Only teardrops

"En tiennyt mitä ajatella, kun yllättäen olit niin lähellä", mies tunnusti. Hän oli tottunut siihen, että nainen säilytti etäisyytensä eikä tullut hänen lähelleen. Oli ollut yllättävää palata töistä kotiin ja huomata, että Gabrielle pyrkikin vuorostaan hänen kylkeensä.
"Tuo nyt on aivan järjetön kysymys", Teddy puhahti kulmat kurtistuen. Hän vilkaisi naista kulmiensa alta toivoen, että viesti menisi tällä kertaa perille, kun se ei selkeästi ollut mennyt Lontoossa. "Gabrielle, mikään ei ole muuttunut. Rakastan sinua edelleen aivan samoin ja tahdon sinun viereesi nukkumaan." Ainoa, miksei hän tehnyt niin, oli se, että hän tahtoi antaa naiselle aikaa ja omaa tilaa. Mahdollisuuden sopeutua hitaasti siihen, mitä naiselta oli viety. Gabrielle ansaitsi mahdollisuuden vetää rajat minne itse tahtoi, ja jos se tarkoitti, ettei hän voinut edes halata vaimoaan, niin olkoot niin.

Gabrielle liikahti levottomana peiton sisällä. Se oli naurettavaa ja silti hän samalla vain halusi toistaa äskeisen, eri lopputuloksella. Ainakin toisella heistä olisi voinut olla hyvä mieli. Nyt ei kummallakaan ollut. 
"Et silti vastannut siihen." 
Tavallaan. Kyllähän se kertoi jotakin, että sen yhden epäonnistuneen kokeilun jälkeen mies edelleen halusi vaimonsa viereen.

"Olet välillä kyllä yksi idiootti", Teddy huokaisi, kääntyi kokonaan sängyllä naisen puoleen ja tuijotti tuota tiukasti. Hän ei aikoisi toistella tätä päivästä toiseen - tai oikeastaan, hän tekisi niin, jos se olisi ainoa keino saada viesti uppoamaan Gabriellen luupäiseen kalloon.
"Tietenkin pystyisin. Haluan koskettaa sinua niin, että sattuu. Joudun jatkuvasti estämään itseäni, etten töistä tullessani kaappaisi sinua syleilyyni ja kantaisi makuuhuoneeseen." Suurimmat mieliteot oli helpoin estää, mutta entä kaikki ne pienet hellyydenosoitukset, joita hän oli tottunut jakelemaan vaimolleen ohikulkeissaan? Niiden pudottaminen pois arjesta oli osoittautunut kaikista haastavimmaksi, ja niitä hän kaipasi eniten takaisin. Sitä, että hän voisi herätä aamulla naisen vierestä, painaa suukon nenänpäähän ja lähteä keittämään kahvia. Koskettaa naisen käsivartta kulkiessaan Gabriellen ohitse käytävällä, vetää naista kainaloon sohvalla. Usuttaa Matthewta hukuttamaan Gabrielle suukkoihin, jotta hän voisi itse sen varjolla tehdä samoin.
"Mutta en ennen kuin sinä olet valmis siihen. Kun et tarvitse rauhoittavia vain sitä varten, että viihtyisit halauksessani."

Vaikka hän halusi ja uskoikin miestään, oli naurettavan vaikeaa päästää irti päähän pesiytyneestä ajatuksesta. Niin vaikeaa, että Gabrielle piiloutui kokonaan peiton sisään. Ehkä jos hän ei katsoisi Teddyä, hän ei purskauttaisi sitä ulos. 
Turha luulo. 
"Tai sitten sanot noin jotta minun olisi parempi olla."

"En tietenkään sano", mies vastasi ja kurkotti koskettamaan peittoa, jonka alla naisen varpaat olivat. "Miksi kuvittelet, että mikään olisi muuttunut? Olet silmissäni aivan yhtä kaunis kuin aina ennenkin." Kaunis ulkoa ja sisältä, kuten Gabrielle oli aina ollutkin. Kenties hieman tavallista rikkinäisempänä, mutta sama kaunis nainen hänen edessään siitä huolimatta oli.
"Sinä olet elämäni rakkaus, Gabrielle. Älä koskaan usko mitään muuta", Teddy vetosi, vapautti naisen varpaat kätensä kosketuksesta ja hymyili surumielisesti Gabriellelle. Oli surkeaa todeta, ettei nainen enää uskonut itseensä sen vertaa, ettei nähnyt, miten vastustamaton oli.

Gabrielle kipristi varpaitaan. Ei siksi että hän olisi nyt pelännyt miehensä kosketusta, vaan puhtaasta häpeästä. Hän oli aina ollut itsevarma, kantanut itsensä ylpeydellä, pelkäämättä mitään (tai ainakin hän oli saanut muut uskomaan niin). Nyt hän oli rikkinäinen, märkä rätti, joka oli heitetty lattialle, tallottu ja syljetty päälle. Sellaista oli hankala kunnioittaa, edes silloin kun oli se rätti.
"Oletko vihainen?"
Hän olisi ollut, jos Teddy olisi tehnyt jotakin näin uskomattoman typerää. Ja nyt heillä ei ollut edes Matthewia kotona, helpottamassa kiusaantunutta ilmapiiriä.

"En", mies vastasi hetken asiaa pohdittuaan. Hän ei tuntenut sisällään kytevän vihaa, vaikka muuten tunteita olikin laidasta laitaan. Hän ei pitänyt siitä, mitä Gabrielle oli tehnyt, mutta alun järkytyksen jälkeen viha oli kaikonnut.
"Olen pettynyt", hän sen sijaan tunnusti. Pettynyt siihen, että Gabrielle oli toiminut näin ja kuvitellut sen olevan ratkaisu yhtään mihinkään. Pettynyt siihen, ettei hän ollut heti tajunnut, mikä naisessa oli niin kummallista. Hänellä oli monta syytä olla pettynyt, eivätkä kaikki liittyneet edes naiseen, joka näytti niin surkealta peiton alle käpertyneenä.
"En tahdo, että teet koskaan mitään tämän kaltaista toiste. Tämä oli typerintä, vaarallisinta ja loukkaavinta, mitä olet hetkeen tehnyt", Teddy sanoi seuraten katseellaan naisen kasvojen piirteitä.

Gabrielle nielaisi, kykenemättä katsomaan miestään. Ei hän tiennyt mitä olisi voinut sanoa tai tehdä. Teddy oli pettynyt. Hän ei tiennyt oliko se parempi, kuin jos mies olisi vihainen. Pettymys oli hankala tunne.
"En tee."
Nainen nyökkäsi varovasti, antaen hiustensa valua kasvoille. Ainakin ne tumman hiukset peittivät vetistävät silmät, kun hän taisteli itkua vastaan.

"Kiitos", mies vastasi, taputti naisen varpaita ja kääntyi nousten sängyltä jaloilleen. Hän voisi käydä suihkussa ja vaihtaa kotoisampiin vaatteisiin. Naisen painuva pää silmäkulmassa sai Teddyn kuitenkin kääntymään vielä kertaalleen naista kohden.
"Rakas, älä itke. En tahtonut, että alkaisit itkeä", hän tyynnytteli kaivaten niin kovin sitä aikaa, kun saattoi vain kaapata Gabriellen halaukseensa silloin, kun nainen oli surkeana. Nyt hän ei uskaltanut sitä tehdä, sillä vaikka rauhoittava katkaisisi pahimman terän naisen reaktiolta, ei hän tahtonut, että siitä tulisi tapa. Rauhoittavia ei ollut tarkoitus käyttää näin, eikä hän voisi rohkaista niiden väärinkäyttöä omalla toiminnallaan.

Hän nielaisi sen kuuman pallon, joka nielua pakotti jälleen. Jos hän nyt avaisi suunsa, hän alkaisi itkeä niin ettei ollut koskaan itkenyt. Voi kun joku olisi kertonut miten korjata kaikki, tehdä kaikki taas hyväksi ja elämä onnelliseksi.
"En osaa enää muuta kuin itkeä."
Siinä Gabrielle oli hyvä. Sen hän osasi nykyään moitteetta. Gabrielle häpesi sitä, enemmän kuin monia asioita elämässään.
"Itken aina, koko ajan. Unissani, kun et ole kotona, kun olet kotona, kun olen yksin, kun olen kanssasi, kun pelkään, kun haluaisin olla iloinen. Olen väsynyt itkemään ja pelkäämään, en jaksa enää!"
Asiaa ei auttanut se että hän piilotteli tätä läheisiltän, Veronicaa lukuunottamatta. Charleskin oli saanut marraskuun lopussa kovin ylimalkaisen selityksen ja pyynnön sairaslomaan Lontoon matkoista. Hän voisi työskennellä, mutta vain Durhamista käsin.
"Haluan olla minä! Jumalauta, miten se voi olla liikaa pyydetty, että haluan olla oma itseni! Haluan itseni takaisin!"

Ainakin Gabrielle alkoi olla jäljillä. Hän ei kuukauteen ollut korottanut ääntään. Hän ei ollut vihainen aviomiehelleen vaan itselleen, maailmalle, sille kusipäälle joka oli tehnyt tämän hänelle. Varastanut Gabriellelta hänen oman minuutensa, persoonansa, elämänsä. Särkenyt kaiken yhdellä hetkellä. Gabrielle ponkaisi ylös sängystä, heittäen päiväpeiton mytyksi sängylle. Hän oli raivoissaan, sen olisi huomannut jo idioottikin.
"Kukaan ei voi ymmärtää miltä se tuntuu, kun joku varastaa sinulta itsesi! Kun et tunnista itseäsi peilistä, koska joku saatanan kusipää koki olevansa minua parempi ihminen ja halusi ottaa sinulta väkisin kaiken!"
Gabrielle asteli vaatehuoneen ovelle, heittäen sen silkkitakin pois päältään. Se paljasti altaan hyvin läpikuultavan, mustan yömekon, jota ei voinut sanoa olevan valmistettu kankaasta. Sukkanauhat, stay up-sukat ja hyvin olemattomat alushousut saivat lähteä samalla, hänen kaivaessa itselleen kotivaatteita kaapista.
"Vihaan tätä! Vihaan itseäni!"
Vedettyään collegehousut jalkaansa, Gabrielle sukaisi ruskeita hiuksiaan, tuntien miten kiukun pahin terä laantui. Kun hän sai villapaidan päälleen, kiukku oli kadonnut, jättäen jälleen jälkeensä vain sen tyhjän kuoren.

Tyhjän kuoren, joka valahti polvilleen lattialle ja purskahti lohduttomaan itkuun. Teddy ei ansainnut hänen huutoaan. Mies yritti aina auttaa, lohduttaa ja kertoi rakastavansa häntä.
"Vihaan itseäni niin paljon."

"Se ei ole totta", mies vastasi hiljaa, katse vaimoon kiinnitettynä. Gabrielle osasi niin paljon enemmän kuin antoi ymmärtää. Nainen oli hieno äiti heidän pian vuoden ikäiselle pojalleen, joka kasvoi silmissä. Nainen oli uskomaton vaimo heikkoinakin hetkinään hänelle. Nainen hoiti työnsä tilanteessa, jossa moni olisi vain tahtonut jäädä sängyn pohjalle makaamaan eikä nousta lainkaan ylös, töiden hoitamisesta puhumattakaan. Nainen teki edelleen niin paljon enemmän kuin vain itki, mutta selkeästi Gabrielle ei ajatellut samoin. Hän kuunteli hiljaisena naisen purkausta, purren huultaan ja tyytyen vain seisomaan sivummalla hiljaisena mutta läsnäolevana. Ei hän voinut sanoa mitään siihen. Ei mitään, mikä muuttaisi tilannetta lainkaan, ja se sai avuttoman raivon nostamaan päätään hänen sisällään. Hän tahtoi auttaa naista niin kovin, mutta ei tiennyt miten. Ei, kun ei voinut koskea ja halata naista ja vakuuttaa kerrasta toiseen, että kaikki tulisi kuntoon. Entä jos kaikki ei tulisi kuntoon? Kuka hän oli lupaamaan, että huominen olisi jo parempi päivä? Olkoonkin että se oli juuri niitä asioita, joita vain kuului sanoa.

Mutta ainakin nainen oli vihainen, hetken, ja se oli jo enemmän kuin pitkään aikaan. Hetken Gabriellella oli energiaa ja tahtoa muuttaa tilannetta paremmaksi, mutta mies pelkäsi, ettei viha jättäisi jälkeensä päättäväisyyttä vaan kannustaisi luovuttamaan. Vihalla oli taipumusta tuntua hyvältä hetken, ennenkö kaikki tuntuisi vain huonommalta. Naisen valuessa lattialle, mies harppasi lähemmäs edes asiaa sen kummemmin ajattelematta ja oli jo kietomassa kätensä vaimonsa ympärille ennen kuin tajusi, mitä oli tekemässä. Suurella vaivalla hän veti kätensä takaisin jääden istumaan aivan Gabriellen viereen. Tuntui siltä, että hän olisi yhtä hyvin voinut olla maailman toisella puolella, kun ei kerran saanut koskettaa. Voinut koskettaa. Gabrielle oli hetken viihtynyt hänen halauksessaan Lontoossa, mutta mikään ei antanut syytä olettaa, että tilanne olisi nyt sama. Kenties nainen ei hätääntyisi hänen kosketuksestaan puhtaasti sen tähden, että oli heittänyt pillerin aiemmin naamaansa, mutta kosketus tuskin myöskään auttaisi naista. Ei ainakaan hänen aloittamanaan, kun naiselle ei jäisi muuta vaihtoehtoa kuin vain tyytyä osaansa. Sitä Gabrielle oli joutunut tekemään jo aivan liikaa.

"Rakas, älä sano noin", hän mutisi hiljaa, koettaen hakea naisen katsetta. "Älä vihaa itseäsi. Jos tahdot vihata jotakuta, vihaa sitä, joka teki tämän sinulle, mutta älä itseäsi. Tämä, mikään, ei ole sinun syytäsi. Jonakin päivänä voit katsoa peiliin ja nähdä oman kuvajaisesi, jonka tunnistat helposti. Voit kulkea pää pystyssä ja olla ylpeä itsestäsi, eikä tämä tunnu enää kuin pahalta unelta."

Se oli jo niin paljon enemmän. Hän oli toki ollut myös raivoissaan Halelle, mutta se oli eri asia. Silloin Teddykin oli väistänyt häntä, ottanut Matthewin syliinä ja pitänyt lapsen pois naisen hehkuvan raivon tieltä.
Tämä viha valitettavasti jätti jälkeensä jotakin muuta, kuin syvää inhoa Charlesin entistä kilparatsastajaa kohtaan.
"Anteeksi, minun ei pitäisi kaataa tällaista niskaasi. Sinulla on hankalaa muutenkin."

"Gabrielle, rakas, minä olen tässä sitä varten, jotta voit kaataa tämän niskaani", mies vastasi riskeeraten kosketuksen ja toivoen, ettei nainen pakenisi hänen kättään, jonka hän pyrki laskemaan vaimonsa hartialle.
"Jaettu suru on puolitettu suru", hän lisäsi. "Minä olen täällä sinua varten, aina, ja jos voin koskaan kantaa edes pienen osan siitä taakasta, joka harteillesi on laskettu, teen niin epäröimättä." Hän tekisi mitä tahansa, jotta vaimo voisi paremmin. Jotta Gabrielle näkisi itsensä hänen silmiensä kautta; näkisi, miten vahva, uskomaton ja kaunis nainen tuo oli.

Gabrielle ei väistänyt kosketusta. Hän oli puoli päivää psyykannyt itseään paljon enempään, joten käsi hartialla ei saanut naista enää väistämään. Hän pyyhkäisi kasvojaan, pudistellen päätään.
"Niin olet. Ja juuri siksi en saisi... Teddy, et ole ämpäri. Olet ihminen, en voi kaataa rajattomasti paskaa niskaasi, ilman että hajoat."

Mies tunsi helpotuksen läikähtävän sisällään, kun Gabrielle ei paennut hänen kättään. Hän silitti peukalollaan naisen hartiaa ja pudisti pienesti päätään.
"Mutta ei sinun tarvitse kantaa kaikkea yksinkään. Puhu minulle. Ehkä se auttaa meitä molempia", hän vastasi. Hän ei elätellyt pienintäkään illuusiota siitä, että voisi kestää saman, minkä läpi nainen koetti puskea itseään. Hänestä ei olisi ollut siihen, mutta Gabrielle olikin aina ollut heistä se vahvempi osapuoli.
"Älä huolehdi minun jaksamisestani. Minä jaksan kyllä", Teddy vakuutti sipaisten sormillaan naisen poskea pieni hymynhäive huulillaan. Hän selviäisi kyllä, kunhan vain tietäisi, että Gabriellekin jaksaisi seuraavaan päivään.

Nainen oli itsepäinen. Teddy tiesi sen hyvin tarkkaan, miten itsepäinen tuon vaimo osasi olla. Gabrielle väänsi itsensä ylös lattialta, huokaisten syvään. Vieläkään hän ei ollut värähtänyt kosketusta, mutta oli kyllästynyt lattialla istumiseen.
"Huolehdin. Heräilet Matthewin kanssa öisin."
Olkoonkin, että poika heräsi nykyään harvoin yössä.
"Käyt töissä, huolehdit minusta, äidistäsi, hevosistasi. Huolehdit niin monesta asiasta."

"Matthew on nukkunut oikein hyvin viime aikoina", mies vakuutti. Enemmän hän heräili huoleen Gabriellesta, mutta ei sitä tarvinnut naiselle kertoa. Jotkin asiat oli parempi jättää sanomatta, vaikka salaisuuksina niitä tuskin saattoikaan pitää.
"Minä olen tottunut huolehtimaan. Olen aina huolehtinut hevosistani, joten se ei eroa mitenkään tavanomaisesta ja nyt, kun Hook on Whirlow Hallissa, minulla on yksi hevonen vähemmän huolehdittavana", mies kohautti pienesti harteitaan ja kapusi myös jaloilleen. Hänen äitinsä heikentynyt kunto oli ehdottomasti syy huoleen, mutta sekin oli niitä asioita, joille hän ei voinut mitään. Hän saattoi soitella äidilleen, käydä kylässä, mutta viime käsissä Alicen kunto oli lääkäreiden ja korkeampien voimien käsissä.
"Keskity huolehtimaan itsestäsi. Minä pärjään", Teddy lupasi levittäen käsiään tarjoukseksi halauksesta. Ehkä Gabrielle tahtoisi halauksen, ehkä ei. Ei voinut tietää ellei antanut naiselle mahdollisuutta päättää.

Gabrielle katseli miestään pitkään, tehden jotakin mitä ei ollut tehnyt kuukauteen. Hän halasi Teddyä itse, suorastaan rutisti tiukasti.
"En voi. Sinä olet mieheni. Jos jokin painaa sinua, se painaa minuakin."
Erityisesti Matthewin ainoan isoäidin kohtalo painoi miestä. Hän ei tiennyt miten Teddy kestäisi äitinsä menetyksen.
"Olet niin rakas. En koskaan jaksaisi ilman sinua."

"Sama toimii myös toisin päin", mies huomautti ääni aavistuksen tukahtuneena, kun saattoi halata vaimoaan takaisin. Olisi ollut valhetta väittää, etteikö Gabriellen saaminen käsivarsien suojiin naisen omasta tahdosta, saanut lämpöä leviämään sisuskaluihin ja palaa nousemaan kurkkuun. Hän hengitti hetken syvään naisen hiusten tuoksua sulkien silmänsä.
"Sinä myös. Minä en selviäisi päivästäkään Matthewn kanssa kaksin", hän totesi silittäen toisella kädellään naisen selkää pitkin, rauhallisin liikkein. "Olet elämäni valo, nyt ja aina."

"Selviäisit."
Gabrielle vakuutti. Teddy oli loistava isä pojalle, eikä nainen koskaan osaisi katua sitä että oli perustanut perheen miehen kanssa. Hän ei olisi voinut saada lapselleen parempaa isää. Niin se vain oli.
Hänn ripustautui mieheensä miltein kuin hukkuva pelastusrenkaaseen, nyt kun uskalsi tehdä niin. Mies oli hänen turvasatamansa, piti hänet pinnalla, ettei hän uppoaisi täysin.
"Olen idiootti."

Ei, hän ei selviäisi, mutta turha asiasta oli Gabriellen kanssa vääntää. Naisella oli aivan liian korkea käsitys hänestä. Hän ei ollut selvinnyt silloinkaan, kun he olivat eronneet. Hän ei osannut olla ilman Gabriellea rinnallaan.
"Niin olet, mutta olet minun rakas idioottini", Teddy vastasi pehmeästi ja piteli naisesta tiukemmin kiinni. Hän voisi seistä hetken heidän molempien puolesta, sillä luoja tiesi, että Gabrielle oli ansainnut tukea ja turvaa edes muutamaksi pieneksi hetkeksi arjen keskellä.
"Puhu minulle seuraavalla kerralla, äläkä keksi jotain näin älytöntä", mies totesi jo ripaus huvittuneisuuttakin äänessään. Ei tilanteelle voinut eikä sopinut nauraa, mutta ei hän jäisi kantamaan kaunaakaan naiselle. Gabrielle oli vain tehnyt, minkä oli kuvitellut oikeaksi tavaksi ottaa askel eteenpäin parantumisen pitkällä polulla.

"... Minä puhun."
Gabrielle mutisi. Olihan se ollut älytöntä, mutta tulipahan samalla testattua Teddyn itsehillintä. Sitä riitti, järjettömät määrät.
"Haluaisin sinun itsehillintäsi."
Jos Gabriellella olisi ollut niin loistava itsekuri, hän ei olisi mennyt huutamaan Halelle. Olkoonkin, että nainen oli ansainnut sen.

Mies ei voinut kuin naurahtaa moiselle tunnustukselle. Vai oli hänen itsehillintänsä nyt kehumisen arvoinen? Ei suinkaan.
"Itsehillintäni sai erittäin suuresti apua huolesta ja pelosta, jota tunsin sinua kohtaan", mies korjasi huvittuneena. Hänen itsehillintänsä ei suinkaan ollut niin rautainen, kuin mitä Gabrielle antoi ymmärtää, mutta sopiva annos pelkoa ja huolta auttoi erittäin merkittävästi. Hänen mielessään oli liikkunut kasa ajatuksia, mutta niistä tuskin yksikään oli ottanut suuntaa, jota Gabrielle oli odottanut.
"Ja huusinhan minä sinulle. Se jos mikä oli itsehillinnän menetystä", Teddy lisäsi. Hänen ei olisi pitänyt korottaa ääntään, kun oli palannut kylpyhuoneesta naisen rauhoittavat kourassaan. Olisihan sen pitänyt olla ilmiselvää, ettei naiselle, joka oli saanut terapeutiltaan lääkereseptin, huudettu missään tilanteessa.

Gabrielle niiskaisi kevyesti. Ei sille mitään oikein voinut, että ei vain osannut kohdata asioita hitaasti, kuten piti. Hän oli tavallaan kärsimätön nainen  
"Minäkin olisin huutanut, rakas. Aliarvioin sinut puolisona törkeästi." 
Eikä kukaan luottaisi lasta äidille, joka saattoi tai saattoi olla olematta rauhoittavissa kesken päivän. Ja Gabrielle olisi heidän poikansa, kalleimman aarteensa, kanssa joka päivä kotona. Miltein joka päivä ainakin hetken kaksin. 
"Olisin surkea äiti jos käyttäisin lääkkeitä ratkaisuna."

"Mutta ei huutaminen ole koskaan ratkaisu. Luulisi, että oppisimme sen jossakin välissä, mutta ilmeisesti emme vielä", mies hymähti kohottaen kätensä silittämään naisen hiuksia. Hän ei tahtonut, että Gabrielle itkisi vielä lisää. Parempi, kun nainen vain olisi ja nauttisi olostaan sen mitä pystyisi.
"Tiedän, ettet koskaan tekisi niin", mies vakuutti painaen pienen, tuskin edes suukoksi kutsuttavan suukon tummien kiharoiden sekaan. "Olet aivan liian hyvä äiti, jotta sortuisit moiseen. Järjestithän Matthewn tänäänkin hoitoon." Ei sillä, että naisen teko olisi siltikään ollut hyväksyttävä, mutta Gabrielle oli selkeästi kantanut pojastaan huolta ja vastuuta, ja varmistanut, ettei lapsi olisi naisen lähettyvillä, kun Gabrielle ei ollut täysissä ruumiin ja sielun voimissaan.