We didn't start the fire

[Riisi tänne Ivorin kera!]

Torstai 16. marraskuuta 2017 - alkuilta

Jos Lucy olisi saanut valita, hän ei olisi lähtenyt kaupoille arki-iltana, kun sadat muut olivat ajatelleet samaa, mutta tällä kertaa valinta ei ollut hänen. Hän tarvitsi uuden talvitakin ja lykättyään sen ostamista alkusyksystä saakka, nyt ei enää ollut vaihtoehtoja. Talvi oli jo muistuttanut olemassaolostaan tallilla niin, etteivät edes Pauluksen tallitakin alle puetut kerrokset riittäneet pitämään kylmyyttä loitolla. Hän tarvitsi ohuen toppatakin heitettyään viime keväänä aiemman roskiin. Olisi pitänyt säästää se. Siitä huolimatta, että Papillon oli purrut siihen reiän.
Nainen katseli ympärilleen ostoskeskuksessa. Hän oli jo kiertänyt Stowell Squaren liikkeet läpi löytämättä mitään, joten nainen oli siirtynyt syrjempään ydinkeskustasta. Vanhemman ostoskeskuksen liikkeistä löytyi useampi urheilutarvikeliike, joiden tuotevalikoimasta luulisi löytyvän uusi takki, joka kestäisi aktiivisempaa elämäntyyliä. Paino sanalla luulisi - hän oli ollut varma, että Stowell Squareltakin löytyisi sopiva. Ei ollut löytynyt, ellei ollut valmis maksamaan useita satoja puntia, mitä hän ei ehdottomasti ollut. Ei, kun takki saattaisi kokea kovan kohtalon jo tänä talvena, jos joku hevosista päättäisi heittäytyä hankalaksi.

Lucy katseli ympärilleen suorastaan toivottomana, kun seisoi aukealla keskikäytävällä. Minne mennä seuraavaksi? Hän voisi koettaa Sports Directiä, mutta se ei ollut tuottanut tulosta ennenkään. Kenties Cotswold Outdoor olisi parempi vaihtoehto kaikkine vaellustarvikkeineen. Jos sieltä ei löytyisi säänkestävää, lämmintä ja istuvaa takkia, joka päällä voisi siivota niin karsinoita kuin ratsastaa maastossa, hän ei tiennyt, mistä enää katsoa. Nainen veti syvään henkeä. Suunta oli selvillä, mutta se ei tehnyt ihmismassassa luovimisesta lainkaan sen helpompaa. Miten torstai-ilta olikin kerännyt näin paljon väkeä ostoskeskukseen? Hän tuli tuupituksi suunnatessaan ihmisten joukossa kohti liukuportaita ja tarttui tiukasti kaiteeseen, ettei kaatuisi vielä portaissakin.
Paitsi ettei hän tuntenut kädessään muovista, liikkuvaa kaidetta. Nainen laski nopeasti irti kädestä, johon oli epähuomiossa tarttunut ja kohotti katseensa ylemmällä portaalla seisovaan mieheen pahoittelut jo huulillaan.
”Anteeksi, en- Ivor?” Lucy räpäytti kahdesti silmiään. Mikä oli todennäköisyys sille, että hiljainen työkaveri sattui olemaan paikalla todistamassa hänen epäonnistumistaan tarttua edes liukuportaan kaiteeseen? Hän oli niin toivonut, ettei kukaan tuttu päätyisi todistamaan hänen kömmähdystään, mutta olisihan se nyt ollut liikaa toivottu.

Ivor taas lähti mielellään käupoille. Pari pakettia postista (hän otti tällaiset paketit mieluummin Newcastleen kuin pieneen Hexhamiin). Täällä kukaan ei katsonut oudosti, kun hän silloin tällöin haki kristalleja, koruja, peruukkeja ja ties minkä muiden firmoje paketteja postista. Nyt pitäisi vielä käydä hakemassa uudet farkut ja hän voisi jälleen kadota työpaikalleen ja omaan huoneeseensa.

Hän havahtui jonkun tarttuessa käteensä ja veti kuuloketta korvastaan. Että mitä?
"Huh?"
Mies kuuli nimensa kun musta kuuloke popsahti ulos hänen korvastaan.
"Ah, Lucy. Hei."

Lucy tunsi punan kohoavan kalpeille poskilleen ja toivoi ties kuinka monetta kertaa, ettei olisi niin helposti punastuvaa sorttia. Hän oli vain laskenut kätensä katsomatta ympärilleen, siinä se. Ei siitä tarvinnut tehdä isoa numeroa. Ei Ivorkaan tekisi, koska Ivor oli mukava työkaveri, joka ei nauranut muiden virheille ja epäonnistumisille.
"Hei, mitä kuuluu?" Hän kysäisi sen sijaan, että pahoittelisi uudestaan epäonnisesta yrityksestään tarttua miehen käteen. Ehkä Ivor oli jo tajunnut, ettei se ollut ollut hänen tarkoituksensa. Tallilla oli tuntunut pitävän kiirettä sen verran, ettei kuulumisten vaihdolle ollut jäänyt aikaa - eikä Ivor puhunut turhan paljoa töissä. Ainakaan hänelle. Ehkä miehellä oli muita ystäviä, mutta hän harvoin sai paljoa irti hiljaisesta miehestä.
"En olettanut törmääväni tuttuihin kaupoilla. Pieni maailma", nainen lisäsi pirteyttä tavoitellen.

Ivorista ei kukaan saanut irti mitään, oikein missään. Hän oli aina ujo ja hiljainen. Hän koetti hieman piilottaa niitä kasseja, toivoen ettei Lucy tajuaisi liikkeiden nimistä mitä hän oli hakenut.
"Uh... Ihan hyvää. Entä sinulle?"
Mies mutisi hiljaa, katse maassa. Hän oli niin huomaamaton värjäämättömien hiuksiensa ja silmälasiensa kanssa.
Sitten Ivorilla oli tummahkon fuksian värinen kauluspaita päällä. Niin.
"En minäkään."

Lucy tuskin olisi edes tunnistanut liikkeiden nimiä, vaikka olisi katsonutkin, eikä häntä oikeastaan kiinnostanut, mitä entinen kämppis oli kaupoilta hakenut. Jokainen oli vapaa ostamaan mitä tahtoi, eihän se häneltä pois ollut.
"Hyvää", nainen nyökkäsi vastaukseksi. Hänelle kuului aina hyvää - eikö? No, melkein aina ainakin. Miksei olisi kuulunutkaan, kun hän sai asua Pauluksen kanssa pienessä mökissä, jossa myös kolme koiraa tepasteli ympyrää. Karvoja löytyi kaikkialta, mutta se oli pieni hinta maksettavaksi niin monen onnellisen koiran omistajuudesta.
"Minun täytyi tulla etsimään talvitakkia, kun olen lykännyt uuden ostamista kuukausia. Nyt ei enää tarkene ilman, vaikka miten koettaisi pukeutua kerroksittain", Lucy huokaisi. Ei edes, vaikka lainaisi Pauluksen kesätakkia, jotta alle mahtuisi muutama kerros enemmän kuin oman takin kanssa. Hän tarvitsi kunnon talvitakin. Nainen astui pois liukuportaiden kyydistä ja vilkuili ympärilleen koettaessaan paikantaa kaupan, josta voisi lähteä takkia hakemaan.
"Mitä sinä olet tullut etsimään?" Hän kysäisi katse edelleen tuttua urheilukaupan logoa hakien.

Ivor naurahti hiljaa Lucyn sanoille. Niin, niin kai. Olihan siellä tosiaan jo kylmä, ei siellä tarjennut kyllä kesätakilla parhaallakaan tahdolla. Ei vaikka tallitöissä tuli tappavan kuuma välillä.
"Niinhän se vähän on. Ja tulin katsomaan housuja."
Hän huokaisi kevyesti, katsellen ympärilleen. Eikä yhtään sellaista liikettä, johon hän voisi sanoa olevansa menossa.

"En tajua, miten talvi mukamas hiipi niin yllättäen taas päälle", nainen huokaisi päätään pudistaen. Hän oli vain taidokkaasti jättänyt varoitusmerkit huomaamatta. Aina saattoi sanoa, ettei vielä ollut kylmä, vain sopivan raikasta! Hevosetkin olivat kylmimpinä aamuina revitelleet tarhoissa niin, että hän oli pelännyt ratsujen puolesta. Jopa hänen kömpelö Ivorynsä oli intoutunut heittämään takapäätään ilmaan joka toisella askeleella yhtenä aamuna, kun maa oli ollut kuuran peitossa.
"Minä en taida enää paria kulunutta farkkuparia lukuunottamatta omistaa kuin ratsastushousuja, mutta olen jo luovuttanut", Lucy naurahti. Hän oli tyytynyt kohtaloonsa. Hän liikkui tallillakin niin mielellään ratsastushousuissa, että oliko sillä nyt väliä, mitä muuta kaapeista löytyi. Harvoinhan hän talliympäristön lähettyviltä poistui. Se jos mikä kertoi paljon hänen sosiaalisesta elämästään, mutta jos löysi ystävänsä tallilta, miksi sitä lähteä sen kauemmas?

Ivor nielaisi. Voi luoja, kiusaantunut keskustelu oli pahinta mitä Ivor tiesi. Eikä hän osannut keskustella kuin kiusaantuneesti. Hän huokaisi raskaasti. Kun kaikki keskustelut hänen kanssaan olivat kiusallisia. Olikohan Lucy siinä vain koska se oli kohteliasta? Miten hän voisi vihjaista naiselle, että voisi kyllä mennä?
"Mmm. Minä en ihan vielä."
Etenkin kun Ivor ei edes välittänyt työnsä ohella ratsastamisesta. Hän olisi mieluusti pitänyt jalat maassa, kuin istunut reaktiivisten kilparatsujen selässä. Tai ollut vastuussa vähemmän säpäköiden ratsujen liikutuksesta.
"Ehkä pitäisi."

"Hyvähän se on, että kaapissa on muutakin kuin tallivaatteita", Lucy hymähti. Hän oli antanut periksi, kun oli todennut, ettei elämään mahtunut paljoakaan muita vaatteita. Ei, kun kaapit olivat täynnä hevosten keskuuteen sopivia vaatekertoja. Hän tosin oli onnekas siinä, että rakasti jokaista vastuuhevostaan, eikä niiden joukkoon mahtunut kaikista reaktiivisimpia kilparatsuja. Eikä ainakaan niihin, joiden selässä hän istui, kaikkien onneksi.
"Minä en edes tiedä, mistä lähteä etsimään vaatteita, jos tarvitsisin jotain muuta kuin ratsastustavaroita", nainen tunnusti naurua äänessään. "Sen takia tässä takinkin etsimisessä on mennyt niin kauan. Ajattelin, että Cotswoldilta olisi pakko löytyä, mutta saa nyt nähdä." Mikä urheilu- ja vapaa-ajan liike se muka olisi, jos sieltä ei löytyisi joka säähän sopivaa takkia, jota voisi pitää tallillakin päällä?

"Niin kai."
Iovr myönsi. Ehkä se oli hyvä että jollakulla heistä oli vielä toivoa, edes jonkinlaista. Onneksi. Hänellä tosin ei ollut niinkään miehen siviilivaatteita, mutta kaikkea dragiin liittyvää oli sitäkin enemmän. Krhm.
"No minä kokeilin varmaan ratsatustarvikeliikettä. Voisihan sitä sitten pitää muualla, jos siinä ei kovin isoa hevosen kuvaa missään ole."

"Minä kiersin ne kaikki jo läpi, tuloksetta", Lucy huokaisi. "Kaikki jäljellä olevat takit olivat joko liian kalliita tai muuten vain liian hienoja tallitöihin. Ja ne, jotka eivät olleet, tuntuivat siltä kuin olisi pukenut päälleen pelastusliivit. Tallitöissä pitää pystyä liikkumaan vapaasti", hän pudisti päätään. Ei sellaista takkia hänelle, kiitoksia vain. Toivottavasti nyt onni lykästäisi. Hän oli jo kyllästynyt nuhaan, joka ei ottanut kunnolla lähteäkseen lainkaan. Hän tarvitsi takin, joka pitäisi hänet lämpimänä työpäivien ajan. Hän lähti liikkeelle edes ajattelematta, oliko Ivor tulossa samaan suuntaan. Tässä kerroksessa ei tosin ollut kuin ruokapaikkoja päädyssä, johon rullaportaat olivat heidät tuoneet, joten kenties oli ihan luonnollista olettaa, että miehenkin matka kulkisi kohti kauppakeskuksen toista päätyä, jossa oli erinäisiä liikkeitä.
"Siitä on aikaa, kun olen kierrellyt kauppoja näin", Lucy pudisti päätään vilkaistessaan sushibaarin tiskiä myötäilevää jonoa. Hänenkin täytyisi käydä syömässä jossakin välissä, mutta ensimmäisenä täytyisi löytää takki. Hän ei suostuisi luovuttamaan nyt.
"Mitä sinä olet suunnitellut loppuviikolle?" Hän kysyi mieheltä hymyn kera ohittaessaan McDonald'sia. Hänen suunnitelmansa olivat varsin työpainotteisia, mutta kenties kaikkien muiden eivät olleet.

Nainen käänsi päätään vilkaistakseen eteensä, ennenkö törmäisi muihin ostoskeskuksen asiakkaisiin tai kävelisi päin tolppaa, kun koko lattia tuntui tärähtävän jalkojen alla. Voimakas räjähdys sai korvat soimaan ja McDonald'sin lasiseinät satamaan siruina kumartuneen naisen niskaan. Hän tunsi voimakkaan tönäisyn hartiassaan, kun yksi lähellä olleista asiakkaista törmäsi häneen. Lucy kaatui lasinsirujen peittämälle lattialle törmäyksen voimasta ja tunsi, kuinka lasinsirut viilsivät kämmenet auki, kun hän otti niillä vastaan, ettei vallan löisi päätään. Nainen tunsi jonkun polkaisevan kylkeään, mikä sai hänet käpertymään vaistomaisesti kerälle ja suojelemaan päätään, kun paniikki levisi ihmisten keskuudessa, jotka pyrkivät heidän ylitseen kohti tavaratalon toisessa päässä kulkevia portaita. McDonald's tuprutti sankkaa, mustaa savua ilmoille, ja Lucy oli melko varma, että tunsi lämpöä kasvoillaan. Vai oliko se vain verta? Hän ei uskaltanut kohottaa päätään ihmisten keskellä, kun vetäytyi vain lähemmäs McDonald'sin entisen lasiseinän kehikkoja päästäkseen sivuun ihmisten vyöryn alta.
"Ivor?" Hän kutsui hätääntyneenä uskaltaessaan kohottaa päätään edes sen verran, että saattoi nähdä ympärilleen. Ihmisten massa tuntui vähentyneen, kun suurin osa oli päässyt heidän ohitseen, mikä sai naisen kohottamaan päätään korkeammalle, vaikka horisontti tuntui keinuvan. Paniikki sai sydämen takomaan niin, että veri kohisi korvissa ja sydämen jyskytys tuntui sormenpäissä saakka. Hän maistoi veren suussaan purtuaan ilmeisesti kieleensä, eikä katse tarkentunut kovinkaan teräväksi, kun hän etsi Ivoria katseellaan.

Ivor mutristi huultaan. Niin, kai Lucy tiesi paremmin kuin hän. Moni ihminen tiesi asioista paremmin kuin hän. 
"Harvemmin tällä palkalla on edes varaa. Ja no... Ajattelin viikonlopuksi tulla Newcastleen." 
Esiintymään Powerhouseen, kuten aina kun hän vain suinkin ehti. 

Ivor tunsi kuinka jalat katosivat alta. Korvat alkoivat soimaan suorastaan kipeästi, päätä jomotti sen kolahdettua lattiaan miehen kaatuessa. Hän makasi lattialla hetken liikkumatta, hakien tietoisuutensa palasia kasaan. 
"Mmmh?"
Ynähdyksellä vastannut mies veti itsensä istumaan, huojuen kevyesti. Kasvoissa oli lasinsirujen jälkiä, kuten myös käsissä. 
"Mitä helvettiä.."

Lucy kampesi itsensä hitaasti polvilleen ja pyyhkäisi kasvojaan kämmenellään. Hän ei ollut varma, tarttuiko veri käteen kasvoista vai toisinpäin, mutta niin tai näin hän huomasi tuijottavansa varsin punaista kämmentä jälkikäteen. Nainen koetti saada korvien soimisen loppumaan edes siksi hetkeksi, että ymmärtäisi kaiken taustametelin yli, mitä oikein oli tapahtunut. Ihmiset kiljuivat, huusivat ja parkuivat, ja kaiken sen yli kuului palohälyttimien korviaviiltävä varoitusääni.
"Meidän on päästävä ulos täältä", Lucy vastasi katsoen hitaasti ympärilleen. McDonald's alkoi muistuttaa enemmän liekkimerta kuin ravintolaa, eikä hän tahtonut olla sisällä ostoskeskuksessa, kun tulipalo leviäisi. Hän yski tomua ja pölyä ulos keuhkoistaan pyrkiessään jaloilleen, vaikka maa uhkasikin heilahtaa ja nilkka petti alta.
"Pääsetkö ylös?" Hän kysyi Ivorilta keräten hätäisenä itseään uutta yritystä varten. Ei auttanut kuin ponnistaa toisella jalalla vuorostaan ylös ja hakea tukea seinästä, kun hän hoippui hetken jaloillaan.

Ivor räpytteli silmiääm tuskastuneena. Ihan kuin hän olisi ollut keskellä elokuvan kohtausta. Ehkä tämä olikin sellaisen kuvaus? Ei tämä voinut olla totta. Ei vain voinut. Hän yritti hapuilla itseään ylös, vain kaatuakseen jaloiltaan takaisin lattialle. Päässä humisi, korvat soivat j palohälytin huusi. Ihmiset juoksivat, huusivat ja kirkuivat. Ivor ei saanut sanoista selvää. Mies väänsi itsensä lopulta ylös, tuntien miten savu hiipi keuhkoihin. Olo oli niin hutera.

Lucy olisi tahtonut auttaa Ivoria jalkeille, kun seurasi miehen tuskaisen hidasta vääntäytymistä ylös, mutta epäili, ettei hänestä olisi apua lainkaan. Ei, kun oma nilkka tuntui jälleen kerran lähes yhtä turhalta, kuin mitä melkein kahta vuotta aiemmin, kun hän oli kaatunut Eastcoastin kanssa. Hän ei voinut kuin toivoa, että titaanilla jo silloin tuettu nilkka olisi selvinnyt vähemmällä tällä kertaa. Metelin keskellä oli vaikea saada ajatuksia kasaan, mutta nainen hoippui lähemmäs Ivoria aikeissaan ottaa suunta kohti portaikkoa, jotta he pääsisivät alempaan kerrokseen ja ulos ostoskeskuksesta, joka oli tyhjentynyt minuuteissa, kun palohälyttimet olivat pärähtäneet soimaan.
"Hitto", nainen sihahti hampaidensa lomasta varatessaan painoa oikealle jalalleen. Nilkka ei tosiaankaan kestänyt painoa, vaan tuntui tykyttävän jokaisen kiihtyneen sydämenlyönnin myötä enemmän. Mahtavaa. Nyrjähtänyt nilkkahan tästä oli vielä puuttunutkin. "Pysytkö pystyssä?" Paljonpa hänestäkin olisi apua, kun nainen itse hyppi lähinnä yhdellä jalalla.

Ivor yskäisi kunnolla. Häntä pyörrytti, eikä se tosiaankaan tuntunut helpottavan seisoessa. Olo oli hirveä. Kuka tosin olisi voinut loistavasti tällaisella hetkellä? Ei kukaan. Hän vilkaisi sumealla katseella Lucya, huomaten tuon kävelevän hassusti. Hän ojensi kättään, vaikka tuskin olisi parempi vaihtoehto.
"Minä autan."
Mies totesi käheästi, ottaen horjuvan askeleen eteenpäin. Samaan aikaan takana kuului uusi pamaus ja liekit levisivät melkoisella vauhdilla. Vata nyt hän tajusi, että korvaa särki aivan jumalattomasti.
"Mennään."
Oma puhe tuntui kuuluvan kaukaisuudesta.

Lucysta tuntui, ettei oma ääni kuulunut pään sisällä lainkaan. Ivor oli kuitenkin kuullut hänet ja tarjonnut tukeaan kulkemiseen. Kenties he onnistuisivat yhdessä konkkaamaan pois liekkeihin leimahtaneen pikaruokaketjun lähettyviltä. Ajatukset eivät pysyneet kasassa sen vertaa, että hän olisi koettanut punnertaa ulos enempää lauseita. Parempi keskittyä siirtämään jalkoja vuorotellen ja tasapainottelemaan itsekseen sen, mitä kykeni, ettei hän vahingossa kiskoisi Ivoriakin kumoon. Poskea kirveli. Kämmeniä kirveli. Nilkkaa särki vietävästi, katse ei tarkentunut kunnolla ja henkeen vedetty pöly, savu ja tomu saivat keuhkot polttelemaan ikävästi. Hän oli ehdottomasti voinut paremmin. Nainen yski lähes kaksin kerroin, kun he pääsivät liukuportaille saakka. Niitä kohden oli suunnannut muutama muukin vielä ylempään kerrokseen jäänyt asiakas, joka oli ollut lähellä alkuperäistä räjähdystä. Lucy joutui ottamaan tukea polvistaan, kun voimakas yskintä ei ottanut loppuakseen. Hän ei enää ikinä valittaisi siitä hetkestä, kun putoaminen löi ilmat keuhkoista ulos. Se ei ollut mitään tähän verrattuna.

Ivor kulki naisen kanssa hitaasti kohti liukuportaita, pysähtyen kun tuo pysyhätyi. Hän silitti lasinsiruisella, veirsellä kädellä Lucyn selkää tuon yskiessä. Mies peitti omat kasvonsa takillaan, mutta se oli jo myöhäistä. Hän yski takkinsa alla yhtä lailla, tuntien miten lämpötila nousi. Silmiä kirveli, savu ei tuntunut hyvältä silmissä. Tuntui kuin hän kuolisi kohta ja rehellisyyden nimissä, se ei olisi kaukana jos he eivät raahautuisi sieltä ulos.
"Mene sinä ensin. Otan kiinni jos kaadut."
Ivor lupasi Lucylle.

Lucy nyökkäsi pienesti ja astui liikkuvien portaiden kyytiin. Hän takertui kaksin käsin kaiteeseen koettaessaan pysyä pystyssä ja tasata hengitystään, joka kulki rahisevina vetoina. Ilma tuntui polttelevan kurkussa, vaikka hän epäilikin ettei lämpötila oikeasti ollut niin korkealla. Nainen kompuroi astuessaan liukuportaiden kyydistä pois ja putosi polvilleen muutaman askeleen jälkeen, kun ei onnistunut tasapainottamaan itseään. Nilkka vihlaisi, kun hän varasi sille painoa pyrkiessään jaloilleen. Nainen tajusi kuin hidastettuna jonkun tarttuneen häntä käsivarresta ja kiskoneen ylös, ja kesti useamman sekunnin, ennenkö hän tiedosti auttajan olevan palomiesten vaatteissa. Luojan kiitos! Lucy köhi keuhkojaan pihalle koko matkan ulko-oville, ja epäili palomiehen enemmän kantavan häntä kuin hänen itse kävelevän, mutta oliko sillä niin paljoa väliä.
Jos ostoskeskuksen sisällä oli ollut paljon meteliä, se ei ollut mitään verrattuna äänten kakofoniaan joka tervehti ulkoilmassa. Palomies saattoi Lucyn ambulanssin luokse, jossa ensihoitajat istuttivat hänet alas ja alkoivat heti tutkia häntä tarjoten happimaskia. Lucy koetti ymmärtää esitettyjä kysymyksiä ja vastaili niihin hitaasti katsoessaan ihmisten määrää, joka ulos oli kerääntynyt. Hälytysajoneuvojen välkkyvät valot tuntuivat porautuvan aina takaraivolle saakka kun Lucy kurkotti kättään lähes sokkona Ivorin puoleen. Pelko puristi rintaa eikä hän tahtonut jäädä yksin ihmisten vilinään.

Ivor oli ottaa Lucysta kiinni, mutta ei ollut paikalla lunastamassa lupausta kun tuo oli kaatumassa. Mies oli pudonnut polvilleen liukuportaiden yläpäähän, yskien pölyä keuhkoistaan. Korvan kipu riitti kirjaimellisesti viemään tajun. 
"Mitä neiti? Tarvitsetko jotain?" 
Ensihoitaja kääntyi toisen itse ulos kävelleem puolesta Lucyn puoleen, tuon tavoiteltua Ivoria.

Ääni ei kuulostanut tutulta. Se ei missään nimessä ollut Ivorin ääni, ja siitä huolimatta, miten välkkyvät valot saivat pään jyskyttämään, Lucy pakotti silmänsä auki ja haki hätäisenä katseellaan tuttua miestä.
"Ivor", hän kähisi seuraavan voimakkaan yskäkohtauksen seasta ensihoitajalle ja hylkäsi happimaskinsa pyrkiessään jaloilleen penkiltä, jolle hänet oli istutettu.
"Ystäväni... hän oli kanssani", nainen sopersi hätääntynyt katse tuskin mitään nähden. Ympärillä oli liikaa ihmisiä, liikaa välkkyviä valoja, liikaa meteliä. Hän ei kyennyt keskittymään. "Hän on -- näin pitkä", nainen selitti kurkotellen kädellään suurin piirtein korkeuteen, jossa Ivorin päälaki yleensä seilasi, "ruskeat hiukset, lasit. Hänellä oli... Hänellä oli päällään... jotakin punertavaa. Fuksiaa. Paita. Kauluspaita. Minun täytyy löytää hänet!" Koska jotenkin se oli ainoa asia, mikä kävi järkeen. Kaikki muu tuntui niin pelottavalta, että hän oli valmis liimautumaan ainoan tutun henkilön kylkeen siitäkin huolimatta, ettei Ivor erityisemmin puhunut hänelle töissä.

Ensihoitaja painoi Lucya takaisin penkille ja tarjosi naiselle happimaskia. Nainen, jonka rinnuksissa luki E. Raleigh, vilkaisi selkänsä takava olevaa ostoskeskusta, joka työnsi vain enemmän savua ulos. 
"Rauhassa, ystävänne on varmasti täällä. Etsimme hänet kyllä, hän on varmasti kunnossa."

Lucy ei tahtonut istua alas ja hengittää happimaskin kautta, kun Ivor oli jossakin teillä tietämättömillä. Mies oli ollut aivan hänen vierellään, kunnes ei enää ollutkaan. Hänen täytyi saada tietää, missä mies oli nyt.
"Haluan hänet nyt", nainen sopersi kohottaen happimaskia jälleen kasvoiltaan voidakseen vedota ensihoitajaan. Ei auttanut kuulla, että Ivor olisi varmasti kunnossa. Hän tahtoi nähdä sen omin silmin. "Hän auttoi minua, hän oli aivan vieressäni, miksei hän ole enää", Lucy vilkuili ympärilleen kyyneleet silmissä kirveltäen.

Nainen tarjosi maskia Lucylle uudelleen. 
"Me löydämme hänet. Hei, Ronnie!"
Hän huikkasi kollegansa luokseen, kysyen oliko kuvaukseen vastaamaa miestä nähty. He keskustelivat hetken kuiskaamalla, kunnes nainen kääntyi Lucyn puoleen. 
"Ystäväsi on turvassa. Mikä hänen nimensä on?"

Lucy suostui hengittämään maskista vain, koska näki ensihoitajan tekevän jotakin konkreettista Ivorin löytämisen eteen. Muutoin hän olisi ollut hetkessä hoippuvilla jaloillaan etsimässä miestä itse.
"Ivor. Ivor Atterberry", Lucy vastasi hätäisesti. "Missä hän on? Haluan nähdä hänet!" Hänen täytyisi nähdä Ivor itse, ennenkö hän uskoisi siihen, ettei mies maannut jossakin lasinsirpaleiden peittämällä lattialla tukehtumassa mustaan savuun.