Let the fire burn the ice

Wren joutui pakottamaan itsensä keskittymään aiheeseen. Hän siirsi katseensa taivaalle, tähtiin, jotka loistivat niin paljon kirkkaampina ilman kaupungin valoja.
"Minäkin pidän musiikista. Luonnontieteistä. Pidän ilmeisesti myös tanssimisesta, vaikka en tiennytkään sitä ennen tätä matkaa."
Hän siemaisi mangopirtelöään, hiljentääkseen itsensä hetkeksi ennen kuin puhuisi ohi suunsa.
"Ja luulen, että minusta on tulossa nälkäinen... uusille kokemuksille. Kun olin lapsi, haaveilin aina siitä, että pääsisin pois Kealkillista. Sen jälkeen halusin pois Irlannista... Pitkään kuvittelin, että Lontoo olisi matkani pää, että sen pidemmälle en voisi päästä. Mutta nyt tuntuu siltä, että koko maailma on avoin."
Eikä vain Charlesin lupauksen vuoksi.

”Koko maailma on avoin”, Charles vastasi, luopui vastarinnasta ja kääntyi katsomaan Wreniä. Yritti olla ajattelematta rumbaa ja naisen lämpöä, joka viipyi hänen ihollaan.
”Ja siitä puheen ollen, minne sinä haluaisit mennä? Mitä haluaisit nähdä ja kokea?”

"Kaiken", Wren totesi, ja pimeydestä huolimatta hänen silmänsä loistivat. Ei kai tähtien valo voinut todella ulottua tänne saakka niin voimakkaana?
"Kaikki ne paikat, joista olen vain lukenut. Jo tämä meri on niin paljon uskomattomampi todellisuudessa kuin kuvissa. Zhangye Danxian raidalliset vuoret. Keinun maailman rajalla Ecuadorissa. Tulppaanipeltojen värit Hollannissa. Hitachin merenrantapuiston keväällä, kun se on täynnä kukkia. Malediivien tähtimeren. Haluan seistä Trolltungan kielekkeellä Norjassa. Salar De Uyunin suola-aavikon, kun se sadekautena täyttyy vedestä ja muuttuu valtavaksi peiliksi..."
Wren naurahti hämillään omasta innostuksestaan, joka sai hänet luettelemaan kaikkia niitä uskomattomia paikkoja.
"Mutta Givernystä olisi oikein hyvä aloittaa."

Wrenin into sai Charlesin unohtamaan, ettei ehkä ollut soveliasta vain katsella naista. Mies suli hymyyn, joka sulatti siristyvät, kalpeanharmaat silmät ja pehmensi hillityt kasvot lämpimiksi.
”Givernystä on hyvä aloittaa”, mies vastasi.
”Mutta sinä voit nähdä kaiken tuon – vaikka joululahjasi muodostavilla matkoilla ympäri maailman. Milloin tahansa haluat mennä, ja milloin tahansa raaskin luopua sinusta hetkeksi.”

Wren käänsi pimeässä yössä hyvin tummalta näyttävän katseensa Charlesiin.
Tietenkin mies tarkoitti vain sitä, että joutuisi luottamaan muihin työntekijöihinsä silloin, kun hän olisi poissa. Oli kenties omahyväistä ajatella, että hän teki työnsä paremmin kuin muut, mutta niin se vain oli. Tietenkin teki, hänenhän tehtävänsä oli hallita kiireisen ulkoministerin aikatauluja.
Hän oli alkanut kiinnittää yhä enemmän huomiota siihen, että mies saisi mahdollisuuksien mukaan lyhyen hengähdystauon aina kun mahdollista. Edes pienen hetken kahden tapaamisen välissä, niin etteivät stressin laukaisemat päänsäryt yltyisi liian koviksi.
Mutta silti. Se kuulosti niin... kauniilta.
"Saat sen kuulostamaan siltä, kuin olisin kovinkin tärkeä."

Charles naurahti ja kosketti niskaansa.
”Siinä on sellainen vaara, kun on tavattoman hyvä työssään”, mies myönsi. Käydä liian tärkeäksi työnantajalle.
Työnantajalle, Charles. Älä unohda sitä.
Mies käänsi katseensa takaisin tähtiä kohti.
”Mutta olet ansainnut lomaakin. Muistuta minua, jos unohdan.”

Työssäsi, Wren, älä unohda sitä.
Toinen suupieli kohosi hänelle ominaiseen vinoon hymyyn, ennen kuin hän seurasi Charlesin esimerkkiä ja katsoi taas taivaalle.
"Voin onneksi aina merkitä muistutuksen kalenteriisi. Ja usko pois, minä harvemmin unohdan mitään."
Paitsi tällaisina hetkinä, kun ei olisi tarvinnut siirtyä kuin vähän lähemmäs, niin että olisi voinut nojautua miehen hartiaa vasten.
"Charles, se, että voit tarjota minulle matkat lahjana... Tekeekö se sinut onnelliseksi?"

”Mitä?” mies kysyi hämmentyneenä ja katsahti Wreniä silmäkulmastaan. Mikä epätavallinen kysymys.
Charles vajosi hetkeksi mietteliääseen hiljaisuuteen.
”Minut tekee onnelliseksi se, jos pääset näkemään maailman kauneutta ja tekemään edes joistain haaveistasi totta. Jos minä voin auttaa, esimerkiksi tarjoamalla matkat, teen niin mielelläni.”

Se oli hyvin kaunis ajatus.
"Siinä tapauksessa en jää potemaan syyllisyyttä, vaan keskityn pelkästään siihen iloon, jota lahja minussa herättää", Wren totesi, jääden seurailemaan tähtikuvioita katseellaan.
"Merkillistä, kuinka hankalaa lahjojen vastaanottaminen tuntuu joskus olevan."

Charles naurahti.
”Kiitos”, hän vastasi ja tunsi helpotuksen lohdullisen ailahduksen. Hän saisi tarjota Wrenille mahdollisuuden nähdä maailmaa, kokea jotain kaunista ja rakentaa kamalien muistojen vastapainoksi jotain parempaa, johon turvautua yön pimeinä tunteina, kun painajaiset herättivät.
”Mitä luulet, että haluaisit nähdä ensimmäiseksi? Tai toiseksi, Givernyn jälkeen?” mies tiedusteli.

Wren mietti asiaa hetken.
"Islannin jäätiköt ovat varmasti upeita."
Tietenkin hänen mieleensä nousi jää. Hänen ei tarvinnut edes kääntää katsettaan kuullakseen taas sen jäisen ritinän, joka sai hänen sydämensä hakkaamaan niin villisti.
Moni piti jäätä vain kylmänä, mutta se oli myös uskomattoman kaunista.
Nainen siristi hieman silmiään.
"Joko osaat tämän taivaan tähdet ulkoa? Olet katsellut sitä monesti, eikö niin?"

”Islanti itsessään on fantastisen upea matkakohde, talvella tai kesällä”, Charles nyökkäsi ja veti jalkansa rennosti koukkuun, nojaten käsivartensa polviinsa.
”Luonto on ainutlaatuista, kulttuuri ja historia mielenkiintoista ja heillä on aivan oma, ulkopuolisilta vaikutuksilta täysin puhdas hevosrotunsa. Voisit nauttia hevosvaelluksista.”
Mies nosti katseensa ylemmäs tähtiin, ja haikea hymy häivähti hänen huulillaan.
”Niinkin voisi sanoa. Isälläni oli tapana opettaa niitä minulle, keinoksi suunnistaa näillä vesillä.”

"Varmasti nauttisin."
Ainakin, jos mukana olisi joku... Ei, ei.
Wren vilkaisi Charlesia silmäkulmastaan, huomasi taas sen haikeuden. Joka sai hänenkin sydämensä kivistämään, vaikkei hän täysin ymmärtänyt, miksi.
Viimeinenkin häivähdys kultaa oli kadonnut, nyt taivas tähtien takana oli tummaa samettia.
"Kaipaatko sinä isääsi?"
Kysymys oli typerä, kyllähän sen näki. Mutta silti, se tuntui vähemmän tunkeilevalta kuin vain todeta asia ääneen.

Charles katsahti naista silmäkulmastaan ja juoksutti sitten sormet läpi hiuksistaan. Kokoa itsesi.
”Totta kai”, mies sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Hän oli harvinaisen hyvä mies. Sellainen, jollainen minä toivoisin voivani olla.”
Wrenkin oli menettänyt isänsä, joskin eri tavalla kuin hän.
”Ikävöitkö sinä isääsi?”

Wren toivoi, että olisi ollut ihmissuhteissa viisaampi. Niin kuin Gabrielle oli sanonut, elämä ei ollut tiedettä, eikä ollut olemassa matemaattista kaavaa, jolla laskea kaipauksen määrää.
Hänen silmissään Charles oli todella hyvä mies.
Kysymys sai naisen kulmat kurtistumaan.
"Ikävöin. Vaikka uskottelinkin itselleni pitkään, etten. En ole varma, miksi isä lähti, ja joskus mietin, että haluaisin etsiä hänet... Mutta ehkä hän ei halua löytyä?"
Olisi ehkä parempi elää epätietoisuudessa sen sijaan, että saisi tietää kipeän totuuden. Silloin saattoi ainakin hetkittäin uskoa, että isäkin kaipasi lapsiaan.
"Hänellä oli tapana ottaa mukaan vain minut, kun jossakin oli bongattu harvinainen lintu. Muistan vieläkin, miltä eväsleivät maistuivat, ja miltä auton istuin tuntui selkää vasten. Isä halusi kuunnella aina Beatlesia."

”Ehkä sinun pitäisi etsiä hänet”, Charles vastasi. Wrenin muistot isästään kuulostivat kauniilta – kenties ainoa kaunis asia, joka naisen lapsuudesta nousi esiin.
”Ehkä voisitte tutustua toisiinne uudelleen, kun se on vielä mahdollista.” Mies katsahti Wreniä sivusilmällä ja kosketti mietteliäänä rannettaan, joka tuntui alastomalta ilman suvussa periytynyttä rannekelloa.
”Jos haluat, voin tiedustella hänestä tuttaviltani.”

Vino hymy löysi tiensä taas Wrenin kasvoille.
"Sinä saat kaiken kuulostamaan siltä, kuin se olisi mahdollista."
Vielä jokin aika sitten hän olisi ollut sitä mieltä, ettei vaiva kannattanut, mutta jokin tuntui muuttuneen kuluneiden kuukausien aikana.
Jokin poltteli varoittamatta silmien takana.
"Charles... Kiitos."

Charles katsahti naista uudelleen ja pohti, miksi hän kiusasi itseään pakottamalla itsensä katsomaan pois, kun Wren vangitsi hänen katseensa yhä uudelleen.
”Ei sinun tarvitse kiittää”, hän vastasi ja hieraisi mietteliäänä sormiaan.
”Melkein kaikki tässä maailmassa on mahdollista. Isäsi löytäminen hyvin todennäköistä”, mies sanoi nojaten päänsä paremmin kaiteeseen.
”Voimme laittaa asian vireille, kun palaamme Lontooseen.”

"Kiitollisuuden tunteminen ilman, että ilmaisee sitä, on kuin lahjan paketoimista ilman, että antaa sitä milloinkaan", Wren huomautti, turvautuen jonkun toisen sanoihin, kun omat eivät enää riittäneet.
"Se merkitsisi minulle todella paljon. Vaikka pelkäänkin, että ehkä isä ei haluakaan tavata minua."
Hän antoi katseensa vaeltaa taas tähdissä.
"Mitä sinä kaipaat isässäsi, Charles?"
Charles oli ilmaissut isänsä olleen hyvä mies, mutta ei kai kokonaista ihmistä voinut typistää vain yhteen lauseeseen?

Mies kohotti vaaleaa kulmaansa. Taivaalle levittyneen tähtipölyn valo antoi valkeille hiuksille ja kalpealle iholle melkein sinertävän sävyn.
”Yhtä hyvin isäsi on voinut toivoa saavansa sinut takaisin elämäänsä kaikki vuodet, jotka olette olleet erossa”, Charles totesi. Eikö olisi parempi tietää kumpaa? Yhteisiä vuosia ei olisi jäljellä loputtomasti.
”Hänen viisauttaan. Hänen sanansa ohjaavat minua edelleen”, hän sanoi pohdittuaan hetken hiljaisuudessa. Hän olisi todella kaivannut isänsä neuvoa nyt.
”Meillä oli harvoin aikaa keskustella – paitsi lähtiessämme purjehtimaan yhdessä.”

Niin, sehän oli aina mahdollista.
Eikä hän rikkoisi muuta kuin itsensä, mikäli tilanne osoittautuisi päinvastaiseksi.
Wren käänsi katseensa Charlesiin ja antoi sen levätä miehessä pidempään, kun tämän vaaleat silmät olivat kääntyneet kohti taivasta.
Melkein kuin jokin sadun olento.
"Ei ihme, että purjehtiminen tuntuu merkitsevän sinulle niin paljon. Millaisissa asioissa kaipaat hänen neuvojaan?"

Charles painoi katseensa.
Hän ei voisi kertoa Wrenille kamppailustaan sopimattomien ajatusten kanssa.
”Pääasiassa siinä, miten olla se mies, joka tahtoisin olla”, mies sanoi häivähdys ahdistusta ääneen hiipien.
”Opettelen vielä oikean herrasmiehen tapoja – todellinen herrasmies, oikea aatelisuus, ei ole ylhäisyyttä muihin, vaan entiseen itseensä. Ja kuten tiedät, minä olen usein ylimielinen paskiainen”, mies vastasi hymyillen puolittain.
”Minulla on valtaa, ja minä voin jättää sillä maailmaan positiivisen jäljen. En vain ole varma, miten.” Mitä hänen oli tarkoitus tehdä elämällään?
”Minä haluan olla hyvä mies, mutta luoja tietää, etten onnistu siinä niin kuin toivoisin.”

Wrenin kulmat painuivat alas, katse oli tumma.
"Voisit sinä olla vielä ylimielisempikin paskiainen", hän huomautti, melkein katuvana.
Charles ei ehkä antanut itsestään kovinkaan lämmintä ensivaikutelmaa, mutta yhteisten kuukausien jälkeen Wren ei voinut kieltää, etteikö tämä olisi ollut hyvä mies, joka tuntui niin kovasti haluavan olla.
Vaikka hän ei voinutkaan väittää olevansa herrasmiesten asiantuntija.
"Sinä olet kammottavan ankara itsellesi, Charles."

Charles nauroi yllättyneenä ja hieraisi kasvojaan, pyyhkäisten sormet sitten läpi hiuksistaan, jotka oppisivat aivan liian kurittomiksi tällä matkalla. Harmaat silmät siristyivät, kun hän kääntyi katsomaan Wreniä.
”Kiitos, Wren”, mies sanoi huvittuneena, tietämättä voisiko lukea sen kohteliaisuudeksi assistentiltaan – että voisi olla ylimielisempikin paskiainen.
”Välillä arvelen, etten ole lainkaan tarpeeksi ankara itselleni.”
Hänen pitäisi vaihtaa aihetta tai hän päätyisi sanomaan jotain typerää. Typerämpää kuin oli tähän mennessä jo sanonut. Ehdottaisi vaikka rumbatuntien jatkamista.
”Kenen puoleen sinä käännyt kaivatessasi neuvoa? Hampaikkaan pikkusisaresi, kenties?”

"Se oli kohteliaisuus", Wren vakuutti, kulmat yhä alas painuneina.
Vaikka olikin mukava kuulla Charlesin nauravan. Ja nähdä tämän pyyhkäisevän hiuksia, jotka jäivät hieman pystyyn, kenties suolan ja jatkuvan kastumisen villitseminä.
Niin että niitä teki mieli koskettaa.
Hän olisi halunnut jatkaa aiheesta, takoa Charlesin päähän vaikka väkisin, ettei tämän todellakaan tarvitsisi olla yhtään ankarampi, mutta mies tuntui haluavan vaihtaa aihetta.
Hampaikkaan pikkusisaren mainitseminen kirvoitti vuorostaan naurun Wrenin huulilta.
"Teal on nykyään oikein herttainen ja puree paljon vähemmän. Mutta jos rehellisiä ollaan, minä olen tainnut luottaa eniten kirjastoon. Ja nykyään on Google..."

Kuvaus Tealista sai Charlesin nauramaan uudelleen. Tai ehkä se oli vain Wrenin nauru, joka sai epätavallisen äänen karkaamaan hänestä. Wrenkään ei nauranut kovin usein – tai sitten hän vain toivoi kuulevansa naisen nauravan niin paljon useammin kuin oikeasti kuuli.
”Niinkö? Millaisissa asioissa sinä kaipaat neuvoa?” hän kysyi ja kääntyi paremmin naisen puoleen. Eiköhän hän ollut ollut jo tarpeeksi sopimaton niin, että viipyvä katse ei voisi enää pahentaa asioita.

Kysymys sai aikaan pehmeämmän naurahduksen.
"Charles, kai tiedät, että maailmassa on kaksi asiaa, joita ei koskaan tule kysyä? Naisen ikää - vaikka minulle se ei olekaan ongelma - ja tämän googlen hakuhistoriaa."
Hän hieraisi kasvojaan, joita oli taas alkanut kuumottaa.
"Minä tiedän paljon asioita, Charles. Osaan nimetä yli kolmesataa lintua. Muistan hämmästyttävän määrän nippelitietoa, vaikka itse sanonkin... Mutta ihmisiä minä en ymmärrä."

Mies hymyili ja laski katseensa hetkeksi sinertäväksi muuttuneeseen kanteen. Lintu kuulosti huutelevan saaren yössä. Tunsikohan Wren senkin pelkästä äänestä?
”Vilpittömät pahoitteluni”, Charles vastasi. Hän ei todella voinut sanoa olevansa asiantuntija naisten suhteen.
”Mikä sinua mietityttää ihmisissä? Mitään, missä minä voisin olla avuksi?”

Jotenkin Wrenistä tuntui, että he olivat päätyneet taas hyvin lähelle heikkoa jäätä.
Mutta oliko sillä väliä tässä paikassa, joka oli niin irrallaan muusta maailmasta? Paikassa, jossa taivas ja meri olivat muuttuneet yhdeksi, vaikka ne tavallisesti eivät voineet edes koskettaa toisiaan?
"Elämään ei kuulemma voi suhtautua niin kuin tieteeseen", hän aloitti hiljaa.
"Ja tottahan se on. Tiede perustuu toistettuihin kokeisiin, ja jos tulokset näyttävät kerta toisensa jälkeen samoilta, voidaan olla lähellä teoriaa. Mutta ihmissuhteissa ei vain voi tehdä niin. Ei, jos todella välittää toisesta."
Hän yritti pitää katseensa tähdissä. Jotka tänä yönä olivat pudonneet myös mereen.
"Oletko koskaan ollut rakastunut, Charles?"

Se oli varmaankin kysymys ja aihe, josta hän ei olisi missään nimessä saanut keskustella assistenttinsa kanssa. Mutta hän ei selvästi loistanut sopivuudessa.
Älä herran tähden anna lukumäärää.
”Kyllä”, mies vastasi hetken epäröityään ja kosketti niskaansa. Hän sai estettyä vastakysymyksen puremalla kieleensä. Hän ei saanut tiedustella Wrenin rakkauselämästä.
”Rakastuminenko sinua mietityttää?”

Wren epäröi.
Hän ei voisi paeta tunteitaan tai keskustelua mereen, vaikka se saisikin vatsan kiertymään solmuun.
Heikko jää alkoi ritistä jalkojen alla.
"Uskon tietäväni melko tarkkaan, mitä rakastuminen käytännössä tarkoittaa. Selvitin asian, kun olin yksitoistavuotiaana uskomattoman ihastunut rinnakkaisluokan Seamus O'Doyleen. Siihen, joka täräytti minulle tämän arven..."
Hän hieraisi kulmakarvaansa.
"Tiedän, että se vastaa stressin kaltaista tilaa, että lisämunuaiset alkavat tuottaa lisää kortisolia, että serotoniinitasot hyppäävät korkeammalle... Ja silti minun on myönnettävä, etten tiedä siitä mitään."

Charles ei ollut varma kohottaako kulmiaan vaiko hymyillä.
Millainenkohan poika Seamus O’Doyle oli ollut? Ilmeisesti ei hyvä, jos oli lyönyt pientä tyttöä. Wrenin elämään ei ollut tainnut mahtua kovin montaa hyvää miestä.
”Se on hyvin tieteellinen kuvaus tunteesta”, mies vastasi arvostaen.
”Mitä sinä haluaisit tietää siitä?”

"Tiedän. Mutta se ei auta minua nyt."
Wren paloi halusta kääntää katseensa Charlesiin, mutta ei antanut itsensä tehdä niin - tai saattaisi todella päätyä mereen, rohkeutensa pettäessä lopullisesti.
"Se vain... Oletko koskaan ollut niin rakastunut, että vaikka yrität keksiä joka ikisen loogiseen syyn sille, miksi tunteesi on täysin järjetön, ja miksi siitä ei voisi seurata muuta kuin vahinkoa, et saa henkilöä mielestäsi?"

Mies naurahti kuivasti.
”Onko muitakin tapoja rakastua?” Charles kysyi ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
”Minun ihmissuhteeni eivät kuulemma ole tavanomaisia enkä siis käy yleistettävästä esimerkistä, mutta kokemukseni mukaan rakastuminen on kauhistuttavaa. Se on kuin kaapatuksi tulemista. Joku kaappaa mielen niin perusteellisesti, että päätyy sanomaan ja tekemään mitä typerimpiä asioita, vaikka vain saadakseen pienen hetken enemmän aikaa.”

Wren erehtyi katsahtamaan Charlesiin ja tämän luonnonvalkeisiin hiuksiin, jotka olivat taas jääneet hurmaavalla tavalla pystyyn.
Ei, ei hurmaavalla. Vaan tavalla, joka assistentin tuli huomata, jotta tämä saattoi kaivaa esiin kamman ja oikoa hiukset kuosiin kuvaa varten.
Ensimmäistä kertaa työn muistaminen satutti.
Hänen sydämensä oli riehaantunut, se takoi levottomana kylkiluita vasten. Haluten tulla kuulluksi.
"Se on kammottavaa", nainen myönsi hiljaa.
"Vaikka kaikki puhuukin sitä vastaan... Pitäisikö ennemmin seurata puhdasta logiikkaa, joka varoittaa päätöksen typeryydestä, vai tunteita, jotka tuntuvat niin paljon järkeä voimakkaammilta?"
Hän käänsi katseensa Charlesiin, ahdistuneena.

Charles katsahti Wreniä ja hämmentyi ahdistusta naisen silmissä.
Voi luoja. Voi luoja. Oliko nainen nähnyt, huomannut, miten hän tätä katseli? Vaistonnut, miten sopimaton hän oli? Ja ahdistunut tajutessaan, että oli jumissa täällä – keskellä ei mitään kaksin hänen kanssaan.
Charles sukaisi hiuksiaan ja kääntyi paremmin Wrenin puoleen.
”Minä yritän aina puhua itselleni logiikan ja järjen puolesta – ja yleensä olen varsin järkevä päätöksissäni. Kokemukseni mukaan tunteet eivät vain suostu hallittaviksi eivätkä ne kuuntele järkipuhetta, syy-seuraussuhteita tai mitään muutakaan, ja ehkä se on totta, että sydäntään seuraavat ihmiset ovat yleensä onnellisempia.”

Taas ne hiukset.
Wren joutui ristimään sormensa lomittain pitääkseen kätensä kurissa. Sydän hakkasi nyt niin, että edes omien ajatusten kuuleminen tuntui mahdottomalta.
Hän nielaisi ja katsoi tähtiin.
"Onko hypoteesisi siis se, että tunteitaan kannattaisi seurata, siitä huolimatta, että ne olisivat järjettömiä? Että siihen hulluuteen sisältyy tarkemmin määrittelemätön mahdollisuus onneen?"
Eriparisten silmien katse siirtyi takaisin Charlesiin. Melkein uhmakkaana.
"Tekisitkö sinä niin, Charles Edgerly? Seuraisit tunteitasi?"

Charles tutki Wreniä hetken, kalpeat silmät epätietoisina siristyen.
”Kyllä. Se on hypoteesini – mikään ei ole tehokkaampi onnettomuuden lähde kuin miettiä, mitä jos”, mies vastasi ja pujotti sormet epätietoisina hiuksiinsa. Mikään ei nakertanut ihmissielua kuin katumus ja jossittelu: mitä jos olisin sittenkin kertonut hänelle, mitä jos olisin syöksynyt lentokentälle, mitä jos olisin vain…
”Jos minun olisi mahdollista tehdä niin, olisin onnellisempi, jos seuraisin tunteitani.”

Wren pysyi hetken hiljaa, katse Charlesin vaaleissa silmissä.
Mitä jos?
Hänen sydämensä tuntui löytäneen sanoista uuden rytmin. Mitä jos. Mitä jos. Mitäjosmitäjosmitäjos.
Mitä jos oli olemassa häviävän pieni mahdollisuus siihen, että kaikki ei päättyisikään häpeään ja onnettomuuteen?
Yksi päätös oli aikanaan estänyt ydinsotaa syttymästä. Yksi tuhon uhalla tehty päätös.
Wren nielaisi ja siirsi kädet hitaasti pois jalkojensa ympäriltä.
"Asia on nimittäin niin, Charles Edgerly..."
Hän kääntyi paremmin miehen puoleen, painoi kämmenensä kantta vasten.
"... että kaikesta logiikastani ja epäilyksistäni huolimatta en usko mahtavani mitään sille..."
Polvetkin painuivat sinisenhohtoista kantta vastaan, kun hän siirtyi lähemmäs, katse Charlesin silmissä.
"... että vastoin minkäänlaista järkeä..."
Wren pysähtyi aivan Charlesin lähelle, niin että hänen tarvitsi vain kuiskata sanat:
"... olen rakastumassa sinuun."
Ja painoi huulensa miehen huulille.

Wren siirtyi lähemmäs. Charles tunsi pulssinsa kohoavan, vaikkei ollut varma miksi. Syke hakkasi päässä melkein kuurouttavana.
Sanoiko Wren..?
Voisiko se olla totta eikä hän vain hallusinoinut? Voisiko hänellä olla mahdollisuus saada rakastaa Wreniä? Mutta Charles ei ehtinyt päästä ajatuksessa pidemmälle, kun nainen oli niin kovin lähellä. Hän ehti tuntea lämpimän hengityksen huulillaan, tuntea häntä piinanneen tuoksun kietoutuvan ympärilleen, iholleen syttyvän sähkön ja räjähdysmäisesti nousevan sykkeen.
Wren suuteli häntä. Wren suuteli häntä! Hyvä luoja.
Hyvä luoja!
Tämä ei ollut sopivaa. Hänen pitäisi ehdottomasti…
Charles hengähti yllätyksestä, ennen kuin miehen sormet punoutuivat villeihin, punaisiin hiuksiin ja hän vastasi suudelmaan, vetäen Wreniä lähemmäs kuin huumaantuneena.
Ja heittäytyi sitten rajusti kauemmas, kaatuen selälleen kannelle ja painaen käden jyskyttävälle sydämelleen.
”Wren – minä – minä – minä olen pahoillani. Minun ei olisi pitänyt tehdä noin. Olen hyvin pahoillani”, mies takelteli työntäen ahdistuneet sormet valkeisiin hiuksiinsa.

Kahden sydämenlyönnin väliin jäävä hetki oli pitkä.
Niin pitkään Wren joutui pelkäämään, että Charles työntäisi hänet luotaan. Niin pitkään hänellä oli aikaa miettiä, mitä sanoisi.
Hän ei voisi syyttää humalaa. Hetken päähänpisto, keskustelun inspiroima?
Nauramaan hän ei kykenisi.
Ja sitten miehen sormet olivat hänen hiuksissaan, jotka meri oli muuttanut arvaamattomiksi. Meri, jonka suola viipyi vielä heidän molempien huulilla.
Ja sitten Charles oli poissa. Selällään kannella.
Kahden sydämenlyönnin väliin jäi ikuisuus.
"Miksi?" hän kysyi melkein hengästyneenä, posket kuin tulen syleileminä. Hän siirtyi lähemmäs, painoi kämmenensä kantta vasten, yksi käsi kummallakin puolella Charlesin päätä.
"Miksei olisi pitänyt?"

Charles tuijotti Wreniä epätoivoisena, yritti tasata hengitystään ja kaoottista pulssiaan, joka hakkasi päässä melkein tukahduttaen alleen kaiken järjen äänen.
Voi hyvä luoja. Hyvä jumala, anna minulle voimaa. Anna minulle voimaa olla hyvä mies. Hänen pitäisi työntää Wren kauemmas. Mutta hän ei uskaltanut koskea naiseen peläten, mitä tekisi nyt.
”Koska… Koska en voi olla yksi mies lisää, joka laittaa sinut siihen asemaan. Olisi epäeettistä ja puhtaasti julmaa laittaa sinut tilanteeseen, jossa joutuisit koskaan miettimään, voitko sanoa ei.”

Wrenin katse oli hyvin tumma.
Hän siirsi toista kättään niin, että saattoi pyyhkäistä sukimisesta villiintyneitä luonnonvalkeita hiuksia.
Etsi merkitystä miehen sanoista.
Charles ei sanonut, ettei voinut tehdä niin, koska ei tuntenut samoin. Ettei voinut tehdä niin, koska koki hänet epäviehättävänä.
"Hypoteesisi kuului, että tunteidensa seuraaminen tekee yksilön onnelliseksi", hän huomautti hiljaa.
Hän muisti hetken, jolloin Charles oli vastannut suudelmaan.
"Voitko rehellisesti väittää, ettet tunne mitään minua kohtaan?"
Hartioiden linja terävöityi, valmiina puolustautumaan.

Wren kosketti hänen hiuksiaan, ja hetken Charles pelkäsi, että hänen päässään pimenisi lopullisesti.
”Wren!” mies vetosi, tarttui naisen olkapäihin ja työnsi tämän kauemmas, ponnistaen istumaan ja suoraan jaloilleen, harppoen levottoman ympyrän keulan ympäri.
Miten nainen saattoi kysyä tuollaista? Eikö Wren ollut nähnyt? Charles katsahti naista vainottuna, raastaen hiuksiaan.
Älä sano mitään.
”En tietenkään voi!” hän vastasi turhautuneena.
”Hyvä luoja, en tietenkään voi – mutta minä en voi olla yksi mies lisää, joka käyttää väärin asemaansa sinuun. Kaiken sen piti olla ohi elämässäsi. Ja sitten minä…”, Charles vajosi kyykkyyn haudaten kasvot käsiinsä.

Ikuisuus tosiaan mahtui kahden sydämenlyönnin väliin.
Wren nousi hitaasti seisomaan ja katsoi, kuinka Charles harppoi ympäri. Kuin vainottu, häkkiin suljettu eläin.
Vajosi kyykkyyn ja piilotti kasvonsa.
Se oli melkein liikaa.
"Charles Edgerly, sitten sinä mitä?" hän kysyi hitaasti, yrittäen hallita ääntään, vaikka tunteet yrittivät saada sen värisemään.
Yksi mies lisää. Ei.

Charles hengitti syvään ja suoristautui. Pakotti itsensä kohtaamaan Wrenin katseen, vaikka pelkkä naisen näkeminen oli särkeä hänen sydämensä.
”Minun on sopimatonta tuntea sinua kohtaan, mitä tunnen. Niin kammottavan epäsopivaa”, hän sanoi ja hieraisi kasvojaan. Syke tuntui kipeältä ja terävältä.
”Minä en koskaan, koskaan uhkaisi sinua työpaikan menetyksellä, minä en pystyisi käyttämään asemaani niin kuin hirviöt menneisyydessäsi – mutta asemani sinuun olisi silti epäeettinen. Mitä sitten, kun lakkaisit tuntemasta minua kohtaan niin kuin ehkä tällä hetkellä voisit tuntea? Uskaltaisitko kertoa minulle? Uskaltaisitko sanoa ei ja olla hetkeäkään epäröimättä, voisinko silti riistää sinulta elantosi ja urasi?”

Wren ei kääntänyt katsettaan pois.
"Niinkö? En minäkään saisi tuntea näin. Sinä olet työnantajani, ulkoministeri ja siniverinen... Ja minä? Hölmö irlantilainen, joka ilmeisesti haluaa uskoa satuihin kaikkien näiden vuosien jälkeen. Taivaan ja maan ei kuulu kohdata, mutta tiedätkö mitä? Juuri niin ne tekevät tällä hetkellä."
Hän huitaisi vihaisesti kättään kohti tähtien valaisemaa taivasta ja merta.
"Älä puhu tunteistani, niin kuin ne olisivat jotakin ohimenevää! Kanssasi työskentely on ollut parasta, mitä minulle on tapahtunut... kenties koskaan. Mutta tiedätkö mitä? Olisin valmis heittämään sen kaiken menemään. Koska minä haluan olla onnellinen, Charles."
Hän pyyhkäisi vihaisesti silmiään, jotka yrittivät kostua.
"Jos kyse on siitä, ettet voisi koskaan ajatella olevasi jonkun minunlaiseni kanssa, niin sano se! Mutta älä riistä minulta mahdollisuutta vain siksi, että menneisyyteni on täynnä hirviöitä! Sinä et ole yksi niistä!"

Hyvä jumala, isä, kuka tahansa – antakaa minulle voimaa olla hyvä mies, Charles vetosi ääneti katsellessaan Wreniä ja tuntiessaan vastustamattoman halun astua lähemmäs.
Wren pyyhkäisi silmiään, ja Charles astui lähemmäs. Miten hän voisi antaa naisen luulla niin? Kuvitella, ettei olisi tarpeeksi?
”Kyse ei ole siitä”, mies sanoi ja astui toisenkin askeleen lähemmäs.
Hän oli ollut jo niin sopimaton, ettei voisi mitenkään pahentaa tilannetta. Charles yritti poimia Wrenin käden varovasti omiensa väliin.
”Kyse ei ole siitä, Wren. Minä en ole koskaan tuntenut näin aikaisemmin. Tullut kaapatuksi näin”, hän vastasi painaen katseensa, ”sinä saat minut näkemään unohdetut värit tutuissa maisemissa, katsomaan maailmaa kuin minäkin voisin nähdä sen ensimmäistä kertaa kanssasi. Sinä saat minut käyttäytymään kuin olisin kadottanut kaiken järkeni, sanomaan ja tekemään mitä typerimpiä, sopimattomimpia asioita vain jotta saisin varastaa hetken enemmän.”
Hän nosti kalpean katseensa naisen kasvoihin.
”Mutta voitko sinä sanoa, että voisit sanoa minulle ei ja luottaa siihen, että elantosi ei ole vaarassa?”

Wren kieltäytyi kääntämästä katsettaan, vaikka kyyneleet nousivatkin silmiin.
Jos hän kääntäisi katseensa, hän olisi hävinnyt. Rohkeus olisi mennyttä. Sitten ei olisi enää mitään, mikä estäisi häntä syöksymästä tähtien täplittämään mereen.
Charles tuli lähemmäs ja tarttui hänen käteensä. Wren ei estellyt.
Hän ei vastannut heti.
Kysymys oli liian suuri, liian tärkeä, jotta siihen olisi voinut vastata harkitsematta.
Vaikka lopputulos olisikin ollut selvä jo alusta asti.
"Sinä pyysit minua luottamaan itseesi, Charles Edgerly. Ja minä suljin silmäni, koska saatoin tehdä niin. Minä luotan sinuun ja siihen, että voin sanoa sinulle turvallisesti ei. Sinä olet hyvä mies, vaikka et tunnu näkevän sitä itse. Minä luotan siihen, kuulitko?"

Hän oli menetetty mies, eikö ollutkin?
Charles ei voinut itselleen mitään, kun hän näki kyyneleet Wrenin silmissä. Toinen käsi nousi pyyhkäisemään poskea hellästi. Hänen ei pitänyt olla syy kyynelille naisen elämässä.
Voisiko Wren todella luottaa häneen? Naisen käsitys hyvästä miehestä taisi olla julman puutteellinen.
Charles puristi naisen kättä, koska ei voinut laskea siitä irti.
”Joten… Sanotko sinä, että minä voisin saada rakastaa sinua?” hän kysyi, poskea pyyhkäissyt käsi nyt punaisiin hiuksiin siirtyen.

Tämä saattoi olla typerää.
Mutta kun seisoi veneen kannella, eikä osannut enää kertoa meren ja taivaan eroa, oli hirvittävän helppo unohtaa, etteivät he olleet maailmassa kaksin.
Eikä sillä ollut ehkä väliä juuri nyt.
"Minä olen irlantilainen", Wren huomautti, ääni hieman liian käheänä. Hän otti askeleen lähemmäs, sulki melkein välimatkan heidän välillään.
"Me uskomme enemmän käskyihin kuin lupiin."

Charles kohotti vaaleaa kulmaansa ja tunsi sykkeensä kohoavan jälleen, kun Wren astui lähemmäs. Naisen lämpö tuntui melkein hiipivän hänen ihollaan, ja nyt se kauhistutti häntä melkein enemmän kuin aikaisemmin – sanoiko Wren..? Oliko nainen tosissaan? Voisiko Wren todella rakastaa häntä joku päivä?
Hänellä ei tainnut olla enää toivoakaan edes yrittää teeskennellä, että voisi olla kunniallinen, periaatteellinen mies ja säilyttää heidän suhteensa vain ammatillisena.
”Käsketkö sinä minua?” hän kysyi matalasti ja otti vaistomaisesti askeleen lähemmäs, Wreniä hipoen.

Wrenin toinen kulmakarva kohosi haastavasti koholle.
Hän siirsi toisen kätensä Charlesin niskalle, upotti sormensa niihin luonnonvalkeisiin hiuksiin, jotka olivat kiusanneet häntä niin pitkään.
Kaikki ne lähes kuumeiset unet. Hetket, jolloin oli ollut pakko kääntyä pois. Kuiskaukset hänen korvassaan, kylmät väreet, jotka olivat juosseet pitkin hänen selkäänsä.
Wren kurotti lähemmäs, niin että heidän huulensa melkein koskettivat toisiaan.
Ketään ei kai voinut käskeä rakastamaan.
"... Suutele minua."

Yleensä Lord Norfolk ei arvostanut käskyjä. Mutta toisaalta, yksikään käsky ei ollut saanut hänen vertaan palamaan näin, sykettä jyskyttämään päässä kuurouttavana. Miten toista ihmistä saattoi kaivata niin, että koko kehoon sattui?
Charles hengitti syvään, yritti hillitä itseään, kun nosti käteensä hitaasti Wrenin poskille, punoi sormensa villeihin punaisiin hiuksiin ja veti sitten Wrenin syvenevään suudelmaan. Uskomatta täysin, että todella teki niin.
Hetkeksi mies saattoi pakottaa itsensä vetäytymään ja kohtaamaan eriparisten, toffeenruskeiden silmien katseen tähtien kalpeassa valossa, sipaisemaan peukalollaan pisamaista poskea, ennen kuin suuteli naista uudelleen. Se, joka silmistä katsoi takaisin, oli kaapannut hänen mielensä, sielunsa ja kehonsa.
Kädet valuivat hiuksista alas selkää ja pysähtyivät vyötärölle, kun Charles painoi naisen lähemmäs itseään.

Charles oli tosiaan aivan siinä.
Wren kietoi kätensä miehen niskalle kuin olisi pelännyt tämän pakenevan luotaan, tulevan taas pyyhkäistyksi jaloiltaan.
Tällä kertaa hänen ei tarvinnut piilottaa väristystä, jonka selkää pitkin valuvat kädet saivat aikaan.
Ehkä tämä oli se hetki, jossa olisi kuulunut lähettää rukous tai kiitos jollekin ylemmälle taholle, mutta nyt taisi olla jo autuaasti liian myöhäistä.
Heidän oma maailmansa Charlesin saaren kupeessa. Kuinka olisi käynyt, jos he olisivatkin jääneet sen valkealle rannalle?
Hän juoksutti kätensä niskalta miehen hartioille ja sitten tämän rintakehälle, sormet takertuivat kauluspaidan nappeihin.

Koko kehoon tosiaan saattoi sattua kaipauksesta. Charles veti Wreniä lähemmäs, kädet vahvempina naisen vyötäröllä, sormet mekon kangasta puristaen.
Hillitse itsesi, hän vetosi itselleen. Hillitse itsesi.
Se oli vaikeaa, sillä hänen järkensä uhkasi pimetä lopullisesti. Wren tarttui hänen nappeihinsa, ja se sai hänen sydämensä jättämään lyönnin välistä.
Charles vetäytyi suudelmasta sen verran, että saattoi kohdata naisen katseen, nostaa toisen kätensä pisamaiselle poskelle.
”Minä en pyydä tätä sinulta”, hän vetosi käheästi. Hän ei vaatisi Wreniltä mitään – ei kaiken naisen kokeman jälkeen.

Wren tunsi olonsa hengästyneeksi jo nyt.
Kaikki ne tukahdutetut tunteet tuntuivat saaneen hänet nyt kiinni.
"Minä tiedän sen", hän vakuutti ja avasi ensimmäisen napin.
"Mutta tiedän myös..."
Seuraava nappi avautui hänen näppärissä sormissaan.
"... että olet ollut ajaa minut hulluksi jo pitkään. Sinä et ehkä pyydä tätä minulta, mutta Charles, minä tarvitsen sinua juuri nyt."

Se siitä. Hän saattoi hyvästellä pienenkin järjen äänen mielestään, kun kuurouttava, nälkäinen syke hukutti sen alleen. Hyvä luoja, miten hän oli kaivannut Wreniä. Koskettaa punaisia, villejä hiuksia, pisamaista ihoa, hoikkaa vyötäröä – voi luoja, niskan siroa kaarta, joka oli saanut hänet hyppäämään vaatteet päällä mereen.
Kalpea rintakehä kohoili kiivaan hengityksen tahdissa, kun Charles punoi sormiaan naisen hiuksiin ja kumartui sitten alas, painamaan suudelman kaulansyrjän pehmeälle iholle, jonka tuoksu oli ajaa hänet lopullisesti hulluksi.

Tällä kertaa Wrenin ei tarvinnut purra huultaan estääkseen huokausta karkaamasta huuliltaan.
Kun jo pelkällä Charlesin äänellä oli voima ajaa hänet hulluksi, tämän kosketus oli melkein liikaa.
Hänen unensa olivat olleet kovin väärässä.
Eivätkä olleet edes suostuneet näyttämään hänelle kaikkea.
Tähtitaivas ei ollut koskaan ollut osana unta.
Hän sai paidan viimeisenkin napin avattua ja painoi kätensä vasten vaaleaa rintakehää.

Wrenin kosketus tuntui polttavan kalpeaa ihoa. Sai sen janoamaan lisää. Muutti sykkeen hektisestä hätäiseksi – kuin hän voisi herätä hetkenä minä hyvänsä, kuten niin monta kertaa aikaisemmin.
Nainen oli kovin pieni hänen käsissään. Charlesin oli kamppailtava vastaan halua siepata Wren syliinsä ja kantaa… Jonnekin. Hyttiin. Rannan valkealle hiekalle. Veneen perän penkeille. Mutta hän ei voisi tehdä niin – ei, hän muistutti itseään, oli kriittisen tärkeää, että Wren päätti.
Niin mies saattoi vain kumartua, jotta pystyi hamuamaan huulillaan tietä naisen korvanlehdeltä leukaperälle ja alas kaulaa tavattoman kauniille solisluille, kun kädet kulkivat ylös selkää ja uskalsivat piirtää muistiin myös lantion kaaren.

Oi hyvä luoja.
Wren oli kuvitellut voivansa välttää näin voimakkaat tuntemukset sillä, että pysyi kaukana alkoholista, mutta ilmeisesti hän oli väärässä. Sähköiset väreet kulkivat hänen ihollaan ja saivat hänen hengityksensä kiihtymään.
"Charles..." hän kuiskasi, hengästyneesti.
"Jalat lähtevät kohta alta... Mutten tahdo sisälle..."
Tähtitaivas tuntui sillä hetkellä tärkeältä, kuin kaikki tämä olisi sidottu siihen.

Charles nosti päätään ja räpäytti silmiään, ote naisen vyötäröltä vaistomaisesti voimistuen. Syke kiihtyi entisestään.
Wren ei tahtonut sisälle. Mies katsahti ympärilleen ja kumartui sitten alemmas, voimatta enää estää itseään. Hän nosti naisen mekon helmaa, kuljettaen sormenpäänsä ylös naisen jalan mitan, ennen kuin nosti Wrenin hajareisin syliinsä ja otti muutaman askeleen lähemmäs keulaa. Hän kannatteli Wreniä hetken vaivatta yhdellä kädellä rintaansa vasten, kun läväytti tuomansa huovan vaaleapuiselle kannelle, nykäisi tyynyt lähemmäs ja laski Wrenin sitten istumaan, kumartuen lähemmäs, käsi pisamaisella poskella, ainutlaatuisia silmiä tutkien.

Täydellistä. Näin näkisi taivaan.
Charlesin kosketus viipyi vielä hänen reitensä iholla, miehen vartalon lämmön omaansa vasten.
Kerrankin hänen mielensä pysyi hiljaa kaikista niistä tieteellisistä reaktioista, joihin oli ollut helppo uppoutua.
Nyt niitä ei tarvittu.
Wren kohtasi Charlesin katseen, uskomattomat, vaaleat silmät.
"Tule tänne..." hän pyysi hiljaa ja työnsi samalla kauluspaitaa pois hartioilta, joita oli saanut salavihkaa ihailla heidän uidessaan.

Kaapattu.
Charles nojautui lähemmäs, auttaen kuorimaan kauluspaidan hartioiltaan, ja pyysi sitten hellästi Wreniä vajoamaan huopaa vasten, kumartuen naisen ylle, painamaan suudelmia kaulansyrjälle, joka oli huumata hänet tuoksullaan. Melkein tyynen meren aallot loiskuivat pehmeästi veneen kylkiä vasten ja keinuttivat sitä tuskin tuntuvasti.
Miehen käsi liukui takaisin alas, ujutti tiensä mekon helman alle ja houkutteli sitä ylemmäs, sivellen sormenpäillään säären ja reiden ihoa – aivan uskomatta, että todella saattoi tehdä niin. Kuinka kenenkään oli tarkoitus kestää järjissään?

Tähdet näyttivät tästä kulmasta hämmästyttävän kirkkailta. Tai ehkä ne olivat olleet sitä jo aiemmin?
Wren upotti sormensa Charlesin hiuksiin, saamatta niistä tarpeekseen. Hän oli koskenut niihin siistiessään ulkoministeriä tärkeää tilaisuutta varten heidän riennettyään paikasta toiseen, mutta tämä oli eri asia.
Hän saisi juoksuttaa sormensa hiusten lomitse. Jättää ne villisti sekaisin, niin kuin sinä aamuna, kun he olivat heränneet hytistä vierekkäin, vaikka sekaisuudella ei silloin ollut ollut mitään tekemistä hänen kanssaan.
Tänäyönä olisi.
Heillä oli ollut koko kulunut matka aikaa kiduttaa toisiaan. Pitkä, kiduttava leikki.
Hän antoi sormiensa vaeltaa Charlesin selällä ja tämän housujen vyötärölle.

Kiihtynyt syke, käsien malttamaton polte, ajatusten sumeus tuntui kaikki hidastuvan hänen mielessään. Jos tämä oli unta, se oli liian kallisarvoista kiirehdittäväksi.
Ehkä hän olisi voinut jättää mekon naisen päälle – yksi synti vähemmän olla riisumatta assistenttiaan – mutta hyvä luoja, miten hän kaipasi nähdä. Janosi tietää, mitä pyyhe oli kätkenyt alleen Pariisissa. Kärsimättömät sormet etsivät mekon vetoketjua ujuttaakseen sen pois Wrenin päältä ja jättääkseen hänet hetkeksi jähmettyneen hiljaisuuden valtaan, katse epäuskoisella, häkeltyneellä ihailulla paljastuneella iholla vaeltaen.
Kutsuva kosketus housuilla ei lainkaan helpottanut veressä palavaa malttamattomuutta, ylivoimaista kaipausta lähemmäs. Sisäreiden pehmeälle iholle vaeltavat sormet vain halusivat varmistaa, että Wren kaipaisi häntä yhtä paljon kuin hän naista. Todella oli epätodellista, että Wrenin sormet olivat hänen hiuksissaan, että hän sai suudella naisen ihoa ja maistaa sen tuoksun, tuntea sille jääneen merisuolan huulillaan, hengittää sisäänsä villien, punaisten hiusten tuoksua.

Wren auttoi kiemurtamalla ulos mekostaan.
Auringon villiinnyttämät pisamat piirsivät iholle omaa tähtikarttaansa, vaikka sitä olikin tässä valaistuksessa ehkä mahdoton nähdä tarkkaan. Myöhemmin, sitten kun aurinko nousisi. Silloin niiden muodostavat tähtikuviot olisi helpompi kartoittaa.
Kahden sydämenlyönnin välinen ikuisuus tuntui jälleen liian pitkältä.
Sisäreittä ylös vaeltavat sormet saivat hänet ensimmäistä kertaa ynähtämään kunnolla ääneen. Mutta ei täällä olisi muita kuulijoita, paratiisin linnut lauloivat omia laulujaan, ei niitä kiinnostaisi.
Hän vei sormiaan avaamaan housujen nappia. Reiluuden nimissä. Ja koska unet olivat itsepintaisesti sensuroineet häneltä sen, mitä hän ei ollut vielä päässyt kokemaan.

Voi hyvä luoja. Charlesin kävi vaikeaksi hengittää.
Hän halusi Wreniä. Ajatus jyskytti päässä kuurouttavalla tahdilla, sai hänen sykkeensä kiihtymään ja ympäröivän yön kieppumaan hienovaraisesti – vaikkei mies nähnytkään mitään muuta kuin pisamien kirjoman ihon, vangitsevat silmät ja villit, punaiset hiukset.
Ja Wrenin äänen, joka oli pimentää hänen tajuntansa.
Käsi liukui kaivaten naisen lantiolle, Charles veti Wrenin lähemmäs, sulki käsivarsiensa suojaan. Painoi nälkäisen suudelman naisen huulille, joiden maku kaappasi hänen mielensä vielä pahemmin kuin hänen uniinsakin tunkeutunut tuoksu.

Hyvin hitaasti Wren alkoi uskoa, että kaikki oli totta.
Että melkein liian ihana hetki ei ollutkaan unen tuomaa harhaa, eikä heidän ensimmäinen kertansa tapahtuisi humalassa tai naurettavalla kiireellä tai...
Ei Charles ollut sellainen mies.
Mutta oli hämmästyttävää, kuinka edes hänen vilkas alitajuntansa ei ollut osannut kehitellä parempaa hetkeä.
Vaikka se olikin yrittänyt parhaansa.
Wren vastasi suudelmaan vähintään yhtä palavalla kaipuulla ja työnti samalla housuja pois tieltä. Turhat.

Joskus Charles oli ajatellut, että hänen unensa olivat vaarassa viedä häneltä järjen. Nyt hän totesi, että ne kalpenivat todellisuuden rinnalla kuin varjokuvat.
Hänellä ei ollut mitään toivoa.
Wrenin lämpö kiertyi hänen iholleen, hiuksista ja kaulansyrjästä lähtevä tuoksu oli huumannut hänet. Kaulansyrjää vasten mies painoikin kasvonsa, kun vihdoin saattoi vetää Wrenin lähelle, syvä hengitys vavahtaen, melkein järkyttyneenä siitä, kuinka saattoi tuntea niin. Hän tarttui naiseen lujemmin häneenkin ohjelmoidun vaiston ottaessa vallan, jahdatessa käsittämättömän mielihyvän tunnetta.
Ja silti kuunnellen pienimpiäkin merkkejä, odottaen.
Wren oli ainoa ajatus, joka sopi hänen sumeaan mieleensä.

Wren ei purrut eikä raapinut, vaikka hänen kätensä vaelsivatkin Charlesin iholla, takertuivat vaaleisiin hiuksiin. Sekaisin, sekaisin muustakin kuin merestä ja suolasta.
Hän odotti kai yhä heräävänsä, omasta pienestä makuuhytistään, vielä silloinkin, kun hän huomasi hengityksensä hakevan samaa rytmiä Charlesin kanssa. Tai ehkä se olikin meren aaltojen rytmi, jota he molemmat matkivat?
Hän ei kuullut enää lintujen ääniä saarelta.
Mitä mies olikaan sanonut?
Kaapattu. Niin tämä oli kuvaillut rakastumisen tunnetta.
Ja se sama tuntui pätevän muuhunkin. Vieras tunne valtasi hänen kehonsa ja sai takertumaan mieheen tiukemmin.
Kai sekin vaati luottamusta.
Hengitys kulki raskaana vielä silloinkin, kun hän antoi päänsä vajota tyynyä vasten, samaan aikaan raukeana ja melkein hämillään siitä, ettei uni ollutkaan loppunut kesken.
"Charles..."

Syke hakkasi edelleen hänen päässään, kun Charles vajosi Wrenin vierelle. Hän ei ollut varma katsoako itsensä niin perinpohjaisesti sekoittanutta naista vai tähtitaivasta yrittäessään kasata itseään ja ajatuksistaan, joista oli lähtenyt vihoviimeinenkin järki hetki sitten. Mies veti alemmas työnnetyt housut säädyllisemmin jalkaansa ja kiersi sitten toisen käsivartensa Wrenin ympärille, vetäen naisen syliinsä, haluamatta luopua mahdollisuudesta, kun se vielä oli hänen.
Ihoa tuntui polttavan, ja mies tutki naisen kasvoja vaiteliaana, huoli, epäusko ja häikäistynyt ihailu katseessaan vuorotellen.
”Mitä, Wren?” Charles kysyi hiljaa, silittäen punaisia, villejä, nyt vielä villimpiä hiuksia hellästi.

Wren tunsi olonsa melkein hämmentyneeksi.
Hän kohotti ylävartaloaan, katsellakseen Charlesin kasvoja. Juoksuttaakseen sormiaan tämän hiuksilla, antaakseen niiden seurata vaaleaa kulmaa, poskipäätä, leuan linjaa.
Nyt kun ei tarvinnut enää teeskennellä, ettei nähnyt. Ainakaan täällä, missä ei ollut ketään muuta.
Pidemmälle hän ei halunnut ajatella. Ei juuri nyt.
Ajatukset tuntuivat oudolla tavalla hidastuneilta, värien pyörteet veivät niiltä tilaa.
Wren veti hiljaa henkeä.
"Kissat eivät maista makeaa, tiesitkö?"

Wrenin kosketus oli pysäyttää hänen hengityksensä. Kuin jotenkin, lumous voisi särkyä, jos hän tekisi yhden väärän liikkeen. Wren katuisi sanojaan, heittäytyisi kiljuen veneestä mustaan, tähtiä väreilevään mereen. Hänen ihonsa poltteli siitä, missä naisen sormet kävivät, ja Charles tutki Wrenin kasvoja hiljaisena, peläten näkevänsä merkkejä katumuksesta.
Vaaleat kulmat painuivat asteen. Mitä?
”En, en tiennyt”, hän vastasi, haluamatta päästää naista vyötäröllä lepäävän kätensä alta.
”Mikä toi sen mieleesi?”

Wren räpäytti silmiään melkein kuin olisi ollut itsekin yllättynyt.
"Sinun huulesi maistuvat suolalta", hän vastasi, ja kumartui painamaan suukon Charlesin huulille kuin kokeeksi. Vaikka niin taisi hän itsekin maistua, kaikki, mikä oli ollut kosketuksissa mereen, maistui.
"Ihosi myös", hän jatkoi ja hipaisi huulillaan miehen suupieltä.

Suudelma pysäytti hänen hengityksensä. Vyötäröllä lepäävä käsi siirtyi hitaasti takaisin punaisiin hiuksiin, juoksutti niiden villejä suortuvia sormiensa lomasta, kun Charles tutki Wrenin kasvoja läkähtynyt sydän rintalastaa vasten heittäytyen.
Tämä oli kuin kokonaisen shampanjapullon juominen yhdeltä istumalta. Hän oli humaltunut Wrenistä, ja niin kornilta kuin se kielikuvana kuulostikin, se oli osuvin ilmaus kuvaamaan tapaa, jolla nainen häneen vaikutti.
”Tiesitkö, miten toivottomasti olin lumoissasi?” mies kysyi hiljaa, vetäen Wreniä lähemmäs.

Tropiikin lämpimässä yössä ei ollut kiire saada vaatteita takaisin päälle, varsinkin kun Charlesin keho hohkasi lämpöä hänen omaansa vasten.
Wrenin kulmat painuivat alas, melkein ankarasti, kun hän yritti etsiä miehen kasvoilta merkkiä siitä, että tämä oli tosissaan.
"Ei, en tiennyt."
Jos olisi, olisiko hän toiminut aikaisemmin?
"Mutta kun sanoit, ettet ole enää kyllästynyt elämääsi, se sai minut... toivomaan asioita."

Lämpö häilähti kalpeanharmaissa silmissä, ja Charles antoi itsensä koskettaa pisamaista poskea. Wren oli oikeassa siinä, että oli naisen ansiota, ettei hän kokenut enää puuduttavaa, järkeä nakertavaa kyllästymistä.
”Et epäillyt edes silloin, kun loikkasin vaatteet päällä mereen?” mies kysyi, häivähdys naurua käheytyneessä äänessään. Hän oli ollut toivottoman pahassa pulassa. Eikö Wren todella ollut nähnyt?

Wrenin kulmat kurtistuivat lisää.
"Mistä minä voisin tietää, millaisia eksentrisiä harrastuksia teillä siniverisillä on", hän huomautti melkein puolustavasti, tuntien punan hiipivän kasvoilleen - kirotut olkoon hänen irlantilaiset punapäägeeninsä, jotka saivat punastelemaan niin helposti.
"Sinä olet hyvin erityislaatuinen mies, Charles Edgerly."

Charles nojautui lähemmäs, painaen otsansa Wrenin otsaa vasten puolikkaan ajatuksen mitaksi, hengähtääkseen naisen tuoksua sisäänsä, ennen kuin painoi suudelman vienosti meren suolalta maistuville huulille.
”Sinä olet ajanut minut perustavanlaatuisesti hulluksi, Wren Reynard”, hän kuiskasi naisen korvaan ja hipaisi korvanlehteä huulillaan, vetäen Wrenin lähemmäs itseään.
”En ole aivan niin eksentrinen kuin tämä matka on ehkä antanut ymmärtää.”

Olisi kuvitellut, että kun lähes tuskaiseksi kohonnut jännite oli viimein päässyt purkautumaan, edes hetkellisesti, myös Charlesin äänen vaikutus olisi lievittynyt.
Mutta ei. Eikä Wrenin tällä kertaa tarvinnut edes tukahduttaa hiljaista hengähdystä ja väristystä, jonka huulet lähellä korvaa lähettivät juoksemaan pitkin hänen selkäänsä.
"Etkö sinäkään ole vielä ymmärtänyt... miten hulluksi kuiskauksesi minut ajavat?"

”Mitä?” Charles kysyi ja nojautui kauemmas niin, että saattoi nähdä Wrenin kasvot. Kuiskaukset? Saattoiko hänkin todella vaikuttaa Wreniin, niin kuin nainen vaikutti häneen?
”En ole varma, ollako pahoillani”, mies sanoi ja sukaisi punaisia hiuksia.

Wren vastasi Charlesin katseeseen, silmät sisäistä kipinää kytien.
"Etkö muka ole huomannut?" hän haastoi takaisin, jälkikäteen nolostuneena siitä, ettei ollut tajunnut mitään siinä vaiheessa, kun Charles oli loikannut mereen.
"Miten olen joutunut ottamaan tukea pöydästä tai sulkemaan hetkeksi silmät? Vedonnut siihen, että päivä on ollut pitkä ja siksi alkoi heikottaa? Sinun sietäisi olla pahoillasi, Charles. Se on ollut kidutusta."

Charles räpäytti silmiään hämillään.
”En, en ole”, mies sanoi ja silitti mietteliäänä Wrenin kylkeä, voimatta pitää käsiään erossa nyt, kun hänellä oli edes hetken epätodellinen mahdollisuus saada koskettaa naisen ihoa ja hänet noituneita, punaisia hiuksia. Oliko Wren todella tuntenut samanlaista, järjetöntä mielipuolisuutta kuin hän?
”Vilpittömimmät pahoitteluni”, hän kuiskasi pehmeästi.

Wren alkoi katua sitä, että oli mennyt paljastamaan Charlesille heikkoutensa tämän ääneen.
Mutta se oli myöhäistä nyt. Luoja.
"Miksi en usko sinua?" hän ynähti, kun lisää kylmiä väreitä juoksi pitkin selkää, saaden hänet liikahtamaan levottomasti.
Charles olisi voinut yhtä hyvin lukea vaikka puhelinluetteloa - valmistettiinko niitä vielä? - tai kuiskailla Etelä-Afrikan bruttokansantuotteesta, ja vaikutus olisi ollut silti sama.

”Olen harvinaisen kyvytön lukemaan sinua”, Charles vastasi eikä voinut estää hymynhäivettä hiipimästä suupieliinsä ja siristämästä kalpeita silmiä.
”Minulla ei ollut aavistustakaan, että voisit… Luulin, että ne pienetkin häivähdykset, harhaluulosta käyvät toivonkipinät, kuuluivat intohimoosi hämmentää minua. Niin kuin Pariisissa.”

Se hymy.
Wrenin oli pakko hipaista hymyyn kaartunutta suupieltä peukalollaan. Charlesin pitäisi hymyillä enemmän. Mies tarvitsi enemmän syitä hymyillä.
"Minun... mikä? Intohimoni hämmentää sinua?"
Kulmat kurtistuivat taas.
"Mitä tarkoitat?"

Harmaat silmät siristyivät huvittuneen asteen. Sormet punoutuivat uudelleen punaisiin hiuksiin.
”Sinä et lainkaan hae sanamuotoja ja tilanteita, jotka saavat minut perinpohjaisen hämmentyneeksi?” Charles haastoi.
”Kuten viittaa elokuvateatterissa toisiaan… Kiihkeästi suutelevaan pariskuntaan ja kysy, pitäisikö meidänkin kokeilla? Kiitos muuten siitä.”

"Charles, sinun jos kenen pitäisi tietää, että minä harvemmin ajattelen ennen kuin puhun. Luulen, että juuri siitä on osittain kiittäminen tästä työpaikasta."
Muistutus elokuvateatterista sai toisen kulman kohoamaan hieman.
"Se kuuluu olennaisena osana elokuvakokemukseen", hän puolustautui ja nojautui lähemmäs miehen huulia.
"Mutta ehkä en olisi pahastunut, jos olisitkin halunnut. Vaikka olisihan se ollut kammottavan epäsopivaa, kaikkien nähden... Onneksi täällä ei ole muita, hm?"

Sydän jätti lyönnin välistä, kun Wren nojautui lähemmäs. Käsi laskeutui naisen selälle, painui lapaluiden väliin kuin pyytäen, ettei Wren lähtisi enää kauemmas.
”Olen ollut varaamaisillani lääkärin, koska olen pelännyt mielenterveyteni puolesta”, Charles huomautti. Hän ei ollut koskaan kysellyt selitystä sanoihin niin paljon kuin Wrenin kanssa puhuessaan.
”Se olisi ollut sopimatonta minulta, kyllä”, - niin kuin tämäkin oli -, ”enkä tahtoisi altistaa sinua minun olemattomasta rakkauselämästäni riemua nyhtäville roskalehdille. Sen enempää, mitä he ovat intoutuneet tarinoimaan jo nyt.”

"Rakastuminenhan on kai teknisesti verrattavissa jonkinlaiseen hulluuteen", Wren myönsi.
Rakastuminen. Se tuntui absurdilta, jonkinlaiselta viihdeteollisuuden luomalta hattaraunelmalta, jolla ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa.
Ja täällä he silti olivat, kirkkaan tähtitaivaan alla.
Maininta lehdistöstä palautti Wrenin kuitenkin todellisuuteen, joka vaani tuolla jossakin.
Hän ei halunnut ajatella sitä, muttei voinut muutakaan.
"Kun me lähdemme täältä... välitätkö minusta yhä silloinkin?"

Charles räpäytti silmiään hämmentyneenä ja kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan, katsoen Wreniä vaaleat kulmat painuen.
”Kysytkö tuota tosissasi?” mies kysyi.
”Pidätkö minua miehenä, joka mitä, puhuisi sinulle satuja saadakseen…”, Charles sukaisi hiuksiaan haparoiden sanaston kanssa, joka ei sopinut siniverisen jaarlin suuhun, ”minä tarkoitin kaikkea, mitä sanoin.”

Oli Wrenin vuoro kurtistaa kulmiaan.
"En tietenkään pidä, älä ole hölmö. Minähän sanoin luottavani sinuun."
Hän kohottautui istumaan, niin että saattoi painaa kätensä Charlesin poskille.
"Mutta minä en ole myöskään hölmö. Ymmärrän, että muiden silmissä minä en ole sinuun verrattuna mitään."
Siniveriselle jaarlille olisi kuulunut yhtä siniverinen nainen. Ei hänenkaltaisensa, kaikilla tavoilla vääränlainen olento.

Charlesin kulmat kurtistuivat alemmas, vaikka hänen olikin vaikeaa pitää ajatuksistaan kiinni Wrenin koskettaessa hänen kasvojaan.
”Minä en tiedä, keitä nämä muut ovat”, – hyvä on, hänen äitinsä saattoi lukeutua joukkoon -, ”mutta minulle sinä olet niin paljon enemmän kuin voisin mitenkään ansaita, että arvelen herääväni jälleen hetkenä minä hyvänsä.”
Mieskin nousi istumaan ja poimi toisen käden poskeltaan käsiensä väliin.
”Totta kai minä välitän sinusta – olimme missä tahansa. Mutta mitä sinä haluat?”

Wrenin olisi tehnyt mieli tarttua Charlesin sanoihin - siihen, että tämä pelkäsi heräävänsä jälleen.
Aivan kuin tilanne olisi toistunut miehen unissa.
Hän halusi kumartua suutelemaan tätä ja antautua taas kuumeisen nälän valtaan.
Mutta ei vielä.
"Haluan olla onnellinen. Se on itsekäs halu, mutta sitä minä haluan... Ja olen onnellinen sinun kanssasi. Mutta Charles, minä en halua olla se syy, joka... En halua, että ihmiset katsovat sinua toisin siksi, että olet minun kanssani..."

Mies nauroi niin yllättäen, että näytti itsekin hämmästyneeltä äänestä. Hän tarttui Wrenin kasvoihin ja punoi sormensa punaisiin hiuksiin.
”Luuletko sinä, että minä välitän siitä, miten minua katsotaan tai mitä massat minusta ajattelevat?” Charles kysyi silmät epäuskoista huvitusta tuikahtaen. Jos hän olisi välittänyt siitä, mitä häneltä odotettiin, hän olisi mennyt parikymppisenä naimisiin jonkin herttuasuvun tyttären kanssa ja jatkanut Edgerlyjen sukulinjaa, kuten äiti häneltä aneli.
”Wren, ei ole itsekästä haluta olla onnellinen”, - ei varsinkaan Wrenin, sillä luoja tiesi naisen ansaitsevan sen -, ”ja mitä minä haluaisin, olisi mahdollisuus tehdä sinut onnelliseksi.”

Yllättäen kumpuava nauru sai Wrenin räpäyttämään hämmentyneenä silmiään.
Ehkä hän ajatteli asioita liian pitkälle. Jo ensimmäisenä yönä hänen ajatuksensa karkasivat kauas, tulevaisuuteen, uskalsivat olettaa, ettei kyse ollut ainoastaan hetken huumasta. Kemiallisesta reaktiosta, joka ajan myötä laimenisi.
Hän räpäytti silmiään uudelleen, mutta vain, koska kyyneleet olivat uhkaavan lähellä.
"Minä en tiedä mitään", hän myönsi hiljaa.
"En tosiaan tiedä mitään. Enkä... En halua, että joudut häpeämään minua."

Kalpeanharmaat silmät siristyivät, ja Charles suki sormiaan hellemmin läpi naisen hiuksista.
”Miksi, luojan tähden, minä häpeäisin sinua?” hän kysyi hämmentyneenä.
”Sinä olet ainutlaatuinen ihminen. Minä tiesin olevani toivottomassa pulassa siitä hetkestä, kun sinä marssit elämääni. Työnsit käden naamaani ja vaadit tulla kohdelluksi tasapuolisena – ja sitten näin, että joku katsoi takaisin silmistäsi. Tiedätkö, kuinka harvinaista se on minulle?”

Koska Charles oli siniverinen, pitkän rodunjalostuksen täydellisyyttä hipova lopputulos, ja hän oli kuin tallin ylisille syntynyt maatiaiskissanpentu.
Hän räpytteli silmiään lisää ja kietoi sitten kätensä Charlesin hartioille, haudaten kasvonsa vasten tämän kaulansyrjää. Koska pelkäsi, ettei pystyisi enää keskittymään, jos katselisi vielä hetkenkin vaaleisiin silmiin.
"Puhut minusta niin kauniisti", hän kuiskasi hiljaa.
"Mutta äitisi tuskin ajattelee samoin. Tai muu perheesi. Tai..."

Charlesin sydän jätti jälleen lyönnin välistä. Ehkä se tulisi olemaan vakituinen reaktio siihen, kun Wren kosketti häntä. Mies veti naisen syliinsä ja kiersi käsivartensa tämän ympärille.
Hän painoi kevyen suudelman punaisiin hiuksiin, koska ei voinut itselleen mitään.
”Äitini tai muut sukulaiseni tai kukaan muukaan ei määrittele minun elämääni”, mies vastasi.
”Minä puhun sinusta vain totta. Wren, minulle vain ja ainoastaan sillä on merkitystä, mitä sinä haluat ja sinä tunnet – minä tunnen oman mieleni, eikä kukaan muu tee päätöksiä puolestani.”

Mitä siihen olisi voinut sanoa?
Että Wren ei halunnut olla se syy, jonka vuoksi Charles joutuisi riitelemään perheensä kanssa. Mies oli menettänyt jo isänsä, eikö siinä ollut aivan tarpeeksi?
Ja miehellä oli uransa poliitikkona. Ura, joka tuntui tälle niin tärkeältä. Mitä jos joku keksisi kirjoittaa heidän suhteestaan jotakin kammottavaa? Jos hänen oma menneisyytensä palaisi jollakin tavalla kummittelemaan?
Hän oli ollut itsekäs sanoessaan mitään, ja nyt taisi jo olla liian myöhäistä.
"... Sinut. Minä haluan sinut."

Sekin sai hänen sydämensä jättämään lyönnin välistä.
Tämän täytyi olla valveunta. Charles katsahti naista alas silmäkulmastaan ja halasi tämän tiukemmin rintaansa vasten. Ehkä Wren ei aikonut heittäytyä kiljuen mustaan, tähtiä heijastavaan mereen. Ehkä nainen ei ollut edes saanut auringonpistosta.
”Ja luoja minua auttakoon, mutta minä haluan sinut.” Enemmän kuin oli kuvitellut voivansa haluta mitään.
”Onko muulla merkitystä?”

Oliko?
Wren veti syvään henkeä ja suoristautui Charlesin sylissä, niin että näki tämän kasvot.
Täällä oli niin hirvittävän helppo uskoa satuihin. Ja silti hän muisti, että lehdet olivat jo kirjoitelleet Charlesista ja tämän ratsastajasta...
Mutta oliko sillä merkitystä?
Hän olisi onneton, jos peruisi nyt sanansa ja jäisi ikuisesti kysymään maailman kammottavinta kysymystä: mitä jos...
"Ei. Ei muulla ole merkitystä."

Charles kosketti Wrenin poskea ja tutki eriparisia silmiä.
Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä hänen tuli tehdä seuraavaksi – mitä hän voisi tehdä seuraavaksi. Syke oli levoton, kuin se pelkäisi edelleen hänen heräävän hetkenä minä hyvänsä.
Jos tämä oli vain unta, olisi julmaa joutua heräämään. Niinpä mies teki sen, mistä oli haaveillut kuukausia – nojautui lähemmäs, hengitti hetken vasten Wrenin huulia, ennen kuin suuteli naista uudelleen.

Enempää ei tarvittu.
Vaikka Wren yritti parhaansa mukaan palauttaa ajattelunsa takaisin loogisille poluille, muistuttaa itseään siitä, ettei ratkaisu tulisi olemaan helppo - tai pikemminkin tie, joka ratkaisusta avautui olisi kivinen - jokainen vastaväite unohtui, kun Charles suuteli häntä.
Kun hän upotti sormensa luonnonvalkeisiin hiuksiin ja painoi miestä pehmeästi laskeutumaan takaisin selälleen.
Hän muisti vain sen, kuinka Charles todella näki hänet. Sai olon tuntumaan turvalliselta. Oli niin uskomattoman lempeä, halasi, kun hän itki ja vakuutti, että kaikki kääntyisi vielä hyväksi.

Kun yön samettinen mustuus lähti väistymään kalpenevan sinen ja sitten loisteliaan kullan tieltä, Charles tunsi joutuneensa jonkinlaiseen virhetilaan. Todellisuus, jossa hän ei vain saanut nähdä Wrenin paljasta ihoa, vaan myös koskettaa sitä ja… Tuntui epätodelliselta. Hän ei voinut olla unohtumatta katselemaan sitä, häkeltyneenä naisen kauneudesta, lisääntyvässä valossa paljastuvista pisamien tähtikartoista. Näky pysäytti hänen mielensä, sai yli-inhimilliseksi syytetyn ajattelun nopeuden seisahtumaan kuin kaatuvan tietokoneen.
Mies makasi vaaleapuisella kannella selällään, vaaleat pellavahousut vihdoin takaisin jalkaansa vedettyinä, ja katseli, kuinka aurinko lähti hiipimään esiin horisontista – vaikka ollakseen rehellinen, hän katseli enemmän siroa kättä, jonka sormet oli punonut omiensa joukkoon. Charles oli vetänyt Wrenin kylkeensä ja kiertänyt heidän allaan olleen huovan kevyesti naisen ympärille, jos ei muusta syystä, voidakseen kasata itseään hetken.
Toisen käden sormet setvivät hajamielisesti hiusten kurittomia latvoja. Syke kieltäytyi rauhoittumasta.
Hyvä luoja.

Auringonnousu.
Se sai Wrenin kohottamaan katseensa takaisin taivaalle.
"Me tosiaan valvoimme aamuun asti", hän huomautti, ääni käheänä kenties valvomisen aiheuttamasta väsymyksestä, kenties jostain muusta.
"Pääsin näkemään auringonnousun."
Vaikka ei ehkä aivan sillä tavalla, kuin hän oli kuvitellut. Tai ehkä olikin, muttei ollut pitänyt sitä todellisena vaihtoehtona, vaan hölmönä unikuvana, jonka hänen mielensä oli kehittänyt.
Hän saattoi kuulla Charlesin sydämensykkeen rytmin.

Charles joutui kasaamaan ajatuksiaan hetken voidakseen muodostaa koherentteja lauseita. Hän oli luullut olevansa järjen olento, sivistynyt, kehittynyt lajinsa edustaja, joka ei mennyt täysin ja totaalisen sekaisin ihmisen fyysisyydestä. Hän oli fantastisen väärässä.
Tai sitten Wren vain todella lumosi hänet.
”Niin”, hän vastasi ja katsahti naista silmäkulmastaan, kalpeat silmät siristyen lisääntyvässä valossa.
”Ehkä minun olisi herrasmiesmäistä antaa sinun nukkua.”

Nukkuminen tuntui oikein hyvältä ajatukselta.
Wren kohottautui istumaan Charlesin vierelle, ja koki suunnatonta halua painaa kätensä tämän valonarkojen silmien suojaksi. Sen sijaan hän sipaisi kalpeaa otsaa.
"Niin, sitä se ehdottomasti olisi. Nukkua hetken, ennen kuin jatkamme niiden mangojen etsintää..."
Hän kumartui painamaan suukon miehen huulille.
"Tulethan sinäkin?"

Hänen sydämensä taisi olla levon tarpeessa. Suudelma sai sen jälleen kiihdyttämään ja oli saada hengityksen unohtumaan jonnekin rintakehän tienoille. Tämä oli melkein vaarallisempaa terveydelle kuin vaatteet päällä veneestä hyppiminen.
”Kyllä”, Charles vastasi ja nousi jaloilleen, poimien vaaleansinisen, unohtuneen kauluspaidan keulan laidalta ja ojensi sitten kätensä Wrenille auttaakseen naisen ylös.
”Wren, sinä olet aina tervetullut minun luokseni, mutta haluan sinun tietävän, että hyttisi täällä, huoneesi Carlton Gardensissa – ne ovat sinun. Minä en tule sinne”, mies sanoi kulmiaan painaen, kun haki oikeita sanoja ajatukselleen.
”Minä haluan, että sinulla on paikka, jossa voit kokea olevasi turvassa. Jossa tiedät olevasi rauhassa ja jossa kukaan ei vaadi sinulta mitään. Yksikään hahmo ei tule sänkysi viereen. Enkä minä vaadi selitystä, jos haluat omaan tilaasi.”

Wren keräsi loput vaatteensa ja nousi sitten seisomaan Charlesin avustuksella.
Ja jähmettyi kuuntelemaan miehen sanoja.
Hetkeen hän ei osannut sanoa mitään, katseli vain vaaleita silmiä, kunnes kyyneleet sumensivat näkökentän.
Siinä vaiheessa hän painautui lähemmäs ja painoi suukon miehen huulille.
"Charles, sinä et tiedä, mitä... miten... Voi luoja sinun kanssasi..."
Charles ajatteli häntä. Sitä, että hänellä olisi oma, turvallinen paikka.
Hän pyyhkäisi kyyneleet kämmenselkäänsä.
"... Kiitos. Nyt haluan tulla nukkumaan viereesi. Kun olen käynyt suihkussa."

Charles hämmentyi kyynelistä ja katseli naista epätietoisena – oliko hän sanonut jotain väärin? Suudelma puhui sen puolesta, ettei. Mies hillitsi halunsa kiertää kätensä Wrenin vyötärölle.
Nukkumaan. Riittää jo.
”Niinkö?” hän kysyi, kalpeat silmät sulaen ja rinnassa roihahtava lämpö hymyyn välittyen. Ajatus siitä, että Wren haluaisi hänen viereensä, sai hänet tuntemaan olonsa suorastaan ansaitsemattoman onnekkaaksi.
Charles antoi Wrenin laskeutua hytin portaita edelleen ja noudatti sitten naisen esimerkkiä suihkusta, ennen kuin valmistautui aamu-unille, lihakset raukeina kuin hurjankin urheilusuorituksen jäljiltä. Mikä ei tosin tainnut olla kovin kaukana totuudesta.

Suihku ei huuhdellut väsymystä jäsenistä, ja hyvä kai niin. Unta tuskin riittäisi kovinkaan pitkään, lämpö pakottaisi jossakin vaiheessa hereille, mutta silmien sulkeminen edes hetkeksi oli varmasti hyvä ajatus. Ennen kuin he palaisivat takaisin saarelle.
Jos niitä mangoja löytyisi. Tai kookospähkinöitä, vaikka niistä olisikin vähemmän iloa.
Vaivautumatta setvimään hurjistuneita hiuksiaan Wren kiskaisi ylleen kevyen puuvillayöpaidan ja tassutteli sitten avojaloin oleskelutilan poikki toiseen makuuhyttiin.

Nyt pienemmän hytin kapeudella ei ollut enää merkitystä, vaikka hälytyskellot Charlesin päässä eivät vielä olleet rekisteröineet todellisuutta, jossa hän sai koskettaa Wreniä, ja helähtivät soimaan, kun hän sai naisen viereensä.
Kalpea päivänvalo laskeutui sisään kapeista ikkunoista, ja aallot tuudittivat venettä hellästi. Charles kierähti lähemmäs seinää, heilautti kevyttä lakanaa Wrenin jaloille ja antoi sitten itsensä unohtua katselemaan pisamien muodostamia tähtikarttoja naisen iholla odottaessaan unta. Tämä oli… Epätodellista. Se, ettei naisen tuoksun tarvinnut enää tuottaa fyysistä tuskaa, että hän saattoi hipaista villejä hiussuortuvia tai lämmintä ihoa, kun ei voinut vastustaa kiusausta.
Toivottavasti tämä olisi edelleen totta, kun hän heräisi, mies pohti vihdoin nukahtaessaan.

Sunnuntai 31. joulukuuta, ilta, Fidzi, Tivi Island

Ehkä lähestyvän uuden vuoden kunniaksi he olivat viimein löytäneet sen mangopuun.
Se olisi kenties tapahtunut jo aiemmin, jos he olisivat malttaneet keskittyä saaren tutkimiseen samanlaisella päättäväisyydellä kuin aikaisemmin.
Ei Wren valittanut, vaikka hän edelleen hämmentyikin joka kerta, kun heräsi Charlesin viereltä, kuvitteli sydämenlyönnin tai pari, että uni jatkui edelleen.
Paavi jaksoi yhä vierailla hänen unissaan.
Hän kieltäytyi tuntemasta syyllisyyttä.
Nyt taivas oli jo täyttynyt tähdistä, vaikka meri olikin hieman levottomampi kuin sinä peilityynenä yönä.
Wren oli käynyt vaihtamassa vaatteet kuiviin ja palannut takaisin veneen kannelle, jääden nojailemaan sen metallista laitaa vasten kevyessä kesämekossaan. Hänen kulmansa olivat painuneet alas, ilme oli keskittynyt. Kuten aina, kun hänen ajatuksensa askartelivat jonkin kysymyksen parissa.

Charles ilmestyi naisen viereen, laivastonsinisessä kauluspaidassa ja nojasi kyynärvartensa Whimsyn kevyeen, metalliseen kaiteeseen. Mies katsahti Wreniä silmäkulmastaan ja ojensi naiselle sitten kahta shampanjalasia käsistään, jotta voisi avata huurteisen Dom Pérignonin.
”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi keskittyneen ilmeen houkuttelemana, vaaleat kulmat huolestuneen asteen painuen.
”Ajattelin, että ehkä voisimme juhlistaa syntymäpäivääsi ja uutta vuotta lasillisella”, mies ehdotti ja avasi sitten kalliisti poksahtavan shampanjan, joka kuohahti pullosta riemukkaasti, ennen kuin tyyntyi tarpeeksi tullakseen kaadetuiksi laseihin.

Wren havahtui ajatuksistaan, ja mietiskelyn terävöittämä olemus pehmeni. Niin kuin tätä nykyä aina Charlesin läsnäollessa.
Oli niin uskomatonta vain voida kurkottaa koskettamaan miestä, pyyhkäistä vaaleita hiuksia tai painaa suudelma kalpealle poskelle. Ei enää pelkkää haaveilua ja huonoa omaatuntoa.
"Yritin laskea, milloin minun olisi ajankohtaista alkaa kokea kriisiä uudesta kymmenluvusta", hän myönsi ottaessaan lasit vastaan.
"Kaksikymmentäkolme viisikymmentäyhdeksän. Äitini oli valtavan pettynyt, jos olisin malttanut odottaa hetken, olisin saattanut olla vuoden ensimmäinen vauva."

”Liekö kriisille tarvetta?” Charles kysyi, laski pullon syrjään ja poimi toisen laseista itselleen, painaen shampanjan kostuttamat sormet hetkeksi huulilleen.
”Hyvää syntymäpäivää, Wren”, hän sanoi, kohotti lasiaan ja heläytti sitä pehmeästi naisen lasia vasten. Mies siemaisi shampanjaa ja veti sitten selkämykseen piiloon tuupatun, kultaisen ja laivastonsinisellä nauhalla sidotun kirjekuoren esiin ojentaen sen naiselle.
”Tämä on sinulle.” Virallinen, byrokraattinen paperinivaska ei tosin ehkä näyttänyt kovin mielenkiintoiselta lahjalta, Charles pohti katsellessaan sitä ja kurtisti kulmiaan. Omistajanvaihdoksesta kertovat paperit oli täytetty hevosen tietoja lukuun ottamatta.
”Kun kerran raahaan sinua mukanani pohjoiseen katsomaan hevosiani, pohdin, että ehkä haluaisit oman hevosen, jota tulla katsomaan.”

"Ehkä ei."
Kolmekymmentä oli ikä siinä missä muutkin, minkä vuoksi siitä olisi pitänyt ahdistua sen enempää?
Vielä muutama päivä sitten ajatus oli tuntunut paljon pahemmalta. Hän olisi kolmenkymmenen, ja saavuttanut elämässään... mitä?
Ei edes yliopistotutkintoa.
Mutta enää sillä ei ollut samalla tavalla väliä.
Hänen ajatuksensa katkesivat, kun Charles ojensi kirjekuoren. Hän laski lasin kädestään jotta saattoi avata nauhan.
"Charles, sinä tarjosit minulle jo maailman, en tiedä, mitä..."
Wren hiljeni, kulmat painuivat alas kun hän veti esiin nivaskan papereita. Katse sinkoili riviltä toiselle, kulmat painuivat sitä alemmas, mitä pidemmälle hän pääsi.
Charlesin sanat vahvistivat sen, ettei hän ollut todellakaan ymmärtänyt väärin.
Hän nielaisi ja kohotti katseensa mieheen.
"Sinä... annat hevosen minun nimiini..?"

”Niin”, mies vastasi ja tutki Wrenin ilmeitä toivoen, että oppisi lukemaan naista paremmin eikä odottaisi aina levottomassa epätietoisuudessa tietääkseen, mitä tämä ajatteli.
”Kun palaamme Englantiin, voisimme käydä katselemassa äitini hevosia ja löytäisitkö niiden joukosta jonkin sinua erityisesti miellyttävän”, Charles sanoi.
”Hyvätapaisen ja järkevän, jotta voisit käydä maastoilemassa sillä, kun menemme pohjoiseen.”

Oli ehkä hyvä, että lasi oli nyt poissa hänen käsistään, ne olivat alkaneet täristä pidellessään paperinivaskaa.
Wren ei ollut varma, olisiko hänen pitänyt itkeä vai nauraa vai ehkä molempia, joten lopulta hän päätyi vain vinkaisemaan tukahtuneesti.
Hätkähti itsekin ääntä.
"Sinä olet ilmeisesti ottanut tehtäväksi toteuttaa minun jokaisen unelmani..."

Charles kohotti vaaleita kulmiaan yllättyneenä.
”Oletko haaveillut hevosesta?” hän kysyi kalpeanharmaat silmät öisessä sinessä pehmeten ja kosketti vapaalla kädellään Wrenin käsivartta kuin kertoakseen vienosti tutiseville käsille, ettei sille ollut syytä.
”Voisimme etsiä sinulle mukavan, eläköityneen opetusmestarin tai kenties innostuisit ihan omasta kilpahevosesta, jonka menestystä seurata?”

Wren kohotti toista kulmaansa ja naurahti sitten, päätään pudistaen.
"Hevoset ovat olleet yksi parhaita asioita elämässäni. En vain ole koskaan kuvitellut olevani tilanteessa, jossa..."
Hän vaikeni hetkeksi palauttaessaan paperit huolellisesti takaisin kuoreensa. Melkein peläten, että ne haihtuisivat ilmaan sillä hetkellä, kun hän taittaisi kuoren kiinni.
Paperit kuoressa turvassa hän astui lähemmäs Charlesia ja kietoi käsivartensa miehen ympärille, painaen kasvonsa vasten tämän hartiaa.
"Tämä on ihan liikaa..."

”Ei yhtään enempää kuin ansaitset”, mies vastasi ja kiersi vapaan käsivartensa Wrenin selälle, silittäen sitä hellin, hajamielisin liikkein. Hän siemaisi lasinsa tyhjäksi, laski sen hytin katolle ja kiersi sitten toisenkin kätensä Wrenin ympärille, painaen kevyen suudelman punaisiin hiuksiin.
”Voisimme käydä yhdessä ratsastamassa, kun ehdimme pohjoiseen. Kuten sinä viikonloppuna, jonka annoit minulle.”

Ehkei tämä kaikki ollut unta. Se oli yksinkertaisesti liian uskomatonta, edes hänen alitajuntansa ei olisi pystynyt kehittelemään kaikkea tätä.
Eikä missään sitä paitsi näkynyt Paavia.
"Se olisi ihanaa", Wren myönsi käheästi, ja kietoi käsiään hieman tiukemmin Charlesin ympärille.
"Se... Pitäisin siitä kovasti. Vaikka... Charles, hevonen?"

”Niin, hevonen”, Charles vastasi ymmärtämättä, miksi Wren vaikutti niin hämmentyneeltä. Hevonen.
”Kiinnostaisiko sinua seurata oman kilparatsun edistymistä ja menestymistä, hmm?” mies kysyi ja kallisti päätään niin, että saattoi yrittää nähdä Wrenin kasvot.

"Kiinnostaisi."
Wrenin ääni oli liikutuksen kähentämä. Hän ei ehtisi pohjoiseen ratsastamaan kovinkaan usein, mutta voisi seurata, kuinka hänen hevosensa - se olisi hänen vaikka vain nimenä paperilla - edistyisi. Ja voisi käydä tervehtimässä sitä. He voisivat ratsastaa yhdessä.
Hän käänsi päätään ja kohdatessaan Charlesin katseen kohotti kasvonsa ja painoi suudelman tämän huulille.
"Se... se on täysin järjetöntä... Mutta se tekisi minut uskomattoman onnelliseksi..."

Charles vastasi suudelmaan edelleen häkeltyneenä siitä, että niin tapahtui, pulssi hypähtäen. Mies kohotti kulmiaan ja suli hymyyn yrittäessään saada kiinni Wrenin ajatuksista, naisen selkää ajatuksissaan silittäen.
”Siinä tapauksessa minäkin olen onnellinen”, mies vakuutti.
”Miksi se olisi järjetöntä?”

Wren räpäytti silmiään ja kurtisti kulmiaan.
"Se on hevonen, Charles. Hevonen."
Hieno, kallis, arvokas hevonen.
Hän siirsi toisen kätensä Charlesin poskelle ja silitti sitä peukalollaan. Nyt kun saattoi tehdä niin.
"Ei ole niin hirveän kauaa siitä, kun en ollut varma, mistä saisin seuraavan päivän ruuan, tai riittäisivätkö rahat sähkölaskuun. Ja nyt voin yhtäkkiä matkustaa minne haluan, minun nimiini ollaan siirtämässä hevosta..."
Kylmät väreet juoksivat pitkin selkää, eivätkä yksin sitä silittävien sormien vuoksi.

”Kyllä, Wren, se on hevonen”, Charles naurahti ja suli hymyyn kosketuksesta poskellaan.
Silmät vakavoituvat miehen jäädessä pohtimaan maailmaa, jota hän ei ollut koskaan kokenut. Osaisiko hän ymmärtääkään, millaista Wrenin elämä oli ollut? Itsestäänselvyytenä olleen vaurauden kasvattina, joka oli saattanut hankkia mitä tahansa halusi hetken mielijohteesta – mukaan lukien heidän vierellään yöhön rauhoittuneen paratiisisaaren.
”Sinä voit pyytää minulta mitä tahansa”, mies sanoi, ”tulen hyvin onnelliseksi mahdollisuudesta vaikuttaa onnellisuuteesi.”

Wrenin oli pakko naurahtaa.
"Tämä on kenties kummallisin tähän mennessä käymämme keskustelu... Ei, ei ehkä sittenkään."
Kun sattui omistamaan niin nopean ajatuksenjuoksun kuin hän, päätyi väistämättä kummallisiin puheenaiheisiin. Miekkoihin. Makeaa maistaviin kissoihin.
Silti hän ei voinut olla lisäämättä vielä kerran:
"Hevonen."
Ilahtunut naurahdus karkasi huulten lomasta ennen kuin hän painoi ne taas Charlesin huulia vasten.
"Mutta entä äitisi..? Hän tuskin ilahtuisi..."

”Jätä sinä äiti minun huolekseni”, Charles vastasi ja halasi Wrenin lähemmäs rintaansa.
Ehkä Lady Edgerlyllä olisi jokunen vastalause sanottavanaan, kun selviäisi kenen käteen mies toivoi suvussa periytyneen kihlasormuksen päätyvän joku päivä. Mutta se ei häntä estäisi.
”Voimme ryhtyä hakemaan sopivaa hevosta, kun palaamme Lontooseen. Tasosta riippuen se voisi mennä kilpailtavaksi Lawrencelle, ystävälleni, joka kilpailee äitini huippuhevosia, ja sitten uudelle kilparatsastajalleni, kun löydän sopivan, tai kenties äidille ratsastavalleni Moorelle, joka on samalla tallilla.”

Ajatus Lontoosta palaamiseen oli nyt hitusen verran siedettävämpi.
Voisi keskittyä ajatukseen hevosesta, ei siihen, kuinka kaikki järjestyisi. Kuinka Charles väistämättäkin joutuisi... mitä? Selittelemään itseään äidilleen. Ties kenelle muulle. Vain koska hän oli...
Ei sellaisiin ajatuksiin halunnut päättää vuotta, eikä aloittaa uutta.
"Olen hirvittävän onnellinen siitä, että pyysit minut mukaan purjehtimaan."

Charles vetäytyi asteen, jotta näki Wrenin kasvot ja saattoi koskettaa pisamaista poskea.
”Minä olen hyvin onnellinen siitä, että lähdit kanssani”, mies vastasi. Nyt tuskaisat, kidutusta muistuttaneet päivät – kuukaudet – muuttuivat huvittaviksi, ja muistot saivat Charlesin suupielet kohoamaan hymyyn. Pariisin hääsviitissä vietetty, absurdi yö oli potkaissut liikkeelle eskaloituvasti toivottoman yrityksen olla järkevä.
”Kenties voin tarjota sinulle toisenkin lasin shampanjaa nyt, kun ehken voi tehdä mitään sopimattomampaa, mitä olen tehnyt jo. Muistelen, että pidät shampanjasta.”

Wren hipaisi hymyyn kohonnutta suupieltä ja oli aikeissa kysyä, mikä Charlesia hymyilytti, mutta huomautus shampanjasta sai hänet kurtistamaan kulmiaan.
"Go dtachta an diabhal thú..." hän mutisi, melko varmana siitä, että mies pilkkasi. Ja siksi, että muisto Pariisista sai hänen poskensa punehtumaan.
Paitsi siksi, mitä oli tapahtunut, myös sen vuoksi, että kenties tulevaisuudessa he voisivat...
Älä ole naurettava.
Hän poimi kuitenkin lasinsa ja ojensi sitä miehelle.
"Sinä tiedät, millainen olen, kun juon."

”Niin, niin tiedän”, Charles vastasi silmät huvitusta tuikahtaen, hipaisi Wrenin poskea ja täytti sitten heidän lasinsa uudelleen.
”Se oli varsin ikimuistoinen yö.” Muisto hänen vatsaansa painuvasta korkokengästä ja nousevasta hameenhelmasta oli kummitellut häntä samalla tehokkuudella kuin naisen kehräävä ääni, pyyhkeen alta näkyneet jalat ja tapa, jolla Wren oli pyytänyt häntä jäämään.
Nyt hän ymmärsi miksi, ja muisto särki hänen sydäntään.
”Oliko hääsviitti vahinko?”

"Mmm, sitä se kyllä oli..."
Charles kaatuneena ruusujen keskelle. Silloin hän oli kauhistunut, mutta jälkikäteen ajateltuna näkymä ei ollut ollut yhtään hullumpi. Vaikka miesparka olikin satuttanut kätensä.
Posket yhä hehkuen Wren otti varovaisen kulauksen shampanjastaan.
"Eikä alkoholi yhtään helpota..."
Hän puraisi kieltään ja kurtisti kulmiaan miehen kysymykselle.
"Mitä oikein kuvittelet?"

Charles nauroi matalasti, päätään huvittuneena pudistaen ja silmät lämpimästi välkähtäen.
”Pilailin vain kustannuksellasi”, hän kuiskasi ja painoi anteeksipyytävän suukon naisen poskelle.
”Kai tiedät, että minun järkeni lipsui toivottomasti hallinnasta sen yön jälkeen?”

Wren tuhautti nenäänsä.
"Eikä ole ilmeisesti vieläkään löytynyt", hän huomautti samalla kun vei toisen kätensä silittämään miehen niskaa.
"Minä olen hullu irlantilainen, parempi olisi ollut, jos olisit juossut silloin, kun oli mahdollisuus."
Silti hullu irlantilainen painoi kevyen suukon miehen suupielelle.
"Etkä sinä edes kantanut minua silloin kynnyksen yli."

Suupielelle painettu suukko sai miehen hillityt kasvot sulamaan silmät siristävään hymyyn, ja Charles juoksutti sormensa läpi punaisten hiuksien, ennen kuin siemaisi lasistaan ja painoi suudelman suoraan Wrenin huulille. Hänen järkensä luultavasti oli kadonnut lopullisesti, mutta juuri nyt hänen oli mahdotonta soimata itseään epäeettisestä toiminnasta.
”Ehkä minun pitää korjata vahinko seuraavalla kerralla”, mies vastasi.

Ehdotus - vai lupaus? - sai Wrenin kurtistamaan hämmentyneesti kulmiaan.
Se kuulosti melkein siltä, kuin Charles olisi puhunut hääsviitistä. Mutta todennäköisesti tämä oli vain toinen vitsi, jota hän ei aivan onnistunut tavoittamaan.
Hän oppisi vielä.
"Morsiamen kantaminen kynnyksen yli juontaa roomalaisesta perinteestä. Ennustaa kovia aikoja tulevalle liitolle, jos morsian kompuroi kynnykseen. Ilmeisesti sulhasen kompurointi ei aiheuta samaa vaaraa..."
Hän punehtui kevyesti pisamiensa alla.
"Tuli vain mieleen."

”Niinkö?” Charles kysyi hymyillen ja painoi suudelman Wrenin hellyyttävästi punehtuvalle poskelle. Taivas, miten nainen vaikutti häneen. Hän oli arvellut, että ehkä hänen sydämensä todella oli yhtä jäinen ja kuihtunut kuin spekuloitiin, mutta nyt hän tuntui läikkyvän lämpöä. Sortuvan spontaaneihin hellyydenosoituksiin, koska ei vain voinut pitää käsiään erossa.
”Mitä muuta sinä tiedät häistä?”

"Paljonkin", Wren vakuutti, tapansa mukaan pysähtymättä miettimään, saattoiko kyseessä olla retorinen kysymys tai vitsi.
"Morsiuskimppua on alun perin kannettu karkottamaan pahoja henkiä, ja viehe rintapielessä puolestaan on peräisin tavasta, jossa ritari poimi rakastettunsa kimpusta kukan ja asetti sen rintapieleensä, kantaakseen sitä osoituksena rakkaudestaan. Kuherruskuukausi taas juontaa juurensa siihen aikaan, jolloin morsian vielä ryöstettiin, ja sulhasen tehtävänä oli pitää tämä piilossa kuukauden ajan, jotta..."
Wren vaikeni ja kurtisti kulmiaan, nolostuen.
"... Olen minäkin haaveillut häistä pienenä tyttönä."

Charlesin hymy vain syveni, ja herkästi hyisten silmien katse pehmeni helläksi. Pitkät, kalpeat sormet sukivat punaisia hiuksia Wrenin puhuessa ja laskeutuivat sitten naisen selälle.
”Oletko?” hän kysyi silmät lämpimästi tuikahtaen.
”Mitä sinä olet haaveillut häistä?”

"Onko se niin outoa?" Wren kysyi melkein puolustellen. Olkoon, ettei hän ehkä ensinäkemältä vaikuttanut kaikkein haaveiluun taipuvaisimmalta henkilöltä.
"Minulla oli lehdistä leikeltynä kuviakin, mutta Teal poltti ne kerran kuin suuttui, koko rasian. Siinä menivät paperinuket samalla, punahiuksinen morsian ja sulhanen."
Hän katsahti Charlesia, kulmat hieman kurtussa.
"Minulla oli siihen aikaan varsin tarkka suunnitelma siitä, millaisen miehen naisin."

Teal alkoi kuulostaa yhä värikkäämmältä persoonalta. Joka saattaisi hyötyä vihanhallinnan ohjauksesta. Charles kohotti vienosti kulmaansa, vieras lämpö sisällä läikkyen.
Ajatus Wrenistä suunnittelemassa häitään oli tavattoman… Miehen oli vaikeaa löytää oikeaa sanaa hämmentävälle tunteelle, joka herätti hänessä halun rutistaa nainen syliinsä.
”Todellako?” hän kysyi hymy suupieliä nykien.
”Millaisen miehen sinä olisit halunnut naida?”

Kulmat pysyivät edelleen kurtistuneina.
"Se nyt oli pikkutytön hölmöä haaveilua..." hän huomautti.
"Miehellä piti olla kaksitoista hevosta. Ja talo, jossa oli joko neljä tai viisi makuuhuonetta riippuen siitä, kuinka vihainen olin Tealille, ja olisinko ottanut hänet mukaan siinä vaiheessa, kun pääsisin muuttamaan pois kotoa."
Hän hieraisi punehtunutta poskeaan.
"Ja miehen piti luvata, että pitäisi minut turvassa, eikä antaisi mitään pahaa koskaan tapahtua. Eikä hän pitänyt parsakaalista, koska minä inhosin sitä siihen aikaan."

Käsi siirtyi hiuksista pisamaiselle, edelleen hellyyttävästi punehtuneelle poskelle ja nosti naisen leukaa niin, että Charles saisi kohdata eriparisten, toffeenruskeiden silmien katseen.
”Se on erittäin hyvä vaatimuslista”, mies vastasi hetken hiljaisuuden kuluttua, silittäen poskea peukalonsyrjällään.
”Minulla on vain kuusi hevosta tällä hetkellä, mutta Lilford Hallissa on yli sata huonetta. Liekö ne tasapainottavat toisiaan?”
Charles suli hymyyn ja nojautui painamaan suudelman toiselle, lämpimälle poskelle, ennen kuin kuiskasi.
”Enkä pidä parsakaalista.”

Wren nojasi poskeaan kosketusta vasten.
Sydän oli alkanut taas hakata kovempaa.
"Olen valmis neuvottelemaan hevosten määrästä nyt, kun yksi niistä tulee olemaan minun nimissäni", hän vakuutti hiljaa, ja antoi silmiensä painua kiinni kun Charlesin kuiskaus sai kylmät väreet taas juoksemaan iholla.
Mitä tahansa mies sanoikaan. Sisällöllä ei selvästikään ollut väliä.
"... Siinä tapauksessa uskon, että olet täydellinen..."

Charles naurahti ja tunsi kipeän, levottoman vihlaisun tajutessaan, että Wren todella oli täydellinen. Hänen täytyisi hillitä itsensä, ennen kuin hän oikeasti säikäyttäisi Wrenin luotaan, saisi naisen heittäytymään veneestä tai katoamaan juoksujalkaa takaisin Irlantiin.
Ei hän osannut selittää sitä itselleenkään. Se oli vain tunne. Kuin hän olisi odottanut Wreniä koko elämänsä.
Mies hipaisi huulillaan naisen korvanlehteä ja painoi Wrenin sitten lujasti rintaansa vasten, ennen kuin rykäisi ja saattoi hellittää otteensa.
Ja hapuilla jotain… Turvallisempaa puheenaihetta.
”Shampanjaa?” hän tarjosi huomatessaan vihreän lasipullon kannen laidalla.

Wren katsahti tyhjentynyttä lasiaan.
"Minulla on hatara muistikuva siitä, että asiat alkoivat mennä kummallisiksi kolmannen lasilliseni jälkeen..." hän huomautti, kulmat kevyesti kurtistuen.
Hääsviitti. Niin.
Katse hakeutui mustaan, tähtien täplittämään taivaaseen.
"Charles, paljonko kello on?"

Mies katsahti puhelimensa kelloa, Dom Pérignon kysyvästi kohotettuna. Ehkä hänenkään ei pitäisi juoda enempää, vaikka mitäpä vahinkoa hän enää saisi aikaan – ei voisi edes ostella mitään harkitsematonta internetistä.
”Muutamaa minuuttia vaille keskiyön”, Charles vastasi kohottaen katseensa.
”Ja sinä olit vain tavattoman mielenkiintoinen kolmannen lasillisesi jälkeen”, mies sanoi suupieli hymystä nytkähtäen, ”sait minut pelkäämään ennenaikaista sydänkohtausta muutamaan otteeseen.”

Wren kurtisti kulmiaan.
"En ole varma, onko se hyvä asia. Olisin kovin onneton, jos sinuun iskisi sydänkohtaus. Vaikka osaankin kyllä elvyttää, olen käynyt ensiapukurssin."
Muutamaa minuuttia vaille keskityön.
Wren katsahti lasiaan ja laski sen sitten hytin katolle, astui lähemmäs Charlesia ja kiersi kätensä miehen niskalle.
"Charles... sinä olet parasta, mitä minulle on tänä vuonna tapahtunut", hän totesi hiljaa.
"Ja ajattelin... Ei olisi ehkä ollenkaan huono tapa päättää mennyttä vuotta ja aloittaa uutta..."
Hän silitteli niskaa kevyesti.

Charles nauroi ja kosketti Wrenin vyötäröä laskettuaan pullon hytin katolle.
Hän ei ollut lainkaan varma säästyisikö sydänkohtaukselta nytkään, sillä Wrenin kosketus aiheutti hälyyttäviä rytmihäiriötä yhä edelleen. Nainen siirtyi lähemmäs, ja Charles kiersi käsivartensa paremmin tämän selälle.
”Niin sinäkin minulle”, hän vastasi, silmät hymyyn pehmeten. Wren saattaisi olla parasta, mitä hänelle oli koskaan tapahtunut – mutta ehkä sitä ei sopinut sanoa ääneen.
Niskan silitys yhdistettynä vihjaaviin mutta kesken jääviin sanoihin muutti miehen silmät hämmentyneiksi. Tarkoittiko Wren..?
”Niin?” hän kuiskasi vetäen naista varovasti lähemmäs, hipoen huulillaan naisen korvanlehteä.

Ehkä hän tosiaan olisi tarvinnut sen kolmannen lasillisen, sydän hakkasi kovin levottomana ja poskilla viipyi lämpö.
Kuiskauksen aiheuttama väristys puolestaan kertoi, että alkoholia oli nautittu aivan tarpeeksi.
Tai sitten se johtui vain Charlesista itsestään.
Sormet hakeutuivat hitaasti availemaan kauluspaidan nappeja samalla kun Wren painoi huulensa Charlesin huulia vasten kevyeen suudelmaan.

Ei, viime päivät eivät olleet lainkaan vähentäneet Wrenin kosketuksen vaikutusta. Syke kohosi rajusti ja teki hengityksen rytmistä levottoman.
Kyllä, Wren taisi tarkoittaa. Charles tarttui paremmin hoikkaan vyötäröön ja veti naisen lähemmäs itseään, ennen kuin nosti kätensä Wrenin poskille vastatessaan kevyeen suudelmaan syvemmin, yrittäen hillitä sisällään kasvavaa nälkää. Hän oli viettänyt suurimman osan elämästään tiedottomana sen olemassaolosta, mutta Wren sai hänet reagoimaan kuin alkoholi avotulen.
”Hyvää uutta vuotta”, hän kuiskasi suudelmien lomassa.

Nappien rivistö avautui ja Wren sai painettua kätensä Charlesin paljaalle iholle, liu'uttaa ne vatsalta ylös rintakehälle ja hartioille.
"Hyvää... uutta vuotta..." hän vastasi.
Täällä raketit eivät kertoneet vuoden vaihtumisesta, ihmiset eivät hurranneet, taivasta värittivät ainoastaan tähdet.
Luonto vaikutti olevan täysin välinpitämätön siitä, että vuosiluku vaihtui toiseen.
Uusi vuosi ja uusi kymmenluku.
"Mennäänkö hyttiin..?"
Kansi oli romanttinen, samoin tähtitaivas, mutta selkä ei ollut samaa mieltä.

Charles nyökkäsi yrittäen epätoivoisesti löytää hillittyä, järkevää ihmistä mielestään, joka tuntui lipsuvan huolestuttavaa tahtia melkein sokeaan kaipaukseen. Mitä Wren teki hänelle?
Hän painoi vielä yhden suudelman naisen huulille ja koppasi tämän sitten varoituksetta hajareisin syliinsä, hamuten huulillaan hellästi pehmeää kaulansyrjää, kun lähti alas hyttiin vieviä portaita ja ujuttautui sisään kapeaan makuuhyttiinsä, missä saattoi laskea Wrenin sängylleen. Se oli saanut yhden sijasta kaksi nukkujaa useammin kuin Charles oli uskaltanut haaveilla.
Nyt Wren ei vain tainnut olla vielä väsynyt.
Luoja häntä auttakoon.

Hytti oli tuntunut kovin kapealta sinä ensimmäisenä yönä, jonka hän oli viettänyt täällä, nukkuen aivan kiinni seinässä.
Nyt se oli juuri sopiva, tilaa tuntui olevan suorastaan ruhtinaallisesti, vaikka aamuisin lämpötila saattoikin olla liian korkea ja olo nihkeä.
Silti oli nautinnollista nukkua toisen vieressä, saada herätä sydämen lyönteihin.
Wren ei ollut vieläkään aivan varma, mitä hänelle oli tapahtumassa. Jotakin, jota ei voinut selittää vain serotoniinitasoilla.
Hän katsahti Charlesia sängyn laidalta ja vetäytyi sitten taaksepäin, ojentaen käsiään miestä kohti.
"Tule tänne..."

Ja hän tuli, kuin näkymättömän magneetin vastustamattomasti puoleensa vetämänä.
Kiipesi sängylleen Wrenin avaama kauluspaita yllään roikkuen ja kumartui naisen ylle, sydän kiivasta rytmiä hakaten. Kosketti hoikkaa vyötäröä ja mekon kevyttä kangasta, punoi punaisia hiussuortuvia sormiensa lomaan ja kohtasi eriparisten silmien katseen sinisessä pimeydessä vajotessaan painamaan huulensa vasten pisamaista, lämmintä ihoa, jonka tuoksu tuntui humalluttavan hänet tehokkaammin kuin äsken nautittu shampanja.
Jos hän olikin kaivannut järjen otetta, toive oli unohtunut autuaasti sisällä jylläävän kaipauksen, nälkäisen ikävän ottaessa vallan.

Wren tunsi itsensä edelleen onnekkaaksi, kun sai upottaa sormensa luonnonvalkeisiin hiuksiin.
Juoksuttaa sormiaan pitkin selkää.
Charlesin kanssa oli turvallista, tässä pienessä hytissä, jossa sängyn laidat päättyivät seinään.
"Mh, Charles..." hän hengähti hiljaa.
"Sinä et kertonut... Mistä olet unelmoinut lapsena?"

Puhuteltu oli kumartunut hamuamaan Wrenin kaulansyrjää, korvissa melkein hidastuneena hakkaava syke ajatukset hiljentäen, käsi kevyen kesämekon helman alle siirtyneenä.
”Mitä?” Charles nosti päänsä räpäyttäen hämmentyneenä ja joutui miettimään hetken, kyynärpäänsä varaan kohottautuneena, paikalleen jähmettyneenä.
”…Varmaan lentämisestä ja vapaudesta. Paddyn kaltaisesta hevosesta. Miksi?”

Wren ynähti ja vei sormiaan paremmin vaaleisiin hiuksiin.
"Ei tarvitse lopettaa..." hän kuiskasi hiljaa, sydän villisti hakaten.
"Se vain tuntuu tärkeältä. Uuden vuoden alussa... Sait Paddyn, mutta entä muut unelmasi?"

Ei tarvitse lopettaa. Hyvä on. Charles yritti pitää ajatuksiaan kasassa, kun painoi päänsä takaisin alas ja suuteli naisen kaulataivetta ja solisluuta, myös mekon helman alle matkustanut käsi jälleen henkiin heräten.
Mistä he puhuivatkaan?
”Minä en voinut koskaan kovin realistisesti odottaa vapautta”, hän sanoi naisen ihoa vasten, ”mutta olen saanut lentää – enemmän ja vähemmän metaforisesti.” Upeilla hevosilla, yli hurjien esteiden, tuntea kilpailujen euforisen adrenaliinin, lentänyt meren aalloilla ja hiljaisilla maanteillä, pilotoinut helikopteria, rakastunut…
”Mistä sinä unelmoit lapsena?”

Wren henkäisi hiljaa ja yritti keskittyä katon varjoihin pitääkseen ajatuksensa koossa.
Hän itse oli kysynyt, joten olisi parempi myös pystyä vastaamaan.
"Eikö se ole surullista? Ettei ole vapautta..."
Ja silti hänkin oli tuntenut olevansa vanki. Eri syistä, tosin. Ajatus oli samaan aikaan aivan kammottava ja jollakin tavalla... mielenkiintoinen.
"Mmh, omasta huoneesta, enimmäkseen... Siitä, että pääsisin joskus lähtemään Kealkillista. Ponista... Varsin tavallisista asioista, luulisin."

”Tavallisista asioista?” Charles kannusti kuiskaten naisen korvaan, ”mmh, mistä muusta?”
Hän poimi Wrenin käden omaansa ja painoi nenänsä hetkeksi ranteen ihoa vasten, imien itseensä sen tuoksua, ennen kuin painoi suudelman sen herkälle, pehmeälle iholle.
”Ja mistä sinä unelmoit nyt?” hän jatkoi haparoiden, kun ujutti kätensä paremmin naisen mekon alle ja tunsi sydämensä jättävän epäuskoisen lyönnin välistä, sillä todellisuus, jossa hän saattoi koskettaa Wreniä näin, tuntea lämpimän, paljaan ihon käsiensä alla, oli yhä unenomaisen absurdi.

"Hmh."
Wren huokaisi ja vaihtoi hieman asentoa, yritti keskittyä kattoon, mutta se oli huomattavan hankalaa, kun joku kuiski korvaan.
"Siitä, että aikuisena ostaisin kokonaisen levyn Cadburyn suklaata, ja söisin... söisin sen kokonaan itse."
Lapsuudessa kaikki oli pitänyt jakaa lisääntyvän sisarusparven kanssa.
"Puumajasta, ja..."
Ajatus katkesi, ja Wrenin oli koottava itseään hetken ennen kuin pystyi taas keskittymään.
"Nyt? Kun minulla on enemmän, kuin olisin voinut koskaan kuvitella?"

”Niin, nyt”, Charles vastasi, ennen kuin nojautui lähemmäs ja painoi huulensa vasten Wrenin kaulansyrjää. Syke sai hänen verensä kuumumaan malttamattomana ja ajoi miehen ujuttamaan kesämekkoa pois naisen päältä, kaivaten nähdä öisessä sinessä vaaleana erottuvan ihon sen alla.
”Mistä sinä unelmoit nyt?” mies toisti pehmeästi hamutessaan Wrenin korvaa ja niskan siroa kaarta, joka oli ajaa hänet hulluksi.

Lämpö viipyi iholla, ja Wren kohotti selkäänsä ja ojensi käsiään yhteistyöhaluisena, jotta mekko liukui helposti pois päältä. Hän tarttui vuorostaan Charlesin kauluspaitaan ja työnsi sitä pois harteilta.
"Johan minä sanoin.... En olisi voinut kuvitellakaan..."
Hän oli keskellä paratiisia, miehen kanssa, jonka oli kuvitellut olevan kaukana saavuttamattomissaan, ja jota kohtaan tuntemistaan tunteista oli soimannut itseään...
Olisi pitänyt sanoa jotakin romanttista. Aivan varmasti olisi.
Wren nielaisi ja ynähti hiljaa.
"... yliopistotutkinnosta..."

Laivastonsininen kauluspaita leijaili sängyltä pimeälle lattialle, joka keinahteli pehmeästi aaltojen mukana. Charles räpäytti silmiään, nosti päätään ja kohottautui kyynärpäidensä varaan Wrenin yllä.
”Yliopistotutkinnosta?” hän toisti hämmentyneenä ja kosketti naisen lämmintä, pisamaista poskea, kierähtäen Wrenin vierelle.
Aivan, Wrenillä ei tainnut olla tutkintoa – naisen älyllä, muistilla ja tietomäärällä se tosin tuntui toissijaiselta.
”Millaisen tutkinnon sinä haluaisit?”

"Niin", Wren myönsi ja käänsi katsettaan hetkeksi pois.
"Se vain tuntuisi konkreettiselta merkiltä siitä, että on saavuttanut jotakin."
Hän kohotti toisen kätensä sivelemään Charlesin niskaa ja kohotti ylävartaloaan niin, että saattoi painaa suudelman miehen huulille.
"Ei sen niin väliä, kunhan tuli mieleen..."

”Totta kai sen on väliä”, Charles vastasi ja kosketti Wrenin hiuksia hellästi.
”Oletko miettinyt, mitä haluaisit opiskella?” mies kysyi ja nojasi kyynärpäähänsä pitäen katseensa naisen pisamaisissa kasvoissa eikä paljastuneessa ihossa, sillä ei ollut lainkaan varma kyvystään hallita ajatuksiaan tai käsiään, jos olisi antanut huomionsa harhailla.

Wren kurtisti hieman kulmiaan, epäröiden, oliko heidän tarkoitus keskustella tällaisesta aiheesta juuri nyt, kun molemmat olivat menettäneet puolet vaatteistaan.
Mutta ei hän lopulta malttanut olla vastaamatta, käsi Charlesin niskalla pysähtyi.
Jos hän voisi opiskella yliopistossa.
"Historiaa. Poliittista historiaa tai taloustieteitä."

”Sinun pitää siis opiskella jompaakumpaa tai molempia”, mies sanoi ja pujotti muutaman paksun, punaisen hiussuortuvan sormiensa lomasta.
”Pääset varmasti sisään mihin tahansa haluamaasi yliopistoon.” Wrenin lahjoilla se olisi lastenleikkiä.

Wren tutki Charlesin kasvoja melkein epäluuloisesti, mutta mies vaikutti olevan tosissaan.
"Sinä saat kaiken kuulostamaan mahdolliselta", hän huomautti samalla kun kietoi kätensä kunnolla miehen niskan taakse.
Maailmanympärysmatka? Onnistuu. Hevonen? Pikkujuttu. Yliopistopaikka? Ei minkäänlaista ongelmaa.
Hänkin alkoi melkein uskoa siihen.
Täynnä hämmentäviä tunteita, joita oli lähes mahdoton nimetä sen enempää kuin luokitellakaan, Wren veti Charlesin lähemmäs houkutellakseen tämän suudelmaan. Tarpeeksi puhetta.

Lauantai 20. tammikuuta 2018, ilta, Vancouver, Four Seasons Hotel

Hyvä luoja, anna minun vain kuolla tähän.
Wren tuijotti onnettomana kylpyhuoneen kirkuvanturkoosia seinää, punaiset hiukset kermanvaalealle lattialle viuhkaksi levinneinä.
Huonovointisuus oli hiipinyt kimppuun jo aamulla, melkein varhain, jossakin kohtaa Yhdysvaltojen ja Kanadan ulkoministerien tapaamisen ja Pohjois-Korean uhkasta ja luonnonvarojen tuhlaamisesta puhumisen välissä.
Hän oli kuitenkin selvinnyt urhoollisesti päivän läpi, kunnes hieman hotelliin saapumisen jälkeen syy oli selvinnyt.
Kehon täydellinen kiukkukohtaus siitä, että hän oli julmasti estänyt sitä tulemasta raskaaksi. Pieni unohdus, ja kosto oli hyökynyt päälle voimalla, jonka aiheuttamat krampit olivat vieneet jalat alta pian sen jälkeen, kun hän oli sulkenut kylpyhuoneen oven perässään.
Biologinen kellosi tässä päivää. Huomasimme, että kolmekymmentä tuli juuri täyteen, joten lähetimme muistutuksen siitä, ettet ole muuttumassa enää nuoremmaksi.
Olisi naurattanut, jos ei olisi itkettänyt.

Se, kun ihminen lukkiutui kylpyhuoneeseen, ei tainnut koskaan olla hyvä merkki. Charles ei voinut väittää olevansa asiantuntija ihmissuhteissa, mutta tämän verran hän oli päätellyt. Mies vaelsi levottomasti Prime Minister Suiten pääkylpyhuoneen edustaa, käsivarret kevyeen puuskaan vedettynä. Laivastonsininen puvuntakki oli hylätty tuolin selkänojalle, ja Charles oli löysännyt solmiotaan pitkän, pitkän päivän päätteeksi.
Mistä oli kysymys?
Ulkoministeri pysähtyi oven taakse ja koputti sitä pehmeästi rystysillään.
”Wren?” hän kysyi huolissaan.
”Onhan kaikki hyvin?"

Wren käpertyi pienemmäksi keräksi.
"Ei! Anna minun kuolla!"
Hän tajusi itsekin, että se kuulosti dramaattisemmalta, kuin oli tarkoitus. He olivat löytäneet toisensa joulukuussa, eikä tammikuu ollut vielä ehtinyt vierähtää kuin vähän yli puoliväliin, ja hän oli jo onnistunut toteuttamaan parisuhteiden klassikon, kylpyhuoneeseen lukkiutumisen.
Ylös.
Wren tunsi itsensä selälleen kiepahtaneeksi kilpikonnaksi alkaessaan kömpiä lattialta. Hetkeksi hän taittui linkkuun jalkojensa päälle, mutta tarrasi urhoollisesti kiinni lavuaarin reunasta suoristaakseen itsensä (suhteellista).
Peilistä tuijottivat takaisin melkein vitivalkoisiksi valahtaneet kasvot.

Anna minun kuolla.
Se kuulosti… Lupaavalta. Charles tuijotti ovea epätietoisena. Mitä luojan tähden tapahtui?
Oliko hän loukannut Wreniä? Tai painostanut naista johonkin? Ehkä hänen olisi pitänyt vain varata naiselle täysin oma huone, niin kuin hänen olisi kuulunut.
”Wren”, mies vetosi levottomana ja koputti uudelleen.
”Mistä on kysymys? Olen pahoillani, jos olen pahoittanut mielesi.”

Tämä oli varmasti se kohta, jossa hänen olisi kuulunut käskeä Charlesia painumaan helvettiin, jonka jälkeen mies olisi voinut vannoa ikuista rakkauttaan, mieluusti ruusujen ja muiden lahjusten kanssa.
Wren painui uudelleen kahtia ja sulki hetkeksi silmänsä.
"Olisitkin!"
Tämä oli varmasti jokin katolilainen kirous. Aivan varmasti oli. Kuka muu olisi voinut loukkaantua yhtä pahasti siitä, ettei kohtua ollut täytetty pyhällä hedelmällä, vaan tahallaan pidetty tyhjänä? Ja vielä ennen avioliittoa...
Paavin kuva välähti mielessä.
Kiero vanha paskiainen.
Ovelle.
Wren kääntyi ympäri ja suuntasi kylpyhuoneen ovea kohti vastasyntyneen varsan sulokkuudella.

Mitä luojan tähden..?
Charles tuijotti valkoista puuovea pöllämystyneellä neuvottomuudella. Hänellä oli tarkoitus olla ainutlaatuinen kyky strategiseen ajatteluun, yli-inhimilliseksi syytetty ajattelun nopeus – ja hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä oli kysymys.
”Mistä on kysymys?”

Muutama askel, hän selviäisi siitä kyllä, vaikka polvet tärisivätkin.
Wren naksautti lukon auki ja oli tempaista ovella Charlesia otsaan.
"Kirkonkirouksesta", hän vastasi tuskastuneena, otti hetkeksi tukea ovenkarmista ja aloitti sitten tuskaisen vaelluksensa kohti amerikkalaisen korkeaa, puhtain, valkoisin lakanoin pedattua sänkyä.
Ehkä hän voisi nukkua lattialla.

Charles hätkähti ja horjahti taaksepäin, väistäen täpärästä päähän tähdätyn iskun.
Hän hätkähti uudelleen nähdessään, miltä Wren näytti. Oliko nainen sairas? Pitäisikö hänen kutsua ambulanssi?
”Wren”, hän vetosi ja juoksutti sormet läpi tuuheiden, valkeiden hiusten seuratessaan epäröiden naisen jalanjäljissä.
”Oletko sinä kunnossa? Mistä sinä puhut?”

Oli kammottavan julmaa pitää Charlesia epätietoisuudessa.
Oli myös kammottavan julmaa joutua kokemaan, miltä alienvauvan synnyttäminen vatsakalvojen läpi tuntui.
Wren irvisti, kun uusi kipuaalto pyyhkäisi hänen ylitseen, ja päätti siinä hetkessä, että lattia oli oikein hyvä. Kai näin kalliissa huoneissa siivottiin kunnolla?
No, nytpä se nähtäisiin.
Hän vaipui hitaasti polvilleen sängyn viereen ja käpertyi jalkojensa päälle, punaisten hiusten valahtaessa verhoksi kasvojen peitoksi.
"Elämäni kunnossa..."

”Wren”, Charles vetosi ahdistuneena, kun nainen vajosi lattialle ja liikahteli epätietoisena tämän ympärillä. Jonkin täytyi olla pahasti vialla. Voisiko se olla puhjennut umpisuoli? Tai oliko nainen saanut vatsahaavan hänelle työskentelystä?
”Jokin on selvästi vialla. Kuule, minä soitan ambulanssin”, hän sanoi ja veti modernin älypuhelimen taskustaan.

"Et!"
Wrenin käsi ampaisi suoraksi yllättävän nopeasti ja takertui ensimmäiseen Charlesin vaatekappaleeseen, joka sattui osumaan tielle.
Poskia kuumotti. Heillä ei ehkä tätä nykyä ollut kovinkaan paljon salaisuuksia tai asioita, jotka olisivat toisesta näkemättä, mutta tietyt aiheet olivat sellaisia, joista hän ei todellakaan halunnut keskustella miehen kanssa.
Kuten hänen alavatsaansa ruhjovasta kiukuttelijasta.
"Et soita. Ei ole vialla."

Kun napakka käsi otti napakan otteen hänen solmiostaan, Charles oli horjahtaa nurin Wrenin päälle. Mies otti tukea sängyn laidasta ja haki uuden sijan jaloilleen, kun väänsi naisen sormia irti hellävaroin.
Solmio muistutti yllättävän paljon hihnaa.
”Olet selvästi sairas ja kivuissasi”, Charles huomautti, ”silloin looginen ratkaisu on hakea lääketieteellistä apua.”

"En minä ole sairas. Tämä on ihan normaalia."
Ainakin teknisesti katsottuna. Joskin ehkä hieman normaalia - kun sitä käytettiin nimenomaan sanan alkuperäisessä merkityksessä - kivuliaampaa.
Muussa tapauksessa Charlesin ratkaisu olisi ollut täysin oikea.
Wren irrotti otteensa solmiosta, mutta vain painaakseen molemmat kätensä sängyn laitaa vasten. Hän pusersi itsensä ylös ja sänkyyn, oli sulokas hylje joka könysi laiturille.
Ja käpertyi taas kippuralle.
"Voisitko tuoda käsilaukun ja takin? Ja kengät, ne ovat... jossakin."
Minne hän oli ne potkaissut?

Charlesin vaaleat kulmat painuivat mitään käsittämättömään, melkein ärtyneeseen kurttuun. Hän ei ollut tottunut tuntemaan itseään typeräksi. Mutta hän ei vain kyennyt ymmärtämään Wrenin logiikkaa.
”Sinä lukkiuduit kylpyhuoneeseen ja makasit äsken lattialla. Olet selvästi kivuissasi – miten niin et ole sairas?” hän kysyi tuskastuneena ja siirteli käsiään puuskasta lantiolle, hieraisi niitä ja veti takaisin puuskaan, kun epäröi oikeuttaan koskettaa naista. Hän veti kuitenkin sängyn kulmalle viikatun torkkupeiton naisen kippuraan vedettyjen jalkojen päälle ja kurtisti sitten kulmiaan vielä alemmas.
”…Oletko menossa jonnekin?”

"Normaalia."
Ei torkkupeitto. Ylös ja kauppaan.
Silti Wren huomasi sormiensa takertuvan peiton reunaan ja kiskovan sitä ylemmäs, kunnes se peitti alleen melkein kaiken muun paitsi leiskuvanpunaiset hiukset ja kipuiset, toffeenruskeat silmät.
"... Kauppaan."

”Normaalia?” Charles toisti edelleen tyrmistyneenä.
”Mikä tässä on normaalia?” hän vetosi ja katseli onnettomana, kuinka Wren katosi peiton alle. Jokin oli selvästi vialla ja aiheutti naiselle kammottavia tuskia. Eikä hän tuntunut voivan tehdä asialle mitään.
”Kauppaan? Ethän sinä pysy edes jaloillasi. Wren, mistä luojan tähden on kysymys? Tarvitsetko särkylääkkeitä? Minä järjestän sinulle, mitä tarvitset.”

Sinä olet aikuinen nainen ja Charles on aikuinen mies.
Normaalia. Ei mitään häpeiltävää.
Silti Wren tunsi punastuvansa peiton suojissa.
"Damnú air, Charles, minulla on kuukautiset!" hän ärähti ja hieraisi kuumottavia kasvojaan.
"Minä ryömin. Tarvitsen... asioita."
Käsilaukussa aina kulkeva hätäensiapu ei riittäisi pitkälle. Helvetti.

Kuukautiset.
Sana iski palleaan ja sai Charlesin todella tuntemaan olonsa typeräksi. Niin, sehän oli normaalia. Hänen olisi pitänyt ymmärtää.
Ei sillä, että hänen maailmassaan sana olisi ollut koskaan muuta kuin yksi tekstikappale ihmisen biologiassa. Miehen korvat punehtuivat vaaleanpunaisiksi, ja hän hieraisi niskaansa.
”Asioita? Sinä et ole kunnossa liikkuaksesi minnekään. Minä haen sinulle, mitä tarvitset.”

Seurasi tyrmistynyt hiljaisuus.
"Naisten asioita", Wren tarkensi.
Pelkkä ajatuskin siniverisestä ulkoministeristä tepastelemassa yleensä kaupan perimmäiseen nurkkaan piilotetun, värikkäillä pakkauksilla kirjotun hyllyrivistön välissä oli... absurdi.
Jossain muussa tilanteessa se olisi saattanut olla melkein naurettava. Mutta ei silloin, kun mielensä pahoittanut kohtu runnoi itseään väkivalloin ulos.

”Naisten asioita?” Charles toisti ja tunsi olonsa vielä typerämmäksi. Mitä ne olivat? Hän oli tainnut vierailla päivittäistavarakaupassa muutaman kerran elämässään eikä voinut koskaan väittää kiinnittäneensä huomiota mihinkään, minkä ymmärtäisi ”naisten asiaksi”. Jotenkin sen täytyi liittyä mainittuihin kuukautisiin, mutta mies oli hukassa.
”Mitä sinä tarvitset kaupasta? Minä käyn hakemassa.”

Wren räpäytti silmiään.
Ajatus Charlesista päivittäistavarakaupan naistentarvikkeiden osastolla ei enää naurattanut. Se itketti.
Se tuntui niin ritarilliselta. Charles oli valmis syöksymään kauppaan, vaikka reaktiosta päätellen tällä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä tarvittiin.
Wren nyyhkäisi ja sysäsi torkkupeitettä pois kasvoiltaan.
"Kirjoitan listan."

Charles laski rauhoittavan käden naisen olalle pitääkseen tämän rauhassa peiton alla. Hän veti puhelimensa esiin ja avasi muistilehtiön.
”Luettele vain, niin kirjoitan ylös ja käyn hakemassa sinulle”, hän vakuutti luottaen siihen, että päivittäistavarakaupoissa olisi jonkinnäköiset ohjekyltit. Asioivathan aivottomat massatkin niissä sujuvasti päivittäin. Kyllä hänkin pärjäisi.

Wren nyyhkäisi uudelleen.
"Dumnú air sinun kanssasi..."
Kun oli kuukautiset, silloin sai myös itkeä.
Saiko Kanadasta edes samoja tuotteita kuin Englannista? Hitto, suurin osa yrityksistähän oli multikansallisia, ei kai se nyt niin vaikeaa voinut olla.
Mutta miten tarkat ohjeet piti antaa, jotta Charles löytäisi helposti oikean tuotteen? Ettei miesraukka joutuisi vaeltelemaan riemunkirjavalla käytävällä kuin eksynyt karitsa.
Tamponeita, siteitä...
"... ja suklaata."

Charles kirjoitti listan tunnollisesti ylös puhelimeensa eikä ollut varma, miksi vierailta kuulostavat sanat saivat hänen korvansa kuumottamaan.
Naisten asioita.
Hän oli ulkoministeri. Hän selviytyisi tästä.
”Pärjäätkö sen aikaa?” mies kysyi kulmat painuen ja kosketti varovasti peiton alta pilkistäviä hiuksia.
”Jos alat voida pahoin, soita hotellin vastaanottoon. En viivy kauaa.” Toivottavasti.
Charles poimi puvuntakkinsa, tarkasti taskujensa sisällön ja lähti sitten pitkin, matkaavoittavin askelin matkalleen tietämättä, miten mittavan haasteen edessä oli.

"Olen pärjännyt tähänkin asti", Wren vakuutti ja nyki peittoa paremmin päälleen.
Toffeesilmät seurasivat, kuinka Charles valmistautui lähtöön.
Tältäköhän naisista oli aikanaan tuntunut, kun he olivat katselleet miestensä lähtöä sotimaan?
Herranen aika, Charles käsitteli työnsä puolesta kokonaisen kansakunnan asioita, yksi kauppareissu ei voinut olla sen pahempi.
Vai mitä?
Häntä kylmäsi ajatella, että kokemus metrolla matkustamisestakin oli ollut se ensimmäinen.
Wren käpertyi pienemmälle kerälle ja sulki silmänsä. Olisi ollut edes Winston lämpötyynynä.
Kyllä Charles palaisi pian.

Päivittäistavarakauppa ei tehnyt Charlesiin suurta vaikutusta. Mutta ympäri kellon auki olevan supermarketin eteen pysähtyvä, diplomaattisin kilvin ja tummennetuin ikkunoin varustettu auto ansaitsi pitkät katseet katoksen suojassa norkoilevilta laitapuolen kulkijoilta.
Valtava halli oli kalseasti valaistu ja käsittämättömän tavarameren valtaama. Charles oli varma, että tavaroilla oli olevinaan looginen järjestys, mutta mihin kohtaan sitä naisten asiat kuuluivat, hänellä ei ollut aavistustakaan. Mies opiskeli puhelimeltaan korvat punoittaen lisätietoa kuukautiskipujen helpottamisesta vaeltaessaan tomaattikastikkeiden, sanomalehtien ja myrkyllisiltä näyttävien einesruokien keskellä kasvavan turhaumuksen vallassa.
Se ei helpottanut, kun hän vihdoin löysi valtavan hyllyn täynnä siteitä ja tamponeja.
Mitä luojan tähden?
Pikkuhousunsuoja, side, ekstraimukykyinen, siivellinen, hajustettu, kolmen pisaran vahvuinen. Mitä hänen oli tarkoitus valita?
Ruma sana kävi mielessä. Näitä täytyi olla satoja.

"Tarvitsetteko apua, sir?" pirteä, diftongit hyvin kanadalaisittain nousevana lausuva ääni tiedusteli Charlesin olkapään viereltä, vaikka hetki sitten käytävä oli melko varmasti ollut täysin tyhjä.
Kammottavaan, supermarkettiketjun värejä kunnioittaen vihreä-keltaiseen liiviin pukeutunut vaaleahiuksinen nainen hymyili asiakaspalvelijan innokasta enkelihymyä. Rintapieleen kiinnitetty nimikyltti julisti naisen nimeksi Nora, tai niin saattoi ainakin olettaa, vaikka viimeinen kirjain olikin jo alkanut kulua pois.
Ehkä myyjien koulutukseen kuului haistaa, milloin asiakas epäröi.

Charles hyppäsi liukkaasti ilmaan ja katsahti myyjää pöyristyneenä. Silmiä särkevä väriyhdistelmä toi mieleen Wrenin.
Hän rykäisi vaivaantuneena ja katsahti uudelleen loputonta rivistöä naisten asioita, joiden kanssa hän ei ollut koskaan olettanut päätyvänsä tekemisiin. Se ei myöskään tuntunut aiheelta, josta keskustella ventovieraan kanssa.
Mutta hän olisi täällä loppuyön.
”Tarvitsen… Jotakin näistä. En ole varma mitä.”

Kasvoille liimatusta kestohymystä huolimatta Nora-oletetun myyjän silmissä häivähti myötätuntoa.
"Naisystävä lähetti?" hän totesi tavalla, joka antoi olettaa, ettei tämä ollut suinkaan ainutkertainen tapaus. Kuten ei myöskään ainutkertainen siinä mielessä, ettei miesraasulla ollut aavistustakaan siitä, mitä ostaa.
"Antoiko ohjeita?"

Charles vilkaisi listaa ja kosketti epämukavana niskaansa.
”Siteitä ja tamponeja”, hän vastasi, vaikka sanat tuntuivat melkein… Sopimattomilta. Joltain, mitä hänen ei olisi pitänyt sanoa ääneen. Mutta herran tähden, molempia lajeja näytti olevan ainakin kolmeakymmentä eri variaatiota.
”En tiedä, mitä eroa näillä kaikilla… Ominaisuuksilla on.”

Nora-oletettu taputti rohkaisevasti ja melko tuttavallisesti miehen käsivartta.
"Ei hätää, kyllä tämä selviää", hän lupasi samanlaisella äänensävyllä, jota viranomaiset käyttivät ilmoittaessaan, että tilanne oli hallinnassa.
Tummansinisten silmien katse käväisi miehen kasvoissa kuin jotakin miettien.
"Minkä ikäinen?"

Mies tuijotti ensin Noraa, sitten käsivarrellaan käynyttä kättä.
”Minkä ikäinen?” hän toisti. Mitä merkitystä sillä oli?
”Kolmekymmentä.”
Charlesin katse harhaili takaisin valikoimaan. Herran tähden. Miksi näitä tarvittiin näin montaa lajia?

Nora taputti miehen käsivartta uudelleen - autuaan tietämättömänä siitä, että kyseessä oli Britannian ulkoministeri, vaikka toki tämän siisti ulkomuoto ja puhetapa erottuivat melkoisesti supermarketin hyllyjen välissä tavallisesti vaeltelevista asiakkaista.
"Lapsia?"

”Ei”, Charles vastasi kulmat turhautuneesti painuen ja vilkaisi kelloaan. Ajatus Wrenin kyhjöttämässä yksin tuskissaan oli kamala, ja tällä menolla hänellä menisi täällä koko yö! Hän tarvitsi suklaata, muuta makeaa, jos Wrenin teki mieli, jonkinlaisen lämpötyynyn internetin ohjeiden mukaan, särkylääkkeitä - ja siteitä ja tamponeja. Hänellä oli mennyt jo ikuisuus tällä hyllyllä.
”Kuule, jos vain otan yhden kaikkea.”

Se sai Noran räpäyttämään silmiään.
"... Yhden kaikkea?" hän toisi, varmistaakseen kuulleensa oikein, ja katsahti sitten värikkäiden pakkausten valtaamaa hyllyriviä.
Niitä oli paljon.
Mutta miehellä oli kallis puku, sen hänkin osasi kertoa.
Nainen tarttui reippaasti kammottavanvihreään ostoskoriin.
"Minäpä kerään sopivat", hän lupasi, ja lähti vaeltamaan hyllynviertä hyvin tottuneesti.
Ei sentään "yhtä kaikkea", mutta huomattavasti enemmän värikkäitä pakkauksia, kuin yksi nainen tarvitsisi kerralla.
"Tässä, toivottavasti osa osui oikeaan", Nora totesi ojentaessaan koria takaisin.
"Ette taida olla täältä päin? Tuossa kulman takana on apteekki, jos on tarvis."

”Ei, Britanniasta”, Charles vastasi, vaikka arveli naisen kuulevan sen jo aksentista. Hän toivoi kanadalaisten olevan sivistyneempiä kuin etelänaapurinsa valtaosan edustajat.
”Kiitos”, mies sanoi ottaessaan korin kiitollisena vastaan ja ojensi Noraksi kutsutulle asiakaspalvelijalle sadan dollarin setelin vaivanpalkaksi.
”Myyttekö te lämpötyynyjä? Ja suklaata? Ja jotain muuta, mitä näitä tuotteita vaativa olotila voisi kaivata?”

Nora jäi tuijottamaan seteliä hämmentyneenä.
"Tuotteet maksetaan vasta kassalla, sir", hän huomautti ystävällisesti ja yritti ojentaa seteliä takaisin.
Sata dollaria oli muutenkin aivan liikaa.
Olikohan kyseessä joku aatelinen? Ei nyt sentään kuningasperheen jäsen, heidät Nora sentään uskoi tunnistavansa.
"Meiltä löytyy tavallisia kuumavesipulloja fleecepeitteellä, sellaisen pitäisi toimia. Suklaa ja muut herkut löytyvät täältä päin."
Hyvän asiakaspalvelijan tavoin Nora lähti johdattamaan miestä pitkin supermarketin loputtomia käytäviä, tuntuen muistavan jokaisen tuotteen sijainnin ulkoa.
"Jos on pakastin, suosittelisin ehdottomasti jäätelöä."

Charlesin kulmat kurtistuivat asteen.
”Tiedän”, hän huomautti. Kyllä hän tiesi, ainakin suunnilleen, kuinka päivittäistavarakaupat toimivat.
”Se on kiitos avustasi.”
Mies seurasi apulaistaan ja päätyi saamaan toisellekin käsivarrelleen korin, kun pysähtyi herkkuvalikoiman eteen. Se oli vielä laajempi kuin naisten asioiden hylly. Kaikki näytti vain vähän…
No, siihen oli tyydyttävä juuri nyt.
”Suosittelisitko jotain näistä?” hän nyökkäsi värikkäitä suklaita, makeisia ja jotain puhtaalta sokerilta näyttävää kohti.

"Tämä on kovin avokätistä."
Sata dollaria tuntui aivan liian suurelta summalta, eikä Nora ollut täysin varma, kuinka supermarketissa ylipäätään suhtauduttiin tippeihin - mutta hänen pienellä pojallaan oli tulossa syntymäpäivä, eikä elämäntyötään kaupan hyllyntäyttäjänä tekevä yksinhuoltajaäiti tienannut vuodessa kovinkaan paljoa.
Yhä hieman huono omaatuntoa tuntien nainen työnsi setelin taskuunsa.
"Hersheyn suklaa on hyvää. Meiltä löytyy myös muutamaa saksalaista merkkiä", hän vastasi.
"Ottaisin tummempaa ja makeampaa, niinä päivinä ei voi koskaan tietää, mitä tekee mieli."

Hershey ei sanonut Charlesille mitään. Mutta muutamassa pakkauksessa luki niin, joten mies lappoi niitä koriinsa. Sitten tummempaa suklaata ja lopulta yhden kaikkea suklaahyllystä, ja Skittles-pusseja niiden kaveriksi. Ehkä siinä oli sokeria yltäkylläisesti.
Yksi tipahti kukkuraisen korin päältä lattialle, ja ulkoministeri kyykistyi siirtämään sen siteitä ja tamponeja tulvivaan koriin.
”Osaatko suositella myös jäätelöä?” hän kysyi poimien kaksi kukkuraista koria käsiinsä.
Hän taisi tarvita kolmannenkin. Lämpötyynykin puuttui vielä.

Nora alkoi pikkuhiljaa epäillä, että kenties miehellä odotti kotona - tai hotellissa - haaremillinen kuukautisista kärsiviä naisia.
Kai mormoneja asui Britanniassakin?
Hyvän asiakaspalvelijan tavoin hän pysyi kuitenkin kohteliaasti hiljaa ja nappasi sen sijaan kolmannen korin matkaansa, kun he suuntasivat jäätelöaltaille.
"Ben and Jerry's, ehdottomasti. Löytyy myös vaahterasiirapilla", hän vastasi hymyillen.
"Jos te valitsette jäätelön sillä välin, kun minä käyn hakemassa sen kuumavesipullon."

”Viisi on varmaan sopiva määrä niitä”, Charles vastasi kulmat mietteliäässä kurtussa. Ei hän tiennyt, montaako kipeää paikkaa Wren halusi lämmittää. Parempi pelata varman päälle.
Hän seisahtui jäätelöaltaan vierelle. Hän voisi pyytää hotellia toimittamaan sviittiin pakastimen. Kyllä.
Mies valikoi koriin epäröiden yhden jokaista ’Ben & Jerry’s’-logolla varustettua purkkia. Siitäkin loppui tila kesken. No voi hyvänen aika. Miten epäkäytännöllistä ostoksilla käyminen oli.

Mies, jolla oli viisi (kuukautisista kärsivää) vaimoa.
Nora ei kyseenalaistanut, vaan lähti hakemaan viittä kuumavesipulloa.
Palatessaan hänellä oli jo neljäs kori mukanaan. Oli myöhäistä enää huomauttaa, että ehkä ostoskärryt olisivat olleet kätevämmät.
"Oliko siinä kaikki?" nainen kysyi ystävällisesti, siirrettyään osan jäätelöpurkeista samaan koriin herttaisen pastellisilla fleecekankailla verhoiltujen kuumavesipullojen kanssa.

Charles katseli skeptisesti neljää kukkuraista koria. Hänellä ei ollut aavistustakaan, oliko siinä kaikki. Wren oli vaikuttanut kuolemansairaalta.
”Onko jotain, mitä minun pitäisi vielä ostaa?” hän kysyi kulmat kurtistuen. Muuta kuin särkylääkkeitä apteekista.
Mies katsahti kysyvästi yllättävää apulaistaan ja poimi sitten korit epäröiden käsiinsä. Paitsi hän ei saisi kaikkia neljää kerralla. Olipa tämä epäkäytännöllistä.

Nora katsahti kuuliaisesti neljää äärimmilleen lastattua koria.
"Sanoisin, että tässä on aivan varmasti kaikki", hän vakuutti ystävällisesti, ja reippaana naisena tarttui jäljelle jääneiden korien kahvoihin, suunnatakseen kohti kassaa.
"Me olemme auki vuorokauden ympäri, mikäli jotakin unohtui."

Muisto Wrenistä käpertyneenä kasaksi lattialle, liikkumassa tuskaisen jäykästi ja kömpelösti, kummitteli häntä, eikä Charles ollut lainkaan varma, että tässä oli kaikki. Mutta ehkä hänen olisi luotettava apulaiseensa.
Luultavasti Nora ymmärsi naisten biologisia tarpeita häntä paremmin.
”Kiitos avustasi”, Charles sanoi maksettuaan luottokortilla muhkeat röykkiöt ostoksiaan ja ojensi naisen käteen viisi sadan dollarin seteliä lisää. Hölmistynyt autonkuljettaja ilmestyi avuksi pakkaamaan ostoksia muovikasseihin ja kantoi niitä sitten työnantajaansa epäluuloisena vilkuillen autoon.
Vielä pysähdys apteekissa.
Parikymmentä minuuttia myöhemmin Charles palasi Four Seasons Hotellin sviittiin pienen armeijan kanssa. Kaksi hotellin työntekijää työnsivät sisään pientä pakastinta pyörällisellä käryllä. Kolme lisää kantoivat röykkiöittäin kauppakasseja.
”Jättäkää ne vain siihen.”

Lähetä mies kauppaan...
Mutta Wrenistä todella tuntui siltä, kuin hän olisi ollut tekemässä kuolemaa. Ja sitä hänen loukkaantunut kehonsa varmasti halusikin, luoda lähtemättömän muistuman siitä mitä tapahtuisi, jos lastenhuone valmisteltaisiin turhaan.
Ehkä olisi pitänyt pyytää Charles vain iskemään häneltä tajun kankaalle ennen lähtöään.
Hän oli päässyt juuri mönkimään takaisin sänkyyn torkkupeiton alle, kun ovelta kuuluvat äänet kertoivat miehen palanneen.
Eikä ilmeisesti yksin.
Wren kohotti hämmentyneenä päätään.

Muovikassit rapisivat, kun hotellin työntekijät laskivat niitä makuuhuonetta jatkavan oleskelutilan upottavan maton peittämälle lattialle. Ne levittäytyivät merenä sohvan ympärillä. Pyörillä kulkeva pakastin, jota hotellimanageri ei muistanut aikaisemmin pyydetyksi, parkkeerattiin savunsinisen sohvan taakse, ja yksi työntekijöistä ryhtyi pakkaamaan vuorta Ben & Jerry’s -makuvaihtoehtoja sen hyllyille.
”Kiitos, voitte poistua”, Charles vakuutti kärsimättömänä ja kun hänen seurueensa katosi portaita alakertaan, mies siirtyi lähemmäs sänkyä.
”Kuinka sinä voit?”

Wren seurasi näytöstä vaitonaisena.
Ja kaikki tapahtui niin uskomattoman... sulavasti. Aivan kuin hotellilla oltaisiin totuttu siihen, että asiakas halusi pakastimen jäätelövuorelleen.
Ehkä oltiinkin, mistä hän sen tiesi. Rikkaat ihmiset.
Hän vajosi takaisin kippuraan.
"Kammottava", hän vastasi vaimeasti, katsellen Charlesia toffeesilmillään.
"... Tyhjensitkö koko kaupan?"

”En”, Charles vastasi ymmärtämättä lauseen sarkasmia.
”En halunnut sinun joutuvan odottamaan, kun yritin keksiä mitä tuotteita halusit minun valitsevan, joten otin vaihtoehtoja”, hän sanoi, poimi yhden kassin ja varisti sen sisällön mutkitta valtavan sängyn päiväpeitolle. Suklaalevyjen, suklaapatukoiden, suklaanappien, suklaarusinoiden ja skittlesien vuori levisi sängylle ja valui lattialle. Mies poimi seasta kipulääkepurkit yöpöydälle.
”Myyjä kaupassa ehdotti, että voisit haluta jäätelöä”, hän viittasi täytettyä pakastinta kohti.
”Mutta ehkä ensin haluat jotain… Näistä.”
Charles nosti neljä kauppakassia erilaisia naisten asioita sängyn viereen.

Wren tuijotti sängylle leviäviä makeisia.
Sitten pakastinta.
Ja sen jälkeen neljää kauppakassillista erilaisia kirkasvärisiä pakkauksia.
Hän räpäytti silmiään.
"Damnú air sinun kanssasi, Charles..."
Hän pudisti päätään ja ojensi sitten kättään miestä kohti.
"Ihan ensin tahdon jotain muuta. Tänne."

Charles astui hämmentyneenä lähemmäs ja tarttui ojennettuun käteen. Supermarketti tuntui jättäneen vienon päänsäryn nakertamaan hänen ohimoitaan. Miten ihmiset selvisivät siellä päivittäin?
”Mitä sinä tahdot?” hän kysyi kulmat epätietoisina painuen. Oliko hän unohtanut jotain?
”Toin sinulle myös lämpötyynyjä. Riittääkö viisi kappaletta?”

Wren nykäisi miehen kättä.
"Lähemmäs", hän kehotti, katsellen hämmentynyttä ilmettä.
Viiden lämpötyynyn mainitseminen sai hänet naurahtamaan epäuskoisena. Sentään vain viisi...
"Riittää, riittää enemmän kuin hyvin, ei minulla ole niin monta... Tänne nyt."

”Niin monta mitä?” ulkoministeri toisti hämillään ja siirtyi kuuliaisesti lähemmäs, seisahtuen yöpöydän viereen, käsi edelleen Wrenin kädessä. Hän kosketti vapaalla kädellään naisen otsaa tarkastaakseen, oliko tällä kuumetta.
”Haluaisitko särkylääkettä?”

"Ei väliä", Wren vakuutti ja könysi itsensä istumaan, siitäkin huolimatta, että alavatsan krampit heijastuivat edelleen kipeinä selkään saakka.
"Haluan. Ja lämpötyynyn, koska sattuu. Mutta..."
Hän siirsi toisen kätensä Charlesin niskalle ja veti miestä päättäväisesti lähemmäs.
"... kiitos..."
Hän painoi suudelman Charlesin huulille.

Oh.
Charles kosketti varovasti Wrenin poskea ja vastasi suudelmaan, tuntien olonsa edelleen… Epätodelliseksi tehdessään niin. Koko purjehdusmatka oli ollut epätodellinen. Hän ja Wren loputtoman tähtitaivaan alla, turkoosin meren aalloilla. Mutta arkeen palaaminen oli vielä absurdimpaa.
Wren halusi suudella häntä. Wren saattoi jakaa hänen sänkynsä. Wren saattoi todella välittää hänestä.
”Ei sinun tarvitse kiittää”, hän sanoi suoristautuessaan ja etsi naisten asioiden värikkäiden pakkausten seasta Noran hakemat kuumavesipullot. Mies tutki niitä kulmat kurtussa hetken, ennen kuin keksi, miten ne toimivat.
”Voin käydä täyttämässä nämä.”

Wren käpertyi takaisin peiton alle - tipauttaen samalla pari skittless-pakkausta lattialle.
"Mutta haluan. Menit minun puolestani kauppaan. Ja käskit tuoda huoneeseen pakastimen."
Kivustaan huolimatta Wren jaksoi hymyillä ajatukselle.
"Oliko se kamalaa?"
Hän seurasi katseellaan, kuinka Charles tutki herttaisen pastellisten kuumavesipullojen kiinnitystä.
"Taidat joutua selviämään huomisesta tapaamisesta yksin. Olen pahoillani."

”Kyllä minä selviän”, Charles vastasi ja astui turkoosin kylpyhuoneen puolelle laskemaan hanasta vettä. Hän kokeili sitä sormellaan ja odotti, että se olisi tarpeeksi kuumaa ollakseen avuksi naiselle.
”Ja pidennämme matkaa niin monella päivällä kuin tarvitsee, jotta sinun ei tarvitse matkustaa, kun olet huonovointinen”, mies lisäsi, kun palasi sängyn luo ja sujautti yhden pulloista torkkupeiton alle, lähelle Wrenin varpaita. Toisen hän ojensi naiselle itselleen, kolmannen asetti varovasti alaselän lähelle, neljännen niskan ja hartioiden seutuville ja viidettä katsahti epätietoisena.

"On sinulla parempaakin tekemistä kuin hoivata yhtä naistenvaivaista..." Wren mutisi.
Olkoonkin, ettei hän olisi varmastikaan selvinnyt monen tunnin lentomatkasta juuri nyt.
Tuntui hämmentävältä, kun oli joku, joka piti huolta. Vaikka Charlesin huolenpito olikin varsin... ylilyövää.
Pakastimessa odotti jäätelöä pienelle armeijalle.
Wren käpersi itseään kuumavesipullon ympärille. Että osasikin juilia.
Charlesin epätietoinen ilme sai hänet nauramaan käheästi.
"Melkein epäilen, että olet opiskellut asioita, kuumavesipullotkin... Voisit tulla tänne, ja hautoa sillä omaa niskaasi. Pitkä päivä takana."

”Kohta”, Charles lupasi ja täytti vesikannun kylmällä vedellä laskien sen ja lasin naisen viereiselle yöpöydälle. Kuulemma juominen oli tärkeää silloin, kun… Oli normaaleja olotiloja.
”Haluaisitko jäätelöä nyt?” hän kysyi ja poimi sitten pakastimesta toivotun purkin Ben & Jerry’s -merkkistä suklaajäätelöä, jonka nimi oli kai olevinaan vitsikäs sekä lusikan pakastimen päälle asetetusta korista. Mies valikoi suklaa- ja karkkivalikoimasta kollaasin, jotka asetteli vesikannun viereen jäätelöpurkin kanssa ja hetken pohdittuaan nosti vielä iPadinsä naisen ulottuville.
Jotta Wrenin ei tarvitsisi liikkua tai nousta.
Sitten Charles riisui puvuntakkinsa ja kenkänsä, löysäsi solmiotaan ja kiipesi naisen viereen sänkyyn, jättäen viimeisen kuumavesipullon lähelle kieltämättä jumiin vetäneitä hartioitaan. Hän katseli hiljaisena kärsivää naista ja toivoi, että olisi voinut tehdä enemmän.

"Haluan. Suklaisinta, mitä sinulla on tarjolla."
Tavallisesti Wren oli pääasiassa enemmän kirpeän kuin erityisen makean perään, mutta ilmeisesti hormonit saivat hänetkin käyttäytymään erikoisella tavalla.
Kuten melkein purskahtamaan itkuun, kun jäätelö oli vielä liian kovaa lusikoitavaksi.
Rauhassa, nainen.
Odottaessaan jäätelön sulamista hän käänsi katseensa Charlesiin. Ja hymyili sitä vinoa hymyä, joka sai toisen silmän siristymään vähän enemmän kuin toisen.
"Ei tarvitse katsoa noin. Jään henkiin. Minulla on jäätelöäkin."
Hän kohotti purkkiaan.
"... Minä pidän siitä, että voit maata siinä."

”Hmm?” Charles kohotti toista vaaleaa kulmaansa hämmentyneenä. Viittasiko Wren hänen ehdottoman sopimattomaan tapaansa kiivetä samaan sänkyyn naisen kanssa? Edes lupaa kysymättä. Häpeäisit.
”Pidät siitä, että voin maata tässä. Miksi?”

Wren sai viimein upotettua lusikan jäätelöön, hyödynnettyään ensin vatsallaan olevaa kuumavesipulloa.
Että saattoi maistua hyvältä.
Ehkei pakastimellinen jäätelöä ollut ollenkaan huonompi ajatus.
"Muistelen vain Pariisia", hän selitti, kauhaisi jäätelöä lusikkaan ja ojensi sitä kysyvänä Charlesia kohti.
"Siellä jouduit torkkumaan nojatuolissa."

Charles pudisti päätään ja kohotti kättään kohteliaana kieltävänä vastauksena anteliaalle tarjoukselle jakaa pieni pahviämpäri ruskeaa jäätelöä.
”Minäkin muistelen silloin tällöin Pariisia”, hän vastasi.
”Se nojatuoli ei ollut lainkaan hullumpi. Ja minulla on lämpimiä muistoja myös sinusta.”

Wren kurtisti kulmiaan, mutta vei sitten jäätelölusikan omaan suuhunsa.
Hän teki kuolemaa ja vuosi kuiviin, oli ihan oikeutettua syödä vaikka koko tetrallinen jäätelöä yhdeltä istumalta. Auttoi Charles siinä tai ei.
Miehen sanat saivat hänet kohottamaan kulmaansa.
"Lämpimiä?"

”Sanoit hyvin kauniita asioita sinä iltana”, Charles vastasi ja risti kädet kevyesti vatsalleen, kun kohotti katseensa kohti kattoa ja napitti auki vaaleansinisen kauluspaidan ylimmät napit. Hänen pitäisi käydä suihkussa ennen nukkumaanmenoa. Pitkä päivä jätti ikävän nuhjuisen tunteen vaatteiden alle.
”Ja liikuit tavalla, jolla en ollut nähnyt naisen liikkuvan aikaisemmin.”

Wren laski jäätelöpurkin vatsansa päälle ja ojensi kätensä pyyhkäisemään valkeita hiuksia.
Tuntui edelleen uskomattomalta, että hän saattoi tehdä niin. Muutenkin kuin silloin, kun asetteli niitä kammalla siististi, jotta ulkoministeri olisi edustuskelpoinen.
"Mitä asioita?" hän kysyi, kurtistaen kulmiaan, ja otti Ben and Jerry'sin taas käteensä.
"Kompuroidenko? Olin humalassa."

Charles katsahti naista silmäkulmastaan, suupielet huvittuneeseen hymyyn nousten ja tuikahdus naurua sulissa, kalpeanharmaissa silmissään. Nyt muistot Pariisista olivat lämpimiä, eivätkä aiheuttaneet tuskaa kuin hetkittäin, kun mies kyseenalaista toimintansa eettisyyden.
”Oh, olit ajaa minut seinille”, hän sanoi pohtien.
”Kehuit lantioni liikettä ja ehdotit sänkyyn menemistä. Ja sitten yritit saada minut katsomaan hameesi alle.”

Wren tunsi punan kohoavan pisamaisille kasvoilleen.
"Damnú air, Charles, olin humalassa", hän muistutti, ja vei kukkurallisen lusikallisen jäätelöä suuhunsa.
Niin että otsassa vihlaisi.
"Ja kaikki, mitä sanoin - ja minä muistan kyllä sanomiseni - oli täysin totta."
Hän kurtisti kulmiaan.
"Paitsi se hamejuttu. En taatusti yrittänyt."

Hymy nykäisi miehen suupieliä, ja Charles nauroi lämmöllä. Hän hipaisi naisen olkavartta.
”Oletko aivan varma?” hän kysyi kohottaen toista, vaaleaa kulmaa ja hieraisi sitten väsyneitä kasvojaan.
”Älä huoli. Olin herrasmies ja riisuin vain kuuliaisesti kenkäsi, kun niin kauniisti pyysit.”

Wrenin kulmat pysyivät kurtussa.
"Muistan sen päivän kuin eilisen ja kyllä, olen siitä varma."
Hän vei toisen liian ison lusikallisen jäätelöä suuhunsa ja värähti. Sattumat olivat liian herkullisia, niiden takia saattoi vähän kärsiäkin.
"Sinä olit. Herrasmies. Lainasit minulle takkisikin. Ja se tuoksu oli tehdä minut hulluksi."
Hän vilkaisi Charlesia uudelleen.
"Olet väsynyt."

”Pitkä päivä”, Charles vastasi ja sukaisi valkeita hiuksiaan. Mies käänsi päätään niin, että saattoi katsella Wreniä paremmin.
”Otitko jo särkylääkettä?” hän varmisti ja tunsi turhauttavan avuttomuuden piston tietäessään, että oli avuton lievittämään naisen tuskaa.
”Voinko tehdä jotain muuta? Hieroa hartioitasi tai jalkojasi, ehkä?”

"Otin. Niitä kammottavia hevoselle mitoitettuja, joita sinä väärinkäytät."
Mutta ainakin olo oli vähän helpompi. Hän saattoi jopa seistä melkein suorassa, jos oli tarvis.
Pisamaisten kasvojen ilme pehmeni hieman.
"Voit. Voit käydä suihkussa ja vaihtaa vaatteet, ja yrittää nukkua pitkät yöunet. En ole huomenna huolehtimassa sinusta, muistatko?"

Charles huokasi. Ovela kuin kettu.
”En tarkoittanut sitä”, hän huomautti ja hieraisi ohimoaan.
”Kyllä minä selviän, Wren. Keskity sinä vain lepäämään.” Hän oli selvinnyt yli 30 vuotta vallan hyvin. Miten, hänellä ei ollut aavistustakaan, sillä nyt hänen oli mahdotonta kuvitella elämäänsä ilman Wreniä.
Siksi kai yötaivaan sävyinen, samettinen sormusrasiakin oli alkanut matkustaa hänen laukkunsa pohjalla. Odottaen oikeaa aikaa.
”Mutta hyvä on, menen käymään suihkussa.”

"Minäkin selvisin monta vuotta. Mutta nautin elämästäni huomattavasti enemmän nyt."
Paitsi ehkä juuri tällä nimenomaisella hetkellä. Vaikka ajatus siitä, että Charles, hölmö, rakas Charles, jonka silmät olivat jäätä ja sydän kultaa, oli järjestänyt huoneeseen pakastimen vain, koska ajatteli hänen ehkä kaipaavan jäätelöä, teki jopa tästä kurjuudesta siedettävämpää.
Se oli hyvin erityislaatuinen tunne.
"Hyvä poika", Wren totesi, vei lusikan viimeisen kerran suuhunsa ja ojensi jäätelörasiaa Charlesille.
"Voitko laittaa takaisin pakkaseen?"

Vaalea kulma kohosi vienon asteen, mutta Charles otti jäätelöpurkin vastaan ja asetti sen hyllylle muhkean valikoiman sekaan. Ehkä hänen olisi pitänyt ottaa enemmän suklaamakuja kaikkien sijasta – no, hän voisi hakea niitä lisää huomenna.
Nyt hän osasi varmasti jopa asioida jo supermarketissakin.
Mies kävi suihkussa sviitin toisessa kylpyhuoneessa siltä varalta, että Wren tarvitsisi makuuhuoneen yhteydessä olevaa, ja palasi vartin kuluttua laivastonsinisessä t-paidassa ja ruudullisissa pyjamahousuissa. Hetken hän harkitsi, että levittäisi sviitin kuvaukseen kuuluvan vuodesohvan, mutta sanoisihan Wren, jos toivoisi sitä?
”Millainen vointi sinulla on?” hän kysyi sukien kosteita hiuksia taakse ja täytti yöpöydällä olevan vesikannun uudelleen kylmällä vedellä. Hän nosti sen seuraksi minibaarista virvoitusjuoman ja mehun.

Myös Wren oli ollut ahkera sillä välin, kun Charles oli käynyt suihkussa.
Hän oli raahautunut kylpyhuoneeseen, ja siirtänyt myös naisten asiat sinne, kaikki neljä kassillista.
Ja tuntenut taas sen saman, oudon hellyyden, joka olisi saanut hänet harppomaan sviitin poikki siihen pienempään kylpyhuoneeseen, ellei olo olisi tuntunut niin huteralta.
Sen sijaan hän oli käynyt pikaisessa suihkussa ( lattialle käpertyneenä ) ja vaihtanut päälleen yötä varten vaaleansinisen, pehmeäksi kuluneen kauluspaidan.
Joka toi mieleen veneen ja Tyynenmerensinisen.
Hän oli jopa jaksanut siirtää päiväpeitteen syrjään ja kömpiä paksun untuvatäkin alle, ja oli ehtinyt juuri painaa päänsä tyynyyn, kun Charles palasi takaisin.
Ruusullisissa pyjamahousuissaan. Jopa ne saivat hänet hellyyden valtaan.
"Siedettävä", hän vastasi, katsellen Charlesin kasvoja.
"Pelkäätkö, että saan nestehukan?"

"Kuulin, että on tärkeää juoda paljon, kun... Niin", Charles kosketti niskaansa. Normaalia, totta kai, mutta ei sanastoa, jota hän oli odottanut päätyvänsä käyttämään. Hän katsahti Wreniä tutkivasti ja skannasi sitten heidän ympäristönsä täyttämättömien tarpeiden varalta.
"Haluaisitko, että täytän kuumavesipullot uudelleen?"

Wren hymähti ja käpertyi paremmin peiton alle.
"Ritarini."
Eikä hän edes pilaillut.
"Näin on oikein hyvä. Mutta sinä voisit tulla tänne..?"
Lepo tekisi hyvää myös ulkoministerille. Varsinkin, kun tapaamiset jatkuisivat vielä.

Ulkoministeri kohotti skeptisesti kulmaansa. Oli kammottavaa, että Wren joutui kokemaan niin silminnähtävää tuskaa eikä hän voinut kaikesta oletetusta vallastaan huolimatta tehdä asialle yhtään mitään.
Ehkei ollut mikään ihme, että oli naisia, jotka vihasivat miehiä.
Charles kävi sängyn toiselle puolelle, harkitsi hetken ja siirtyi sitten lähemmäs, painaen suudelman naisen pisamaiselle poskelle.
”Nuku hyvin.”

Wren naurahti käheästi.
"Olkoon, ei oikein hyvä. Mutta mikään ei tunnu enää repivän minua rikki sisältäpäin. Se on jo hyvä."
Oli asioita, joihin edes siniveriset ulkoministerit eivät voineet vaikuttaa.
Naisten helvetillinen hormonikierto taisi olla yksi niistä.
Wren harkitsi hetken ja kiemursi sitten vielä vähän lähemmäs, kiehnätäkseen itsensä Charlesin kainaloon.
Tänään oli taas ilta, jolloin hän kaipasi sitä. Ja ehkei mies yrittäisi heti livahtaa jatkamaan töitään.
"Sinäkin."

Se ei kuulostanut hyvältä. Minkään ei olisi pitänyt repiä Wreniä rikki ylipäätään – eikö lääketiede todella ollut kehittänyt ratkaisua 2018 sivilisaation vuoden aikana? Häpeällistä.
Wren tuli lähemmäs, ja Charles kiersi käsivartensa kevyesti naisen ympärille, katsellen punaisia hiuksia ja ainutlaatuisia, pisamaisia kasvoja silmäkulmastaan. Hän antoi naisen päättää, milloin halusi olla hänen lähellään – niin vaikeaa kun se välillä olikin, kun kaikki hänessä kaipasi vain saada koskettaa hiuksia tai halata naista.
Niinpä Charles painoi nenänsä kevyesti villeihin, punaisiin hiuksiin ja hengitti hiljaa niiden tuoksua, nauttien arvokkaista hetkistä, joina sai tehdä niin.

Wren hymisi, kun hengitys hiuksilla kutitti, vaikka uni oli jo tempaissut hänet puoliksi mukaansa.
Oli mukava nukahtaa miehen kainaloon.
Ja pitkään hän oli kuvitellut, että se riittäisi, lyhyet hetket silloin tällöin.
Mutta oli kammottavan epäreilua, että Charles joutui varomaan hänen kanssaan. Miettimään, milloin oli sopivaa koskettaa.
Hän joutui tekemään samaa, silloin kun he olivat kodin - oliko se koti? - seinien ulkopuolella.
Wren keksisi vielä ratkaisun, ainahan hän keksi.
Mutta ei juuri nyt, nyt hän vain kuuntelisi sydämen rauhoittavia lyöntejä ja nukkuisi.

Sunnuntai 21. tammikuuta 2018, ilta, Vancouver, Four Seasons Hotel

Vietettyään aivan liian suuren osan päivästä yhdessä Kanadan matkalla yhtä aikaa pelmahtaneen Yhdysvaltojen ulkoministerin kanssa erinäisissä sosiaalisissa velvotteissa Charles oli saanut tarpeeksi. Harhaluuloisen patriootin yleissivistys oli surkuhupaisaa ja mielipiteet maailmanpolitiikasta niin… Erikoisia, ettei hän voinut uskoa miehen olevan tosissaan. Charles napsi särkylääkkeitä autossa matkalla takaisin hotellille ja löysäsi solmiotaan väsynein käsin kiivetessään portaat Prime Minister Suiten toiseen kerrokseen.
Heidän oli alkuperäisen aikataulun mukaan ollut tarkoitus lentää Ranskaan tänään, mutta Charles oli perunut tapaamiset. Poliitikot voisivat odottaa muutaman päivän. He jatkaisivat matkaa, kun Wren voisi jälleen paremmin.
”Wren?” mies tervehti vetäessään hiilenharmaata puvuntakkia hartioiltaan.

Peittomytty liikahti sängyllä ja unesta pörrölleen jäänyt pää kohosi esiin.
"Charles?"
Wrenin ääni oli vielä painuksissa, ja hänen katseensa etsi kelloa.
Oli ollut tarkoitus olla hereillä siinä vaiheessa, kun mies palaisi takaisin.
Suunnitelma oli epäonnistunut.
Hän sysäsi peittoa syrjään ja kohottautui istumaan vuoteen laidalle, tavoitellen paljailla varpaillaan lattiaa.

Charles liikautti kättään rauhoittavasti. Wrenillä ei ollut syytä jättää pesäänsä sängyllä.
”Olethan syönyt tänään?” hän kysyi siirtyen lähemmäs sänkyä ja tutkien naista huolissaan, jos vaikka kuolemantuskia aiheuttava olotila olisi mennyt pahemmaksi.
”Millainen olo sinulla on?”

"Olen."
Jäätelöä ja suklaata, ainakin. Ja hän oli tutkinut huonepalvelun listaa, mutta päätynyt kuitenkin järsimään suolapähkinöitä minibaarista.
Wren katseli Charlesia hetken melkein yhtä huolestuneena ja ojensi sitten toista kättään, kutsuen miestä lähemmäs.
"Siedettävä, voisimme aivan hyvin matkustaa jo huomenna."
Kasvot olivat vielä kalpeat pisamien alla, eikä tavallista kumarampi ryhtikään erityisesti tukenut väitettä kivuttomuudesta.

”Lennot on siirretty alustavasti keskiviikolle”, Charles vastasi, tarttui Wrenin käteen ja kumartui hipaisemaan naisen huulia omillaan. Sitten hän siirtyi ripustamaan puvuntakin ja solmion vaatekaappiin.
”Haluaisitko silti tilata jotain huonepalvelusta?” mies kysyi kääntyen takaisin Wrenin puoleen ylimpiä paidannappeja avaten ja vaaleita kulmiaan vetoavasti kohottaen.
”Millainen päivä sinulla on ollut?”

Wren ojensi kätensä sipaisemaan Charlesin valkeita hiuksia ja käpertyi sitten takaisin peiton alle, kun tämä siirtyi vaatekaapille. Hän veti vastatäytetyn kuumavesipullon lähelleen ja käpertyi sen ympärille.
Huomenna. Huomenna tämän pitäisi alkaa helpottaa.
"Ei tarvitse, minulla on täällä jäätelöä."
Pakastimellinen.
"Olen lähinnä... ollut."
Kulmat kurtistuivat harmistuneesti kun Wren mietti, kuinka oli käytännössä hukannut yhden kokonaisen päivän.
"Olen katsonut luontodokumentteja ja nukkunut... Kuinka sinun päiväsi sujui?"

Charles istui varovasti sängyn laidalle ja laski kätensä Wrenin lonkalle. Tuska ei näyttänyt helpottaneen merkittävästi.
”En tahdo kuulostaa skeptiseltä, mutta olethan syönyt myös oikeaa ruokaa?” hän kysyi ja sipaisi sitten punaisi hiuksia toisella kädellään pois naisen kasvoilta.
Hän värähti, kun Wren mainitsi hänen päivänsä.
”Yhdysvaltojen ulkoministeri liimautui seuraani melkein koko päiväksi.”

Heikosta voinnistaan huolimatta vino hymy löysi tiensä Wrenin kasvoille, kun Charlesin käsi laskeutui hänen lonkkansa päälle.
Hän saattoi olla hankala, mutta luojan kiitos oli sentään helppo kertoa, milloin hän ei tosiaan halunnut ketään lähelleen.
Terävät kulmat olivat alkaneet hiljalleen pehmetä, vaikka sitä tuskin pääsikään vielä todistamaan kukaan muu kuin Charles.
"... En usko, että voisin väittää syöneeni."
Miehen vastaus sai hänen kulmansa painumaan uudelleen kurttuun.
"Damnú air, miten olet vielä hengissä?" hän puuskahti, ja jatkoi sitten, hieman epäluuloisemmin:
"... kai Yhdysvaltojen ulkoministerikin vielä on?"

Kysymys sai Charlesin nauramaan vapautuneena ja sukaisemaan sormet läpi valkeista, kuohkeasti kammatuista hiuksistaan.
”Ihmeellistä kyllä”, hän vakuutti. Se, että kyseinen idiootti oli edelleen hengissä, todella oli ihme.
”Wren, kuinka sinä kaikista ihmisistä voit unohtaa ruoan tärkeyden?” mies kohotti toista, vaaleaa kulmaansa eikä vaivautunut huonepalvelun menun kanssa, kun poimi koristeellisen lankapuhelimen kuulokkeen käteensä.
”Mitä haluaisit syödä?”

Charlesin nauru sai Wrenin hymyn levenemään, niin että hieman vinot kulmahampaat välkähtivät.
"Sinulla on hämmästyttävä itsehillintä, Charles Edgerly. Ehkä oli hyvä, etten ollut tänään mukana. Olisin saattanut tuupata hänet mereen."
Hän kurtisti kulmiaan ja käpertyi pienemmäksi peittonsa alla.
"Ei ole tehnyt mitään mieli", hän vastasi.
"Mitään, mitä täältä saisi."

”On sääli, ettet ollut mukana”, ulkoministeri vastasi tyynesti. Amerikkalainen patriootti olisi voinut hyötyä kylmästä kylvystä Vancouverin tammikuisessa meressä.
”En kysynyt, mitä täältä saa, vaan mitä sinä haluat syödä juuri nyt”, Charles vastasi. Hänelle oli itsestäänselvää, että hänen tilauksensa toteutettaisiin kuului se menuun tai ei.

"Hän olisi kyllä ansainnut kylvyn", Wren myönsi, ja kurtisti kulmiaan vähän lisää Charlesin sanoille.
Mies ei voinut olla tosissaan.
Hän oli selannut menun läpi useaan kertaan, tutkinut toinen toistaan hienommalta kuulostavia annoksia - ja palauttanut menun takaisin paikoilleen, kun kaikki oli tuntunut tekevän pahaa.
Hän kaipasi todellista lohturuokaa.
"Brúitínia ja soodaleipää."

Charles oli jo nostamassa puhelimen korvalleen, mutta kurtisti kulmiaan ja katsoi Wreniä.
”Brúitínia”, hän toisti jäljitellen varsin ansiokkaasti sanan lausuntaa.
”Mitä se on?”

Wren räpäytti silmiään.
"Lausuit sen hyvin kauniisti. Ehkä minun pitäisi alkaa opettaa sinulle iiriä?" hän ehdotti ja pyyhkäisi villeiksi käyviä hiuksia uudelleen kasvoiltaan.
"Brúitín. Tai poundies. Siihen tulee perunamuusia, voita, maitoa ja juustoa. Kevätsipuliakin kuuluisi, mutta sitä ei kotona koskaan laitettu. Kammottavan epäterveellistä ja ravintoarvoiltaan hirveää ruokaa, jota himoitsen juuri nyt niin, että voisin kuolla."
Hän melkein punastui pisamiensa alla.

Vaalea kulma kohosi asteen. Perunamuusia, voita, maitoa ja juustoa. Se kuulosti… Viehättävältä.
Mutta Charles vain nosti puhelimen kuulokkeen korvaansa vasten ja soitti huonepalveluun.
”Kyllä, Prime Minister Suitesta. Haluaisin tilata huoneeseen annoksen ’brúitínia´ja soodaleipää.”
Mies kuunteli hetken ja sipaisi mietteliäästi Wrenin hiuksia.
”Se on irlantilainen ruoka. Perunamuusia, voita, maitoa, juustoa. Kyllä. Sen lisäksi pullo Domaine Ramonet Montrachet Grand Cruta, kiitos. Haluaisitko jotain muuta lisäksi?”

Wren kohotti omaa kulmaansa haastavasti.
"Perunoita ei sovi aliarvioida! Perunaruton aiheuttama nälänhätä riitti muuttamaan kokonaisen valtion sosiopoliittista, kulttuurista ja kielellistä maisemaa! Sitä paitsi, minulla on kuukautiset, ei silloin tarvitse ajatella, onko ruoka terveellistä vai ei..."
Hän vaikeni kuuntelemaan puhelua. Ei ehkä olisi pitänyt yllättyä siitä, että Charles todella pisti henkilökunnan toteuttamaan hänen hullun toiveensa.
Wren peitti hymynsä peitonkulmaan ja pudisti päätään.

Charles laski kuulokkeen ja nojasi käsivarteensa istuessaan sängyn laidalla.
”Heillä ei pitäisi mennä turhan kauaa”, hän lupasi ja yritti estää korviaan vaihtamasta väriä mainitusta sanasta. Normaalia. Aikuinen mies. Normaalia puhua asiasta.
”Haluaisitko tehdä jotain nyt illalla? Katsoa vaikka jotakin suosimaasi ohjelmaa yhdessä?”

"Olet uskomaton mies, Charles Edgerly", Wren puhahti hiljaa samalla kun ujutti toisen kätensä peittonsa alta. Hän kietoi sormensa Charlesin vapaan käden ympärille ja veti sitä lähemmäs.
Melkein varovasti, hieman hämillään.
"Se tekisi hyvää sinullekin", hän huomautti, punoen sormiaan miehen sormien lomaan.
"Meillä on ollut kamala kiire siitä saakka, kun palasimme Fijiltä."

Charles kumartui kevyesti, nosti käteensä punoutunutta kättä ja painoi suudelman sen kämmenselälle.
”Meillä on ollut kamala kiire siitä saakka, kun palasimme”, mies myönsi. Hänen pitäisi järjestää enemmän aikaa olla vain Wrenin kanssa. Pöyhkeilevät poliitikot ja aivottomat massat eivät merkinneet paljoa naisen rinnalla.
”Mitä haluaisit katsoa?” hän kysyi ja sipaisi vapaalla kädellään punaisen suortuvan Wrenin korvan taakse.

Jopa niin pieni ele sai lämpimän tunteen kuplimaan Wrenin rinnassa.
Vaikka oli öitä, jolloin hän käpertyi sänkyyn vain Winston seuranaan, odottamaan, että aamu ajaisi varjot pois.
"Ymmärtäähän sen. Britannia on kovin vaativa rakastettu."
Hän oli rakastanut kiirettä aiemmin. Eikä vihannut sitä nytkään, mutta jokin oli silti muuttunut.
"Kuinka pitkälle pääsit Sherlock Holmesissa?"

”Siinä sarjassa, mitä näytit minulle Pariisissa?” Charles vastasi ja kosketti vaivaantuneena niskaansa.
”Katsoin sen läpi”, hän myönsi lammasmaisesti. Se oli ollut yllättävän… Mielenkiintoinen. Wrenin valinta ei ollut ollut lainkaan hassumpi.
”Onko sinulla muita suosikkeja?”

Wren räpäytti silmiään, ja hymy alkoi nykiä toista suupieltä ylöspäin.
"Siinä tapauksessa olet ehtinyt minun edelleni", hän huomautti, ruskeat silmät ilkikurista lämpöä tuikahtaen.
Ajatus Charlesista syventymässä Sherlock Holmesin maailmaan oli... herttainen. Samalla tavalla herttainen kuin miehen ruudulliset pyjamanhousut.
Hän piti uusista puolista, joita jääsilmäisestä miehestä hiljalleen paljastui.
"Netflix on täynnä brittiläisiä sarjoja, joihin on helppo hukuttaa yhdysvaltalaisen ministerin kanssa vietetyn päivän tuska."

Charles kohotti kulmaansa, mutta havahtui sviitin ovella käyvään koputukseen. Hetkeä myöhemmin siististi pukeutunut hotellin työntekijä toi sisään tarjottimelle katetun annoksen, jota keittiön henkilökunta ei voinut väittää koskaan tehneensä aikaisemmin, sekä jokseenkin hintavan pullon chardonnaytä kahden viinilasin kera.
”Kiitos”, mies vastasi, kun tarjotin oli laskeutunut Wreniin viereen sängylle, ja käänsi huomionsa takaisin naiseen, kun he olivat jälleen kaksin.
”Toivottavasti annos on tyydyttävä.”

Wren kömpi istumaan ja möyhi tyynystä itselleen selkänojan sängynpäätyä vasten.
Hän kuolisi, mikäli joutuisi makaamaan aloillaan vielä pitkään.
Hopeisen, kiiltävän kuvun alta paljastui valkoinen, neliskulmainen lautanen, jolle oli koottu hämmästyttävän kaunis annos pumpulimaisen pehmeästä perunamuusista ja muutamasta vihreästä yrtin oksasta.
Viereen oli aseteltu pari paksua palaa soodaleipää.
Wren hieraisi kasvojaan ja tirskahti.
"Luoja sinun kanssasi, Charles Edgerly. Kaikki, mitä minulle tarjoat, on aina äärimmäisen tyydyttävää."

”Mukava kuulla”, Charles totesi ja katsahti perunamuusia skeptisesti. Tämäkö todella oli ruoka, jota Wren himoitsi niin, että voisi kuolla? Perunamuusi?
Ehkä sekin liittyi tähän täysin normaaliin olotilaan.
”Haluaisitko lasin viiniä?” hän kysyi avaten pullon.

Wren huomasi Charlesin katseen ja tuhautti terävää nenäänsä.
"Tämä oli ainoa ruoka, jota isä todella osasi kokata polttamatta sitä pohjaan", hän vetosi tarttuessaan haarukkaan.
"Hän teki sitä aina, jos olo oli kurja tai kipeä..."
Hän katsahti viinipulloa ja epäröi hetken, ennen kuin nyökkäsi.
"Eikö sinulla ole mitään lapsuuden makuja, joita kaipaisit silloin, kun on kurjaa?"

Charles täytti molemmat lasit ja ojensi sitten toisen Wrenille kulmaansa kohottaen.
”En ole varma, onko se sama asia”, hän sanoi ja nosti avatun valkoviinipullon yöpöydälle, ennen kuin se kaatuisi sänkyyn.
”En ole koskaan tainnut vierailla Lilford Hallin keittiössä, ja päivälliset olivat virallisia. Täynnä käytössääntöjä, erilaisia haarukoita ja hienoja ruokalajeja. En ole kai koskaan yhdistänyt kotoisuutta ruokaan.”

Wreninkin annos oli jostain syystä toimitettu kahden haarukan kanssa.
Hän maistoi viiniään ja laski lasin tarjottimelleen.
"Muistan jopa lautasen, jolta isä aina tarjoili brúitínin. Reuna oli lohjennut kahdesta kohtaa, ja sitä kiersivät vuorotellen ruskeat ja valkoiset kanat... Teal rikkoi sen kerran suututtuaan."
Välittämättä siitä, kuinka kammottavan epäterveellistä ruoka oli, Wren vei haarukallisen suuhunsa.
Ja oli alkaa itkeä.
"Kevätsipuli kai jäi puuttumaan, koska ei ollut aina varaa ostaa tuoretta, mutta ei sitä lapsena tajunnut..."
Hän pyyhkäisi silmiään vaivihkaa ennen kuin katsahti Charlesiin.
"Millä sinua lohdutettiin, jos olit sairaana?"

Charles tutki naista huolestuneena – ja oli jälleen hieman uteliaampi ja epäluuloisempi väkivaltaisen pikkusisaren suhteen. Hän päätti kertoa palkanneensa yksityisetsivän jäljittämään Wrenin isän sitten, kun hänellä olisi jotain konkreettista tarjottavaa.
Mies kosketti kevyesti naisen selkää.
”Lohdutettiin?” hän toisti epätietoisena.
”Jos olin sairaana, luin sängyssä. Mitä tarkoitat lohduttamisella? Miten sinua lohdutettiin?”

Wren kääntyi katsomaan Charlesia hämillään.
"Niin. Lohdutettiin."
Ei sillä, ei häntäkään ollut paljon lohdutettu sen jälkeen, kun isä oli lähtenyt. Äiti oli kai ollut liian väsynyt, käskenyt vain ryhdistäytyä. Ei itku auttanut maailmassa, selkä suoraksi ja katse eteen.
Kai kovissa sanoissa oli piillyt totuus.
"Jos sairastin, sain maata sohvalla, ja isä kääri minut ruudulliseen vilttiin - sen Teal taisi polttaa. Hän keitti teetä ja istui viereen, silitti hiuksia ja luki ääneen kirjaa, kunnes nukahdin."

Toivottavasti isä löytyisi. Isä nousi jatkuvasti ainoana lämpimänä, tärkeänä muistona Wrenin lapsuudesta, ja kaiken naisen kokeman jälkeen Charles koki tämän ansaitsevan lisää lämpimiä, onnellisia muistoja.
”Se kuulostaa sopivalta”, hän vastasi ja silitti kevyesti Wrenin selkää. Oli lohdullista ajatella, että edes joskus naisesta oli huolehdittu rakkaudella. Hän ei voinut sanoa koskaan kokeneensa vastaavaa.
”Toivottavasti et pahastu kysymystä, mutta millainen rikosrekisteri pikkusisarellasi on?”

"Se oli minusta ihanaa. Silloin, kun olin vain vähän vilustunut, en liian kipeä."
Niinä hetkinä Wren oli tuntenut olevansa turvassa. Ollessaan käärittynä ruudulliseen, hieman karheaan vilttiin.
Charlesin sanat saivat haarukan unohtumaan puolimatkalle suun ja lautasen väliin.
Hän räpäytti silmiään ja purskahti nauruun.
"Mitä? Ei, ei rikosrekisteriä, kaikesta huolimatta", hän vakuutti päätään pudistellen.
"Tealillä on nykyään mies ja lapsi. Ja hän toimii sairaanhoitajana. Oikein hyvä työssään."

Charles näytti vienosti skeptiseltä. Teal kuulosti… Erikoiselta ja varsin vaaralliselta persoonalta, mutta ehkei pitänyt tuomita tapaamatta.
Mies siemaisi valkoviiniä ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
”Entä loput perheestäsi? Missä he ovat?” hän kysyi ja tutki ainutlaatuisia, pisamaisia kasvoja.

Teal oli tainnut selvitä lapsuudestaan olemalla alati vihainen.
Wren taas oli kasvattanut itselleen piikit.
"Lark muutti Dubliniin, hänelläkin on nykyään perhe. Hän opiskeli arkkitehdiksi", hän vastasi, ja piti tauon viedessään lapsuudelta maistuvaa perunamuusia suuhunsa.
"Äidistä en ole aivan varma."

Wrenin sisarukset kuulostivat löytäneen paikan elämässä ja seisovan tukevasti jaloillaan. Äiti ei vieraillut usein naisen tarinoissa, eikä Charles tohtinut kysyä miksi. Musta, kylmä raivo, jota hän tunsi Wreniä satuttaneita miehiä kohtaan, pelotti häntä itseäänkin. Olisi musertaaa lisätä äiti samaan joukkoon.
Wren ansaitsi parempaa.
”Maistuuko se lainkaan siltä, miltä sen on tarkoitus?” mies kysyi nyökäten perunamuusia kohti ja siemaisi viinilasistaan.

Wren katsahti annostaan.
"Yllättävän paljon", hän myönsi, ja pieni hymy viipyi suupielessä. Maut olivat paljon hienostuneempia kuin kotona, mausteet tuoreempia. Mutta silti ruuan ydin oli se täysin sama, jonka hän muisti lapsuusvuosiltaan, kulahtaneenoranssin sohvan kuopalle painuneet tyynyt saattoi melkein tuntea selkää vasten.
"Huonepalvelu alkaa pian kammota täältä tulevia puheluita..."
Pakastin ja irlantilaista perinneruokaa.
"Charles, olitko onnellinen lapsi? Ennen kuin kyllästyit kaikkeen?"

Charles kohotti vaaleaa kulmaansa kuin kysyäkseen, eikö se ollut tarkoituskin – pelasihan hotellin palvelu aivan erinomaisesti, kun työntekijät tekivät ristinmerkkejä nähdessään, kuka soitti.
”Onnellinen lapsi? En usko, että sana kuului koskaan eksestentialistiseen kriisiini”, Charles hymyili toinen suupieli huvittuneena kohoten.
”Onnellisuus ei ole tavoiteltava tila sukuni piireissä, enkä voi sanoa edes ajatelleeni asiaa sen tarkemmin, ennen kuin Oxfordissa keskustellessani filosofian professorien kanssa 16-vuotiaana.”

Niistä ristinmerkeistä voitiin olla montaa mieltä.
Wren räpäytti silmiään. Mietti pientä, aavemaisen kalpeaa poikaa, joka luki yksin sängyssään sairastaessaan.
Mielikuva oli samaan aikaan tavattoman hellyttävä ja tavattoman... surullinen.
"Jos minulla on joskus lapsi, kiedon hänet viltteihin, silitän hiuksia ja tarjoilen kammottavan epäterveellistä ruokaa, jos hän sairastaa", Wren puhahti, ja vei haarukallisen irlantilaista lohturuokaa Charlesia kohti.
"Maista. Mihin tulokseen tulit, filosofian professorisi kanssa?"

Jäänharmaat silmät pehmenivät, kun Wren kuvaili itseään äitinä, ja Charlesin piti laskea hetkeksi katseensa peittoon yrittäessään ryhdistäytyä. Askel kerrallaan, mies. Askel kerrallaan.
Hän katsahti haarukallista skeptisellä hälytyksellä, mutta maistoi sitä sitten naisen mieliksi ilmeiden kirjo kasvoilla vilahtaen. Olipas siinä… Tuhtia ruokaa.
Charles rykäisi.
”Hän oli tavattoman viisas, mielenkiintoinen mies. Hänen filosofiansa oli, että ainutkertaisen elämän aikana tulee tehdä itsensä onnelliseksi ja ettei ole surullisempaa kuin katumukset ja tunne elämättömästä elämästä sen päättyessä.”

Charlesin ilme sai Wrenin nauramaan.
"Älä huoli, en syötä sinulle enempää", hän lupasi ja käpertyi mukavampaan asentoon sängyllä, liian keskittyneenä omiin ajatuksiinsa, jotta olisi kiinnittänyt huomiota jääsilmien katseen hetkelliseen pehmeyteen.
Lautasen tyhjennyttyä hän laski haarukan kädestään ja nosti viinilasin huulilleen.
"Oliko se pysäyttävä kokemus 16-vuotiaan elämässä? Pyritkö sen jälkeen tekemään kaikkesi, jottet jäisi katumaan mitään?"

Charles naurahti kuivasti ja nosti viinilasin huulilleen.
”En, se on taito, jota opettelen edelleen”, hän vastasi ja nojasi selkänsä sängyn päätyä vasten Wrenin vieressä. Mutta kuka tiesi, ehkä juuri kaduttavat virheet hänen elämässään olivat tuoneet hänet tähän pisteeseen, missä hän todella saattoi tuntea olevansa onnellinen.
”Onko sinulla asioita, joita olet jäänyt katumaan elämässäsi?”

Wren oikoi jalkojaan torkkupeittonsa alla ja otti toisen kulauksen viiniä.
"Katumus taitaa olla varattu niille, joilla on vaihtoehtoja", hän totesi, jääden katselemaan kauempana pöydällä olevaa kukka-asetelmaa.
Aitoja kukkia, hän oli tarkistanut.
"Mutta rehellisesti sanottuna..."
Hän käänsi katseensa takaisin Charlesiin ja tutki miehen kasvoja hetken.
"... ei enää."

Muistutus vaihtoehtojen puutteesta ja Wrenin kokemasta vääryydestä sai avuttoman tuskan viiltämään Charlesin sisällä. Hän vihasi sitä, kun tunsi olevansa voimaton – mutta ne pedot joutuisivat vielä vastuuseen tekemästään pahasta.
Hän tutki hetken toffeenruskeita, eriparisia silmiä, kosketti pisamaista poskea ja painoi sitten kevyen suudelman naisen otsalle. Hän toivoi, ettei Wren joutuisikaan katumaan mitään.
”En minäkään”, hän vastasi.

Ne päätökset, joita Wren olisi kenties aiemmin katunut, olivat viime kuukausien aikana alkaneet muuttaa muotoaan.
Suupieli nykäisi ylöspäin, kun Charlesin huulet hipaisivat hänen otsaansa.
"Perhosvaikutus", hän totesi ehkä pikemminkin itselleen kuin Charlesille - niin kävi joskus, kun ajatukset laukkasivat edelle - ja pujotti jalkansa pois peiton alta. Hän hieraisi irvistäen selkäänsä ja siirtyi sängyn laidalle, siirtääkseen aamiaistarjottimen pois.
"Olen iloinen, ettet kadu."

”Anna minä”, Charles vetosi ja tarjoutui nostamaan tarjottimen sivupöydälle, jotta Wrenin ei tarvitsisi nousta turhaan.
”Haluaisitko, että hieron selkääsi tai hartioitasi?” hän ehdotti uudemman kerran ja tyhjensi viinilasinsa, tarjoutuen täyttämään sitten Wrenin lasin uudelleen, ennen kuin kaataisi omaansa.
Päivä Yhdysvaltojen ulkoministerin kanssa oli vaatinut paljon.

Se, joka suositteli hymyillen liikuntaa kuukautiskipuihin, ei varmaankaan ollut itse koskaan kokenut kramppeja, jotka riittivät viemään jalat alta.
Kaikkein viiltävin kipu oli satunnaisiksi vihlaisuiksi ja kuvottavaksi jomotukseksi, joten oli olemassa pieni mahdollisuus, että hän olisi huomenna jo tolpillaan.
Wren käänsi katseensa Charlesiin ja ojensi lasinsa miestä kohti, kun tämä tarjoutui täyttämään sen.
"Sinulla on ollut paljon pidempi päivä kuin minulla", hän huomautti, kulmat kurtistuen.
Selkää vihloi.
"... Mutta jos viitsisit."

Charles vain pudisti päätään. Wren näytti olevan edelleen ilmiselvissä, fyysisissä tuskissa, eikä hänen päivänsä ollut mitään sen rinnalla.
Mies nousi uudelleen sängylle ja viittoili naista asettumaan mukavasti, ja hän voisi hieroa kipeää selkää.
”Älä murehdi suotta huomisesta tai tiistaista. Kalenterini täyttyy tuikitarpeellisista diplomaattisista tehtävistä, mutta selviän niistä yksin”, hän sanoi, ”keskity sinä lepäämään ja tyhjentämään pakastin.”

Jopa täällä Kanadassa sängyt olivat hämmästyttävän korkeita ja muhkeita, niin että patjalta alas kellahtaminen todella tuntui pelottavalta.
Oli ehkä väärin tuntea iloa siitä, että heillä olisi edessään vielä kaksi iltaa hotellilla, kun samaan aikaan Charlesin työt kasaantuisivat.
Mutta hän järjestelisi aikataulun kuntoon. Huomenna olo olisi jo kyllin hyvä siihen.
"Olen tehnyt varsin hyvää työtä sen kanssa", Wren vakuutti ja kömpi Charlesin eteen vuoteella, vaaleansinisessä, pehmeäksi kulutetussa kauluspaidassa.
"Tuikitarpeellisia diplomaattisia tehtäviä, jotka saavat sinut palamaan halusta tyrkätä joku mereen?"

Paha, paha mies. Oli sopimatonta kiinnittää huomiota siihen, miten kauniilta Wren näytti, tällaisena hetkenä.
”Juuri sellaisia”, Charles vastasi asettuen polvilleen naisen viereen ja nosti varovasti vaaleansinisen kauluspaidan helmaa ylemmäs, paljastaen kipeältä vaikuttavan alaselän, ennen kuin ryhtyi hieromaan sitä pyörivin, voimistuvin, lihaksia tunnustelevin liikkein. Hän siemaisi vielä viiniä, ennen kuin laski lasin yöpöydälle ja keskittyi tehtäväänsä tunnollisesti molemmin käsin.
”Olet oppinut tehokkaasti.”

Wren keräsi kauluspaidan ylimääräisen helman käsiinsä, niin että alaselkä pienine, aivan selkärangan vieressä olevine syntymämerkkeineen jäi paljaaksi.
Hän oli tainnut omia kauluspaidan kerran puolittain vahingossa, kun oli hipsinyt Winston kannoillaan takaisin huoneeseensa. Eikä ollut sen jälkeen halunnut luopua vaatekappaleesta yöasunaan kuin silloin, kun oli luovuttanut sen pestäväksi.
Kipua helpottava hieronta sai hänet välillä ynähtämään.
"Olen tehokas oppija. Meidän eromme on siinä, että minä saattaisin tosiaan tuupata jonkun veteen."

Charles hymyili ja tutki syntymämerkkejä katseellaan, janoten tuntea jokaisen sentin naisen ihosta. Se, että Wren käytti hänen paitaansa, sai hänen olonsa omituisen lämpimäksi.
”Minun pitää siis ehdottomasti ottaa sinut jatkossa mukaan, kun tapaan samanlaisia järjen lähettiläitä kuin tänään. Voimme vain syyttää irlantilaista temperamenttiasi ja välttää poliittisen selkkauksen”, hän vastasi ja keskittyi kohtiin, jotka tuntuivat kaipaavan eniten rentouttavaa huomiota.

Pienet, pistemäiset syntymämerkit seurasivat selkärankaa kiemurtelevana polkuna.
Charlesin sanat saivat Wrenin hyrähtämään naurusta.
"Sinäkin olet oppinut. Irlantilaisuus on aina hyvä syy kaikkeen. Voisin sitä paitsi aina väittää, että kyse on vain irlantilaisesta perinteestä, epäilen, osattaisiinko ainakaan rajan toisella puolen todentaa sitä oikeaksi tai vääräksi."
Yhdysvaltojen puolella tunnuttiin olevan varsin egosentrisiä, omaan kulttuuriin keskittyneitä.
Hän kietoi sormiaan hieman tiukemmin paidanhelmojen ympärille ja jännitti hartioitaan.
"Olen pahoillani, että me emme voi..."
Juuri kun olisi ollut sellainen hetki, että läheisyys olisi tuntunut mukavalta. Muukin kuin vain kainalossa nukkuminen.

”Kyllä. Irlantilaisuus on ehdottomasti hyvä peruste asioille, joita ei olisi muuten sopivaa tehdä”, ulkoministeri myönsi häivähdys hymyä suupielessään. Ehkä teoriaa tulisi testata joskus.
”Että emme voi..?” Charles toisti hämmentyneenä, vaaleat kulmat kurtistuen ja pyöritti sormiaan jäykillä lihaksilla, mutta pysähtyi ja veti kätensä takaisin, kun huomasi naisen hartioiden jännittyvän.

Wren hätkähti, kun käsi vetäytyi pois, ja katsahti Charlesia huolestuneesti olkansa yli.
Joskus tuntui siltä, että mies joutui olemaan hänen kanssaan liiankin varovainen.
"Ettemme voi juuri nyt muuta kuin nukkua samassa sängyssä", hän vastasi, ja nykäisi paitansa helmoja.
Hän olisi niin mielellään karkottanut päivän aikana kerääntyneen stressin Charlesin kehosta, saanut hartiat rentoutumaan ja hävittänyt diplomaattisten tapaamisten aiheuttaman kireyden.

Charles tuijotti Wreniä epätietoisena ja tunsi ajatustensa nykivän, kun yritti hahmottaa, mikä oli paras toimintastrategia.
”Wren”, hän vetosi levottomana.
”Meidän ei koskaan tarvitse muuta kuin nukkua samassa sängyssä – eikä sitäkään, jos kaipaat omaa tilaa.” Hän laski kätensä epäröiden takaisin naisen selälle ja jatkoi alaselän hierontaa.

Levoton sydän löysi taas rytminsä, kun Charlesin käsi laskeutui takaisin selälle.
Jännittyneet hartiat pehmenivät, piikit vetäytyivät takaisin.
"Minä tiedän, Charles."
Hän tosiaan tiesi. Charles oli niin huomaavainen, ei koskaan vaatisi häneltä mitään sellaista, mikä tuntuisi epämukavalta tai toisi mieleen ikäviä muistoja.
"Haluan minäkin ihan yhtälailla."

Miehen korvat punehtuivat asteen ja saivat Charlesin hieraisemaan niitä ärsyyntyneenä.
Hän keskitti jäänharmaiden silmien katseen ja käsiensä tarmon naisen selkään, rentouttaen kivun jäykiksi vetämiä lihaksia.
”Meillä on aikaa”, hän vastasi ja piirsi sormellaan syntymämerkkien polkua selkärangan vierestä. Jos se hänestä oli kiinni, loputtomasti aikaa.
”Keskity vain lepäämään ja voimaan paremmin.”

Wren antoi silmiensä painua kiinni, kun taitavat sormet hieroivat lihasten kipua tiehensä.
"Jos ei, minä voin aina järjestää sitä meille. Olen hyvä siinä", hän naurahti, ja nykäisi kauluspaidan helmaa.
Jo se, että saattoi nukkua samassa sängyssä, oli tietenkin helpottavaa kohti joulua kerääntyneen jännitteen jälkeen.
Mutta joskus sitä kaipasi muutakin.
"Minä olen taas pian elämäni kunnossa. Onneksi ei tarvitse kärsiä tästä useammin..."
Kulmat kurtistuivat ärsyyntyneesti.

”Niin olet”, Charles myönsi. Wren oli tavattoman hyvä monessa asiassa. Osa niistä oli saada hänen korvansa punehtumaan uudelleen. Lopeta, aikuinen mies, hän vetosi itselleen turhautuneena. Käyttäydy.
”Olen pahoillani”, hän vetosi ymmärtäen, mihin nainen viittasi ja yritti olla ajattelematta asiaa turhan tarkasti. Vaikka olihan hän selviytynyt kunnialla hakemaan naisten asiat!
”Toivon vain, että kipu helpottaa pian.”

Ja siitä siniverinen ulkoministeriparka olisi tosiaan ansainnut urhoollisuusmitalin. Eikä ajatuksessa ollut edes mitään sarkastista, sillä jopa supermarketeissa asioimaan tottunut nainen saattoi tuntea itsensä voimattomaksi värikkäiden, siivellisten ja siivettömien, hajustettujen ja silkkipintaisten tuotteiden äärellä.
Saati sitten joku, jolle jo marketit olivat varsin vieras käsite.
"Kyllä tämä tästä", Wren vakuutti, ja selän kivun helpotettua nojautui Charlesia vasten, kurkottaen yöpöydältä avatun suklaalevyn.
Mies oli tehnyt hyvää työtä varmistaessaan, ettei hän joutuisi liikkumaan turhaan.
"Tämä on jo kolmas kerta, kun joudut huolehtimaan minusta."

Charles kiersi käsivartensa Wrenin ympärille ja veti naisen lähelleen, nykien peittoa tämän paljaiden jalkojen suojaksi.
”Kolmas kerta? Pidätkö jonkinlaista kirjaa?” hän kysyi huvittuneena ja hipaisi huulillaan villejä, punaisia hiuksia.
”Minä huolehdin sinusta tavattoman mielelläni.”

Wren haki itselleen mukavan asennon ja painoi selkänsä Charlesin rintakehää vasten.
"Minulla on se kaikki ylhäällä", hän vakuutti, ja napautti ohimoaan ennen kuin taittoi levystä rivin hyvin tummaa, melkein kitkerää suklaata.
Kalpeille kasvoille ilmestyi hento, ilahtunut puna.
"Kuten myös se, kuinka lainasit minulle takkisi Pariisissa, ja kannoit minut kotiin elokuvan jälkeen. Ja varmistit, että jalkani oli varmasti kunnolla jalustimessa. Sellaiset asiat."

Charles kohotti yllättyneenä vaaleaa kulmaansa, vaikka hänen ei kai pitäisi yllättyä, että Wren muisti. Eikö sen pitäisi olla itsestäänselvyys, että mies lainasi takkinsa palelevalle naiselle?
Hän kiersi kätensä paremmin Wrenin ympärille ja hautasi nenänsä hetkeksi punaisiin hiuksiin, hengittäen naisen tuoksua sisäänsä.
”Sinulla on ainutlaatuisen hyvä muisti.”

Wren oli tyytyväinen siihen, että oli jaksanut käydä pesemässä hiuksensa. Kirpeä hoitoaineen tuoksu erottui niistä edelleen.
"Ei se nyt niin ainutlaatuista ole", hän naurahti ja kurkotti kättään napatakseen tabletin yöpöydältä.
"Mutta nuo ovat niitä asioita, jotka muistan mielelläni."
Hän tökkäsi ruudun päälle ja haki oikean valikon, ojentaen laitteen sitten Charlesille.
"Valitse sinä."
Tällaisina hetkinä olo oli melkein kuin kenellä tahansa. Kenellä tahansa, joka sattui viettämään aikaansa sviitissä, ja jolle huonepalvelu toi käskystä pakastimen huoneeseen.

”Haluat minun valitsevan?” Charles kysyi skeptisesti ja siristi jäänharmaita silmiään nähdäkseen käsivarrenmitan päässä pidellyn laitteen paremmin. Se oli sen arvoista, kun Wren oli hänen sylissään, turvallisesti käsivarsien välissä.
”Tiedäthän, ettei minulla ole aavistustakaan, mitä nämä ovat?” hän huomautti nyökäten valikon tv-sarjoja kohti ja tutki niiden nimiä epätietoisena.
”Mitä sinä yleensä katsot?”

Wren hymisi tyytyväisenä.
"Tiedän", hän vakuutti, ja taivutti päätään taaksepäin nähdäkseen vilauksen Charlesin kasvoista ja jäänsinisistä silmistä.
Hän rakasti ääntä, joka mieheen yhdistyi. Jään ritinä täydellisenä talvipäivänä.
"Ei vinkkejä."

Charles huokasi turhautuneena ja vei näytön lähemmäs silmiään nähdäkseen sarjojen kuvaukset paremmin. Jos hän päätyisi katsomaan aivotonta roskaa vietettyään ensin päivän Yhdysvaltojen ulkoministerin kanssa, särkylääkkeet eivät riittäisi poistamaan hänen tuskaansa. Mies kiersi toisen kätensä paremmin Wrenin ympärille, silittäen hajamielisesti naisen kylkeä, kun selasi toisella valikkoa.
Lopulta hän tökkäsi jotain nimeltä ’Stranger Things’, joka oli saanut erinomaisia arvosteluja, ja kurtisti vaaleita kulmiaan, kun sarja lähti pyörimään.

Wrenin olemus oli muuttunut taas pehmeämmäksi kuin varkain, ruskeissa silmissä tuikki nyt vihaisen kipinän sijaan rakastava lämpö.
Hän olisi voinut käyttää loputtomasti aikaa näin, katselemalla Charlesia. Kuinka tämän kulmat kurtistuivat, tai korvat punehtuivat, tai silmissä häivähti puhdas teräs.
Kivuista huolimatta olo oli levollinen. Onnellinen.
Wren ei malttanut heti irrottaa katsettaan miehestä, vaan sipaisi toista kurttuun painunutta kulmaa ennen kuin käänsi katseensa ruutuun.
Stranger Things.

Se siitä roskasta sitten.
Ennen kuin mies huomasi mitä tapahtui, oli hän uppoutunut mukaan älykkäästi rakennettuun tarinaan lapsista ja yliluonnollisesta Elevenistä. Kiehtovaa.
Charles halasi Wreniä tiukemmin syliinsä, kiertäen molemmat kätensä naisen ympärille ja haudaten nenänsä välillä punaisiin hiuksiin. Ei sillekään mitään voinut, että sarjan sijasta eksyi välillä katselemaan pisamaisten kasvojen syrjää, hipaisemaan ehkä ohimoa viattomasti huulillaan.

Charles ei ollut ainoa, jonka huomio aina välillä herpaantui näytöltä.
Itse asiassa Wrenin huomio taisi olla keskittynyt enemmän mieheen kuin siihen, mitä sarjassa tapahtui, niin kiehtova kuin sen tarina olikin.
Hän kuunteli sydämen tasaista sykettä ja huomasi katseensa hakeutuvan Charlesin kasvoihin aina, kun sarjassa tapahtui jotakin jännittävää. Kuinka mies, joka lapsena sairastaessaan oli uppoutunut maailman klassikkoteoksiin, suhtautui juonenkäänteisiin?
Jossain vaiheessa hän ei enää edes yrittänyt keskittyä, vaan torkkui tyytyväisenä miehen hartiaa vasten nojaten.

Sarja ehti edetä kolme jaksoa, kunnes Charles huomasi, että Wren taisi nukkua sen ohi. Mies katsahti alas silmäkulmastaan, silitti naisen kylkeä ja sammutti sitten iPadin. Hän yritti laskea naisen sylistään hellävaroin makuulle sängylle, toivoen ettei herättäisi tätä, ja veti peittoa Wrenin päälle.
Hän sipaisi punaisia hiuksia pois kasvoilta, painoi suudelman naisen otsalle ja nousi sitten hiljaa sängyltä vaihtamaan vaatteita ja pesemään hampaansa. Ehkä hän saisi tänäkin yönä vetää Wrenin syliinsä yöksi.

Wren havahtui unestaan vasta, kun Charles oli lähtenyt.
Sydän jätti kipeän lyönnin välistä ja hän nousi istumaan, katsoen pelästyneenä ympärilleen vieraassa huoneessa.
Ei, he olivat edelleen hotellissa. Charles oli varmastikin vain valmistautumassa yöunille.
Silti sydän jatkoi levotonta sykettään, kun hän pujahti pesemään hampaansa pääkylpyhuoneessa, josta oli tullut hänen, eikä rauhoittunut vielä sittenkään, kun hän pujahti takaisin paksun peitteen alle.
Charles palaisi kyllä.

Charles palasi, hyvinistuvassa t-paidassa ja ruudullisissa pyjamahousuissa, miedosti hammastahnalta maistuen. Hän tarkasti herätyksen puhelimestaan, teki pikaisen silmäyksen saapuneisiin puheluihin ja viesteihin, ja asettui sitten sänkyyn Wrenin viereen.
”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi tutkien naista ja siirtyi varovasti lähemmäs, tarjoten tälle paikkaa kyljestään.

Wren kierähti helpottuneena toiselle kyljelleen ja jäi katselemaan Charlesin kasvoja puhelimen kalpeassa valossa.
Sydän hakkasi vielä hetken levottomaan rytmiin.
Ehkä hän jossain vaiheessa uskoisi, ettei tämä olisi unta, josta heräisi. Yksin, omassa sängyssä, korkeintaan Winston kylkeen painuneena.
Hymy häivähti Wrenin huulilla.
"Nyt on", hän vakuutti, ja siirtyi Charlesin kainaloon, nojaten päänsä miehen hartiaa vasten.
Nyt kaikki oli hyvin.
"Hyvää yötä. Charles."

Lämpö läikähti miehen rintakehässä, kun Wren suostui hänen syliinsä. Ehkä oli väärin pyytää sitä, mutta Charles vain kaipasi naista lähelleen, mahdollisuutta katsella pisamaisia kasvoja, haistaa hoitoaineen kirpeä tuoksu, koskettaa lämmintä ihoa. Ei hän pyytäisi enempää kuin saada kiertää käsivartensa Wrenin ympärille ja vetää nainen turvallisesti syliinsä yöksi.
”Nuku hyvin, Wren.”

Wren olisi mielellään antanut Charlesille niin paljon enemmän.
Ja ehkä tulisi päivä, kun miehen ei tarvitsisi enää pelätä sitä, että läheisyys saisi hänet kavahtamaan.
Toivottavasti se tapahtuisi pian.
Siihen saakka olisi nautittava hetkistä, jolloin hän saattoi käpertyä tämän kylkeen nukkumaan.
Uni, jossa varjot eivät vaanineet sängyn laitojen ulkopuolella, sai Wrenin pian taas otteeseensa.

Perjantai 26. tammikuuta 2018, ilta, Lontoo, Carlton Gardens

Winston-paran kuuluisa corgintakamus oli vaarassa, kun Wren sulki toimiston oven selkänsä takana.
Vielä viimeiset paperityöt, ennen kuin töitä voisi kutsua tehdyiksi.
He olivat palanneet takaisin Vancouverista vasta, pidentyneen viikonlopun ja monen jäätelöpurkillisen jälkeen, mutta silti hänestä tuntui siltä, kuin työviikko olisi ollut täysi.
Ehkä se johtui vain Yhdysvaltojen ulkoministeristä.
Kauluspaidassa vietettyjen päivien jälkeen tuntui yhtä erikoiselta olla taas yhtäkkiä pukeutuneena siistiin rusettikauluspaitaan, kynähameeseen ja kirkkaanvihreään jakkuun, samanlaiseen, joka hänellä oli ollut päällään silloin kauan sitten, haastattelussa.
Villit, punaiset hiukset oli kesytetty soljella nutturalle niskaan.
Päivästä ei ollut tehnyt tuskaista ainoastaan amerikkalaisen läsnäolo. Ehei.
Kanariankeltaiset korot kopsahtelivat lattiaa vasten, kun Wren suuntasi kohti työpöytää.
"Charles..."

Majesteettisen, tummapuisen työpöydän taakse vajonnut mies ei kohottanut heti katsettaan. Vaaleat kulmat olivat kurtussa, sormet painoivat ohimoa, kun jäänharmaat silmät skannasivat kannettavan tietokoneen näyttöä pitkin liukuvaa tekstiä. Tänään vaaleansiniseen kauluspaitaan ja laivastonsiniseen pukuun yhdistetyssä solmiossa oli punaista.
”Wren..?” hän vastasi ja kohotti katseensa näytöstä.

Varkain toimistoon livahtanut Winston oli löytänyt jostakin vinkulelunsa - joka ei tosin enää vinkunut - ja oli lysähtänyt keskelle lattiaa jäystämään saalistaan.
Wren tutki laivastonsiniseen pukuun pukeutunutta miestä epäsymmetrisellä katseellaan. Särkiköhän tämän päätä jälleen? Olivatko hartiat kireät?
Hän kiersi massiivisen työpöydän ja asettui Charlesin tuolin vierelle, nojautuen takanaan olevaa pöytää vasten.
Ja kumartui suutelemaan miestä.

Totta kai Charlesin hartiat olivat kireät ja päätä särki. Hän oli joutunut asioimaan Yhdysvaltojen umpityperän ulkoministerin kanssa enemmän kuin oli inhimillisesti kohtuullista, hänen kehonsa oli jetlagista sekaisin, ja Wren teki mahdottomaksi keskittyä ajattelemaan.
Ei, hänen katseensa harhaili kampaukselta valahtavaan, villiin, punaiseen suortuvaan, kuinka hame imarteli vyötäröä, kuinka toffeenruskeat silmät vangitsivat hänen katseensa sen kohdatessaan. Ja hänen ei ollut tarkoitus tuijottaa assistenttiaan. Mikä alkoi käydä ongelmaksi.
Ja sitten Wren suuteli häntä. Toimistossa. Kesken työpäivän.
Eikä Charles voinut kuin nostaa kätensä naisen poskelle ja vastata suudelmaan, melkein kipeä, malttamaton tuli suonissaan. Hän suoristautui tuolistaan laskien toisenkin kätensä Wrenin poskelle, kun syvensi suudelmaa.

Wren oli kuvitellut, että oli ollut kärsimystä, kun hän oli elänyt siinä uskossa, että Charles ei voisi koskaan tuntea samoin kuin hän. Kun pelkkä miehen ääni oli ollut ajaa hänet hulluksi, satunnainen kosketus saanut jalat melkein pakenemaan alta.
Mutta ei, tämä oli vielä pahempaa. Nyt kosketukset olivat saaneet aivan uuden merkityksen, kun heidän katseensa kohtasivat joskus vahingossa, edes huoneen poikki, Wren olisi voinut vannoa kuolevansa.
Tai tekevänsä jotakin muuta, melkein vielä sopimattomampaa saleissa, joissa maailman asioista päätettiin.
Tuli roihahti eloon hänen suonissaan, ja sormet kietoutuivat punaisen sävyä sisältävän solmion ympärille, toinen käsi hakeutui jo puvuntakin alle.

Charlesin olisi pitänyt olla järkevä. Mutta ehkä oli jo todistettua, että Wrenin ollessa kyseessä hänen ajattelunsa pysähtyi.
Hänen olisi pitänyt pysäyttää nainen, lempeästi ja ymmärtävästi, ja sanoa, että he voisivat nähdä toisensa illalla ja jatkaa tästä.
Ei tarttua Wreniä vyötäröltä ja nostaa naista istumaan työpöydälleen. Nivaska papereita levähti lattialle. Mutta Charles ei huomannut.
"Sinä ajat minut hulluksi", hän kuiskasi naisen korvaan, ennen kuin kumartui varastamaan seuraavaa, nälkäistä suudelmaa.

Papereissa olisi selvitettävää.
Mutta ei sillä ollut väliä nyt, kun he olivat viimein kahden – tai kolmisin, jos mukaan laskettiin Winston, joka oli ensin hypähtänyt säikähdyksestä ilmaan, ja sitten loikkinut haistelemaan yhtä lattialle lennähtänyttä arkkia.
Pienellä koiralla riittäisi kyllä hetkeksi tekemistä.
Kuiskaus korvassa sai Wrenin voihkaisemaan, kylmien väreiden juostessa pitkin selkää, ja siirtämään kätensä Charlesin niskalle, upottamaan sormensa luonnonvalkeisiin hiuksiin. Hän oli janonnut tehdä niin silloinkin, kun oli sukinut hiuksia ojennukseen automatkalla, jotta ulkoministeri olisi voinut esiintyä moitteettoman siistinä.
Hän oli janonnut tehdä paljon muutakin, sellaista, mikä ei sopinut huoneisiin, joissa valtioiden asioista päätettiin.
”Sinä olet ajanut minua hulluksi koko päivän”, Wren huomautti käheästi suudelman lomasta.

Charles yritti muistaa tunnollisesti, että oli herrasmies. Edetä vain Wrenin ehdoilla, vain Wrenin aloitteesta.
Mutta oli päiviä, jona nainen sumensi hänen järkensä ja sai sietämättömän kipeän, kaipaavan nälän jylläämään hänen sisällään.
Charles veti Wrenin lähemmäs itseään, painoi kätensä vyötärön kaarelle ja laski toisen kynähameen peittämälle reidelle.
"Syvimmät pahoitteluni", Charles kuiskasi suudelmien välissä.

Wren nauroi kehräten.
"Ei mene läpi, Charles Edgerly", hän vakuutti, samalla kun levottomat kädet siirtyivät avaamaan miehen vyötä. Ne eivät edes vaivautuneet pysähtymään punasävyiselle solmiolle tai kauluspaidan napeille.
Hän kohotti jalkojaan, niin että hame nousi ylemmäs - eikä tällä kertaa voinut edes vedota siihen, ettei ollut yrittänyt tehdä niin.
Ensimmäisellä kerralla hän oli ollut täysin viaton.

Kehräävä nauru oli suistaa Charlesin mielen täysin tasapainosta.
Hän tiesi, ettei hänen pitäisi - että tämä oli sopimatonta kaikilla mahdollisilla tavoilla. Mutta kun Wren avasi hänen vyötään, Charles halusi naista niin, että tunsi fyysistä tuskaa.
Hän ujutti puseron helman pois hameen alta, painoi huulensa naisen kaulalle ja liu'utti kätensä hameen alle sisäreittä pitkin.

Käsi kohtasi ensin stay up-sukkien pitsisen reunan ja sitten paljasta ihoa, saaden Wrenin huokaisemaan. Saatuaan vyön auki ja avasi myös napin näppärin sormin ja nykäisi housujen vetoketjun alas.
Hame oli kivunnut ylemmäs kuin varkain.
"Charles, minä-"
Hän kohotti lantiotaan - ja hätkähti rajusti, kun ovelta kuului napakka koputus.

Charles hengitti terävästi, kun sormet tavoittivat lämpimän, paljaan ihon.
Voi hyvä jumala.
Hän ei ollut tiennyt, että toista ihmistä saattoi haluta näin - aina vain enemmän.
Wren avasi hänen housujaan, hänen sormensa vaelsivat, pulssi hakkasi päässä kuurouttavalla, kiihtyvällä rytmillä... Ja joku koputti.
Charles tuijotti Wreniä hetken kuumeisin silmin ja hätkähti sitten toimintaan.
Hän tarttui Wrenin vyötäröön sydän aivan eri tahdilla lyöden ja nosti naisen pöydältä jaloilleen sen taakse hapuillen housujaan kiinni.

Mitä?
Hitto!
Wren kompuroi hieman, yrittäessään päättää, kiskoisiko alushousuja ylös vai hameenhelmaa alas, mutta jotenkin hänen onnistui silti saada oikeat vaatekappaleet oikeaan paikkaan.
Paidan helma sai jäädä, sitä olisi turha yrittää saada takaisin tyköistuvan hameen vyötärön alle.
Oi hyvä luoja.
Hän pyyhkäisi villiintyneitä hiuksia kasvoiltaan ja kiersi pöydän, kyykistyen keräämään papereita maasta.
Winston oli jo loikannut töppöjalkoineen ovea vasten.

”Niin?” Charles kutsui yrittäen saada äänensä kuulostamaan vähemmän käheältä ja sekopäiseltä, ja valahti istumaan työtuoliinsa pöydän taakse, sillä ei ehtisi sitoa vyötään kiinni.
Jos hän oli arvellut tuntevansa tuskaa siitä, miten halusi Wreniä, se ei ollut mitään verrattuna tähän.
Hän katsahti naista huolestuneena silmäkulmastaan ja sukaisi omia hiuksiaan ojennukseen. Ei siitä tainnut olla merkittävästi apua.

Wren piti katseensa lattiassa ja keräili papereita, yrittäen epätoivoisesti laittaa niitä järjestykseen.
Mitä vain saadakseen ajatuksen pois polttelevista poskistaan.
Ovi avautui, ja assistentti kurkisti sisään.
"Sir, anteeksi, onko - Winston, siinähän sinä!"

Charlesinkin katse siirtyi koiraan, joka oli uppoutunut repimään paperia silpuiksi. Virallisen ulkoasun perusteella sivu jostakin sopimuksesta.
”Kaipasitko muuta?” mies kysyi yrittäen pitää olemuksensa hillittynä ja etäisen viileänä. Pitää katseensa harhailemasta Wreniin.

Assistentti vilkaisi työnantajaansa ja harppasi sitten huoneeseen, kumartuen nostamaan corgin kainaloonsa juuri, kun tämä oli hyökkäämässä seuraavan paperin kimppuun.
"Kuvaukset", assistentti selitti pahoittelevasti hymyillen, ja jatkoi sitten:
"Oh, minuun oltiin yhteydessä Horse & Hound -lehden kuvauksista. Ette ilmeisesti ole vastannut haastattelupyyntöön."
Wren kurtisti kulmiaan. Hän ei muistanut sellaista pyyntöä.

Charles napautti sormillaan pöydän arvokasta, tummapuista pintaa ja suoristi paperinipun toisella puolen tietokonettaan. Näyttiköhän hänen pöytänsä siltä, että slllä oli meinannut tapahtua jotain täysin sopimatonta?
”…Mistä?” mies toisti kurtistaen vaaleita kulmiaan hämmentyneenä.
”En muista saaneeni heiltä pyyntöä.”

Assistentin huomio oli siirtynyt papereihin.
"Oho, toivottavasti eivät olleet tärkeitä!"
Hän käänsi katseensa takaisin työnantajaansa.
"Oh? Sanoivat kyllä laittaneensa sen jo jonkin aikaa sitten. Juttu teistä ja Winstonista."

”Winstonista?” Charles toisti ja katsahti vähäjärkistä corgia skeptisesti.
”On sille tapahtunut mitä tahansa, minun on valitettavasti kieltäydyttävä”, hän sanoi ja laski katseensa takaisin tietokoneensa näytölle unohtuneeseen lausuntoon. Turhanpäiväiset kuvaukset ja haastattelut milloin kenellekin eivät olleet hänen suosikkitapansa viettää aikaa, joka oli muutenkin kortilla.

Assistentti siirsi sätkyttelevän koiran toiseen kainaloonsa.
"Harmi, se olisi varmasti ollut hurmaava juttu. Kai ajatuksena oli käsitellä teidän ja Paddyn elämää kisakenttien jälkeen."
Hän hieraisi pystyn nenänsä vartta.
"Olenko yhteydessä rouva Morlandiin?"

Rouva Morland sai ikävät, kylmät väreet kulkemaan alas Charlesin selkää. Jos Gabrielle kokisi, että hänen pitäisi suostua, jostain syystä hän päätyi tekemään asioita, joista yritti vakaasti kieltäytyä.
”Ole, kiitos”, Charles vastasi ja pyyhkäisi kesyttömiksi käyneitä hiuksiaan ojennukseen. Avonaiseksi jäänyt vyö sai hänen olonsa levottomaksi, samoin kuin housuista karannut kauluspaita, vaikka ne jäivätkin piiloon pöydän taakse.
”Onko jotain muuta, missä voin olla avuksi?”

Assistentti puisti päätään.
"Vien Winstonin kuvauksiin ja olen yhteydessä Gab... Rouva Morlandiin. Anteeksi häiriö, sir. Mennääs sitten, Winnie."
Oven sulkeuduttua pirteän assistentin perässä Wren painoi otsansa vasten polviaan, sydän levottomana hakaten.
Hiton hitto...

Charles huokasi oven sulkeuduttua, työnsi paidan takaisin housuihin ja kiinnitti uudelleen vyönsä – ennen kuin joku muu paukkaisi sisään. Syke oli edelleen korkea ja levoton, ja mies hankasi kasvojaan yrittäen saada itsensä hallintaan.
Hän suoristautui pöytänsä takaa, poimi muutaman hajanaisen paperin persialaismatolta ja hipaisi kevyesti Wrenin olkapäätä.
”Oletko kunnossa?”

En. En ole.
Ei Wren sitä ääneen sanonut.
Sydän hakkasi levotonta rytmiä, kun muistikuvat pyrkivät huomion kohteeksi.
Pois.
Hän hieraisi ohimoitaan ja pakottautui nostamaan katseensa, keräämään papereita hartiat kireinä.
"Kaikki hyvin."

Charles tutki Wreniä hetken vaaleat kulmat painuneina ja astui sitten askeleen taaksepäin. Elekieli ja kehon kireys sanoivat jotain aivan muuta kuin ’kaikki hyvin.’ Voi luoja.
Mitä hän oli ajatellut käyttäytymällä sillä tavalla?
”Olen pahoillani”, hän sanoi ottaen toisenkin askeleen taaksepäin.
”Käyttäydyin asiattomasti. En olisi saanut kohdella sinua niin. Olen hyvin pahoillani.”

Charles kuvitteli olevansa syyllinen.
Voi helvetin helvetti.
Wrenin olisi tehnyt mieli huutaa ääneen turhautumuksesta.
Samaan aikaan ahdistus kouri kehoa ja asettui pahoinvoinniksi vatsaan.
Hän suoristautui lattialta ja laski paperit pöydälle.
Hitto.
Wren nosti käden suulleen.
"Pärjäätkö lopun..? En voi hyvin."

”Totta kai”, Charles vastasi ja otti vielä kolmannen askeleen taaksepäin. Wren näytti huonovointiselta.
Mitä hän oli oikein kuvitellut? Mitä hänen päässään oli liikkunut? Ei yhtään mitään. Siinä vastaus. Ei yhtään mitään, ja nyt Wren oli ahdistunut ja huonovointinen.
Miten hän saattoi unohtaa?
”Oletko kunnossa?”

Typerä, typerä, typerä.
Sydän takoi sanojen kiukkuiseen tahtiin.
Charles perääntyi hänen luotaan.
"Olen, minä vain... Anteeksi."
Wren käännähti ympäri ja pakeni huoneesta.
Idiootti!

Charles olisi halunnut seurata naista.
Mutta sen sijaan hän vajosi yhteen huoneen upottavista nojatuoleista, nojasi kyynärpäät reisiinsä ja painoi kasvot käsiinsä. Armoton, syyllistävä itseinho painoi hartioilla musertavana.
Joko hän oli käyttäytynyt kuin hirviöt Wrenin menneisyydessä tai tuonut ne naisen mieleen. Kumpikaan ei ollut toista parempi.
Hänen olisi pitänyt olla vahvempi mies. Wrenin ei pitänyt enää koskaan joutua päätymään tähän tilanteeseen. Ei koskaan.
Ja silti nainen joutui pakenemaan hänen luotaan.

Kello taisi olla jo lähemmäs kahtaatoista.
Wren tassutteli pitkin Carlton Gardensin kiillotettua käytävää kirkkaansiniseen aamutakkiin kietoutuneena, aamutossut jalassa ja uninen Winston kainalossaan.
Sydän loikkasi kurkkuun, kun hän oli kävellä portaissa suoraan Andersonin syliin. Raidallisessa aamutakissa, kaakaomuki toisessa ja ristikkolehti toisessa kädessä mies näytti kovin... harmittomalta.
Anderson kohotti kulmiaan.
"Neiti Reynard? Onko kaikki hyvin?"
"Wren nielaisi.
"On, tietenkin. Winston ei vain saa unta, joten ajattelin kävelyn auttavan."
Hän siirsi puolittain unessa olevan koiran olkapäälleen.
"Hyvää yötä, Anderson."
"Hyvää yötä, neiti Reynard."
Wren kiiruhti jatkamaan matkaansa, ja Anderson suuntasi... huoneeseensa, oletettavasti.
Hetkeä myöhemmin Charlesin huoneiston ovi aukeni ja Wren pujahti sisään.

Edelleen siististi pedatun sänkynsä laidalla istuva mies kohotti katseensa ovelle ja laski sen sitten takaisin tummalle puulattialle levitettyyn, upottavaan mattoon.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi hillitysti, nojaten reisiinsä, ahdistunut, lannistunut kireys hartioissaan.
Charles ei ollut varma, kauanko oli istunut siinä, vaivautumatta sytyttämään valoja. Hän oli riisunut puvuntakin ja solmion, avannut jopa kalvosinnapit vaaleansinisestä kauluspaidasta, mutta jäänyt ajatuksiinsa.
Hyvä mies ei saanut naista pakenemaan luotaan.

Wren ei vastannut, vaan laski unisen corgin sylistään. Se lähti etsimään itselleen nukkumapaikkaa kynnet lattiaa vasten rapisten.
Wren nielaisi ja asteli lattian poikki, pysähtyen Charlesin eteen.
Miehen olemus vihlaisi kipeästi.
Wren vajosi lattialle ja painoi otsansa Charlesin polvia vasten. Hiukset villeinä, kampaukselta vapautettuina.
"Anteeksi..."

Charles suoristi selkänsä ja katsoi eteensä vajonnutta naista kulmat huolestuneessa, synkässä kurtussa.
”Älä luojan tähden pyydä anteeksi minulta”, hän sanoi melkein kiivaasti.
”Minä olen sinulle anteeksipyynnön velkaa.”

Wren pudisti päätään kohottamatta katsettaan.
"Ei."
Ei Charles ollut hänelle mitään velkaa. Se ei ollut ollut miehen syytä, ei millään tavalla.

Charles hieraisi kipeää, kivistävää ohimoaan.
”Jos minä olisin hyvä mies – jos minä toimisin lähellekään oikein, sinä et joutuisi tilanteeseen, jossa joudut pakenemaan minun luotani”, hän huomautti pitäen äänensä etäisen hillittynä ja asiallisena kätkeäkseen tuskaisen tunnemyrskyn sisällään.
”Olin se sitten minä tai muisto, jonka minä laukaisin, syy on minun.”

Etäisen hillitty ääni oli kuin isku vatsaan.
Wren tempaisi itsensä pystyyn ja kompuroi kauemmas, tuijottaen Charlesia vauhko katse silmissään.
"Sinä et voi edes koskea minuun! Niinkö rikkinäinen ja käytetty minä olen?"

Charles tuijotti naista kulmat kurtistuen.
”Saanko minä sinut tuntemaan itsesi sellaiseksi?” hän kysyi ja sukaisi sormet läpi sukimisesta kesyttömistä hiuksista.
”Sinun ei pitäisi joutua ahdistumaan minun takiani.”

Winston oli tainnut pujahtaa sängyn alle.
"Minä en jumalauta ahdistu sinun takiasi!" Wren parahti, otti muutaman ahdistuneen, edestakaisen askeleen ja upotti sormet hiuksiinsa.
"Sinä kavahdat ja peräännyt luotani! Niin kuin olisin vesikauhuinen eläin!"

”Sinä näytät pahoinvoivalta ja ahdistuksesta vauhkolta minun seurassani, kuin olisin hyväksikäyttänyt sinua”, Charles vastasi ja menetti hillityn naamionsa. Jäänharmaat silmät välkähtivät tunteesta raskaina.
”Mitä minun on tarkoitus ajatella, kun pakenet huoneesta?”

Charlesin sanat saivat Wrenin hätkähtämään.
Hyväksikäyttää oli kammottavan ruma sana.
"Luuletko, että minä haluan käyttäytyä niin?" hän uikahti ja tukisti hiuksiaan.
"Kuin joku helvetin hullu!"

”Sinun käytöksessäsi ei ole mitään hullua”, Charles vastasi seuraten naista katseellaan, ”mutta siinä, että minä käyttäydyn niin kuin olen tehnyt, vaikka tiedän mitä olet joutunut käymään läpi – se on puhdasta, itsekästä hulluutta.”

"Ehkä minä pidän siitä, miten käyttäydyt!"
Seinä tuli vastaan, Wren joutui kääntymään ja harppomaan toiseen suuntaan.
"Minä en halua olla säälittävä, rikkinäinen olento, johon ei voi edes koskea ilman, että se menee rikki!"
Taas seinä, pakkokäännös.
"Haluan olla nainen!"

Charles tuijotti Wreniä vaaleat kulmat syvempään kurttuun painuen.
”Sinä et ole säälittävä”, hän huomautti ja olisi lisännyt itsestäänselvän faktan, että Wren oli nainen – mutta se tuskin oli vetoamuksen syy.
Rikkinäinen, ehkä.
”Miksi sinä pakenit luotani?"

Wren kiepahti jälleen ympäri ja jäi tuijottamaan Charlesia silmät ahdistuksesta palaen.
"Kuvittelin, että se olisi jo ohi!" hän vingahti.
"En minä sinua paennut!"

Charles tuijotti takaisin, sängyn laidalle jähmettyneenä. Wrenin ahdistus riipi häntä, mutta mies pelkäsi, että jos hän nousisi ylös, nainen kokisi olonsa uhatuksi tai pakenisi uudelleen.
”Olit kaksin kanssani, ahdistuit ja syöksyit ulos. Miksi?” hän vetosi, uskaltamatta kysyä minkä piti olla ohi. Oliko hän todella tuonut naisen mieleen jonkun menneisyyden hirviöistä?

Wren vaelsi ympyrää kuin häkkiin suljettu eläin. Päässä jyskytti kipeästi, kun hän yritti keskittyä nykyhetkeen muistojen sijasta.
"En minä sinua paennut..!" hän vetosi ja irrotti vihdoin kädet hiuksistaan.
"En voisi koskaan..."
Sanat tuntuivat vain... hukkuvan.
Hän säikäytti itsensäkin kiepahtamalla ympäri - ja sysäämällä lampun alas pöydältä niin että rysähti.

”Mitä sinä pakenit?” Charles kysyi syke levottomana ja kipeänä. Hän hätkähti ja harppasi jaloilleen, kun Wren sysäsi lampun lattialle. Koiran kynnet rapisivat sängyn alla, kun se mönki syvemmälle piiloonsa. Lamppu pirstaloitui tummalle puulattialle.
”Wren!”

Wren tuijotti pirstaloitunutta lamppua hetken järkyttyneenä.
Voi luoja.
Hän pyörähti ympäri ja ampaisi taas liikkeelle, syöksyi lattian poikki sydän pakoon tempoen.
Voi luoja.
Kylpyhuoneen oven sulkeutumisesta lähtevä pamahdus kuulosti kuin laukaukselta Wrenin korvissa, kun hän pakeni - itseään? - sen taakse.

Charles tuijotti naista hetken paikalleen jähmettyneenä. Pakeniko Wren häntä uudelleen? Herran tähden, mitä hänen oli tarkoitus tehdä?
”Winston, paikka”, hän käski rauhallisesti, kun corgi ryömi esiin sängyn alta, ja vilkaisi epätietoisena lampun sirpaleita. Täytyisi siivota ne myöhemmin. Hän poimi töpöhäntäänsä viuhtovan corgin syliinsä, rapsutti sen pörheää punavalkoista turkkia hajamielisesti ja koputti hiljaa kylpyhuoneen oveen.
”Wren? Oletko kunnossa?”

Kaikki hyvin, kaikki hyvin.
Hän oli hullu. Täysi hullu.
Wrenin kädet tärisivät, kun hän hapuili hanaa päälle huuhtoakseen kasvonsa. Huuhtoakseen pois ahdistuksen, pelastaakseen sen, mitä pelastettavissa oli.
Varmasti naurettavan kallis desing-saippuakulho pirstoutui lattialle, kun hän tönäisi sitä kämmensyrjällään.
Wren tuijotti sirpaleita hetken ja kohotti sitten katseensa peiliin.
Hullu.
Peili pirstaloitui seuraavaksi, kun rystyset iskeytyivät sitä vasten.

Mitä tapahtui? Charles räpäytti hermostuneena, kun kuuli särkyvän pullon äänen.
”Wren?” hän kutsui vaativammin ja laski Winstonin sylistään, painaen kätensä valkeaa puuovea vasten.
”Wren, avaa ovi.”
Seuraava väkivallan ääni sai miehen puremaan hampaansa yhteen ja hyppäämään ovea vasten olkapäällään. Lukko murtui ja ovi heilahti sisään, horjahtava Charles perässään, vaaleat hiukset mallistaan valahtaen ja raskaasti hengittäen.
”Mitä sinä teet?!”

Ei Wren tiennyt itsekään.
Hän oli tainnut satuttaa itsensä hajottaessaan peilin. Kämmenselästä säteilevä kipu tuntui vain hyvältä, hiljensi hetkeksi kuvina vyöryvät muistot.
Hän jäi hetkeksi tuijottamaan Charlesia, katse vauhkoa tulta iskien.
"En jaksa tätä!" hän parahti.
Seuraavaksi särkyi kapea vaasi, joka näytti enemmän sisustussuunnittelijan kuin Charlesin käsialalta.
Ei auttanut.
Wren iski nyrkkinsä suoraan kaakeloituun seinään.

”Hei! Wren, lopeta!” Charles vetosi järkyttyneenä, kun vaasikin pirstoutui lattiaan. Sydän hakkasi kipeällä levottomuudella. Mitä tapahtui?
Kun käsikin iskeytyi seinään, mies harppasi sirpaleiden meren yli ja kiersi käsivartensa takaapäin naisen ympärille, lukiten tämän käsivarret kyljille.
”Wren, lopeta!”

Kipeä nyrkki lähetti tähtikipinöitä silmiin.
Hetken oli helpompi hengittää, vaikka kipu saikin kyyneleet kohoamaan silmiin.
Vai oliko hän itkenyt jo ennen sitä?
Hän oli syöksymässä seuraavaksi suihkukoppia kohti, kun liike jäi kesken.
Charles!
"Päästä..!" Wren sähisi ja tempoi itseään miestä vasten.

Charles kiristi otettaan naisen ympäriltä ja kallisti päänsä sivuun ja taakse välttääkseen takaraivon nenäänsä. Hän vilkaisi sirpaleiden merta ympärillään, nojasi selkäänsä taakse ja nosti Wrenin ilmaan perääntyen ulos kylpyhuoneesta, makuuhuoneen puolelle. Tempoilu oli suistaa hänet tasapainosta.
”Wren, lopeta luojan tähden!” hän vetosi tuskastuneena.

Wren ei halunnut lopettaa.
"Päästä!" hän vetosi uudelleen, melkein vaikertaen, ja sätki ja potki jalkojaan yrittäessään vapautua miehen otteesta.
Onneksi Winston - pieni, kultainen Winston - oli ryöminyt takaisin piiloonsa.
"Minä en halua enää-!"
Wren katuisi sitä myöhemmin, mutta hän tosiaan yritti kaikkensa vapautuakseen. Potkaista tai iskeä kyynärpäällään, mitä tahansa.

Charles ähkäisi Wrenin raivon kohdistuessa, toivottavasti tahattomasti, häneen. Mies horjahti uudelleen naisen rimpuillessa ja säästääkseen heitä molempia tulevilta vammoilta kampesi Wrenin nurin alleen upottavalle villamatolle. Hän lukitsi naisen ranteet käsiinsä, painoi ne lattiaa vasten ja jäi nelinkontin assistenttinsa ylle pitääkseen Wrenin paikallaan.
”Wren! Lopeta!”

"Ei! Päästä!" Wren melkein kirkui.
Hän sätki ja tempoili, ja veri taisi valua kädestä kalliille matolle.
"Jumalauta, päästä minut..!"

Charles tunsi olevansa hirviö. Kammottava hirviö. Mutta ei hän voinut päästää naista irti – ei, kun tämä oli niin tolaltaan, että repi kehoaan rikki, ja Charles pelkäsi, mitä Wren ehtisi vielä tehdä itselleen.
”Olen pahoillani”, hän vetosi käheästi, otti paremman otteen naisen ranteista ja vajosi alemmas, lukiten tempoilevan kehon omallaan paksua mattoa vasten. Kestämättä nähdä katsetta Wrenin silmissä, hän painoi päänsä, nojasi otsansa mattoon Wrenin pään vieressä.

"Päästä!"
Wren oli voimaton, mutta se ei estänyt häntä yrittämästä, tempoilemasta ja sylkemästä suustaan iirinkielisiä kirouksia.
Kunnes käänsi päätään ja näki vilauksen sängyn alla kyyristelevästä Winstonista.
Voi luoja.
Wren valahti veltoksi, ja sähinä muuttui valittavaksi itkuksi.
"Anteeksi, anteeksi, anteeksi..!"

Vei useamman minuutin, ennen kuin Charles kohotti päätään. Joogamaiseen punnerrukseen naisen päälle itsensä nojannut mies katsoi hetken itkeviä, pisamaisia kasvoja ja kohottautui sitten hitaasti ylemmäs, kunnes siirtyi pois Wrenin päältä. Sen sijaan hän veti naisen syliinsä, istahtaen matolle ja sulkien Wrenin käsivarsiensa suojaan.
Käsi pitäisi hoitaa.

Wren käpertyi pieneksi, kipeäksi keräksi Charlesin syliin.
Tuskin sai vedettyä henkeä itkultaan.
"... anteeksi..."
Hän piilotti kasvonsa vasten vaaleansinistä kauluspaitaa.
"... minä tarvitsen apua, en voi..."
Hän ei voisi jatkaa näin. Charlesin ei pitänyt joutua perääntymään hänen luotaan.

Charles punoi sormensa punaisiin hiuksiin, kiersi toisen naisen ympärille ja rutisti tämän rintaansa vasten sydän onnettomana takoen.
”Sinä et voi mitä?” hän kysyi ontto, kylmä tunne vatsaan laskeutuen. Ehkä Wren oli muuttanut mielensä siitä, kuinka hyvä ajatus oli sekaantua häneen. Että heidän suhteensa oli mitään muuta kuin ammattimainen.

"En voi vain teeskennellä, ettei mitään koskaan tapahtunut", Wren vastasi onnettomana, haukkoen henkeään itkun lyötyä nenän tukkoon.
"Charles, minä rakastan sinua, enkä halua, että joudut perääntymään. Se ei ole oikein, se..."
Hän nielaisi nyyhkäisten.
"Halusin sinua toimistossa aivan valtavasti."

Sydän teki levottomia askelsarjoja. Wren ei voinut teeskennellä mitä?
Wren rakasti häntä?
Charles räpytteli hämmentyneenä ja halasi naista tiukemmin, hakien oikeita sanoja.
”En ymmärrä. Mitä sinä tarkoitat? Mikä sinut sai ahdistumaan?”

Kättä vihloi, mutta kipu ei ollut enää riittävän kovaa karkottamaan ahdistavia ajatuksia.
"Säikähdin, että jäisimme kiinni", hän vastasi hiljaa, uupuneena.
"Ja se vain... En tahdo, että joku ajattelee... En tahdo, että joudut häpeämään minun takiani."

Charles pudisti päätään. Hänestä tuntui, että hän tarvitsi aikalisän. Järjestelmällisemmän keinon vastata kaikkeen siihen mitä Wren sanoi. Mutta kiireellisin sanoma ajoi muun yli.
”Häpeämään sinun takiasi? Mitä ihmettä sinä puhut?” hän kysyi ja nojautui taaksepäin, koskettaen Wrenin leukaa ja yrittäen saada naisen katsomaan itseään.
”Minä en koskaan voisi hävetä sinua.”

Wren kohotti itkuiset silmänsä ja kohtasi teräksisenharnaan katseen.
Hän ei halunnut kenenkään ajattelevan, että Charles oli... niin kuin moni muu. Eikä hän halunnut, että mies joutuisi vetäytymään hänen luotaan, koska pelkäsi hänen ahdistuvan... no, näin.
"Rakastan sinua."

Ajatukset karkasivat yönsiniseen sormusrasiaan, jossa Edgerlyjen suvussa sukupolvia periytynyt, hopeinen kihlasormus odotti.
Charles tutki hetken Wrenin itkettyneitä, pisamaisia kasvoja ja eriparisia silmiä.
”Minä rakastan sinua”, hän vastasi ja hipaisi poskea peukalollaan.
”Minä en koskaan voisi hävetä sinua.”

Wren nielaisi ja tutki Charlesin kasvoja.
Tämä olisi tarvinnut vierelleen hienon ladyn. Joka olisi voinut edustaa miehen vierellä.
Mutta pelkkä ajatus luopumisesta nosti kyyneleet silmiin.
Hän oli itsekäs.
Eriparinen katse tutki miehen kasvoja huolestuneena.
"O-olen niin pahoillani... Sattuiko sinuun..?"

”Ei, mutta sinä satutit itseäsi”, Charles vastasi tutkien toffeenruskeita silmiä vaaleat kulmat huolestuneina painuneina.
”Ole kiltti äläkä tee niin enää”, hän vetosi ja katsahti koviakokenutta kättä.
”Ehkä meidän pitäisi puhdistaa ja sitoa kätesi. Sattuuko siihen kuinka paljon?"

Wren käänsi katseensa käteensä.
"Olen pahoillani", hän vetosi, kulmat kurttuun painuen.
Hän oli myös säikäyttänyt Winstonin. Luoja.
"En ole ennen... Hieman. Minulla on myös melkoinen oikea suora..."
Hän naurahti itkuisesti.

”Pystytkö liikuttamaan kättäsi? Liikkuvatko kaikki nivelet?” Charles kysyi ja silitti hellästi Wrenin selkää, ennen kuin nousi ylös ja nosti naisen samalla jaloilleen.
”Aloitetaan vain puhdistamalla se”, hän sanoi ja vilkaisi kohti kylpyhuonetta, mutta talutti Wrenin sitten toista saman kerroksen kylpyhuonetta kohti. Kovin montaa senttiä lattiasta ei tainnut olla sirpaleista vapaana.

Wreniä hävetti ajatella sotkua, jonka oli aiheuttanut.
"Olen pahoillani", hän vetosi uudelleen ja kokeili samalla liikuttaa sormiaan, sihahtaen.
Miten saattoi olla niin hölmö... Häpeää kirvelsi.
"Pelästytin Winstoninkin."

Charles kiersi käsivartensa kevyesti Wrenin ympärille taluttessaan naisen hiljaista käytävää pitkin toiseen kylpyhuoneeseen, varmuuden vuoksi. Hän työnsi käden kylmän veden alle ja huuhtoi ruhjeita.
”Ei sinun tarvitse pahoitella”, hän sanoi ja onki ensiapupakkauksesta puhdistusainetta.
”Mutta mikä sinut sai ahdistumaan tänään? Pelko siitä, että jäisimme kiinni? Että voisin hävetä sinua?”

"Voisit pian hakea pätevyyttä ensiavusta, lisättäväksi ansioluetteloosi", Wren huomautti hiljaa katsellessaan, kuinka veri huuhtoutui viemäriin.
Peili oli onneksi pirstoutunut siististi, ei sirpaleita eikä syviä haavoja.
Charlesin kysymys sai kulmat painumaan alas.
"Se vain... Toi mieleen asioita. Silloin ennen, kun... Pelkäsin aina, että joku tulisi paikalle kun... He olisivat pitäneet minua huorana."
Hän nielaisi ahdistuneena.
"Ta-taidan oksentaa."

Charlesin sydäntä kylmäsi. Mies nyökkäsi, pyöräytti Wrenin ympäri ja ohjasi naisen siistin, valkean vessanpöntön luo, jättäen kätensä kevyesti tämän selälle.
”Olen niin kovin pahoillani”, hän sanoi.
”Minun olisi pitänyt ymmärtää ja toimia järkevämmin.”
Hän oli muistuttanut Wreniä ihmishirviöistä, jotka hyväksikäyttivät naista. Hän ei ollut varma, halusiko oksentaa itsekin.

Tämä alkoi olla jo... naurettavaa.
Raju pahoinvointi sai Wrenin selän kouristumaan, vaikkei kehoparassa oikeastaan ollut jäljellä muuta oksennettavaa kuin kirveltäviä happoja.
Hän veti värisevästi henkeä ja pyyhki kasvojaan.
""Ei... Charles, ei se ollut sinun syysi."

Charles tarttui punaisiin hiuksiin, kun Wren kouristi pöntön ylle ja piteli niitä poissa tieltä.
”Niin kauan, kun olen mies, jonka luota juokset pois sen sijaan, että juoksisit luokseni, se on minun syytäni”, mies totesi.

Wrenin silmät täyttyivät kyynelistä, eikä sillä ollut mitään tekemistä kurkun polttelun kanssa.
"Charles, ei se ole... Haluan olla kanssasi, haluan..."
Hän uskaltautui suoristamaan selkänsä ja verämään syvään henkeä.
"Olenko minä liian rikki?"

Charles astui Wrenin selän taakse ja veti naisen nojaamaan rintaansa vasten. Hän poimi ruhjotun käden omaansa ja tarkasteli sen vammoja.
”Et, niin kauan kuin sinä haluat minut, minä olen sinun”, mies vastasi ja poimi toisenkin naisen käden tarkasteluun.
”Mutta minun pitää tietää, millaiset asiat saavat sinut ahdistumaan. En halua, että joudut pakenemaan luotani.”

Wren nojautui Charlesia vasten ja sulki hetkeksi silmänsä.
"Haluan", hän vakuutti hiljaa.
Rystyset olivat ruhjoutuneet ja sormet tulisivat aristamaan hetken. Ei pysyvää vauriota, onneksi.
"En... en itsekään selvästi tiedä. Haluaisin vain, että voisimme olla... niin kuin ketkä tahansa. En halua olla rikki."

Charles talutti Wrenin takaisin lavuaaritason ääreen ja ryhtyi paketoimaan vammoja. Pitäisiköhän niiden tähden käydä sairaalassa?
”Sinä saat olla rikki”, hän huomautti.
”Luuletko, että voisit hyötyä terapiasta?”

Wren seurasi, kuinka Charles paketoi hänen kättään.
"Sinulla on taitavat kädet", hän huomautti tukkoisesti.
Taitavat ja lempeät.
Kysymys sai kulmat kurtistumaan.
Ensimmäinen reaktio oli muistuttaa, ettei hän ollut hullu.
Sitten hän muisti Gabriellen ja palveluksen, jonka oli tälle tehnyt.
"Ehkä. En... selvästikään pärjää yksin."

”Minä maksan sen”, Charles totesi ja teippasi siteen tukevasti kiinni, halaten sitten Wrenin selän rintaansa vasten. Hän hipaisi punaisia hiuksia nenällään.
”Voit myös aina puhua minulle. Mistä tahansa. Haluaisin ymmärtää sinua ja millaiset ajatukset ja muistikuvat sinua ahdistavat.”

Tämä ei ehkä ollut se hetki, jolloin alkaa väittää vastaan.
Varsinkin, kun tunsi syvää kiitollisuutta.
"Kiitos", hän kuiskasi ja kääntyi ympäri miehen sylissä, kietoen kätensä tämän ympärille ja painaen kasvonsa rintakehää vasten.
"Saanko... Saanko nukkua täällä yön?"

”Olet aina tervetullut nukkumaan kanssani”, Charles vastasi ja silitti Wrenin selkää. Taloudenhoitaja voisi siivota aamulla sirpaleet. Hän voisi sanoa Winstonin riehaantuneen yöllä.
Mies nosti Wrenin syliinsä ja lähti takaisin makuuhuonettaan kohti.
”Luuletko todella, että voisin hävetä sinua?”

Wren painoi päänsä Charlesin hartialle.
"Vaikka tuhosin kylpyhuoneesi..." hän kuiskasi hiljaa.
Lukkokin pitäisi varmaan vaihtaa. Voi ei.
"Kiitos. Enkä minä..."

Charles pudisti päätään ja painoi suukon Wrenin hiuksiin, kun laski naisen istumaan sänkynsä laidalle. Winston tepsutti hänen jaloissaan töpöhäntä toiveikkaasti heiluen. Kylpyhuone, vaasi, lamppu – se oli kaikki täysin yhdentekevää.
”Koska jos sinä niin haluat, teen suhteestamme julkista tietoa”, mies sanoi, katsahti koiraa ja kyykistyi silittämään sen päätä.
”Lehdistöllä on vain epänormaali kiinnostus olemattomaan rakkauselämääni, enkä haluaisi altistaa sinua heidän huomiolleen.”

Kyyneleet pyrkivät nousemaan Wrenin silmiin, kun hän katsoi Winstonia, joka luojalle kiitos ei vaikuttanut traumatisoituneelta.
"En minä pelkää, että häpeäisit minua", hän täsmensi, samalla kun kumartui poimimaan Winstonin syliinsä.
"Pelkään, että joidenkin mielestä sinun pitäisi."

Charles suoristautui ja ryhtyi napittamaan auki vaaleansinistä kauluspaitaa.
”Monen mielestä olen varmasti moraaliton ihmishirviö, joka hyväksikäyttää asemaansa”, hän vastasi ja riisui paitansa heittäen sen tarkalla sihdillä pyykkikoriin.
”Emmekä voi mitään sille, mitä muut ajattelevat. Minulle merkitsee vain se, mitä sinä ajattelet.”

Wren hautasi kasvonsa corgin pehmeään turkkiin samalla kun se yritti nuolla hänen korviaan - nuolla tai syödä, eroa oli joskus hieman hankala kertoa.
"Minua inhottaa ajatella, että joku ajattelisi sinusta niin."
Koska Charles oli vain hyvä mies.

”Minusta ajatellaan paljon kaikenlaista, paljon rumempaakin”, Charles vastasi, pyyhkäisi kengällään syrjään kylpyhuoneen lattialla olevia sirpaleita ja palasi sitten murretun oven suulle hammasharja suussaan.
”Mutta elän asian kanssa, koska tiedän itse kuka olen.”

Wren kohotti katseensa, hieroen Winstonin mittasuhteettomia korvia.
Jopa hammasharja suussaan seisten Charles sai hänen sydämensä sykkimään hieman nopeampaan rytmiin.
Siinä oli jotakin uskomattoman intiimiä.
"Minäkin tiedän, kuka sinä olet."

”Eikö se siis riitä?” Charles kysyi vaaleita kulmiaan kohottaen ja hankasi hetken mietteliäänä hampaitaan, ennen kuin palasi kylpyhuoneen puolelle. Hana kohisi.
Mies pyyhkäisi suutaan astuessaan takaisin makuuhuoneeseen ja kumartui riisumaan kenkänsä ja vaihtamaan pois päivävaatteista.
”Älä välitä siitä, mitä muut minusta ajattelevat ja puhuvat. Emme voi kumpikaan sille mitään.”

"Niin."
Kyllähän Wren sen tiesi. Charles oli asemassa, jossa ihmisillä tulisi olemaan miehestä mielipiteitä, eivätkä kaikki niistä olisi positiivisia.
Mukaan mahtuisi myös suoranaisia valheita.
Hän tiesi, kuka Charles oli.
Wren rapsutteli Winstonin hännäntyveä ja unohtui katselemaan vaatteidenvaihtoa.

Charles veti päiväpeiton ja käsittämättömän kokoelman sisustustyynyjä syrjään sängyltään ja asettui peiton alle, nykäisten myös toista puolta auki Wreniä varten.
”Toivon, että voisin joku päivä ansaita luottamuksesi niin, että tukeutuisit hädässäsi minuun”, hän sanoi ja loi skeptisen katseen koiran kirkkaisiin, tummiin silmiin. Mutta ehkä olisi julmaa ajaa se yöksi lattialle, jossa se päätyisi vielä satuttamaan itsensä sirpaleisiin.
Olkoon sitten.

Winston ei ollut ainoa, joka katseli Charlesia anovin silmin.
Olisi ollut julma hylätä koira lattialle.
Hän päästi corgin peitteelle ja kömpi sitten itse Charlesin viereen.
"Kaikki se vain... inhottaa minua", hän totesi hiljaa.
"En tahtoisi, että se... vaikuttaisi mielipiteeseesi minusta."

Charlesin jäänharmaat silmät siristyivät viiruiksi, kun hän katseli peiton alle ryömivää koiraa, joka ähelsi heidän jaloissaan vaimeasti pähkien ja pärskien.
”Mikään ei vaikuta mielipiteeseeni sinusta”, mies sanoi ja kosketti Wrenin hiuksia, ennen kuin veti naisen varovasti syleilyynsä.
”Tiedän, että olet kokenut kamalia asioita, ja haluan vain ymmärtää sinua paremmin. En halua, että muistutan sinua menneisyytesi kauhuista.”

Winstonin tuttu ähellys oli lohdullista, koira tuntui toipuneen välikohtauksesta.
Wren ei olisi antanut itselleen koskaan anteeksi, mikäli corgi olisi mennyt satuttamaan itsensä lasinsirpaleisiin.
"Et sinä muistuta", hän vetosi hiljaa, vaikka pelkäsikin, ettei ollut kovin vakuuttava, onnistuttuaan järjestämään melkoisen kohtauksen toimiston tapahtumien jälkeen.
Winston löysi hyvän paikan ja käpersi itsensä kerälle. Aamuun mennessä se röhnöttäisi jo raajat levällään.
"Mutta... minäkään en halua, että tällainen toistuu."

Ei, Wren ei ollut kovin vakuuttava. Eikä Charles ollut lainkaan varma, mikä naisen oli saanut ahdistumaan pisteeseen, jossa tämä voi huonosti ja syöksyi ulos huoneesta.
Ajatus illan toistumisesta kylmäsi häntä. Voisiko Wren satuttaa itseään pahasti?
Jopa..?
”Mitä minä voin tehdä?” Charles kysyi ja katsahti naista silmäkulmastaan.

Wren nojasi päätään Charlesin hartiaan ja tuijotti pimeyttä.
Winstonin karvainen kylki nousi ja laski tasaisen hengityksen tahtiin hänen varpaitaan vasten. Corgi ei myöskään kärsinyt nukahtamisvaikeuksista.
Häpeä vihlaisi taas kipeänä. Voi luoja.
"Ei sinun pitäisi joutua tekemään mitään", hän huomautti hiljaa.

”Jos maailma olisi ollut sinulle sellainen kuin sen olisi pitänyt olla, minun ei pitäisi joutua tekemään mitään”, Charles vastasi ja silitti Wrenin käsivartta.
”Mutta niin ei ole, ja minä haluan tuntea sinut. Todella tuntea sinut, tietää kauniin ja ruman, mitä sinulle on tapahtunut ja mikä on tehnyt sinusta sen uskomattoman ihmisen, joka olet tänään."

Tällaisina hetkinä Wren ei tuntenut itseään kauniiksi.
Eikä sillä ollut mitään tekemistä ulkonäön kanssa.
Se, mitä toimistossa oli ollut lähellä tapahtua, ja kuinka hän oli siihen reagoinut...
Hän vilkaisi Charlesin kasvoja ja siirsi toisen kätensä pois peitteen alta, sipaistakseen miehen leuan kaarta.
"Sinä puhut niin kauniisti."

Charles tutki Wreniä tutkivin, surumielisin silmin. Hän halusi pidellä naista lähellään, tehdä jotain estääkseen tätä syöksymästä yöhön pahoinvoinnista sekaisin ja repimästä itseään uudelleen rikki.
”Puhuisit minulle. Haluan ymmärtää.”

Wrenin hartiat jännittyivät, piikit halusivat nousta suojaamaan häntä.
"Ja minä haluan unohtaa", hän vastasi hiljaa, painaen varpaitaan lähemmäs Winstonia.
"Mutta se ei ole tainnut toimia tähänkään asti. En ole joutunut... kohtaamaan asioita samalla tavalla aiemmin."
Ei, ennen kuin Charles oli ilmestynyt hänen elämäänsä. Tai ehkä pikemminkin hän Charlesin.

Se sai syyllisyyden vihlaisemaan miestä. Mitä hän oli tehnyt väärin? Oliko hän ollut liian raju? Liian suora?
Luoja, hänen olisi pitänyt vain olla vahvempi mies ja sanoi kohteliaasti ei.
”Puhu minulle”, Charles vetosi.
”Mitä toimistossa tapahtui?"

Wren oli hetken hiljaa, katse liikahteli levottomana, vaikkei keskittynytkään mihinkään näkyvään kohteeseen.
Hän yritti epätoivoisesti löytää mielestään oikeaa vastausta, mitä tahansa tutkimustulosta, joka olisi auttanut häntä karkottamaan Charlesin huolen.
Mutta ihmiset eivät olleet matematiikkaa.
Hän nielaisi.
"Ennen vain jälkeen sen, kun assistenttisi ilmestyi?"

”Molempia”, Charles vastasi ja halasi Wrenin varovasti lähemmäs rintaansa, toivoen, että voisi helpottaa naisen levottomuutta sen kasvattamisen sijasta. Hän ei halunnut ajaa naista luotaan.
”Kerro minulle, mitä ajattelit.”

Wren ei tarvinnut tutkimustuloksia päätelläkseen, että tämä oli varmasti huono hetki kaivaa puhelin esille ja alkaa etsiä vinkkejä siihen, kuinka tällaisessa tilanteessa toimittiin.
Joten hän saattoi vain... puhua.
"Ennen sitä... En ole varma, ajattelinko mitään. Charles, minä en liioitellut kun sanoin, että ajat minut hulluksi. Välillä minä... haluan sinua niin, että toivoisin vain, että voisimme jättää kesken, mitä ikinä olemmekaan tekemässä. Joskus jopa kesken kokouksen tai... Tai niin kuin tänään toimistossa."

Charles kuljetti sormiaan punaisten hiusten lomassa. Wren sai hänen sykkeensä kiihtymään.
Hän tunsi täysin samoin Wreniä kohtaan, ja potki itseään ankarasti niin ajatellessaan. Syystä, jos se aiheutti naiselle tällaisia ahdistuksen hetkiä.
”Mitä sitten tapahtui?”

Wren liikahti levottomasti.
Hän muisti tilanteen yhtä selvänä, kuin olisi voinut katsella valkokankaalla pyörivää elokuvaa.
"Kun assistenttisi koputti, minä... en ajatellut muuta, kuin että jäimme kiinni. Tai ei, se ei..."
Hän kurtisti kulmiaan ja nielaisi.
"Emme me."

Kylmä pahoinvointi kouraisi Charlesin vatsaa.
Emme me. Oliko hän saanut Wrenin tuntemaan, että nainen oli yhä edelleen jonkun menneisyyden pedon kynsissä?
”Vaan kuka?” hän kysyi pitäen äänensä hillittynä ja rauhallisena.

Wrenin olisi tehnyt mieli paeta. Ei siksi, että hän olisi ahdistunut Charlesin läsnäolosta, vaan koska hän häpesi itseään.
Kireät hartiat heijastuivat säryiksi ohimolle. Tai sitten ne olivat muistikuvat, jotka kaihersivat tietään hänen mielensä läpi.
"Siinä ei ole mitään järkeä", hän huomautti onnettomana.
"En koskaan ollut samanlaisessa tilanteessa... sen miehen kanssa. Jolle... työskentelin. Ei hän halunnut minua sillä tavalla."

Charles hautasi tuntemansa levottoman, kylmän ahdistuksen syvälle alas ja pysyi ulkoisesti levollisena. Hän tyynnytti sykettään hengittämällä syvään, melkein meditoivalla järjestelmällisyydellä ja silitti pehmein liikkein Wrenin hiuksia.
”Mitä sinä ajattelit?” Mistä hän oli oikein naista muistuttanut?

Charles ei enää koskaan haluaisi koskettaa häntä.
Pelko oli irrationaalinen, ja silti se sai Wrenin huutamaan sisäisesti pelosta.
Likainen, rikkinäinen ja kammottava olento.
"Se oli vain tunne", hän pakotti itsensä vastaamaan.
"Tunne siitä, että joku oli tulossa, ja pitäisi lopettaa. Se sai muistamaan..."
Ei hyvä luoja, ei hän voisi sanoa sellaista ääneen.

Miehen käsi jatkoi pehmeää liikettään, sormet kulkivat punaisten hiusten lomassa, kun käsivarsi halasi naisen lähemmäs rintaa.
”Muistamaan mitä?” Charles kannusti.
Millainen mies hänestä oli tullut? Mitä hän oli ajatellut nostaessaan Wrenin pöydälleen? Antaessaan naisen avata housujaan? Työntäessään kätensä tämän hameen alle?

Wrenin hengitys kulki pinnallisempana.
Ei hän voisi sanoa sitä. Ei tästä pitänyt puhua, ei Charlesin kanssa. Charlesin, jota hän rakasti niin paljon, ettei ollut kuvitellut sen olevan mahdollistakaan.
"... Millaista oli ponkaista jaloilleen lattialta."
Millaista oli lyödä hädissään pää pöytään ja yrittää estää itseään itkemästä.

Aihe selvästi ahdisti naista. Oliko hän vain pahempi hirviö vaatiessaan Wreniä puhumaan aiheesta?
”Olen pahoillani, mutten ole varma ymmärränkö”, Charles sanoi pakottaen äänensä pysymään hiljaisena ja hillittynä, vaikka tunne nousi kuristavana hänen sisällään.
”Sainko minä sinut muistamaan, millaista oli tulla hyväksikäytetyksi?”

Winston tuntui lämpimältä varpaita vasten.
Pieni, kultainen Winston, joka rakasti estottomasti kaikkia ja näytti kulkevan ikuinen hymy huulillaan.
Wren yskähti tukahtuneesti.
"Et! Charles, ei sillä ollut mitään tekemistä sinun kanssasi..."
Paitsi se, että miesparka oli joutunut hänen kanssaan siihen tilanteeseen. Jossa joku saattoi yllättää heidät.
"Ei minua ahdista olla kanssasi!"

Charles puri hetken hampaitaan yhteen pakottaen itseinhon alas.
”Mutta se toi menneisyyden mieleesi? Kuinka joku työnantajasi pakotti sinut, mitä, harrastamaan seksiä?” hän kysyi, vaikka sana tuntui sopimattomalta ääneen sanottuna.
Ja ajatus oli sydäntäsärkevä. Miten ihmiset saattoivat kohdella toisia niin?
Oliko hän yhtään parempi?

Wren hätkähti rajusti ja nousi pystyyn Charlesin vierellä, niin että herätti vahingossa Winstonin tökätessään tätä jalallaan.
"Sinulla ei ole mitään tekemistä heidän kanssaan!" hän parahti ja hieraisi kasvojaan uudelleen.
"Tilanteet eivät olleet millään lailla samanlaisia!"

Charles vapautti naisen otteestaan ja katsoi tätä huolestuneena, vaaleat kulmat painuneina.
”Toivottavasti ei”, hän vastasi.
”Mutta jokin tilanteessa toi kokemasi vääryyden mieleesi. Ja minä haluaisin tietää, mitä olet kokenut.” Hän ei halunnut vahingossa muuttua yhdeksi niistä hirviöistä. Pyytää Wreniltä tietämättään jotain, mikä laukaisisi naisessa illan kaltaisen ahdistuksen.

"Charles..." Wren vetosi, samalla kun veti polvia koukkuun vartaloaan vasten.
Winston mönki unisena esiin peiton alta.
"Mitä sinä tarkalleen ottaen tahdot tietää?" hän kysyi, yrittäen pitää äänensä vakaana.
"Mitä he... pakottivat minut tekemään?"

Charles olisi halunnut vetää Wrenin takaisin syliinsä, mutta ei uskaltanut. Mitä oikeutta hänellä oli koskettaa naista silloin, kun tämä ei itse hakeutunut hänen lähelleen?
Mitä oikeutta hänellä oli muutenkaan?
”En halua olla yksi heistä. En halua muistuttaa sinua heistä enkä halua vahingossakaan pakottaa sinua tilanteeseen, joka saa sinut ahdistumaan niin kuin tänään. Ehkä voisin ymmärtää sinua paremmin, jos tiedän, mitä olet joutunut kokemaan.”

Charles ei enää ikinä haluaisi olla hänen lähellään.
Wren nielaisi - kurkku tuntui kuivalta - ja ojensi käsivartensa nostaakseen Winstonin syliinsä.
Koira oli uninen ja lämmin.
"Sinä tiedät, että hän pakotti minut polvilleni."

Charles saattoi vain kuvitella, mitä polvilleen pakottaminen tarkoitti – mitä Wrenin oli täytynyt joutua kokemaan ihmishirviöiden käsissä. Millaista oli joutua valitsemaan se tai elantonsa ja tulevaisuutensa.
”Olen pahoillani”, hän sanoi hiljaa ja tutki naista myötätuntoisin, surumielisin silmin. Hän hillitsi halunsa kurottua koskettamaan naista.
”Tekivätkö he tai hän muutakin?”

Halusiko Charles todella tietää? Kavahtaisiko mies jatkossakin hänen luotaan?
Wren voi pahoin, mutta hän pakotti tunteen alas.
Jos mies ei enää koskaan haluaisi koskea häneen?
"Charles, et sinä..." hän vetosi, hieroen kasvojaan toisella kädellään.
"Silloin kun hän... Ei hän välittänyt nähdä kasvojani."

Wrenin vihjaukset vaativat ajatustyötä mieheltä, joka oli ollut viehättynyt kolmeen naiseen koko elämänsä aikana eikä koskaan tehnyt mitään, mikä olisi vaatinut polvillaan olemista tai missä toisen ihmisen kasvoilla ei olisi ollut väliä.
Eikä hän voinut sanoa arvostavansa lopputulosta, johon päätyi. Musta, tukahduttava raivo nosti päätään hänen sisällään.
”Olen niin kovin pahoillani”, hän toisti ja yritti hävittää kireyden leukaperistään.
Se mies, joka oli kohdellut Wreniä niin, ei kävelisi pois maksamatta teoistaan.
”Onko muuta, mikä ahdistaisi sinua? Jotain, mitä et halua tehdä?”

Wren pudisti päätään.
Ei Charles voisi koskaan saada hänen oloaan tuntumaan... sellaiselta, kuin joksi hän sen oli tuntenut. Niin kuin hän ei oikeastaan olisi ollut enää edes ihminen.
Hän laski Winstonin hellästi sylistään ja koira mönki takaisin peiton alle. Epäröityään hetken Wren seurasi sen esimerkkiä, pujahti takaisin peiton alle ja katsahti Charlesiin kysyvänä. Voisiko hän käpertyä takaisin miehen kainaloon?
"Minä en... Jos jotakin sellaista tulee, tahdot, että kerron sinulle? Jos jokin kosketus tai... jokin muistuttaa?"

Charles rukoili, ettei sellaista tulisi.
Niin, niin kaukana siitä miehestä, joka hänen olisi pitänyt olla.
Mutta mies avasi käsivartensa nähdessään kysyvän katseen. Wren saisi aina tulla hänen viereensä.
”Totta kai tahdon”, hän vastasi.
”En koskaan halua olla syy, miksi joudut tuntemaan ahdistusta tai pakenemaan huoneesta.”

Wren painoi päänsä Charlesin hartialle ja painautui tämän kylkeen.
Sydän hakkasi levottomaan tahtiin, kun hän työnsi varpaansa taas Winstonin lämmintä turkkia vasten.
"Enkä minä halua olla syy, miksi tunnet olosi... ihmishirviöksi."
Hän ei enää haluaisi paeta Charlesin luota.

Miehen leukaperät kiristyivät asteen. Ehkä hän oli ihmishirviö, ja sitä voisi yrittää paketoida, miten halusi, mutta se ei muuttuisi miksikään. Hän kiersi kätensä Wrenin ympärille ja hipaisi huulillaan punaisia hiuksia.
”Miten ne tilanteet alkoivat, joissa se mies pakotti sinua? Mitä hän teki tai sanoi?”

Wren pakotti hartiansa olemaan jännittymättä.
Charlesin olisi ollut parempi, jos mies ei olisi tiennyt mitään. Jos he olisivat vain... voineet aloittaa täysin puhtaalta pöydältä, ilman hänen menneisyytensä tuomaa painolastia.
Hän nielaisi kipeästi.
"Hän vain käski."

Musta raivo söi miestä sisältäpäin. Vääryydestä piti joutua vastuuseen.
Charles halasi Wrenin onnettomana rintaansa vasten, tietämättä oliko hänellä vieläkään oikeutta tehdä niin.
”Sinun ei olisi koskaan pitänyt joutua sellaiseen tilanteeseen.”

Wren oli hetken hiljaa.
"Ei olisi."
Mutta sille ei mahtanut enää mitään, ja olisihan hän voinut vain lähteä.
Typerä nainen, joka oli suostunut siihen kaikkeen.
"Mutta sitä ei voi enää muuttaa. Vaikka aikamatkustus oikealla tekniikalla olisikin teoriassa mahdollista."

”Tiedäthän, että voit puhua minulle mistä tahansa?” Charles varmisti.
”Et voi tehdä tai sanoa mitään, mikä vaikuttaisi mielipiteeseeni sinusta, eikä ole mitään, mitä en haluaisi sinusta tietää”, hän vetosi. Niin kivuliasta kuin olikin kuvitella Wren polvilleen tai tilanteeseen, jossa naisen kasvoilla ei ollut väliä – hän halusi tietää. Hän halusi tietää, mikä oli tehnyt Wrenistä sen ihmisen, joka nainen oli tänään.

Winston alkoi juosta ja tuhista unissaan, lyhyet tassut sätkivät peiton alla.
Jahtasi varmastikin jotain unissaan. Ehkä papereita, jotka olivat päivällä levinneet toimiston lattialle.
Ainakin corgi oli päätynyt tuhoamaan niistä yhden.
Wren katsahti Charlesin kasvoja.
"Tiedän."

Charles tutki toffeenruskeita silmiä makuuhuoneen sinisessä pimeydessä. Muisto niiden katseesta, kun Wren pakeni hänen luotaan, kun nainen repi itseään rikki, kun tämä kamppaili häntä vastaan vauhkona, ei halunnut jättää häntä rauhaan.
Mutta ainakin nainen oli suostunut terapiaan. Charles toivoi, että Wren voisi löytää sieltä apua.
Hän hipaisi punaisia hiuksia.
”Ehkä sinun tekisi hyvää saada unta.”

"Niin."
Charlesin läsnäolo oli tähän mennessä auttanut pitämään painajaiset ja varjot poissa öistä.
Mutta vielä kertaakaan aiemmin hän ei ollut mennyt ahdistuksessaan näin pitkälle, ei edes sen jälkeen, kun he olivat vierailleet Gabriellen luona.
Kättä jomotti muistona siitä, mitä hän oli mennyt tekemään.
Luoja mikä typerys.
Wren piilotti kasvonsa Charlesin hartiaa vasten.
"Nuku hyvin, Charles."

Charles halasi Wrenin paremmin syliinsä, silitti pehmein liikkein naisen selkää pitääkseen jännityksen poissa kehosta.
”Nuku hyvin, Wren”, hän vastasi ja painoi suudelman punaisiin hiuksiin.
Hän ei ollut varma kyvystään nukahtaa raskaiden, levottomien ajatusten alla, mutta hän voisi ainakin pidellä Wreniä ja huolehtia siitä, ettei mikään pääsisi enää tekemään naiselle pahaa.

* * *

Wren nukkui yönsä levottomammin kuin aiemmin.
Hän havahtui muutaman kerran sydän jyskyttäen, katse vauhkona huonetta kiertäen.
Mutta nukahti kuitenkin lopulta Charlesin läheisyyteen.
Aamu oli edennyt hieman liian pitkälle, kun hän viimein havahtui hereille, tokkuraisena niin kuin havahdutaan huonosti nukutun yön jäljiltä.
Ei vielä ollut vielä niin myöhä, että hän olisi ollut vaarassa myöhästyä, mutta yleensä hän oli pyrkinyt palaamaan huoneeseensa ennen, kuin Carlton Gardens oli herännyt aamutoimiinsa.
Kättä särki.

Charles oli noussut hiljaa haluamatta herättää Wreniä, käynyt suihkussa sirpaleita varoen ja pukeutunut hyvinistuvaan, savunharmaaseen pukuun ja laivastonsiniseen solmioon. Hän oli istuutunut sängyn laidalle kirjoittamaan viestiä puhelimellaan, raaskimatta herättää Wreniä, vaikka taloudenhoitaja voisi ilmestyä pian taivastelemaan sotkua.
”Huomenta”, hän tervehti katsahtaen havahtuvaa naista.
”Kuinka voit?”

Wren räpäytti silmiään ja pyyhkäisi kasvojaan, ojensi jalkojaan peiton alla ja onnistui vahingossa tökkäämään unista corgia sen alla.
"Riittävän hyvin", hän totesi kohottautuessaan istumaan ja pyyhkiessään villiintyneitä hiuksia pois kasvoiltaan.
Sydän löysi taas levottoman rytminsä. He eivät olleet nyt hotellissa, pian pitäisi luikahtaa takaisin omalle reviirille.
Punaiset kulmat kurtistuivat, kun Wren tutki Charlesin kasvoja katseellaan.
"Oletko nukkunut lainkaan?"

”Riittävästi”, Charles vastasi. Hän oli selvinnyt unettomista öistä ennenkin ja viisastunut kerrasta niin, ettei enää koskaan päättänyt tyhjentää shampanjapulloa tai maistella kaapin viskejä ja brandyjä sellaisen aikana.
”Rouva Bell luultavasti saapuu pian siivoamaan. Pahastutko, jos hän löytää sinut täältä?” mies kysyi katsahtaen naista sivusilmällä ja työnsi sitten puhelimen takaisin taskuunsa.

Wren tunsi punan kohoavan kasvoilleen.
Siivoamaan. Rouva Bell -parka, tuskin tämä oletti näkevänsä aivan sellaista siivoa, jonka hänen... kohtauksensa oli jättänyt jälkeensä.
Hävetti niin, että teki kipeää.
Eikä Charles edes koskettanut häntä. Se ei tarkoittanut mitään, ja silti vihlaisi.
"Ehkä meidän pitäisi mennä", Wren totesi, epävarmana.

”Niin”, Charles vastasi ja katsahti kelloaan.
”Minun pitää olla tänään Whitehallissa”, hän sanoi kulmat keskittyneesti painuen. Päivälle oli padottu palavereja ministeriön virallisissa tiloissa, eikä mies voinut kuin toivoa, että niiden esityslista oli kaikille selvä eikä aiheesta harhailtu jaaritteluun.
”Tuletko samaa matkaa? Jos tarvitset vapaapäivän, ymmärrän kyllä. Sinulla oli raskas yö.”

"Tiedän."
Kaikesta huolimatta Wren muisti kyllä Charlesin aikataulun, aivan yhtä selvästi kuin jos olisi katsellut sitä silmiensä edessä juuri nyt.
Hän kurtisti kevyesti kulmiaan ja pujottautui pois peittonsa alta.
"En tarvitse vapaapäivää."
Hän saattoi olla rikkinäinen ja viallinen kaikilla muilla tavoilla, mutta työnsä hän sentään hoitaisi.
Nainen katsahti ympärilleen ja poimi aamutakkinsa lattialta, puisti sitä varmuuden vuoksi sirpaleiden varalta ja kietoi sen sitten ympärilleen.
Toinen aamutossu oli kadonnut jonnekin matkan varrelle. Ei mahtanut mitään.
Wren kalasti Winstonin syliinsä peiton alta.
"Nähdään aulassa?" hän totesi, kääntäen katseensa epävarmana Charlesiin.

”Nähdään aulassa”, Charles lupasi, vaikka katsahtikin Wreniä huolestuneena silmäkulmastaan. Yö oli ollut… Mielenkiintoinen. Muisto siitä, kuinka nainen huusi ja rimpuili, kun hän painoi tätä alleen lattiaan, kummitteli häntä. Mutta ei kai hän olisi vain voinut antaa Wrenin satuttaa itseään?
Mies katseli hetken naisen ja koiran perään, ennen kuin hakeutui Wrenin esittelemälle siivouskomerolle ja ryhtyi korjaamaan pahimpia jälkiä yön seikkailuista huoneestaan.

Lauantai 27. tammikuuta 2018, ilta, Lontoo, Carlton Gardens

Wren oli tuntenut olonsa tavallista säikymmäksi koko päivän.
Oli tuntunut melkein mahdottomalta katsoa Charlesiin kun pelkäsi, että hartioiden kireys tai kulmien huolestunut kurtistaminen olisi saanut tämän tuntemaan olonsa... ihmishirviöksi.
Kun he olivat viimein palanneet takaisin Carlton Gardensiin, hän oli vetäytynyt poissaolevana omaan huoneeseensa, innokas Winston kintereillään loikkien.
Mutta kun hiljaisuus oli taas laskeutunut ylelliseen virka-asuntoon, punahiuksinen assistentti ja koira vaelsivat taas käytävällä.
Anderson alkaisi varmasti pian epäillä jotain. Jos ei muuta, niin sitä, että ulkoministerin corgi kärsi unettomuudesta.
Ovi Charlesin huoneisiin avautui hiljaa.

Ulkoministeri istui sängyllään, jalat suorana edessään ja nilkat kevyesti ristissä, tietokone sylissään. Illaksi sovittu diplomaattinen päivällinen vierailevan ministerin kanssa oli vihdoin takanapäin, vaikka herra oli äitynyt tuskastuttavan puheliaaksi muutaman viinilasillisen jälkeen.
Laivastonsininen puvuntakki oli hylätty tuolin selkänojalle, ja vaaleanpunertava solmio oli löysätty. Jalkoihin oli vedetty pari raidallisia, pörröisiä villasukkia Englannin viheliäisessä talvessa.
Charles kohotti katseensa tietokoneesta, kun kuuli oven käyvän.
”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi ja katsahti Wreniä kulmiensa alta.

Totta kai sirpaleet oli siivottu, mutta silti Wren katsahti huolissaan ympärilleen ennen kuin päästi Winstonin sylistään. Koira onnistui heti löytämään hänen illalla hukkaamansa aamutossun, ja kiikutti saaliinsa onnellisena sängyn alle.
Hiljainen murina kantautui päiväpeitteen alta.
Wrenillä oli yllään edelleen samat vaatteet kuin päivällä töissä, laivastonsininen, a-linjainen mekko ja kirkuvan kanariankeltainen neuletakki.
Hiukset hän oli jo vapauttanut nutturalta, ne kihartuivat villeinä kasvojen ympärille.
Nainen seisahtui vuoteen vierelle melkein varovaisesti.
"Häiritsenkö?"

”Et tietenkään”, Charles vastasi automaattisesti ja siirsi tietokoneen sylistään siististi pedatulle sängylle, laskien jalkansa sängyn reunan yli. Hän tutki värikästä naista katseellaan.
Wren ei vastannut hänen kysymykseensä.
”Kuinka sinä voit?”

Silmät olivat varmasti edelleen itkusta turvoksissa, vaikka Wren olikin yrittänyt huuhdella kasvojaan.
Anderson varmasti kuvitteli hänen suhtautuvan Winstonin oletettuun unettomuuteen hyvin vakavasti.
"Ei minulla ole hätää", hän vakuutti, epäröi hetken, ja istahti sitten Charlesin vierelle sängyn laidalle.
"Kuinka illallinen sujui?"

Itkettyneet silmät eivät jääneet Charlesilta huomaamatta. Miehen olisi tehnyt mieli vetää Wren syliinsä, työntää punaisia hiuksia korvien taakse, mutta hän ei ollut varma oikeudestaan.
”Kuten olettaa saattaa. Jatkossa on parempi olla tarjoamatta hänelle alkoholia, sillä hän menettää kaiken kyvyn hallita puhettaan ja luulee selvästi puhuvansa edelleen ymmärrettävää englantia”, mies vastasi ja tutki Wreniä huolestunein, surumielisin silmin.
”Onko jokin pahoittanut mielesi?"

Huolestunut katse sai palan nousemaan Wrenin kurkkuun.
Damnú air, Charles oli ansainnut niin paljon parempaa kuin sen, että tunsi itsensä hirviöksi.
"Eikö ole parempi, että hänen sanansa jäävät ymmärtämättä?" Wren huomautti, yrittäen tavoitella kevyttä äänensävyä ja epäonnistuen siinä surkeasti.
Winston haukahti sängyn alla.
"Minä... häpeän sitä, mitä eilen tapahtui."

”Ei sinulla ole mitään syytä hävetä”, Charles vakuutti.
”Sinulla on oikeus tuntea, mitä ikinä tunnet, ja on varmasti terveempääkin saada purkaa tunteita ulos kuin yrittää pitää niitä sisällään. Ehkä jos annat itsesi ilmaista tunteitasi rohkeammin, voit tehdä niin hieman… Turvallisemmin.”
Repimättä itseään rikki. Vaatimatta häntä pitelemään vastaan epätoivoisesti taistelevaa naista allaan.

Wren käänsi katseensa paketoituun käteensä, joka edelleen särki muistutuksena hänen typeryydestään.
Hän nielaisi.
"Charles... Se, mitä eilen tapahtui."
Winston haukahti uudelleen sängyn alla ja murisi sitten matalasti.
"Se pelottaa minua."

Se pelotti Charlesiakin. Niin, että hän pohti, saattoiko Wren tehdä jotain itselleen yksin huoneessaan. Ajautua yhtäkkiä kauhun tai raivon valtaan ja satuttaa itseään paljon pahemminkin.
”Saan sinulle terapeutille ajan ensi viikon alkuun. Sopiiko se?”

Wren räpäytti silmiään ja hieraisi otsaansa terveellä kädellään.
"Meidän pitäisi silloin olla Lontoossa."
Ellei yllättäviä matkoja ilmaantuisi.
Sydän oli alkanut taas hakata tuttuun, levottomaan rytmiin.

”Hyvä. Jos et pidä siitä terapeutista, kokeilemme uusia siihen saakka, että löydämme sellaisen, jonka kanssa koet olosi mukavasti ja josta koet voivan olla hyötyä sinulle”, Charles vastasi ja vilkaisi kulmat painuen tietokoneen näyttöä. Sen hehku oli turhan kirkas hämärtyneeseen huoneeseen, jota vain toisen yöpöydän pehmeä jalkalamppu valaisi.

Charles sai asian kuulostamaan niin... vaivattomalta.
He etsisivät sopivaa terapeuttia, kunnes joku onnistuisi auttamaan häntä selvittämään, mikä osa hänen mielestään oli vinksahtanut.
Kuinka pahasti hän oli rikki.
Wren kosketti levottomana huuliaan.
"Charles, minä... olisin voinut tehdä jotakin todella typerää."

”Niin”, Charles vastasi. Hänen verensä tuntui jäältä.
”Niin olisit.”
Luojan kiitos Wren ei ollut tehnyt mitään kätensä rikkomista pahempaa. Mutta se mahdollisuus ei jättänyt Charlesia.

Sydän hakkasi kipeään rytmiin ja sai Wrenin kietomaan käsivarret ympärilleen.
"En ole koskaan tehnyt mitään sellaista", hän totesi hiljaa.
Ehkä olisi pitänyt säästää sanat terapeutille. Charles ei tarvinnut enää yhtään enempää murheita.
Ja silti hänen oli pakko saada puhua.
"Minä en ollut oma itseni."

”Ei, et ollut”, Charles myönsi. Hänen allaan kironnut, sähissyt ja rimpuillut olento ei ollut vaikuttanut Wreniltä. Matossa oli edelleen verta. Täytyisi varmaan tilata uusi.
”Pelkäätkö, että teet niin uudelleen?”

Wren nielaisi.
Ja oli pitkään hiljaa.
Sängyn alla Winston oli saanut saaliinsa tapetuksi ja pinkaisi nyt innokkaasti esiin piilostaan, pyörittäen aamutossua voittonsa merkkinä ympyrää juostessaan.
"... Pelkään."

Charles piti olemuksensa hillittynä ja tyynenä.
Vaikka hänen sydämensä takoi kiivaalla rytmillä, tuntui tuskallisen kylmältä. Hän voisi menettää Wrenin, pysyvästi.
”Mitä minä voin tehdä?” hän kysyi pakottaen äänensä pysymään rauhallisena.

Wren hieroi ahdistuneesti kasvojaan.
"Minä en tiedä", hän myönsi avuttomana.
"Minun pitäisi olla helpottamassa sinun elämääsi, ei..."
Ei aiheuttamassa lisää murhetta. Charles oli ulkoministeri, jolla oli paljon tärkeämpiä tehtäviä kuin säälittävästä assistentistaan huolehtiminen.
"Minä vain pelkään."

Miehen hillitty olemus ei säröillyt, vaikka hän tunsi olonsa niin avuttomaksi tilanteessa, että voi melkein pahoin. Kaikesta vallastaan, kaikesta vauraudestaan huolimatta hän ei voinut tehdä mitään.
Hän vain tuntui ajavan Wrenin pahemman ahdistuksen valtaan.
”Voinko minä lievittää pelkoasi jotenkin? Tehdä olostasi mitenkään turvallisempaa?"

Kun Gabrielle oli soittanut hänelle itkien, Wren oli kaivanut esiin sivutolkulla tutkimustietoa. Kunnes hänen koneensa oli jumiutunut välilehtien aiheuttaman rasituksen alla.
Ja nyt hän tunsi olonsa täysin avuttomaksi.
Hän käänsi katseensa hitaasti Charlesiin.
"Kuvotanko minä sinua?"

”Mitä?” Charles kysyi hämmentyneenä. Kuvottiko? Nainen, jota hän yritti epätoivoisesti olla kaipaamatta tietäessään, että oli sopimatonta tehdä niin; jonka hän veti syliinsä aina saadessaan tilaisuuden, jonka tuoksu kummitteli hänen unissaan eikä tehnyt niistä yhtään vähemmän levottomia kuin aikaisemmin.
”Et tietenkään. Miksi, taivaan tähden, voisit edes kuvitella niin?”

Wren räpäytti silmiään.
"Sinä et ole koskettanut minua koko päivänä."
Ja miksi olisikaan? Kun edellinen kerta oli päättynyt siihen, että hän oli lukkiutunut kylpyhuoneeseen kuin mikäkin... hullu, ja satuttanut itseään tahallaan.
"Joskus minusta tuntuu siltä, että välttelet..."

Charles hieraisi kasvojaan tuskastuneena.
”En koe olevani pätevä lukemaan sinua”, mies vastasi.
”En tiedä, milloin kosketukseni ahdistaa sinua tai pahentaa ahdistustasi niin, että pelotat ja satutat itseäsi."

Wren räpäytti silmiään.
"Ei sinun kosketuksesi sitä aiheuta. Charles!"
Charles ei voisi koskaan ahdistaa häntä, ei missään tapauksessa.
Wren tempaisi itsensä pystyyn ja oli kompastua Winstoniin.
"Minä rakastan sinua."

Charles tuijotti Wreniä epätietoisena, sydän levottomasti hakaten.
”Minäkin rakastan sinua.”
Se ei poistanut sitä faktaa, että nainen oli syöksynyt pois hänen luotaan pahoinvoivana. Koska oli muistanut menneisyytensä hyväksikäytön vain hetkiä sen jälkeen, kun hän oli ollut antaa periksi halulleen keskellä toimistoaan. Ja sitten ahdistunut niin, että rikkoi kätensä ja pelkäsi oman henkensä puolesta.

Wren harppoi ahdistuneen ympyrän matolla, johon oli yhä imeytyneenä hänen vertaan.
"Mutta sinä pelkäät koskea minua!"
Sydän hakkasi taas levottomaan rytmiin. Kaikki, mistä he olivat Gabriellen kanssa puhuneet, tuntui unohtuvan mustan ahdistuksen tieltä.
Joka viimeksi oli saanut hänet rikkomaan lampun.

”Totta kai minä pelkään koskea sinua”, Charles vastasi kulmat painuen.
”Minä en pysty lukemaan sinua. Minä en tiedä, milloin ylitän rajan ja todella kavahdat minun kosketustani – minä en tiedä, milloin jokin mitä meidän välillämme tapahtuu tuo sinun mieleesi sen, kun sinut on pakotettu johonkin samankaltaiseen. Minä en tiedä, milloin seuraavan kerran pakenet luotani.”

Wrenin hartiat kohosivat terävinä lähemmäs korvia.
"Minä haluan sinua!" hän parahti, upottaen sormiaan hiustensa joukkoon.
"Miten me voimme koskaan... koskaan olla mitään, jos sinä et edes voi koskea minuun pelkäämättä?"
Ei hän voinut syyttää Charlesia. Hyvä luoja, jos hän pelkäsi jo itseäänkin.
"Minä olen lukenut ja lukenut, enkä tiedä, mitä tehdä!"

Charles puristi päiväpeittoa onnettomissa, levottomissa sormissaan ja tuijotti naista. Ei hänkään tiennyt, mitä tehdä – hän ei muistanut montaa hetkeä elämässään, jolloin olisi tuntenut olevansa yhtä raivostuttavan avuton ja yhtä toivottomasti hukassa.
”Mitä minä voin tehdä? Mitä sinä haluat minun tekevän, Wren?”

"Minä en tiedä!" Wren parahti, ja harppoi jälleen uuden ympyrän.
"Minä en tiedä..."
Seuraava ympyrä jäi puolittaiseksi, kun hän pysähtyi Charlesin eteen ja vajosi maahan, haudaten kasvonsa miehen polvia vasten.
"En tiedä..."

Polvillaan.
Ajatus sai Charlesin hyvin epämukavaksi, vaikka tietenkään Wren hänen edessään ei ollut lainkaan sama asia.
”Wren”, hän vetosi ja koki turvallisemaksi tarttua naisen käsivarsiin ja nostaa tämä istumaan syliinsä. Pois polviltaan.
Toivottavasti hän ei laukaisisi uutta ahdistuskohtausta.
”Olen hyvin pahoillani, mutta minäkään en tiedä.”

Wren kietoi kätensä Charlesin kaulalle ja hautasi kasvonsa tämän olkapäätä vasten.
Hengitti hetken tuoksua, joka oli käynyt hänelle niin tutuksi.
"Minä olin hirvittävän onnellinen Fidzillä", hän sanoi hiljaa.
"Siellä kaikki oli niin paljon... helpompaa."

”Niin”, Charles vastasi ja piti äänensä hillittynä. Wrenin ei tarvinnut tietää, miten naisen ahdistus särki hänen sydäntään. Miten alhaiseksi hän tunsi itsensä, kun nainen pakeni hänen luotaan pahoinvoivan kauhun vallassa tai päätyi satuttamaan itseään, jälleen hänen seurassaan.
Wren sinnikkäästi väitti, ettei hän ollut syyllinen ahdistukseen, mutta jostain syystä hän tuntui olevan aina yhteinen tekijä.
”Fizdillä elämä oli helpompaa.”

Wren pelkäsi kuollakseen, että Charles tuntisi itsensä syylliseksi.
Hän halusi miehen olevan vain onnellinen.
"Me emme varmastikaan voi muuttaa sinne?" hän kysyi hiljaa, kasvot yhä Charlesin hartiaa vasten piilotettuina.
"Sinun veneellesi."

”Se ei välttämättä ole mahdollinen ratkaisu juuri tällä hetkellä”, Charles myönsi ja kiersi kätensä kevyesti naisen ympärille.
Mitä jos Wren ahdistuisi yhtä lailla hänen veneellään? Paitsi että olisi jumissa hänen kanssaan keskellä asumatonta Tyyntämerta.
Vielä yksi mies lisää, joka sekaantui alaiseensa.
”Mutta voimme käydä jälleen purjehtimassa, kun aikataulu antaa periksi.”

"Pitäisin siitä", Wren myönsi hiljaa.
Loputtoman taivaan alla kaikki oli ollut helpompaa. Mutta silti, hän ei ollut valmis luovuttamaan. Päästämään rakkautta karkaamaan sormien välistä, niin kuin Gabrielle oli sanonut.
"Gabrielle muuten haluaisi tavata sinut", hän jatkoi, kohottaen katseensa Charlesin kasvoihin.
"Minä... minä kerroin hänelle meistä."

Charles räpäytti ja yritti hahmottaa, oliko kuullut oikein.
”Sinä kerroit Gabriellelle meistä?” hän toisti eikä tiennyt, tunteako olonsa kylmäksi vai kuumaksi. Hän oli hyvin yksityinen ihminen, ja Gabrielle oli yksi ainoita ihmisiä maailmassa, joka ei lainkaan ujostellut häntä.
Nainen oli syytänyt hänelle solvauksia alaistensa kanssa makaamisesta.
”Hyvä. On parempi, että hän tietää.”

Wren käänsi katseensa alas.
"Olen pahoillani, minä vain... Soitin hänelle, kun olit illallisella. Halusin puhua."
Ja Gabrielle oli ollut uskomattoman ihana. Lämmin. Kuunnellut hänen itkuaan.
"Ja päädyin kertomaan."
Gabrielle oli myös antanut hänelle... mielenkiintoisen lupauksen.

”Sinulla on oikeus kertoa kenelle haluat”, Charles vakuutti. Hän ei ollut tiennyt, että he kertoivat vielä ihmisille, mutta eikö se vain tarkoittanut, että Wren oli tosissaan? Ehkä nainen oikeasti rakasti häntä.
Ehkä yönsininen sormusrasia ei ollutkaan niin hullu ajatus.
Vaikka edellisen yön jäljiltä koko tulevaisuus tuntui epävakaalta.
”Ei sinun tarvitse pahoitella.”

Wren hipelöi Charlesin kaulusta.
Olikohan Gabrielle ollut oikeassa siinä, että oikeanlaiset ostokset voisivat..?
Tuntui niin mahdottomalta ajatella sitä nyt.
"Minun olisi pitänyt keskustella asiasta ensin sinun kanssasi", hän huomautti hiljaa.
"Minä vain... Luulen, että Gabrielle saattaa olla ystäväni."

”Wren, sinä saat puhua kenelle haluat”, Charles vakuutti uudemman kerran ja silitti kevyesti naisen selkää.
”Gabrielle olisi hyvä ystävä sinulle. Ei sinun tarvitse pahoitella minulle, jos haluat puhua hänen kanssaan – tai kenen tahansa kanssa.”

Wren painoi päänsä takaisin Charlesin hartiaa vasten.
"Me sovimme, ettemme kertoisi kenellekään", hän huomautti. Mutta hän oli ollut ahdistunut, pelännyt tekevänsä jotakin typerää, jos ei voisi puhua kellekään.
"Onko... onko sinulla joku, jolle haluaisit kertoa?"

”Älä murehdi siitä”, mies vetosi. Oli vain hyvä, jos Wren voisi puhua jollekulle. Nainen tarvitsi terveellisempiä keinoja purkaa tunteitaan kuin paiskomalla rikki kaiken ympäriltään ja satuttamalla itseään seuraavaksi.
”En ole ajatellut asiaa. Olen varsin… Yksityinen ihminen. En yleensä kerro henkilökohtaisia asioitani kovin monelle."

Wren vei kätensä silittelemään Charlesin niskaa.
Hän halusi miehen olevan onnellinen kanssaan. Ettei eilinen enää ikinä toistuisi.
"Minua ei haittaisi", hän vakuutti hiljaa.
"Jos olisi joku, jonka kanssa haluaisit puhua."
[26.1.2018 0.06.40] Joanna: ”Kiitos”, Charles vastasi. Hänen lajilleen ei ollut ominaista purkaa tunteitaan muille ihmisille, ellei ehkä tiukasti suljettujen ovien takana aviopuolisoille – eikä Charles ollut tottunut puhumaan asioistaan vapautuneesti muille.
Mutta hän tunsi olonsa niin perinpohjin avuttomaksi Wrenin kanssa, että ehkä hänen pitäisi joskus kysyä Tiarnanilta kokemuksen tuomaa asiantuntemusta. Hänen ymmärtääkseen Tempest oli varsin ahdistunut olento.
”Ehkä sinun olisi syytä käydä ajoissa nukkumaan."

Ehkä olisi tosiaan paras käydä nukkumaan, ennen kuin hän aiheuttaisi seuraavan draaman menettämällä hermonsa.
"Sinunkin kannattaisi", Wren huomautti hiljaa, hipaisten sormenpäillään Charlesin poskea.
"Et nukkunut viime yönä hyvin."
Hän epäröi hetken, ennen kuin suoristautui ja hipaisi varovasti miehen poskea huulillaan, sydän levottomasti pamppaillen.
"Voinko lainata paitaa yöksi?"

”Totta kai”, Charles lupasi ja viittasi vaatekaappejaan kohti. Wren saisi valita vapaasti. Naisen tultua hänen moitteettomasti silitettyjen kauluspaitojensa joukossa taisi olla jopa pari vaaleanpunaista ja laventelinväristä kappaletta.
Se järkytti häntä joka kerta, kun hän avasi vaatekaappinsa.
Mieskin suoristautui ja avasi kauluspaitansa kalvosinnapit, ryhtyen valmistautumaan nukkumaanmenoon.
”Huomenna on vapaapäivä, joten kenenkään ei pitäisi olla työntymässä sisään aamusta.”

Wren kömpi pois Charlesin sylistä ja siirtyi vaatekaapille.
Moitteettoman siistit rivistöt kauluspaitoja, jotka kuitenkin tuoksuivat väärältä. Niissä viipyi vielä huuhteluaineen mieto tuoksu, ei Charlesin partaveden, shampoon tai ihon.
Niin kuin siinä kauluspaidassa, joka oli hänen huoneessaan.
Hän valikoi silti yhden paidan, vaaleansinisen, ja palas sen kanssa sängyn luo.
"Sinunkin pitäisi yrittää nukkua pitkään", Wren huolehti, avaten hameensa vetoketjun ja kiemurtaen siitä ulos.

Charles käänsi katseensa tunnollisesti pois riisuutuvasta naisesta, ja hetken pohdittuaan katosi kylpyhuoneeseen, jossa viipyi vielä sirpaleinen peili ja rikkinäinen ovi, vaihtamaan pyjamaansa ja pesemään hampaansa.
Fidzin jälkeen hän oli hankkinut Wrenille oman hammasharjan kylpyhuoneeseensa.
"Toivottavasti saat nukuttua", hän sanoi vetäessään päiväpeiton syrjään ja käydessään puhtain lakanoin sijattuun sänkyyn.
Winston kiipeili sängyn laitaa vasten anovasti vinkuen, ja Charles katsahti sitä silmät kaventuen.

Se, että Charles katosi kylpyhuoneeseen, oli saada Wrenin itkemään uudelleen.
Mutta saattoiko hän syyttää miestä? Sen jälkeen, mitä oli tapahtunut.
Hän napitti vaaleansinisen kauluspaidan napit ja kävi vuorostaan pesemässä hampaansa, yrittäen parhaansa mukaan olla katsomatta rikkinäistä tai ovea, jonka Charles oli joutunut murtamaan.
Olisiko hän voinut..?
Ei tietenkään.
Wren palasi makuuhuoneen puolelle villiintyneitä kiharoitaan sukien ja katsahti Winstoniin.
"Winstonia pelottaa nukkua yksin lattialla."

Charles loi Wreniin skeptisen katseen – hän ei ollut aikomassa pitää koiraa vakituisesti sängyssään.
Mutta nosti lopulta anovasti tuijottavan corgin syliinsä ja silitti sen suuria korvia ja pehmeää niskaturkkia. Töpöhäntä viuhtoi villisti.
”Hyvää yötä, Wren”, mies toivotti asettuen selälleen ja päästi koiran peiton alle.

Wren katsoi takaisin.
Jos tämän kerran. Kun Winston oli joutunut säikkymään edellisenä iltana, totta kai sitä pelotti.
Ei se tosin vaikuttanut traumatisoituneelta, omalta hölmöltä itseltään.
Aamutossun revitty ruumis oli unohtunut veriselle matolle.
Wren nielaisi ja pujahti peiton alle, kääntyen kyljelleen, kasvot kohti Charlesia.
Lyhyt hiljaisuus.
"Hyvää yötä."

Charlesin saamasta puhelusta voi lukea lisää täältä.

Sunnuntai 28. tammikuuta 2018, ilta, Lontoo, Carlton Gardens

Kirkkaanvihreään villakangastakkiin pukeutunut nainen ja ruutukuvioituihin valjaisiin puettu corgi astuivat ovesta aulaan, jonka katto kohosi korkealla heidän yläpuolellaan.
Anderson oli heti paikalla tassupyyhkeen kanssa.
Jokea pitkin hiipinyt sumu oli saanut Wrenin hiukset villiintymään, soljella kiinnitetyltä poninhännältä karanneet suortuvat kihartuivat villisti korvien takana.
Winstonin lenkki oli typistynyt lyhyeksi, hän ei vieläkään tuntenut oloaan täysin turvalliseksi. Ei varmasti tuntisikaan, ennen kuin Gabriellen päällekarkaaja olisi saatu kiinni.
Sumu ei ollut auttanut asiaa.
Hän oli melkein toivonut, että Anderson olisi tarjoutunut lähtemään seuraksi. Mutta miehellä oli tietenkin liian kiire turvata ulkoministerin selustaa, edes alakerrasta käsin.
"Kiitos, Anderson", Wren kiitti, riisui Winstonin valjaat ja nappasi corgin kainaloonsa, suunnaten yläkertaan johtaviin portaisiin.

Ulkoministeri oli käynyt pitkässä, kuumassa suihkussa ja toivonut turhaan veden rentouttavan kireitä hartioitaan.
Hänen makuuhuoneensa ohessa oleva kylpyhuone oli saanut uuden peilin ja uuden oven. Wrenin ahdistuskohtaus viipyi enää hänen muistoissaan ja levottomissa unissa, jotka saivat hänet heräämään väsyneenä ja huolestuneena. Ehkä terapia leivittäisi naisen pelkoa.
Charles veti poolokauluksellisen, laivastonsinisen neuleen päänsä yli ja harmaat, suorat housut jalkaansa, sillä kasuaali kotipukeutuminen oli vieras käsite, ja suki kosteat, vaaleat hiuksensa taakse.
”Anderson”, hän kutsui harppoen pitkin Carlton Gardensin arvokasta, puupaneloitua käytävää kohti aulaan johtavaa, majesteettista portaikkoa.

Wren oli ehtinyt kivuta melkein portaiden yläpäähän saakka, kun Charlesin ääni kaikui käytävästä.
Se sai Winstonin ensin terästäytymään ja sitten villiintymään, ja hänen oli pakko laskea corgi sylistään, ettei se olisi onnistunut vielä kierähtämään alas portaita pyrkiessään vastaamaan isäntänsä kutsuun - vaikka se tarkalleen ottaen olikin tarkoitettu Andersonille.
Lyhyet töppöjalat sukivat käytävän kiillotettua lattiaa vasten kun Winston lensi sen yli kohti ulkoministeriä, takkiaan riisuva Wren rauhallisemmin jäljessään.

Älypuhelimen näyttöön huomionsa kiinnittänyt mies ehti nostaa kalpeanharmaiden silmiensä katseen juuri, kun innokas corgi tavoitti hänet ja oli kampata isäntänsä. Charles otti seinästä tukea horjahtaessaan pari askelta eteenpäin ja suodessaan sutivan U-käännöksen tekevälle koiralle terävän katseen kulmiensa alta. Se kiipeili hänen lahjettaan vasten ja huoahtaen mies kyykistyi rapsuttamaan sen punavalkeaa turkkia.
”Kaikki hyvin?” hän kysyi katsahtaen Wreniä silmäkulmastaan.

Wren laskosti takin käsivarrelleen ja seisahtui Winstonia rapsuttamaan kumartuneen Charlesin vierelle.
"Kävimme Winstonin kanssa lenkillä", hän vastasi, tavallaan.
"Siellä oli varsin sumuinen ilma."
Winstonia se ei tosin tuntunut haitanneen, corgi oli haistellut innokkaana jokaisen pensaan ja aidankulman.
"Anderson oli alakerrassa, ainakin vielä hetki sitten."

Se ei ollut vastaus hänen kysymykseensä. Charles suoristautui, pyyhkäisi hiuksiaan taakse ja tutki Wreniä huolestunein silmin.
”Se voi odottaa”, hän vakuutti ja nosti sitten jalkaansa pitkin kiipeilevän, sumusta kostean corgin syliinsä.
Winston kiemurteli ja yritti päästä nuolemaan isäntänsä kasvoja.
”Kuinka sinä voit?”

Winston vaikutti onnelliselta, töpöhäntä vatkasi niin, että koko takapää heilui.
Wren hymyili vinosti astuessaan lähemmäs, rapsuttaakseen toista hieman liian suurelta pään kokoon verrattuna näyttävää korvaa.
"Hyvin", hän vakuutti, kohottaen hetkeksi katseensa harmaisiin silmiin.
"Kuinka sinun päiväsi on sujunut?"

Charles tutki toffeenruskeita, eriparisia silmiä.
”Tein töitä”, hän vastasi. Kaaokseen itseään ajava maailma ei tehnyt työstä kevyttä, eikä tunnollisen miehen ollut aina helppoa vetää rajaa vapaa-ajan ja töiden väliin.
”Gabrielle soitti minulle. Pyynnöstäsi.”

Wrenin kulmat kurtistuivat hieman.
Hän oli yrittänyt paasata Charlesille vapaa-ajan merkityksestä. Ulkoministerillä ei tietenkään ollut sitä naurettavan paljon, mutta edes pieni hetki viikossa.
Onneksi oli vielä hänen lahjaviikonloppunsa.
Charlesin sanat saivat Wrenin siirtämään kätensä pois Winstonin turkilta ja hartiat kiristymään.
"Olen pahoillani."

”Arvelen, että minä olen sinulle anteeksipyynnön velkaa”, Charles sanoi ja viittasi huoneistoaan kohti. Jos Wren oli siinä uskossa, että hän piti naista jotenkin kelvottomana – tai että hän luuli läheisyytensä ahdistavan naista – heidän välillään vallitsi perustavanlaatuisia väärinkäsityksiä.
”Pitäisikö meidän puhua hieman yksityisemmin?”

Wren puristi takin syliinsä ja vilkaisi Charlesin osoittamaan suuntaan, vaikka tiesikin, mitä tämä tarkoitti.
"Ehkä", hän myönsi ja painoi katseensa lattiaan suunnatessaan askeleensa miehen huoneistoa kohti.
Se, kuinka hän oli menettänyt malttinsa, tuntui kipeänä häpeänä jossakin kylkiluiden alla. Samoin kuin se, että hän oli mennyt soittamaan Gabriellelle.

Charles laski Winstonin huoneistonsa persialaismattojen peittämälle puulattialle ja sulki oven heidän perässään. Hän siirtyi pois oven edestä – ihan vain siltä varalta, että Wren ahdistuisi ja haluaisi paeta huoneesta.
”Ei sinun tarvitse pyydellä mitään anteeksi”, hän sanoi ja viittasi naista istumaan alas.
”Mutta ehkä osaisit kertoa minulle suoraan, mitä ajattelet ja mikä sinua painaa?”

Wren istahti lähimpään tuoliin, puristaen yhä takkia sylissään, vaikka sumun kosteus viipyikin sen pinnalla.
Hän katsahti Charlesia alta kulmiensa.
"Sinä pidät itseäsi hirviönä."
Pelkkä sana sai hartiat nousemaan terävinä lähemmäs korvia.
Winston kirmasi lattian poikki. Se oli löytänyt jostakin narulelun, jonka Wren luuli jo kadonneen. Hän oli ehtinyt ostaa uudenkin.

Charles kohotti vaaleaa kulmaansa.
”En pidä, ja toivottavasti et sinäkään”, hän vastasi ja istahti nojatuoliin ristien jalan kevyesti toisen yli.
”Kyseenalaistan joskus toimintani eettisyyden.”
Mies heitti hajamielisesti koiran tuoman lelun lattian yli, ja se kirmasi aarteensa perään pähkien ja pöhisten.
”Miksi päättelet, että minä pitäisin itseäni hirviönä?”

Wren seurasi katseellaan Winstonia, kun koiran lyhyet jalat viuhtoivat sen kiitäessä lattian poikki.
Hän silitteli hajamielisesti sylissään olevaa takkia.
"Minä en halua, että pidät itseäsi hirviönä", hän korjasi lausuntoaan hetken kuluttua.
Eihän hänellä ollut empiiristä todistusaineistoa siitä, että Charles ajatteli niin.
Mutta silti mies ei tuntunut enää haluavan koskea häneen samalla tavalla. Vai oliko sekin vain hänen mielensä luoma harhakuva?
"Olen pahoillani, että sotkin Gabriellen tähän."

”Wren, ei sinulla ole mitään syytä olla pahoillasi”, Charles vastasi rauhoittaen.
”Olen vain onnellinen, että olet löytänyt jonkun, jolle puhua ja jolta voit saada apua. En minä ole pahoillani siitä, että hän soitti minulle.”
Niin kiusallista kuin olikin puhua rakkauselämästään Gabriellen kanssa.
”Sinä sanot, ettet ahdistu minun läheisyydestäni, ja minä uskon sinua.”

Takin hihan päärmeestä oli irronnut yksittäinen langanpätkä, jota Wrenin sormet alkoivat nyhtää irti.
Hän oli silti pahoillaan, Charles oli yksityinen ihminen, eikä hänen olisi pitänyt mennä jakamaan asioita heidän suhteestaan ulkopuolisen kanssa. Niinhän hän oli itsekin toivonut, että se pysyisi vain heidän tiedossaan.
"En ahdistu", hän vakuutti ja kumartui ottamaan Winstonin kiikuttaman narulelun vastaan. Corgi ampaisi innokkaana sen perään.
"Eikä se, mitä tapahtui, ollut sinun syytäsi."

Kalpeanharmaat silmät seurasivat, kuinka Wren nyhti lankaa irti.
”Minä uskon sinua”, Charles vastasi.
”Mikä sinua ahdistaa nyt?” mies tiedusteli tutkien naisen olemusta.

Langanpätkä irtosi napsahtaen, ja Wren sulki sen tiukasti nyrkkiinsä, silittäen takin hihaa kuin anteeksipyyntönä.
"Jokin tuntuu olevan vialla", hän myönsi, ja katsahti Charlesia kurtistuneiden kulmiensa alta.
"Perjantaista asti."
Mutta oliko se mikään ihme? Hän oli riehunut niin, että side peitti edelleen toista kämmenselkää, ja sitä ennen paennut toimistosta.

”Mikään ei ole vialla”, Charles sanoi.
”Luulen, että olemme vain molemmat hieman järkyttyneitä. Siitä on alle 48 tuntia, kun jouduit elämään uudelleen kivuliaita muistoja ja ahdistuit niin pahasti, että satutit itseäsi.”
Ja hänen piti pakottaa vastaan taisteleva nainen alleen estääkseen tätä satuttamasta itseään pahemmin.
”Ja eilen myönsit, että sinuakin pelottaa, että voisit tehdä jotain itsellesi.”

"Niin."
Ehkä Charles oli oikeassa, ja kaikki tämä johtui vain järkytyksestä. Heidän välinsä palaisivat kyllä entiselleen, kunhan molemmat saisivat hetken toipua.
Wren nousi seisomaan ja laski takin tuolilleen. Hän asteli Charlesin luo ja istahti varovasti miehen syliin, kietoen kätensä tämän niskan taakse.
Winston tappoi naruleluaan kauempana.
"Olen pahoillani, että säikäytin meidät sillä tavalla."

Charles kiersi käsivartensa naisen vyötärölle ja veti tämän kevyesti rintaansa vasten.
”Ei sinulla ole mitään syytä pyytää anteeksi tai olla pahoillasi”, hän sanoi laskematta monettako kertaa saman keskustelun aikana ja hipaisi sumun kihartamia, punaisia hiuksia.
”En minä säiky sinua. Sinä saat ahdistua, sinä saat olla rikki, enkä minä mene minnekään.”

Wren huokaisi ja painoi päänsä nojaamaan Charlesin hartiaa vasten.
Hän häpesi käytöstään. Eikä auttanut, vaikka olisi pyytänyt anteeksi kerta toisensa jälkeen, häpeä pysyi silti tiukasti kylkiluita vasten käpertyneenä.
"Me jouduimme kääntymään Winstonin lenkiltä takaisin", hän myönsi hiljaa.

”Niinkö?” Charles kysyi ja omisti toisen kätensä villien, punaisten hiusten silittelyyn, kuljettaen sormiaan suortuvien lomassa. Hän käänsi päätään niin, että saattoi painaa nenänsäkin niiden sekaan, hengittää Wrenin tuoksua.
Winston ei näyttänyt olevan moksiskaan. Charles heitti sille toisella kädellään aarteesta käyvän köysilelun, ja corgi laukkasi sen perään töppöjalat sutien.

"Niin."
Wren epäröi, mutta toisaalta, hän ei olisi halunnut salata Charlesilta mitään.
Hän oli hyvä pitämään muiden salaisuuksia, mutta omat kalvoivat aivan eri tavalla.
"Aloin miettiä sitä, mitä Gabriellelle tapahtui. Marraskuussa."

”En usko, että siitä tarvitsee enää murehtia”, Charles vastasi ja halasi Wrenin lähemmäs rintaansa.
Winston laukkasi takaisin, köyttä tarmokkaasti muristen ravistellen ja yritti houkutella isäntäänsä vetämään sitä kanssaan.
”Mutta jos se tekisi olosi turvallisemmaksi, palkkaan sinulle mielelläni henkivartijan.”

Kai kaikki muistot olivat päättäneet vyöryä mieleen samaan aikaan.
"Toivon, että se sairas paskiainen saa ansionsa mukaan", Wren puhahti ja hautasi kasvonsa Charlesin hartiaa vasten, hengittäen syvään miehen tuttua, turvallista tuoksua.
Charles ei ikinä satuttaisi häntä.
"Pärjään kyllä", hän vakuutti.
"Oli vain kovin sumuinen ilma."

”Winston ei näytä kärsineen”, Charles vastasi ja katsahti riehakasta koiraa, joka napitti häntä toiveikkaasti tummin, kirkkain silmin.
Hän silitti Wrenin selkää ja punoi sormiaan punaisiin hiuksiin.
”Haluaisitko tehdä jotain tänä iltana?”

Myös Wrenin katse hakeutui Winstoniin, joka näytti olevan oma kahjo itsensä.
"Se unohti harminsa, kun pääsi taistelemaan Andersonin kanssa tassupyyhkeestä."
Suurin osa Carlton Gardensin henkilökunnasta tuntui ihastuneen corgiin. Paitsi ehkä ne, jotka joutuivat siivoamaan sen jälkiä.
Wren käänsi katseensa takaisin Charlesiin ja nielaisi.
"Charles..." hän aloitti varovasti.
"Pystytkö sinä... pystytkö vielä menemään kanssani sänkyyn?"

Charles räpäytti hölmistyneenä ensin kerran ja sitten toisen. Valkeat korvat saivat hennon, vaaleanpunaisen sävyn, kuten usein puhuttaessa vastaavista asioista. Sellaisista, joista hänen piireissään tuskin avioparit tohtivat puhua ääneen.
”Mitä?” hän kysyi kulmat kurtistuen.
”Wren, miksi kuvittelet, etten pystyisi?”

Wren vilkaisi Charlesin kasvoja, punertavat kulmat kevyesti kurtistuneina.
"Minä vain... ajattelin", hän vastasi, ja harkitsi hetken, voisiko vain ponkaista pystyyn ja mennä auttamaan Winstonia, jonka lelun hän oli tainnut vahingossa viskata lipaston alle.
Corgiparka.
"Koska pakenin sillä tavalla."
Hän veti syvään henkeä ja suoristautui.
"Voisimmeko me tanssia tänään?"

”Tietenkään sillä ei ole merkitystä”, Charles vakuutti ja hipaisi naisen pisamaista poskea.
”Olen vain huolissani sinusta.”
Hän kohotti valkeita kulmiaan yllättyneenä.
”Voisimme, totta kai. Onko sinulla mielessäsi tanssi, jota haluaisit tanssia?”

"Minäkin olen huolissani minusta", Wren myönsi hiljaa.
Mutta kaikki kääntyisi vielä hyväksi. Ahdistus helpottaisi, ja he voisivat olla toistensa seurassa niin kuin ennenkin.
Vino hymy häivähti Wrenin huulilla, ja hän kumartui painamaan suukon miehen poskelle.
Pelkkä muisto rumbasta sai hänen poskensa punehtumaan.
Mutta ehkä... ehkä olisi viisaampi valita jotakin turvallisempaa.
"Foxtrotia? Onko se hankalaa?"

”Mikään tanssi ei ole hankalaa”, Charles vakuutti, ja kalpeanharmaat silmät siristyivät jään pehmentävään hymyyn.
”Foxtrot on erinomainen valinta.”
Se oli kaunis tanssi.
”Haluatko tehdä niin heti?”

"Sinä et joudukaan tanssimaan koroilla", Wren huomautti kulmiaan kurtistaen.
Ei sillä, että hänelläkään olisivat korot jalkoja pakottaneet, ensimmäisellä tanssitunnilla.
Hän pyyhkäisi hymyyn kohonnutta suupieltä sormenpäillään ja kumartui painamaan toisen suukon Charlesin huulille.
"Haluaisin."

”Onko tuo haaste?” Charles kysyi valkeaa kulmaansa kohottaen, pujotti toisen kätensä naisen polvitaipeisiin ja nousi ylös Wren sylissään. Alakerran avarista huoneista löytyisi viehättävämpiä tanssitiloja, ja hän voisi aina värvätä Andersonin rehkimään iltansa iloksi ja siirtämään huonekaluja ja mattoja syrjään.
Mies laskeutui vakain askelin alas aulaan johtavia, majesteettisia portaita ja laski Wrenin jaloilleen vasta puolittain hämärässä, väljästi sisustetussa oleskelusalissa. Charles katsahti skeptisesti ympärilleen ja kantoi sitten pari nojatuolia lähemmäs sohvapöytää, rullasi maton pois puiselta lattialta ja näytti tyytyväiseltä.
”Foxtrot on hyvin yksinkertainen”, hän sanoi, suoristi hartiansa ja ojensi kätensä kehykseksi Wrenille.

Se sai Wrenin naurahtamaan.
"Se on haaste", hän vakuutti, ja kietoi käsivartensa paremmin miehen niskalle, kun tämä nosti hänet syliinsä.
Winston loikki heidän peräänsä käytävään, mutta corgi taisi kadota matkalla omille teilleen. Ehkä se lähti etsimään kolmatta naruleluaan, jota Wren ei ollut nähnyt aikoihin.
Ehkä Winston oli ovelampi kuin hän oli kuvitellutkaan, ja piilotteli lelujaan, jotta hän olisi heltynyt ja ostanut sille uuden.
Talossa oli paljon huoneita, joissa hän ei ollut vielä vieraillut.
Toinen kulma kohosi epäilevästi, kun Wren tarttui Charlesin käteen ja siirsi toisen tämän hartialle.
"Sanot vain."

”Tiedäthän, että suhtaudun heittämiisi haasteisiin vakavasti?” mies varmisti ja pyyhkäisi punaisen suortuvan Wrenin korvan taakse. Antiikkisen näköiseen kaapistoon kätkettyyn stereoon kytketty puhelin säesti heitä foxtrotin rytmiin sopivalla soittolistalla.
”Sanohan, mitä sinä tekisit, jos minä tanssisin koroissa?” Charles kysyi kulmaansa kohottaen, kun tarkasti Wrenin tanssiasennon, ryhdisti naisen selkää ja työnsi naisen sitten liikkeelle.
”Askel, askel taakse ja yksi sivuun – hidas, hidas, nopea, nopea. Hyvin monimutkaista, kuten huomaat.”

"Tiedän", Wren vastasi, ja vino hymy kohotti hänen suupieltään.
Olo ei tuntunut enää aivan yhtä ahdistuneelta. Tämä oli kuin Fidzillä, paitsi että lattia keinui vähemmän ja tilaa oli enemmän.
Eikä Charlesin lantio liikkunut yhtä pehmeästi kuin rumban tahtiin.
Eripariset silmät tuikahtivat.
"Veisin sinua, tietenkin."
Miehen sanat saivat hänet tuhahtamaan.
"Sinä oletkin tanssinut koko ikäsi."

Charles nauroi lämpimällä huvituksella.
”Ajattelin jotain hieman erilaista”, hän huomautti ja pyöräytti Wrenin ympäri askelsarjassa. Huomautus erilaisesta tanssitaustasta sai hänet hyrähtämään huvittuneena.
”Ja tämä on käännösaskel”, mies esitteli, palaten sitten harvinaisen yksinkertaiseen perusaskeleeseen.
”Ja tämä on sway step.”
Charles kallisti Wreniä keinuvaan, sivulta sivulle pehmeästi askeltavaan sarjaan, ennen kuin pyöräytti tämän jälkeen ympäri ja palasi perusaskeleeseen.

Kulmienkurtistus katosi pyörähdykseen.
"Mitä sinä ajattelit, Charles?" hän kysyi, kun heidän katseensa kohtasivat jälleen.
Askeleet painuivat hänen mieleensä yhdessä musiikin nostattamien värien kanssa. Jokainen askel oli oma osansa taideteosta, ensimmäinen kirkas, ruusun punainen, toinen syvä taivaansininen, pyörähdys kevättuulahduksen vihreä.
"Ehkä voit jonain päivänä opettaa minulle wieninvalssin."

”En mitään”, Charles kuiskasi naisen korvanjuureen sulaen huvittuneeseen hymyyn ja hipaisi Wrenin korvaa huulillaan suoristautuessaan.
Hidas, hidas, nopea, nopea. Askel, askel, sivuun – käännös.
”Ja tämä on promenade step”, mies sanoi kiepauttaen Wrenin askeltamaan kanssaan eteenpäin.
”Minä opetan sinulle vaikka koko ballroom-tanssin kirjon.”

Wren olisi kysynyt uudelleen, vaativammin, ellei kuiskaus korvanjuuressa olisi saanut hänen ajatuksiaan katkeamaan.
Hän syytti siitä Charlesin ääntä. Kylmistä väreistä, jotka mies saattoi varmasti tuntea kämmentään vasten.
"Oliko tuo haaste?" hän kysyi nauraen, kiepahtaen kuuliaisesti ympäri.
Niin kuin veneellä. Kun kaikki oli vielä hyvin.
Olihan kaikki nytkin hyvin.

”Jos niin haluat”, Charles lupasi ja vaihtoi sway-askeleeseen, keinuttaen heitä pehmeästi sivulta sivulle, onnellinen, lämmin tuikahdus kalpeissa silmissään. Tanssimisessa oli jotain, millä oli valta tehdä onnettominkin sydän onnelliseksi.
”Jos oikein muistan, olit varsin erinomainen oppilas rumbassa – vaikka tilaakin oli niin rajallisesti.”
Ja opettaja oli ollut menettää järkensä.

Onni tarttui myös Wrenin katseeseen.
"Tietenkin haluan."
Pieni ääni kysyi pilkaten, mitä ihmettä assistentti tekisi sillä, että osaisi ulkoa ballroom-tanssit.
Mutta hän karkotti sen pois mielestään, ei halunnut minkään pilaavan hetkeä, jona oli helppo hengittää.
Charlesin sanat saivat hänet virnistämään niin että vinot kulmahampaat välkähtivät. Kuin onnellinen kettu.
"Ja lattia keinahteli."

”Wren, minusta tuntuu, että koko maailma keinahteli”, Charles vastasi ja muokkasi Wrenin tanssiasentoa pehmein käsin, kallistaen naisen ylävartaloa hieman taakse, nojaten tämän käsiinsä, taideteokseksi kehykseen. Foxtrotin pehmeä, kieppuva askellus kuljetti heitä ympäri kotikutoista tanssilattiaa.
”Pelkäsin todella järkeni puolesta sillä venematkalla.”

Wren nauroi hiljaa ja puisti päätään, niin että lisää sumun villitsemiä hiuksia karkasi kampauksesta ja asettui kehykseksi pisamaisten kasvojen ympärille.
"Charles, olit menettänyt järkesi jo kauan ennen sitä. Kun menit pyytämään minut mukaasi", hän huomautti pehmeästi, ja kurottautui painamaan kevyen suudelman miehen huulille.
"Ja niin olin minäkin, kun suostuin."

”Minun tarkoitusperäni olivat täysin viattomat”, Charles protestoi ja kieputti heitä ympäri jalat lomittain asettavassa askelsarjassa.
Ympärillä oleva, sumeneva sali tuntui yhdentekevältä. Foxtrotin pehmeät, yksinkertaiset askeleet oli helppo sovittaa musiikin tahtiin.
”Sinä halusit nähdä, millainen on Tyynenmeren sininen, eikä minulla ollut sydäntä olla näyttämättä.”

Wren puisti päätään uudelleen, niin että suurin osa hiuksista pakeni soljen otteesta.
Ne olivat kuin irlantilaisnaisen sielu, eivät helposti kesytettävissä.
"Ja minä sain nähdä Tyynenmeren sinisen", hän vastasi, ilmeen muuttuessa pehmeämmäksi, terävyyden ja kulmikkuuden kadotessa.
Hän ei tarvinnut niitä suojakseen nyt.
"Ja muutakin."
Hän kurottautui suutelemaan Charlesin huulia uudelleen.

Ja muutakin. Charles toivoi, että se viittasi Fidzin luontoon ja jättiläishyönteisiin – ei mihinkään, mikä vaatisi hänen korviaan punehtumaan.
Mies vastasi suudelmaan ja nosti kätensä naisen selältä punaisiin, kesyttömiin hiuksiin.
”Se oli varsin ikimuistoinen matka”, mies myönsi silittäen hiuksia hellästi pois kasvoilta. Kaikkine hyvine ja vähemmän hyvine hetkineen. Muisto vaatteet päällä veneestä sukeltamisesta sai häpeän polttelemaan hänen niskaansa. Typerys.
Charles kumartui painamaan uuden suudelman Wrenin huulille.

"Se oli."
Siellä, missä taivas ja meri muuttuivat yhdeksi, kun tähdet heijastuivat yönmustan meren pinnasta, kaikki oli ollut helpompaa.
Täällä hän ei olisi kenties koskaan saanut puettua sanoiksi sitä, mitä tunsi.
Jopa se, kuinka merisiilin piikki oli lävistänyt hänen jalkansa, oli muuttunut melkein lämpimäksi muistoksi. Melkein.
Hän siirsi hartialla levänneen kätensä silittämään miehen niskaa vastatessaan suudelmaan.
"Haluan vierailla saarellasi uudelleen."

”Me voimme vierailla saarella uudelleen”, Charles lupasi ja kiersi käsivartensa paremmin Wrenin vyötärölle, vetäen naisen lähemmäs itseään. Foxtrot oli tainnut unohtua.
”Voi tosin olla, että ensi joulu on annettava jälleen Lilford Hallille.” Oli sydäntäsärkevää ajatella hänen sukunsa kotia hylättynä ja tyhjänä, värjöttelemässä talven tuiskussa pimein ikkunoin.
Ehkä hän saisi esitellä kotinsa Wrenille.

"Saari odottaa", Wren vakuutti.
Ja niin odottaisikin, nyt kun se kuului Charlesille. Ei jollekin uusrikkaalle pullistelijalle, joka pistäisi metsän matalaksi, tasoittaisi kukkulan ja rakennuttaisi itselleen ökykartanon, jolla vierailisi ehkä kerran vuodessa, jos muilta kartanoiltaan ehtisi.
Ajatus Lilford Hallista sai Wrenin tutkimaan vaaleanharmaita silmiä.
"Sinun kotiisi. Jossa luit yksin vuoteessa, kun sairastit."

Vaaleanharmaat silmät tuikahtivat huvituksesta.
”Lilford Hall kantaa paljon muitakin muistoja”, Charles vakuutti ja työnsi muutaman punaisen suortuvan Wrenin korvan taakse. Musiikin tahdissa pehmeästi keinahtelu oli melkein alitajuista.
”Jouluperinteistä, puistot peittävästä lumesta, ensimmäisistä poneistani, kirjastoissa haahuiluista ja salaovien etsimisestä sateisina päivinä.”

Wren kohotti toista kulmaansa.
"Löysitkö salaovia?"
Ajatus oli hurmaava. Pieni, valkohiuksinen Charles vaeltamassa loputtomissa käytävissä ja koputtelemassa seiniin.
Wrenin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Olitko silloinkin yksin?"

Charles hymyili vienosti, kalpeat silmät merkityksellisesti siristyen.
”Ehkä minun pitäisi antaa sinun tutustua Lilford Hallin salaisuuksiin aivan itse.” Totta kai hän löysi salaovia – massiivinen kartano oli periytynyt suvussa lukemattomien sukupolvien ajan. Se oli täynnä salaisuuksia ja historiaa.
”Ja kyllä, olin yksin. Vietin suurimman osan lapsuudestani yksin”, hän sanoi. Sisäoppilaitoksen muistot riipivät hänen hermojaan, mutta onneksi sielläkin on hiljaisia, unohdettuja paikkoja, joissa saattoi ajatella.
”Toisin kuin sinä, arvelen?”

Se sai Wrenin puhahtamaan.
"Tuo kuulostaa taas haasteelta", hän huomautti.
Nainen ei voinut sanoa koskaan vierailleensa varsinaisessa kartanossa, mutta epäili silti, ettei henkilökunta ehkä arvostaisi, mikäli hän kulkisi ympäriinsä, nykimässä takan koristeita ja kiskomassa kirjoja hyllyistä.
Eivätkö salaovet aina avautuneet niin?
Vino hymy kohotti suupieltä.
"Meitä oli melkein rugbyjoukkueellisen verran", hän huomautti hyväntuulisesti.
"Mutta kun halusin olla yksin, minulla oli metsäni."

”Haluaisitko minun haastavan sinua?” Charles kysyi huvittuneena, korjasi heidän tanssiasentoaan ja pyöräytti Wrenin käsivartensa alta.
Nat King Cole lauloi stereoista L-O-V-E.
”Näyttäisin sinulle mielelläni Lilford Hallin metsät ja puistot.”

"Minä pidän haasteista", Wren huomautti kiepahdettuaan ympäri ja palautettuaan kätensä takaisin Charlesin hartialle.
Hän jäi hetkeksi kuuntelemaan kappaleen sanoja, mutta palautti sitten huomionsa takaisin Charlesiin, vinoa hymyään hymyillen.
"Tutkitko niitäkin lapsena?"

”Totta kai”, Charles vastasi.
”Foxtrot näyttää luonnistuvan sinulta vallan erinomaisesti”, hän huomautti vilkaisten Wrenin jalkoja. Kun askeleet kulkivat sujuvasti, saattoi keskittyä koreografiaan ja taiteelliseen ilmaisuun. Taideteokseen kehyksissä, liitävään liikkeeseen yhdessä.
”Lilford Hall on kotini, ja joku päivä asun siellä jälleen – hevosia takapihallani.”

Yksin, Wren täydensi mielessään.
Ilmeisesti Charles ei ollut kokenut sitä mitenkään epämiellyttävänä.
Ei sillä, olihan hänkin tehnyt tutkimusretkiään mieluiten yksin. Joskus unohtunut yöksi ulos ilman, että kukaan oli huomannut hänen kadonneen.
Metsässä olo oli ollut turvallinen.
"Minulla on hyvä opettaja", Wren hymähti, kiepahtaessaan jälleen ympäri.
"Meidän takapihallamme oli vain lampaita ja ruostunut polkupyörä. Hevoset ovat paljon elegantimpi vaihtoehto."

”Sinä olet hyvä oppilas”, Charles vastasi.
”Voimme hyvin harjoitella wieninvalssia seuraavalla kerralla.” Se oli yksi hänen suosikkitansseistaan. Elegantti, liitävä, unenomainen – olisi ihanaa tanssia sitä joskus Wrenin kanssa.
”Voimme myös aina vierailla uudelleen rumban parissa."

Wren nauroi ja pudisti hieman päätään, ja nauru pehmeni hymyksi, joka viipyi pisamaisilla kasvoilla.
"Se olisi mukavaa. Wieninvalssi näyttää hyvin kauniilta."
Ainakin, kun sen osasi. Niin kuin Charles, ainakin tanssivideoista päätellen.
Ehkei hän myöntäisi katsoneensa kauden jokaista esitystä. Useampaan kertaan.
Hän vilkaisi miestä ripsiensä lomasta.
"Pidän myös rumbasta. Lantiosi liikkuu hyvin taidokkaasti."

Charles kohotti kulmaansa ja toivoi, etteivät hänen naurettavat korvansa käyneet punehtumaan.
"Oletan tuon kohteliaisuudeksi", hän vastasi ja veti Wrenin lähemmäs itseään.
"Jos oikein muistan, sinunkin lantiosi liike on harvinaisen ansiokasta."

"Se oli kohteliaisuus", Wren vakuutti ääntään madaltaen.
Charlesin sanat saivat hänet väläyttämään kulmahampaitaan hymyssä ja keinauttamaan lantiotaan kevyesti, vaikkei se tarkalleen ottaen kuulunutkaan foxtrotin elekieleen.
Hän kohotti katseensa Charlesin kasvoihin.
"Charles..."

Lantion keinautus sai huolestuttavan, sähköisen väreen kulkemaan pitkin hänen ihoaan. Ole järkevä, hyvä mies.
"Wren...", Charles vastasi hillityllä vakavuudella, tavoitellen samaa sävyä. Mutta joutui jatkamaan, koska hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä oli kyse.
"Mitä?"

Yksi kysymys sai hymyn palaamaan takaisin Wrenin kasvoille.
Hän kohottautui varpailleen ja painoi huulensa hetkeksi Charlesin huulille, silittäen miehen niskaa, ujuttaen sormiaan luonnonvalkeiden hiusten joukkoon.
"Tá mo chroí istigh ionat", hän kuiskasi hellästi.

Hänen olisi pitänyt opetella Wrenin kieli sujuvasti jo kauan sitten. Typerys.
Charles kohotti kevyesti valkeaa kulmaansa ja vastasi suudelmaan vetäen Wrenin lähemmäs itseään.
"Tuletko nukkumaan viereeni tänä yönä?"

Wren hymisi pehmeästi.
"Se tarkoittaa, että rakastan sinua. Tosin kirjaimellisempi käännös olisi: sydämeni asuu sinussa", hän selitti samalla kun antoi toisen kätensä valua Charlesin rintakehälle.
Hän katsahti miehen kasvoja ja painoi uuden suudelman tämän huulille.
"Voisin tulla viereesi jo nyt."

Kalpeanharmaat silmät siristyivät hymystä, ja niiden jää pehmeni lämmöstä.
”Minäkin rakastan sinua”, Charles vastasi. Rakastan sinua, sinä hullu irlantilainen.
”Ja irlantilaista temperamenttiasi.”
Hän piirsi sormillaan Wrenin selän kaarta ja tutki toffeenruskeita silmiä.
”Sinä voit tulla viereeni jo nyt."

Wrenin silmät välkähtivät, ja hän kietoi sormensa valkeiden hiusten joukkoon, kevyesti tukistaen.
"Oi!"
Sähköinen väristys juoksi pitkin hänen selkäänsä sieltä, missä Charlesin sormet hipoivat sitä. Saivat hänet hamuamaan miehen huulia uudelleen, nyt nälkäisemmin.
Mutta ei täällä. Turvallisesti Charlesin huoneistossa, missä ei tarvitsisi ripustaa kravattia oveen varoittamaan ohikulkijoita.
"Mennäänkö? Olet kuitenkin työskennellyt koko päivän, hullu mies."

Tukistus sai silmien hymyn syvenemään. Se sai kaipauksen heräämään hänen sisällään, mutta Charles hiljensi äänen.
Wren voisi tulla hänen viereensä. Hän voisi olla täydellinen herrasmies, pidellä naista sylissään ja… Keskustella vaikka klassikkokirjallisuudesta.
Mies takertui ajatukseen, kun nälkäisempi suudelma oli hävittää sen hänen mielestään.
”Mennään vain”, Charles lupasi ja poimi puhelimensa. Hiljaisuus laskeutui saliin.
Hän ojensi kätensä naiselle, ennen kuin lähti kohti yläkertaa.
”Mitä sinä olet tehnyt koko päivän, hullu nainen?”

Hiljaisuus tuntui hämmästyttävältä, vaikkei hän ollut enää hetkeen ollut edes tiedostanut, että musiikki soi.
Wren irrotti soljen hiuksistaan, ne olivat joka tapauksessa jo villiintyneet omilleen, ja kietoi sitten sormensa lomittain Charlesin sormien kanssa.
Sydän tuntui levottomalta, mutta ei ahdistuksen vuoksi.
Tänä iltana hän ei pakenisi mihinkään.
Kysymys sai ruskea silmät siristymään hieman.
"Järjestelin aikataulujasi, Gabrielle toivoi vierailua. Leikin Winstonin kanssa. Luin esseetä Poen korppimotiivista. Katselin videoita."

”Ja silti luennoit minulle työnteosta sunnuntaisin”, Charles huomautti toinen kulma merkitsevästi kohoten ja silitti Wrenin kämmenselkää peukalollaan. Kukaan tuskin yllättäisi heitä käytävältä sunnuntai-iltana, kun vähäinen talossa asuva henkilökuntakin oli sulkeutunut omaan osaansa taloa – ja oliko sillä todella väliä, vaikka Anderson tai taloudenhoitaja tietäisikin heistä?
Todennäköisesti tiesikin.
Mies sulki huoneistonsa oven ja avasi sen hetken kuluttua uudelleen, silmiään pyöräyttäen, kun murheellinen corgi ulvoi sen takana.
”Hemmoteltu, hemmoteltu eläin”, Charles huomautti Winstonille silmät viileästi siristyen.

Wren pyöräytti silmiään.
"Minua pitkästytti."
Todellisuudessa hän oli ollut liian hermostunut vain istumaan aloillaan. Joten hän oli täyttänyt päivänsä turhilta tuntuvilla tehtävillä.
Katsonut niitä tanssivideoitakin jälleen kerran.
Kun ovi oli sulkeutunut, Wren kääntyi Charlesin puoleen, mutta onneton ulvonta keskeytti hänet.
Winston-parka, missähän se oli piilotellut heidän tanssituntinsa ajan?
"Winston ei vain viihdy yksin."

”Se on koira”, Charles vastasi ja katseli koiraa skeptisesti, kun laukkasi ympäri hänen makuuhuoneensa persialaismattoa kieli suusta riippuen. Joskus hän pohti, oliko sen kehityksessä tapahtunut jonkinlaisia kriittisiä virheitä.
”Se ei vain tunnu tiedostavan sitä itse”, mies huomautti ja sipaisi punaisen suortuvan Wrenin korvan taakse.

"Se on koira", Wren myönsi, ja seurasi katseellaan, kuinka Winston pinkoi onnellisesti menemään. Kunnes ampaisi yhtäkkiä varoittamatta toiseen suuntaan, ja kaivoi jostain esiin narulelunsa.
Tämä ei kylläkään ollut sama, jota se oli aiemmin riepottanut.
Ehkä Winston tosiaan oli ovelampi, kuin antoi ymmärtää.
Wren käänsi katseensa takaisin Charlesiin ja vei kätensä miehen niskalle.
"En ole varma, mikä se itse kuvittelee olevansa."

Charles tutki naisen toffeenruskeita, eriparisia silmiä ja sipaisi punaisia, villiintyneitä hiuksia.
”Ehkä meidän pitäisi katsoa jotakin sarjaa, josta pidät?” hän ehdotti.
”Mikä se oli, mikä meillä jäi kesken Vancouverissa? Stranger Things? Piditkö siitä?”

"Mmh, pidin."
Vaikka hän olikin tainnut nukahtaa kesken toisen tai kolmannen jakson. Mutta se ei ollut ollut sarjan vika, hän oli ollut kivun uuvuttama.
Muisto Vancouverista hymyilytti silti. Se, että Charles oli ostanut hänelle pakastimen täyteen jäätelöä.
Wren siirsi toisenkin kätensä miehen niskalle ja hamusi tämän huulia omillaan.

Charles laski kätensä Wrenin vyötärölle ja veti naisen lähemmäs, vastaten suudelmaan. Sitten toiseen ja kolmanteenkin, ennen kuin vetäytyi kauemmas.
Ole järkevä, hyvä mies. Hän rykäisi.
”Ehkä nyt olisi hyvä hetki jatkaa sen katsomista? Tai kokeilla uutta sarjaa?”

Stranger Things olisi ollut oikein hyvä valinta.
Jos Wren olisi nyt malttanut keskittyä sellaiseen.
Hän antoi sormiensa vaeltaa Charlesin hiusten joukkoon ja kuroi kiinni lyhyen välimatkan heidän välillään, houkutellen miestä mukaan uuteen suudelmaan.
Ovessa ei ehkä ollut solmiota, mutta ei kukaan uskaltaisi häiritä heitä täällä.
Paitsi ehkä Winston.

Hänen oli tarkoitus olla sivistynyt olento, kykenevä harvinaisen edistyneeseen ajatteluun – miksi hänen päänsä tuntui sumenevan, kun Wren lähestyi häntä näin?
Charles vastasi suudelmaan, kiersi käsivartensa tiukemmin Wrenin ympärille ja tunsi sykkeen rummuttavan korvissaan.
Ole järkevä, hyvä mies. Hän rykäisi uudelleen.
”Wren. Ehkä olisi hyvä hetki jatkaa sarjan katsomista?”

Wren nielaisi ja siirsi toisen kätensä pyyhkäisemään Charlesin poskea, siitä suoristamaan tämän neuleen korkeaa kaulusta.
Ei olisi mitään syytä hermostua, ei järjestää toista kohtausta.
"Etkö sinä halua?" hän kysyi hiljaa, kohdaten harmaiden silmien katseen huolestuneena.
Ehkei mies vain kykenisi siihen nyt. Kun he molemmat olivat vielä järkyttyneitä.

Charles tuijotti naisen pisamaisia kasvoja.
Ei. Ei, siitä ei todella, todella, todella ollut kyse.
”Luulen, että meidän olisi viisasta… Olla rauhassa.” Hänen äänensä kuulosti käheältä. Luojan tähden.
Mutta Wren oli epävakaa ja ahdistunut – pelkäsi itsekin tekevänsä itselleen jotakin. Mitä jos seuraava ahdistuskohtaus iskisi kesken kaiken? Yhdistyisikö hän ikuisiksi ajoiksi johonkuhun naisen historian hyväksikäyttäjään?

Wren räpäytti silmiään.
Charles ei halunnut häntä. Koska hän oli rikkinäinen ja epävakaa, räjähdysherkkä hullu irlantilainen.
Ei.
Hän veti syvään henkeä ja kurkotti painamaan suukon miehen poskelle.
"Ehkä... Ehkä olet oikeassa", hän myönsi, vastentahtoisesti.
"Katsoisin mielelläni Stranger Thingsiä."
He voisivat edes loikoilla sylikkäin.

”Hyvä”, Charles vastasi tavoitellen normaalimpaa äänensävyä ja sukaisi hellästi Wrenin hiuksia. Hän jätti kengät vaatekaapin edustalle ja poimi sitten tablettinsa yöpöydältä istahtaen sängylleen.
Netflix alkoi käydä tutummaksi, ja mielenkiintoisen lapsiviisikon tähdittämä sarja löytyi nopeasti. Hän ojensi kätensä naiselle kutsuen tätä viereensä.
Ole järkevä, hyvä mies. Sinulla on itsekuria.

Wren pyyhkäisi sormet läpi villisti kihartuvista hiuksistaan ja kumartui riisumaan kirkkaanvihreät korkokenkänsä ennen kuin istahti sängyn laidalle.
Winston makasi persialaisella matolla pöyheänpulleat takajalat taaksepäin ojennettuna ja murisi hurjana köysilelulleen.
Joka oli taas eri väriä. Montako piiloa sillä oli?
Tämä oli vain väliaikainen järjestely. Kunnes olisi varmaa, ettei hän syöksyisi paniikissa ulos huoneesta.
Wren kääntyi Charlesin puoleen ja kömpi tämän viereen, painaen suukon miehen poskelle ennen kuin käpertyi kainaloon uppoutuakseen lapsiviisikon seikkailuihin.
Väliaikainen ratkaisu.

Lauantai 10. helmikuuta 2018, iltapäivä, Rosings Park

Wrenillä oli paljon syitä olla onnellinen.
Lontoo oli jäänyt taakse yhdeksi viikonlopuksi. Hän oli selvinnyt ensimmäisestä psykologikäynnistään. Heillä olisi Charlesin kanssa kaksi kokonaista päivää - jos matkoja ei laskettu mukaan eikä maailmanlopun kello päättäisi nytkähtää viimeisiä minuuttejaan eteenpäin - aikaa Charlesin kanssa. Mies pääsisi tervehtimään Paddya.
Ja hän omaa hevostaan.
Hevosta, jonka papereissa hänen nimensä luki.
Mitä lähemmäs vuokra-auto Rosings Parkia ehti, sitä hiljaisemmaksi Wren kävi. Hän istui vuokra-auton etupenkillä ja katseli ohikiitävää maisemaa, sivellen upouuden, ratsastukseen täydellisesti sopivan ja silmiäsärkevän sinisen takkinsa hihaa.
Hienommat varusteet kuin mitä hän oli koskaan omistanut, vain silloin tällöin tapahtuvia ratsastuskertoja varten.

Sileä, alkukevään asfalttitie oli äänetön auton renkaiden alla. Sitä reunustavan ojan toisella puolen oli hiekkainen ratsukkopolku, jolla kaksi ratsastusloimin suojattua hevosta kulkivat. Ensimmäinen ratsastaja kohotti kätensä tervehdykseen hiljentäneelle autolle.
Charles katsahti hiljaista Wreniä sivusilmällä ja parkkeerasi auton hevoskeskuksen massiiviselle parkkipaikalle.
"Kaikki hyvin?" hän kysyi noustessaan autosta suoristaen laivastonsinisen pooloneuleen päälle vedettyä, mustaa takkia. Täällä hän ei voinut koskettaa Wreniä.
Niinpä mies vain viittasi naista kohteliaasti tallia kohti. Hoitaja olisi järjestänyt hevoset sisään valmiiksi.

Pariasteinen ilma pisti poskiin, kun Wren nousi autosta ja nyki poolokaulusta paremmin kaulansa suojaksi.
Talli oli aivan yhtä mahtipontinen kuin ensimmäisellä kerralla.
Hän käänsi katseensa Charlesiin, vinon hymyn kohotessa kasvoille.
"Hyvin? Kaikki on loistavasti!"
Edes levottomuus, joka viime aikoina oli tahtonut ilmestyä vaanimaan silloin, kun heidän piti varoa käytöstään, ei saanut valtaa juuri nyt.
Hevonen.

Charles harppoi tottuneesti leveää, siistiksi lakaistua käytävää kohti päätyä, jossa hänen hevosensa asuivat. Nyt kuuden karsinan vierestä oli ostettu yksi paikka lisää, ja hänen Wrenille ostamansa hevonen oli muuttanut äidin nimistä heille.
”Haluatko lähteä maastoon?” mies kysyi, kun hiljensi askeliaan ja tarkasti paikalla olevien hevostensa kuntoa. Java näytti kuivattelevan loimitettuna treenin jäljiltä ja silmäili heitä surumielisesti mustien metallikaltereiden takaa, kuin hylätyksi tulleena.

Hevonen.
Ajatus tuntui edelleen uskomattomalta. Osa hänestä kirkui, että lahja oli aivan liikaa.
Mutta ratsastajiakin olisi kaksi, kunhan Halen tilalle löytyisi korvaaja.
"Ehdottomasti", Wren vakuutti, ja vaikka jännitys sai hänen sydämensä hakkaamaan nopeammin, hänen oli pakko seisahtua hetkeksi Javan karsinan eteen.
Ruunaparka oli ollut varma, että se unohdettaisiin kentälle, oliko mikään ihme, jos se vaikutti nyt niin surulliselta.
"Hei, poika, ei sinua ole hylätty."

Java puhalsi haikeasti tyhjään, muoviseen ruokakulhoon. Eipä kukaan tietenkään ollut sinne mitään tuonut. Miksi olisikaan.
Charles astui ruunan karsinaan, antoi sen haistaa kättään ja tutki pienen täysiverisen sitten huolellisesti, kyykistyen tunnustelemaan sen jalat. Kaikki kunnossa.
"Ja siellä sinun hevosesi onkin", Charles sanoi astuessaan takaisin käytävälle ja nyökkäsi kohti karsinaa, jossa tuttu, vino läsi näkyi.

Voi Java-parkaa.
Katsellessaan ruunan surumielistä puhinaa Wren tajusi, mistä se häntä muistutti: Ihaa-aasista, jonka risuista rakennettu maja toistuvasti hajosi, ja joka oli alati alakuloisella mielellä.
Kyllä se pian taas siitä.
Sydän jätti lyönnin välistä, kun hän käännähti seuraavaa karsinaa, josta ruskea silmäpari jo katseli uteliaana, korvat terhakkaasti hörössä.
Epäsymmetrinen. Niin kuin hänkin.
Copper pöhisi hyväntuulisesti, kun Wren astui lähemmäs.
Epäsymmetrinen irlantilainen.
Hän avasi karsinan oven ja astui ruunan seuraksi, tarjoten kättään haistettavaksi kun silkkinen turpa ojentautui lähemmäs.

Charles katseli Copperin ja Wrenin kohtaamista käytävän puolelta. Hän sysäsi absurdin huolen naisen turvallisuudesta syrjään – hän ei olisi ostanut Wrenille vaarallista hevosta, olisi nainen pitänyt siitä kuinka paljon tahansa.
”Selviät varmaankin sen kanssa?” hän varmasi laskien kätensä karsinan metalliselle ovenpielelle ja mittasi kilpahevosta katseellaan.

Wren siirtyi sivelemään Copperin lapaa.
"Me pärjäämme", hän vakuutti, samalla kun ruuna taivutti päätään etsiäkseen toiveikkaana taskusta piilotettua herkkupalaa. Jos Java oli ikuinen pessimisti, Copper erottui optimismillaan. Niin hyvässä kuin pahassa.
Kaviot kopisivat kevyesti käytävää vasten, kun tummanharmaaseen neuleeseen pukeutunut tummahiuksinen mies asteli loimeen puetun Dianan vierellä karsinoita kohti.
"Charles, hei", Lawrence tervehti yllättyneenä.

”Laurie”, Charles vastasi kääntäen katseensa äänen suuntaan. Hillityt kasvot sulivat lämpimään hymyyn, joka pehmensi silmien jään. Katse skannasi samalla tottuneella pyyhkäisyllä, miltä hänen seuraava tähtensä vaikutti. Diana oli todella nostanut nimensä kenttäpiirien huulille voitettuaan Burghleyn uskomattoman hienolla suorituksella syksyllä.
Mies astui kauemmas Copperin karsinasta ja siirtyi lähemmäs Paddyä.
”Mitä kuuluu?”

"Diana voi oikein hyvin", Lawrence naurahti huomatessaan Charlesin tarkan katseen.
"Loisti äsken koulutreeneissä."
Diana vahvisti hänen sanansa pehmeällä hörähdyksellä ja puhahduksella. Rutiinit olivat alkaneet sujua, ja olisi suorastaan sääli joutua muuttamaan niitä taas, kun uusi ratsastaja löytyisi.
"Hyvää vain. Murielkin on... täällä jossain, tervehtisi sinua varmasti mielellään."
Hän talutti Dianan tämän karsinalle.
"Mitä itsellesi? En tiennyt, että olit tulossa käymään."

”Aikataulumme varmistui vasta äskettäin”, Charles vastasi.
”Tulimme katsomaan hevosia. Wren”, mies kutsui ja katsahti Copperin karsinan suuntaan.
”Laurie, tässä on assistenttini Wren. Copperin omistaja. Wren, tässä on Laurie, vanha ystäväni, joka ratsastaa äidilleni ja nyt auttaa ystävää mäessä.”
Kun he ehtisivät puhua yksityisemmin, hän voisi kertoa, että Wren oli paljon muuta kuin assistentti.

Punahiuksinen assistentti kurkisti karsinasta.
"Hauska tavata", hän tervehti, samalla kun työnsi Copperin päätä lempeästi kauemmas sen innostuessa hamuamaan poninhännältä karannutta hiussuortuvaa.
"Kuin myös", Lawrence vastasi, ruskeat silmät hymystä siristyen.
"Copper on hieno kaveri. Minun luottoratsuni Jackin puoliveli. Ehtinyt tosin tuhota jo ainakin yhden loimen laitumella."

”Lähdemme maastoon Copperin ja Paddyn kanssa”, Charles sanoi ja katsahti Wreniä silmäkulmastaan. Hän inhosi ajatusta siitä, että maailma retostelisi heidän yksityisasioillaan, mutta silti tuntui väärältä kutsua Wreniä assistentiksi.
”Miten hevosten kanssa on sujunut? Onko kaikkien valmennus edennyt aikataulun mukaan?”

"Sattui hyvä päivä", Lawrence totesi taputtaessaan Dianan lapaa ennen kuin jätti tamman karsinaan puhaltelemaan toiveikkaasti muoviseen ruokakaukaloon.
Ei satanut, eikä oikeastaan tuullutkaan. Oikein mukava päivä maastolle.
Lawrence ei ollut varma, kauanko Charles oli harrastanut assistenttiensa viemistä maastolenkeille, mutta asia ei kuulunut hänelle.
Mies hieraisi kyömyä nenänvarttaan.
"Hyvin. Mitä nyt Selkie on ollut varsin eläväinen. Diana on upea, se kilpailee varmasti sijoituksista kevään kisoissa."
Kuka hevosta sitten ikinä ratsastaisikaan.

Selkien mainitseminen sai Charlesin vetämään syvään henkeä ja nipistämään veistoksellisen nenänsä vartta. Se hevonen oli yksi katastrofi, mutta sen myyminenkin tuntui arveluttavalta – mitä jos se satuttaisi jotakuta muuta? Mutta terveen, hyvinvoivan hevosen lopettaminen tuntui sekin väärältä.
”Parempi olisi”, mies hymyili puolittain, silmät lämpiminä. Hänen suunnitelmissaan Lawrence veisi Dianan Kentuckyyn ja Badmintoniin – ja toivottavasti loistaisi.
”Millainen ohjelma sinulla on tänään? Ehkä haluaisit tulla illalla hotellille päivälliselle tai lasilliselle?”

Lawrence irvisti myötätuntoisesti.
Selkie oli, kieltämättä, melkoinen persoona.
"Emily tuntuu kuitenkin viihtyvän sen kanssa", hän totesi. Niin kuin ilmeisesti Halekin oli viihtynyt.
"Lasillinen kuulostaa hyvältä. Missä hotellissa yövytte?"
Wren oli pujottanut kirkkaanvihreän riimun Copperin päähän ja talutti sen käytävään, viedäkseen ruunan varmuuden vuoksi valmisteltavaksi pesupaikalle.

Charlesin piti miettiä hetki. Hän oli oppinut luottamaan Wreniin niin täydellisesti, ettei voinut aina sanoa tietävänsä mihin hotelliin oli matkalla.
”Malmaisonissa, muistelen”, hän vastasi ja vilkaisi kelloaan.
”Laita viestiä, jos ehdit pistäytyä illalla. Olisi mukava vaihtaa kuulumisia paremmalla ajalla”, hän sanoi.

"Totta kai. Ystäville on aina aikaa", Lawrence vakuutti.
Oli kulunut hyvä tovi siitä, kun he olivat ehtineet viimeksi istua alas kaikessa rauhassa. Sellaista se kai oli, ulkoministerin arki.
"Charles", Wren kutsui pehmeästi.
"Käyn laittamassa Copperin valmiiksi."
Charles saisi tervehtiä Paddya kaikessa rauhassa, nyt kun taas pitkästä aikaa pääsi tallille.
Lawrence käännähti assistentin puoleen.
"Tulen samaa matkaa. Duffy odottaa treeniään."

Charles nyökkäsi ja siirtyi parin karsinan päässä pesukarsinasta asuvan Paddyn luo. Kookas, omasta kuuluisuudestaan tiedoton kimo nosti päänsä ja hörisi käheällä hellyydellä omistajalle, joka suli lämpimään, silmät haikeaksi jättävään hymyyn. Mies astui karsinaan ja nojasi päänsä vasten hevosen päätä, kun Paddy työnsi päänsä hänen rintaansa vasten.
Se oli saada hänen sydämensä särkymään.
Hän viipyi ehkä pidempään kuin kuin oli tarkoitus, mutta Charles ei voinut riistää itseään pois. Sen sijaan hän silitteli levollisen hevosen korvia ja kaunispiirteistä päätä, setvi paksua, lumivalkoista harjaa. Paddy vaikutti onnelliselta.
Lopulta miehen oli pakko hakea hevosen varusteet, ennen kuin Wren joutuisi odottelemaan.

Sillä välin Wren oli ehtinyt tehdä tuttavuutta Copperin kanssa.
Se oli ehtinyt tuupata harjapakin kumoon ja koettaa hänen takapuoltaan hampaillaan, hamuta punaisia hiuksia ja kuolata takin taskun melkein märäksi.
Wren rakasti ruunaa koko sydämestään jo nyt.
Charles sai viipyä Paddyn kanssa niin pitkään kuin halusi.
Nainen taputti ensiratsastuksen kunniaksi limenvihreään verhottua Copperia ja talutti sen sitten kohti ulko-ovia, jotta Charles hevosineen voisi liittyä heidän seuraansa, kun Paddy olisi valmis.

Paddyn varustaminen kävi tottuneella rutinilla, ja Charles talutti massiivisen papurikonkimon pian mukulakivetylle, avaralle tallipihalle.
”Onhan kypäräsi sopiva?” hän varmisti, kun kiristi Paddyn estesatulan vyön, tarkasti jalustimien mitan ja kääntyi katsomaan Wreniä ruunan ohjat kädessään.
”Punttaanko sinut satulaan?” hän kysyi.

Sekä Wren että Copper olivat unohtuneet katselemaan, kuinka pilvet liikkuivat hitaasti taivaan poikki, Copper korvat uteliaasti hörössä ja sieraimet väristen.
Charlesin ja Paddyn saapuessa Wren havahtui ajatuksistaan ja hymyili vinosti.
"On, aivan sopiva", hän vakuutti ja tarkisti vielä kertaalleen satulavyön.
"Jos viitsit, kyllä kiitos."

Charles antoi Paddyn ohjien venyä pitkiksi kädessään, ja kokenut, vanha kilparatsu seisoi tyynenä paikallaan odottaen.
Mies taputti Copperin tummanpunertavaa lapaa ja ojensi sitten kätensä Wrenin polvea varten, nostaakseen naisen satulaan. Hän pujotti jalustimen huolellisesti jalkaan, asetti sen päkiän alle ja antoi kätensä viipyä nilkalla pienen hetken.
Sitten hän keinautti itsensä tottuneella liikkeellä kookkaan kimon satulaan, keräsi ohjat käsiinsä ja kannusti Paddyn liikkeelle näkymättömällä istunnan muutoksella.
”Haluaisitko testata sitä vielä kentällä ensin?”

Edellisellä kerralla Charles oli lukinnut hänet vahingossa käsivarsiensa väliin.
Nyt muisto hymyilytti, samoin kuin nilkalla viipyvä käsi.
Sen näkyvämpiin huomionosoituksiin he eivät voineet julkisesti sortua, vaikka se tuntuikin käyvän ainakin Wrenin osalta aina vain vaikeammaksi.
Olisi tehnyt mieli hipaista käsivartta tai pyyhkäistä luonnonvalkeita hiuksia.
Hän käänsi katseensa Copperiin, jonka toinen korva kuulosteli ympäristöä ja toinen oli kääntynyt reippaasti häntä kohti.
"Se olisi varmastikin viisasta."

Charles viittasi kohti pääkenttää, jolla jokunen ratsukko työskenteli. Hän antoi Paddyn kulkea ensimmäisenä ja hymyili hevosen haikealle tavalle tähyillä maastopolkujen suuntaan.
Kyllä he olivat silti menossa.
"Kokeile sitä rauhassa", Charles lupasi kannustaen mustaan ja harmaaseen puetun papurikon kävelemään uran sisäpuolelle.

Copper puhisteli tyytyväisenä viileässä englantilaissäässä, limenvihreä varustus punertavaa karvaa vasten loistaen.
Oli sillekin olemassa asiallinen, mustavalkoinen kisavarustus.
Huolimatta siitä, että ratsastaja selässä oli vaihtunut huomattavasti kokemattomampaan, Copper oli selvästikin valmis näyttämään taitonsa jokaiselle, joka oli valmis sitä katselemaan.
"Kuule, ei tänään", Wren hymähti, samalla Copper siirtyi iloisesti pärskähtäen raviin.
Tänään luvassa olisi vain rento metsälenkki.

Charles setvi Paddyn paksua, siististi ratsumittaan nypittyä harjaa ja kävi mielessään läpi seuraavan viikon aikataulua.
Ja halveksi itseään, kun ymmärsi ajattelevansa töitä. Hänellä oli harvinainen tilaisuus viettää aikaa Paddyn kanssa.
Mies keskittyi hevosen liikkeeseen ja kokosi matkaavoittavan käynnin huomaamattomin avuin. Paddyllä oli jo paljon harvemmin sinisiä päiviä. Ehkä eläke sopi sille.
Ruuna taipui notkistaville volteille ja tarjosi tyylipuhtaan avotaivutuksen, heijastaen mestarin vaivatonta voimaa.

Ravi vaihtui vaivatta laukkaan ja laukka takaisin raviin, ja Copper pörhisteli tyytyväisenä.
Mitä sitten? Mitä sitten?
Wren taputti ruunan kaulaa ja kokeili taivuttaa sitä molempiin suuntiin.
Hän oli melko varma, että Copper yritti oikoa, hieman hätäisenä pääsemään todellisen työskentelyn pariin.
Se oli kuitenkin kuulolla, eikä vaikuttanut olevan karkaamassa mihinkään pohkeiden välistä.
Ohjattuaan Copperin takaisin portille hän jäi hetkeksi katselemaan Charlesia ja Paddya.
He ehtivät tänne aivan liian harvoin.

Paddykin kääntyi pian portille. Kun he lähtivät tallitietä reunustavalle ratsupolulle, Charles löysäsi ohjaa ja kannusti Paddyä liikkumaan pidemmässä, rennommassa muodossa. Hän kääntyi katsomaan Wreniä olkansa yli.
"Miltä se tuntuu?"

Jos sortui hetkeksi inhimillistämään, olisi voinut melkein vannoa, että Copper teki parhaansa tehdäkseen vaikutuksen Paddyyn, kenttäratsastuksen legendaan. Se kulki innokkaasti korvat höröllä rentona askeltaen.
Wrenin kasvoille oli unohtunut epäsymmetriset silmät siristävä hymy.
"Upealta", hän vakuutti, ja Copper pöhähti ylpeänä.
"Hieno poika."
Hieno poika, joka oli näykännyt takapuoleen, mutta selvästi kaikella rakkaudella.

Charles katsahti hevosta nähdäkseen jännityksen tai riehakkuuden merkit ennen katastrofia, mutta Copper vaikutti levolliselta.
Mies kääntyi takaisin menosuuntaan.
"Käymme keskimittaisen lenkin, olisiko noin kymmenen kilometriä. Palaamme tallille nummien kautta."

"Siitä on aikaa, kun olen viimeksi käynyt nummilla."
Sen jälkeen, kun hän oli muuttanut Lontooseen vuosia sitten, ei ollut ollut enää aikaa tai jaksamista lähteä puistoja kauemmas.
Aina oli ollut kiire. Tai pimeää.
Copperin korvat poimivat jonkin äänen ojanvarresta ja kääntyivät hetkeksi sitä kohti.
"Paddy näyttää tyytyväiseltä", Wren huomautti, katseltuaan hetken suurikokoista kimoa.

Hevoset kääntyivät hiljaisen, kapean maantien laidalle. Kengitetyt kaviot kopsuivat kodikkaassa rytmissä asfalttia vasten, kunnes ruohikkoinen penger oli tarpeeksi leveä ratsastamiseen.
"Paddy vaikuttaa tyytyväiseltä", Charles vastasi taputtaen sävyltään lumesta hiileen vaihtelevaa, papurikkokuvioiden kirjomaa kaulaa.
"Tästä ei ole montaa kilometriä nummille. Luuletko, että uskallat laukata? Tuntuuko se pysyvän hyvin käsissä?"

Miksei olisi vaikuttanut?
Paddyn ihminen oli tullut käymään. Jotain tuttua muuttuvassa ympäristössä. Winterkin oli tainnut päästä palaamaan töihin, joten ei ollut ihme, jos kenttälegenda oli hyvillään.
Wren naurahti pehmeästi.
"Copper käyttäytyy oikein mallikkaasti", hän vastasi.
Eikä sillä ollut ilmeisesti ollut tapana ryöstää myöskään maastossa, niin innokas kuin se olikin.
"Uskallan. Olen laukannut hurjemmillakin. Ja Samsonilla, joka ei tuntunut tajuavan, että sen selässä istui joku."
Ilman kypärää, jos rehellisiä oltiin.

Charles katsahti Wreniä olkansa yli.
"En ole kovin kiintynyt hengelläsi leikkimiseen", hän huomautti kuivaa huvitusta äänessään.
Paddy pärskähti ja yritti ujuttautua raville, mutta mies pidätti sitä istunnallaan. Hän oli vaatinut kattavat raportit Copperin käytöksestä ja testannut sen itsekin, ennen kuin oli ostanut hevosen äidiltään, mutta ei voinut olla silti huolehtimatta.
Vihdoin kapea maantie pieneni risteysten myötä entisestään, ja Charles saattoi johdattaa heidät talven jäljiltä nukkuvalle, avaralle nummelle. Navakka tuuli pyyhki kumpuilevaa maastoa ja karua, selviytymiseen kasvanutta kasvistoa, jonka lomassa kulki hiekkainen polku.
"Ravataan", mies sanoi siirtäen Paddyn kevyeen raviin. Hevosen valtava, matkaavoittava askel lennätti heitä eteenpäin, ja papurikon olemus ryhdistyi aivan uudella tavalla, kun into väreili lihaksissa.

Wren virnisti niin että kulmahampaat välähtivät.
"Usko pois, ei kuulu minunkaan suosikkiharrastuksiini."
Enää. Oli ollut aika, jolloin sillä ei olisi ollut mitään väliä. Jolloin hän oli maannut putoamisen jälkeen kylmässä maassa ja harkinnut hetken jäävänsä siihen.
Tuli oli palanut jo silloin liian voimakkaana, synkät ajatukset olivat vain saaneet sen roihuamaan entistä kirkkaammin. Yksikään kammottava teko ei sitä sammuttaisi.
Paddy ei ollut ainoa, joka terästäytyi nopeammasta vauhdista. Jo nummet nähdessään Copper keinautti innokkaasti päätään, ja lihakset jännittyivät kun se halusi ampaista sankarinsa - jos hevosilla sellaisia oli - perään.
Wren nosti ravin vasta, kun Copper oli taas kuulolla, ja punaruunikko pärskähti onnellisesti.

Maasto nousi loivasti. Hiekkainen polku kiemursi heinikossa, ja varoitettuaan Wreniä askellajin vaihdosta, Charles siirsi Paddyn laukkaan. Lapiomaiset kaviot löivät maata ja heittivät hevosen eteenpäin. Se pärskyi energisesti ja nojasi kevyesti ohjaa vasten, pyytäen lisää vauhtia.
"Jos se innostuu liikaa, ohjaa se vain päin Paddyn takaosaa", Charles huusi tuuleen olkansa yli ja varmistuttuaan siitä, että Copper käyttäytyi kuin herrasmies, antoi Paddyn vaihtaa laukasta neliin.
Irlantilainen lensi eteenpäin. Tuuli löi vastaan ja nosti veden silmiin. Mies nousi kevyesti jalustimille ja kumartui ruunan kaulalle, liikkeen mukana vaivatta tasapainoillen. Hevosen valtava voima, nopeus ja puhdas tuli saivat Charlesin aina muistamaan, kuinka paljon hän rakasti lentämistä, sillä siltä nummilla nelistäminen todella tuntui.

Copper puhahti kuin valmiina ottamaan haasteen vastaan, mutta Wren pidätti innokasta ruunaa ennen kuin se rynni Paddyn perään.
Ei ennen kuin olet taas kuulolla, kaveri.
Onneksi Copper sai juonesta nopeasti kiinni ja hän saattoi nostaa laukan, ennen kuin Paddy ja Charles ehtivät kadota liian kauas.
Kenttähevonen näytti parastaan, kavioiden iskiessä maata vasten.
Nopeammin.
Mutta ei vielä tänään.
"Me pärjäämme!" Wren vakuutti ääni naurua täynnä.
Paddy ja Charles saivat kiitää edelle, lentää talvilevolle vetäytyneen vihreyden poikki.
He seuraisivat kannoilla omaan tahtiinsa.

Paddy nelisti hetken ja kaarsi sitten loivassa kaaressa takaisin Copperin luo, sillä Charles ei halunnut ajautua liian kauas Wrenistä tai hylätä naista yksin vieraaseen maastoon uuden hevosen kanssa. Hän pidätti ruunan takaisin laukkaan ja sitten ravin kautta käyntiin, antaen sen jäädä kävelemään ruunikon rinnalle.
"Miltä Copper tuntuu?" mies kysyi talvisen tuulen nipistämää punaa kalpeilla poskillaan, samanlaista tulta silmissään kuin puhkuvalla irlantilaisella.

Copper pärskytteli hieman pettyneenä, kun vauhti hidastui ensin raviin ja siitä käyntiin, ja yritti lyhyen hetken leikkiä kuuroa avuille - kisa oli selvästikin vielä kesken, eikö hölmö ratsastaja tajunnut sitä - mutta alistui lopulta kohtaloonsa vain kerran päätään viskaten.
Meillä on vielä töitä, kaveri.
Copper hörähti melkein ihailevasti Paddylle, kun hevoset jäivät astelemaan rinnakkain.
Hymy väläytti kulmahampaita.
"Copper-raukka on pettynyt, ettei päässyt nelistämään", Wren totesi rakastavasti ja kosketti ruunikon kaulaa.
Sydän jätti lyönnin välistä, kun hän katsahti Charlesia, ja sitten toisen kerran, kun katse siirtyi miehen ohi.
"Charles", hän hengähti, ja osoitti läheistä harjannetta.
Punaturkkinen olento ravasi kohti sen huippua, poispäin heistä, turkki talven paksuntamana.
"Kettu."

"Ehkä sinun täytyy antaa sen nelistää kohta", Charles sanoi, kurtisti kulmiaan ja kääntyi sitten katsomaan Wrenin osoittamaan suuntaan.
Niin. Kettu.
Hän kääntyi takaisin Wrenin puoleen lämmintä hymyä silmissään.
"Et taida käydä kaupungin ulkopuolella kovin usein?"

"Varmastikin, muuten se ei anna minulle koskaan anteeksi."
Todennäköisesti Copper ei edes muistaisi asiaa siinä vaiheessa, kun kotitalli ja heinät ilmestyisivät näkyviin.
Sekin käänsi turpaansa ketun suuntaan, sieraimet värähtäen.
"En enää nykyisin", Wren naurahti posket punoittaen.
"Kun lähdin Kealkillistä, ajattelin, etten koskaan haluaisi takaisin, kun kerran pääsisin kaupunkiin."

Charles nauroi ja suoristi Paddyn tuulen pörhistämää, valkoista harjaa. Ruuna puhalsi terävästi ja nyökki päällään kuolainta vasten, yrittäen hivuttautua nopeampaan askellajiin.
"Luonnon rauhassa on oma viehätyksensä", Charles sanoi katsellen hetken kettua, ennen kuin otti tukevamman otteen hevosensa ohjista.
"Uskallatko nelistää?"

Ketun häntä vilahti viimeisenä, ennen kuin eläin katosi harjanteen taakse, kiinnostuneena ainoastaan omista asioistaan.
Eiköhän se ollut jo tottunut siihen, että hevosten kaviot tömisyttivät sen valtakuntaa.
Copper puhisi, vahvistaen Paddyn mielipiteen.
Wren korjasi hieman istuntaansa ja katsahti Charlesiin silmät siristyen.
"Anna mennä vain", hän kannusti.
"Me seuraamme kannoilla."

"Anna sen vain seurata Paddyä", Charles kannusti katsahtaen Wreniä ja siirsi Paddyn sitten uudelleen laukkaan. Hän katsoi naista olkansa yli, ennen kuin antoi ruunan venyttää askeltaan ja vaihtaa nelitahtiseen, maata nielevään neliin. Tällä kertaa mies kuitenkin tarkkaili seuralaistaan tunnollisesti olkansa yli, että kaikki oli kunnossa eikä Copper jäänyt jälkeen.

Copper olisi halunnut taas syöksyä heti perään, mutta Wren varmisti, että innokas ruuna oli kuulolla, ennen kuin antoi sen nostaa laukan.
Ruunikko puhisi tyytyväisenä, kaviot iskivät maata kun se kiri lähemmäs sankariaan.
Tuskin huomattavat avut ja niiden tahti muuttui kolmesta neljään.
Vatsanpohjaa kouraisi, kun Copper liisi kuihtuneen nurmen poikki.
"Pärjäämme!" Wren vakuutti, kun Charles vilkuili heihin.

Charles huolehti silti. Mies pidätteli Paddyä, kunnes Copper oli heidän mukanaan ja antoi hevosen sitten kiihdyttää vauhtia vähitellen yhä hurjempaan tempoon huolehtien siitä, että Copper seurasi ruunan perässä.
Hevosten voima oli melkein humalluttavaa. Nummi sumeni alla, kun kaviot nielivät maata. Maa tärisi. Askelten jyske tuntui sulautuvan omaan sydämen sykkeeseen. Paddyn harmaat korvat osoittivat innokkaasti eteen ja kääntyivät tunnollisesti ratsastajan suuntaan, kun Charles antoi hevoselle merkkejä.
Mies vilkuili olkansa yli melkein poikamaista, riemukasta pilkettä silmissään.

Copper todella lensi.
Se ei ehkä ollut kenttälegenda, mutta ruuna ei antanut sen haitata, laukatessaan pitkin, matkaavoittavin askelin, jotka lennättivät yksittäisiä ruohotuppaita taakse.
Wren oli melko varma, että oli lakannut hengittämästä. Ehkä kevyt, melkein hysteerinen olo johtui siitä.
Copper pärskähti ja kiisi eteenpäin Paddya tavoitellen.
Charlesin katse sai Wrenin silmät siristymään hymystä.
Ruunikko kiristi tahtiaan kunnes se melkein tavoitti legendaarisen kimon.

Vähitellen täytyi hidastaa nelistä pyörivään laukkaan ja sitten raviin. Charles piti Paddyn Copperin edessä varmuuden vuoksi, varmistaakseen että ruunikkokin malttaisi hidastaa.
Paddy puhalsi kuumana, tunnusomainen, tumman ja vaaleanpunaisen kirjomat sieraimet suurina. Charles taputti sen lämmintä kaulaa sydän euforisesti hakaten ja kevensi luontevasti suurten askelten tahdissa. Nummimaisema alkoi vaihtua pelloiksi ja maalaisteiksi.
"Miltä se tuntui?" mies kysyi ja pidätti Paddyä niin, että hevoset saattoivat ravata tasaisesti rinnakkain.

Copper pärskähti vastaukseksi Paddylle.
Seuraavalla kerralla se voittaisi, kirisi edelle ja kiitäisi maaliviivan yli.
Ainakin omissa kuvitelmissaan.
Wren puisti kevyesti päätään, posket pisamien alla punaisina hehkuen.
"On kulunut pitkään siitä, kun olen viimeksi lentänyt", hän hyrisi ja taputti Copperin kaulaa.
"Copper tulee vielä kiitämään neljän tähden kisoissa."

"Toivottavasti", Charles vastasi. Sitä silmällä pitäen hän oli ruunan äidiltään ostaen – että se olisi yksi harvoista, joilla oli kyky menestyä huipulla saakka.
"Tästä on vielä jokunen kilometri matkaa takaisin tallille", mies sanoi, kun hevoset siirtyivät kävelemään peräkkäin hiljaisen maalaistien laitaa. Onneksi sää oli harvinaisen suotuisa eikä vihmonut vettä heidän niskaansa – halusihan mies antaa Wrenille onnellisen maastoretken.
"Ravataanko?"

Oli melkein haikeaa, että nummet jäivät taakse.
Mutta ei kai mikään voinut jatkua ikuisesti, he eivät vain voineet kadota hevosineen horisontin taakse.
Elää keskellä ei mitään, pienessä mökissä, jonka nurkissa veti.
Vaikka tuskin kalliit kilpahevoset voisivat elää laiduntaen takapihalla.
Ajatus hymyilytti silti.
"Ravataan."
Copper ei vaikuttanut vielä väsähtäneeltä, vaan päin vastoin tuntui keränneen lisää energiaa.

Autio, rauhallinen tie kiemurteli talvesta heräävien peltojen keskellä. Charles kevensi tottuneesti Paddyn matkaavoittavan ravin tahdissa, kun hevoset taittoivat matkaa peräkkäin. Kavioiden rytmikäs kopse kosteaa soratietä vasten tuntui melkein nostalgiselta, toi mieleen vuodet hevosten kanssa ja saivat haikeuden vihlaisemaan sydämessä.
Mutta kilpailu ei koskaan tuntuisi samalta ilman Paddyä.
Charles katsahti välillä olkansa yli varmistaakseen, että Wrenillä oli kaikki hyvin ja hidasti sitten käyntiin, kun he kääntyivät suuremmalle maantielle ja lähestyivät tallitietä.

Wrenillä oli aavistus siitä, että lihakset tulisivat olemaan hentoina illalla.
Hän ei selvästikään huolehtinut kunnostaan riittävästi. Ehkä pitäisi tehdä asialle jotakin. Käyttää vapaahetket hyödyksi urheilemalla Winstonin kanssa.
Tuttu tallitie oli saada Copperin innostumaan, se yritti kiriä lähemmäs Paddya, mutta Wren pidätti heidät hevosenmitan päähän. Varmuuden vuoksi.
Copper puhahti ja otti pari steppaavaa askelta, mutta alistui kohtaloonsa.

Paddy venytteli pärskien kaulaansa, kun Charles käänsi sen tutulle ratsastuspolulle, joka kulki tallitien vierellä. Lenkki tuntui hänenkin lihaksissaan, sillä mies ei enää päässyt ratsastamaan samoin kuin ennen – mutta kovakuntoisille kenttäratsuille se oli vain hölkkälenkki.
Charles laskeutui satulasta mukulakivetyllä tallipihalla, nosti jalustimet ylös, löysäsi satulavyön ja nosti ohjat pois hevosen kaulalta.
"Pura se vain varusteista, huuhtele ja jätä kuivattelemaan loimitettuna karsinaan. Hoitajani vie sen ulos myöhemmin", mies sanoi Wrenille taluttaessaan Paddyn sisään ja kiinnittäessään sen pesutilaan.
"Se näytti kulkevan hyvin."

Copper puhisi itsestään ylpeänä, kun Wren talutti sen takaisin talliin.
Maastolenkki kuuluisan Paddy Bluen kanssa.
Tai ehkä se oli vain onnellinen, päästyään reippailemaan ulkoilmassa.
Ruuna seisoi rentona, kun hän riisui siltä varusteet ja alkoi huuhdella hikeä pois.
Copper tuntui nauttivan siitäkin, eikä tällä kertaa yrittänyt tehdä tuttavuutta hänen hiustensa kanssa. Vielä.
"Kulki. Vaikka en voi sanoakaan olevani asiantuntija. Mutta ratsastajasi on tainnut olla tyytyväinen."

"Kyllä, se on hyvä hevonen", Charles vastasi. Mies riisui Paddyn varusteista sulavalla rutiinilla, nostaen satulavyön satulan päälle, vaihtaen suitset riimuun ja pyyhkäisten satulan samalla käsivarrelleen.
"Olen onnellinen, että se näytti toimivan asiallisesti." Se tarkoittaisi, että he voisivat alkaa käydä yhdessä maastossa. Hän riisui suojat Paddyn jaloista, suihkutti hevosen harmaan, papurikkokuvioisen karvan, pyyhki sen hikiviilalla ja sitten verhosi hevosen kuivausloimeen, ennen kuin vei sen karsinaan ja toimitti varusteet paikalleen.
"Haluaisitko tehdä vielä jotain Copperin kanssa?" hän kysyi tarjoten Paddylle muutaman omenanpalan taskustaan.

Copperinkin suitset vaihtuivat kirkkaan limenvihreään riimuun.
"Copper oli oikea herrasmies", Wren vakuutti rakastavasti.
Toisin kuin silloin, kun se oli katsonut oikeudekseen näykkäistä häntä takapuolestaan. Mutta ehkä sekin oli ollut vain herrasmiesmäinen arvostuksenosoitus.
Ruuna katseli uteliaana karsinastaan, kun hän palasi viemästä varusteita, ja hörähti kysyvänä.
Wren hymähti ja pujahti vielä karsinaan syöttääkseen Copperille pari porkkananpätkää.
Ruunikko rouskutteli niitä tyytyväisenä.
"Ehkä se haluaisi jo takaisin lauman luo tarhaan", hän totesi haikeasti.

"Ehkä", Charles vastasi puolittain hymyillen ja rapsutti Paddyn lumivalkoista otsapyörrettä. Ruuna työnsi päänsä lähemmäs ja hamusi hänen taskujaan herkkujen toivossa, tummat, sielukkaat silmät kirkkaina. Mies silitti sen päätä surumielisesti, kuten aina joutuessaan eroamaan hevosesta.
"Haluaisitko jo hotellille?"

Copper ei ollut aivan yhtä hienovarainen vihjeissään, vaan puski turvallaan Wrenin lonkkaa hiljaa puhisten.
"Puhe oli porkkanasta, ei useammasta", nainen puhisi takaisin, ja Copper vastasi hörähdyksellä.
Paljon asiaa.
Hänen sydämensä särkyi pelkästä ajatuksesta, että Charles joutui taas hyvästelemään hevosensa.
He ehtivät pohjoiseen aivan liian harvoin. Mutta ainakin rakas hoitaja oli palannut takaisin.
"Randall ei taida olla täällä juuri nyt. Olisin mielelläni tavannut hänet kasvotusten."

"Ehkä ehdit nähdä hänet huomenna", Charles ehdotti. Copper oli onneksi saatu välittömästi treeniin, ja hevonen voisi toivon mukaan startata viimeistään kesällä. Mies luotti sen lunastavan odotukset.
"Voimme myös jäädä vielä tallille, jos haluat."

"Toivoisin niin."
Olisi myös hienoa nähdä Copper ammattiratsastajan kanssa, jos aikataulut vain osuisivat yhteen.
Hän oli jo luonut mielessään aikataulun ruunikkoaan varten.
Se tökkäsi hänen lonkkaansa uudelleen.
"Tahtoisitko sinä vielä viipyä? Tämä on sinun viikonloppusi, Charles, lahjasi."

Charles kohotti valkeaa kulmaansa. Vapaa-aika oli vieras käsite, ja siinä missä mies olisi normaalisti seurannut jokaisen hevosen valmennuksen tai valmentanut itse – tai käynyt itse selässä, nyt hänellä oli Wren mukanaan.
Eikä nainen ehkä viihtyisi tallilla koko päivää, ja hänellä oli Laurie huolehtimassa hevostensa treenauksesta.
”Voisin tarkastaa uusimman hankintani edistyksen. Voit odottaa tallin ravintolassa, jos haluat”, Charles tarjosi ja ojensi luottokorttiaan Wrenille.
Ja niin hän viettikin seuraavan kaksituntisen valmentamalla Laurieta tammasieluisen, mustan täysiverisen kanssa, tarkastamalla muiden hevostensa voinnin ja keskustelemalla lähestyvän kisakauden avauksesta.
”Oletko nälkäinen?” hän kysyi Wreniltä heidän kävellessään lopulta autoa kohti ja esti itseään koskettamasta naisen selkää.

Wren oli viihtynyt kaksituntisen tallilla oikein hyvin.
Hän oli kivunnut yläkerran viihtyisään kahvilaan, ja siitä huolimatta, että hänellä oli nyt hallussaan luottokortti, jonka katerajan täytyi hipoa taivaita, hän tilasi itselleen vain teen ja hetken harkittuaan myslipatukan sen seuraksi, ennen kuin siirtyi suuren ikkunan ääreen katselemaan alas maneesiin.
Siihen olisi ollut hyvin helppo unohtua.
Olisikohan Charles ollut onnellisempi, jos olisi saanut jatkaa työskentelyä kiinteämmin hevosten kanssa?
Oli melkein haikeaa joutua lähtemään.
Wren pudisti päätään kysymykselle, ajatukset edelleen omia ratojaan kiitäen.
"Sylvia lähetti terveisiä", hän totesi, kääntäen katseensa Charlesiin.
"Kuinka hevosesi voivat?"

”Hyvin”, Charles vastasi avatessaan vuokra-auton matkustajan oven Wrenille ja istuessaan itse ratin taakse.
”Ne ovat erittäin hyvissä käsissä Laurien kanssa. On sääli, etten voi varastaa häntä äidiltä. Koettelin jo rajojani Dianan kanssa.”
Auto kaarsi tallitielle ja kohti Newcastlea. Maaseudulla ajaminen oli vapauttavaa, vaikka kaasujalka olisi tahtonut sinnikkäästi unohtaa nopeusrajoitukset autioilla teillä.
”Voimme käydä vielä huomenna ratsastamassa, ennen kuin palaamme Lontooseen. Piditkö maastoilusta?”

Wren kiinnitti turvavyön ja nyppäsi hajamielisesti punertavan hevosenkarvan ratsastusjousuiltaan.
"Se rajojen koetteleminen kannatti", hän huomautti hyväntuulisesti.
"Burghleyn voitto oli uskomaton saavutus."
Hänen kulmansa painuivat hieman alemmas. Oli hirvittävä sääli, että Charles oli joutunut erottamaan ratsastajansa vain paria kuukautta myöhemmin.
Eriparisten silmien katse siirtyi tiestä Charlesiin.
"Se oli upeaa. Ehkä ehdimme käydä ratsastamassa sittenkin, kun tulemme tervehtimään Gabriellea."

”Minä huolehdin siitä, että ehdimme”, Charles vakuutti. Hän rakasti Paddyä, ja kiireettömät, pitkät maastolenkit hevosen kanssa pitivät hänet järjissään – olisi uskomattoman hienoa, jos hän voisi jakaa niitä nyt Wrenin kanssa.
Mies ojensi kätensä vaihdekepin yli ja hipaisi Wrenin käsivartta.
”Oli mukavaa ratsastaa kanssasi tänään.”
Auto kiihdytti pehmeästi moottoritiellä kohti Newcastlea.
”Haluaisitko mennä ulos syömään vai tilata jotain huonepalvelusta?”

Pelkkä hipaisi sai Wrenin värähtämään mielihyvästä.
Viattomasta mielihyvästä, siitä ilosta, että Charles saattoi taas koskettaa häntä ilman, että oli varottava, voisiko joku tulkita kosketuksen väärin.
"Te näytitte Paddyn kanssa upeilta", hän totesi hellästi, vino hymy huulilleen kohoten.
"Huonepalvelusta. Jos se sopii."
Ei tarvitsisi samalla tavalla varoa olemistaan.
"Saitteko puhuttua kisasuunnitelmista?"

"Kyllä, kaiken pitäisi sujua aikataulussa", Charles vastasi kulmat keskittyneesti painuen ja ohitti hitaamman auton moottoritiellä, sitten toisen.
Hän vilkaisi Wreniä.
"Huonepalvelu sopii hyvin." Kulunut viikko oli tarjonnut yltäkylläisesti kontaktia valtaväestön kanssa. Ajatuskin sai päänsäryn nakertamaan ohimoilla.
"Olisitko halunnut käydä illalla jossain? En voi tosin väittää olevani asiantuntija Newcastlen viihteessä..."

Kulmien kurtistuminen sai Wrenin hipaisemaan Charlesin polvea.
"Luulen, että haluan vain pitkään kylpyyn", hän myönsi, pyyhkäisten kampaukselta karanneita hiuksia korvansa taakse.
Newcastlen Memorial Walk oli kuulemma vaikuttava kohde, mutta ei ehkä tähän aikaan vuodesta. Siellä voisi vierailla jonain päivänä, ehkä kesällä.
Charles voisi viettää koko päivän tallilla niin halutessaan.
"Eikö ystäväsi sanonut tulevansa käymään lasillisella?"

"Kyllä", Charles vastasi.
"Laurie pyörähtää hotellin baarissa lasillisella. Hän on vanha ystävä ja pelasti minut jälleen pulasta, kun jäin ilman ratsastajaa."
Mies katsahti Wreniä sivusilmällä.
"Sinulla on oma huone. Jos haluat sen. Voit kylpeä niin pitkään kuin haluat."

"Istutte iltaa niin pitkään kuin tahdot", Wren totesi, kipristäen varpaitaan jodhpuriensa sisällä.
"Minä osaan kyllä viihdyttää itseäni."
Hän antoi katseensa hakeutua taas ohi viuhuvaan maisemaan.
Tahtoisikohan Charles nukkua yönsä rauhassa? Hän oli ollut viime aikoina hyvin levoton seuralainen unissaan.
"Olisihan se silmiinpistävää, jos meille varattaisiin vain yksi huone, jossa on yksi vuode."

Charles katsahti Wreniä sivusilmällä. Sisältyikö sanoihin jotain, mitä ei sanottu ääneen?
"Niin, niinhän se olisi", hän myönsi. Se ei tosin ollut syy, miksi Charles halusi Wrenille oman huoneen matkoille. Naisella piti olla mahdollisuus sanoa ei joutumatta sanomaan sitä ääneen, paikka jossa olla rauhassa työnantajaltaan.
"Vaihdamme vain pikaisesti kuulumisia ja puhumme hevosista. Sinä olet tervetullut liittymään seuraan, jos haluat."

Hymy siristi Wrenin silmiä.
"Olet ansainnut viettää hetken ystäväsi kanssa kaikessa rauhassa", hän totesi ja sipaisi Charlesin polvea uudelleen.
"Voitte puhua hevosista ja... mistä miehet ikinä puhuvatkaan ystäviensä kanssa."
Ilman, että Charles joutui varomaan hänen läsnäollessaan. Koska niin herramiehet taisivat tehdä, miettivät, mitä sopisi sanoa naisen edessä.

Charles kohotti merkitsevästi valkeaa kulmaansa ja hidasti vastentahtoisesti, kun he lähestyivät Newcastlen keskustaa.
"Mistä sinä arvelet minun oikein puhuvan ystävilleni?" mies kysyi skeptisellä huvituksella. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä miehet yleensä keskustelivat.

Voisivatkohan he ajaa pidempää kautta?
Ajaa vielä hetken, sulkeutua omaan maailmaansa.
Wrenin kulmat kurtistuivat, toffeenruskeat silmät tutkivat miehen kasvoja kuin oikeaa vastausta etsien.
"Ei aavistustakaan", hän joutui lopulta myöntämään.
"Mistä sinä oikein puhut ystävillesi?"

Charles katsahti naista silmäkulmastaan, hymyili huvittuneena ja katsahti Wreniä uudelleen, silmien jää pehmenneenä.
"Hevosista, suurimmaksi osaksi. Matkustelusta, purjehduksesta, ainutlaatuisista paikoista maailmassa. Kuuntelen enemmän heidän kuulumisiaan. Kuten tiedät, henkilökohtainen elämäni on ollut suorastaan riehakasta edelliset vuodet", hän sanoi ajaessaan hotellin parkkihalliin.

Se kuulosti hyvin... tavalliselta.
"Ei suuria, synkkiä salaisuuksia?" Wren varmisti, siristäen hieman silmiään.
Ei varmastikaan muuta kuin hän itse. Suuri, synkkä salaisuus.
"Saatte silti olla rauhassa. Minä menen sillä välin kylpyyn."

"En usko, että minulla on salaisuuksia, saati suuria ja synkkiä sellaisia", Charles vastasi kuivasti huvittuneena ja nousi autosta, harppoen keulan ympäri avaamaan oven Wrenille.
"Taisit valita harvinaisen mielenkiinnottoman miehen. Pahoitteluni. Minulla todella ei ole aavistustakaan, mistä miesten on tarkoitus puhua keskenään."

Wren kömpi ulos autosta ja kaivoi samalla taskuunsa unohtuneen luottokortin esiin ojentaakseen sen takaisin Charlesille.
Kulmat painuivat alemmas eriparisilmien yllä.
"Minä en usko, että siinä on niinkään kyse valinnasta", hän totesi, nykäistessään kirkkaansinistä takkiaan suorempaan.
"Ja sinä olet mielenkiintoisimpia ihmisiä, joita olen koskaan tavannut."

Charles kohotti huvittuneena kulmaansa ja esti itseään kiertämästä käsivartta Wrenin hartioille. Hän otti sen sijaan kortin vastaan ja soi naiselle kuseenalaistavan katseen, ennen kun viittasi Wrenin edellään hissiin.
"Kiitos samoin, peukaloinen."

Wren puhahti ja pukkasi Charlesia kevyesti käsivarteen.
"Peukaloiset ovat hienoja lintuja", hän totesi ylpeästi samalla kun hissin ovet liukuivat kiinni.
Edes hississä ei voinut olla rauhassa, vasta turvallisesti hotellihuoneen lukittujen ovien takana voisi hetkeksi hellittää teeskennellystä etäisyydestä.
Hän kaipasi Charlesia niin, että melkein sattui.

"Peukaloiset ovat ainutlaatuisen hienoja lintuja", Charles vastasi ja katsahti Wreniä alas silmäkulmastaan, häivähdys hellää lämpöä kalpeissa silmissään.
Mies katsahti vastaanotosta saatuja huonekortteja.
"Haluaisitko oman huoneen?" hän kysyi epäröiden, tarjoten korttia. Pelko naisen painostamisesta kummitteli häntä. Lipsahtaminen tilanteeseen, jossa hän olettaisi Wrenin haluavan jakaa huoneen kanssaan, sängyn kanssaan, ja lopulta Wren joutuisi pakenemaan häntä.

Pieni lintu, mutta suuri ääni.
Wren katsahti Charlesin tarjoamaa korttia ja otti sen käteensä, pyöräyttäen korttia epävarmasti kädessään.
"Tahtoisitko nukkua yösi rauhassa?" hän kysyi hiljaa.
"Olen tainnut olla hieman levoton viime aikoina."
Hän oli puhunut unissaan taas enemmän, tainnut potkiakin Charles-raukkaa.

"En koskaan kieltäytyisi seurastasi", Charles vastasi pohtien, saattoiko se kuulostaa painostukselta. Minkä piti olla väliaikainen hetki molempien rauhoittua säikähdyksen jäljiltä oli lähtenyt venymään.
Ja yhtäkkiä siitä oli kuukausi, kun he olivat viimeksi... Eikä Charles ollut varma, kuinka korjata tilanne.
"Voit käydä kylvyssä joka tapauksessa kaikessa rauhassa, mitä valitsetkaan, jos käyn tapaamassa Laurieta sillä välin."

Charles tuntui olevan kovin huolissaan hänen kylpyrauhastaan.
Toisaalta Wren oli heidän yhteiselonsa aikana jo ehtinyt huomaamaan, että mies suhtautui kaikkeen hyvin... hienovaraisesti.
He saattoivat jakaa vuoteen sanan monessakin merkityksessä, mutta siitä huolimatta.
Pitkäksi venynyt tauko sai Wrenin olon hermostuneeksi.
"Nukkuisin mielelläni vieressäsi."
Lyhyet hetket, joiden aikana he saivat olla kuin ketkä tahansa.

"Olet tervetullut viereeni", Charles vastasi katsellen Weniä alas silmäkulmastaan ja hipaisi ohimennen naisen kättä hissin kivutessa ylöspäin.
Hän avasi heille modernin sviitin oven kantaen pienen viikonloppulaukkunsa ja Wrenin laukun sisään, laskien ne harmaasävytteisen oleskelutilan laidalle.
"Vaihdan vain vaatteita ja käyn sitten tapaamassa Laurieta."

Mitenhän pitkään menisi tottua sviitteihin?
Toisaalta Wren ei ollut varma, halusiko tottua. Hän ei ollut koskaan pitänyt itseään erityisen materialistisena, mutta silti kauniisti sisustetut, avarat huoneet saivat hänen vatsanpohjansa nipistämään innosta.
Vaikkei niihin olisikaan raahattu pakastinta jäätelöä varten.
"Viivy ihan rauhassa", hän muistutti Charlesia, samalla kun alkoi kuoriutua eroon ulkovaatteistaan.

Charles käänsi katseensa tunnollisesti pois. Ei hänellä ollut oikeutta jäädä katsomaan naisen riisuutumista.
Sen sijaan hän siirtyi toiseen tilaan, vaihtoi ratsastushousut ja ulkoilutakin suoriin, mustiin housuihin, hiilenharmaaseen pooloneuleeseen ja imartelevasti leikattuun pikkutakkiin.
"Tilaa vain mitä haluat huonepalvelusta, jos viivyn ja olet nälkäinen", hän kehoitti, astui lähemmäs ja muutti sitten epäröiden mielensä. Älä ahdistele Wreniä.
"Nauti kylvystä", mies toivotti, työnsi huonekortin ja puhelimen taskuunsa ja katosi ovesta.

"Pitäkää hauskaa", Wren kehotti ja katseli, kuinka Charles poistui huoneesta.
Hän hipaisi huuliaan sormenpäillään ja vajosi istumaan vuoteelle alushousuissa ja korkeakauluksisessa, kirkkaankeltaisessa poolokaulusneuleessa.
Charles vältteli häntä, eikö vältellytkin?
Paljaat varpaat kipristyivät lattiaa vasten.
Kuukausi.
Hän nousi seisomaan ja tassutti tilavaan kylpyhuoneeseen, mutta vain hakemaan valkoisen, pehmeän kylpytakin. Kiskottuaan neuleen pois päältään hän kietoutui kylpytakkiin ja palasi vuoteelle, kömpi puolelle, joka vuoteissa oli vakiintunut hänen omakseen ja nojasi selkänsä sängynpäätyyn.
Ehkä hän voisi tilata itselleen teetä odotellessaan.

Pari tuntia myöhemmin ovi kävi, ja Charles palasi sviittiin otettuaan lasillisen tai kaksi Laurien kanssa.
"Wren?" hän kutsui pehmeästi suljettuaan oven ja hetken tunsi kylmän pelon kosketuksen, että nainen oli muuttanut mielensä ja lähtenyt sittenkin toiseen huoneeseen.
Pikkutakin taskuun oli työnnetty vihreä Skittles-pussi, kädessä viipyi viereisestä kahvilasta poimittu, suklainen kaakao kermavaahdolla ja kanelilla.

National Geographic pyöri vaimeana taustameluna, kameleontti oli juuri vaeltamassa hitaasti ruudun poikki dramaattisen musiikin tahtiin.
Wren havahtui hereille sängyn keskeltä ja kohottautui istumaan, nykäisten olkapäälle valahtanutta kylpytakkia paremmin päälleen. Hän pyyhkäisi sormet läpi vapaudesta villiintyneistä hiuksistaan ja käänsi katseensa oven suuntaan.
"Charles."
Ääni oli unen jäljiltä vielä hieman käheä.
"Oliko teillä mukavaa?"

"Hei", Charles tervehti ja seisahtui sängyn vierelle, ojentaen naiselle kuuman kaakaon ja laskien karkkipussin yöpöydän laidalle. Valkeat kulmat kurtistuivat. Ehkä ne eivät varsinaisesti sopineet yhteen.
"Kyllä, oikein mukavaa", hän vakuutti ja sukaisi kuohkeita, valkeita hiuksiaan taakse.
"Oliko sinulla rentouttava kylpy?"

Wren otti räpäytti silmiään ja otti kaakaon hymyillen vastaan.
Hän tunsi aina sietämätöntä hellyyttä, kun Charles osti jotakin, mistä ajatteli hänen pitävän.
Nyt vatsaa kipristi tosin vain hentoinen jännitys.
Nainen otti varovaisen kulauksen kaakaostaan, yrittäen kerätä rohkeutta.
Kanelin maku sai kylmät väreet juoksemaan pitkin selkää.
"En ehtinyt vielä käydä, nukahdin."

"Oh", Charles vastasi räpäyttäen hämmentyneenä ja riisui pikkutakin hartioiltaan, laskien sen pienen kirjoituspöydän eteen työnnetyn tuolin selkänojalle.
"Se oli melko rankka ratsastus tauon jälkeen, kieltämättä", hän myönsi.
"Haluatko tilata jotain huonepalvelusta vai menetkö mieluummin kylpyyn ensin?"

"Minulla vielä pidemmän."
Wren haki rohkeutta uudella kulauksella syntisen makeaa kaakaota, lipaisten kermavaahtoa huuliltaan.
Sydän rummutti levottomaan tahtiin. Mutta ei pahalla tavalla levottomaan, enemmänkin... kuin sydämen tilalle olisi asettunut levoton, mutta onnellinen lintu.
"Onko sinulla nälkä?" hän kysyi, taittaen paljaat sääret alleen.
Pahinta, mitä voisi tapahtua olisi, että Charles kieltäytyisi.
"Ajattelin, jos haluaisit mennä kylpyyn yhdessä."

Charles piti katseensa Wrenin kasvoissa ja kielsi itseään katsomasta paljaita sääriä.
"Minä voin syödä sitten kun sinäkin", hän vakuutti ja hiljeni sitten hämmentyneenä räpytellen. Kylpyyn? Yhdessä?
Tekivätkö ihmiset niin? Toki varmastikin tekivät, olihan mainoksissa kuvia ihmisistä sydämenmuotoisissa vaahtokylvyissä sylikkäin.
"Minä... En ole koskaan tehnyt niin, mutta, ehm... Jos niin haluat."

Wren piilotti yllätyksensä kaakaonsa taakse.
Ei sillä, että hänkään olisi harrastanut yhteiskylpyjä kuin pakosta, mutta jotenkin hän oli olettanut, että Charles...
Varpaat kipristyivät samaan tahtiin vatsaa nipistävän jännityksen kanssa.
"Haluaisin."
Se ei ollut ollut varsinainen ei, eikö niin? Charles ei ollut kieltäytynyt.

"Hyvä on sitten", Charles totesi pyyhkäisten hiuksiaan ja tunsi levottoman, itsetietoisuuden piston. Olivatko yhteiset kylvyt standardi, jota normaalit pariskunnat harrastivat?
Hänen olisi pitänyt ehkä nöyrtyä kysymään neuvoja Laurielta. Hän oli toivottoman tiedoton parisuhteiden suhteen.
"Menemmekö?" hän kysyi nyökäten kylpyhuoneen suuntaan ja kosketti poolopaitansa kaulusta. Se tuntui kiristävän.

Wren lipaisi kermavaahtoa toistamiseen huuliltaan ja nousi pahvimuki yhä kädessään.
Se olisi vain kylpy. Hetki läheisyyttä.
"Mennään."
Hän tassutteli paljain jaloin lattian poikki ja pehmeästi valaistuun kylpyhuoneeseen, jonka lattia tuntui lämpimältä jalan alla.
"Kuinka lämpimästä vedestä pidät?"

"Yleensä käyn kylmässä suihkussa", Charles vastasi jättäen kengät kylpyhuoneen ulkopuolelle. Hän veti epäröiden pooloneuleen päänsä yli ja viikkasi sitä käsissään.
Hän ei ollut tainnut käydä kylvyssä sen jälkeen, kun oli ollut pikkupoika ja vastannut itse peseytymisestään.
"Mutta kuumakin vesi käy."

Wren vilkaisi Charlesia vaivihkaa nähdäkseen, pilailiko mies.
Kylmä suihku kuulosti niin... sotilaalliselta.
"Meillä ei usein tullut kotona kuin kylmää vettä", hän totesi, hörpäten kaakaotaan samalla kun kumartui kääntämään veden valumaan ammeeseen.
Ensimmäinen täysin yksityinen, kuuma kylpy oli tuntunut todelliselta luksukselta, vaikka amme olikin reunasta haljennut.
"Tahdotko kylpyvaahtoa?"

Charles hieraisi paljasta, kalpeaa hartiaansa epätietoisena ja astui lähemmäs, kurkistaen ammetta. Mahtui kai sinne kaksi. He vain olisivat... Lähekkäin.
"Kylpyvaahtoa? Onko sillä jokin funktio?" hän tiedusteli ja kumartui riisumaan sukkansa.

Kysymys sai Wrenin kulmat kurtistumaan hieman.
"En ole varma", hän myönsi, ja vilkaisi kohti huonetta, jossa tietokone ja puhelin olivat.
Mutta hän ei lähtisi nyt selvittämään asiaa.
Jännitys värisytti taas siipiään.
Kuukausi.
"Se tuoksuu hyvältä."

"Oh", Charles sanoi tietämättä, oliko hyvä tuoksu hyväksyttävä funktioksi.
"Laita vain, jos pidät siitä."
Wren tunsi kylvyt varmasti paremmin kuin hän.
"Pidätkö kylvyistä enemmän kuin suihkusta?" hän kysyi ja pyyhkäisi levottomana hiuksiaan.

Wren siirtyi valikoimaan kultakuvioidun, vaniljalta tuoksuvaa kylpyvaahtoa sisältävän pullon ja kaatoi sitä lämpimänä hohkaavan kylpyveden sekaan.
"Kylvyt ovat... erityislaatuisia suihkuun verrattuna", hän vastasi, palauttaessaan kylpyvaahdon paikoilleen ja hörpätessään loput kaakaostaan.
Kanelin maku jäi viipymään huulille.
"Kylvyssä ei ole kiire minnekään."

"En voi väittää, että minulla olisi kovin paljoa kokemusta siitä", Charles vastasi kulmiaan kurtistaen. Kiireettömyys ei ollut koskaan ollut osa hänen elämäänsä – hän tavoitti sen silloin tällöin purjehtiessaan yksin paratiisissa, keskellä asumattomia syrjäseutuja.
"Kaipaatko enemmän kiireettömyyttä?" hän kysyi.

Wren kurtisti kulmiaan.
"Kaipaan enemmän aikaa sinun kanssasi."
He olivat yhdessä suurimman osan vuorokaudesta, mutta hän ei tarkoittanut sanoillaan sitä. Vaan hetkiä, jolloin he saattoivat olla todella yhdessä. Ilman, että oli ajateltava, miten kosketus voitaisiin tulkita.
Wren kumartui sammuttamaan hanan ja kokeili kädellään vettä, jonka päälle kylpyvaahto oli noussut pehmeiksi, pilvimäisiksi kerroksiksi.

Charles jäi hetkeksi katselemaan Wreniä. Hillitsi halunsa koskettaa naisen hiuksia, pyyhkiä ne syrjään niskan kaarelta ja maistaa naisen iho huulillaan.
"Niin minäkin sinun kanssasi", hän vastasi ja laski sitten vaivaantuneena armeijallisen siististi viikatun neuleen lavuaaritasolle.
Ainakin vaahto tarjoaisi jonkinasteista säädyllisyyden suojaa. Hän kosketti housujaan levottomana.

Wren pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan, pöyhäisten niiden villiä kiharoiden pilveä ja riisui sitten kylpytakkinsa seinällä roikkuvaan krominväriseen naulakkoon.
Yksinkertaiset, puuterinväriset alusvaatteet olivat varmasti hillityin vaatekappale, jonka hän omisti.
Syntymämerkkien polku seurasi selkärankaa molemmin puolin.
Wren pujottautui ulos liiveistään ja pitsillä hillitysti somistetuista alushousuistaan ennen kuin kääntyi takaisin Charlesin puoleen.

Kylpytakki lähti. Charles näki välähdyksen naisen alusvaatteista ja pyörähti peiliä kohti, mikä ei auttanut paljoa. Hänellä ei ollut tarpeeksi itsekuria, että olisi voinut kieltää itseltään paljaan ihon vilahdusta.
Hillitse itsesi, typerä mies.
Hän painoi katseensa, kasasi itsensä ja riisui housunsa, siirtyen säädyllisyyttä tavoitellen ammeen luo ja vaahdon peittämään veteen. Ehkä Wren opettaisi hänet ymmärtämään kylpyjen hohdokkuutta.

Wrenin kulmat painuivat hetkeksi alemmas.
Charles tuntui... hermostuneelta.
Hän siirtyi ammeen vierelle ja istui varovasti sen reunalle, pyyhkäisten tämän poskipäätä sormenpäillään.
Charles oli niin uskomattoman kaunis, että se melkein sattui.
Hän nosti jalkansa ammeen reunan yli ja liukui pehmeästi veteen.

Yhdysvaltojen ulkoministeri.
Yhdysvaltojen ulkoministerin tekorusketuksen raja vetäytyvässä hiusrajassa.
Yhdysvaltojen ulkoministerin muovinen hymy, johon oli takertunut pala pinaattia.
Yhdysvaltojen ulkoministerin aivottomat, toivottomat, itsekkäät mielipiteet maailmanpolitiikasta ja häpeällinen yleissivistys.
Charles keskitti ajatuksensa tehokkaalla, armeijallisella kurilla, kun alaston nainen liukui kuumaan veteen ja painui hänen syliinsä. Silti hänen sykkeensä kohosi hallitsemattomana, kun Charles nielaisi ja kiersi käsivartensa kevyesti Wrenin ympärille, halaten naisen selän rintaansa vasten.
Hetkeksi hänen nenänsä hautautui punaisiin hiuksiin. Niskan siro kaari oli hänen edessään. Iho näytti hehkuvan kylpyhuoneen pehmeässä, rentouttavassa valaistuksessa.
Yhdysvaltojen ulkoministerin nenäkarvat.

Mielihyvän väristys kulki pitkin Wrenin ihoa, kun hän painui lämpimään veteen ja veti sisään mietoa vaniljaista tuoksua.
Pieni hetki, jolloin he voisivat olla lähekkäin.
Wren nojautui Charlesin vatsaa vasten ja silitti peukalollaan käsivartta, joka oli kietoutunut hänen ympärilleen.
"Damnú air, tuntuu hyvältä", hän huokaisi ja ojensi nilkkojaan veden alla.

Yhdysvaltojen ulkoministerin likaiset vitsit.
Yhdysvaltojen ulkoministerin tapa silmäillä naisia kuin esineitä.
Yhdysvaltojen ulkoministerin äänekäs nauru.
Yhdysvaltojen ulkoministerin tapa taputtaa ja nauraa omille vitseilleen.
Yhdysvaltojen ulkominist-
Hitot.
Charles pyyhkäisi punaisia hiuksia syrjään, veti Wrenin lähemmäs ja painoi päänsä suudellen niskan siroa kaarta.

Sähköinen väristys sai Wrenin henkäisemään.
Kuukausi.
Hän taivutti hieman päätään, niin että hiukset pysyivät poissa tieltä.
Melkein kuin he olisivat taas olleet Fidzillä, omassa maailmassaan. Jonka rajat saattoivat loppua kylpyammeen reunoihin, mutta silti.
Hänen sormensa sivelivät Charlesin käsivartta veden alla.

Charles hengitti Wrenin tuoksua ja maistoi ihon kiireettä, painaen suudelma leukaperältä alas hartialle ja suudellen kaulansyrjän pehmeää ihoa viipyen välissä.
Hän halasi naisen tiukemmin syliinsä ja antoi sitten käsiensä vaeltaa, piirtää kylkien kaaret ja vyötärön, jäljitellä naisen käsivarret, kulkea yli vatsan, liukua alas reisille.
Kuukausi oli pitkä aika.

Ei ollut kiire minnekään.
Ei tarvinnut pelätä, että joku ryntäisi sisään. Vaikka hotellin henkilökunta olisikin niin röyhkeää, että paukkaisi sisään huoneen puolelle, he olivat täällä turvassa, omassa rauhassaan.
Wren huokaisi ja veti jalkojaan koukkuun, vasten käsien kosketusta.
"Minulla on ollut ikävä..."

"Niin minullakin", Charles kuiskasi matalasti, ääni asteen käheämpänä naisen korvanjuureen hamutessaan leukaperää. Kaulataipeen tuoksu oli humalluttaa hänet. Vai lähtikö se hiuksista?
Hän rutisti Wreniä, tietämättä miten muuten käsitellä tunnetta sisällään. Hän halusi koskettaa naista. Ei itsensä tähden, vaan Wrenin.

Käheä kuiskaus sai Wrenin melkein voihkaisemaan ääneen.
Niin ikävä.
Fidzin jälkeen ero tuntui melkein sietämättömältä. Ennen hänen välikohtaustaan he olivat onnistuneet varastamaan yhteisiä hetkiä kiireisen arjen keskeltä.
Kunnes hän oli mennyt rikki.
Mutta niin ei tapahtuisi enää uudelleen. Toivottavasti ei tapahtuisi.
Wren käänsi hieman päätään, niin että saattoi melkein hamuta miehen huulia.
"Charles..."

Voihkaisu oli karkoittaa Yhdysvaltojen ulkoministerin ajattelun tuoman tyynen hallinnan tunteen Charlesin kehosta. Se ei ollut karaistunut käsittelemään tällaisia sensaatioita.
Mutta nenäkarvojen maalaaminen mielessä antoi ohjat takaisin miehen käsiin.
"Wren?" hän kysyi hamuten naisen hartiaa, käsi pehmeälle sisäreidelle liukuen.

Entä, jos Charles olisi edelleen ahdistunut siitä, mitä oli tapahtunut.
Kuinka tämä oli joutunut painamaan hänet lattiaan, jottei hän olisi satuttanut itseään.
Hänkin oli pelännyt.
Mutta nyt pelko oli vaihtunut pohjattomaan kaipuuseen, joka sai hänet hengittämään pinnallisemmin.
"... Kaipaan sinua..."

Niin minäkin sinua. Charles hengitti syvään karaisten itsehillintäänsä ja painoi uuden suudelman Wrenin kaulalle.
Hitaasti.
Hitaasti, jotta Wren ehtisi kuunnella itseään ja kehoaan.
Käsi liukui pehmeästi alas sisäreiden ihoa ja kosketti sitten melkein kohteliaasti, ensin kevyesti kuin lupaa kysyen ja sitten etsien miellyttävintä tapaa koskettaa.

Perhoset heräsivät eloon Wrenin sisällä ja kutittivat vatsanpohjaa.
Saivat polvet vetäytymään koukkuun ja hengityksen salpautumaan.
Jos häntä alkaisi ahdistaa.
Jos Charlesin pelko toteutuisi, jos hän menisi paniikkiin ja pakenisi taas.
Ei.
Hän voihkaisi hiljaa ja taivutti toista kättään taakse, hipaisemaan Charlesin luonnonvalkeita hiuksia.
Ei mitään syytä ahdistua.

Charles katseli ja kuunteli, mies hamusi Wrenin kaulaa ja kuulosteli pienimpiäkin merkkejä siitä, mitä nainen halusi. Toinen käsivarsi kiertyi lujana ja turvallisena Wrenin ympärille, painoi tämän rintaansa vasten.
Wren saisi luottaa itsensä hänen syliinsä.
Mitään pahaa ei tapahtuisi.
Reisien väliin laskeutunut käsi jatkoi hellästi, vastausta saadessaan voimistuen, haluten antaa naisen nauttia turvallisesti.

Hiljalleen jännitys alkoi kadota kehosta.
Mitään pahaa ei tapahtuisi. Hän ei syöksyisi enää pois, ei pakenisi Charlesin luota.
Ei enää alkaisi riehua hallitsemattoman vihan vallassa.
Sitä mukaa, kun jännitys haihtui, antoi lihasten rentoutua, kosketuksen herättämä mielihyvä sai yhä enemmän tilaa.
Charles ei antaisi mitään pahaa tapahtua.
Hän olisi turvassa. Yhtä hyvässä turvassa kuin veneessä, meren sulkiessa muun maailman kauas.
Sormet kietoutuivat miehen luonnonvalkeisiin hiuksiin samalla kun keho jännittyi mielihyvästä jouseksi, antoi tunteen paeta huulilta hiljaisena valituksena.

Valitus oli toivottavasti hyvä merkki. Ainakin se oli saada hänen rautaisen keskittymisensä haparoimaan. Hän tarvitsi korkeamman sietokyvyn. Ei hän voisi suistua kohti mielipuolista nälkää jokaisesta Wrenin voihkauksesta, olivat ne kuinka kauniita tahansa.
Charles katseli Wreniä, huolta, hellyyttä ja uteliaisuutta silmissään, pidellen naista sylissään ja silittäen nyt vyötären kaarta hellästi.
Ehkä kaikki oli hyvin.

Wren oli melko varma, että saattaisi alkaa itkeä, jollei saisi itseään hallintaan.
Kaikki se ahdistus, jota hän oli kerännyt sisälleen kuukauden ajan, halusi purkautua ulos.
Hän ei ollut paennut Charlesin luota, ei aiheuttanut kohtausta.
Ei tuntenut mitään tarvetta satuttaa itseään.
Wren veti jalkojaan koukkuun niin että saattoi kääntyä Charlesin puoleen ja hamuta miehen huulia omillaan.

Charles vastasi suudelmaan silittäen villejä, punaisia hiuksia ja pidellen Wreniä lähellään.
"En taida olla kovin kärsivällinen kylpijä", hän vastasi häivähdys anteeksipyyntöä äänessään, suudelmien lomassa.

Wren kietoi käsivartensa Charlesin niskan taakse ja kääntyi samalla kunnolla tätä kohti, syliin hajareisin.
"Minulla on ollut niin ikävä", hän kuiskasi, tuskin malttaen lopettaa suudelmaa sanojen ajaksi.
"En ahdistunut..."
Hän antoi sormiensa upota miehen hiuksiin.

"Hyvä", Charles vastasi hälyttyneenä. Se oli erittäin hyvä.
Mutta hän ei selviäisi näin. Ei Wren näin lähellä. Järki tuntui sumenevan.
Charles tarttui naisen vyötäröön ja työnsi tämän kauemmas kumartuessaan itse eteen, rikkomatta suudelmia.
Hän halusi omistaa huomionsa Wrenille.
Se ei tulisi onnistumaan, jos hänen heikko kehonsa pettäisi hänet ja sumentaisi ajatukset.

Wren ynisi hiljaa, haluamatta kauemmas.
Sormet kietoutuivat tiukemmin luonnonvalkeiden hiusten joukkoon.
Ei hän menisi rikki.
Kylpyvesi liikahteli ammeen laitoja vasten, mutta hän oli arvioinut sen määrän tarkkaan. Niin että kaksi kehoa saattoi laskeutua veteen ilman, että kylpyvesi alkaisi valua lattialle.
"Charles..."

He eivät tainneet olla samaa mieltä. Jostain syystä ajatus hymyilytti häntä.
"Wren...", Charles vastasi vakavoittaen itseään, kädet lujina naisen vyötäröllä.
"Oletko saanut tarpeeksesi kylpemisestä?"

Wren katsoi Charlesia eriparisilla silmillään.
"Charles Edgerly", hän totesi, yhä hieman kiihtyneemmin hengittäen. Kylvyn lämpö, ja yhä muistona viipyvä kosketus olivat saaneet punan kohoamaan pisamaisille poskille.
"Minä rakastan kylpyjä, enkä voisi koskaan saada niistä tarpeekseni. Mutta kaipaan sinua niin paljon enemmän..."

"Hyvä", Charles toisti ja veti Wrenin vyötäröstä lähemmäs, upoten suudelmaan.
Sitten hän suoristautui, Wren kevyenä sylissään ja seisoi paikallaan hetken, antaen veden valua takaisin ammeeseen, ennen kuin astui pois ja kantoi naisen makuuhuoneeseen.
Sen pimeys oli hyväntahtoista ja pehmeää. Charles laski Wrenin selälleen sängylle ja nojautui naisen ylle, painamaan suudelman huulille ja toisen kaulalle. Sitten mies lähti alemmas, edeten hitain, kiireettömin suudelmien, tutkien paljasta ihoa edessään.

Wren kietoi kätensä Charlesin niskalle ja hautasi kasvonsa hetkeksi miehen kaulataivetta vasten, hengittäen syvään tuttua, rauhoittava tuoksua.
Varjot eivät vaanineet sängyn vierellä silloin, kun hän saattoi käpertyä Charlesin viereen nukkumaan.
Winston kerälle käpertyneenä jaloissaan.
Päiväpeite tuntui hieman karhealta selän alla.
Wren antoi sormiensa upota luonnonvalkeiden hiusten joukkoon, sukaista niitä häpeilemättä harjaksi, jota ei tarvitsisi kammata heti pois.

Yhdysvaltojen ulkoministeri oli kadonnut Charlesin mielestä. Mies tunsi juopuvansa kalpeasta, pisamaisesta ihosta edessään. Sen lämmöstä, tuoksusta, mausta huulillaan. Pitkät sormet kulkivat pitkin Wrenin kylkiä ja käsivarsia, piirsivät lantion kaarta ja sivelivät solisluiden siron muodon.
Charles nosti päätään kosketuksesta, kalpeat silmät pimeydessä hehkuen ja tarttui Wrenin käteen, hengittäen syvään ranteen tuoksua ja painaen sille sitten suudelman. Hän painoi toisen suudelman pehmeälle kämmenelle, ennen kuin vapautti käden ja valui painamaan suudelmia Wrenin vatsalle.
Kädet kulkivat pitkin reisien pehmeää ihoa ja hitaasti mies siirsi naista lähemmäs sängyn reunaa. Hän vetäytyi taaksepäin ja tarttui hoikkaan sääreen, painaen nilkalle suudelman, sitten säärelle ja siirtyi lähemmäs, suudellen sisäreiden pehmeää ihoa, jonka tuoksu oli suistaa hänen järkensä pois tasapainosta.

Charlesin kosketus sai perhoset heräämään uudelleen henkiin vatsanpohjalla.
Miellyttävät, pehmeäsiipiset perhoset, ei mitään syytä ahdistua.
Värit tanssahtelivat hänen silmissään samaa tahtia kosketuksen kanssa.
Mies tuntui katoavan hetkeksi, ja Wrenin eriparisten silmien katse haki tätä hermostuneena.
Kaikki hyvin.
Hän nielaisi ja antoi sormien tavoitella päiväpeitettä nyrkin sisään.
"Charles..."

Charles kohotti päätään, hengitys sisäreiden pehmeällä iholla viipyen.
"Wren..?" mies kysyi silittäen naisen lantion kaarta. Syke tuntui kuurouttavalta hänen päässään. Se muistutti häntä vaistoista ja haluista, joiden olemassaolosta hän oli ollut autuaan tiedoton suurimman osan elämästään – millaisella voimalla toista ihmistä saattoi kaivata.
Toinen käsi hipaisi pehmein sormin naisen jalkojen välissä.

Wren henkäisi hiljaa ja antoi päänsä painua takaisin sänkyä vasten, kosteus taisi imeytyä hiusten latvoista päiväpeitteeseen.
Ehkä se ei haitannut.
"Kaikki hyvin", hän kuiskasi hiljaa.
Perhoset tuntuivat villiintyneen pahemman kerran, mutta se ei ollut huono asia.

Charles ei ollut varma, oliko hänen sisällään perhosia. Jyske tuntui enemmän villipetojen hallitsemattomalta ilonpidolta. Ehkä hän todella oli juopunut Wrenistä.
Voi hyvä luoja, miten nainen saattoi olla näin kaunis? Mitä tarkemmin hän sai tutustua naisen kehoon, sitä syvemmin se lumosi hänet.
Hän halusi Wrenin nauttivan – nauttivan jokaisella tavalla, jonka hän voisi naiselle antaa. Nauttivan tavalla, jossa hän saisi keskittyä nauttimaan naisen nautinnosta tulematta omien vaistojensa kaappaamaksi.
Mies painoi viipyvän, lämpimän suudelman reidelle, toisen alavatsalle ja valui sitten alemmas.

Damnú air.
Värien ilotulitus tanssahteli jossakin verkkokalvojen takana samalla kun Charlesin huulet vaelsivat iholla.
Keho jännittyi hetkeksi, ei siksi, että tilanne olisi muistuttanut häntä jostakin, vaan koska se oli kaikin tavoin jotakin uutta.
Mutta ei pahaa.
"Kaikki hyvin", hän henkäisi uudelleen, samalla kun antoi silmiensä painua kiinni.
Rentoutunut keho nautti aivan eri tavalla, kuin hän olisi voinut koskaan kuvitella.

Hän todella juopui Wrenistä. Ei ollut saada tarpeekseen.
Mahdollisuus nähdä naisen nauttivan sokaistumatta itse omasta halustaan, tulematta kauhistuttavan alkukantaisten vaistojen sieppaamaksi – se oli uskomatonta. Wren oli niin uskomattoman kaunis. Niin uskomattoman kaunis.
Charles otti hellästi lujemman otteen naisen lantiosta, sillä hän todella ei saanut tarpeekseen.

Oli hämmästyttävää kokea, kuinka keho tuntui ottavan vallan ilman, että hänellä oli mitään valtaa siihen.
Jalka vetäytyi kevyesti koukkuun, huokaus pakeni huulten välistä. Sormet puristuivat päiväpeitteen ympärille, selkä lähti taipumaan kaarelle.
Se kaikki oli hyvin, hyvin hämmentävää.
Ja samaan aikaan tuntui aivan uskomattoman hyvältä.
Kielikin vaihtui iiriin, hiljaiset, melkein kuiskatut sanat, jotka hukkuivat mielihyvän alle, ja joista hän ei muistaisi puoliakaan jälkikäteen.
Lopulta jäljellä oli vain Charlesin nimi.
Hän todella nautti.

Oli hämmentävää, miten Charles tunsi itsensä melkein hengästyneeksi katsellessaan Wreniä.
Hän ei ollut pysyä järjissään kuullessaan naisen nautinnon – varsinkaan sen kutsuessa häntä nimeltä. Hyvä, pyhä jumala.
Mies nojasi poskensa hetkeksi naisen lämmintä alavatsaa vasten, siroa lantiota halaten, kun päätteli, että kumpikaan ei pysyisi enää järjissään, jos hän jatkaisi. Kerättyään itsensä Charles nousi sängylle Wrenin viereen, pyyhkäisi peiton heidän ylleen ja veti naisen syliinsä.
"Kaikki hyvin?" hän kuiskasi pehmeästi sivellen punaisia hiuksia syrjään niskan kaarelta ja painoi sille suudelman.

Charles ehkä tunsi itsensä hengästyneeksi, mutta Wren oli sitä todella.
Puna oli kohonnut pisamaisille poskille, silmissä viipyi edelleen melkein utuinen hehku.
"Kaikki on hyvin..." hän vakuutti hiljaa.
Mitään pahaa ei ollut tapahtunut. Kuukauden jatkunut etäisyys oli kadonnut, tai niin Wren ainakin toivoi.
Väristykset juoksivat edelleen kaikuina pitkin hänen kehoaan.
"Se oli ensimmäinen kerta, kun..."
Kun kukaan oli tehnyt hänelle mitään sellaista.
"Charles..."

Niin uskomattoman kaunis. Charles tunsi olevansa edelleen häkeltynyt.
Hän hipaisi huulillaan punehtunutta, pisamaista poskea ja halasi Wrenin tiukemmin rintaansa vasten, kiertäen käsivartensa lujasti naisen ympärille.
"Ensimmäinen kerta, kun..?" mies kysyi kulmat huolestuneen asteen painuen.

Wren silitti ympärilleen kietoutunutta käsivartta.
"Kun olen kokenut tuollaista", hän vastasi hiljaa.
Kun kukaan oli vaivautunut näkemään niin paljon vaivaa sen eteen, että hän tuntisi olonsa hyväksi.
Hengitys alkoi hitaasti muuttua rauhallisemmaksi, rintakehä ei enää kohoillut kiivaaseen tahtiin.
"Olen ikävöinyt sinua."

Charles ei ollut varma, mitä vastata, joten painoi toisen, hellän suudelman naisen niskalle.
"Ensimmäinen kerta, kun olen tehnyt tuollaista", hän sanoi häivähdys hymyä äänessään. Wren viipyi hänen mielessään – miltä nainen näytti, miltä naisen ääni kuulosti, miltä tämä maistui.
"Niin minäkin sinua." Mies veti peittoa paremmin heidän ylleen. Ehkä olisi sopivaa olla etsimättä pyjamaa yöksi.

Siihen olisi ehkä kuulunut sanoa jotakin sellaista, ettei sitä ollut huomannut.
Mutta Wren tunsi olevansa edelleen liian kiihdyksissään ajatellakseen selkeästi.
Niinpä hän vain käpertyi paremmin Charlesin syliin, keho yhä lämpöä hohkaten.
Sydän lepatti onnellisesti.
"Oletko varma, ettet kaipaa enempää..?"
Mies oli hyvin tunnollisesti keskittynyt ainoastaan hänen hyvään oloonsa.

Enempää? Charles katseli Wreniä, silitti villejä, punaisia hiuksia pois pisamaisilta kasvoilta ja hipaisi poskipäätä huulillaan.
Ei, hän ei kaipaisi enempää – ei sanan missään merkityksessä. Wren, uskomattoman kaunis, punaposkinen, luottavainen olento hänen sylissään oli kaikki, mitä hän voisi kaivata.
"Ei, minun on oikein hyvä näin", hän vakuutti hiljaa ja hautasi kasvonsa punaisiin hiuksiin, sulkien Wrenin tiukemmin syliinsä.

Ehkä sitten myöhemmin. Ehkä jo huomenna.
Mutta sitä ennen hän voisi olla onnellinen näin, Charlesin syliin käpertyneenä.
Ehkä mies saisi viimein nukuttua yönsä rauhassa. Ehkä hän ei heräisi painajaisiin, ei potkisi tai puhuisi unissaan.
Winstonkin nukkui kaukana, omassa sängyssään. Tai ehkä se oli vikissyt tiensä jonkun hellämielisen työntekijän viereen.
Anderson tuntui aina olleen varsin helläsydäminen corgia kohtaan.
Wren huokaisi hiljaa.
"Hyvää yötä, Charles."

"Hyvää yötä, Wren", Charles vastasi kuiskaten. Hän voisi pidellä naista sylissään läpi yön, viipyä hänet humalluttavassa tuoksussa.
Hän ei voisi tarvita enempää kuin Wrenin.
Uudenlainen, lämmin onni viipyi hänen sisällään – muisto siitä, kuinka hänen kosketuksensa saattoi vaikuttaa Wreniin. Kuinka Wren saattoi luottaa itsensä hänen käsiinsä. Kuinka hänen kosketuksensa saattoi saada naisen nauttimaan.
Ei, hän ei tarvitsisi enempää.

Sunnuntai 25. helmikuuta 2018, myöhäinen ilta, Carlton Gardens, Lontoo

Se, että äkäinen flunssa oli päättänyt iskeä juuri, kun heillä olisi ollut mahdollisuus matkustaa pohjoiseen, oli vetänyt Wrenin mielen hetkeksi matalaksi. Ei mahdollisuutta käydä ratsastamassa Copperilla sillä välin, kun Charles seuraisi hevostensa valmentautumista.
Emilyn lähettämä video ruunasta viskomassa harjoja yksi kerrallaan pakista oli piristänyt, samoin kuin uusien loimien ikkunashoppailu. Sitä hän ei kuitenkaan myöntäisi Copperille, ettei hevonen saisi turhia ideoita. Se oli ehtinyt jo tuhota aivan riittävän monta loimea.
Nainen oli viettänyt suurimman osan päivästä omassa huoneessaan, kasvattaen käytettyjen nenäliinojen vuorta, mutta hieman ennen, kuin Charlesin oli määrä saapua, hän oli napannut Winstonin kainaloonsa ja suunnannut ulkoministerin huoneistoon, pörröiseen aamutakkiin kietoutuneena.
Winston tappoi innokkaana jemmasta löytämäänsä narulelua, Wrenin istuessa sängyn laidalla, varpaitaan uutta mattoa vasten kipristellen.

Matka Northumberlandin syrjäseudulta takaisin Lontooseen oli kulunut harvinaisen kivuttomasti, sillä Charles oli niin ajatuksissaan, että havahtui vasta lentoemännän huomauttaessa heidän laskeutuneen Heathrowlle ja suurimman osan matkustajista lähteneen koneesta.
Bexin syytökset kiersivät hänen mieltään terävinä ja kipeinä, viilsivät mennessään. Oliko hän todella toiminut niin perinpohjaisen väärin naista kohtaan? Epäilys nakersi koloa huonolle omalletunnolle. Hän oli, tietenkin, varmistanut, että Bex pärjäsi. Mutta ehkä se ei ollut ollut tarpeeksi.
Charles kiitti poissaolevasti kuljettajaa noustessaan autosta Carlton Gardensin portilla. Ehkä olalle nostettuun laukkuun pakatussa pooloneuleessa viipyisi Paddyn karvojen ohella hevosen tuoksu.
"Oh, hei", hän tervehti löytäessään Wrenin sängyltään.

Wren kohotti katseensa oven avautuessa. Nenä punoitti niistämisestä rohtuneena, hiukset kihartuivat suihkun jäljiltä kosteina.
Winston ampaisi lattian poikki korvat riemukkaana lepattaen, ja hymy löysi tiensä myös naisen huulille, kun tämä nousi seisomaan ja asteli Charlesin luo.
"Hei", hän tervehti ääni nasaalin käheänä.
"Menikö matka hyvin?"

"Ihan hyvin, kyllä", Charles vastasi, väisti Winstonin taklauksen sulavalla askeleella ja laski kätensä Wrenin käsivarrelle. Kalpeanharmaat, älykkäät silmät rekisteröivät huolellisesti ulkoiset merkit naisen voinnista ja mies pyyhkäisi kosteita hiuksia, kokeillen samalla vaivihkaa otsan lämpötilaa.
"Kuinka sinä voit? Onko vointisi pahentunut?"

Winston ei häiriintynyt siitä, että jalat katosivat tieltä, vaan jatkoi suorana linjana lattian poikki, tajusi seinän lähestyvän ja iski kaikki neljä tassua jarruiksi lattiaa vasten. Liian myöhään, sillä hetkeä myöhemmin kuului pamaus, kun koira iskeytyi suoraan seinään.
Wren vilkaisi koiraa ja kurkotti sitten hipaisemaan Charlesin poskea huulillaan - hän oli käyttänyt tovin selvittääkseen, etteivät flunssan aiheuttajat pääsisi leviämään sitä kautta.
"Minun oloni on ihan hyvä. Mitä hevosille kuuluu?"

Charles ei ollut täysin vakuuttunut hyvästä olosta, kun kaikki ulkoiset merkit viittasivat kurjaan, kipeään, flunssaiseen oloon. Mies tarttui Wreniä hellästi käsivarresta ja paimensi vaivihkaa sänkyä kohti.
"Hevoset voivat kaikki hyvin", hän vakuutti yrittäen hätyyttää naisen pitkälleen vuoteeseen ja esti tottuneella jalan liikkeellä Winstonia loikkaamasta sängylle uuden emännän perässä.
"Taisin ottaa Halen takaisin ratsastajakseni."

"En haluaisi tartuttaa sinua", Wren huomautti, mutta istahti kuitenkin sängyn laidalle.
Hän loi katseen Winstoniin, jonka liike oli pysähtynyt hölmistyneenä, toinen korva lurpahtaneena.
"Winnie on pitänyt minua lämpimänä", hän vetosi. Karvainen, lepakkokorvainen kuumavesipullo, joka käpertyi mielellään kylkeen päiväunille.
Hän oli aikeissa kertoa Copperin viimeisimmästä tempauksesta, mutta vaikeni suu raollaan. Toffeenruskeat silmät räpsähtivät pariin kertaan, mutta flunssaiselle hitaus sallittakoon.
"Otit Halen takaisin ratsastajaksesi?"

Charles nyökkäsi ja riisui kengät ja puvuntakin päältään asettaen ne siististi käveltävään vaatekomeroonsa, ennen kuin istahti sängylle Wrenin viereen, suoristaen jalkansa. Ratsastus tuntui miellyttävänä poltteena reisissä.
"Niin. Hän palaa ratsastamaan piakkoin. Täytyy sopia vielä yksityiskohdista tarkemmin", mies sanoi, katsahti puhelintaan ja asetti sen yöpöydälle, ennen kuin valui selälleen sänkyyn. Väsymys painoi raajoissa.

Wren tutki Charlesia katseellaan.
"Sehän on hyvä?" hän ehdotti, hieman varovaisesti muistaessaan puhelun, joka alun perin oli johtanut Halen erottamiseen. Se oli ollut varsin... äänekäs.
"Hevosten kanssa ei tarvitse aloittaa alusta."
Hän ojensi toisen kätensä sukimaan miehen luonnonvalkeita hiuksia. Winston vikisi sydäntäsärkevästi yrittäen nostaa takapäätään sängylle.

”Niin”, Charles vastasi kulmat mietteliäästi painuneina. Se oli hyvä, hän oletti. Kunhan arvaamaton oli tosissaan hänen hevostensa suhteen eikä tekisi kohta uudelleen yhtä virhettä juhlimalla liian rankasti.
Mies huokasi ja ojensi kätensä nostamaan Winstonin sängylle. Aikuiseksi edes fyysisesti varttunut koira näytti vain aavistuksen pyöreältä. Kuka lie sitä hemmotteli.
”Miten sinun päiväsi on mennyt?”

Wren ojensi kättään ja Winston ähelsi itsensä onnellisena kiinni kylkeen, kellahtaen selälleen tarjotakseen vatsaansa rapsutettavaksi. Englantilaisuuden perikuva, welsh corgi.
"Hitaasti. Täytin jo talouden jokaisen ristikon. Randall laittoi videota Copperista. Se oli taas tuhonnut loimen."
Winstonin jalka nyki rapsutuksen tahtiin.
"Luuletko, että Winnie ilahtuisi pikkusisaruksesta?"

”Eikö yksi koira riitä?” Charles kysyi koskettaen ohimoaan. Winstonilla oli egoa kymmenen koiran edessä, mutta älyä ei riittänyt edes yhdelle. Taivas, jos niitä olisi kaksi.
Hetkeksi hänen sydämensä tuntui sekoavan askelissaan, mutta Charles vakuutti itselleen, että totta kai Wren puhui koirista.
”Onko sinulla ollut kuumetta?”

Wren kohotti toista kulmaansa.
"Esikoiset menevät aina vähän miten menevät, mutta seuraavan kanssa on jo sitten viisaampi", hän vetosi ja siirsi sormiaan hieman alemmas, saaden Winstonin jalan vispaamaan entistä riemukkaammin.
"Niistä voisi olla seuraa toisilleen, kun olemme matkoilla."
Ehkä sairastaminen oli antanut hänelle vain liikaa ajatella.
"Ei ole, ei edes lämpöä."

Charles katseli Wreniä silmäkulmastaan. Ei, nainen puhui edelleen vain koirista.
”Luulen, että sillä on yltäkylläisesti seuraa henkilökunnastani.” Henkilökunnasta, joka paapoi vajaaälyistä corgia aina kun hänen silmänsä vältti. Tiedostikohan se edes olevansa koira?
”Mutta voit tietenkin ottaa oman koiran, jos haluat.”

"Mutta se on eri asia. Lapset saisivat leikkiä keskenään."
Wren luovutti, painoi uuden suukon Charlesin poskelle ja laski päänsä tyynyä vasten, vaikka olikin vannonut palaavansa takaisin huoneeseensa miestä tervehdittyään.
Ehkä olisi epäreilua ottaa koira, kun ei kuitenkaan ehtisi vastata sen koulutuksesta tai huolenpidosta kuin satunnaisesti. Mutta Winston voisi pitää leikkikaverista, jossain vaiheessa.

Charles kääntyi kyljelleen ja katseli Wreniä. Toivottavasti flunssa hellittäisi otteensa pian. Sen täytyi tuntua kurjalta. Hän ei voinut väittää muistavansa, sillä oli viimeksi ollut flunssassa vuosikausia sitten. Tehokas eristäytyminen valtaväestöstä tuotti tulosta.
"Oletko sinä muuten kunnossa?;

Winston huokaisi pettyneesti ja kellahti kyljelleen, kun Wren ojensi kätensä sipaisemaan Charlesin hiuksia. Hän antoi sormiensa vaeltaa ohimolta leualle, jäädä piirtämään sen kaarta.
"Olen."
Hän ei vieläkään liikkunut mielellään yksin Lontoon kaduilla, mutta ei ollut myöskään saanut spontaaneja kiukunpuuskia, joiden aikana halu rikkoa peili tai oma käsi olisi yltynyt vastustamattomaksi.
"Sinun pitäisi varmastikin yrittää nukkua."

"Etkös sinä ole se potilas?" Charles vastasi kohottaen kulmaansa ja tutki Wrenin kasvoja mietteliäänä, hipaisten kasvojaan koskettavaa kättä.
"Oletko varma, ettet tarvitse mitään? Kupin teetä tai nenäsumutetta tai nenäliinoja tai... Jäätelöä?"

"Minä olen levännyt koko päivän", Wren vetosi, silittäen Charlesin leukaa sormenpäillään.
Winston oli jo ehtinyt nukahtaa, toinen korva oli kääntynyt nurinpäin.
Muistutus jäätelöstä sai toffeenruskeat silmät siristymään hymystä. Yksi pyyntö, ja Charles saattaisi päätyä siirrättämään pakastimen hänenkin huoneeseensa.
"Minulla on kaikkein hyvin. Anderson oli ystävällinen ja kiikutti minulle sekä nenäliinoja että isoäitinsä flunssankarkotusteetä."

"Hyvä on", Charles myöntyi epäröiden. Hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt tehdä jotain. Mutta ehkä kevätflunssaa vastaan ei ollut kovin tehokasta lääkitystä eikä tutkimustyön rahoittaminenkaan kantaisi kovin suurta hedelmää.
"Haluaisitko... Katsoa jotakin sarjaa tai elokuvaa?" mies tarjosi empien. Siitä tuntui tulevan heidän vakituinen harrastuksensa. Mutta flunssaisen Wrenin kuuluisi ehdottomasti pysyä sängyssä lepäämässä.

"Voisin katsella sinua", Wren ehdotti, kurtistaen kevyesti kulmiaan kuin jotakin miettien.
"Huomasin, että minun oli ikävä, kun olit poissa."
Ehkä he olivat viettäneet niin paljon aikaa yhdessä, että erossa oleminen tuntui oudolta. Tai ehkä kyse oli ihastumisen ensihuumasta, siitä, joka näkyi todistettavana hormonipiikkinä vastarakastuneiden elimistöissä.
"Olen iloinen, että olet siinä."

Charles kohotti kulmiaan ja räpäytti yllättyneenä. Ainoa ihminen, joka oli sanonut ikävöivänsä häntä, oli ollut Emily. Vuosia, vuosia sitten. Kun hän oli ensimmäistä kertaa ymmärtänyt, mitä rakkaus oli.
Hän nosti kätensä ja kosketti Wrenin hiuksia, juoksutti villejä suortuvia sormiensa lomasta.
"Minäkin ikävöin sinua", hän totesi hetken pohdinnan jälkeen, sipaisten pisamaista poskea sormensyrjällään.

Charlesin sanat saivat Wrenin silmät siristymään vinosta hymystä, samaan aikaan kun sydän tuntui jättävän lyönnin välistä. Hän oli tutkinut sitäkin, kyse taisi tosiaan olla vain tunteesta, eikä siitä, että sydän olisi tosiaan mennyt yhtäkkiä epätahtiin.
Jään ritinästä oli tullut maailman kaunein ääni, talvisesta taivaasta maailman kaunein värisävy.
"Olen iloinen siitäkin", hän vastasi, palaen halusta painaa suudelman miehen huulille. Se ei kuitenkaan taitaisi olla viisasta juuri nyt.

Kalpeanharmaat siristyivät hymystä, joka pehmensi jään sulaksi hopeaksi, ja Charles silitti Wrenin hiuksia tutkien eriparisia silmiä.
Hänen olisi tehnyt mieli suudella naista – mutta se tuskin olisi sopivaa. Eikä hän halunnut tehdä mitään, mikä voisi painostaa Wreniä.
"Voin ottaa ensi viikolla toisen assistentin mukaani matkalle, jos olet vielä kipeänä."

Wren vilkaisi Winstonia, joka tuhisi tyytyväisenä unissaan, ja kipusi varovasti corgin yli. Hän sipaisi Charlesin hiuksia ja painoi suudelman miehen ohimolle, ennen kuin kääntyi ja laskeutui kyljelleen, tällä kertaa selkä miestä kohti. Hän hivutti itsensä lähemmäs, selkä Charlesin vatsaa vasten painuen.
Winston inahti unissaan.
"En aio olla. Aikataulusi menisivät vain sekaisin."

Charles kiersi kätensä Wrenin ympärille, halasi naisen lähemmäs ja painoi nenänsä villeihin, punaisiin hiuksiin, hengittäen syvään niiden tuoksua. Se oli vainonnut häntä pitkään kipeänä ja tuskaisena, nyt se viipyi hänen muistoissaan kauniina.
"Se ei välttämättä riipu tahdostasi, peukaloinen", mies vastasi hipaisten huulillaan kevyesti naisen niskaa.
"Lentäminen olisi liian raskasta ja jopa vaarallista, jos et ole kunnossa."

Huulten kosketus niskalla lähetti kylmän väreen juoksemaan alas Wrenin selkää.
"Minulla on melkoinen tahto", hän huomautti, ujuttaen jalkaansa miehen jalkojen lomaan.
"Ja tämä on vain flunssa, nuorempana sairastin näitä kymmenen talvessa."
Typerä flunssa, joka ei estäisi häntä matkustamasta Charlesin kanssa. Ei, kun mies tarvitsisi jonkun, joka voisi huolehtia siitä, että unta riittäisi edes hetken, ja että tapaamisten väliin jäi lounastauko.

"En kiistä sitä", Charles sanoi kuljettaen sormiaan hiusten lomassa ja piirtäen sormenpäillään rakastamaansa niskan kaarta, yrittäen pitää huulensa erossa siitä. Hän ei halunnut Wrenin kuvittelevan, että pyysi naiselta jotain.
"Mutta sairaana lentäminen ei ole turvallista. Vaaratonkin flunssa voi olla sietämättömän kipeä nousun ja laskun aikana, ehkä jopa vaurioittaa korvia. En ota sellaista riskiä sinun kanssasi."

Wren antoi silmiensä painua kiinni, nauttien kosketuksesta, joka lähetti miellyttäviä väreitä pitkin ihoa.
Ikävä. Hän ei ollut uskonut, että ikävöisi enää mitään. Paitsi ehkä isäänsä, mutta se oli eri asia. Charlesin tapaamiseen saakka hän oli aina juossut pakoon, polttanut siltoja takanaan kuumeisella vimmalla. Ja yhtäkkiä hän tuntui löytäneen paikan, jossa halusi viipyä.
Winston uikutti unissaan.
"Minusta on sietämättömän kipeä ajatella, ettei kukaan ole huolehtimassa, että muistat juoda tarpeeksi. Tai hälyttämättä sinua ajoissa pois, jos USA:n ulkoministeri päättää vierailla taas..."

Charles naurahti matalasti.
"Sinä olet uskomaton olento enkä tiedä, miten selviäisin ilman sinua", hän myönsi vilpittömästi.
"Mutta olen aikuinen mies ja selvisin hengissä 35 vuotta", mies totesi punoen sormiaan punaisten suortuvien lomaan.
"Voit luottaa siihen, että selviän myös yhdestä matkasta, kun sinä toivut."

"Isopandatkin selvisivät jopa yli 18 miljoonaa vuotta, ja katso, mitä niille kuuluu nykyään", Wren vetosi, nojaten päätään kevyesti hiuksilla tuntuvaa kosketusta vasten. Toki yksi suurimmista syistä pandojen lähestyvään tuhoon oli niiden elinympäristön tuhoutuminen, kiitos ihmisten, mutta silti.
Rehellisesti sanottuna Wren oli huolissaan. Ja jokin muu tunne, jota hän ei aivan osannut nimetä, kaihersi myös. Ajatus siitä, että Charles jakaisi matkansa jonkun toisen kanssa. Joku toinen pitäisi miehestä huolta.
"En halua, että olet panda."

Charles huokasi hiljaa ja hautasi kasvonsa hetkeksi naisen hiuksiin.
”Wren, luulen, että olemme turvassa sillä saralla”, hän totesi. Kieltämättä hän luotti niin vankasti Wreniin, että ei enää ollut itse täysin tietoinen kaikista matkojensa ja arkensa järjestelyistä, mutta hän luotti kykyynsä olla aikuinen, ammattimainen mies ja huolehtia itse itsestään viikon tai muutaman.
”Haluan vain, että sinä toivut rauhassa."

"Sinä et sentään ole erikoistunut syömään bambua..." Wren mutisi vaimeasti.
Charles oli täysipäinen, täysin kykenevä huolehtimaan itsestään. Ja kuten mies sanoi, pärjännyt kolmenkymmenenviiden vuoden ajan mainiosti ilman häntä.
Silti huoli ei ottanut hellittääkseen. Kuten ei myöskään se toinen tunne.
"Entä jos jotakin sattuu?"
Winston potkaisi toisella jalallaan niin voimakkaasti, että havahtui hereille, toinen korva edelleen ympäri kääntyneenä.

”Siinä tapauksessa olen erittäin, erittäin onnellinen siitä, että olet turvallisesti kotona”, Charles vastasi ja siveli sormenpäällään valkean niskan kaarta, siloittaen hiuksia pois kaulalta.
”Wren, kaikki on kunnossa. Sinä saat toipua flunssasta vailla syyllisyyttä tai huolta. Onhan minulla edelleen Anderson, jota en voi karistaa hengittämästä niskaani, vaikka kuinka toivoisin.”

Wren kurtisti kulmiaan. Hän ei ollut asiasta samaa mieltä, vaikka rehellisesti sanottuna olikin hieman hankala perustella, mitä sellaista hän voisi tehdä, mihin koulutettu henkivartija ei pystynyt. Paitsi huolehtimaan siitä, että Charles muisti syödä, juoda ja levätä riittävästi. Järjestää aikatauluihin hieman hengitystilaa.
Sen hän pystyisi tekemään täältäkin, tökkiä valittua assistenttia oikeaan suuntaan.
"Ota edes joku pätevä", hän pyysi alistuen.
"Jos en voi huomiseen mennessä paremmin. Ja Anderson on mukava mies, tiesitkö, että hän käy auttamassa vapaapäivinään isoäitiään?"

Charles huokasi.
”Niin, olen varma, että on”, hän lepytteli. Hän ei ollut aivan tavoittanut samaa tuttavallisuutta turvamiehen kanssa kuin Wren, eikä suoraan sanottuna välittänytkään. Kun joutui pyytämään toiselta mieheltä yksityisyyttä kylpyhuoneessa tarpeeksi monta kertaa, halu tutustua läheisemmin katosi.
”Summers lähtee mukaani. En halua, että joudut lentämään, kun et ole terve.”

"Hän pelasi kanssani Scrabblea, kun aika alkoi käydä pitkäksi. Vaikka väittikin, että huijaan, voitko antaa siitä palkanalennuksen?"
Wren käpersi itseään hieman mukavammin Charlesia vasten ja taivutti päätään nähdäkseen vilauksen miehen kasvoista.
"Summers on sentään pätevä. Ehkä hän osaa huolehtia, että ulkoministeri pysyy elossa ja hyvissä voimissa."

"Ehkä osaan huolehtia siitä itsekin", Charles huomautti. Hän oli selvinnyt hyvin yksin 35 vuotta, ja vaikka nyt hän pitikin Wreniä korvaamattomana, hän luotti kykyynsä selviytyä yhdestä matkasta vaikka täysin ilman assistenttia.
"Mukavaa, että olet löytänyt, ehm, ystäviä henkilökunnan joukosta."

Wren painoi päänsä takaisin tyynyyn ja nyrpisti nenäänsä. Hänellä oli epäilyksensä, ei niinkään siitä, etteikö Charles olisi osannut pitää itsestään periaatteessa huolta, vaan pikemminkin siitä, että tämä ajaisi itsensä täysin piippuun, jos joku ei olisi kunnolla vahtimassa. Työskentelisi yöt läpeensä.
Hymy kohotti suupieliä.
"Eikö olekin?" hän hymähti ja kipristeli paljaita varpaitaan.
"Ehkä pitäisi kömpiä suosiolla peiton alle? Jollet halua minun menevän omaan huoneeseeni."

"En tietenkään", Charles vakuutti. Wren oli tervetullut hänen viereensä milloin tahansa.
Mies nousi istumaan ja veti peittoa naisen päälle, ennen kuin nousi riisumaan vaatteitaan ja pesemään hampaansa.
"Käydään vain nukkumaan", mies lupasi, ennen kuin astui kylpyhuoneen puolelle. Sängyltä havahtunut Winston loikkasi sängyltä ja oli törmätä sulkeutuvaan kylpyhuoneen oveen. Se istahti murheellisena sen eteen, tuijotti ovea anovin silmin ja heilutti villisti töpöhäntäänsä, kun Charles palasi ja kiipesi takaisin Wrenin viereen.
Huoahtaen mies nosti koirankin takaisin sängylle.

"Minä niiskutan", Wren muistutti, mutta käpertyi silti tyytyväisenä peiton alle, edelleen pörröiseen aamutakkiinsa kietoutuneena. Olo oli viluinen, pelkkä kauluspaita ei pitäisi lämpimänä. Hän tarkkaili Winstonin odotusta peitto melkein pisamaiseen nenään saakka kiskottuna, ja raotti kiitollisesti sen kulmaa niin, että corgi pääsi pujahtamaan peiton alle Charlesin palatessa.
"Jos koiria olisi kaksi, kummankaan jalkojen ei tarvitsisi palella."

"Sinä olet hyvin hellyyttävä niiskuttaessasi", Charles vakuutti käydessään peiton alle ja kiertäessään käsivartensa naisen ympärille. Hän painoi nenänsä takaisin punaisiin hiuksiin ja hipaisi niskaa huulillaan.
"Minä harvemmin tunnen kylmää. Winston on täysin sinun", mies vakuutti.

"Ja sinä tarvitset unta", Wren vetosi. Olisi tarvinnut paljon enemmän, mutta hän halusi silti pitää itsekkäästi kiinni mahdollisuudesta nukkua samassa sängyssä. Hetken mahdollisuudesta olla kuin kuka tahansa pariskunta, joka kävi koiransa kanssa nukkumaan.
Winston huokaisi peiton alla.
Wren laski kätensä ympärilleen kietoutuneelle kädelle ja silitti sen kämmentä kevyesti, värähtäen huulten kosketuksesta.
"Harvemmin? Milloin olet tuntenut?"

"Ehkä joskus nuoruudessani vaellettuani talvisäässä liian vähissä vaatteissa tai ratsastettuani talven sateissa tarpeeksi pitkiä maastolenkkejä", Charles totesi hajamielisesti ja hillitsi halunsa tarkastaa sähköpostinsa.
Hän saisi tehdä aivan riittämiin töitä huomennakin.
"Pidän talvesta ja pakkassäästä."

Kuin Charlesin ajatukset lukien Wren kietoi sormensa lomittain Charlesin sormien kanssa. Kuinka pitkäksi työmatka venyisi? Ehkä hän voisi lentää paikan päälle sitten, kun flunssa antaisi myöten. Se ei voisi kestää kauaa, nyt kuume tuntui tekevän tuloaan. Se ajaisi pöpön tehokkaasti tiehensä.
"Sinä sovit täydellisesti lumen keskelle", hän totesi mietteliäänä.
"Minä olen aina rakastanut syksyä."

Charles oli kuullut ennenkin sopivansa lumen ja jään keskelle. Joku kai käytti hänestä edelleen nuoruudessa ansaittua lempinimeä 'jääkuningas'. Hän ei ollut varma, oliko sen tarkoitus imarrella vai loukata.
"Syksy voi olla kaunis", hän myönsi.
"Suostutko sinä lepäämään huomenna vai joudunko pakottamaan sinut sairaslomalle?"

"Se on. Camus sanoi syksyä toiseksi kevääksi, jolloin jokainen lehti muuttuu kukaksi."
Wren huokaisi ja otti paremman otteen Charlesin kädestä nostaakseen sen hipaisemaan huuliaan, ennen kuin piilotti kädet visusti takaisin peiton alle.
"Sinä et taida antaa minulle vaihtoehtoa?"

"En tietenkään", Charles vastasi eikä voinut muuta kuin hipoa naisen niskaa huulillaan ja nenänpäällään, kun hänen kätensä olivat tulleet kahlituiksi peiton alle.
"Flunssaa ei pidä ottaa kevyesti", mies kuiskasi.
"Pysyttele vuoteessa, lue hyviä kirjoja ja etsi meille jokin uusi sarja katsottavaksi."

Kosketus niskalla sai varpaat kipristymään Winstonin turkkia vasten, ja corgin vaihtamaan unisesti asentoaan, kiepahtamaan pariin kertaan ympäri ja käpertymään sitten uudelleen kerälle.
"Onko tuo ulkoministerin määräys?" Wren kuiskasi takaisin, kiroten mielessään tukkoista oloaan ja käheää ääntään. Mutta hän ei voisi pakottaa itseään enää nousemaan.

Charles katseli niskan valkeaa kaarta, joka tuntui hehkuvan myöhäisillan sinisessä pimeydessä. Edes se ei voinut täysin riistää punaista tulta naisen hiuksista.
"Totta kai on", hän vastasi ja painoi päänsä sitten asiallisesti tyynyyn.
"Nuku hyvin, Wren."

Wren tuhahti, mutta se saattoi johtua ainoastaan tukkoisesta nenästä.
"Sitten ei auta kai muu kuin totella", hän myöntyi vastentahtoisesti, hakien paremman asennon Charlesia vasten.
"Nuku hyvin, Charles."
Vaikka taisikin olla tekopyhää toivottaa niin, kun hänellä oli tapana herätellä herkkäunista miesparkaa levottomina öinään, potkia ja puhua unissaan. Jopa Winston osasi käyttäytyä sängyssä häntä paremmin.

Lauantai 3. maaliskuuta 2018, iltapäivä, Heathrown lentokenttä, Lontoo

Kulunut vuorokausi oli ollut kuin painajaisesta.
Wren oli tehnyt kaikkensa saadakseen yhteyden Charlesiin, siitäkin huolimatta, että olisi kenties ollut kaikkein viisainta vain odottaa. Hän oli vain assistentti, ja kun ulkoministeri haavoittui oletetussa pommi-iskussa, merkityksettömän assistentin huoli ei ollut ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä.
Ei, vaikka assistentti olisi pelännyt maailmansa romahtavan.
Hän oli seurannut uutisointia epätoivoisella vimmalla, päivittänyt sivun toisensa jälkeen toivoen, että onnistuisi saamaan kasaan edes tiedonmurusen siitä, kuinka Charles voi. Hän oli tarttunut jokaiseen hihaan Carlton Gardensissa, anellut tietoa siitä huolimatta, ettei sitä ollut hänelle suotu.
Jossain vaiheessa taloudenhoitaja oli taluttanut hänet keittiöön teekupillisen ääreen. Winston oli uikuttanut jaloissa.
Oli ollut pelkästään onnenkantamoinen, että hän oli saanut tietää, milloin auto lähtisi hakemaan Charlesia lentokentältä. Ainoastaan tutun kuljettajan ansiosta hän taisi päästä mukaan, ehkä siksi, ettei miehellä ollut aika atai energiaa kieltää häntä lähtemästä.
Ja niin hän oli löytänyt itsensä seisomasta vakavailmeisten miesten kanssa portilla, odottamassa ulkoministerin saapumista kotiin. Kirkkaanvihreässä takissaan, punaiset hiukset villeinä ryöpyten hän erottui joukosta. Ja silti siirrettävillä aidoilla kauemmas rajatut lehdistön kamerat olivat suuntautuneet kohti porttia, valmiina nappaamaan ensimmäisen kuvan ulkoministeristä, kun tämä ilmaantuisi näkyviin.

Korkojen rytmikäs, vain aavistuksen tahditon kopina seurasi takavasemmalla. Ehkä assistentin polvet tutisivat edelleen. Summers oli säästynyt suuremmilta ruhjeilta, joskin oli tainnut saada useamman mustelman jäätyään assistenttiaan suojanneen ulkoministerin alle, mutta oli perinpohjaisen järkyttynyt tapahtuneesta. Charleskin tunsi olonsa ravistelluksi.
Hän oli nähnyt katseen pommiin itsensä sitoneen mielipuolen silmissä, ja hetken hän oli uskonut kuolevansa. Epätoivo ja tarkoituksettomuuden tunne teki ihmisistä tavattoman vaarallisia olentoja. Tunne siitä, ettei ollut mitään menetettävää, saattoi muuttaa ihmisen mustaksi aukoksi, joka yritti viedä mahdollisimman monta mukanaan.
Oli ihme, ettei useampi ollut menettänyt henkeään. Oli ihme, että hänkin oli selvinnyt vain aivotärähdyksellä ja ruhjeilla. Hetkellä, jona hän heitti itsensä assistenttinsa eteen ja tunsi räjähdyksen heittävän heidät molemmat ilmaan, hän oli pelännyt kaiken olevan ohi.
Ruhjeet ja palovammat jäivät siistin, laivastonsinisen puvun suojaan eikä miehen hillitty, tyyni olemus rakoillut, mutta käsiä ja toista poskipäätä ja ohimoa kirjovat ruhjeet kielivät tapahtuneesta. Päänsärky jyskytti päässä kuin vasaran pauke, ja Charles siristi kalpeanharmaita silmiään, kun salamavalojen räpse ja lehdistön hätäisesti toistensa yli kohoavat kysymykset löivät vasten kasvoja hänen astuessaan tuloterminaalin puolelle.

Charles.
Sillä hetkellä kaikki muu menetti merkityksensä. Kysymysten toisiinsa puuroutuva tulva, välkkyvät valot, se, että he olivat keskellä kirkasta lentokenttää. Että lukemattomat silmäparit olivat sillä hetkellä kiinnittyneet ulkoministeriin.
Charles.
Sydän jätti lyönnin välistä, tai ehkä se käynnistyi uudelleen ensimmäistä kertaa eilisen jälkeen.
Wren oli jo pyrähtänyt liikkeelle ennen kuin itsekään tajusi, mitä oli tekemässä. Hän huomasi vain etäisesti kädet, jotka yrittivät tavoittaa häntä, äänen, joka kutsui vaativasti neiti Reynardia.
Kirkuvankeltaiset korot rummuttivat kiillotettua lattiaa vasten, kun hän kuroi kiinni välimatkaa heidän väliltään, punaiset hiukset liehuivat villinä liekkinä hänen askeleidensa tahtiin.
Charles.
Mies olisi voinut kuolla. Mies olisi voinut kuolla, eikä kukaan olisi vaivautunut kertomaan hänelle, ennen kuin hän olisi lukenut asian lehdistä. Tai maata tuskissaan sairaalassa vieraalla maaperällä, ilman, että hänellä olisi ollut mitään mahdollisuutta päästä tämän luo.
"Charles!"
Millään muulla ei ollut väliä, kun hän syöksyi suoraan miehen syliin.

Sekamelska väriä välkähti hänen silmäkulmassaan.
"Herra Edgerly! Herra ulkoministeri, mitä voitte kertoa tapahtuneesta? Kuinka te voitte? Oliko kyseessä itsemurhapommittaja? Arveletteko ISIS:in olevan iskun takana? Herra Edgerly!"
Lehdistön kysymykset hyökkäsivät hänen kimppuunsa toisiaan taklaten, ja Charlesin oli vaikeaa pitää silmiään auki salamavalojen välkkeessä, varsinkaan jokaisen välkähdyksen lähettäessä uuden, viiltävän päänsäryn aallon hänen päänsä läpi.
Jokin iskeytyi häntä vasten ja oli saada hänet horjahtamaan taakse ja vei silmänräpäyksen, ennen kuin Charles tajusi pitelevänsä Wreniä, joka oli heittäytynyt hänen syliinsä. Villit, punaiset hiukset täyttivät hänen näkökenttänsä. Niiden tuttu tuoksu kietoi hänet sisäänsä, ja Charles kiersi käsivartensa tiukasti Wrenin ympärille.
Hän tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä eikä sillä ollut merkitystä, että salamavalojen välke kiihtyi entisestään. Henkilökohtaisemmaksi muuttuneet kysymykset tuntuivat kuuluvan jostain kaukaa ja menettävän merkityksensä.

Charles.
Wren kietoi käsivartensa tiukasti miehen niskan taakse, jalat tämän vyötärölle, ja halasi itsensä niin lähelle kuin saattoi, haudaten kasvonsa tuttuun kaulataipeeseen. Sydän hakkasi villiä, pelokasta rytmiä, halusi ottaa kiinni lyönnit, jotka se oli menettänyt pysähtyessään melkein vuorokaudeksi.
"Katso nyt, mitä tapahtui", hän vetosi hiljaa.
"Katso nyt, mitä tapahtui, kun en ollut pitämässä huolta sinusta."
Jostain kaukaa kuului meteliä.
"Luulin menettäneeni sinut..."

Charles halasi Wreniä lujasti, silitti naisen selkää rauhoittavin liikkein. Hän pohti kuvitteliko vai tunsiko todella rajut sydämenlyönnit kättään vasten.
"Wren", hän vetosi hiljaa tiedostaen vain etäisesti ihmistungoksen ja ahnaan lehdistön heidän ympärillään.
"Kaikki on hyvin."
Hän punoi sormensa punaisiin hiuksiin ja juoksutti suortuvia niiden lomassa, silittäen kaulataipeeseensa piiloutunutta päätä.

"He eivät kertoneet minulle mitään", Wren jatkoi.
Kukaan ei ollut kertonut hänelle, kuinka Charles voi, ei pienintäkään tietoa siitä, kuinka pahasti tämä oli loukkaantunut.
"Minun olisi pitänyt olla siellä."
Wren kohotti kasvonsa ja tutki teräksisenharmaita silmiä, kiinnittämättä huomiota silmäkulmassa erottuvaan välkkeeseen. Hän tunsi silmiensä kostuvan ennen kuin painoi huulensa miehen huulille.

Charles tunsi myötätunnon kipeän kosketuksen. Wrenin oli täytynyt olla peloissaan. Hänen puhelimensa oli menettänyt henkensä räjähdyksessä, ja iskua seurannut kaaos oli jättänyt vähän sijaa yhteydenotoille. Jonkun olisi pitänyt kertoa Wrenille – mutta ehkä he olivat pitäneet suhteensa niin hyvin salassa, ettei kukaan ymmärtänyt uutisen merkitystä.
"Olen hyvin onnellinen, että et ollut siellä", mies vastasi punoen sormensa paremmin punaisiin hiuksiin. Mitä hän olisi tehnyt, jos olisi menettänyt Wrenin?
Hän tiedosti poissaolevasti, että tämä oli kamalan huono ajatus, mutta ei voinut kuin vastata suudelmaan ja halata Wrenin tiukemmin syliinsä. Sydän hakkasi kipeästi. Mitä hän tekisi, jos menettäisi Wrenin?

Logiikan valossa oli hyvin epätodennäköistä, että hän olisi millään kyennyt estämään tapahtunutta. Siitä huolimatta Wren ei voinut karistaa tunnetta siitä, että hänen olisi kuulunut olla Charlesin luona. Pitämässä miehestä huolta.
Hän antoi sormiensa upota valkeiden hiusten joukkoon, haluamatta päästää irti, hamusi huulia lähes epätoivoisesti.
Jostain läheltä kuuluva rykäisi havahdutti hänet ajatuksistaan.
"Sir?"
Anderson?
He eivät olleet kahden. Eivät todellakaan olleet kahden.
Wren veti päätään kauemmas, äänten myrsky tuntui vyöryvän suoraan päälle.

Nyt taisi olla turha yrittää pitää heidän suhdettaan salaisuutena. Salamavalojen välke oli sokaiseva, eivätkä lehdistön edustajat tuntuneet osaavan päättää yrittääkö saada lausuntoja tapahtuneesta terroriteosta vai siitä, mitä oli tapahtunut ja kuka punatukkainen nainen hänen sylissään oli.
Charles laski Wrenin sylistään jaloilleen, jättäen kätensä viipymään naisen selälle pitääkseen tämän turvassa. Summers näytti pudottaneen käsilaukkunsa ja tuijotti heitä paikalleen jähmettyneenä.
"Ehkä meidän pitäisi mennä", Charles ehdotti.

Todellisuus vyöryi päälle osissa.
Ensin palasivat äänet, kysymysten tulva, josta oli mahdoton poimia yksittäisiä sanoja. Seuraavana palasivat valot, räpsähtelevät salamat, jotka saivat jälkikuvat tanssahtelemaan silmissä aina, kun luomet sulkeutuivat.
Sydän tuntui pysähtyvän uudelleen, ja Wren huomasi painautuvansa lähemmäs Charlesia, räpytellen hämmentyneenä silmiään.
Heidän pitäisi ehdottomasti mennä. Mutta mihin suuntaan? Hän ei ollut enää varma, mistä suunnasta oli syöksynyt Charlesin luo.

Charles kiersi käsivartensa tiukemmin Wrenin selälle, veti naisen turvallisesti kainaloonsa ja nyökkäsi Andersonille merkin jatkaa matkaa. Turvamies lähti kohti uloskäyntiä heidän edellään, kertoen ohjeita autonkuljettajalle. Ilmeisesti mies oli hankkinut uuden Bluetooth-korvanapin.
Korkojen napseesta päätellen Summers oli saanut itsensä kasattua, kerännyt laukut ja seurasi heidän takanaan.
"Kaikki on hyvin", Charles kuiskasi Wrenille pehmeästi taluttaessaan naisen varmoin askelin kohti ulko-ovia. Lehdistön hälinä seurasi heitä, mutta mies piti katseensa kohdistettuna eteen.
Kyllä, oli turha yrittää pitää heidän suhdettaan enää salassa.

Salama räpsähti jossain lähellä - tai ehkä se vain tuntui siltä - ja sai Wrenin hätkähtämään hieman.
Tämän kaiken olisi pitänyt olla hänelle tuttua; räpsähtelevät kamerat, kysymysten vyöryvä monotonia. Hän oli ollut samanlaisessa tilanteessa monet kerrat ennenkin.
Silloin hän oli vain uponnut taustalle, pitänyt huolen ainoastaan siitä, että Charlesin aikataulu piti.
Voi mikä idiootti.
Auto odottaisi aivan ulko-ovien edessä. Auto, joka kuljettaisi heidät pois täältä. Kotiin.

Andersson jättäytyi heidän taakseen, kun he astuivat ulos terminaalin ovista ja suuntasivat kohti autoa, pidättelemään lehdistöä virkaintoa puhkuen. Summers seurasi heitä hiljaisena.
Kuljettaja avasi nyökäten auton takaoven, ja Charles viittasi Summersia menemään sisään ensimmäisenä, sitten auttoi Wrenin autoon ja lopulta istui itse perässä. Kuljettaja painoi oven kiinni ja istui takaisin autoon samaan aikaan kuin Andersson sukelsi etupenkille.
"Oletko sinä kunnossa?" Charles tiedusteli Wreniltä valkeat kulmat huolestuneen asteen painuen, kun auto lähti sulavasti liikenteeseen ja jätti lehdistön taakseen.

Wren kohotti hetkeksi kädet kasvoilleen vetääkseen henkeä, kun salamavalojen välke tuntui edelleen kummittelevan silmissä. Huolesta sekaisena valvottu yö vaati veronsa, mutta se ei varmasti vetänyt vertoja sille, miltä Charlesista täytyi tuntua.
Hän laski hitaasi kätensä ja käänsi katseensa mieheen, tiedostaen vain hämärästi, että Summers oli yhä heidän kanssaan. Eripariset silmät tutkivat Charlesin kasvoja, sormet kohosivat hipaisemaan tämän poskea.
"Oletko sinä kunnossa? Sattuuko?"

"Minä olen kunnossa", Charles vakuutti tutkien Wrenin silmiä. Hänessä ei ollut mitään vikaa, mitä särkylääkkeet ja aika eivät korjaisi. Eilinen saattaisi kummitella hänen painajaisissaan hyvän tovin, mutta hän oli iso mies ja selväisi siitäkin.
Summers näytti katselevan heitä silmäkulmastaan, kasvot järkytyksestä kalpeina.
"Mutta miten sinä voit? Wren?"

Pommi oli räjähtänyt Charlesin lähellä.
"Huonosti! Miten voisin olla kunnossa? A amadáin!"
Wren nytkähti, kuin olisi halunnut läimäistä Charlesia joko takaraivolle tai kylkeen, muttei lopulta tehnyt kumpaakaan, sillä ei tiennyt, kuinka pahasti mieheen oli sattunut.
"Minä olen ollut huolissani! Titim gan éirí ort!"
Hän räpytteli silmiään, kun yritti estää kyyneleitä valahtamasta poskilleen.
"Kukaan ei kertonut minulle mitään!"

Charles kiersi käsivartensa Wrenin ympärille ja veti naisen halaukseen rintaansa vasten eikä vain siksi, että Wren näytti saavan väkivaltaisia impulsseja.
"Tiedän", hän sanoi hiljaa ja punoi sormensa punaisiin hiuksiin painaen kevyen suudelman naisen päälaelle.
"Olen pahoillani, että jouduit pelkäämään."

"Sietää ollakin!" Wren pujahti nojautuessaan Charlesin rintaa vasten.
Tuttu tuoksu rauhoitti, vakuutti siitä, että mies tosiaan oli siinä. Suunnilleen ehjänä. Ja elossa.
Millään muulla ei ollut väliä juuri nyt.
Ei edes sillä, että hän tunsi melko varmasti Summersin tuijotuksen niskassaan.
"Sattuuko kovin?"

"Minä selviän kyllä", Charles rauhoitti. Ei mitään, mitä särkylääkkeet eivät voisi korjata. Ruhjeet ja palovammat paranisivat ajan kanssa.
Hän painoi uuden suudelman naisen hiuksiin.
"Kaikki on hyvin nyt."

Kaikki oli hyvin nyt, kun Charles olisi turvallisesti kotona.
Tai olisi ainakin hetken, ennen kuin hän todella käsittäisi, mitä oli mennyt tekemään. Kameroiden edessä.
Wren käänsi hieman päätään, niin että näki Summersin, mutta ilman, että joutui siirtymään kauemmas Charlesin luota.
"Entä sinä? Kävikö pahasti?"
Ainakin nainen oli kulkenut omilla jaloillaan, se oli hyvä merkki.

Summers pudisti päätään hiljaisena. Tulinen räjähdyksen aalto oli pyyhkäissyt yli voimatta koskettaa häntä, sillä ulkoministeri oli sulkenut hänet syliinsä ja suojannut häntä. Kaiken järkytyksen keskellä se oli melkein romanttista, lämmin hengitys hänen kaulaansa vasten, huulten hipaisu hänen korvallaan. Tapa, jolla herrasmies huolehti hänestä kaiken kaaoksen keskelläkin.
"Suoraan Carlton Gardensille, kiitos", Charles sanoi kuljettajalle ja hieraisi ohimoaan, jonka takana särky hakkasi.

Wren käänsi katseensa takaisin Charlesiin juuri ajoissa nähdäkseen, kuinka mies hieraisi ohimoaan. Hän oli yhteisten kuukausien aikana oppinut lukemaan pienimpiäkin vihjeitä, tarjoamaan vesipulloa tai särkylääkettä - joiden liiallista napsimista hän edelleen kritisoi - juuri oikealla hetkellä.
Nyt hänellä ei kuitenkaan ollut laukkuaan, johon hän oli kerännyt varteenotettavan kokoelman esineistöä, josta saattaisi olla hyötyä pitkien työpäivien aikana.
Ainoa, mitä hän saattoi tehdä, oli kohottaa oman kätensä hipaisemaan Charlesin ohimoa.
"Sinun pitää päästä lepäämään."

"Minä olen kunnossa", Charles vastasi melkein tiukasti. Lyöty pää, ruhjeet ja palovammat todella olivat pientä sen rinnalla, mitä joillekin muille oli tapahtunut. Ja hän oli saanut tarpeeksi hössötystä ympärilleen tultuaan raahatuksi sairaalaan iskusta. Nyt hän kaipasi vain oman huoneistonsa rauhaa ja hiljaisuutta. Ja ehkä pimeyttä.
Auto liukui pysähdyksiin Carlton Gardensin edessä. Charles nousi autosta pidellen ovea assistenteilleen. Andersson poimi laukut takaluukusta.

Wren laski kädet syliinsä ja suoristautui penkillä.
Oli ollut raastavaa odottaa tietoja siitä, kuinka Charlesin oli käynyt. Eikä hän tuntunut nytkään voivan tehdä enempää kuin seurata vierestä, kuinka mieheen sattui.
Korkeassa aulassa Winston ryntäsi tietenkin heti vastaan, autuaan tietämättömänä kauhunhetkistä, joita sen isäntä oli joutunut kokemaan. Wren kumartui nappaamaan corgin taidokkaasti hetkeä ennen, kuin se olisi iskeytynyt miehen jalkoja vasten.

"Kiitos, Andersson. Kiitos, Summers, ota niin monta päivää sairaslomaa kuin tarvitset", Charles totesi vapauttaessaan työntekijät palveluksestaan, poimi laukut mukaansa ja nousi ylös komeita portaita vakain, ripein askelin.
Hän pudotti laukut makuuhuoneeseensa, jatkoi vakain ripein askelin matkaa kylpyhuoneeseensa, työnsi oven kiinni hallitusti ja kumartui juuri sopivasti wc-pöntön ylle, kun voi rajusti pahoin.

Winston ei hätkähtänyt sitä, että sen ilmalento keskeytettiin, vaan alkoi nuolla Wrenin korvaa töpöhäntä innokkaasti viuhtoen.
Wren tunsi sydämensä jättävän levottoman lyönnin välistä, epävarmana siitä, olisiko hänen pitänyt antaa Charlesille omaa tilaa. Mies oli kipeä, ehkä järkyttynytkin, eikä ehkä halunnut häntä lähelleen.
Hän laski Winstonin sylistään lattialle ja kiiruhti miehen perään, pujahtaen tämän huoneistoon silläkin uhalla, että tulisi seuraavaksi ajettua pois.
Kulmat painuivat onnettomina alas, ja hän katsahti ympärilleen huoneessa, jota ainoastaan verhojen lomasta kajastava harmaa valo valaisi.
Niin oli hyvä.
Vilkaistuaan kylpyhuoneen ovea kulmat huolestuneesti kurtussa Wren harppoi vuoteen vierelle ja avasi sen valmiiksi. Charles tarvitsi lepoa.

Kylpyhuoneen lattia oli viileä poskea vasten. Räjähdys soi ja sykki edelleen korvissa tai ehkä päätä repivä kipu vain sai oman äänen. Siisti, valkea kylpyhuone keinui. Silläkin tuntui olevan pulssi.
Ei, hän ei voisi pahoin uudelleen. Charles ponnistautui kontalleen käsivarret täristen ja sitten jaloilleen puhtaalla tahdonvoimalla, katsoi vähänkin värin menettäneitä kasvojaan peilistä ja huuhtoi suunsa. Kylmä hiki viipyi otsalla.
"Kiitos", hän totesi hillitysti nähdessään avatun vuoteen, ylitti lattian hitain, harkituin askelin ja vajosi kyljelleen vaivautumatta riisumaan puvuntakkia tai kenkiä.

Wren oli valahtanut istumaan sängyn laidalle, mutta nousi seisomaan Charlesin palatessa huoneeseen.
Jopa huoneen hämärässä valaistuksessa mies näytti kamalalta.
Sydän tuntui pysähtyvän uudelleen.
Mitään sanomatta Wren siirtyi vuoteen jalkopäähän ja riisui miehen kengät, laskien ne vuoteen vierelle. Tilanne muistutti häntä saapumisesta hotelliin pitkän lennon jälkeen, siitä kuinka valvominen ja päänsärky olivat saaneet Charlesin heikoksi. Silloin tapahtumia ei vain ollut edeltänyt hengenvaara.
Sydän valahti kipeänä vatsaan.
Wren auttoi vielä puvuntakin pois ja avasi kauluspaidan ylimmät napit, ennen kuin kiskoi peitteen miehen suojaksi.

Pahoinvointi uhkasi nostaa uudelleen päätään eikä sänky halunnut pysyä täysin paikallaan. Charles puristi silmänsä kiinni tiedostaen etäisesti, että Wren auttoi häntä ja kosketti ohimoaan. Korvissa soi kimeällä vihlovuudella, ääni tuntui sykkivän aaltoillen.
Mies raotti silmiään ja tarttui Wrenin käteen, puristaen sitä kevyesti, ennen kuin sulki uudelleen silmänsä.

Jos hän vain olisi voinut tehdä jotakin.
Mutta Wren oli melko varma, että Charlesille oli jo tarjottu niin paljon ja niin vahvoja särkylääkkeitä, kuin vain oli terveellistä - ja ehkä hieman epäterveellistäkin.
Kaikki hyvin. Lepää vain.
Hän ei halunnut sen enempää puhua kuin tärisyttää patjaa liikkeillään, vaan vajosi vain ääneti istumaan lattialle, pehmeälle matolle vuoteen viereen. Valvoisi lepoa, kun ei muutakaan voisi.

* * *

Tiistai 6. maaliskuuta 2018, iltapäivä, Carlton Gardens

Koko keho tuntui jäykältä. Charles oli kuitenkin suhteellisen varma, että oli vain ummistanut silmänsä. Yöpöydältä käteen hapuiltu puhelin kuitenkin kertoi toisin.
Nyt oli tiistai.
Hän oli nukkunut kaksi päivää? Hyvä luoja. Kuvottava päänsärky viipyi edelleen ohimoilla ja kipinöi silmissä, mutta ainakin hän saattoi avata silmänsä ja ajatella. Vaikka ajatukset tuntuivatkin tahmaisilta ja surullisen hitailta. Sitä kai päävammat teettivät.
Jokin täytti hänen näkökenttänsä ja ähkäisten Charles työnsi Winstonia pois, ennen kuin koira työntäisi kielensä hänen suuhunsa.

"Winnie. Ei."
Wren kumartui lähemmäs ja nosti innokkaan corgin lattialle, viskaten narulelun huoneen toisen päähän harhauttaakseen koiran ajatukset hetkeksi.
Kirkkaat värit olivat vaihtuneet ehkä hillityimpään laivastonsiniseen vaatekappaleeseen, jonka Wren omisti, lyhyet hihat jättivät käsivarret paljaiksi. Iho oli pisamien alla paperinvalkea, silmien alla viipyivät raskaat, tummat varjot. Takaraivolle oli kerääntynyt vähintään nyrkin kokoinen takku.
Valvomisesta punoittavat silmät tutkivat Charlesin kasvoja.
"Huomenta", hän tervehti hiljaa.
"Millainen olo?"

"Loistelias", Charles vastasi käheästi ja laski puhelimen takaisin yöpöydälle, kun sen pienet kirjaimet kävivät tanssimaan riveillään. Ehkä hän voisi lukea sähköpostinsa myöhemmin. Hyvänen aika, paljonkohan sitäkin olisi? Kuinka hän saattoi nukkua kaksi päivää?
"Sinä näytät väsyneeltä. Kuinka sinä voit?"

Wren istahti varovasti sängyn laidalle ja kurkotti siirtämään puhelinta yöpöydällä hieman kauemmas. Ei mitään tarvetta sille.
"Niin arvelinkin", hän totesi, kääntäen katseensa takaisin Charlesiin, kulmat hieman kurtistuneina.
"Älä huoli, minulla on vielä jokunen tunti jäljellä, ennen kuin alan hallusinoida."
Hän oli yrittänyt levätä, mutta painajaismaiset kuvat olivat hyökänneet kimppuun jo ennen kuin hän oli todella ehtinyt nukahtaa. Ja tekemistä oli ollut paljon. Paljon.
"Tahtoisitko vettä?"

Charles pudisti päätään ja tutki Wreniä skeptisellä, aavistuksen epäluuloisella katseella. Nainen ei näyttänyt hyvältä. Mies laski kätensä Wrenin selälle ja silitti sitä hienovaraisesti sormenpäillään.
"Luulen, että sinä olet levon tarpeessa", hän sanoi ääni painuksissa.
"Mikset kävisi pitkäksesi?"

"Jos käyn pitkäkseni, en usko, että pääsen enää ylös."
Winston oli löytänyt narulelunsa ja kiikutti sen töpöhäntä heiluen Wrenin jalkoihin. Nainen kumartui varovasti niin, että saattoi viskata sen taas huoneen toiseen päähän ennen kuin palautti katseensa Charlesiin.
Kyllä minäkin olisin mennyt sänkyyn ulkoministerin kanssa, jos olisin tiennyt, että sillä saa ylennyksen.
"Muistatko, kun lääkäri kävi tarkastamassa vointisi aamulla?"

"Se kuulostaa erinomaiselta syyltä käydä pitkäkseen", Charles vastasi ja avasi peittoa taputtaen patjaa vieressään. Hän sai huomata puvun vaihtuneen siistiin, laivastonsiniseen pyjamaan.
"Etäisesti", hän sanoi. Hän tuntui nähneen hyvin todentuntuisia unia, joissa hereillä vietetyt hetket kai sulautuivat osaksi alitajuntaa.

Wren oli aikeissa vedota siihen, että hänellä olisi vielä tehtäviä hoidettavana. Mutta Charles ei varmastikaan tarvinnut muistutusta siitä, että työt odottivat. Ei, kun mies saisi pysytellä vielä hyvän aikaa vuoteessa, jos häneltä kysyttiin.
Hyvin varovasti hän potkaisi korkokengät jaloistaan ja kävi pitkälleen Charlesin vierelle, täydellisessä harmoniassa laivastonsinisessä mekossaan, joka paljasti käsivarsien pisamat.
"Et ole ollut oikein läsnä viime aikoina."

"Olen pahoillani", Charles vastasi automaattisesti ja heilautti peiton Wrenin päälle, kiertäen toisen käsivartensa kevyesti naisen vyötärölle. Olikohan nainen nukkunut laisinkaan? Nyt olisi hyvä hetki pakottaa Wren lepäämään edes hetki.
"En ole tiedostanut ajankulua."

"Niin, sanoit samaa aamulla", Wren hymähti pehmeästi. Hän epäröi hetken ennen kuin siirtyi hieman lähemmäs, haluamatta satuttaa paineaallosta osumaa ottanutta kehoa. Vaikka lääkäri olikin vakuuttanut, että Charles tulisi kuntoon, huoli kalvoi kipeänä.
"Mutta ei se mitään, annan sinulle anteeksi. Tämän kerran."
Mies oli jo joutunut elämässään ammutuksi rintaan ja nyt pommi-iskuun, eikö siinä ollut aivan riittämiin? Kolmatta, toden sanovaa kertaa ei tarvittu?
"Olet tarvinnut lepoa. Tarvitset yhä. Särkeekö kovasti?"

"Olen kunnossa", Charles vakuutti tapansa mukaan. Hän oli. Ehkä hän oli kiitollinen voidessaan maata sängyssä, sumuinen, kipeä pää tyynyä vasten, mutta ei ollut syytä murehtia tai valittaa kipuja.
Mies kiersi kätensä paremmin Wrenin ympärille ja veti naisen lähelleen.
"Mitä minulta on mennyt ohi?"

"Et ole."
Ei, kun oli maannut kaksi päivää enemmän tajuttomana kuin tajuissaan. Mutta Charles tulisi olemaan kunnossa.
Wrenin olisi tehnyt mieli antaa silmien painua kiinni, vaikka samaan aikaan hän pelkäsi tehdä niin. Ei halunnut nähdä painajaismaisia kuvia.
"Jouduin valitettavasti perumaan osallistumisesi diplomaattisille päivällisille, joiden vieraslistalla myös rakas ystävämme USA:n ulkoministeri olisi ollut. Olet varmasti murtunut."
Hän siirsi kätensä hyvin varovasti Charlesin rintakehälle.
"Serkkusi soitti, hän oli huolissaan."

"Musertava uutinen", Charles myönsi antaen silmiensä painua kiinni. Se tuntui rauhoittavan huoneen aaltoilua. Todella oli musertavaa, ettei hän ollut tavannut Yhdysvaltojen ulkoministeriä. Taas.
Mies tuntui uskovan heidän ystävystyneen.
"Ah, täytyy soittaa perheelleni." Toivottavasti äiti ei ollut saanut sydänkohtausta.
"Onko kaikki muuten hyvin?"

"Äidillesi on soitettu, että olet kunnossa", Wren vakuutti. Olisi ollut julmaa pitää Lady Edgerlyä näin pitkään epätietoisena, mutta nainen haluaisi varmasti päästä puhumaan poikansa kanssa. Ei hänkään olisi luottanut vieraan sanaan. Ei, kun kyse oli Charlesista.
Pelossa vietetyn yön muisto vihlaisi taas kipeänä.
"On, kolmas maailmansota ei ole alkanut nukkuessasi, vai mikä Gabriellen pelko olikaan."
Wren nielaisi, epäröiden.
Eikö Charlesin ollut parempi olla tietämättä kuvista, jotka olivat vuotaneet julkisuuteen?

Äidin oli täytynyt olla kauhuissaan. Koko Edgerlyjen suku vaarassa sammua ilman perillistä, mikä pyhäinhäväistys. Jos häntä oli painostettu aikaisemmin perustamaan perhe, painostus taitaisi saada aivan uuden sävyn.
"Se on lohdullista", Charles vastasi hivuttaen tyynyn paremmin päänsä alle ja setvi hajamielisesti naisen punaisia hiuksia.

"Eikö? Ehkä nyt voit uskoa, että maailma pärjää, vaikka lepäisitkin päivän tai pari."
Tai vaikka kokonaisen viikon. Enemmänkin, niin kauan kuin olisi tarvis, että Charles olisi taas täysin kunnossa.
Ei mikään ihme, että herra Edgerly halusi pitää häntä matkoilla mukanaan. Lievittää stressiä, tiedättehän.
"Ja voi olla, että pari kameraa nappasi meistä kuvan lentokentällä. Mutta Gabrielle huolehtii siitä."

Se ei siis ollut unta. Charles kurtisti valkeita kulmiaan asteen ja yritti palauttaa muistot hänen saapumisestaan kirkkaina mieleen. Ne sotkeentuivat sekaviin uniin ja kulkivat tahmeina.
Mutta hän saattoi muistaa kameroiden välkkeen, kun astui Heathrow'n tuloterminaaliin. Wrenin heittäytymässä syliinsä. Rajusti hakkaavan sydämen kätensä alla. Kameroiden edessä vaihdetun suudelman.
"Aivan", hän vastasi avaten silmänsä.
"Suhteemme ei taida enää olla salaisuus."

Wren kohotti päätään hipaistakseen Charlesin poskipäätä huulillaan.
"Ei. Se ei ole enää salaisuus."
Hän antoi päänsä laskeutua takaisin, mutta piti katseensa miehen kasvoissa. Ei todellakaan salaisuus. Lehdet eivät tuntuneet osaavat päättää, mihin olisivat tässä kaikessa keskittyneet.
"Minä... olen pahoillani. Olin vain niin helpottunut, että olit elossa..."
Kaikki harkintakyky tuntui kadonneen sillä hetkellä, kun Charles oli astunut terminaaliin.

Charles katseli hetken kattoa järjestellen tahmaisina kulkevia ajatuksiaan. Joten se oli julki. Luultavasti äitikin siis tiesi. Ehkä hänen olisi pitänyt kertoa äidilleen hakiessaan sormuksen, kun Lady Edgerly oli niin vilpittömästi yrittänyt anella tietoa.
Sitä oli turha murehtia nyt.
"Ei sinun tarvitse olla pahoillasi", mies vakuutti ja silitti naisen kylkeä.
"Se olisi varmasti tullut julki jossain välissä."

"Niin."
Ei hän ole edes mitenkään erityisen hyvännäköinen, jos minulta kysytään. Mutta ei kai se siitä kiinni ole, jos tiedätte mitä tarkoitan.
Olisi ehkä ollut parempi, jos kaikki olisi tullut ilmi sellaisessa hetkessä, jossa Charles olisi ollut täysissä voimissaan. Toisaalta, ehkä pahin kohu olisi ohi siinä vaiheessa, kun mies pääsisi takaisin jaloilleen, ja lehdet olisivat tajunneet keskittyä Pariisin tapahtumiin sen sijaan, mitä lentokentällä tapahtui?
Mutta ehkä ihmiset tarvitsivat juuri tällaisina hetkinä muitakin tarinoita.
"Tuskinpa sitä kovin kauan jaksetaan ihmetellä."

"Tuskinpa", Charles vastasi harkiten ja käänsi katseensa Wreniin, tutkien tarkkaavaisin silmin naisen pisamaisia kasvoja ja eriparisia silmiä.
Roskalehdille oli ollut mitä suurinta huvia mässäillä hänen olemattomalla rakkauselämällään, ja jotenkin lehdet onnistuivat raahaamaan Bexinkin otsikoihin. Joku oli saanut kuvan heistä menossa sisään hänen taloonsa Kingien häiden jälkeen, ja asiaa oli jaksettu spekuloida naurettavalla kiinnostuksella.
"Oletko sinä kunnossa?"

Winston oli heittäytynyt sängyn viereen matolle tappamaan leluaan, töppöjalat ylpeästi taaksepäin ojennettuina.
Wrenin silmät olivat alkaneet lupsahdella väkisin kiinni.
"Olen", hän vakuutti unisesti ja hieraisi kasvojaan. Charles ei ollut enää puolitajuttomassa tilassa, eikä todellisuus ollut vielä vyörynyt täydellä painollaan niskaan.
Juuri tässä hetkessä hän oli kunnossa.
"Gabrielle uhkaili tulevansa käymään Lontoossa."

"Niinkö?" Charles vastasi ja silitti Wrenin selkää, vetäen peittoa paremmin naisen ylle. Lupsuvat silmät olivat saada hänenkin silmänsä painumaan kiinni, vaikka mies oli suhteellisen varma, että oli nukkunut tarpeeksi seuraavan viikon tarpeisiin. Kaksi päivää olivat vain lipsahtaneet ohi.
"Nuku vain", hän kannusti naista.

"Mmh. Jos tilanne sitä vaatisi. Mutta tuskin vaatii."
Kuinka suuren skandaalin lehdet muka voisivat heidän suhteestaan leipoa? Ketä sellainen edes kiinnostaisi?
Hermostunut tunne viipyi silti vatsassa.
Wren antoi periksi väsymykselleen ja antoi luomiensa painua kiinni.
"Minun pitää vahtia sinua. Tarvitset vielä lepoa."

"Kuinka paljon tehokkaammin voin levätä?" Charles kysyi skeptisesti. Tässähän hän makasi sängyssä, tekemättä ajallaan mitään tehokasta tai järkevää – vaikka Wrenin selän silittely olikin varsin miellyttävää.
Hän punoi sormensa punaisiin hiuksiin, veti naisen paremmin kainaloonsa ja antoi sitten silmiensä painua uudelleen kiinni.

Wren tuhautti nenäänsä ja raotti hieman toista silmäänsä. Hän kurotti kätensä yöpöytää kohti ja kalasti miehen puhelimen sormiinsa. Hetken harkittuaan hän sujautti sen lopulta sisään mekkonsa pyöreästä kaula-aukosta.
Sen verran tehokkaammin.
Väsymyksensekaiset ajatukset tyytyväisinä Wren painautui sen verran lähemmäs Charlesia kuin uskalsi miestä satuttamatta painautua, huokaisi ja sulki silmänsä.
Winstonin tyytyväinen urina oli rauhoittavaa.

Keskiviikko 7. maaliskuuta 2018, ilta, ulkoministerin virka-asunto, Carlton Gardens, Lontoo

Wren oli poikki.
Matka hänen huoneestaan Charlesin huoneistolle tuntui vähintään Everestille nousua vastaavalta vaellukselta. Ja sitä ennen hänen oli pitänyt kammeta itsensä ylös kylpyhuoneen lattialta. Yrittää huuhtoa kasvot, vaikkei se varsinaisesti saanut silmien punoitusta katoamaan minnekään.
Jopa Winston oli tuntunut aistivan jotain, uikuttanut hiljaa ja yrittänyt kivuta jalkaa pitkin ylös päästäkseen nuolemaan hänen kasvojaan.
Hiukset suihkun jäljiltä kosteina Wren seisahtui Charlesin oven eteen, koputti hiljaa ja päästi Winstonin pujahtamaan edeltään sisään.

Päänsärky oli siristänyt kalpeat, hopeanharmaat silmät kapeiksi viiruiksi. Modernin, kannettavan tietokoneen valo heitti valkeille hiuksille ja kasvoille melkein yliluonnollisen, sinertävän hehkun.
Britannian ulkoministeri istui sängyllään, selkä sen päätyä vasten ja sängylle suoristettujen jalkojen nilkat ristittyinä. Mies oli pukeutunut siistiin, tummaan pukuun, sillä tuntui epäkunnioittavalta hoitaa kansakunnan asioita pyjamassa.
Charles oli myöntynyt pysymään sängyssä aivotärähdyksen tähden, mutta ei ollut luvannut mitään siitä, ettei tekisi töitään normaalisti.
”Un instant s’il vous plaît”, hän sanoi puhelimeen ja painoi sen hartialleen.
”Tule sisään”, Charles kutsui ovelle ja nähdessään tulijan, nosti puhelimen takaisin korvalleen.
”Je dois partir maintenant, je vous appellerai demain. Au revoir.”
Hän laski puhelimen yöpöydälle ja katseli Wreniä.
”Onko kaikki hyvin?”

Wren loi paheksuvan katseen kannettavaan tietokoneeseen. Se, että teki töitä sängystä käsin, ei tarkalleen ottaen tarkoittanut, että lepäsi. Mutta ehkä tämä oli niitä asioita, joissa ei vain voinut voittaa. Työnarkomaani mikä työnarkomaani, eikä maailmakaan suostunut pysähtymään vain, koska Britannian ulkoministeri oli kolauttanut päänsä.
"Olen pahoillani, työsi olivat vielä kesken", hän pahoitteli ja vaelsi lattian poikki sängyn luo. Hän vajosi istumaan sen reunalle ja kietoi pörröistä aamutakkia paremmin ympärilleen. Siitä oli tainnut tulla hänen vakioasunsa viime päivien aikana. Ainoa vaatekappale, joka tuntui vievän luita hyytävää kylmyyttä pois edes hetkeksi.
Toffeenruskeiden silmien katse kääntyi Charlesiin. Katkennut verisuoni oli värjännyt oikean silmäkulman kirkuvan punaiseksi, eikä vasen silmä näyttänyt paljoa paremmalta.
"Saatoin Gabriellen takaisin asemalle."

Wren jätti vastaamatta hänen kysymykseensä. Charles tutki vaaleat kulmat asteen painuen punoittavia silmiä ja ojensi kätensä hipaisemaan naisen käsivartta.
”Puhuin vain Pariisin kanssa tapahtuneesta”, hän sanoi olkiaan kohauttaen. Sitä he ehtisivät jatkaa huomenna säädylliseen työaikaankin.
”Mitä Gabriellelle kuuluu?” hän kysyi painaen tietokoneen läpän kiinni ja nostaen senkin yöpöydälle.

Winston urnutti onnellisesti sängyn alla, ilmeisesti se oli löytänyt yhden lukuisista lelukätköistään, taloudenhoitajan yrityksistä huolimatta. Ovela olento.
Wren siirtyi sängyn laidalla lähemmäs niin että saattoi painaa kevyen suukon Charlesin poskelle.
"Uskoisin, että hänelle kuuluu hyvää", hän vastasi, sipaisten miehen luonnonvalkeita hiuksia.
"Hän ei voinut olla kovinkaan pitkään poissa Matthewin luota. Kuinka sinun päiväsi on sujunut?"

Charlesin hopeiset silmät siristyivät epäluuloisen asteen lisää, ja hän kohautti olkiaan melkein kärsimättömänä.
"Istuin sängyssä", hän vastasi kulmat kurtistuen ja tutkaili Wrenin kasvoja. Oliko nainen itkenyt? Mistä oli kysymys?
"Wren, oletko sinä kunnossa?"

Tekemässä töitä.
Wren pyyhkäisi silmiään, jotka tuntuivat kipeän kuivilta. Hän oli alkanut epäillä, ettei punoitus katoaisi koskaan, vaikka kuinka olisi huuhtonut kasvoja viileällä vedellä.
"Olen melko varma, että tein lentokentällä kammottavan virheen", hän myönsi hiljaa.
Hän oli antanut tunteilleen täydellisen vallan ja menettänyt samalla kaiken itsehillintänsä. Epätoivoinen, kaikennielevä pelko oli riuhtaissut hänet mukaansa.
"Gabriellen tietokone jumittui kaikista niitä ilmoituksista."
Tietenkin suuri osa ilmoituksista liittyi Pariisin tapahtumiin, mutta silti.

Charles laski kätensä Wrenin käsivarrelle ja kurottui sitten koskettamaan punaisia hiuksia. Jokin kylmäsi hänen sisällään – oliko virhe tunteikas vastaanotto vai hän?
Charles ei uskaltanut ajatella asiaa.
"Mitä tarkoitat?"

Wren nojautui kevyesti kosketusta vasten - ja tunsi, kuinka kyyneleet valahtivat taas poskille.
"Minun olisi pitänyt tietää paremmin, kuin rynnätä syliisi sillä tavalla", hän vastasi hiljaa, ja pyyhkäisi samalla kyyneleitä kiukkuisesti aamutakkinsa pörröiseen hihaan. Ei nyt. Ei todellakaan nyt. Hän voisi itkeä lisää myöhemmin.
"On niin paljon sellaista, mitä lehdet voivat kaivaa esiin jos tahtovat..."

Charles ojensi pukunsa sisätaskusta kankaisen, siististi silitetyn nenäliinan naiselle.
"Olen hyvin pahoillani siitä", hän sanoi. Ehkä hänen olisi pitänyt kertoa Wrenille selkeämmin siitä, millaista hänen elämänsä oli, miten käsittämätön kiinnostus lehdistöllä oli myös hänen henkilökohtaista elämäänsä kohtaan.
"Mutta et sinä tehnyt mitään väärää. Olisihan meidän suhteemme paljastunut ennemmin tai myöhemmin."

Wren otti nenäliinan käsiinsä ja jäi katselemaan sitä epäuskoisena.
"Miten sinulla riittääkin näitä..." hän naurahti itkuisesti. Hän oli melko varma, että oli tainnut itse pihistää vähintään kaksi nenäliinaa koskaan niitä palauttamatta. Ellei sitten taloudenhoitaja tehnyt sitä hänen puolestaan.
"Olisi. En... en olisi halunnut, että se pysyy salaisena ikuisesti."
Siitäkin huolimatta, että paljastumisessa oli ollut olemassa riski, että kameroiden linssit kääntyisivät myös häntä kohti.
"Minä vain... pelkään."

Herrasmies kuljetti aina mukanaan nenäliinaa ojennettavaksi sellaista tarvitsevalle naiselle.
Charlesin valkeat kulmat kurtistuivat huolestuneina. Wren vaikutti olevan tolaltaan, mutta mies ei ollut varma miksi tai miten hän voisi rauhoittaa tätä.
"Mitä sinä pelkäät?"

Wren pyyhkäisi silmänsä ja puristi nenäliinan tiukasti sormiinsa.
Menisin minäkin sänkyyn jos tietäisin, että sillä saa ylennyksen. Ei hän ole edes niin kovin ihmeellinen.
Hän epäröi hetken ennen kuin painautui vuoteelle makuulle, painaen päänsä Charlesin syliin. Hitto, hiukset olivat edelleen kosteat.
"Entä jos he löytävät jotakin minun... menneisyydestäni?"

Charles siirsi jalkojaan niin, että Wren mahtui mukavasti ja katsahti onnettomalla hellyydellä syliinsä painuvaa päätä. Hän silitti kosteita, punaisia hiuksia, kuljetti villejä suortuvia sormiensa lomasta pehmein liikkein.
"Minä en anna sen tapahtua – eikä taatusti anna Gabriellekaan. Mutta Wren, menneisyytesi ei määrittele, kuka sinä olet, eikä se millään tavalla heijastu sinuun negatiivisesti. Olet vahva, uskomaton ihminen."

Winston ampaisi esiin sängyn alta narulelua villisti retuuttaen ja töpöhäntä vispaten. Se heittäytyi keskelle lattiaa vatsalleen ja ojensi lyhyet jalkaansa suoraan taaksepäin, edelleen onnellisesti uristen.
Joskus Wrenkin joutui myöntämään, ettei corgi ehkä ollut aivan niin kuin muut. Mutta se ei tehnyt siitä yhtään vähemmän rakasta.
Sydän hakkasi levottomana, melkein kipeänä.
"Meidän pitää varmastikin ottaa jossakin kohtaa kantaa asiaan? Vaikka se onkin kai jo itsestäänselvää..."

Charles katseli syliinsä painunutta päätä mietteliäänä ja juoksutti hiussuortuvia sormiensa lomasta melkein metodisella, keskittyneellä rauhalla.
"Miten sinä haluaisit ottaa kantaa asiaan?" hän kysyi haluten kuulla naisen mielipidettä. Hän ei pitänyt itseään velvollisena tilittämään yksityiselämästään mitään roskalehdistölle tai kenellekään muullekaan, mutta ei haluaisi maailman puhuvan Wrenistä epäreiluin, julmin sanoin.

Wren piti siitä, kuinka sormet vaelsivat hänen hiustensa joukossa. Siinä oli jotakin uskomattoman rauhoittavaa, jopa tässä tilanteessa.
"Gabriellen mielestä olisi hyvä, jos lehdistö saisi asiaan virallisen totuuden. Etteivät he joudu keksimään vain omiaan..."
Hän kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Olen varma, että hän haluaa keskustella sinunkin kanssasi."

"Minä keskustelen Gabriellen kanssa", Charles lupasi rauhoittaen tutkien itkettyneitä, pisamaisia kasvoja vaivihkaa. Hän voisi antaa lausunnon, jossa kertoisi maailmalle, ettei Wren ollut tehnyt mitään, mikä lokaisi naisen mainetta tai nimeä – eihän Wren ollut tehnyt mitään väärää.
Hän oli se, joka ei täyttänyt eettisiä vaatimuksia.
"Mitä sinä haluaisit kertoa lehdistölle?"

Wren huokaisi ja vei kätensä silittelemään Charlesin jalkaa.
Jos hän olisi saanut päättää, ei yhtään mitään. Mutta se taisi olla toive, jonka toteutuminen ei ollut mahdollista. Olihan hän tiennyt sen jo siinä vaiheessa, kun he olivat viettäneet ensimmäisen yönsä yhdessä.
Joten turha sitä oli kai edes ajatella.
"Totuuden? Että me olemme... pari. En tiedä, olen melko varma, että Gabrielle on paljon parempi käsittelemään tällaisia asioita... Mutta sitähän me olemme?"

"Sitä me olemme", Charles vastasi punoen punaisia hiussuortuvia sormiensa lomasta. Hetken hänen teki mieli sanoa, että Wren oli hänelle paljon enemmän.
Että hän oli odottanut Wreniä koko elämänsä.
Mutta ei sellaisia kai sanottu ääneen muutamien kuukausien tuttavuuden jälkeen?
"Minä voin antaa lausunnon, että olemme pariskunta eikä meidän välillämme ole mitään sopimatonta."

Wrenin kulmat painuivat kevyesti kurttuun.
"Pari ei ole oikea sana", hän huomautti tyytymättömänä.
"Olen yrittänyt löytää oikeaa sanaa, mutta en ole vielä löytänyt sellaista. Vaikka olen käynyt läpi useamman kielen, jopa latinan..."
Hän veti jalkoja koukkuun vartaloaan vasten. Sydän takoi edelleen levottomana.

Valkea sormenpää hipaisi kurttuun painuvaa kulmaa, piirsi sen linjan, ennen kuin palasi takaisin punaisten hiusten joukkoon.
"Millaista sanaa haluaisit käyttää?" Charles kysyi pitäen äänensävynsä hillittynä ja rauhallisena. Jokin keskustelussa kylmäsi häntä, kuin Wren olisi jättänyt sanomatta jotain tärkeää.
Tai ehkä nainen sanoi jotain, mitä hän ei halunnut kuulla.

"Sopivaa", Wren vastasi, kulmat edelleen mietteliäästi kurtussa.
"Maailmassa on valtavasti sellaisia sanoja, joille ei ole olemassa suoraa englanninkielistä vastinetta. Niin kuin japanin kintsukuroi, rikkoutuneen astian korjaaminen kultaisella tai hopeisella liitoksella samalla kun ymmärtää, että astia on nyt kauniimpi kuin ennen rikkoutumistaan..."
Hän kohotti katseensa Charlesiin.
"Mutta en ole löytänyt täydellistä sanaa ihmiselle, joka saa olon tuntumaan siltä, kuin olisi kotona, riippumatta siitä, missä todella on. Niin kuin olisi kulkenut pitkään, pitkään, ja yhtäkkiä ymmärtää, että on päässyt perille."

Hänen sydämensä jätti lyönnin välistä.
Ehkä Wren saattaisi todella tuntea samoin häntä kohtaan?
"Se on hyvin kaunis kuvaus", Charles vastasi ja tukahdutti halunsa suudella naista, sillä ei ollut tarpeeksi notkea taipuakseen. Sen sijaan hän sipaisi hellästi pisamaista poskea.
"Ehkä riittää, että me tiedämme, mitä tunnemme."

"Niin. Ehkä se riittää."
Niinköhän hän sai edellisetkin työpaikkansa? Kuulin, että hän on saanut potkut monta kertaa, onkohan yrittänyt samaan temppua useammin?
Wren karisti puheet mielestään ja keskittyi sen sijaan Charlesin läheisyyteen. Winston oli intoutunut ravistelemaan naruleluaan aivan kuin olisi todella yrittänyt saada sen hengiltä.
"Paljonko kello on?"

Charles siirsi jalkaansa mahdollistaakseen naiselle hieman tilavamman asennon ja katsahti ranteessaan olevaa, nahkahihnaista rannekelloa, joka oli kuulunut kerran isoisälle.
"Muutamaa minuuttia vailla puoli kaksitoista", hän sanoi. Lontoo oli pimennyt ikkunoiden takana, vaikka kaupunki valvoi aina niin, ettei tähtiä näkynyt – toisin kuin Tyynellämerellä, kun purjevene kellui samettisen sinisessä tähtimeressä.
"Haluatko käydä nukkumaan?"

Milloin viimeksi hän oli mahtanut mennä niin ajoissa nukkumaan?
Mutta olo oli kammottavan uupunut, ikään kuin joku olisi rullannut hänet mankelin läpi niin monta kertaa, ettei jäljelle ollut jäänyt enää mitään.
Ja hän oli sentään vain piileskellyt kotona kuluneet päivät.
"Haluaisin", Wren myönsi hiljaa, kohottautui polvilleen ja tutki Charlesia hetken punoittavilla silmillään ennen kuin kurotti hipaisemaan miehen huulia omillaan.
"Sinäkin voisit nukkua."

Charles kosketti Wrenin poskea ja kielsi itseään hamuamasta suudelmaa. Hän ei halunnut naisen luulevan hänen vaativan tai pyytävän mitään, vaikka he eivät olleetkaan varsinaisesti ehtineet olla lähellä toisiaan hyvään hetkeen.
"Olen makoillut sängyssä tarpeeksi seuraavan viikon tarpeisiin", mies vastasi ja houkutteli Wreniä pujottautumaan peiton alle. Hän katsahti pukuaan ja löysäsi huolellisesti solmittua solmiota.
"Minun pitäisi ehkä vaihtaa vielä vaatteita."

"Sinä löit pääsi pahasti", Wren muistutti ja tutki Charlesin kasvoja katseellaan, harkiten.
Mies oli ollut kovin heikossa kunnossa, mutta näytti voivan jo hieman paremmin.
Hän vilkaisi avattua peittoa ja sitten uudelleen Charlesia, ja harkittuaan vielä hetken kipusi hajareisin miehen syliin, vieden sormensa avaamaan tämän solmiota.
"Tai sitten ne voisi vain riisua", hän huomautti hiljaa, hipaisten Charlesin huulia uudelleen omillaan.

Kaipaus roihahti sisällä niin, että mies meinasi valittaa ääneen. Kädet hakeutuivat vaistomaisesti Wrenin reisille, silittivät niitä ikävöiden ja kiertyivät jännittyen niiden ympärille.
Ei, hän ei voisi antaa kaipauksen sumentaa järkeään nyt.
Wren oli itkenyt ja ahdistunut eikä vaikuttanut täysin omalta itseltään. Pahimmassa tapauksessa hän saisi naisen murtumaan uudelleen, lukkiutumaan kylpyhuoneeseen tai satuttamaan itseään.
"Wren", mies vetosi epäröiden ja kohtasi naisen katseen levotonta kaipausta silmissään, "meidän ei tarvitse tehdä mitään. Voimme vain nukkua yhdessä."

Wrenin kädet pysähtyivät ja katse hakeutui Charlesin hopeisiin silmiin.
Kosketus reisillä sai hänet värisemään kaipauksesta.
"Minä tiedän, ettei tarvitse", hän vastasi käheästi.
Hän todella tiesi, ettei Charles koskaan vaatisi häneltä mitään. Ritarillinen mies pakottaisi oman halunsa tiehensä, jos hän ilmaisisi pienimmälläkään eleellä, ettei halunnut mitään muuta kuin käpertyä kainaloon nukkumaan.
Mutta nyt ei ollut kyse siitä.
"Minä tiedän."
Hän kumartui hamuamaan Charlesin huulia uudelleen.

Häneen sattui. Pelkkä ajatus siitä, että hän työntäisi Wrenin pois, sattui fyysisesti ja sai näkökentän keinumaan.
Hän halusi Wreniä. Kaipasi samalla, hullulla nälällä, joka sumensi hänen ajatuksensa, kuin oli tehnyt heidän ollessaan suljettuna Whimsyn rajatulle pinta-alalle.
Mutta Wren oli tolaltaan. Nainen oli ahdistunut, väitti mitä tahansa. Eikä Charles halunnut olla syy, miksi Wrenin pitäisi paeta hänen luotaan.
Hän nosti kätensä Wrenin vyötärölle ja salli itsensä vastata yhteen, kaipaavaan suudelmaan, ennen kuin yritti nostaa naisen sylistään avatun muodostamaan pesään.

Charles työntäisi hänet luotaan.
Wren tiesi sen jo ennen kuin suudelma loppui, ja tunsi hetken epätoivoista halua takertua mieheen, kietoa kätensä ja jalkansa niin tiukasti tämän ympärille, etteivät he yksinkertaisesti voisi siirtyä kauemmas toisistaan. Niin ettei Charles voisi nousta vaihtamaan pukua pyjamaan.
Mutta hän ei tehnyt niin. Koska mies teki näin vain hänen omaksi parhaakseen, ja hän tiesi sen itsekin.
Silti teki mieli purskahtaa itkuun, kun hän siirtyi pois sylistä ja käpertyi peiton alle, edelleen aamutakkiinsa kietoutuneena.
Keho tuntui olevan tulessa, levoton syke alavatsalla ei halunnut rauhoittua.
Mutta ei tänään.

Charles sipaisi Wrenin poskea ja pakotti itsensä ylös, poimi siististi viikatun pyjaman vaatekaapista ja sulkeutui kylpyhuoneeseen. Hänen oli tukeuduttava kylpyhuoneen tasoon ja tuijotettava kalpeita kasvojaan peilistä. Olisipa hän voinut palata aikaan, jolloin ei lainkaan ymmärtänyt vetovoimaa ja halua tai niiden mahtia ihmiskehon biologiassa.
Sinä et halua olla tällainen mies.
Kirkas valo sai päänsäryn villiintymään ja hetkeksi Charles sulki silmänsä huone keinuen. Hän pakotti itsensä toimimaan puhtaalla tahdonvoimalla, vaihtoi puvun pyjamaan, pesi hampaansa, huuhtoi kasvonsa, ripusti puvun kaappiin ja asettui sitten Wrenin viereen.
"Onko kaikki hyvin?"

Wrenin olisi tehnyt mieli uikuttaa ääneen, kun Charles sulki oven heidän välilleen, pakeni hänen luotaan.
Ei paennut. Mutta siltä se juuri sillä hetkellä tuntui.
Hän makasi hetken liikkumattomana keränä peiton alla, ennen kuin havahtui surkeaan vikinään. Winston kiipeili vuoteen laitaa vasten ja heilutti anovasti töpöhäntäänsä. Ehkä hän oli antanut sen nukkua vuoteessaan liian usein.
Siitäkään huolimatta Wren ei voinut muuta kuin kurkottaa nostamaan koiran sängylle. Hän riisui aamutakkinsa ja hylkäsi sen huolettomasti lattialle ennen kuin ryömi takaisin peiton muodostamaan pesään.
Kauluspaita, jossa hän nukkui, ei enää tuoksunut Charlesilta. Voisiko hän pyytää uuden?
Hän seurasi katseellaan, kuinka mies vaelsi huoneen poikki. Winston kuorsasi jo peiton alla.
"Niin hyvin kuin voi."

Charles katseli Wreniä kyljellään, toinen käsi tyynyn alle koukistettuna.
"Mikä sinua ahdistaa?" hän kysyi valkeat kulmat asteen painuen ja tuuppasi corgin kauemmas jaloistaan peiton alla.
"Oletko lukenut roskalehtien juttuja meistä vai..?"

Wren nielaisi ja kiehnäsi itsensä lähemmäs, niin että saattoi painaa otsansa Charlesin rintakehää vasten.
"Yritän olla lukematta", hän vastasi ja tunsi Winstonin kiehnäävän lähemmäs omia jalkojaan, uninen tuhina tuntui lämpimänä hengityksenä paljaita jalkapohjia vasten.
"Charles..."
Ääni tuntui juuttuvan kipeänä kurkkuun.
"... entinen työnantajani otti yhteyttä..."

Mies ei vastannut hetkeen tutkiessaan sisällään nousevaa mustaa raivoa. Hänen palkkaamansa yksityisetsivät kokosivat parhaillaan kansioita Wrenin menneisyyden hirviöistä, saadakseen nämä vastuuseen teoistaan tavalla tai toisella.
"Niinkö?" hän kysyi hillitysti, pakottaen itsensä rauhalliseksi.
"Mitä hän halusi?"

Wren painautui tiukemmin Charlesia vasten ja sulki silmänsä.
"Hän vain teki selväksi, että jos koskaan puhun... jotakin hänestä, hän huolehtii koko maailmalle, millainen lutka minä olen."
Hän oli myös saanut onnittelut siitä, että oli selvästikin edistynyt taidoissaan, kun oli päässyt nousemaan niin korkeaan asemaan.
Sairas paskiainen, joka sai hänet voimaan pahoin.

Musta raivo ei lainkaan hellittänyt otettaan, vaan korvensi miehen sisällä tukahduttavana. Hänen täytyisi ottaa huomenna yhteyttä toimijoihinsa ja pyytää parempia tuloksia nopeammin. Sika, joka Wreniin oli käynyt käsiksi, ansaitsi maksaa teoistaan.
"Tiedäthän, että sinä et ole sellainen? Et ole tehnyt mitään, mitä hän voisi käyttää sinua vastaan."

"Tiedän", Wren vakuutti hiljaa.
Hän tiesi sen, suurimman osan ajasta. Sitten oli hetkiä, joiden aikana hän uskoi, että olisi ollut olemassa vaihtoehto, ja hän oli tehnyt itse omat päätöksensä.
Ne hetket olivat nykyään paljon harvemmassa.
"Mutta jos niin kävisi. Jos lehdet löytäisivät jotakin... Charles, se olisi hänen sanansa minun sanaani vastaan. Hänen olisi helppo väittää, että minä... kerjäsin sitä."
Siitähän puhuttiin nytkin, Carlton Gardensin seinien sisällä.

Charlesin leukaperät kiristyivät hetkeksi, mutta mies pakotti itsensä pysymään rauhallisena ja äänensä hillittynä.
"Miksi hän sanoisi niin?" mies kysyi silittäen Wrenin selkää pehmein liikkein ja vetäen peittoa paremmin naisen ylle.
"Vaikka se olisi hänen sanansa sinua vastaan, millä hän voisi perustella sanomisiaan?"

"En ole varma, tarvitsisiko hänen perustella."
Jos jo osa Carlton Gardensin väestä oli leimannut hänet juuri siksi - pyrkyriksi, joka oli kivunnut paikalleen reittä pitkin - mitä vieraiden täytyi ajatella? Sillä ei olisi pitänyt olla väliä, eikä Wren ollut huolissaan itsestään. Mutta ajatus siitä, että Charles rinnastettaisiin hänen menneisyytensä hirviöihin, puhumattakaan siitä, mitä skandaali saattaisi tehdä tämän uralle... Hän tunsi voivansa pahoin.
Winston ähelsi itseään mukavalle kerälle hänen koukistettujen jalkojensa muodostamaan pesään.
"Gabriellella tulee olemaan aivan valtavasti töitä."

"Luuletko, että minä antaisin jonkun puhua sinusta niin perusteettomasti?" Charles kysyi kulmat kurtistuen. Hän ei katselisi sellaisen sian huonoa käytöstä hetkeäkään. Kyseinen sika ei ehkä tietäisi, mitä tapahtui tai kenen toimesta, mutta teoilla kuului olla seuraukset sivistyneessä yhteiskunnassa.
"Gabrielle selviää kyllä."

"Ei, et sinä antaisi."
Tietenkään Charles ei antaisi niin tapahtua. Wren yritti takertua ajatukseen, vaikka huoli velloikin yhä hänen vatsassaan kipeänä ja kuvottavana. Jos hän olisi odottanut vain pienen hetken, pienen, pienen hetken sen sijaan, että oli rynnännyt suoraan miehen syliin...
Aikamatkustusta ei ollut vielä todistetusti keksitty. Niinhän hän oli sanonut Gabriellelle kuukausia sitten.
Wren huokaisi hiljaa ja sulki silmänsä.
"Ehkä pitäisi yrittää nukkua. Luulen olevani varsin uupunut, enkä sen vuoksi ajattele selvästi."

"Nuku vain", Charles lupasi ja silitti punaisia hiuksia, halaten naisen syliinsä. Hän valvoisi mielellään Wrenin unta.
Ja varmistaisi, että yksikään menneisyyden hirviö ei pystyisi enää satuttamaan naista.
Siinä tarkoituksessa hän poimi puhelimen yöpöydältä ja selasi äänettömin sormin raportteja palkkaamiltaan toimijoilta kuunnellen Wrenin hengityksen rytmiä.

Kunnon yöunien jälkeen hän olisi taas oma itsensä, tai niin Wren halusi vilpittömästi uskoa. Hän oli vain kerännyt univelkaa, ja riittävän pitkälle jatkuessaan unettomuus alkoi muistuttaa humalaa.
Eikä hän ollut parhaimmillaan humalassa. Ei todellakaan ollut.
Vei hyvän aikaa, ennen kuin hän todella nukahti, turvallisesti Charlesin ja Winstonin väliin.
Ehkä kaikki järjestyisi.

Keskiviikko 14. maaliskuuta 2018, iltapäivä, Kealkill, Cork, Irlanti

Oli vaikea uskoa, että kevät alkaisi tehdä tuloaan vain muutaman viikon kuluttua.
Harmaat pilvet roikkuivat raskaina taivaalla ja kurittivat vihreän ja keltaisen täplittämiä nummia kaatosateella, joka uhkasi muuttaa hiekkapäällysteiset tiet mutaiseksi velliksi. Lampaat olivat kerääntyneet ryhmiksi, painautuneet toisiaan vasten ja etsineet sateensuojaa kivimuurien reunustamilta laitumiltaan.
Puut kyyristelivät harmaan taivaan alla lehdettöminä rankoina.
Perinteinen kivitalo seisoi ylpeänä nummimaiseman keskellä, hieman Kealkillin keskustan ulkopuolella ja käytännössä keskellä ei mitään. Nyt vielä talven jäljiltä uinuva villiviini kiipeili harmaakivistä seinää pitkin katonrajaan saakka. Vihreiksi maalatut ikkunanpielet katselivat kapeaa tietä, jonka päässä talo seisoi. Umpikujassa, jonka takaa alkoivat loputtomina kumpuilevat nummet.
Kivimuurin reunustamassa pihassa lepäsi nurmikolla kyljellään valkoinen, puinen keppihevonen ja muutama harjanvarsista ja muovisangoista koottu esteviritelmä.
Wren oli katunut päätöstään lähteä jo sillä hetkellä, kun hän oli astunut koneeseen, joka lennättäisi hänet Corkin lentokentälle.
Mutta hän ei ollut kääntynyt takaisin.
Ja Teal oli tullut hakemaan häntä kotiin, kysymättä ainuttakaan kysymystä. Luottaen siihen, että hän kertoisi kyllä, kun olisi siihen valmis. Jos olisi koskaan.
Hän ei ollut osannut hyvästellä Charlesia, oli vain jättänyt huoneeseensa säälittävän muistilehtiöstään repäistyn sivun, jolle oli hätäisesti kirjoittanut sanat: ”Olen pahoillani. Tá mo chroí istigh ionat.” Sen vierelle hän oli jättänyt työpuhelimensa ja -koneensa sekä avaimensa. Kaiken sen, mikä sitoi hänet Carlton Gardensiin.
Keltainen, kolhuinen matkalaukku oli seurannut hänen uskollisena kumppaninaan. Tällä kertaa se oli ollut liian pieni mahduttaakseen sisäänsä kokonaisen elämän.

Siinä vaiheessa, kun Charles nousi taksista Kealkillissä, keskellä ei-mitään sijaitsevan kivitalon edessä ja antoi hajamielisesti taksikuskille ylettömän anteliaan korvauksen matkasta, hänen ulkokuorensa oli jälleen tyyni ja hillitty. Vain leukaperien jännitys ja kalpeanharmaiden silmien jään elo kieli hienovaraisesti myrskystä, joka miehen sisällä myllersi.
Muistilehtiön rutistettu ja monesta avauksesta hapertunut sivu oli työnnetty laivastonsinisen, hyvinistuvan puvun taskuun, ja sen ajatteleminen oli suistaa Charlesin jälleen tasapainosta, mutta mies ei ollut varma kallistuiko tuska enemmän suruun vai vihaan.
Helvetti, hän ansaitsi selityksen. Edes hyvästin.
Hampaitaan yhteen purren ulkoministeri kohotti kätensä ja koputti oveen.

Oven takaa alkoi kuulua terhakasta haukkumista, joka katkesi yhtä nopeasti.
Meni hetken, ennen kuin kirkkaan vihreäksi maalattu ovi raottui.
Kullanruskea silmäpari tuijotti ulkoministeriä tuimasti suunnilleen metrin korkeudelta. Punaiset, kiharaiset hiukset olivat pörrössä, ja pisamat täplittivät suunnilleen viisivuotiaan pojan kasvoja. Tummansinisen neulepaidan rintamukseen oli kirjailtu koiranpennun kuva.

Charlesilta vei hetken ymmärtää, kuka oven avasi, ja mies laski katseensa lapseen. Olikohan tämä ihmissyöjäsisaren jälkikasvua?
Toivottavasti tämä oli oikea talo.
Mies katsahti kivistä julkisivua uudelleen. Kyllä sen täytyi olla oikea talo, vaikka toki Reynardeja kai oli kokonaisen klaanin verran.
"Hei", hän tervehti hillitysti katsellen lasta epätietoisena, "etsin Wren Reynardia."

Poika katseli Charlesia hetken ja siristi sitten epäluuloisesti silmiään.
Ovi paukahti kiinni ulkoministerin kasvojen edessä.
Ei tosin kovinkaan pitkäksi aikaa. Tällä kertaa oven avasi nuori nainen, jolla oli samanlaiset toffeenkultaiset silmät kuin oletetulla sisarellaan. Myös kasvonpiirteet olivat hyvin samanlaiset, joskin nenä oli pystympi ja kasvonpiirteet hieman pyöreämmät.
Punaiset hiukset oli kerätty löyhälle nutturalle niskaan ja sinikukallisen mekon suojaksi oli kietaistu kanariankeltainen esiliina.
"Niin?" nainen tiedusteli, kulmat kurtistuneina hyvin samalla tavalla kuin Wrenillä.

Ovi lyötiin kiinni, ja Charles huokasi. Hän ei ollut tullut tänne saakka luovuttaakseen. Hän puhuisi Wrenin kanssa, veisi se sitten kuinka kauan tahansa.
Mies vilkaisi lasten leikkejä märällä, vihreällä pihalla ja oli aikeissa koputtaa uudelleen, kun ovi aukeni jälleen, tällä kertaa aikuisen toimesta.
"Hei. Etsin Wren Reynardia", hän toisti hillitysti, maaseudun märkä maa mustiin, nahkaisiin oxfordeihin takertuen.

Toffeenruskea katse mittaili Charlesia päästä varpaisiin.
"Niin kuulin", nainen myönsi ja nojasi hartiansa ovenpieleen, ristien kätensä puuskaan. Hänen taakseen oli ilmestynyt punaturkkinen irlanninsetteri, joka heilutti häntäänsä innokkaana.
"Millä asialla?"
Kulmat pysyivät kevyesti kurtistuneina.

Charlesin kärsivällisyys oli pettää, mutta hillitty, viileä ulkokuori ei rakoillut. Eikö hän ollut ansainnut enemmän? Eikö hän ollut ansainnut edes kasvotusten lausuttavan hyvästin?
Ellei hän ollut vain yksi pahoista miehistä Wrenin elämässä. Joku, jonka luota naisen oli paettava yön selkään. Ajatus kylmäsi häntä.
"Yksityisasialla", mies vastasi jäänharmaat silmät asteen siristyen.

"Yksityisasialla", nainen toisti. Hänen korostuksensa oli paljon voimakkaampi, sellaisen ihmisen, joka ei ollut koskaan lähtenyt pois kotiseudultaan.
Hän tutki Charlesia vielä hetken katseellaan ennen kuin kääntyi niin, että saattoi huikata sisälle.
"Wreeeen! Se sinun ulkoministerisi on täällä!"
Iirinkielinen vastaus kantautui ovelle juuri ja juuri. Ovenpieleen nojaavan naisen kulmat kurtistuivat, ja hän karjahti takaisin:
"En voi käskeä häntä painumaan helvettiin!"

Se kylmäsi miestä lisää.
Mitä jos hän todella oli yksi paha mies lisää Wrenin elämässä? Mitä jos hän oli painostanut naista tunteillaan, sokeana sille, ettei Wren halunnut häntä tai tuntenut samoin? Niin tämän lähtö vihjasi.
Mutta hän ei aikonut lähteä puhumatta naisen kanssa.
Valkeat leukaperät kiristyivät, ja Charles napautti mustan, avoimen villakangastakkinsa helmaa kärsimättömin sormin.
"Haluaisin keskustella hänen kanssaan", mies toisti pakottaen äänensä pysymään hillittynä ja kohteliaana.

Nainen kääntyi katsomaan Charlesin suuntaan.
"Siinä tapauksessa olet toivottavasti nopea jaloistasi", hän totesi ja suostui avaamaan ovea riittävästi, jotta mies pääsisi astumaan sisään suoraan avoimeen olohuoneeseen avautuvasta ovesta.
"Hän lähti juuri ulos takaovesta."
Hän viittasi kädellään kohti tupakeittiön perällä olevaa ovea.
"Pääset nopeammin tästä kuin kiertämällä talon."

Charles astui epäröiden sisään ja vilkaisi vaivihkaa ympärilleen. Tältäköhän C.S. Lewiksen lapsista tuntui, kun he astuivat vaatekaapista Narniaan?
"Hän mitä?" mies kysyi valkeat kulmat kurtistuen ja katsahti viitattuun suuntaan ottaen levottoman askeleen sitä kohti.
"Minne hän on menossa?"

Irlantilaistalon avoin alakerta näytti jämähtäneen jonnekin menneelle vuosikymmenelle. Jykevät kattoparrut oli jätetty näkyviin, ja yhtä seinustaa hallitsi suuri tulisija. Poika ja koira olivat vetäytyneet tulisijan eteen vihreälle sohvalle ja tuijottivat nyt ulkoministeriä sen yli, pieni punahiuksinen tyttö seurassaan.
"Lähti juuri takaovesta", nainen toisti puhahtaen.
"Ei pienintäkään aavistusta, tuolla ei ole muuta kuin nummia. Sinuna juoksisin jo."

Charles huokasi, pyyhkäisi valkeita hiuksiaan ja kumarsi naiselle päätään kohteliaana hyvästinä, ennen kuin harppoi ulos samasta ovesta, josta Wren oli kadonnut.
Hermostus väreili hänen sisällään. Hän oli samaan aikaan niin vihainen ja turhautunut, että halusi rikkoa jotain muutakin kuin lampun pöydältä, jolta oli löytänyt viestin, mutta pelko kylmäsi hänen sisintään. Miksi Wren pakeni häneltä?
Mies harppoi ulos märkään, vihreään maailmaan, katsoi ympärilleen ja haki sitten juoksuaskelten tekemiä jalanjälkiä märästä maasta, joita seurata.

Wrenin sisar ei ollut liioitellut sanoessaan, että takapihalla ei ollut muuta kuin nummia.
Pieni piha päättyi matalaan kiviaitaan, jonka keskellä oleva puinen portti retkotti avoimena, ja mutaiseen maahan painuneet jäljet johtivat vihreänä kumpuilevaan maastoon. Vihmovan sateen nostattamasta harmaasta usvasta huolimatta ei ollut vaikea erottaa leimuavan punahiuksista hahmoa, joka kiisi juuri kukkulan huippua kohti. Muutamasta lehdettömästä puusta ei ollut näkösuojaksi.

Wren. Näky sai Charlesin sisällä myllertämään. Miksi nainen pakeni häntä?
Oliko hän paha mies?
Mies veti syvään henkeä, nosti kauluksensa pystyyn ja lähti seuraamaan tulitukkaista hahmoa ja märkään maahan painuneita jalanjälkiä pitkin, matkaavoittavin askelin. Wren ei jaksaisi juosta ikuisesti.

Wren olisi todennäköisesti jaksanut juosta paljon pidemmälle, ellei olisi vilkaissut taakseen ja kompuroinut samalla vanhaan ketunkoloon. Hän tipahti hetkeksi polvilleen märkään maahan, ja kömpiessään pystyyn tajusi, että olisi ollut typerää yrittää enää juosta pakoon.
Niinpä hän veti syvään henkeä, nykäisi vihreän kalastajanneuleensa helmaa suoraan, vaikkei se yltänytkään peittämään kuraan sotkeutunutta keltakukallista hameenhelmaa, ja kääntyi sitten kohtaamaan Charlesin punaiset hiukset villinä sädekehänä päänsä ympärillä.

Charles harppoi lähemmäs vakain, tasaisin askelin, välittämättä kengät ja laivastonsiniset lahkeet kastelevasta ja kuraavasta maasta. Kalpeiden, jäänharmaiden silmien katse ei jättänyt Wreniä.
Mies pysähtyi kolmen askeleen päähän ja tunsi sykkeen jyskyttävän melkein pahoinvoivana korvissaan. Hän ei ollut tottunut tuntemaan näin, kuin ei voisi käsitellä myllerrystä sisällään.
"Sekö minä sinulle olen? Mies, jota sinun täytyy paeta?" hän kysyi pakottaen äänensä kylmäksi ja hallituksi.

Tealin aviomieheltä lainattu villapaita oli Wrenille liian suuri, kädet peittyivät hihojen sisään.
Ehkä niin oli hyvä, ne saattoi puristaa tiukkoihin nyrkkeihin huomaamatta.
Tuttu, vaalea hahmo sateen keskellä oli saada hänet ulvahtamaan ääneen ikävästä, joka vihlaisi niin kipeänä, että se tuntui melkein veitseniskulta kylkiluiden väliin.
Charles. Charles. Charles.
Hänen sydämensä oli löytänyt uuden tahdin, jota takoa rintalastaa vasten.
Miehen sanat saivat hänet räpäyttämään silmiään.
"Mitä?"

Charles astui askeleen lähemmäs leukaperät kiveksi jähmettyneinä, silmien jää kuohuen.
Sydän löi kipeällä terällä, tuntui repivän häntä rikki.
"Sekö minä sinulle olen? Mies, jota sinun täytyy paeta?" hän toisti pakotetulla rauhallisuudella ja veti esiin ryttyisen muistilehtiön sivun, jolle Wren oli kirjoittanut viestinsä, siloitellen sitä hillityin, kiireettömin liikkein.

Wren räpäytti silmiään uudelleen.
Mies, jota hänen piti paeta...
"Et!" hän vastasi, pudistaen vihaisesti päätään, silmät tuskaista tulta iskien.
"Damnú air! Sinä olet mies, joka ei tajua omaa parastaan!"
Wren kietoi käsivarret tiukasti ympärilleen, peläten, että särkyisi miljoonaan kappaleeseen, ellei tekisi niin. Muistivihosta revitty sivu sai hänet melkein hätkähtämään.
Hän oli halunnut kääntyä takaisin.

Leukaperät pysyivät kivenä ja veistokselliset kasvot ilmeettöminä. Vain silmät elivät rajuina ja levottomina.
Charles astui askeleen lähemmäs ja ojensi suttuiseksi käyneen, kaikesta rutistuksesta ja avauksesta melkein riekaleiksi hapertuneen paperin lähemmäs Wrenin kasvoja.
"Kaiken jälkeen tämä on kaikki, mitä minä ansaitsen? Muutaman sanan paperilla. Ei selitystä. Ei edes hyvästiä."

Wren vilkaisi paperia ja käänsi sitten katseensa pois, kietoen käsivarsia tiukemmin ympärilleen.
"Minä en voinut!" hän parahti, taistellen vastaan halua kääntyä ympäri.
Charles oli tullut Irlantiin. Charles oli nähnyt sen vaivan, että oli etsinyt oikean paikan ja lentänyt hänen luokseen.
Charles.
"En vain voinut!"

Charlesin silmät välkähtivät jäätä.
"Sinä et voinut mitä, Wren?" hän haastoi ja liikautti päätään taistellen myllerrystä vastaan, yrittäen pitää äänensä vakaana.
"Sinä et voinut osoittaa sen vertaa selkärankaa, että olisit puhunut minulle? Tai sanonut ei alunperinkin, jos elämä minun kanssani on jotain, mitä sinun pitää paeta."

Kipinä välähti Wrenin silmissä.
"Älä kyseenalaista minun selkärankaani!" hän sähähti, pudisti tuskastuneena päätään ja upotti sormensa kosteisiin hiuksiinsa.
"Minä en paennut sinua enkä elämää kanssasi! Damnú air, Charles, miten sinun on niin helvetin vaikea ymmärtää, että minä rakastan sinua!"
Hänen äänensä uhkasi särkyä.

Charles veti syvään henkeä, kasvojen marmori hetkeksi särkyen. Viha kuohahti hänen sisällään, yrittäen taittaa terän tuskalta, joka oli repinyt häntä rikki siitä saakka, kun hän oli ymmärtänyt Wrenin lähteneen.
Hän ravisti paperia naisen kasvojen edessä.
"Jos väittää rakastavansa jotakuta, silloin ei käyttäydy näin! Silloin ei lähde ja jätä jumalauta paperilappua selitykseksi!" hän karjahti muutama valkea suortuva otsalle valahtaen, kun hillitty kuori rakoili pahan kerran.

Wren parahti tuskastuneena ja yritti iskeä paperin Charlesin kädestä.
"Jos olisin puhunut, en olisi voinut lähteä!"
Yksikin katse hopeanharmaisiin silmiin, eikä hän olisi voinut enää lähteä. Hän ei olisi voinut vain kääntyä ja kävellä pois. Jo salavihkainen lähtö, kuin varkain luikahtaminen, oli repinyt hänet miljoonaan kappaleeseen.
Ja sitten Charles oli seurannut häntä.
"Sinä tarvitset jotakin parempaa! Tarvitset hienon vaimon, jonka tietää, mikä aperitiivi on ilman, että joutuu etsimään vastauksen googlesta!"

Charles tuijotti naista purren hampaitaan niin, että leukaperät liikkuivat ja silmien jää aaltoili ja kuohui.
"Ja mistä lähtien sinä tiedät, mitä minä haluan?" hän haastoi turhautuneena.
"Mistä lähtien minä en osaa ajatella itse tai tehdä päätöksiä omasta elämästäni? Millä oikeudella sinä päätät, mitä minä tarvitsen?"

Jos Charles purisi hampaitaan yhteen tuolla tavalla, päänsärky iskisi vielä.
Wrenin oli purtava omat leukansa yhteen, ettei hän olisi huomauttanut asiasta. Se ei kuulunut enää hänelle.
"Minä vain halusin toimia, niin kuin sinulle on parhaaksi!" hän intti, huutaen yltyvän sateen yli.
"En halua, että joudut kärsimään takiani! Halusin suojella sinua!"

Hopeiset silmät siristyivät ja Charles harppasi lähemmäs, melkein kiinni Wreniin, tuijottaen naista myrsky katseessaan.
"Onko minun tarkoitus olla kiitollinen?" hän kysyi pää nykäisten.
"Jos sinä et halunnut minua, sano se suoraan äläkä piiloudu tekosyiden taakse voidaksesi leikkiä jaloa. Missä maailmassa tämä on minulle parhaaksi?"

"Sinun ei ole tarkoitus olla helvetti yhtään mitään!" Wren parahti ja kohotti kasvojaan niin että saattoi kohdata Charlesin katseen. Vesi valui pitkin hiuksia ja kasvoja, takertui punasävyisiin ripsiin.
"Minä haluan olla kanssasi niin että sattuu! Olen etsinyt oikeaa sanaa kuvaamaan, mitä minulle merkitset, mutta en ole löytänyt! En ole koskaan elämässäni tuntenut näin, ja se pelottaa minua ihan helvetin paljon!"
Teräviksi käyneet hartiat kohoilivat kiivaan hengityksen tahtiin.
Kyyneleet olivat kihonneet silmiin kuin varkain ja laimenivat sateeseen.
"Siinä maailmassa, jossa minä olen sinulle häpeäksi!"

Charles yritti turhaan hengittää syvään, mutta pinnalliset henkäykset saivat rintakehän kohoilemaan kiivassti.
Wrenin sanat olivat niin pahassa ristiriidassa sen kanssa, mitä Charles tunsi ja miltä naisen teot näyttivät, ettei hän saanut ajatuksiaan järjestykseen.
"Milloin minä olen sanonut, että sinä olet minulle häpeäksi?"

"Et milloinkaan! Ei ole kyse siitä!"
Vain pienen pieni liike, ja Wren olisi voinut koskettaa Charlesia. Painaa päänsä miehen rintakehää vasten, haistaa tutun tuoksun, joka sai hänen olonsa tuntumaan turvalliselta. Siltä, että hän oli jo kotona.
Mutta se ei käynyt päinsä. Jos rakasti toista, oli oltava valmis päästämään tästä irti.
"Minä halusin vain suojella sinua! Haluan, että voit olla onnellinen!"

Jäänharmaat silmät välkähtivät jälleen, ja miehen pää liikahti kuin nielaistakseen ylös pyrkivää myllerrystä.
"Ja tämä tekee minut onnelliseksi?" Charles haastoi.
"Minut tekee onnelliseksi se, että yhtäkkiä sinä olet poissa ja ainoa selitys on muistilehtiön sivu?"

Jännite tuntui kipeänä sähkönä heidän välillään, eikä Wren ollut varma, kuinka olisi saanut sen purettua.
Hän halusi koskettaa Charlesia niin että sattui, muttei voinut tehdä niin. Ei, kun hän oli kivenkovaan päättänyt, että tekisi oikein. Että antaisi miehelle mahdollisuuden elää sellaista elämää kuin tämä ansaitsi, ilman, että kukaan voisi käyttää häntä lyömäaseena tätä vastaan.
"No mikä sitten? Mikä sinut tekisi onnelliseksi?" hän haastoi sähisten.
"Minä yritin parhaani!"

"Sinulla on hyvin erikoinen käsitys", Charles vastasi leukaperät kivettyen.
"Näytänkö minä onnelliselta?" hän kysyi kulmat kurtistuen. Valkeat ripset liimautuivat yhteen sateesta ja saivat silmät siristymään.
"Sinun käsityksesi onnesta on vailla selitystä katoaminen ja muistilehtiön sivu? Mikä typerys minä olen!"
Mies veti yönsinisen sormusrasian taskustaan ja paiskasi sen märkään maahan Wrenin jalkoihin.

"Minä olen irlantilainen!" Wren ulvahti ja peitti kasvot käsiinsä.
Hän ei ollut osannut kuvitellakaan, että Charles olisi lähtenyt hänen peräänsä. Että mies olisi... mitä, rakastanut häntä tosissaan? Olihan hän tiennyt sen, eikö ollutkin?
Hän oli halunnut, että Charles olisi saanut onnellisen elämän. Ilman sitä, että tulisi kyseenalaistetuksi, tai sotketuksi hänen elämänsä kammottaviin miehiin, ilman sanoja, jotka jo liikkuivat Carlton Gardensin käytävillä...
Äkkinäinen liike sai Wrenin jähmettymään aloilleen.
Hän tuijotti hetken pientä yönsinistä esinettä, tunsi sydämensä pysähtyvän.
"... Mikä tuo on?"

Charles veti syvään henkeä ja astui askeleen kauemmas, pyyhkäisten märkiä kasvoiltaan. Hän yritti pakottaa itsensä hillityksi, siinä kehnosti onnistuen.
"Hain sen sinä päivänä, kun palasimme takaisin Britanniaan Fidziltä", hän sanoi tuijottaen Wreniä ja tunsi olonsa melkein ontoksi.
"Koska tiesin, että olin vihdoin löytänyt sen ihmisen, jota olen odottanut koko elämäni."
Hän astui toisenkin askeleen kauemmas.
"Mikä typerys, vai mitä?" mies kysyi tyhjästi ja kääntyi ympäri.

Wrenin sydän nytkähti liikkeelle.
Silloin kun he olivat palanneet Fidziltä.
Hän kyykistyi kuin hidastettuna, kuin olisi vajonnut veden läpi, ja poimi rasian sormiinsa. Kauniin yönsinisen rasian.
Hän tiesi, mitä sieltä löytäisi jo ennen kuin suoristautui ja naksautti kannen auki.
Hengitys takertui keuhkoihin.
Sade tuntui saavan ympäröivät nummet pyörteilemään, tai ehkä se johtui kyynelistä hänen silmissään, tai ehkä jokin maailmassa oli nyrjähtänyt kokonaan paikoiltaan.
"... Minä suostun..."

Charles kurtisti kulmiaan ja pysähtyi. Hän kääntyi uudelleen ympäri ja palasi muutaman askeleen takaisin päin, kalpeanharmaat silmät epätietoisesti siristyneinä.
Wren suostui? Suostui mihin? Tarkoittiko nainen sitä, miltä se kuulosti? Vai tulkitsiko hän jälleen kerran omiaan.
"Mihin?" hän kysyi.

Sade valui pitkin Wrenin kasvoja ja sai punaiset suortuvat liimautumaan otsalle.
Toffeenkultaiset silmät näyttivät hehkuvan valkoisiksi valahtaneissa kasvoissa.
Kädet pitelivät yhä sormusrasiaa, joka oli nyt osittain mudan peittämä.
"Eikö se mene niin myös Englannissa?" hän kysyi, ääni värähtäen.
"Sinä kysyt, tulenko vaimoksesi. Ja minä vastaan kyllä. Sen voinut vastata niin, kun kysyit ensin, oletko typerys..."
Hän nielaisi ja jäi katsomaan Charlesia, silmät levottomina.
"Mutta minä suostun."

Nyt Charlesin sydän jätti levottoman lyönnin välistä.
Wren sanoi kyllä. Wren sanoi kyllä? Ajatus tuntui horjuttavan nummea. Mies astui lähemmäs, kunnes saattoi melkein koskettaa Wreniä.
Hyvä luoja. Oliko hän juuri kosinut paiskaamalla sormuksen mutaan?
Mies yritti turhaan tasata sykettään, kun ojensi kätensä koskettaakseen Wrenin poskea ja punoakseen sormensa märkiin, punaisiin hiuksiin. Hän tutki toffeenvärisiä silmiä hetken, ennen kuin kumartui painaakseen huulensa vasten naisen huulia.

Hän oli ollut idiootti.
Typerä, typerä idiootti, kun oli kuvitellut, että voisi saada jotain hyvää aikaan pakenemalla.
Idiootti.
Wren tutki Charlesin silmiä ja kuunteli jään ritinää, katseli maailman kauneinta talvista taivasta sielunsa silmillä.
Hän puristi sormusrasian käteensä ja kietoi käsivartensa miehen niskalle, vastaten suudelmaan.

Charles painoi kasvonsa Wrenin hiuksiin irrotautuessaan suudelmasta ja rutisti naisen tiukasti rintaansa vasten, sydän hurjalla voimalla jyskyttäen.
Wren suostui?
Mies vetäytyi vastahakoisesti kauemmas nähdäkseen naisen kasvot.
"Ei enää karkuretkiä?" hän varmisti käheästi ja silitti märkää, pisamaista poskea.

Wren nielaisi.
Hän oli melko varma, että kyyneleet valuivat edelleen poskille, mutta sade huuhtoi ne pois samantien.
"Ei enää karkuretkiä", hän vastasi käheästi.
Typerä, typerä, mitä hän oli kuvitellut.
Hän siirsi kätensä hitaasti pois Charlesin niskalta ja ojensi sormusrasiaa tätä kohti.
"Voisit kyllä polvistua..."

Hymy kosketti miehen suupieliä, ja Charles otti rasian vastaan, pyyhkäisten sitä takkiinsa. Totta kai hän polvistuisi.
Sitten hän laskeutui toisen polvensa varaan märkään, upottavaan nummimaahan ja avasi sormusrasian, ojentaen hopeista, ainutlaatuista, suvussa sukupolvia periytynyttä kihlasormusta Wreniä kohti.
"Wren Reynard, soisitko minulle kunnian ja tulisit vaimokseni?" Charles kysyi kohottaen katseensa toffeenruskeisiin silmiin. Hän oli tainnut tietää olevansa menetetty mies jo katsoessaan niihin ensimmäistä kertaa.

Wrenin sydän muuttui linnuksi. Joka lepatti siipiään häkissään päästäkseen vapauteen. Eikä sillä ollut enää mitään tekemistä ahdistuksen kanssa. Hän oli onnellinen.
Sormus, jonka Charles oli hakenut heidän palattuaan Fidziltä. Jonka oli täytynyt kulkea miehen suvussa.
Millaisia kosintoja sen olikaan täytynyt nähdä. Upeissa, upeissa saleissa, tai puutarhoissa, tai maisemissa...
Ja nyt se oli kulkeutunut Irlantiin. Sateiseen, vihreään Irlantiin, kylään keskellä ei mitään.
Wren ei ollut varma itkikö vai hymyilikö.
"Tulen", hän lupasi, ääni särkyen, ojentaen kättään johon kaatuminen oli jättänyt ruhjeen.

Charles suoristautui. Lahkeesta tipahti muutama nokare kuraista maata.
Mies poimi safriilla koristetun sormuksen rasiasta, työnsi rasian takaisin taskuunsa ja pujotti sitten sormuksen Wrenin vasempaan nimettömään. Hän oli sovituttanut sen naisen kokoon kaikessa hiljaisuudessa.
Hyvä luoja. He olivat kihloissa. He olivat oikeasti kihloissa. Charles nosti katseensa Wrenin kasvoihin tuntien olonsa melkein epätodelliseksi. Mies riisui villakangastakkinsa ja käärsi sen naisen hartioiden ympärille suojaksi sadetta vastaan, ennen kuin veti tämän syleilyynsä, haudaten kasvonsa punaisiin hiuksiin.

Wren pyyhkäisi vaivihkaa rapaa pois kädestään.
Sormus liukui paikalleen niin täydellisesti, että Charles oli varmasti onnistunut mittaamaan hänen sormensa jossakin kohtaa. Hän voisi kysyä asiaa. Myöhemmin.
Safiiri oli uskomattoman kauniin sininen. Se toi hänelle mieleen Fidzin, kuin sininen meren ja taivaan väliltä.
Hyvä luoja.
Hän painoi kasvonsa Charlesin rintakehää vasten, sormus tuntui yhä viileältä nimettömän ympärillä. Tai ehkä hän vain kuvitteli.
"Anna anteeksi, että lähdin..."

Charles halasi Wreniä tiukasti, käsivarret lujina naisen ympärillä. Syke ei ottanut tasaantuakseen.
Hän halusi sysätä mielestään tuskan, jota oli tuntenut löytäessään viestin ja hylätyt tarvikkeet. Joutuessaan päättelemään niistä, että Wren oli lähtenyt vailla aikomusta palata takaisin.
"Älä lähde enää?" hän vastasi hiljaa.
"Anna anteeksi, että huusin."

Wren pudisti päätään, otsa yhä Charlesin rintakehää vasten painettuna.
"En lähde enää,"
Hän kietoi kätensä tiukasti miehen vyötärön ympärille, takki raskaana hartioillaan. Veti tuttua tuoksua sisäänsä, antoi sen kantaa hänet kotiin.
"Minä ansaitsin huudot."

Se oli totta. Muistilehtiön sivu...
"Ehkä meidän pitäisi palata?" Charles ehdotti sateen alkaessa tunkeutua läpi laivastonsinisestä puvuntakista. Wren oli tuskin ehtinyt toipua ensimmäisestä flunssasta. Naisen ei tarvitsisi vilustua välittömästi uudelleen.
"Loukkasitko jalkasi, kun kaaduit?"

Wren oli jo ehtinyt unohtaa edes kaatuneensa.
Ketunkoloon. Hänen sieluneläimensä oli ollut sitä mieltä, että pakeneminen oli idioottimainen teko. Se olisi voinut tulla kaivamaan kolonsa jo Lontooseen, Carlton Gardensin portaisiin.
Toisaalta, ehkä näin oli tarkoitettu.
Wren ei ollut varma, uskoiko kohtaloon, mutta juuri tällä hetkellä kaikki tuntui hyvin tarkoitukselliselta.
"Ei, olen kunnossa. Maa on varsin pehmeä... Mutta mennään sisälle. Sinä kastut."

Charles olisi voinut huomauttaa, että Wren oli aivan yhtä märkä. Mies veti takkia paremmin naisen päälle ja laski sitten kätensä tämän selälle lähtien paimentamaan Wreniä takaisin kivistä taloa kohti.
"Palaatko kanssani Lontooseen?" hän kysyi katsellen naista silmäkulmastaan. Kihlattuaan.
"Onko tämä sisaresi talo? Kannibalismia ja vandalismia harrastavan, jolla on vihanhallintaongelmia?"

Sade tuntui hieman rauhoittuvan heidän astellessaan kohti kaksikerroksista kivitaloa, jonka piipusta nousi savua.
Wren katsahti Charlesia silmäkulmastaan.
"Palaan kanssasi kotiin", hän vastasi, ja tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä.
Kotiin.
Hän puristi vasenta kättään automaattisesti nyrkkiin, peläten hukkaavansa sormuksen.
Charlesin kuvaus kirvoitti naurahduksen hänen huuliltaan.
"Tealin. Kyllä. Sen, joka on nimetty sorsan mukaan. Ja hän on rauhoittunut niistä ajoista, pääasiassa. Jäätkö yöksi?"

Charles kiersi käsivartensa kevyesti Wrenin vyötärölle ja veti naisen lähemmäs kylkeään. Sorsan mukaan nimetty sisar.
"Yöksi?" hän kysyi epätietoisena, valkeat kulmat kurtistuen. Ajatus oli kummallinen.
"En usko, että minulle on esitetty virallista kutsua, enkä pakannut mitään mukaan. Lähdin melko... Impulsiivisesti", mies sanoi hieraisten niskaansa.

Wren nojautui kevyesti Charlesia vasten.
"Olen varma, että Teal esittää sinulle virallisen kutsun. Ja minulla on oikein mukava sänky."
Hän hipaisi miehen käsivartta.
"Vaatteesi näyttävät sitä paitsi varsin kosteilta, tarvitset jotakin päällepantavaa, ettet vilustu. Olen varma, että Seamus lainaa sinulle oikein mielellään paitaa tai jotakin."

Charles tunsi olevansa vieraalla maaperällä. Hän ei ollut yöpynyt yksityiskodeissa... Vuosiin. Varsinkaan tällaisissa.
Mukava sänky. Oliko hänen tarkoitus jakaa se Wrenin kanssa? Lainaa paitaa Seamukselta.
Mies räpäytti hämillisenä ja sukaisi märkiä hiuksiaan pois otsalta. Hän ei ollut tuonut mukanaan kuin puhelimen, lompakon, passin, sormuksen ja rytätyn muistilehtiön sivun, joka oli tainnut jäädä leijailemaan nummille.
"Tuota. Oletko varma, ettet haluaisi palata kotiin tänään?"

Wren vilkaisi Charlesia samalla kun he astuivat sisään portista.
"Olet litimärkä", hän huomautti, nykäisten laivastonsinisen takin hihaa.
"Ollaan yö täällä ja ripustetaan vaatteesi kuivumaan, voimme ottaa lennon aamusta."
Ei ollut mennyt kovinkaan pitkään siitä, kun Charles oli ollut vielä vuoteenomana aivotärähdyksen jäljiltä. Wren ei halunnut ottaa ylimääräisiä riskejä lentokoneen ilmastoinnin kanssa.

Charles katsahti Wreniä alas silmäkulmastaan.
Hän oli ulkoministeri. Miksi hän tunsi olonsa hermostuneeksi lähestyessään ihmissyöjäsisaren taloa?
"Jos niin sanot", hän sanoi epätietoisena ja tunsi jälleen epäuskon aallon ajatellessaan, että Edgerlyjen sukusormus oli Wrenin vasemmassa nimettömässä – että nainen oli hänen kihlattunsa.
Hyvä luoja. Hän hieraisi suutaan.
Hyvä luoja.

"Onko kaikki hyvin?" Wren huolehti, katsahtaessaan Charlesin kasvoja samalla kun nykäisi kosteuden turvottamaa puuovea auki.
Epätodellinen olo viipyi edelleen hänen yllään, teki kaikesta hämmästyttävän helppoa. Jos tämä oli uni, hän ei halunnut herätä, ellei sitten Charlesin viereltä.
Mies oli tullut tänne saakka hänen vuokseen.
Hän viittoi Charlesia astumaan sisään keittiöön johtavasta ovesta.

"On, totta kai", mies vakuutti ja astui sisään. Hän tunsi välittömästi syyllisyyden aallon tajutessaan, että tippui vettä lattialle ja litimäriksi vettyneet oxfordit olivat nummimaan kuorruttamat.
Miten sopimatonta.
Hän tarjoutui poimimaan märän villakangastakin Wrenin hartioilta ja viikkaamaan sen käsivarrelleen, vilkaisten epätietoisena ympärilleen.

Olohuoneeseen oli ilmestynyt sohvan ja pöydän väliin pingotetusta ruudullisesta viltistä rakennettu maja sillä välin, kun he olivat olleet poissa.
Teal, joka oli juuri nostanut vanhanaikaisen teepannun hellalle, kääntyi katsomaan heitä toffeenkultaisilla silmillään, joista värivirhe puuttui.
"Olette litimärkiä molemmat. Käykää vaihtamassa vaatteet. Wren, voit katsoa jotain Seamuksen kaapista", nainen komensi varsin tottuneesti.
Wren riisui kengät jaloistaan ovenpieleen ja nyökkäsi kohti puista portaikkoa, joka kiersi tulisijan takaa yläkertaan.

Charles katsahti Wreniä ja noudatti naisen esimerkkiä, riisuen kuraiset kengät naisen kenkien viereen. Hyvänen aika, milloinkohan hän oli ollut viimeksi sukkasillaan muualla kuin omassa huoneistossaan?
Hän nyökkäsi epätietoisen tervehdyksen Tealille ja seurasi sitten Wreniä katsellen vaivihkaa ympärilleen. Olikohan Wren kasvanut tällaisessa talossa? Jopa tässä samassa?

Neljäs ja yhdeksäs rappunen narahtivat, jos niille varasi painoa liikaa.
Kapean käytävän seinät oli kalkittu valkoisiksi, ovet olivat siistissä rivissä sen molemmin puolin.
Wren avasi yhden oven ja johdatti Charlesin vaaleaan, mintunvihreällä silattuun kylpyhuoneeseen, jota hallitsi tassullinen kylpyamme. Pesualtaan alla oleva kaappi oli peitetty sievällä kukkakuvioisella verholla, joka oli samaa kangasta kuin auringon haalistamat verhotkin.
Wren kääntyi Charlesin puoleen.
"Paleleeko pahasti?"

"Ei, harvemmin tunnen kylmää", Charles vastasi ja vilkaisi epätietoisena taakseen, pohtien oliko jättänyt märkiä jälkiä pitkin taloa. Hän pujottautui ulos laivastonsinisestä puvuntakista ja viikkasi senkin käsivarrelleen, katsahtaen Wreniä huolissaan. Nainen oli syöksynyt maaliskuiseen sateeseen pelkässä villapaidassa.
"Mutta kuinka kylmissäsi sinä olet? Pitäisikö sinun ottaa kylpy?"

Wren astui lähemmäs ja otti puvuntakin hellästi käsiinsä ripustaakseen sen läheiseen telineeseen kuivumaan. Hän epäili, ettei kuivattaminen henkarissa kylpyhuoneessa ollut ehkä se tapa, jolla pukuja yleensä kuivatettiin, mutta siihen heidän oli nyt tyydyttävä.
"Voisin ottaakin", hän myönsi ja kääntyi takaisin Charlesin puoleen, tarkoituksenaan napittaa miehen paita auki. Liike pysähtyi hetkeksi, kun hän jäi katselemaan sormessaan koreilevaa safiiria.
Kihloissa.
Damnú air.

Charles räpäytti hämillisenä tuntiessaan olevansa hyvin vieraalla maaperällä. Katse seurasi Wrenin käsiä, vienosti hälyttyneenä, sillä jostain syystä riisuutuminen tuntui hyvin sopimattomalta.
"Mitä?" hän kysyi Wrenin pysähtyessä ja seurasi katsetta sormukseen.

Wren räpäytti häkeltyneenä silmiään.
"Me olemme kihloissa", hän huomautti ja pudisti sitten epäuskoisesti päätään. Sama käsittämätön onnentunne löysi taas tiensä hänen sydämensä tilalle.
Hän palautti huomionsa sormuksesta paidan nappeihin ja jatkoi niiden avaamista.

Charles räpäytti jälleen hämillisenä katsellessaan avautuvaa paitaa. Ehkä hänen pitäisi vain pitää se päällään.
"Niin. Niin olemme", hän sanoi pyyhkäisten hämmentyneenä hiuksiaan, häivähdys hellää hymyä silmissään.
"Ehkä meidän pitäisi keskittyä sinun lämmittämiseesi?"

Napitettuaan paidan auki Wren työnsi sen tyynesti alas miehen hartioilta. Sormuksen safiiri välkähti ja veti hänen huomionsa taas hetkeksi itseensä.
Kihloissa.
Hän oli melko lailla varma, ettei ollut vielä täysin edes käsittänyt, mitä oli tapahtunut.
"Voin laittaa veden valumaan, kun käyn hakemassa sinulle vaatteet", hän vakuutti.
"Tahdotko vaihtaa myös housut?"

Oli varmastikin sopimatonta olla puolialastomana naisen talossa, jonka kanssa ei ollut virallisesti esittäytynyt.
"Ei, selviän näillä", Charles vakuutti laskien käden vyölleen. Hän ei ollut riisumassa housujaan.
"Huolehtisit itsestäsi."

Wren tutki Charlesin housuja katseellaan, maan kastelemaa polvea ja kosteita lahkeita, muttei käynyt inttämään.
Sen sijaan hän ripusti myös kauluspaidan kuivumaan ja asteli tassuammeen luo. Työnnettyään tulpan paikoilleen hän käänsi vesihanat päälle.
Putket ulvahtivat kuin niiden sisään olisi pesiytynyt ikiaikainen hirviö.
Wren suoristautui ja pujottautui samalla kertaa ulos sekä villapaidastaan että mekostaan, jättäen päälleen ainoastaan sähkönsiniset liivit ja sukkahousut.
Hän ripusti omatkin vaatteensa kuivumaan ja kääntyi katsomaan Charlesia.
"Käyn hakemassa sinulle paidan, voitko vahtia, ettei vesi nouse liian korkealle?"

Ehkä hän joku päivä tottuisi siihen, että Wren riisuutui hänen seurassaan. Eikä tuntisi jähmettyvänsä, yrittäen kohteliaasti katsoa jotakin muuta kuin naisen paljastunutta ihoa. Ja tuntisi olevansa itsekuriton, hävytön olento, koska se veti hänen katsettaan puoleensa vastustamattomana.
”Vahdin sitä”, Charles lupasi ja nykäisi huomionsa täyttyvään ammeeseen, pidellen edelleen vyötään kuin varmuuden vuoksi.

Sormus vaati taas hetkeksi Wrenin huomiota, safiiri näytti tummemman siniseltä kylpyhuoneen valossa.
Kihloissa.
Hän räpäytti silmiään ja pakotti itsensä palaamaan tähän hetkeen, ja palautumista edistääkseen nappasi hieman haalistuneen, karheaksi kuluneen kylpytakin naulasta kietoakseen sen ympärilleen.
"En viivy kauan", hän lupasi, pujahtaessaan hytisten takaisin käytävän puolelle.
Lattialaudat narisivat kotoisasti, kun hän suuntasi askeleensa tottuneesti sisarensa ja tämän miehen vaatekomerolle.
Se niistä yksityisyyden rajoista.
Ei mennyt pitkään kun kylpyhuoneen ovi valitti auetessaan ja Wren pujahti takaisin, mukanaan vihreäruutuinen kauluspaita ja metsänvihreä kalastajanneule.

Charles oli melko varma, että oli vastoin kaikkia mahdollisia käytösetikettejä käyttää sellaisen ihmisen vaatteita, jonka kanssa ei ollut tullut esitellyksi ja jolta ei varmastikaan ollut kysytty sopiko englantilaisen vieraan pukeutua niihin. Mutta ne olivat turvallisempi vaihtoehto kuin senhetkinen puolialastomuus, joten mies veti paidan päälleen, napitti sen kiinni ja pujotti neuleen päänsä yli. Hän ei ollut tainnut pukeutua vihreään aikaisemmin.
"Haluaisitko, tuota, yksityisyyttä, kun kylvet?"