi. Artemis näytti viihtyvän heidän poikansa kanssa oikein hyvin, joskaan ei olisi varmasti ollut näin innoissaan, jos olisi tiennyt videon olevan olemassa ja päätyvän hänen nähtäväkseen. Hän ei koskaan mainitsisi miehelle nähneensä kyseistä videota, se oli selvää.
"Epäilemättä. Nyt hän on sentään vain muutaman kymmenen minuutin ajomatkan päässä", Teddy hymyili pienesti. "Ja ilmeisesti jäämässä ihan pysyvästikin, kun osti talon Artemiksen kanssa?" Ei kai kukaan ostanut taloa ja muuttanut hetkeä myöhemmin pois?

Ehkä mies tiesi sen tulevan Gabriellelle ja sitä kautta Teddylle. Ei kai tuo voinut niin typerä olla?
"Mm. Ja tuskin. Hän ei ole vuosiin asettunut noin aloilleen. Ei sen jälkeen kun erosi ensimmäisestä miehestään."
Gabrielle katseli ikkunasta ulos.
"Veronica ei ottanut sitä kovin hyvin."

"Ei kai kukaan ota eroa hyvin", mies pohti ääneen. Hän ei ainakaan ollut ottanut heidän eroaan hyvin vuosia aiemmin. Tai edes hyvin huonosti. Hän ei tahtonut edes muistella sumua, jonka keskellä oli elänyt kaikki ne kuukaudet eron jälkeen. Eläisi varmaan vieläkin, jos ei olisi kohdannut Gabriellea uudestaan ja saanut toista mahdollisuutta elämään naisen kanssa.
"Olen vain iloinen, että sinulla on ystäviä ympärilläsi", Teddy hymyili pehmeästi ja hidasti lähestyessään liikennevalojen ohjaamaa risteystä. "Ja että Matthew saa myös elämäänsä muitakin aikuisia kuin vain meidät kaksi." Tukiverkosto ei koskaan voisi olla liian vahva.

"Se oli ruma ero." 
Gabrielle huomautti pehmeästi. Ruma oli kyllä aliarviointi siitä, että Veronica oli joutunut petetyksi. Ystäväparka. Onneksi tuo oli nyt löytänyt kumppanin siitä... Mielenkiintoisesta irlantilaisesta. 
"Minäkin. Matthew ei olisi voinut saada parempia kummeja."

"Vielä suuremmalla syyllä", Teddy nyökkäsi ymmärtäväisenä. Eroista ei saanut kauniita tekemälläkään, mutta silloin kun asiat menivät pahasti metsään, ei tainnut olla toivoa edes asialliselle kohtaamiselle.
"Ei olisi voinut", miehen oli myönnyttävä. Matthewlla oli kolme hyvää kummia elämässään, jotka varmasti pitäisivät huolta siitä, ettei pojalta koskaan puuttuisi mitään. Eipä sillä, että siitä olisi ollut huolta. Hän joutui niin usein estämään itseään, ettei ostanut milloin mitäkin tarpeellisen tarpeetonta pojalleen vain, koska se näytti kivalta ja sellaiselta, mistä pian vuoden ikäinen poika voisi innostua.
"Olen erittäin onnellinen siitä, miten kaikki järjestyi loppujen lopuksi", mies totesi pienen hymyn kera. Hän oli pelännyt kuollakseen koko raskauden ajan uskaltamatta edes kunnolla toivoa, että he voisivat päästä tähän pisteeseen, mutta nyt heillä oli ihana, iloinen ja ennen kaikkea terve pieni poika nauramassa aamuisin heti heräämisestä alkaen.

Gabrielle hymyili hieman. Ystävän onni oli niin suloista. Veronica ja Artemis olivat molemmat omalaatuisia ihmisiä, mutta tuntui ihanalta että kaksikko sai asetettua elämänsä yhteen. Ainakin ystävä vaikutti onnelliselta, kuvien ja videoiden perusteella. Tummien silmien katse kääntyi mieheen, Gabriellen hymyn pehmetessä entisestään.
"Minäkin."
Hän oli ollut yhtä lamaantunut kauhusta, aina siihen asti kun Matthewilla olisi ollut syntyessään mahdollisuus selvitä. Sen jälkeen hän oli hitaasti uskaltanut hengittää ja nauttia siitä ajatuksesta, että hänestä tulisi äiti.
"Ja vaikka muistan aika tarkkaan sanoneeni, että minä tapan sinut jos joskus vielä joudun synnyttämään uudelleen,"
Niin oli tosiaan saattanut tulla sanotuksi sairaalassa kun Matthew oli ollut tulossa. Hups.
"En enää osaisi katua vaikka niin kävisi uudelleen. Enkä tappaisi sinua."

Teddy ei voinut kuin nauraa naisen muistutukselle. Niinhän tuo oli todennut, varsin painokkaaseen sävyyn. Ei hän voinut varsinaisesti naista siitä syyttää eikä yllättynytkään, ettei moinen lupaus pitänyt.
"Hyvä tietää", mies hymähti. Ainakaan hän ei siis tulisi tapetuksi, jos joskus hamassa tulevaisuudessa perhe kasvaisi yhdellä. Sen aika ei tosin ollut nyt. Nyt heillä oli Matthew, ja poika oli kaikki, mitä he voisivat haluta ja tarvita.
"Ehdimme miettiä sitä myöhemminkin", Teddy totesi, hymyili pehmeästi naiselle ja palautti huomionsa liikenteeseen, joka vilkaistui sitä mukaa, mitä lähemmäs kaupungin keskustaa he ajoivat. Hän tiesi, että Gabrielle oli toivonut toista lasta, sisarusta Matthewlle, mutta asiasta keskusteleminen tilanteen ollessa se, ettei hän voinut edes koskettaa vaimonsa kättä pelkäämättä, että Gabrielle pakenisi kosketusta, ei ollut ajankohtaista hänen mielestään. Kenties onneksikin, sillä hän epäili, että siinä olisi jälleen yksi solmu, joka heidän olisi aukaistava keinolla millä hyvänsä.
"Jos huomaat tyhjän parkkipaikan, huuda hep", mies naurahti alkaessaan itsekin vilkuilla kadunvarsia siinä toivossa, että he saisivat autonsa aivan pubin lähettyville parkkiin.

"Kunhan sanoin."
Hän tiesi itsekin tilanteen järjettömyyden, mutta hän yritti pyrkiä olemaan normaali edes silloin, kun hän ei pelännyt. Teddy ei ollut ansainnut sellaisia sanoja, eihän se tuon syy ollut. Siinä hetkessä vain syylliset olivat olleet kovin vähissä, kun hän oli itse kärsinyt seurauksia raskaimman kaavan kautta.
"He-- en voi huutaa jos ajat niiden kaikkien ohi. Hep, tuossa!"
Nainen osoitti tien reunaa, pudistellen kevyesti päätään.
"Olet mahdoton, rakas."

"Huudat liian myöhään", mies vastasi puolustautuen syytöstä vastaan. Ei hän voinut hituillakaan keskellä kaupungin katua siltä varalta, että jossain olisi parkkipaikka. Naisen huomaama kolo kelpasi oikein mainiosti, joten hän laittoi vilkun päälle ja peruutti Audinsa näppärästi kahden kadun varteen parkkeeratun auton väliin.
"Joskus epäilen, että olet kokonaan unohtanut mitä mahdoton tarkoittaa, ja sekoitat sen ihanaan, täydelliseen tai hurmaavaan", Teddy vitsaili sammuttaessaan autonsa moottorin. Hän sulloi avaimet taskuun, avasi oven raolleen ja vilkaisi ulos, ennenkö aukaisi oven kokonaan ja nousi kyydistä. Se nyt vielä puuttuisikin, että joku kolaroisi päin auennutta ovea. Hän siirtyi jalkakäytävän puolelle lukiten ovet perässään ja hymyili Gabriellelle tarjoten kättään siltä varalta, että nainen tahtoisi mieluummin kävellä lyhyen matkan pubin oville käsi kädessä. Ei kai häntä voinut syyttää siitä, että hän tahtoi koskettaa vaimoaan millä tahansa tekosyyllä?

"Ai minäkö? Kuules nyt, herra Morland." 
Ainakin hän aloitti lupaavasti, mutta suli lopulta nauruun. Ei hänestä ollut saarnaamaan miehelleen vakavasti. Ei vain ollut. 
"Usko pois, en ole. Sinä olet vain mahdoton, rakas." 
Noustuaan autosta nainen empi tovin jos toisenkin, ennen kuin sujautti käden tuon käteen.

"Rouva Morland ei nyt yhtään napise siinä", mies vastasi sulavasti virnistäen takaisin. Hän pudisteli päätään torjuen moisen väitteen omasta mahdottomuudestaan. Ei se pitänyt paikkaansa, ei tietenkään. Hän oli kaikkea muuta paitsi mahdoton. Ihan varmasti oli.
"Katsotaan, mitä lohturuokaa löydämme", Teddy naurahti, mutta hymyili pehmeästi naiselle saatuaan tuon käden omansa suojiin. Se tuntui suurelta askeleelta, ja silti ele oli niin pieni, että se meni varmasti muilta kadulla tallaajilta täysin ohitse. Mies saattoi vaimonsa pubin ovelle, työnsi oven auki ja laski Gabriellen edellään sisään siistiin, vanhaa pubityyliä mukailevaan pubiin, jonka seinillä oli televisioita näyttämässä rugbyottelua. Ketkä edes pelasivat tänään? Hän ei voinut väittää koskaan seuranneensa rugbyä kovinkaan ahkerasti.

Pubi tuntui niin kotoisalta, kun sinne astui. Gabrielle tosin kääntyi katsomaan miestään, kulmat koholla. Että mitä?
"Älä enää ikinä sano että minä napisen."
Ääni oli vaarallisen pehmeä. Muussa tilanteessa se olisi voinut vihjata että Teddy kärsisi sanoistaan kotona (varsin positiivisessa mielessä), mutta ei nyt. Valitettavasti. Ajatus vilahti naisen päässä, saaden tumman ihon värähtämään, eikä Gabrielle tiennyt minkä vuoksi. Ahdistuksen, pelon vai kenties miellyttävämpien syiden vuoksi? Ei voinut tietää.

Teddy nauroi kohottaen kätensä antautumisen merkkinä.
"En sano", hän lupasi pieni virne huulilla koreillen. Hän voisi keksiä muita ilmaisuja samalle asialle. Kuinkakohan monta synonyymia napisemiselle keksisi, kun oikein laittaisi aivonsa töihin? Hän voisi testata asiaa joskus toiste. Mies istahti alas yhteen looseista ja ojensi ruokalistaa naiselle. Pubissa oli sopivasti elämää, jotta se tuntui kotoisalta, mutta edes rugby ei ollut houkutellut paikalle pahimpia rellestäjiä. Hyvä niin, sillä puheensorina oli paljon miellyttävämpää taustameteliä kuin huuto ja rähinä.
"Löytyykö listalta jotain, mitä tekisi mieli?" Teddy kysäisi päätään kallistaen ja vilkaisi vaimoaan lempeä hymy huulillaan. Hän oli onnistunut päättämään oman annoksensa yhdellä silmäyksellä naapuripöytien tarjoiluihin. Fish and chips oli aina loistava valinta pubeissa, eikö vain?

Gabrielle vilkaisi listaa nopeasti, laittaen listan pian pois.
"Voiko pubissa syödä muuta kuin fish and chipsejä?
Mikään muu ei samaan tapaan napannut naisen huomiota, joten hän luovutti. Se vaikutti oikein loistavalta idealta. Ja sen rasvaisempaa oli melko hankala löytää. Harmi ettei hän voisi ottaa sen kanssa olutta, sillä Teddy tuskin antaisi vaimonsa juoda enempää, kun tiesi hänen ottaneen sen lääkkeen.
"Lähetin muuten Matthewin syntymäpäiväkutsut eilen. Eli et ole töissä silloin 16. päivä."

Mies naurahti lämpimästi.
"Minä ainakin päädyin siihen tulokseen, että ei voi", hän totesi ja laittoi ruokalistat takaisin pidikkeelleen pöydän päätyyn. Fish and chips oli aina hyvä valinta, kun sattui tällaiseen paikkaan syömään. Turhahan pubeista oli mitään laaturuokaa etsiä.
"En ole", mies vannoi, "olen pitänyt koko viikonlopun vapaana valmennuksista." Mikään ei vaatisi hänen huomiotaan tallilla. Hän voisi auttaa Gabriellea lauantaiaamuna sen vähän mitä osaisi (ja saisi) ennen juhlia, ja huolehtia kaikki paikat siisteiksi juhlien jälkeen (hän saattoi jo kuvitella, miten Matthew onnistuisi heittämään kermavaahtoa ruokasalin kattoon). Teddy kohotti kätensä huomatessaan tarjoilijan vilkaisevan heidän suuntaansa, ja hetkeä myöhemmin nuori neitokainen kiisi paikalle muistilehtiö kädessään. Mies luetteli heidän tilauksensa - äärimmäisen helpon sellaisen, kun molemmat olivat kerran päätyneet samaan annokseen - ja antoi tarjoilijan kiitää puolijuoksua keittiön suuntaan.
"Onko muita viikonloppuja tai päiviä, jotka pitäisi pitää vapaana?" Mies kysyi huvittuneena.