Only teardrops

"Minun temperamentillani?" 
Gabrielle ei koskaan oppisi. Kun häntä ärsytti tarpeeksi, naisesta kuoriutui tiikeriemon raivolla asiaan suhtautuva mytty raivoa, joka ei taltuttunut enää helpolla. Hän ei ainakaan auttanut omalta osaltaan rauhallista elämää, jos päätti suuttua. 
"En järjestänyt häntä sen takia hoitoon." 
Nainek huomautti vaisusti. Alkuajatuksena oli ollut jotakin ihan muuta. Hän pyyhkäisi kasvojaan ja katsoi kämmenselkään tarttunutta meikkiä.
"Minun pitää pestä kasvoni."

"Touché", mies myöntyi naurua äänessään. Heidän temperamenteillaan oli saavutus, etteivät he huutaneet useammin niin, että ikkunalasit helisivät ja naapurit harkitsivat poliiseille soittamista.
"Mutta järjestit hänet kuitenkin hoitoon. Se on tärkeintä", Teddy vastasi, rutisti naista vielä hetken tiukemmin ja laski sitten irti, jotta Gabrielle voisi pestä kasvonsa, kuten oli ilmaissut tahtovansa tehdä.
"Minusta näytät oikein hurmaavalta, vaikka meikkisi valuu pitkin poskia", mies ei kuitenkaan voinut olla virnistämättä puolittain. Hän saisi vielä joku päivä pitkin korviaan moisesta, mutta se oli riski, jonka hän oli valmis ottamaan. Nainen näytti hänestä kauniilta sunnuntaiaamunakin, kun taapersi puoliunessa alakertaan katsomaan, missä Matthew huiteli. Tosin viime viikkoina unisuutta ei ollut näkynyt hänen niin rakastamissaan ruskeissa silmissä, ja kasvoilla oli ollut levänneen raukeuden sijaan hätää, levottomuutta ja uupumusta.

Rauhallinen unisuus oli tosiaan pysynyt poissa viimeaikoina. Nyt jäljelle oli jäänyt uupumus, joka kertoi omaa tarinaansa siitä, ettei hän vieläkään nukkunut kunnolla. Ja sitä varten oli ne lääkkeet.
"Sinä olet mahdoton. Teddy... Mentäisiinkö ulos tänään? Olemme oikeasti kaksin ja en halua käyttää sitä kotona." 
Tilanne ei kuitenkaan estänyt heitä menemästä omalla autolla vaikka illalliselle. 
"Tai edes huomenna. Kiltti?"

Mies hymyili pehmeästi naiselle ja nyökkäsi.
"Totta kai", hän myöntyi helposti. Se kuulosti idealta, jonka taakse hänenkin oli helppo asettua. Pieni ulkoilu ei haittaisi ketään, ja hän voisi hyvin ajaa heidät johonkin rauhalliseen ja mukavaan ravintolaan, jossa he voisivat nauttia illallisesta, jonka eteen naisen ei tarvitsisi tehdä mitään.
"Voimme vaikka käydä sekä tänään että huomenna ulkona syömässä, jos niin tahdot, rakas", hän vakuutti lämmin hymy huulillaan. Olihan se nyt melko harvinaista, että Matthew oli muualla yötä, joten miksei käyttää tilaisuutta hyödyksi.

Se olisi edes jotain. He eivät käyttäisi viikonloppua sohan eri nurkissa, katsoen huonoja elokuvia, joihin kummankaan mieli ei keskittynyt. Se kuulosti lottovoitolta.
"Minulla menee aikaa laittautua." 
Gabrielle totesi tyynesti. Hän ei tosiaan voisi lähteä meikit poskilla ja hiukset sekaisiksi harottuna yhtään mihinkään. 
"Joten sinun ei tarvitse kiirehtiä." 

Nainen irtautui viimein halauksesta, istuen makuuhuoneeseen sijoitetun peilipöydän eteen. Se oli käytännöllisempää kuin vessan pimeydessä meikkaaminen.

"Älä huoli, minäkin tahdon käydä suihkussa. Tallin haju tuntuu tarttuvan hiuksiin silloinkin, kun ei edes mene lähelle hevosia", mies naurahti pienesti. Hän oli auttanut pari ratsastajaa selkään roikkumalla vastapainona toisella puolen satulaa, puntannut yhden pudonneen ratsastajan ja käynyt rapsuttamassa hevosiaan tarhassa, joten kenties oli liioittelua sanoa, ettei hän ollut käynyt lähelläkään hevosia. Hän ei vain ollut viettänyt niin paljoa aikaa aivan hevosten tuntumassa, että hiuksiin takertuneelle hajulle olisi ollut selitystä.
"Älä laittaudu liian kauniiksi. En saa pöytävarausta mihinkään kunnon paikkaan näin nopealla aikataululla", hän varoitti hymyn kera, ennen kuin kääntyi ja suunnisti suihkuun.

Gabrielle pyyhki kasvojaan meikinpoistoon tarkoitetulla lapulla. Hän nyrpisti kevyesti nenäänsä Teddyn sanoille. 
"En. Vaikka kauneus ei olekaan ympäristöstä riippuvaista."
Mitä ihmettä hän selitti? Hän tyytyi meikkaamaan uudelleen kevyesti. Ei mitään liian hienoa. 
Mitä hän voisi pukea päälle? Gabrielle huokaisi syvään, tuijottaen kaappia miltein syyttävästi.

Mies pudisti päätään nauraen naisen sanoille, joita hän ei ymmärtänyt lainkaan. Kai Gabrielle tiesi, mitä sanoi. Hän kävi pikaisesti suihkussa, joskin käytti hyvän hetken siihen, että hieroi tuoksuvaa shampoota hiuksiinsa. Tallin hajustahan tässä oli tarkoitus päästä eroon, eikö? Mies kuivasi itsensä pehmeään pyyhkeeseen, pöyhi hetken hiuksiaan ja totesi, että ne saisivat luvan kelvata sellaisenaan. Kai ne kuivuisivat hieman paremmin kuin vain lättänäksi päätä vasten, mutta olkoot.
"Kulta, minähän sanoin, ettei mitään liian hienoa", hän torui huultaan purren, ettei vallan puhkeaisi leveään hymyyn. Gabrielle näytti juuri niin täydelliseltä kuin aina ennenkin.
"Pakotat minut vielä laittamaan hiuksiani ja kaivamaan pukuni kaapista, että kehtaan lähteä kanssasi minnekään", mies valitti leikillään kurkistaessaan kaappiin omien vaatteidensa toivossa. Siisti neule ja farkut olivat aivan hyväksyttävä ratkaisu, eikö vain?
"Kai meinasit pukea päällesi jotain arkista?" Mies varmisti käsi puolessa välissä kurkottamassa kohti neuleitaan.

Ei nainen oikeastaan tiennyt, mutta oli lohdullista että Teddy uskoi siihen mitä hän sanoi. Ainakin joku tässä kierossa maailmassa oli edelleen kuten sen piti.
"Teddy."
Hän vilkaisi miestä olkansa yli, kääntäen katseensa takaisin vaatekaapin puoleen. Hän päätti lopulta vetää päälleen sifonkisen, tummanvioletin paidan ja mustat farkut. Ne saisivat kelvata tällä kertaa.
"Meinasin. Hölmö."

"Ei sinusta aina tiedä!" Mies puolustautui nauraen kaivaessaan kaapista tummanharmaat farkut ja siistin viininpunaisen neuleen. Hän ei olisi lainkaan yllättynyt, vaikka nainen olisi löytänyt itselleen iltapuvun päälle. Gabriellesta ei tosiaankaan aina (yleensä koskaan) ottanut selvää.
"Tahdoin vain varmistaa, etten näytä kodittomalta vieressäsi", Teddy virnisti kiskoessaan farkkuja aavistuksen nihkeisiin jalkoihinsa. Neulekin takertui selkään niin, että hän joutui todella venyttelemään saadakseen sen vedettyä alas asti. Miten saattoikin olla, ettei suihkun jälkeen meinannut millään saada vaatteita päälleen? Hankala elämä.

Gabrielle vilkaisi Teddyä tuon vaihtaessa vaatteita. Mies oli edelleen yhtä komea kuin hän muisti. Ei ehkä komein, miehisin mies, mutta Gabrielle rakasti tuota juuri tuollaisena.
"Et koskaan näyttäisi kodittomalta vieressäni."
Jakoivathan he sentään saman kodin ja Teddy osasi pukeutua siististi. Eikä yhtä neuroottisen siististi kuin esimerkiksi Artemis, mutta Gabrielle ei kaivannut elämäänsä sellaista jäykistelyä. Veronica ilmeisesti viihtyi sen kanssa.
Hetken nainen selvästi empi. Äskeisen raivarinsa aikana hän oli ensimmäistä kertaa vaihtanut vaatteet Teddyn nähden. Ehkä hän voisi rutistaa itsensä tekemään sen toistamiseen. Gabrielle veti neuleen yltään, pujottaen tilalle kauniisti laskeutuvan sifonkipaidan. Saatuaan farkut jalkaansa, hän istui sängylle ja veti sukat jalkaan. Nainen vilkaisi miestään olkansa yli, hymyillen kevyesti.
"Teddy. Tiedäthän että olet maailman ihanin mies?"

"Ei sitä tiedä", mies naurahti. Naisen vierellä oli helppo näyttää vähintäänkin siltä, ettei oma ulkonäkö kiinnostanut, sillä Gabrielle näytti aina kauniilta ja laittautuneelta. Hänen silmissään nainen tosin oli kaunis vastaheränneenäkin, joten ehkä hänen mielipiteensä ei ollut sosiaalisten normien mukainen. Hän penkoi vielä hetken kaappiaan etsiessään sukkia, ja hymyili olkansa yli silmät siristyen naiselle.
"Kiitos rakas", hän vastasi lämmöllä ja tavoitti karkuun pyörineen sukkaparin. "Kannan sitä arvonimeä ylpeydellä parikymmentä vuotta, ennenkö Matthew varastaa sen minulta", mies naurahti. He kasvattaisivat pojasta hienon kansalaisen tähän maailmaan. Aivan varmasti. Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Jos lapsi vain oppisi hieman paremmat kommunikaatiotaidot kuin vanhempansa eikä omaisi aivan niin räjähtävää temperamenttia, he voisivat sanoa tehneensä jo äärimmäisen hyvin.
"Olen myös maailman onnekkain mies, kun minulla on sinut", hän totesi pomppien yhdellä jalalla samalla kun kiskoi sukkaa jalkaansa.

Heidän kahden perimällä Matthew luultavasti tulisi kasvamaan yhtä räjähdysherkäksi kuin vanhempansa, mutta ehkä se auttaisi pitkälle, että he koettaisivat opettaa poikansa pärjäämään asian kanssa paremmin kuin kumpikaan heistä.
"Kukaan ei ikinä varasta sitä sinulta. Matthew saa oman arvonimen. Teddy, kaadut vielä joskus kun teet noin."
Gabrielle huomautti miehelle pehmeästi, kun katseli tuon hyppimistä.
"Minä olen maailman onnekkain nainen. Sain sinut kahdesti, vaikka en olisi ansainnut sinua ensimmäistäkään kertaa."
Mitä kaikkea hän ei olisi saanut, jos ei olisi koskaan tavannut Teddyä. Hyvä on, elämän rikkova sydänsuru ja lapsen menettämisen riipivä tuska olisivat jääneet kokematta, mutta hänellä ei myöskään olisi nyt rakasta poikaansa.

"Kaaduin jo", mies totesi naurahtaen ja vilkaisi olkansa yli naista. "Sukelsin pää edellä päin pinnasängyn kulmaa pari päivää sitten, kun koetin aamulla kiireessä pukea ennenkö Matthew alkaisi kiljua." Hän sai sukan jalkaansa vielä hetken tasapainottelun jälkeen, ja tuuletti voittoisasti virne huulillaan. Ihan vain, koska Gabrielle oli sanonut, että hän kaatuisi.
"Pöh, älä nyt hulluja puhu", mies naurahti kättään heilauttaen. "En minäkään olisi ansainnut sinua, mutta tässä sitä ollaan. Hyvä, ettei maailma kysellyt sitä, kuka ansaitsi ja kenet." Näin oli ehdottomasti parempi.

Gabrielle huokaisi syvään, hieraisten kasvojaan. Hän perui juuri sillä hetkellä sanansa siitä että miehensä pärjäisi pojan kanssa kaksin. Ei ehkä pärjäisikään.
"Sinulla oli jo kaikki."
Se ei ehkä ollut jotakin mitä Teddy halusi kuulla, nimittäin muistutus Violetista. Silti se vain tuli naisen huulilta.
"... Anteeksi. En... Anteeksi."

Ei todellakaan pärjäisi, eikä sukkien kanssa pomppiminen edes ollut se heikoin hetki.
"Hei, ei mitään syytä pahoitella", mies vastasi yllättyneenä. Nainen oli todella tullut puskista moisen kommentin kanssa, mutta ei se maailmanloppu olisi. Mies istahti alas sängyn reunalle ja hymyili pienesti naiselle tarjoten omaa kättään kämmen ylöspäin, jotta nainen voisi laskea oman kätensä hänen kämmenensä päälle.
"Minulla ei ollut yhtään mitään ennen sinua", Teddy vetosi vilpittömänä ja tavoitteli naisen katsetta lempeästi. "En kadu hetkeäkään, että valitsin sinut, enkä ole koskaan katunutkaan."

Gabrielle laski kätensä varovasti Teddyn kämmenen päälle, häveten kommenttiaan.
"Olet... Mielettömän rakas. En olisi saanut sanoa noin."
Ei ollut hänen asiansa kommentoida Teddyn aikaisempaa suhdetta millään tasolla. Miehen sanat saivat hänet hymyilemään hieman.
"Näen välillä painajaisia siitä että sinä lähdet. Tai etten koskaan tavannut sinua uudelleen."
Nyt kun painajaiset riivasivat, aiheet vaihtelivat laidasta laitaan.

Teddy sulki naisen käden omiensa lomaan ja hymyili pehmeästi.
"Saat sanoa. Jos se on jotakin, mikä pyörii mielessäsi, tahdon, että sanot sen", mies kannusti lämpimästi. Hän tahtoi, että Gabrielle puhui hänelle mielessään liikkuvista asioista, vaikka ne eivät olisikaan sellaisia, jotka hän tahtoisi kuulla. Mieluummin hän kuulisi naisen huulilta epämukavia totuuksia kuin tyhjiä valheita.
"En lähde. Olen tässä loppuun saakka", Teddy lupasi ja kohotti hitaasti naisen käden korkeammalle, kunnes saattoi hipaista huulillaan naisen rystysiä. "Ne ovat vain painajaisia, eivätkä kanna pienintäkään totuuden siementä mukanaan. Minä en ole menossa yhtään minnekään ilman sinua."

Gabrielle katsoi miestään, purren jälleen kevyesti huultaan. Hänen ihanaakin ihanampi miehensä, joka jaksoi olla siinä ja vakuutella hänen tyhjät, typerät pelkonsa pois viikko toisensa jälkeen. Pieni vinkaisu karkasi naisen suljettujen huulten välistä kun mies lupasi olevansa siinä loppuun asti.
"Älä sano noin."
Seuravaana yönä hän vielä näkisi painajaisen jossa Hook olisikin murskannut miehen sinne pellolle.
"Siitä ei ole kauan kun olisin voinut menettää sinut."

"Mutta et menettänyt", mies rauhoitteli silittäen naisen kättä peukalollaan. "Olen tässä ja olen kunnossa. Minulle ei käynyt mitään, eikä tule käymäänkään." Se nyt oli tyhjä lupaus, sillä kukaan ei voinut vannoa moista. Se oli täysin kohtalon tai Jumalan tai minkä tahansa vastaavan korkeamman voiman käsissä.
"Ei ole mitään syytä huoleen." Hän tiesi pelon, joka kuristi kurkkua, kun heräsi painajaiseen, jossa oli menettänyt jotakin korvaamatonta. Hän oli heräillyt moisiin pitkin viime vuotta, kun oli pelännyt sekä Matthewn että Gabriellen puolesta. Hän oli ollut niin vakuuttunut siitä, että menneisyys toistaisi itseään. Onneksi niin ei ollut käynyt.
"Minä olen kiusanasi niin kauan, että ehdit kyllästyä katselemaan näitä kasvoja", mies virnisti, puristi kevyesti naisen kättä ja laski irti. Heidän oli tarkoitus lähteä syömään, ja niin mukavaa kuin olikin istua alas ja puhua ilman pelkoa siitä, että Matthew heräisi ja katkaisisi keskustelun vaatimalla huomiota, oli Gabrielle laittautunut ulkona syömistä varten, eikä hän aikonut pettää vaimonsa odotuksia.

Gabrielle huomasi tarttuvansa itse Teddyn käteen, kunn tuo päästi irti. Ihan kohta. Kyllä he pian menisivät.
"En niin. Ja älä ikinä kuvittele, että kyllästyisin kasvoihisi."
Miehen ystävälliset kasvot, suklaanruskeat silmät ja pehmeä olemus olivat parasta, mitä Gabriellen päiviin mahtui. Vaikka hän pelkäsi kosketusta nyt, niin hän silti odotti miestään kotiin. Ihan vain nähdäkseen tuon.
"Pitäisikö meidän mennä?"

Miehen hymy levisi ja säihkyi, kun Gabrielle tarttui hänen käteensä. Nainen oli tänään tarjonnut hänelle jo kaksi harvinaislaatuista hetkeä: ensin naisen aloittaman halauksen ja nyt tämän. Se ei ehkä tuntunut suurelta jonkun toisen mielestä, mutta hänestä se oli hieno harppaus eteenpäin. Kyllä he vielä selättäisivät tämänkin, ja Gabrielle voisi elää elämäänsä kuten ennenkin.
"Pidän tuosta lupauksesta kiinni", Teddy varoitti sama leveä, valovoimainen hymy edelleen huulillaan. Hän muistuttaisi Gabriellea vielä vuosikymmentenkin päästä siitä, miten naisella ei ollut lupaa kyllästyä katselemaan hänen kasvojaan.
"Pitäisi", mies nyökkäsi, "mutta yllättäen minulla ei ole mitään kiirettä." Ei, kun hän sai pidellä naisen kättä ja katsella rakastamiaan kasvoja näin läheltä.

Niitä eleitä yhdisti se, ettei Gabrielle ajatellut niitä. Ne vain tulivat, eikä hän jäänyt ajattelemaan niitä sen enempää.
"Hyvä."
Gabrielle päästi vuorostaan irti miehensä kädestä ja nousi seisomaan, nypäten pari kissankarvaa farkuistaan.
"Luoja näitä karvoja. Mitenköhän käy k... Jos meillä olisi enemmän eläimiä?"
Jessus, hän oli ollut lipsahtamassa.
"Syy miksi meille ei tule koiraa."
No tulisipas. Aatonaattona Teddy saisi pienen huskynartun. Kunhan Gabrielle ensin ajaisi hakemaan pennun sinä päivänä.

Mies hymyili laskiessaan omankin kätensä ja seurasi huvittuneena Gabriellen operaatiota karvojen kanssa.
"Kissoilla on ikuinen karvanlähtöaika", hän totesi, nousi itsekin jaloilleen ja vastusti halua kietoa kätensä naisen ympärille. Se oli kuulunut aikaan ennen marraskuuta, mutta ei enää nykyiseen arkeen. Hän oli saanut jo halauksen. Ei sopisi ahnehtia.
"Meillä olisi vain enemmän karvoja. Tai erivärisiä karvoja. En tiedä, vaikuttaisiko se varsinaisesti määrään, kun näihin hukkuu jo nyt", mies naurahti. Hän sujautti kännykän ja lompakon farkkujensa takataskuun, nappasi avaimet kantoonsa ja naksautti niskansa matkalla makuuhuoneen ovelle.
"Valmis?" Hän tajusi kysyä vasta siinä kohtaa. Naisten rutiinit eivät olleet hänelle tuttuja vielä yli vuoden avioliitonkaan jälkeen. Kai hän oli hieman toivoton. Pikkiriikkisen vain.

Nainen kumartui ottamaan meikkauspöydältään korvakorut, jotka asetteli korviinsa. Noin, hän olisi myös valmis.
"Minä huomaan. Ja olen varma että ne ovat myös piilottaneet harjansa. Vannon ostavani joka syksy ja kevät karstan, kun edellistä ei vain löydy."
Nainen lähti kohti ovea, pyöräyttäen silmiään.
"Olen. Voimme mennä. Kysyt tuota aina."