Let the fire burn the ice

Valkea kulma kohosi.
"Hyvä niin", Charles vastasi häivähdys hymyä jäänharmaissa silmissään ja siemaisi kupistaan uudemman kerran.
"Vähän yli kymmenen", hän sanoi ja poimi tarjottimelta toisen kulhollisen tuoreita mustikoita. Ne taisivat olla hänen salaisia paheitaan. Kuljettaja ajaisi heidät Paddingtonin asemalle, mistä he saisivat Heathrow Expressin lentokentälle.
"Mitä haluaisit syödä?"

Wren vastasi hymyyn ja palautti sitten katseensa tarjottimen sisältöön.
"Kaikki näyttää hirvittävän hyvältä. Tuntuu siltä, kuin en olisi syönyt ikuisuuksiin, jännitin häitä."
Lopulta hän poimi kauniisti asetellun kulhollisen luonnonjogurttia, mysliä, hunajaa ja kauniinpunaisia vadelmia.
"Charles, luuletko, että vieraat pitivät juhlista?"

"Niin voisi olettaa", Charles vastasi. Äiti ei ollut säästellyt kustannuksissa järjestäessään siniverisimmillekin sopivaa spektaakkelia. Houkutus ujuttaa irlantilaissuku piiloon sivukomeroon oli täytynyt olla suuri.
"Toivottavasti et joudu näkemään nälkää häämatkallamme", hän huomautti katsahtaen vaimoaan huolta kalpeissa silmissään.

Ainakin hänen isänsä oli vaikuttanut hyväntuuliselta, ja Wren todella toivoi, että muukin suku oli viihtynyt. Heillä ei ollut taidettu harrastaa isoja juhlia enää pitkään aikaan, ainakaan, jos isoisän sanaan oli uskominen. Usein ei ollut.
"Charles, ei minulla ole enää mitään jännitettävää", hän huomautti vakavana ja hörppäsi teekuppinsa tyhjäksi ennen kuin kömpi pystyyn.
"Luulen, että minun on paras mennä suihkuun nyt."

Charles nyökkäsi ja ryhdistäytyi sängyllä, laskien mustikkakulhon takaisin tarjottimelle.
"Käy vain. Jos tarvitset mitään, sano vain ja henkilökunta toimittaa sen kyllä", hän sanoi sukien valkeita hiuksiaan taakse. Hän voisi käydä suihkussa viereisen makuuhuoneen kylpyhuoneessa ja laittautua valmiiksi matkaa varten. Laivastonsininen, mittatilattu puku odotti valmiina pukupussissa, huolella silitetyn, vaaleansinisen kauluspaidan ja hillityn, vaaleanpunertavan solmion kanssa.

Wren tunsi aina valtavaa hellyyttä, kun näki Charlesin syömässä mustikoita. Hän ei ollut täysin varma, mihin tunne perustui, mutta hänen oli helppo kuvitella pieni, valkohiuksinen poika polvihousuissa nauttimassa marjoista joskus vuosia sitten. Charles tosin oli tuskin koskaan poiminut niitä itse puutarhan pensaista.
Wren laski jalkansa lattialle ja värähti hieman, luoden haikean katseen kohti tulisijaa ennen kuin kääntyi ja kumartui painamaan kevyen suukon miehensä huulille.
"Nähdään pian."
Hänen matka-asunsa ei ollut aivan yhtä hillitty.

Puolta tuntia myöhemmin Lordi Norfolk oli valmis matkustamaan. Charles oli moitteeton mittatilatussa puvussaan, silkkisolmio ja hopeiset kalvosinnapit suorassa, mustat oxfordit hillitysti kiiltäen. Tummat, hillityt matkalaukut olivat tehokkaasti pakatut ja odottivat jo kartanon eteishallissa, mistä kuljettaja kantaisi ne autoon.
Charles istahti sinisen makuuhuoneen sängyn laidalle odottamaan Wreniä. Se oli pedattu vaivihkaa ja huone siivottu.

Hillittyjen, tummien matkalaukkujen vieressä odottivat hieman kolhiintunut, hävyttömän kanariankeltainen matkalaukku ja sen smaragdinvihreä, hieman suurikokoisempi kumppani, jonka kyljet kiiltelivät vielä kolhuttomina.
Kumpikaan väreistä ei aivan sointunut yhteen persikanvärisen mekon tai siihen yhdistetyn akvamariinineuleen kanssa, mutta väliäkö sillä.
"Anteeksi, ethän odottanut kauan?" Wren varmisti, kun astui ulos kylpyhuoneesta toista korvakoruaan vielä kiinnittäen. Hän oli kesyttänyt villit kiharansa löyhälle nutturalle, josta jo ensimmäiset suortuvat olivat karanneet kehystämään kasvoja.
"Emmehän me ole myöhässä? Rannekelloni on pysähtynyt..."
Hänen kasvoillaan häivähti hieman haikea ilme.

Charles pudisti päätään.
"Olemme juuri ajoissa", hän vastasi ja suoristautui sängyn laidalta. Hänen tapoihinsa ei kuulunut myöhästely tai virheille alttiiden aikataulujen laatiminen.
"Onko kaikki hyvin?" mies kysyi huomatessaan haikeuden naisen kasvoilla, laski kätensä tämän selälle ja saattoi Wrenin edellään kohti alakertaa, mistä laukut oli jo kannettu auton kyytiin.

"Luulen, että kello on rikki", Wren vastasi, ja kohotti rannettaan näyttääkseen siroa, mutta hyvin pysähtynyttä rannekelloaan, jonka hän oli silti kiinnittänyt ranteensa ympärille.
"Se on vedettävä, mutta ei enää tikitä."
Hän loi vielä viimeisen katseen sinisävyiseen makuuhuoneeseen, ennen kuin lähti Charlesin saattamana alakertaan.
"Charles, tiedätkö, missä Winnie on?"

Charles katsahti kelloa epätietoisena siitä, millaista analyysia Wren toivoi tilanteesta.
"Voimme selvittää, osaisiko joku korjata sen", hän lupasi ja kurtisti kulmiaan asteen, kun Winston tuli puheeksi. Corgin hankkiminen ei ollut hänen elämänsä tähtihetkiä.
"Ulkona vanhusten kanssa, ellei Farraday ole jo lähtenyt Lontooseen sen kanssa. Kuinka niin?"

Wren vilkaisi uudelleen kelloa ja näytti tyytyvän selitykseen.
"Ostin sen, kun sain ensimmäisen työpaikkani", hän totesi, kun pujotti toisen kätensä Charlesin käsivarren alle heidän lähtiessään laskeutumaan portaita. Varmuuden vuoksi.
"Ehkä minun pitäisi ostaa nyt uusi."
Ehkä kellon pysähtyminen oli merkki.
"Haluaisin kertoa sille, että lähdemme matkalle, mutta tulemme kyllä takaisin."

Charles huokasi ja olisi halunnut sanoa, että Winston oli vain koira ja harvinaisen vähä-älyinen sellainen. Se tuskin ymmärtäisi hyvästien päälle. Sitä paitsi, India taatusti hemmottelisi sitä kohtuuttomasti heidän poissaollessaan.
"Hyvä on. Pyydän hakemaan sen sinua varten", hän vastasi sen sijaan ja vilkaisi kelloaan, ennen kuin tavoitti hovimestarin ja pyysi noutamaan corgin etupihalle.
Kymmentä minuuttia myöhemmin koira tuotiin paikalle.

Wrenin sydän olisi ollut huomattavasti raskaampi, jollei Charles olisi palkannut Indiaa. Nyt hän oli varma siitä, että Winston saisi ansaitsemansa huomion. Ja kenties joulun jälkeen tällä olisi pikkusisarus, josta olisi seuraa silloin, kun he olivat poissa.
Hän vietti tunteikkaan minuutin kyykistyneenä corgin eteen samalla kun se vispasi takapuoltaan onnellisesti läähättäen, ja sen hölmö, hymyilevä koirannaama tuntui vakuuttavan, että kaikki tulisi menemään hyvin. Se pitäisi kyllä kodin pystyssä ja talouden pyörimässä sillä välin, kun isäntäväki olisi matkallaan.
Wren rapsutti Winstonia vielä kerran hieman liian suuren korvan takaa ja suoristautui.
"Olen valmis."

"Hyvä on", Charles vastasi ja avasi odottavan auton oven tuoreelle vaimolleen. Kuljettaja ajaisi heidät Paddingtonille, mistä he pääsisivät nopeimmin Heathrowlle. Toivottavasti Wren osaisi levätä pitkien lentojen aikana. Lento Singaporeen kestäisi melkein 13 tuntia ja pikaista vaihtoa seuraava lento Christchurchiin, Uuteen-Seelantiin, kymmenisen tuntia. Se oli pitkä aika istua lentokoneessa.
Charles ei voinut edes kuvitella, mitä matkustaminen olisi turistiluokassa.
Hän istuutui autoon Wrenin perässä ja punoi sormensa naisen käteen.

Wren katsahti Charlesia ja puristi miehen kättä hellästi ennen kuin käänsi katseensa ulos ikkunnasta. Tuntui haikealta jättää Lilford Hall ja sitä ympäröivät tilukset taakse, mutta ainakin hän tiesi, että he palaisivat tänne viimeistään jouluna. Ja sitä ennen heillä olisi edessään mahdollisuus tutustua Uuden-Seelannin maisemiin. Hän oli kerännyt muistikirjaansa listan kaikesta siitä, mitä toivoi ehtivänsä nähdä.
Kun Lilford Hallin portit olivat jääneet taakse, Wren nojasi päänsä Charlesin hartiaan ja sulki silmänsä. Hän ehtisi nukkua univajettaan pois hetken auton rauhallisessa hurinassa, ennen kuin olisi aika nousta lentokoneeseen.

Tiistai 30. lokakuuta 2018, ilta, Portside Hotel, Gisborne, Uusi-Seelanti

Uusi-Seelanti oli lumonnut Charlesin jälleen. Se tarjoaisi niin paljon enemmän nähtävää ja koettavaa kuin edes neljässä viikossa saattoi ahmia. He olivat kierrelleet aikansa Eteläsaarella: Charles oli nauttinut suunnattomasti sen jylhästä luonnosta, kirkkaista järvistä, vuorista ja metsistä – sekä tasangoista, joilla laukkaaminen oli hetken saanut hänet tuntemaan kuin hän olisi ollut Rohanin mailla. Pikkupoika syvällä hänen sydämessään oli laulanut onnesta.
Sitten he olivat siirtyneet Pohjoissaarelle ja ihailleet sen rantoja, sademetsiä ja vulkaanisia maita. He olivat voineet kiertää suuren osan pohjoiskärkeä purjeveneellä, ankkuroituen rannan tuntumaan aina halutessaan käydä tutkimassa kiehtovia maisemia. He olivat saaneet kokeilla monenmoista hotellia tutkiessaan maata autolla ja Charles oli päässyt mukavuusalueensa ulkopuolelle myös sosialisoidessaan paikallisten kanssa ja kokeillessaan ravintoloita, jotka eivät aivan tavoittaneet hänen laatustandardiaan.
Nyt heidän aikansa oli loppumassa – elleivät he päättäisi jäädä sittenkin vielä viikoksi. Tai pariksi.
Charles loikoi kohtuullisen siistin, joskin vaatimattoman Portside Hotellin parisängyllä, tyyny selkänsä taakse tuettuna, nilkat kevyesti ristittynä ja vanha, kellastunut näytelmä käsissään. Vuokra-auto, johon hän oli haikein mielin vaihtanut purjeveneen edellisenä päivänä, odotti parkkipaikalla.

Punaiset hiukset kihartuivat vielä suihkun jäljiltä kosteina, kun Wren tassutti pehmein askelin hotellihuoneen lattian poikki ja istahti vuoteen reunalle, hotellin kylpytakkiin kietoutuneena. Matkanteko tuntui kehossa särkevinä lihaksina ja väsyneinä raajoina, ja useampana iltana Wren oli tuntenut maailman pyörivän ympärillään, kun hänen mielensä oli järjestellyt kaikkea hänen näkemäänsä säilöäkseen pienimmänkin yksityiskohdan muistiin.
Hän oli täyttänyt yhden luonnoskirjan kuvilla ja joutunut ostamaan itselleen uuden, josta siitäkin oli jo kulunut monta sivua. Hän ei muistanut, milloin viimeksi olisi tuntenut samanlaista, hämmästyttävää pakkoa tarttua värikyniin.
Toffeenkultainen katse tutki Charlesia hetken, ennen kuin hän nousi paremmin vuoteelle ja kömpi miehen vierelle.

Charles asetti kirjanmerkin käytöstä kellastuneiden sivujen vääriin ja laski Look Back in Angerin puiselle yöpöydälle sängyn vieressä.
"Onko kaikki hyvin?" hän varmisti ja hipaisi sormenpäillään naisen poskea. Hotellin toimittama hedelmälautanen oli Wrenin yöpöydällä. Charles oli tilannut sen siltä varalta, että naisen tekisi vielä mieli iltapalaa hotellin ravintolassa nautitun illallisen jälkeen. Hän ei voinut sanoa, että olisi pitänyt annostaan erityisen onnistuneena.
Mutta yritti suhtautua avomielisemmin uusiin kokemuksiin.

"Mm-hmm", Wren vastasi, hiereisten nenänpäällään Charlesin poskea ennen kuin painoi sille kevyen suudelman ja hipaisi poskipäätä sormenpäillään.
"Aika on kulunut valtavan nopeasti."
Ja silti tuntui, ettei sitä ollut ollut lainkaan riittävästi. Vielä niin paljon oli jäänyt näkemättä. Uuden-Seelannin luonto oli ihmeellinen.
"Oletko sinä nauttinut matkasta, Charles?"

"Totta kai", Charles vastasi ja laski käden hienovaraisesti Wrenin reidelle. Aika tuntui lentäneen eikä hän voinut täysin sisäistää, että he todella olivat naimisissa. Wren Edgerly. Siitä tuntui olevan vain hetki, kun he olivat jakaneet onnettoman virheen seurauksena hääsviitin Pariisiissa.
Ja hän oli tuntenut tulevansa hulluksi.
"Oletko sinä? Oletko valmis palaamaan kotiin vai haluatko jäädä vielä?"

Wrenin kulmat painuivat mietteliääseen kurtistukseen.
"En ole varma", hän myönsi, kun vaihtoi hieman asentoa ja nojasi päänsä Charlesin hartiaa vasten.
"Tuntuu, että täällä olisi vielä paljon nähtävää. Mutta minulla on myös ikävä Winstonia ja hevosia."
Hänen katseensa osui yöpöydälle jääneeseen luonnoslehtiöön, jonka hän kurotti nostamaan syliinsä. Osa sivuista oli käpertynyt kevyesti paksusta väristä.
"Haluatko sinä jo palata kotiin?"

"Uusi-Seelanti olisi maa, jossa asuisin, mikäli jättäisin Britannian. Viihdyn täällä aina, mutta en pahastu kotiin palaamista", hän totesi kiertäen kätensä kevyesti Wrenin hartioiden ympärille.
"Olen varannut meille matkan Lappiin ennen joulua. Ehkä olisi hyvä käydä kotona ennen sitä." Vaikka vapaus oli humalluttavaa. Mikään ei enää kahlehtinut häntä Lontooseen. Hienoinen syyllisyys nakersi häntä siitä huolimatta, sillä isältä perityt periaatteet vaativat häneltä enemmän.

Wren paransi asentoaan ja nojautui paremmin Charlesin kylkeen, kun tämä kietoi käsivarren hänen hartioidensa ympärille. Hän pysähtyi tutkimaan kuvaa, jonka oli piirtänyt sen jälkeen, kun he oliva vierailleet Milford Soundissa. Auringonlasku heijastui tyynestä vedestä kirkkaana roosana ja oranssina, ja hän kosketti sen pintaa varovasti sormenpäillään. Osa väreistä oli painunut edellisen paperin takapintaan, mutta sillä ei ollut väliä.
"Ehkä saan piirrettyä siellä revontulet", hän totesi, ja sulki lehtiönsä.
"Voisi olla hyvä käydä kotona ennen Lapin matkaa."

"Ehkä", Charles vastasi katsellen lehtiötä silmäkulmastaan. Ehkä Wren voisi värittää koko maailman. Hän voisi esitellä kaikki suosikkikolkkansa, kaikki epätodellisen kauniit sopukat, joita ihminen ei ollut vielä tuhonnut ahneudessaan.
"Lennot on ostettu muutaman päivän päähän Wellingtonista. Voimme aina palata takaisin, jos tuntuu siltä", hän totesi ja nyökkäsi houkutellen kohti tarjotinta.
"Mitä haluaisit tehdä kotona?"

Se taisi olla totta. Wren ei ollut vieläkään päässyt irti tunteesta, joka pakotti tarttumaan jokaiseen tilaisuuteen kynsin hampain, koska jokainen niistä saattoi olla samalla myös viimeinen. Entisessä elämässään hänellä ei ollut ollut koskaan takuuta siitä, että mikään tulisi toistumaan.
Ehkä hän vielä jonakin päivänä oppisi.
"Meitä varmasti odotetaan jo kotiin", hän totesi hieman haukeana, kun kurotti laskemaan luonnoslehtiönsä takaisin pöydälle ja poimi samalla tertun viinirypäleitä.
"Luulen, että sinua kaivataan takaisin seurapiireihin", hän huomautti, kulmat kevyesti kurtistuen, samalla kun poimi sormiinsa syvänvioletin viinirypäleen ja tarjosi sitä Charlesille.

Charles pudisti päätään ja torjui kohteliaasti tarjotun herkun. Ajatus seurapiireistä sai hänet kurtistamaan kulmiaan.
"En ole merkittävästi välittänyt seurapiireistä", hän totesi. Hänen vanhempansa olivat varmaan keksineet hänen poissaoloilleen elegantteja tekosyitä. Huolehtimassa kotimaan eduista, ehkä.
"Mutta olen varma, että moni haluaa tietää enemmän sinusta ja tavata sinut kunnolla."

Kurtistus Wrenin kulmilla syveni.
"Sitä minä olen pelännytkin", hän myönsi, ennen kuin vei viinirypäleen omaan suuhunsa. Hän unohtui hetkeksi maistelemaan sen makeankirpeää, violettia makua, samalla kun hänen ajatuksensa laukkasivat takaisin Englantiin. Hän toivoi, että he olisivat voinneet suunnata suoraan Lilfordiin, nauttimaan viimeisistä syyspäivistä omassa rauhassaan.
"Olen pohtinut asiaa, ja luulen, ettei kovinkaan moni pitä minusta."

Sitä oli vaikeaa kiistää. Englantilaista yläluokkaa ei varsinaisesti tunnettu avomielisyydestä, uudistumisen halusta ja joustavuudesta. Irlantilaisen, työväenluokkaisen vaimon valinta olisi varmaan mieluisa puheenaihe monen teekupin ääressä.
"Kaikki, jotka tutustuvat sinuun, tulevat ihailemaan sinua", Charles totesi silittäen naisen käsivartta. Hän ei välittänyt siitä, mitä muut ajattelivat, mutta ei halunnut minkään tekevän Wrenin oloa onnettomaksi.

Wren poimi itselleen toisen viinirypäleen ja tutki sitä hetken katseellaan ennen kuin vei sen suuhunsa. Sama violetti kirpeys täytti hetkeksi hänen aistinsa.
"Ei sillä oikeastaan ole väliä", hän totesi, ja käänsi päätään niin, että saattoi hieraista Charlesin poskea nenänpäällään.
"En vain tahdo, että he puhuvat pahaa sinusta."
Jo häissään hän oli kuullut vaivihkaisen kuiskauksen siitä, kuinka Lord Norfolkista ei olisi voinut uskoa tällaista, mutta ääni oli vaimennut heti, kun naiskaksikko oli tajunnut hänen olevan niin lähellä.
"Charles, minua hermostuttaa palata Lontooseen."

"Minä todella en välitä, mitä he ajattelevat minusta", Charles vakuutti häivähdys huvitusta äänessään. Hän oli varmistanut kyseenalaisen maineen jo teini-iässä, olemalla vanhempiensa kauhuksi niin välinpitämätön etikettiä ja merkittäviä tilaisuuksia kohtaan. Ne olivat kyllästyttäneet hänet hulluuden partaalle.
"Hmm? Miksi?" hän kysyi katsahtaen naista silmäkulmastaan.

Wren olisi halunnut inttää vastaan, että vaikka Charles ei välittänyt, hän välitti. Se oli melkein häkellyttävää, sillä hän oli tottunut jo kouluaikoina siihen, että hänen selkänsä takana puhuttiin - niin kävi, kun sattui elämään pienessä kylässä ja asumaan sellaisen naisen kanssa, jollainen hänen äitinsä oli ollut. Silloin hän ei ollut välittänyt, mutta nyt hän välitti, eikä itsekään ollut varma, miksi.
Hän poimi jälleen yhden viinirypäleen sormiinsa ja tarkasteli sen sileää, läpikuultavaa pintaa.
"Minusta tutnuu, että pelkään siellä."

Valkeat kulmat kurtistuivat huolestuneen asteen. Toki Charles oli huomannut, että jokin hermostutti Wreniä. Se oli yksi syy, miksi hän oli palkannut henkilökohtaista tilaa ymmärtämättömän Anderssonin – jotta Wren voisi tuntea olevansa turvassa. Mies oli tuttu ja muodostanut jonkinlaisen ystävyyden hänen tuoreen vaimonsa kanssa, joten se oli tuntunut järkevältä vaihtoehdolta.
"Mikä sinua pelottaa?" mies kysyi.

Wren tunsi hartioidensa jännittyvän ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun he olivat lähteneet matkalle - ehkä ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun Lontoo oli jäänyt taakse.
"Se on järjenvastaista", hän vastasi, kulmat turhautuneeseen kurtistukseen painuen.
"Mutta vaikuttaa siltä, etten pysty poistumaan kotikadultamme ilman, että kehoni kuvittelee minun olevan vaaratilanteessa."

Suurkaupungit olivat vaarallisia. Koko maailma oli vaarallinen. Se ei ollut järjenvastaista, vaikkakin valitettavaa. Charles silitti naisen käsivartta lohduttaen.
"Haluaisitko oman turvamiehen? Hän voisi kulkea mukanasi ulkona", Charles ehdotti. Hän voisi mahdollisesti ujuttaa ajatuksen asian käsittelystä terapiassa myöhemmin. Mutta hän halusi Wrenin tuntevan olonsa turvalliseksi – ei hulluksi.

"Charles, ei minulla todella ole hätää", Wren huomautti ja pudisti päätään. Ajatus siitä, että hän tarvitsisi turvamiehen, koska oli liian peloissaan lähteäkseen kotikadultaan, sai hänet kiukustumaan itselleen. Hänen olisi vain ryhdistäydyttävä, siinä kaikki. Vietävä Winston viimein luvatulle lenkille puistoon saakka. Hän oli halunnut jo pitkään käydä katsomassa, mitä lintulammelle kuului.
Hän tekisi, kun he palaisivat kotiin.
Hän hipaisi huulillaan Charlesin poskea.
"Minun täytyy käydä pukeutumassa."

"Mutta jokin sinua pelottaa", Charles protestoi.
"Eikö turvamies tekisi oloasi turvallisemmaksi? Minä ainakin olisin levollisempi, jos tietäisin sinun olevan turvassa." Sekin oli yksi syy, miksi hän oli palkannut Anderssonin. Hän ei ollut aina kotona, eikä olisi ennenkuulumatonta, että joku tulisi etsimään häntä kaunat mielessään. Hän ei jättäisi Wreniä suojatta.
Sormet kiertyivät kuin huomaamatta kylpytakin nauhojen ympärille, estääkseen naista nousemasta.

Wren katsahti nauhojen ympärille kietoutuvia käsiä ja jäi aloilleen, kevyt kurtistus kulmilleen unohtuneena.
"Kaiken logiikan mukaan minun pitäisi olla turvassa", hän huomautti, ja kohotti toisen kätensä silittämään Charlesin poskea kevyesti sormenpäillään.
"Ja onhan meillä Andersson."
Ja nykyisin myös India. Hän ei joutuisi olemaan yksin kotona silloinkaan, kun Charles joutuisi matkustamaan töiden vuoksi.

"Minä haluan sinun olevan turvassa", Charles vastasi punoen nauhoja sormiensa lomassa. Hänen vaimonsa ei tarvitsisi pukeutua heidän häämatkallaan. Hän suosisi sitä, jos ei pukeutuisi.
"Meillä on Andersson, mutta silti jokin pelottaa sinua", hän jatkoi. Hän keskitti ajatuksensa keskusteluun eikä siihen, mitä kylpytakin alla oli. Hänen pitäisi saada tunnustusta itsehillinnästään.

Wren huokaisi ja hautasi kasvonsa vasten Charlesin kaulataivetta.
"Minä pelkään takseja", hän vastasi, hengittäen tuttua, lohdullista tuoksua.
"Pelkään niitä jopa silloin, kun ainuttakaan ei ole näkyvissä."
Olihan hänellä WInston, mutta rehellisyyden nimissä siitä ei tainnut olla vahtikoiraksi. Se syleili maailmaa liian avoimesti, vailla pienintäkään pelkoa tai käsitystä siitä, että kaikki ihmiset eivät olleet ystävällisiä.

"Etkö siis ottaisi omaa turvamiestä?" Charles vetosi kurtistaen kulmiaan asteen ja silitti naisen käsivartta. Hän saattoi ymmärtää, mistä pelko kumpusi. Sitä tuskin poistaisi se, että moiset pahantekijät lukittiin pois kaduilta. Pahoja asioita tapahtui joka päivä, etenkin naisille.
"Hän voisi toimia samalla kuljettajanasi ja ajaa sinut, minne haluatkaan."

Tällä matkalla pisamat eivät olleet päässeet villiintymään samalla tavalla kuin heidän viettäessään aikaa Whimsyllä. Aurinko oli ollut kaino, mutta suostunut kurkistamaan pilvien takaa aina juuri oikeilla hetkillä, niin että heidän näkemänsä kohteet olivat näyttäytyneet parhaassa valossa.
Wren kurotti laskemaan loput viinirypäleet takaisin lautaselle, vaikka tunsikin hetken halua tarjota vielä yhtä Charlesille, ja kipusi sitten paremmin miehen syliin. Hän kietoi käsivartensa tämän niskalle ja tutki hopeisenharmaita silmiä.
"Voisin harkita sitä", hän huomautti, hipaisten nenänpäällään Charlesin nenänpäätä.

Charles punoi kylpytakin nauhoja sormiinsa ja katseli Wrenin pisamaisia kasvoja.
"Hyvä", hän vastasi nielaisten ja hipoi sormenpäillään kylpytakin alta pilkottavia reisiä, vaikka hän epäilikin omaa eettisyyttään. Häpeä, Lordi Norfolk. Eikö Wren juuri kertonut hänelle pelkäävänsä astuessaan ulos ovesta?
Tulevansa kamalan väkivallan kohteeksi? Jälleen?
Ja sinä ajattelet hävyttömiä.
"Haluan, että olet turvassa", hän vetosi koskettaen naisen punaisia hiuksia.

Wren laski sormensa silittämään mietteliäänä Charlesin paidan kaulusta.
"Minä olen turvassa sinun kanssasi", hän vetosi, kulmat kurtistuen. Charles oli aina saanut hänen olonsa tuntumaan turvalliselta. Siitä lähtien, kun tämä oli lainannut hänelle takkiaan Pariisissa - vaikka hänen muistikuvansa illalta oliva hämmästyttävän epätarkkoja.
"Yksin ollessani en ole siitä aivan niin varma."
Hän kumartui lähemmäs, hipaisemaan Charlesin huulia omillaan.

"Siksi oma turvamies olisi toimiva ratkaisu", Charles vastasi kokien vaikeaksi keskittyä huulten koskettaessa hänen omiaan. Hän veti nauhat hiljaa auki ja avasi kylpytakkia, ujuttaen kätensä paljaille kyljille sen alla.
"Ainakin silloin, kun en ole kotona. En halua, että joudut- että sinun tarvitsee enää kokea oloasi turvattomaksi", hän vetosi sivellen sormillaan lämmintä ihoa ja toivoi, etteivät hänen kätensä olleet kammottavan kylmät.

Ehkä Charles oli oikeassa. Vaikka Wren tunsi itsensä hölmöksi, kun ei onnistunut nujertamaan pelkoaan. Hän oli käyttänyt monia tunteja vapaa-aikaansa tutkimalla uutisvirtaa ja etsimällä tilastoja todennäköisyyksistä, ja silti hänen sydämensä alkoi hakata epätahtiin aina sitä mukaa, mitä kauemmas hän kotiovelta asteli. Taksin näkeminen sai hänet lähes pakokauhun valtaan.
Winston-parka ansaitsisi päästä lenkilleen.
Kosketus kyljillä sai Wrenin värähtämään kevyesti, mutta ei siksi, että Charlesin kädet olisivat olleet kylmät.
"Charles, tahdotko viettää joulun Lilfordissa?" hän kysyi, antaen omien sormiensa vaeltaa miehen niskalla.

"Mielelläni, kyllä", Charles vastasi, yrittäen pitää ajatuksensa kasassa siitä huolimatta, että puolialaston nainen istui hänen sylissään. Heikko mies.
Mitä jos Wren kävi läpi kokemiaan hirveyksiä? Ehkä ne kummittelivat niin, ettei nainen uskaltanut kulkea ulkona pelkäämättä.
"Haluaisitko sinä perheesi luo Irlantiin?" hän kysyi.
"He ovat tietenkin tervetulleita Lilfordiin. Kuinka olet yleensä viettänyt joulusi?"

Wren pysähtyi hetkeksi miettimään, mutta pudisti sitten päätään.
"En ole viettänyt joulua moneen vuoteen. Tai ennen viime vuotta, jolloin olimme Whimsyllä."
Teal ja Lark viettivät joulunsa puolisoidensa perheiden luona, ainakin siinä tapauksessa, ettei Teal sattunut juuri silloin olemaan verisessä vihanpidossa anoppinsa kanssa, ja äidillä oli oma elämänsä. Ja isä... Isän jouluperinteistä Wren ei rehellisesti sanottuna ollut aavistustakaan.
"Luulen, että voisin vierailla siellä myöhemmin. Luuletko, että äitisi haluaa viettää joulunsa Lilfordissa?"

"En ole varma", Charles vastasi.
"Luulisin niin, jos minä olen siellä." Joulu yksin Lilford Hallissa olisi varmasti liian kipeä. Hänen perheensä erikoistui absoluuttiseen itsehillintään ja minimaaliseen tunneilmaisuun, mutta Charles saattoi nähdä päivänselvästi, kuinka yksinäinen ja lohduton hänen äitinsä oli nyt isän nukuttua pois. Se korostui jouluisin. Se oli ollut heidän perheensä yhteinen hetki, harvinainen tunne läheisyydestä ja rakkaudesta.

"Minusta meidän pitäisi olla siellä", Wren huomautti, nyt varmempana asiasta, samalla kun hivutti Charlesin kaulusta hieman alemmas. Hänen kulmansa kurtistuivat kevyesti, kun hän näki varsin tuoreen mustelman valkealla kaulalla. Hän ei ollut vieläkään oppinut hillitsemään itseään, ja oli melko vakuuttunut, että tämä mustelma oli hänen jäljiltään, ei jonkin uusiseelantilaisen hyönteisen aikaansaannos.
"En usko, että hän pitää minusta kovinkaan paljon. Mutta Charles, minusta olisi hirveän onnetonta, jos hän viettäisi joulunsa yksin."

Charles huokasi ääneti. Hänen äitinsä ei ollut helpoimpia ihmisiä eikä varsinkaan avomielisimpiä. Häntä oli syytetty elitistiksi ja umpimieliseksi ja ennakkoluuloiseksi – hän oli murto-osa siitä, mitä äiti.
"Hän on vain vähän hitaasti lämpeävä", hän sanoi hakien hetken oikeita sanoja.
"Mutta tarkoitin mitä sanoin, olet tervetullut kutsumaan perhettäsi Lilford Halliin joulunviettoon."

Wren päästi kauluksen takaisin paikoilleen, peittämään kaulan mustelmaa, ja upotti sormensa vuorostaan Charlesin hiusten joukkoon, pöyhien niitä mietteliäästi. Meren suolainen tuntu oli jo kadonnut, mutta hän kaipasi silti kostean ilman tuomaa röyhkeyttä.
Hän oli menettänyt omien hiustensa hallinnan jo kauan sitten.
"Sinäkin olet", hän huomautti, ja kumartui hipaisemaan miehen huulia omillaan. Hän oli melko varma siitä, että harva tiesi, kuinka kauniin sielun jäinen ulkokuori kätki sisälleen.
Hän oli yksi onnekkaista.
Ajatus sai hänet suutelemaan Charlesin huulia uudelleen, nyt syvemmin.

Toinen valkea kulma kohosi kysyvästi, osaamatta sanoa oliko se kohteliaisuus vai loukkaus. Mutta ajatus katosi sen myötä, kun Wren painoi huulensa hänen huulilleen. Charles kiersi kätensä paremmin naisen vyötärölle, työntäen kylpytakkia pois tieltä ja vastasi suudelmaan, silittäen paljasta selkää hellästi. Sormet jäljittelivät selkärangan kaarta ja viipyivät lapaluiden välissä.
Hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt kysyä naisen pelosta.
Mitä jos Wren oli ahdistunut, mutta hän ei huomannut? Ja sama toistuisi, mitä aikaisemmin oli tapahtunut?
Mutta hän oli heikko mies, jonka oli vaikea hillitä itseään, kun alaston, jumalainen nainen istui hänen sylissään.

Tutut, miellyttävät väristykset juoksivat pitkin Wrenin selkää Charlesin kosketuksen kulkiessa hänen ihollaan. Hiljainen henkäys karkasi hänen huultensa lomasta, kun sormet löysivät juuri oikean kohdan hänen lapaluidensa välistä - sen, johon pisamat sattumalta muodostivat lähes täydellisen Otavan tähtikuvion. Wrenillä itsellään ei tosin ollut siitä aavistustakaan.
Sormet tukistivat vaaleita hiuksia kevyesti, kun hän suuntasi katseensa Charlesin silmiin. Kulmilla häivähti aavistus kurtistuksesta.
"Charles, onko kaikki hyvin?"

Sormet jäljittelivät lapaluiden muotoa ja sivelivät selkärankaa.
"Onko sinulla?" hän kysyi valkeat kulmat vienossa kurtussa ja kohotti katseensa toffeisiin silmiin. Ehkä Wren oli jo puhunutkin terapeutille siitä, että pelkäsi takseja eikä halunnut liikkua ulkona, mutta häntä huolestutti silti.
"Vaivaavatko muistot sinua? Tai jokin muu?"

Wrenin olisi tehnyt mieli sulkea silmänsä ja nojautua kosketusta vasten. Sen lähettämät väristykset olivat väriltään lempeää kultaa, samanlaista kuin syksyisen auringon valo, joka siilautui täydessä ruskassa olevien lehtien lomasta.
Vei hetken, ennen kuin hän hahmotti Charlesin sanojen merkityksen.
"Mitä?" hän kysyi, ja kurististi kevyesti silmiään.
"Ei, eivät täällä. Kuinka niin?"

"Puhuit siitä, kuinka et uskalla liikkua yksin ja kuinka pelkäät takseja", Charles huomautti.
"Oletin, että se on tuonut mieleesi jotain kokemaasi." Hän ei unohtaisi, kuinka ahdistuneena Wren oli syöksynyt hänen luotaan ja kuinka nainen oli vain alkanut satuttaa itseään kuin järkensä menettäneensä, sirpaloinut kylpyhuoneen ja lopulta rauhoittunut vasta, kun hän oli painanut Wrenin lattiaan omalla kehollaan.
Se oli muisto, joka kummittelisi häntä pitkään. Häntä vastaan vauhkona taisteleva Wren, ja hän makaamassa naisen päällä, lukitsemassa tämän raajat otteeseensa.

Kurtistus pysyi Wrenin kulmilla, kun hän kohotti toisen kätensä silittämään Charlesin poskea. Hän tunsi katumusta siitä, että oli päästänyt pelkonsa heidän häämatkalleen. Kuka tietäisi, ehkä se olisi jo hälvennyt niin, ettei hän ehkä enää pelkäisi kulkea yksin Lontoon kaduilla. Hän voisi astella ulos niin kuin kuka tahansa, ilman, että sydän kuvittelisi hänen olevan valmistautumassa pakenemaan.
"Siitä on kohta vuosi, kun vierailimme Gabriellen luona pohjoisessa", hän huomautti hiljaa.
"Toivon, että olisimme voineet tehdä asialle jotakin. Mitä jos... he eivät ole saaneet sitä miestä vielä kiinni?"

"Totta kai he ovat", Charles vastasi.
"Ja minä huolehdin siitä, ettei mitään sellaista tapahdu sinulle enää koskaan." Turvamies asuisi heidän kanssaan ja Wrenillä voisi olla oma suojelija, joka kulkisi naisen kanssa ulkona ja toimisi tämän kuljettajana. Yksikään menneisyyden vääryys ei saisi enää upotettua sormiaan hänen vaimoonsa.
Hän toivoi, että olisi voinut ratkaista kamalat muistot yhtä kivuttomasti.

Wren seurasi Charlesin poskipään muotoa sormenpäillään.
"Terapeuttini mielestä se on täysin luonnollista", hän totesi, mietittyään asioita hetken.
"Muistot alkavat palata nyt, kun tunnen oloni turvalliseksi ensimmäistä kertaa vuosiin. Hänen mukaansa mieleni on ollut tähän saakka kaiken aikaa valmistautuneena taistelemaan tai pakenemaan."
Hän antoi kosketuksensa valua alas poskea ja hipasta Charlesin huulia.
"Hänen mielestään minun pitäisi vain antaa muistojen tulla ja mennä, virrata ohi."
Hänen kulmansa painuivat hieman alemmas.
"Minä haluaisin vain jättää ne menneisyyteen. Minulla on nyt uusi elämä sinun kanssasi, Charles."

Terapeutti oli varmasti oikeassa. Charles ei silti voinut väittää, etteikö olisi huolestunut siitä, että kaikki menneisyyden kauhut olivat ilmeisesti nyt palaamassa hänen vaimonsa mieleen.
Kuinka usein Wren mietti niitä? Joutuiko nainen muistamaan kokemansa vääryyden, kun hän suuteli vaimoaan? Tai veikö heidän yhdessäolonsa Wrenin takaisin painajaisiin?
"Niinkö?" hän kysyi valkeat kulmat asteen painuen.

"Niin", Wren myönsi, ja kosketti mietteliäänä toista alas painuneista kulmista, joiden valkeus jaksoi edelleen hämmästyttää häntä. Samoin kuin Charlesin ripsien, jotka olivat hänestä uskomattoman kauniit. Olivat olleet jo silloin, kun oli ollut sopimatonta katsoa liian tarkkaan.
"Olen tutkinut asiaa ja uskon, että hypnoterapiasta voisi olla apua."
Hän tutki hopeisenharmaita silmiä kulmat syvempään kurtistukseen painuen.
"Charles, minusta tuntuu, kuin olisit huolissasi."

"Minä olen huolissani", Charles huomautti. Kuinka hän olisi voinut jotain muuta?
"Ehkä sinun pitäisi siis käydä hypnoterapiassa." Hän maksaisi enemmän kuin mielellään mistä tahansa, mikä auttaisi Wreniä voimaan paremmin. Jos kammottavien painajaisten uudelleen läpikäyminen voisi suinkin tehdä niin. Oli varmasti itsekästä murehtia siitä, voisiko hänen läheisyytensä rinnastua johonkin menneisyyden hirviöön, mutta hän huomasi tekevänsä niin kuitenkin.

Wren tutki Charlesin kasvoja huolestuneesti, ja kumartui hipaisemaan tämän enänpäätä omallaan. Hän ei kyennyt karistamaan tunnetta siitä, että jokin oli vialla - eikä hän olisi halunnut aiheuttaa miehelle huolta heidän häämatkallaan, joka oli ollut satumainen kokemus.
"Minä aionkin", hän vakuutti, ja silitti miehen rintakehää paidan läpi. Hänen sormensa unohtuivat sivelemään paidan yksittäistä nappia.
"Miksi olet huolissasi?"

"Koska olet joutunut läpikäymään asioita, joita kenenkään ei pitäisi joutua käymään läpi", Charles vastasi kulmat kurtussa.
"Ja oletan jonkin niissä puhuttelevan sinua niin, että sinua pelottaa liikkua yksin. Pelkäät takseja, kenties peläten jotain pahaa tapahtuvan sinulle uudelleen. Olen huolissani, koska tunnet olosi niin turvattomaksi. Olen myös huolissani, että joudut käsittelemään niin kamalia muistoja ja ajatuksia yksin. Toivon, että sinulla olisi enemmän tukea ja apua."

"Charles", Wren vetosi, eikä ollut varma, kuinka olisi jatkanut. Hän silitti Charlesin rintakehää sormenpäillään, ja kurtisti kulmiaan yrittäessään löytää oikeita sanoja, jotka ratkaisisivat tilanteen. Hän oli viettänyt tunteja ja taas tunteja tutkimalla traumoja ja ilmenemistä, erilaisia hoitokeinoja ja tapoja päästä yli kokemuksista. Jotkin kertomuksista olivat saaneet hänet voimaan pahoin.
"En minä tunne oloani turvattomaksi silloin, kun olen sinun kanssasi. Lainasit minulle takkiasi, kun olimme Pariisissa. Kukaan ei ole koskaan tehnyt minulle niin."

Se ei varsinaisesti ollut millään tavalla looginen perustelu.
"En ole kanssasi koko aikaa", Charles huomautti.
"Ja olet joutunut palaamaan menneisyytesi kokemuksiin myös minun kanssani. En halua, että joudut tekemään niin, koska en ymmärrä tai teen jotain, mikä palauttaa mennyttä mieleesi. Millaiset asiat tuovat muistoja mieleesi?"

"Minä tiedän", Wren myönsi, ja tunsi kalvavaa turhautumusta. Hän ei halunnut, että Charles joutuisi tuntemaan vastuuta siitä, ettei hän joutuisi menneisyytensä varjojen ahdistelemaksi. Hän oli selvinnyt niin pitkään yksin.
Ehkä siinä olikin ongelman ydin.
"En enää pitkään aikaan", hän vetosi, ja laski kätensä miehen valkealle poskelle.
"Charles, pelkäätkö sinä, että minä muistan jotakin silloin, kun me olemme yhdessä?"

Wren jätti vastaamatta kysymykseen ja Charles kurtisti kulmiaan uudelleen.
"Se ei olisi ensimmäinen kerta", hän huomautti ja yritti sysätä mielestään muiston, joka oli saada hänet tuntemaan olonsa päällekäyjäksi.
"Haluan tietää, millaiset asiat tuovat menneet mieleesi."

Wrenin ei tarvinnut pysähtyä miettimään, mitä Charles tarkoitti. Hän tunsi kylmien väreiden juoksevan pitkin selkäänsä samaan aikaan, kun poskille kohosi puna, josta hän ei ollut varma, johtuiko se kiukusta vai nolostuksesta. Hän toivoi, ettei Charlesin olisi tarvinnut nähdä häntä sellaisena.
"Mutta siitä on jo aikaa", hän vetosi.
"Pelkään silloin, kun olen yksin. Se mitä silloin tapahtui..."
Huoli välkähti hänen silmissään.
"Miksi se vaivaa sinua edelleen?"

"En ole koskaan ollut tilanteessa, jossa minun kanssani oleminen olisi tuonut mieleen jonkin menneisyyden hyväksikäyttävistä hirviöistä", Charles totesi hillitysti.
"Tai tilanteessa, jossa pakotan sinut alleni kuin sellainen." Hänen kokemuksensa romanttisista, saati fyysisistä ihmissuhteista olivat ainutlaatuisen harvalukuisia ja köyhiä. Hän ei voinut väittää, että olisi koskaan edes kuvitellut päätyvänsä sellaiseen tilanteeseen.
"Mikset vastaa kysymykseeni?"

Wren tunsi syyllisyyden vihlaisevan kipeästi. Charlesin ei olisi pitänyt joutua sellaiseen tilanteeseen. Ei olisi joutunut, jos hän olisi ollut vähemmän rikkinäinen.
Hän silitti miehen kyynärvartta pahoittelevasti.
"Mutta siitä on jo kauan. Minä voin nykyään paljon paremmin", hän vetosi, ja kohtasi hopeisten silmien katseen levottomana.
"En haluaisi, että joudut ajattelemaan sitä, mitä minulle on tapahtunut."
Se ei ollut Charlesin vastuulla. Hänen olisi pitänyt hakea apua jo kauan sitten.
"En ole vielä keksinyt mitään yksittäistä, selkeää tilannetta, joka muistot laukaisee. Mutta Charles, en minä pelkää silloin, kun me rakastelemmme, jos sitä tarkoitat. Se on kokonaan eri asia kuin se, mitä... mitä on tapahtunut ennen."

Sana sai miehen liikahtamaan epämukavana.
"Minä haluan tietää, mitä sinulle on tapahtunut", Charles huomautti.
"Haluan tietää kaiken sinusta, hyvän ja pahan. Kuinka sinusta on tullut se ihminen, johon rakastuin." Se tarkoitti myös kauhuja Wrenin menneisyydessä ja vaikka hän tunsi olonsa avuttomaksi, hän halusi tietää, mitä oli tapahtunut. Wren muisti kaiken. Miksi naisen pitäisi kantaa taakka yksin?

Wren nielaisi ja painoi hetkeksi katseensa. Kylpytakki oli unohtunut auki, mutta hän ei tuntenut tarvetta solmia sitä kiinni. Oikeastaan hänen olisi tehnyt mieli riisua myös Charlesin paita, niin että hän olisi voinut tuntea miehen ihon omaansa vasten.
"Minä en..." hän aloitti, yrittäen vedota siihen, ettei halunnut tuoda muistoja heidän häämatkalleen. Mutta asia tuntui olevan tärkeä Charlesille.
"Mistä... mistä haluaisit tietää ensin?"

"Mistä tahansa, mistä koet voivasi puhua minulle", Charles vastasi silittäen kevyesti paljasta selkää, vaikka ehkä hänen olisi pitänyt siirtyä kauemmas. Hän ei ollut varma, mikä etiketti oli tällaisia tilanteita varten sopiva. Jos tuore vaimo ajatteli hyväksikäyttöään, kuuluiko aviomiehen olla vierellä vai kauempana, kenties nojatuolissa, jotta ei ahdistaisi läheisyydellä? Tarjota nenäliinoja tai teetä?

Wren huokaisi hiljaa ja nojautui Charlesia vasten, painaen päänsä tämän hartiaa vasten. Tutun tuoksun hengittäminen sai hänen olonsa rauhalliseksi, samoin kuin sydämen tasainen syke, jonka hän saattoi tuntea paitakankaan läpi.
"Olen melko varma, että voin puhua sinulle mistä tahansa, Charles", hän vetosi ja hieraisi nenänpäällään miehen kaulaa.
"En vain ole varma, mistä aloittaisin. Lapsuudesta? Vai siitä, mitä sen jälkeen tapahtui?"

"Voit aloittaa lapsuudesta", Charles vastasi, vaikka pelkkä ajatus sai hänen sielunsa särkemään. Maailma oli kohtuuton, epäreilu paikka niin monelle. Hän oli elänyt vuosia, ehkä vuosikymmeniä, piitaten siitä hyvin vähän. Hän oli omistanut intohimonsa luonnolle.
"Tai mistä tahansa, mistä koet voivasi puhua minulle."

Wren haki paremman asennon Charlesin sylissä.
"Minä olin onnellinen lapsi", hän koki tarpeelliseksi huomauttaa heti alkuun.
"Ennen kuin isä lähti. Meille ei taidettu koskaan selittää, miksi niin tapahtui. Yhtenä päivänä isä vain oli poissa. Teal oli silloin vasta vauva, eikä hän muista isästä mitään."
Se tuntui epäreilulta. Hänellä oli sentään muistonsa.
"Äiti oli niihin aikoihin valtavan surullinen. Tai ehkä hän oli ollut surullinen aina, en ole varma."
Hän kohautti toista terävää hartiaansa.
"Pienellä paikalla juorut liikkuvat nopeasti, ja kun äidillä oli miesystävä toisensa jälkeen. Se ei ollut aina helppoa. Luulen, että Teal oli siksi niin pitkään niin valtavan vihainen. Minun olisi pitänyt olla parempi isosisko, mutta hän taisi suojella meitä kaikkia käymällä kaiken uhkaavan päälle."

Charles kuunteli hiljaisena, keskittyen huolellisesti Wrenin sanoihin. Käsi vaelsi naisen selällä, joskin siirtyi siivosti ja turvallisesti kylpytakin päälle. Hän hieroi selkää laajoissa, pyörivissä liikkeissä ja hipaisi välillä villejä, punaisia hiuksia. Ehkä hänellä todella oli viehtymys irlantilaisiin.
Wren olisi ansainnut toisenlaisen elämän. Ehkä hän voisi nyt toteuttaa edes osan asioista, jotka siitä olivat tähän mennessä uupuneet.

Wren nielaisi ja antoi silmiensä painua kiinni.
"Luulen, että olin aika yksinäinen niihin aikoihin. Teal oli vihainen, ja Lark vetäytyi omiin oloihinsa, eikä minulla ollut juurikaan ystäviä. Se johtui äidin maineesta, vanhemmat eivät halunneet, että lapset leikkisivät meidän kanssamme. Mutta minulla oli metsäni, ja talli. Pidin sen omistajista, sain joskus syödä heidän luonaan. Rakastin Samsonia, se oli maailman kiltein hevonen, vaikka olikin valtava. Minusta tuntui, ettei se antaisi mitään pahaa tapahtua minulle."
Hänen sormensa etsitävät otetta Charlesin paidanrintamuksesta.
"Ei minua varsinaisesti haitannut, että äidillä oli miehiä, ja että sain uusia sisaruksia. Ajattelin, että ehkä äiti voisi vielä olla onnellinen. Suurin osa miehistä oli... siedettäviä. Eivät väkivaltaisia tai mitään sellaista."
Hänen hartiansa alkoivat hitaasti kiristyä.
"Minulla ei ole yhtään sisarusta siitä miehestä, joka tuli öisin huoneeseeni."

Charles nielaisi kipeästi ja pakotti kätensä jatkamaan rikkomatta rytmiään. Ylös niskalle, lapaluiden linjojen mukaan, alas selkärankaa ja takaisin ylös, loivin, pyörivin liikkein.
Hänen kontaktinsa varmistivat parhaillaan, että Wrenin menneisyyden hirviöt maksaisivat synneistään.
"Mitä tapahtui?" hän kysyi hiljaa.

Wren tunsi lipuvansa jonnekin itsensä ulkopuolelle. Niin tuntui käyvän usein, kun hän mietti menneisyyttään. Terapeutin mukaan se oli varsin tavanomaista tällaisissa tapauksissa.
Hän nielaisi ja etsi hetken ääntään, keskittyen Charlesin kosketukseen.
"Ensin hän tuli vain juttelemaan. Kyseli, miten päiväni oli mennyt. Minusta se oli oikeastaan mukavaa, äiti ei ollut jaksanut tehdä niin pitkään aikaan, meitä lapsia oli niin monta. Mutta pian se alkoi mennä..."
Hän vaikeni, hartiat kiristyivät kipeinä.
"Aloin vihata sitä. En halunnut, että hän olisi enää istunut sängyn laidalla, mutta pelkäsin, että äiti tulee onnettomaksi, jos hän suuttuisi minulle ja lähtisi pois."
Hän tunsi kehonsa alkavan täristä niin kuin vuosia sitten, melkein kuin hän olisi palellut. Keho muisti sen, minkä hän yritti itse kieltää.
"Se tapahtui vain kerran. Silloin äiti taisi havahtua, ja ajoi hänet pois. Hän... käski minun rukoilla. Kai hän uskoi, että se veisi tapahtuneen pois. Äiti on aina ollut hyvin uskonnollinen. Tai ainakin oli vielä silloin."

Charles nielaisi uudelleen ja pakotti kätensä rennoksi, vaikka sormet pyrkivät nyrkkiin. Se hirviö, joka saattoi kajota lapseen sillä tavalla, ei kävelisi vapaasti pois ja jatkaisi elämäänsä.
"Mitä tapahtui?" mies toisti jatkaen selän silittämistä, toivoen, että olisi jotenkin voinut tehdä enemmän.

"Minä rukoilin, mutta en jälkikäteen ajateltuna usko, että se auttoi mitään", Wren myönsi. Hän ei ollut vihainen äidilleen, joka aivan varmasti oli kuvitellut toimineensa parhaalla mahdollisella tavalla. Sen jälkeen äiti ei sitä paitsi ollut ottanut luokseen enää pahoja miehiä.
"Joten katsoin parhaaksi jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kävin paljon tallilla, ja aloin ajatella, että kaikki kääntyisi parhain päin, kunhan pääsisin lähtemään. Minun olisi varmasti pitänyt ajatella enemmän Larkia ja Tealia."
Wren vaikeni hetkeksi, kulmat tiukassa kurtistuksessa.
"Kun sain koulun loppuun - se oli hankalaa, opettajat eivät oikein pitäneet kysymyksistäni - lähdin Lontooseen. Ajattelin, että saisin uuden elämän. Seurustelin silloin ensimmäisen kerran."

Se ei ollut, mitä Charles oli kysynyt. Mutta hän ei halunnut pakottaa Wreniä palaamaan niin kamalaan muistoon, kun nainen päätti itse ylittää sen. Sormet sipaisivat punaisia hiuksia.
"Millaista se oli?" hän kysyi viitaten sekä seurusteluun että uuteen elämään Lontoossa. Olisipa se voinut olla toisenlaista. Olisipa vähemmän hirviöitä jahdattavana. Kuinka miehet saattoivat olla sellaisia petoja?

Wren hieraisi nenänpäätään Charlesin kaulaa vasten.
"Minä en tiedä", hän myönsi, hetken mietittyään.
"Se ei... tuntunut oikein miltään. Mutta ihmisten kuuluu seurustella, joten otin sen osaksi uutta elämääni. Tutkin asiaa paljon ja tulin siihen tulokseen, että seurustelusuhteet kuuluvat normaaliin elämään."
Hän kohautti toista hartiaansa.
"Hän oli usein vihainen. Ja jätti minut, koska olin kylmä narttu."

"Olen pahoillani", Charles vastasi hiljaa. Wren olisi ansainnut ymmärrystä. Hän yritti tuntea myötätuntoa naisen äitiä kohtaan, haluten uskoa naisen tehneen parhaansa, mutta viha korvensi häntä. Millainen vanhempi saattoi antaa niin pahojen asioiden tapahtua lapselleen? Vanhemman kuului suojella lastaan.
Hän siirtyi silittämään hiuksia, kannustaen Wreniä jatkamaan.

"Luulen, että minä tosiaan olin sellainen", Wren totesi, tuntematta asiasta huonoa omaatuntoa.
"En vain silloin tainnut tietää, miltä seurustelun olisi pitänyt tuntua. Charles, mistä tiesit, että olit rakastunut? Silloin ensimmäisellä kerralla."
Ensimmäistä kertaa koko aikana Wren kohotti hieman päätään, niin että saattoi tutkia Charlesin profiilia silmäkulmastaan. Oli varmasti väärin tuntea olevansa onnekas, kun Charlesin ensimmäinen rakkaus ei ollut kantanut lopulta läpi vuosien. Silti hän ei voinut tunteelleen mitään.

"En ole koskaan luokitellut, mikä on rakastumista tai miltä se tuntuu", Charles vastasi.
"Mutta ennen kuin tapasin Emilyn, en ollut kiinnostunut. En kaivannut parisuhdetta, fyysistä läheisyyttä tai edes ihmissuhteita, sillä ne tuntuivat enemmän pakolliselta pahalta." Hän oli ollut elämäänsä ja maailmaan perinpohjin kyllästynyt, etuoikeutettu ja jokseenkin ylimielinen oman elämänsä kuninkaallinen. Ihmisten halu solmia merkityksellisiä suhteita toisiinsa oli ollut hänelle mysteeri ja ihmisten käytös läpinäkyvää ja ennalta-arvattavaa.
"Kun tapasin hänet, tuntui kuin olisin todella nähnyt ensimmäistä kertaa. Huomasin katsovani häntä yhä useammin. Halusin tietää, mitä hän ajatteli, mikä sai hänet hymyilemään, mikä nosti sellaisen katseen hänen silmiinsä."

Wrenin sormet kietoutuivat hetkeksi Charlesin kauluksen ympärille ja avasivat sitten näppärästi pari nappia, niin että hän saattoi työntää kätensä paidan kankaan alle. Hän painoi kämmenensä vasten sydäntä, tunteakseen sen rytmin paremmin.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän muisti rintakehää halkovan, tuskin erotettavissa olevan arven.
"Kaipaatko sinä häntä?" hän kysyi hiljaa.
"Emilyä?"

Charles katsahti Wreniä alas silmäkulmastaan.
"Toivon hänelle vain hyvää", hän vastasi kuljettaen punaisia suortuvia sormiensa lomasta.
"Mutta uskon, että minun oli aina tarkoitus tavata sinut." Wren oli kääntänyt hänen maailmansa ylösalaisin ja räjäyttänyt sen täyteen väriä. Mitä hänellä oli ollut opiskeluaikoinaan oli ollut vain haalea kuvajainen siitä, mitä heillä oli nyt.
"Mitä sinulle tapahtui Lontoossa?"

Wren hieraisi nenänpäätään Charlesin kaulaa vasten.
"Minä en usko, että olen tuntenut mitään rakkauden kaltaista ennen kuin tutustuin sinuun", hän myönsi. Totta kai rakkautta sisariinsa, mutta romanttista rakkautta. Hän oli käyttänyt pitkään tutkimalla erilaisten rakkauden määritelmien eroja.
"Sain työpaikan erään vanhemman professorin avustajana. Pidin hänestä kovasti, hän oli aina kohtelias ja ystävällinen. Ja hän antoi minun käyttää kirjastoaan. Hänellä oli vanha gramofoni, josta hän kuunteli mielellään levyjä. Olen melko varma, että se oli onnellisinta aikaa elämässäni lapsuuteni jälkeen, ennen kuin tapasin sinut."
Wrenin kulmat painuivat jälleen kurtistukseen.
"Ehdin olla töissä hieman yli vuoden, mutta sitten hän kuoli."

Oli lohdullista, että Wrenin elämään oli mahtunut myös ihmisiä, jotka olivat luottamuksen arvoisia.
"Ja sen jälkeen?" hän kysyi, vaikka tiesi, että jossain kohtaa tarina muuttuisi yhtä synkäksi kuin lapsuudessa. Hän tiesi kattavan määrän tietoa pedoista, jotka olivat käyttäneet naista hyväksi.

Muisto professorista oli saanut Wrenin rentoutumaan, mutta nyt hänen hartiansa kiristyivät jälleen.
"Jouduin taas etsimään töitä. Kun sitten sain henkilökohtaisen assistentin paikan... Aluksi pidin työstä. Työnantajani oli asiallinen, ja antoi minulle enemmän vastuuta sitä mukaa, kun osoitin olevani pätevä. Hän antoi minun opiskella joitakin kursseja, joiden katsoi pätevöittävän minua töihini. Oli vain niin, että hän..."
Wren kurtisti kulmiaan. Hänen olisi varmasti pitänyt ymmärtää jo silloin, mistä oli kyse.
"Hän alkoi odottaa palveluksia. Minun olisi varmasti pitänyt kieltäytyä, mutta se oli hyvä työ, kaikesta huolimatta, en halunnut menettää sitä, kaikesta huolimatta. Hän irtisanoi minut siinä vaiheessa, kun hänen vaimonsa oli alkanut uhkailla erolla, jos hän vielä pelehtisi huoran kanssa."
Wren hieraisi nenänpäätään Charlesin kaulaa vasten.
"Muistan edelleen, miltä hänen partavetensä haisi. Jollakulla oli samaa partavettä, kun olin ostoksilla Lontoossa, ja se sai minut voimaan huonosti."

Charles veti syvään henkeä. Ehkä Wren ei halunnut mennä tarkemmin palveluksiin, jota kyseinen sika oli vaatinut. Charles saattoi kuvitella aikaisempien keskustelujen pohjalta. Kuinka kukaan saattoi käyttää asemaansa väärin sillä tavalla?
Hän toivoi, että terapeutti osasi auttaa naista paremmin kuin hän.
Hän rykäisi.
"Entä sen jälkeen?"

"Palasin takaisin pätkätöihin. Ja yhteen professorin aikaisen eksäni kanssa. Se oli typerä päätös, enkä ole varma, miksi tein niin."
Wren kurtisti kulmiaan omalle typeryydelleen. Aivan kuin hän olisi tietoisesti yrittänyt tehdä elämästään kurjaa. Vaikka siihen aikaan hän oli kokenut, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja.
Ehkei hänellä ollutkaan ollut.
"Se oli... mustaa aikaa. Hän joi paljon, ja oli hyvin vihainen. Tunsin, että olen ansassa. Ja sitten näin sattumalta työpaikkailmoituksen. Ajattelin, että siinä oli minun viimeinen mahdollisuuteni. Pelkäsin kuollakseni, että mies... Mies, jonka kanssa asuin, saisi tietää, että aioin aloittaa uuden elämän. Hiivin sinä aamuna ulos ja rukoilin, ettei hän heräisi. Hän oli juonut edellisenä iltana. Luulen, että se oli hyvin onnekasta."
Hän oli hetken hiljaa.
"Ja sitten minä tapasin sinut."

Hän yritti olla huokaamatta helpotuksesta. Ehkä se oli kaunisteltu, lyhennetty versio, mutta Charles oli silti kiitollinen siitä, että voisi toivon mukaan säästää Wrenin enemmältä mustuudelta. Ainakin sellaiselta, jota nainen oli joutunut kohtaamaan elämässään.
"Miksi arvelet, että palasit yhteen sen miehen kanssa?" Charles kysyi ja palasi hieromaan Wrenin selkää.

Wren hieraisi mietteliäänä nenänpäätään Charlesin kaulaa vasten.
"Uskoin, ettei minulla ollut vaihtoehtoja. Ja ettei sillä todella ollut mitään väliä, kunhan minulla olisi katto pään päällä. Menetin asuntoni samalla kuin työpaikkanikin. Enkä oikeastaan tuntenut olevani enää elossa, joten sillä ei ollut mitään väliä."
Mutta jokin työpaikkailmoituksessa, mahdollisuudessa pakoon vielä kerran, oli herättänyt irlantilaisen taistelutahdon. Liekin, joka oli kytenyt hiljaa tuhkan alla, piilossa katseilta.
"Minun elämäni muuttui silloin, kun katseemme kohtasivat."

"Niin minunkin", Charles totesi hipaisten huulillaan naisen ohimoa. Ensin hän oli vain tiennyt olevansa perinpohjaisessa pulassa. Tapa, jolla käsi oli työntynyt röyhkeästi suoraan hänen kasvojensa eteen, vaatien tulla nähdyksi – ja sitten ihminen, joka katsoi takaisin eriparisista silmistä. Hän oli tiennyt, ettei voisi olla näkemättä Wreniä.
Ja se oli ollut tavattoman epäkäytännöllistä, sillä oli ehdottoman epäsopivaa nähdä assistenttinsa sillä tavalla.

Wren hieraisi nenänpäätään vielä kerran kaulaa vasten, ennen kuin suoristautui Charlesin sylissä. Hän painoi kätensä miehen poskille, jättäen tämän paidan röyhkeästi osittain auki, ja tutki hopeanharmaita silmiä.
"Sinä saat minut tuntemaan oloni turvalliseksi, Charles", hän vetosi, silittäen toisella peukalollaan miehen suupieltä.
"Minusta tuntuu, että ensimmäistä kertaa moniin vuosiin minulla on koti."

"Jos se on minusta kiinni, tulee aina olemaan", Charles vastasi silittäen naisen kylkeä kylpytakin läpi. Jos se suinkin olisi hänestä kiinni, mikään maailman pahuus ei enää koskettaisi Wrenin elämää. Ehkä hänen pitäisi huolehtia myös naisen perheestä. Varmistaa, että Wrenillä olisi mahdollisuus perheeseen, oikeaan sellaiseen. Onneksi isä oli lunastanut kultaiset muistot.

Wren unohtui tutkimaan Charlesin katsetta, joka kuljetti hänet aina kauneimpaan talvipäivään, jonka saattoi kuvitella. Täydelliseen, ei liian kylmään. Jolloin taivas oli niin täydellisen sininen, kuin se ikinä saattoi olla.
Hän painoi suudelman miehen huulille, muistojen aiheuttama levottomuus hiljalleen kehostaan pois sulaen.
"Rakastan sinua, Charles", hän muistutti hiljaa.

"Minäkin rakastan sinua, Wren", Charles vastasi tutkien eriparisia silmiä, joista hän oli löytänyt toisen puolikkaansa. Wren oli odotuksen arvoinen.
"Ehkä meidän pitäisi käydä nukkumaan", hän ehdotti hipaisten kylpytakin nauhaa. He voisivat viettää vielä päivän tai kaksi tutkimalla Uutta-Seelantia, ennen paluuta takaisin kotiin. Uusi työ oli täyttänyt puhelimen sähköposteilla, viesteillä ja soittopyynnöillä, mutta hän oli päättäväisesti pitänyt sitä taskussaan. He olivat häämatkallaan.

Wrenin kulmat kurtistuivat.
"Minä en halua nukkumaan", hän vetosi, ja tunsi sitten pistoksen itsekkyydestään. Ehkä Charles oli väsynyt. Heillä oli takanaan pitkä päivä, ja pitkä matka, ja synkkä tarina. Mies oli ansainnut lepoa.
"Väsyttääkö sinua?"

"Ei varsinaisesti", Charles vastasi hieman eksyneenä, toivoen, että olisi kiinnittänyt enemmän huomiota lukuisiin keskusteluihin etiketistä, joita hän oli käynyt äitinsä kanssa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä herrasmiehen kuului tehdä tällaisen päivän ja keskustelun päätteeksi.
"Voin hieroa hartioitasi."

Wren silitti sormenpäillään Charlesin poskea.
"Minä haluaisin rakastella kanssasi", hän vetosi. Ikkunoiden takana oli jo hyvin pimeää, mutta mikään ei pakottaisi heitä heräämään aamulla aikaisin. Elleivät he sitten itse haluaisi, ottaakseen irti loputkin häämatkasta. Nauttiakseen vielä viimeissitä mahdollisuuksista tutkia Uutta-Seelantia.

Naimisissa olevan miehen pitäisi tottua kuulemaan sanaa. Vielä kalpeat korvat kuitenkin punehtuivat asteen ja Charles rykäisi levottomana, olematta varma, mitä tehdä.
"Muistosi eivät vaivaa sinua?" hän kysyi epätietoisena ja pyöritteli kylpytakin nauhaa sormissaan, tietämättä pitäisikö se solmia ja paketoida Wren turvallisesti nukkumaan vai riisua vaate naisen yltä.

Wren kumartui hipaisemaan toista punehtunutta korvaa huulillaan.
"Ei niillä ole tilaa täällä", hän vetosi. Ja jos rehellisiä oltiin, hän halusi karkottaa muistonsa, ja Charlesin kosketuksella tuntui olevan sen suhteen lähes maaginen vaikutus.
"Kaipaan sinua, Charles."

Levoton epätietoisuus jäyti miestä, mutta Wrenin sanoilla oli paha tapa saada hänen ajatuksensa sumenemaan ja veren kuumenemaan suonissa. Charles katsahti eriparisia silmiä vielä kerran aavistuksen epäluuloisena, ennen kuin nosti käden naisen niskalle ja veti tämän suudelmaan.
Kylpytakki sai lähteä.

Lauantai 17. marraskuuta 2018, ilta

Vielä edellisenä päivänä Wren oli ollut innoissaan. Hän ei voinut väittää olevansa erityisesti juhlijatyyppiä, mutta hän janosi uusia kokemuksia. Pikkujoulutilaisuus oli ehkä jonkinlainen velvollisuus, jota tuore Lady Norfolk ei vielä aivan ymmärtänyt, mutta se tarjoaisi hänelle mahdollisuuden kurkistaa maailmaan, josta Charles oli kotoisin. Eikä hän ollut juhlinut joulun lähestymistäkään vuosiin.
Olisi varmastikin pitänyt osata varautua etukäteen.
Aluksi kaikki oli vielä vaikuttanut olevan hyvin. He olivat tavanneet Sylvian, joka oli matkustanut Newcastlesta osallistuakseen tilaisuuteen, ja Wren oli nauttinut vieraiden tarkkailusta.
Kunnes hän oli alkanut kiinnittää huomiota siihen, että nämä tarkkailivat häntä. Eikä se ollut uteliasta, hyväntahtoista tutkiskelua, vaan hänestä tuntui melkein siltä, kuin he olisivat odottaneet hänen tekevän jonkin virheen.
Ja sitten oli niitä, jotka jättivät hänet kokonaan huomiotta. Tervehtivät Charlesia, mutta loivat tuskin katsettakaan häneen.
Se sai hänen olonsa tuntumaan häkellyttävän epätodelliselta.
Varsinaisen illallisen lähestyessä hän oli jo alkanut vetäytyä kuoreensa, ja tyytyi katselemaan ympärilleen hiljaisena.

Muutos Wrenissä ei ollut jäänyt Charlesilta huomaamatta.
Mies silmäili vaimoaan silmäkulmastaan, valkeat kulmat yhä suuremmissa määrin huolesta kurtistuneina. Hän halveksi ylimielisyyttä, jolla Wreniin tunnuttiin paljolti suhtautuvan – eikä tuntenut ylpeyttä tietäessään, kuinka ylimielinen elitisti oli ollut suuren osan elämäänsä.
"Kaikki hyvin?" hän kysyi pehmeästi vetäessään Wrenille tuolin loisteliaasti katetun pöydän äärestä. Kristallisten kattokruunujen elävä valo tanssi valkeilla liinoilla ja antiikkia loistavilla seinillä, ja jousikvartetti soitti salin laidalla.
Charles istuutui naisen viereen moitteettomassa frakissa.

Wren oli alkanut epäillä, ettei tulisi koskaan olemaan erityisen viehtynyt ruokasaleihin. Hän rakasti Lilford Hallia, sen hänen silmissään sokkeloisia käytäviä ja kauniita portaita, mutta ruokasalin pitkä pöytä oli tuntunut hänestä aina varsin vieraalta. Niin kuin joukosta olisi puuttunut joku, jota heidän olisi pitänyt odottaa.
Hänestä tuntui, että hänen toisella puolellaan istuva mies oli siirtänyt tuoliaan hieman syrjemmälle.
"Kaikki hyvin", hän vastasi, keskittäen huomionsa ruokailuvälineisiin. Aloita aina uloimmilla.
"Luuletko, että nuo ovat hopeaa?"
Joku hänen sanansa kuullut taisi yskähtää.

"Totta kai", Charles vastasi ja laski kätensä Wrenin reidelle pöydän alla, toivoen voivansa sillä jotenkin rauhoittaa tai tukea hermostuneen oloista naista. Olen tässä.
Ensimmäinen ruokalaji katettiin pöytään. Vieraat antautuivat merkityksettömään small talkiin, joka keskittyi pääasiassa säähän, yhteisten tuttavien merkityksettömiin kuulumisiin ja tarpeeksi mauttomiin uutisiin, jolla ei loukkaisi kenenkään uskomuksia. Luoja miten hän oli aina inhonnut näitä tilaisuuksia.
"Miltä se maistuu?" hän kysyi.

"Se on hyvä metalli ruokailuvälineisiin, tappaa bakteereja", Wren totesi hieman hiljaisemmalla äänellä. Kohottaessaan katseensa hän kohtasi hetkeksi vastapäätään istuvan naisen silmät, mutta tämä käänsi nopeasti kasvonsa kohti vierustoveriaan, joka saattoi olla tai olla olematta tämän aviomies. Naisen puku oli samaa hillittyä hopeanharmaata sävyä, jota moni muukin oli valinnut tänään ylleen.
Vei hetken, ennen kuin Wren tajusi Charlesin kysyneen jotakin.
"Anteeksi, mitä sanoit?"

"Miltä se maistuu?" Charles toisti kärsivällisesti ja silitti vaimonsa reittä kevyesti ja varsin siveellisesti. Ruoka oli ainoa mielenkiintoinen, nautittava asia näissä tapahtumissa. Hän ei ymmärtänyt, kuinka ihmiset jaksoivat samoja, merkityksettömiä keskusteluja loputtomalla kierteellä. Jatkuva tarve puhua sanomatta sanaakaan.
Hänellä oli luultavasti kammottavan huono maine näissä piireissä, mutta hän ei ollut koskaan välittänyt siitä.

"Oh."
Wren oli vastaamassa, mutta hänen huomionsa kiinnittyi taas häntä vastapäätä, hillittyjen koristeiden toisella polella istuvaan naiseen. Tämä näytti kääntäneen päätään heitä kohti ikään kuin keskustelua kuunnellen.
Hänen sydämensä alkoi hakata kovempaa, ja kulmat kurtistuivat.
"Oikein... hyvää. Mitä tämä olikaan?"

"Vesikrassi- ja sellerikeittoa vuohenjuustokrutongeilla", Charles vastasi maistaen lusikallisen samettista, vihreää keittoa. Hän tunsi melkein jokaisen pöydän ääressä istuvista vieraista nimeltä, eikä voinut väittää, että olisi pitänyt edes kourallisesta.
Vielä harvempi luultavasti piti hänestä. Mutta miellyttäminen ei ollut koskaan kuulunut hänen tavoitteisiinsa elämässä. Luojan kiitos taival politiikassa oli nyt ohi eikä hänen tarvinnut pohtia, mitä kansakunta ajatteli.
"Tilasin sinulle erikseen kasvisillallisen."

Wren oli varma, että olisi pitänyt pehmeästä mausta jossakin toisessa tilanteessa, mutta juuri nyt hän tunsi olonsa kevyen pahoinvoivaksi. Erikoistoive oli hyvinkin saattanut saada isäntäparin pyörittelemään silmiään - tekivätkö siniveriset niin? - ja syyttämään häntä erikoisuudentavoittelusta.
Vain yksi ilta, Wren muistutti itseään, ja pysyäkseen rauhallisena yritti keskittyä muistelemaan lisää ruokailuvälineiden historiasta lukemiaan faktoja. Pari kertaa hän kääntyi Charlesin puoleen sanoakseen jotakin ääneen, mutta tuli viime hetkellä toisiin ajatuksiin.
Hänen onnistui pitää itsensä kasassa siihen saakka, että illan emäntä nousi seisomaan kultaan taittavassa puvussaan ja ilmoitti, että herrat voisivat vetäytyä kirjastoon, ja että naisväelle oli katettu jälkiruokatee salonkiin.
Toffeenkultaisissa silmissä viipyi melkein paniikki, kun hän katsahti Charlesiin.

Charles kohotti toista kulmaansa noustessaan pöydästä ja kosketti Wrenin selkää.
"Voitko pahoin?" hän kysyi hiljaa astuen lähemmäs. Ilmapiiri ei jäänyt häneltä tuntematta eikä hän halunnut sysätä Wreniä tilanteeseen, johon nainen ei halunnut tai joka aiheutti tuollaisen katseen eriparisiin silmiin. Mutta hän ei halunnut holhota naista kuin tämä ei pärjäisi yksin.
"Haluatko liittyä heidän seuraansa?"

Wren oli tiennyt, mihin oli ryhtynyt, kun he olivat päättäneet mennä naimisiin. Tai ainakin hän oli kuvitellut tietävänsä.
Tämä oli nyt hänen elämänsä, ja siihen oli sopeuduttava.
"Kaikki on hyvin", hän vakuutti, kun nousi jännityksestä huterilta tuntuville jaloilleen.
Olisivatpa he olleet kotona. Winston olisi kerjännyt pöydän alla, mikäli se olisi päästetty heidän huomattavasti pienempään ruokasaliinsa.
"Luulen, että minun olisi hyvä tehdä niin", hän vastasi hetken emmittyään. Damnú air, hänen isoisänsä olisi pettynyt, jos hän antaisi englantilaispirujen nujertaa itsensä.
Hän suoristi hieman ryhtiään.
"Sylviahan on siellä myös."
Charlesin pienikokoinen serkku näytti suuntaavan pöydän toisesta päästä heitä kohti.

Charles ei voinut väittää olevansa täysin vakuuttunut.
"Hyvä on", hän kuitenkin totesi ja sipaisi Wrenin selkää, antaen kätensä viipyä naisen lapaluiden välissä. Ehkä he voisivat nauttia toistensa seurasta jälleen myöhemmin, kun juhlaväki palaisi tanssilattialle.
"Sylvia varmasti pitää sinusta huolta." Wren oli hyvin pätevä nainen, josta hänen ei varmasti pitäisi murehtia näin. Mutta hän ei voinut itselleen mitään.

Edes Charlesin kosketus ei riittänyt viemään kireyttä pois Wrenin hartioista. Mutta hän selviäisi tästä kyllä, irlantilaiset olivat nähneet pahempaakin kuin joukon englantilaisia, siniverisiä naisia.
Tosin nälänhätä oli tainnut olla osittain englantilaisten virkamiesten syytä.
Nojaa.
"Nähdään myöhemmin, Charles", hän totesi, ennen kuin jättäytyi Sylvian johdatettavaksi.
Tuskin puolituntinen oli ehtinyt kulua, kun miesluolaksi muuttuneen kirjaston pyhä rauha häiriintyi Lady Sylvian pujahtaessa sisään. Hermostuttavan suuret silmät katsoivat ympärilleen, ja äkätessään Charlesin Sylvia lähti suuntaamaan tätä kohti.

Hän ei osannut päättää kumpi oli pahempaa: päivällispöydän merkityksetön small talk vai miesluolan jutut, jotka kävivät varsin seksistisiksi tai vain tappavan kuiviksi sitä mukaa, mitä enemmän brandyä ja sherryä herrasmiehet naukkailivat nojatuoleissaan. Charles torjui yritykset vetää hänet mukaan keskusteluun, välittämättä merkittävästi siitä, jos oli jonkin paronin tai varakreivin mielestä tyly.
"Kaikki hyvin?" hän kysyi nousten ylös, kun näki serkkunsa.
"Onhan Wren kunnossa?"

Sylvia saattoi tuntea, kuinka katseet kääntyivät heitä kohti, ja jokunen röyhkeämpi nojautui lähemmäs kuullakseen edes pätkän heidän keskustelustaan.
Barbaarit.
Hän laski kätensä serkkunsa käsivarrelle ja kurotti lähemmäs, niin että saattoi puhua mahdollisimman matallalla äänellä.
"Olen pahoillani, Charles, mutta en ole varma", hän myönsi hiljaa.
"Wren lukitsi itsensä kylpyhuoneeseen, enkä saa häntä joukuteltua ulos."

Charles hengitti syvään.
Hitto. Hänen olisi pitänyt pysyä Wrenin kanssa.
"Kiitos", hän totesi serkulleen, koskettaen tämän hartiaa.
"Missä hän on?" Se oli olennainen, tarkentava kysymys tämän kokoisissa kodeissa. Hän ei tiennyt, kuinka ihmiset asuivat taloissa, joissa oli vain yksi kylpyhuone.

Katsahtaessaan sivusilmällä ympärilleen Sylvia tunsi alkukantaista halua polkea siroihin korkokenkiin puettua jalkaansa. Herrasmiehiä, muka, ja kuuntelemassa korvat höröllä kuin mitkäkin... mitkäkin.
"Minä näytän", hän lupasi, ja loi harvinaisen halveksivan katseen kaikkein uteliaimpiin silmäpareihin ennen kuin lähti johdattamaan Charlesia käytävään, jonka toisessa päässä salonki sijaitsi.
Kylpyhuoneen ovi oli liioitellun kaiverrettu ja puhdasta tammea.

"Kiitos", Charles toisti Sylvialle ja kurtisti kulmiaan heidän lähestyessään kylpyhuoneen ovea. Ehkä hänen ei olisi pitänyt tuoda Wreniä tänne. Oliko se liian pikaista?
"Wren", hän kutsui koputtaessaan kylpyhuoneen ovea. Hän yritti olla muistamatta naisen aikaisempia ahdistuskohtauksia, jotka liittyivät olennaisesti kylpyhuoneeseen. Tietenkään tämä ei päättyisi samoin.

Kylpyhuoneessa oli pimeää, lukuun ottamatta jotakin pihalla loistavaa valoa, joka tunkeutui sisään kapeasta ikkunasta. Se ei ollut kuutamo, vaan keinotekoisempi, keltaisempi valo.
Wren nojasi päätään polviinsa, viileälle lattialle istumaan valuneena ja selkä ovea vasten painautuneena ja yritti hengittää.
Näittekö, kuinka tuore Lady Norfolk nyrpisteli ruualle?
Ei, ei, kuulin luotettavasta lähteestä, että hän hankkiutui raskaaksi Lordi Norfolkille. Siksi tuli kiire naimisiin.
Minä kuulin, että hän suunnitteli hopeiden varastamista, voitteko kuvitella?
Se oranssin sävy puvussa oli niin hirvittävän vulgääri. Kuvitteleekohan hän olevansa meitä niin paljon parempi nyt, kun sai rikkaan miehen?
Lady Edgerly -parka. Voitteko kuvitella, että hän olisi voinut saada miniäkseen erään paljon soveliaamman?
Olivatko ne naiset kuvitelleet, että hän ei kuullut? Vai puhuneet juuri siksi, että tiesivät hänen kuulevan?
"Lopettakaa!" hän parahti tuskastuneena ja painoi käsiä korvilleen, kuin olisi yhä voinut kuulla kuiskaukset.

"Wren", Charles kutsui uudelleen ja koputti painokkaammin. Tietenkään Wren ei satuttaisi itseään, niin kuin Tiarnanin tuore vaimo oli tehnyt keväällä.
"Avaa ovi", hän sanoi toivoen, ettei kuulostanut liian käskevältä. Hän voisi ostaa uuden oven illan isännälle, jos joutuisi murtamaan tämän, mutta tuntui väärältä tehdä niin hänen vaimolleen. Wren kaipasi rauhaa. Hänen pitäisi viedä nainen varmastikin kotiin.

Wren tiesi tarkalleen, mitä hänen pitäisi tehdä.
Hän tiesi sen niin tarkkaan, että saattoi melkein nähdä itsensä nousemassa ylös, ehkä hieman tukea ottaen, kääntymässä ympäri ja avaamassa lukon. Tai ehkä hänen olisi pitänyt ensin sytyttää valot ja tarkistaa varmastikin antiikkisesta peilistä, oliko hillitty meikki levinnyt pahasti, ja oliko kampaus vielä kunnossa. Sitten hän voisi astua ulos ja vakuuttaa Charlesille, että kaikki oli hyvin.
Mutta kaikki lausutut sanat polttivat hänen suonissaan samaan aikaan tulisena kiukkuna ja ahdistavana kipuna, ja pelkkä valojen päälle napsauttamisen ajattelu sai hänen päänsä särkemään.

Ei vastausta.
"Wren", Charles vetosi ja kokeili vaivihkaa kahvaa, vaikka tiesikin oven olevan lukossa. Wren ei ollut tekemässä itselleen mitään pahaa, eihän?
Mies hengitti syvään ja nojasi otsansa hetkeksi ovea vasten. Rauhoitu ja ajattele rationaalisesti.
"Mitä tapahtui?" hän kokeili.

Oikea tapa toimia tilanteessa olisi ollut edes vastata Charlesille. Vakuuttaa, että kaikki oli hyvin, ja että hän tarvitsi vain hetken itselleen.
Mutta Wren tunsi kehonsa muuttuneen panssariksi, joka samaan aikaan suojeli ja tukehdutti häntä. Jokainen hengenveto vaati keskittymistä.
Charles oli huolissaan.
"He säälivät äitiäsi", hän vastasi pitkän hiljaisuuden jälkeen.

Siinä ei varsinaisesti ollut logiikkaa – elleivät sitten säälineet äitiä hänen takiaan. Hän ei ollut ollut hyvätapaisin tai arvostavin poika.
"Mitä tarkoitat?" hän kannusti ja nojasi kätensä oveen, tuijottaen sen kahvaa, kuin yrittäen saada lukon naksahtamaan auki tahdonvoimallaan. Ainakin Wren puhui eikä maannut tajuttomana vieraan kylpyhuoneen lattialla tai pahempaa.

Wren painoi otsansa polviaan vasten.
"En jaksa kuunnella heidän puheitaan enää", hän vetosi, ääni puvun helmaan tukahtuneena.
Ja kun hän oli viimein noussut puolustamaan itseään, tai pikemminkin Charlesia, silmät vihaista tulta iskien, naisten joukko oli näyttänyt siltä, kuin hän olisi todistanut jonkin teorian.
"He suoltavat suoranaisia valheita."

Suuttumus kosketti myös Charlesin vastaa. Olivatko elämäänsä kyllästyneet, sääntöihinsä tukahtuvat naiset ajaneet Wrenin lukkojen taakse kylpyhuoneeseen?
Hän ei ollut varma sanoako, ettei heidän tarvitsisi enää osallistua tällaisiin tilaisuuksiin, vai olisiko se luovuttamista ja Wrenille olisi parempi nähdä oma arvonsa ja oikeutensa olla läsnä?
"Mitä he sanoivat?"

Wren veti syvään henkeä, vaikka kylkiluut tuntuivat muuttuneen puristavaksi häkiksi.
"Ei sillä ole väliä", hän vastasi, ja hieraisi kasvojaan pimeydessä. Hänen olisi tehnyt mieli käpertyä lattialle, vaikka se olikin niin viileä, että sai hänet värisemään.
"Voimmeko me lähteä kotiin?"

Tietenkin sillä oli väliä. Joku oli sanonut jotakin, mikä sai Wrenin lukkiutumaan kylpyhuoneeseen kesken pikkujoulujen. Oli varsin olennaista, mitä se oli. Mutta tuntui epäkohteliaalta väittää vastaan.
"Voimme", Charles vastasi, empien tekikö oikein. Olisiko hänen pitänyt kohdata naiset, jotka olivat ajaneet Wrenin lukkojen taakse? Vaihtaa muutama valittu sana?
"Etkö kertoisi, mitä tapahtui?"

Kotiin.
Se oli ainoa ajatus, joka antoi Wrenille voimia nousta lattialta ja nojata otsansa hetkeksi ovea vasten. Kotiin Winstonin luo. Vaikka samaan aikaan hänen sydäntään särki ajatus siitä, etteivät he pääsisi tanssimaan. Hän oli odottanut sitä siitä lähtien, kun he olivat saaneet kutsun.
Parin syvän hengenvedon jälkeen hän oli naksautti lukon auki ja painoi kahvan varovasti alas.
"Haluaisin vain kotiin."

"Hyvä on", Charles vastasi ja väisti ovelta, kun se aukesi. Luojan kiitos. Ainakin Wren näytti olevan fyysisesti kunnossa. Hän ei ollut varma, oliko paikalta pakeneminen paras strategia, mutta jos Wren oli väsynyt ja halusi palata kotiin, ei hänellä ollut mitään suunnitelmaa vastaan.
Hän ei ollut koskaan ollut erityisen kiintynyt tällaisiin tilaisuuksiin.
"Mennään vain kotiin."

Wren kosketti poskeaan ja pyyhkäisi niskaan kootulta kampaukselta karanneen suortuvan korvansa taakse. Silmissä kyti edelleen vihainen hiillos, vaikka kasvot olivatkin menettäneet värinsä pisamien alla.
Kotiin. Kunhan he vain pääsisivät kotiin.
Sylvia oli odottanut sivummalla, mutta palasi nyt heidän luokseen, huolta sinisissä silmissään.
"Onko kaikki hyvin?"

Charles laski käden Wrenin selälle.
"Kyllä, mutta lähdemme nyt kotiin", hän totesi serkulleen ja vilkuili Wreniä silmäkulmastaan. Kaikki ei tietenkään ollut hyvin, kun hänen vaimonsa joutui lukitsemaan itsensä kylpyhuoneeseen kesken pikkujoulujen.
"Oli mukava nähdä sinua, Sylvia", mies sanoi ja ohjasi Wreniä kohti aulaa, josta he löytäisivät takkinsakin.

Sylvia kietoi kätensä hetkeksi Wrenin ympärille halaukseen ja melkein hätkähti hartioiden kireyttä, ja kurotti sitten painamaan suudelman Charlesin poskelle.
"Tulkaa käymään, jos tulette pohjoiseen", hän vetosi, ja kosketti vielä serkkunsa käsivartta ennen kuin suuntasi kohti salonkia päättäväinen ilme kasvoillaan.
Wren tunsi vihlonnan leviävän niskalta kohti ohimoita kun he laskeutuivat aulaan, eikä hän katsonut Charlesiin kun he suuntasivat autolle.

Charles vilkuili Wreniä kulmat hienoisessa kurtussa, kun hän avasi mustan Bentleynsä ovet ja veti matkustajanpuoleisen auki Wreniä varten. Selvästikään kaikki ei ollut hyvin.
"Mitä tapahtui?" hän vetosi uudelleen, kun istahti ratin taakse ja auton suojaisa rauha ympäröi heidät. Ehkä oli ollut virhe tulla. Ehkä se oli liian aikaista.

Wren keräsi helmansa auton jalkatilaan ja irrotti soljen, joka oli sitonut hänen hiuksensa niskalle. Pään ravistelu vapautti kiharat laskeutumaan hänen olkapäilleen villeinä ja kapinallisina, aivan kuin vastalauseena sovinnaisuutta kohtaan.
Auton hurinassa oli jotakin valtavan rauhoittavaa, hän totesi nojautuessaan paremmin penkin selkänojaa vasten. Siinä, missä hän oli aiemmin tuntenut olonsa vihaiseksi ja ahdistuneeksi, oli hän nyt pikemminkin uupunut.
"Kaikilla oli jotakin sanottavaa meistä. Minusta. Inhottavia asioita", hän totesi, ja antoi silmiensä painua hetkeksi kiinni.
"Ilmeisesti yleinen uskomus on, että minä huijasin sinut naimisiin kanssani."

Charles katsahti naista sivusilmällä, epävarmana mitä vastata. Bentley kehräsi liitäessään kohti kotia.
"Ihmiset ovat tavattoman sokeita, katkeria olentoja", hän totesi yrittäen pitää katsettaan tiessä. Hän ei ollut ymmärtänyt ihmiskunnan nautintoa juorujen levittämiseen, etenkin pahansisuisten ja julmien sellaisten.
"Tiedäthän sinä, että se ei ole totta?"

"Minä tiedän", Wren vastasi ja avasi silmänsä, katsellen tietä, jota auton ajovalot pyyhkivät. Hänen muistoihinsa palasi hetkeksi ajomatka pohjoisesta Lontooseen, mutta hän pakotti sen pois mielestään. Hänen mieleensä ei yksinkertaisesti mahtunut enempää ajatuksia juuri nyt.
"Totta kai tiedän", hän vastasi, silmät välkähtäen.
"Minua vain suututtaa, etteivät he voi tulla puhumaan päin naamaa. Osa jopa käänsi katseensa pois ja teeskenteli, etten ollut siellä ollenkaan... Charles, minä saatoin korottaa heille ääntäni."

Ajatus sai Charlesin suupielen nykäisemään hymyyn. Olisipa hän ollut näkemässä sen. Hän tiesi, että oli rakastunut Wreniin syystä.
"Hyvä", hän totesi katsellen illan pimentämää tietä.
"Se oli varmasti ansaittua. Olisin mielelläni nähnyt sen."

Wren käänsi katseensa kohti auton sivuikkunaa.
"Emme päässeet tanssimaan", hän huomautti hieman haikeana, samalla kun siveli ajatuksissaan hiussoljen koristekuvioitua pintaa peukalollaan.
"Se olisi ollut mukavaa."
Todennäköisesti juorut saisivat vain lisää vettä myllyynsä hänen tämäniltaisen käytöksensä johdosta. Ajatus sai Wrenin hartiat kiristymään.

"Haluatko palata takaisin?" Charles kysyi kohottaen toista kulmaansa ja katsahti Wreniä silmäkulmastaan. He voisivat tanssia kotona. Heillä oli oma tanssilattiakin maanalaisen uima-altaan vierellä. Tietenkin tunnelma oli hieman erilaisia pari vuosisataa vanhassa kartanossa, elävän orkesterin säestämänä.
"Miksi juorut vaivaavat sinua niin kovin?"

"Ei, en halua", Wren vakuutti kulmiaan kurtistaen. Todennäköisesti hänen olisi ollut joka tapauksessa mahdoton keskittyä tanssiin arvioivien katseiden alla.
Hän halusi vain kotiin ja kylpyyn. Tai ehkä nukkumaan.
"Inhoan sitä, ettei asioista puhuta suoraan", hän vastasi.
"Koko lapsuuteni oli pelkkää juoruilun kohteena olemista."
Tai pikemminkin hänen äitiään koskevien juorujen, lasten toistellessa vanhempiensa sanoja.
"Se on typerää."

"Se on ala-arvoista käytöstä", Charles totesi. Hänkään ei ollut koskaan arvostanut sitä, vaikka olikin antanut hyvin vähän painoarvoa sille, mitä hänestä sanottiin tai ajateltiin. Se tuntui puhtaalta pelkuruudelta ja oman elämän mitättömyydeltä. Kuinka tyhjää elämää vietti, jos se piti täyttää jostakusta toisesta puhumalla?
"On hyvä, että suutuit heille. Mitä sanoit?"

Wren antoi silmiensä painua uudelleen kiinni ja yritti rentouttaa kireiksi käyneitä hartioitaan.
"Että mikäli heillä on jotakin sanottavaa, he voivat tulla sanomaan sen suoraan minulle", hän vastasi.
"Olen melko varma, että he eivät tee niin."
Ehkä sillä ei olisi pitänyt edes olla väliä. Mutta siitä huolimattaWren tunsi olonsa voimattomaksi illan jäljiltä. Tulisivatko kaikki tilaisuudet, joihin he osallistuisivat, olemaan samanlaisia?

"Luultavasti eivät", Charles myönsi. Englantilaista yläluokkaa ei tunnettu muutoshalustaan, joustavuudestaan ja avomielisyydestään. Mutta hän oli ylpeä vaimostaan.
Jokin pieni osa hänestä oli saattanut pelätä, että hänen maailmansa paine pakottaisi Wrenin muuttumaan, saisi naisen kaipaamaan ylhäistön hyväksyntää niin, että tämä ei uskaltaisi enää olla oma itsensä.
"Rakastan sinua", hän muistutti ja ojensi kätensä koskettamaan naisen käsivartta.

Kosketus sai Wrenin raottamaan silmiään.
"Minäkin rakastan sinua, Charles", hän vastasi, ja ojensi toisen kätensä sipaisemaan miehen jalkaa. Ehkä seuraava tilaisuus olisi jo helpompi, ja he pääsisivät tanssilattialle saakka. Hän oli pitänyt musiikista, jota illallisilla oli soitettu.
Tämä oli vain alkushokkia, seuraavalla kerralla hän ei enää reagoisi muiden sanoihin niin voimakkaasti. Paljonko juoruttavaa yhdestä ihmisestä saattoi edes keksiä?
Alkushokki, ei mitään sen kummallisempaa.

Tiistai 20. marraskuuta, kello 3.41, Lontoo

Se, että olo oli parina edellisenä iltana tuntunut hieman flunssaiselta, ei ollut saanut Wreniä hämmentymään. Ehkä hän oli vain saanut hieman vetoa, tai ehkä keho reagoi tällä tavalla stressiin, jota hän oli kokenut pikkujoulujuhlien jäljiltä. Eikä kyse muutenkaan ollut muusta kuin hieman karheasta tunteesta kurkussa, ei mistään sellaisesta, mikä ei olisi helpottanut hunajateellä.
Tai niin hän oli kuvitellut, ennen kuin havahtui aamuyöstä hirvittävään kylmyyteen. Hän ei tavallisesti palellut öisin, mutta nyt hänen kehonsa tärisi horkkaansa paksusta peitteestä huolimatta.
Oli vielä pimeää, joten oli varmastikin yhä yö.
Hetken Wren harkitsi nousevansa hakemaan itselleen kuumavesipullon, mutta hän tunsi olonsa merkillisen huteraksi, niin että ajatuskin ylös pyrkimisestä sai sängyn keinahtelemaan.
"Winston", hän kutsui corgia, joka nosti unisena päätään omassa pedissään. Ehkä koira voisi kömpiä hänen peittonsa alle toimimaan lämmön lähteenä. Hän ei halunnut häiritä Charlesin unta levottomuudellaan.

Charles oli hätkähtää Wrenin ääntä ja oli jo sullomassa puhelinta syyllisenä tyynynsä alle, ennen kuin tajusi, ettei hänen vaimonsa ollut kutsunut häntä vaan koiraa.
Tietenkin.
Mies laski puhelimen ja keskeneräisen työsähköpostin yöpöydälle ja kääntyi hiljaa ympäri, jotta saattoi nähdä Wrenin. Jokin naisen äänessä kuulosti väärältä.
"Kaikki hyvin?" hän kysyi pehmeästi.

Huoneen toiselta seinustalta kuului läpsähtelevää ääntä, kun sängystään ylös kömpinyt Winston pudisteli tarmokkaasti päätään. Siitä se jatkaisi vielä selän ja jalkojen venytyksiin, ennen kuin se tepsuttaisi unisena katsomaan, mistä tässä kaikessa oli kysymys.
Wren oli käpertynyt kerälle peittonsa alle, selkä Charlesia kohti, niin että ainoastaan punaiset hiukset erottuivat peiton liepeen alta ja levisivät villiksi pilveksi tyynylle. Hänen hampaansa kalisivat toisiaan vasten, kun hän vastasi:
"O-onko patteri rikki? Damnú air..."

Charles kurtisti valkeita kulmiaan. Wren ilmeisesti paleli. Siinä ei ollut merkittävästi järkeä, sillä ylellisen untuvatäkin alla oli lämmintä jopa silloin, kun talvinen kosteus luikersi sisään ikkunanraoista.
"Oletko kunnossa?" hän kysyi ja kohottautui kyynärpäänsä varaan, jotta saattoi koskettaa naisen käsivartta.
"Anna kun kokeilen otsaasi."

"Mmm, palelee vain", Wren vastasi, ja työnsi peitonreunaa alemmas niin, että kasvot paljastuivat niiden alta. Pimeässä huoneessa poskille kohonneita punaisia laikkuja tai silmien luonnotonta kiiltoa tuskin erotti, mutta otsa, tai tarkemmin ottaen Wrenin koko keho, hohkasi luonnottoman kuumana.
Ja silti hän värisi kylmyyttään.
"L-luulen, että haluaisin kuumavesipullon", hän myönsi, samalla kun Winston kampesi ylävartalonsa sängyn reunalle.

Charles tuuppasi corgin vaivihkaa takaisin lattialle jalallaan ja kohottautui istumaan, jotta saattoi laskea kätensä naisen otsalle ja tunnustella sen lämpötilaa. Wrenillä taisi olla kuumetta.
"Käyn hakemassa sinulle sellaisen", hän lupasi. Hän hakisi samalla kuumemittarin ja ehkä aspiriinin? Mitä ihmisille tehtiin, kun näillä oli kuumetta?
Mies nousi sängystä ja katosi alakertaan, palaten jokusta minuuttia myöhemmin pörröinen, kai yksisarvista muistuttava kuumavesipullo ja kuumemittari kainalossaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuka ne oli hankkinut.
"Pitäisikö meidän käydä sairaalassa?" hän kysyi ojentaessaan pullon Wrenin syliin ja mittarin kielen alle.

Wren toivoi, että olisi tuntenut olonsa vahvemmaksi, niin että hän olisi voinut nostaa Winstonin viereensä. Carlton Gardensissa se oli usein käpertynyt nukkumaan hänen selkäänsä vasten, ja hohkannut lämpöä silloin, kun kylmyys oli yrittänyt ikkunanpuitteista sisään.
Hän oli kai torkahtanut, sillä havahtui siihen, että ovi kävi. Hän tunsi syvää kiitollisuutta ottaessaan kuumavesipullon vastaan ja halatessaan sen vartaloaan vasten.
Hän ynähti kieltävästi mittari kielen alla.
"Flunha vaih."

Charles ei ollut yhtä varma. Mies naputti jalallaan kärsimättömästi lattiaa odottaessaan mittarin piippausta ja mittaili vaimoaan kulmat kurtussa.
"Mitä, tuota... Haluaisitko teetä tai särkylääkettä?" hän kysyi hapuillen mielestään jotain viittauksia vastaaviin tilanteisiin. Mitä flunssaa sairastaville saattoi tarjota? Pitäisikö hänen soittaa kuitenkin lääkärille?

Wren pudisti hieman päätään. Hänellä oli kuumavesipullonsa, vaikka sekään ei tuntunut aivan riittävän karkottamaan jäseniin etsiytynyttä kylmyyttä.
"Ehkä pitäisi yrittää jatkaa unia", hän vetosi, kun jo yli kolmeenkymmeneenyhdeksään kivunnut mittari viimein päästi melkein tuskastuneelta kuulostavan piippauksensa, ja sen saattoi ottaa pois hänen suustaan.
"On vielä yö..."
Winston oli kiikuttanut narulelunsa toiveikkaana Charlesin jalkoihin.

Charles poimi mittarin ja tuijotti sitä kulmat kurtussa. Hän tiesi surullisen vähän lääketieteestä, ainakaan käytännössä. Ehkä hänen pitäisi antaa Wrenin nukkua ja googlettaa sillä välin, mikä oli huolestuttavan korkea kuume ja vaatisi sairaalahoitoa.
"Nuku vain", hän kehoitti ja istahti takaisin omalle puolelleen sänkyä, vetäen peittoa paremmin Wrenin ylle. Hän poimi puhelimensa pöydältä ja ryhtyi hakemaan tietoa kuumeesta, vaikka lääketieteellisten oireiden googlettaminen taisi olla pahimpia syntejä nykymaailmassa.

Wren olisi halunnut varmistaa, että Charleskin kävisi nukkumaan. Pariin kertaan hän oli saanut Charlesin kiinni siitä, että tämä oli hoitanut työasioita keskellä yötä, ja vannonut, että seuraavalla kerralla hän takavarikoisi puhelimen, niin että miehen olisi parempi nyt vain painaa pää tyynyyn. Hänen ajatuksensa tuntuivat kuitenkin niin raskailta ja sekavilta, että hänen oli pakko antaa luomiensa painua kiinni. Edes hetkeksi.
Winston huokaisi pettyneesti ja palasi takaisin paikoilleen, pyöri pari ympyrää ja käpertyi sitten keräksi pehmoiselle tyynylleen, jonka Wren oli sille vasta ostanut.
Kuume teki Wrenistä tavallistakin levottomamman nukkujan, mutta silti hänen onnistui saada enemmän tai vähemmän unta siihen, että yön tummuus alkoi jo muuttua aamun harmaaksi ikkunoiden takana. Siinä vaiheessa hän hätkähti hereille, toinen käsi peiton alta esiin ojennettuna, ja yritti huitoa jotakin olematonta villisti kauemmas.

Charles tarttui huitovaan käteen ja tutkaili Wreniä kulmat hermostuneessa kurtussa. Ainakaan kuume ei ollut ollut niin korkea, että se olisi edellyttänyt välitöntä sairaalahoitoa.
"Wren", hän vetosi, varmistaakseen, että nainen heräisi edelleen.
"Kuinka voit?" Yöpöydällä odotti kuumetta alentavia lääkkeitä sekä kannu karpalomehua, johon hän oli kehittänyt erityisen mieltymyksen. Olisikohan hänen pitänyt valmistaa myös teetä? Hänen pitäisi ehkä varmistaa Farradayltä, että hän teki sen oikein.

Wren jähmettyi aloilleen, kun käsi pysäytti hänen kätensä liikkeen, ja ainoastaan Charlesin tuttu ääni esti häntä hätääntymästä. Hän oli kotona, ei siellä, minne levottomat unet olivat hänet kuljettaneet.
Turvassa.
Hän kääntyi selälleen ja laski toisen käsivartensa silmiensä päälle.
"Huomenta. Hiukan huono olo", hän myönsi hiljaa.
"Paljonko kello on?"

"Vähän yli kahdeksan", Charles vastasi ja irrotti otteensa Wrenin kädestä, koskettaen naisen otsaa varmistaakseen, ettei se hohkanut kuumempana.
"Ottaisitko mehua? Ja särkylääkkeen?" hän ehdotti tutkien vaimonsa kasvoja huolissaan. Oliko se vain flunssaa? Kuume oli varsin korkea.

Hiukan yli kahdeksan. Winstonin aamulenkin aika. Hänen oli ollut tarkoitus viedä se puistoon, ja uskaltautua tällä kertaa kotiovea pidemmälle.
Nyt olo oli kuitenkin heikko, ja kurkku tuntui kipeältä.
"Kiitos", hän vastasi käheästi, ja laski käden kasvoiltaan. Kuume teki poskista edelleen luonnottoman punaiset.
"Charles, nukuitko lainkaan?"

"Riittävästi", Charles vakuutti. Hän oli varma, että oli nukkunut useamman tunnin alkuyöstä, ennen kuin oli havahtunut mielessään pyöriviin työasioihin. Ne oli ollut sopivaa hoitaa samantien, jotta mieli rauhoittuisi lepäämään. Sen jälkeen hän oli tutkinut, kuinka huolehtia kuumeisesta vaimostaan.
Hän kaatoi naiselle lasin mehua ja ojensi sen seuralaisena kuumetta alentavan lääkkeen.
"Haluaisitko, että kutsun lääkärin?"

Wren ei ollut siitä täysin vakuuttunut, mutta ei alkanut inttää vastaan. Sillä välin kun Charles kaatoi lasiin mehua, hän kömpi istumaan ja tunsi olonsa hieman huteraksi. Yksisarvinen, joka oli pitänyt hänet lämpimänä, oli tipahtanut vuoteen laidan yli lattialle, ja makasi siellä nyt kaikki neljä raajaa levällään.
Hän raapi mietteliäänä rannettaan ja kurtisti kulmiaan punaiselle laikulle, ennen kuin otti lasin ja lääkkeen vastaan.
"Ei, eiköhän tämä mene pian ohi. En yleensä sairasta pitkään."

Charles asetteli peittoa paremmin istumaan nousseen naisen jaloille ja kumartui poimimaan jokseenkin irvokkaan näköisen kuumavesipullon lattialta.
"Käyn täyttämässä tämän uudelleen", hän lupasi lähtien heidän kylpyhuoneeseensa. Kun hän palasi, pullo oli jälleen kuuma.
"Mitä haluaisit aamupalaksi? Haluatko teetä?"

Sateenkaarenkirjavan yksisarvisen katse oli hyvin myötätuntoinen.
Wren nieli lääkkeen ja pari kulausta mehua, ennen kuin laski lasin takaisin yöpöydälle ja nojasi selkänsä tyynyjä vasten. Hänen vilustumisillaan oli tapana kulkea kolmen päivän sykleissä: päivä sairastumista, päivä sairastamista ja päivä toipumista. Ainakin ennen.
Hän painoi käden kivistävälle otsalleen ja katsahti Charlesiin.
"Teetä. Kiitos."

Charles nyökkäsi, hipaisi Wrenin hiuksia ja lähti sitten alakertaan corgi mukanaan. Farraday saisi viedä sen aamulenkille. Hän opettelisi laittamaan teetä. Se ei voinut olla erityisen monimutkaista.
Kuten hän sai huomata, kaikki keittiössä oli monimutkaisempaa kuin olettaisi. Meni hyvä tovi, ennen kuin hän onnistui saamaan teepannun kuumaksi ja teen hautumaan. Toinen hyvä tovi, että hän löysi kulhoja ja jääkaapista maustamatonta jogurttia, mustikoita ja mysliä. Wren tarvitsi myös ruokaa.
Vei hävettävän kauan, että hän saattoi kantaa aamiaistarjottimen makuuhuoneeseen.

Charlesin ja Winstonin lähdettyä Wren oli käyttänyt hetken tutkimalla toista punaista laikkua, jonka oli löytänyt vasemmasta kyynärtaipeestaan siinä vaiheessa, kun oli ensin huomaamattaan nostanut pyjamapaitansa hihaa raapiakseen sitä. Hän oli myös harkinnut nousevansa käymään suihkussa, mutta kun pelkkä jalkojen laskeminen oli saanut lattian keinahtelemaan, hän oli palannut takaisin lepoasentoon.
Hänen olisi varmastikin siirrettävä suunniteltua ostosreissua Indian kanssa hieman tuonnemmaksi.
Oven avautuessa Wren käänsi katseensa sitä kohti, raapien poskeensa ilmestynyttä läikkää.
"Lähtikö Winston kävelylle?"

"Kyllä", Charles vastasi kurtistaen kulmiaan. Wren oli... Täplikkäämmän näköinen kuin normaalisti.
"Wren, oletko varma, ettet haluaisi lääkärin tulevan käymään?" hän kysyi laskien tarjottimen sängylle. Hän ojensi höyryävän teekupin naiselle toivoen, että se oli juomakelpoista.
"Sinun olisi hyvä myös syödä jotain, Wren. Tarvitset energiaa toipuaksesi."

Wrenin kulmat kurtistuivat hieman samalla, kun hänen sormensa kietoutuivat teekupin ympärille.
"Charles, olen vain vilustunut, ei ole mitään syytä olla huolissaan", hän vakuutti rauhoitellen. Ehkä hänen flunssansa eivät yleensä olleet aivan näin rajuja, mutta se saattoi johtua stressistä. Hän olisi googlannut asiaa, ellei kännykän näytön hehku olisi ollut saada häntä voimaan pahoin.
"Toivon vain, etten tartuta sinuakin."

"Enköhän minä selviä", Charles vastasi silmäillen Wreniä tutkien. Hän istahti omalle puolelleen sänkyä ja heittäytyi jopa niin röyhkeäksi, että nosti jalkansakin sänkyyn, työntäen viileät varpaat peiton alla vallitsevaan lämpöön. Hän oli ilmoittanut työkontakteilleen, ettei olisi tavattavissa tänään. Hänen vaimonsa sairasti. Pelkkä sana oli saada hänen suupielensä nykimään hymyyn.
"Onko sinulla paljonkin noita, tuota, täpliä?"

Teekupin lämpö tuntui taivaalliselta sormia vasten, vaikka pahin hytinä alkoikin helpottaa. Ehkä kuume ei nousisi enää korkeammaksi, vaan lähtisi laskuun, ehkä se oli jo pakottanut sairauden pois kehosta.
"Hm?" hän äännähti kysyvästi ja katsahti Charlesiin samalla kun rapsutti peiton alla nilkkaansa toisella jalallaan.
"Mitä tarkoitat?"

Charles osoitti naisen poskea. Sitten käsiä ja kaulaa.
"Noita täpliä", hän toisti.
"Vaikutat kutisevan." Yhtälö sai hänet kurtistamaan valkeita kulmiaan.
"Wren, oletko sairastanut vesirokon?"

Hetken Wren oli kuumeisessa tilassaan kuvitellut, että Charles oli heittäytynyt vitsikkääksi, ja tarkoittanut täplillä hänen pisamiaan.
"En kutise", hän vetosi, ja pysäytti kätensä, joka oli rapsuttanut kaulaa. Hän ojensi sen suoraksi, ravisti hihaa pois tieltä ja tarkasteli kulmat kurtistuneina käsivartta, joka oli alkanut muuttua laikukkaaksi.
Ja kutisevaksi.
"Mitä? En. En ainakaan muista."

"Luulen, että sinulla on vesirokko", Charles totesi ja tunsi tyytyväisen ailahduksen sisällään. Ehkä kyse ei ollut siis mystisestä ja pelottavasta taudista, joka vaatisi välitöntä sairaalahoitoa – vaikka aikuisiällä sairastettu vesirokko ei ollutkaan vain pieni flunssa. Vihollinen oli aina vähemmän pelottava, kun sen tunsi.
"Wren, sinun pitää juoda. Ja syödä. Ota vähän mysliä."

"Mitä?"
Wrenistä tuntui, että hän esitti kysymystä usein. Mutta ehkä kuume teki hänen ajatuksistaan tahmeita, tai sitten kyse oli tästä hemmetin kutinasta, joka oli ajaa hänet hulluksi. Hän laski teekupin kädestään yöpöydälle ja raapi vaivihkaa toista hartiaansa ennen kuin tarttui myslikulhoon, vaikkei tuntenut oloaan erityisen nälkäiseksi.
"Ei minulla voi olla. Se on lastentauti, Charles."

"Itse asiassa, se on herpesviruksiin kuuluvan vesirokkoviruksen aiheuttama kuumetauti", Charles korjasi ja nyki tyynyä paremmin selkänsä taakse.
"Moni sairastaa sen lapsena, mutta se ei ole vain lasten saatavissa." Hän siirsi aamiaistarjotinta paljonpuhuvasti lähemmäs. Wren tarvitsisi energiaa, vaikka ei kokisi olevansa nälkäinen kuumeisena. Ja nesteitä, paljon nesteitä.

Wren raapi kiukkuisesti käsivarttaan hihansa läpi ja vei lusikallisen mysliä ja jogurttia suuhunsa. Se tuntui itse asiassa varsin miellyttävältä kipeässä kurkussa, vaikka ruokahalu itsessään olikin poissa.
Lusikka pysähtyi matkalla kulhoon, kun huoli nosti päätään.
"Charles, oletko sinä sairastanut vesirokon?" hän kysyi, kulmat kurtistuen.
"Tai India ja Andersson?"
Hän oli lisätä tottumuksesta Winstonin nimen listaan.

"Kyllä, sairastin sen lapsuudessani", hän totesi. Äiti oli syyttänyt siitä sisäoppilaitoksen avomielistä politiikkaa ottaa sisään myös rahvaan luokan lapsia, jos nämä maksoivat tarpeeksi.
"Mutta en tiedä palvelusväestä. Voin tiedustella heiltä asiaa." Toivottavasti olivat. Charles ei luottanut kykyynsä pyörittää taloutta itsenäisesti. Se oli yllättävän kompleksi prosessi.

Se oli melkein yllätävä tieto. Wrenin mielikuvissa Charlesin kaltaiset ihmiset eivät sairastuneet, noh, vesirokkoihin, vaan joihinkin... ylhäisempiin tauteihin. Ehkä hän oli vain katsonut liikaa Downton Abbeytä, johon oli ehtinyt kehittää jonkinlaisen addiktion sen jälkeen, kun oli jäänyt pois töistä.
Hän laski lusikan kädestään ja valui parempaan asentoon, käsivarsi silmiä peittämään nousten.
"Sänky keinuu."

Charles kurtisti kulmiaan. Ehkä keinunta ei johtunut hänestä vaan kuumeesta.
"Sano vain, jos haluaisit minun kutsuvan lääkärin", hän muistutti ja peitteli Wreniä paremmin. Hänen pitäisi ehkä mitata naisen kuume uudelleen ja huolehtia siitä, että se ei pääsisi nousemaan korkeammaksi.
"Ja jos haluaisit lisää särkylääkettä."

"Minä sanon", Wren lupasi voipuneesti.
Ehkä hänen olisi pitänyt kurkottaa puhelimensa yöpöydältä ja lukea pari vesirokkoa käsittelevää artikkelia. Selvittää ainakin, kauanko se kestäisi, ja mitä toipumisen eteen voisi tehdä.
Ja mitä hittoa kutinalle voisi tehdä.
"Charles, onko sinulla tänään töitä?"

"Ei, olen tänään kotona", Charles vastasi. Hän pitäisi silmällä Wrenin vointia. Hän työnsi mehulasia vienosti lähemmäs naisen huulia, sillä nesteytys oli tärkeää. Toinen käsi hipaisi punaisia irlantilaishiuksia.
"Sinä voit levätä rauhassa." Ehkä hän voisi lähettää Farradayn asioille, jos yllätys voisi piristää Wreniä – vai olisiko se vain huono aika, jos naisen olisi vain parasta saada nukkua ilman häiriöitä?

Wren ei ollut varma, olisiko hänen pitänyt olla onnellinen siitä, että Charles oli kotona, vai tuntea syyllisyyttä, koska tätä ehkä kaivattiin töissä. Lyhyen harkinnan jälkeen hän tuli siihen tulokseen, että aikoi olla pelkästään onnellinen.
Ainakin siinä määrin, kuin tuskalliselta kutinalta pystyi.
Hitto että osasikin kutista.
"Olen iloinen siitä", hän myönsi, samalla kun hörppäsi lisää mehua ja rapsutti nilkkaansa peiton alla.

"Voin tuoda sinulle kirjastosta kirjoja", Charles lupasi pohtien ja mittaili naista huolestuneella katseella. Ehkä hänen olisi vain pitänyt antaa Wrenin nukkua rauhassa.
"Luuletko, että saisit syötyä tänään lounasta? Voisin tilata vaikka keittoa." Ehkä se olisi hyväksi kipeälle kurkulle ja helppoa syödä.

Wren nykäisi tyynyään parempaan asentoon ja käpertyi lämpöä hohkaavan yksisarvisen ympärille.
"Se olisi mukavaa", hän myönsi, kun antoi silmiensä painua kiinni toivoen, että tokkurainen väsymys auttaisi häntä nukahtamaan hetkeksi uudelleen.
Ehkä olo olisi helpottanut siihen mennessä, kun hän heräisi.
"Keitto olisi varmasti hyvä ajatus", hän jatkoi, vaikkei ollutkaan aivan vakuuttunut ruokahalustaan. Mutta ravinnosta huolehtiminen oli tärkeää.
"Luuletko, että meillä olisi bataattia?"

Mistä hän tietäisi, oliko heillä bataattia? Missä sellaista edes säilytettiin?
"Voin tilata sinulle sellaista", Charles lupasi ja nousi sängystä. Hän hipaisi vaimonsa hiuksia ja lähti sitten kerrosta ylempänä olevaan kirjastoon hakemaan Wrenille luettavaa. Sen vieressä olevasta vierashuoneesta voisi tulla heidän poikansa tai tyttärensä huone. Ajatus teki hänen olostaan huolestuttavan kevyen.
"Farradayn pitäisi palata lounasaikaan mennessä. Hänellä on mukanaan jotain, mikä toivottavasti piristää sinua", mies totesi palatessaan kirjapinon kanssa.

Charlesin mentyä Wren makasi hiljaa aloillaan ja yritti olla keskittymättä liikaa siihen, kuinka sänky tuntui keinahtelevan, tai ehkä pikemminkin kiertyvän hänen allaan. Se johtui todennäköisesti vain kuumeesta maailma ei ollut menettänyt järjestystään.
Ainakaan toivottavasti.
Oven käydessä hän avasi silmänsä ja kohdisti hieman kuumeisen katseensa Charlesiin.
"Mikä se on?"

"Näet sitten", Charles vastasi asettaessaan kirjapinon naisen yöpöydälle. Fiktiota ja faktaa, kevyempää ja helppolukuisempaa sisältöä, jonka mies arveli sopivan kuumeiselle mielelle.
Hän istahti omalle puolelleen sänkyä, vaikka pohtikin, olisiko hänen pitänyt antaa Wrenin nukkua ja mennä itse toiseen huoneeseen.
"Et taida ihan hahmottaa, kuinka yllätys toimii", hän totesi häivähdys hymyä jäänharmaissa silmissään.

Wrenin kulmat kurtistuivat hieman.
"Charles", hän huomautti, kun käänsi itsensä toiselle kyljelleen niin, että saattoi katsella miestä kurtistuneiden kulmiensa alta.
"Minun tehtävänkuvani aiemmin perustui pitkälti siihen, että varmistan, ettei yllätyksiä tule", hän vetosi, ja kiehnäsi itseään hieman lähemmäs miestä.
"Etkö voisi antaa edes vihjettä?"

"En", Charles sanoi ja nosti jalkansa sängylle, ristien kevyesti nilkkansa. Oli hämmentävä tunne viettää aamupäivää sängyssä ilman kenkiä. Oli ylipäätään hämmentävä tunne olla niin tyhjin käsin.
"Ehkä meidän pitäisi mitata kuumeesi uudelleen", hän pohti ja kurotti kuumemittarin yöpöydältä.

Niin suora kieltäytyminen oli saada Wrenin häkeltymään.
"Charles", hän vetosi, ja kiemursi vielä hieman lähemmäs, vaikka se saikin sängyn keinahtelemaan hetken hieman voimakkaammin hänen allaan.
"Lounaaseen on vielä varsin pitkä aika."
Hän avasi kuuliaisesti suunsa, niin että mies saattoi työntää kuumemittarin hänen kielensä alle.

Suupieli nykäisi hymystä. Charles asetti kuumemittarin huolellisesti paikallaan ja silitti Wrenin hiuksia hellästi taakse.
"Kärsivällisyys on hyve", hän totesi ja peitteli naisen paremmin untuvatäkin alle, kokeillen samalla otsan lämpötilaa. Ei kai se voisi varoittamatta kiivetä hengenvaarallisiin lukemiin?
Ehkä hänen pitäisi pyytää lääkäri käymään varmuuden vuoksi joka tapauksessa.

Tavallisesti Charlesin kasvoilla viivähtävä hymy sai Wrenin sydämen sulamaan, mutta nyt hänen kulmansa pysyivät kurtistuneina. Hän mutisi miehelle vastauksen, joka oli kokemuksen tuomalla viisaudella mahdollista tulkita sanapariksi "olen irlantilainen" siitäkin huolimatta, että kuumemittari teki puheesta epäselvää.
Ehkä Charles olisi voinut arvata vastauksen muutenkin.
Siinä vaiheessa, kun mittari piippasi valmistumistaan, sen lukema huiteli edelleen lähellä kolmeakymmentäyhdeksää.

Charles kurtisti kulmiaan paheksuvasti kuumemittarin lukemalle ja laski sen takaisin yöpöydälle, koskettaen Wrenin otsaa ja silittäen naisen hiuksia.
"Sinun olisi hyvä yrittää levätä", hän totesi siloitellen täkin reunaa. Ehkä Wren ehtisi nukkua tunnin tai pari, ennen kuin Farraday palaisi kotiin. Toivottavasti nainen ei voisi aiheuttaa katastrofeja yksinkertaista asiaa hoitaessa.

Kosketus hiuksilla tuntui niin miellyttävältä, että Wren huokaisi hiljaa.
"Charles", hän vetosi, ja tutki miestä punertavien ripsiensä lomasta.
"Voisitko lukea minulle?"
Hänen luomensa tuntuivat raskailta, ja pää sairaudesta keveältä.

"Totta kai", Charles vastasi ja pohti hetken tuomiaan kirjoja, kunnes valitsi Emily Brontën Humisevan harjun. Ehkä romaani olisi helpompaa seurattavaa ja miellyttävämpää kuultavaa kuin runous tai tiedekirjallisuus kuumetilassa.
Klassikon statuksen saanut tarina ei myöskään voinut olla huonoimmasta päästä. Hän vilkuili välillä Wreniä nähdäkseen, oliko nainen vielä hereillä.

Kun Charles poimi kirjan käteensä, Wren saattoi antaa silmiensä painua kiinni.
Charlesilla oli miellyttävä ääni. Oli hyvin todennäköistä, että mikäli Wren olisi ollut terve, mies ei olisi päässyt kovinkaan pitkälle luennassaan, ennen kuin olisi tullut häirityksi siksi, että hänen vaimonsa kaipasi jotakin huomattavasti fyysisempää virikettä. Itse asiassa oli enemmän kuin todennäköistä, ettei Charles olisi päässyt edes ensimmäisen sivun loppuun.
Mutta nyt Wrenin keho kaipasi lepoa. Vei hetken, ennen kuin uni sai hänet vietyä mukanaan, mutta lopulta hänen hengityksensä tasaantui ja kulmille unohtunut, mietteliäs kurtistus silisi.

Hänen olisi varmasti pitänyt antaa Wrenin nukkua pidempään, mutta kun päivä oli kääntynyt kohti iltapäivää, Charles ei tohtinut odottaa kauempaa.
Nainen tarvitsisi ruokaa, oli ruokahalua tai ei. Hän kantoi sisään tarjottimen, jolle oli katettu syvä kulho samettisen oranssia bataattikeittoa, tuore sämpylä ja uusi kuppi teetä.
Winston seurasi hänen jalanjäljissään.
Nyt Charles nosti sen sängylle laskettuaan tarjottimen yöpöydälle. Winstonin perään hän kuitenkin nosti toisenkin innokkaan, pienen, punavalkean otuksen, jolla oli aivan liian iso takki, valtavat korvat ja pienet, mustat nappisilmät.

Kuume oli varmistanut sen, että Wrenin unet olivat tavallistakin sekavampia.
Siksi hän, havahtuessaan sängyn liikkeeseen ja nähdessään Winstonin huolestuneen naaman, kuvitteli hetken, että näki edelleen unta.
"Winnie, et saa-"
Sitten hän tajusi näkevänsä kahtena.
Paitsi, että toinen kuvajaisista oli paljon pienempi.
Wren räpytteli silmänsä auki ja jäi tuijottamaan pientä olentoa häkeltyneeksi mykistyneenä.

Charles istahti sängyn laidalle ja silitti pentukoiran pörheää, pehmoista turkkia. Koiranpennuissa oli kieltämättä ihastuttava tuoksu.
Maggie kiepahti selälleen ja yritti nakertaa miehen kalpeita sormia, kömpelöt tassut ilmassa vispaten.
"Wren, toin sinulle ruokaa. Sinun pitäisi yrittää syödä. Bataattikeittoa, muistatko?"

Wren räpäytti silmiään ensin kerran, sitten toisen.
Pieni, jaloillaan potkiva koiranpentu ei vain kadonnut minnekään, ja hän tunsi sydämensä alkavan hakata villimmin, kun hän nousi istumaan ja vei toisen kätensä rapsuttamaan innokkaasti läähättävää Winstonia korvan takaa.
"Tämä on unta, eikö niin?" hän totesi, kykenemättä irrottamaan katsettaan pennusta.

"Ei", Charles vastasi ja rapsutti pennun pehmoista vatsaa, nykäisten sormensa pois sen innokkaista, turhan terävistä hampaista.
"Tässä on Maggie", hän totesi ja ojensi sitten yöpöydältä keittolautasta.
"Ja tässä on bataattikeittoa. Syö."

Wren oli kykenemätön kiinnittämään huomiota keittoon, jonka oli kai tarkoitus olla hänen lounaansa, ellei hän sitten ollut nukkunut pidempään kuin tajusikaan.
Maggie.
Pieni Maggie.
"Maggie", hän kutsui kokeillen, ja ehkä oli kyse puhtaasta sattumasta, mutta pentu kallisti päätään, katseli häntä hetken nappisilmillään ja alkoi sitten tempoa itseään takaisin töppöjaloilleen ryömiäkseen hänen luokseen.

Hänen olisi pitänyt tuoda ensin keitto ja sitten koiranpentu, Charles totesi. Jälkiviisaus ei miellyttänyt häntä.
Hän katseli hetken pennun ja emännän kohtaamista, ennen kuin ujutti höyryävää, ravintolavalmistettua bataattikeittoa lähemmäs Wrenin nenää, jos se saisi naisen kiinnostumaan ruoasta.
"Maggie ei ole menossa minnekään, mutta tämä keitto jäähtyy."

Maggie oli pehmoinen. Valtavan pehmoinen.
Wren ei voinut vastustaa haluaan nostaa pieni koira hetkeksi syliinsä ja painaa nenänpäänsä sen turkkiin, hengittääkseen syvään sen pentumaista tuoksua.
Hänen oli siirrettävä pentu kauemmas, kun se yritti haukata hänen nenäänsä. Winston tarttui tilaisuuteen, ja alkoi innostaa pikkukoiraa leikkiin.
Wren tarttui keittokulhoon edelleen häkeltyneenä, posket punoittaen.
"Mutta kuinka se... kuinka se on täällä? Charles?"

"Farraday kävi hakemassa sen kasvattajalta", Charles vastasi ja kun Wren suostui ottamaan keiton käsiinsä ja koirat uhkasivat käydä hippasille, mies nosti sekä Winstonin että Maggien alas sängystä. Ne voisivat purkaa energiaansa matolla sen aikaa, että Wren söisi.
"Hän suoriutui tehtävästä, yllättäen, mallikelpoisesti."

Ainakin Winston näytti olevan hyvä isoveli. Pieni Maggie loikki naurettavaa pennunjuoksuaan, ja Winston heilutti takapuoltaan ilmassa ja yritti innostaa sen ilmeisesti köydenvetoon kanssaan. Se oli kaivanut jostakin esiin lelunsa ja esitteli pennulle, kuinka siltä ravistettaisiin nirri pois.
Itse asiassa ne taisivat olla hänen rintaliivinsä.
Wren tarttui lusikkaan, irrottamatta katsettaan koirista.
"Sinä et kertonut minulle", hän moitti, kulmiaan kurtistaen, vaikka samaan aikaan hänen sydämensä hakkasi häkeltyneestä onnesta.

"Et todella taida ymmärtää yllätyksen funktiota", Charles totesi häivähdys naurua äänessään ja siemaisi omasta teekupistaan. Oli hyvä, että Farraday oli palannut. Vaikka eriskummallisesta naisesta ei ollut merkittävästi hyötyä, ainakin nainen osasi laittaa erinomaista teetä.
Ja omintakeisista toimintatavoistaan huolimatta, Farraday sai talouden pyörimään.

Hämmennys ei kadonnut Wrenin kasvoilta.
"Se on hyvin paljon mahdollista", hän myönsi, ja vei lusikallisen keittoa suuhunsa. Se maistui taivaalliselta, mutta sai hänet irvistämään hieman, sillä nielu tuntui aralta.
"Maggie jää meille?" hän varmisti, kuin olisi pelännyt ymmärtäneensä väärin. Ehkä kuume teki hänen ajatuksistaan hitaampia kuin tavallisesti.

Charles kohotti toista valkeaa kulmaansa ja siemaili teetään.
"Kyllä, Maggie jää meille." Hän toivoi, ettei ollut nähnyt unta, kun muisteli heidän puhuneen toisen koiran hankkimisesta. Olisi varmasti ollut hyvien käytöstapojen mukaista konsultoida Wreniä ensin, mutta yllätys näytti mieluisalta.
"Ehkä se tekee Winstonista siedettävämmän."

Winston oli luovuttanut aarteensa Maggielle, joka viipotti nyt pitkin mattoa liivejä puolittain perässään rahaaten.
"Winstonista tulee varmasti hyvä isoveli", Wren huomautti, samalla kun Maggie heittäytyi vatsalleen pehmeälle matolle ja alkoi pureskella olkahihnaa poikki. Niissä ei ollut hakasia tai solkia, jotka olisivat olleet koiralle vaaraksi, joten menköön nyt, vanhat ne olivat joka tapauksessa.
Wren laski keittokulhon käsistään ja ojensi sitten käsivartensa Charlesia kohti, miestä lähemmäs kutsuen.

Charles siirtyi hieman lähemmäs ja kokeili Wrenin otsaa.
"Kuinka voit?" hän kysyi tutkaillen täplikästä vaimoaan huolestuneena. Silmäkulmastaan hän katseli koiranpennun tekemisiä, ennen kuin kohotti peittoa paremmin Wrenin päälle ja tarjosi uutta lasillista karpalomehua. Oli tärkeää huolehtia nesteytyksestä.

Wren kurotti kietomaan käsivartensa Charlesin ympärille halaukseen, ja ainoastaan luontainen, joskin varsin epätodennäköinen, pelko taudin tartuttamisesta esti häntä suutelemasta miestä.
"Kiitos", hän sen sijaan kuiskasi, otsa ja keho kuumetta hohkaten.
Pieni Maggie.
Hän otti miehen mieliksi kulauksen mehua ja laskeutui sitten takaisin makuulle, ojentaen toista käsivarttaan sängyn reunan yli houkutellakseen Maggieta luokseen.
"Voin aivan hyvin. Kutina on vain tehdä minut hulluksi."

"Se ei kestä ikuisesti", Charles lupasi ja siirsi lounastarjotinta paremmin yöpöydälle, etteivät koirat saisi sysättyä alas. Sitten hän kohottautui jaloilleen ja kiersi sängyn ympäri nostamaan koirat takaisin sänkyyn.
Älä kuvittele, että tästä tulee tapa, hän varoitti katseella Winstonia, joka yritti suudella isäntänsä kalpeita kasvoja lyhyet takajalat viuhtoen.
Mies istahti uudelleen alas ja rapsutti Maggien pehmoista korvantaustaa. Jokin kosketti häntä syvästi, kun koiranpentu avasi suunsa ja haukotteli makeasti, pieni, vaaleanpunainen kieli pitkällä.

Oli hetkiä, jolloin Wren epäili, että Winston vain esitti... hieman keskimääräistä heikompiälyistä, koska sillä tavalla se saattoi yrittää rikkoa sääntöjä yhä uudelleen. Niin kuin sitä, ettei sänkyyn ollut pääsyä. Hän sirsi kuumavesipullon syrjään ja kohotti peiton reunaa niin, että corgi saattoi pujahtaa hänen viereensä.
"Milloin sinä varasit Maggien?" hän kysyi, kun haki mukavampaa asentoa ja yritti taistella vastaan halua raapia säärtään. Charlesin ja koiranpennun näkeminen yhdessä herätti hänessä tunteita, joita hän olisi terveempänä saattanut unohtua häkeltyneenä analysoimaan.

"Joskus niihin aikoihin, kun puhuimme toisen koiran hankkimisesta", Charles vastasi katsellen pientä corgia, joka kellahti kyljelleen ja nuoli antaumuksella hänen etusormeaan, kunnes haukotteli uudelleen.
"Pyysin kasvattajaa varaamaan meille sopivaksi katsomansa pennun." Charles silitti Maggien selkää, kun koiranpentu nukahti vaivatta syvään uneen, joka sai sen töppöjalat nytkähtelemään. Winston hivuttautui lähemmäs ja painoi päänsä isäntänsä säärelle.
"Hyvä, että se on sinusta sopiva."

Väsymyksestään huolimatta Wren ei olisi malttanut sulkea silmiään. Koiranpennut kasvoivat nopeasti, ja hän melkein pelkäsi, että ummistamalla silmänsä hän voisi jäädä jostakin paitsi.
Lääkkeen vaikutuksen hiipuessa korkeammaksi kipuava kuume sai hänet värisemään paksusta untuvapeitteestä huolimatta.
"Maggie on täydellinen", hän vastasi, nykien peiton reunaa ylemmäs.
"Charles, luuletko, että voisimme lähteä käymään Lilfordissa, kunhan olen tervehtynyt?"

"Totta kai", Charles vastasi, voimatta täysin irrottaa katsettaan nukkuvasta koiranpennusta. Sen tuoksu ja tuhina aiheutti hänessä huolestuttavia mielihaluja, niin kuin painaa kasvonsa sen pehmoista turkkia vasten.
"Tiedäthän, että saat mennä Lilfordiin milloin haluat? Se on nyt kotisi", hän muistutti ja hipaisi punaisia hiuksia.

"Tiedän", Wren vastasi, katsellen Charlesia, jonka jäänhopeiset silmät näyttivät kiinnittyneen pikkuiseen Maggieen, jonka jalat vispasivat unen mukana entistä painokkaammin.
"Mutta minusta on mukava käydä siellä yhdessä. Voisimme käydä ratsastamassa."
Se, etteivät mahdollisuudet yhteisiin ratsastusretkiin rajoittuneet enää satunnaisiin, kiireisiin viikonloppuihin, tuntui edelleen melkein liian hyvältä ollakseen totta.
"Charles, mitä sinä katselet?" hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

Kalpeat korvat muuttuivat vaaleanpunaisiksi ja Charles rykäisi ryhdistäytyen sängyllä.
"Koiraa vain", hän myönsi vaivaantuneena.
"Se on melko... Suloinen." Se maiskutti tuskin kuultavasti unissaan ja tuhisi pehmeästi, ja jokin huusi hänen sisällään. Herrantähden. Mies ei voinut itselleen mitään, kun hipaisi sen pieniä, pehmoisia anturoita pienessä tassussa.

Wrenin suupieli nykäisi vinoon hymyyn, ja jos hän ei olisi tuntenut oloaan heikoksi, hän olisi todennäköisesti noussut istumaan yltääkseen koskettamaan hennosti punehtunutta korvaa.
"Niin on", hän myönsi.
"Niin olet sinäkin."
Hän ojensi jalkaansa peiton alla yltääkseen koskettamaan miehen jalkaa varpaillaan.

Suloinen ei ollut adjektiivi, jota Charlesista oli usein käytetty. Mies rykäisi vaivaantuneena ja veti käden takaisin itselleen, irrottaen katseensa nukkuvasta corgista ja sen liian suurista korvista.
Winston tuijotti häntä tietävänä.
"Voisinko tuoda sinulle jotain? Lisää teetä? Tai jotain jälkiruokaa?"

Wren tunsi syvää hellyyttä katsellessaan Charlesia.
"Sinä olet", hän vetosi, kun mies rykäisi, ja silitti tämän reittä varpaillaan. Kuume teki hänen ajatuksistaan kevyitä, melkein kuin kuohuviini, jota he olivat juoneet yhdessä Pariisissa.
Hänellä oli epäilys siitä, että keveä olo olisi tälläkin kertaa yhtä lyhytaikainen.
"Ei kiitos, en tarvitse mitään. Charles, jaksaisitko lukea minulle uudelleen?"

"Totta kai", Charles lupasi koskettaen Wrenin hiuksia ja kohdisti ajatuksensa kesken jääneeseen romaaniin, ei reidellä tuntuvaan kosketukseen. Wrenillä oli paha tapa houkutella hänestä esiin sopimatonta käytöstä.
Hän poimi kirjan yöpöydältä ja päätyi silittelemään toisella kädellä lähemmäs madelleen Winstonin päätä, kun jatkoi Humisevan harjun tarinaa. Se oli yllättävän mukaansatempaava.

Ennen kuin Wren antoi silmiensä painua kiinni, hän oli näkevinään Winstonin koirankasvoilla ilmeen, joka tuntui kielivän sen saavuttaneen jotakin. Se oli päässyt sänkyyn ja isännän rapsuteltavaksi, yksin taivas oli enää sille rajana. Ja nyt sillä oli pieni, pörröinen ja pennuntuoksuinen rikoskumppani.
Ei ihme, että Winstonia hymyilytti.
Tällä kertaa hän ei selvinnyt kokonaisesta luvusta ennen kuin uni pyyhkäisi hänet mukanaan.

Charles katsahti Wreniä hellästi silmäkulmastaan ja laski kirjan takaisin yöpöydälle. Hän peitteli vaimonsa paremmin sänkyyn ja tunsi oudon, lämpöisen tunteen sisällään katsellessaan nukkuvaa naista ja pientä, tuhisevaa koiranpentua. Hänen tyttönsä.
Winstonkin oli nukahtanut.
Mies nousi hiljaa sängystä, poimi lounastarjottimen mukaansa ja laskeutui sen kanssa alakertaan. Ehkä hän onnistuisi käyttämään astianpesukonetta ihan itse.

* * *

Wren oli ehtinyt kuvitella, että hän saattaisi ehkä sittenkin päästä helpolla lastentautinsa kanssa. Toki hänen olonsa oli kuumeen vuoksi tokkurainen, ja paheneva kutina ajoi häntä hitaasti hulluksi, mutta siitä huolimatta hän oli jaksanut lukea hetken itsenäisesti ja leikkiä sängyn ympärillä pyörivien corgien kanssa.
Hän häkeltyi edelleen joka kerta, kun havahtui hereille ja muisti, että pieni Maggie asui nyt heidän luonaan. Se oli jo nyt osoittanut merkkejä omapäisestä rohkeudesta, ja jos Wreniltä kysyttiin, Winston tuntui palvovan uutta pikkusisartaan.
Iltaa kohti kuume alkoi kuitenkin taas nousta, itsepintaisesti, ja lääkkeestä huolimatta.
Hieman ennen seitsemää, sen jälkeen, kun corgit olivat lähteneet iltakävelylleen, Wren työnsi peiton pois päältään ja nousi istumaan sängyn laidalle. Hän istui siinä aikansa, katseli jotakin olematonta pistettä ovessa, ja nousi sitten seisomaan. Vielä hetken ovi näytti vaativan hänen huomiotaan, ennen kuin hän lähti liikkeelle hämmästyttävän päättäväisin askelin. Ensin makuuhuoneen poikki ja sitten käytävään, ja sen jälkeen loputtomiin, alakertaan johtaviin portaisiin.
Hän ei vain itse tiennyt siitä mitään, ja avoimissa, kultaisissa silmissä oli tyhjä katse.

"Wren?" Charles kysyi hämmentyneenä, kun tajusi naisen tulevan portaissa vastaan. Hänen vaimonsa ei vain näyttänyt olevan aivan oma itsensä.
Mies perääntyi takaisin alakertaan kapeista portaista, valkeat kulmat kurtistuen ja tutki Wrenin kasvoja.
"Wren, onko kaikki hyvin?" hän kysyi väistäen sivummalle. Eihän Wrenin olisi pitänyt olla jalkeilla laisinkaan, saati vaeltamassa pitkin portaita.

Kun Charles tukki yllättäen tien, Wren pysähtyi, toinen käsi kaiteella leväten. Hänellä oli yllään vain yöpaitana käyttämänsä kauluspaita, laikulliset sääret ja jalat olivat paljaina, vaikka yleensä hän sujautti mielellään jalkaansa värikkäät aamutossunsa suojaksi viileitä lattioita vastaan.
Hän näytti odottavan niin kauan, että Charles siirtyi syrjään, ja jatkoi sitten matkaansa miehen ohi. Hän epäröi vain hetken, ennen kuin suuntasi kohti portaita, jotka johtivat heidän kellarikerroksessaan sijaitsevaan saliin ja allastiloihin.

"Wren?" Charles kutsui uudelleen ja lähti vaimonsa perään. Kuinka sairas nainen oli? Vai kävelikö Wren unissaan?
Saiko unissakävelijää herättää?
Kunhan nainen ei kaatuisi portaissa. Charles seurasi muutama askel Wrenin takana, kulmat huolestuneessa kurtussa ja naista epäröiden tutkaillen.

Oli melkein hämmästyttävää, kuinka taidokkaasti Wren selvitti portaat, vaikkei tuntunut olevan erityisen tietoinen ympäristöstään. Hän ei kompuroinut kertaakaan laskeutuessaan alas, ja näytti epäröivän vain hetken ennen kuin kääntyi vaeltaakseen käytävän poikki uima-allashuoneeseen.
Hän olisi pitänyt tilannetta tieteellisesti hyvin kiehtovana, jos olisi voinut tarkastella sitä itsensä ulkopuolelta.

Charles seurasi vaimonsa jalanjäljissä ja lakkasi hokemasta tämän nimeä, kun Wren ei näyttänyt kuulevan häntä tai tiedostavan hänen läsnäoloaan. Oliko tämä unissakävelyä? Miksi hän tiesi siitäkin niin vähän?
Ehkä hänen pitäisi alkaa opiskella lääketiedettä iltojensa iloksi.
Ei kai Wren ollut menossa uimaan? Lämmitetty uima-allas tuskin vilustuttaisi naista, mutta tämän olisi pitänyt olla lepäämässä sängyssä.

Wren ei tuntunut itsekään olevan aivan varma.
Hän seisahtui epäröimään allashuoneen ovelle hetkeksi, ja käänsi päätään kuin varmistuakseen siitä, ettei Winston ollut seurannut hänen kannoillaan. Se olisi yleensä liittynyt mielellään seuraan, kun hän kävi aamu- tai iltauinnillaan. Hän ei vain luottanut siihen, että hölmö - mutta ehdottoman rakastettava - corgi olisi osannut kömpiä itsekseen ylös altaasta.
Hän kurtisti kulmiaan Charlesille.
"Winston, ei", hän komensi tyhjällä, melkein vieraalla äänellä, ennen kuin avasi oven ja astui allashuoneen puolelle, yrittäen sulkea oven hänen unimielessään Winstoniksi muuttuneen Charlesin edestä.

Wren sai sulkea oven kuvitteellisen koiran edestä. Charles katseli Wreniä hetken lasin läpi ja astui sitten hiljaa allashuoneen puolelle. Mieto kloorin tuoksu viipyi kosteaammassa ilmassa. Hänkin oli innostunut uimaan silloin tällöin, vaikka saattoi rehellisesti väittää, että inhosi kastumista normaalioloissa.
Purjehtiminen trooppinen Tyynellämerellä oli poikkeus.
Charles siirtyi lähemmäs Wreniä tarkkaillen naisen liikkeitä.

Pohjan valot saivat altaan hohtelemaan hennon sinertävänä. Wren oli mieltynyt väriin, vaikka se ei ollutkaan aivan tyynenmerensininen. Mikään toinen sininen ei voisi tavoittaa meren sävyä, jolle hän oli menettänyt sydämensä.
Hän seisahtui askeleen päähän altaan reunasta ja jäi katselemaan vettä toffeenkultaisten silmien katse samaan aikaan merkillisen kuumeisena ja tyhjänä.
Ja ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta hän astui reunan yli.
Hän heräsi siinä vaiheessa, kun jalat koskettivat vettä.

Charles astui eteenpäin käsi ojennettuna, mutta liian myöhään. Sormenpäät hipaisivat naisen hihaa, mutta Wren lipsahti hänen otteestaan.
Onneksi tilanne ei ollut sen vaarallisempi kuin uima-allas.
"Wren", hän vetosi huolissaan ja astui lähemmäs reunaa nähdäkseen, oliko nainen herännyt ja pinnalla.

Wrenillä ei ollut pienintäkään muistikuvaa siitä, kuinka hän oli joutunut veteen. Tai edes siitä, missä hän tarkalleen ottaen oli. Ja ennen, kuin hän ehti muodostaa ensimmäistäkään hämmästynyttä ajatusta, vesi oli sulkenut hänet syleilyynsä ja työntyi nenään, suuhun ja silmiin.
Vaistomaisesti hän polkaisi jaloillaan ja rikkoi yskien ja pärskien veden pinnan päällään, silmät kauhusta laajenneina ja koko keho hätääntyneenä yhtäkkisestä muutoksesta.

"Wren", Charles kutsui uudelleen ja kyykistyi altaan laidalle, ojentaen kätensä naiselle auttaakseen tämän ylös altaasta.
"Taisit kävellä unissasi. Ei hätää." Mitä jos kuume oli kohonnut rajusti? Ehkä hänen pitäisi viedä vaimonsa sairaalaan. Wrenin olisi varmasti pitänyt olla sängyssä. Olisiko hänen pitänyt herättää nainen?
"Tule, viedään sinut takaisin sänkyyn."

Edelleen pärskien Wren ojensi kätensä, niin että Charles saattoi auttaa hänet ylös altaasta, jonne joutumisesta hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä.
Sydän hakkasi hurjana ja pelästys ja adrenaliini saivat kehon tärisemään, kun hän viimein pääsi ylös altaasta.
"Minä en..." hän aloitti, ja haki pelästyneenä Charlesin katsetta.
"Charles..."
Koti. He olivat kotona. Tämä oli heidän oma altaansa.

"Kävelit unissasi", Charles vastasi. Tai pahoissa kuumehoureissa. Hän hillitsi halunsa tunnustella naisen otsaa.
"Tulehan", mies tarjosi ja ojensi käsivarsiaan, jotta voisi nostaa Wrenin syliinsä ja kantaa naisen takaisin yläkertaan ja sänkyyn.
"Kuinka voit, Wren?" hän kysyi yrittäen olla kuulostamatta turhan holhoavalta, vaikka sydän löi levottomana. Heidän pitäisi mitata Wrenin kuume. Olisikohan paras kutsua lääkäri kotikäynnille?

Wren ojensi käsivartensa automaattisesti kietoakseen ne Charlesin harteiden ympärille, ja vasta tultuaan nostetuksi syliin tuli ajatelleeksi, ettei mies pitänyt kastumisesta. Hänen olisi pitänyt vakuuttaa, että hän selviäisi itsekin yläkertaan, vaikka tunsikin olonsa huteraksi ja täriseväksi.
Hetken hän oli pelännyt olevansa hukkumassa.
"Voin ihan hyvin, Charles", hän vetosi, haudaten kuumuutta hohkaavat kasvonsa miehen kaulataipeeseen hengittääkseen tuttua, rauhoittavaa tuoksua.
"Palelee vain."

"Farraday", Charles haukahti kulkiessaan maatasokerroksen poikki, "hanki tänne lääkäri." Kolinasta päätellen taloudenhoitaja kuuli hänet.
Mies jatkoi portaita kaksi kerrosta ylemmäs, kunnes laski Wrenin hetkeksi jaloilleen makuuhuoneen matolle, jotta saattoi kuoria märät vaatteet vaimonsa yltä.
"Mitataan kuumeesi", hän sanoi ja kun Wren olisi alasti, tarjoutui kietomaan naisen pehmeään kylpytakkiin ja nostamaan tämän sänkyyn.

Charlesin autettua häntä riisuutumaan Wren unohtui katselemaan käsivarsiaan ja paljasta vartaloaan, jota punaiset täplät läikittivät aivan erilaisina kuin pisamat. Ne olivat muuttumassa kipeiksi rakkuloiksi.
Ja hän oli tosiaan kuvitellut Charlesin ilkkuneen häntä pisamista. Hölmöä.
Hän oli kiitollinen päästessään kömpimään sänkyyn ja painamaan päänsä tyynyyn.
"Missä Winston ja Maggie ovat?" hän kysyi, ennen kuin avasi suutaan kuumemittaria varten.

"Alakerrassa, varmaankin", Charles totesi. Koirien sijainti ei ollut korkealla hänen tärkeysjärjestyksessään juuri nyt. Hän varmisti, että kylpytakki oli mukavasti naisen yllä ja etsi Wrenille sitten kuivat alushousut, jotka pujotti varovasti naisen jalkaan. Hän lisäsi jalkoihin vielä värikkäät villasukat, ennen kuin peitteli Wrenin huolellisesti sänkyyn.
Kuumemittari meni kielen alle.
"Farraday pyytää lääkärin käymään."

Wren tunsi olonsa edelleen hieman tokkuraiseksi yllättävästä herätyksestään, tai ehkä sekin johtui vain kuumeesta. Hän oli sairastanut vasta hetken, ja silti tuntui jo hankalalta muistaa, millaista oli ajatella, kun ajatukset eivät tuntuneet kampeavan itseään esiin pumpulin läpi.
Hän muisti taas inhoavansa sairastamista, se teki maailmasta oudon.
Charlesin sanat saivat Wrenin kurtistamaan hieman kulmiaan ja vakuuttamaan, kuumemittarin paksuiksi muuttamin sanoin, että oli kunnossa. Charlesin ei olisi pitänyt joutua huolehtimaan hänestä.
Mittari piippasi virkaintoisesti ilmoittaakseen, että oli mitannut kuumeen, joka oli kivunnut määrätietoisesti hätyyttämään neljääkymmentä astetta.
"Sinä kieput, Charles..."

Toivottavasti lääkäri olisi saatavilla pian. Jos ei, hän ajaisi Wrenin sairaalaan. Charles tuijotti mittaria hetken kulmat huolestuneessa kurtussa ja ravasi sitten muutaman askeleen edestakaisin, tietämättä mitä tehdä.
Ehkä hänen todella pitäisi opiskella lääketiedettä.
"Älä huoli Wren, lääkäri tulee pian", mies lupasi ja kohensi peittoa naisen yllä toivoen hartaasti, ettei se saisi lämpöä kohoamaan korkeammaksi.

Charles vaikutti hermostuneelta, ja se sai Wrenin kulmat painumaan kurttuun.
"Kaikki hyvin", hän vetosi, ja rapsutti kutiavaa poskeaan. Vaikka hän tiedosti, että raapiminen vain pahensi kutinaa, tarvetta oli mahdoton vastustaa.
"Etkö tulisi viereen?"
Kurkku tuntui aremmalta kuin aikaisemmin, eikä hän tiennyt, johtuiko se yskimisestä vai sairaudesta.

"Sitten, kun lääkäri on käynyt", Charles lupasi. Hän vaelsi ikkunalle kädet selän taakse ristittynä toivoen näkevänsä lääkärin saapuvan ovelle, mutta kadulla vaelsi vain naapurin vanhempi rouva cavalier kingcharlesinspanielinsa kanssa. Molemmat liikkuivat yhtä hitaasti ja kankeasti.
"Olethan muistanut juoda?" hän kysyi palaten sängyn vierelle ja kaatoi naiselle lasin karpalomehua. Jääpalat kilisivät kannussa ja pitivät sen miellyttävän viileänä.

"En ole lainkaan varma, onko se tarpeen", Wren huokaisi ja hieraisi otsaansa. Hän vihasi ajatusta siitä, että Charles joutui olemaan huolissaan hänen vuokseen. Kaikki oli hyvin, olisi hyvin, kunhan tämä hiton kutina vain loppuisi.
Hän yritti karkottaa inhottavan tunteen, joka oli vainonnut häntä siitä saakka, kun hän oli herännyt alakerran uima-altaassa. Vielä kertaakaan elämässään hän ei ollut päätynyt hyppäämään veteen kävellessään unissaan.
Hän pudisti päätään mehulle.
"Nieleminen tekee kipeää."

"Teetä sitten?" Charles ehdotti.
"On tärkeää huolehtia nesteytyksestä", hän huomautti ja lähti alakertaan pyytämään Farradayltä uutta teekupillista. Hän voisi tiedustella samalla lääkäristä.
Hän oli levollisempi kiivetessään takaisin makuuhuoneeseen höyryävän teekupin ja kurkkukarkkien kanssa, sillä Farraday oli tavoittanut lääkärin, joka suostui tulemaan kotikäynnille. Ja toivottavasti tekisi niin pian. Ilmeisesti taloudenhoitajan tarvitsi vain ottaa yhteyttä hänen äitiinsä ja tiedustella suositusta.

Wrenillä ei ollut sydäntä väittää vastaan, vaikka hän ei tuntenutkaan erityistä mielihalua sen enempää teehen kuin mehuunkaan. Oikeastaan hän ei tällä hetkellä tuntenut mielihalua mihinkään muuhun kuin raapimiseen, eikä se varsinaisesti ollut pidemmän päälle kehittävää.
Mutta hyvä luoja miten saattoi kutista!
Hän oli antanut silmiensä painua kiinni, mutta hätkähti hereille, kun Charles palasi. Sydän hakkasi hetken levottomasti, kun hän yritti erottaa miehen pyörteilevien, värikkäiden spiraaleiden keskeltä.
Ne taisivat johtua kuumeesta.
"Onko kaikki hyvin?"

"Kaikki hyvin", Charles lupasi istahtaen kevyesti sängyn laidalle ja kohotti teekuppia Wrenin huulille. Nesteytys oli tärkeää. Toinen käsi tunnusteli naisen otsaa ja hän vastusti halua työntää kuumemittari Wrenin suuhun uudelleen. Ei kai kuume nousisi hengenvaarallisiin lukemiin niin lyhyessä ajassa?
"Lääkäri tulee ihan kohta. Onko sinulla kovasti kipuja?"

Wren otti varovaisen kulauksen teestä, ja hänen oli myönnettävä, että lämmin tuntui hyvältä kipeässä kurkussa.
"Ei, kurkkua lukuun ottamatta vain kutittaa", hän vakuutti, samalla kun painoi silmänsä kiinni.
"Sinulla on ihanan viileät kädet, Charles. Olenko koskaan sanonut siitä?"
Hohkaavan lämmintä otsaa vasten mikä tahansa olisi tuntunut viileältä.

Charlesille oli sanottu siitä usein, mutta harvoin kohteliaisuutena.
"Sano, jos olosi huononee", hän kehoitti nousten uudelleen ylös ja vaelsi ikkunaan odottamaan lääkäriä. Olisiko hänen pitänyt viedä Wren sairaalaan?
Mutta lääkäri oli tulossa ja Wren saisi levätä omassa sängyssä.
Vihdoin ovikello soi ja Charles lähti vastaan lääkäriä, jonka Farraday oli päästänyt sisään.

Alakerrassa innokas corgi oli jo huolehtinut vastaanotosta. Winstonin töpöhäntäinen takapuoli pyöri innokkaasti, siinä missä Maggie oli istahtanut katselemaan tulokasta pää vienosti kallellaan kuin arvioiden, olisiko tämä parempi toivottaa tervetulleeksi vai ajaa tunkeilijana ulos.
Tohtori Hammond oli jättänyt kummankin koiran hienovaraisesti huomiotta, vaikka olikin luonut niihin pikaisen, ystävällisen silmäyksen.
Jos hän olisi kävellyt sattumalta Downton Abbeyn tai jonkin muun eepokkidraaman kuvauspaikalle, hänet olisi palkattu oitis perhelääkärin rooliin. Hänellä sattui olemaan sellainen olemus, joka usein yhdistettiin fiktiossa kyseisiin ammatinharjoittajiin: ystävälliset, mutta silti sopivan vakavat kasvot, tummat hiukset, jotka olivat paikoin saaneet sekaansa vaaleaa harmautta sekä voimakas nenä, jonka hän oli perinyt äitinsä suvun puolelta. Tummissa, terässankaisten lasien reunustamissa silmissä oli tarkkaavainen katse, jollainen olisi ollut omiaan katselemaan huolestuneesti sairauden kourissa kamppailevaa lordia tai rintamalta palannutta nuortaherraa.
Ei ihme, että hän oli Lontoon rikkaampien piirien suosiossa.
Hän oli juuri riisumassa tummanharmaata villakangastakkiaan, kun portaista kuuluvat askeleet saivat hänet kohottamaan katseensa.
"Iltaa, Lord Norfolk."

"Iltaa, tohtori Hammond", Charles vastasi laskeutuen portaista eteiskäytävään ja tuuppasi Winstonin hienovaraisesti jalallaan kauemmas. Kun tohtori oli saanut takkinsa naulakkoon, Charles ojensi kätensä pikaista, virallista kättelyä varten – vaikka tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun he tapasivat.
"Vaimollani on todennäköisesti vesirokko", hän sanoi ja viittasi lääkäriä yläkertaan.
Farraday näytti katoavan valmistelemaan teetarjotinta.
"Hänen kuumeensa on huolestuttavan korkea ja hän käveli juuri unissaan uima-altaaseen."

Winston vastasi tuuppaisuun kuten kaikkeen muuhunkin - puhtaalla rakkaudella, joka sai sen talvikarvan muhkeuttaman takapuolen vispaamaan kuin vain sen itsensä kuuleman musiikin tahtiin.
Tohtori Hammond kätteli Charlesia ennen kuin lähti kipuamaan tämän ohjaamana portaita yläkertaan.
"Vai niin", hän vastasi, eikä ääni antanut ilmi mitään tämän ajatuksista. Se oli yhtä rauhallinen kuin aina. Jos tohtori Hammondilla olisi ollut enemmän vapaa-aikaa, hän olisi voinut tienata omaisuuden asmr-videoilla.
"Onko unissakävelyä ollut aiemmin?"

"Ymmärtääkseni se on hänelle melko ominaista, joskaan sitä ei ole tapahtunut usein minun läsnäollessani", Charles vastasi ja päästi Hammondin sisään siistiin päämakuuhuoneeseen.
Se tuntui vain aavistuksen sopimattomalta. Makuuhuone ei ollut huone, jossa vierailtiin – mutta lääkäri oli poikkeus.
"Wren, lääkäri on tässä", hän kutsui pehmeästi ja astui lähemmäs, koskettamaan naisen käsivartta.

Tohtori Hammond nyökäytti rauhallisesti päätään.
"Korkea kuume voi hyvin aiheuttaa sellaista, varsinkin, jos henkilöllä on valmiiksi taipumusta unissakävelyyn", hän vakuutti, ja odotti sitten hienovaraisesti, että Lordi Norfolk astui edeltä makuuhuoneeseen.
Wren oli ehtinyt torkahtaa uudelleen kuumeiseen uneen, mutta havahtui Charlesin ääneen.
"Mitä?" hän kysyi hieman käheästi ja hieraisi poskeaan, jota tuoreet, punaiset kynnenjäljet viiruttivat.

"Lääkäri on tässä", Charles toisti ja väisti sivummalle, jotta tohtori Hammond voisi tutkia Wrenin. Hän veti peittoa pois naisen päältä ja kurtisti kulmiaan raapimajäljille. Ehkä hän voisi teipata patakintaat naisen käsiin.
Heillä oli sellaisia, eikö ollutkin?
Jossain keittiön lukuisista kaapeista.

"Oh", Wren vastasi unisesti, ja kohottautui istumaan hieman tokkuraisena.
Tohtori Hammond astui sängyn vierelle.
"Iltaa, Lady Norfolk. Lupaan, etten häiritse teitä pitkään."
Wren nyökäytti päätään, vaikka tunsikin olonsa edelleen hieman sekavaksi. Tuntui melkein siltä, kuin hän olisi yhtäkkiä joutunut osaksi jonkinlaiste eepokkisarjaa, mutta ehkä se johtui vain tohtori Hammondin olemuksesta ja siististä, harmaasta puvusta.
Lääkärilläkin oli miellyttävän viileät kädet, kun tämä tutki hänet kohteliaasti. Mittasi kuumeen, kurkisti suuhun ja kuunteli keuhkot. Kysyi hyvin hienovaraisesti raskauden mahdollisuudesta ja tarkasti ihon ihon täpläisen tilan.

Raskauden mahdollisuus oli saada Charlesin korvat punehtumaan, ja mies halusi läimäistä itseään. Hän oli naimisissa oleva mies – ja Wren oli puhunut ehkäisyn pois jättämisestä.
Wren voisi tulla raskaaksi.
Hyvä luoja.
"Pitäisikö minun viedä hänet sairaalaan?" hän kysyi tarkkaillen naista.
"Mitä voin tehdä auttaakseni häntä?"

Wren oli hyvin kiitollinen, kun tohtori Hammond antoi hänelle luvan käydä takaisin makuulle, ja hän saattoi painaa raskaalta ja utuiselta tuntuvan päänsä tyynylle.
Charles oli luvannut tulla hänen viereensä, kunhan lääkäri olisi käynyt.
Tohtori Hammond kääntyi Charlesin puoleen.
"Uskoisin, että sairaalahoidolle ei ole tässä vaiheessa tarvetta. Jos kuume kuitenkin pysyttelee neljässäkymmenessä asteessa, tai jos se jo laskettuaan palaa yllättäen takaisin, kannattaa ottaa yhteyttä sairaalaan."
Hän poimi kotikäyntejä varten varatut reseptilomakkeet laukustaan.
"Kirjoitan reseptin voiteeseen, joka lievittää kutinaa. Myös viileät kääreet voivat auttaa. Määrään myös antihistamiinia, jota kannattaa ottaa iltaa vasten. Ihoa kannattaa tarkkailla tulehduksen varalta."
Hän tutki Lordi Norfolkia katseellaan.
"Vesirokko on aikuisella helposti varsin raju, mutta mikään ei anna syytä olettaa, että vaimonne olisi vaarassa, niin ikävä kuin tauti onkin."

Se oli varmasti hyvä uutinen.
Charles hengähti helpotuksesta ja harkitsi uudelleen patakintaita. Hän voisi käydä apteekissa hakemassa Hammondin suosittelemat lääkkeet. Se olisi varmaankin yksinkertaisempaa kuin naisten asioiden etsiminen.
Pelkkä muisto sai hänet värähtämään.
"Kiitos todella paljon", hän sanoi lääkärille ja veti peittoa takaisin Wrenin päälle.
"Arvostan aikaasi."

Wren oli jo torkahtanut uudelleen, posket kuumeisesta punasta ärhäkän punaisten täplien alla hehkuen. Jompikumpi koirista taisi äänestä päätellen raapia oven takana.
"Voitte soittaa koska tahansa, mikäli ilmenee kysyttävää", tohtori Hammond muistutti ojentaessaan reseptit Lordi Norfolkille. Varakkaisiin asiakkaisiin erikoistuneella klinikalla oli varauduttu myös täyden hinnan palveluun, tarkoitti se sitten kotikäyntejä tai sitä, että päivystysvalmiudessa oltiin vuorokaudenajasta riippumatta.
"Ja kertokaa äidillenne terveisiä."

Farraday ilmestyi ovensuuhun teetarjottimen kanssa, utelias hehku tummissa silmissään, pitkät etuhampaat alahuulta nakertaen.
Charles viittasi jättämään teetarjottimen yöpöydälle.
"Huolehdi Wrenistä, käyn apteekissa", Charles totesi, poimi puhelimensa mukaan ja saattoi Hammondin alakertaan. Hän voisi lähteä samalla ovenavauksella.

Wren ei ollut varma, havahtuiko teetarjottimen laskemisesta syntyvään hentoon ääneen vai siihen, että Winston ponkautti ylävartalonsa vasten sängyn reunaa onnellisesti läähättäen. Maggie oli seurannut vanhempaa corgia, ja sängyn korkuisen esteen kohdattuaan istahtanut alas pää kallellaan miettimään, kuinka sen ylittäisi.
Wren räpäytti silmiään ja hieraisi kasvojaan, katsahtaen hieman häkeltyneenä Indiaa. Hän oli tainnut menettää täysin ajantajunsa, sillä vaikka lääkärintarkastus oli tapahtunut vasta pientä hetkeä aiemmin, se tuntui olevan jo kaukana menneessä.
"Missä Charles on?"

"Apteekissa", India vastasi. Se oli ainakin hänen vahvin veikkauksensa. Hänellä oli paha tapa unohtua niin päiväuniinsa, että tosimaailman faktat olivat unohtua.
"Haluaisitko teetä?" taloudenhoitaja kysyi ja suoristi vaaleanpunaista mekkoa, joka oli kirjottu rohkein kukkakuvioin. Hän ei ollut suostunut soveliaaseen työuniformuun.

Wren unohtui katselemaan hetkeksi kukkakuviointia, joka näytti tanssahtelevan hänen silmissään. Hän ei ollut täysin varma, oliko se uskomattoman kaunista, vai saiko se hänet voimaan huonosti.
Ehkei sillä ollut väliä.
Hän pudisti hieman päätään ja siirsi sitten katseensa heidän taloudenhoitajansa kasvoihin, kulmat huolestuneesti kurtussa.
"India, olethan sinä sairastanut vesirokon?"

"Kyllä vain", India vastasi ja kohotti siroa, posliinista teekannua, täyttäen samaan sarjaan kuuluvan posliinikupin vihreällä teellä.
Hän oli ojentamassa sen Wrenille. Kun rekisteröi, ettei nainen halunnut sitä. Niinpä hän kohautti olkiaan ja siemaisi sitä itse.
"Se oli niihin aikoihin, kun olimme maharadjan luona Intiassa. Kurja tauti."

Wren rapsutti kaulaansa ja ojensi sitten kättään, jotta saattoi vuorostaan rapsuttaa Winstonin korvantaustaa. Corgi katseli häntä onnellisesti läähättäen, tassut sängyn reunalle heitettyinä.
"Kertoisitko minulle siitä?" hän pyysi väsyneesti.
"Ei taudista. Intiasta."

"Ehkä joskus toiste, kun voit paremmin", India lupasi ja taputti möykkyä peiton alla, minkä arveli naisen polveksi.
"Oletko varma, ettet haluaisi teetä tai jotain muuta?" taloudenhoitaja kysyi kulmat kurtistuen ja siemaisi mietteliäänä teetään. Se oli erinomaista, vaikka hän itse sanoikin.

Wren nyki peittoa hieman paremmin vartalonsa suojaksi ja kääntyi kyljelleen, niin että saattoi vuorotellen rapsuttaa Winstonia ja Maggietä samalla kun katseli Indiaa.
"Ehkä voisin sittenkin ottaa teetä", hän vastasi, hetken asiaa pohdittuaan. Ehkä oli luonnollista haluta ruokkia ja juottaa henkilöä, joka ei ollut täysissä voimissaan.
"India, pidätkö sinä teatterista?"

Taloudenhoitaja kaatoi Wrenillekin kupin teetä nauttien sen tuoksusta. Hän ojensi sen naiselle varoen läikyttämästä sitä.
"Pidän toki", hän vakuutti ja vilkaisi alakerran suuntaan, kun ovi kolahti.
"Se on varmastikin Charles."

Wren kohottautui hieman pystympään asentoon tyynyjään vasten ja otti teekupillisen - hän oli mennyt sekaisin laskuissa siitä, monennenko tänään - käsiinsä.
"Kiitos. Meidän pitäisi mennä joskus teatteriin. Katsomaan jotakin musikaalia. Luulen, että olen menettänyt sydämeni niille."
Winston ja Maggie terästäytyivät ja lähtivät laukkaamaan kohti alakertaa ollakseen ajan tasalla vastaanottokomitean tehtävissään.

India nyökkäsi ja poimi teetarjottimen mukaansa, kun lähti koirien perässä alakertaan.
Jokusta hetkeä myöhemmin Charles nousi yläkertaan mukanaan vaikuttava varasto tohtorin määräämiä lääkkeitä.
"Kuinka voit?" hän kysyi vaimoltaan huolissaan ja riisui tumman puvuntakin nojatuolin selkänojalle, kun kumartui kokeilemaan Wrenin otsaa.

Yhä teekuppia käsissän pitelevä Wren katsahti hieman häkeltyneenä kohti Charlesin tuomisia.
"Kävitkö apteekissa?" hän kysyi, vaikka se taisikin olla melko itsestäänselvää. Oikeastaan kyse oli pikemminkin siitä, että Charles oli käynyt apteekissa itse, sen sijaan, että olisi lähettänyt Indian sinne sijastaan.
Wren tunsi merkillistä ylpeyttä miehen puolesta.
"Pärjään kyllä", hän vakuutti, otsa edelleen kuumana hehkuen. Oikealla ohimolla oli kipeä jälki siinä, mistä hän oli raapinut ihon rikki.

"Kävin", Charles vastasi. Hän voisi olla itsestään ylpeä sitten, kun ei enää pelkäisi Wrenin puolesta. Se oli ollut huomattavasti kivuttomampaa kuin naisten asioiden ostaminen.
"Odota hetki", hän sanoi ja lähti alakertaan, missä India vei koirat juuri viimeiselle iltalenkille, ennen kuin ottaisi ne nukkumaan kanssaan.
Charles palasi kaksi patakinnasta ja ilmastointiteippirulla mukanaan.
"Anna kätesi."

Wren oli laskenut teekuppinsa yöpöydälle ja käpertynyt takaisin peiton alle. Hän avasi silmänsä Charlesin palatessa ja loi epäilevän katseen patakintaisiin ja teippiin. Kädet pysyivät vielä toistaiseksi turvallisesti peiton suojissa.
"Mitä sinä aiot?" hän kysyi, ääni täynnä epäluuloa.

Charles veti peittoa naisen päältä päästäkseen käsiksi käsiin.
"Et saa raapia", hän muistutti.
"Mutta et pysty siihen ilman apua, huomaan. Joten, anna kätesi", mies selitti ja tavoitteli toista rannetta otteeseensa, jotta voisi teipata siihen patakintaan. Hän ei tiennyt, mistä se oli tullut, sillä piirroshahmomainen lehmännaama ei taatusti ollut hänen tilaamansa.

"Charles", Wren vetosi ja yritti tavoitella peittoa takaisin päälleen, ennen kuin hänen kätensä päätyi miehen otteeseen. Hän tuijotti hetken epäuskoisena hymyilevää lehmännaamaa.
"SInä olet teippaamassa lehmää minun käteeni."

"Et saa raapia", Charles toisti kärsivällisesti ja kiinnitti patakintaan paikalleen vaikuttavalla tehokkuudella. Sitten hän tavoitteli toista kättä.
"Tämä on omaksi parhaaksesi."

Ehkä kuume teki Wrenistä hidasliikkeisen, tai ehkä hän oli vain liian järkyttynyt kamppailemaan todella vastaan. Hän heilautti vapaaksi päästettyä kättään, josta lehmä hänelle hymyili.
"Charles", hän vetosi uudelleen.
"Ne ovat patakintaat."

"Ne toimivat hyvin tässä tarkoituksessa", Charles vakuutti. Ne olivat kestävät, pestävissä eivätkä olisi suuri menetys, jos niille tapahtuisi jotain.
Toinen patakinnas oli kirjottu graafisilla lumihiutaleilla. Hän ei muistanut tilanneensa sitäkään. India oli tainnut täydentää keittiön kalustusta.

Wren heilutti avuttomana lehmän valtaamaa kättään.
"En pysty tekemään mitään", hän vetosi, kulmat syvässä kurtistuksessa.
"Charles..."
Mistä mies oli edes tiennyt, missä heidän patakintaitaan säilytettiin? Tai teippiä?
"Tämä on ylimitoitettua."

"Se on tarpeellista. Kiität minua myöhemmin", Charles totesi tyynesti ja asetti teipin tummapuisen, vanhan yöpöydän laatikkoon.
"Mitä sinun pitää tehdä, Wren?" hän haastoi toista kulmaansa kohottaen. Muuta kuin maata sängyssä ja levätä, jotta tauti voisi mennä turvallisesti ohi.

Wren ei ollut siitä aivan yhtä varma, huitoessaan yhtäkkiä hyvin kömpelöiksi muuttuneita käsiään.
"En pysty rapsuttamaan koiria", hän vetosi sitten, jo selvästi luovuttaneena, ja ojensi patahansikoituja käsiään vetääkseen peiton paremmin päälleen.
"Tai käännellä kirjan sivuja."

"Koirat eivät ole täällä", Charles vastasi tyynesti ja poimi takin mukaansa siirtyen vaatekomeron puolelle riisuutumaan ja vaihtamaan pyjamaansa.
"Ja kello on niin paljon, että sinun pitää nukkua, ei lukea", hän huomautti. Tähänkin mennessä hän oli tainnut olla se, joka luki Wrenille.

Wrenin alkoi olla yhä vaikeampi keksiä syitä sille, miksi patakintaat käsissä olivat ehdottomasti huono ajatus. Sen täytyi johtua kuumeesta, joka teki ajatuksista höttöisiä.
Kuin hattaraa.
Milloin hän oli viimeksi syönyt hattaraa?
"En ole varma, haluanko nukkua."

Charles palasi kylpyhuoneesta, missä oli käynyt harjaamassa hampaansa ja asettui omalle puolelleen sänkyä.
"Tärkeintä on levätä", hän huomautti vetäen tyynyä paremmin päänsä alle ja sammutti makuuhuoneen kattovalon, jättäen yöpöytänsä lukuvalon päälle.

Wren nykäisi peiton mukaansa ja kiemursi lähemmäs Charlesia.
"En halua päätyä uudelleen uima-altaaseen", hän vetosi, kun ujutti varpaansa vasten miehen säärtä. Olisipa Winston ollut täällä, se olisi lämmittänyt hänen varpaitaan.
Vaikka oli pakko myöntää, että hän tunsi olonsa uupuneeksi.

"Tällä kertaa pysäytän sinut ennen sitä", Charles lupasi ja vilkaisi vielä vanhasta tottumuksesta puhelinta, ennen kuin ujutti sen tyynynsä alle samasta rutiinista.
Siten hän havahtuisi sen hiljaiseen värinään, jos häntä tarvittiin töissä.
"Herään kyllä, jos nouset."

Wren loi paheksuvan silmäyksen puhelimeen, joma sujahti tyynyn alle.
"Joskus mietin, saatko lainkaan unta öisin", hän huomautti huokaisten, samalla kun ujuttautui vielä hieman lähemmäs Charlesia. Toisinaan hän epäili, että nukkuakseen levollisesti samassa sängyssä hänen kanssaan toisen osapuolen täytyi olla käytännössä kuollut.
Se oli inhottava ajatus.

"Nukun riittävästi", Charles vastasi, vaikka arvio olikin hänen omansa ja jokunen lääketieteen ammattilainen oli eri mieltä.
Uusi ura tuntui kiehtovalta, vaikka osa hänestä kaipasi politiikkaa – ei sen pelleilyä ja hyödyttömiä vätyksiä, vaan mahdollisuutta tehdä jotain konkreettista maansa hyväksi.
Hän toivoi, että uusi työ tarjoaisi saman mahdollisuuden.
"Nuku hyvin, Wren."

Wren saattoi yhtyä jokusen lääketieteen ammattilaisen mielipiteeseen siltä osin.
Charles-parka.
Silti hän ei siirtynyt kauemmas antaakseen miehelle tilaa, vaan kiehnäsi itsensä ympäri käpertyäkseen kuumuutta hohkaava selkä tämän miellyttävän viileää kylkeä vasten.
"Hyvää yötä, Charles."
Hänellä itsellään ei ollut pienintäkään ongelmaa vaipua uneen, joka oli täynnä sekavia värejä ja ääniä.

Maanantai 24. joulukuuta 2018, aamupäivä, Lilford Hall, Norfolk, Iso-Britannia

Wren ei muistanut, milloin viimeksi olisi koristellut joulukuusen. Tai milloin olisi ylipäätään viimeksi välittänyt sellaisesta.
Ehkä se johtui Lapissa vietetystä ajasta, tai Revontulista, mutta yhtäkkiä hän oli tuntenut olevansa täynnä hämmentävää joulumieltä. Ja vaikka joulumielellä ei ollutkaan mitään tekemistä materian kanssa, hän oli heidän kotiinpaluutaan seuraavana päivänä suunnannut ostoksille. Harrodsille.
Se oli ollut hämmentävä kokemus.
Hän oli pakannut laatikollisen joulukoristeita ja uudet, hämmästyttävän pehmeät jouluneuleet mukaan, kun he olivat suunnanneet kohti Norfolkia ja Lilford Hallia. Ja kun Bentley oli ajanut läpi tutuista porteista vanhojen, arvokkaiden puiden reunustamalle tielle, Wren oli tuntenut palaavansa kotiin.
Winston ja Maggie tuntuivat olevan samaa mieltä, vaikka tämä olikin Maggien ensimmäinen vierailu Edgerlyjen suvun historiallisessa kodissa.
Wings oli ravannut häntä vastaan tarhan porteille ja tervehtinyt lempeällä, hyväntuulisella pärskähdyksellä.
Jouluaattoon mennessä kartano oli verhoutunut arvokkaaseen, hopeisen ja valkoisen sävyiseen juhla-asuunsa, niin että Wren oli joutunut käyttämään kokonaisen iltapäivän vaeltamalla huoneesta toiseen ja ihastelemalla kaikkea ympärillään.
Välillä joku oli puhaltanut hänen niskaansa.
Ja jouluaattona, hieman aamiaisen jälkeen, hän oli kantanut joulukoristelaatikkonsa yhteen pienemmistä saleista, joiden tunnelmasta hän piti aivan erityisesti, koirat kannoillaan hypähdellen ja kieppuen, ja ottanut vastuulleen viimeisen, koristelemattoman kuusen. Hän ei edes huomannut hyräilevänsä, keskittyessään kurottelemaan tikapuujakkaransa ylimmällä askelmalla yltääkseen kietomaan kimaltelevan nauhan aina kuusen latvaan saakka.

Charles oli seisahtunut salin ovelle, Wrenin valitsemassa jouluvillapaidassa, ja katseli tuoreen vaimonsa puuhia vanhat, harmaantuneet labradorinnoutajat jaloissaan istuen. Lilford Hall ei tulisi koskaan olemaan ilman arvokkaita vartijoitaan.
Winston ja Maggie eivät aivan sopineet työnkuvaan.
Tämä oli ensimmäinen joulu heidän sukunsa kodissa ilman isää. Äiti varmaankin saapuisi iltapäivällä, ja hän toivoi, että lämmin ja elävä kartano toisi lohtua. Wrenillä oli lahja saada sen hiljaisuus särjettyä mitä hurmaavimmalla tavalla.
Hän siirtyi lähemmäs, valkeat kulmat vain hienoisessa, huolestuneessa kurtussa, osin toivoen, että saisi naisen kiinni, jos tämä putoaisi tikkailtaan.
"Wren", hän kutsui pehmeästi ollakseen säikäyttämättä naista, "toin sinulle teetä."

Joulunauhan kimpussa häärineet corgit riehaantuivat kuullessaan isäntänsä äänen ja kirmasivat tämän jalkoihin töppöhännät heiluen.
Wrenkin käänsi päätään, kasvot hymyyn sulaen.
"Charles", hän tervehti ja nykäisi vihreän neuleensa suoraan. Sen rintamuksessa jolkottivat tyylitellyt, sirokuonoiset ketut.
Hän kiinnitti kultaisen nauhan paikoilleen ja laskeutui alas tikkailta astellakseen miehen luo.
"Kiitos."
Hän kurotti painamaan miehen huulille kevyen suudelman.

Charles ojensi teekupin Wrenille ja katsahti kuusta.
"Onko jotain, mitä joulustasi puuttuu?" hän varmisti ja silmäsi kriittisesti ympärilleen, kulmat hienoisessa kurtussa. Hän halusi Wrenin saavan ikimuistoisen joulun, josta olla onnellinen. Lapsuusmuistot eivätkä muistot sen jälkeenkään kuulostaneet sellaisilta, joihin välttämättä haluaisi palata.
"Holmes vakuutti, että päivällinen on valmis tarjoiltavaksi kuudelta. Äidin pitäisi olla täällä siihen mennessä."

Wrenkin katsahti kuusta, kulmat mietteliäästi kurtistuen. Se ei varsinaisesti sointunut yhteen muun hillityn ilmeen kanssa, mutta hän oli silti onnellinen.
Hyvin onnellinen.
"Minulla on kaikkea, mitä voin haluta, Charles", hän vakuutti, ja unohtui silittelemään miehen rintakehää neulekankaan läpi.
"Liittyykö Holmeskin seuraamme illalliselle?"

Charles toivoi niin. Hän halusi tehdä Wrenin onnelliseksi, ja ensimmäinen joulu avioparina ja Lilford Hallissa – vaikkakin edellinen joulu Whimsyllä oli ollut vähintäänkin ikimuistoinen – oli tärkeä.
"Ei, henkilökuntamme ruokailee keskenään. Näin jouluisin he eivät tosin tarjoile, valmistavat vain ruoan", hän sanoi ja sukaisi valkeita hiuksiaan, kulmat mietteliäinä kurtistuen.
"Onko tällä kuusella, hmm, jokin teema?" hän kysyi viitaten naisen kädenjälkeen.

Wrenin kulmat painuivat hieman syvempään kurtistukseen.
"Niinkö? Pöydässä olisi kyllä varmasti tilaa."
Hymy palasi hänen kasvoilleen, kun hän käänsi katseensa takaisin kuuseen, jossa kultaiset nauhat yhdistyivät sateenkaaren väreissä hehkuviin palloihin.
"Kyllä. Pidän näiden värien äänestä", hän vastasi, ja kietoi samalla toisen käsivartensa Charlesin vyötäisille.
"Siellä on myös koriste meille jokaiselle."

"Ahaa", Charles vastasi kohteliaasti ja silmäili hetken värikästä luomusta. Se oli hyvin eri maailmaa kuin heidän normaalit joulukoristelunsa, jotka edustivat käytännössä hillittyjä valkoisen ja hopean sävyjä, kuten aulassa seisova, massiivinen Harrodsin tekokuusi.
Joskus heidän kuusensa olivat olleet aitoja, mutta hän oli pistänyt sille lopun todettuaan vääräksi kaataa niin majesteettisia puita yhden päivän tähden.
"Mitä haluaisit tehdä iltapäivän? Onko sinulla jouluperinteitä?"

Wrenin sormet silittävät hellästi Charlesin kylkeä.
"Luulen, että meidän on kehitettävä omat perinteemme", hän vastasi, ja nojautui kevyesti miehen kylkeä vasten.
"Kävisin mielelläni ratsastamassa. Olisi uskomattoman kaunista, jos saisimme lumisen talven - Lapissa oli valtavan kaunista - mutta se taitaa olla hieman turha toive."
Hän ei muistanut kovinkaan montaa valkeaa joulua.
"Ja olen miettinyt, että tahtoisin käydä kirkossa."

"Voimme saada ainakin lumisen päivän", Charles vastasi. Säätiedotus oli lupaillut viileää joulua ja hän toivoi, että he voisivat saada lunta edes hetkeksi. Hän tunsi olevansa elementissään sen valkeassa kylmyydessä. Ehkä hänen pitäisi matkustaa lumiseen pohjoiseen useammin.
Kun maailmassa vielä oli lunta.
"Ratsastamaan, selvä ja... Kirkkoon. Katoliseen vai anglikaaniseen?"

"Se olisi hienoa", Wren totesi toiveikkaana. Lilford Hallin tilukset näyttäisivät varmasti upeilta lumihunnutettuina.
"Muistatko sinä lumisia jouluja täällä Lilfordissa?"
Hän käänsi katseensa Charlesin kasvoihin, miettien.
"Tahdotko sinä mukaan, Charles? Kirkkoon."

"Muutaman. Pidän lumesta, ja Lilford on erityisen kaunis talvella", Charles vastasi. Vaalea kartano näytti tavallistakin satumaisemmalta lumihunnun alla, kun puistojen puut välkkyivät hopeaa ja nurmi oli muuttunut valkoiseksi.
"En ole varma. Miksi sinä haluat kirkkoon?" hän kysyi ja kiersi käden Wrenin selälle, lähtien saattamaan naista kohti hänen - heidän - sinistä makuuhuonettaan. He voisivat vaihtaa vaatteita paremmin ratsastukseen sopivaksi.

Wren loi vielä viimeisen katseen kohti joulukuusta, joka näyttäisi varmasti kauniilta sitten, kun ulkona olisi pimeää ja valot sytytettäisiin. Sitten hän seurasi Charlesia ulos huoneesta, corgit kannoillaan.
"Meillä oli tapana käydä jouluna kirkossa, kun olin lapsi. Ennen kuin... Tiedäthän. Enkä ole ollut viime aikoina kovinkaan hyvissä väleissä... Hänen kanssaan. Minusta tuntuu, että haluaisin tehdä sovinnon."

"Thetfordissa on useampi kirkko, myös katolinen", Charles vastasi ja katsahti kelloaan.
"Voimme ratsastaa sinne tai voin viedä sinut jälkeenpäin autolla. Jos haluat pukeutua eri tavalla", mies sanoi ja avasi makuuhuoneen oven vaimolleen. Tallimestari oli tänään perheensä luona ja sijainen ruokkisi ja hoitaisi kartanolla asuvat hevoset. He voisivat hoitaa ratsunsa itse.

Wren tunsi jälleen kylmän henkäyksen niskallaan astuessaan sinisävyiseen makuuhuoneeseen, jonka harkittua väriteemaa hänen tavaransa olivat alkaneet rikkoa. Keltainen matkalaukku loisti aina erityisen kirkkaasti.
"Ajattelin itse asiassa, että voisin käydä keskiyön messussa. Joulun kunniaksi."

"Minä vien sinut sellaiseen", Charles lupasi. Hän voisi ainakin viedä Wrenin paikalle ja vaikka odottaa autossa. Hän ei ollut varma, kuinka hyvin tuli toimeen järjestäytyneen uskonnon kanssa.
"Mutta käydäänkö nyt ratsastamassa?" hän kysyi, kun siirtyi tummapuiselle vaatekaapille etsimään ratsastushousuja ja saappaita.

"Käydään", Wren vastasi, samalla kun avasi toisen vaatekaapin ovet. Vaikka Lilford Hall olikin alkanut tuntua kodilta - ainakin tietyt osat kartanoa, sillä hänellä taisi olla vielä monta kolkkaa tutkittavana - hän häkeltyi silti edelleen onnellisesti nähdessään omat vaatteensa roikkumassa varmasti hyvin antiikkisessa vaatekaapissa.
Nekin loistivat kirkasvärisinä harmonisen sinisen keskellä. Kuin melodiasta varoittamatta poikkeavat soinnut. Mutta eivät välttämättä huonolla tavalla.
"Charles, mikä oli suosikkiasiasi lapsuutesi jouluissa?" Wren jatkoi, samalla kun poimi ruutukuvioiset ratsastushousunsa kaapista.
Hän unohtui edelleen silittämään niiden kangasta häkeltyneenä.

Charles oli aikeissa käydä vaihtamassa vaatteita kylpyhuoneessa, mutta kielsi itseään. Ei ollut etiketin vastaista vaihtaa vaatteita aviovaimonsa läsnäollessa. Hän polkaisi kengät jalastaan, vain vienosti vaivaantuneena, ja pujottautui ulos tumman puvun housuista, vaihtaen niiden tilalle harmaat, laadukkaat ratsastushousut ja kuluneet, mustat ratsastussaappaat.
"Luultavasti kotiin tuleminen ja Lilfordin mailla ratsastaminen", hän sanoi ja ripusti puvuntakin ja kauluspaidan kaappiin, ennen kuin veti t-paidan päälle tummansinisen, poolokauluksellisen kashmirneuleen ja tuulenpitävän ratsastustakin.
"Kävin sisäoppilaitosta koko koulu-urani, joten kävin kotona lähinnä loma-aikoina. Mennäänkö? Mikä oli sinun suosikkiasiasi?" hän kysyi lähtiessään kohti talleja.

Wren, joko etiketistä tietämättömänä, tai ehkä sittenkin irlantilaisen röyhkeyden ansiosta siitä välittämättä, ei epäröinyt lainkaan riisuutua aviomiehensä edessä.itse asiassa hän viihtyi alusvaatteisillaan varsin hyvän tovin, etsiessään haluamaansa neuletta.
Lopulta hän veti päälleen vihreän ratsastustakkinsa ja pyyhkäisi hiukset kiinni niskaan.
"Mennään."
Kysymys sai hänet kurtistamaan kulmiaan.
"Olen aina pitänyt joulunauhoista. Niistä kimaltavista. Viihdyitkö sisäoppilaitoksessa, Charles?"

"En varsinaisesti", Charles vastasi ja nosti kauluksia paremmin pystyyn vasten harmaata, kylmää päivää heidän kulkiessaan kartanon siipien väliin jäävän takapihan puutarhan poikki. Hän toivoi, että raskaat pilvet enteilisivät lumisadetta tai edes räntää.
"Olin kuolettavan tylsistynyt koko lapsuuteni enkä arvostanut koulumaailmaa." Ikätovereitaan avoimesti halveksiva poika ei ollut kaivannut ystäviä eikä ollut opettajien suosikki osoittaessaan häpeilemättä puutteet näiden ammattitaidossa ja -tiedossa. Kotona Lilford Hallin puistoissa hän oli tuntenut olevansa vapaa.
"Haetko Wingsin?" hän kysyi, kun avasi yhden tarhan portin. Hiljalleen hiilestä lumeen vaaleneva papurikko kohotti päänsä, pärskähti korvat höristyen ja ravasi isäntäänsä vastaan.

Wren ei voinut sanoa olevansa yllättynyt. Jälleen kerran hän tunsi merkillisen, melkein kipeän vihlaisun ajatellessaan vakavaa, pientä ja kalpeaa poikaa, joka oli ollut pohjattoman kyllästynyt maailmaan.
Hän melkein toivoi, että olisi tuntenut Charlesin jo silloin. Vaikka ehkä heidän ikäeronsa olisi johtanut siihen, että hän olisi ollut vain typerä pikkutyttö, jolla ei ollut mitään kiinnostavaa sanottavaa.
"Kaipasitko koskaan kotiin?" hän kysyi, kun kiskoi takkinsa vetoketjua hieman ylemmäs samalla, kun he astelivat kohti tarhoja.
Hellä lämpö oli melkein liikaa sietää kun hän näki, kuinka suuri ruuna lähti ravaamaan kohti isänsäänsä.
"Haen", hän vastasi, ennen kuin lähti astelemaan sisemmälle tarhaan pientä ruunikkoa etsimään.

"Usein", Charles vastasi häivähdys kuivaa hymyä kalpeissa silmissään. Hän muisteli joskus pohtineensa kattavaa suunnitelmaa siitä, kuinka voisi jättää koulut kesken tai opiskella kotona itsenäisesti, varmana siitä, että oppisi siten paljon enemmän kuin epäpätevien opettajien ohjauksessa.
Charles naksautti narun Paddyn riimuun silittäen hevosen jalopiirteistä päätä ja lähti sitten viemään sitä tallille, jättäen portin auki vasta nähdessään, että Wings olisi kiinni.
"Aloin nauttia opiskelusta vasta Oxfordissa", hän totesi ryhtyessään harjaamaan Paddyä pienen, kivisen tallin käytävällä. Loimi oli viikattu karsinan ovelle.
"Miten sinun kouluaikasi meni?"

Wren oli varautunut harppomaan tarhan toiseen päähän, missä Wings nyhti yksittäisiä ruohonkorsia lehdettömäksi käyneen puun alla, ja hämmentyi pikkuisen ruunikon kohottaessa päätään ja lähtiessä ravaamaan häntä vastaan.
Melkein kuin se olisi ollut ilahtunut hänen näkemisestään. Toisaalta, Wings taisi iloita kaikista ihmisistä.
Hän hymyili edelleen kuljettaessaan harjaa tummalla kyljellä.
"Pidin oppimisesta, mutten koulusta. Luulen, että olin kammottava oppilas. Nunnat taisivat olla aika varmoja, että sielullani ei ollut paljon toivoa."
Wings hörähti kuin huvittuneena.
"Pelkään välillä edelleen, että herään unesta."

"Niinkö? Miksi?" Charles kysyi kurtistaen valkeita kulmiaan hienoisen asteen ja katsahti Wreniä. Toivottavasti puhe oli hyvästä unesta eikä painajaisesta.
Hän rapsutti Paddyn korvantaustaa, mikä sai ruunan ojentamaan päätään ja ikonista, tumman kirjomaa turpaansa pitkälle. Sitten hän kyykistyi kiinnittämään suojat hevosen jalkoihin, keinautti satulan sen selkään ja pujotti suitset päähän rutiinilla, joka ei vienyt muutamaa minuuttia kauempaa.

Wren rapsutti hellästi Wingsin toista lapaa ennen kuin nosti sen selkään satulan ja tuliterän, keväänvihreän huovan, joka oli samaa sävyä jalkojen suojien kanssa. Tumma ruuna alistui kohtaloonsa lempeästi, ellei jopa nauttinut saamastaan huomiosta.
Ilmeestä päätellen nautti.
"En koskaan osannut kuvitella, että elämäni voisi olla tällaista", hän myönsi, samalla kun tarttui Wingsin ohjiin.
"Että tapaisin jonkun sinunkaltaisesi."

"Minunkaltaiseni?" Charles toisti samaan aikaan uteliaana ja lempeästi huvittuneena, kun talutti Paddyn ulos tallista ja pysäytti sen kartanon siipien väliin jäävälle, suojaisalle pihalle.
Hänkään ei ollut unelmoinut, että todella voisi löytää jonkun Wrenin kaltaisen.
Hän tarkasti vyön kireyden, ennen kuin keinautti itsensä tottuneesti massiivisen irlantilaisen satulaan ja kokosi ohjat kevyesti käsiinsä. Papurikko narskutti kuolainta ja nakkeli päätään, korvat eloisasti kääntyillen. Rauhallinen joulumaasto ei ollut tainnut täysin rekisteröityä sen mielessä.

Wren epäili, että Wings olisi kulkenut kauniisti hänen rinnallaan ilman talutustakin, vaikkei aikonutkaan testata teoriaansa juuri nyt.
"Niin. Jonkun, jonka kanssa en ole yksin", hän vastasi, samalla kun viileä ilma nipisti kiinni poskiin tallin ulkopuolella. Se, sekä matalalla roikkuvat, raskaat pilvet saivat melkein uskomaan, että tänä jouluna maa voisi todella nähdä keveän lumihunnun.
Wings puhahti tyytyväisenä ja kuopaisi kokeillen maata.
"Me olemme valmiita", Wren ilmoitti, sydän innostuneesta rytmistä pari tahtia nopeammin pamppaillen.

Kylmä päivä nipisteli nenää, mutta talvelle sopivalla tavalla, joka enteili pakkasta ja lunta. Paddy tanssi valkea, paksu harja pörhöllä, ja Charles pidätti sitä istunnalla ja kevyesti pelhamkuolaimen ylemmällä ohjalla leikitellen.
"Mitä se tarkoittaa?" mies kysyi, kun ratsukot suuntasivat käynnissä Lilford Hallin puistomaisen maiseman poikki.
"Ettet ole yksin."

Tällaisina hetkinä Wrenin oli helppo unohtaa ahdistus, joka tuntui löytävän hänet aina Lontoossa. Käynnin pehmeässä rytmissä, ikiaikaisten tammien suojassa tunsi itsensä melkein typeräksi, kun suostui antamaan vallan pelolle.
"Hm?"
Vei hetken, ennen kuin hän palasi takaisin aiempaan keskusteluun.
"En ole täysin varma, minusta vain tuntuu siltä. Kuin en olisi koskaan aivan kuulunut minnekään, ja sitten kaikki loksahti paikoilleen."

Sanat saivat Charlesin hymyilemään. Jäänharmaat silmät sulivat lämmöstä.
"Minä tunnen samoin sinusta."
Kun vaalea, vanha kartano jäi taakse, ratsukot siirtyivät raviin ja hevoset liisivät huurteisen nurmen yli. Kumpuileva puisto vaihtui soratieksi, joka johti Lilford Hallin porteille ja kun hevosten kaviot tavoittivat maantien asfaltin, askellaji vaihtui takaisin käyntiin.
Vihdoin Thetfordin laajat, havupuidenkin kansoittamat metsät levittäytyivät heidän ympärillään ja kavioiden äänet hiljenivät metsänpohjan pehmeään mattoon.

Metsän laidalla heitä tervehti kettu.
Wren ehti nähdä vilauksen sen viiruista, kultaisista silmistä, ennen kuin se kääntyi ympäri ja katosi puiden lomaan yhdessä valkoisella silatun hännän heilahduksessa.
Se tuntui tervetulotoivotukselta.
Ja sitten ensimmäiset lumihiutaleet leijailivat hitaasti maahan.
"Charles, lunta!"

Charleskin ihaili lunta. Se pääsi oikeuksiinsa, kun he jättivät metsän ja ratsastivat sänkipellon poikki takaisin Lilfordia kohti. Valkoinen taivas tuprutti suuria, hitaita lumihiutaleita, jotka muuttivat ilmankin valkoiseksi. Hän tunsi aina olonsa kotoisaksi lumisateessa ja hillitsi vaivoin halunsa ojentaa kättään sieppaamaan hiutaleita.
Paddy tanssi ja pärski energisenä, kylmän ilman virkistämänä.
Kun he kävelivät utuisan valkeaksi muuttuneen puiston poikki takaisin Lilford Hallin talleja kohti, ruuna puhalsi onnellisena pitkästä laukasta. Lumi verhosi nurmen ohuena ja hentona ja viipyi puiden oksilla, mikä sai maiseman muistuttamaan joulukortteja.

Toisin kuin Charles, Wren ei hillinnyt haluaan pyydystää pari suurta, täydellistä lumihiutaletta kämmeneleen. Tosin vasta sen jälkeen, kun Wings oli saanut joulun kunniaksi ylimääräisen porkkanan, tai ehkä kaksi, olihan sentään joulu, ja palautettu loimitettuna takaisin tarhaan nauttimaan lumisateesta, joka sai sen tekemään pari varsamaista ilohyppyä ennen asettumistaan takaisin arvokkaaseen rooliinsa.
Lumi oli muuttanut Lilfordin ympäristöineen talviseksi satukirjaksi, ja se kaikki oli niin uskomattoman kaunista, että Wren halusi vielä kiertää kartanon ympäri ennen kuin he suuntaisivat sisälle, ihastellakseen sitä joka puolelta.
Sen vuoksi he osuivat etuoville juuri, kun harmaa Volkswagen Passat ja punainen Ford Fiesta seisahtuivat niiden edestä kaartavalle soratielle.
Wren seurasi häkeltyneenä, kuinka autojen ovet avautuivat, ja punatukkaista väkeä alkoi purkautua niistä ulos. Tealin ääni erottui selvänä, siskon julistaessa, kuinka hänen ehdottamansa risteys oli ollut se oikea alusta alkaen.

Charles pysähtyi Wrenin vierelle, käsi naisen selän takana leijuen kuin valmiina pyyhkäisemään tämän taakseen vaaran uhatessa. Valkeat kulmat kurtistuivat muutaman asteen, kun hän tajusi autoista purkautuvan väen punaiset hiukset ja tunnisti Tealin äänen.
Hän oli kutsunut Wrenin perheen kylään, joskaan ei ollut odottanut näiden todella ilmestyvän – tänne englantilaisuuden pesään.
Vei silmänräpäyksen, että mies toipui yllätyksestä ja hieraisi Wrenin selkää, ennen kuin lähti autosta purkautuvia vieraita kohti.
"Tervetuloa", hän tervehti ja viittasi Lilford Hallin pääoville nousevia portaita kohti. Aina tehtävänsä tasalla kunnioitettavasta iästään huolimatta oleva Holmes oli jo avannut oven ja seisoi sen vierellä ryhdikkäänä mustassa puvussaan.
"Hienoa, että pääsitte tulemaan. Käykää sisään."

Wreniltä vei hetken toipua häkellyksestä, jonka perheen näkeminen Lilfordin etuovella oli aiheuttanut. Vasta Charlesin kosketus selällä havahdutti hänet siihen, että hän oli jähmettynyt liikkumattomaksi, ja hänen onnistui juuri ajoissa ojentaa käsivartensa, kun pieni, punahiuksinen ja kirkkaan vihreään takkiin puettu tyttö heittäytyi hänen syliinsä.
Hän nosti pienokaisen syliinsä ja noudatti Charlesin esimerkkiä, lähtien kohti autoja. Punaisilla kulmilla viipyi kevyt kurtistus.
"Mitä ihmettä te täällä teette?" hän kysyi ehtiessään autoille.
Hänen isänsä kasvoilla säteili hymy, jonka hienoisessa epäsymmetrisyydessä oli jotakin hyvin tuttua, kun tämä tuli ensin halaamaan tytärtään ja sitten puristamaan vävynsä kättä.
"Tulimme kun kutsuttiin!" Thomas Reynard vetosi, ja Wren käänsi katseensa Charlesiin.
"Tiesitkö sinä tästä?"

"Kutsuin heidät", Charles vastasi hienovaraisen hiljaa, saattaessaan Wrenin sisään yhdessä monilukuisen, irlantilaisen klaanin kanssa, "mutta en tiennyt, että he tulisivat tänään."
Hän toivoi, että yllätys olisi mieluinen. Tuntuisiko joulu Lilford Hallissa todella kotoisalta nyt, kun naisen perhekin oli paikalla?
"Holmes näyttää teille huoneenne", hän lupasi korottaen ääntään ja hillitty, hopeahapsinen hovimestari nyökkäsi.

Siinä vaiheessa, kun he olivat päässeet siirtymään aulaan, kaksi lapsista oli äkännyt koirat, yksi oli pinkaissut suoraan massiivisiin portaisiin isä kannoillaan harppoen, ja yksi oli suuntaamassa kovaa vauhtia kohti arvokasta, hopeisenvalkeaa joulukuusta, samaan aikaan kun Teal kävi kiivasta keskustelua miehensä kanssa siitä, kumpi oli unohtanut yhden matkalaukuista kotiin. Maggie ja Winston pyörivät värikkään ihmisjoukon ympärillä autuas hymy corginkasvoillaan, ja vanhat, arvokkaat labradorit tervehtivät vieraita patukkahännät heiluen.
Koko Lilford Hallin aula oli yhtäkkiä täynnä ääntä, elämää ja värejä.
Wren katseli tätä kaikkea Charlesin viereltä, pieni siskontyttärensä olkapäätään vasten unisesti nojaten, ja häkellys suli onnen tieltä.
"Minne voimme laittaa joululahjat?" Thomas kysyi, katsahtaen ympärilleen käsivarret levottomasti liikahtaen.

Charleskin seurasi melskettä häkeltyneenä. Koko Lilford Hall taisi olla hieman häkeltynyt. Sen ikiaikaiset seinät ja arvokkaat, hiljaiset salit olivat tuskin koskaan kohdanneet mitään vastaavaa.
Mutta Wren vaikutti... Onnelliselta, hän halusi uskoa. Ja se oli kaikki, millä oli väliä.
Hän oli melko varma, että klaani arvostaisi enemmän kirjavaa kuusta.
"Wren voi varmastikin johdattaa teidät oikeaan saliin", hän kannusti.

Wren nojautui hetkeksi Charlesia vasten ja kurotti painamaan kevyen suukon tämän poskelle. Hän ei välittänyt siitä, oliko mies tarkoittanut kutsunsa jouluksi, vai olivatko hänen röyhkeät sukulaisensa vain tulkinneet kutsua omalla tavallaan, mutta nyt kun perhe oli täällä, hän ymmärsi kaivanneensa näitä.
Se oli merkillinen tunne.
Ja kuten emännän, tai perheen esikoisen kuului, hän lähti paimentamaan perhettään kohti salia, jonka sisustaminen oli ollut hänen vastuullaan.
"Oli hyvin ystävällistä kutsua meidät, Charles", Thomas huomautti, kantaessaan sylillistä lahjakasseja vävynsä ohi.

"On hienoa, että pääsitte tulemaan", Charles vastasi ja seurasi seurueen vanavedessä. Holmes varmasti huolehtisi siitä, että kaikki tulijat saisivat käyttönsä elegantit makuuhuoneet kartanon valikoimasta, puhtain petivaattein, sytytetyin takkatulin ja viimeistellyin yksityiskohdin.
"Joulu tulisi viettää perheen parissa."

Kirjavan salin tulisijassa paloi lempeä tuli, ja ikkunoiden takana lumisade oli yltynyt.
"Taisimme ehtiä perille juuri ajoissa", Thomas huomautti, kun seurasi perhettään saliin Charlesin rinnalla.
"Olisimme tulleet jo aiemmin, mutta ajoimme taas risteyksestä harhaan. Vähän syrjässä tämä teidän kartanonne, vaikka eipä sillä, valtavan nätti paikkahan tämä on."
Perheen nuorin polvi oli jo innokkaasti auttamassa asettelemaan lahjoja kuusen alle.
"Tuleeko äitisi tänne jouluksi, Charles? Vai joko hän on paikalla?"

"Hän saapuu päivälliseksi", Charles vastasi suupieli nykäisten. Hän saattoi kuvitella äitinsä reaktion yllätysvieraisiin ja näiden tuomaan... Elämään Edgerlyjen satoja vuosia vanhassa sukukartanossa.
"Olkaa kuin kotonanne ja jos tarvitsette mitään, älkää arkailko pyytää Holmesilta. Jos olette kiinnostuneita kartanosta, hän kertoo siitä enemmän kuin mielellään." Vanha hovimestari oli osa kartanoa ja tunsi sen jokaisen sopukan, jopa Edgerlyjä paremmin. Charles toivoi, että miestä siunattaisiin pitkällä iällä.

"Sepä mukavaa", Thomas totesi vilpittömästi, samaan aikaan kun yksi matkan villiinnyttämistä lapsista onnistuttiin nappaamaan juuri ennen, kuin tämä olisi juossut Winstonin innostamana suoraan päin joulukuusta. Wren katsoi parhaaksi kaapata onnesta ylikierroksille menneen corgin hetkeksi kainaloonsa, missä tämä jatkoi onnellista läähätystä kieli suusta ulkona roikkuen.
"On tosiaan hyvä, että perhe saa olla yhdessä jouluna."
Yksi punatukkaisista lapsista, tuskin kouluikäinen, seisahtui Charlesin vierelle ja nykäisi tätä lahkeesta.
"Setä, onko täällä hevosia? Äiti sanoi, että on."

Vei hyvän tovin, ennen kuin Charles ymmärsi 'sedän' viittaavan häneen itseensä. Ehkä se ei ollut vain puhuttelunimi. Oliko hän nyt setä, avioliiton kautta, näille punapäisille... Olennoille?
Olisiko hänenkin lapsellaan samanlaiset punaiset kiharat?
"Kyllä, täällä asuu tällä hetkellä kuusi hevosta vakituisesti", hän vastasi valkeat kulmat kurtistuen ja vilkaisi Wreniä, "ehkä Wren haluaisi esitellä teille ratsunsa?"

Vastaus sai punapäiset olennot villiintymään, ja hetken salissa vallitsi, jos mahdollista, vielä kovempi hälinä, kun jokainen olennoista halusi päästä kertomaan oman tarinansa hevosiin liittyen - jokainen, joka ei ollut jo nukahtanut vanhempansa tai jonkun muun sopivasti käsillä olleen aikuisen syliin.
"Ensin jokaikinen saa käydä huoneessaan rauhoittumassa", Wren huomautti, ja lähti päättäväisesti paimentamaan sukulaistensa laumaa kohti valmisteltuja huoneita. Sitä ennen hän kosketti kiitollisena Charlesin käsivartta.
"Kiitos."
Hän lausui sanan äänettömästi, vain huultensa liikkeillä.

Charles katsahti hämmentyneenä Wrenin perään, tietämättä mistä hyvästä kiitos oli. Mies sukaisi valkeita hiuksia pois kasvoiltaan ja kokosi hillityn ulkokuorensa, joka oli rakoillut hetkellisesti yllätyksestä.
Wren sai viettää joulun perheensä kanssa. Molempien perheidensä. Se sai hymyn viipymään jäänharmaissa silmissä.
Sitten hän lähti etsimään hovimestaria, jotta voisi varmistaa, että Lilford Hall voisi palvella vieraita mahdollisimman hyvin vähäisistä henkilökuntaresursseista huolimatta.

Irlantilaisten vieraiden punapäinen lauma valtasi Lilford Hallin. Olisi ollut sula mahdottomuus toivoa, että isommat lapset olisivat malttaneet asettua päiväunille, joten lyhyen tauon ja huolellisen ohjeistuksen jälkeen Wren suuntasi sisarensa ja lapsilauman kanssa kohti talleja.
Hän oli hyvin ylpeä siitä, ettei yksikään tulisieluisista, villeistä lapseista juossut tai huutanut, ei riehunut tai kiukutellut.
Hevosilla oli ihmeellinen vaikutus.
Ja sen jälkeen lapset halusivat tehdä lumiukkoja. Lunta ei ollut kovinkaan paljoa, mutta sen verran, että he saivat rakennettua pikkuisen armeijallisen lumifiguureita vartioimaan kartanolle johtavan ajotien varrelle.

Lumifiguurit saivat Lady Edgerlyn katsomaan ulos Rolls Roycen ikkunasta toisenkin kerran, voimatta täysin uskoa näkevänsä oikein. Ne loikkivat pimeydestä kuin haamut ja näyttivät melkein elävän ulos sytytettyjen lyhtyjen valossa.
Charles ei ollut koskaan tehnyt lumiukkoa. Ei ollut myöskään Lady Edgerly.
Hän silmäili yllättäviä vieraita pitkän, tummapuisen päivällispöydän yli samanlaisella, hienovaraisella epäluulolla, jonka arvokkaasti ikääntynyt lady tosin kätki taidokkaasti kohteliaanviileän etäisyyden taakse.
Charles ei ollut varma, milloin pöytä oli viimeksi saanut kokea vastaavan joulupäivällisen. Pöytä ei ollut nyt suhteettoman suuri pienelle, hiljaiselle perheelle.

Mitä joulupöytä sitten ikinä olikin, niin ei ainakaan hiljainen.
Thomas ei joko huomannut epäluuloa, tai ei välittänyt siitä, ja yritti viritellä vilpittömän kiinnostuneena keskustelua Lady Edgerlyn kanssa ruokailun lomassa. Wren muisti nyt, että isä oli ollut aina sellainen, unohtunut helposti pitkiin, polveileviin keskusteluihin täysin tuntemattomien ihmisten kanssa.
Siinä suhteessa Wren oli tainnut tulla enemmän äitiinsä.
Yksi pienistä tytöistä ihastui valtavasti kauniisiin pöytäkoristeisiin, ja kurotteli käsiään niitä kohti.
Yhtään astiaa ei mennyt rikki.
Jälkiruokaan mennessä Wren oli nojautunut kevyesti lähemmäs Charlesia ja silitti tämän kämmentä sormenpäillään.

Charles antoi heidän kätensä levätä näkymättömissä pöydän alla ja tavoitteli paikoin sormillaan kevyesti kämmentään silittäviä sormia, voidakseen koskettaa Wreniä.
Hän silmäili välillä äitiään, joka erottui joukosta ja tunsi olonsa varmastikin vieraaksi tai suorastaan ulkopuoliseksi tavalla, jota Charles oli tuntenut suurimman osan elämäänsä. Lady Edgerly osallistui kohteliaasti keskusteluun erikoisen, hänen poikansa vaimoa muistuttavan miehen kanssa, huolehtien etiketistä moitteettomasti.
"Maltatko odottaa lahjaa huomisaamuun?" Charles kuiskasi Wrenin korvaan.

Wren vilkaisi Charlesia silmäkulmastaan ja punoi heidän sormensa hetkeksi lomittain pöydän alla.
"Se olisi varmastikin hyvän tavan mukaista", hän vastasi hiljaa, samalla kun Larkin poika kurkotti isänsä yli kysymään jotakin Lady Edgerlyltä.
Hän toivoi, ettei se ollut mitään kovinkaan epäkohteliasta. Charlesin siniverinen äiti ei varmastikaan ollut tottunut nenäkkäisiin, liian uteliaisiin lapsiin.
"Mutta sovinnaisuus ei ole koskaan tainnut olla vahvin hyveeni, Charles."

Vastaus sai hymyn nykimään Charlesin suupieliä ja jonkin hyvin sopimattoman polttelemaan hänen suonissaan. Ehkä heillä olisi mahdollisuus viettää hetki ihan vain kaksin illan tullen.
Hän oli kehittämässä hyvin sopimattoman mieltymyksen sellaisiin hetkiin.
Lady Edgerlyn Charlesille selvä häkellys sai miehen tuntemaan myötätuntoa äitiään kohtaan. Nainen oli kaukana mukavuusalueeltaan. Jopa peloissaan päätyessään keskustelemaan vieraan lapsen kanssa.
"Voit avata lahjan, kun olemme kaksin", hän lupasi ja hipaisi Wrenin korvaa huulillaan. Hävytön Lordi Norfolk. Päivällispöydässä.

Sama myötätunto häivähti myös Wrenin ajatuksissa. Aluksi, aikana, joka tuntui jo hyvin kaukaiselta, Wren oli jopa pelännyt Lady Edgerlyä. Mutta jossakin vaiheessa, jota hän ei itsekään aivan tavoittanut, pelko oli väistynyt.
Kosketus korvalla sai hänet värähtämään.
"Etkö vieläkään anna minulle vihjettä siitä, mikä se on?"
Pöydän toisella puolella Thomas oli kumartunut keskustelemaan lapsenlapsensa kanssa melkein kuin Lady Edgerlyn hermostusta lievittääkseen.

Charles naurahti matalasti ja silitti Wrenin kämmenselkää pöydän alla, yrittäen turhaan tukahduttaa kaipauksen, jonka Wren herätti aivan luvattoman helposti.
"Olitko lapsia, jotka etsivät joululahjat etukäteen ja kurkistelivat paketteihin luvatta?" hän kuiskasi vaimonsa korvaan ja katseli tutkijan uteliaisuudella, kuinka Edgerlyt ja irlantilainen, raisu klaani sekoittuivat hiljalleen. Hän toivoi, että Wrenin perhe viihtyisi täällä.

Wren nauroi käheästi.
"Meillä oli Larkin kanssa tarkkaan harkittu suunnitelma, kuinka pihistää lahjat etukäteen. Myöhemmin Teal oli täydellinen harjoittaja."
Sitten joulut olivat alkaneet muuttua onnettomammiksi.
Wren puristi Charlesin kättä kevyesti.
"Entä sinä?"
Ainakin irlantilainen puoli yhdistyneitä sukuja näytti viihtyvän.

Charles naurahti uudelleen, nyt epäuskosta ja siemaisi valkoviiniä lasistaan. Katettu jouluaaton päivällinen oli Lilford Hallin mittapuulla melko vaatimaton, mutta koostui silti useasta ruokalajista ja pöytään katetuista vadeista ja kulhoista.
"Ei, se ei kuulunut tapoihini", hän vastasi ja siirsi kätensä vaivihkaa Wrenin reidelle pöydän alla, vaikka moittikin käytöstapojensa puutetta. Olet hunningolla, Lordi Norfolk.
"Olin kiinnostuneempi ratsastamaan ja lukemaan kotona ollessani", hän jatkoi. Ehkä etuoikeutetun, hemmotellun lapsen elämässä lahjojen kurkistelu etukäteen tuntui yhdentekevältä – kun sai muutenkin kaiken mitä tahtoi.

Jotenkin Wren oli arvannut sen.
"Isän aikana emme koskaan onnistuneet", hän myönsi.
"Hän oli ovela piilottamaan lahjoja."
Reidelle laskettu käsi sai toffeenkultaiset silmät siristymään hymystä, ja siinä vaiheessa, kun he alkoivat nousta pöydästä ja hänen sisaruksensa alkoivat viedä lapsiaan huoneisiinsa, Wren kurotti suukottamaan Charlesin poskea.
"Meillä olisi hetki aikaa ennen kuin lähden kirkkoon", hän kuiskasi.

Hänen isänsä oli kuollut sydänkohtaukseen. Se oli iskenyt yllättäen. Jälkeenpäin selvisi, että isä oli tiennyt lääkärien huolesta sydämensä puolesta.
Charles arveli, että hänen sydänkohtauksensa tulisi olemaan Wrenin ansiota.
"Vai niin", hän vastasi toinen suupieli hymyyn kohoten ja antoi kätensä viipyä pienen hetken naisen vyötärön kaarella, ennen kuin ohjasi Wrenin kohti heidän huonettaan.
Käyttäydy, Lordi Norfolk.
"Voit saada lahjasi nyt", mies lupasi.

"Kapinallista", Wren huomautti, kun he lähtivät kipuamaan tuttua portaikkoa yläkertaan. Käytävän seinillä riippuvat maalaukset eivät enää katselleet häntä paheksuen. Ehkä se oli avioliiton ansiota.
Hän malttoi siihen saakka, että he pääsivät suljetun ovensa taakse ennen kuin kääntyi suutelemaan Charlesia.
"Olenko saattanut sinut hunningolle, Charles?"

Lordi Norfolk, varovasti, Charles yritti muistuttaa itseään, kun sai Wrenin yllättäen syliinsä ja maistoi naisen huulet omillaan.
Olet hunningolla, täysin hunningolla, hän moitti itseään tuntiessaan kehonsa vastaavan kaivaten läheisyyteen.
"Kyllä", hän kuiskasi suudelmien lomasta ja kiersi käsivartensa lujemmin Wrenin ympärille, painaen naisen itsensä ja oven väliin.
"Perinpohjaisesti. Suurimmat pahoitteluni."

"Älä pahoittele", Wren vastasi, kun kietoi käsivartensa Charlesin niskalle ja unohtui tämän jäänharmaaseen katseeseen. Sormet upposivat valkeisiin niskahiuksiin.
"Taisit luvata minulle lahjani..."
Hän painoi miehen huulille uuden suudelman.

"Kyllä", Charles vastasi kulmat hienoisen asteen kurtistuen. Keskity. Lahja.
Hänen täytyi pakottaa itsensä eroon Wrenistä tuskaisella itsekurilla, joka jätti jäänharmaat silmät vauhkoiksi ja levottomiksi. Mies harppoi muutaman askeleen edestakaisin koristeellisella villamatolla, sukaisi hiuksiaan ja puhalsi ulos. Keskity.
"Lahjasi. Ajattelin, että voit saada sen nyt", hän totesi ja sukaisi uudelleen hiuksiaan, "käyn hakemassa sen. Odota pieni hetki."

Wren seurasi Charlesin kulkua katseellaan ja tunsi sydämensä hakkaavan hieman nopeammin.
"Hakemassa?" hän toisti, kulmat hieman kurtistus.
"Missä se on?"
Hänen kehonsa intti vastaan. Tule takaisin tänne.

Charles vastasi kuivalla naurulla ja sukaisi uudelleen hiuksiaan, vauhkot silmät edelleen melkein kuumeisina hehkuen. Wren teki hänelle jotain kauhistuttavaa ja tuntui särkevän sivistyneen ulkokuoren kuin lasin.
"Piilossa", hän vastasi kamppaillen itsehillintänsä kanssa.
"Arvasin taipumuksesi lahjojen kurkisteluun", mies totesi ja siirsi Wreniä lempeästi pois oven edestä, jotta pääsisi hakemaan pakettia.

Hetken Wren harkitsi, voisiko vain pysytellä oven edessä ja estää Charlesia lähtemästä. Mutta hän oli itse tuonut lahjan uudelleen esiin, joten hän siirtyi kiltisti syrjään, hipaistuaan ensin kaivaten miehen käsivartta. Tule pian takaisin.
Charlesin mentyä hän veti syvään henkeä ja istahti sängyn laidalle.

Charles palasi muutaman minuutin kuluttua, hillittynä ja rauhallisena. Ainakin ulkoisesti. Hän kantoi käsivartensa alla kookasta, neliskanttista pakettia, joka oli melkein metrin mittainen laidoiltaan. Mies sulki oven varovasti takanaan ja laski hopeakirjottuun, eleganttiin paperiin käärityn pahvilaatikon sängylle Wrenin vierelle.
Ehkä hänen olisi pitänyt jättää se huomisaamuksi. Mutta hän halusi, varsin itsekkäästi, nähdä Wrenin reaktion, kun nainen paljastaisi ylellisiin, antiikkisiin kultakehyksiin puetun maalauksen paketista. Hän saattoi kuvitella, millaista hälyä jouluaamu olisi irlantilaisen klaanin kanssa.

Wren, joka oli odotellessaan kellahtanut selälleen vuoteelle, jalat yhä sen reunan yli roikkuen, kohottautui istumaan kuullessaan Charlesin palaavan. Hän katseli häkeltyneenä, kuinka mies kantoi lahjan sisään, ja vilkaisi tämän kasvoja ennen kuin alkoi avata varovasti hopeakirjottua lahjapaperia.
"Mitä sinä olet hankkinut?" hän kysyi, löytäessään paperista laatikon, ja sen sisältä hentoista silkkipaperia, jota hän alkoi kääriä auki varovaisin sormin.
Nähdessään paljastuvan kuvan hän mykistyi.

Charles istahti sängyn laidalle Wrenin vierelle ja laski käden kevyesti naisen selälle. Hän katsahti arvokkaisiin kehyksiin asetettua maalausta, joka oli kehyksiään monta kertaa arvokkaampi.
Mutta Wren oli sen arvoinen. Kaiken arvoinen.
"Claude Monet on suosikkitaiteilijasi, eikö?" hän varmisti valkeat kulmat hienoisesti kurtistuen ja silitti naisen selkärankaa lapaluiden välistä. Aidon maalauksen jäljittäminen ja hankkiminen oli ollut uhkapeliä, sillä Charles ei ollut varma, puhuttelisiko tämä nimenomainen teos hänen vaimoaan.

Wren ei vastannut.
Hän tuijotti edelleen maalausta, jonka lummelampi oli sama kuin lehdestä leikatussa kuvassa, jonka hän oli kiinnittänyt lapsuudenkotinsa seinälle. Kuva oli jo jo hapertunut ja värit haalistuneet, mutta maalauksen kankaalla ne loistivat edelleen rikkaina. Rikkaampina, kuin valokuvissa koskaan, sillä valokuvat piilottivat tekstuurin.
Hänen sydämensä hakkasi lujaa, kun hän kosketti kehystä sormenpäillään, hellästi, varovasti.
Hänen olisi kai pitänyt miettiä hintaa. Miettiä jotakin käytännöllistä.
Sen sijaan hän kääntyi katsomaan Charlesia ja kiipesi sitten miehen syliin, halaten itsensä tämän rintaa vasten.

Charles kiersi käsivartensa hämillisenä Wrenin ympärille ja toivoi, että olisi ollut parempi ymmärtämään ihmisten tunteita ja toimintatapoja. Yritysmaailma, politiikka, diplomaattiset suhteet, pörssimarkkinat – kaikki olivat hänelle selkeitä kuin alkeelliset kertotaulut.
Mutta ihmiset olivat aina olleet mysteeri.
"Wren?" hän vetosi varovasti silittäen naisen selkää ja hiuksia.

Wren hautasi kasvonsa hetkeksi Charlesin kaulaa vasten ja hengitti tämän tuttua tuoksua, ja hitaasti tunteet, jotka olivat lähteneet villiin, värikkääseen kiepuntaan, alkoivat asettua.
"Se on niin kaunis", hän vetosi, kun löysi jälleen äänensä ja sanat.
"Minä en..."
Hän kohottautui suorempaan Charlesin sylissä ja painoi suudelman tämän huulille.

Charles oletti, että Wren piti lahjasta. Hän toivoi niin. Hän ei kokenut koskaan olleensa kovin hyvä keksimään lahjoja, varsinkaan kohtuullisia, järkeviä lahjoja, jotka eivät saaneet ihmisiä vaivaantumaan.
"Olen onnellinen, jos pidät siitä", hän sanoi halaten Wrenin paremmin syliinsä ja painoi toisenkin suudelman vaimonsa huulille.
"Voimme ripustaa sen tänne tai Lontooseen. Minne vain haluat."

Tietenkin hän piti.
Wren antoi sormiensa upota Charlesin valkeiden hiusten joukkoon ja unohtui katselemaan tämän silmiä.
"Tänne", hän vastasi, sormien kietoutuessa paremmin hiusten ympärille.
"Minullakin on sinulle lahja, mutta..."
Hän hipaisi miehensä huulia uudelleen omillaan.
"... oikeastaan haluaisin rakastella kanssasi juuri nyt, Charles."

Kyllä, Wren olisi ehdottomasti syy, miksi hänen sydämensä pettäisi. Yksinkertainen sana, johon naimisissa olevan miehen pitäisi varmasti tottua, sai hänen sykkeensä kiihtymään rajusti ja veren polttamaan tuskallisen kuumana valkean ihon alla.
Hillitse itsesi, Lordi Norfolk.
"Sepä-", hän aloitti rykäisten ja kooten itseään, "sepä mukavaa." Sormet valuivat alas selkää, hapuilivat tietään kaivaten helman alle ja huulet karkasivat naisen kaulalle.
"Eikö sinun pitäisi valmistautua keskiyön messuun?"

Wren huokaisi hiljaa ja taivutti hieman päätään.
"Ehdin kyllä", hän vakuutti, antaen samalla sormiensa kosketuksen laskeutua Charlesin niskalle. Heidän olisi joko siirrettävä arvokas taulu syrjään - hän ei halunnut edes ajatella, että sille tapahtuisi jotakin - tai hyödynnettävä huoneen muita huonekaluja.
Hän ei halunnut nousta ja siirtyä pois miehensä sylistä.
"Sen jälkeen on jo kovin myöhä..."

Hunningolla, Lordi Norfolk. Charles tunsi hälyttävää huolta siitä, miten Wren sai hänen kehonsa vastaamaan kosketukseen, kuin hänellä ei olisi lainkaan sivistyneen, edistyneen lajinsa edustajan itsehillintää.
Ja oli aivan turha ajatella, että hän voisi kävellä pois nyt.
Charles kiersi kätensä lujemmin Wrenin vyötärölle, kun toinen hiipi ylös reittä ja häpeilemättä helman alle, tarttui sukkahousujen vyötärönauhaan ja lähti vetämään niitä alas.
"Miten Paavi suhtautuu tähän ennen joulumessua?" hän kysyi huulet naisen kaulalla vaeltaen.

Wren oli useammin kuin kerran kironnut mielessään, että sukkahousujen täytyi olla jonkun hyvin sadistisen henkilön keksintöä. Mutta juuri nyt hän oli melkein tyytyväinen siitä, kuinka helposti ne sai riisuttua, melkein yhdellä liikkeellä. Varsinkin, kun ei huolehtinut silmäpaoista. Tai muustakaan sellaisesta.
"Olemme juoneet jokusen kerran teetä yhdessä häidemme jälkeen", hän vastasi, silmät kiinni painuen.
"Eikä hänellä ole ollut pahaa sanaa sanottavanaan. Vaikka oletkin... anglikaani..."

Charles ei piitannut silmäpaoista. Hän voisi ostaa Wrenille uudet sukkahousut, jos sikseen tuli. Nyt hän vain halusi koskettaa naisen lämmintä, paljasta ihoa, joka tuntui ajavan hänet täysin järjiltään.
"En tiedä... kuinka siveästi voin... kohdella sinua juuri nyt", hän sanoi, häivähdys melkein turhautunutta murinaa äänessään, kun suuteli vaimonsa kaulaa ja antoi sormiensa nousta ylös sisäreiden paljasta ihoa, koskettaa kaivaten jalkojen välissä.

Tällä kertaa Wren ei vain huokaissut, vaan voihkaisi.
"Älä sitten tee niin", hän vetosi, samalla kun antoi käsiensä laskeutua itse ostamansa jouluneuleen helmalle, nykäistäkseen sen miehen pään yli.
"Charles..."
Heillä oli aivan riittävästi aikaa ennen messua. Hän oli melko varma, että kuolisi, jollei olisi.

Syke jyskytti korvissa niin, ettei Charles ollut kuulla omia ajatuksiaan. Wren vaikutti hänen järkeensä hyvin huolestuttavalla tavalla.
"Wren...", hän vastasi käheästi ja huokasi melkein epätoivosta, kun sai koskettaa naista. Malttamaton käsi siirtyi kiskomaan myös alushousuja pois. Veri poltti niin, että olo tuntui tukalalta ja kuumeiselta.
Kun alushousut tipahtivat lattialle, hän lähti vetämään mekkoa naisen pään yli nyhdettyään sen vetoketjun auki.

Wren kohotti lantiotaan niin, että saattoi pujottaa jalkansa vapaiksi alushousuista ja potkaista ne syrjään nilkkansa ympäriltä - minne, siitä hän ei ollut aivan varma. Hän ojensi käsiään, niin että sekä neule että sen alla ollut mekko saivat lähteä, ja sähköinen kosketus sai villit irlantilaiskiharat villiintymään entisestään.
Hän painoi huulensa Charlesin huulille ja vei kätensä nykimään auki tämän vyötä.
"Meidän pitää... varoa taulua..."

Taulua. Charles oli ehtinyt jo unohtaa sen. Kädet kiertyivät vaistomaisesti lujemmin Wrenin ympärille, sillä hän ei halunnut naisen siirtyvän kauemmas sylistään.
Syke tuntui kipeältä ja vaativalta.
Hän sysäsi kärsimättömästi puvuntakin harteiltaan ja nousi sitten seisomaan Wren sylissään. Takkatulen rätisevä, lämmin loimu valaisi sinisävyisen, ylellisen huoneen ja sen edustalla olevan, paksun villamaton. Charles laski Wrenin matolle tulen lämpöön ja kumartui naisen ylle, hamuten paljasta ihoa huulillaan, kun sormet nousivat jälleen ylös reittä ja koskettivat melkein palvoen.

Wren kiersi käsivartensa paremmin Charlesin niskalle ja jalkansa tämän vyötäisille, ja taulu sai tänä iltana välttyä onnettomuudelta, jollaisen mahdollisuutta Wren ei tahtonut edes ajatella - hän oli ollut tosissaan, täysin tosissaan sanoessaan rakastavansa lahjaansa.
Mutta juuri nyt hänen oli vaikea ajatella muuta kuin Charlesia ja tämän kosketusta, joka lähetti väristyksen pitkin hänen kehoaan. Takan tuli hohkasi lämpimänä, ja sen kajo sai hänen hiuksensa hohtamaan tavallistakin punaisempina, melkein elävinä.
Matto oli hyvin pehmeä.
"Rakastan sinua, Charles..."

"Minäkin sinua", Charles vastasi käheästi, huulet naisen iholla vaeltaen. Hän repi auki paitansa nappeja, välittämättä siitä, että muutama taisi lähteä irti ja singota lennokkaassa kaaressa.
Hän. Halusi. Lähemmäs. Melkein eläimellinen, pakottava tarve usein pelotti häntä, mutta nyt se oli niin voimakas, että hänen oli vaikeaa muodostaa koherentteja ajatuksia.
Hän sysäsi paidan pois päältään ja kosketti naista toisella kädellään, kun toinen siirtyi avaamaan hänen vyötään.

Hetken Wrenin mielessä häivähti huoli siitä, että Maggie tai Winston - joka ei ollut vieläkään päässyt irti tavastaan noukkia lattialta asioita suuhunsa - saattaisi kokea houkutusta niellä irronneet napit, mutta aivan yhtä nopeasti hän muisti, etteivät corgit olleet heidän kanssaan. Ne olivat todennäköisesti edelleen huumaantuneet huomiosta, jota olivat saaneet hänen perheeltään. Tai ehkä ne olivat siirtyneet keittiöön, elättelemään toiveita omasta, myöhäisestä jouluateriastaan.
Ja sitten ajatus oli haihtunut kokonaan, ja hän siirsi kätensä, kärsimättömät kätensä auttamaan housujen avaamisessa, ja sitten vielä nykimään niitä pois tieltä.

Charlesin mielessä häivähti hetkellinen pelko siitä, että irlantilainen röyhkeys saattaisi olla periytyvää ja joku Wrenin perheen jäsenistä saattaisi vain pelmahtaa sisään koputtamatta.
Hän toivoi hartaasti, ettei kukaan eksyisi oven taakse edes koputtelemaan. Hän halusi pitää Wrenin omanaan.
Päässä jyskytti kuurouttavalla voimalla. Koko kehoa tuntui polttavan tuskaisesti, eikä hän voinut kuin luoda anteeksipyytävän, kuumeisen katseen Wrenin toffeenruskeisiin silmiin, ennen kuin potkaisi housujaan pois jalasta ja painautui lähemmäs, tulen punainen valo kalpealla iholla tanssien.

Tällä kertaa heillä oli onnea röyhkeiden irlantilaisten suhteen. Ainoastaan yksi oli läsnä, eikä kukaan tullut häiritsemään heidän rauhaansa. Edes koiran kynsien rapina ei keskeyttänyt heitä, tai ehkä ääni jäi vain Wreniltä huomaamatta.
Ehkä Winston ja Maggie ja kartanon arvokkaat vahdit olivat yhä keittiössä.
Takan tuli oli alkanut hiipua, mutta Wren tunsi olonsa vielä lämpimäksi nojatessaan päätään Charlesin hartiaan. Toinen käsi suki valkeita hiuksia, jotka hän oli tainnut villitä täysin.
Valkeaan ihoon miehen hartialla oli piirtynyt kaksi mustelmanalkua, minkä lisäksi sille oli jäänyt muutama kevyempi, punainen jälki.
Wren halusi olla pahoillaan.
Hänen olisi varmastikin pitänyt nousta ja alkaa valmistautua messuunlähtöä varten, mutta hänen olonsa oli liian miellyttävä.

Hiipuvan tulen lämpö viipyi Charlesin iholla, kun mies makasi selällään takan edessä, jaksamatta hävetä alastomuuttaan. Hän silitti sormenpäillään Wrenin olkapäätä, halaten naista kylkeensä ja painoi raukean, hajamielisen suudelman punaisiin hiuksiin. Hänen oli vaikeaa saada ajatuksiaan kasaan vieläkään.
"Rakastan sinua", hän kuiskasi käheästi, huulet naisen korvaa hipoen, vaikka se oli varmaankin itsestäänselvää tässä vaiheessa. Hänkään ei halunnut ajatella ylös nousemista.

Wren käänsi hieman päätään, niin että saattoi katsella Charlesin kasvojen profiilia, ja pyyhkäisi sormenpäillään syrjään yhden valkean, hyvin röyhkeäksi käyneen hiussuortuvan.
"Minäkin rakastan sinua, Charles", hän vastasi, ja äänessä viipyi hienoinen käheys. Ehkä oli hyvä, että vanhan kartanon seinät olivat niin jykevät. Hän toivoi niiden olevan.
Ehkä Lady Norfolkin olisi pitänyt hävetä.
"Ja pidän sinusta tuollaisena."
Alastomana.

Charles katsahti Wreniä ja käänsi katseensa pois hämillisenä ymmärtäessään naisen sanojen merkityksen. Itsetietoisuus yritti hiipiä raukeuden alta, mutta hän kieltäytyi tuntemasta sitä jääräpäisesti ja vetämästä housuja takaisin jalkaansa.
He olivat naimisissa. Hän saattoi olla alasti vailla häpeää.
"Niin minäkin sinusta", hän vastasi hyvin vilpittömästi ja piirsi sormenpäillään naisen paljaan vatsan yli.