[Y] Let's fire light in the dark.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan lyhyt ratsuttaja oli pakahtua odotuksesta ja innosta. Hän oli tullut aamulla ajoissa töihin, jotta ehtisi hakemaan pojan hoidosta neljältä, viimeistään. Ray miltei tanssahteli satulahuoneeseen, napaten sieltä violetin harjapakin, satulahupulla verhotun konjakinvärisen estesatulan ja meksikolaissuitset. Tallissa osa hevosista söi vielä aamuheiniään, mutta mies tiesi ettei tämä tamma aikaillut ruokiensa syönnissä, vaan olisi syönyt jo hetki sitten. Se oli nopea syömään. Hän vislasi hiljaa, mikä sai tutun pään kohoamaan tammakäytävän yhdessä karsinassa. Pehmeä hörähdys pääsi ilmoille papurikonkimosta tammasta, joka pyörähti pari kertaa ympäri karsinassaan, heilutellen sitten malttamattomana päätään. Ray laski satulan telineeseen ja suitset sen päälle, mennen harjapakin kanssa karsinaan. Osittain kimoutunutta karvaa peitti kaulaan asti keltainen, kaulakappaleellinen fleeceloimi. Eilen oli satanut ja ilmeisesti Tellalla oli ollut kaulakappaleeton loimi tarhassa. Hevonen laski turpansa miehen niskaan, puhaltaen lämmintä ilmaa ponnarilla olevien hiusten sekaan.
”Hei sinullekin, kaunotar. Et ole yhtään muuttunut.”
Ray oli miltei pomppinut riemusta, huomattuaan että kaunis täysiverinen oli tullut hänen liikutettavakseen. Clooney oli siirtynyt Joseksen ratsastettavaksi, mutta sille ei voinut mitään. Mielellään hän olisi työskennellyt myös ruunan kanssa, mutta otti paljon mieluummin entisen kilpurinsa liikutettavakseen. Kaikki tuntui olevan ennallaan kun hän ripusti loimen karsinan oveen ja alkoi harjata kimon tamman karvaa hellin vedoin. Tella touhusi omiaan, rouskutteli heiniään. Ilmeisesti jokin kävi tamman nenään, kun ne nosti päätään ja ylihuulensa tötterölle.
”Hassu hevonen. Koskahan kasvat isoksi?”
Joskus tuntui että Tella oli kuin Peter Pan – tamma joka ei halunnut koskaan kasvaa aikuiseksi. Puhdistettuaan kaviot Ray haki satulan, asetellen sen huolella tamman selkään. Satulavyön kiristäminen sai hevosen kiertämään ympyrää karsinassa, mutta kärsivällisesti ratsuttaja askelsi sen mukana. Hän ei edes huomannut sitä, ensimmäisestä satuloinnista lähtien se oli tehnyt niin. Kiltisti kimo avasi suunsa ja otti kuolaimet. Pinteleitä kääriessä tamma ojensi molemmat etujalkansa suorasti eteen, sekin oli jokin sen outo tapa.

Ray nappasi kypärän ja hanskat käteensä, vetäen kypärän päähän ja hanskat käteen. Hän talutti sen Rosings Parkin tallin hiljaiseen pihaan, ponkaisi ketterästi selkään. Ray katseli tuttuja korvia, jotka kääntyilivät kuunnellen häntä ja ympäristöä. Entinen jockey kumartui silittämään hevosen kaulaa.
”Mennäänkö tänään lujaa?”
Tella steppasi sivulle muutaman askeleen, vaikuttaen jo kärsimättömältä. Mies sen selässä naurahti ja pyysi käyntiä, ennen kuin kukaan ehtisi siihen ja kysyisi pääsisikö seuraksi. Ray halusi fiilistellä Tellan kanssa kaksin maastossa, ilman kolmansia pyöriä. Hän saattoi surutta antaa täysiverisen kävellä löysin ohjin kohti polkua joka vei metsään. Vaaleat korvat kääntyilivät kokoajan ja saivat Rayn hymyilemään. Tella ei osannut keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, ellei sitä pyytänyt. Eikä hän vaatinut sitä siltä nyt, vaan antoi sen kuunnella ympäristöä kaikessa rauhassa. Kimo pelleili suussaan olevalla messinkisellä kolmipalalla kuin nuorikin varsa. Kaikki tuntui niin tutulta laukkahevosen selässä. Silti päässä kummitteli liiallinenkin tietoisuus siitä, ettei Tella ollut entisensä. Sen jalka ei kestäisi samaa nelistämistä kuin ennen, joten hän joutuisi pidättämään sitä luultavasti reilustikin ja se jos mikä riepoisi hevosta, mutta ehkä Tella olisi eläkkeensä aikana jo tottunut siihen, ettei se saanut laukata miten sielu sieti tai miten se halusi. Käveltyään sopivan matkan hän keräsi ohjaa, kevyesti istunnalla tuupaten hevosen raville. Tellan kanssa ei tarvinnut käyttää istuntaa tai ääntä kummempaa pyytääkseen sitä eteenpäin. Se olisi usein mennyt mieluusti kovempaa kuin tosiaankaan olisi ollut tarve eli täysillä. Se ei näemmä ollut liiemmin parantanut raviaan, hieman, mutta ei merkittävästi. Siellä ei voisi kuin keventää, jos ei halunnut takamuksensa olevan hellä seuraavan viikon. Ehkä se kentällä kulkisi paremmin? Niin hän ainakin toivoi, kun hevosella piti ratsastaa kaksi koulutreeniä viikossa. Kaikenlaisessa askeleessa oli tottunut istumaan, mutta Tellan ravi oli ollut aina jotakin ylitsepääsemättömän kamalaa. Siitä turhan kauan kärsimättä Ray ohjasi hevosen sopivalle laukkapolulle.
”Laukka.”
Se oli kaikki mitä papurikonkimo tarvitsi kevyen puolipidätteen ohella, jotta se nosti reippaan ja pyörivän laukan, pärskähtäen onnellisesti. Tella olisi halunnut laukata kovempaa, mutta Ray istui vielä satulassa ja pidätti hevosta istunnallaan. Polulla se ei saisi päästellä höyryjä, ei vielä, tämä oli verryttelylaukkaa. Hitaasti Tella venytti askeltaan, se oli hevosen tapa laistaa pidätteistä edes hieman, ryöstää tai varsinaisesti vastustaa pidättäviä apuja. Tuntui mahtavalta jälleen istua elämänsä hevosen satulassa. Ray antoi hevosen laukata kohtalaisen rauhallista laukkaa, hidastaen lopulta käyntiin. Tellan käynti sai aivan uudenlaista pontta laukasta. Hän unohti Benjaminin, talon oston, sen että oli menettänyt työtunteja Montin loukkaannuttua, Rosingsiin tulleen Janicen... Aivan kaiken mitä pitikin unohtaa, jotta hän saisi edes hetkeksi rauhan. Sopivan nummipätkän tultua eteen, Ray veti ensin syvään henkeä, pysäyttäen Tellan. Kaikki äänetkin hävisivät entisen jockeyn rapsuttaessa hevosen kaulaa. Hän pidätti kevyesti molemmilla ohjilla ja painoi kannat tamman kylkiin, mikä sai sen lähtemään kuin lähtökarsinasta. Ei yhtä räjähtävään neliin, mutta selvästi nelille. Tummatukkainen mies nousi jalustinten varaan ja antoi mennä. Ei kovin pitkää pätkää, mutta hän pudotti sille matkalle loputkin murheistaan. Lopulta hän ohjasi Tellan ravilla kohti tallia vievälle polulle ja sitten hidasti käyntiin.

Kaikki oli kunnossa, kun hän pääsi kivetetylle pihalle. Mies jalkautui, taputteli hevosen kaulaa hellästi eikä voinut lopettaa hymyilyä. Ray talutti Tellan karsinaansa, hoitaen sen kunnolla. Huolella hän levitti kaksiteholinimenttiä tamman vammautuneeseen jalkaan ja pintelöi sen fleecepintelillä. Lisäksi hän heitti verkkoloimen hevosen selkään, vieden Tellan kävelytyskoneeseen. Se saisi kulkea siinä sen aikaa, että hän veisi sen tavarat paikoilleen ja varustaisi Miu Miun. Sitten hän veisi itse elämänsä naisen tarhaansa nauttimaan eläkepäivistään.