Let the fire burn the ice

Kuin Charlesia vaanivan itsetietoisuuden aistien Wren ojensi toista jalkaansa ja punoi sen miehen jalkojen lomaan, niin että jos tämä olisi tuntenutkin tarvetta vetää housut takaisin jalkaansa, se ei olisi onnistunut noin vain.
Hän todella piti Charlesista tällaisena.
Lilford Hallin historialliset puitteet saivat paheksua heitä aivan niin paljon kuin halusivat.
"Luulen, että haluaisin vain jäädä tähän", hän myönsi, painaen suudelman miehensä hartialle.
"Mutta ehdin jo luvata perheelleni, että kävisimme messussa."

"Minä en pahastuisi sitä", Charles myönsi. Hunningolla, Lordi Norfolk, hunningolla.
"Mutta perheesi luultavasti odottaa sitä. Minä voin ajaa sinut ja kuljetamme mielellämme koko perheesi paikalle, elleivät he mieluummin aja itse", hän sanoi laskeskellen, ketkä henkilökunnasta viettivät jouluaattoa Lilford Hallissa.
"Rollsit ulkoilevat aivan liian vähän."

Wren hipaisi Charlesin olkaa uudelleen huulillaan.
"Et varmasti", hän huomautti, sormet miehen kyljellä vaeltaen. Hän ei ollut aivan varma siitä, mitä kello tarkalleen ottaen oli, mutta tulen hiipumisesta päätellen he olivat unohtuneet toistensa seuraan toviksi.
Kulmilla häivähti huolehtunut kurtistus.
"Jaksatko lähteä ajamaan?"

Charles kohotti toista valkeaa kulmaansa.
"Millaisena ukonrahjuksena minua pidät?" hän kysyi häivähdys käheää naurua äänessään ja vääntäytyi vastahakoisesti istumaan. Hän katsahti ranteessaan pysynyttä kelloa ja kurotti sitten alushousut käsiinsä, jotta saattoi pujottaa ne jalkaansa ja nousta ylös.
"Totta kai jaksan. Olisi varmaankin parasta alkaa valmistautua. Vai kuinka Paavi suhtautuu myöhästelyyn?"

Wren räpäytti häkeltyneenä silmiään.
"Mitä?" hän kysyi, samalla kun kohottautui istumaan polviensa varaan Charlesin vierelle. Hän pyyhkäisi sormet läpi villiintyneistä hiuksistaan.
"En minä pidä sinua ukonrahjuksena, Charles", hän vetosi, etsien katseellaan omia alushousujaan.
"Mutta sinä olet englantilainen."
Alushousuja ei näkynyt aivan lähellä, joten hän nousi seisomaan.
"Paavi ei ole ollut myöhästelystä turhantarkka. Hän on ollut huolestuneempi elämäni muista osa-alueista."

"Miten englantilaisuus liittyy kykyyn ajaa autoa?" Charles kysyi huvittuneena ja nykäisi puvunhousut takaisin jalkaansa, kiinnittäen vyönsä siististi. Hän ojensi kätensä Wrenille, auttaen naisen seisomaan, mutta ei voinut vastustaa kiusausta koskettaa sormenpäillään vaimonsa paljasta pakaraa ja kumartua hamuamaan kevyesti tämän kaulaa.
"Ainakin tekisit lähtemättömän vaikutuksen paikallisiin myöhästymällä näyttävästi messusta, Lady Norfolk."

"Ei liitykään", Wren vakuutti, ja kurtisti kevyesti, muttei kovinkaan paheksuvasti kulmaansa kosketukselle takapuolellaan - ja huulten hipaisu kaulan iholla sai hänet jo hymyilemään.
Ja kaipaamaan taas mahdollisuutta vain jäädä ja unohtua.
"Te vain olette yleensä niin säntillisiä."
Hän hipaisi toisella kädellään Charlesin kylkeä.
"Tekisin varmasti lähtemättömän vaikutuksen myös ilmestymällä paikalle alasti."

Charles ei voinut kuin nauraa Wrenin kaulaa vasten ja rutistaa alastoman naisen hetkeksi kaivaten syliinsä. Oli kauhistuttavaa rakastaa jotakin niin syvästi, ettei tiennyt, kuinka elää ilman sitä.
"Se olisi ehdottomasti näkemisen arvoista", hän totesi suoristautuen ja hipaisi vaimonsa poskea, painaen kevyen suudelman tämän otsalle.
"Ehkä voit viettää loppuyön niin. Alasti", hän ehdotti ojentaessaan Wrenille naisen alusvaatteita, jotka poimi polttopuiden koristeellisesta telineestä.

Wren rakasti Charlesin naurua. Hetken hänen oli hyvin vaikea kamppailla vastaan haluaan sittenkin jäädä.
Mutta hänen perheensä oli tullut tänne saakka, ja tämä oli heidän ensimmäinen joulunsa yhdessä vuosiin. Ja kuten Charles oli sanonut, hänellä olisi loppuyö aikaa olla alasti.
Toivottavasti siihen sisältyi myös hänen miehensä alastomuus.
Hän poimi alusvaatteensa ja pujottautui niihin, takan hiipuva hehku iholla viipyen, ennen kuin suuntasi vaatekaapilleen etsimään sopivaa asua.
"Charles, onko minulla sinusta mitään vaatimatonta päällepantavaa?"

Charles päätti valikoida vaatekaapistaan puhtaan kauluspaidan, sillä edellinen taisi kaivata nappeja. Eikä hänen tyyliinsä kuulunut liikkua julkisesti t-paidassa, vaikka nyt olisikin ajallisesti sopivaa pukeutua pyjamaan.
Hän siirtyi Wrenin taakse vaatekaapille, voimatta vastustaa halua sivellä sormillaan naisen paljasta selkää ja kumartua suutelemaan tämän niskaa.
"Minusta Lady Norfolk saa pukeutua juuri niin kuin haluaa", hän kuiskasi.

Wren hengähti hiljaa tuntiessaan suudelman niskallaan.
"Charles, sinä et tee tästä helppoa..." hän vetosi, sillä olisi ollut petollisen helppoa vain unohtua kosketukseen.
Hän kielsi itseään sulkemasta silmiään, ja poimi sen sijaan laivastonsinisen, polven alapuolelle yltävän mekon henkaristaan ja jäi katselemaan sitä arvioiden.
"Paljonko meillä on aikaa?"

"Vartti, ennen kuin pitäisi lähteä", Charles vastasi. Se oli arvio ajalla, jonka hän laski irlantilaisen lauman kokoamiseen autoihin vievän varsinaisen ajomatkan ja hätävaran ohella. Hän saattoi kuvitella, ettei tällainen joukko ihmisiä voinut olla kovin täsmällinen. Mutta ehkä lapset olisivat nukkumassa tähän aikaan. Olisivatko?
Hän tiesi hälyttävän vähän lapsista.
"Se on oikein hyvä", hän lisäsi hipoen huulillaan Wrenin korvaa, ennen kuin painoi toisenkin suudelman naisen niskalle.

"Vartti?" Wren toisti häkeltyneenä, ja tuli hyvin nopeasti siihen tulokseen, että sininen mekko oli aivan riittävän vaatimaton. Harvinaisen vaatimaton, jos Lady Norfolkin suosimat väriyhdistelmät otettiin yleisesti huomioon.
Hän ehti melkein sujauttaa mekon ylleen, mutta kosketus korvalla sai hänen polvensa tuntumaan heikoilta, ja suudelma niskalla oli notkauttaa ne hänen altaan, niin että hän katsoi parhaaksi nojata kevyesti Charlesia vasten ja sulkea hetkeksi silmänsä.
"Kohta en tosiaan tahdo enää lähteä."

"Se olisi hirvittävä sääli", Charles kuiskasi hamuten vaimonsa korvaa ja halasi tämän hetkeksi rintaansa vasten, kiertäen kätensä lujasti Wrenin vyötärölle.
Sitten hän astui kauemmas ja solmi solmion takaisin kaulaansa, pujottaen puvuntakin ylleen ja sukaisi turhaan villiintyneitä, valkeita hiuksia saadakseen ne ojennukseen.
"Näytät hyvin kauniilta."

"Hirvittävä", Wrenkn myönsi, ääni hieman käheänä.
Heillä olisi messun jälkeen aikaa vaikka aamuun saakka. Vaikka hänen sisartensa lapset olivatkin nyt täällä, ja haluaisivat varmasti avaamaan lahjat heti herättyään.
Mutta se olisi sen ajan murhe.
Hänkin pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan ja katsahti Charlesia olkansa yli, ennen kuin valikoi itselleen neuletakin ja sukkahousut niiden tilalle, jotka olivat yhä jossain päin huonetta.
Ehkä Lady Norfolkin ei ollut sopivaa jättää vaatteitaan lojumaan pitkin lattioita.
"Sanoisit noin, vaikkei minulla olisi mitään päällä, Charles."

Wren olisi aivan käsittämättömän kaunis silloin, mutta Charles esti itseään sanomasta sitä ääneen. Olette menossa kirkkoon, Lordi Norfolk. Hillitse itsesi.
"Mennäänkö?" hän kysyi käheästi, kaipaava hehku jäänharmaissa silmissään ja sipaisi yhden villin suortuvan irlantilaisen vaimonsa korvan taakse.
"Uskoisin Holmesin pitäneen perheesi ajan tasalla."

Wren pujotti jalkansa siisteihin, matalakorkoisiin nilkkureihin ja poimi itselleen vielä takin ja huivin ennen kuin kääntyi Charlesin puoleen ja kurotti painamaan suudelman tämän huulille.
Se oli venyä hieman liian pitkäksi.
"Mennään", hän vastasi, tarkistettuaan kuvaajaisensa nopeasti vaatekaapin oven sisäpuolella olevasta peilistä. Hiukset olivat villit, eivätkä muuksi muuttuisi, mutta hän voisi aina kesyttää ne huivin alle.
Jos viitsisi.
Lilford Hallin aulassa lähtötohina oli jo täydessä käynnissä.

Charles poimi Wrenin käden omaansa, punoen heidän sormensa lomittain, kun he laskeutuivat majesteettisia portaita Lilford Hallin yhtä majesteettiseen aulaan. Sen laidalla jättiläismäinen, hopealla ja valkoisella koristeltu kuusi muistutti joulusta.
Kaksi Rolls Roycea odottivat sorapohjaisella etupihalla valmiina kuljettajineen.
Ehkä Wren olisi halunnut matkustaa perheensä kanssa. Mutta hän ei halunnut laskea irti vaimonsa kädestä, vaan vetäisi tämän mukanaan mustan Bentleyn luo.

Ainakin kuusi oli vielä pysyssä. Se oli jo paljon, eikö ollutkin? Kun taloudessa oli yhtäkkiä monta lasta ja neljä koiraa, joista ainakin yhdellä oli todistetusti tapana ryntäillä päin esineitä.
Tietenkin seurueen saaminen autoihin oli oma, pienimuotoinen operaationsa. Pienimmät lapset olivat jääneet nukkumaan, ja Larkin mies pitämään huolta siitä, että kaikki sujuisi hyvin - protestantti, Teal ilmoitti Charlesille avuliaasti ja odottamatta kysymystä siitä, miksei tämä lähtenyt heidän mukaansa - mutta lopulta kaikki oli saatu autojen kyytiin.
Thomas oli halunnut välttämättä kumartua kurkistamaan toisen Rolls Roycen alle, kierrettyään sen ensin ihaillen. Hän jatkoi autojen historiasta luennointia vielä siinä vaiheessa, kun Teal puolittain työnsi itsensä kyseisen auton takapenkille.
Wren henkäisi syvään vajotessaan istumaan Bentleyn etupenkille, ja katseli kulmat hieman kurtistuneina lunta, jota satoi edelleen.
"Toivottavasti pääsemme takaisin."

Charles nauroi.
"Emmeköhän", hän lupasi. Vaikka kai se olisi ainutlaatuinen joulu, jona todellinen lumimyrsky ottaisi Englannin kaakkoisosan valtaansa ja autot juuttuisivat tielle. Ainakin nyt Bentley kehräsi vaivatta eteenpäin, vaikka Charles ajoikin tavallista varovaisemmin lumen luistaessa renkaiden alla.
"Nyt voisi olla hyvä hetki kysyä: keitä kaikkia meillä onkaan nyt vierainamme?" hän jatkoi aavistuksen anteeksipyytävästi.

Lumen määrä oli häkellyttävä, vaikka se taisikin johtua vain näkökulmasta. Wren oli melko varma, että viimeistään aamulla lehdet ja uutiset huutaisivat lumikaaosta, ellei valkeus olisi sitten siihen mennessä sulanut jo pois.
Wren toivoi, että lumi viipyisi maassa edes hetken.
"Oh", hän äännähti, kuin vasta nyt itsekin asiaa pohtien.
"Tealin ja Larkin sinä tunnetkin, samoin isän. Ja Tealin miehen, Seamusin kanssa tapasitte jo, kun... vierailit luonani Irlannissa."
Hän tunsi edelleen kipeää häpeää siitä, että oli paennut sillä tavalla.
"Sitten on Larkin mies, Scott, joka oli myös häissämme."
Heidän häissään oli ollut hyvin paljon vieraita.
"Larkin lapset, Brayden, Cadogan ja Aisling, ja Tealin Brigid ja Keenan. Toivon, että siinä olivat kaikki..."

Charles olisi voinut vannoa, että punapäisiä irlantilaisia oli pienen armeijan verran – mutta joulunsa kolmestaan viettäneelle perheelle viisi aikuista ja viisi lasta taisivat hyvinkin tuntua armeijalta. Varsinkin irlantilaisuudessaan.
"Aivan", hän vastasi ja kääntyi varovasti risteyksestä kohti kaupunkia, josta löytyisi katolilainen kirkko ja odotettu joulumessu. Kuka tiesi, vaikka Paavi ei pahastuisi myöhästymistä ja näyttävää sisääntuloa, mutta hän pyrki silti viemään vaimonsa paikalle ajoissa. Kaksi eleganttia Rolls Roycea seurasivat heitä, valot maaseudun rauhallista yötä pyyhkien.
"Seamus, Scott. Kuka lapsista on kuka?"

Wrenin sukulaisilla oli lahja täyttää tila kuin tila riippumatta siitä, montako näitä fyysisesti oli läsnä. Teal riitti jo itsessään täyttämään vähintään yhden huoneen läsnäolollaan, vaika itse muuta väittikin.
"Brayden on seitsemän, hän on se, joka kyseli sinulta hevosista ja kutsuu sinua sedäksi - vaikka sitä he taitavat tehdä tällä hetkellä kaikki."
Tapa, jolla punapäinen riiviölauma oli adoptoinut kalpean Charlesin osaksi sukua, oli melkein herttainen.
"Caddy, Cadogan, on neljän, ja seuraa veljeään kaikkialle. Aisling on pikkuinen, vasta kaksivuotias."
Wren oli siirtänyt toisen kätensä silittelemään miehensä reittä.
"Brigid... No, hän näyttää aivan Tealilta. Hän on kahdeksanvuotias ja se, joka kysyi, oletko sinä haltia. Hän on hyvin innostunut haltioista juuri nyt. Keenan on hänen pikkuveljensä, viisivuotias ja hiukan ujo. Hän pitää dinosauruksista."

Charles kuunteli kuvausta lämpöä jäisissä silmissään. Hän todella oli onnellinen siitä, että Wren oli saanut perheen luokseen. Wren kuului tätä rakastavien ihmisten keskelle, varsinkin jouluna.
Eikä hän voinut olla pohtimatta, että jokin päivä heidän lapsensa voisi olla lauman jatkona. Ehkä heidän lapsensa perisi äitinsä hiukset ja olisi erottamaton serkkujensa kanssa.
Ajatus siitä, ettei heidän lapsensa olisi yksin, yksinäinen perijä valtavalle omaisuudelle, yksin hiljaisessa kartanossa, teki hänet kummallisen onnelliseksi. Niin onnelliseksi, ettei hän luottanut hetkeen ääneensä.
"Kuinka usein näet heitä?" hän kysyi ja hiljensi jälleen risteykseen, joka vei heidät pieneen kaupunkiin ja kohti vanhaa, kivistä kirkkoa.

Wrenin katse kääntyi maisemiin, vaikka nyt alkoikin olla jo hieman liian pimeää, jotta pikkukaupunkia ympäröivät tienoot olisi voinut erottaa tarkasti.
"En ole ehtinyt vierailla heidän luonaan kovinkaan usein", hän myönsi, hieman haikena. Oli kuin hänen uusi elämänsä, elämä Charlesin kanssa, olisi herättänyt hänessä jonkin sellaisen, jonka hän oli kuvitellut jo kuihtuneen.
Hän ei ollut kaivannut perhettään tällä tavalla pitkiin aikoihin.
"Mutta luulen, että haluaisin tehdä niin tästä lähtien säännöllisemmin."

Charles katsahti Wreniä hellästi silmäkulmastaan.
"He ovat aina tervetulleita luoksemme", hän lupasi, kun kaarsi kirkon parkkipaikalle. Sen ikkunat loivat lämmintä kajoa yöhön ja ihmisiä vaelsi sisään jouluyön messuun.
"Odotan sinua täällä", hän sanoi katsahtaen kirkkoa. Wren voisi jakaa messun perheensä kanssa.

Wren epäili, että hänen sukulaisensa ottaisivat kutsun hyvin kirjaimellisesti, ja saattaisivat ilmestyä vierailuille hyvinkin lyhyellä varoitusajalla. Hänen isänsäkin oli ilmeisesti suunnittelemassa pidempää vierailua, ellei jopa muuttoa takaisin Irlantiin, nyt kun tämä syleili asemaansa isoisänä.
Auton pysähdyttyä Wren kurotti painamaan suudelman Charlesin poskelle.
"Ethän palellu?" hän huolehti, samaan aikaan kun hänen perheensä alkoi purkautua ulos Rolls Royceista.

"En tietenkään", Charles lupasi häivähdys hymyä silmissään eikä voinut vastustaa kiusausta kiertää kättään Wrenin niskalle ja vetää nainen edes pikaiseen suudelmaan, ennen kuin vapautti tämän liittymään perheensä seuraan joulumessuun.
Hän oli aina viihtynyt kylmässä.
Ajatus öisestä kävelystä lumessa tuntui tavattoman kutsuvalta.

Ehkä Charles olisi enemmän kuin kotonaan lumisateessa, ja ehkä aikuinen mies osasi huolehtia itsestään ja siitä, ettei jäätynyt hankeen.
Vaikka, nyt kun Wren asiaa ajatteli, se ei tuntunut edes mahdolliselta Charlesin kohdalla. Ehkä hänen pieni sisarentyttärensä oli ollut oikeassa, ja hänen miehensä oli osittain talvesta tehty.
Hän painoi vielä toisen suudelman Charlesin huulille, ennen kuin Teal, odottamaan kyllästyneenä, tuli koputtamaan Bentleyn ikkunaan.
"Nähdään messun jälkeen, Charles", Wren vetosi, ennen kuin nousi ulos.

"Nähdään", Charles vastasi ja vaikka työpuhelin tärisi taskussa, hän pakotti itsensä jättämään sen huomiotta – edes jouluna – ja nousi sen sijaan ulos autosta. Englannin mittapuulla luminen joulu, maata ja puiden oksia peittävä, valkea huntu, tuntui hyvin kotoisalta.
Hän lähti kävelemään pienen kaupungin ympäri, viettäen omaa, harrasta keskiyönmessua kylmässä yössä. Hän oli aina kokenut uskovansa kaikkivaltiaaseen ollessaan luonnossa.

Lunta leijaili suurina, pehmeinä hiutaleina maahan vielä siinäkin vaiheessa, kun messu loppui, ja kirkossakävijät alkoivat valua ulos matalan, hyväntuulisen puheensorinan saattelemana.
Moni lapsi nukkui jo vanhempansa sylissä, ja niin myös osa heidän laumastaan.
Wren tunsi olonsa hyvin onnelliseksi, kun saattoi tähyillä katseellaan Charlesia. Hänellä oli joku, joka odotti häntä. Ja joku, jota odottaa.

Siinä vaiheessa, kun messu loppui, Charles nojasi kevyesti Bentleyn mustaan, kiiltävään kylkeen kädet reisimittaisen, tummanharmaan villakangastakin taskuissa. Lumihiutaleet olivat takertuneet villiintyneisiin, tuuheisiin hiuksiin ja valkeisiin ripsiin. Ne täplittivät takin olkapäitä ja hihoja.
Mies suli hymyyn tunnistaessaan Wrenin ja suoristautui, avaten auton oven naiselle.

Hetken Wren oli varma, että ehkä Charles olikin talvi itse.
Ja hän itse hehkui liekkinä, punaiset hiukset kosteuden villitseminä, kun hän seisahtui hetkeksi miehen vierelle ja painoi suudelman tämän huulille.
Ehkä poskisuudelma olisi ollut soveliaampi. Mutta hän ei välittänyt.
Sitten hän lukui istumaan Bentleyn etupenkille, samalla kun hänen perheensä alkoi taas lastata itseään pitkiä katseita puoleensa vetäviin Rolls Royceihin.

Charles sulki oven Wrenin perässä kuin herrasmies, joka saattoi edes teeskennellä olevansa – sietäisit hävetä, Lordi Norfolk. Hunningolla.
Hän viipyi hetken ulkona, varmisti koko irlantilaisen klaanin pääsevän autojen kyytiin turvallisesti, ennen kuin nyökkäsi hyväksyntänsä heidän kuljettajilleen. Henkilökunta ansaitsisi komeat bonukset tänä jouluna.
Sitten hän istui Bentleynsä ratin taakse ja aloitti matkan kotiin.
"Oliko se antoisaa?"

Viileähkön kirkkosalin jäljiltä Bentleyn lämmitetty sisätila tuntui varsin taivaalliselta, ja Wren suoristi nautinnollisesti jalkojaan.
"Olen melko varma, että me olemme sujut", hän vastasi, samalla kun ojensi toisen kätensä taas silittämään Charlesin reittä.
Kuuma kivi ei ollut pudonnut hänen päähänsä, eikä muutakaan pahaa ollut tapahtunut. Vaikka hän olikin avioitunut anglikaanin kanssa.
"Oliko sinun kävelyretkesi miellyttävä?"

Charles sai työskennellä keskittyäkseen öiseen tiehen eikä kosketukseen reidellään, joka oli herättää hänessä sopimattomia ajatuksia. Wrenillä oli aina ollut paha tapa saada hänen ajatuksensa hyvin häpeällisille urille. Saada hänet kyseenalaistamaan oman järkensä pohtiessaan, tulkitsiko hän vain omiaan.
"Hyvin miellyttävä", hän vastasi ja ajoi varovasti lumisesta risteyksestä. Monikohan panikoi juuri nyt maailmanloppua enteilevää lunta? Kuinka Skandinaviassa selvittiin kuukausia valtavien lumivuorien kanssa, mutta missä tahansa muualla edes pari senttiä lunta aiheutti kaaoksen.
"Hyvää joulua."

Melko varmasti näilläkin hetkillä ihmiset kiiruhtivat kauppoihin hamstraamaan säilykkeitä siltä varalta, että lumi aktkoisi kuljetusyhteydet. Paitsi että nyt oli jouluyö, ja moni kauppa sulkenut ovensa.
Mutta se kaikki tuntui hyvin kaukaiselta nyt, kun maailma näytti niin uskomattoman kauniilta.
"Hyvää joulua, Charles", Wren vastasi, piirtäen lempeitä ympyröitä sormenpäällään miehen jalkaa vasten.
"Oletko yhä sitä mieltä, että voin jatkaa alasti olemista kunhan pääsemme kotiin?"

Hänen täytyi nielaista ja koota itseään.
Hento puna alkoi levitä valkeille korville, ja Charlesin oli pakko tarttua Wrenin käteen, painaa suudelma sen rystysille ja siirtää se pois. Tämä oli säälittävää. Aikuinen mies.
Hän rykäisi paljonpuhuvasti.
"Kyllä. Olen ehdottomasti sitä mieltä", hän vastasi häivähdys käheyttä äänessään ja kiihdytti Lilfordin soratietä kohti kartanoa.

Wren huomasi punan. Ja jos he eivät olisi olleet autossa, ja jos tie ei olisi ollut niin luminen, hän olisi saattanut kurottua hipaisemaan korvaa huulillaan.
Nyt hän ei tehnyt niin, vaan siirsi kätensä kiltisti pois miehensä reideltä.
"Ehkä minun pitäisi tehdä niin", hän myönsi, kun ensimmäiset lumifiguurit alkoivat lähestyä tien varrella.
"Onhan kuitenkin jouluyö."

"Ehdottomasti", Charles vastasi pitäen katseensa tiukasti tiessä, vaikka korvia kuumotti. Hänen täytyisi kehittää parempi itsehillintä. Ei hän voinut reagoida vaimonsa viattomaan kosketukseen ja sanoihin näin. Vallan tavatonta.
Bentley pysähtyi vauhdista etupihalle, liukuen hetken, ennen kuin nytkähti pysähdyksiin.
"Haluatko sanoa hyvää yötä perheellesi?" hän kysyi ja nousi autosta, suoristaen kauluksiaan. Ajattele jotain muuta kuin vaimoasi alastomana.

Ehkä Wren vain kuvitteli, eikä pysähdys ollut ollut sen kiireisempi kuin tavallisestikaan. Mutta siitä huolimatta miellyttävä, lämmin odotus oli vallannut hänen kehonsa.
"Kyllä", hän vastasi, ja seurasi hetkellinen, hyvin pienimuotoinen kaaos, ennen kuin punapäisten irlantilaisten klaani oli saatu sisälle ilman, että kukaan oli vaarassa liukastua, eksyä tai, nukkujien tapauksessa, herätä.
Vielä ennen yläkertaan lähtemistään Teal muistutti, että hänenkin odotettiin osallistuvan lahjojen avaamiseen aamulla, ja loi pitkän, melkein syyttävän katseen Charlesiin.
Wren tunsi olonsa kotoisaksi kun kääntyi miehensä puoleen.

Tealin syyttävä katse oli saada Charlesin painamaan häpeissään päänsä. Hunningolla, Lordi Norfolk.
Ja silti hän kiersi kätensä Wrenin selälle saattaessaan naisen kohti heidän sinistä makuuhuonettaan kartanon kulmassa. Harkitsi voisiko nostaa tämän syliinsä, jotta he pääsisivät sen seinien suojaan nopeammin.
Häpeäisit.
Mutta hän teki juuri niin. Koppasi Wrenin hajareisin syliinsä, kun he olivat käytävässä yksin, harppoi ovelle ja potkaisi sen kiinni takanaan. Sitten hän painoi Wrenin selän sitä vasten, hakien nälkäistä suudelmaa vaimonsa huulilta intohimolla, jota hän häpeäisi myöhemmin.

Wren ei tuntenut Edgerlyjen arvioivia katseita, kun Charles kantoi hänet muotokuvarivistöjen ohi, sillä hän oli haudannut kasvonsa miehen kaulaa vasten - mutta jos hän olisi katsonut tarkkaan, yksi silmäpareista olisi näyttänyt melkein hyväksyvältä.
Niin sitä pitää, poika.
Osattiin sitä ennenkin.
Takassa räiskyi uutta pontta saanut tuli, joka toi sinisävyiseen huoneeseen lämpöä ja kullanpunaisen hehkun, joka muistutti Wreniä auringonlaskuista. Tai olisi muistuttanut, jos hän ei olisi ollut niin keskittynyt suutelemaan miestään, sormet tämän hiuksiin kietoutuneina.
"Charles..."

"Wren...", Charles vastasi lukiten Wrenin itsensä ja tummapuisen, koristeellisesti leikatun oven väliin. Hän joutuisi vielä jonkinlaiseen kadotukseen häpeilemättömyytensä tähden.
Mutta Wren oli lupaillut olevansa alasti.
Ja hänen oli hyvin vaikeaa vastustaa sitä.
Käsi kohotti naista paremmin hänen syliinsä ja livahti samalla mekon helman alle.

Wren kietoi jalkojaan Charlesin vyötäisille ja taivutti päätään, niin että saattoi hamuta toista korvaa huulillaan niin kuin oli halunnut tehdä jo aiemmin, autossa.
Tällä kertaa ei tarvinnut huolehtia tiestä tai kanssakulkijoista.
Kosketus soveliaan polvimittaisen helman alla sai hänet huokaamaan hiljaa.
"Olemme varmasti hereillä lahjojenjaossa", hän aloitti, hamuten korvalehteä uudelleen.
"Jos emme mene nukkumaan lainkaan, Charles."

Wren luultavasti saisi hänen sydämensä pettämään pian.
Charles toivoi, että hänellä olisi ollut muutama käsi enemmän. Hän olisi halunnut koskettaa enemmän. Hänen pitäisi oppia kärsivällisyyttä. Paheita täynnä koko mies.
"Se on suunnitelma", hän vastasi matalasti ja hipaisi naisen kaulaa hampaillaan, kun helman alle sujahtanut käsi nyki näitäkin sukkahousuja alas.

Wren nauroi hiljaa, mutta naurahdus muuttui voihkaukseksi kun hampaat hipaisivat kaulan ihoa.
Hänestä oli tullut varsin ketterä, mitä tuli vaatteista ulos pujahtamiseen. Tai ehkä Charlesilla oli vain taitavat kädet.
Hän oli kiitollinen siitä, että heidän vieraansa eivät yöpyneet aivan viereisessä huoneessa. Vaikka muisto kitisevästä sängystä pienessä huoneessa, tutun pyhimystaulun paheksuvan katseen alla, oli varsin... jännittävä.
Hän taivutti päätään ja hamusi suudelmaa Charlesin huulilta.

Charles vastasi suudelmaan kaivaten eikä voinut mitään kaipaukselle, joka sai hänet painamaan naista ovea vasten. Hän tulisi hulluksi. Ehkä hän oli jo.
Sukkahousut lensivät olan yli. Alushousut seurasivat niitä malttamattomuudella, joka sai Charlesin murahtamaan. Holmes oli tainnut virittää takkaan uuden tulen, jonka lämpö viipyi paljaalla iholla. Se teki olon tukalan kuumaksi ja mies sysäsi oman puvuntakkinsa harteiltaan, ennen kuin laski Wrenin sylistään jaloilleen.
Sitten hän vajosi polvilleen Wrenin eteen, halaten tätä pää naisen vatsaan nojaten, ennen kuin kädet vaelsivat paljaille jaloille ja lähtivät nostamaan helmaa ylös.

Wrenin mielessä häivähti kysymys siitä, kuka oli mahtanut kerätä hänen lattialle jääneet vaatteensa pois sillä välin, kun he olivat olleet kirkkoretkellään. Oli varmasti hyvin huonotapaista Lady Norfolkilta jättää vaatteitaan lojumaan, varsinkin, kun niiden lojumisella ei varsinaisesti ollut mitään tekemistä suvun perillisen aluille panemisessa.
Mutta hyvin nopeasti ajatus katosi hänen mielestään, viimeistään siinä vaiheessa, kun Charles vajosi polvilleen, ja hänen sydämensä alkoi hakata lujemmin, ja sormet hakeutuivat miehen hiusten joukkoon.
"Charles..."

"Wren...", Charles vastasi käheästi ja hapuili mekon vetoketjua toisella kädellään, toisen viipyessä helman alla, jumaloimassa paljasta ihoa.
Kun asiallinen, tumma mekko valahti lattialle, hän painoi huulensa nälkäisenä vasten vatsan paljasta ihoa ja halasi Wrenin lähemmäs itseään. Hänen olonsa oli tukala ja hyvin nälkäinen samaan aikaan, kun hän valui alemmas suudelmineen.

Tumma mekko ei taitaisi enää koskaan olla aivan niin asiallinen.
Wren nosti varovasti toista jalkaansa ja potkaisi mekon jonnekin varjoihin, joita mahtava tulisija heitti pitkin huonetta, ja nojasi selkänsä paremmin ovea vasten, kun ei enää luottanut jalkoihinsa aivan yhtä paljon kuin aiemmin.
Hän oli hyvin kiitollinen sen jykevyydestä, kun Charlesin huulten kosketus valui alemmas. Vaikka hän olikin röyhkeä, röyhkeä irlantilainen, hän ei halunnut häiritä lasten unta.
Sormet hakivat paremman otteen valkeiden hiusten joukosta.

Charles haki tukevan otteen Wrenin lantiosta, haluten huolehtia siitä, ettei nainen voisi kaatua tai satuttaa itseään. Hän tunsi juopuvansa jälleen: ehkä hän ei voisi tuntea muuta saadessaan koskettaa Wreniä näin, voidessaan maistaa naisen ihon näin.
Hän nosti vaimonsa toisen reiden kevyesti hartiansa yli, koskettaen kaivaten.
Hänen olonsa oli käydä niin tukalaksi, ettei hän ollut varma, kuinka pitää kiinni järjestään.

Kaatuminen olisi ollut varsin... antiklimaattinen lopetus yhteiselle hetkelle. Vaikka ilmeisesti niin saattoi käydä, ainakin Wrenin tekemien googlehakujen mukaan.
Ei sillä, että hänellä olisi ollut viime aikoina erityisen paljon aikaa tai edes tarvetta sellaisiin hakuihin. Heillä oli ollut Charlesin kanssa jo hyvä tovi aikaa tottua toisiinsa.
Vuosi. He olivat olleet Whimsyllä vuosi sitten.
Ajatus sai Wrenin sydämen lyömään kovemmin, kunnes hän ei enää kuullut muuta omalta pulssiltaan, ja keho sai mielestä yliotteen.
Hetkeen ulkopuolisella maailmalla ei olisi väliä.

Charles halasi Wrenin syliinsä ja nosti naisen ilmaan käsivarsillaan, kantaen tämän sängylle. Taulu oli siirtynyt turvallisesti lipaston päälle, varmastikin Holmesin toimesta.
Hän katseli vaimoaan kuumeinen hehku silmissään, kun löysäsi solmiotaan ja napitti paitansa auki, ennen kuin kumartui naisen ylle, käsi paljaalla kyljellä vaeltaen.
Hän tunsi lipsuvansa hulluutteen, tukaluudesta kivuliaaseen hulluuteen.

Tulen hehku heijastui toffeenkultaisista silmistä, kun hän katseli ylleen kumartunutta miestään. Tämän valkeat hiukset olivat jo muuttumassa varsin röyhkeiksi, ja hänellä oli epäilys, että aamuun mennessä ne tulisivat olemaan vielä röyhkeämmät.
Hän ei katuisi.
Eikä Charles ollut ainoa, jota hulluuden kaltainen kaipuu poltteli, eikä Lady Norfolk jäänyt odottamaan toimettomana, vaan vei kätensä, kärsimättömät kätensä, auttamaan paidan riisumisessa. Ja aivan yhtä kärsimättöminä kädet siirtyivät avaamaan miehen housuja.
Takassa räiskähti tuli.

Charles tunsi sykkeen voimistuvan päässään. Apu oli ajaa hänet hulluksi.
Hän kumartui hamuamaan paljasta ihoa huulillaan samalla, kun heitti paidan yltään ja potki sitten housujaan pois. Häveliäisyydestä viis. Se tuntui käsittämättömän helpottavalta.
Vaikka nyt nälkä kasvoi niin, ettei hän tiennyt, kuinka säilyttää hippustakaan itsehillinnästään. Sormet vaelsivat naisen paljaalla reidellä. Hampaat koskettivat kaulaa.

Joku polttopuista lennätti kipinöitä ilmaan voimakkaasti räksähtäen.
Tällä kertaa Wren ei vain voihkaissut, kun hampaat hipoivat hänen kaulaansa, hän vaikersi ääneen ja tukisti Charlesin hiuksia.
Toinen puu lennätti kipinäsuihkun kohti hormia.
"Charles..." Wren kuiskasi käheästi, halaten itsensä lähemmäs Charlesia.
"Kaipaan sinua..."

Ei, hänellä ei ollut toivoakaan.
Charles huokasi naisen ihoa vasten, veti tämän itseään vasten ja painautui lähelle, antaen periksi pakottavalle, melkein eläimelliselle kaipaukselle. Tulen kajo lämmitti paljasta ihoa ja aika tuntui lakkaavan olemasta. Charles punoi Wrenin kädet omiinsa, solmi heidän sormensa lomittain ja nosti yhteenliitetyt kädet naisen pään yläpuolelle.
Yhteinen liike oli kuin huumetta, jota hän ei ollut edes ymmärtänyt kaipaavansa ennen Wreniä.

Jykevä, antiikkinen sänky ei antanut periksi liikkeelle, niin kuin kiikkerä, metallirunkoinen sänky pikkuisessa, irlantilaisessa makuuhuoneessa. Eivätkä seinät täällä olleet yhtä paljastavan ohuet.
Ei sillä, että Wren olisi miettinyt sellaista juuri nyt.
Tuli oli ehtinyt hiipua takassa, mutta yhdessä takassa oli vielä riittävästi ytyä lennättämään muutama kipinä kohti pimeää hormia.
Charlesin hartialle oli ilmestynyt uusia mustelmia.
Wren ei hävennyt.
Hän oli aivan liian onnellinen hävetäkseen, iho lämpimänä ja hyvin paljaana hehkuen, käpertäessään itsensä paremmin miehensä kylkeen käsi tämän rintakehää silittäen.

Charles tunsi sydämensä hakkaavan edelleen. Hän lojui selällään, röyhkeän alastomana ja halasi Wreniä tiukemmin kylkeensä. Hän painoi suudelman punaisten hiusten joukkoon ja antoi sormenpäidensä vaeltaa naisen paljaalla vatsalla.
Hän oli onnellinen. Niin onnellinen, ettei hän ollut varma, kuinka käsitellä tunnetta – muuten kuin hymyilemällä tavalla, joka ei sopinut hänen kasvatukseensa tai imagoonsa.
"Lupasit olla yön alasti", hän muistutti käheästi ja katsahti paljasta ihoa jumaloiden, keho raukeana ja painavana. Hyvä olo melkein käsinkosketeltavana.

"Tässähän minä olen", Wren vastasi nauraen, ja hautasi hetkeksi kasvonsa Charlesin kaulaa vasten hengittääkseen miehen tuoksua. Se muistutti häntä Pariisista ja siitä, kuinka tämä oli laskenut takin hänen harteilleen.
Kukaan ei ollut ennen tehnyt niin.
Hän kietoi käsivartensa miehen rintakehän yli ja taivutti hieman päätään, niin että saattoi katsella tämän profiilia.
"Olethan sinäkin?"

Charles soi Wrenille vain hieman hämillisen hymyn, kuten aina käydessään itsetietoiseksi alastomuudestaan. Ehkä se oli seurausta hänen kasvatuksestaan tai englantilaisuudesta tai menneistä kokemuksista, jotka saivat häpeän kummittelemaan edelleen.
"Sinä olet huomattavasti viehättävämpi", hän vastasi ja painoi kasvonsa Wrenin kaulataipeeseen, hamuten sen ihoa hellästi huulillaan. Hän toivoi, ettei ollut innostunut liikaa ja jättänyt mustelmia naisen kaulalle.

Saattoi olla, että häveliäisempi Lady Norfolk olisi joutunut valitsemaan korkeakauluksisen paidan tai sievän huivin peittämään kaulaansa seuraavana päivänä, mutta jos kaulalle olikin jäänyt jälki tai pari, Wren ei aikonut vaivata päätään asialla liikaa.
He olivat naimisissa.
Hän nauroi käheästi ja silitti Charlesin kylkeä.
"Luulen, että se riippuu, keneltä kysytään, Charles", hän huomautti, punoen jalkojaan miehen jalkojen lomaan.

Charlesin hymyssä häivähti haikeutta ja hän kierähti vatsalleen Wrenin viereen, suudellen naisen olkapäätä. Se teki hänen olonsa hieman vähemmän itsetietoiseksi.
"Melko varma, että yksimielinen ääni on sinun puolellasi", hän sanoi ja silitti sormenpäillään naisen paljasta reittä, piirtäen niillä ylöspäin.

Wrenin kulmilla häivähti kevyt kurtistus, kun Charles kääntyi vatsalleen, ja hän laski toisen kätensä piirtämään kuvioita tämän selälle.
Toisinaan hän mietti, oliko miehen käytöksessä kyse vain yläluokkaisesta englantilaisuudesta.
"Ehkä meidän pitäisi viettää joskus kokonainen päivä alasti", hän ehdotti, sormet Charlesin selkärankaa seuraten.
"Lämpimämpänä päivänä, tosin. Charles, oletko sinä onnellinen juuri nyt?"

"Ehkä", Charles vastasi hymyillen. Ainakin Wren voisi viettää päivän alasti. Hän ei taatusti saisi yhtään mitään aikaan.
Luultavasti vain viipyisi vaimonsa lähellä, koskettaen hartaasti tämän paljasta ihoa.
"Totta kai olen", hän sanoi kulmat kurtistuen ja kohottautui kyynärpäidensä varaan.
"Olethan sinä?"

"Tietenkin", Wren vakuutti, ja antoi toisen kätensä jäädä lepäämään Charlesin paljaalle selälle. Osa hänestä pelkäsi, että aiemman, onnellisen raukeuden haihduttua tämä muistaisi taas yläluokkaiset käytöstapansa ja nousisi pukeutumaan.
Hän ei ollut valehdellut sanoessaan, että piti miehestä näin.
"Minulla on sinut, Charles. En usko, että voisin olla todella onneton."

Hymy syveni jäänharmaissa silmissä, ja Charles kumartui painamaan suudelman naisen huulille. Kosketus hänen selällään tuntui hyvältä tavalla, joka herätti jonkin häneen istutetun häpeän tunteen. Ehkä hänen ei pitäisi hävetä sitä, että hän nautti ja kaipasi vaimonsa kosketusta.
"Milloin haluat jatkaa häämatkaamme?"

Wren hivuttautui hieman lähemmäs.
"Vaikka heti", hän vastasi, ja kurtisti sitten hieman kulmiaan.
"Tai ei, Charles, ei tietenkään aivan heti. Mutta mikään ei sido minua tällä hetkellä, joten olen vapaa matkustamaan heti, kun se sinulle sopii."
Hymy sai hänen silmänsä siristymään.
"Nautin matkastamme Lappiin."

Charles hymyili ja painoi uuden suudelman naisen huulille.
"Voimme lähteä vaikka joulun jälkeen tai sitten myöhemmin keväällä. Muistaakseni listallamme on ainakin Egypti, Islanti, Brasilia ja Japani – Japanissa voisimme vierailla kirsikankukkien aikaan", hän pohti ja siirtyi hamuamaan naisen olkapäätä, sitten lapaluuta.
"Voimme käydä vaikka maailman jokaisessa maassa. Paitsi Yhdysvalloissa."

Maailmassa oli niin monta paikkaa, jotka hän halusi nähdä.
"Minusta olisi mukava lähteä joulun jälkeen", Wren myönsi, eikä voinut olla nauramatta Charlesin sanoille.
Hänkään ei kokenut palavaa halua matkata Yhdysvaltoihin juuri nyt, vaikka senkin alueelle mahtui joitakin hämmästyttäviä luonnonkohteita.
Hän hamusi uutta suudelmaa miehensä huulilta.

Charles vastasi suudelmaan ja punoi sormensa hetkeksi vaimonsa villeihin punaisiin hiuksiin, joutuen takertumaan itsehillintäänsä, ettei innostuisi liikaa.
"Minne haluat mennä ensiksi?" hän kysyi ja kieräytti Wrenin kunnolla selälleen, jotta saattoi ihailla naisen kehoa, antaa sormiensa vaeltaa paljaalla vatsalla ja vyötärön kaarella.

Wren hymyili ja oikaisi hetkeksi käsivartensa päänsä yläpuolelle tultuaan käännetyksi selälleen, ja venytti nautinnollisesti miellyttävän raukeaa vartaloaan.
Hänen vatsalleen oli näemmä muodostumassa pieni mustelma.
"Egyptissä on tähän aikaan vuodesta miellyttävä sää", hän muisteli, ujuttaen varpaitaan peiton alle.
"Mutta paljon turisteja."

Turistit kuuluivat Charlesin inhoamiin ilmiöihin – vaikka teknisesti hän oli toki sellainen itsekin matkustaessaan. Valitettavasti kohteet, joissa saattoi olla rauhassa, alkoivat olla vähissä. Ainakin sellaiset, jotka olivat vierailemisen arvoisia.
"Ehkä löydämme mahdollisuuden vierailla Egyptissä yksityisemmin", hän pohti ja kumartui painamaan suudelman naisen vatsalle, piirtäen sormellaan navan ympäri.

"Varmasti", Wren vakuutti, ja palautti kätensä päänsä yläpuolelta viedäkseen toisen niistä sukimaan Charlesin valkeita hiuksia, jotka takkatulen loimu oli aiemmin punannut.
Hetken he olivat olleet melkein samaa väriä.
Wren antoi katseensa kääntyä hetkeksi tulisijaan, jossa viimeisetkin puut olivat alkaneet muuttua hiillokseksi.
"Charles, olisitko kovin pettynyt, jos tulisin raskaaksi kovin pian?"

Tällä kertaa Charlesin korville levinnyt puna jäi Wreniltä näkemättä. Hän oli keskittynyt sukimaan valkeita hiussuortuvia, erottelemaan niitä jakaukselle, jolla ne eivät tahtoneet juuri nyt pysyä.
Hänen omat hiuksensa olivat levinneet villiksi, punaiseksi pilveksi hänen päänsä ympärille.
"Haluan sinun lapsesi", hän vastasi.
"Ja olen siihen valmis, milloin se sitten tapahtuukaan. Islanti taitaa olla hieman kylmä tähän aikaan vuodesta?"

Hänen äitinsä olisi luultavasti pyörtynyt onnesta ja vajonnut palvomaan hänen vaimoaan, jos olisi kuullut Wrenin sanat. Charleskin tunsi olonsa jokseenkin häkellyksestä sekopäiseksi.
Wren voisi saada hänen lapsensa.
Keskity.
"Islanti on kaunis melkein milloin tahansa, ja voimme käydä siellä uudelleen kesällä, jos haluat. Sen luonto on kiehtovaa."

Wren haukotteli ja kääntyi kyljelleen, toinen käsivarsi pään alle taivutettuna.
"Olisi hienoa mennä islanninhevosvaellukselle", hän myönsi, vaikka Charles taisikin kokea olevansa liian suurikokoinen pienten, sitkeiden hevosten selkään.
Hän ujuttautui hieman lähemmäs miestään.
"Lasketaanko se lupaukseni pitämiseksi, jos nukun alasti, Charles?"
Vaikka aamuun ei tainnut olla enää aikaa kovinkaan pitkälti.

"Lasketaan", Charles vastasi ja siveli sormenpäillään naisen paljasta kylkeä. Hänen olisi tehnyt mieli koskettaa, vaikka väsymys painoikin jäsenissä. Illastakin jo jäänyt raukeus teki olosta varsin miellyttävän. Mutta hänen vaimonsa ansaitsisi unta. Huomenna, tai tänään, olisi pitkä päivä.
"Käydään vain nukkumaan", hän myönsi ja veti peiton hellästi Wrenin päälle, etsien sitten alushousunsa lattialta.

Wren oli hieman, mutta vain hieman pettynyt siitä, että Charles veti alushousut jalkaansa. Ehkä hänen olisi alettava viskoa ne kauemmas vuoteesta, tai piilotettava ne johonkin, hän pohti raukeasti ja haukotteli sitten uudelleen.
Peiton alla oli hyvä ja lämmin.
"Hyvää joulua, Charles", hän toivotti, vaikka se taisi olla jo toinen kerta.
Mutta oliko sen niin väliä.

"Hyvää joulua, Wren", Charles vastasi asettuessaan vaimonsa viereen peiton alle. Takkatulen punainen kajo oli hiipunut purppuraksi, joka korosti naisen kasvojen profiilin pimeydestä. Hän kiersi käsivartensa Wrenin ympärille ja halasi naisen syliinsä, voimatta pitää käsiään erossa tämän paljaasta ihosta.
Luultavasti heillä ei olisi aikaa aamun tullen, mutta mies sai unelmoida.

Wren vannoi, että oli vasta ummistanut silmänsä, kun herätys jo saapui. Punahiuksisen tyttölapsen muodossa.
Heidän huoneensa ovi tempaistiin häpeilemättömästi auki, joskin avaamista ennakoiva tömähdys olisi saattanut olla nopea koputus, tai sitten ovea päin juosseen corgin aikaansaannosta, ja ennen kuin Wren oli saanut edes silmiään auki, koko heidän sänkynsä tuntui notkahtavan, kun peitteen päälle loikattiin vauhdilla.
"Joulu!" Brigid hihkaisi, avaruuskuvioituun pörröaamutakkiin kääriytyneenä.
"Ylös!"
Kynsien rapinasta päätellen Winston ja Maggie olivat samaa mieltä.

Charles ei ollut koskaan herännyt siihen, että lapsi loikkasi hänen sänkyynsä. Se oli häkellyttävä, suorastaan kauhistuttava herätys, ja mies hätkähti hereille oven paukahtaessa auki ja joulutontun hyökätessä suoraan heidän vuoteeseensa.
Kalpeat, jäänharmaat silmät räpyttelivät hetken järkyttyneinä ja Charles kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan, sukaisten Wrenin villitsemiä hiuksia taakse ja tajusi sitten, että oli pukeutunut vain alushousuihinsa. Se ei ollut lainkaan soveliasta, ja mies veti peittoa vaivihkaa lähemmäs leukaansa.
Tämän takia ei ollut sopivaa nukkua ilman vaatteita, selvästikin.
Hän katsahti Wreniä epätietoisena.

Charlesilla oli alushousunsa, Wrenillä ei sitäkään vähää. Hän oli pitänyt lupauksensa.
Mutta toisin kuin Charles, hän oli ehtinyt elämässään tottua siihen, että lapsilla ei ollut minkäänlasita käsitystä siitä, oliko toinen osapuoli sopivaa herättää hyppimällä tämän päälle kesken unen.
Bridget oli jo kääntänyt katseensa Charlesiin.
"Setä, voidaanko mennä tänään taas katsomaan hevosia, jooko? Siellä on ihan valtavasti lunta, luuletko, että hevoset ovat hautautuneet lumeen? Meidän pitäisi-"
Wren nousi istumaan, peitto syliinsä halattuna, ja nappasi hellästi kiinni sisarentyttärensä korvasta.
"Kuulehan, pentu, me tarvitsemme hetken herätä. Et kai jättänyt lahjoja vartioimatta? Äitisi on varmasti jo kurkistelemassa paketteihin."
Bridgetin silmät laajenivat, ja hetkessä hän oli ponkaissut kissan ketteryydellä takaisin jaloilleen ja pinkonut takaisin käytävään.
Corgit seurasivat.
Huoneeseen laskeutui korvissa vinkuva hiljaisuus.

Charles ei osannut kuin nyökätä häkeltyneenä. Ehkä hänen pitäisi käydä kurssi lasten kanssa toimimisesta. Järjestettiinkö sellaisia?
Hän oli melko varma, että "valtavasti lunta" oli liioittelua, mutta ehkä Englannin mittapuulla ulkona todella oli kerrankin lunta. Edes niin, että ruohonkorret eivät pistäneet suoraan läpi. Hän kohottautui istumaan lapsen mentyä ja kurotti kaulaansa nähdäkseen ulos huoneen toisella laidalla olevista, vanhoista ikkunoista.
"Brigid, eikö niin?" hän varmisti Wreniltä ja nousi sängystä selkäänsä hieraisten, vetäen vaatekaapista tummansinisen aamutakin päälleen.
"On varmaankin parasta käydä suihkussa."

"Brigid", Wren vahvisti, ja pyyhkäisi sormensa läpi villeiksi käyneistä hiuksistaan.
"Tullut äitiinsä, mitä röyhkeyteen tulee."
Hän jäi katselemaan Charlesia, värähtäen, kun tämän kehon lämpö hävisi hänen vartalonsa viereltä, ja sysäsi sitten peiton syrjään kömpiäkseen seisomaan.
Röyhkeän alastomana hän astui miehen taakse ja kietoi käsivartensa tämän ympärille halaukseen.
"Huomenta, Charles. Nyt on jouluaamu."

Hunningolla, Lordi Norfolk.
"Huomenta, Wren", Charles vastasi koottuaan itseään hengenvedon verran ja silitti ympärilleen kiertynyttä käsivartta.
"Hyvää joulua." Eikä hän voinut vastustaa halua käännähtää ympäri ja halata Wren syliinsä, kädet kaivaten paljaalla iholla vaeltaen.
Heidän olisi luultavasti pakko liittyä muiden seuraan pian eikä hän voisi varastaa vaimoaan ihan vain omakseen.

"Hyvää joulua, Charles."
Wren kohotti katseensa miehensä kasvoihin ja antoi toisen kätensä kohota silittelemään tämän niskaa. Valkeiden hiusten puhdas röyhkeys ihastutti häntä suunnattomasti.
"Meidän on luultavasti paras kiiruhtaa, ennen kuin loputkin laumasta rynnii hakemaan meitä alas", hän huomautti, mutta kohottautui silti hamuamaan suudelmaa Charlesin huulilta.
"Mutta kun lahjat on avattu, kukaan tuskin huomaa, vaikka me emme olisikaan paikalla, Charles..."

Kädet valuivat paljaalle lantiolle ja vetivät Wreniä lähemmäs häntä. Suudelma tuntui tekevän mahdottomaksi hillitä hävyttömiä, hartaaseen jouluaamuun taatusti sopimattomia ajatuksia.
"Kuinka odotat, että voin päästää sinut käsistäni nyt?" hän vetosi murahtaen moittien ja kumarsi päätään hamuamaan naisen kaulansyrjää.

Wren nauroi käheästi, sormet Charlesin nsimkalla vaeltaen.
Hän tiesi, että alakerrassa oli varmasti jo täysi hälinä päällä. Ehkä vanhemmat heltyisivät - tai väsähtäisivät - lopulta, ja jälkikasvu saisi luvan aloittaa pakettien avaamisen, vaikka he eivät olleetkaan vielä paikalla.
Wren ainakin toivoi sitä.
"Taisit puhua suihkusta", hän muistutti.
"Kai saan liittyä seuraan, Charles?"

Charles vastasi kumartumalla ja koppaamalla Wrenin hajareisin syliinsä. Hän ei suostuisi mihinkään muuhun. Huulet viipyivät naisen kaulalla, kun hän kantoi tämän heidän makuuhuoneensa ohessa olevaan, loisteliaaseen kylpyhuoneeseen ja potkaisi oven perässä kiinni. Hän painoi Wrenin selän hetkeksi sitä vasten, hamuten suudelmaa naisen huulilta, ennen kuin suostui laskemaan tämän sylistään ja astui kauemmas riisuen aamutakin yltään ja hieman vaivaantuneena myös alushousunsa.

Selkä kylpyhuoneen ovea vasten painettuna Wren vei kätensä lukolle ja naksautti sen kiinni.
Varmuuden vuoksi.
Ehkä he voisivat käyttää sitä tekosyynä myöhästymiselleen. Kylpyhuoneen lukko jumitti. Miten onnetonta.
Ajatus sai hymyn leikittelemään hänen huulillaan.
Hän katseli Charlesia hetken, ja kun tämä oli alaston, astui lähemmäs jatkaakseen siitä, mihin he olivat juuri jääneet. Antamatta miehelle aikaa kiusaantua liiaksi alastomuudestaan.

"Wren", Charles vetosi melkein anoen, mutta ei voinut kuin kiertää kätensä naisen ympärille ja vastata suudelmaan. Hän nosti tämän ilmaan ja laski tassujalkaiseen, syvään ammeeseen, käynnistäen sitten suihkun.
"Jos käyttäydyt noin, emme mitenkään ehdi ajoissa", hän moitti, rakastava, kuumeinen hehku kalpeissa silmissään, kun kiinnitti suihkun telineeseen ja antoi kuuman veden valua heidän ylleen. Hän olisi tosin ollut jääkylmän suihkun tarpeessa.

Wren nauroi eikä katunut lainkaan.
"Olen täysin tietoinen siitä mahdollisuudesta", hän vakuutti, ja kipristi varpaitaan ammeen pohjaa vasten.
Ehkä heillä olisi illalla aikaa kylpeä. Tai hän kylpisi, ja Charles voisi pitää hänelle seuraa, jos haluaisi. Ehkä hän voisi pyytää miestä lukemaan ääneen.
Hän huokaisi tyytyväisenä, antaen veden kastella hiuksensa.
"Tämä on ensimmäinen yhteinen joulumme kotona."

"Niin on", Charles vastasi hajamielisesti. Hänen oli vaikeaa pitää katsettaan erossa Wrenistä.
Hunningolla. Häpeäisit, Lordi Norfolk. Jouluaamuna.
Hän pakotti itsensä hieraisemaan shampoota hiuksiinsa ja huuhtomaan sen pois, ennen kuin antoi käsiensä palata Wrenin vyötärölle ja vetää naisen lähemmäs. Eikä hän voinut mitään kaipaukselle, joka sai hänet valumaan polvilleen naisen eteen, huulet vatsan ihoa hamuten.

Vaati melkoista itsehillintää antaa Charlesin pestä hiuksensa rauhassa, ja jos aivan rehellisiä oltiin, Wren taisi hivellä miehen selkää ja kylkiä kevyesti sormenpäillään.
Huulten kosketus vatsalla sai hänet hengähtämään terävästi.
Sormet löysivät taas tiensä valkeisiin hiuksiin.
"Charles..."

"Wren...", Charles vastasi, kuuma vesi heidän ympärillään pyörteillen ja ihoa alas ryöpyten. Hän kiersi käsiään lujemmin Wrenin ympärille, kannustaen naista hakemaan tukea tassuammeen laidasta.
Heillä olisi hetki, ja Wren oli lukinnut oven. Kukaan ei voisi syyttää häntä vaimonsa haluamisesta. Vaikka tällainen ei ollut jaarlille sopivaa toimintaa, hän oli suhteellisen varma.
Hän hamusi suudelmineen alemmas, syke rajusti korvissa hakaten.

Pilkka oli tainnut osua omaan nilkkaan, Wren joutui huomaamaan, kun nojautui ammeen reunaan ja kietoi sormensa sen ympärille.
Toisella reidelläkin viipyi näemmä haalea mustelma, jota ei aivan voisi väittää pöydän kulmasta tulleeksi.
Ei sillä, että kukaan muu kuin hänen aviomiehensä sitä näkisikään.
Hänen sormensa etsi otetta valkeista, märistä hiuksista.

Hän tuskin tarvitsisi enää koskaan shampanjaa tai viskiä, sillä tämä oli välitön humala. Hän juopui vaimostaan ja mahdollisuus tuottaa tälle nautintoa – oikeaa, ihanaa nautintoa oli sekoittaa hänen päänsä perinpohjaisesti. Wren sekä näytti ja kuulosti niin sanoinkuvaamattoman kauniilta nauttiessaan.
Ehkä perhe voisi avata lahjat ilman heitä, sillä Charlesilla ei ollut kykyä lopettaa ja siirtyä kauemmas.

Wren toivoi samaa. Että lahjat voitaisiin avata ilman heitä.
Tai oikeastaan, hyvin nopeasti hän lakkasi ajattelemasta mitään muuta kuin kosketusta, joka sai hänen koko kehonsa sähköisetkään.
Hän unohti sanat, niin että lopulta jäljellä oli vain ääni.
Höyry kierteli lämpimänä heidän ympärillään.

Charles hengitti raskaasti, kun kohotti katseensa ylös Wrenin kasvoihin kysyvänä. Jatkanko?
Sydän hakkasi rajuna ja hän tunsi verensä polttavan kuumana, mutta hyvin onnellisena – naisen ääni oli ajaa hänet ulos nahoistaan ja mahdollisuus keskittyä puhtaasti Wrenin nautintoon todelliselta ylellisyydeltä.
Sormenpäät sivelivät naisen reisiä ja kylkiä, jäljittelivät lantion viehättävää kaarta ja kulkivat navan ympäri, seuraten virtaavaa vettä.

Tuli oli löytänyt tiensä Wrenin katseeseen, kun hän avasi silmänsä ja kohtasi Charlesin jäänharmaan katseen.
Hetkeen hän ei kyennyt vastaamaan, sillä veri poltti hänen suonissaan kuumana ja melkein kipeänä.
"Charles..."
Hän haki parempaa otetta ammeen reunasta, sillä ei luottanut enää tasapainoonsa.
Hän oli melko varma, ettei lattia todella keinahdellut.
Melko varma.
Hänellä ei ollut kiirettä avaamaan lahjoja.

"Wren..?", Charles vastasi käheästi ja halasi naista tiukemmin, kiertäen käsivarret tukevasti jumaloimansa lantion ympärille. Hän hamusi huulillaan alavatsan pehmeää, herkkää ihoa, valuen hieman alemmas.
Joulu tuntui toissijaiselta eikä mies halunnut ajatella maailmaa höyrystä täyttyvän kylpyhuoneen ulkopuolella. Joskus seinät oli tapetoitu kirjailluin paperein, lattia oli puuta ja huonekalut suunnattoman arvokkaita. He olivat luopuneet sellaisesta tyylistä käytännöllisyyden tähden eniten käytössä olevien kylpyhuoneiden kohdalla.

Joulu, pääsiäinen, hetkeksi aika menetti merkityksensä, samoin kuin maailma unenomaiseksi muuttuneen kylpyhuoneen ulkopuolella.
Tätä ei todennäköisesti voisi selittää Tealille, sisko arvaisi heti ja katsoisi heitä syyllistäen.
Jouluaamuna, hyvät ihmiset.
Siinähän paheksuisi, itsekin naimisissa oleva nainen.
Hetkeksi maailma muuttui impressionistiseksi maalaukseksi, yksityiskohdat katosivat ja värit kirkastuivat.
Wren pelkäsi kaatuvansa.
"... les..."

Charlesin kulmat kurtistuivat. Wren vaikutti huonovointiselta. Ehkä hän oli mennyt liian pitkälle tai kuuma suihku ja matala verensokeri olisivat tehneet naisen olosta heikon.
Hän sammutti hanan ja suoristautui, tukien naista kädellään. Mies kiipesi ammeesta ja kun seisoi tukevasti jaloillaan, ojentaen käsivartensa niin, että voisi nostaa Wrenin käsivarsilleen.
"Oletko kunnossa?" hän kysyi huolissaan, kun pyrki kantamaan vaimonsa makuuhuoneeseen ja laskemaan tämän selälleen sänkyyn, välittämättä siitä, että lakanat saattoivat hieman kastua.

Wren ojensi käsivarsiaan kuuliaisesti Charlesia kohti ja kietoi ne sitten tämän niskan taakse.
Hän epäili, etteivät jalat välttämättä olisi kantaneet. Ne tuntuivat hieman huterilta. Koko hänen olonsa oli hieman hutera. Leijuva.
"Mmmh..."
Hän kävi kiltisti makuulle, mutta piti käsivartensa yhä Charlesin ympärille niskan taakse kiedottuina.

Charles viipyi hetken kyyryssä Wrenin yllä, vaimonsa kasvoja tutkien, ennen kuin irrotti hellävaraisesti tämän otteen, jotta saattoi suoristautua ja siepata kylpyhuoneen telineestä pyyhkeen, jolla hieroa naisen ihoa hellästi.
Hän kietaisi toisen vyötäisilleen ja istahti sängyn laidalle Wrenin viereen, silittäen märkiä hiuksia pois naisen kasvoilta.
"Pyörryttääkö sinua? Tai oksettaako? Tilaan sinulle aamiaista."

Wren seurasi Charlesia raukealla katseellaan, ja harkitsi juuri tämän syliin kipuamista, kun kysymys rekisteröityi hänen mieleensä.
"Mitä? Ei, ei, minä voin oikein hyvin, Charles", hän vakuutti, ja kohotti kätensä silittämään miehen häkellyttävän sileää poskea.
"Meidän pitää mennä alakertaan. Sinunkin lahjasi on siellä. En kai tukistanut liian kovaa?"

"Et tietenkään", Charles vastasi. Hän oli vain... Innostunut siitä.
"Kertoisithan minulle, jos haluaisit minun lopettavan?" hän kysyi huolissaan, valkeat kulmat kurtistuen ja kuivasi tunnollisesti Wrenin ihoa, vetäen sitten peittoa kevyesti tämän jaloille pitääkseen ne lämpiminä. Lilford Hall ei ollut eristyksen kuningatar ja kylmä talvituuli luikerteli sisään ikkunanraoista.
Hän nousi hetkeksi etsimään itselleen alushousut, joihin pujottautui Wreniä edelleen katsellen ja kuivasi pyyhkeeseen hiuksiaan, ryhtyen sitten etsimään naiselle alusvaatteita.

"Mitä?"
Wren kurtisti hieman kulmiaan, eikä voinut väittää, että olisi ollut mielensä terävyyden suhteen parhaimmillaan juuri nyt.
"Tietenkin kertoisin. Mutta en minä halunnut sinun lopettavan."
Hän ojensi käsivartensa päänsä yläpuolelle ja venytteli raukeasti.
"Miksi sinä sellaista mietit, Charles?"

Koska hän ei luottanut arviointikykyynsä, kun kyse oli Wrenistä ja näin vieraasta maaperästä.
"Pelkäsin, että tein sinut huonovointiseksi", hän vastasi ja ripusti pyyhkeensä kuivamaan, pujottautuen sitten pariin mustia sukkia, tummiin puvunhousuihin ja vaaleansiniseen kauluspaitaan, jota napitti siirtyessään takaisin sängyn laidalle.
Hän tarjoutui pujottamaan alushousut Wrenin jalkaan.

"Et tietenkään, Charles", Wren vakuutti, ilmen sileten.
"Sinä teit minun oloni äärimmäisen hyväksi. Olen melko varma, että sain kaksi perättäistä orgasmia."
Hän ojensi reippaasti ensin toisen ja sitten toisen jalkansa, niin että Charles saattoi auttaa häntä pujottamaan alushousut jalkaan.
"Se oli varsin häkellyttävä kokemus."

Jos 'rakastella' sai Charlesin korvat punehtumaan, 'orgasmi' vei häneltä hetkeksi toimintakyvyn ja hän unohti mitä oli tekemässä. Mies hieraisi kuumottavaa korvaansa, yhtä aikaa vaivaantuneena ja äärettömän onnellisena. Ehkä hänellä oli toivoa tällä elämän osa-alueella.
"Hyvä", hän vastasi hieraisten niskaansa, häivähdys hymyä suupielessään ja ojensi Wrenille rintaliivit, napittaen kalvosinnappinsa ja suoristaen kauluksiaan, kun pujotti solmion paikalleen.
"Mitä haluaisit pukea päälle?"

"Niin on", Wren myönsi vilpittömästi noustessaan istumaan, jotta saattoi pujottaa rintaliivit päälleen.
"Oikein hyvä."
Hän pyyhkäisi sormet läpi kosteista hiuksistaan ja nousi seisomaan. Jalat tuntuivat vielä hieman huterilta, mutta eivät vaarallisesti. Ainakin ne kantoivat hänet vaatekaapille valitsemaan päivän asua.
"Tästä taitaa olla muodostumassa meille jouluperinne."

"Mistä?" Charles kysyi eikä syyttänyt itseään liian ankarasti siitä, että ajatukset olivat niin sumuisia. Hän astui Wrenin taakse kiertäen käsivartensa naisen vyötärölle ja vetäen tämän selän rintaansa vasten.
Huulet hamusivat kevyesti niskan ja kaulan paljasta kaarta.

"Rakastelusta jouluna", Wren vastasi, liu'uttaen sormiaan mekkojen rivillä yrittäen päättää, mikä niistä kuulosti tänään oikealta.
"Ei sillä, että meillä olisi siitä puutetta muutenkaan. Mutta joulu on joulu."
Hän nojautui Charlesia vasten ja poimi itselleen samalla punaisen, polvimittaisen mekon.
"Se olisi minusta mukava perinne."

Charles yskähti ja kohotti päätään, ärtyneenä kuumottavista korvistaan. Herran tähden, aikuinen, naimisissa oleva mies.
Sana kuulosti kyllä melkein kivuliaan kauniina Wrenin sanomana.
"Ehkä meidän pitäisi siirtyä alakertaan. En luota itsehillintääni erityisen paljon", hän totesi, halaten naista haikeasti, ennen kuin astui kauemmas ja suki sormet läpi kevyesti kosteista, valkeista hiuksistaan.
Sitten hän veti kauluspaidan ja solmion päälle hänelle valitun, hillityn jouluvillapaidan.

"Minäkin pelkään, että itsehillinnässäni on tällä hetkellä jonkinlaisia puutteita", Wren myönsi, samalla kun pujottautui mekkoonsa ja tuliteriin sukkahousuihin, joiden asentoa hän joutui tosin heti korjaamaan - pienikin kierteisyys oli ajaa hänet auttamattomasti hulluksi, eikä olisi ollut ensimmäinen kerta, kun hän joutuisi lähtemään korjaamaan asian kesken kaiken.
Niin oli käynyt pari kertaa jopa heidän työmatkoillaan.
Hän nykäisi vielä jouluisen neuleen päänsä yli ja solmi hiuksensa löyhälle nutturalle niskaan.
"Oletko valmis, Charles? Pääset avaamaan lahjasi."

"Valmis", Charles vastasi ja vilkaisi itseään kriittisesti peilistä, suoristaen neuleen alta pilkottavaa solmiota kulmat asteen kurtistuen.
"Sinun pitää valita paikka maalauksellesi", hän muistutti nyökäten lipaston päälle asetettua Monet'a kohti ja kiersi käden Wrenin selälle, saattaen naisen kohti alakertaa.

Wreninkin katse kääntyi kohti maalausta, ja hieman epäuskoinen hymy kohosi hänen kasvoilleen. Olisi ollut helppo unohtua maalauksen väreihin ja muotoihin, musiikkiin ja tuoksuihin, joilla se täytti hänen mielensä.
Mutta heitä odotettiin alhaalla.
"Luulen, että haluaisin sen jonnekin, missä voin katsella sitä usein", hän vastasi, samalla kun tutut katseet seurasivat heidän kulkuaan maalauksista.
"Se on niin uskomattoman kaunis."

"Olen onnellinen, että pidät siitä", Charles vastasi ja antoi kätensä viipyä Wrenin vyötärölle, kun johdatti tämän kohti kartanon kätköissä olevaa salia, joka oli annettu Wrenin käyttöön eikä ollut avoinna historiallisessa talossa vierailevalle yleisölle.
Siellä oli heidän riemunkirjava joulukuunsensakin ja, Charles oletti, irlantilainen klaani joululahjoineen.
Holmes olisi varmasti tähän mennessä huolehtinut siitä, että ruokasalissa oli tarjoiltu loistelias, tuhti jouluaamiainen.

Sali oli, jos mahdollista, vieläkin värikkäämpi kuin aiemmin.
Punahiuksisella, riemunkirjaviin jouluneuleisiin pukeutuneilla irlantilaisilla saattoi olla vahvasti tekemistä asian kanssa, samoin kun lahjapapereilla, joita Maggie ja Winston olivat innokkaasti levitelleet pitkin lattioita.
Osa paketeista oli säilynyt avaamattomina kuusen alla.
"Huomenta Wren, Charles!" Thomas toivotti hyväntuulisesti takan ääreen asetetusta nojatuolista, muotopuoli huivi kaulassaan, samaan aikaan kun Teal ähkäisi:
"Jo oli aikakin!"
Ja seuraavassa hetkessä punahiuksinen lapsilauma oli hetkeksi ympäröinyt heidät, ja Wren teki parhaansa johdattaakseen Charlesin turvallisesti peremmälle ilman, että tämä saisi elinikäisiä traumoja avioliiton kautta sukulaisiksi tulleista lapsista.

Charles tunsi olonsa kieltämättä hyvin epävarmaksi pienten, punapäisten irlantilaisten keskellä. Hän piti huolta siitä, ettei tallonut kenenkään päälle ja soi häivähdyksen hillittyä hymyä lapsille, joiden nimet yritti painaa huolellisesti mieleensä.
Hänen äitinsäkin istui joukossa.
Ja näytti melkein pelokkaalta hillityn, kohteliaan ja ehdottoman moitteettoman ulkokuorensa alla. Charles tunsi hellän lämmön leviävän sisällään katsellessaan äitinsä tapaa tarkkailla vieraita. Lady Edgerly oli sonnustautunut helmenharmaaseen jakkupukuun ja helminauhaan ja olisi erottunut kipeästi joukosta ilman aavemaisen valkeaa väritystäänkin.
Charles painoi suukon Wrenin hiuksiin ja siirtyi sitten äitinsä luo, laskien käden tämän olkapäälle.
"Hyvää joulua, äiti", hän sanoi ja halasi naista puolittain, seisten tämän vieressä. Ja kun heidän kalpeat katseensa kohtasivat, hän tiesi heidän molempien tuntevan samoin.
Tämä oli ensimmäinen joulu kotona ilman isää. He olivat paenneet edellisenä vuonna, kestämättä kohdata Lilford Hallia, aina vain hiljaisempana ja hylätympänä.
Nyt se oli täynnä elämää.

Charles saattoi tuntea nykäisyn hihassaan - ilmeisesti tällaiset nykäisyt olivat pienten, punapäisten irlantilaisten universaali tapa pyytää vanhempiensa, ja selvästi myös muiden aikuisolentojen, huomiota.
"Setä", Tealin pieni, punatukkainen poika vetosi, ja kohotti sitten suurikokoista kirjaa Charlesin ja tämän äidin nähtäville. Kuvittaja oli täyttänyt suurimman osan sivusta suurikokoisella kuvalla dinosauruksesta, jonka sileässä päälaessa oli jotakin, joka muistutti munkkien kaljua.
"Tämä on pachycephalosaurus", hän ilmoitti, samalla kun Wren seisahtui heidän viereensä. Hän hipaisi Charlesin käsivartta sormenpäillään ja kumartui sitten painamaan suukon Lady Edgerlyn kalpealle poskelle.
"Hyvää joulua, Catherine."

"Hyvää joulua, Wren", Lady Edgerly vastasi viileällä maneerillaan, vaikka naisen kalpeat, arvokkaasti ikääntyneet kasvot eivät olleetkaan yhtä hillityt kuin normaalisti ja vaaleansinisissä silmissä paloi tunne.
Charles kiersi käsivarren Wrenin hartioiden ympärille ja veti naisen selän hetkeksi rintaansa vasten, hipaisten punaisia hiuksia nenällään.
"Ahaa", hän vastasi hieman hämillään pienelle irlantilaiselle, epätietoisena siitä, kuinka kyseiseen faktaan kuului vastata.
"Jaoitteko jo kaikki paketit?" hän kysyi sen sijaan pikkupojalta.

Pieni poika nyökäytti päätään tärkeänä.
"Niiden kallo saattoi olla paksuudeltaan melkein kaksikymmentäviisi senttiä", hän ilmoitti, ja vaikka kirjaimet eivät puheessa aina osuneetkaan aivan kohdalleen, silmissä oli hyvin tuttu, intohimoinen palo. Hän katseli Charlesia hetken, kulmat kurtistuneina, ennen kuin vastasi "ei" ja kääntyi sitten Lady Edgerlyn puoleen esitelläkseen tällekin kirjaansa.
Wren käänsi päätään, jotta saattoi painaa suudelman Charlesin poskelle.
"Tahdotko avata oman lahjasi?"

Charlesin jäänharmaissa silmissä häivähti hymyä.
"Jos sinäkin avaat paketin", hän vastasi ja seurasi silmäkulmastaan, kuinka äiti suhtautui tomeran pikkupojan huomioon samanlaisella pelonsekaisella varautuneisuudella kuin hän.
"Voisit katsoa, kenen nimi tuossa isossa, vihreäkultaisessa on", hän kannusti työntäen Wreniä selästä lähemmäs kuusta ja naisen omalla nimellä merkittyä, polvikorkuista, kimaltelevalla, elegantilla paperilla ja silkkinauhalla paketoitua laatikkoa.

Wrenin kasvoilla häivähti häkellys.
"Minähän avasin pakettini", hän huomautti, kun kyykistyi paketin ääreen ja silitti sen paperista kylkeä hellästi ennen kuin alkoi avata silkkinauhaa.
Charlesin paketti, neliömäinen, puolisen metriä kanttiinsa ja varmasti kaupan värikkäimmällä paperilla paketoitu, kyhjötti odottavana kuusen alla.
Pakettikortissa oli kuva tonttuhattuisesta corgista.

Wrenin paketti oli helppo tunnistaa. Charles kumartui poimimaan sen käsiinsä ja hipaisi Wrenin niskaa, istahtaen läheiseen nojatuoliin.
"Paketteja voi olla useampia", hän huomautti huvittuneena ja silmäili naista hellästi, odottaen oman pakettinsa kanssa tovin.
Silkkinauhalla sidotusta laatikosta paljastui ylellistä silkkipaperia, joka verhosi sisäänsä loputtoman näköisen, smaragdinvihreän iltapuvun. Kankaan monet, hienovaraiset kerrokset välkkyivät valossa ja saivat vihreän hehkumaan kuin eläen. Silkkiset, kimaltavat lehtikirjailut kulkivat korkealta kaula-aukolta pitkään, runsaaseen laahukseen ja siroihin hihoihin saakka.

Wren kääri silkkipaperin varovasti auki ja unohtui hetkeksi hämmästelemään vihreää kangasta. Hän silitti sormenpäillään kangasta ja seurasi yhtä hentoa kuviota.
"Mikä tämä on?" hän kysyi häkellystä äänessään, kun kohotti pukua paremmin tarkasteltavakseen.
Pari ylimääräistä silmäparia oli jo liittynyt tarkastelemaan hänen lahjaansa.
"Haltiapuku', Brigid ilmoitti avuliaasti.

"Haltiapuku on varsin osuva kuvaus", Charles naurahti katsellen Wrenin pisamaisia kasvoja, kun nainen tutki iltapukua.
"Teetin sen sinulle. Ajattelin, että ehkä pitäisit siitä." Väri oli tuonut hänen mieleensä kengät, joita hänen vaimonsa oli pitänyt heidän häissään, syvän metsän valon ja Irlannin vehreät nummet.
Hän avasi huolellisesti oman pakettinsa paperin, varoen repimästä sitä, ja kurkisti sisään laatikkoonsa.

Brigid hymyili niin, että puuttuvan hampaan rako etuhampaiden välissä välähti.
"Minäkin tahdon haltiapuvun", hän ilmoitti, kun tuli tutkimaan pukua tätinsä kanssa.
"Tosin housujen kanssa. Koska tahdon ratsastaa haltiahevosella."
Wren oli unohtunut hämmästelemään vihreiden eri sävyjä, eikä kiinnittänyt heti huomiota siihen, että Charles avasti jo lahjaansa.
Paketista paljastui huolellisesti pakattu, eleganttiin, siniseen ruukkuun istutettu, kauniisti rungoltaan kaartuva bonsaipuu.

Charles jäi hämmästelemään bonsaipuuta, hymyä kalpeissa silmissä viipyen.
Ehkä Wren haki korvaajaa Rubikin kuutioille, joihin hän oli kieltämättä kehittänyt hienoisen addiktion. Niiden haaste oli tosin hiipumassa.
"Kiitos, Wren. Hyvin ajattelevaista", hän sanoi lempeää huvitusta äänessään ja rakastavaa lämpöä silmissään. Sormet silittivät puun runkoa, kun hän pohti sijoituspaikkaa.

Wren palautti vihreän haltiapukunsa huolellisesti takaisin pakettiin ennen kuin poimi pienemmän, tutulla, kirkasvärisellä paperilla paketoidun lahjan kuusen alta ja siirtyi Charlesin luo. Hän kumartui hipaisemaan miehen huulia omillaan ja istahti sitten tämän tuolin käsinojalle, varoen bonsaipuun pakettia.
"Puku on hyvin kaunis", hän totesi, todella tarkoittaen sanojaan. Sen vihreisiin sävyihin tuntui sekoittuneen ripaus metsän tuoksua ja ääniä. Tuulen huminaa puiden latvustoissa.
"Se saa minut toivomaan tilaisuutta käyttää sitä."
Hän ojensi pientä, suorakulmiomaista pakettia Charlesille.

"Olen onnellinen, jos pidät siitä", Charles vastasi ja kiersi käsivarren vaimonsa vyötärölle, halaten tämän kylkeensä. Toinen käsi piteli huolella sievää, pikkuista puuta, ja mies koki paremmaksi nostaa sen turvaan viereisen lipaston päälle, ennen kuin se lipsahtaisi lattialle.
Charles kohotti kulmaansa toiselle paketille.
"Minähän avasin pakettini", hän muistutti.

Wrenin suupieli nykäisi hieman.
"Paketteja voi olla useampia", hän muistutti, ja kumartui hipaisemaan Charlesin poskea huulillaan ennen kuin ojensi pientä pakettia rohkaisten tätä kohti. Vaikka ehkä oli ollut huijausta paketoida lahjat erikseen, sillä värikkään paperin alta paljastuisi hyvälaatuinen, sinisellä sametilla vuorattu metallilaatikko, jonka saattoi avata saranakohdista täysin avoimeksi kuin kirjan. Laatikon sisään oli aseteltu bonsain hoitamiseen tarvittavat välineet, useat erilaiset, sirot sakset, pienet pinsetit... Kaikki tarvittava.
Rasian kantta koristi tyylikäs monogrammi.
"Bonsaista huolehtiminen tekee hyvää", Wren selitti, pyyhkäisten sormillaan Charlesin valkeita hiuksia.
"Rentouttaa."

Charles katseli hetken vaimonsa eriparisia silmiä, hymy omissaan viipyen ja jos he olisivat olleet kaksin, hän olisi saattanut tehdä jotain hävytöntä ja lasten silmille sopimatonta.
"Miten huomaavaista", hän totesi ja nykäisi hellästi yhtä punaista suortuvaa. Hän ihaili hetken eleganttia hoitosettiä ja nosti sen sitten puun vierelle lipastolle.
"Kiitos, Wren."

Wrenin silmät siristyivät vinosta hymystä.
"Ajattelin, että olisin voinut ostaa sinulle myös kurssin, joka auttaisi pääsemään alkuun", hän totesi, kun hivuttautui nojatuolin käsinojalta miehensä syliin.
"Mutta muistin, että et ole aina tullut toimeen opetusta antavien auktoriteettien kanssa."
Hän todella toivoi, että bonsaista huolehtiminen antaisi Charlesille jotakin, johon keskittyä silloin, kun stressi uhkasi kasvaa liian suureksi.

Charles nauroi matalasti ja kiersi molemmat kätensä naisen vyötärölle, haudaten nenänsä hetkeksi tämän hiuksiin. Niissä viipyi shampoon tuoksu, joka muistutti häntä heidän hetkestään huuruisessa kylpyhuoneessa.
"Se on ihana lahja, kiitos", hän vastasi.
"Olettehan saaneet aamiaista?" hän varmisti kohottaen katseensa ympäröivään klaaniin.

Wren rakasti Charlesin naurua, ja hänen olisi tehnyt mieli haudata kasvonsa hamuamaan tämän kaulataipeeseen, kenties hamuta kaulan ihoa huulillaan.
Hän ei ehtinyt niin pitkälle, kun klaani pääsi vakuuttelemaan, että heidät oli kyllä ruokittu. Sitten Winston onnistui jumittamaan itsensä yhden nojatuolin alle, ja seurasi hetkellinen kaaos, jonka aikana corgi vapautettiin antiikkisesta vankilastaan.
Tealin pieni poika oli päässyt dinosauruskirjassaan viimeiselle sivulle, välittämättä siitä, oliko Lady kuunnellut vai ei.
Sitten joku keksi, että ulkona oli uskomattoman kaunis ilma, ja lapsille tekisi hyvää päästä hetkeksi pihalle.
Wren silitti sormenpäillään Charlesin niskaa.
"Menisimmekö mekin?"

Hunningolla, Lordi Norfolk, Charles huomautti itselleen ja nielaisi toisenlaisen ehdotuksen. Wren tuntui herättävän hänessä kyltymättömän nälän.
"Mennään vain", hän vastasi suoristaen hillityn jouluvillapaitansa hihoja, joista kauluspaidan hihat pilkottivat asiallisesti.
"Missä takkisi on?" hän kysyi ja nousi ylös, auttaen Wreninkin jaloilleen. Keskity olennaiseen. Ajattele lapsia, Charles.

"Luulen, että se on huoneessamme", Wren vastasi, samalla kun hänen sisaruksensa alkoivat paimentaa yhä pyjamisaan kirmaavaa jälkikasvuaan ulos huoneesta ja vaatteidenvaihtoon. Juuri, kun kaikki oli saatu ulos, joku muisti, että yksi lapsista puuttui, ja vaati hetken lisää kaaosta, ennen kuin tämä löytyi kuusen alta Maggien kanssa.
Ainakin Lilford Hallissa oli elämää.
Wrenin suupielet nykivät, kun hän kurotti hipaisemaan Charlesin poskea huulillaan.

Charles vastasi puolittaisella hymyllä ja laski kätensä Wrenin selälle, kun saattoi naisen kartanon puistomaiselle etupihalle. Majesteettiset, vanhat lehtipuut täplittivät kumpuilevaa nurmea, joka oli nyt hautautunut kevyen lumikerroksen alle. Suuria, untuvaisia hiutaleita leijaili nytkin taivaalta.
Täydellinen joulusää.
He voisivat käydä kävelyllä puistossa. Tai väistellä riehakkaita sukulaislapsia.

Pienet, värikkäät olennot tuntuivat moninkertaistuvan kirmatessaan pitkin lumista pihamaata. Ehkä se, että mukana oli myös kaksi innokasta corgia, sai heidän lukumääränsä tuntumaan paljon todellista suuremmalta.
Luminen joulu.
Wren oli kietonut toisen käsivartensa Charlesin vyötäisille ja halasi itsensä miehen kylkeen. Hän ei ennättänyt nauttimaan läheisyydestä kuitenkaan kovinkaan kauaa, kun Brigid jo ilmestyi heidän vierelleen ja tarttui Charlesin takkiin lapasen peittämällä kädellään.
"Tulkaa, me rakennamme lumihevosen!"

Charles antautui pienen irlantilaisen johdatettavaksi.
Olivatkohan Wrenin sisarusten lapset koskaan käyneet jossain pohjoisessa, jossa todella oli lunta? Loputtomia vuoria lunta, joista saattoi loihtia mitä tahansa mielikuvituksensa tuotteita?
Ehkä hänen pitäisi joskus kysyä.
"Antoiko Wren sinun ratsastaa hevosellaan?" hän kysyi tytöltä ja piti kätensä Wrenin ympärillä.

"Meillä ei ollut sopivia kypäriä, niin ei", Brigid vastasi, ja päästi otteensa takista vasta, kun he olivat päässeet suuren tammipuun alle, jonne lumihevonen rakennettaisiin.
"Mutta me saimme silittää sitä ja antaa sille porkkanoita, ja se yritti syödä minun hiukseni."
Brigid alkoi käskyttää heitä hyvin määrätietoisesti, sekä vanhempia että lapsia, eikä kukaan valittanut, vaikka lumikerros nurmen päällä ei tainnut olla aivan ihanteellisimmassa paksuudessa lumipallojen pyörittelyä ajatellen.
"Te voitte etsiä sille harjan ja hännän", Brigid ilmoitti Charlesille ja Wrenille, huiskauttaen toista kättään kuin suuren luokan johtaja.

Charles katsahti Wreniä kulmaansa kohottaen.
"Mistä lumihevosten jouhet tehdään?" hän kysyi katsahtaen sitten epätietoisena ympärilleen. Hän ei ollut koskaan leikkinyt lumella näin. Hän oli aina rakastanut lunta, mutta jostain syystä siitä rakentaminen ei ollut tullut kysymykseenkään. Hänen muistonsa liittyivät ratsastusretkiin ja kylmästä riehaantuviin hevosiin, jotka pukittelivat ja tanssivat terhakoina.

Wren oli unohtunut katselemaan siskonlapsiaan, ja kohotti nyt katseensa Charlesiin.
"Emmeköhän me jotakin keksi", hän vakuutti, miehen vyötäisille kiertynyt käsi tämän kylkeä kevyesti takin läpi silittäen.
Oli melkein vaikea uskoa, että he todella olivat tässä. Historiallisen kartanon nurmella, rakentamassa lumihevosta yhdessä värikkään irlantilaisklaanin kanssa.
"Tule."
Hän veti miehen mukaansa ja suuntasi kohti lehtipuiden joukkoa hieman kauempana. Ehkä he löytäisivät risuja, tai jotakin muuta sopivaa.

Charles seurasi Wrenin vierellä, luottaen naisen asiantuntemukseen. Hän joutui toteamaan, että tiesi surullisen vähän surullisen monesta elämän osa-alueesta. Ehkä hänen pitäisi opiskella lisää.
Mutta missä opetettiin lumihevosten rakentamista tai lapsille puhumista tai...
"Mitä me etsimme?" hän kysyi katsellen ympärilleen.

Rakennustyömaan puheensorina jäi nopeasti heidän taakseen, ja luminen hiljaisuus kietoutui heidän ympärilleen hämmästyttävän pian.
"Risuja, tai jotakin muuta, joka on riittävän lähellä harjaa", Wren vastasi miettien, olisiko huolella hoidetussa puistossa yhtään ylimääräistä pudonnutta oksaa tai kuivahtanutta heinänkortta.
Mutta he voisivat yrittää.
"Katsotko sinä tuolta, niin minä kokeilen onneani täällä?"
Hän nousi varpailleen painamaan suudelman Charlesin poskelle, ja suuntasi sitten sirojen lehtipuiden joukkoon.
Vain hetkeä myöhemmin lumipallo lensi ilman halki ja läiskähti Charlesin selkään.

Risuja. Risuja tai jotain... Charles suuntasi määrättyyn suuntaan kulmat keskittyneessä kurtussa. Jos heillä olisi ollut aikaa, hän olisi voinut teetättää lumihevoselle aidon harjan. Mutta se ei kai ollut tällaisen leikin ajatus.
Sitten jokin levisi hänen selkäänsä. Muutama lumikokkare kopsahti takaraivoon ja liukui kauluksesta niskaan.
Charles kääntyi hitaasti ympäri, silmät viiruiksi kavenneina.

Wren kohtasi Charlesin katseen muutaman metrin päästä, kulmahampaita vilauttava virne kasvoillaan.
Vihreän takin huppu oli jo valahtanut niskaan, ja pesun jäljiltä villeiksi kuivuneet kiharat kehystivät hänen päätään loistavan punaisina keskellä valkeutta. Hän oli seisahtunut paksurunkoisen tammen vierelle, toinen, lapasen suojaama käsi kohotettuna.
Kädessään hänellä oli toinen lumipallo.

Charlesin kalpeat silmät kapenivat toisen asteen.
"Lady Norfolk...", hän puhutteli pahaenteisesti ja nosti tummanharmaan villakangastakin hihoja hansikkaiden päälle kuin valmistautuen. Irrottamatta katsettaan Wrenin kasvoista hän lähti harppomaan vaimoaan kohti lumisen nurmen poikki.
Vai sillä lailla.

Wrenin toffeenkultaiset silmät siristyivät hetkeksi, ja hänen kätensä viskasi toisenkin lumipallon ilman halki kohti Charlesin rintakehää, kun tämä lähti häntä kohti.
Hetken hän näytti onnelliselta ketulta, ja sitten hän kiepahti ympäri, villit, punaiset hiukset keinahtaen, pujahtaakseen suuren tammen rungon taakse.

Väistöliike jäi puolitiehen ja toinen lumipallo mäiskähti olkapäähän.
Epäuskoinen hymy nykäisi miehen suupieltä, kun tämä kiihdytti vauhtia ja lähti vaimonsa perään.
"Odotahan, kun saan sinut kiinni", hän sanoi tavoitellen otetta Wrenin vyötäröltä.

Wren vastasi naurulla ja kiisi lumisen nurmen halki hiukset hulmuten.
"Siinähän yrität!" hän vastasi, ja onnistui juuri väistämään Charlesin kädet, mutta ainoastaan nopean käännöksen ansiosta.
Hän tiesi, että hänen mahdollisuutensa paeta olivat varsin minimaaliset.
Ja tällä kertaa hän ei edes todella yrittänyt.
"Lordi Norfolk on hyvä ja yrittää kovempaa!"

Charles vastasi siirtymällä harppomisesta juoksuun, taittaen matkaa pitkin, urheilijan vaivattomin askelin.
"Lady Norfolk on hyvä ja varautuu seurauksiin", hän muistutti takaa ja laskelmoi Wrenin reittiä, voidakseen käyttää oikotietä matkan katkaisemiseen. Ja päästessään lähelle, yritti taklata vaimonsa kanssaan lumiseen maahan.

Charles saavutti Wreniä jokaisella askeleella, mutta se ei tarkoittanut, että hän aikoisi luovuttaa helpolla.
"Lady Norfolk on täysin varautunut!" hän ilmoitti, naurua äänessään, ja pinkaisi kohti suurta tammea, jonka oksissa muutama itsepäinen lehti vielä roikkui.
Charles ilmestyi odottamatta hänen sivultaan, eikä hän ehtinyt väistää.
Hän vinkaisi ja nauroi, samalla kun tunsi kaatuvansa.

Charles kiersi kätensä Wrenin ympärille, lukitsi naisen käsivarret kylkiä vasten ja kierähti itse tämän alle maan lähestyessä, ottaen iskun vastaan itse. Lumi pöllähti ja takertui valkeisiin hiuksiin.
Charles ei irrottanut otettaan, vaan kieräytti Wrenin osin alleen ja lukitsi jalallaan myös naisen jalat otteeseensa.
"Kuulkaahan", hän murisi matalasti vaimonsa korvaan.
"Mitä minun pitäisi tehdä kanssasi."

Wren kehräsi naurusta, eikä välittänyt lainkaan siitä, oliko maa kylmä, tai oliko lumessa kieriskely Lady Norfolkin arvolle sopivaa. Hänen oli lämmin, hyvin lämmin, ja pyrähdyksen nostama puna hehkui hänen poskillaan, sydämen syke hakkasi yhä kiihtyneenä.
Hän henkäisi hiljaa, varpaat talvikenkien sisässä kipristyen.
"Mitä Lordi Norfolk haluaa tehdä minun kanssani?"

"Asioita, joita Lordi Norfolkin ei ole sopivaa sanoa ääneen", Charles kuiskasi hipaisten huulillaan Wrenin korvaa.
Hänen pitäisi ajatella jotain muuta, ennen kuin hän innostuisi liikaa.
Hansikoitu käsi haki vaivihkaa kourallisen kevyttä lunta ja pölläytti sen Wrenin kasvoille. Sitten hän oli nopeasti jaloillaan, lunta valkeissa ripsissään, ja otti valmiusaseman vaimonsa uuteen taklaukseen, jos tämä ryhtyisi kostotoimiin.

Kuiskaus sai Wrenin huokaisemaan ja kiemurtamaan hieman.
Hän olisi varmastikin unohtanut, missä he olivat, ellei lumi olisi pöllähtänyt hänen kasvoilleen juuri silloin. Se sai hänet kiljahtamaan ja pyrkimään jaloilleen, kyyristyneeseen asentoon, toffeenkultaiset silmät kaventuneina.
Jos se oli Lordi Norfolkin vastaus...
Hän kaapaisi maasta kourallisen lunta ja hyökkäsi kohti Charlesia, tavoitteenaan sujauttaa lumen miehen takinkauluksen alle.

Vai sellaista peliä.
"Kuulkaahan, Lady Norfolk..." Charlesin silmät tuikahtivat ja mies nauroi vapautuneisuudella, joka ei lainkaan sopinut Norfolkin jaarlin arvoon, ja loikkasi ketterästi sivuun, yrittäen siepata kiinni Wrenin vyötäröstä ja kieputtaa naista ilmassa.
Kartanon ikkunasta Lady Edgerlyn hillitty hahmo katseli telmimistä ja tunsi sydämensä pakahtuvan.

Wren onnistui väistämään, melkein. Charlesin käsivarret kiertyivät hänen vyötärölleen, ja yhtäkkiä hän tunsi, kuinka maa katosi hänen jalkojensa alta.
Hän ei pelännyt. Tietenkään. Charles ei antaisi hänen pudota.
Nauru kupli ja pulppusi kuin puro, joka etsii tietään jään alta vapauteen.
Hetken kaikki oli vain valkeaa lunta ja puiden ikiaikaisia runkoja.

Charles halasi Wrenin selän rintaansa vasten ja kieputti vaimoaan useamman kierroksen ympäri, ennen kuin kaatoi heidät jälleen lumeen. Se alkoi tunkeutua kylmänä kosteutena vaatteiden läpi, mutta hän ei välittänyt. Kylmä oli aina ollut hänen ystävänsä.
Hän kieräytti Wrenin alleen ja pyrki vangitsemaan naisen kädet omiinsa ja painamaan ne maata vasten tämän pään yläpuolella.

Maailma tuntui kieppuvan vielä hetken senkin jälkeen, kun liike oli jo pysähtynyt, ja hän tunsi maan viileyden selkäänsä vasten. Takin sisään oli päässyt pujahtamaan lunta, mutta Wren ei tuntenut kylmää juuri nyt.
Toffeenkultaiset silmät loistivat ja huulilla viipyi hymy, kun hän jäi hetkeksi katselemaan jäänharmaita silmiä, jotka juuri sillä hetkellä näyttivät toistavan taivaan väriä.
Täydellinen talvipäivä.
Kädet pään yläpuolelle taivutettuina hän kohotti päätään hamutakseen Charlesin huulilta suudelmaa.

Charles kumarsi päätään ja vastasi suudelmaan, punoen heidän sormensa lomittain.
Lordi Norfolk todella olisi halunnut tehdä jaarlille sopimattomia asioita vaimolleen. Hän olisi myös vain halunnut unohtua suudelmaan. Valkeat hiukset kostuivat niihin takertuneesta lumesta.
"Luovutatko?" hän kysyi käheästi ja kosketti huulillaan naisen korvaa.

Wren nauroi käheästi, melkein hengästyneesti.
"En koskaan", hän vakuutti, samalla kun villit irlantilaiskiharat saivat uutta intoa lumen kosteudesta ja muuttuivat yhä kiharammiksi, punaisena sädekehänä valkeaa lunta vasten.
"Mutta voin hyväksyä tasapelin, Lordi Norfolk..."

"Vai tasapelin", Charles vastasi skeptisesti, jäänharmaat silmät tuikahtaen huvittuneina ja asettui tukevammin polviensa varaan Wrenin ylle, naisen kädet omiinsa lukittuina.
"Mitä teet, jos en suostu siihen?" hän kuiskasi kumartaen päätään niin, että saattoi jatkaa korvan kevyttä hamuamista.

Wren kehräsi hieman lisää naurusta ja kallisti päätään hieman lähemmäs Charlesin korvaa, samalla kun tämän kuiskaava ääni sai hänen varpaansa jälleen kipristymään.
Ja voihkaisi.
Charles oli ehkä voittanut ensimmäisen erän, napannut hänet kiinni, mutta irlantilainen, itsepäinen veri aikoi vielä kamppailla vastaan.
Likaisesti.

Charles nielaisi. Ääni oli suistaa hänen itsehillintänsä tasapainosta. Sen täytyi kuulua maailman kauneimpiin, ja se palautti hänet hyvin elävästi takaisin aamun huuruun kylpyhuoneessa.
Keskity. Itsekuria, iso mies.
"Miten on?" hän kysyi käheästi ja siirtyi hamuamaan naisen kaulansyrjää.

Wren huokaisi hiljaa.
"Charles", hän vetosi, samalla kun taivutti kaulaansa niin, että iho paljastui paremmin suudeltavaksi, vaikka samaan aikaan hänen kauluksensa sisään taisi sujahtaa lisää lunta, joka lähti sulamaan.
"Sitten me emme pääse takaisin sisälle", hän vastasi, käheyttä äänessään.
"Enkä minä voi pyytää sinua tekemään niitä asioita, joita tahtoisin."

Charles nielaisi uudelleen ja takertui itsehillintänsä rippuihin. He kierivät keskellä Lilford Hallin puistoa. Ei sopinut innostua liikaa. Ja silti hän ei voinut estää itseään kysymästä.
"Mitä sinä tahdot?" hän kuiskasi paljonpuhuvalla käheydellä ja hengitti naisen ihon tuoksua.

Charlesin hengitys tuntui lämpimältä hänen ihoaan vasten.
"Sinut", Wren vastasi, ja taivutti päätään jotta saattoi hipaista miehen korvaa huulillaan. Ehkä hänen käytöksensä ei ollut sopivaa Lady Norfolkille, mutta se ei ollut estänyt häntä ennenkään.
"Ja kuumaa kaakaota..."

"Luulen, että sukulaisesi haluavat risuja tai keppejä tai jotakin", Charles vastasi ja pakotti itsensä keräämään itsehillintänsä, jotta saattoi nousta ylös ja ojentaa kätensä vaimolleen auttaakseen tämänkin jaloilleen.
"Ei sovi lyödä laimin vieraita", hän muistutti enemmän itseään, sillä olisi mielellään vain kadonnut Wrenin kanssa omiin oloihin. Höyrystä täyttyvään kylpyhuoneeseen, esimerkiksi.

Wren nauroi käheästi.
"Aivan. Harja hevoselle", hän myönsi, kun tarttui Charlesin käteen niin, että tämä voisi auttaa hänet pystyyn.
"Ja häntä."
Ja vaikka heillä olikin pyhä tehtävänsä, hän ei malttanut olla kurottumatta hipaisemaan miehen huulia omillaan. Kylmä, lumesta sulanut vesi valui alas niskaa, mutta väliäkö sellaisella.

Charles kurtisti kulmiaan ja kokosi ajatuksiaan. Keskity.
"Oletko rakentanut paljonkin lumihevosia?" hän kysyi ja pyyhkäisi lunta hiuksistaan ja takiltaan, katsellen epätietoisena ympärilleen. Risuja. Tai jotakin. Voisivatko he käyttää oikeaa harjaa? Irrottaa vain sen varren. Vai veisikö se pois lumihevosen autenttisuudesta?

Wren antoi sormiensa upota hetkeksi Charlesin hiusten joukkoon.
"Sinä näytät siltä, että sinun pitäisi ratsastaa lumihevosella."
Ja eikö Paddy melkein ollutkin? Tai ehkä sitten jäähevonen. Jäähevonen ja sen prinssi.
Hän astui kauemmas ja katsahti ympärilleen, pyyhkien kosteita hiuksia otsaltaan.
"Aina, kun maassa oli lapsuudessani lunta. Eli en erityisen usein. Mutta me rakastimme sitä. Täällä on siistitty risut pois aika huolellisesti, Charles."

Se oli totta. Lilford Hallissa oli erinomainen puutarhuri, joka todella rakasti kartanoa ja sen tiluksia. Kesäisin puutarhat olivat häikäiseviä ja nurmi hehkui elinvoimaisena.
"Hyvä on, käydään hakemassa tallilta heinää tai luuta tai jotakin", Charles ehdotti ja viittasi Wreniä seuraamaan kartanon siiven ympäri kohti talleja.
"Olivatko lapset kovin pettyneitä, etteivät voineet ratsastaa?"

Wrenin silmissä häivähti lämpö, ja hän ojensi kättään kietoakseen sen Charlesin vyötärölle heidän lähtiessään kohti talleja, joiden olemassaolo täytti hänet edelleen puhtaalla onnella.
"Sinähän taidat olla luonnonlahjakkuus tässä, Charles", hän huomautti.
"Hieman. Mutta heille ei ollut sopivia varusteita, joten minkäs sille mahtoi... Ja pettymys lievittyi, kun he pääsivät auttamaan Wingsin hoitamisessa. Ja syöttämään sille porkkanoita. Wings on uskomattoman lempeä olento."

Charles naurahti kuivasti. Vai luonnonlahjakkuus.
"Jos heidän vanhempansa eivät pidä sitä liian vaarallisena, voisin ottaa heitä eteeni satulaan", hän arveli kulmat hienoisesti kurtistuen. Olisiko se huonoa vanhemmuutta tai huonoa esimerkkiä? Hän ei aina käyttänyt itsekään kypärää ratsastaessaan tutuilla hevosilla. Vaikka toki pitäisi.
"Joten. Luuta vai heinää vai jotain muuta?" hän kysyi vetäessään toisen, kartanon siiven päähän rakennetun tallin oven auki. Lämmin heinän ja hevosen tuoksu tulvahti kotoisana vastaan.

Wren katsahti Charlesiin silmät hymystä siristyen.
"Olen melko varma, että heitä ei haittaisi. Luulen, että meidän täytyy kuitenkin muistuttaa kypärän tärkeydestä, sellainen taitaa olla hyvää vanhemmuutta..."
Hän kurtisti hieman kulmiaan. Oli paljon sellaista, mitä hänen olisi opeteltava ennen kuin... no.
Tallin tuttu tuoksu sai hänet vetämään syvään henkeä.
"Heinä toimii oikein hyvin. Bridgie ja Caddy ovat ihastuneet hevosiin ja ratsastukseen, joten jos innostus kestää, ajattelin, että voisin ostaa heille lahjaksi tunteja."

"Minusta hevosharrastus on erinomainen ajatus", Charles vastasi täysin puoleettomana ja kiipesi tikkaita heinäparvelle siistissä puvussaan ja villakangastakissaan, joka tosin oli varsin kostea lumileikeistä. Hän etsi sylillisen heinää, jonka tuoksua oli aina rakastanut.
"Voit tarjota mahdollisuutta heille. Tai heidän vanhemmilleen", hän lisäsi epävarmana siitä, kuinka tällaisissa asioissa kuului toimia. Hän sulloi heinän käsivartensa alle ja lähti takaisin etupihaa kohti.

"Minä puhun heidän kanssaan", Wren vastasi, hakien Charlesin vapaata kättä omaansa punoakseen heidän sormensa toistensa lomaan. Se tosin tarkoitti, että hänen oli riisuttava lapasensa, mutta se oli joka tapauksessa sulaneesta lumesta kostea ja kylmä.
Heidän poissa ollessaan lumihevonen oli saanut jo muotonsa. Mittasuhteiltaan se taisi tosin muistuttaa enemmän lumiponia, mutta oliko sellaisilla pikkuseikoilla niin väliä? Jos lapset näkivät siinä hevosen, hevonen se oli.
Brigidin posket hehkuivat punaisina, kun tyttö kääntyi katsomaan heitä.
"Teillä kesti", hän vetosi, ja viittasi kädellään kohti hevosta.
"Paddy ei voi olla ilman harjaa."

"Vai Paddy", Charles vastasi huvittuneena, kalpeat silmät tuikahtaen.
"Wrenin oli opetettava minua oikeista materiaaleista, pahoitteluni", mies jatkoi asiallisesti ja ojensi sitten tytölle sylillisen heinää. Onneksi lunta oli tarpeeksi rakentamiseen ja leikkiin. Muisto hänen ja Wrenin leikeistä sai hänet hymyilemään.

"Paddy White. Saat anteeksi", Brigid ilmoitti armeliaasti, ja oli seuraavien minuuttien ajan hyvin kiireinen sisarustensa ja serkkujensa kanssa kiinnittäessään harjaa paikoilleen vanhempiensa tarkkaillessa. Scott yritti kuvata operaation puhelimellaan, mutta jossain vaiheessa Brigid ilmoitti sen häiritsevän hänen keskittymistään, voisiko setä olla hyvä ja laittaa puhelimen hetkeksi pois.
Wrenin suupieli nykäisi.
Siinä vaiheessa, kun Paddy White seisoi uljaana, heinäharja hulmuten - siltä hieman pystyssä sojottava harja näytti - kuvat olivat jälleen sallittuja.
"Se on kenttähevonen", Brigid ilmoitti tärkeänä.
"Se hyppii vaikka millaisia hurjia esteitä."
Wren oli vienyt kätensä silittämään Charlesin selkää ja nojautui kevyesti tämän kylkeen kysyessään:
"Luuletko, että keittiössä voitaisiin valmistaa kaakaota?"

Charles nauroi matalasti kuvaukselle. Niin kuin Paddy Bluekin. Ja hetken hän saattoi muistaa elävästi lentämisen tunteen, kun Paddy todella ylitti pelottomasti hurjia, kauhistuttavia esteitä. Ikävä vihlaisi.
"Uskoisin niin", hän sanoi.
"Voin pyytää Holmesia laittamaan sitä valmiiksi."

Wren nyökäytti päätään ja korotti sitten ääntään niin, että klaani kuunteli. Vaadittiin vielä tovi, niin että jokainen lapsista oli päässyt taputtelemaan Paddy Whitea, ja toinen, jonka aikana kadonnutta Winstonia huudeltiin, ennen kuin värikäs joukko oli valmis suuntaamaan kulkunsa sisätiloihin.
Wren painautui jälleen Charlesin kylkeen.
"Luulen, että meidän olisi hyvä käydä vaihtamassa vaatteet. Lumi pääsi takin sisään."

"Tehdään niin", Charles lupasi kiertäen käsivarren Wrenin hartioiden ympärille ja lähti taluttamaan naista takaisin kartanon sisäänkäyntiä kohti.
Lady Norfolk oli aloittanut, hän muistutti itseään, kun huono omatunto uhkasi nakertaa.
"Autetaan sinut ulos märistä vaatteista", hän jatkoi kuiskaten ja hipaisi naisen korvaa huulillaan.

Lady Norfolk oli täysin tietoinen toimistaan. Eikä hävennyt lainkaan.
Vanhempien lähtiessä paimentamaan jälkikasvuaan vaatteidenvaihtoon Wren katsahti Charlesia hieman kosteiden ripsiensä lomasta ja tunsi miellyttävän väristyksen juoksevan alas selkäänsä, kun miehen kuiskaus kutitti hänen korvaansa.
"Olen varma, että se olisi hyvin vastuullinen teko, Lordi Norfolk", hän kuiskasi takaisin, silittäen miehen selkää sormenpäillään.
Kaakao pitäisi klaanin nuorimmaiset kiireisenä aikansa. Kukaan ei huomaisi heidän puuttumistaan.

Lordi Norfolk hengitti syvään ja keräsi itsehillintäänsä, kun he nousivat toiseen kerrokseen ja suuntasivat kartanon kulmassa olevaan, siniseen makuuhuoneeseen. Itsehillintä oli joskus ollut hänen supervoimansa, ansainnut hänelle lempinimen Jääkuningas. Wrenin tultua se oli murentunut.
"No niin, Lady Norfolk", mies totesi sulkiessaan makuuhuoneen oven heidän takanaan.

Tällä kertaa Wren ei ollut edes kiinnittänyt huomiota mahdollisiin paheksuviin katseisiin, joita käytävää vartioivat maalaukset olivat heitä kohti luoneet.
Hän kääntyi Charlesin puoleen ja otti muutaman askeleen taaksepäin, ennen kuin ojensi käsiään.
"Taisit luvata auttaa minut ulos märistä vaatteistani", hän muistutti, silmät hymystä siristyneinä.

Charles lukitsi vaivihkaa oven selkänsä takana ja jätti sitten kostean villakangastakin siististi pedatun sängyn laidalle, ennen kuin siirtyi lähemmäs Wreniä. Hän ryhtyi riisumaan naisen vaatteita kiireettä. Lapanen. Toinen lapanen.
Hän kyykistyi riisumaan talvikengät ja siirtyi sitten takkiin, ripustaen sen huolellisesti hengariin.

Wren seisoi kiltisti aloillaan, ojentaen aina tarvittua raajaa eteenpäin.
"Lordi Norfolk on hyvin perusteellinen", hän huomautti, katsellen miestä silmät siristyneinä, vino hymy huulillaan leikitellen.
"Hyvin ihailtavaa."
Lumi oli päässyt pujahtamaan sisään takinkauluksesta ja löytänyt osittain tiensä neuleen alle, ja ihoa vasten painunut kosteus oli saada hänet värisemään.

Charles ravisteli takista lunta, suoristi sen kauluksia ja asetti kengät siististi vierekkäin vaatekaapin juurelle. Sitten hän tarttui jouluneuleeseen, sormet viattomasti kylkeä sivellen, ujuttaen sen naisen pään yli ja ravistellen sitä tovin, ennen kuin ripusti senkin henkariin kuivamaan.
Hän astui lähemmäs, silittäen toisella kädellään selkärangan kaarta lapaluiden välistä alas, kun toinen käsi avasi mekon vetoketjun ja lähti ujuttamaan sitä naisen yltä.

Kosketus selällä sai Wrenin henkäisemään hiljaa, ja hän ojensi käsivarsiaan kuuliaisesti päänsä ylle, niin että mekko pääsi liukumaan vaivattomasti hänen yltään. Ainoastaan hiukset villiintyivät, tämä oli niille kutsu ryhtyä levottomiksi.
Valkealla, pisamien kirjomalla iholla viipyi muistona intohimoisia, punertavia mustelmia.
Wren tutki Charlesia ripsiensä lomasta ja ojensi toista jalkaansa, niin että saattoi sivellä miehen säärtä varpaillaan.

Lordi Norfolk katsahti vaimonsa kasvoja, toinen valkea kulma asteen kohoten.
Selkeä tehtävä antoi hänelle voimaa pitää kiinni keskittymiskyvystään. Hän siirtyi ripustamaan mekonkin henkariin, vietti hetken siloittelemalla ja suoristamalla sen kangasta, ennen kuin palasi takaisin Wrenin eteen. Sormet palasivat sivelemään selkää lapaluiden välistä, kun toinen käsi avasi rintaliivien hakaset.
Jäänharmaa katse pysyi tunnollisesti naisen kasvoissa, vaikka ajatuskin oli saada hänet hienoisesti tolaltaan.
Sitten hän vajosi alemmas, riisumaan sukkahousuja naisen jaloista.

Wren rakasti tapaa, jolla Charlesin kulma kohosi.
Hän seisoi kuuliaisesti aloillaan, katsellen alaviistoon, kuinka Charles riisui sukkahousut, jotka eivät olleet ajaneet häntä tänään hulluuden partaalle. Niiden jälkeen olivat jäljellä enää alushousut, ja hän tunsi, kuinka viileä ilma yritti hyväillä hänen ihoaan.
Hän kieltäytyi silti liikkumasta, hymy huulillaan leikitellen.

Charles suoristautui sukkahousut käsissään ja siirtyi ripustamaan ne kiireettä samaan henkariin mekon kanssa, siloitellen ne suoraksi, säntilliseen ryhtiin.
Hän katseli Wreniä hetken, palasi naisen luo, siveli sormenpäillään paljastunutta vatsaa ja kyykistyi riisumaan alushousut. Suoristautuessaan hän kiersi käden Wrenin selälle, vetäen naisen intohimoiseen suudelmaan ja rutistaen tämän tiukasti syliinsä.
Sitten mies astui kauemmas yhtä äkillisesti, suoristi kauluksiaan ja siirtyi sytyttämään heille takkatulta, nostellen puita tulisijaan melkein liioitellun hitaasti.

Osa Wrenistä melkein odotti, että Charles ripustaisi hänen alushousunsakin henkariin, siloittelisi ne moitteettoman suoriksi ja olisi tyytyväinen vasta sitten.
Ehkä siksi hän ei osannut odottaa suudelmaa, joka sai hänen vatsansa nipistämään ja kylmät väreet juoksemaan alas paljasta selkää.
Ja sitten Charles siirtyi pois.
Hetken Wrenin kasvoilla viipyi lähes epäuskoinen ilme, mutta silmät siristävä hymy palasi nopeasti. Hän tutki miestä katseellaan ja vaelsi sitten pehmeän maton poikki tämän luo. Sormet alkoivat leikitellä valkeilla hiuksilla.

Käsien metodinen, huolellinen liike pysyi, asetellen halkoja symmetrisesti siistiin tulisijaan, kunnes Charles sytytti kuivan puun rätisevään, valkeaan liekkiin. Kosketus hiuksilla oli saada hänet nojaamaan sitä vasten.
Mutta mies pysyi kyykistyneenä, toinen käsi pyöritteli sytytintä ja toinen siirtyi Wrenin pohkeelle, siveli sitä sormenpäillään ylös reidelle.

Ehkä Lady Norfolk oli ansainnut tämän.
Silti Wren tunsi itsensä... melkein kuin Winstoniksi, joka oli valmis tekemään mitä tahansa saadakseen huomiota. Nytkin se vietti varmasti laatuaikaa eläinrakkaan irlantilaisklaanin palvomana. Ja lihoisi todennäköisesti kilon tai kaksi kaikista niistä herkuista, joita sille ja Maggielle vaivihkaa livauteltiin.
Toffeenkultaisten silmien katse siirtyi tutkimaan Charlesin kasvojen profiilia, joilla syttyvä takkatuli loi kultaisen hehkunsa, samalla kun hän yritti olla värähtämättä kosketuksesta.

Charles piti katseensa tulessa ja keskittyi sormiensa liikkeeseen paljaalla iholla. Ne piirsivät tietään alas säärtä jalkaterälle ja hyväilivät pohjetta ja polvitaivetta, ennen kuin vaelsivat jälleen ylös sisäreiden pehmoista ihoa, jota hän oli oppinut jumaloimaan.
Ne kuitenkin kaarsivat ulkosyrjälle ja maalasivat lantion kaaren, päätyen jäljittelemään selkärankaa.

Kai se oli laskettavissa jonkinlaiseksi kidutukseksi.
Lupaus, joka sai hänen kehonsa värisemään odotuksesta, ja joka sitten kuitenkin petettiin.
Julmaa.
"Charles..." Wren vetosi, sormet valkeiden hiussuortuvien ympärille kietoutuen.
"Sinunkin vaatteesi ovat varmasti kosteat..."

"Ovatko ne?" Charles kysyi irrottamatta katsettaan liekeistä, häivähdys hymyä suupielessään viipyen. Hän silitti naisen selkää viipyen kyykistyneenä takkatulen eteen arvokkaalla persialaismatolla, mutta antoi sitten kosketuksensa vaeltaa takaisin alas, piirtää kevyen linjan alas reittä, sivellä säärtä ja kiivetä sitten jälleen ylös.
Nyt se pysyi sisäreidellä, hiipi ylös, koskettamaan hellästi.

Wren huokaisi hiljaa ja antoi silmiensä painua hetkeksi kiinni. Puita ahnaasti nuoleva tuli heitti kuvioita hänen luomilleen.
"Voisin kokeilla", hän vetosi, käsi yhä miehen hiuksilla viipyen.
"Ei ole hyvä olla märissä vaatteissa liian pitkään, Charles, ja tulen lämpö tuntuu ihanalta... iholla..."
Kuinka kauan kaakao pitäisi klaanin kiireisenä?

"Olet tervetullut viettämään enemmän aikaa alasti", Charles vastasi häivähdys paljastavaa käheyttä äänessään, mutta ei sallinut itsensä katsoa Wreniä. Nainen oli suistaa hänet järjiltään.
Tasaveroisuuden tähden hän ansaitsi löytää keinoja tehdä samoin vaimolleen.
Toinenkin käsi siirtyi naisen säärelle, kun toinen kosketti rohkeammin, hyväili hellin sormin.

Wren nauroi hieman tavallista käheämmin, samalla kun sormet vaelsivat valkeiden hiusten joukossa kuin etsien epätoivoisesti jotakin, johon takertua.
"Olen kiitollinen mahdollisuudesta, Lordi Norfolk."
Tulen hehku tuntui herättävän hänen ihonsa pisamat eloon, antoi niiden muodostaa uusia tähtikuvioita.
"Etkö tahtoisi... itsekin kokeilla, kuinka mukavaa se on..?"

"Voi kiitos, mutta minun on ihan hyvä näin", Charles vastasi ylistäen kosketuksellaan naisen kehoa. Tulen lämpö tuntui kuivattavan kastuneet lahkeet ja kaulukset. Takkatuli oli aina tehnyt hänen olonsa kotoisaksi. Se oli aina pitänyt hänelle seuraa tässä sinisessä makuuhuoneessa, jonka ikkunanraoista tuuli vinkui sisään.

Wrenin olisi pitänyt tietää paremmin, kuin lähteä tähän peliin.
Vaikka oikeastaan hän nautti olostaan. Suunnattomasti. Eikä haitannut lainkaan, vaikkei pimeys ollut laskeutunut ikkunoiden taakse. Eikä lounasaikaakaan ollut vielä todella ehditty ohittaa.
Hunningolla, he molemmat.
"Otatko vastuun, jos jalkani pettävät, Charles?"

"Täyden vastuun", Charles vastasi tyynesti, entisen ulkoministerin asiallisuudella. Hän ei irrottanut katsettaan vieläkään tulesta.
Ei ainakaan pariin minuuttiin. Sitten hän käännähti polvensa varassa, tarttui Wrenin lantioon molemmin käsin kiepauttaen naisen itseään kohti.
Huulet hamusivat alas vatsaa.

Charlesin äänensävy, joka oli tuttu heidän yhteiseltä ajaltaan töistä, oli saada Wrenin nauramaan. Nauru muuttui kuitenkin nopeasti henkäykseksi, ja siitä melkein voihkaukseksi.
Hänestä oli mukava olla hunningolla.
"Charles..." hän vetosi hiljaa, sormet uutta otetta miehen hiuksilta hakien.

"Wren...", Charles vastasi hakien lujempaa otetta naisen lantiosta. Toinen käsi kiersi reiden ympäri ja jatkoi siitä, minne oli jäänyt, kun suudelmat valuivat alas reisien väliin.
Hänestäkin oli mukava olla hunningolla. Hänestä oli erittäin mukava saada vaimonsa aivan hunningolle. Vaikka irlantilaiset tuskin edes tunsivat sellaista käsitettä.

Ei ainakaan tämä irlantilainen.
Toinen käsi siirtyi kohti takanreunustaa ja haki siltä tukea, sillä Wren ei ollut pilaillut, ainakaan täysin, esittäessään huolensa kaatumisesta.
Charlesilla tuntui olevan häneen sellainen vaikutus.
Olisi parempi olla alkamatta säilyttää kuvia takanreunuksella, sillä ne tulisivat varmastikin olemaan vaarassa pudota, mikäli he jatkaisivat hunningolla olemistaan näin.

Lauantai 26. tammikuuta 2018, ilta, Vicarage Gate, Lontoo

Suunnitelma oli ollut aukoton.
Hänen oli ollut tarkoitus lähettää India ja Wren ulos ja valmistaa sillä välin romanttinen ilta vaimolleen. Kaikki oli sujunut moitteetta siihen saakka, että heidän eksentrinen taloudenhoitajansa oli vienyt Wrenin mukanaan ulos, Charles oli asetellut kaiken tarvitsemansa säntillisiin riveihin keittiön tasoille ja... Hän ei voinut ymmärtää, mitä sitten oli tapahtunut.
Hän oli seurannut reseptejä täsmälleen.
Täsmälleen.
Ja silti jotenkin... Mies upotti kädet riehaantuneesti pystyssä seisoviin, valkeisiin hiuksiinsa, hieraisi jauhoa poskeensa ja tuijotti aikaansaannostaan. Mikään ei näyttänyt syömäkelpoiselta. Hän tunsi kauhun ja turhaumuksen vuorottelevan kipeänä möykkynä rinnassaan.
Löysää taikinaa valui alas kaapin ovea. Hellalla poriseva kastike näytti kuvottavalta ja kokkareiselta eikä hän voinut käsittää miksi. Kulhossa oleva marenki oli lätsähdellyt valkeiksi lätäköiksi leivinpaperille ja lainehtinut sen laitojen yli. Miksi se ei kovettunut?
Ja nyt uunista tuprusi savua.

Wren oli ollut hirvittävän ilahtunut siitä, että India oli alkanut puhua mahdollisuudesta käydä teatterissa. Edellisen viikonlopun hyväntekeväisyyskonsertti oli saanut hänet tuntemaan olonsa hieman yksinäiseksi, ja vaikka taloudenhoitajaa ei kai tavallisesti näissä piireissä laskettu ystäväpiiriin kuuluvaksi, hän oli ollut vilpittömän onnellinen seurasta. Sen ansiosta hän oli viettänyt mukavan iltapäivän ensin Wickedin päivänäytöksessä ja sitten vielä ostoksilla. Wickedin alkukohtaukset eivät olleet tainneet koskaan osua kovempaa hänen tunteisiinsa.
Joskus Wrenistä itsestäänkin tuntui, että hän oli vihreä.
Se, että ainoastaan Maggie kipitti ovelle vastaan, oli itsessään jo epäilyttävää. Mutta kun se yhdistyi savun hajuun, Wren tunsi huolen todella vihlaisevan vatsaansa.
Riisumatta vihreää päällystakkiaan hän katsahti Indiaa.
"Haistatko sinä savun?"

"Ehm", India vastasi ja vilkaisi vaivihkaa keittiön suuntaan. Hänen kuului isännän ohjeiden mukaan katsoa kelloa ja todeta, että Maggie ja Winston kaipasivat iltalenkkiä ja lähteä, jotta aviopari saisi olla kaksin. Mutta kuuluiko tämä suunnitelmaan?
"Olen varma, ettei se ole mitään", hän rauhoitteli taputtaen Wrenin käsivartta.
"Mutta tuota... Käyn vain varmistamassa." Hän lähti keittiöön Maggie jalanjäljissään.

Wren katseli hieman häkeltyneenä Indiaa ja Maggieta, ja riisui sitten takkinsa. Hän oli odottanut, että Charles tulisi alakertaan vastaan, mutta ehkä miehellä oli meneillään tärkeä työpuhelu. Tai jotakin sellaista.
Hän yritti vahtia, ettei Charles työskennellyt liikaa.
Harkittuaan hetken kipuavansa yläkertaan etsimään miestään Wren päätti lopulta seurata Indian jalanjäljissä kohti keittiötä, varmuuden vuoksi.

India oli pysähtynyt keittiön oven sisäpuolelle ja katseli suu auki unohtuneena, kuinka talon isäntä loihti illallista. Tai leyhytti tällä hetkellä savua ulos ikkunasta teepyyhkeellä ja tuijotti valkeat kulmat kurtussa mustuneita papanoita leivinpaperilla.
"Luoja", mies ärähti hätkähtäen syyllisenä, kun tajusi saaneensa seuraa, "älä hiiviskele tuolla tavalla."
"Mitä?" India henkäisi ja väisti ovelta, jotta Wrenkin pääsi sisään. Naisen näkeminen sai Charlesin korvat punehtumaan nöyryytyksestä.
Mies hyppäsi, kun jokin räjähti mikroaaltouunissa.

Wren seisahtui hieman häkeltyneenä ovensuuhun.
"Charles...?"
Mies ei ollut ainoa, joka hypähti, kun jokin päätti mikrossa päivänsä räjähtäen, sillä myös sekä Winston että Maggie ponkaisivat säikähtäneinä ilmaan. Ilmeisesti Winston oli ollut liian lumoutunut keittiössä etenevästä näytelmästä muistaakseen tehtäväänsä virallisena tervehtijänä.
Wren kiiruhti keittiön poikki ja käänsi mikroaaltouunin pois päältä.
"Mitä täällä on tapahtunut?"

Charles katseli tuskastuneena ympärilleen. Mikä oli mennyt vikaan? Missä vaiheessa reseptit olivat lakanneet toimimasta? Hän raastoi hiuksiaan. Puvunhousujen suojana riippui jauhoinen, tumma essu.
"Minä...", hän aloitti tietämättä, miten jatkaa. Indiaan luotu synkkä katse sai taloudenhoitajan poimimaan corgit hiljaa mukaansa ja lähtemään luvatulle iltalenkille.
Jäänharmaiden silmien katse vaelsi epäuskoisena mustaksi paahtuneista ruoista useampaan epäonnistuneeseen kastikkeeseen, koostumukseltaan vääränlaisiin jälkiruokiin ja mikroon, jossa muutama kananmuna oli päättänyt päivänsä.
"Minä tilaan meille päivällistä."

Wreninkin katse kiersi uudelleen ympäri keittiötä, ja palaset, jotka olivat aiemmin tuntuneet irtonaisilta, alkoivat nyt loksahdella yksi kerrallaan paikoilleen. Hän laski sirot, hyvälaatuiset ostoskassit pöytätasolle, joka näytti suurinpiirtein puhtaalta, ja astui sitten lähemmäs miestään.
"Olen kotona, Charles", hän tervehti, ja kietoi käsivartensa tämän niskan taakse.
Epäonnistumisesta johtuvan pettymyksen täytyi tuntua katkeralta.
Hän kurottautui varpailleen hipaistakseen Charlesin huulia omillaan.

Charles kiersi käsivarren poissaolevasti Wrenin vyötärölle, voimatta päästää irti keittiötä kohdanneesta katastrofista. Miksi hän oli epäonnistunut? Hän oli yrittänyt noudattaa ohjeita niin tunnollisesti.
Mutta mitä tahansa hän yritti, ainekset eivät käyttäytyneet yhtään niin kuin piti. Kun hän yritti rikkoa kananmunia kulhoon, ne räjähtivät käteen ja hänen piti onkia loputtomasti kuorenpaloja kuvottavasta nesteestä.
"Mitä haluaisit syödä?" hän kysyi hillityllä, etäisellä sävyllä ja astui kauemmas, kaataen ilmeettömänä ensimmäiset, mustuneet kokkareet roskakoriin.

Wren tunsi kipeän myötätunnon vihlovan katsellessaan Charlesin ilmiselvää harmistusta.
"Mitä sinä olit laittamassa?" hän kysyi, ja astui takaisin miehen vierelle, käsi tämän selälle lohduttavasti laskeutuen. Ehkä hän olisi pitänyt yrittää arvata, mutta se oli melko... haastava tehtävä.
Charles-parka.
Ajatus oli ollut kaunis.

"Ei sillä ole väliä", Charles vastasi ontosti ja kippasi kokkareisen kastikkeen mustuneiden lohkareiden perään. Epäonnistuminen toisensa perään. Miten ruoanlaittoi saattoi olla näin vaikeaa? Miljoonat ihmiset tekivät sitä päivittäin. Yksikään ainesosa ei käyttäytynyt kunnolla. Ja sulavan voin haju oli saada hänet yökkimään.
"Mitä haluaisit syödä?" hän kysyi nostellessaan tyhjentyneitä astioita tiskialtaaseen.

Wren toivoi, että olisi voinut jotenkin vakuuttaa Charlesin siitä, ettei epäonnistuminen keittiössä ollut maailmanloppu. Hän tiesi, kuinka ankara mies oli itselleen, ja kuinka paljon illan tapahtumien täytyi tehdä kipeää.
Charles ei varmasti ollut tottunut epäonnistumaan.
"Minä voisin aina kokata meille jotakin", hän huomautti, kaappeja katsahtaen.
"India taisi lähteä koirien kanssa kävelylle."

"Niin", mies sanoi ja hieraisi tuohtuneena nenänpieltään. Se oli ollut osa suunnitelmaa. Ilta kaksin Wrenin kanssa, kynttilöin valaistu huone, keltaisia ruusuja maljakossa ja käsintehty, useamman ruokalajin illallinen.
Mutta illallinen oli roskakorissa.
"Sinun kokkaamisesi ei sovi agendaan, jossa sinua piti hemmotella", Charles huomautti kulmat kurtistuen ja avasi mikron, huoahtaen sen sotkulle. Heillä oli palvelusväkeä tätä varten, mutta tuntui jotenkin... Väärältä jättää tällaista sotkua Farradayn harteille.

Hetken Wren oli aikeissa väittää vastaan.
"Hyvä on", hän myöntyi sitten ja kurkotti käteensä rievun, ojentaakseen sen Charlesille, joka tuntui ottaneen kunniatehtäväkseen keittiön siivoamisen.
"Sinä kokkaat ja minä valvon vierestä."
Ehkä he eivät ehtisi enää valmistaa... mitä ikinä Charles sitten olikaan ollut valmistamassa, mutta heidän keittiönkaappinsa olivat joka tapauksessa melkoinen aarreaitta.

Charlesin leukaperät olivat kireät, kun mies kippasi lisää epäonnistunutta tuotosta roskiin ja pyyhki mikroaaltouunin sisusta epävarmoin ottein, veistoksellisen suora nenänvarsi inhosta kipristyneenä.
Kuinka ihmiset sietivät tätä?
"Hyvä on", hän vastasi vielä epävarmemmin vilkaisten Wreniä silmäkulmastaan.
"Mitä haluat syödä?"

Wren ei malttanut vastustaa kiusausta hipaista sormenpäällään Charlesin nenänpäätä ennen kuin siirtyi hämmästyttävän modernille jääkaapille. Toisinaan hän melkein odotti sen tervehtivän keittiöön astujaa kohteliaan hovimestarin tapaan. Vaikka hovimestarit eivät tainneetkaan työskennellä keittiöissä.
Oli paljon, mitä hän ei tiennyt.
"Meillä olisi ainekset halloumsalaattiin", hän vastasi hetken mietittyään.
"Luuletko, että voisimme vielä tilata tuoretta leipää? Vaikka ehkä leipomot eivät palvele viikonloppuisin."

Halloumsalaatti olisi yksinkertainen valmistaa, eikö niin? Vain jokunen aines vaati kypsentämistä, joten hän ei voisi tuhota sitä samoin kuin aikaisempia yrityksiä, eikö niin?
"Totta kai voimme", Charles vastasi kulmat vienosti kurtistuen. Hän ei ollut kohdannut tähän mennessä tilannetta, jossa ei saisi mitä halusi.
"Tilaan meille leipää", hän lupasi, huuhtoi käsiään ja onki puhelimen taskustaan.
"Mistä salaatin valmistus aloitetaan?"

Wren alkoi nostella tarvikkeita päättäväisesti pöytätasolle. Hän jaksoi aina hämmästyä siitä, kuinka hyvin varusteltu heidän keittiönsä olikaan.
"Aloitetaan huuhtelemalla salaattiainekset", hän vastasi, ja poimi samalla muhkean granaattiomenan käteensä.
"Ja irrottamalla tästä siemenet."
Hetken hän harkitsi, että tekisin sen itse, mutta ehkä tämä oli Charlesille tärkeää.

Charles työnsi puhelimen takaisin taskuunsa lähetettyään leipomolle toimituspyynnön, jonka oletti tulevan täytetyksi kyselemättä – niin kuin se tulikin. Sitten hän siirtyi tiskialtaan äärelle ja nosti salaattiaineksia lähemmäs itseään.
Hän tarttui empien astianpesuaineeseen.
"Tuota...", hän sanoi hieraisten niskaansa. 'Pese ainekset' oli resepteissäkin turhauttavan epäselvä ohje. Pese millä? Ehkä pelkkä vesi oli turvallisempi ratkaisu, vaikka sen puhdistusvoima oli kyseenalainen. Hän laski saippuan takaisin ja ryhtyi huuhtomaan vihanneksia juoksevan veden alla.
"Miten siemenet poistetaan? Ja, ehm, mikä osa siitä syödään?"

Vei hetken, ennen kuin Wren ymmärsi, miksi Charles empi, ja siihen mennessä mies oli kaikeksi onneksi tullut siihen tulokseen, ettei pesuvaiheessa kaivattaisi saippuaa.
"Huuhtelu riittää", hän tarkensi, ja siirtyi lähemmäs miestä. Hän hipaisi jälleen tämän selkää ja laski granaattiomenan pöydälle.
"Siemenet ovat granaattiomenoissa se osa, joka syödään. Sitä varten täytyy ensin painella granaattiomenaa pöytää vasten - niin siemenet irtoavat - ja halkaista se sen jälkeen puoliksi."
Hän alkoi etsiä sopivaa veistä heidän loputtomista laatikoistaan.
"Meillä oli oikein mukavaa Indian kanssa tänään."

Suurimmassa osassa hedelmiä siemenet olivat se osa, joka heitettiin pois, eikö niin? Miksi typerät ruoka-aineet eivät voineet noudattaa johdonmukaista logiikkaa, Charles ajatteli turhautuneena ja huuhtoi salaattia tunnollisesti hanan alla.
Hän ei ollut koskaan pitänyt tunteesta, että hänen kätensä kastuivat. Miksi ihmiset tekivät tätä vapaaehtoisesti?
"Oliko? Mitä te teitte?" hän kysyi, vaikka tiesikin ohjelman pääpiirteittäin. Ilmeisesti Wren oli käynyt ostoksilla ja löytänyt jotain mieleistä.

Wren halkaisi granaattiomenan huolellisesti.
"Tahtoisitko sinä tehdä tämän?" hän varmisti, haluamatta viedä Charlesilta tunnetta päivällisen valmistamisesta. Halloumsalaatti ei ehkä ollut sama kuin... mitä ikinä miehellä olikaan ollut mielessä, mutta se oli ainakin melko varma onnistumisprosentin suhteen.
Ja yksi hänen lempiruuistaan.
"Kävimme katsomassa Wickedin, ja sen jälkeen hieman ostoksilla. Ostin sinullekin jotakin."
Ja koirille. Mutta ne saisivat tuliaisensa myöhemmin.

Charles katsahti epäilyttävän näköistä hedelmää ja pudisti sitten päätään. Ehkä Wrenin oli parempi jatkaa omenan parissa. Hän voisi... Pilkkoa näitä muita. Mies etsi leikkuulaudan ja ryhtyi viipaloimaan salaattia, kurkkua ja muita vihanneksia keskittyneesti, varoen pitkiä, valkeita sormiaan.
"Niinkö? Ajatus taisi olla, että ostaisit itsellesi jotain mukavaa."

Wren nyökäytti päätään ja alkoi irrottaa punaisia, melkein pieniltä jalokiviltä näyttäviä siemeniä huolellisella tehokkuudella.
"Minä ostinkin", hän vakuutti.
"Mutta ostin myös sinulle."
Ja Indialle. Hän häkeltyi edelleen omasta luottokortistaan, ja laski jokaisen sentin tarkkaan, vaikka siihen ei enää Lady Norfolkina olisikaan ollut niin valtavasti tarvetta. Vanhat tavat istuivat kuitenkin tiukassa.
"Luulen, että meillä pitäisi olla viiniä."

Charles jätti vihannekset hetkeksi, turhautuen siihen, kuinka vaikeaa niistä oli saada symmetrisiä, siistejä paloja. Sen sijaan hän siirtyi viinihyllykön luo tutkimaan pulloja.
"Punaista vai valkoista?" hän kysyi ja siloitteli riehaantuneita hiuksiaan.
"Mitä sinä ostit minulle?"

"Valkoista."
Wren siirsi granaattiomenan siemenet syrjään, heitti kuoret pois ja huuhtoi kätensä huolellisesti punertavasta mehusta, ennen kuin siirtyi ostoskassiensa luo. Hän poimi yhdestä pehmeän kashmirhuivin, jonka kyyhkynharmaassa neuloksessa kulki vaaleampia, helmenharmaita ja rosahtavia raitoja.
"Se on hyvin pehmeä", hän selitti, silitti pintaa sormenpäillään ja pujotti huivin takaisin kassiin, kun oli ensin näyttänyt sitä Charlesille.

Kalpeassa suupielessä häivähti hymyä. Se oli harvinaisen hillityn värinen ostos Wrenille.
"Kiitos, Wren", hän totesi ja hipaisi huulillaan vaimonsa ohimoa, "olet hyvin huomaavainen." Se oli huivi, jota hän voisi käyttääkin.
Sitten hän palasi vihannesten viipaloimisen pariin.
"Kuinka valmistat halloumia? Paistatko sitä pannulla vai ehm... Uunissa?" Mikroaaltouuni oli selvästi itse paholaisen keksintö.

"Tämän minä ostin itselleni", Wren jatkoi, ja kohotti hetkeksi näkyville pehmeimmän, ja varmasti kirkkaimman kanariankeltaisen huivin, joka kaupasta oli milloinkaan lähtenyt ulos.
"Ja jotain muutakin, mutta laitetaan ensin ruoka."
Hän pakkasi omankin huivinsa takaisin kassiin ja palasi Charlesin vierelle.
"Pannulla. Se ei tarvitse kuin viipaloida ja paistaa sitten pannulla molemmin puolin kevyen kullanruskeaksi. Ylimääräistä öljyä tai rasvaa ei tarvita. Tahdotko, että minä teen sen?"
Hän laski kätensä silittämään miehen alaselkää.
"Esiliina pukee sinua, Charles."

Jotain muutakin? Charles hillitsi uteliaisuutensa ja yritti keskittyä tehtäväänsä, jotta ei tuhoaisi enempää ruoka-aineksia.
"Ei, minä teen", hän lupasi. Hänen oli ollut tarkoitus kokata Wrenille. Se ei toteutuisi, jos Wren kokkaisi itse oman päivällisensä. Hän kaapi leikatut ainekset kulhoon, silmäillen niiden epäsymmetrisyyttä tyytymättömänä, ja etsi sitten paistinpannun alakaapeista. Vei hetken keksiä, miten moderni hella toimi.
Hän ei ollut tyytyväinen myöskään juustolohkoihin, mutta ehkä ne saivat kelvata nyt.
"Mitä muuta puuttuu vielä?"

Charlesin keskittyessä juustoon Wren keskittyi silittelemään ja hieromaan miehensä selkää. Työnjako, joka ei ollut hänen mielestään lainkaan hullumpi.
"Meillä on hyvää vinaigrettea jääkaapissa", hän vastasi, katsellessaan, kuinka juustonpalat saivat pinnalleen kauniin, kullanruskean värin.
Tuoksu oli herkullinen.
"Joten näyttää siltä, että kaikki on leipää lukuun ottamatta valmis, Charles."

Charles keskittyi tuijottamaan paistuvaa juustoa niin tuimasti, ettei ollut edes huomata kosketusta, joka olisi muuten vienyt hänen ajatuksensa häpeällisille urille.
Kehtaakin mennä pilalle, hän varoitti juustoa, kun käänsi lohkareita varovasti.
"Sen pitäisi-", hän ehti aloittaa, kun ovikello soi. Se oli varmaankin leipä.
"Avaisitko?"

Tapa, jolla Charles suhtautui kokkaamiseen äärimmäisellä vakavuudella ja ankaruudella, oli herttainen tavalla, jota Wren ei kyennyt täysin edes käsittämään.
"Minä menen", Wren lupasi, kurottui painamaan suukon miehen poskelle ja hämmensi sitten hetkeksi itsensä yrittämällä miettiä, mille ovelle hänen oli tarkoitus mennä. Mutta kun hän palasi takaisin, hänellä oli mukanaan vastaleivottua, höyryävää ja tuoksuvaa leipää leipomon paperipussissa.
"Aivan tuoretta!" hän ilmoitti hämillään.

"Totta kai tuoretta", Charles vastasi hämmentyneenä ja kurtisti valkeita kulmiaan. Hänelle ei ollut koskaan tullut mieleenkään, että leipomo voisi lähettää hänelle jotain muuta kuin uunituoretta parastaan.
"Juusto taitaa olla valmista", hän sanoi ja nosti siivut lautasille. Ehkä ne olivat toiselta puolelta hieman tummempia kuin kullanruskeita. Hitto.
Mies nosteli salaattia kulhosta juuston kaveriksi lautasille ja poimi ne sitten kantoonsa, suunnaten sitten ruokasaliin. Maljakossa oli keltaisia ruusuja ja pöytä oli elegantisti katettu. Kynttilät piti sytyttää vielä.

Wren hillitsi vain vaivoin halunsa unohtua haistelemaan tuoreen leivän tuoksua, kun hän etsi sille sopivan korin yhdestä heidän hämmentävän monista kaapeistaan.
Hänen elämästään oli tullut häiden jälkeen monin tavoin hämmentävää.
"Sinä olet ostanut ruusuja, Charles", hän huomasi ilahtuneena, kun seurasi miestään ruokasaliin, joka ei ollut yhtä hämmentävän suuri kuin Lilfordissa.

"Niin", Charles vastasi ja katsahti kukkia. Ne olivat saapuneet, kun Wren oli ulkona Farradayn kanssa.
Mies laski salaattilautaset pöytään ja etsi sitten lipaston laatikosta sytyttimen, jolla saattoi alkaa sytyttää sekä pöydän että muiden tasojen kynttilöitä.
"Vielä viini", hän sanoi ja palasi keittiön puolelle hakemaan valikoimansa, arvokkaan valkoviinin, jota kaatoi sitten heidän laseihinsa. Oli erikoista tarjoilla itse itselleen.

"Ei varmaan olisi sama asia tukea puhelin pöydälle ja tanssia saman musiikin tahtiin", Elikin myönsi haikeana.
Tuntui kuluneen ikuisuus siitä, kun he olivat viimeksi saaneet tanssia yhdessä. Mutta ehkä hänen ajantajuunsa ei ollut liiaksi luottamista, ikävä teki päivistä hyvin pitkiä.
Kysymys sai hänet kurtistamaan mietteliäänä kulmiaan.
"On kurjaa, että sinä joudut aina maksamaan. Mutta en haluaisi missata esitystäsi."

Se ei olisi sama asia. Ikävä tuntui fyysiseltä olennolta hänen sisällään – vaikka hän oli nähnyt miehen maanantaina.
"Eli", Aida vetosi nauraen, "mitä väliä sillä on, jos minä maksan? Se on vain rahaa." Ja ensimmäistä kertaa elämässään hänellä oli sitä niin, ettei hänen tarvinnut pohtia riittäisikö se jäätelöön tai lentolippuihin.
"Olisi ihanaa, jos voisit tulla käymään. Oletko kuullut koe-esiintymisistä?"

Wren laski leipäkorin pöytään ja hipaisi yhtä kukkaa sormenpäillään. Se oli kauniin keltainen, hieman tummempi kuin kanarialintu, pehmeällä, miellyttävällä tavalla.
"Charles, juhlimmeko me jotakin?" hän kysyi, kun oli istahtanut pöydän ääreen ja mies oli palannut viinin kanssa. Hän ei suhtautunut viiniin enää yhtä epäluuloisesti, hänen ei tarvinnut olla peloissaan kaiken aikaa.

"Sinua", Charles vastasi ja istuutui vaimoaan vastapäätä. Ehkä salaatti oli hyvä vaihtoehto – jos se oli kerran Wrenin suosikkeja. Ellei nainen sanonut niin lohduttaakseen häntä musertavan epäonnistumisen jälkeen.
Kuinka kokkaus saattoi olla niin vaikeaa?
"Haluaisin hemmotella sinua edes joskus."

Wren hymyili hieman häkeltyneenä.
"Charles, sinä hemmottelet minua jatkuvasti", hän muistutti, ja siirtäessään jalkaansa häkeltyi siitä, ettei kukaan ollut liimautunut vasten hänen säärtään herkkupaloja toivoen.
Kuinkahan pitkälle lenkille corgit olivat joutuneet? Vaikka tuskinpa ne valittaisivat.

Charlesin suupieli nykäisi. Hän ei ollut varma, mitä Wren piti hemmotteluna, mutta hän halusi tehdä niin enemmän. Hän halusi vaimonsa tuntevan jokaisella solulla, että oli jumaloitu.
Siihen sisältyi ilta ihan vain kaksin.
"Millaisesta hemmottelusta pidät eniten?" hän kysyi ja maistoi salaattia. Epäsymmetriset palat häiritsivät häntä edelleen niin, että iholla kihelmöi.

Kysymys sai Wrenin häkeltymään entistä enemmän.
"En ole aivan varma, Charles", hän myönsi, ja pyyhkäisi itsepintaisen suortuvan korvansa taakse ennen kuin tarttui haarukkaan ja veitseen. Kynttilöiden liekkien heittämä valo leikitteli kauniina ruusujen keltaisilla terälehdillä.
"Pidän vain siitä, että saan olla kanssasi."
Ja he tekivät hämmästyttäviä asioita. Matkustivat hämmästyttäviin paikkoihin.

Charles kohotti toista kulmaansa. Ehkä hänen pitäisi siis vain selvittää käytännön kautta.
"Milloin muuten haluat jatkaa häämatkaa?" hän kysyi ja siemaisi viinilasistaan, antaen viinin maun viipyä hetken kielellään.
"Oliko Egypti seuraava kohteemme? Helmikuu voi olla sopiva aika matkustaa sinne, vaikka tukahduttavilta lämpötiloilta ja turistilaumoilta tuskin voi välttyä koskaan."

Wren mursi itselleen palan tuoretta, höyryävää leipää, ja oli jälleen unohtua sen tuoksuun ja siihen, miltä se tuntui sormenpäitä vasten.
"Olen valmis maksamaan sen hinnan siitä, että saan nähdä pyramidit", hän vastasi, ennen kuin vei leipäpalan suuhunsa. Se maistui yhtä uskomattoman hyvältä kuin tuoksui.
"Minun puolestamme voimme matkustaa heti helmikuussa."
Winston ja Maggie olisivat kylä hyvässä hoivassa.

"Toinen vaihtoehto on Rio de Janeiro", Charles sanoi pohtien heidän häämatkojensa listaa. Useampi sopi paremmin keväälle tai kesälle, kuten Japanin kirsikankukat tai Zimbabwen luontosafarit.
"Voimme toki vierailla molemmissa. Mitä kaikkea sinä haluat tehdä Egyptissä?" hän kysyi ja otti toisenkin kulauksen viinilasistaan.

"Haluaisin nähdä pyramidit js sfinksin", Wren vastasi, kurtistaen kulmiaan.
"Ja kamelin. Mieluiten monta kamelia."
Hänkin maistoi viiniään, jossa oli miellyttävä, hedelmäinen maku. Se oli varmastikin jotakin kallista vuosikertaviiniä, niin kuin kaikki pullot heidän kodissaan taisivat olla.
"Oletko koskaan ratsastanut kamelilla, Charles?"

"Pariin otteeseen", Charles vastasi vienon tyytymättömänä.
"Eivät aivan vedä vertoja täysiverisille." Kamelit olivat melko sympaattisia eläimiä ja toki ihanteellisia menopelejä ympäristöönsä nähden.
"Voimme käydä vaeltamassa aavikolla." Ajatus sen paahtavista lämpötiloista karmi häntä jo nyt. Kylmyys oli aina ollut hänen elementtinsä.

"Onko se kovin keikkuvaa?" Wren kysyi, kulmat edelleen kevyen kurtistuneina.
"Olen kuullut ihmisistä, jotka ovat alkaneet voida huonosti kamelin selässä."
Mutta ehkä ne olivat ihmisiä, jotka voivat huonosti missä tahansa liikkuvassa kulkuvälineessä. Ei sillä, että hän olisi tuominnut, se ei ollut hänen asiansa.
Hän mursi itselleen lisää leipää.
"Vaellus olisi varmasti upea kokemus."

"Varsin keikkuvaa", Charles sanoi ja poimi haarukallisen salaattia suuhunsa, luoden tyytymättömän katseen epäsymmetrisiin kurkunpalasiin.
"Voimme tehdä mitä vain haluat. Olisi kiehtovaa nähdä myös Amazonian sademetsiä ja Peru kanssasi. Valitettavasti Inkojen polku on suljettu helmikuussa sateiden takia, joten parempi varmaankin mennä sinne myöhemmin keväällä."

Wren ei huomannut palasten epäsymmetrisyyttä, tai mitään muutakaan.
"Haluaisin kiivetä myös Cristo-patsaalle. Vaikka se onkin ilmeisesti turistien tapa, todelliset cariocat eivät kai vaivaudu."
Ajatus matkustamisesta sai hänen vatsansa nipistelemään onnellisesta jännityksestä.
"Meidän on muistettava ostaa lisää kunnon aurinkovoidetta."

"Kyllä", Charles vastasi kurtistaen kulmiaan. Paljon aurinkovoidetta.
"Laadin listan Farradaylle." Taloudenhoitaja saisi käydä hakemassa tarpeet heidän matkaansa varten. Jos he viipyisivät jossain joskus pidempään, hän oli pohtinut, pitäisikö Farraday ottaa mukaan. Mutta luultavasti he saisivat pätevämpää apua palkkaamalla jonkun paikallisen.
"Oh, mitä haluaisit jälkiruoaksi?"

Wrenin kulmat kurtistuivat hieman.
"Toivottavasti hän ei ole täällä kovin ikävissään ollessaan yksin", hän huolehti, ennen kuin vei haarukallisen salaattia suuhunsa.
Mutta olihan Indialla koirat. Ja tämä vaikutti viihtyvän itsekseen, ehkä omissa päiväunelmissaan. Sellainen oli ollut Wrenistä aina ihastuttava piirre.
"Onko meillä jäätelöä?"

"Olettaisin", Charles vastasi silmät kirkastuen. Sitä hänkään ei voisi tuhota nöyryyttävän kehnoilla keittiötaidoillaan, eikö niin?
"Mikä muuten on suosikkimakusi?" hän jatkoi ja nosti viinilasin huulilleen. Mies täytti heidän lasinsa uudelleen ja maistoi sitten tuoretta, varsin herkullista leipää.
Hänen pitäisi varmistaa, että Farraday pitäisi pakastimen aina hyvin varusteltuna jäätelön osalta.

"Pidän sitruunasta", Wren vastasi ja poimi kurkunpalan haarukkaansa.
"Ja mangosta. Kaikista kirpeistä mauista, oikeastaan."
Kuten myös karkkien ja virvoitusjuomien suhteen. Kirpeä maku miellytti häntä suunnattomasti.
Wren ei epäröinyt aloittaa toista lasillistaan viiniä.
"Oh, Teal laittoi minulle aiemmin päivällä viestiä. Brigid oli ollut ensimmäisellä ratsastustunnillaan."

Charles nyökkäsi, painaen tiedon tunnollisesti mieleensä. Sitruunasorbetti kuului hänellekin mieluisiin makuihin, vaikka suosikkeja taisivat olla marjaisat maut, erityisesti mustikka ja karhunvatukka.
"Niinkö?" hän kysyi sulaen hymyyn.
"He asuvat edelleen siellä, missä vierailin luonasi?"

"Minun pitää näyttää sinulle kuva myöhemmin", Wren huomautti vino hymy huulillaan häivähtäen.
Hän ei ollut varma, missä vaiheessa oli lakannut pitämästä puhelinta kaiken aikaa näkyvillä. Tällä hetkellä se taisi olla turvallisesti hänen käsilaukussaan, joka oli puolestaan unohtunut keittiöön.
Charles ei ollut valitettavasti päässyt kokemaan samanlaista vapautumista.
"Kyllä. Tallille on hieman matkaa, mutta uskon, että se on sen arvoista."

Hevoset olivat aina sen arvoisia Charlesin mielestä. Mitenköhän perhe suhtautuisi siihen, jos hän lahjottaisi vähän jotain lasten hevosharrastukseen? Tulisiko irlantilainen ylpeys tielle? Mutta ehkä Brigid harrasti edullisia ratsastustunteja lähitallilla eikä tarvinnut vielä huipputason juniorimestariratsua ja valmennusta.
"Onko se talli vielä voimissaan, missä sinä kävit?" hän kysyi siemaisten viiniä.

Wren laski veitsen ja haarukan käsistään ja otti kulauksen viiniä. Pelkästään viini, ja ehkä kynttilät, saivat hänen olonsa tuntumaan merkillisen juhlavalta. Ei huonolla tavalla.
"Ei, valitettavasti", hän myönsi, ja tunsi syvän haikeuden pyyhkäisevän ylitseen.
"Omistajan lapsillä ei ollut kiinnostusta jatkaa."
Ja Samsonkin oli jo laukannut vihreämmille laitumille.

Hänen äitinsä olisi luultavasti menettänyt halunsa elää, jos hän ei olisi intohimoinen hevosten suhteen. Olematon kiinnostus vaimon etsimiseen ja suvun jatkamiseen oli sekin ollut koettelemus.
"Harmi", Charles myönsi ja täytti vielä Wrenin viinilasin tyhjäten avatun pullon.
"Kävisinkö laittamassa jälkiruokaa?" hän kysyi, vaikka ei täysin luottanutkaan kulinaariseen lahjakkuuteensa.

Monesko lasillinen viiniä tämä oikeastaan oli? Mutta ehkä sillä ei ollut niin väliä. He olivat kotona, ja Wren tunsi olonsa enemmän kuin hyväksi. Turvalliseksi.
Ja hän oli sentään irlantilainen.
"Jälkiruoka maistuisi", hän vastasi, samalla kun oikaisi jalkansa pöydän alla silittääkseen varpaillaan Charlesin nilkkaa. Tuntui merkilliseltä, ettei kukaan kärkkynyt siellä herkkupaloja.

Kosketus oli hajauttaa Charlesin ajatukset, mutta mies keräsi itsensä ja nousi ylös.
"Palaan pian", hän lupasi ja siirtyi keittiön puolelle. Pakastin oli siis... Tässä. Hän haki kaapeista kaksi syvää kulhoa pohtien, miksi niitä ei ollut järjestetty loogisemmin ja turhautui jäätelökauhaan, ennen kuin onnistui saamaan siedettäviä palloja kumpaankin kulhoon: pallon mangojäätelöä, vaniljaa ja jotain, mitä markkinoitiin nougat-kinuskina.
Se ei näyttänyt lainkaan samalta kuin ravintoloissa. Jääkaapista löytynyt kinuskikastike auttoi hieman, mutta Charles oli tyytymätön palatessaan kulhojen kanssa ruokasaliin.
"Olen pahoillani. En ole vielä löytänyt tietäni keittiössä", hän sanoi laskiessaan kupin Wrenin eteen.

"Charles, olet aivan liian ankara itsellesi", Wren vakuutti, ja käytti tilaisuuden hyödykseen hipaistakseen tämän kämmenselkää sormenpäillään.
"Jäätelön muoto ei vaikuta sen makuun. Tutkin asiaa lapsena tieteellisesti."
Tai niin tieteellisesti, kuin yhdeksänvuotias saattoi. Mutta hänen sisaruksensa olivat toimineet hyvänä testiryhmänä, kunnes Tealille oli tullut huono olo liiasta jäätelöstä.

"Mutta annoksen visuaalinen esitystapa vaikuttaa merkittävästi sen houkuttelevuuteen", Charles huomautti istuutuessaan alas ja suoristaessaan solmiotaan.
"Ehkä minun pitäisi opiskella ruoanlaittoa." Edes sen verran, ettei hän nöyryyttäisi itseään enää samalla tavalla.
"Mistä muista jälkiruoista pidät erityisesti? Paitsi kirpeistä karamelleista." Hän ei varmaan koskaan täysin ymmärtäisi niiden viehätystä.

"Olen melko varma, että jäätelön tapauksessa vaikutus ei ole niin suuri", Wren esitti hypoteesinsa samalla kun tarttui lusikkaan, johon hän saattoi kauhaista jäätelöä ja suolaisenmakeaa kastiketta.
"Mutta minusta se voisi olla hyvä ajatus, Charles. Olen ymmärtänyt, että ruuanlaitto voi olla varsin rentouttava kokemus."
Niin kuin bonsaipuun hoitaminenkin. Ja toistaiseksi puu oli säilynyt hyvin elävänä.
"Tuoreet mangot olivat ihania. Ja rakastan sitruunakakkuja."

Rentouttava ei ollut sana, jota Charles olisi käyttänyt illastaan. Keittiö oli hänen vähiten suosikkipaikkansa maailmassa, ehkä Yhdysvaltojen jälkeen. Häpeä epäonnistumisista poltteli edelleen.
"Leivoitko sinä paljon aikaisemmin?" hän kysyi. Nykyään heillä oli taloudenhoitaja ja Lontoon parhaat leipomot käytössään, mutta kuka tiesi vaikka Wren kaipaisi keittiöön.

Wren ojensi taas jalkaansa silittääkseen varpaillaan Charlesin nilkkaa, samalla kun maisteli jäätelöä, joiden makeankirpeä yhdistelmä täytti hänen mielensä pirskahtelevalla musiikilla ja väreillä, jotka muistuttivat häntä Whimsystä ja sinisestä, sinisestä merestä.
"En hirvittävästi", hän myönsi.
"Vaikka kohokkaani olikin aika hyvää, vaikka itse sanonkin. Miksi haluaisit opiskella ruuanlaittoa, Charles?"

"Jotta voisin laittaa sinulle edes siedettävää illallista ja jotta voisin tehdä ruokaa vuorostani, kun purjehdimme Whimsyllä", mies vastasi ja maistoi jäätelöään. Se ei erityisesti puhutellut häntä, ja Charles työnsi kulhon pian syrjään.
Hän ei pitänyt itsensä nöyryyttämisestä.
"Oletko pohtinut opiskeluja?"

Se oli kaunis ajatus, vaikka Wreniä ei ollutkaan koskaan haitannut laittaa heille ruokaa pikkuisessa keittiössä, jossa oli vain hyvin rajalliset mahdollisuudet ruuanlaittoon. Se oli kovin erilainen maailma, kuin heidän huippumoderni keittiönsä täällä.
Heidän nykyinen keittiönsä melkein pelotti häntä moderniudessaan.
"Minulla olisi siihen nyt hyvin aikaa", hän myönsi.
"Ja olen katsellut hakuoppaita. Vaikka papereitahan ne toki vain ovat."

"Mitä sinä haluaisit opiskella?" Charles kysyi ja siemaisi viinilasistaan. Hienoinen hälytys nosti päätään, kun hän tajusi humaltuvansa.
Hän teki kamalan, kamalan huonoja päätöksiä ollessaan humalassa. Läheiset eivät antaneet hänen koskaan unohtaa saaren ostamista.
Hän opiskeli nykyään itsenäisesti, mutta Oxford oli ollut ensimmäinen paikka, jossa hän tunsi olevansa kotonaan.

Wren antoi jalkansa vaeltaa ylös Charlesin säärtä pitkin.
"Vaihtoehtoja on niin valtavan paljon", hän myönsi, kurtistaen kevyesti kulmiaan.
"En ole vielä varma, millainen yhdistelmä minua kiinnostaisi eniten."
Hän katsahti hieman haikeasti lasiaan, joka oli käymässä tyhjäksi.
"Tämä oli hyvää viiniä."

"Meillä on lisää, jos haluat", Charles vastasi rykäisten ja järjesteli ajatuksiaan, joita ylös vaeltava jalka uhkasi sumentaa. Oli huolestuttavaa, kuinka Wrenin kosketus vaikutti häneen edelleen.
"Haluaisin palata kanssasi Whimsylle joku päivä." Hänen nykyinen työnsä jousti paljon paremmin kuin edellinen: nyt tarve oli hänen älylleen ja mielipiteilleen, ei fyysiselle läsnäololle ja julkisille esiintymisille.

Hetken Wren jopa harkitsi sitä.
"Ei, luulen, että näin on oikein hyvä", hän vakuutti, jatkaen miehen jalan silittelyä.
"Minäkin haluan palata taas Whimsylle. On harvoja paikkoja, joissa olen tuntenut oloni yhtä rauhalliseksi."
Keskellä ei mitään, vain luonnon armoilla.
Hän vei viimeisen lusikallisen jäätelöä suuhunsa.
"Menemmekö me nyt yläkertaan?"

"Ehkä voimme käydä Egyptissä, ja kun hermostumme – tai minä hermostun – turisteihin, voimme lentää Fidzille ja käydä purjehtimassa", Charles sanoi ja tyhjensi viinilasinsa.
"Haluaisin nähdä, miten saareni jakselee." Hän toivoi, että se oli saanut olla rauhassa ihmisen ahneudelta eikä trooppinen hirmumyrsky ollut pyyhkäissyt sitä mereen.
"Yläkertaan?"

Wren kurtisti hieman kulmiaan.
"Niin. Vai oliko sinulla toisenlainen suunnitelma? Olen ymmärtänyt, että sillä tavoin romanttiset illat usein etenevät."
Hänen kulmansa pysyivät kevyesti kurtistuneina. Hän ei voinut väittää olevansa ehdoton asiantuntija, ja ilta oli joka tapauksessa Charlesin suunnittelema. Ehkä hän oli kiiruhtanut asioiden edelle?
Jalka jatkoi silittelyä pöydän alle.
"Minustakin olisi mukavaa nähdä, mitä saarelle kuuluu."

Valkeat korvat punehtuivat hitaasti.
Charles rykäisi.
Hänen olisi pitänyt valmistautua paremmin. Hänen suunnitelmansa oli jäänyt kesken ja hajonnut, kun typerät ruoka-ainekset eivät käyttäytyneet järkevästi.
"Me voimme mennä yläkertaan", hän sanoi hieraisten turhautuneena kuumottavaa korvaansa ja suoristautui.

Wren pyyhkäisi suunsa lautasliinaan, jonka käyttäminen sai hänet aina silloin tällöin tuntemaan olonsa melkein syylliseksi. India-parka joutui pesemään loputtomat määrät kauniita, kankaisia lautasliinoja. Sitten hän nousi seisomaan ja kiersi Charlesin puolelle pöytää, niin että saattoi kumartua hipaisemaan tämän huulia omillaan.
Ehkä heidän olisi pitänyt siivota pöytä. Kynttilät piti ainakin puhaltaa sammuksiin.
Pian.
"Ehkä sinne on muuttanut uusia lajeja. Saarellesi."

"Ehkä", Charles vastasi ja suoristi solmiotaan kuin olisi voinut sillä hallita itseään paremmin. Hän nojautui puhaltamaan pöydällä olevat kynttilät sammuksiin.
"Matka Whimsyllä kanssasi oli elämäni ikimuistoisin", hän totesi, kun siirtyi ruokasalin laidalla olevan lipaston luo puhaltamaan sammuksiin sen kynttilöitä.
"Ja ensimmäinen kerta, kun hyppäsin vaatteet päällä uimaan."

Wren tunsi olonsa... kärsimättömäksi. Ehkä se johtui viinistä. Tai ehkä hänestä oli vain tulossa sellainen henkilö, jonka odottelu sai kärsimättömäksi. Ehkä hän oli aina ollutkin sellainen.
Hänen suupielensä nykäisi vinoon hymyyn.
"Luulen, että otan sen kunniana, Charles", hän myönsi, katsellen miehen selkää tämän puhaltaessa kynttilöitä sammuksiin. Hän oli aina pitänyt Charlesin selästä.
"En halua ajatella todellisuutta, jossa olisin kieltäytynyt kutsusta."

"En minäkään", Charles vastasi. Mitä jos hän olisi vain ollut etäinen, asiallinen työnantaja ja he olisivat jatkanut elämää tahollaan? Hän olisi siirtänyt Wrenin toiselle osastolle ja antanut naiselle hienot suositukset, ja se olisi ollut siinä.
Ajatus sai hänet palelemaan.
Ruokasali pimeni, kun kynttilöiden kultainen loimu sammui.
"Mennään yläkertaan."

Charles ei ollut ainoa, jota ajatus kylmäsi. Ja ehkä se oli vain viini, mutta joka tapauksessa Wrenin onnistui työntää asia päättäväisesti mielestään. Osittain siitä oli kiittäminen sitä, että hän saattoi asettaa kätensä Charlesin selälle ja silittää sitä kankaan läpi.
"Voinko ottaa ruusut mukaan?" hän muisti yhtäkkiä, ja katsahti maljakkoon aseteltua kimppua. Ne olivat hyvin kauniita ruusuja. Ja tuoksuivat hyviltä.

"Totta kai", Charles vastasi hieman hämillisenä ja poimi elegantin kristallimaljakon kantoonsa, ennen kuin lähti ylös portaita. Ehkä oli hyvä asia, että heillä oli hissi vanhoja ja raihnaisia päiviä varten, mutta jalka nousi vielä rapulta toiselle.
Ehkä hän voisi nyt ratsastaakin enemmän, vaikka hän oli menettänyt palonsa sitä kohtaan Paddyn siirryttyä eläkkeelle. Kilpaileminen ei ollut enää sama asia toisella hevosella, sillä Paddy Blue oli hänelle ainoaa laatuaan.
Hän työnsi makuuhuoneen oven auki ja laski maljakon tummapuiselle antiikkilipastolle. Hänen olisi varmaan pitänyt sytyttää kynttilöitä makuuhuoneeseen. Tai tehdä jotakin. Mutta olisiko se näyttänyt painostavalta?

Wren ratkaisi Charlesin pohdinnan astumalla lähemmäs ja laskemalla kätensä miehen niskalle.
"Charles", hän kutsui, silitti niskaa sormenpäillään ja kurottui hamuamaan suudelmaa tämän huulilta.
Kynttilät olisivat vain menneet hukkaan. Vaikka hän olikin kyllä hyvin ihastunut Lilford Hallin tulisijaan, ja varsinkin sen edustaa hallitsevaan, hyvin pehmeään mattoon.
Se oli ollut varsin innokkaassa käytössä joulun pyhinä.
"Kaipasin sinua..."

Pohdinta jäi kesken, ja valokatkaisijaa kohti noussut käsi kiertyikin sen sijaan Wrenin vyötärölle. Makuuhuoneessa vallitseva pimeys tuntui varsin lohdulliselta, vaikka käytävätasanteen pehmeä valo leikkasikin sitä raitana.
"Niinkö?" hän kysyi häivähdys paljonpuhuvaa käheyttä äänessään ja antoi toisenkin kätensä laskeutua Wrenin lantiolle, kun hän nojasi otsansa hetkeksi naisen otsaa vasten.

Ehkä kevyt, miellyttävä olo oli viinin ansiota. Tai ehkä Charlesilla oli vain häneen sellainen vaikutus.
"Niin", Wren myönsi, samaa käheyttä omassakin äänessään. Käsi siveli niskaa, hipoen välillä valkeita suortuvia hellästi.
Lontoo oli alkanut tuntua hiljalleen turvallisemmalta. Enemmän kodilta. Vaikka hänen sydämensä taisikin kuulua maaseudun rauhassa kohoavalle kartanolle.
"Näin sinusta unta viime yönä."

"Näitkö?" Charles kysyi ja hengitti syvään, hipoen huulillaan Wrenin ohimoa.
Hänen oli tainnut olla tarkoitus viedä Wren tanssimaan. Tehdä heidän salistaan romanttinen.
Mutta hänellä ei olisi itsekuria edes ajatella huoneen jättämistä nyt.
"Millaista unta?"

"Mm-hmm", Wren vastasi, samalla kun käsi vaelsi puvuntakin kaulukselle. Hän sormeili sitä mietteliäänä, ja kävi sitten työntämään takkia päättäväisesti pois Charlesin harteilta.
"Se oli hyvin mukava uni", hän jatkoi, hamuten miehen huulilta suudelmaa.
"Melkein herätin sinut sen jälkeen."

Charles vastasi suudelmaan ja auttoi Wreniä tiputtamaan takin hartioiltaan. Hän hillitsi vaistomaisen eleen siepata se ilmasta ja ripustaa nojatuolin käsinojalle tai viikata sängylle.
Hyvänen aika, anna sen olla.
"Mitä siinä tapahtui?" hän kysyi ja haki kohteliain sormin vetoketjua tai nappeja, joilla lähteä riisumaan Wreniä.

Winston-parka olisi ollut haltioissaan, jos se olisi saanut tilaisuuden kuopsuttaa itselleen pedin isäntänsä mittatilatulle puvuntakille, mutta corgi taisi olla edelleen iltalenkillään. Tai ehkä India oli ottanut koirat yöksi alakertaan, missä molemmat viihtyivät enemmän kuin hyvin.
Ehkä Andersson hemmotteli niitä kun luuli, ettei kukaan huomaa.
Smaragdinvihreän, a-linjaisen mekon selkämyksessä kulki siro piilovetoketju, ja Wren siirsi avuliaasti hiuksiaan hieman syrjään.
"Me olimme jälleen Lilfordissa. Ja ellemme olisi jo naimisissa, Paavi olisi varmasti ilmestynyt paheksumaan."

Se taisi olla vastaus, johon hänen oli tyytyminen. Ehkä hyvä niin, sillä Wren aiheutti hänessä huolestuttavia reaktioita.
"Niinkö?" Charles kysyi, kun avasi mekon vetoketjun ja lähti ujuttamaan sitä naisen yltä.

"Niin", Wren myönsi, samalla kun auttoi Charlesia astumalla ulos mekostaan. Jopa heidän kaupunkiasunnossaan viileys tuntui tunkeutuvan sisään ja sai paljaan ihon nousemaan kananlihalle.
Ehkei olisi ollenkaan hullumpaa päästä hetkeksi Egyptin tai Rion lämpöön, vaikka hänen ihoaan ei ollutkaan luotu kestämään aurinkoa. Lainkaan.

Charles hillitsi jälleen halunsa ottaa vaate ja viikata se siististi sängylle tai vaikka henkariin. Elä vähän.
Kädet hakeutuivat takaisin Wrenin lantiolle ja mies kallisti päätään niin, että saattoi hamuta naisen kaulansyrjää kevyesti huulillaan. Toisen käden sormet punoutuivat punaisiin hiuksiin.

Mekko sai jäädä lattialle. Heidän lattiansa olivat joka tapauksessa valtavan siistit, eikä corginkarvoilta voisi välttyä, vaikka mekon ripustaisi kuinka kaappiin.
Wren kallisti kevyesti päätään ja antoi silmiensä painua kiinni.
"Pidän siitä, kun teet noin."

Charles kohotti toista kulmaansa.
"Hyvä niin", hän sanoi pehmeästi kaulan lämmintä ihoa vasten, kun jatkoi sen hamuamista.
"Pidän näin tekemisestä." Naisen tuoksu tyhjensi hänen päänsä tehokkaasti ajatuksista.

Wren hengähti kevyesti ja antoi sormiensa upota Charlesin valkeiden hiusten joukkoon.
"Ehkä meidän pitäisi siirtyä peremmälle", hän ehdotti, kehräävää naurua äänessään.
Vaikka ehkei heillä ollut kiirettä. Ei corgeja, joihin kompuroida.

Charles ei ollut varma, mitä peremmälle tarkoitti tässä tapauksessa. Sänkyä? Vai oliko Wrenillä jotain muuta mielessään?
Olisipa hän ollut parempi ihmisten ymmärtämisessä.
Mies ohjasi Wrenin lantiosta lähemmäs kauniisti pedattua sänkyä, kunnes saattoi kannustaa naisen selälleen sille ja kumartua tämän ylle jatkamaan kaulan hamuamista.

Wren laskeutui istumaan vuoteen reunalle ja kiemursi sitten peremmälle, toinen käsi yhä Charlesin niskalla leväten, kuin houkutellen miestä mukaan.
"Olen... olen melko varma, että haluaisin nähdä ensin Egyptin", hän totesi, ja kokosi ajatuksiaan huokauksen ajan ennen kuin alkoi napittaa Charlesin paitaa auki.
"Pyramidit. Ja kam... kamelit."

"Voin katsoa lentoja vaikka ylihuomenna", Charles lupasi huulet naisen kaulalla vaeltaen. Hän siirtyi solisluulle ja antoi sormiensa kulkea alas paljasta kylkeä, kun toinen käsi kannatteli hänen painoaan Wrenin yllä.
"Miltä se kuulostaisi?"

Wren huokaisi.
"Hyvältä", hän myönsi, samalla kun kietoi sääriään kevyesti Charlesin ympärille.
"Oikein hyvältä."
Winston ja Maggie olisivat hyvässä hoivassa Indian kanssa. Ja Charlesin työ... Se joustaisi, hän toivoi. Hyvin eri tavalla kuin ulkoministerin tehtävät.

Charlesin oli haastavaa keskittyä ajatuksiinsa tai matkajärjestelyihin, kun Wrenin jalat kiertyivät hänen ympärilleen. Se sai hänen kehonsa täyttämään hänen päänsä jokseenkin eläimellisillä mieliteoilla ja kehon kaipaamaan lähemmäs.
"Pitää, hmm, kysyä tutuiltani hotellisuosituksia."

Yksi itsepäinen nappi oli saada Wrenin turhautumaan, mutta tällä kertaa hänen sormensa olivat näppärämmät kuin nappi oli itsepäinen, ja India-parka säästyi yhdeltä ompeluoperaatiolta. Mikäli heidän taloudenhoitajansa ylipäätään huolehti sellaisista asioista itse.
Hän työnsi paitaa pois tieltä, jotta saattoi koskettaa sormenpäillään paljasta, valkeaa ihoa.
"Pitäisin uima-altaasta."

"Ja minä pidän sinusta uimapuvussa", Charles sanoi sen enempää ajattelematta ja tunsi korviensa punehtuvan julkeudelleen.
"Sinä saat uuma-altaan", Charles lupasi ja kuoriutui paidastaan, tavoitellen naisen sukkahousujen tai sukkien laitaa riisuakseen ne.

"Oh."
Charlesin sanat saivat Wrenin muistamaan yhden ostoskasseista, joka oli jäänyt muiden mukana keittiöön.
"Ostin itselleni uuden uimapuvun. Minun oli tarkoitus näyttää se sinulle ruuan jälkeen, mutta..."
Hämmästyttävää kyllä, hän oli unohtanut. Niinkin saattoi siis käydä.
Hän kohotti lantiotaan avuliaasti, enemmän kuin innokkaana pääsemään eroon sukkahousuista, joista ei ollut koskaan oppinut pitämään.

Sukkahousujen mukana lähtivät alushousut. Charles oli melko kärsimätön näkemään vaimonsa alastomana. Käviköhän muillekin miehille niin, että nämä päätyivät käyttäytymään ja tuntemaan kuin teini-ikäiset rakastuessaan?
"Millaisen?" hän kysyi hamutessaan ihoa solisluun alapuolelta ja riisui myös rintaliivit.

Ehkä vielä joskus koittaisi päivä, jona Lady Norfolk alkaisi valita alusvaatteensa aamuisin sievissä seteissä. Siihen päivään saakka liivit ja alushousut tulisivat olemaan iloisesti eri väriset. Mutta ehkä sellaisella ei ollut niin valtavasti väliä. Charles tuntui joka tapauksessa pitävän hänestä ilman vaatteita.
"Minun piti näyttää sinulle", hän huokaisi uudelleen.
"Se on keltainen."

"En olisi koskaan arvannut", Charles hymähti ihoa vasten lempeää huvitusta äänessään ja antoi sormiensa valua kyljeltä reidelle, kulkemaan sen pehmeällä sisäpinnalla.
Päiväpeitto tuntui liukkaalta ihoa vasten ja hän harkitsi, pitäisikö heidän kaivautua lämpimään peittojen alle, ennen kuin hän innostuisi liikaa ja unohtaisi kykynsä ajatella.

Wrenin kulmilla häivähti kurtistus.
"Minä pidän keltaisesta", hän puolustautui, ja antoi sormiensa upota Charlesin valkeiden hiusten joukkoon niitä kevyesti tukistaen.
"Se on minusta kaunis uimapuku."
Ei sillä, että hän olisi ehkä tarvinnut uutta uimapukua, vaikka merivesi olikin armoton uimapuvuille. Mutta tämä oli näyttänyt hänestä hyvin sievältä.

Charles naurahti matalasti ja tunsi ajatustensa lipsuvan nopeammin hävyttömille urille, kun hän tunsi tukistuksen hiuksissaan.
"Minä tiedän", hän vakuutti hellästi. Wrenin mieltymys keltaiseen tuskin jäisi keneltäkään huomaamatta. Sormet sivelivät hiljalleen ylemmäs reittä, kun huulet laskeutuivat vatsalle.

"Siinä on... rusetti, joka menee niskan taakse", Wren selitti, vaikka hänen olikin vaikea keskittyä kuvailemaan uimapukua samalla kun Charlesin kosketus kulki hänen kehollaan.
"Pelkään, että se ei ehkä ole paras mahdollinen valinta kunnon uimiseen, mutta se oli..."
Hänen varpaansa kipristyivät peitettä vasten.
"Hyvin sievä."

"Voit esitellä sen minulle myöhemmin", Charles lupasi huulet lämmintä ihoa vasten. Hän ei luultavasti voisi koskaan levittää aurinkorasvaa vaimonsa iholle muistamatta ensimmäistä kertaa, joka päättyi häneen meressä vaatteet päällä ja aurinkolasit päässä.
Hän valui kiireettä alas suudelmineen.

"Niin", Wren myönsi.
Sillä olettamuksella, että hän vielä muistaisi. Hän ei enää luottanut muistiinsa aivan yhtä vakaasti kuin aiemmin, sillä se oli, tietyissä tilanteissa, osoittautunut jokseenkin valikoivaksi.
Niin kuin esimerkiksi tällaisina hetkinä.
"Toivon, että... Toivon sinunkin pitävän siitä."

Hän ei luultavasti näkisi uimapukua, koska ei voisi irrottaa katsettaan Wrenistä. Hänellä oli vähäisiä muistikuvia edellisestäkään uimapuvusta, koska katse kiinnittyi silmiin, kasvoihin ja paljaaseen ihoon.
Charles valui kyykkyyn sängyn vierelle ja veti Wrenin lähemmäs itseään, kiertäen kätensä naisen reisien taakse, jotta saattoi antautua tehtävälleen keskittyneemmin.

Charles oli tainnut kysyä, millaisesta hemmottelusta hän piti, Wren muisteli, kun sormet etsivät parempaa otetta valkeista hiuksista. Ehkä hän muistaisi vastauksen vielä illan päätteeksi. Tai sitten ei. Ehkä silläkään ei ollut niin hirvittävästi väliä.
Osa hänestä melkein odotti näkevänsä tutun, sinisen katoksen, joka Lilfordissa suojasi heidän vuodettaan. Mutta täällä ei ollut katosta, oli vain tuttu katto, jonka muodot melkein sinertävä hämärä häivytti.
"Charles..."

"Mitä, Wren?" Charles kysyi ja nosti päätään, nojaten leukansa kevyesti vaimonsa alavatsaa vasten. Hän tunsi olonsa kevyesti hengästyneeksi ja vienosti juopuneeksi naisesta.
Hän toivoi, että oppisi paremmaksi tässä rakkauden ilmaisussa, sillä vain Wrenin nautintoon keskittyminen tuntui hänelle helpommalta.

Wren suki Charlesin valkeita hiuksia tavalla, joka enteili sitä, kuinka ne yöhön mennessä olisivat joutuneet auttamattoman sekoitetuiksi. Hän ei ollut varma, missä vaiheessa oli oppinut rakastamaan röyhkeyttä, jonka valtaan hänellä oli tapana ne villitä.
"Rakastan sinua", hän muistutti käheästi.

"Minäkin rakastan sinua", Charles vastasi ja katseli Wrenin kasvoja hetken, ennen kuin valui takaisin alemmas suudelmineen, sormet reisien ulkopintaa vaeltaen.
Tavalla, johon hän ei ollut tiennyt olevansa kykenevä.
Ehkä hänen pitäisi kysyä Farradayltä vinkkejä vaimonsa hemmotteluun.

Vei hyvän tovin, ennen kuin Wren seuraavan kerran tuli ajatelleeksi uimapukua, joka oli hurmannut hänet kaupassa, ja joka nyt oli unohtunut keittiöön, ellei India sitten ollut siirtänyt sitä jonnekin paremmin uimapuvulle sopivaan paikkaan.
Siihen mennessä sänky ei ollut enää läheskään yhtä kauniisti pedattu. Ja toinen yöpöydän lampuista oli kellahtanut kumoon, mutta siitä hän ei suostunut ottamaan vastuuta.
Vaikka syy olikin saattanut olla hänen.
"Charles, luuletko että auringonlaskut näyttävät aavikolla kauniilta?" hän kysyi, ääni raukeana ja hieman käheänä.

"Hmm?" Charles vastasi havahtuen mietteistä, pitäisikö hänen nousta vaihtamaan puvunhousut pyjamaan ennen kuin hän unohtuisi katselemaan vaimoaan.
"Kyllä, ne voivat olla hyvin kauniita, vaikka merelle laskeva aurinko onkin mielestäni kaunein", hän jatkoi, painoi kevyen suukon naisen hiuksiin ja nousi sitten ylös keräämään lattialle siroteltuja vaatteita.
"Käyn pesemässä hampaat."

Wrenkin muisteli lämmöllä auringonlaskuja, joita oli saanut katsella Whimsyn kannelta. Monet niistä hän oli ikuistanut piirroslehtiöönsä, jonka paksut sivut olivat jo täyttyneet kuvista.
Ensimmäistä kertaa vuosiin hän oli kokenut halua ikuistaa näkemänsä paperille.
Hetken hän harkitsi tarttuvansa Charlesin käteen ja vetävänsä tämän takaisin vuoteeseen seurakseen, mutta lopulta hän päätyi nousemaan itsekin istumaan.
"Jos sinun on aivan välttämätöntä."

Charles ripusti puvuntakin vaatekaappiinsa ja keräsi muun pyykkikoriin. Hän kampasi jokseenkin innostavasta tukistuksesta riehaantuneet hiuksensa, pesi kasvonsa ja hampaansa ja vaihtoi tummat puvunhousut ja kengät ruudullisiin pyjamahousuihin ja siniseen t-paitaan, ennen kuin palasi vaimonsa viereen turvallisen pimeään makuuhuoneeseen suoristaen peittoja heidän ylleen.
Hän pyrki vetämään alastoman naisen kainaloonsa.

Wren ei ollut täysin varma, missä vaiheessa tapa oleskella alasti oli muodostunut. Ehkä se oli tapahtunut Lilfordin historiallisten seinien sisäpuolella, jossa suuri, roihuava takka tarjosi lämpöään, tai ehkä jo sitä ennen. Mutta Charles ei tuntunut näkevän syytä valittaa, vaikka suhtautuikin omaan alastomuuteensa harmillisen... kainosti.
Hän käpertyi onnellisena ja alastomana miehensä vierelle.
"Minunkin olisi pitänyt käydä pesemässä hampaat", hän huomautti, hieraisten nenänpäätään miehensä kaulaa vasten.

"Ehdit huomennakin", Charles vakuutti kiertäen käsivartensa paremmin Wrenin ympärille ja halaten naisen rintaansa vasten. Naisen nautinnon todistaminen oli kuumentanut hänen vertaan, joka teki hänen olonsa edelleen tavallista lämpimämmäksi.
"Nyt voit vain viipyä siinä."

"Charles, hampaat pitää harjata joka päivä kahdesti", Wren muistutti, mutta varsin ponnettomasti. Hän tunsi olonsa liian mukavaksi, miehensä kylkeen käpertyneenä.
Ehkä hänen maailmansa ei kaatuisi siihen, että hän jäisi tällä kertaa paikalleen.
"Sinä olet lämmin, Charles."

"En kerro, jos et sinäkään", Charles vastasi ja hautasi kasvonsa Wrenin villeihin hiuksiin. Hän hengitti vaimonsa tuoksua ja halasi tätä hieman tiukemmin. Kädet vaelsivat paljaalla iholla.
"Niin sinäkin."

Ehkä hän voisi katua hampaiden pesemättä jättämistä myöhemmin.
Wren haki itselleen paremman asennon ja nojasi päänsä Charlesin hartiaa vasten.
"Nuku hyvin, Charles."

"Nuku hyvin, Wren", Charles vastasi ja hipaisi huulillaan naisen ohimoa. Hän kuljetti sormiaan hellästi punaisten hiusten lomassa ja veti peittoa paremmin Wrenin päälle, tarkistaen puhelimen olevan lähellä, ennen kuin sulki silmänsä.

Tiistai 29. tammikuuta 2019, kello 7:45 paikallista aikaa, Marriott Mena House, Kairo, Egypti

Herätessään suihkun tuttuun kohinaan Wreniltä kesti hetken muistaa, etteivät he olleet enää kotonaan Lontoossa. He olivat saapuneet Kairoon edellisenä iltana, kun aurinko oli jo laskenut, ja kaupungin valosaaste häivyttänyt tähtitaivaan.
Hän kohottautui istumaan valkoisin lakanoin sijatussa vuoteessa ja pyyhkäisi muutaman kurittoman suortuvan pois kasvoiltaan ennen kuin hieraisi silmiään. Huoneessa oli vielä hämärää, mutta hän epäili sen johtuvan vain tehokkaista pimennysverhoista, jotka peittivät seinänkorkuiset ikkunat taakseen.
Vilkaisu puhelimen kelloon kertoi hänen oletuksensa osuneen oikeaan.
Egypti.
Wren työnsi peitteen syrjään ja pujotti jalkaansa hotellin aamutossut, ennen kuin kietoi värikkäillä kukilla koristellun aamutakin ohuen yöpaitansa päälle. Aamutossut tekivät hänen askelistaan melkein äänettömät, kun hän vaelsi lattian poikki ja nykäisi paksun verhon syrjään. Sisään tunkeutuva auringonvalo sai toffeenkultaiset silmät siristymään, mutta siitä huolimatta hän työnsi liukuoven auki ja astui parvekkeelle.
Oli häkellyttävää nähdä pyramidin siluetti piirtymässä taivasta vasten. Yhtä häkellyttävää kuin edellisenä iltana.

Tovia myöhemmin suihkun kohina lakkasi. Vei toisen tovin, että Charles saapui kylpyhuoneesta valkeat, tuuheat hiukset kosteina, tummiin puvunhousuihin ja sukkiin pukeutuneena, vaaleansinistä kauluspaitaa kiinni napittaen.
"Huomenta", hän tervehti pyyhkäisten hiuksia taakse kasvoiltaan, kun kiersi sängyn ympäri ikkunoille ja veti verhot syrjään, päästäen Kairon auringonvalon sisään.
"Tilasin meille aamiaista."

Kuullessaan Charlesin äänen Wren kääntyi ympäri ja tassutti tämän luokse, kietoen käsivartensa miehen niskan taakse.
"Huomenta, Charles", hän tervehti, kurottuen hipaisemaan tämän huulia kevyesti omillaan.
"Nukuitko hyvin?"
Hänellä itsellään ei ollut minkäänlaista muistikuvaa sen jälkeen, kun hän oli illalla ryöminyt peiton alle ja ummistanut silmänsä. Ehkä hän oli nukkunut yönsä potkimatta ja puhumatta.

"Huomenta", Charles vastasi ja kiersi käsivarren naisen selälle vastatessaan kevyeen suudelmaan. Hän oli helpottunut siitä, että Wren oli pukeissa. Hänen älykkyydelleen tapahtui jotain todella huolestuttavaa, kun Wren oli alaston.
Tai käytti tiettyjä sanoja.
"Ihan hyvin, kiitos. Kuinka sinä nukuit?" hän kysyi.

Wren ujutti hetkeksi sormensa valkeiden, vielä kosteiden hiusten joukkoon, ja vain hyvin vaivoin onnistui hillitsemään halunsa pöyhäistä ne röyhkeiksi heti aamusta.
"Hyvin, oletan", hän vakuutti, ja kurottui varpailleen hipaistakseen Charlesin huulia uudelleen omillaan. Aamupala oli tulossa, hän muistutti itseään.
"En muista yöstä tai unistani mitään, joten uskoisin nukkuneeni hyvin sikeästi."

"Hyvä niin", Charles totesi ja halasi Wrenin hetkeksi rintaansa vasten, ennen kuin siirtyi kauemmas juuri sopivasti aamupalan saapuessa. Hän ojensi työntekijälle hienovaraisesti tipin ja viittoi Wreniä sitten istuutumaan aurinkoiselle parvekkeelle, jonne heidän aamiaisensa oli katettu.
"Mitä sinun tekisi mieli?"

Vielä tässä vaiheessa aamua auringon lämpö tuntui miellyttävältä iholla - vaikka ainakin säätiedotuksen mukaan he tulisivat olemaan siinä mielessä onnekkaita, ettei lämpötila nousisi sietämättömän porottaviin lukemiin ainakaan heidän matkansa jokaisena päivänä.
"Mitä tilasit meille?" Wren kysyi, samalla kun alkoi kurkistella uteliaana sirojen, hopeisten kupujen alle. Hän oli tullut siihen tulokseen, että aamiainen oli yksi hämmästyttävimmistä asioista eri kulttuureissa, ja jaksoi yllättyä siitä silti yhä uudelleen.
"Levititkö jo aurinkovoidetta, Charles? En tahdo, että palat."

"Kaikkea, mitä heillä oli", Charles totesi itsestäänselvyyden ja kaatoi heidän kuppeihinsa voimakkaalta tuoksuvaa teetä, ennen kuin nosti toisen kupeista käsiinsä ja katseli teestä nousevaa höyryä.
"Totta kai", mies lupasi häivähdys huvitusta suupielessään. Hän oli oppinut jo lapsuudessa, ettei aurinko hyväksynyt hänen kalpeuttaan. Hän poimi yhden kuvun alta paikallisilla aineksilla rikastetun omeletin lautaselleen.
"Oletko sinä laittanut aurinkovoidetta?"

Vastaus sai Wrenin suupielen nykäisemään hieman. Olisihan hänen pitänyt arvata.
"En vielä", hän myönsi, samalla kun ojensi kalpeita sääriään paremmin kohti auringonläikkää, joka työntyi parvekkeen pystypuiden välistä.
"Minun on kuitenkin käytävä suihkussa, ennen kuin lähdemme. Mehän menemme tänään katsomaan pyramideja lähempää, eikö niin, Charles?"
Toisin kuin miehensä, Wren eiollut vieläkään täysin oppinut sisäistämään aurinkovoiteen tarvetta, mitä häneen itseensä tuli. Vaikka se tarkoittikin sitä, että iltaan mennessä iho punoitti, ja jokusen päivän kuluttua pisamat juhlisivat villisti.

"Kyllä", Charles vastasi ja vilkaisi vaistomaisesti ranteessaan asuvaa, isoisältä perittyä kelloa.
"Olen varannut meille yksityisen oppaan." Hän halusi Wrenin saavan tietää pyramideista ja maan historiasta mitä tahansa nainen halusi, joten hän oli sijoittanut parhaaksi kehuttuun paikalliseen oppaaseen, joka oli luvannut olla odotusten arvoinen.
"Mitä muuta haluaisit tehdä? Toki voi olla, että koko päivä vierähtääkin pyramidien luona."

Wrenin katse hakeutui yhä uudelleen kohti pyramidia, joka kohosi taivasta vasten heidän parvekkeeltaan avautuvassa maisemassa. Näytti melkein siltä, kuin hän olisi voinut vain vaeltaa hotellin aidatun puutarhan poikki ja olla yhtäkkiä aivan muinaisen rakennelman juurella.
"Charles, tiesitkö, että sir Arthur Conan Doyle on yöpynyt täällä? Ja Agatha Christie?"
Hän palautti katseensa mieheensä, toffeenkultaiset silmät innostuksesta tuikkien.
"Haluaisin ratsastaa kameleilla. Jos en tänään, niin jonakin toisena päivänä."

"En tiennyt", Charles vastasi ja leikkasi siistin palan omeletistaan, nostaen sen suuhunsa.
"Olen varannut meille kamelivaelluksen Saharan aavikolla", hän jatkoi syötyään suunsa tyhjäksi ja siemaisi sopivasti jäähtynyttä, syvänpunertavaa teetä, jossa oli tuoreen mintun tujaus.
"Sen pitäisi olla järjestetty mahdollisimman turvalliseksi. Andersson on totta kai mukanamme."

Wren kietoi sormensa kauniisti koristellun teekupin ympärille ja maistoi rikasta, mausteista teetä, joka vei hänen sydämensä jo ensimmäisellä kulauksella.
"Luuletko, että hän on ratsastanut kamelilla aiemmin?" hän kysyi, kulmat mietteliäästi kurtistuen.
"Andersson. Eivät oppaamme. Myös Winston Churchill on yöpynyt tässä hotellissa."

"Ei ole. Hän vaikuttaa melko hermostuneelta", Charles totesi. Niin hermostuneelta kuin varsin kivikasvoinen kaappi aurinkolaseissa saattoi näyttää. Hän leikkasi toisen palan omeletistaan ja kannusti Wreniäkin syömään enemmän.
"Andersson tulee mukaamme myös pyramidien luo."

Kurtistus säilyi Wrenin kulmilla.
"Niinkö? Andersson-parka. Toivottavasti hän ei tule helposti huonovointiseksi. Tai pelkää suurikokoisia eläimiä."
Hänelle ei ollut tullut koskaan mieleen kysyä asiasta. Oli itse asiassa hyvin paljon, mitä hän ei tiennyt heidän vakavakasvoisesta varjostaan.
"Kamleit voivat kyllä potkaista jalallaan neljään eri suuntaan. Se on varsin vaikuttavaa."

Charles oli melko varma, että henkivartijan – joka vastasi myös hänen vaimonsa turvallisuudesta – laatuvaatimuksena oli kyetä voittamaan pelkonsa. Jos tarkoitus oli mahdollisesti kohdata hengenvaarallista väkivaltaa, automaattiaseita ja viidakkoveitsiä tai pommiuhkia, kamelin ei pitäisi olla kohtuuton haaste.
"Täällä on varsin vaikuttava uima-allas, jos mielesi tekisi uimaan."

Wrenillä olisi ollut hihassaan vielä monta mielenkiintoista faktaa kameleista, joista osa olisi voinut vakuuttaa Charlesinkin siitä, että vähintäänkin hienoinen kunnioitus vaikuttavia eläimiä kohtaan oli enemmän kuin ymmärrettävää.
Eikä kukaan halunnut tieten tahtoen kärsiä matkapahoinvoinnista.
Hän otti uuden kulauksen mausteista teetään ja antoi katseensa vaeltaa takaisin pyramidiin.
"Olin ajatellut, että voisin käydä uimassa, kun palaamme hotellille. Jos enää silloin jaksan. Pitäisi ehkä alkaa herätä aamulla riittävän aikaisin, niin että voisin käydä aamu-uinnilla. Mihin aikaan meidän on lähdettävä?"

"Opas odottaa meitä", Charles vakuutti. Hän oli kasvanut maailmassa, joka toimi hänen haluamallaan aikataululla.
"Voimme syödä rauhassa ja mennä sitten, kun siltä tuntuu." Gizan pyramidit eivät olleet kaukana, ja Andersson ajaisi heidät hänen vuokraamallaan autolla. Hän oli jättänyt korostamatta vaimolleen, että se oli varusteluiltaan huipputurvallinen, muun muassa luodinkestävä.
"Syö, Wren. Tiedossa on pitkä päivä historian parissa."

"Se on hyvin ystävällistä", Wren totesi, kun poimi empimättä itselleen litteän, tomusokerilla kuorrutetun leivoksen, joka ei varmasti ollut eirtyisen terveellinen aamupalavaihtoehto, mutta he olivat sentään pidennetyllä häämatkallaan.
Hän unohtui hetkeksi leivoksen makeuteen, varpaat aamutossuissa kipristyen, auringon lämpö hiljalleen yhä enemmän alaa parvekkeelta vallaten.
"Isä pyysi lähettämään kuvan pyramideista. Ja sinusta ja kamelista."

"Niinkö?" Charles kysyi ja tunsi olonsa oudoksi tavalla, jota oli vaikeaa sanoittaa. Samaan aikaan hämilliseksi ja oudon... Lämpimäksi. Hänen oli vaikea ymmärtää sitä, että Wrenin perheestä saattaisi tulla hänenkin perhettään.
"En ole täysin sisäistänyt sitä, että jatkamme häämatkaamme", hän totesi katsellen vaimoaan, jolla oli paha tapa saada hänet kadottamaan kaikki järki ja logiikka.

"Niin. Hän oli hyvin tarkka siitä, että haluaa kuvan juuri pyramideista, ja sinusta ja kamelista", Wren vastasi ja poimi itselleen toisen makean leivoksen, jonka nimen hän päätti selvittää, kunhan palaisi sisälle puhelimensa ääreen. Tomusokeri takertui sormenpäihin, mutta siitäkään ei ollut haittaa. He olivat lomalla.
"Hänen mielestään kamelit ovat hyvin majesteettisia eläimiä", hän jatkoi, ja katsahti sitten Charlesia.
"Onko se hyvä vai huono asia?"

"Hyvä, luultavasti", Charles vastasi ja siemaisi teetään.
"Emme välttämättä pääsisi ulos hotellihuoneesta muuten", hän lisäsi hillitysti ja nousi pöydästä hakemaan aurinkovoiteen ylellisestä makuuhuoneesta. Hänen oli syytä lisätä sitä säännöllisesti, ja se tekisi varmasti hyvää Wrenillekin. Aurinko oli armoton, armoton olento.

Charlesin sanat saivat Wrenin katsahtamaan miestä epäuskoisena, mutta lämmin tuikahdus toffeenkultaisissa silmissä viipyen.
Oli aina varsin... innostavaa, kun Lordi Norfolk puhui sillä tavalla.
Hän poimi vielä yhden pienikokoisen leivoksen mukaansa, ennen kuin nousi seisomaan ja seurasi miestään makuuhuoneen puolelle.
"Minun pitää käydä suihkussa. Tarvitsetko sitä ennen apua aurinkovoiteen levittämisessä, Charles?"

"Luultavasti selviydyn", mies vastasi palaten takaisin parvekkeelle, jota Egyptin aurinko valaisi nyt varsin täydellä teholla.
"Pitääkö?" Charles kysyi seisahtuen Wrenin tuolin vierelle ja hipaisi sormenpäillään naisen niskaa. Joskus hän järkytti itseään vapaamielisyydellään. Ehkä se johtui lomasta tai lämpimästä ilmastosta.
Toisaalta, Wren oli jo saanut hänen periaatteensa ja kasvatuksensa karkaamaan hunningolle.

"Sääli", Wren huomautti, ja nojautui hieman kevyttä kosketusta vasten.
"Olisin auttanut mielelläni."
Ehkä sekin olisi tosin johtanut siihen skenaarioon, jossa he eivät malttaisi jättää hotellihuonettaan. Mikä olisi varmastikin ollut aivan sallittua häämatkalla, elleivät sekä opas että Andersson olisi joutuneet odottamaan heitä. Ja mahdolliset kamelit. Kameleiden ei sopinut antaa odottaa.
"Ja pitää. Eilinen lento oli pitkä."

Charles kumartui ja hengitti syvään naisen tuoksua, hipoen nenällään ihoa hiuksista solisluulle.
"Sääli", hän vastasi ja suoristautui, palaten istumaan omalle puolelleen pöytää ja poimien teekupin käsiinsä. Hän katseli ylellistä, vihreää puutarhaa ja suurta, syvänsinistä uima-allasta keskellä aavikkoa, jonka horisontissa seisoivat ikiaikaiset pyramidit.
"Oletko syönyt tarpeeksi aamiaista?"

"Mmm, olen", Wren vakuutti, samalla kun unohtui taas katselemaan pyramidia. Hän ei voinut olla häkeltymättä joka kerta pysähtyessään ajattelemaan, kuinka valtava työ niiden rakentamisessa oli ollut.
"Minun on edelleen hieman hankala uskoa, että pääsen näkemään pyramidit läheltä", hän myönsi ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan.
"Pikkutyttönä haaveilin vain siitä, että pääsisin jonakin päivänä käymään British Museumissa."
Silloin hän ei ollut vielä pysähtynyt miettimään suuria, vaikeita kysymyksiä siitä, keille kulttuuriaarteet todella kuuluivat.

Jäänharmaat silmät sulivat hymystä. Nyt Wren saisi nähdä ja kokea mitä ikinä vain halusi.
"Voimme lähteä katsomaan pyramideja vaikka heti", Charles lupasi ja suoristautui tuoliltaan, sukaisten kuivaneita hiuksia pois kasvoiltaan ja suoristaen vaaleansinisen kauluspaidan kauluksia. Ehkä solmio olisi liikaa aavikolla lomaillessa, hän totesi kääriessään hihoja lähemmäs kyynärpäitään.
"Ellet koe välttämättömäksi käydä suihkussa. Tuoksut varsin ihastuttavalta ilmankin."

Wren nauroi kehräten ja kumartui painamaan suukon Charlesin poskelle.
"Kyllä minä koen", hän vakuutti, ja pyyhkäisi sormensa läpi valkeista hiuksista ennen kuin astahti kauemmas.
"Mutta olen nopea. Et edes huomaa, että olen poissa."
Ja kuin osoittaakseen sanansa todeksi hän pyörähti ympäri ja tassutteli aamutossunpehmein askelin viileän lattian poikki heidän ylelliseen kylpyhuoneeseensa, jonka ammeeseen pulahtamisesta hän oli haaveillut edellisenä iltana, haavettaan kuitenkaan toteuttamatta.

Charles epäili vahvasti, mutta kieltämättä kadotti ajantajunsa istahtaessaan nojatuoliin lukemaan ja vastaamaan työsähköposteihinsa.
Hän oli pyrkinyt pitämään itsensä tarpeeksi erossa työelämästä, jotta he voisivat matkustella vapaasti ja jatkaa häämatkaa – ja Wrenille luvattua maailmanympärysmatkaa. Mutta hän oli tainnut periä geeneissä hyvän annoksen työnarkomaaniutta. Uusi työ todella oli mielenkiintoista ja antoi mahdollisuuksia vaikuttaa, ei vain puhua ja esiintyä kameroille.

"Charles."
Wrenin äänestä kuulsi jopa kevyt syytös, kun hän seisahtui nojatuolin taakse, suihkunraikkaana ja värikkäin linnuin kuvioituun tunikaan pukeutuneena, punaiset hiukset yhä kosteuden villitseminä. Ei hän todella moittinut miestä työnteosta, paitsi silloin, kun sai tämän kiinni lukemasta työsähköposteja keskellä yötä.
Ainakin Charles nykyään todella nautti työstään, sen sijaan, että olisi tuntenut, kuinka se kävi askel askeleelta yhä toivottomammaksi.

Charles nosti katseensa hienovarainen syyllisyyden puna korvillaan ja työnsi puhelimen housujensa taskuun. Hän rykäisi ja suoristautui nojatuolista.
"Menisimmekö?" hän kysyi suoristaen kauluksiaan ja poimi lipastolta aurinkolasinsa.
"On kai sinulla hattu?" hän lisäsi suupieli nykäisten, sillä muisto hänen Wrenille Fidzillä antamastaan hatusta oli lämmin. Hattu olisi tarpeen julman auringon alla, ainakin hänen vaimolleen.

Charlesin korville etsiytyvä puna kertoi, ettei mies tosiaan ollut vain selannut kissakuvia odotellessaan vaimonsa valmistautumisesta - joskin Lordi Norfolkin tapauksessa sellainenkin käytös olisi saattanut aiheuttaa jonkinlaista punehtumista.
Wrenin onnistui vain vaivoin estää itseään koskettamasta toista punehtunutta korvaa. Se oli niitä asioita, jotka voisivat johtaa siihen, etteivät he pääsisi koskaan lähtemään pyramideille.
"Mennään. Minulla on huivi."
Muisto suurilierisestä hatusta kohotti hänenkin suupieliään, kun hän kietaisi huivin päänsä suojaksi - ja peittämään röyhkeitä, punaisia hiuksia.

Charles tarkasti, että kaikki tärkeä oli mukana ja viittasi Wrenin sitten ovelle.
Andersson odotti heitä ulkona hotellin edustalla mustan, uuden auton vierellä. Takalasit oli tummennettu, ja Charles avasi oven vaimolleen samalla, kun henkivartija istuutui ratin taakse ja käynnisti miellyttävästi ilmastoidun auton moottorin, ajaen heidät Gizan pyramidien luo.
Matka ei ollut pitkä, itse asiassa suorastaan naurettavan lyhyt, mutta täällä oli parempi olla ylivarovainen. Varakkuus veti puoleensa epämääräistä väestöä.
Ei mennyt kauaa, kun massiiviset, vaaleakiviset pyramidit kohosivat heidän edessään Anderssonin parkkeeratessa auton hiekkaiselle aavikolle.

Wrenistä tuntui melkein siltä, että hän oli vasta ehtinyt kiinnittää turvavyönsä, kun auto alkoi jo hidastaa vauhtiaan löytääkseen parkkipaikan jo paikalle ehtineiden turistibussien joukosta. Hän oli liian keskittynyt kurkistelemaan ikkunan takana näkyvää pyramidia uhratakseen ajatusta sille, että Andersson-raukan olisi vielä saatava keploteltua heidän autonsa parkkipaikalta poiskin.
"Charles, luuletko, että täällä on kameleita?" hän totesi toiveikkaana, ja hieman malttamattomana pääsemään liikkeelle.
Ainakin kuvien perusteella kameleiden joukko päivysti isäntineen pyramidien liepeillä.

"Saattaa olla. Ainakin on usein ennen ollut", Charles totesi noustessaan autosta tummat pilottilasit veistoksellisen suoralla, kalpealla nenällään ja piteli ovea auki Wrenille. Hän lähti saattamaan naista massiivisia pyramideja kohti. Maisema tuntui... Melkein toiselta planeetalta. Kaikki oli kuivaa ja kuumaa, ruskean, harmaan ja valkean sävyissä – paitsi auringon paistaessa kirkkaammin, jolloin mukaan liittyi myös punertavaa ja kultaa.
Andersson seurasi heitä pian, aurinkolasit nenällään ja muhkeat käsivarret keinahdellen.

Wren nykäisi huivia paremmin päänsä suojaksi ja asetti nenälleen suuret aurinkolasit, joiden taakse lähes puolet hänen kasvoistaan tuntuivat hukkuvan. Ne olivat kulkeneet hänen mukanaan uskollisesti ensimmäiseltä Whimsyltä vietetyltä matkalta saakka, eikä hän enää osannut matkustaa ilman niitä.
"Tuo on Kheopsin pyramidi", hän totesi häkeltyneenä, matkaopasta rintaansa vasten puristaen, vaikka Charles varmastikin tiesi sen aivan yhtä hyvin kuin hänkin. Mutta kuten isänsä, hänkään ei osannut pysyä vaiti silloin, kun tiesi jonkin kiinnostavan faktan.
"Se oli maailman korkein rakennus melkein neljätuhatta vuotta."

"Niin", Charles vastasi kulmat hienoisesti kurtistuen, kun pyramidin sisäänkäynti lähestyi. Hän toivoi, että tällä kertaa hän voisi mennä sisään ja olla saamatta nöyryyttävää ahdistuskohtausta.
Heidän oppaansa kiiruhti heitä vastaan leveä, valkoinen hymy ruskettuneilla kasvoillaan. Heitä ei selvästi ollut vaikeaa tunnistaa. Charles esitteli oppaan ja Wrenin helpottuneena toisilleen: ainakin Wren voisi nyt nauttia kunnolla kaikesta historiasta, jota näihin paikkoihin liittyi.

Siihen mennessä, kun opas saapui heidän luokseen, Wren oli ehtinyt jo osoittaa Charlesille kolme kamelia. Yksi niistä oli loikoillut rentona naruaidan toisella puolella, ja toinen katselut heitä ylväänä pää pystyssä, avaten sitten suunsa ammolleen haukotukseen. Kameleita eivät turistit kiinnostaneet, ne tiesivät olevansa pyramidien todellisia hallitsijoita. Ainakin omassa mielessään.
Hän oli enemmän kuin ilahtunut siitä, että heidän oppaansa todella osasi vastata hänen kysymyksiinsä - ja vielä tavalla, joka sai hänet uskomaan, että tämä todella tiesi, mistä puhui, eikä vain suoltanut mieleensä juolahtavia tarinoita miellyttääkseen hölmöä turistia.
Ainakin opas teki sen siinä tapauksessa hyvin vakuuttavasti.

Charles jättäytyi ensin askeleen ja sitten kaksi vaimonsa ja oppaan taakse. Andersson seurasi tunnollisesti pari askelta hänen takanaan. Henkivartija oli ottanut tunnollisesti opikseen käveltyään tarpeeksi monta kertaa työnantajansa kantapäille.
Pyramidit olivat jotain, mitä Charles ihaili mieluummin ulkopuolelta, mutta hän ei halunnut jättää Wreniä yksin.
Joten hän seurasi kaksikkoa sisään kapeaan käytävään, jonka seinät tuntuivat kaatuvan päälle.
Hän ei halunnut ajatella montako tonnia ikivanhaa kiveä lepäsi heidän päidensä päillä.

Oli varmastikin väärin, ettei Wren edes huomannut Charlesin jättäytyneen jälkeen, unohtuessaan esittämään heidän oppaalleen tarkentavia kysymyksiä, yrittäen samalla parhaansa mukaan vastustaa haluaan kaivaa esiin paksuksi käyvä matkapäiväkirjansa, jonka sivuille hän olisi mielellään tallettanut vastaukset.
Ehkä hänen pitäisi ostaa toinen muistikirja faktoja varten.
Saattoi olla, että heillä kävi vain tuuri, sillä he pääsivät kipuamaan sisään joutumatta jonottamaan vuoroaan kiivetä kapeaa käytävää kohti ylhäällä odottavaa kammiota. Siinä vaiheessa Wrenkin hiljeni, keskittyen asettamaan jalkansa huolellisesti askelmina toimiville puolille.
Ilma oli kuivaa ja kuumaa.

Charles oli jäänyt jokusen askeleen lisää jälkeen. Hän ei voinut olla huomioimatta, että jos jotain tapahtuisi rakenteille, he luultavasti tukehtuisivat hyvin pian. Hän ei luottanut hienoisiin ilmakanaviin massiivisissa kivirakenteissa.
Hän oli käynyt täällä ennenkin, useammankin kerran. Hän ei voinut väittää nauttivansa pyramidien sisällä vaelluksesta.
Ehkä Andersson saisi kaivettua heidät ulos massiivisilla käsivarsillaan, jos jokin menisi pieleen.

Kiipeäminen oli yllättävän raskasta. Siinä vaiheessa, kun Wren tunsi jo hengästyvänsä hieman, he saavuttivat vasta puolivälin kapeassa tunnelissa. Jyrkän käännöksen jälkeen nousu jatkui kohti Kuninkaan kammiota, samalla kun käytävä tuntui käyvän ahtaammaksi.
"Charles, eikö ole uskomatonta, että tämä kaikki on rakennettu käsin?" hän kysyi, katsahtaen miestään olkansa yli. Vain huomatakseen tämän jääneen jokusen askeleen jälkeen.
"Charles?"

"Niin", Charles vastasi valkeat kulmat kurtussa ja sormet kaiteen ympärille rutistettuna.
"Uskomatonta." Hän tiesi, että pyramidien käytävät olivat pieniä, ainakin ne tuntuivat siltä. Kuin olisi voinut jäädä hetkenä minä hyvänsä jumiin.
Hän oli käynyt täällä joskus vanhempiensa kanssa. Heidän olisi pitänyt kulkea hyvin ahtaan, tikkailla varustetun kuilun läpi, mutta se oli ollut jo lapsena kammottava ajatus.
"Jatkakaa vain."

Wrenin kulmat kurtistuivat hieman, kun hänen katseensa siirtyi kaiteiden ympärille kietoutuneista sormista Charlesin kasvoihin, jotka näyttivät kalpeilta jopa käytävän himmeässä valossa.
"Charles, onko kaikki hyvin?" hän kysyi hieman huolissaan, paikalleen pysähtyneenä siitäkin huolimatta, että heidän alapuolellaan kipuavat turistit saattaisivat saada heidät kiinni ja käytä ärtyneiksi siitä, että tie oli tukossa.
"Ei kai sinulla ole huono olo?"

"Kaikki hyvin", Charles vakuutti hillitysti ja kohotti kättään rauhoittaen. Aikuinen mies selviäisi kyllä seikkailusta syvälle ikivanhan pyramidin ja hautakammion uumeniin.
Kunhan ryhdistyisi.
Anderssonkin näytti hienovaraisen huolestuneelta, kun kaapinkokoisen miehen olkapäät olivat ottaa kapean käytävän seiniin kiinni.
"Mennään vain."

Wren tutki miehiä hetken katseellaan, kulmat mietteliäässä kurtistuksessa pysyen, mutta tuli lopulta siihen tulokseen, ettei ahdas käytävä ehkä ollut paras mahdollinen paikka alkaa inttää asiasta. Varsinkin, kun hän epäili, ettei Charles sen enempää kuin Anderssonkaan myöntäisi ääneen, vaikka olisikin mieluummin palannut suorinta tietä takaisin avoimen taivaan alle. Niinpä hän käänsi katseensa takaisin menosuuntaan ja yritti pitää huomionsa kiipeämisessä, vaikka oikeastaan hänen olisikin tehnyt mieli pysähtyä hämmästelevään valtavia kivilohkareita, jotka oli aseteltu paikoilleen ihmeellisellä taidolla. Taidolla, jonka ansiosta ne olivat pysyneet paikoillaan vuosituhansia.
Kammio, johon he lopulta nousivat käytävästä, ei tarjonnut erityisen suurta helpotusta ilmatilan suhteen. Kipuaminen tuntui keuhkoissa ja jaloissa, ja Wren käytti hetken tasaamalla hengitystään samalla kun tutki lattiaa peittäviä kiviä.

Charles ja Andersson jäivät hautakammion laidalle vierekkäin. Andersson tomutti vaivihkaa vanhoista kivistä jäänyttä tomua kauluspaitansa olkapäistä. Charles olisi sukeltanut työsähköposteihin harhauttaakseen itseään, mutta hän oli melko varma, että wifi ei ollut huipussaan täällä.
Ja hän oli teknisesti häämatkalla, jolloin työnteko ei ehkä ollut sosiaalisesti suotavaa.
Mutta jos Wren nautti olostaan, tämä olisi sen arvoista.

Kun hengitys tasaantui ja polvien hienoinen tärinä asettui, Wren saattoi suoristautua ja unohtua hetkeksi ihailemaan ikiaikaista kammiota, jota kivet sulkivat sisäänsä. Ilma oli paksua, eikä hän aivan osannut päättää, oliko oikein tunkeutua vanhaan hautakammioon silkan uteliaisuuden nimissä - mutta lopulta innostus kuitenkin voitti.
Hän oli niin keskittynyt keskustelemaan heidän oppaansa kanssa, että hetkeen hän ei edes tajunnut, että heidän seurueensa kaksi muuta jäsentä seisoivat aloillaan varsin hiljaa. Siitä oli tulossa paha tapa, josta hänen olisi päästävä eroon.
Hän katsahti miehiä hieman kysyvästi.
"Onko kaikki hyvin?"

"Kaikki hyvin", Charles vakuutti ja vilkaisi kivikasvoista turvamiestä sivusilmällä. Andersson ei tuntunut täysin ymmärtävän henkilökohtaisen tilan päälle, mutta muuten mies oli varsin ammattimainen ja osasi hillitä tunteensa. Hän arvosti sitä, varsinkin työskenneltyään parin amerikkalaisen turvamiehen kanssa.
"Keskustelkaa vain rauhassa", hän kannusti. Hän oli palkannut oppaan vastaamaan Wrenin kysymyksiin, ja olisi sääli hukata tilaisuus vain siksi, että hän koki olonsa hieman epämukavaksi.

Wren haki Charlesin katsetta, mutta käänsi sitten huomionsa takaisin oppaaseen. Hän kuitenkin lupasi itselleen, että esittäisi vain muutaman kysymyksen, kaikkein tärkeimmät, ja sitten he voisivat lähteä palaamaan takaisin. Siihen ei menisi montaa minuuttia.
Lopulta hän ei ollut täysin varma, kuinka kauan aikaa käytti. Siinä vaiheessa, kun hän huomasi laittavansa muistilehtiötä laukkuunsa, hän havahtui siihen, että oli saattanut kuluttuu paljon enemmän minuutteja, kuin oli alunperin tarkoittanut.
"Ehkä voisimme alkaa palata takaisin."

Anderssonin olkapäät kieltämättä hipoivat käytävän seiniä, kun he palasivat tunnelia takaisin lämpimään päivänvaloon. Charles oli helpottunut voidessaan vetää keuhkonsa täyteen raikasta ilmaa – tai niin raikasta kuin reilusti yli 20 miljoonan ihmisen aavikkokaupungin laidalla saattoi olettaa.
"Haluaisitko tutkia muitakin pyramideja? Ja sfinksiä?" hän kysyi vaimoltaan.

Jopa aurinkolasit silmiensä suojana Wren joutui räpyttelemään hetken, kun pyramidin pehmeä hämärä jäi taakse. Hän nykäisi huiviaan takaisin ojennukseen ja käänsi katseensa Charlesiin.
"Haluaisin", hän myönsi, innostuksesta vakavana.
"Ja minun on saatava kuva sinusta kamelin kanssa."

"Ehkä saamme sen huomenna", Charles totesi kulmat hienoisesti kurtistuen. Vaikka lämpötilat olivat armollisia, aurinko tuntui iholla ja valkeissa hiuksissa. Lordi Norfolk ei kuitenkaan käyttänyt hattuja.
"Mennään vain", hän kannusti ja viittasi opasta johdattamaan heidät lähellä sijaitsevan sfinksin luo. Maisema häkellytti häntä edelleen värittömyydellään ja pölisevällä kuivuudella, joka otti keuhkoihin.

Turistien määrä tuntui lisääntyneen sillä välin, kun he olivat viipyneet pyramidin sisuksissa, tai ehkä Wren ei ollut vain kiinnittänyt siihen huomiota aiemmin. Ja vaikka aurinko porotti kuumana, hän ei malttanut olla pysähtymättä silloin tällöin nappaamaan kuvaa maisemasta tai jostakin sen yksityiskohdasta, tarkastellen jokaista otostaan huolellisesti kulmat kurtistuneina.
"Olen pitänyt sfinkseistä lapsesta saakka", hän myönsi.
"Harjoittelin aina siltä varalta, jos sattuisin jonakin päivänä törmäämään sellaiseen."

"Sääli, että tämä on varsin eloton", Charles totesi katsellen massiivista kivirakennelmaa, jota ajan hammas oli nakertanut ja jolta oli pudonnut nenä jossain vuosisatojen varrella.
Andersson seurasi hänen jalanjäljissään, skannaten ympäristöä kouliintunein silmin mahdollisten uhkien varalta.
"Mitä voit kertoa Wrenille sfinksistä?" hän kysyi heidän oppaaltaan arabiaksi.

"Niin", Wren myönsi, jäädessään katselemaan kasvoja, jotka oletettavasti oli kerran maalattu kirkkain värein. Aika oli syönyt sfinksin kehoa pahemmin kuin kovemmasta materiaalista valmistettua päätä, ja osa tutkijoista oli sitä mieltä, että patsaan olisi ollut paras antaa hautautua takaisin hiekkaan, joka olisi ehkä voinut suojella sitä eroosion vaikutukselta.
Wren ikuisti senkin kameransa muistiin - se oli uusi, varsin kevyt järjestelmäkamera, sillä puhelimella kuvaamisessa ei ollut samanlaista tunnelmaa - ja käänsi sitten katseensa heidän oppaaseensa, joka alkoi kertoa hänelle patsaan oletetusta historiasta.
Ja sen parrasta, joka oli nykyisin British Museumin kokoelmassa.
Aurino porotti kuumana.

Sormet nykivät välillä kuin vieroitusoireista. Ehkä hänellä oli hienoinen ongelma. Charles löi itseään henkisesti sormille aina, kun oli aikeissa vetää puhelimen taskustaan ja katsoa viestejään tai sähköpostejaan. Ne eivät kuuluneet häämatkalle.
Oliko hänen elämänsä todella ollut niin tyhjää, että hän oli antanut työn omia näin ison osan itseään? Ehkä tasapainoiset, onnelliset ihmiset eivät juoneet itseään humalaan ja ostaneet saarta Fidziltä.
Hän seurasi Wrenin vanavedessä, pitäen huolta siitä, ettei ilmaissut pienintäkään kärsimättömyyden tai kiireen merkkiä. Hän halusi Wrenin saavan nauttia kokemuksesta.

Wren todella nautti.
Hänen olisi varmastikin pitänyt kiinnittää paremmin huomiota seuralaistensa jaksamiseen. Siihen, että aurinko kävi yhä porottavammaksi, ja siihen, että hänen toinen kenkänsä oli alkanut hangata kantapäästä.
Mutta historia imaisi hänet mukaansa, eikä hän voinut kieltäytyä, kun heidän oppaansa tarjoutui esittelemään myös pienemmät pyramidit ja haudat, ja sitten hän unohtui katselemaan kameleita, jotka lampsivat heidän ohitseen niin kuin olisivat omistaneet koko paikan.
Hän havahtui ajankuluun vasta, kun kädet olivat alkaneet täristä hienoisesti.

"Wren", Charles kutsui ja ojensi vaimolleen viileää vesipulloa. Andersson ei pahastunut kantojuhdan roolia, sillä kulki normaalistikin laukku mukanaan. Nyt siellä kulki myös muutama vesipullo.
"Meidän olisi varmastikin aika lähteä lounaalle. Voimme tulla takaisin sen jälkeen, jos haluat", hän lupasi, "mitä haluaisit syödä? Voimme mennä ravintolaan tai tilata huonepalvelusta hotellilla."

Wren räpytteli silmiään hieman häkeltyneenä aurinkolasiensa suojissa, ja käänsi sitten katseensa Charlesiin.
"Paljonko kello on?" hän kysyi, täysin ajantajunsa menettäneenä, ja kiersi sitten vesipullonsa korkin auki ottaakseen pitkän kulauksen, sillä hiekka tuntui tunkeutuneen kurkkuun ja teki äänestä karhean.
"Ehkä voisimme tilata jotakin huoneeseen. Sopisiko se?"

"Totta kai", Charles lupasi ja viittasi Anderssonia lähtemään edeltä autolle, vaikka turvamies mieluummin seurasi heidän takanaan. He voisivat syödä lounaan hotellilla ja levätä tai... Levätä. Hillitse ajatuksesi, Lordi Norfolk. He voisivat käydä illallisella jossain Kairon suositelluista ravintoloista.
"Vähän yli kolme", hän vastasi ja kiersi käsivarren kevyesti Wrenin selälle johdattaen naista heidän autoaan kohti hyvästeltyään oppaan.
"Haluatko tehdä jotain illalla?"

Wren ei ollut lainkaan varma, kuinka niin oli päässyt tapahtumaan.
"En huomannut lainkaan, että kello oli niin paljon", hän vetosi, kulmat hieman kurtistuen, ja katsahti Charlesia kuin olisi epäillyt miehen huijanneen. Mutta aurinkokin oli selvästi liikkunut, eikä Wren keksinyt muuta järjellistä selitystä kuin sen, että pyramidissa vietetty tovi oli saanut heidät siirtymään ajassa eteenpäin.
Vain hyvin kevyesti ontuen hän antoi Charlesin johdattaa itsensä autolle.
Hiekkaa oli tainnut tunkeutua sisään paidankauluksesta.
"Kyllä. Ensin taidan tosin haluta vain ruokaa."

Charles avasi auton takaoven Wrenille. Vastaan tulvahtava, tukahduttava kuumuus, joka oli muhinut mustan auton katon alla, sai hänet kurtistamaan inhoten kulmiaan. Mutta matka ei ollut pitkä.
Hän pujottautui sisään naisen perässä ja Andersson, joka hikoili jo läpi paidastaan, lähti kohti hotellia hiekka renkaista pöllähtäen.
Charles nyki kaulusta tuskastuneena irti kaulastaan ja nousi helpottuneena autosta sen kaartaessa ylellisen hotellin parkkipaikalle.
"Mitä sinun tekee mieli?"

Wren tunsi kieltämättä olevansa hieman pyörällä päästään, kun kipusi auton takapenkiltä heidän hotellinsa edustalla. Hän vilkaisi taivaalle, ja tunsi edelleen hienoista epäilystä siitä, että aika oli nyrjähtänyt omia aikojaan eteenpäin, piittaamatta maailman perinteisestä järjestyksestä.
Oikeastaan tekisi hyvää päästä hetkeksi lepuuttamaan jalkoja. Hän ei ollut urheilija. Käveleminen ja kipuaminen tuntui jalkapohjissa ja pohkeissa.
"Jotakin mausteista."

Charles avasi hotellihuoneen oven Wrenille ja huokasi helpotuksesta ilmastoidun viileyden lehähtäessä vastaan. Hän oli aina viihtynyt paremmin kylmässä. Joku oli vitsaillut Jääkuninkaan sulavan auringossa.
"Voin tilata meille", hän lupasi ja istahti sängyn reunalle, riisuen kengät siististi vierekkäin jaloistaan, ja poimi puhelimen käteensä. Hän ei ollut koskaan tainnut katsella huonepalvelujen menuja, sillä hän oli saattanut tilata, mitä teki mieli, ja se oli aina toimitettu. Tänään hän tilasi heille tuhdin annoksen mahshia, mausteisella riisillä ja yrteillä täytettyjä, uunikuumia vihanneksia, sekä kosharia, perinteisen ruokalajin, joka koostui riisistä, pastasta, linsseistä, kikherneistä, karamellisoiduista sipuleista ja mausteisista kastikkeista.

Lämpimän, paahteisen ilman jäljiltä ilmastoitu huoneilma sai Wrenin miltei hytisemään. Hän oli lukenut tutkimuksesta, jossa oli esitetty epäilys, että punapäät olisivat tavallista herkempiä lämpötilavaihteluille, mutta hän ei ollut vielä ehtinyt suorittaa omia kokeitaan asian tiimoilta.
"Charles, käyn nopeasti suihkussa", hän huikkasi, kun mies keskittyi puhelimensa näyttöön. Hän pujahti kylpyhuoneeseen, vastusti poreammeen houkutusta ja tyytyi sen sijaan pikaiseen suihkuun, josta palasi muutamaa minuuttia myöhemmin valkeaan kylpytakkiin kietoutuneena.

Jäänharmaiden silmien katse viipyi hetken Wrenissä, selvästi muistaen paljaan ihon kylpytakin alla.
"Minunkin on syytä käydä suihkussa", Charles totesi suoristautuen ja napitti auki vaaleansinisen kauluspaidan, joka tuntui epämiellyttävän nihkeältä. Hän hipaisi Wrenin kylkeä sormillaan siirtyessään kylpyhuoneeseen, missä saattoi kuoriutua ulos vaatteistaan ja astua kylmän suihkun alle nauttien sen virkistävästä kosketuksesta iholla.

Wren jäi hetkeksi katselemaan kylpyhuoneen ovea, pää kevyesti kallistuen. Hän kipristi varpaitaan ja pyyhkäisi punaisen suortuvan korvansa taakse, ja vilkaisi sitten kohti ovea.
Ruoka oli varmastikin tulossa. Pian, kun Charlesista oli kyse.
Hän katsahti jälleen kylpyhuoneen ovea kohti ja vajosi sitten lannistuneesti istumaan siististi pedatun sängyn laidalle.

Charles palasi hetkeä myöhemmin valkeat hiukset vielä kosteina, helmenharmaisiin puvunhousuihin ja valkoiseen kauluspaitaan pukeutuneena, sukien hiuksia kasvoiltaan.
Hän avasi suunsa, mutta juuri silloin ovelta kuului koputus ja heidän lounaansa saapui. Charles antoi työntekijälle hienovaraisesti tippiä ja toi vahvasti tuoksuvan ruoan sitten peremmälle.
"Toivottavasti sinulle maistuu."

Wren käänsi katseensa Charlesiin ja kurtisti kulmiaan. Hän ei ehtinyt kuitenkaan sanoa mitään, kun ovelta kuuluva koputus keskeytti ilmeisesti heidät molemmat.
Oven sulkeuduttua hän jatkoi miehensä tuijottamista, kulmat paheksuvasti kurtussa.

Charles harkitsi lounaan siirtämistä aurinkoiselle, pienelle parvekkeelle – mutta ehkä olisi miellyttävämpää syödä sisällä. Vaikka lämpötila ulkona tuskin oli tavoittanut edes 30 astetta.
"Kaikki tässä on kasvisruokaa", hän sanoi ja nosti kupuja pois ruoan yltä, "mitä sinun tekee mieli? Haluaisitko mahshia, näitä täytettyjä paprikoita?"

Wren nousi ja asteli Charlesin luo, katse tarjoiluastioiden sisältöön uteliaasti kääntyen.
"Tahdon maistaa kaikkea", hän vastasi, samalla kun laski kätensä miehen selälle.
"Sinä pukeuduit."

"Niin", Charles totesi kulmat hienoisesti kurtistuen ja vilkaisi vaatteitaan kuin pohtien, oliko häneltä mennyt jokin muistio ohi.
"Syötkö sinä lounasta usein alastomana?" hän kysyi ojentaessaan Wrenille kirjaillun, selvästi arvokkaan lautasen ja nostaen sille tarjoiluastioista kysyvästi ruokaa, pyytäen naista ilmoittamaan, mitä halusi ja kuinka paljon.

Vähän kaikkea. Wren oli ollut tosissaan sanoessaan, että halusi maistaa kaikkea. Ruuat näyttivät eksoottisista ja värikkäiltä ja tuoksuivat herkullisilta.
Hän kuljetti sormiaan Charlesin selällä.
"Pitäisitkö siitä? Jos tekisin niin."

"Ehdottomasti", Charles totesi hillitysti, nostamatta katsettaan ruoista ja yritti keskittää ajatuksensa värikkäisiin, kuumiin vihanneksiin alastoman vaimonsa sijasta estääkseen korviaan punehtumasta. Vaikka se oli tuomittu epäonnistumaan.
"Ole hyvä", hän jatkoi ojentaen varsin kukkuraista lautasta vaimolleen ja kannusti tätä istumaan mukavasti alas.
"Voin ottaa kylpytakkisi, jos haluaisit kokeilla sitä heti."

Ehkä alasti syömisessä oli jotakin perustavalla tavalla väärää. Se oli jotakin, mitä kunnon katolilaiset tytöt eivät tehneet.
Wren ei välittänyt.
Hän riisuu kylpytakkinsa ja ojensi sen Charlesille ennen kuin otti lautasen vastaan ja asettui yhteen eksoottisen värikkäistä lepotuoleista, toinen jalka vartalon alle taitettuna.

Charles otti kylpytakin vastaan ja jähmettyi sitten paikoilleen ajatukset leviten. Wren oli hyvin alasti. Hyvin alasti ja hyvin viehättävä, eikä hän ollut varma, miten käsitellä tietoa lounaan ääressä, naiselta tuoksuva kylpytakki toisessa ja mausteisessa kastikkeessa oleva kauha toisessa kädessään.
Hillitse itsesi ja ajatuksesi, ennen kuin innostut liikaa, hän käski itseään armottomasti. Mutta vaikka hän kuinka yritti keskittyä nostamaan ruokaa omalle lautaselleen, prosessi oli nöyryyttävän hidas, sillä hänen katseensa harhaili yhä uudelleen paljaaseen ihoon ja ruokaa oli päätyä aivan muualle kuin lautaselle.

Vapaaksi jäänyt jalka keinahteli rennosti, kun Wren poimi värikästä, mausteista ruokaa haarukkaansa.
"Tämä on herkullista", hän totesi, ja puisti päätään niin, että villiinttyneet, punaiset hiukset ja valahtivat olkapäiden taakse, pois tieltä.
"Maista, Charles."

Charles nielaisi. Ensin kerran, sitten toisen, yrittäen kiivaasti koota ajatuksiaan. Hänen oli tarkoitus olla älykkyysosamäärältään poikkeuksellinen, mutta tässä hän istui ja tuijotti, kun kaikki mikä hänen päässään liikkui, oli välkkyvä toteamus siitä, että Wren oli alasti.
Ja hyvin viehättävä.
Hän räpäytti ja hieraisi kasvojaan, tarttuen poissaolevasti haarukkaan.
"Niin, ehm... Hyvin herkullista."

Wren ei ollut varma, missä vaiheessa oli oppinut rakastamaan mausteita, jotka hän ennen oli yhdistänyt lähinnä leipomiseen. Jos siihenkään. Mutta nyt niiden erilaiset yhdistelmät täyttivät hänen aistinsa, ja jopa kotona Lontoossa palauttivat hänet eri puolille maailmaa paikkoihin, joissa he olivat Charlesin kanssa vierailleet.
"Charles, onko kaikki hyvin?" hän kysyi, kulmat kevyeti kurtistuen.

Charles rykäisi ja pakotti katseensa alas lautaseensa. Hän tuijotti tuimasti punaista, täytettyä paprikaa, valkeat kulmat kurtistuen. Herran tähden, hillitse itsesi.
"Kyllä, kaikki hyvin", hän vastasi ja nosti haarukallisen suuhunsa.
"Onko täällä paikallisia ruokia, joita todella haluaisit maistaa?"

Wren tutki Charlesia hetken, mutta keskittyi sitten jälleen annokseensa. Tehokas ilmastointi tuntui kieltämättä hieman viileältä iholla, mutta ehkä se oli vain hyvä asia, kaiken hiekan ja kuumuuden jälkeen.
Hän ojensi mietteliäästi toista nilkkaansa ja jäi tutkimaan sitä kulmat mietteliäästi kurtussa.
"Umm Ali on kuulemma erinomaista. Se on paikallista jälkiruokaa. Samoin kuin konafa."

Charles tuijotti keskittyneesti paprikaa, joka kävi pienemmäksi haarukallisten myötä.
"Täytyy tilata sinulle sellaisia", hän totesi hillitysti. Hän ei ollut koskaan ollut erityisen paljon makean perään, mutta näissä maailmankolkissa maistetut, naisen mainitsemat jälkiruoat olivat turhan raskaita hänen makuunsa.
"Onko jotain muuta?"

"Täälläpäin on valtavan rikas ruokakulttuuri, varsinkin kasvisruokien suhteen", Wren vastasi, kohottaen katseensa takaisin Charlesiin. Hän tutki miestä hetken, ja nousi sitten seisomaan astuakseen lähemmäs.
"Tässä", hän vetosi, kohottaen houkutellen haarukkaansa, johon oli kalastanut palan mausteista falafelia.
"Maista tätä."
Hän tarjosi maistiaista miehelleen.

Charles suostui ottamaan maistiaisen vastaan kohteliaisuudesta ja yritti olla katsomatta alastonta vaimoaan, joka tuntui seisauttavan hänen järkensä. Katse painui takaisin hänen tyhjentyvään lautaseensa, jonka mies nosti pian takaisin tarjoilukärryyn. Kuuma ilmasto usein kuoletti hänen ruokahalunsa ja sai hänet kaipaamaan vain jäävettä.
"Sanoitko joskus, että haluaisit nähdä Niilin?"

Wrenkin laski pian lautasensa tarjoiluvaunuun ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan, joiden joukossa hiekka tuntui edelleen rapisevan - eivätkä he olleet edes vierailleet vielä kunnolla aavikolla.
"Kyllä", hän myönsi, samalla kun ojensi säärtään niin, että saattoi silittää varpaillaan Charlesin jalkaa.
"Se on hyvin kiehtova vesistö."

"Meidän täytyy, ehm...", Charles aloitti ja jäi katsomaan paljasta säärtä ja varpaita, joiden kosketus lähetti väristyksiä ylös hänen jalkaansa. Herran tähden, Lordi Norfolk. Käyttäydy kuin sivistynyt ihminen.
"...Meidän täytyy katsoa vaihtoehtoja tutustua siihen paremmin. Olen joskus kulkenut sitä pitkin veneellä, mikä oli kohtuullisen, ehm... Miellyttävää."

"Voisimmeko mekin tehdä niin?"
Wrenin toffeenkultainen katse tutki Charlesin kasvoja ja viivähti hetken miehen korvissa, ennen kuin hän nousi seisomaan ja tassutti viileältä tuntuvan lattian poikki.
"Uskon, että pitäisin siitä."
Hän istahti miehensä syliin, onnellisen alastomana, ja kietoi käsivartensa tämän niskalle.

Charles veti syvään henkeä ja kiersi sitten käsivarren Wrenin vyötärölle. Hänen kehonsa tuntui riistäytyvän hallinnasta, ja korvat punehtuivat. Hän yritti pitää kasvonsa peruslukemilla.
"Kyllä. Me voimme tehdä niin", hän vastasi ponnistellen löytääkseen sanat ilman takeltelua. Käsi kiertyi paremmin paljaalle vyötärölle, kun toinen siveli naisen reittä.
"Vaikka heti ylihuomenna."

"Hyvä", Wren totesi hyvillään, samalla kun puski Charlesin paidankaulusta syrjään niin, että saattoi haudata nenänpäänsä miehen kaulaa vasten. Hän hengitti sen tuttua tuoksua ja antoi silmiensä painua hetkeksi kiinni, nauttien silityksestä, joka kulki pitkin hänen paljasta reittään.
"Charles, oletko sinä koskaan nähnyt krokotiilia?"

"Pari kertaa, samoin alligaattoreita", Charles vastasi ja hautasi nenänsä punaisiin hiuksiin, antaen kasvojensa seurata perässä. Ehkä hän voisi muodostaa koherentteja ajatuksia helpommin, jos ei näkisi Wreniä koko loistossaan. Se teki vähän, sillä hän haistoi naisen tuoksun paremmin kuin hyvin ja tunsi tämän kehon lämmön. Käsi hiipi sisäreidelle, kun hän halasi naisen paremmin syliinsä.
"Ne eivät ole kovin viehättäviä eläimiä."

Vaivihkaa hiipivä kosketus sai Wrenin värähtämään hieman.
"Ne ovat eläviä fossiileita, Charles", hän vetosi, ja hamusi kokeillen miehen kaulaa huulillaan ennen kuin näykkäsi sitä kevyesti.
"Ne eivät ole muuttuneet merkittävästi 200 miljoonaan vuoteen. Minusta se on uskomatonta."
Hän oli käynyt ihailemassa krokotiileja, ja muita matelijoita Luonnonhistoriallisessa museossa. Hänellä oli epämääräinen muistikuva siitä, että parin näyttelyhuoneen kohdalla Charles oli tarjoutunut odottamaan syrjemmällä.

"Niinhän se on", Charles myönsi ja kaivoi Wrenin kaulan hiuksien joukosta, jotta saattoi painaa huulensa sitä vasten.
"Ihailen silti enemmän esimerkiksi hyväsukuisia, täysiverisiä kenttäratsuja." Kuin esimerkiksi epäinhimillisen isoja hyönteisiä. Hän ei voinut kuollakseenkaan ymmärtää vaimonsa viehätystä niihin.
"Toivotko näkeväsi niitä nyt?"

Wren huokaisi huulten kosketuksesta.
"Ehkä", hän myönsi. Hän tiedosti kyllä, että ulkopuolisena hänen oli helppo ihailla matelijoita, jotka olivat vaaraksi kotieläimille ja jopa ihmisille.
Hän nojautui hieman taaksepäin, niin että saattoi tavoitella Charlesin katsetta.
"Oletko sinä onnellinen, Charles?"

"Totta kai", Charles vastasi hamuten kaulan ihoa, "sinä teet minut onnelliseksi." Hän suoristi päänsä vastahakoisesti, kun ymmärsi Wrenin haluavan nähdä hänen kasvonsa, kaivaten ihon makua huulillaan.
"Oletko sinä onnellinen?" hän kysyi ja siveli vyötäröllä lepäävällä kädellä paljasta vatsaa.

Se teki Wrenin onnelliseksi.
Oli ollut hetkiä, joina hän oli pelännyt, että Charles ei ehkä olisi onnellinen. Ennen kuin he olivat... olleet mitään. Kun tämä oli ollut vielä etäinen. Yksinäinen.
Hän nojautui lähemmäs ja hipaisi miehen huulia omillaan.
"Tietenkin olen."

Charles toivoi, että saattoi tehdä Wrenin onnelliseksi. Nainen oli hyvin erilaisesta maailmasta kotoisin kuin hän, ja usein hän pelkäsi, ettei ymmärtäisi lainkaan, mitä Wren todella halusi tai tarvitsi.
Hän kiersi käden naisen niskan taakse vetäen tämän kunnon suudelmaan, antaen toisen viipyä edelleen pehmeällä sisäreidellä. He olivat jatketulla häämatkallaan. Ehkä todellisuus uppoaisi vielä.

Wren hamusi Charlesin huulia omillaan ja vetäytyi sitten taas hetkeksi hieman kauemmas, hakien jäänharmaiden silmien katsetta.
"Charles, meillähän ei ole mikään kiire takaisiin Englantiin, eihän?" hän varmisti, kulmat kurtistuen.
Charlesilla oli työnsä, ja Maggie ja Winston odottivat heitä, mutta muutoin heillä oli aikaa, eikö niin?"

"Ei, meillä ei ole mikään kiire", Charles vastasi tuntien kärsimättömyyden palavan veressään. Ole herrasmies. Vaimosi haluaa keskustella.
"Voimme matkustaa minne vain haluat." Nykyteknologia mahdollisti sen, että hän voisi hoitaa työtään melkein mistä tahansa. Siitä oli tovi, kun hän oli todella nauttinut työstään. Tai elämästä ylipäätään. Ennen Wreniä se oli ollut harmaata, ja ainoa syy pysyä pinnalla oli ollut Paddy Blue.

"Hyvä."
Wren siirsi kätensä Charlesin niskalta miehen poskille, kupersi sormensa tämän kasvojen muotoja vasten ja silitti sormenpäillään poskipäitä.
"Koska minusta tunuu, että en ehkä sittenkään malta lähteä tänään minnekään", hän myönsi hiljaa, kumartuen hamuamaan miehensä huulia.
"Ja olisi sääli jättää suuri osa Kairoa näkemättä."

Lordi Norfolk, ole herrasmies. Hillitse itsesi, hän muistutti itseään, vaikka jokin roihahti hänen sisällään melkein nälkäisenä.
"Maailma on sinun", Charles lupasi ja antoi reidellä viipyvien sormien hiipiä hieman ylemmäs. Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä.
"Mitä tahansa haluat – jos minun on mahdollista antaa se sinulle, se on sinun."

Ehkä hän jaksaisi vielä illalla katsella pyramidin valaistua kylkeä. Tai käydä uimassa, vaikka ilta alkaisikin käydä sille hieman liian viileäksi.
Ehkä hän ottaisi sen sijaan pitkän kylvyn.
Wren antoi sormiensa upota Charlesin valkeiden hiusten joukkoon.
"Juuri nyt haluaisin rakastella mieheni kanssa."

Hän tuskin koskaan tottuisi sanaan. Nytkin se sai jotain huolestuttavaa aikaan hänen kehossaan ja sai korvat punehtumaan asteen.
Charles ei luottanut kykyynsä muodostaa järkeviä, koherentteja sanoja, joten vastasi vain tarttumalla vaimonsa niskaan ja vetämällä tämän suudelmaan. Sormet hiipivät ylös reittä, koskettamaan hänen vaimoaan, vaikka hänen kärsivällisyytensä selvästi oli ala-arvoista.

Jokin suudelman ja kosketuksen yhdistelmässä sai Wrenin voihkaisemaan hiljaa Charlesin huulia vasten.
Mitä sitten, jos Kairo odotti huoneen ulkopuolella. Se ei olisi katoamassa mihinkään. Ja polttava, kipeä kaipuu oli herännyt liekkiin hänen sisällään, eikä suostuisi vain sammumaan.
Hän antoi sormiensa kietoutua valkeiden hiusten ympärille ja tukistaa niitä kevyesti.
"Haluan sinut..."

Hän ei tottuisi näihinkään sanoihin. Wrenillä oli hermostuttavaa valtaa hänen kehoonsa, ainakin sen yhteen osaan, josta ei puhuttu hänen maailmassaan. Sitä ei ollut soveliasta edes ajatella. Hän oli elänyt sen periaatteen mukaan valtaosan elämästään.
"Sinä olet hyvin viettelevä", hän huokasi melkein epätoivoisena ja kallisti päätään, jotta saattoi suudella vaimonsa kaulaa toisen jatkaessa tämän hyväilyä.

Wren nauroi käheästi ja kallisti päätään, niin että villit kiharat siirtyivät syrjään ja paljastivat kaulan ihon suudeltavaksi.
"Minä olen irlantilainen, Charles", hän muistutti, vaikka lauseen loppu sulautuikin yhteen huokauksen kanssa.
Irlantilaisuus oli täysin käypä tekosyy mihin hyvänsä.
"Enkä vastustaisi, jos haluaisit kantaa minut sänkyyn."

Charles kiersi kätensä naisen polvitaipeeseen ja selälle, vaikka tuntui melkein kivuliaalta lopettaa se, mitä hän oli tekemässä. Wrenin nautinto oli melkein addiktoivaa.
Hän nousi seisomaan ja ylitti lattian muutamalla askeleella, kiiveten sängylle ja laskien Wrenin niin varovasti selälleen kuin malttoi, ennen kuin kumartui tämän ylle ja hamusi suudelmaa vaimonsa huulilta.

Lakanat tuntuivat miellyttävän viileiltä selkää vasten. Ehkä olisi pitänyt tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että niiden täydellinen petaus pilattiin keskellä päivää - mutta sitten taas toisaalta, sänky tuskin välitti siitä, mihin aikaan päivästä sillä makoiltiin.
Tai tehtiin mitään muutakaan.
Wren upotti sormensa takaisin valkeiden hiusten joukkoon ja houkutteli Charlesia paremmin sängylle kanssaan. Sormet hipaisivat paidankaulusta mietteliäinä, mutta vielä toistaiseksi hän jätti vaatteen rauhaan.

Charles oli onnellinen vain saadessaan koskettaa Wreniä. Hän haki toistakin suudelmaa naisen huulilta ja antoi kätensä vaeltaa paljaalla iholla, kun toinen kannatteli hänen painoaan. Hän ei halunnut tukahduttaa naista alleen.
"Olet hyvin, hyvin viettelevä", hän totesi hiljaa hamutessaan huulillaan alas kaulalle ja hipaisi sitä hampaillaan. Sormet sivelivät lantion kaarta, palaen kaipauksesta palata sinne, missä olivat saaneet vierailla aivan liian pikaisesti.

Wren kehräsi naurusta ja tukisti valkeita hiuksia kevyesti.
"Minä kaipaan sinua", hän muistutti, antaen kosketuksensa valua hiuksilta miehensä niskaan. Kaipasi niin, että oli valmis hylkäämään ajatuksen Kairon tutkimisesta, ja viipymään sen sijaan mieluummin hotellihuoneen ilmastoidussa viileydessä.
Ehkä hänkin oli muuttunut. Mutta ei huonolla tavalla.
"Onko sinulla kuuma, Charles?"

"Oikein sopiva", Charles vakuutti huulet naisen iholla vaeltaen. Lantion kaarella viipyneet sormet eivät jakaneet hänen näköjään olematonta itsehillintäänsä sitäkään vähää, sillä valuivat reidelle ja hiipivät niiden väliin. Hän valui alemmas, jotta saattoi suudella solisluun linjaa ja valua vielä vähän alemmas.

Ehkä Wrenin onnistuisi vielä opettaa Charleskin ymmärtämään, ettei alastomuudessa ollut mitään, mitä olisi syytä kainostella. Hänen miehensä tuntui, jopa tällaisina hetkinä, hyvin itsetietoiselta, ja hän oli katsonut parhaaksi edetä hitaasti, yksi vaate huomaamattomasti kerrallaan.
Silloin kun malttoi.
Mutta tänään heillä olisi, ellei Kairo toisin päättäisi, koko ilta aikaa. Pyramidit olivat pysyneet paikoillaan tuhansia vuosia, ne eivät katoaisi minnekään yhden yön aikana.
Toivottavasti.