Let the fire burn the ice

Haastattelu

Sunnuntai 24.9.2017, iltapäivä, ulkoministerin virka-asunto, Lontoo.

Voi hyvä Luoja, tai kuka tahansa maailmasta onkaan vastuussa, älä anna hänen herätä.
Wren tuijotti kuvajaistaan pikkuruisen kylpyhuoneen peilistä, jonka kulma yksi kulma oli murtunut irti. Seinien sininen väri sai hänen ihonsa näyttämään kelmeältä, tai ehkä se johtui sittenkin vain jännityksestä, joka velloi hänen vatsanpohjassaan.
Typerä nainen. Ei siitä mitään tulisi.
Nainen kiepautti punaiset hiukset nutturalle niskaansa, nappasi soljen huultensa välistä ja napsautti sen paikoilleen.
Oven ulkopuolelta kuului kolahdus, joka sai hänet jähmettymään aloilleen sydän pamppaillen. Mutta hiljaisuus palasi taloon. Hän oli varmaan vain kuullut omiaan, ylivirittynyt mieli teki tepposet.
Sydän hakkasi silti tuskallisen lujaa kun hän hiipi eteiseen, korkokengät kädessään, ja pysähtyi sujauttamaan ne jalkaansa vasta, kun oli painanut ulko-oven kiinni perässään. LIkaisen harmaa rivitalonpätkä jäi taakse, kun Wren lähti happomaan kohti metroasemaa pitkin askelin, jotka hermostuneisuus muutti tavallistakin lennokkaammiksi.
Oliko hänellä lopulta mitään menetettävää? Hän oli epäonnistunut työhaastatteluissa ennenkin, joten olisiko sillä niin hirvittävästi väliä? Leuka pystyyn ja hartiat taakse, etsimään uutta onnea jonkin toisen kulman takaa.
Wren jaksoi uskoa omaa hölmöä vakuutteluaan tarkalleen siihen asti, kun astui valoisaan, arvokkaaseen saliin ulkoministerin virka-asunnossa, St. James's Parkin vieressä. Viimeistään nähdessään loputtoman rivin vaaleita, upeita, pitkäsäärisiä naisia, joista jokaisella oli varmasti vähintään kolme tutkintoa, Wren tunsi sydämensä vajoavan vatsaan pahoinvoinnin seuraksi.
Se siitä sitten, hän ajatteli, ja oli kääntymäisillään ympäri, kun tulinen irlantilaisluonne nosti päätään. Hän ei ollut päässyt tähän saakka luovuttamalla. Eikä varmasti pääsisi minnekään, jos ei puskisi itsepäisesti tuulta päin.
Nainen vetäisi nopeasti henkeä, suoristi selkänsä ja kääntyi ympäri, ottaakseen ylpeänä paikkansa jakkupukuihin pukeutuneiden naisten joukossa. Hän oli jo oppinut tunnistamaan kalliit jakkupuvut, kivijalkaliikkeistä ostetut. Hänelläkin oli ollut joskus sellainen, ennen kuin se oli palanut tuhkaksi takapihan roskatynnyrissä.
Savannahit, Chloet ja Annabellet istuivat sirosti jalat ristittyinä mustissaan, harmaissaan ja hillityissä tummansinisissään, kasvoillaan jo valmiiksi palvova ilme. Voooi, minä olen aina toivonut tällaista mahdollisuutta! Antakaa, kun palvon maata, jolla astelette.
Wren tiesi olevansa kammottavan häijy. Mutta juuri nyt hän kaipasi jotakin itsetuntoaan kohottavaa.
Jos hän pitäisi suunsa kiinni ja hymyilisi kauniisti, olisiko hänelläkin pieni mahdollisuus?
Vihreässä jakussaan, raidallisessa paidassaan ja laivastonsinisessä, leveähelmaisessa hameessaan hän tunsi olonsa orvoksi. Hän oli lintu, joka oli eksynyt väärään parveen. Joutsenten keskelle joutunut typerä pieni papukaija, joka joutuisi hetkenä minä hyvänsä nokituksi kuoliaaksi.
Wren suoristi uhmakkaasti selkänsä tuntiessaan Savannah-Chloe-Annabellejen epäuskoisen katseen itsessään. Siinähän katsoisivat. Tai ottaisivat kuvan, se kestäisi huomattavasti pidempään.
Ulkoilman kosteus oli tarttunut Wrenin punaisiin hiuksiin ja alkanut kihartaa niitä mielivaltaisesti oman tahtonsa mukaan. Poskilla viipyi yhä puna, jonka metroasemalta kiiruhtaminen oli niille nostanut.
Hän vilkaisi vaivihkaa rannekelloaan. Kuinkahan pitkä odotus olisi edessä? Savannah-Chloe-Annabellejen määrästä päätellen hänen ei olisi tarvinnut kiirehtiä, tässä vierähtäisi tovi.
Ole helvetti sitten ylpeä papukaija, kun et muutakaan voi.

Savannah-Chloe-Annabellet olivat sulautuneet toisiinsa. Huiskivia, kiiltäviä hiuksia, valkoisia, suoria hymyjä ja täydellisesti hiottuja vastauksia. Huolellisesti muotoiltuja, graafisista mestariteoksista käyviä ansioluetteloja, joista kävi läpi elämän kestänyt valmistautuminen juuri tähän työhön - vaikuttava meriittien lista vapaaehtoistyötä, luottamustehtäviä ja suoraan vilpittömästä sydämenpohjasta kumpuava kiinnostus politiikkaan ja Iso-Britannian hyvinvointiin. Useampi oli sukua sille tai tälle perheelle Sieltä Jostain, olet varmastikin kuullut heistä?
Charles odotti kuulevansa säteilevästi esitetyn toiveen maailmanrauhasta eikä voinut olla hymyilemättä kuivalla huvituksella sen kuullessaan.
Ministeriön henkilöstöjohtaja oli paikalla haastattelemassa ehdokkaita, konservatiivisessa jakkupuvussa ja helminauhassa, toistamassa jokaiselle kandidaatille samat kysymykset. Vastaukset noudattivat samaa kaavaa, samaa huoliteltua, enemmän tai vähemmän teennäistä puhetapaa, ja mittatilattuun, laivastonsiniseen pukuun pukeutunut pitkä, hoikka ja moitteettoman huoliteltu mies liikahti turhautuneena nojatuolissaan. Toisen jalan päälle ristitty nilkka keinahteli kärsimättömänä, kun Charles ajatteli äänettömälle asetetun puhelimen sinnikkäästä värinästä päätellen jatkuvasti kasvavaa lukemattomien sähköpostien, muistioiden ja lausuntojen vuorta. Haastateltava katsoi vuoroin henkilöstöjohtajaan ja vuoroin häneen, silmät villisti räpsyen ja hymy punatuille huulille liimattuna, kuvaillessaan huolellista, tunnollista ja ahkeraa luonnettaan, erinomaisia sosiaalisia taitojaan ja hurjaa sisäistä paloaan toimia juuri hänen assistenttinaan.
Charles ei ollut varma monennenko kandidaatin kohdalla painoi katseensa puhelimeen, henkilöstöjohtajan tuohtuneista puhahduksista piittaamatta. Haastattelut olisivat olleet huomattavasti tehokkaampia, mikäli hän olisi saanut toteuttaa ne itse. Nyt he tuhlasivat vain jokaisen aikaa. Hän ei kestäisi yhtäkään teennäisesti hymyilevää tyhjäpäätä sen kauempaa kuin keväällä irtisanomaansa valopäätä.

Yksi Savannah-Chloe-Annabelle astui ulos ja toinen astui sisään. Wren ei voinut olla ajattelematta barbinukketehdasta, jossa täydellisen kauniit muovinuket kulkivat linjaston läpi, niille maalattiin virheettömät hymyt ja räpsyripset.
Mitähän kävi niille, joiden kasvojen maali epäonnistui? Tyrkkäisikö joku ne linjastolta, sulatusuuniin, jossa pienet barbieraajat sulivat kiinni toisiinsa?
Kammottava ajatus.
"Neiti Reynard?"
Wren hätkähti synkistä kuvitelmistaan (jotka tosin olivat saaneet virneen häivähtämään hänen huulillaan) ja nousi pystyyn, astellen ovelle. Hänet vastaanotti hieman vanhempi versio Savannah-Chloe-Annabellesta, helmet kaulan ympärillä kimmeltäen.
Tervehdittyään naista, joka oletettavasti toimisi hänen haastattelijanaan hän asteli huoneeseen - ja näki ensimmäistä kertaa miehen, jonka avustajaksi oli pyrkimässä.
Talvinen, sinisenharmaa taivas. Jään rikkoutumisen ääni yön aikana jäätyneen lätäkön pinnalla.
Eikä mies edes vaivautunut kohottamaan katsettaan puhelimestaan.
Tulistuminen välähti Wrenin toffeenkultaisissa silmissä. Vailla parempaa harkintaa hän harppoi huoneen poikki, seisahtui miehen eteen ja ojensi vaativasti kätensä, voimakkaat kulmakarvat kurtistuneina.
"Herra Edgerly?"

Hänen näkökenttäänsä työntyi tylyllä päättäväisyydellä käsi. Erikoinen ele sai Charlesin kohottamaan melkein värittömän kalpeiden silmiensä kylmän, skeptisen katseen hänen eteensä seisahtuneeseen olentoon, joka oli silmiä särkevä kaaos väriä, pisamia ja melkein röyhkeää energiaa. Mies rekisteröi kiireettä kihartuvat, punaiset hiukset, pisamat ja erikoisen värivirheen viehättävissä silmissä, ennen kuin kohottautui tyynesti jaloilleen pakottaen naisen ottamaan askeleen taaksepäin ellei halunnut painautua hänen syliinsä ja tarttui itsevarmalla, vakaalla otteella ojennettuun käteen.
”Neiti Reynard, oletan”, Charles tervehti ja rekisteröi, kuinka henkilöstöjohtaja tuijotti pöyristyneenä naisen selkää heidän takanaan.
”Kuinka voin olla avuksi?”

Tyytyväinen hymynhäivä viivähti Wrenin suupielessä, kun arvon herra ulkoministeri todella kohotti katseensa. Hän ei kääntänyt omaansa pois missään vaiheessa, ei edes silloin, kun mies nousi koko pituuteensa, pakottaen hänet astumaan taaksepäin. Niin Wren tekikin, mutta piti päänsä päättäväisesti pystyssä. Hän puristi miehen kättä reippaasti. Jää räsähti jälleen, kun heidän katseensa kohtasivat.
Kuinka silmät saattoivat olla noin vaaleat.
"Minä etsin töitä, ja te puolestaan näytte todella tarvitsevan assistenttia, kun joudutte hoitamaan työtehtäviänne tuollaisella intensiteetillä. Antakaa minulle viisi minuuttia ajastanne, niin saamme ratkaistua molempien ongelmat yhtä aikaa."
Hän irrotti otteensa ja perääntyi, istahti alas nojatuoliin miestä vastapäätä. Wren saattoi melkein kuulla, kuinka henkilöstöjohtaja henkäisi kauhusta. Hän käänsi päätään naista kohti.
"Herra Edgerlyllä on varmasti kiire, joten voisimme aloittaa."
Avoin, pöydätön tila oli ovela tapa tarkkailla haastateltavan koko elekieltä. Wren risti nilkkansa rennosti ja käänsi katseensa takaisin ulkoministeriin haastattelijan sipsutellessa paikalleen.

Röyhkeä hakija istahti muitta mutkitta alas ja otti haastattelun välittömästi haltuunsa. Charles nojautui nojatuoliinsa ristien jalan toisen yli ja painoi sormenpäänsä vastakkain, häivähdys huvitusta kalpeissa silmissään.
Mies ei ollut varma oliko neiti Reynardin itsevarmuus vaikuttavaa vai harhaluuloista. Nainen katsoi häntä epäröimättä, ja Charles vastasi katseeseen vakaasti, epätavallista hakijaa arvioiden.
”Neiti Reynard, ansioluettelosi ei varsinaisesti-”, helminauhaan sonnustautunut henkilöstöjohtaja aloitti alentuvaan sävyyn, silmäillen haastateltavaa närkästyneesti.
”Ole hiljaa, kiitos”, Charles keskeytti ja katsahti naista kyllästyneenä, mikä sai henkilöstöjohtajan menettämään vireensä ja tuijottamaan miestä epäuskoisella raivolla. Ulkoministeri käänsi katseensa takaisin neiti Reynardiin.
”Hyvä on. Käytä viisi minuuttiasi hyvin.”

Wrenin ei tarvinnut kääntää katsettaan jakkupukunaiseen tietääkseen, kuinka tämä häntä katsoi. Hän oli kokenut saman kertaa ennenkin, silmät, jotka näyttivät etsivän tehokkainta keinoa hankkiutua hänestä eroon, mielellään mahdollisimman nopeasti. Ehkä tila pitäisi vielä kuuratakin jollakin myrkyllä, ties mitä kirppuja tuollainen ilmestys olisi tuonut mukanaan. Jos ei muuta, niin kammottavan, luotaantyöntävän rahvaan hajun.
Hän oli täysin väärässä paikassa, ja olisi paras nousta ja pinkoa takaisin sinne, mistä oli tullutkin.
Wren ei antanut naisen asenteen suistaa itseään tasapainosta. Oli merkillistä, kuinka moni asia lakkasi haittaamasta siinä vaiheessa, kun ei ollut enää mitään menetettävää.
"Kiitos. Vakuutan, että en tuhlaa aikaanne, sen enempää kuin omaanikaan."
Ulkoministerillä oli hämmästyttävän vaaleat silmät. Nainen oli erottavinaan niissä häivähdyksen... mitä? Ainakaan mies ei katsonut häntä samanlaisella vastenmielisyydellä, kuin jakkupukunainen.
Syteen tai saveen.
"Olen melko varma, että olette kuulleet tähän mennessä jo kaikki mahdolliset versiot siitä, kuinka avustajananne toimiminen olisi unelmien täyttymys, maailmanrauhan ohella. En aio valehdella teille: jos saisin päättää, olisin paljon mieluummin joko neuropsykologi tai meribiologi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että panostaisin yhtään sen vähempää assistentin työhön, vain koska se ei satu olemaan unelmatyöni."
Hän saattoi melkein kuulla, kuinka jakkupukunainen räpytteli järkyttyneenä silmiään.
"Tiedättekö te, mitä lohille tapahtuu, jos ne lakkaavat uimasta, herra Edgerly?"

Rouva Phillipsin tuohtuneen energian saattoi vaistota, ja välillä paikkansa kovalla pakerruksella ansainnut henkilöstöjohtaja heitti ulkoministeriin katkeran, loukkaantuneen katseen silmäkulmastaan - olihan nainen täällä juuri tätä varten, tarjotakseen asiantuntemuksensa sopivimman kandidaatin valintaan.
Ja tämä - tämä räjähtänyt, käytöstavaton ilmestys ei taatusti ollut sitä. Mutta mies vain katseli neiti Reynardia sormiensa yli, silmät siristyen ja huvittunut hymy suupielissä piileksien. Tämä oli naurettavaa!
”Arvelen, että haluaisit kertoa minulle, tiesin tai en”, Charles vastasi kohottaen toista kulmaansa merkitsevän asteen.

"Allegoria menettää hohtonsa, jollei se avaudu, joten kyllä."
Wren ei kääntänyt katsettaan pois miehestä, ruskeankultaiset silmät kytivät päättäväisyyttä.
"Ne lohet kuolevat ja kelluvat virran mukana. Minä en aio pysähtyä, vaan pyristellä virtaa vastaan. Olen vain jämähtänyt pyörteeseen, josta työ assistenttinanne tarjoaa mahdollisuuden ponkaista pois."
Hän oli nojautunut hieman eteenpäin puhuessaan, lähemmäs miehen vaaleaa hahmoa. Kuin haastaen.
"Vastineeksi tarjoan täyden työpanokseni. Ja uskallan väittää olevani tehokkaampi kuin kukaan noista oven takana istuvista Savannaheista, joiden kapasiteetista puolet menee sen miettimiseen, kuinka kenkienne nuoleskelu onnistuisi parhaiten."
Tässä vaiheessa hän todella kuuli jakkupukunaisen vetäisevän terävästi henkeä. Ilmeisesti röyhkeys oli naisparalle liikaa, sillä tämä tunsi tarvetta puuttua haastattelun kulkuun.
"Neiti Reynard."
Wren käänsi katseensa naiseen, joka jatkoi:
"Sinulla ei ymmärtääkseni ole muodollista koulutusta?"
"Olen opiskellut itsenäisesti työni ohessa. Hakuvaatimuksissa nimenomaan mainittiin, että perustason koulutus riittää. Työkokemukseni näette edessänne olevista papereista. Vaikka olettehan te toki lukenut ne etukäteen."

Neiti Reynardilla oli aito motivaatio työhön, ei teeskennelty ja kaunisteltu korulause. Charles harvoin vaivautui todella katsomaan ihmisiä, sillä tunsi vain päänsärkyä aiheuttavaa turhautumista ympäröivää, kollektiivisesti typerää ihmiskuntaa kohtaan, mutta aina silloin tällöin hän tapasi jonkun, joka katsoi takaisin.
Miehen oli painettava sormi hetkeksi huuliaan vasten, kun naisen tarkkaavaiset sanat kenkiä nuoleskelevista Savannaheista olivat saada hänet nauramaan ääneen. Neiti Reynardilla ei ainakaan ollut ongelmia itsevarmuuden kanssa. Röyhkeys olisi saattanut ärsyttää miestä, ellei hän olisi ollut varma, että nainen tekisi parempaa työtä kuin yksikään heidän aikaisemmin haastattelemansa.
Luoja tiesi, että Charles ei kaivannut ympärilleen yhtään tyhjäpäistä lammasta enempää.
Henkilöstöjohtaja avasi uudelleen suunsa, ja mies loi naiseen kylmän, ärtyneen katseen. Eikö tämä ollut tuhlannut jo tarpeeksi aikaa ja ilmaa haastatteluissa?
”Siksikö minun pitäisi palkata sinut? Koska sinä et nuoleskele kenkiä?” hän kysyi suupieli nykien ja katseli naista uteliaisuudesta siristynein silmin.

Aistiko hän ulkoministeristä... huvittuneisuutta?
"Olisitte hölmö, jos palkkaisitte minut yksin sen vuoksi. Kyse on kuitenkin oikeasta työstä, ei hyväntekeväisyydestä. Mutta se, etten tunne minkäänlaista tarvetta mielistellä teitä, nostaa minut jo noin kahdenkymmenenviiden prosentin vähemmistöön, tästä hakijakunnasta. Sen lisäksi-"
"Neiti Reynard?"
Wren käänsi katseensa jälleen jakkupukunaiseen, kurtistaen kulmiaan ärtyneesti. Hän oli melko varma, että nainen yritti päästä osoittamaan herra Edgerlylle, kuinka kertakaikkisen epäpätevä hän oli, ja kuinka kuka tahansa Savannah-Chloe-Annabelle sopisi tehtävään paremmin.
"Mainitsit työkokemuksesi. Mutta nähdäkseni täällä on mukana irtisanomisia. Esimerkiksi sir Nottingham, työsuhde näyttää kestäneen vain kolme kuukautta."
"Hän ei kestänyt sitä, että ilmoitin paksun vatsan näyttävän liituraitapuvussa kammottavalta, ja ehdotin sen sijaan vaihtamaan mustaan."
Jakkupukunainen jäi hetkeksi tuijottamaan häntä, kuin ei olisi voinut uskoa juuri kuulemaansa.
"Sinä..?"
"Niin. Oletin, että kiireisenä miehenä hän arvostaisi suorapuheisuutta. Assistenttina minun tehtäviini kuuluu kuitenkin huolehtia siitä, että työnantajani edustaa moitteettomasti. Liituraitaan puettu kumipallo ei vastaa käsitystäni moitteettomasta."

Rouva Phillipsin ääni sai Charlesin nipistämään nenänvarttaan välttääkseen sanomasta jotakin harvinaisen tylyä naiselle, joka yritti epätoivoisesti todistella ammattitaitoaan. Harmi vain, ettei hänellä ollut sille käyttöä.
Neiti Reynardin vastaus sai miehen avaamaan silmänsä epäuskoisena ja painamaan suun vasten ristittyjä käsiään.
Liituraitaan puettu kumipallo oli rohkea ilmaus työnantajasta käytettäväksi, ja suorapuheisuus kaunis nimitys melkein itsetuhoiselle harkitsemattomuudelle.
”Irtisanomisia monikossa?” mies kohotti terävästi kulmaansa. Oliko vastaavia tarinoita enemmänkin?

Wren saattoi nähdä välähdyksen jakkupukunaisen silmissä, kun tämä tajusi osuneensa kultasuoneen. Löytäneensä täydellisen aseen, jolla ajaa tunkeilija tuolista, jolla olisi pitänyt istua joku huomattavasti pätevämpi hakija. Kalliissa jakkupuvussa ja hymy täydelliseksi hiottuna.
Ei mitään menetettävää.
"Kyllä", nainen vahvisti ja käänsi katseensa taas ulkoministeriin. Jään räsähdys ja talvinen taivas. Jakkupukunainen oli harmaa, ei tylsä tai pehmeä. Vaan petollinen harmaa, ja kirskahdus liitutaulua vasten.
Olisi ollut typerä yrittää peitellä tai selitellä jotakin, jonka kuka tahansa hölmökin saattoi lukea papereista. Eikä herra Edgerly vaikuttanut hölmöltä.
"Ensimmäinen työsuhteeni kesti viisi vuotta ja kolme kuukautta. Sitten työnantajani löysi Isabellan, jonka katsoi sopivan tarpeisiinsa paremmin. Toinen, kaksi viikkoa kestänyt työsuhde päättyi, kun ilmoitin tekeväni eläinsuojeluilmoituksen, mikäli työnantajani vielä löisi koiraansa."

Tarina Wren Reynardin taustalla alkoi kiehtoa miestä ja siristi kalpeanharmaat silmät mietteliäästi. Millainen oli pyörre, josta nainen yritti ponkaista pois? Charles ei voinut sanoa olevansa erityisen ihmisläheinen tai empaattinen ihminen, joka haluaisi sukeltaa vieraiden elämäntarinoihin, mutta silti hän olisi mielellään kuullut lisää.
Eläimen puolustaminen työpaikan kustannuksella sai miehen jäiset, neiti Reynardien iiriksen värivirhettä tutkivat silmät pehmenemään hetkeksi. Tämä hämmentävä, kaoottinen olento todella osasi hyödyntää aikaansa.
”Viisi minuuttia on melkein ohi. Miksi minun pitäisi palkata sinut?” Charles kysyi koskettaen leukaansa harkiten.

Wren oli ehkä saanut potkut, mutta koira oli pelastunut. Hänen tietojensa mukaan se eli yhä onnellisesti kolmilapsisen perheen lemmikkinä jossakin Newcastlen seudulla, seuranaan yli-innokas bordercollienarttu.
Se oli ollut yhden työpaikan menettämisen arvoista.
Wren kohtasi miehen teräksisen katseen. Voimakkaat kulmakarvat tekivät naisen kasvoista luonnostaan päättäväiset, sellaiset, jotka julistivat hetkeäkään epäröimättä: tässä seison enkä muuta voi.
"Koska jos ette tee niin, tulette katsomaan uutta assistenttianne ja miettimään, etten se ole minä."
Kaikki tai ei mitään.
Herra Edgerly oli vetänyt Wrenin huomion täysin itseensä, niin että hän lähes hätkähti, kun miehen viereltä kuului yskähdys.
"Eiköhän tämä ollut tässä", jakkupukunainen aloitti alentuvasti, kiireissään ajamaan röyhkeän ilmestyksen huoneesta, ennen kuin tämän läsnäolo saastuttaisi jotakin pysyvästi.
Vastaus oli niin röyhkeä, että Charles kohotti naiselle kulmaansa ja nojasi hetkeksi suunsa vasten kämmensyrjäänsä, kun leveät hartiat nytkähtivät äänettömästä naurusta. Käsittämätöntä! Hän kohtasi toffeenväristen silmien katseen pienen hetken, ennen kuin rouva Phillips keskeytti neiti Reynardin jälleen.
Mies puristi silmänsä kiinni ja nipisti nenänvarttaan, ja kun hän hän käänsi huomionsa henkilöstöjohtajaan, kalpea harmaa oli jälleen jäätä. Charles kohosi jaloilleen ja ojensi kätensä merkitsevästi rouva Phillipsille, joka katsahti häntä häkeltyneenä.
”Rouva Phillips, kiitos panoksestastanne. Olette varmasti hyvin kiireinen. Selviän tästä viimeisestä haastattelusta yksin. Kiitos”, mies sanoi ja viittasi ovea kohti, paimentaen naisen vakaasti ylös tuolista ja ulos huoneesta. Nöyryytyksen punaiset läikät nousivat naisen poskille, kun hän vilkaisi taakseen protestoidakseen, perustellakseen ammatillisen läsnäolonsa arvoa miehelle, joka kohteli häntä toistuvasti kuin vajaaälyistä. Mutta Charles sulki tummapuisen oven ja kiersi kiireettömin askelin takaisin, istumatta kuitenkaan alas.
”Se on vaikuttava lupaus”, hän totesi kuivalla, hillityllä huvituksella.
”Onko sinulla mitään konkreettista, millä tukea sitä?”

Jakkupukunaisen - rouva Philipsin - lähettäminen ulos huoneesta oli jotakin, mitä Wren ei ollut osannut ennakoida, ja hetkeksi se sai hänen kulmansa kohoamaan hämmästyksestä. Liitutaulun kirskahdus viipyi huoneessa vielä hetken sen jälkeenkin, kun ovi oli sulkeutunut naisen jäljestä.
Osa hänestä oli pelännyt ulkoministerin tarttuvan mahdollisuuteen lähettää hänet tiehensä. Ehkä mies oli ollut liian kohtelias keskeyttämään, tai ehkä kyseessä oli vain julma leikki. Kissa leikitteli hiirellä, päästi sen karkuun vain napatakseen sen uudelleen.
Ei, siitä ei tuntunut olevan kyse.
Wrenin katse seurasi tarkkaavaisesti vaaleaa miestä, joka jäi seisomaan. Hän nyökäytti päätään, tiesi itsekin, että väite oli lähes röyhkeä.
"Minulla ei ole tapana antaa katteettomia lupauksia, herra Edgerly."
Mies ei ollut vielä heittänyt häntä ulos, nainen muistutti itseään.
"Tutkimuksissa on onnistuttu todistamaan, että koulutettu apina suoriutuu joistain muistia vaativista tehtävistä yliopisto-opiskelijaa taidokkaammin. Rutiininomaisista, puhtaaseen jäljittelyyn perustuvista. Jos te toivoisitte samaa kykyä assistentiltanne, olisitte voineet valita kenet tahansa tähän huoneeseen ennen minua astuneista. Mutta epäilen, että te tulisitte hulluksi sellaisen henkilön kanssa."
Hänen kätensä olivat puristuneet nyrkkeihin polvien päällä.
"Tulette väkisinkin viettämään paljon aikaa assistenttinne kanssa. Sanokaa minulle, vilpittömästi, että haluatte viettää päivänne kuunnellen mielistelyä ja lirkuttelua, niin voimme tosiaan päättää tämän tähän. Silloin olen nimittäin erehtynyt ihmistuntemuksessa pahemman kerran, enkä voisi vilpittömästi suositella itseäni tehtävään."

Charles katseli naista pitkäksi venähtävän hetken hiljaisuudessa, moitteettoman sileäksi ajeltua leukaansa mietteliäästi sivellen. Neiti Reynardin jokainen vastaus oli niin kärkäs ja röyhkeä, ettei mies tiennyt nauraako vai paheksua - mutta nainen ei kyllästyttänyt häntä. Se itsessään oli niin harvinaista, ettei Charles voinut tehdä mitään muuta päätöstä.
Mies kohotti leukaansa, huvittunut välkähdys kalpeissa silmissään.
”Hyvä on. Saat kuukauden koeajan”, hän sanoi ja ojensi naiselle kätensä.
”Voit aloittaa tänä iltana. Lähdemme aamulla Prahaan.”

Ensimmäistä kertaa koko haastattelun aikana Wrenin katseessa häivähti yllättyneisyys.
Hetkinen. Kuukauden koeaika? Tänä iltana? Sehän kuulosti siltä, kuin...
Vasta nyt sydän tuntui havahtuvan, se tempoili rintakehässä miten sattui ja sai veren kohisemaan korvissa.
Hän pääsisi pois.
Jää narskahti jälleen, kun hän nousi seisomaan ja kohtasi miehen vaalean katseen. Hän tarttui ojennettuun käteen päättäväisesti, vakaasti siitäkin huolimatta, että oli jo alkanut romahtaa sisältäpäin.
"Prahaan? Loistavaa."
Wrenin huulilla käväisi hymy, joka kohotti toista suupieltä enemmän kuin toista.
"Epäilen, että rouva Phillips saattaa vastustaa päätöstänne."

Neiti Reynard puristi hänen kättään vakaasti, ja Charles vastasi eleeseen voimatta olla katsomatta erikoista värivirhettä naisen silmässä, joka veti hänen huomiotaan puoleensa. Kuka tiesi, mitä tästä tulisi - luoja tiesi, etteivät miehen harvinaiset, impulsiiviset päätökset olleet parhaasta päästä - mutta ainakaan hänen ei tarvitsisi tuntea tylsistyneisyyttä, joka oli ajaa hänet ulos nahoistaan.
”Varmasti”, hän myönsi tyynesti. Rouva Phillips kyseenalaistaisi hänen järkensä ja vetoaisi ministeriötä harkitsemaan, mutta päätös oli hänen. Neiti Reynard ei tulisi ministeriön assistentiksi, vaan hänen.
”Toivottavasti sinulle ei ole ongelma jäädä tänne tänään. Meidän pitää perehdyttää sinut heti.” Kohteliaasta asettelusta huolimatta se ei ollut pyyntö. Charles harvoin pyysi.

Ei varmasti olisi! Kunhan hän saisi itselleen hetken aikaa romahtaa ja koota itsensä uudelleen kasaan, hän olisi valmis mihin tahansa. Kunhan sydän lakkaisi takomasta itselleen pakoreittiä rintalastan läpi.
"Minulla ei ole velvollisuuksia, jotka vaatisivat hoitamista, joten olen vapaa jäämään", hän vakuutti, vaikka miehen kohteliaaseen muotoon verhottu käskevä sävy sai hänen kulmansa painumaan aavistuksen kurttuun.
"Kunhan jossain välissä käyn hakemassa omaisuuteni matkaa varten."
Wren tosin pelkäsi kuluttaneensa jo kaiken hyvän onnensa loppuun loppuvuodelta, useammaltakin, mutta se oli pieni hinta. Hän pääsisi pois. Ehkä kuuluisasta irlantilaisesta tuurista olisi nyt hyötyä? Toivottavasti.

Perjantai 27.10.2017, Pariisi, myöhäinen ilta

Wren ei jaksanut enää edes ärsyyntyä itseensä, vaikka kiittikin taksikuskia portugaliksi ranskan sijaan. Yli vuorokauden mittaiseksi venähtänyt ”lyhyt” pyörähdys Karibialla tarkastamassa hurrikaanituhojen jälkiselvittyä, lennon kohtuuttomasta viivästymisestä johtuva kiiruhtaminen Lissaboniin, jotta Charles ehtisi ajoissa tapaamiseen portugalilaisen vastineensa kanssa ja siitä suora lento Pariisiin keskusteluun maailman kriisitilasta olivat ajaneet tavallisesti väsyneenäkin terävän naisen tilaan, jossa hän ei enää edes yrittänyt hahmottaa vuorokaudenaikaa.
Mutta nyt he olivat hotellilla. Four Seasonsin huoneessa hän voisi joko kaatua suoraan vuoteeseen tai ottaa pitkän, kuuman kylvyn, riippuen siitä, kumpi sillä hetkellä tuntuisi paremmalta vaihtoehdolta.
Vaaleanpunavihreät kukka-asetelmat näyttivät lähes liian häikäiseviltä (miksi niihin oli pitänyt yhdistää peilejä?), kun Wren vaelsi kiillotetun marmorilattian poikki kohti tiskiä, jonka takana kaksi hymyilevää, mustiin jakkupukuihin pukeutunutta ranskatarta odotti päästäkseen ohjaamaan uupuneet asiakkaat huoneisiinsa. Hän loi säälivän katseen Charlesiin, joka hoiti vielä puhelimella viimeisiä työsähköposteja, ennen kuin puoliksi nojautui tiskiin kirjatakseen heidät sisään.
Hän yritti toistamiseen aloittaa keskustelua portugaliksi ja joutui sen jälkeen kamppailemaan kohtuuttoman kauan saadakseen kielen vaihdettua ranskaan. Kyllä, heillä oli huonevaraus, aivan, Edgerly (mitä virkailija oli sanonut sitä ennen?), ei, he eivät tarvinneet herätystä aamulla. Wren oli kiitollinen siitä, että alunperin huomiselle suunniteltu tapaaminen oli lopulta onnistunut jo tänään, niin että he saisivat nukkua aamulla niin pitkään kuin sielu suinkin sietäisi.
Virkailijan katse näytti hämmentävän säälivältä, kun hän vilkaisi ensin yhä puhelimensa kimpussa olevaan Charlesiin ja ojensi sitten tiskin poikki huoneen avainkortit sekä yksittäisen, punaisen ruusun uupumuksesta kiiltävin silmin häntä tuijottavalle Wrenille. Nainen sanoi vielä jotakin, iski silmäänsä (mitä?) ja päästi hänet viimein laahustamaan Charlesin luo. Wreniltä jäi näkemättä katse, jonka virkailijanaisen vaihtoivat toistensa kanssa hänen selkänsä takana. Naisparka, alku ei näytä lupaavalta.
”Hienosti tehty”, Wren huokaisi ulkoministerille ja taputti tämän käsivartta, kun he viimein pääsivät hissiin, joka lähti kipuamaan kohti ylintä kerrosta ja Pariisilaista sviittiä. Wren ojensi toisen avainkortin miehelle ja roikotti toista omassa hervottomassa kädessään yhdessä sen pahuksen ruusun kanssa.
Vastaanotto, siitähän ranskatar oli puhunut. Että vastaanotto oli usein raskas, ja illastahan vasta todellinen onni alkoi. Mitä ihmettä?
Ovi oli oman käytävänsä ainoa, ja Wren sysäsi avainkortin lukijaan innokkaana pääsemään sisään.
”Voi taivas, Charles, en tiedä sinusta, mutta minä olen aivan valmis-”
Ovi avautui ja Wren oli astumassa sisään, mutta pysähtyi kesken liikkeen, jääden tuijottamaan vilpittömän hämmennyksen vallassa  ruusun terälehdistä muodostettua polkua, joka alkoi heti kynnyksen takaa.

Epäpätevyys sai ulkoministerin hillityn ulkokuoren säröilemään. Miehen leukaperät kiristyivät, suu jännittyi ja hyiseksi kylmyvät, kalpeanharmaat silmät siristyivät. Kahden kuluneen vuorokauden aikana hänen kärsivällisyyttään oli koeteltu siihen saakka, että Charles oli joutunut napsimaan särkylääkkeitä kuin karkkia heidän odottaessaan myöhästyvää lentoa San Juanista New Yorkiin, joka myöhästytti heidät Lissabonin lennoltaan ja tarkoitti sitä, että heidän vietettyään yli kymmenen tuntia lentokoneessa ja 15 lentokentillä odottaen, heidän oli ajettava Lissabonin lentokentältä suoraan tapaamiseen.
Eikä tahti ollut pysähtynyt, ennen kuin nyt, Pariisin myöhäisillassa. Charles uppoutui naputtamaan vastausta sähköpostiin vaaleat kulmat ankarassa kurtussa - oliko tapaamisia päällekkäin kalentereita tarkastamatta sopiva assistentti unohtanut opetella viikonpäivät? - eikä kohottanut katsettaan, ennen kuin sviitin ovella. Wren oli ottanut assistentin roolin niin tehokkaasti omakseen, ettei Charles ollut enää täysin varma, miten toimia ilman naisen tehokasta, järjestelmällistä otetta ja fantastista muistia.
Ovelta kulki polku ruusun terälehtiä. Kahden edellisen vuorokauden aikana tuskin silmällistäkään nukkunut mies tuijotti sitä pitkään yrittäen yhdistää palasia toisiinsa. Hän astui peremmälle laukku olallaan ja pukupussi käsivarrellaan ja katseli epäuskoisena ympärilleen. Ruusunterälehtiä, kynttilöitä, shampanjaa jäissä.
Charles kääntyi katsomaan Wreniä ja kohotti merkitsevästi kulmaansa, selitystä odottaen.

Wren ei osannut antaa vastausta. Hetken hän vain tuijotti työnantajaansa, kulmat hienoisesti koholla.
Lopulta nainen viittasi heikosti kädellään kynnystä kohti.
"Charles, sinä pilasit tämän. Sinun olisi kuulunut kantaa minut kynnyksen yli."
Hän tunsi hienoisen hysteerisyyden kuplivan jossain vatsanpohjallaan (tai ehkä se oli vain nälkää) harpatessaan sisään, litistäen muutaman ruusun terälehden kengänpohjansa alle, ja paiskatessaan oven selkänsä takana kiinni. Hän veti syvään henkeä, kohotti sormensa pystyyn kehottaakseen Charlesia odottamaan hetken ja harppoi sitten yöpöydälle asetetun siron puhelimen luo. Hän tarttui kullalla koristeltuun luuriin ja tuijotti epäuskoisena vihjailevasti avoimeksi jätetyn yöpöydän laatikkoon, jossa perinteisen Raamatun sijaan koreili pieni, värikäs pahvirasia, jonka sisältö ei jäänyt arvailun varaan. Ilmeisesti kaikkien ei oletettu tahtovan laittaa tulevia perillisiä alulle heti hääyönä.
Wren tyrkkäsi laatikon vaivihkaa kiinni samaan aikaan, kun pirteä ääni vastasi linjan toisessa päässä ranskaksi.
Noin viittä minuuttia ja suurin piirtein kymmentä iirinkielistä lausahdusta myöhemmin Wren asetti luurin takaisin paikoilleen, veti henkeä ja kääntyi Charlesin puoleen.
"Hauskaa hääyötä, muru", hän ilmoitti, katse vihaista tulta iskien.
"Jonkun epäpätevän idiootin virheen takia tämä huone on ainoa, joka on vapaana koko keskikaupungin alueella. En todellakaan tiedä, mikä tarkalleen ottaen on
La Convention de Clown Malheureux, mutta kiitos sen, koko kaupunki on tällä hetkellä buukattu täyteen."

Charlesilla kesti hetken yhdistää kynnyksen yli kantaminen siihen, että todella olivat loisteliaan hotellin hääsviitissä. Hän tuijotti assistenttiaan kuin yrittäen tulkita vitsailiko tämä vai oliko huone valittu tarkoituksella ja katseli sitten epäuskoisena ympärilleen. Sviitti oli juuri niin loistelias kuin varmasti sen hintakin. Mahtavalle parisängylle oli ripoteltu ruusun terälehtiä, tasoilla paloi pehmeästi valaisevia kynttilöitä ja jäihin pakattu Dom Pérignon oli edelleen kylmää lasipullon huurteesta päätellen.
Wrenin tuntema häivähdys hysteriaa tavoitti miehen vasta silloin, kun hänen assistenttinsa ilmoitti, että tämä todella oli heidän huoneensa yöksi. Loistelias hääsviitti, jossa oli pienen asunnon kokoinen kylpyhuone, elegantti oleskeluhuone, Pariisin kattojen yllä tuikkivaan yöhön antava parveke - ja yksi sänky.
Charles laski laukkunsa paksulle, vaalealle matolle ja vajosi istumaan kirjailtuun, siroon nojatuoliin sänkyä vastapäätä.
”Sehän on hienoa”, hän totesi hetken hiljaisuuden jälkeen ja hinkkasi kasvojaan. Tilanne oli absurdi. Hän halusi vain käydä suihkussa ja sulkea silmänsä - mutta siitä taisi olla turha haaveilla.
Hän ei voisi viettää yötä samassa huoneessa naispuolisen assistenttinsa kanssa. Se oli kaikilla mahdollisilla mittareilla sopimatonta, vaikka hän olisi nukkunut kylpyhuoneen lattialla.
”Mitä ehdotat?” mies kysyi nojaten kyynärpäät polviinsa ja pään käsiinsä.

Wren pysähtyi ihan tosissaan miettimään asiaa.
He olivat valvoneet kaksi vuorokautta putkeen. Hänen jalkojaan särki, ja aiemmin elätelty haave pitkästä kylvystä näytti valuvan olemattomiin niin kuin hiekka tiimalasista.
Uupunut assistentti alkoi jälleen liikkua, käännähti ympäri ja vajosi poikittain vuoteelle. Punaiset hiukset irtosivat puoliksi kampaukselta ja levisivät terälehtien joukkoon. Vuoteen pehmeys oli lähes upottava. Jos hän yrittäisi tarpeeksi kovasti, ehkä sänky tosiaan nielaisisi hänet sisäänsä.
Valitettavasti niin ei tuntunut käyvän, ja hitaasti nainen käänsi päätään kohti nojatuoliin lyyhistynyttä työnantajaansa.
Tämä oli upein huone, jossa hän oli koskaan ollut.
Wrenin olisi tehnyt mieli nauraa ääneen. He olivat päätyneet osaksi jotakin hölmöä romanttista komediaa. Mikään muu selitys ei enää käynyt järkeen.
"Se riippunee siitä, kuinka hyvässä kunnossa miekkasi on", nainen totesi pitkän päivän kähentämällä äänellä.

Charles tuijotti tiiviisti mattoa kuullessaan assistenttinsa liikkuvan ja vajoavan vuoteelle. Tämä oli niin sopimatonta, että hän voi pahoin. Hän oli naisen työnantaja ja asemassa, jossa jo hänen läsnäolonsa heidän ollessaan kaksin oli väärin. Tämä voisi päätyä niin rumaksi tarinaksi jo nyt.
Minne hän voisi lähteä?
Uupumus pusersi häntä kohti lattiaa, ja miehellä meni hetki sisäistää, mitä Wren sanoi. Naisen käheä ääni viipyi hänen päässään.
”…Mitä?” hän kysyi nostaen päänsä kulmat hämmentyneessä, melkein kauhistuneessa kurtussa.

Wrenin kultainen katse tuijotti Charlesia hetken vuoteelta, kun nainen siristi silmiään. Sitten hän kohottautui hitaasti istumaan, pyyhkäisten ruusun terälehtiä hiuksistaan.
"Tristan ja Isolde", hän selitti ja nousi seisomaan, nykäisten rusettikauluksen koristaman paitansa helman lopullisesti pois hameen vyötärönauhan alta.
"Eikös se ole tiedän ritareiden tapa? Asetetaan miekka nukkujien väliin, varmistamaan se, että yön aikana ei ole tapahtunut mitään unta paheellisempaa."
Nainen asteli hitaasti siron pöydän ja sille asetetun jää-ämpärin vierelle, tarttui pulloon ja tarkasteli sen etikettiä kulmat kurtistuneina.
"Tahdotko lasillisen?"

Tristan ja Isolde. Tietenkin. Mitä hän oli oikein ajatellut.
Charles kosketti rintaansa, sillä pulssi tuntui paenneen yhtäkkiä kahteensataan. Hänen assistenttinsa veti paidan helman pois hameen alta, ja mies painoi katseensa terävästi lattiaan, liimaten kämmenen ohimolleen näkösuojaksi heidän välilleen. Hyvä luoja tämä oli sopimatonta.
Tämä oli niin uskomattoman sopimatonta. Miksei hän ollut jo ulkona ovesta, ennen kuin kantaisi loppuelämänsä syytettä seksuaalisesta häirinnästä tai jostain pahemmasta?
Mies kuitenkin kohotti päänsä Wrenin tutkiessa shampanjaa.
”Ei, ei kiitos”, hän vastasi ja tuijotti naista hetken vain aavistuksen vauhko katse silmissään. Alkoholi tästä vielä puuttuisi. Luoja tiesi, että hän teki typeriä asioita humaltuessaan. Hän oli kehottamassa naista kaatamaan vain itselleen, mutta puri kieleensä. Hänen ei sopisi kannustaa alaistaan päihdyttämään itseään.
”Luulen, että minun pitäisi mennä… Jonnekin. Minun on erittäin sopimatonta olla täällä.”

Wren ei voinut väittää olevansa alkoholijuomien asiantuntija. Hän joi viinin, joka hänelle kaadettiin, mutta taivaan tähden, hän ei ollut koskaan erottanut kuplivan hedelmäistä syvän marjaisesta.
Mutta tämä oli hieno hotelli. Shampanjan oli oltava hyvää, eikö?
Päivä oli ollut pitkä. Eikä huomenna tarvitsisi olla missään ennen iltaa. Lasillinen ei tappaisi ketään, rauhoittamaan hermoja, jotka tuntuivat juoksevat ylikierroksella kaiken kiireen jäljiltä.
Wren käänsi katseensa Charlesiin huomauttaakseen asiasta, mutta miehen sanat saivat hänen voimakkaat kulmansa painumaan hämmentyneeseen kurttuun.
"Onko kaikki hyvin?" hän varmisti ja asteli lähemmäs, toisen käden sormet yhä pullon kaulan ympärille kietoutuneina. Hän seisahtui Charlesin vierelle, katsoi miestä hetken alta kulmiensa ja painoi sitten shampanjapullon kylmän kyljen miehen ohimoa vasten.
"Särkeekö päätä edelleen?"
Hänen äänensä oli lähes lempeä.
Nainen hiipi kuin huomaamatta lähemmäs, ja Charles hyppäsi jaloilleen tuntiessaan pullon viileän kosketuksen ohimollaan. Hän perääntyi muutaman askeleen, törmäten yöpöytään, jonka laatikon sisältöä Wren oli saanut ihailla aikaisemmin.
Mies nyki sinistä, silkkikirjailtua solmiota, joka tuntui kiristyvän kuin vaivihkaa hänen kaulansa ympärille.
”Ei, ei särje”, hän sanoi ja juoksutti sormet vauhkoina läpi hiuksistaan.
”Tämä on vain hyvin sopimatonta. Minun ei kuuluisi olla täällä, ja olen siitä pahoillani.”

Wren jäi tuijottamaan Charlesia hämmentyneenä, pulloa pitelevä käsi jäi hetkeksi koholle, niin että näytti siltä kuin hänet olisi leikattu irti alkoholikuvastosta. Tämä kirpeän pirskahteleva shampanja sopii erityisen hyvin kiusallisiin öihin, jolloin teidät on sijoitettu väärään huoneeseen.
Nainen laski hitaasti kätensä ja tuhautti nenäänsä.
"Voi herran tähden, Charles, älä viitsi olla naurettava!" hän puuskahti. Katse laskeutui hetkeksi siihen pahuksen yöpöytään, jonka laatikon sisältö palasi hänen mieleensä.
Katse kohosi nopeasti takaisin miehen kalpeanharmaisiin silmiin.
"Kuule, me olemme molemmat tehneet pahuksen pitkän rupeaman. Joten, voisitko avata tämän pullon, jotta voin kaataa itselleni lasillisen. Sen jälkeen voin käpertyä nojatuoliin nukkumaan ja aamulla voimme laatia yhdessä valituskirjelmän hotellille."

Naurettava? Se ei ollut sana, jota hänestä käytettiin usein, ja Charles kurtisti vaaleita kulmiaan.
Hän astui lähemmäs, poimi shampanjapullon melkein ärhäkästi Wreniltä ja ryhtyi avaamaan sen korkkia.
”Wren, minä olen työnantajasi ja ulkoministeri. Kai sinä tajuat, että minä en mitenkään voi viettää yötä samassa huoneessa naispuolisen alaiseni kanssa?” hän kysyi viitaten kädellään turhautuneena loisteliasta hääsviittiä kohti.
”Kyllä minä tiedän, että mitään sopimatonta ei tapahdu”, mies korotti ääntään tuskastuneena ja tarjosi sitten rauhoittavan, anteeksipyytävän eleen vapaalla kädellään, ”tuo oli sopimatonta, suo anteeksi. Mutta koko muulle maailmalle tämä näyttäytyy aivan äärettömän sopimattomana.”
Pullo aukesi kuin huomaamatta, ja korkki räjähti kattoon kumealla poksahduksella. Shampanja ryöppysi ulos pullosta, ja Charles manasi siniveriselle jaarlille sopivalla maneerilla harppoen jääsangon luo, ennen kuin juoma kastelisi kaikki matot.

Wrenin kasvot kiristyivät hetkeksi, leuka jännittyi ja kulmat painuivat tavallistakin synkemmin alas. Charles käyttäytyi kuin toimittajat olisivat vaanineet aivan oven takana, odottamassa mahdollisuutta päästä kirjoittamaan siitä, mihin ulkoministeri oli alentunut hölmön avustajansa kanssa.
Ei mies ollut varmasti tarkoittanut sanojaan sillä tavalla.
Korkin pamahdus vasten kattoa sai naisen hätkähtämään ja kääntämään ensin katseensa kattoon ja sitten Charlesiin, joka harppoi manaten takaisin jääpaloja sisältävän sangon luo.
Hänen sisällään läikähti outo tunne, kun hän katsoi työnantajaansa tuollaisena. Ei sinä hillittynä jääolentona, vaan ihmisenä.
Nyt tarvittiin sitä shampanjaa. Ja äkkiä.
Wren harppoi pöydän luo ja nappasi itselleen toisen laseista, ojentaen sitä pulloa kohti.
"Charles. Hotellille olisi taloudellinen itsemurha, mikäli tieto siitä, ketkä heidän sviitissään ovat nukkuneet, pääsisi vuotamaan ulos", hän totesi rauhallisesti.
"Mutta jos todella olet huolissasi siitä, niin anna minun juoda lasi shampanjaa ja kurkistaa ulos parvekkeelta. Sieltä täytyy olla näkymä Pariisin kattojen ylle, jokaisen pienen tytön unelma. Sen jälkeen painun kiltisti vastaanottoon, pidän huolen siitä, että joka hemmetin utelias silmäpari näkee minut, ja vaadin heitä järjestämään jonkin kolon, jossa voin nukkua."

Charles veti syvään henkeä, hieroen vapaalla kädellä kasvojaan ja katsahti Wreniä tuskaisena silmäkulmastaan. Hän poimi sangon viereltä siron, jalallisen kristallilasin, täytti sen ja ojensi assistentilleen.
”Totta kai sinä yövyt täällä. Olet ansainnut kunnon huoneen rupeamamme jälkeen”, hän vetosi nykien solmiotaan löysemmäksi.
”Mutta jos minä jäisin tänne, se näyttäisi siltä kuin käyttäisin väärin asemaani ja käyttäisin sinua hyväksi - enkä minä halua olla sellainen mies edes tabloidien sivuilla.”
Mies epäröi hetken, mutta täytti sitten lasin itselleenkin. Ei kai kukaan selvinnyt tällaisesta sotkusta täysijärkisenä ilman apua.

Wren pudisti nauraen päätään.
"Voi Charles, minun kaltaiseni tytöt eivät yövy tällaisissa huoneissa. Luuletko, että hotelli suostuisi majoittamaan Britannian ulkoministerin johonkin henkilökunnalle varattuun takahuoneeseen? Piikaparat eivät uskaltaisi hakea pölyhuiskiaan, kun niin arvokas vieras vetäisi hirsiä sohvannurkassa."
Nauru kuihtui pieneksi, toispuoleiseksi hymyksi ja sitten lopulta kokonaan. Wren otti tarjotun lasin ja maistoi juomaa. Ei aavistustakaan, oliko se hedelmäistä vai marjaista, mutta kuplivaa se ainakin oli.
"Tiedän. Maailma olisi pahuksen paljon parempi paikka, jos niiden tabloidien sivuille päätyisivät sellaiset henkilöt, jotka todella ansaitsisivat sen."
Sellaisen miehet, jotka käyttivät surutta asemaansa ja assistenttejaan hyväksi.
Wren katsahti Charlesiin lähes pehmeästi, tunsi taas sen hölmön tunteen - tällä kertaa se johtui varmasti vain shampanjasta - ja lähti kiireesti kohti parvekkeen suuria lasiovia.
"Kurkistan vain niitä kattoja ennen kuin lähden", hän totesi, mutta suunnitelma tyssäsi oven haastavaan lukkoon.

Mies huokasi tuskastuneena, katsoi assistenttinsa menoa pitäen katseensa siveellisesti punaisissa hiuksissa ja tyhjensi sitten lasinsa pitkällä, ahdistuneella kulauksella. Miten heidän koko matkansa oli yksi katastrofi toisen perään?
Charles seurasi Wreniä ja pysähtyi naisen taakse, ojentaen kätensä tämän ohi avaamaan lukon, jollaisia oli avannut lukemattomia elämänsä aikana - hänen kaltaisensa miehet yöpyivät aina tällaisissa huoneissa. Yleensä niissä oli vain vähemmän ruusun terälehtiä.
”Sinä et ole lähdössä minnekään. Älä ole naurettava”, hän protestoi.
”Minä vaadin, että sinä jäät tähän huoneeseen.”

Yhtäkkiä Charles oli aivan hänen takanaan, niin lähellä, että Wren saattoi erottaa hänen partavetensä tuoksun. Tai ehkä hän vain kuvitteli, se oli vain käynyt matkojen aikana niin tutuksi.
Hölmö sydän, rauhoitu.
Ovi avautui ja viileä yöilma puski vastaan. Wren vilkaisi miestä olkansa yli, lämpimänruskeat silmät haastavasti kaventuen.
"Vaadit vai määräät, Charles Edgerly?"
Hän kohotti leukaansa ja pujahti ulos. Tuuli enemmän kuin niissä typerissä elokuvissa, puhuri tarttui puoliksi vapaisiin hiuksiin ja riepotti niitä ympäriinsä, heitti kasvoille.
Mutta Eiffel-torni loisti kauempana, eikä tuulentuivertamilla hiuksilla ollut hetkeen mitään väliä. Myös parvekkeelle oli sytytetty niitä samoja kynttilöitä, varmasti käsityönä tehtyihin lasisiin kupuihin.

Väsymys karisi yöilman viileästä kosketuksesta. Charles oli aina rakastanut kylmää säätä, talven kirpeyttä ja hallaa, vaikka nyt kyse saattoi olla myös Dom Pérignonin kuplista hänen veressään. Mies astui parvekkeelle Wrenin perässä ja esti itseään pyyhkimästä hiussuortuvia syrjään naisen kasvoilta. Herra jumala. Se tästä vielä puuttuisi, sopimaton, fyysinen kontakti.
”Onko sillä eroa? Haluan palkita sinut korvaamattomasta työstä, ja nukkumista vaille valmis sviitti sopii tarkoitukseen paljon paremmin kuin siivouskomero”, mies vastasi ja antoi katseensa vaeltaa Pariisin öisissä valoissa.
Wren ravisti nauraen päätään, niin että hiukset villiintyivät entisestään. Hän luovutti kokonaan ja irrotti loppuja paikoillaan pitävän soljen, antaen pariisilaisen tuulen tuivertaa punaisia suortuviaan. Tuntui hyvältä antaa hiusten olla vapaina, niin pitkän ajan jälkeen.
"Voin vakuuttaa, että huolesi on turha. Siivouskomero ei ole läheskään huonoin paikka, johon olen päätynyt nukkumaan."
Parveke oli lopulta yllättävän pituussuuntaan, vaikka leveyttä sillä olikin koko sviitin matkalta. Wren otti pitkän kulauksen lasistaan ennen kuin asteli rautaisen kaiteen luo ja nojasi kyynärpäänsä sitä vasten.
"Blimey. Pääsin sitten näkemään tämänkin", hän hymähti ja jäi katselemaan kaupungin valoja.

Charles huokasi ärtyneenä, irrotti katseensa leimuavista, tuulessa kieppuvista hiuksista ja huomasi jälleen seuraavansa naista. Eikö hänen assistenttinsa ollut tarkoitus seurata häntä?
”Onko sinulla pakonomainen tarve väittää vastaan joka asiassa?” hän kysyi tutkien naisen pisamaisia kasvoja katseellaan, kun nojautui kaiteeseen säädyllisen etäisyyden päässä tämän vierellä. Oliko tämä ensimmäinen kerta, kun Wren vieraili Pariisissa? Miksei nainen voinut vain hyväksyä tarjousta sviitistä ja yrittää nauttia yöstään?

Wren kohotti vapaan kätensä etusormen käskevästi pystyyn.
"Charles, shh. Anna minun nauttia tästä hetki."
Wren nojautui pidemmälle kaiteen yli, nousi varpailleen, niin että näytti lähes varmalta, että vain hieman pidempi kurkotus saisi naisen syöksymään alas kuolemaansa.
Hän sulki hetkeksi silmänsä, kuunteli liikenteen melua, alkoi erottaa tuulen mukana kulkeutuvan kaupungin hajun. Kun hän avasi silmänsä jälleen, Eiffel-tornin valot alkoivat vilkkua. Hetken ajan koko torni kimalteli kuin lumi, johon auringonsäteet osuivat.

Mies veti terävästi henkeä, tottumattomana käsketyksi tulemiseen, mutta hiljeni nähdessään naisen ilmeen. Hän vetäytyi taaemmas tarkkaillen hehkua naisen toffeenruskeissa silmissä, levottomassa valmiudessa tarttumaan tämän paitaan, jos Wren yliarvioisi tasapainonsa. Miksei nainen vain hyväksynyt tarjousta? Charles tunsi oudon, kaihertavan piston sisällään katsellessaan, kuinka hänen tulisieluinen assistenttinsa imi itseensä hetkeä Pariisin kattojen yllä. Oliko tämä kaikki hänelle itsestäänselvyys?
Mies avasi solmionsa hajamielisin sormin ja risti käsivarret rinnalleen kärsivällisesti odottaen, kohottaen Wrenille merkitsevästi kulmiaan tavoittaessaan jälleen naisen katseen.

Tässä se nyt oli, Pariisi, Wren huomasi ajattelevansa katsellessaan hohtelevaa Eiffel-tornia ja ikkunoiden valomerta, joka levittäytyi niin kauas, kuin parvekkeelta saattoi nähdä.
Hän käänsi päätään ja huomasi Charlesin katselevan. Vino hymy kohotti toista suupieltä, kun Wren käännähti ympäri, nojaten nyt vuorostaan selkänsä kaidetta vasta.
"No niin, Charles, minä sain hetkeni Pariisissa. Mitä olitkaan sanomassa?"
Hän pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan ja joi lasinsa tyhjäksi, pitäen katseensa lähes haastavasti miehessä, joka oli laittanut kätensä puuskaan.

Charles pyyhkäisi pois hymyn, joka yritti hiipiä esiin vastatakseen Wrenille ja veti kätensä puuskasta nykäisten toisella avatun solmion kaulastaan ja keri sen siistille rullalle.
”Kysyin, onko sinulla pakonomainen tarve väittää vastaan ja torjua mukavat asiat, joita sinulle yritetään antaa”, hän sanoi ja nojasi lantionsa parvekkeella olevan pöydän laitaan.

Wren kohotti toista kulmaansa.
"Muistan kuulleeni vain ensimmäisen kysymyksen", hän huomautti, ja risti nyt vuorostaan käsivartensa rinnalleen. Hänen kuvitelmissaan Pariisin yössä ei ollut koskaan kylmä, mutta ohut silkkipaita ei tarjonnut paljoakaan suojaa viimaa vastaan. Hän ei ollut jaksanut pukea takkiaan sen jälkeen, kun he olivat nousseet taksiin suunnatakseen viimein hotellille.
"Mitä siihen tulee, kyllä. Ja mitä tulee toiseen kysymykseesi..."
Wren kallisti päätään, vilkaisi vielä kerran maisemaa selkänsä takana ja asteli sitten Charlesin luo, laskien kätensä tämän käsivarrelle.
"... mikään tässä maailmassa ei tule ilmaiseksi. Parempi kieltäytyä heti kuin joutua maksamaan myöhemmin."

Mies seurasi Wreniä tutkivalla, epätietoisesti siristyneellä katseella, osaamatta lukea naista kuin suurinta osaa ihmiskunnasta. Wren laski kätensä hänen käsivarrelleen, ja Charles lukitsi omansa pöydän laidalle. Hän oli vaarassa saada jo nyt aikaan katastrofaalisen sotkun. Se ei tarvitsisi yhtään enempää polttoainetta.
”Se ei ole kovin optimistinen maailmankuva”, hän huomautti ja viittasi naista astumaan sisään, jotta hän voisi sulkea ovet. Takitta kulkenut assistentti näytti palelevan.

Wrenin silmät siristyivät, hymy kummitteli suupielissä.
"Ei, mutta se on pitänyt minut hengissä tähän saakka", hän huomautti ja loi vielä viimeisen katseen Eiffel-torniin ennen kuin pujahti sisälle. Voi hitto, miksei elokuvissa koskaan näytetty, kuinka pahasti itsensä saattoi parvekkeella palelluttaa?
Sviitin puolella ruusujen terälehtien vieno tulvi vastaan voimakkaana ulkoilman jäljiltä. Wren asteli jääsangon luo ja kaatoi itselleen toisen lasillisen shampanjaa. Hän kääntyi katsomaan Charlesia ja kohotti pulloa kysyvästi.
"Ei oma maailmankuvasikaan ole erityisen valoisa, vai kuinka, Charles Edgerly?"

”Olen salaisesti optimisti, joka ei koskaan opi. Älä kerro lehdistölle”, mies kommentoi, sulkien parvekkeen ovet ja seuraten Wreniä peremmälle ruusuin kirjottuun hääsviittiin. Nainen tarjoutui kaatamaan hänelle toisen lasillisen, ja mies nyökkäsi, vaikka tiesi sen olevan kamala ajatus - mutta mikä tässä kirotussa matkassa voisi mennä vielä huonommin?
Syksyn yö oli tarttunut liian kevyesti pukeutuneeseen naiseen, ja Charles pujottautui ulos tummansinisestä puvuntakista asiaa harkitsematta. Hän astui lähemmäs Wrenin kaataessa shampanjaa, ja laski sen assistenttinsa hartioille, vaikka nainen meinasikin hukkua takin alle.
”Wren”, hän kysyi, kun kamala ajatus hiipi hänen mieleensä.
”Ajatteletko niin minusta? Että mikäli otat jotain vastaan, minä odotan jotain takaisin? Että voisin vaatia sinulta jotain sopimatonta?”

Wren kätki hymynsä kääntymällä pöydän puoleen sen tekosyyn varjolla, että kaataisi Charlesille toisen lasillisen.
"Siitähän lehdet vasta otsikoita repisivätkin. Suuri Charles Edgerly, ikuinen-"
Naisen puhe katkesi, kun takin paino laskeutui yhtäkkiä harteille. Eikä vain puhe, pullonsuu keinahti ja shampanjaa läikähti pöydälle.
"Oh, katso, mitä sait minut tekemään", hän mutisi, nappasi lasin ja vei shampanjan kostuttaman sormensa huultensa lomaan kääntyessään ojentamaan lasia Charlesia kohti.
Takki tuntui yhä lämpimältä miehen jäljiltä. Tuoksu viipyi kauluksissa ja Wrenin olisi tehnyt mieli kääntää päätään, painaa kasvonsa hetkeksi lähemmäs.
Charlesin kysymys sai hänet kuitenkin jähmettymään. Odottiko hän, että Charles vaatisi..?
Nauru ryöpsähti ilmoille niin varoittamatta, että hän yllätti itsensäkin.
"Voi Luoja sinun kanssasi!"

Nainen läikytti shampanjaa hänen kosketuksestaan, ja Charles halusi potkaista itseään. Mitä hänen teki? Typerä mies. Hänen ei olisi pitänyt jäädä huoneeseen hetkeksikään - luoja tiesi, mitä Wren ajatteli. Hän astui askeleen kauemmas kuin korjatakseen vahingon ja tunsi sydämensä hakkaavan odottaessaan vastausta. Vainottu katse hiipi jäänharmaisiin silmiin.
Sitäkö Wren hänestä ajatteli? Että jos nainen ottaisi vastaan kauniin hotellihuoneen tai muun lahjan, hän odottaisi jotain asiatonta takaisin? Naisen nauru sai hänet hämmentymään perinpohjin ja tuijottamaan assistenttiaan levottomana.
”Mitä?” hän kysyi ja juoksutti sormet ahdistuneena läpi hiuksistaan.
”Koska jos olen mitenkään antanut sinulle sellaisen vaikutelman, olen aivan kammottavan pahoillani.”

Wren vaikeni ja käänsi katseensa Charlesiin - ja yllättyi nähdessään todellista levottomuutta tämän harmaissa silmissä.
Naisen omat meripihkan sävyttämät silmät siristyivät. Hän otti lasinsa ja asteli nojatuolin luo, vajoten sille istumaan. Toinen käsi piteli lasia, toinen kietoutui takinkauluksen ympärille, pitelemään sitä kiinni.
Wren nosti jalan polvensa päälle ja pyöräytti nilkkaansa, kuin ympäristöään tarkkailemaan jäänyt kissa.
"Tiedätkö, moniko mies on tarjonnut minulle takkiaan suojaksi kylmää vastaan?"

Charles seurasi naisen liikkeitä katseellaan, mutta nosti huomionsa nopeasti takaisin pisamaisiin kasvoihin tajutessaan, että hameen paljastamien jalkojen katsominen olisi asiatonta.
Wren ei vastannut hänen kysymykseensä, ja mies otti levottoman askeleen matolla ensin yhteen suuntaan, sitten toiseen laskien kädet vyötärölleen. Moniko mies oli tarjonnut takkiaan? Mistä hän sen tietäisi? Charles tuijotti Wreniä ymmärtämättä, melkein anellen vastausta pelkoonsa.
”Jokaisen miehen tulisi tarjota takkinsa.”

"Ei yksikään ennen sinua."
Wrenin hymyssä häivähti jotakin määrittelemätöntä, mutta hän piilotti sen nopeasti nostamassa lasin huulilleen. Väsymys ja parin päivän huono syöminen kostautuivat, hän alkoi jo nyt tuntea olonsa hieman liian kevyeksi.
Takki tuntui lämpimältä hänen ympärillään.
"Myönnän, etteivät odotukseni olleet kovinkaan korkealla, kun aloin työskennellä kanssasi. Ja olethan sinä melkoinen ylimielinen paskiainen."
Hän otti toisen kulauksen shampanjaa eikä edelleenkään osannut päättää, maistuiko se enemmän marjoilta vai hedelmiltä vai ehkä sittenkin molemmilta.
"Mutta mitä enemmän aikaa vietän kanssasi, sen vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että sinä ihan oikeasti olet todellinen herrasmies. Luulin teidän kuolleen sukupuuttoon aikoja sitten."
Hänen kasvoilleen kohosi pieni virnistys.
"Äh, älä ravaa siinä tuolla tavalla. Tule istumaan, en minä pure."
Hän nyökäytti päällään kohti toista nojatuolia.

Ei yksikään? Charles kurtisti vaaleita kulmiaan, mutta kohotti ne yllätyksestä tullessaan kutsutuksi ylimieliseksi paskiaisekseksi - ei suinkaan ensimmäistä kertaa, mutta hyvin harvoin päin kasvoja. Mies naurahti kuivalla hämmennyksellä, poimi oman lasinsa, jonka oli unohtanut kynttilöiden kirjomalle tasolle ja siemaisi siitä pitkään naista katsoen.
Hänen pitäisi lähteä. Hänen pitäisi lähteä nyt heti.
Mutta eikö Wren sanonut, että saattoi olla hänen seurassaan pelkäämättä? Ainakin Charles toivoi sitä, sillä matka painoi hänen jäsenissään ja shampanja teki ajatuksista keveitä ja liian liukkaita hallittavaksi. Hän otti muutaman askeleen lisää ja vajosi sitten luovuttaen osoitettuun nojatuoliin, ottaen toisenkin pitkän kulauksen lasistaan.
”En tiedä ollako imarreltu”, hän totesi.

Wren lupasi itselleen lähtevänsä etsimään sitä siivouskomeroa heti, kun olisi juonut lasinsa tyhjäksi. Mutta olisi sääli tuhlata hyvää shampanjaa. Luonnonvarojen haaskausta, tai jotain sellaista.
Hän tunsi olonsa rennommaksi kuin pitkään aikaan. Kahden vuorokauden ajan vallinnut stressitila alkoi hiljalleen helpottaa.
"Tunnetko itsesi imarrelluksi?" hän kysyi, katsoen miestä lasinsa reunan yli, lämmin hehku silmissään. Murtuvan jään äänestä ja talvisen taivaan sinisestä oli tullut niin arkinen osa Wrenin elämää, ettei hän kiinnittänyt asiaan enää juurikaan huomiota. Paitsi jostain syystä nyt mielikuva tuntui aivan erityisen vahvalta.
"Sinuna olisin. Minun ensimmäinen palava ihastukseni oli sentään Phileas Fogg. Voi Luoja, luin sen kirjan kymmeniä kertoja."

Charles tunsi taas omituisen tunteen valtaavan mielensä. Sama tapahtui aina, kun Wren sanoi jotain, mikä sai hänet hämmentymään ja epäilemään omaa arviointikykyään - kuten mainitsi irlantilaisten olevan hänen lempirotunsa ja tuijotti häntä rohkein, haastavin ja varmastikin hänelle usein nauravin silmin.
Ensimmäinen palava ihastus.
Mies otti pitkän kulauksen shampanjaa ja tyhjensi lasinsa. Se oli typerää, mutta hän tunsi jonkin ajavan häntä hitaasti hulluksi. Hän antoi katseensa vaeltaa huoneessa ja huomasi lipastolle lasketun, hopeisen tarjottimen käsintehtyjä suklaakonvehteja ja suklaassa puolittain dipattuja mansikoita. Hakiessaan jotakin neutraalia, asiallista tekemistä, hän poimi tarjottimen ja ojensi sitä assistentilleen.
”Onko tämä todella ensimmäinen kertasi Pariisissa?”

Wrenin kulmat painuivat kevyesti alas, kun hän jäi miettimään sanojaan.
"Ei sillä, se taisi olla yksi niistä kolmesta kirjasta, joita meillä siihen aikaan ylipäätään oli kotona, joten..."
Hän kohautti harteitaan ja kulautti lasinsa tyhjäksi, oli aikeissa kurkottaa kohti pulloa, mutta näkökenttään ilmestyvä suklaatarjotin keskeytti hänen aikeensa.
Pää tuntui vaarallisen kepeältä.
Hän valikoi itselleen yhden valkosuklaaseen kastetun mansikan ja jäi katselemaan sitä hetkeksi. Että jollain saattoi olla sellainenkin työ, dippailla mansikoita suklaaseen.
Katse siirtyi mansikasta Charlesiin tämän esittäessä kysymyksensä, ja vino hymy nykäisi suupieltä ylemmäs.
"Ei tietenkään, minä vain pilailin. Totta kai olen lennähtänyt tänne joka toinen viikonloppu, ihan vain, koska olen voinut tehdä niin. Eivätkö kaikki?"
Hän vajosi hieman syvemmälle tuolissaan ja jäi tuijottamaan Charlesia lähes haastavasti. Nyt hän oli jo melko varma, että shampanja oli nousemassa pahasti päähän.
"No, herra Edgerly, minkä ajattelit olevan tämänkertainen virheesi?" hän kysyi ja vei mansikan suuhunsa. Oikea, tuore mansikka, ei muutaman päivän Tescon hyllyllä vettynyt.

Ehkä hän oli saanut aivan tarpeeksi shampanjaa. Charles kohtasi Wrenin toffeenväristen silmien katseen jälleen, huomio harhautuen hänet aina vangitsevaan värivirheeseen, ja yritti tulkita, milloin nainen leikki hänen kanssaan ja milloin tarkoitti, mitä sanoi.
Eikö suurin osa elämästään nauttivista ihmisistä tehnyt matkoja Pariisiin ja muihin merkittäviin kaupunkeihin?
Hän esti itseään katsomasta naisen huulien koskettamaa mansikkaa - ei, lopeta, ehdottomasti sopimatonta - ja kurtisti kulmiaan, kun Wren tiedusteli virheestä. Mistä nainen puhui? Vähitellen kamala todellisuus valkeni hänelle. Ei kai Wren tiennyt hänen saarestaan ja kaikesta muusta, sen mammuttimaisen naurettavuuden varjoonsa jättämästä?
Hitaasti Charles painoi silmänsä kätensä suojaan, ja nöyryytys antoi hänen korvilleen hennon punan. Mies laski lasinsa viereiselle koristepöydälle. Kyllä, hän oli ehdottomasti juonut tarpeeksi.
”Arvelen tehneeni sellaisia riittämiin, kiitos”, hän vastasi.

Wren lipaisi mansikan makeuden huuliltaan ja jäi katsomaan hieman hämmentyneenä, kuinka yleensä niin hillitty Charles käpertyi kokoon hänen kysymyksensä voimasta. Hänen katseensa hakeutui hetkeksi punoittaviin korviin ja tunne, jonka niiden näkeminen nostatti, sai hänet kurkottamaan pullon pöydältä ja kaatamaan loput shampanjasta lasiinsa.
Here's to a long life and a merry one.
Hän katsahti Charlesia uudelleen ja otti pitkän siemauksen.
A quick death and and an easy one.
Keveys kupli ulos kehräävänä nauruna ja Wren pudisteli päätään, hiukset asettuivat villeinä hartioille.
"Voi Charles, minä tunsin hirvittävän huono omatuntoa jo siitä, että menin ostamaan uuden talvitakin kun edellinen oli jo melkein ehjä, mutta saaren ostaminen on jo..."
Hänen silmänsä siristyivät, hymy katosi lasinreunan taakse.
"A life spent making mistakes is not only more honorable, but more useful than a life spent doing nothing", hän huomautti, hymy kuului edelleen läpi äänestä.
"Oli muuten irlantilainen, joka sanoi niin. Mutta pakko myöntää, että olen hiton iloinen siitä, että juuri sinä olit se idiootti, joka meni ostamaan itselleen saaren. Ei joku toinen rikas hölmö, joka olisi ollut lisäksi tarpeeksi ajattelematon pystyttääkseen saarelle lomaparatiisin tai jotain muuta yhtä kamalaa."

Charles pyyhkäisi kasvojaan ja veti syvään henkeä yrittäen ryhdistäytyä. Kyllä, hän oli humaltunut ja käynyt ostoksilla internetissä, poimien mukaansa paljon kaikenlaista ja viimeistellyt iltansa ostamalla asumattoman paratiisisaaren Polynesiasta. Ilmeisesti hänen verkko-ostoksissaan oli hilpeyden elementti, joka ei antanut yhden onnettoman yön unohtua, vaan vainosi häntä edelleen.
Naisen kehräävä nauru sai miehen kiinnittämään katseensa tiukasti polkuun ruusun terälehtiä ja kyseenalaistamaan järkensä. Hänen ei olisi pitänyt juoda lasillistakaan, eikä antaa myöskään assistenttinsa juoda. Kammottavan katastrofin potentiaali vaani hänen mielensä laitamilla.
Mies katsahti Wreniä silmäkulmastaan. Ilmeisesti hänen perusteensa saaren pitämiselle - mahdollisuus pelastaa edes pala puhdasta luontoa - oli kantautunut myös hänen assistenttinsa korviin.
”Kiitos”, ’se idiootti’ vastasi kuivasti ja sukaisi levottomasti valkeita hiuksiaan. Wren tuntui käyttävän hänestä mielellään erinäisiä lempinimiä, kuten ’ylimielinen paskiainen’, ’se idiootti’, ’rikas hölmö’ eikä Charles ollut varma, kuinka kiintynyt oli termeihin.
”Saari ei ole itse asiassa huonoimpia hankintojani, ja kenties joku päivä ehdin vieraillakin siellä.”

Wren pyöritteli hitaasti nilkkaansa.
"Meidän täytyy vain järjestää sinulle aikaa. Sinä, jos kuka on ansainnut vähän loma tämän syksyn jäljiltä. Ja onhan se nyt upea tilaisuus."
Hän kurkotti vuorostaan hopeisen tarjottimen käteensä ja ojensi sitä kohti Charlesia, pieni hymy huulillaan leikitellen. Mies näytti niin ahdistuneelta, että suklaa tekisi varmasti hyvää. Olisi sitä paitsi jättää nekin syömättä. Yhtä sääli, kuin olisi ollut olla korkkaamatta pulloa.
"Olen melkein kateellinen. Siellä on varmasti aivan uskomattoman kaunista. Onko meri tosiaan niin sininen, kuin miltä se aina kuvissa näyttää?"

Charles tuijotti tarjotinta hetken varautuneena, mutta poimi sitten suolaisella kinuskilla raidoitetun suklaakonvehdin ja antoi sen pehmeyden sulaa kielelleen. Hän kohotti Wrenille kulmaansa skpetisesti - mitä epätavallista hänen syksyssään oli ollut?
Mies ojensi tarjotinta takaisin.
”Sinisempi. Valokuvilla ei voi vangita aivan toisenlaisen maailman tunnelmaa ja tuoksua”, hän totesi ja tunsi kaipauksen piston. Purjevene ja avoin meri saivat hänet tuntemaan olonsa vapaaksi, ja hän ikävöi sinistä vettä, autioita, valkeita hiekkarantoja ja loputonta, äänetöntä tähtitaivasta.
”Oletko käynyt Kakkois-Aasiassa tai Oseaniassa?” mies kysyi katsahtaen assistenttiaan tutkivasti.
Wren valitsi itselleen toisen mansikan, tällä kertaa sellaisen, joka oli kiedottu siroihin tummasuklaarenkaisiin (hän tunsi tarvetta googlata, kuinka sellainen oikein toteutettiin) ja puraisi sitä kiireettömästi. Tumma suklaa oli vahvaa, lähes kitkerää, ja sopi täydellisesti yhteen makean mansikan kanssa.
Ruusujen tuoksu tuntui voimistuneen, tai ehkä hänen aistinsa olivat vain herkistyneet. Ei kai alkoholin kuulunut sillä tavalla vaikuttaa?
Charlesin kysymys sai naisen tuijottamaan tätä hetken epäuskoisena, ruskeat silmät etsivät merkkiä siitä, että mies pilaili.
"Sinä olet tosissasi", hän henkäisi lopulta ja pudisti päätään naurahtaen.
"Kuukausi sitten en ollut koskaan edes käynyt Britannian ulkopuolella, jos Kealkillia ei lasketa!"

Mies risti jalan toisen päälle, tummansininen housunlahje edelleen moitteettoman siistinä ja vailla koirankarvoja, sillä Winston oli toisen assistentin hoivissa Britanniassa. Charles kohotti kulmiaan yllättyneenä Wrenin vastauksesta.
”Todellako?” hän kysyi ja hieraisi leukaansa mietteliäänä.
”Sinun kannattaisi saadessasi tilaisuuden. Se on kaunista seutua. Kerrot vain milloin kaipaat lomapäiviä, ja järjestän ne sinulle”, mies lupasi, vaikka tunsikin vastenmielisyyttä ajatuksesta. Wrenin rinnalla hänen muut työntekijänsä tuntuivat harvinaisen epäpäteviltä, ja pelkkä ajatus viikosta tai useammasta tyhjäpäisesti hymyilevän Summersin kanssa sai hänen päänsä särkemään.

Wren tukahdutti kipakan huomautuksen ottamalla kulauksen lasistaan. Hedelmäistä, ehkä, enemmän kuin marjaista, hän päätti ja laski lasinsa hetkeksi pöydälle.
"Ehkä minä joskus lähdenkin", hän hymähti pehmeämmin. Sitten, kun palkasta alkaisi jäädä jotain käteenkin. Hän oli luvannut itselleen olevansa velaton siihen mennessä, kun täyttäisi kolmekymmentä, mutta aika oli käymässä vähiin.
Ajatus sai hänet hapuilemaan lasin takaisin käteensä.
"Haluaisin joskus nähdä sen sinun sinisen meresi."
Hän joi viimeisen kulauksen shampanjaa, jonka kuplat tuntuivat solahtavan suoraan vereen. Hienoa.
"Mutta en tiedä. Joku onnistuisi kuitenkin ilmoittamaan sinut taas johonkin tanssiohjelmaan tai jotakin muuta yhtä hölmöä... Vaikka se rumba oli kyllä upea. En olisi kuvitellut, että lantiosi voi liikkua niin sulavasti."

Mitä mies oli ajatellutkaan sanoa sinisestä merestä ja Tyynenmeren paratiisista, se katosi sillä hetkellä, kun Wren mainitsi Strictly Come Dancingin ja hänen lantionsa.
Charles tuijotti assistenttiaan epäuskoisena, silmäkulma hienovaraisesti nykien. Ei, hän oli kuullut oikein.
Mitä Wren ei ollut onkinut tietoonsa hänen menneisyydestään? Mies rykäisi vaivaantuneena ja tunsi veren kohisevan päässään.
Tämä kaatui ehdottomasti sopimattoman kategoriaan.
”Niin. Se olisi hyvin epäonnista”, hän vastasi hetken tyrmistyneen hiljaisuuden jälkeen ja tunsi edelleen ärtymyksen piston muistellessaan valopäätä, jonka mielestä hänen ilmoittamisensa realitytanssikilpailuun oli ollut loistava ajatus.
”Pidän kyllä tanssimisesta, mutta en televisiossa.”

"Vaikka Gabriellen mielestä se taisikin tuoda sinulle sitä toivottua pehmeämpää julkisuutta."
Tietoisesti neutraaliksi harjoiteltu puheenparsi alkoi rakoilla sitä voimakkaammin, mitä enemmän pahemmin shampanja nousi päähän. Syvä, eteläinen Irlanti sai r-kirjaimet sorahtelemaan ja tempon muuttumaan nopeammaksi, sanat kietoutuivat toisiinsa pehmeästi.
"Ja sinullahan sujui hyvin! Olen varma, että kotikatsomoissa huokailtiin ihastuneesti. Ne katseet..."
Tähän saakka Wrenin äänessä oli ollut kiusoitteleva sävy ja silmät olivat tuikkineet ilkikurisesti, mutta nyt ilme pehmeni, ja nainen nojasi kyynärpäänsä kevyesti käsinojaa vasten.
"Ei sillä, en minäkään panisi pahakseni, jos pääsisi joskus tanssimaan niin."
Hänen assistenttinsa tuntui muuttavan muotoa. Syntyperä nousi esiin ja sai naisen vaikuttamaan aidommalta, avoimemmalta. Charlesin olisi pitänyt vain todeta sen johtuvan todennäköisesti monesta, nopeasta lasillisesta shampanjaa, pyytää naista käymään nukkumaan ja poistua, kuten hänen olisi kuulunut tehdä heidän avattuaan huoneen oven – mutta hän kuunteli kasvavalla mielenkiinnolla toisiinsa kietoutuvia sanoja ja irlantilaisia vivahteita naisen puheessa.
Ihastuneista huokauksista leikin laskeminen sai miehen vaihtamaan vaivaantuneena asentoa nojatuolissaan, rummuttamaan sormillaan ääneti eleganttia käsinojaa. Nainen tuntui kehittäneen harrastuksen hänen kiusoittelustaan.
Wrenin ilmeen pehmeneminen sai Charlesin levottomuuden kuitenkin unohtumaan.
”Etkö pääse?” hän kysyi suoristaen vaaleansinisen, hyvinistuvan kauluspaidan hihansuita ja tunsi epämiellyttävän ennakkoaavistuksen siitä, että päätyisi vielä sanomaan jotain typerää.

Toinen ilmeikkäistä kulmakarvoista kohosi epäuskoiselle kaarelle.
"Minä? Missä ihmeessä minä pääsisin tanssimaan?" hän pärskähti ja pudisti uudelleen päätään - mutta tällä kertaa liikkeessä oli jotakin haikeaa, lähes surullista.
Hän vilkaisi lasia, joka oli valitettavasti tyhjentynyt, ja käsintehtyjä suklaita, joita ei tehnyt enää mieli, ja juoksutti sormet läpi punaisista hiuksistaan.
"Enkä minä edes osaisi. Olen tanssinut valssia tasan kerran elämässäni, ja sekin oli silloin, kun olin seitsemän. Serkkuni kanssa. Sen saman serkun, joka myöhemmin perusti sen oman retriittinsä, jos muistat..."

Charles vastasi kulmankohotuksella. Hyvin todennäköisesti tanssiminen tulisi sisältymään hänen assistenttinsa tulevaisuuteen niissä loputtomissa, jäyhissä gaaloissa, päivälliskutsuilla ja juhlapäivien tanssiaisissa, joihin hänenkin oli osallistuttava. Vangitseva, tulitukkainen nainen houkuttelisi taatusti kutsuja tanssilattialle.
Mikä tekisi hänen ehdotuksestaan täysin perustellun.
”Siispä minä opetan sinua”, hän sanoi korjaten hihansuun hopeisen kalvosinnapin suoraan.
”Täytyyhän sinun osata tanssia.”

Nyt oli Wrenin vuoro näyttää vilpittömästi hämmentyneeltä. Charlesin tarjous oli tullut niin yllätyksenä, että tavallisesti sanavalmiin naisen oli koottava hetki itseään.
Hymy palasi huulille ja hän suoristi ryhtiään, kohottaen hieman leukaansa, luoden mieheen haastavan katseen ruskeilla silmillään.
"Charles Edgerly, oliko tuo määräys?" hän tuhahti, yrittäen estää vinoa hymyä kohoamasta huulilleen. Olkoon se kuinka säälittävää tahansa, ajatus miehen tanssipariksi pääsemisestä oli yllättävän... jännittävä. Ei ulkoministeriä ollut suotta kiitelty parilleen osoittamastaan huomiosta, vaikka Wren olikin naureskellut asialle.
Tai ehkä kyse olikin vain shampanjasta. Ehdottomasti oli.

Oliko hänellä oikeutta määrätä sellaista?
Täytyihän hänen assistenttinsa osata tanssia, edes valssia ja edes auttavasti. Jos hänen piti viettää iltansa puuduttavissa, sosiaalisten kahleiden tukahduttamissa tilaisuuksissa, kai hän sai toivoa edes mieluisaa tanssiparia?
”Kyllä”, hän vastasi varmasti kohdaten naisen katseen ja toivoi, ettei olisi tyhjentänyt shampanjalasiaan jo. Mitä hän teki?
”Sinun täytyy osata tanssia.”

Wren tuijotti Charlesia hetken, kulmat kevyesti kurtussa, kunnes aito, lämmin hymy pehmensi ilmeen ja sai silmät siristymään.
"Blimey", hän naurahti ja pyyhkäisi hiuksia kasvoiltaan. Poskille oli kohonnut hento puna, ja vaikka nainen itse halusikin syyttää siitä pelkästään shampanjaa, olisi ollut valhetta väittää, ettei häntä vastapäätä istuvalla miehellä olisi ollut mitään tekemistä asian kanssa.
"Olet uskomaton, tiesitkö sen? Menet sanomaan jotakin tuollaista, niin kuin se olisi maailman itsestäänselvin asia. Niin kuin minunkaltaiseni tyttö todella voisi..."
Hän vaikeni ja pudisti päätään, jääden katsomaan miestä vaitonaisena. Katse harhaili tämän lähes valkeista hiuksista aatelisiin kasvoihin ja lopulta talvenharmaisiin silmiin. Wrenin huulet raottuivat, sanat tulivat ulos pehmeänä kehräyksenä:
"... pitäisikö mennä sänkyyn?"

Charlesin olisi tehnyt mieli vaatia selitystä, jatkoa aloitetulle syylle hänen ’uskomattomuudelleen’ - niin kuin Wrenin kaltainen tyttö voisi mitä? Mutta hänen assistenttinsa kehräys tyhjensi tehokkaasti ulkoministerin pään.
Mitä? Veri kohisi hänen korvissaan ja sai kauluksen tuntumaan tiukalta siitä huolimatta, että hän oli riisunut solmionsa ja työntänyt sen housujensa taskuun. Mies nykäisi kaulustaan, ja tuijotti Wreniä silmät vuoroin siristyen kuin keksien, mitä nainen sanoi ja välillä laajentuen järkytyksestä, kunnes hänen oli luovutettava.
”…Mitä?”

Wren räpäytti silmiään, huokaisi ja juoksutti sormiaan uudelleen läpi hiuksistaan.
"Väsyttää", hän selitti Charlesille kärsimättömästi. Hirvittävä uupumus, joka oli hiipinyt kannoilla kuluneet kaksi vuorokautta, oli viimein saavuttanut hänet ja saanut raajat tuntumaan kammottavan raskailta, samalla kun alkoholi teki ajatuksista vaarallisen keveitä.
Ottaen tukea nojatuolinsa käsinojasta Wren ponnistautui pystyyn, toinen käsi lainaksi saamansa takin kauluksella, jottei se olisi valahtanut alas hartioilta. Se oli lämmin ja tuoksui mukavalta.
"... menen etsimään sen siivouskomeron..."
Hän otti päättäväisen askeleen, mutta arvioi tasapainonsa väärin ja horjahti vaarallisesti.

Väsyttää. Nukkumaan. Niin tietenkin. Mitä hän oli ajatellut.
Jonkin täytyi olla pahasti vialla hänen mielenterveydessään. Miksi hän menetti täysin ajatustensa hallinnan puhuessaan assistenttinsa kanssa?
”Lakkaa nyt jo puhumasta typeriä. Et ole menossa minnekään”, Charles huokasi turhautuneena - miksi nainen oli niin itsepäinen?
Mutta hänen assistenttinsa tuntui saaneen hieman liikaa shampanjaa eikä aivan pysynyt jaloillaan. Mies oli pystyssä jo ennen kuin ajatteli asiaa, tarttui toisella kädellä naisen käsivarteen ja kiersi toisen tämän vatsalle auttaakseen Wrenin takaisin tasapainoon.
”Oletkohan juonut tarpeeksi yhdelle illalle.”

Kaatuminen pysähtyi, pyörivä liike ei. Hän tunsi käsivarren ympärillään ja kohottaessaan katseensa näki Charlesin (hieman sumeat kasvot).
Puna poskilla oli shampanjan syytä. Aivan varmasti oli. Tai väsymyksen.
Hän huokaisi hiljaa ja nojautui miestä vasten. Kyllä, aivan riittävästi.
"Mutta meillä on vain yksi sänky", hän protestoi ja viittasi kädellään suunnilleen vuoteen suuntaan. Ehkä. Sitten hän siristi silmiään, katsoi Charlesia tarkkaan.
"Vai joko sinun miekkasi on valmiina..?"

Charles huokasi, sillä Wren ei vaikuttanut pysyvän aivan jaloilleen. Mies kiersi käsivartensa paremmin naisen vatsan ympärille ja painoi tämän selän rintaansa vasten antaen katseensa kiertää huonetta tuntien itsensä melkein hengästyneeksi.
Yksi sänky. Jossa Wren nukkuisi turvallisesti, ja aivan ehdottomasti yksin.
’Onko sinun miekkasi valmiina?’ sai miehen laskemaan epäuskoisen katseen naisen häntä kohti kääntyineisiin kasvoihin. Tristan ja Isolde, ja hän vain kuvitteli merkityksen, joka sai hänen päänsä sykkimään kuurouttavalla volyymillä. Vain vanha taru - mitä hän kuvitteli.
Charles pudisti päätään, tuntien mielenterveytensä uhatuksi.
”Sinun on aika mennä nukkumaan”, hän sanoi taluttaessaan naisen otteessaan massiivisen, ruusun terälehdillä kirjotun sängyn luo.

"Mmm, niin on. Komeroon."
Jostain syystä ajatus hyrisytti. Täällä siivouskomerotkin olivat varmasti valtavia, niiden seiniä kiersivät peilit ja seinustoille oli aseteltu niitä hiton kukka-asetelmia.
Vuoteen luona Wren käänsi itsensä ympäri, niin että he olivat kasvokkain, ja kiersi käsivartensa Charlesin niskan taakse pysyäkseen tasapainossa. Takki valahti alas harteilta.
"Tämä on iso sänky", hän huomautti käheästi.
"Patja on hyvin joustava."

Wren kiersi käsivartensa hänen niskalleen, ja Charles tunsi tehneensä valtavan virheen. Aivan valtavan virheen.
Miksi hän oli juonut niin paljon shampanjaa? Miksi hän oli juonut ylipäätään?
Käheä huomautus isosta sängystä ja joustavasta patjasta saivat tutun, kuurouttavan pulssin jyskyttämään hänen päässään. Se tuntui hukuttavan alleen jokaisen ajatuksen paitsi yhden, ja se muistutti enemmän tunnetta kuin koherenttia lausetta. Hetken Charles tuijotti naisen silmiä, toinen käsi nostettuna niskalleen valmiina irrottamaan kädet.
”Onneksi olkoon”, hän vastasi, hengitti syvään ja ryhtyi avaamaan Wrenin otetta hellävaraisesti. Nainen oli humalassa eikä tiennyt mitä sanoi tai teki. Hänen pitäisi vain auttaa tämä turvallisesti nukkumaan, ja kaikki olisi hyvin.
”Nukut siis varmasti hyvin.”

Wren ei vastustellut, kun Charles alkoi irrottaa hänen käsivarsiensa otetta, vaikka hän nojasikin edelleen miestä vasten.
"Niin. Vaikka kovuus onkin enemmän minun mieleeni."
Tukevat patjat, sellaiset, joilla nukkuessa selkä ei tullut kipeäksi. Edellisessä hotellissa oli ollut hyvät patjat.
Wren huokaisi ja valui istumaan vuoteen reunalle. Ruusun terälehdet rusentuivat alle.
"Missä sinä nukut, Charles?"

Wren puhui patjoista, tietenkin. Täysin normaali keskustelu patjojen kovuusasteesta, Charles muistutti itseään irrottaessaan naisen käsivarret kaulaltaan, ennen kuin tekisi jotain todella typerää.
Niin kuin hääsviitti tuntui kutsuvan.
Nainen valui istumaan vuoteelle, ja Charles nakkasi muutaman pröystäilevän koristetyynyn syrjään, jotta hänen assistenttinsa pääsisi nukkumaan. Hän katsahti naista epäröiden kuin arvioidakseen, kuinka pahasti tämä oli ehtinyt humalluttaa itsensä ja saisiko itse itsensä yökuntoon vai tarvitsiko apua.
”Älä huoli siitä, Wren”, mies vastasi, ”saat täysin oman rauhan.”

"Mmh."
Wren piti siitä, miltä hänen nimensä kuulosti Charlesin sanomana.
Huone keinahteli hieman ja nainen kaatui taaksepäin vuoteelle, ruusun tuoksu voimistui terälehtien rusentuessa hänen alleen.
Hän oli juonut aivan liikaa.
Nainen ynähti uudelleen ja kohotti toista jalkaansa, painaen korkonsa kevyesti Charlesin vatsaa vasten.
"Voitko auttaa..?"
Hän tiedosti vain hyvin etäisesti, että mies oli hänen työnantajansa.
Mutta Charles oli luvannut opettaa häntä tanssimaan...
Charles yritti epätoivoisesti olla näkemättä naisen hoikkia sääriä - tai tämän hameen alle, kun hänen assistenttinsa tarjosi toisen jaloistaan hänelle. Tämä oli ollut aivan kammottavan huono ajatus.
Wren oli humalassa. Nainen ei tiennyt, mitä teki tai mitä sanoi.
Suu kuivana Charles tarttui varovasti naisen nilkkaan ja veti kengän jalasta, joka olisi ansainnut lepoa jo tunteja sitten. Hän laski ojennetun jalan varovasti alas ja vajosi toisen polvensa varaan riisumaan kengän vielä lattialle unohtuneesta jalasta, kieltäen sormiaan viipymästä nilkalla hetkeäkään ylimääräistä. Mies asetti kengät siististi vierekkäin, suoristautui ja katsahti neuvottomana poikittain retkahtanutta naista. Hän ei voisi tehdä enempää sopimatonta vahinkoa vaikka yrittäisi.
”Tulehan, pääset nukkumaan”, hän vetosi ja nyki kultakirjailtua päiväpeittoa ja lohdullisen paksua untuvapeittoa syrjään hohtavanvalkoisten lakanoiden päältä, ujutti päiväpeiton Wrenin jalkojen alta kuin pöytäliinan poistava taikuri ja tarttui naista sitten käsistä. Hän veti tämän takaisin istumaan, pujotti käsivartensa naisen polvitaipeisiin nostaen syliinsä ja laski assistenttinsa sitten hellävaroin uudelleen sängylle, nyt pää tyynyä vasten, peitto valmiiksi avattuna.
”Selviätkö?”

"Mmh."
Wren olisi ollut täydellisen tyytyväinen siinä, puoliksi vuoteen laidan ulkopuolella. Tuntui taivaalliselta olla viimein ilman kenkiä, päkiät särkivät pitkien päivien jäljiltä. Olisiko ollut hirvittävä etikettirikos alkaa kuljettaa laukussa mukana vaikka lenkkareita? Miehillä oli niin paljon helpompaa, matalissa kengissä koko päivän... Vaikka kyllähän korot antoivat mukavasti lisäpituutta, edes vähän kompensaatiota miesten hallitsemassa ympäristössä.
Nainen tiedosti vain hyvin etäisesti, että hänet nostettiin ensin pystyyn ja sitten syliin - partaveden tuoksu - ja lopulta laskettiin - valitettavasti? - takaisin vuoteelle. Tyyny oli naurettavan pehmeä, kuin palanen untuvaista pilveä. Mikä oli tietenkin typerä ajatus, sillä oikeat pilvethän olivat pelkkää vesihöyryä.
Wren tirskahti ajatuksilleen.
"Huomiseen mennessä", hän kehräsi, vaikka se ei tainnutkaan olla se, mitä Charles oli kysymyksellään hakenut. Hän kyhnäsi itsensä parempaan asentoon ja huokaisi.
"Join liikaa, anteeksi..."
Hän käänsi päätään ja ojensi käsivartensa, kietoi sormensa Charlesin paidan helmaan.
"Charles?"

Charles nykäisi peittoa naisen päälle ja kumartui poimimaan tummansinisen puvuntakkinsa lattialta, viikaten sen käsivarrelleen. Kehräsikö Wren useinkin tässä määrin? Vai oliko hän menettämässä järkensä.
Hänen paidan helmaansa kiertyvät sormet pysäyttivät hänet, ja Charles vilkaisi kättä levotomana. Mies puhalsi ulos, katse huonetta haravoiden ja juoksutti sormet läpi valkeista hiuksistaan, jotka alkoivat näyttää villeiltä kovan käsittelyn jäljiltä.
”Mitä, Wren?” hän kysyi ja katsahti uudelleen kättä.

Untuvapeitto tuntui painavalta ja lämpimältä. Olisi ollut helppo sulkea silmät ja nukahtaa.
Wrenin sormien ote Charlesin paidasta piti. Nainen oli hetken hiljaa, makasi kyljelleen käpertyneenä sängyssä, joka olisi ollut riittävän leveä vähintään kolmen hänen kokoisensa nukkua. Hänen katseensa oli nauliintunut pisteeseen jossakin miehen takana.
"... Kuinka sininen se meri on?"
Jokin tavassa, jolla Wren kysymyksensä lausui, sai sen kuulostamaan lähes epätoivoiselta. Siltä, kuin hän olisi halunnut oikeasti sanoa jotain muuta.
Että hän pelkäsi jäädä yksin suureen huoneeseen.

Hiljaisuus sai Charlesin levottomuuden kasvamaan. Miksi, miksi luojan tähden, hän ei ollut kääntynyt ovella nähdessään, millainen huone heille oli annettu? Miksi hän oli juonut? Miksi hän ei voinut hallita ajatuksiaan?
Hän kieltäytyi olemasta sellainen mies. Mies pakotti katseensa kattoon seistessään vaivaantuneena sängyn vieressä, assistentin sirot sormet paidassaan. Mutta Wrenin äänensävy sai hänet laskemaan katseensa ja lopulta vajoamaan kyykkyyn voidakseen katsoa naisen pisamaisia kasvoja. Hän siirsi käden paidan helmasta käteensä.
”Hyvin sininen”, hän vastasi.
”Haluaisitko nähdä sen?”

Wrenin kasvot olivat puoliksi tyynyä vasten painuneet, hiukset peittivät toista puolta, mutta katse oli alkoholista huolimatta - vai sen vuoksi - yllättävän kirkas. Toffeenruskeat silmät katselivat kyykkyyn laskeutuvaa miestä ahdistuneina, kulmat olivat painuneet kurttuun.
"Haluaisin. Haluaisin tietää, millainen on Tyynenmerensininen."
Hän kietoi sormensa Charlesin ranteen ympärille kuin olisi pelännyt tämän vetäytyvän kauemmas, tai ehkä sittenkin pelännyt itse vajoavansa, katoavansa olemattomiin. Hän saattoi tuntea miehen pulssin kämmentään vasten.
Kiltti, älä jätä minua tänne yksin.

'Älä jätä minua yksin' välähti miehen mielessä, kun hän kohtasi Wrenin erikoislaatuisten silmien katseen. Ehkä ahdistus, joka naisen otteesta välittyi ei johtunut hänen sopimattomasta läsnäolostaan.
Punaiset hiukset vain tunkeutuivat katsekontaktin tielle. Charles yritti jättää sen huomiotta. Hän ei voinut koskea naisen kasvoihin, ei yksinkertaisesti voisi. Voi h- Charles pyyhkäisi punaisia, jokseenkin viehättäviltä tuoksuvia hiuksia pois assistenttinsa kasvoilta. Mitä hän teki?
"Olet tervetullut lähtemään mukaani, mikäli niin haluat." Mitä hän puhui? Ei hän saanut tehdä tallaisia ehdotuksia naispuoliselle assistentilleen! Mies olisi haudannut kasvot käsiinsä, jos olisi pystynyt irrottamaan katseensa naisen silmistä.

Kosketus hiuksilla tuntui mukavalta. Jos hän ei olisi jo hukuttanut shampanjaan sitä ääntä, joka tavallisesti olisi muistuttanut tilanteen olevan äärimmäisen epäsopiva, hän olisi saattanut kavahtaa kauemmas. Ärähtää jotakin takaisin.
Nyt eripariset silmät siristyivät kuitenkin hymystä.
"Se tekisi minut hyvin onnelliseksi."
Se, että hän viimein tietäisi, kuinka sininen meri todellisuudessa oli. Vai se, että hän saisi viettää aikaa Charlesin kanssa kahden, paikassa, jossa ei olisi huolta siitä, kuka olisi näkemässä? Oli parempi olla ajattelematta liikaa. Antaa ajatusten tuntua niin keveiltä kuin ne juuri nyt tuntuivat.
Sydämen syke kämmentä vasten tuntui lohdulliselta. Muistutti hetken siitä, että kaikesta huolimatta heillä oli edes jotakin yhteistä.
Huoli palasi katseeseen.
"Charles?"

Charles tunsi sykkeensä kohoavan. Voi pyhä luoja. Hän ei joisi alkoholia enää koskaan. Mies tunsi kylmäävän kauhun kulkevan pitkin selkäänsä, sillä hänen ajatuksensa karkailivat eikä hän tuntunut hallitsevan käsiään.
Hän oli juuri pyyhkäissyt humaltuneen assistenttinsa hiuksia eleellä, joka voitaisiin tulkita äärettömän sopimattomaksi. Ja ehdottanut, että tämä voisi lähteä hänen seurakseen purjehtimaan Tyynellemerelle. Kaksin. Purjeveneelle. Täysin viattomista tarkoitusperistä huolimatta tarjouksen voisi tulkita katastrofaalisesti väärin. Voi pyhä luoja. Mitä sinä teet?! pieni, järkyttynyt ääni huusi hänen mielessään.
”Mitä?” hän kysyi levottomana, yli-inhimillisiksi syytetyt aivot laskien todennäköisyyksiä syytteille seksuaalisesta häirinnästä tai pahemmasta.

Wren ei vastannut heti. Hän irrotti otteensa viimein miehen ranteesta ja sujautti sen tyynyn alle, käpertyen paremmin untuvaisen täkin suojiin.
"Tässä huoneessa on aivan liian monta pimeää nurkkaa."
Hänen äänensä oli haipunut hiljaisemmaksi kuin kenties kertaakaan aiemmin tilanteessa, jossa äänen madaltaminen ei ollut ollut pakon sanelemaa.
Hän pelkäsi. Tunne sai sydämen hakkaamaan nopeammin, shampanjan sumentamat aistit kamppailemaan, jotta ne olisivat päässeet virittäytymään äärimmilleen. Odottamaan oven avautumista ja hiljaisia askeleita vuoteen luo.
"... etkö voisi jäädä..?"
Hän oli aivan liian humalassa. Tämän vuoksi ei pitänyt juoda, oli helpompi pitää pelko poissa kun pää oli selvänä. Hölmö nainen.

Charles suoristautui naisen irrottaessa otteensa hänen kädestään ja astui askeleen taaksepäin.
Wren sai hänen kulmansa kurtistumaan, ja ellei naisen äänensävy olisi kertonut totisinta totta, hän olisi luullut assistenttinsa pilailevan jälleen kustannuksellaan. Mies vilkaisi ympärilleen ja juoksutti molemmat kädet epätietoisena läpi valkeista hiuksistaan. Ahdistunut, kylmä tunne viipyi hänen vatsassaan. Mikä sai hänen tulisieluisen, maailmaa pelkäämättömän assistenttinsa puhumaan pimeistä nurkista?
”Hyvä on. Jään nojatuoliin olohuoneen puolelle”, Charles nyökkäsi kohti ranskalaisten lasiovien erottamaa oleskelutilaa.
”Yritä nukkua.”
Hän voisi yhtä hyvin käydä suihkussa ja vaihtaa puhtaisiin vaatteisiin, sillä oli varmasti tehnyt jo niin paljon sopimattomia asioita, ettei se enää kaataisi kuppia, ja yrittää sitten kirjoittaa lausunnot päivien vierailusta ja kahlata läpi tasaisesti täyttyvän sähköpostinsa viettäessään yönsä yhdessä rokokoon inspiroimista nojatuoleista.

Wren olisi halunnut huomauttaa, että sängyssä oli kyllä tilaa. Että vaikka he rakentaisivat tyynyistä barrikadin väliinsä, kummallakin olisi silti riittävästi tilaa levittäytyä omalle puolelleen mukavasti.
Mutta jos hän sanoisi niin, Charles saattaisi tosiaan lähteä. Ymmärtää hänen sanojensa tarkoituksen väärin.
Hän sulki silmänsä ja veti jalkoja lähemmäs vartaloaan.
"... kiitos."
Pulssin haamu tanssahteli yhä kämmentä vasten. Wren sulki sormensa sen ympärille, puristi käden tyynyn alla nyrkkiin kuin olisi sillä tavoin saanut tunteen viipymään pidempään.
"Älä työskentele liian myöhään."

Lauantai 28.10.2017, Pariisi, aamu..?

Elämä on lahja. Muista se jokaisena aamuna herätessäsi.
Juuri tällä kyseisellä hetkellä oli hankala ajatella edes elämää, kun kuolema jyskytti ohimoilla. Tai ehkä se oli vain eilinen shampanja.
Yhtä kaikki, olo oli kammottava.
Wren viivytteli silmien avaamista viimeiseen saakka, sillä luomia ei painanut yhteen ainoastaan eilen nautittu alkoholi. Hänen muistikuvansa olivat hyvin pätkittäisiä, ja viimeisetkin katkesivat ennen vuoteeseen päätymistä.
Hän oli nähnyt yöllä unta Paavista. Se ei voinut olla hyvä merkki.
Siinä vaiheessa, kun pään jyskytys alkoi hiljalleen muuttua vellovaksi pahoinvoinniksi, oli aika avata silmät ja kohdata todellisuus.
Wren käännähti selälleen ja avasi silmänsä.
Huomio numero yksi: hän oli vuoteessa yksin. Huomio numero kaksi: hänellä oli päällään paitansa ja alusvaatteensa. Huomio numero kolme: paita oli auki, ja loput vaatteista olivat päätyneet mytyksi lattialle vuoteen vierelle. Huomio numero neljä: kengät olivat siististi vierekkäin saman vaatemytyn vierellä.
Sitten oli vielä aavistuksenomainen partaveden tuoksu, joka viipyili muistoissa.
Damnú air!
Wren kokosi kiukun voimaksi nousta istumaan ja laskea jalat varovasti ylellisen pehmeälle matolle, jolla Winston olisi varmasti mielellään nukkunut. Hän kietoi paitaa paremmin ympärilleen, loi vihaisen silmäyksen loppuihin vaatteisiin ja nousi seisomaan.
Vaivihkainen kurkistus paljasti yöpöydän laatikon sisällön koskemattomaksi. Oliko kyseessä hyvä vai huono asia, siitä nainen ei vielä osannut sanoa mitään.
Hän kurkisti varovasti olohuoneen puolelle ja tunsi merkillisen sykähdyksen jossain kylkiluidensa alla.
Charles näytti torkahtaneen nojatuoliin.
Wrenin paljaat jalat eivät pitäneet lainkaan ääntä, kun hän pyrähti lattian poikki kylpyhuoneeseen ja sulki oven perässään. Hän jäi hetkeksi tuijottamaan epäuskoisena peilejä, jotka monistivat hänen kalpeat kasvonsa, käsi jähmettyi kesken liikkeen, kun sen oli ollut tarkoitus napsauttaa ovi lukkoon.
Suihkun jälkeen olo tuntui hieman inhimillisemmältä, vaikka ympäri vaaleaa marmorikylpyhuonetta asetellut orkideat tuoksuivatkin vastenmielisen voimakkailta - tai ehkä hänen hajuaistinsa oli vain yliherkkä juuri nyt. Nainen huokaisi hiljaa ja valui keskelle huonetta asetetun ammeen reunalle istumaan, alkaen kuivata kiireettömästi hiuksiaan. Oli helpompi keskittyä kosteisiin hiuksiin kuin kohdata todellisuus, jossa hän oli joka tapauksessa mennyt tekemään jotakin uskomattoman typerää.

Koristeellisesti veistetyltä käsinojalta luiskahtava kyynärpää herätti Charlesin, ennen kuin käteen raskaana nojannut pää iskeytyi sitä vasten. Mies räpytteli silmiään aamun kalpeassa valossa ja tunsi kuvottavan päänsäryn vihlaisun jossain takaraivossaan, tai ehkä kyse oli perinpohjaisesti jumiutuneista hartioista ja selästä. Useampi yö epämukavilla penkeillä vietettynä ei kai hellinyt lihaksia.
Charles vääntäytyi jaloilleen venytellen, vaikka liike sai silmissä pimenemään. Hän pyyhkäisi valkoista, lohdullisen siistinä pysynyttä kauluspaitaa suoremmin tummien housujen sisään ja kumartui työntämään mustat nahkakengät jalkoihinsa, ennen kuin sulki sohvapöydälle avoimena unohtuneen tietokoneen ja katsoi kelloaan.
Toisenlainen kuvotus velloi hänen vatsassaan, kun hän katseli ympärilleen ruusuin ja yöllä sammunein kynttilöin kirjotussa hääsviitissä. Mies oli tuijottanut itseään yöllä tiukasti kylpyhuoneen peilistä, huuhtonut kasvojaan kylmällä vedellä ja läimäissyt sitten itseään muutaman kerran selventääkseen ajatuksensa.
Hän ei aikonut olla se mies.
Hermostus nosti silti päätään, kun hän vilkaisi makuuhuoneen suuntaan ja mietti, oliko hänen assistenttinsa jo hereillä. Mitä Wren muisti edellisestä yöstä? Mies ei ollut varma, toivoiko naisen muistavan – voisiko alkoholin sumentama aukko olla pahempaa? Ainakaan makuuhuoneesta ei kuulunut mitään. Charles otti levottoman askeleen suuntaan ja sitten toiseen.
Ehkä nainen suostuisi hyväksymään hänen tarjouksensa Pariisiin pariksi päiväksi jäämisestä. Olihan Wren ansainnut kunnon viikonlopun pitkän työrupeaman jälkeen, ja tapa, jolla nainen oli katsellut yötä Pariisin kattojen yllä, kertoi, että olisi julmaa raahata tämä takaisin kotiin kokematta kaupunkia laisinkaan. Se antaisi myös hänelle hetken saada järkensä takaisin.
Charles koputti makuuhuoneen lasisen oven pieleen ja kurkisti sitten sisään, kun vastausta ei kuulunut. Hän astui oviaukkoon nähdessään tyhjän sängyn ja tunsi hetkellisen hädän piston – mitä jos Wren oli lähtenyt? Kadonnut yöhön sumein muistikuvin ja kuvitellut hänen tehneen jotain paljon sopimattomampaa?

Orkideojen tuoksu yhdistettynä shampoon makeaan kukkaistuoksuun sai Wrenin olon nopeasti muuttumaan huonovointiseksi ja hän luovutti hiusten suhteen siinä vaiheessa, kun ne olivat riittävän kuivat ollakseen valuttamatta vettä pitkin selkää. Pelkkä ajatuskin hiustenkuivaajan käyttämisestä tuntui ikävältä, ja hän kaipasi raitista ilmaa kipeämmin kuin mitään muuta.
Paitsi ehkä jotakin kammottavan suolaista ja epäterveellistä.
Vasta siinä vaiheessa hän tuli kiinnittäneeksi huomiota siihen tosiasiaan, ettei naurettavan ylellisestä kylpyhuoneesta, jonka hanatkin oli koristeltu kullalla, löytynyt ainuttakaan kylpytakkia. Ilmeisesti ne luvatut. ylellisen pehmeät vaatekappaleet roikkuivat yhä siististi makuuhuoneen kaappiin ripustettuina. Ilmeisesti vastanaineiden - sana herätti tällä hetkellä aivan vääriä mielikuvia - ei oletettu välittävän siitä, vaikka joutuisivatkin kekkaloimaan huoneen poikki ilkialastomina.
Oli hänellä pyyhkeensä. Joka sekään ei ollut lainkaan niin iso, kuin olisi voinut olettaa, vaikka pehmeä olikin.
Wren vilkaisi vähäisiä vaatekappaleitaan, mutta ajatus viimeisen vuorokauden päällä olleista vaatteista puhdasta ihoa vasten ei tuntunut hyvältä. Niinpä hän kietaisi valkean pyyhkeen ympärilleen ja kumartui poimimaan paidan ja alusvaatteet kainaloonsa. Hän voisi napata matkalla laukkunsa ja pujahtaa huomaamatta takaisin makuuhuoneeseen. Kyllä sieltä nyt joku rauhallinen nurkka löytyisi, ja Charles oli varmaan edelleen unessa.
Charles...
Paitsi että mies ei ollut enää nojatuolissa, kun Wren astui takaisin huoneen puolelle. Tajutessaan tuijottavansa miehen selkää juuri siinä ovensuussa, jonka läpi hänen oli ollut tarkoitus pujahtaa turvaan, Wren teki, kuten jokainen älyllinen olento olisi siinä hetkessä tehnyt: jähmettyi liikkumattomaksi aloilleen, punan kohotessa hitaasti poskille.

Kylpyhuoneen ovi kävi hänen takanaan, ja Charles kääntyi ympäri tuntien helpotuksen aallon pyyhkäisevän ylitseen.
Se valitettavasti kuoli sillä sekunnilla, kun hän rekisteröi pehmeän, valkoisen pyyhkeen, paljaat käsivarret, hoikat, loputtoman pitkään paljaana jatkuvat jalat - voi pyhä luoja. Miehen kasvot valahtivat tavallista kalpeammiksi järkytyksestä, ennen kuin hän iski kädet vasten kasvojaan vaikuttavalla voimalla peittäen silmänsä.
Korvat punehtuivat vaivihkaa.
”Olen niin pahoillani”, hän vetosi hätäisesti ja otti useamman kiireisen askeleen sivuun oviaukolta, jonka tukki.
”Olen hyvin pahoillani”, mies toisteli kauhistuneena ja tajusi menettävänsä tasapainonsa, kun nojatuolien vieressä oleva sohvapöytä kamppasi hänet. Shampanjaa säilyttänyt jääsanko, joka oli nyt täynnä huoneenlämpöistä vettä, kaatui iloisesti loiskahtaen ja punaisia ruusuja esitellyt kristallimaljakko murskaantui helisten vasten lattiaa, kun mies sukelsi nurin niiden perässä. Takaraivon terävä isku vasten lattiaa sai hänet näkemään hetken tähtiä, mutta Charles piti kädet tiukasti silmillään, toinen jalka kyljelleen kaatuneen sohvapöydän päälle jääneenä ja kaatunut vesi hitaasti lahkeeseen ja sukkaan imeytyen.
Muutama painokelvoton sana kulki hänen mielensä poikki, kun hän kätki silmänsä toisella kädellä ja viittoi toisella Wreniä siirtymään makuuhuoneen puolelle.

No niin.
Jos tämä oli alkoholin vilkastuttamaa unta, se saisi päättyä suunnilleen näillä hetkillä. Paavi ilmestyisi ovesta tai jotakin muuta, minkä jälkeen hän voisi herätä mukavasti omasta sängystään, kiroamaan kieroutunutta mielikuvitustaan.
Sillä hetkellä Charles kääntyi ympäri.
Voi hyvä...
Wren ei ehtinyt päättää ajatustaan, kun mies oli jo lähtenyt liikkeelle. Hän tunsi sydämensä hyppäävän kurkkuun, kun näki edessään väistämättömän tapahtumien sarjan. Suu aukesi varoitukseen, toinen käsi ojentui Charlesia kohti aivan kuin epätoivoinen liike olisi voinut jotenkin muuttaa tilannetta.
Pyyhe valahti jalkoihin.
"Cha-"
Tapa, jolla mies kaatui, oli lähes sulokas. Hetken ajan huoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus, jonka ainoastaan ilmastoinnin pehmeä hurina rikkoi.
Wren ehti melkein ottaa askeleen kaatunutta sohvapöytää kohti, kun kaksi asiaa tunkeutui hänen tajuntaansa.
Yksi: Charlesin käsi liikkui, tämä oli tajuissaan. Kaksi: pyyhe oli myttynä maassa.
Irlantilaisnainen osoitti uskomatonta atleettisuutta poimiessaan pyyhkeen lattialta ja kietaistessaan sen takaisin suojakseen. Punastus ei ollut jäänyt enää kasvoille, se oli levinnyt myös kaulaan ja oli matkalla pisamaisille hartioille.
Wren nappasi keskelle lattiaa unohtuneen laukkunsa, kipitti lattian poikki ja syöksyi makuuhuoneen tarjoamaan näennäiseen suojaan.
"Pihiseekö henki vielä?" hän huikkasi huoneen puolelle, sydän tuhatta ja sataa pamppaillen.

Charles makasi lattialla, valkoinen paita rintakehään ja selkään imeytyvästä vedestä läpinäkyvänä ja kävi läpi elämäänsä. Mikä paha teko oli ajanut hänet tällaiseen tilanteeseen? Hän tunsi sydämensä hakkaavan ja takaraivon jyskyttävän ikävästi, mutta kammottavinta oli se, että aina hänen ajatellessaan, ettei tämä hotellivierailu voisi mennä sopimattomammaksi, hän yllättyi.
Hän oli juuri yllättänyt naispuolisen assistenttinsa puolialastomana.
”Oikein hyvin, kiitos”, hän vastasi itseironisella kuivuudella ja hieroi kasvojaan uskaltamatta avata silmiään.
”Olisitko kiltti ja pukisit vaatteita päällesi?” hän kysyi ääni hieman korkeammaksi kohoten kuin hän tarkoitti ja nipisti nenänvarttaan.

"Nosta toinenkin jalka ylös jos alkaa pyörryttää!" Wren ärähti takaisin samalla kun paiskasi laukun sängylle. Tietenkin vanhan matkalaukun sisäpuolen kiinnitys oli pettänyt viimeisellä etapilla, ja vaatteet lojuivat toistensa seassa hujan hajan.
Voi Luoja miten täydellistä. Ja jalkojen ylös nostaminenkin taisi liittyä ihan vain huimaukseen, aivotärähdykseen sillä ei ollut mitään apua.
"Sitä olin tulossa tekemään, mutta joku vaani ovensuussa!" hän huomautti samalla kun löysi viimein puhtaat alusvaatteet, eripariset, mutta hitto, kunhan nyt saisi jotain päälle.
"Älä lopeta puhumista niin tiedän, ettet ole pyörtynyt!"

Naisen puheet pyörtymisestä saivat Charlesin vääntäytymään istumaan ja hieromaan tykyttävää takaraivoaan. Märät vaatteet tuntuivat epämiellyttäviltä, ja jokin maljakon sirpaleista oli leikannut kämmensyrjän auki. Mies vilkaisi sitä huoahtaen.
Voisiko hän mitenkään tehdä vierailusta sopimattomampaa?
”Olin vain tulossa kysymään haluaisitko jäädä Pariisiin, kun lähden Lontooseen”, hän vastasi närkästyneenä syytöksestä, joka sai hänen korvansa punoittamaan edelleen. Mies yritti ravistaa muiston kiivaasti mielestään, mutta kuva Wrenistä pyyhkeeseen kääriytyneenä välkkyi suljettujen silmien takana. Charles halusi hakata päätään seinää vasten.
Hän nousi jaloilleen ravistellen käsiään vedestä ja katseli aikaansaamaansa sotkua. Fantastista. Ehkä tämä olisi oikea aika soittaa hyvin vihainen puhelu hotellin johtoon.

Jostain käsittämättömästä syystä Wren onnistui löytämään ainoastaan hameita, eikä ainuttakaan puhdasta paitaa. Hän ei ollut ehtinyt pesettää niitä missään vaiheessa matkaa, ja viimeisetkin puhtaat yksilöt olivat hukkuneet jonnekin laukkukaaoksen alle.
Luojan kiitos vihreästä kotelomekosta, johon nainen pujottautui. Sukkahousuja voisi katsoa myöhemmin, nyt hän halusi vain jotain päälleen.
Charlesin sanat saivat vetoketjua kiinnittäneen käden nytkähtämään holtittomasti.
"... Mitä?"
Voi Luoja, miten pahasti hän oli mennyt mokaamaan? Oliko tuo miehen hienostunut tapa ilmaista, ettei hänen palveluksiaan enää tarvittu?

Charles poimi puhelimen käteensä, turvallisen kaukana makuuhuoneen oviaukosta, mutta keskeytti numeron pyörittelyn naisen puhuessa.
”Olet tehnyt pitkän, raskaan viikon töitä ja uhrannut useamman viikonlopun töille”, mies selitti tuijottaen kulmat kurtussa koristeellista lankapuhelinta.
”Eikä Pariisia voi kokea yhdessä, töissä vietetyssä päivässä. Joten varasin sviitin tiistaihin ja ostin sinulle lennon Lontooseen tiistai-aamuksi”, hän jatkoi ja vilkaisi ympärilleen etsien jotain, mihin kuivata kämmensyrjänsä, kun se alkoi raidoittaa hihansuuta punaisella.
”Sinun ei tarvitse tarttua tarjoukseen. Hotellivaraus ja lento menevät vain siinä tapauksessa hukkaan.”

Sillä hetkellä, kun kyyneleet kihosivat silmiin, Wren todella tajusi ensimmäistä kertaa, kuinka paljon työ hänelle merkitsi. Hänestä tulisi yksi niistä hölmöistä naisista, jotka olivat antaneet tunteiden pilata mahdollisuutensa. Hän palaisi takaisin häntä koipien välissä, papereissaan merkintä jälleen yhdestä menetetystä työpaikasta...
Mitä?
"... Sinä varasit minulle sviitin ja lennon..?"
Sydän hakkasi nyt tuhatta ja sataa. Charles oli halunnut, että hän pääsisi tutustumaan kaupunkiin rauhassa?
Wren olisi voinut huomauttaa, että töissä vietetyt viikonloput olivat olleet paljon parempi vaihtoehto kuin pitkästyminen kotona. Reilu kuukausi ja hän oli jo unohtanut, kuinka vapaa-aikaa vietettiin. Sellainen oli kai tarttuvaa?
"Charles-"
Hänen äänensä katkesi kesken lauseen. Vetoketju ei liikkunut, ei ylös eikä alas. Se oli haukannut kangasta hänen pelästyessään.
Tämä ei voinut olla enää totta...

Mies nosti puhelimen korvalleen ja tutki kulmat kurtussa kättään. Hänen pitäisi pyytää uusi paita samalla, kun opasti hotellin johtoa yrityksensä johtamisesta. Hän vilkaisi makuuhuoneen suuntaan Wrenin toistaessa hänen sanansa.
Charles ei osannut sanoa, oliko nainen hämmästynyt vai vihainen hänen tarjouksestaan vai molempia. Wren vaikutti naiselta, jolle oli mahdotonta yrittää antaa lahjoja ilman ennakoivaa oveluutta. Kammottavan itsepäinen ja vaikea olento, joka oli ajaa hänet hulluksi.
”Mitä?” hän kysyi laskien puhelimen kesken soiton, kun jokin naisen äänensävyssä vaati hänen koko huomiotaan. Mies otti epäröivän askeleen makuuhuoneen suuntaan.

No niin. Rauhassa nyt vain.
Wren yritti ensin nykäistä vetoketjun ylös, sitten alas, eikä kummastakaan yrityksestä tullut yhtään mitään.
Olkoon, hän voisi pujottautua ulos. Ihan sama, vaikka joutuisi laittamaan päälle likaisen paidan, kunhan nyt onnistuisi pukeutumaan johonkin! Damnú air!
Valitettavasti mekko oli tyköistuvaa mallia, joka istui napakasti vyötäröltä. Ei auttanut, vaikka olisi kiemurtanut kuinka, hänen terävät hartiansa ottivat vastaan, samoin kun lantio.
Wren todella harkitsi repivänsä koko puvun kahtia, kun kuuli Charlesin kysymyksen.
"... mekon vetoketju jäi jumiin..."

Charles pysähtyi ja sulki silmänsä nipistäen nenänvarttaan. Totta kai se jäi. Miksi hän olisi ansainnut armoa tässä vaiheessa heidän vierailuaan?
Huoahtaen mies keräsi itsensä ja astui makuuhuoneen puolelle yrittäen olla näkemättä naisen selän paljasta, vaaleaa ihoa.
”Tarvitsetko apua?” hänen oli varmistettava epäröiden, ennen kuin uskalsi astua lähemmäs ja kumartua tutkimaan jumiutunutta vetoketjua. Mies kokeili sitä yrittäen estää sormiaan viipymästä naisen iholla, mutta kangas oli tehokkaasti jumissa.
Charlesin kulmat kurtistuivat. Hänen ei ollut tottunut siihen, että hänen tahtoaan uhmattiin, ja vetoketju sai osakseen hyisen katseen, ennen kuin mies kyykistyi hetkeksi ja nyki kangasta ketjun välistä. Se ei toiminut, joten hän puhalsi turhautuneena ja suoristautui, astuen lähemmäs Wrenin selkää, tarttui toisella kädellä mekon yläosaan sormet naisen lapaluiden väliin painuen ja nykäisi vetoketjua voimalla, joka vihdoin vapautti sen ja antoi miehen vetää sen ylös saakka.
Luojan kiitos.

Niin paljon, kuin Wren sitä inhosikin, hänen oli pakko myöntää joutuneensa liian piukkaan paikkaan.
"Tarvitsen."
Vasta, kun Charles oli yhtäkkiä siinä, aivan hänen selkänsä takana, Wren tajusi tämän olleen kammottavan huono idea. Hänen pulssinsa nopeutui, mutta nyt oli myöhäistä enää perääntyä. Hän siirsi yhä kosteita hiuksiaan pois tieltä ja veti syvään henkeä.
Piti vain keskittyä johonkin muuhun. Hän ei edes huomaisi, että Charles oli selän takana.
Ensimmäisenä harhaileva katse osui siihen samperin yöpöydän laatikkoon. Ei, ei todellakaan sitä. Seuraavana vuorossa oli puolittain sängylle levinnyt kasa vaatteita. Hyödyttömät hameet ja pari pesettämätöntä (joskin siistiä) kauluspaitaa.
Sekä herttaiset, puuterinväriset liivit, joiden pitsikuvio toisti ihastuttavalla tavalla huoneen ruusuteemaa.
Voisikohan ne vain nykäistä huomaamatta piiloon?
Ajatus katkesi siinä vaiheessa, kun Charlesin sormet yhtäkkiä painuivat hänen selkänsä paljasta ihoa vasten.
Puna karahti poskille ja Wren onnistui juuri pitämään inahduksen sisällään puremalla huultaan. Vetoketju nytkähti vapaaksi ja liukui ylös asti.
Hän piti katseensa epämääräisessä pisteessä vastapäisellä seinällä. Sydän takoi tuhatta ja sataa.
Luoja...
"Olitko tosissasi siitä, että voisin jäädä tänne pariksi päiväksi?"

Mekko oli kiinni, ja Charles astui kauemmas kuin naisen iho olisi polttanut hänen sormiaan.
Mies harhautui ajatuksistaan, kun Wren nosti hänen tarjouksensa puheeksi, ja kurtisti hämmentyneenä vaaleita kulmiaan.
”Totta kai. En voi pakottaa sinua jäämään, mutta olisi sääli heittää hukkaan jo ostettu matka”, hän sanoi ja perääntyi varmuuden vuoksi toisenkin askeleen.
”Olet ansainnut oikean viikonlopun, ja olisi sääli olla näkemättä Pariisia, kun nyt olet täällä”, mies vetosi juoksuttaen verettömän käden sormet läpi hiuksistaan.

"Hm."
Wren veti pari kertaa syvään henkeä ja kumartui etsimään matkatavaroidensa joukosta soljen, jonka avulla sai kiepautettua vielä kosteat hiukset kiinni niskaan. Hän ei todellakaan halunnut veden imeytyvän puvun selkämyksen läpi, varsinkin, jos vetoketju jatkaisi kiukutteluaan. Charles ei olisi täällä enää auttamassa sen kanssa.
Ei, nyt ajatukset kuriin. Paavi. Ajattele Paavia.
Viimein nainen tunsi olonsa riittävän tasapainoiseksi kääntyäkseen ympäri.
"Kuinka tyypillistä junailla tuollaista toisen selän takana", hän huomautti, ja oli jatkamassa, kun sattui kiinnittämään huomionsa Charlesin veriseen hihaan.
"Charles, mitä tuo on?"
Vastausta odottamatta hän harppasi lähemmäs ja nappasi miehen käden omaansa, tarkistaakseen vaurion.
"Tämä pitää putsata. Mene huuhtomaan se vedellä, minä etsin puhdistusaineen."

Mikä? Charles laski katseensa käteensä, kun Wren tarttui siihen ja huokasi malttamattomana.
”Vain nirhauma. Älä murehdi siitä”, hän vastasi vaivaantuen naisen päättäväisistä otteista ruveta siivoamaan kättä, joka pärjäisi varmastikin laastarilla, kunhan lakkaisi sotkemasta hänen paitaansa. Päätään pudistellen mies huuhtaisi kättään kylpyhuoneen lavuaarissa ja nojasi sitten tummapuisen lipaston laitaan olohuoneessa poimien puhelimen käteensä antaen sen yhdistää tällä kertaa vastaanottoon. Pehmeästi kehräävällä ranskalla Charles vaati linjalle hotellin johdon ja ilmaisi kylmästi tyytymättömyytensä heidän varauksensa kohdalla tehdystä virheestä.
”Je ne suis pas satisfait, d’accord? Bien.”
Mies vilkaisi sivusilmällä ilmestynyttä Wreniä.
”Se menettelee. Tarvitsemme valkoisen miesten paidan koossa L ja”- Charles painoi kätensä kuulokkeelle ja kumartui lähemmäs naista.
”Tarvitsetko jotain?” hän kuiskasi, ennen kuin jatkoi puhelimeen, hyväksyen viileästi tarjouksen hotellin tarjoamasta majoituksesta tiistaihin.
”Mikäli saan kuulla, että palvelunne on jäänyt riman alle missään aspektissa, voitte olla varmoja, että yhteistyömme päättyy siihen. Très bien.”
Charles hankasi särkevää ohimoaan. Ainakin Wren saisi nauttia huonepalvelusta vapaasti vierailunsa aikana, sillä linjan toisen pään hikoilusta päätellen hotellin henkilökunta suutelisi maata naisen kenkien alla.
”Ce que tu oses m’offrir. Au revoir.”

Sillä välin kun Charles kävi huuhtelemassa kätensä ja siirtyi puhelimeen, Wren keräsi vaatteensa takaisin laukkuun. Pitäisi käydä ne kunnolla läpi, katsoa, mitkä menisivät pesuun, vai pitäisikö vain pesettää saman tien kaikki. Hän etsi pienen ensiapupakkauksen - sen hän oli lisännyt mukana kulkevien tavaroiden joukkoon ikävän paperiveitsionnettomuuden jälkeen - ja suunnisti sitten Charlesin luo. Mies oli jo ennättänyt puhelimeen, tietenkään mokoma työnarkomaani ei ollut malttanut istua vain alas, mutta Wren ei antanut sen häiritä, vaan otti vapaan käden päättäväisesti omaansa ja alkoi puhdistaa kämmenselän viiltoa. Se näytti onneksi puhtaalta, lasinsiruja ei ollut jäänyt haavaan, eikä syvyyttäkään ollut erityisen paljoa.
Hän oli niin keskittynyt pyyhkimään haavaa puhtaaksi, että Charlesin kuiskaus pääsi yllättämään hänet täysin.
Matala, pehmeä ääni sai Wrenin jähmettymään hetkeksi täysin, niskavillat nousivat pystyyn ja väristys ampaisi alas selkärankaa.
Voi. Hyvä. Luoja.
"Non, merci beaucoup", hän sai soperrettua vastauksen, ranskaksi, mutta saipahan sanottua jotakin, ja keskittyi liimaamaan siistiä, ihonväristä haavalappua paikalleen. Eiköhän Charles jäisi henkiin.
Itsestään nainen ei ollut aivan niin varma. Aistit kävivät ylikierroksilla, kiitos eilisen typeryyden. Hän puhalsi hitaasti ilmaa keuhkoistaan ja otti kädellä tukea pöydästä.
Miten kellään saattoi olla tuollainen ääni..?

Charles koukisti sormiaan laskiessaan puhelimen kullatun kuulokkeen ja katseli siististi paketoitua kättä. Se herätti hänessä ristiriitaisia tunteita.
"Kiitos", mies sanoi kulmat kurtistuen.
Hänen viereltään kuuluva henkäys sai miehen kääntämään huomionsa lipastosta tukea ottaneeseen assistenttiin. Oliko Wren huonovointinen?
Charles nojautui taaksepäin lipastoa vasten nähdäkseen edes kaistaleen pisamaisia kasvoja.
"Mikä tuli? Pyörryttääkö sinua?"

Rauhassa vain. Iltapäivään mennessä kaikki olisi taas hyvin, aistit olisivat tasaantuneet ja Charles lennähtänyt takaisin Lontooseen. Hän voisi tutustua rauhassa Pariisiin ja yrittää samalla parin päivän aikana unohtaa kaikki epäsopivat ajatukset, jotka olivat yrittäneet räpistellä tietään pintaan.
Tiistaihin mennessä kaikki olisi taas niin kuin ennen.
Wren hätkähti kuullessaan Charlesin äänen yhtäkkiä aivan läheltään, käänsi päätään ja muisti taas viattoman, huolehtivaisen kuiskauksen.
Hän puristi lipaston reunaa hieman tiukemmin.
"No ihmekö tuo? Söimme viimeksi... Eilen? Lounaalla."
Se kuulosti paljon paremmalta selitykseltä kuin se, että ääni saattoi viedä jalat alta. Ja tottahan se oli, eilinen oli venähtänyt pitkäksi. Eikä ohimoilla viipyvä päänsärky auttanut asiaa.
”Olet oikeassa”, mies vastasi ja tunsi huonon omantunnon piston – miten hänelle ei ollut tullut mieleen tarjota assistentilleen päivällistä tai ehdottaa, että tämä tilaisi jotain huonepalvelusta?
”Olen pahoillani. He lähettävät pian ylös loisteliaimman aamiaisen, minkä tohtivat”, Charles lupasi ja viittasi naista siirtymään yhteen kirjailluista nojatuoleista.
”Istu alas. Haluaisitko lasin vettä?”

Wren ei voinut olla luomatta Charlesiin närkästynyttä katsetta kulmiensa alta.
"Ei tarvitse pahoitella. Olen aikuinen nainen, joka osaa kyllä pitää huolen itsestään", hän huomautti, mutta vajosi silti kiitollisena toiseen nojatuoleista - valitettavasti siihen samaan, jossa Charles oli tainnut viettää suurimman osan edellisestä yöstä. Hän oli melko varma, että tuttu partaveden tuoksu viipyi kirjaillussa kankaassa, tai ehkä se oli vain syöpynyt lähtemättömästi hänen mieleensä.
Hän hieraisi ärtyneesti otsaansa kuin pyyhkäistäkseen ajatukset tiehensä ja katsahti miestä uudelleen.
"Kiitos. Miltä käsi tuntuu?"
Kunhan sydän lakkaisi tempoilemasta omiaan, hänen olisi huomattavasti helpompi keskittyä.
"Sinäkin ehdit hyvin syödä ennen kuin täytyy lähteä lentokentälle."

Charles täytti yhden kylpyhuoneessa olleista laseista kylmällä vedellä ja ojensi sen sitten nojatuoliin vajonneelle naiselle. Hän istui viistosti vastapäiseen tuoliin ja nojasi käsivarret reisiinsä tarkkaillen Wreniä kulmiensa alta.
”Se on vain nirhauma”, hän vastasi kärsimättömästi heilauttaen kättään, jonka hänen assistenttinsa oli tosin paketoinut harvinaisen taitavasti. Mutta mitä Wren ei olisi tehnyt taitavasti? Charles huomasi kauhukseen luottavansa naisen työn jälkeen yhä enemmän, toteavansa jatkuvat työmatkat huomattavasti siedettävämmiksi voidessaan jakaa ne assistenttinsa kanssa. Pitkät lennotkin muuttuivat melkein miellyttäviksi, kun hän saattoi jakaa uuden kielen opiskelun naisen kanssa.
Mies oli avaamassa suunsa, kun kaksi uniformuihin pukeutunutta huonepalvelun työntekijää toivat sisään kaksi pyörillä kulkevaa, hopeisin, pienin kuvuin ja valkoisin kangasliinoin peitettyä kärryä. Hotelli ei ollut säästellyt. Tuoreita hedelmiä, kroisantteja, juustoja, kolmea variaatiota kananmunista, pekonia, hunajalla valeltuja vohveleita tomusokerin, kermavaahdon ja mansikoiden kera, tuoremehuja, teetä ja kahvia - Charles nousi tarkastamaan aamiaisen laadun, ennen kuin viittasi luvan poistua ja kääntyi Wrenin puoleen.
”Mitä haluaisit?”

Wren otti lasin vastaan ja otti kiitollisena kulauksen.
"En usko, että siihen jäi lasinsirpaleita, mutta katso nyt, ettei haava pääse tulehtumaan."
Hän oli työskennellyt Charlesin kanssa tuskin murto-osan koko urastaan, ja silti ajatus miehen päästämisestä yksin lentokentälle tuntui vieraalta. Herranen aika, jos Britannian ulkoministeri oli riittävän hölmö eksymään matkalla koneeseen, tämä saikin jäädä sille tielleen.
Ja olihan mies pärjännyt ennenkin.
Wrenin synkät ajatukset katkesivat, kun ruokakärryt työnnettiin sisään. Nainen jäi tuijottamaan niiden sisältöä hetkeksi, toinen kulmakarva epäuskoisesti koholla.
"Ymmärsivätkö he varmasti, että meitä on täällä vain kaksi? Ei kokonaista hääseuruetta?" hän puuskahti ja pudisteli päätään - huono idea.
"Teetä. Olen melko varma, että nuukahdan, ellen pian saa teetä."

Mies työnsi kärryt lähemmäs, jotta Wren saattaisi ulottaa nousematta, mutta kaatoi naiselle silti kupillisen teetä ja ojensi sen assistentilleen.
”Tällaiset hotellit elävät asiakkaista, jotka maksavat hyvästä palvelusta”, Charles vastasi, ”heillä ei ole varaa jättää huonoa kuvaa itsestään.” Hän kaatoi itselleenkin kupin teetä ja silmäili ruokaa välinpitämättömästi.
”Haluaisitko vohvelin? Tai kroisantin?” Charles kuitenkin kysyi assistentiltaan, joka oli ilmaissut tuntevansa olonsa heikkovointiseksi nälästä.
Teetä. Luojan kiitos.
Wren ei voinut sanoa oppineensa vanhemmiltaan kovinkaan paljoa. Mutta isä oli iskostanut tyttäreensä ajatuksen siitä, että aina, kun maailma runteli, oli aika keittää teetä. Hän antoi tutun tuoksun häivyttää kaiken muun alleen ja katsahti sitten Charlesiin.
"Et näytä vakuuttuneelta", hän huomautti, kurtistaen hieman kulmiaan.
"Katso nyt. Kiivitkin on leikattu pieniksi kukkasiksi..."
Mihin kaikki väistämättä ylimääräiseksi jäävä ruoka joutuisi? Tuskin sitä saattoi enää kenellekään syöttää.
"Kroisantin. Vaikka tämän pitäisi kyllä mennä toisinpäin, minun kuuluisi kai olla se, joka tarjoilee teetä."

Charles ojensi kroisanttikorin Wreniä kohti ja hymyili puolittain, jäänharmaat silmät sulaen siristyessään.
”Teet tarpeeksi. Ansaitset vapaata aina silloin tällöin”, mies vastasi ja siemaisi teetään mietteliäänä. Hänen tapoihinsa ei kuulunut tarjoilla assistenteilleen, mutta hän toimi niin vaistomaisesti Wrenin kanssa. Miksi? Ilmaistakseen kiitollisuutensa? Tai sen, että naisen työ ja äly olivat tehneet häneen lähtemättömän vaikutuksen?
”Millainen vointisi on? Saatoit juoda hieman liikaa shampanjaa illalla.”

Wren valikoi itselleen yhden täydellisen symmetriseksi rullatun voisarven ja asetti sen varovasti sirolle, kultakirjaillulle lautaselle. Hänen katseensa harhaili tarjoiluvaunujen sisällössä, siirtyen lopulta Charlesiin. Tietenkin tämä toi esiin shampanjafarssin.
Wren tunsi punan kuumottavan poskillaan, ja hän kohotti toisen käden hitaasti silmilleen.
"Hieman? Charles, en uskonut sinun edes pystyvän tuollaiseen totuuden kaunisteluun. Minulla meni yli ja pahasti. Tiedän, mitä irlantilaisista sanotaan, mutta toivottavasti et koe minun todistaneen stereotypiaa oikeaksi."
Olisi tehnyt mieli syyttää väsymystä tai stressiä, mutta itse hän oli tehnyt omat valintansa. Lasi oli kohonnut huulille kuin huomaamatta, kunnes oli jo liian myöhäistä.
"Kammottava. Mutta se lienee ihan oikein. Kuinka pahoja typeryyksiä mahdoin puhua?"

Mies kurtisti vaaleita kulmiaan hämmentyneenä. Ehkä Wren oli ollut suhteellisen humaltunut, Charles pohti, muistellessaan kuinka oli kaapannut tämän ilmasta kesken kaatumisen ja kuinka nainen oli retkottanut sängyllä, nostaen jalkansa hänen vatsaansa vasten kengän riisumista varten.
”Wren, en tarkoittanut sitä niin – totta, tasapainosi kärsi hieman loppuillasta, mutta et tehnyt tai sanonut mitään asiatonta.”
Hänen mielensä vain meni sekaisin täysin viattomista viittauksista Tristaniin ja Isoldeen. Tai kohteliaisuudesta hänen lantionsa liikkeestä.
”Älä murehdi asiaa.”

Wren laski käden kasvoiltaan, vaikka puna viipyi yhä poskipäillä. Hänen muistinsa palasi hämmentävinä pätkinä, eikä nainen voinut muuta kuin toivoa, että viimeistään tiistaihin mennessä viimeinenkin palanen olisi loksahtanut paikoilleen.
Hän oli hetken vaiti, keskittyi näykkimään täydellisen symmetrisen kroisanttinsa. Kai sen seuraksi olisi voinut ottaa marmeladia tai suklaalevitettä, mutta juuri nyt ajatus ei tuntunut erityisen hyvältä. Vaikka nälkä tuntuikin kasvavan syödessä.
Tuntui siltä, että olisi pitänyt selitellä omaa käytöstä jollakin tavalla. Että hän ei olisi juonut, jos seuraavana päivänä olisi ollut töitä. Tai jos Charles ei olisi ajanut hänen ajatuksiaan niin ahtaalle...
Hän käänsi katseensa jälleen mieheen, kulmat kevyesti kurtistuen.
"Entä se, mitä sanoit merestä?"

Charles hieraisi kasvojaan. Hetken hän oli elätellyt toivetta, että nainen olisi unohtanut – hänen sopimaton käytöksensä, hänen läsnäolonsa olisi voinut vain kadota. Mutta selvästi niin ei ollut.
”Mikä osa siitä?” mies rykäisi ja sukaisi hiuksiaan.

Wren tutki Charlesin kasvoja hiljaisena. Hetkeksi rauhoittunut sydän oli alkanut jälleen riehua kylkiluiden muodostamaa häkkiä vasten.
"Että voisit ottaa minut mukaasi katsomaan sitä."
Vaikka hän kuinka yritti esittää asian huolettomasti, niin kuin sillä ei olisi ollut mitään väliä, hän tunsi hartioidensa nousevan lähemmäs korvia. Käpertyvänsä kokoon, valmiina suojelemaan itseään. Hän halusi uskoa, että Charles Edgerly olisi toisenlainen mies, sellainen, joka ei ensin lupaisi jotain vain peruakseen sanansa seuraavassa hetkessä.

Charles vastasi Wrenin katseeseen hetken levottomana kuin yrittäen päätellä, halusiko nainen saada hänet kiinni sopimattomasta ehdotuksesta. Todistaa, että hän oli juuri sellainen mies, joka käyttäisi asemaansa väärin. Hän sukaisi uudelleen hiuksiaan.
”Jos haluaisit lähteä, olisit tervetullut mukaani”, hän vastasi irrottamatta katsettaan naisen toffeenvärisistä silmistä voidakseen edes yrittää lukea vastauksen, ennen kuin se löisi häntä syytteen tai valituksen muodossa.

Tämä oli se kohta, jossa olisi todennäköisesti ollut viisainta huomauttaa, että Charles löytäisi todennäköisesti itselleen paljon sopivampaa seuraa purjehdusmatkalleen. Varmasti tällä oli ystäviä, tai vaikka sokkotreffikumppani, joka osaisi keskustella hienostuneista aiheista samalla, kun aurinko laskisi siihen siniseen mereen.
Wrenin olisi ehdottomasti pitänyt tehdä niin.
Sen sijaan hän hymyili teekuppinsa yli, vinosti, silmät siristyen.
Charles Edgerly piti sanansa.
"Se tekisi minut hyvin onnelliseksi", hän totesi, ja lisäsi, melkein liian kiireesti:
"Haluaisin tosiaan päästä näkemään sen sinisen sävyn itse. Ja saaren."

Ehkei kyse ollut ansasta. Miehen hartiat rentoutuivat asteen, ja Charles nojasi mukavammin tuolinsa selkänojaan.
Lähtisikö Wren hänen mukaansa? Jokin ajatuksessa sai hänen pulssinsa kiihtymään. Mitä jos se olisi kuin viime yö, mutta monta kertaa pahempana?
’Se tekisi minut hyvin onnelliseksi’ oli kuitenkin tarpeeksi vakuuttaakseen miehen siitä, että tuntisi hän itsensä millaiseksi ihmishirviöksi tahansa, matka Wrenin kanssa olisi mielenkiintoisempi kuin yksikään hänen yksin purjehtimansa.
”Hyvä on”, mies vastasi ja hieraisi leukaansa.
”Lähden katsomaan saartani joulukuussa muutamaksi viikoksi ja vietän joulun Tyynellämerellä. Isäni-”, hän rykäisi ja keskeytti itsensä. Mitä hän teki avautumalla perhettään kohdanneesta tragediasta, joka teki perinteisestä joulusta Lilford Hallissa sietämättömän ajatuksen?
”En luonnollisestikaan odota, että haluaisit lähteä mukaani nyt. Haluat varmastikin viettää joulun perheesi ja ystäviesi kanssa.” Et jumissa purjeveneellä keskellä autiota merta, kaksin aivan kammottavan sopimattoman työnantajasi kanssa.

Charles ei ollut ainoa, joka rentoutui. Wrenin kulmikkaiksi kohonneet hartia laskeutuivat alemmas, ilme pehmeni, vaikka silmissä säilyikin niissä alati kytevä tuli.
Hän ei voinut täysin sivuuttaa Charlesin kesken jäänyttä lausetta isästään. Senkin Wren oli jo saanut selville, että edellinen Lord Norfolk oli menehtynyt alkuvuodesta. Naisella ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka läheisiä isä ja poika olivat olleet, mutta joulu tulisi silti olemaan ensimmäinen tragedian jälkeen.
Hetkeksi hänet valtasi halu ojentaa kätensä ja hipaista työnantajansa käsivartta lohduttavasti.
Työnantajansa. Se oli tässä asiassa olennainen erontekijä.
Hän käänsi katseensa eteensä ja pyyhkäisi kostean hiussuortuvan otsaltaan.
"Oh, olen varma, että Winston pärjää kyllä ilman minuakin", hän totesi, jättäen sanomatta, ettei häntä odotettu jouluksi minnekään.
"Se lellitään joka tapauksessa piloille. Ellet sitten varta vasten halua lähteä yksin?"

Mies räpäytti silmiään ja hillitsi halunsa nykiä kaulustaan. Olivatko he sopimassa oikeaa matkaa yhdessä? Mitä hän teki?
”Ei. Olet tervetullut mukaani. Mikäli niin haluat”, hänen oli pakko lisätä. Voisiko hänen silti tulkita painostavan assistenttiaan? Charles hautasi kasvot käsiinsä.
”Kutsuni nähdään todennäköisesti erittäin sopimattomana. Pyytää sinut kanssani kaksin purjehtimaan, vaikka kyse ei todella ole mistään… Asiattomasta. Tiedäthän, että mitä tahansa sinulta pyydän, tarjoan tai käsken, sinulla on oikeus kieltäytyä vailla pelkoa työsi menettämisestä?” hän kysyi ahdistuneena ja riipaisi sormet läpi hiuksistaan.

Wren oli kurkottamassa kättään kohti yhtä niistä vohveleista - nyt kun hän oli saanut syötyä jotain, nälkä muistutti itsestään yhtäkkiä riipivällä voimalla - mutta pysähtyi sitten kesken liikkeen, kääntäen katseensa Charlesiin, joka oli jälleen piilottanut kasvonsa käsiensä taakse.
Sopimattomasta? Yrittikö mies vihjata, että hän kuvitteli purjehduksen olevan jonkinlainen tekosyy..?
Toinen voimakkaista kulmakarvoista kohosi epäuskoiselle kaarelle.
"Charles! Et voi olla tosissasi! Minä en todellakaan kuvittele, että olisit pyytämässä minua mukaan vain, jotta voisit..."
Hän vaikeni, pudisti päätään.
"Sinä et ole antanut minulle ainuttakaan syytä uskoa, että olisit mitään muuta kuin todellinen herrasmies. Joka varaa alaiselleen huoneen vain, jotta tämä voi rauhassa tutustua Pariisiin."
Hän yritti olla ajattelematta asiaa liian tarkkaan. Etteivät tunteet taas veisi mukanaan.
"Minulla on sitä paitsi pirunmoinen oikea koukku. Ihan vain, että tiedät."

Oikean koukun mainitseminen sai Charlesin sulamaan hymyyn, joka pakotti hänet laskemaan katseensa hillitäkseen itsensä. Mies pyyhkäisi kasvojaan.
”Hyvä tietää - hyvä on sitten”, hän sanoi ja poimi pöydältä palan edelleen lämmintä sämpylää.
”Jos haluat lähteä mukaani joulukuussa, olet tervetullut”, mies kurtisti kulmiaan, ”oletko ennen ollut merellä?”

Wren katsoi Charlesia hetken äänettömänä.
"Ei, en voi sanoa olleeni."
Aivan aluksi hän oli kuvitellut miehen pilailevan hänen kustannuksellaan, yrittävän jatkuvasti osoittaa assistentilleen tämän oikean paikan. Johon ei kuulunut viikonloppumatkoja historiallisiin kaupunkeihin tai kirkkaansinisten merten rannoille.
Jossain vaiheessa hän oli ymmärtänyt miehen olevan aivan vilpittömästi tietämätön monista sellaisista elämän tosiasioista, joita hän itse piti täysinä itsestäänselvyyksinä.
Tämä oli pyytänyt häntä mukaansa purjehtimaan. Koska hän oli halunnut nähdä meren.
Wren ei ollut varma, pystyisikö ikinä maksamaan takaisin velkaa, jonka arvo mitattiin jossain aivan muussa kuin rahassa.
Nainen valikoi itselleen täydellisen kauniin omenan, katsahti uudelleen Charlesia ja hymyili.
Jostainhan se oli aloitettava.
"Charles, oletko koskaan kuullut Netflixistä..?"

Maanantai 20.11.2017 Ulkoministerin virka-asunto, Lontoo, aamupäivä

Wren oli, pitkällisen laskelmoinnin ja empiiristen kokeiden jälkeen, kehittänyt täydellisen yhdistelmän, jolla samaan aikaan pitää keskittymisensä huippuvireessä ja viihdyttää nuorta corgia, jonka oma kyky keskittyä tuntui tällä hetkellä huitelevan jossakin kymmenen ja yhdeksänkymmenen sekunnin välillä.
Laivastonsiniseen kynähameeseen pukeutunut nainen istui kotitoimiston sohvalla, katse kiinnittyneenä kannettavan tietokoneen ruutuun. Bleiserin hän oli riisunut rennosti harteilleen, keltaisen puseron hihoja kääritty hieman ylemmäs, niin etteivät ne olisi näppäimistön sulavan nakuttelun tiellä. Toinen korkokenkä lepäsi kenossa sohvan vieressä, kun Wren tasaisin väliajoin tökkäsi stay-up sukan peittämillä varpaillaan pallon vierimään pitkin mattoa, tai kurkotti jalkansa rapsuttaakseen selälleen kellahtanutta Winstonia.
Yksittäinen punainen suortuva oli karannut niskaan kerätystä nutturasta, ja aina silloin tällöin Wren pyyhkäisi sen turhautuneesti korvansa taakse.
”Charles, siitä huomisesta aikataulusta. Jos vaihtaisimme-”
Hän vaikeni, kun puhelin värähti. Charlesin henkilökohtainen puhelin, ei työpuhelin.

Henkilökohtainen puhelin harvoin ansaitsi ulkoministerin huomiota työajalla. Massiivisen, tummapuisen työpöydän ääreen istunut, tummaan pukuun pukeutunut mies tuijotti vaaleat kulmat kurtussa tietokoneensa näyttöä ja noudatti hyväksi todettua selviytymistekniikkaa: vältti katsomasta suoraan assistenttiinsa ellei ollut pakko, kielsi ankarasti katsettaan harhailemasta. Pariisin onneton hotellivierailu unohtuisi pian. Koittaisi päivä, jona hän ei muistaisi tuskallisia yksityiskohtia hääsviitistä, assistenttinsa sääristä ja tämän kehräävistä, hänen järkensä sumentavista kommenteista.
Puhelin värähti uudelleen, ja ärtyneenä huoahtaen Charles tarkasti, kuka hänen huomiotaan tavoitteli. Jos se oli hänen henkilökohtaisen numeronsa onkinut journalisti, hän-
Kalpeat, hillityt kasvot muuttuivat asteen kalpeammiksi ja valahtivat järkytyksestä ilmeettömiksi, kun mies pudotti puhelimen takaisin pöydälle ja nojautui taakse tuolissaan. Hänen sykkeensä kohosi hallitsemattomana. Ellei tieto olisi tullut Gabriellelta, hän ei olisi uskonut sitä.
Bex. Käsistä lähtenyt juhliminen. Kokaiini. Kolari aineista sekopäisenä.
Hänen huolella rakentamansa korttitalo tuntui kaatuvan. Hän oli juuri viimeistellyt sopimukset Hooked On Onyxin ostamisesta. Heidän piti tavata viikonloppuna hioakseen läpi hevosten talven ohjelma, jotta kaksi hänen hevosistaan voisivat kilpailla täydellä teholla neljässä tähdessä keväällä – kenties tuoda kotiin yhtä hienoja meriittejä, kuin Diana oli tehnyt yllättämällä maailman ja voittamalla Burghleyn ratsastajansa kanssa.
Mutta hänen ratsastajansa oli juuri kolaroinut häneltä saamansa auton, sekopäisenä kokaiinista ja luoja tiesi mistä muusta. Viestistä päätellen nainen ei ollut loukkaantunut. Mutta Charles tunsi olonsa vuoroin kylmäksi ja kuumaksi siitä huolimatta. Pulssi jyskytti hänen päässään.
Mitä Bex ajatteli? Eikö nainen todella antanut lainkaan arvoa sille, mitä he rakensivat yhdessä hänen hevosilleen? Eikö Bex piitannut edes omasta urastaan? Nainen olisi voinut kuolla tai rikkoa itsensä niin, ettei ratsastaisi kuukausiin, jos koskaan. Ja teki sen piittaamatta.
Hän oli todella luullut, että Bex välitti hänen hevosistaan aivan yhtä paljon kuin hänkin. Välitti siitä, mitä he saattoivat saavuttaa.

Wren käänsi katseensa takaisin tietokoneensa ruutuun, sillä olisi tuntunut tunkeilevalta tuijottaa, kuinka Charles luki henkilökohtaista viestiä. Jokin pitkäksi venyvässä hiljaisuudessa sai hänet kuitenkin huolestumaan. Hän oli odottanut jonkinlaista kuittausta, lyhyttä mainintaa siitä, kuka viestin oli laittanut, tai ehkä toteamusta, että ei se ollut mitään, jatketaan töitä.
Kohottaessaan katseensa koneensa ruudusta Wren ymmärsi heti, että tässä ei ollut kyse ’ei mistään.’
Charlesin järkytys oli niin ilmiselvää, että se riitti suistamaan hänenkin pulssinsa tolaltaan.
”Charles? Mitä on tapahtunut?”
Wren laski tietokoneen kädestään ja nousi seisomaan, huojahti vain yhden koron varassa ja nykäisi kiukkuisesti toisenkin kenkänsä pois. Winston oli juuri kirmannut pallon perässä huoneen toiselle laidalle ja jarruttanut tyypillisellä sulokkuudella törmäämällä kirjahyllyyn.
Kauhukuvat risteilivät naisen mielessä, kun hän otti askeleen työpöytää kohti. Oliko joku loukkaantunut? Kuollut?

Charles räpäytti silmiään, palaten nykyhetkeen Wrenin äänen kutsumana. Hän katsahti assistenttiaan mitään näkemättä ja pyyhkäisi kädellä kasvojaan.
”Minun- Minun ratsastajani”, hän sanoi hakien ääntään, räpäyttäen uudelleen silmiään shokista lamaantuneena. Vähitellen viha nosti päätään.
Charlesin kasvot kivettyivät, mutta jäänharmaat silmät elivät raivosta, kun mies haki Bexin numeron henkilökohtaisesta puhelimestaan, nosti sen korvalleen ja nousi ylös niin vauhdikkaasti, että tuoli kaatui hänen takanaan. Mutta hän ei välittänyt, vaan harppoi kattoon ulottuvan kirjahyllyn viereen jäävää käytävää kiivain askelin.
”Mitä oikein ajattelit? Ole hiljaa!”, mies aloitti puhelun karjaisulla, joka sai Winstonin kyyristymään säikähtäneenä.
”Kuinka voit olla niin vastuuton? Et vaarantanut vain itseäsi, vaan kaikki ympärilläsi. Olisit voinut tappaa jonkun!”
Käytävällä ohi kulkevat henkilökunnan jäsenet väistivät ovea hätkähtäen miehen äänestä välittyvän raivon hälyttäminä.
”En ole koskaan elämässäni todistanut tällaista harkintakyvyn puutetta. Miten voit olla niin typerä? Miten voit heittää tulevaisuutesi hukkaan niin huolettomasti?!” Charles huusi puhelimeen voimalla, joka sai valkeat hiukset karkaamaan siistiltä kampaukselta ja valahtamaan otsalle.
”Ole hiljaa! Ei ole mitään selitystä, minkä voit antaa. Odotin sinulta niin paljon enemmän. Luotin sinuun. En ole koskaan elämässäni ollut näin pettynyt!” Miehen ääntä väritti kiistaton tuska, mutta raivo hiipui kylmään onttouteen, kun hän jatkoi.
”En voi katsoa tällaista vastuuttomuutta läpi sormieni. En voi antaa hevosiani käsiisi”, hän totesi kuin ymmärtäen sen itsekin, ja kaikki tunne katosi lopulta miehen äänestä, kun hän teki päätöksen, joka kovetti silmät hyiseksi jääksi.
”Työsuhteesi on päätetty välittömästi törkeän käytöksesi tähden. Pysyt kaukana hevosistani. Kirjanpitoni maksaa sinulle, mitä olemme kuusta velkaa, ja se päättää kaiken yhteydenpitomme. Hyvästi.”
Tunne ei ollut kuitenkaan kadonnut. Charles nojasi käsivartensa kirjahyllyyn raskaasti hengittäen, tarttui varoituksetta turhanpäiväiseen kristalliesineeseen, joka tuijotti häntä hyllyltä ja paiskasi sen tuskaisella karjahduksella päin huoneen raskasta, tummapuista ovea. Kristalli pirstaloitui helähtäen ja satoi lattialle. Puhelin putosi miehen kädestä lattialle, kun Charles vajosi istumaan vieressään olevaan nojatuoliin ja painoi pään voimattomana käsiinsä, menetys jännittyneet hartiat vähitellen lysyyn painaen.

Ratsastaja?
Ensimmäinen mieleen nouseva ajatus kylmäsi sielua. Oliko tapahtunut onnettomuus? Oliko ratsastaja – se sama, jonka Burghleyn voitosta Charles jaksoi olla niin pohjattoman ylpeä – loukkaantunut? Tai vielä pahempaa, oliko tämä ehkä…
Wren epäröi hetken liian kauan. Assistenttina hänen olisi kuulunut poistua siksi aikaa, että työnantaja saisi puhuttua henkilökohtaisen puhelunsa rauhassa.
Mutta ihmisenä hän välitti miehestä liikaa jättääkseen tämän yksin. Kenenkään ei kuuluisi joutua olemaan yksin, kun huonot uutiset saapuivat.
Epäröinti maksoi hänelle mahdollisuuden paeta, kun huuto alkoi.
Ensimmäinen, odottamaton karjahdus jähmetti naisen liikkumattomaksi suolapatsaaksi.
Toinen huutaen lausuttu lause lähetti Winstonin yhtenä karvaisena vilahduksena piiloon sen saman sohvan taakse, jolla Wren oli vain hetkeä aiemmin istunut.
Kaikki voima tuntui pakenevan kehosta, jättävän hänet kykenemättömäksi muuhun kuin seisomaan typertyneenä paikoillaan. Vaikka todellisuudessa hän olisi halunnut kääntyä, paeta huoneesta, juosta, kunnes tuntisi olonsa taas turvalliseksi, niin että laukkaava sydän saisi rauhoittua.
Väri katosi kasvoilta, jätti huulet lähes valkeiksi. Hän ei ollut laittanut huulipunaa tänään, ei, kun he työskentelisivät aamupäivän kotona.
Kristallin pirstoutuminen havahdutti naisen pysähtyneisyyden kirouksesta, johon huuto oli hänet lamaannuttanut. Hitaasti hän siirsi katseensa työnantajaansa, joka oli lysähtänyt nojatuoliin, kuin kaikki voima olisi paennut äänen mukana pois.
Wren kääntyi ja harppoi ulos huoneesta, jokin pisti kengätöntä jalkapohjaa oven luona.
Hetkeä myöhemmin ovi avautui ja sulkeutui.
Wren seisahtui Charlesin eteen ja ojensi höyryävää teekuppia miestä kohti.
”Tässä.”

Hitaasti Charles kohotti päänsä, sukaisten väsynein sormin valkeita hiuksiaan ja tuijotti teekuppia pitkän hetken, ennen kuin selkärankaan koodattu englantilaisuus sai hänet ottamaan sen vastaan. Mies laski kupin syliinsä ja vajosi tuolin selkänojaa vasten tuijottaen tyhjyyteen.
Hänen olisi pitänyt pyytää anteeksi, että Wren oli joutunut todistamaan hänen asiatonta käytöstään. Hän ei huutanut koskaan. Ainakin hän oli luullut niin. Nyt raivo oli haihtunut ja jättänyt jälkeensä tyhjyyden ja lattioille hyödyttömänä levinneen korttitalon. Hänen toiveensa lyötynä rikki. Mistä hänen oli tarkoitus tempaista ratsastaja, joka oppisi muutamassa kuukaudessa ratsastamaan hänen jokaista hevostaan tarpeeksi hyvin voidakseen kilpailla niiden kanssa tasolla, jonne ne oli kovalla työllä nostettu? Miten neljän tähden kilpailujen kävisi nyt? Hän oli odottanut niitä hartaammin kuin oli uskaltanut myöntää edes itselleen.
Charles sulki silmänsä hetkeksi ja hieroi ohimoaan.
Hänen katseensa osui veriseen jälkeen, joka näytti seuraavan naisen askelia. Vaaleat kulmat kurtistuivat.
”Jalkasi”, hän sanoi käheästi ja nyökkäsi kengättömiä jalkateriä kohti.

Wren otti askeleen taaksepäin ja jäi silmäilemään ulkoministeriä alta kulmiensa kuin yrittäen päättää, vaatisiko miehen vallannut heikkous muita toimenpiteitä kuin teetä. Muisto tämän raivoavasta äänestä sai kylmät väreet juoksemaan pitkin selkäpiitä.
Miehen toteamus sai Wrenin ensin hämmentymään ja sitten vilkaisemaan taakseen. Toisiaan, joka toinen askel näytti jättäneen jälkeensä pienen verilammikon. Todennäköisesti keittiölle ja takaisin.
”Pleóid air!” nainen ärähti ja ontui sohvan luo. Voi helvetti, ainakaan hän ei ollut se, joka joutui siivoamaan. Todennäköisesti juuri tälläkin hetkellä innokas siistijä oli kiillottamassa lattioita, jotteivat ulkoministerin arvokkaat silmät joutuisi katselemaan nurkista paenneita pölypalleroita.
Kipu pisti päkiää ja Wren lysähti istumaan.
”Peruutanko iltapäivän tapaamiset?” hän tiedusteli ja kääntyi samalla kurkistelemaan selkänojan yli sohvan taakse Winstonia etsien.

Charles oli pudistamassa päätään, mutta muutti mielensä. Ehkei hän ollut missään kunnossa pitääkseen tärkeitä poliittisia palavereita. Hänen ajatuksensa eivät olleet pysyä kasassa.
”Se on järkevä ajatus”, hän sanoi hieraisten kasvojaan, laski koskemattoman teekupin viereiselle tasolle ja nousi ylös. Mies hieraisi uudelleen kasvojaan, siirtyi työpöydän taakse ja poimi laatikosta matkakäyttöisen, pienen ensiapupakkauksen. Hän kiersi pöydän ja ojensi sen Wrenille hajamielisenä. Hän otti askeleen taaksepäin ja katsahti naista tietämättä, olisiko hänellä lupaa yrittää auttaa.
”Winston”, hän kutsui käheytynyt ääni pehmeänä, näin turvallisesti suljettujen ovien takana.
”Kaikki hyvin, kaveri”, mies sanoi, kun punavalkea koira hiipi esiin sohvan takaa. Nähdessään matolle kyykistyneen miehen ojennetun käden, se syöksyi innosta kiemurrellen matkaan ja loikki Charlesin rintaa vasten, kunnes mies nosti sen syliinsä ja halasi rintaansa vasten. Hetkeksi Charles painoi kasvonsa alas, haudaten nenänsä rakastavan eläimen turkkiin, kun se lipoi hänen poskeaan.
”Astuitko lasinsiruun?” hän kysyi.
”Olen pahoillani.”

Tapaamisten peruuttaminen. Se oli jotakin konkreettista, johon Wren saattoi tarttua ja yrittää karkottaa Charlesin tuskaisen raivon mielestään. Hän alkoi käydä kalenteria läpi mielessään, eri väreillä muistiin piirtyneitä nimiä ja kellonaikoja samalla kun nykäisi ohuen sukan jalastaan. Silmäpako oli lähtenyt juoksemaan päkiän kohdalta ja nousi aina sääreen saakka. Siitä ei olisi enää iloa edes Winstonille, vereen sotkeutunut sukka saisi lentää lähimpään roskikseen.
Nainen laski ensiapupakkauksen syliinsä ja kaivoi puhelimensa esiin, tarkoituksenaan lähettää tarvittavat viestit, mutta Winstonin ilmestyminen sohvan takaa vaati hänen huomionsa.
Hetken ruskeat silmät seurasivat, kuinka corgi hyöri isäntänsä ympärillä, koko hölmö, karvainen takapää hännän mukana hytkyen.
Hän tajusi unohtuneensa katsomaan vasta, kun kuuli Charlesin kysymyksen.
”Taisin astua. Oma vika, pitäisi katsoa, minne kävelee”, hän tuhahti hölmöydestään ärsyyntyneenä. Pulssi ei tahtonut rauhoittua, se hakkasi edelleen kipeästi rintalastaan.
”Haluatko minun tekevän vielä jotakin muuta? Iltapäivä on nyt vapaa.”
Hän epäröi hetken, katsoi ulkoministeriä alta kulmiensa.
”Oletko kunnossa?”

”Ei, olet tehnyt tarpeeksi. Pidä loppupäivä vapaata”, mies kehotti katsellen koiran innokkaita, hyväntahtoisia kasvoja, jotka yrittivät ulottua nuolaisemaan hänen kasvojaan. Mutta Charles piti corgin turvallisesti sylissään, rapsuttaen sormillaan pörheää, nahkaltaan hieman liian suurta niskaa.
Wren tiedusteli oliko hän kunnossa, ja hetken mies ei näyttänyt osaavan vastata. Hän hengitti syvään, katsoi tyhjyyteen ja näytti perinpohjaisen musertuneelta.
”Olen pahoillani. Minun ei olisi pitänyt menettää malttiani sillä tavalla”, hän sanoi ääni tiukasti hillittynä ja katsahti sukan alta paljastuvaa jalkaa. Lasinsirut lattialla olivat hänen syytään. Ehkä hänen pitäisi ajatella seuraavalla kerralla, ennen kuin paiskoi esineitä seinään.
”Antaisitko minun? Siellä voi olla edelleen lasinsiruja”, Charles pyysi ja katsahti runneltua jalkapohjaa onnettomana.

Wren tuhautti nenäänsä.
”Äh, Charles, tuossa ei ollut mitään, mitä en olisi tähän ikään mennessä nähnyt. Olen irlantilainen, muistatko? Meillä on kamala temperamentti.”
Hän yritti pitää äänensä mahdollisimman kevyenä, vaikka jokin miehen käytöksessä saikin hänet tolaltaan. Ulkoministeri oli aina hillitty, rauhallinen, hallitsi itsensä silloinkin, kun poliittinen väittely uhkasi riistäytyä toiselta osapuolelta käsistä.
Nyt Charles vaikutti niin… inhimilliseltä.
Wren oli aikeissa väittää vastaan ja huomauttaa, että osasi hoitaa kyllä itse omat haavansa, mutta miehen onneton katse sai hänet huokaisemaan ja oikaisemaan jalkaansa suoremmaksi. Ehkä Charleskin tarvitsi jotain, mitä tehdä.
”Ei se ole paha, laastari päälle ja sillä hyvä. Mutta katso nyt, jos olet varma, ettet pyörry veren näkemisestä.”

Siinä oli paljon, mitä Charles toivoi, ettei Wrenin olisi tarvinnut nähdä. Hän oli järkyttänyt itsensäkin reaktionsa ja tunteidensa voimakkuudella. Mitä helvettiä Bex oli ajatellut? Vastaus oli luultavasti ei yhtään mitään. Pettymys nosti uudelleen päätään, ja mies laski innokkaan koiran takaisin lattialle. Winston ampaisi hakemaan vuorotellen lelujaan kuin esitellen niitä vuorotellen ihmisilleen ylpeydestä pakahtumaisillaan.
Charles poimi puhelimensa lattialta, avasi sen taskulampun ja tarttui Wrenin ojennettuun jalkaan, kallistaen jalkapohjaa paremmin valoon ja tutkien sen haavaa vaaleat kulmat kurtussa.
”Se oli siitä huolimatta asiatonta, ja olen pahoillani, että jouduit näkemään sen. Minä… Minä en usein menetä malttiani sillä tavalla. Käyttäydy sillä tavalla.”

Wren valui hieman alemmas sohvalla ja ojensi kättään kutsuakseen Winstonin lähemmäs. Hän upotti sormensa sen niskaharjakseen ja rapsutti, kunnes koira kellahti tyytyväisenä selälleen ja nytki jalkaansa maharapsutuksen tahtiin.
Olisi pitänyt lakata varpaankynnet, hän pohti ja olisi halunnut nauraa ääneen. Kuinka ihmeessä he joutuivat tällaisiin tilanteisiin?
Mutta se ei nyt ollut murheista suurin. Wren piti katseensa tiukasti katossa, ettei olisi vahingossakaan kohdannut Charlesin katsetta.
”No, tohtori, jäänkö henkiin?” hän hymähti, mutta vakavoitui nopeasti.
”En tiedä, mistä tarkalleen oli kyse, mutta me puhumme nyt ratsastajastasi ja hevosistasi. Epäilen, että minäkin olisin vastaavassa tilanteessa huutanut. Olisin aivan varmasti.”
Hymy nykäisi suupieltä ylöspäin.
”Ja usko pois, olen jo tähän mennessä huomannut, ettei karjuminen kuulu tyyliisi. Mutta ehkä se osoittaa, että todella välität?”

”Sinulla on lasinsiruja jalkapohjassasi”, Charles vastasi, laski puhelimensa lattialle ja poimi naisen vieressä olevasta ensiapusetistä pinsetit. Hän vilkaisi naista kulmansa alta ja sulki hetkeksi silmänsä kipeästä muistutuksesta. Kyllä, hän välitti ja se teki tilanteesta niin kamalan. Bex ei ehkä olisi koskaan voinut olla oikea nainen häntä varten, mutta se ei tarkoittanut, etteikö mies olisi edelleen toivonut naisen tulevaisuuteen hyviä asioita. Hän oli luullut, että Bex oli vuorostaan kunnioittanut heidän yhdessä tekemiään suunnitelmia hänen hevostensa tulevaisuudelle.
”Kilparatsastajani ajoi kolarin kokaiinin vaikutuksen alaisena”, mies sanoi leukaperät jännittyen, kun otti paremman otteen pinseteistä ja tarttui niillä pieniin sirpaleisiin, jotka avoimesta haavasta näkyivät.
”Ja nyt kaikki suunnitelmani hevosilleni ovat ilmassa, koska minulla ei ole ratsastajaa. Ei myöskään sille 70,000 punnan täysiveriselle, jonka juuri ostin hänen kilpailtavakseen.”

Wren hiljeni hetkeksi tyrmistyneenä kuullessaan syyn Charlesin raivokohtaukselle.
Hänen teki mieli itsensäkin huutaa.
”Damnú air! Hale?” hän lopulta älähti epäuskoisena.
”Voiko siinä olla tapahtunut jokin virhe? Kyse ei ole vain typerästä juorusta tai..? Ei, ei taida olla.”
Gabrielle oli liian älykäs menemään sellaiseen halpaan, eikä Hale ollut yrittänyt ilmeisesti kieltää tapahtunutta, sikäli kuin puhelusta saattoi päätellä.
Wreniä kylmäsi. Eikä vähiten siksi, ettei hän voinut olla ajattelematta, miten kamalaa olisi joutua kuulemaan sanat ’olen pettynyt sinuun’ Charlesin huulilta.
”Miten-”
Lause katkesi sähähdykseen kun jalkaa vihlaisi, ja Wren joutui todella keskittymään, ettei olisi potkaissut Charlesia päähän. Se tästä olisi vielä puuttunutkin.
Winston tuli huolissaan lohduttamaan ja työntämään narulelua hänen poskeaan vasten.
”Onko mielessäsi ketään, jonka saisi sijaiseksi pienellä varoitusajalla?”

”Ei, ei mitään virhettä. Puhdasta, vastuutonta harkintakyvyn puutetta”, Charles huokasi ja tiukensi otettaan jalasta, kun se nytkähti. Hän nyppäsi vielä kaksi pikkuruista sirua paperikoriinsa, kaatoi sitten desinfiointiainetta haavaan ja pakkasi sen keskittyneesti päkiän suojaavaan siteeseen. Korkokenkien käyttäminen muutamaan päivään olisi puhdasta masokismia.
”Saan varmasti äidiltäni ratsastajan kuukaudeksi tai pariksi huolehtimaan hevosteni treenauksesta, mutta tarvitsen ratsastajan, joka on valmis sitoutumaan niihin pitkällä tähtäimellä. Menestys rakentuu hevosen ja ratsastajan suhteesta, eikä sellaista muodostu, mikäli ratsastaja vaihtuu usein”, Charles sanoi, irrotti otteensa naisen jalasta ja siivosi pois käytetyt ensiaputarvikkeet.
”Tiedätkö, missä täällä säilytetään… Luutaa tai jotakin, millä lasinsiruja voisi siivota pois?” mies kysyi suoristautuen ja tunsi olevansa vieraalla maaperällä yrittäessään nimetä siivousväleineitä, joihin ei ollut koskenut elämässään. Mutta hänen pitäisi huolehtia omasta sotkustaan, ennen kuin joku muukin satuttaisi itsensä.

Wren irvisti, puoliksi Halen vuoksi, puoliksi sen, että muka kirvelemättömäksi (vuosisadan valhe) tarkoitettu puhdistusaine sai haavan polttelemaan hetkeksi. Mutta mitäs tuli tanssittua lasinsirpaleiden yli, ihan oma vika, niin kuin hän oli todennut.
Hän kohottautui hitaasti istumaan ja nosti innokkaana corgipallona pomppivan Winstonin syliinsä, kääntäen päätään poispäin koiran innokkaan kielen tieltä.
”Oletan, että Halen palkkaaminen takaisin ei ole vaihtoehto”, hän totesi kulmiaan kurtistaen ja tunsi turhautumisen nostavan päätään. Voitto Burghleyssa oli ollut upea saavutus, ja nyt yksi typerä virhe uhkasi suistaa koko uran suoraan viemäristä alas.
”Täytyy sitten aloittaa etsiminen välittömästi.”
Charlesin kysymys sai Wrenin ensin hämmentymään ja sitten naurahtamaan.
”Epäilen, ettei täällä ole luutaa. Rikkalapio varmasti löytyy. Voin käydä hakemassa.”
Winstonia yhä sylissään pidellen hän nousi seisomaan ja varasi painon varovasti kantapäänsä varaan, luoden Charlesiin mietteliään katseen.
”Itse asiassa, tule mukaan.”

”Ei, se ei ole”, Charles vastasi lujasti, ”hän osoittaa niin törkeää arvostelukyvyn puutetta, niin käsittämätöntä vastuuttomuutta, etten voi antaa hevosiani hänelle. Miten voisin luottaa, ettei hän lähde juhlimaan ennen kisoja ja heitä hukkaan kokonaista kisakautta?”
Mies esti itseään tarjoamasta käsivarttaan tueksi jalkansa vammauttaneelle naiselle. Ehkä hän päätyi jo aivan tarpeeksi lähelle Wreniä yhdeksi päiväksi.
”Minä… Selvä”, hän myöntyi naisen käskiessä hänet mukaansa. Hänen olisi pitänyt tarjoutua hakemaan ’rikkalapio’ naisen puolesta, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan mistä sellainen löytyi.
”Kuinka kipeä jalkasi on?” hän kysyi ja pyyhkäisi siruja nurkkaan mustalla nahkakengällään oven edustalta muutamaan kertaan.

Niin, olihan se ollut typerää. Hirvittävän typerää. Mutta siitä huolimatta jokin jäi vaivaamaan Wreniä. Entä, jos Hale todella katui tekoaan, ja parantaisi tämän jälkeen tapansa?
Hän laski Winstonin lattialle vasta, kun he olivat turvallisesti oven toisella puolella, ja hölmö corgi lähti pinkomaan pitkin käytävää pituusrajoitteiset jalat lipsuen. Se jarruttaisi todennäköisesti taas törmäämällä seinään.
Wren vilkaisi ohimennen nyt kokonaan paljaaksi jäänyttä jalkaansa eikä voinut olla miettimättä, kuinka ihmeessä oli tähänkin tilanteeseen joutunut. Hän oli kuvitellut työnkuvaansa varsin… erilaiseksi.
Ei sillä, että hän olisi valittanut.
”Jään henkiin. Sinulla on yllättävän hellät kädet.”
Hän lähti johdattamaan Charlesia kohti siivouskomeroa hieman ontuen.

Charles pysähtyi hetkeksi Wrenin sanojen myötä, rykäisi hiljaa kuin itseään kasatakseen ja seurasi sitten naisen perässä.
”Voit vain kertoa, missä sitä rikkalapiota säilytetään ja ehkä miltä se näyttää, ja minä voin käydä hakemassa sen”, mies tarjosi ottaen onnahtelevan assistenttinsa kiinni.
”Jalkasi on varmastikin kipeä.” Millainen sivistymätön mies paiskoi tavaroita seiniin? Siitäkin huolimatta, että oli aina inhonnut teennäisen näköistä kristalliveistosta.

Wren loi Charlesiin epäluuloisen katseen. Ei, oli ehdottomasti parempi, että hän menisi mukaan.
”Onhan se, mutta jään henkiin. Kuulehan, Charles.”
Hän sujautti toisen käsivartensa huolettomasti miehen käsivarren alle.
”Tämä päivä ei ole nyt mennyt ihan, niin kuin piti. Mutta sinun iltapäiväsi vapautui juuri, ei kokouksia tai muuta juoksevia velvollisuuksia. Vietkö minut elokuviin?”
He pääsivät siivouskomeron ovelle ja Wren irrotti otteensa miehen käsivarresta, sysäten oven auki ja viitaten tätä astumaan sisään.

Wrenin käsivarsi sujahti hänen käsikoukkuunsa, ja mies katsahti kättä epätietoisena. Hän ei voinut luottaa lainkaan omaan arviointikykyynsä mitä Wreniin tuli. Jo hääsviittiin jääminen oli kertonut sen. Saati kaikki, mikä sen jälkeen tapahtui – vaikka mitään ei kai teknisesti tapahtunutkaan. Mutta hänen ei pitäisi olla nähnyt assistenttiaan pyyhkeessä.
”Vienkö-”, Charles toisti ja kurtisti kulmiaan räpytellen kalpeita silmiään hämmentyneenä, ”vienkö sinut elokuviin?” Mies pysähtyi tuijottamaan assistenttinsa erikoisia, toffeenruskeita silmiä. Hänen päivänsä ei mennyt lainkaan niin kuin sen oli tarkoitus. Pettymys Bexistä myllersi mustana ja onnettomana hänen vatsassaan eikä mies tuntenut hallitsevansa ajatuksiaan. Ehkä hänen olisi turha yrittää tehdä töitä.
”Tuota, kyllä kai. Jos niin haluat”, hän vastasi epävarmana ja kurtisti kulmiaan. Ei kai naisen esittämää, suoraa pyyntöä sopinut torjuakaan?
Charles astui edelleen hämmentyneenä sisään siivouskomeroon.
”Onko sinulla jokin tietty paikka, jossa käy katsomassa elokuvia?”

”Hienoa. En pyytäisi, jos en tahtoisi. Ja sen jälkeen syömään?”
Wren napsautti valokatkaisijasta lampun päälle, ja hämmentävän kirkas valo täytti pienehkön tilan. Charlesin olisi korkea aika tutustua todelliseen maailmaan, jos ei muuten, niin saadakseen ajatuksensa pois Halen aiheuttamasta pettymyksestä ja huutoa seuranneesta häpeän tunteesta. Maailma ei kaatuisi siihen, että he viettäisivät yhden iltapäivän tavallisen kansan joukossa, elämässä tavallisen kansan arkea.
Toivottavasti.
”Lasinsirut saa parhaiten pois imurilla”, Wren totesi ja katsahti ympärilleen etsivästi.
”Jossakin Odeonin teatterissa, yleensä. Silloin kun on ollut ylimääräistä.”

Elokuviin ja syömään. Charles nyökkäsi epäröiden. Se tuskin olisi sen asiattomampaa kuin ehdottaa assistentilleen tanssitunteja kanssaan tai kutsua tätä useammaksi viikoksi kanssaan purjehtimaan Fidzille.
”Imurilla? Selvä”, mies sanoi ja katseli ympärilleen. Totta kai hän imurin tunsi. Se oli… Hänen katseensa haravoi omituisia laitteita ja purkkeja ja ämpäreitä, kunnes tunnisti muovisen möhkäleen, josta lähti harmaa putki ja metallinen jatko-osa. Hän nosti sen käteensä ja katsoi Wreniä kysyvästi toivoen osuneensa oikeaan.
Odeonin teatteri ei sanonut sen enempää kuin imuri, mutta mies nyökkäsi.
”Hyvä on. Odeonin teatterille elokuviin ja sitten syömään. Oliko sinulla jokin elokuva mielessäsi?”

”Imurilla. Sillä pienetkin sirpaleet saa helpommin pois kuin pelkän harjan ja rikkalapion avulla.”
Luojan kiitos se oli ollut hän, joka tanssahteli lasinsirujen yli, ei Winston.
Hymy nykäisi Wrenin suupieltä, kun Charles tunnisti imurin kaikkien kojeiden keskeltä. Siistissä rivissä näytti olevan ainakin kiillotuskone ja ties minkälaista höyrypesuria, jonka avulla virka-asunnon lattiat pidettiin kiiltävän puhtaina.
”Hyvä poika! Onhan suutin mukana? Hyvä. Mennään siivoamaan se sotku ennen kuin joku muu ehtii.”
Wren pujahti oven ulkopuolelle, toinen käsi valmiina valokatkaisijalla odottamaan, että Charles pääsisi ulos sotasaaliinsa kanssa.
”En ole viime aikoina juuri seurannut, mitä siellä tällä hetkellä pyörii. Ennenkin minulla oli tapana vain marssia lippuluukulle ja valita jokin elokuva summanmutikalla.”
Silloin, kun hän oli halunnut hetken aikaa nollata ajatuksiaan. Pimeässä salissa oli mukava istua, rauhassa (silloin kun viereen ei sattunut muhinoivia pareja) ja keskittyä hetkeksi vain tuijottamaan ruutua mitään erityistä ajattelematta.

Charles ei tiennyt, oliko suutin mukana tai miltä imurin suutin tarkalleen näytti. Mutta Wrenin kannustuksesta päätellen hän oli valinnut oikean laitteineen osineen. Mies lähti takaisin toimistoaan kohti levottomina ja pettymyksen värittäminä laukkaaviin ajatuksiinsa vajoten ja oli kompastua eteensä sukeltavaan Winstoniin. Imuri jätti lommon seinän arvokkaaseen panelointiin, kun miehen käsi törmäsi sitä vasten hänen hakiessaan tasapainoa maneerilla, joka ei päätyisi siihen, että hän astuisi koiransa pään päälle.
Ulkoministeri loi corgiin kylmän katseen.
”Viitsisitkö?” hän kysyi assistentiltaan ja nyökkäsi älylliseltä kehitykseltä varmasti jälkeenjäänyttä koiraa kohti, ennen kuin avasi toimistonsa oven ja rahtasi imurin sisään. Mies laski sen lattialle hieraisten rystysiään, joista törmäys oli ruhjonut nahkaa, ja tuijotti laitetta sitten mietteliäästi. Pitkässä metalliosassa oli kahva, joka näytti sopivan käteen, joten se oli varmastikin se osa, jota liikutettiin lattialla. Charles kumartui tutkimaan muovista laatikkoa, joka putkiloa seurasi ja löysi sen kätköistä töpselin. Hän kokeili laitteen nappuloita ja suunnisti päättäväisesti lasinsiruja kohti, kun imuri alkoi hurista epämiellyttävällä volyymilla.
”Tämä on melko… Tyydyttävää”, hän pohti ääneen, kulmat kurtistuen, kun katsoi kuinka sirpaleet ja tomu katosivat suutimen sisään.

Charlesin kamppaillessa imurin kanssa Wren oli ehtinyt onnahtelemaan edelle, mutta kuullessaan rämähdyksen hän kääntyi pelästyneesti ympäri.
Hymy nyki naisen suupielessä, kun hän kyykistyi ojentamaan kätensä Winstonia kohti.
”Winston, tule tänne, tule, tule...”
Corgin sukellettua riittävän lähelle hän nappasi sen kainaloonsa samalla varmuudella kuin lammasfarmari (töppöjalkaisen) karitsan ja kantoi koiran suosiolla toimiston puolelle ennen kuin se ehtisi rikkoa tassunsa lasinsirpaleisiin.
Winston sylissään Wren vetäytyi sohvalle ja jäi katselemaan, kuinka Charles alkoi kesyttää imuria. Hän ei edes yrittänyt piilotella hymyään silitellessään corgin niskavilloja. Hän kaivoi vaivihkaa puhelimensa ja nappasi kuvan imuroivan Charlesin selästä.
”Eikös? Elämästä löytyy hämmästyttäviä tyydytystä tuottavia asioita”, nainen huomautti laskiessaan puhelimensa.
”Herra ulkoministeri, tuolla on vielä pölyä”, hän jatkoi, ja osoitti nurkkaa kohti sidotulla jalallaan, kädet corgin turkkiin uponneina.
”Ja muista: liike lähtee lantiosta!”

Lasinsirut katosivat imuriin, ja Charles rullasi suutinta tunnollisesti laajemmallakin alueella, jotta hänen vastuuttoman raivonsa seuraukset eivät päätyisi vahingossakaan kenenkään muun jalkaan.
Wrenin kommentti sai hänet kuitenkin kääntymään naista kohti, kuiva, viileä katse silmissään ja kohottamaan kulmaansa haastavasti. Hän ei voinut vain kuvitella assistenttinsa janoa piikitellä häntä. Mutta lopulta Charles huokasi ja kääntyi katsomaan osoitettua nurkkaa, pyyhkäisi sitä imurilla ja sammutti sen vihlovan hurinan helpottuneena.
”Kelpaako nyt, neiti Reynard?” mies kysyi kuivasti ja irrotti töpselin seinästä antaen sen kelautua takaisin imurin sisälle.

Wren vastasi Charlesin katseeseen vinolla hymyllä samalla kun rapsutti sylissään selälleen kellahtaneen corgin vatsaa.
”Jatka vain, hyvin se sujuu”, hän kannusti ja pyöritteli paljaan jalkansa nilkkaa. Ehkä olisi viisainta valita matalapohjaiset kengät elokuvatreffeille.
Opetustilaisuuteen, ei treffeille.
Imurin hurinan viimein lakatessa hän päästi Winstonin maahan ja käänsi katseensa Charlesiin, pieni hymy yhä huulillaan.
”Erinomaista työtä, herra Edgerly. Teissä on valtavasti kehittämisen arvoista potentiaalia”, hän vakuutti ja nousi seisomaan.
”Sitten vaatteidenvaihtoon. Ja palauttamaan tuo imuri paikalleen, siivoja saattaisi muuten hämmentyä.”

Ulkoministeri soi assistentilleen, kuivan skeptisen katseen ja nosti imurin käteensä tyytyväisenä siitä, että saattoi sanoa nyt tuntevansa laitteen ja osaavansa käyttää sitä. Mies kuitenkin pysähti vaaleita kulmiaan kurtistaen ja loi Wreniin hämmentyneen katseen.
”Vaatteidenvaihtoon?” hän toisti ja vilkaisi naisen siistiä asua. Ei kai siinä mitään vikaa ollut?

Wren puki sohvalle unohtuneen bleiserin päälleen ja kumartui poimimaan korkokenkänsä lattialta. Hän suoristautui ja oli ottamassa askeleen ovea kohti, mutta pysähtyi huomatessaan Charlesin katseen.
Hän kohotti kysyvästi kulmaansa ennen kuin ymmärsi, mikä tätä todennäköisesti hämmensi.
”Sinä. Pue päällesi jotain vähän vähemmän virallista.”
Hän viittasi kädellään Charlesin asukokonaisuutta kohti. Heidän oli tarkoitus sulautua joukkoon, ei käydä silmään kuin suklaakakkujen joukkoon eksynyt parsakaali.
”Kai kaapistasi jotakin sopivaa löytyy?”

Charlesin vaaleat kulmat kurtistuivat asteen lisää, kun hän katsahti mittatilattua, tummaa pukuaan epätietoisena.
”Mikä vika tässä on? Hyvä puku”, hän protestoi ja poimi imurin uudelleen käteensä palauttaakseen sen huoneeseen, jonka olemassaolosta ei ollut tiennyt vartti sitten.
”Mitä sinä tarkoitat vähemmän virallisella?” mies kysyi kävellessään siivouskomerolle Winston perässään laukaten.

”Hyvä puku”, Wren myönsi, ja yritti olla katselematta istuvaa hartialinjaa liian tarkkaan. Sviitissä vietetyn yön jälkeen hänen ajatuksensa tuntuivat harhautuvan aivan liian helposti poluille, joita tavallisten assistenttien ajatusten ei kuuluisi kulkea.
Charleshan oli tapaillut muutaman kerran neiti Sabelia, joka oli taatusti aivan erinomainen puolisoehdokas. Eivätkö yläluokkaiset harrastaneet sellaista, sovittuja liittoja?
”Mutta kyllä se vähän pistää elokuvateatterissa silmään. Näyttää siltä, kuin olisit pyrähtänyt paikalle suoraan bisneskokouksesta.”
Tai siltä, että joku typerä heitukka yrittää epätoivoisesti kiivetä reittä pitkin. Hah.
”Eikö sinulla olisi… vaikka jokin neule?”

Charles laski imurin siivouskomeroon, tuuppasi Winstonin jalallaan pois ja sulki oven vain kantaakseen komeroon uudelleen lujahtaneen Winstonin takaisin ulos. Mies laski sen päätään pudistaen takaisin lattialle ja katsahti Wreniä skeptisesti.
”Jokin neule”, hän toisti tyytymättömänä ja vilkaisi pukuaan. Mutta kaipa Wren tunsi elokuvissa käymisen pukeutumisetiketin häntä paremmin.
”Hyvä on sitten. Vaihdan vaatteita. Voimme lähteä viidentoista minuutin kuluttua”, mies sanoi katsahtaen vanhaa, nahkahihnaista rannekelloaan ja lähti päätään pudistellen kohti ylemmän kerroksen portaita, jossa hänen henkilökohtainen huoneistonsa oli. Jokin neule.

Eikö herrasmiesten tehtävä ollut odottaa, kun nainen laittautui valmiiksi?
Wren hymähti itsekseen ja suuntasi omaan huoneeseensa, paljas jalka jo hiljalleen palellen.
Kaipa hän voisi itsekin vaihtaa vaatteensa, kynähame ja matalapohjaiset kengät eivät olleet ehkä kaikkein klassisin yhdistelmä.
Tarkalleen neljätoista minuuttia myöhemmin Wren laskeutui ala-aulaan kiskoen takkia päälleen. Kynähame oli vaihtunut vaaleisiin housuihin, joiden vyötärökaistaleen sai solmittua näyttävälle rusetille, bleiserin tilalla oli lyhyt, roosa cashmereneule. Pakollisen korkoloman vuoksi kengiksi olivat valikoituneet pehmeät, mukavat nilkkurit, joissa paikattu jalka ei toivottavasti kipuilisi liikaa.
Vihreä villakangastakki odotti vielä käsivarrella valmiina.

Jokin neule, Charles hoki itselleen, kun tutki käveltävän vaatekomeronsa armeijallisesti järjestettyä tarjontaa. Mittatilatut, tummat puvut riippuivat siististi hengareissa, valkoiset ja vaaleansiniset kauluspaidat oli ripustettu toiselle tangolle ja mustat oxfordit olivat vallanneet yhden hyllykön. Jokin neule. Mikä vika siistissä puvussa oli?
Mustiin, suoriin housuihin ja mustaan, poolokaulukselliseen, hartioita halaavaan kashmirneuleeseen pukunsa vaihtanut mies odotti assistenttiaan aulassa, polvimittainen, tummanharmaa villakangastakki käsivarrellaan. Wren oli… Huomattavasti värikkäämpi.
”Kuljettajani vie meidät haluamallesi elokuvateatterille”, mies sanoi ja katsahti puhelintaan irrottaen kalpeanharmaan katseensa assistentistaan.
”Minne olemme matkalla?”

Charles oli tosiaan noudattanut hänen neuvoaan. Wren loi hyväksyvän katseen mustaan poolokaulusneuleeseen (hartialinja ei ollut lainkaan hullumpi, hän totesi, ja olisi halunnut potkaista itseään) ennen kuin alkoi pukea takkia päälleen.
”Oi ei, ei tällä kertaa”, hän totesi miehelle tämän mainitessa kuljettajastaan.
”Me menemme metrolla.”
Niin kuin kuka tahansa tavallinen ihminen, jolla ei ollut autonkuljettajaa odottamassa yhden puhelinsoiton päässä.

”Me mitä?” Charles nosti katseensa kulmiaan kurtistaen.
”Metrolla? Miksi?” mies kysyi. Hän ei ollut eläessään käyttänyt julkisia kulkuvälineitä eikä ollut suunnitellut aloittavansa tänään, mutta Wrenillä oli kauhistuttava tapa saada hänet tekemään asioita kuin huomaamatta.
Charles veti takin harteilleen suoristaen sen kauluksia, työnsi puhelimen taskuunsa ja avasi naiselle virka-asunnon ulko-oven näyttäen torjuvaa, rauhoittavaa käsielettä havahtuvalle turvamiehelle aulan laidalla.

”Menemme metrolla”, Wren toisti kärsivällisesti napittaessaan takkiaan. Hän pyyhkäisi auki kampaamansa hiukset pois kauluksen alta ja asetteli kaulukset suoraan ennen kuin harppoi päättäväisesti ulos.
”Koska miksi ei? Oletko matkustanut metrolla aikaisemmin?” hän tiedusteli, vaikka uskoikin tietävänsä vastauksen. Charlesin kaltaiset miehet eivät matkustelleet metroilla, he istuivat hienojen autojen takapenkeillä ja keskustelivat tärkeitä työpuheluita.
”Ajattelin, että kokemus tekisi sinulle hyvää. Voisi olla, sanojasi lainaten, yllättävän tyydyttävä.”

Charles katsoi Wreniä terävästi kulmansa alta harppoessaan kadulle takinhelmat määrätietoisten askelten tahdissa lepattaen.
”En voi sanoa hyväksyväni logiikkaasi, mutta hyvä on. Jos haluat välttämättä käyttää metroa, käytetään metroa”, hän huokasi ja sukaisi sormet läpi valkeista hiuksistaan.
”Minne me olemme menossa? Valitsitko elokuvan, jonka haluat nähdä?” hän kysyi katsahtaen naista uudelleen kulmansa alta. Charles ei voinut sanoa nähneensä montaa elokuvaa elämänsä aikana ja pohti mielenkiinnolla, millaiset elokuvat Wreniä viehättivät. Ilmeisesti nainen tunsi niitä paremmin kuin hän. Mutta sentään Charles oli nyt katsonut uuden BBC-tuotannon Arthur Conan Doylen Sherlock Holmesista. Hän ei kehdannut tunnustaa, että oli katsonut sarjan kokonaan kahden päivän aikana sen jälkeen, kun he olivat katsoneet jakson yhdessä Pariisissa hänen odottaessaan lentoa.

”Minun logiikkani on pettämätöntä”, Wren tuhahti vinosti hymyillen lähtiessään harppomaan päättäväisin askelin Waterloo Gardensin ohittavaa katua pitkin. Lähin Odeon olisi ollut vain pienen kävelymatkan päässä Leicester Squarella, mutta se olisi vesittänyt koko metromatkan ajatuksen.
”Voi pitää tätä oppimiskokemuksena. Sukelluksena tavallisen lontoolaisen arkeen. Hypätään metroon Piccadilly Circuksella, elokuvateatteri sijaitsee Tottenham Court Roadilla.”
Matalapohjaisista kengistä huolimatta Wren tunsi päkiän vihlaisevan, mutta hän ei kääntyisi takaisin nyt, kun oli saanut Charlesin raahattua mukaansa.
”Ollaan spontaaneja ja valitaan elokuva vasta paikan päällä. Mitä muuten lopulta pidit Sherlockista, et tainnut tulla koskaan maininneeksi..?”
Hän vilkaisi miestä silmäkulmastaan.

Spontaanius ei ollut sana, jota Charles usein yhdisti itseensä. Nytkin sen mainitseminen sai hänen silmäkulmansa nykimään. Hän oli kaukana mukavuusalueeltaan – Wrenillä tuntui olevan pakkomielle raahata hänet sinne – eikä tuntenut olevansa lähelläkään tilanteen hallintaa.
”Fantastista”, hän totesi kuivasti seuratessaan assistenttiaan kohti Piccadilly Circusta, joka oli vuodenajasta riippumatta turistien kansoittama. Charles onneksi usein vain ajoi sen läpi kuljettajansa takapenkillä, työpuheluihin keskittyneenä ja ärtyi vain liikenteen hitauteen.
”Se oli… Mielenkiintoinen. Mitä sinä pidät siitä?” hän kysyi ja kosketti niskaansa vienosti vaivaantuneena, samaistuttuaan kenties turhankin paljon päähahmoon, joka kai valtaväestön mielestä ei ollut… Normaalimmasta päästä.

Wren kätki hymynsä kääntämällä päätään, kuin olisi tarkastellut St James’s Square Gardenin viereen pysäköityjen vuokrapyörien riviä.
”Kaimasi nimikkokatu”, Wren hymähti ja nyökäytti päätään nimikylttiä kohti heidän kääntyessään Charles II Streetille.
”Onko se muuten perintönimi? Isoisoisältä tai jotain? Ettekö te siniveriset harrasta sellaisia?”
Hän työnsi kätensä syvälle takkinsa taskuihin suojaksi kosteaa kylmyyttä vastaan, vilkaisten Charlesia uudelleen tämän kuvaillessa BBC:n Sherlockia mielenkiintoiseksi.
”Lempisarjojani. Rakastan tuota versiota Sherlockista, vaikka Jeremy Brettillä on silti aina oma paikkansa sydämessäni. Sherlockin hahmo on äärimmäisen kiehtova, eikö olekin?”
Sarjan viehätystä ei vähentänyt lainkaan se, kuinka Wren olisi voinut kuunnella BBC:n Sherlockin ääntä loputtomiin.

”Kyllä”, Charles vastasi, vaikka Wrenin kysymys kuulostikin vienosti pilkkaavassa sävyssään melkein retoriselta. Kyllä, he siniveriset harrastivat sellaista. Charles oli nimi, joka oli kulkenut Edgerlyjen suvussa sen alusta saakka. Äiti itki peloissaan, että suku myös päättyisi siihen. Koska hän ei suostunut menemään naimisiin ja varmistamaan sukunsa tulevaisuutta.
”Niinkin voisi sanoa”, hän myönsi koskettaen uudelleen niskaansa.
”Millaisia elokuvia sinä yleensä katsot?”

”Tapansa kullakin. Minun siskoni on nimetty sorsan mukaan.”
Sellaista sattui, kun isä oli innokas ornitologi. Kun kolmannen lapsen kohdalla oli jo siirrytty sorsiin, oli kenties vain hyvä asia, ettei äiti ollut jaksanut tätäkään miestään sen pidempää. Ties millaista ristiä neljäs sisarus olisi saanut kantaa mukanaan.
Hän nappasi hetkeksi kiinni Charlesin käsivarresta, kun he joutuivat kiinalaisen turistiryhmän piirittämäksi, ja viittoi sitten miestä seuraamaan Piccadillyn asemalle laskeutuviin portaisiin.
”Riippuu. Jos haluan oikeasti katsoa elokuvan, valitsen yleensä jotain tosipohjaista. Jos en, niin mikä tahansa kelpaa.”
Hän seisahtui portaiden alapäässä ja vilkaisi Charlesia.
”Sinulla tuskin on Oysteria?”

Reynardit kävivät puheiden perusteella yhä erikoisemmaksi suvuksi.
”Koetko sinä samaistuvasi omaan kaimaasi?” mies kysyi katsahtaen naista sivusilmällä. Wren ei varsinaisesti muistuttanut pientä peukaloista, rusehtavaa varpuslintua, ottaessaan huoneen kuin huoneen haltuun tulellaan, räikeällä vaatevarastollaan ja vangitsevilla, toffeenruskeilla silmillään.
”Oysteria?” Charles toisti ja pudisti päätään skeptisesti. Nyt kyse taisi olla jonkinlaisesta joukkoliikenteen lipusta, ei ruokalajista. Miksi hänellä olisi ollut sellainen? Mies katseli viileästi ympärilleen ihmismassassa, joka tuntui vuoron matelevan ja sinkoilevan heidän ympärillään ruuhkaisissa portaissa ja vielä ruuhkaisemmassa aulassa. Ihmiset matelivat kuin karja läpi rymisten avautuvista porteista ja tungeksivat syvemmälle maan alle katoaviin liukuportaisiin.
”Onko tämä mielestäsi viehättäväkin matkustustapa?”

”Toisinaan. Tiesitkö, että peukaloisen laulu on niiden kokoon nähden hämmästyttävän kantavaa?”
Makean lohtuteen keittämisen lisäksi se oli ollut niitä harvoja asioita, joita isä oli ehtinyt tyttärelleen opettaa ennen kuin äiti oli vaihtanut uuteen. Ja jotka Wren vielä muisti. Joulukorttienkin saapuminen oli jossain kohtaa loppunut.
”Matkakorttia”, Wren tarkensi ja tarttui Charlesin hihaan juuri ajoissa vetääkseen tämän porteille gnuulauman tavoin rynnivän opiskelijaporukan tieltä. Hän ohjasi miehen lippuautomaateille, jonottamaan pienikokoisen vanhan naisen taakse, joka laski huolellisesti kolikoita kissakuvioidusta kukkarostaan syöttääkseen ne automaatin kitaan.
”Kätevin silloin, kun tahtoo päästä paikasta toiseen juuttumatta ruuhkaan. En sano enempää, saat muodostaa oman mielipiteesi. Odotan raporttia, kun pääsemme perille.”

”En ylläty”, Charles vastasi katsahtaen assistenttiaan merkitsevästi. Wren ei jäisi kuulematta. Naisen ääni tuntui kummittelevan hänen unissaankin, etenkin sen irlantilaisen vivahteen saava kehräys. Mikä oli hyvin epäkäytännöllistä ja sopimatonta, mutta alitajunta oli yksi asia miehen elämässä, mitä hän ei voinut hallita.
”Ruuhkaa on monenlaista”, mies vastasi ja silmäili skeptisesti sinisävyistä muoviläpyskää, jolle latasi assistenttinsa hellässä huomassa mitättömän summan puntia maan alla matkustamista varten. Ruuhkaiset metalliportit eivät näyttäneet kutsuvilta, ja Charles astui avoimeksi rämähtävän läpi erittäin skeptisenä, luoden hyisen katseen hänen käsivarteensa törmäävään turistiin, joka kavahti kauemmas.
”Oppimiskokemuksesi todella rikastuttavat elämääni, tiesitkö?”

Wren vilkaisi Charlesia ja kohotti huvittuneena kulmaansa.
”Olen irlantilainen. Se vähän niin kuin kuuluu pakettiin”, hän huomautti ja vaikeni siksi aikaa, että sai opastettua Charlesia automaatin käyttämisessä. Niin opettavaista kuin olisikin ollut antaa miehen pähkäillä asiaa itse, heidän taakseen muodostuva jono olisi tuskin arvostanut, vaikka hän olisikin huikannut selitykseksi jotain ulkonaoppimiseen liittyvää.
Nainen hätisteli ulkoministerin porteille ja harppoi sitten tottuneesti edeltä liukuportaille.
”Se on tarkoitukseni. Rikastuttaa elämääsi”, hän vakuutti ja paimensi Charlesin samalla liukuportaiden reunaan, niin että heitä kiireisemmät saattoivat loikkia alas vaarallisen näköisesti.
”Onko sinulla ollut oma kuljettaja koko ikäsi?”
Liukuportaiden alapäässä hän tajusi oikean metron olevan juuri laiturissa ja nappasi kiinni Charlesin kädestä.
”Charles!”

”Ja olen siitä sanoinkuvaamattoman kiitollinen”, mies vastasi kuivasti ja seisahtui kitisevän portaan oikeaan laitaan loputtoman pitkissä liukuportaissa. Ihmistungos tuntui imevän ilmasta hapen, ja Charles silmäili epäluuloisesti iholle tunkevaa populaatiota. Rusketuksesta, muovisesta hymystä ja ylpeästi rintapielessä kannetusta amerikanlippupinssistä päätellen amerikkalainen turisti hymyili hänelle hyväntahtoisesti, ja Charles käänsi katseensa ahdistuneena takaisin Wreniin.
”Totta kai, mutta ajan mieluummin itse”, hän sanoi ja oli kompastua tullessaan Wrenin kiskaisemaksi. Charles veti syvään henkeä tajutessaan kauhuissaan väen pakkautuvan metroon niin, että oli melkein mahdotonta olla koskettamatta ventovieraita - tai Wreniä - eikä hän ollut varma, kumpi oli kamalampaa. Metrovaunu näytti vanhalta ja rapistuneelta ja taatusti kuhisi opportunistisia bakteereita eikä nykivä ja kitisevä matka tuntunut erityisen miellyttävältä tai turvalliselta.
”Oletko sinä matkustanut näin koko ikäsi?” mies kysyi takaisin ja loi hyytävän katseen vierustoveriin, joka kehtasi jauhaa purukumia suu auki hänen läsnäollessaan.

Wren nykäisi Charlesin päättäväisesti mukaansa ja talutti tämän kädestä pitäen sisälle vaunuun. Ruuhka-aika ei onneksi ollut vielä kaikkein pahimmillaan, he olivat onnistuneet juuri ohittamaan lounasajan ja ehtimään ennen perinteistä työajan päättymistä. Ei metro siltikään tyhjä ollut, ja siinä vaiheessa, kun he ehtivät sisään ja ovet liukuivat äänimerkin saattelemina kiinni, joten seisomapaikka sai riittää.
Wren otti tukevan otteen tolpasta ja jäi hetkeksi katselemaan arvon ulkoministeriä joka seisoi hänen vierellään, tavallisen kansan keskellä. Hän siristi silmiään miettiessään, olisiko tämä se hetki, jolloin Charles Edgerly osoittautuisi vain ihmiseksi muiden joukossa, mutta siististi pukeutunut, leveäharteinen ja hämmentävän vaalea mies erottui silti joukosta kuin haukka peukaloisparvessa.
Tai ehkä hän oli vain puolueellinen.
Nainen räpäytti silmiään tajutessaan miehen kysyneen jotakin.
”Ei, matkustin metrolla ensimmäisen kerran kun muutin Lontooseen. Sitä ennen minulla oli enon vanha polkupyörä.”
Metro liukui pysähdyksiin seuraavalla asemalla, ja sama opiskelijajoukko, joka oli jo kerran ollut jyrätä heidät alleen vyöryi laumana laiturille ikonisen mind the gapin saattelemana.

Charles katseli Wreniä mietteliäänä heidän vaihtaessaan metroa. Enon vanha polkupyörä kuulosti vaalitulta sukukalleudelta, jolla hän oli polkenut nuorena Lilford Hallin puistoissa, mutta Wrenin tapauksessa siitä tuskin oli kysymys.
Mies ei ollut varma, miksi hänen assistenttinsa halusi tarjota hänelle oppimiskokemuksia tavallisten lontoolaisten elämästä, kun ne olivat näin tavattoman hurmaavia – Charles katsoi merkitsevästi rapistuneita, mutkaisia ja kansoitettuja käytäviä, joita he vaelsivat ihmisten mukana maan alla ja katusoittajia, jotka suojautuivat kylmältä kaikuviin käytäviin. Alistuneesti huoahtaen mies kumarsi päätään ja astui seuraavan metron kyytiin, silmäillen epäluuloisesti tankoa, jota lukemattomat kädet puristivat päivän aikana.
”Oliko sinulla mielessäsi muitakin elintärkeitä oppimiskokemuksia?” mies kysyi kohottaen kulmaansa skeptisesti assistentilleen.

Polkupyörä oli ollut lyhyenlännälle tytölle aivan liian korkea, mutta hyvin sillä oli päässyt polkemaan tallille, kun oli seissy polkimilla. Harjoitellessa oli tullut kaaduttua jokusen kerran – mistä polven ja kyynärpään arvet muistuttivat – mutta se oli ollut kaiken vaivan arvoista. Missähän pyörä mahtoi olla tätä nykyä, varastossa keräämässä ruostetta?
Wren nauroi Charlesin epäluuloiselle ilmeelle ja taputti miehen käsivartta lohduttavasti.
”Et sinä kuole mihinkään kammottavaan tautiin, vaikka pitäisitkin kiinni.”
Ja sitä paitsi oli todennäköisempää saada bakteeritartunta ilman kautta, ottaen huomioon köhivien ihmisten määrän suhteessa vaunun kokoon.
”Mmm, kuten sanoin aiemmin, vien sinut syömään. Sen jälkeen minun on taas tarkastettava opetussuunnitelmaani hetkisen.”
Seuraavalta pysäkiltä nousi kyytiin isompi joukko väkeä, ilmeisesti työporukka palaamassa myöhäiseltä lounaalta. Wren huomasi ajautuneensa hyvin lähelle työnantajansa rintakehää, kykenemättä peruuttamaan reppumatkaajan valtavan rinkan painaessa selkää vasten.
Hän nielaisi ja kohotti katseensa.
”… metromatkan iloja, näetkös?”

Kyllä. Charles näki. Wrenin punaiset hiukset olivat hyvin lähellä hänen nenäänsä, ja Pariisista tuttu shampoon tuoksu vaani häntä. Vai oliko se hajuvettä? Kuuma, liian lähelle työntyvä tungos teki miehen olon tukalaksi. Hän syytti tunteesta mieluummin metron matkustajia kuin aivan liian lähellä seisovaa assistenttiaan. Koska se olisi hyvin sopimatonta.
”Kummaa, ettei koko parlamentti suosi tätä joukkoliikenteen muotoa”, mies vastasi ja tuijotti naista hetken kulmat hienoisessa, levottomassa kurtussa, ennen kuin irrotti terävästi katseensa ja tähysi asemat listaavaa metrokarttaa nähdäkseen, kauanko matkaa oli jäljellä. Miksi hän tunsi ajautuvansa aina asiallisuuden harmaalle alueelle, vaikka kuinka yritti vain pitää itsensä ammattimaisen, säädyllisen välimatkan päässä? Miksi hänen täytyi nähdä assistenttinsa pieneen pyyhkeeseen kääriytyneenä?
”Onko meidän pysäkkimme seuraavana?”

”Tiedän, ihmettelen sitä usein itsekin”, Wren totesi kuivasti ja käänsi katseensa pois Charlesin kasvoista, antoi katseensa harhailla hetken, ja keskitti sen lopulta kahden turistin väliin jäävän kolon kautta kirjaan, jota penkiltä istumapaikan itselleen haalimaan onnistunut nainen oli lukemassa.
… Fifty Shades of Grey ei ollu ensimmäinen ajatus, johon hän olisi tällä nimenomaisella hetkellä halunnut keskittyä…
Voi Luoja, mitä hän oli mahtanut tehdä ansaitakseen tämän?
Raahannut ulkoministerin metroon.
Wren sai kaipaamaansa muuta ajateltavaa kohottaessaan katseensa metrokarttaan.
”Kas, sinähän nopeasti opit. On se. Teatteri on pienen kävelymatkan päässä.”
Metro liukui pysähdyksiin, ja Wren oli aikeissa suunnata ulos joukon jatkona, kun se häntä koko matkan piinannut rinkka päätti nytkähtää taaksepäin, tuupaten Wrenin samalla pois tasapainosta. Yrittäessään estää itseään kaatumasta hän hapuili otetta ensimmäisestä asiasta, joka sattui käden eteen. Hyvälaatuinen villakangas painui kämmentä vasten.

Charles tuijotti metron katonrajaa valkeat leukaperät kiristyneinä, kun hänen jo valmiiksi turhan lähellä seissyt assistenttinsa kaatui häntä päin. Itseään tangosta tasapainottava mies tarttui toisella kädellä naista käsivarresta, jotta tämä pysyisi jaloillaan ja aneli metroa kulkemaan nopeammin Tottenham Court Roadin pysäkille. Hänen suunnitelmansa katsoa Wreniä niin vähän kuin mahdollista ei toiminut näin.
Mies halusi paukuttaa päätään seinää vasten.
Kun ovet avautuivat, hän melkein nosti Wrenin ulos vaunusta työntyessään ihmisten lomassa ja irrotti otteensa vikkelästi heidän ollessaan turvallisesti laiturilla. Mies veti syvään henkeä ja pyyhkäisi valkeita hiuksiaan lähtien kohti ulos viittavaa kylttiä, helpottuneena sen lohdullisesta viestistä.
”En tiedä, kuinka paljon luottoa minulla on spontaaniin suunnitelmaasi elokuvasta”, hän huomautti.

”Ilo oli kokonaan minun puolellani”, Wren vakuutti, kun he astelivat ulos kuutiomaisesta asemarakennuksesta. Olkoon, Lontoon ilma ei ehkä ollut kuuluisa raikkaudestaan, mutta parannus metron sisäilmaan oli silti huomattava.
Wren kohensi hieman takkinsa kauluksia ja lähti sitten harppoman päättäväisin askelin pitkin Tottenham Court Roadia.
Charlesin kysymys sai hänet vilkaisemaan Dominion Theatren rakennusta, heidän ohittaessaan sen juuri sopivasti.
”Tiedätkö, paljonko teatteriliput maksavat, ellei satu olemaan aikaa kärkkyä halvimpia paikkoja?” hän tuhahti ja vilkaisi miestä toinen kulmakarva haastavasti kohotettuna. Elokuvalipun sai parhaassa tapauksessa muutamalla punnalla, riippumatta siitä, ryntäsikö paikalle viime hetkellä suoraan työpäivän päätteeksi.
”Mutta olen minä The Phantom of the Operan nähnyt.”
Wrenin ilme pehmeni hieman, ärtymyksen nostattama tuli katseessa muuttui lämmöksi.
”David King oli silloin Phantomina. Se oli aivan uskomattoman upeaa.”

Hänen tulinen, piikikäs assistenttinsa muutti jälleen muotoaan, ja Charles rekisteröi hienovaraiset muutokset huolellisesti arkistoihinsa.
”Liekö sinäkin olet muutamaa oppimiskokemusta vailla”, hän huomautti ja vaati pitkillä, itsevarmoilla askelilla tilaa kadulla. Mies loi halveksivan katseen puhelimeensa unohtuneisiin nuoriin, jotka meinasivat jäädä hänen alleen, mutta pakenivat edestä säikähtänein loikkauksin.
”Kuinka kauan sitten tämä yksi, yksinäinen teatterikäynti tapahtui?” mies kysyi.

Wren mulkaisi Charlesia silmäkulmastaan, mutta hymyili sitten vinosti.
”Kysytkö siksi, että haluaisit alkaa opettajaksi? Taisit jo luvata minulle tanssitunteja?” hän hymähti ja pyyhkäisi hiuksia pois kasvoiltaan. Asunnolla oli tuntunut vapauttavalta antaa niiden jäädä vapaiksi, mutta viimaisella kadulla hän alkoi todella kaivata solkea, joka oli tainnut unohtua yöpöydälle.
Charlesin kysymys sai hänet kurtistamaan kulmiaan.
”Pari vuotta.”
Lähes heti irtisanomisensa astuttua voimaan Wren oli varannut itselleen parhaan mahdollisen paikan teatterista, kun ensimmäistä kertaa kädessä oli ollut oikeasti ylimääräistä rahaa. Se oli ollut upea ilta, kaikin puolin.

Ulkoministeri rykäisi.
”Niin. Niin taisin”, hän myönsi ja korjasi kashmirneuleen poolokaulusta vaivaantuneena. Mitä hän oli ajatellut?
”Mutta jos sinä koet minun tarvitsevan oppitunteja siitä, kuinka metroa käyttävä väestö elää, ehkä sinäkin tarvitset maailmankuvasi avarrusta.” Yksi käynti teatterissa pari vuotta sitten ei kuulostanut kummoiselta. Ei kuulostanut myöskään parin päivän vierailu Pariisissa. Asiat, jotka olivat puuduttavan itsestäänselviä hänelle, tuntuivat olevan vieraita Wrenille. Ja se sai Charlesin pohtimaan, kaipasiko nainen niitä, vaikka ulkoisesti jaksoikin nauraa hänelle, siniverisille ja ’rikkaille idiooteille’.
”Tiedätkö, minne olet menossa? Vai onko tutkimusmatkailu osa spontaania oppimiskokemusta?”

”Touché”, Wren tuhahti ja luovutti samalla hiustensa suhteen. Olkoon, puhaltakoon tuuli ne miten halusi, villit ne olisivat joka tapauksessa.
Oli totta, että hänen maailmansa oli varmasti huomattavasti pienempi kuin Charlesin. Mutta joulukuussa hän saisi sentään tietää, millainen tarkalleen oli Tyynenmerensininen.
”Minä tiedän aina, minne olen menossa”, nainen huomautti kohottaen päättäväisesti leukaansa ja viittasi kädellään kirkkaansinistä seinää, johon kiinnitetyt suuret, metalliväriset kirjaimet muodostivat sanan ’Odeon’.
Sinisävyisessä aulassa pyöri jo jonkin verran väkeä, kun he astuivat sisään. Popcornin tuoksu oli samaan aikaan tuttu ja huumaava.
”No, millä elokuvalla haluaisit avartaa maailmaasi tänään?”

Charles silmäili elokuvateatterin aulaa skeptisellä varautuneisuudella. Tämä siis oli valtaväestön tapa viettää aikaa, tai siis sen osan, joka vaivautui nousemaan televisionsa äärestä. Hän ei voinut sanoa koskaan haistaneensa popcornia ja pohti, tuoksuivatko kaikki elokuvateatterit paahtuneelta voilta ja suolalta.
”Koska en voi väittää, että olisin välttämättä koskaan katsonut kokonaista elokuvaa, ainakaan niin, että olisin vaivautunut muistamaan asian – suon sinulle kunnian valita”, hän totesi assistentilleen kuivasti ja yritti olla katsomatta villejä, punaisia hiuksia ja vaatteiden värien sekamelskaa. Asiallisen, ammattimaisen suhteen ylläpitäminen oli tavattoman vaikeaa, mies pohti. Nytkin hän seisoi tässä, elokuvateatterissa keskellä päivää, lupautuneena viemään assistenttinsa syömään jälkikäteen. Charlesilla oli epämääräinen tunne, että ohjelma oli hyvin samantapainen kuin yleensä treffeihin yhdistettävä.
”Minkä ääressä sinä tahdot käyttää pari tuntia?”

Wren katsahti Charlesia ja taputti tämän käsivartta. Elitistinen mikä elitistinen, hän ajatteli lähes hellästi, ja kohotti sitten katseensa kassojen yläpuolelle kiinnitettyyn tauluun, joka parhaillaan esitteli pyörivien elokuvien aikatauluja.
The Fifty Shades of Freed, ei todellakaan, Justice League saisi Charlesin todennäköisesti vajoamaan penkin väliin amerikkalaisuudellaan, A Bad Mum’s Christmas, ei.
Murder on the Orient Express ei todennäköisesti vetäisi vertoja alkuperäiselle, mutta se saisi nyt kelvata.
Wren pyyhkäisi villit suortuvat kasvoiltaan, nappasi Charlesia käsivarresta ja lähti kohti lippukassoja.
”Tahdotko popcornia?”

”Ei, kiitos. Luulen saavani tarpeeksi elämyksiä yhdelle päivälle”, mies vastasi varjo kalpeiden kasvojen yli häivähtäen, kun todellisessa maailmassa odottava tilanne Bexin ja hänen hevostensa kanssa palasi mieleen.
”Mutta mielelläni haen sinulle, mitä ikinä toivoisit”, Charles sanoi ja katsahti herkkutiskin suuntaan. Hänen jälkiruokansa tarjoiltiin yleensä lautasella, mutta kai tällainenkin menisi. Mies ojensi assistentilleen 50 punnan setelin takkinsa sisätaskussa olevasta lompakosta lippuja varten - kai se oli sopiva summa? - ja otti askeleen toista tiskiä kohti.
”Mitä haluaisit?”

Wren kohotti toista kulmaansa, muttei alkanut väittää vastaan nähdessään Charlesin ilmeen hetkeksi synkkenevän. Missä vaiheessa hän oli oppinut lukemaan pomonsa mielialoja näin tarkkaan?
Käteen työnnetty viidenkympin seteli sai toisenkin kulman kohoamaan hetkeksi, mutta pian epäuskoinen ilme korvautui vinolla hymyllä.
”Sankarini. Yllätä minut”, nainen ehdotti, ennen kuin käännähti ympäri ja suuntasi kohti lippukassoja peittääkseen leveneämmäksi pyristelevän hymynsä.
Voi Charles.

Katsellessaan kuhisevan herkkutiskin tarjontaa Charles tunsi olonsa eksyneeksi. Mitä ihmiset söivät elokuvissa? Mitä Wren halusi syödä elokuvissa? Muisto suklaaseen kastetusta mansikasta palasi hänen mieleensä, ja mies sysäsi sen syrjään. Kenties nainen itse toivoi popcornia. Se oli hyvä alku. Ja kuivalta ja suolaiselta näyttävä naposteltava kaipaisi varmastikin juotavaa seurakseen. Mutta mitä jos Wren toivoikin jotain makeaa? Hyvänen aika. Vieras valikoima hiipi miehen ihon alle.
Niinpä hän palasi Wrenin luo keskikokoisen pahvirasia popcornia käsivartensa alla, suuri Sprite ja pullo kivennäisvettä vasemmassa kädessään, pussillinen kirpeitä Skittlesejä, pieni levy tummaa suklaata ja kolme suklaapatukkaa oikeassa kädessään, ja mikä näytti koko lopulta herkkutiskin valikoimasta pistäen esiin tumman takkinsa taskuista. Pari karkkipatukkaa tipahtivat taskusta aulan lattialle.
Charles loi assistenttiinsa epätietoisen, kysyvän katseen.

Wren sai liput ostettua viidenkymmenen punnan setelillään ja sulloi vaihtorahat taskuunsa ennen kuin suuntasi kohti paikkaa, jossa he olivat eronneet.
Charlesin nähdessään hän pysähtyi hetkeksi tyrmistyneenä, katsellessaan sitä, minkä oletti olevan vähintään puolet herkkutiskin sisällöstä.
Suupielet nykivät ylös ja nauru kehräsi rintakehässä. Miehen kysyvä katse sai aikaan hämmentävän lämmöntunteen jossakin kylkiluiden alla, ja Wren kumartui kiireesti poimimaan pudonneet herkut lattialta, ennen kuin ne päätyisivät jonkun kengän alle.
”Olisi pitänyt ottaa isompi käsilaukku”, hän huomautti hyristen samalla kun alkoi siirtää pahimmassa putoamisvaarassa olevia karkkipatukoita turvaan.
”Minä voin ottaa juomat. Ja suklaat. Ja annahan...”
Hän otti hämmentyneenä vihreän Skittles-pussin ja vilkaisi Charlesia.
”Skittlesejä?”

Charles vilkaisi alas, kun Wren poimi ylipursuavista taskuista sokerisia herkkuja. Mies oletti niiden olevan syötäviä, vaikka ravintoarvo näytti olevan lähellä nollaa.
”Etkö pidä niistä enää?” hän kysyi vaaleat kulmat asteen kurtistuen samalla, kun ojensi suuren Spriten Wrenin käteen ja piti turvallisesti pullotetun kivennäisveden itsellään. Mies antoi myös oikean kätensä karkit assistentille, jolle ne oli ostanut ja sulloi edelleen täpötäysiä taskujaan hieman tiukemmin pakatuiksi, ettei varistaisi ostoksia pitkin elokuvateatterin lattioita.

Wren räpäytti silmiään ja sujautti sitten limenvihreän pussin lähes hellästi taskuunsa.
”Pidän. Olin vain yllättynyt, että tiesit minun pitävän niistä”, hän huomautti edelleen hämillään.
Miksi sydän oli yhtäkkiä alkanut läpättää nopeammin? Ei se, että tiesi, millaisista hirvittävän epäterveellisistä sokerituotteista toinen piti, tarkoittanut vielä mitään.
Niin kuin ei tarkoittanut tämä hölmö elokuvareissukaan, jota hän oli ehdottanut vain siksi, että Charlesin epätoivo oli saanut hänenkin henkensä salpautumaan.
”Eiköhän tällä pärjää, vaikka sattuisimme jäämään muutamaksi tunniksi saliin lukkojen taakse. Kiitos.”
Hän väläytti Charlesille vinon hymynsä ja viittasi miestä sitten mukaansa.
”Salin ovet ovat jo auki. Mennään.”

Popcornia paremmin kainaloonsa tukien Charles seurasi assistenttiaan kohti avoimien ovien oletettua suuntaa. Miksi Wren oli yllättynyt, että hän tiesi?
”Ne tuntuvat olevan vakionaposteltavasi matkoilla”, mies huomautti, ”voisin vannoa jopa nähneeni sinun luovan karkkihyllylle tulistuneen, pettyneen katseen, jos ne eivät ole kuuluneet valikoimaan. Ja sitten käyttäneen kiehtovan määrän minuutteja keksimällä korvaavaa valintaa.”
Väki vaelsi sisään hämärään elokuvasaliin, ja mies tunsi haikean piston nähdessään valtavan valkokankaan siinä, minne teatterin lava olisi kuulunut. Hän istui alas taitettaville, lohdullisen siisteille penkeille vilkaisten skeptisesti ympärille asettuneita kanssakatsojia ja tarjoutui ottamaan Wrenin kantamukset, jotta nainen saisi riisuttua takkinsa vaivattomammin.

Wren räpäytti hämmentyneesti silmiään.
”Onnea, Sherlock, olet löytänyt salaisen paheeni”, hän hymähti pienen tauon jälkeen ja painoi käden hetkeksi rintakehäänsä vasten. Ehkä sydämen tilalle olikin murtautunut pieni peukaloinen, joka räpisteli tietään ulos.
”Imartelevaa, että olet kokenut tiedon mieleenpainamisen arvoiseksi.”
Se oli. Todella. Wren ei muistanut, milloin viimeksi joku oli kokenut hänet niin tärkeäksi, että olisi kiinnittänyt huomionsa siihen, millaisella kiukun asteella hän herkkuautomaatteja tuijotti.
Nainen ojensi kantamuksensa kiitollisena Charlesille, riisui takkinsa ja taitteli sen siististi ennen kuin istahti sinisellä kankaalla vuorattuun tuoliin ja ojensi vastavuoroisesti käsiään siltä varalta, että myös Charles halusi kuoriutua takistaan.
”Olet hämmästyttävä mies.”

Charles ojensi pocornit omistajalleen, kun Wren oli istahtanut mukavasti alas, ja laski vesipullon penkin käsinojan kärjessä olevaan juomatelineeseeb pudistaen päätään kohteliaasti naisen tarjoukselle auttaa. Hän kuoriutui varovasti ulos takistaan, mikä sai silti osan karkkipakkauksista ja -patukoista satamaan melkein pimeälle lattialle. Huokaisten Charles kyykistyi keräämään niitä ojennellen niitä assistenttinsa syliin.
”Niinkö? Miksi tällä kertaa?” hän kysyi Wrenin kuvaillessa häntä hämmästyttäväksi.
”Olenko tänään ylimielinen paskiainen, rikas hölmö vai- miksi muuksi yleensä minua kutsutkaan?” mies sanoi skeptisesti, kurottui hakemaan kauemmas vierähtänyttä patukkaa Mentoseita ja tajusi melkein painavansa kasvonsa vasten naisen jalkoja. Hän suoristautui nopeasti ja istahti paikalleen. Mentokset jääköön. Ehkä Wren selvisi nykyiselläkin määrällä.
Charles tyhjensi varmuuden vuoksi loputkin taskujensa sisällöstä naisen syliin. Olikohan määrä suuri vai Wren vain pieni?

Wren käänsi päätään Charlesia kohti ja räpäytti silmiään.
Noilla sanoillako hän tosiaan miestä kuvaili? Niin, se taisi olla aivan totta. Mutta kuka muu kuin rikas hölmö tyhjentäisi puolet elokuvan herkkuhyllystä?
Kankaalle pyörähtävien mainosten valo heijastui Wrenin silmistä.
”Olet varmasti ensimmäinen ihminen, joka on vaivautunut kiinnittämään huomiota siihen, millaisia karkkeja napostelen mieluiten.”
Ja Charles oli sentään vain hänen työnantajansa. Ajatus sai palan nousemaan Wrenin kurkkuun, ja hän käänsi nopeasti katseensa kohti valkokangasta, jolla pyörivässä mainoksessa mies esitti hakevansa kahvia vaimonsa pyynnöstä kaatosadetta uhmaten.
Suutarit pysykööt lestissään ja hölmöt irlantilaisnaiset siellä, minne he kuuluivat.

Vastaus yllätti miehen ja sai vaaleat kulmat kurtistumaan hämmentyneinä. Charles yritti analysoida kommenttia jonkin kätketyn piikin varalta, muttei keksinyt sitä, ja Wren käänsi katseensa valkokankaaseen.
Hän saattoi tosin kiinnittää aivan turhan paljon huomiota assistenttiinsa, näin asiaa ajatellessaan. Ei hänellä ollut aavistustakaan muun henkilökuntansa mieltymyksistä. Hän oli oppinut joitakin omituisia oikkuja kuljettajastaan ja sinnikkäästi turvamiestä leikkivästä Andersonista, mutta ei hän tiennyt edes kenenkään muun perhetilannetta, saati lempikarkkeja. Wren kuitenkin tunkeutui hänen mieleensä kuin varkain ja sai hänet rekisteröimään mieleensä kaiken, minkä saattoi. Mitä juomaa nainen tilasi lentokoneessa, missä tämä söi mieluiten lentokentillä, millaiset kohdat lentokoneessa pyörivissä elokuvissa pehmensivät toffeenruskeat silmät hymyyn.
Olet tavattoman typerä mies, hän huomautti itselleen.
”Mitä me olemme katsomassa?” hän kysyi tajutessaan, ettei koskaan tiedustellut asiaa.

Olisi tehnyt mieli potkaista kengät hetkeksi jalasta, mutta ehkä näin oli parempi. Sen sijaan Wren otti mukavamman asennon tuolilla, varoen pudottamasta syliinsä koottua herkkuvuorta.
Pieni, vino hymy pyrki taas kohoamaan kasvoille, rintakehän peukaloinen rauhoittua. Oliko se mikään ihme, että Charles oli huomannut, millaista epäterveellistä sokerihöttöä hän himoitsi univajeessa ja nälissään, kun he työskentelivät niin tiiviisti yhdessä?
Siitä se vain johtui.
Miehen ääni sai hänet melkein hätkähtämään ajatuksistaan.
”Murder on the Orient Express”, hän vastasi, samalla kun seurasi, kuinka teini-ikäiseltä näyttävä pariskunta hivuttautui istumaan penkkiriville heidän eteensä.
”Amerikkalainen versio, valitettavasti.”

”Niinkö?” Charles kysyi helpottuneena siitä, että saattoi jopa ymmärtää, mistä oli kysymys. Ainakin nimi viittasi, että kyse olisi Agatha Christien luomuksesta valkokankaalla - tosin kuka tiesi, vaikka amerikkalaisessa versiossa siihen kuuluisi aseellisia solkkauksia, avaruusolentoja ja takaa-ajoja kalliilla urheiluautoilla. Hän vaihtoi asentoa penkillään, vaikkei tuntenutkaan olevansa kykenevä samanlaiseen, epämiellyttävän rentoon lysyyn kuin suurin osa muista katsojista. Mitä ihmisrodun selkärangalle oli tapahtumassa? Hän katsahti viileästi teiniparia, jotka hivuttautuivat lähemmäs toisiaan.
Sali pimeni elokuvan alkaessa, ja kamala ajatus juolahti hänen mieleensä.
Mies kumartui Wrenin puoleen, laski kätensä kevyesti naisen olkapäälle ja nojautui lähemmäs tämän korvaa.
”Peruithan Argentiinan suurlähettilään tapaamisen kello kolmelta?” hän kuiskasi. Charles ei yleensä karannut elokuviin kesken iltapäivän.

”Mm-hmm”, Wren äännähti myöntävästi. Hän rakasti Poirotin televisioversiota ja epäili, ettei elokuva pääsisi lähellekään sitä lumousta, jonka elokuvan kanssa samaa nimeä kantava jakso sai hänessä aikaan. David Suchet oli hänen silmissään täydellinen Poirot.
Nuorempana hän oli haaveillut siitä, että pääsisi jonain päivänä itsekin matkustamaan The Orient Expressin kyydissä. Sydän oli särkynyt hetkellisesti siinä vaiheessa kun hän oli kuullut, että reittiä oltiin lopettamassa.
Ei sillä, että rahat olisivat koskaan riittäneet lippuun.
Charlesin käsi hänen olkapäällään sai kasvot kääntymään miestä kohti, mutta liike jäi kesken, kun tämän huulet painuivat lähelle hänen korvaansa.
Kylmät väreet juoksivat pitkin selkää ja saivat sormet puristumaan käsinojan ympärille penkin toisella laidalla.
Hengitä.
Onneksi salissa oli jo pimeämpää, elokuvan ensimmäiset sekuntit käynnistyivät.
”Kyllä. Se siirtyi huomiseen.”

Charles hengähti helpottuneena. Luojan kiitos.
”Kiitos”, hän kuiskasi ja vetäytyi takaisin omalle penkilleen. Ei hänen olisi pitänyt epäillä Wreniä: nainen oli paras assistentti, joka hänen palveluksessaan oli koskaan ollut. Huono omatunto töistä lujahtamisesta kuitenkin sai hänen ajatuksensa karkailemaan hermostuneille urille. Näköjään kaikkialle, paitsi valkokankaalla pyörivään tarinaan. Mies hieraisi nenäänsä kulmiaan kurtistaen, kun naisen shampoon tai hajuveden tai luoja auta ihon - lopeta heti - tuoksu viipyi hänen päässään.
Elokuvateatterin pimeys makasi heidän päällään kuin peitto, ja Charles huomasi yhtäkkiä olevansa melkein tuskallisen tietoinen Wrenistä vieressään. Hän yritti hivuttautua penkkinsä toiseen laitaan, mutta käsinojien välissä oleva tila ei tuntenut armoa. Mies veti kädet visusti syliinsä osuttuaan naisen käsivarteen vahingossa ja laski epäuskoisen katseen heidän edessään istuvaan pariin, joka näytti keskittyvän enemmän toisiinsa kuin elokuvaan.

Tavallisesti Wren oli varsin hyvä keskittämään ajatuksensa elokuvaan, erityisesti silloin, kun halusi tietoisesti tyhjentää mielensä kaikesta muusta, pitkästä työpäivästä tai erääntyvistä laskuista.
Nyt hänen ajatuksensa hakeutuivat kuitenkin toistuvasti siihen tosiasiaan, että maan ulkoministeri istui hänen vieressään, elokuvateatterissa, haudattuaan hänet herkkuvuoren alle.
Ajatus oli niin absurdi, että olisi tehnyt mieli nauraa ääneen. Valkokankaalle ilmestynyt ruumis olisi tosin saattanut tehdä siitä varsin kiusallista.
Vaikka hän yrittikin pitää katseensa tiukasti elokuvan tapahtumissa, aina silloin tällöin silmät halusivat harhautua mieheen viereisellä penkillä. Hän halusi nähdä, kuinka tämä reagoi, kurtistuivatko kulmat, vai kohosivatko ne epäuskosta.
Nyt Charlesin huomio näytti keskittyneen heidän edessään istuviin kyyhkyläisiin.
Wren siirsi popcornit toisen käsivartensa varaan, kosketti Charlesin käsivartta ja kumartui lähemmäs tämän korvaa:
”Tahdotko kokeilla tuotakin..?”
Silmä silmästä.

Kosketus sai ajatuksiaan epätoivoisesti hallintaan ruoskivan miehen säpsähtämään ja katsomaan assistenttiaan pimeydessä melkein säikähtäneenä. Lämmin hengitys, joka kävi hänen kaulansyrjällään naisen tavoitellessa hänen korvaansa, oli saada Charlesin karkaamaan jaloilleen. Tämä oli naurettavaa. Sinä olet naurettava, mies muistutti itseään verenhimoisesti.
’Tahdotko kokeilla tuotakin’ sai aikaan tyrmistyneen hiljaisuuden. Kysymyksen asettelu ei sopinut popcorneihin tai mihinkään muuhunkaan naisen syliin ladottuun syötävään. Se ei tuntunut myöskään viittaavan loogisesti mihinkään valkokankaalla tapahtuvaan, vaikka mies ei voinut väittää seuranneensa elokuvaa kovin keskittyneesti. Hänen katseensa osui jälleen nuoreen pariskuntaan, jonka hiljaiset maiskahdukset kertoivat suutelevan varsin intohimoisesti. Charles hillitsi halunsa potkaista penkkiä edessään.
Ei Wren viitannut nuoreen pariin kysymyksellään. Tämä oli vain klassinen Tristan ja Isolde -hetki. Vaikka hän ei keksinytkään, mistä muusta voisi olla kyse.
”…Mitä?” hänen oli kuitenkin kuiskattava hämmentyneenä.

Wrenin silmät siristyivät hetkeksi hymystä salin hämärässä, kun hämmentävän tutuksi tullut ’mitä’ karkasi jälleen ulkoministerin huulilta.
Wren oli aina ollut se tyttö, joka ei edes kokeillut kepillä jäätä. Hän heitti kepin menemään ja kirmasi suoraan keskelle jokea ja toivoi parasta. Ehkä irlantilainen tuuri oli auttanut selviämään häntä näinkin pitkälle.
”Vitsi”, hän hymähti ja taputti Charlesin käsivartta. Toisin kuin ulkoministeri, hän ei ollut yhtä hienotunteinen heidän edessään istuvaa pariskuntaa kohtaan kääntäessään huomion takaisin näihin. Nilkkurin peittämä jalka ponnahti terävästi eteenpäin ja osui suorastaan taidokkaasti kohtaan, jossa penkit kohtasivat toisensa, saaden molemmat suudelman osapuolista hätkähtämään erilleen toisistaan.
”Oi! Pitääkö ottaa sumutinpullo käyttöön? Nenät kohti valkokangasta ja kädet sinne, missä ne voi nähdä”, hän sihahti, antaen irlantilaisen nuotin kuultaa hetken puheestaan.

Vitsi. Charles loi assistenttiinsa hiljaa kytevän katseen vaalean kulmansa alta. Hänen sydämensä tuntui hakkaavan kuurouttavalla voimalla, ja koko keho oli jännittynyt hermostuksesta. Wrenillä todella oli kiero huumorintaju. Vaikka eihän hänen olisi pitänyt olettaa, että nainen olisi tosissaan ja haluaisi…
Kyyhkyläisten komentaminen ihailtavalla tehokkuudella kuitenkin lepytti miehen, joka soi naiselle arvostavan, helpottuneen katseen sivusilmällä. Komennettu pariskunta vajosi vaivaantuneina penkeilleen, tunnelma ilmeisen lässähtäneenä.
”Kiitos”, Charles nojautui kuiskaamaan assistentilleen hetken kuluttua kokiessaan itsensä velvolliseksi jakamaan kiitosta sen ollessa aiheellista.
Sitten hän yritti keskittyä elokuvaan. Todella yritti.

Wren alkoi epäillä kolmenkympin kriisin lähenevän, kun tyytyväinen hymy pyrki kohoamaan kasvoille hänen nojautuessaan takaisin penkkinsä selkänojaa vasten ja kahmiessaan Charlesin avokätisesti ostamia herkkuja paremmin syliinsä.
Tai ehkä hän oli vain synnynnäisesti kiero luonteeltaan. Todennäköisesti.
Tällä kertaa hän osasi varautua hieman paremmin Charlesin nojautuessa lähemmäs, sormet puristuivat jo valmiiksi toisen käsinojan ympärille silläkin uhalla, että popcornit olivat vaarassa kaatua ilman tukea.
”Kuuluu toimenkuvaan”, hän kuiskasi takaisin ja keskittyi hetken katselemaan valkokankaalla pyörivää kohtausta, ennen kuin ojensi vielä puolillaan olevaa popcornlaatikkoa Charlesia kohti.
”Maista. Osa opintosuoritusta.”

Charles vilkaisi popcornia välinpitämättömällä skeptisyydellä ja oli aikeissa kieltäytyä, muttei tahtonut aiheuttaa häiriötä pimeässä, hiljaisessa salissa, joten poimi rasiasta yhden popcornin kohteliaisuudesta. Se oli kuin suolainen, voin makuinen, paahdettu pala pahvia eikä Charles voinut sanoa ymmärtävänsä ruokalajin viehätystä.
Hän käänsi katseensa takaisin valkokankaalle ja yritti pitää ajatuksensa harhailemasta, mutta tuttu tarina ei vaatinut täyttä keskittymistä. Niinpä hevosten tulevaisuuden auki lävähtänyt tilanne askarteli hänen mielessään, lomittain mielessä pidettävien työasioiden kanssa. Miten tältä päivältä siirretty Argentiinan suurlähettilään tapaaminen istuisi huomiselle. Miten hän valmistuisi seuraavaan työmatkaan. Miltä Wrenin käyttämä shampoo tuoksui, oli tuoksu hedelmäinen vai kuuluiko se kukalle. Lopeta.
Kun elokuva päättyi ja valot palasivat kiireettä, Charles liikautti jäykkiä hartioitaan ja saattoi hengittää jälleen hieman vapaammin. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä elokuvassa loppujen lopuksi oli tapahtunut.
”Oliko minun tarkoitus viedä sinut syömään nyt?” hän kysyi kulmiaan hienovaraisesti kurtistaen, veti takin päälleen ja otti Wrenin takin naisen noustessa ylös, tarjoutuen auttamaan sen assistenttinsa päälle.


Wren nykäisi popcornit takaisin omalle puolelleen ja seurasi hiljaisena miehen reaktiota uuteen ruokalajiin. Kuten odottaa saattoi, tämä ei vaikuttanut erityisen vakuuttuneelta, ja hymy sai Wrenin suupielet nykimään.
Heidän maailmansa olivat lopulta niin hirvittävän erilaiset, hän mietti, ja yritti olla tuntematta oloaan kovinkaan synkäksi.
Siinä vaiheessa, kun lopputekstit alkoivat pyöriä ja salin valot jälleen kirkastuivat, Wren tajusi, ettei lopulta ollut kiinnittänyt juurikaan huomiota siihen, mitä valkokankaalla oli tapahtunut. Hän kurtisti ärtyneesti kulmiaan ja alkoi ujuttaa ylimääräisiä karkkipatukoita käsilaukkuunsa, tipauttaen roskat tyhjentyneeseen popcornrasiaan.
Hän tunsi karanneensa suoraan Charlie and the Chocolate Factory -elokuvasta ja naurahti sisäisesti ajatukselle noustessaan seisomaan.
”Niin taisit luvata”, Wren myönsi ja työnsi käsiään takkinsa hihoihin ennen kuin tuli edes ajatelleeksi asiaa. Missä vaiheessa hän oli muuttunut naiseksi, jolle autettiin takki ylle?¨
”No, tunnetko olosi nyt valaistuneeksi?”

”Erittäin”, Charles vastasi kuivasti, poimi unohtamansa kivennäisvesipullon taskuunsa ja viittasi Wreniä lähtemään edellään kohti valaistun hätäuloskäytävän tunnuksella varustettua ovea, josta muukin elokuvaväki valui ulos. Miksei hän ollut keskittynyt elokuvaan?
”Onko päivällinen minun valintani vai kuuluiko se tähän häikäisevään päivään oppimiskokemuksia?” mies kysyi työntäessään raskaan oven auki naisen puolesta ja hengitti helpottuneena kylmänkosteaa ulkoilmaa. Se auttoi pyyhkimään pimeässä elokuvateatterissa vallineen hulluuden pois ajatuksista.

Olisi ehkä pitänyt harkita, ennen kuin meni potkemaan nuoleskelevien teinien tuolinselkämyksiä kipeällä jalalla. Vai karmastako tässä oli kysymys? Päkiää vihloi kipeämmin kuin aikaisemmin, mutta kyllä sen kanssa vielä pystyssä pysyi, ei tarvinnut edes ontua.
”Se saa olla ehdottoman häikäisevä lopetus ehdottoman häikäisevälle oppimiskokemukselle, joten minä valitsen”, Wren vakuutti vinosti hymyillen ja viittoi Charlesin mukaansa samaa reittiä, jota pitkin he olivat kävelleet metroasemalta tullessaan.
”No, mitä pidit elokuvasta?” hän tiedusteli, vilkaisten miestä sivusilmällä.

”Se menettelee kai viihteenä”, Charles vastasi haparoiden. Hänen olisi pitänyt kiinnittää tarinaan enemmän huomiota. Ainakaan siinä ei ollut ollut avaruusolentoja, eihän?
Mies huokasi alistuneesti Wrenin julistaessa, ettei oppimiskokemus ollut ohi. Hän seurasi naista luoden viileitä katseita töistä päässeiden ihmisten tungokseen kaduilla.
”Onko määränpäämme yllätys?” mies tiedusteli kalpeanharmaat silmät siristyen ja hieraisi epätietoisuudesta tuskastuneena kasvojaan.
”Ja mitä sinä itse pidit elokuvasta?”

”Tietenkin se on yllätys.”
Wren oli sysinyt miestä jo niin monella tavalla mukavuusalueen ulkopuolelle, joten yksi yllätys tuskin kallistaisi vaakakuppia enää mihinkään suuntaan. Elämässä oli hyvä oppia sietämään epätietoisuutta, eikö niin?
Hän vilkaisi Charlesia silmäkulmastaan ja kohotti epäluuloisesti toista kulmaansa.
”Etkö aio repiä juonen epäloogisuuksia kappaleiksi kylmänviileällä logiikallasi?” hän tiedusteli huvittuneena ja yskähti kun mies kysyi hänen mielipidettään.
Olisi pitänyt kiinnittää enemmän huomiota juoneen. Damnú air.
”Se oli hyvin amerikkalainen.”

”Niin. Niin oli”, Charles vastasi melkein helpottuneena. Hän oli varma kuulleensa laiskan, korvalle kovan amerikkalaisen aksentin. Mies kohotti kulmaansa merkitsevästi, kun Wren kyseenalaisti hänen kesyn mielipiteensä. Se oli, mitä hän normaalisti tekisi.
”Harkitsen positiivisempaa elämänasennetta”, hän sanoi ja sukaisi hiuksiaan, jotka alkoivat riehaantua käsittelystä ja kaduilla puhaltavasta syystuulesta.
”Minun ei kai pitäisi yllättyä. Et aio suoda yhtään vihjettä? Edes siitä, kuinka kauas olemme menossa?”

”Pari avaruusolentoa lisää ja kokemus olisi ollut täydellinen.”
Wren oli helpottunut siitä, ettei Charles vaatinut läpiluotaavaa analyysia elokuvan juonesta. Hän muisti pätkän sieltä, toisen täältä, mutta sillä ei olisi vielä pötkitty kovinkaan pitkälle.
Miehen vastaus sai Wrenin silmät siristymään hymystä.
”Niinkö? Pitäisikö minun teetättää sinulle jääkaappimagneetti tuolla sloganilla? Tai ehkä avaimenperä?”
’Harkitsen positiivisempaa elämänasennetta’ kuulosti täydelliseltä mainoslausahdukselta.
Wren oli aikeissa sulloa kädet taskuihinsa, mutta tajusi niiden olevan yhä täynnä karamelleja. Myös vaihtorahat olivat unohtuneet taskun pohjalle.
”Se ei olisi kovin hyvä yllätys, jos antaisin sinulle vihjeen etukäteen. Mutta emme kauas.”
Ja tosiaan, juuri ennen metroasemaa Wren nykäisi Charlesin mukaansa kohti amerikkalaisuuden seuraavaa alttaria, McDonaldisin ikonisen keltaista m-kirjainta.

Charles seurasi assistenttiaan alistuneesti huoahtaen, takinhelmat askelten tahdissa lepattaen. Ei kai Wren tosissaan aikonut palata kotiinkin metrolla? Eikö yksi matka ollut jo tarpeeksi sivistävä kokemus? Tottenham Court Roadin asemalla virtaavasta ihmismassasta päätellen metrossa olisi mahdotonta olla tunkeutumatta toisten henkilökohtaiseen tilaan
Mutta Wren vaihtoikin suuntaa ja hetken Charles tunsi helpotusta, mutta vain hetken.
”Et ole tosissasi”, hän ähkäisi astuessaan Wrenin perässä moderniin, vaalealla puulla ja pehmeillä valoilla sisustettuun pikaruokalaan.
”McDonald’s, josta saa kaikkea epäterveellistä ahdettuna yhteen pakkaukseen vain vaihtorahalla - joka on melkein yksikätisesti vastuussa tämän maan ylipaino-ongelmasta”, Charles vetosi pysähtyessään modernien, valkoisten tilausautomaattien eteen. Valkoiset kosketusnäytöt kuhisisivat bakteereja, ja ihmiset söisivät samoin käsin.
”Miksi, luojan tähden, Wren? Voisimme saada oikeaa ruokaakin.”

Charlesin reaktio oli niin täydellinen, että Wren ei voinut olla tyrskähtämättä ääneen.
”Kyllä vain. Tämä tulee olemaan oppimiskokemustesi huipentuma, joten muista nauttia jokaisesta hetkestä.”
Kuten pikaruokalalle tyypillisestä rasvan kärystä, kitisevistä tuoleista ja ketsuppitahroista.
Wren ohjasi Charlesin tilausautomaattien luo ja kurtisti kulmiaan tämän vetoomukselle.
”Sinun hoikalla vyötärölläsi on kyllä tilaa yhdelle hampurilaiselle”, hän huomautti, ja napautti kyseistä vyötäröä kevyesti kämmenselällään.
Miehen kauhistuneet sanat saivat virnistyksen kohoamaan Wrenin huulille. Ilme muistutti hyvin paljon sellaista, jonka olisi voinut kuvitella hullun neron kasvoille tämän katsellessaan nukkejensa tanssivan mielensä mukaan.
”Juuri siksi, Charles, juuri siksi”, hän hyrisi ja viittasi kädellään kohti automaattia.
”Valitse, ole hyvä.”

Naisen tyrskähdys sai Charlesin vaaleat kulmat kurtistumaan tyytymättömän asteen. Mies katsahti naista synkästi. Hän ei vain kuvitellut Wrenille kieroutunutta huumorintajua tai halua piinata häntä.
Vyötärölle suunnattu napautus oli saada hänet säpsähtämään, ja turhautuneena huoahtaen Charles keskitti kalpeanharmaan katseensa tilausautomaattiin, jonka vaihtoehdoista totta puhuen mikään ei näyttänyt erityisen houkuttelevalta. Salaatit olivat ehdottomasti poissa kuviosta - jos se maksoi vain muutaman punnan, laatu oli ehdottomasti kyseenalainen. Mies ei uskonut minkään vähänkään terveellisen olevan tuoretta ja kurtisti kulmiaan ahdistuneena, kun tuijotti rasvassa ja suolassa kieritettyjä ranskalaisia ja hampurilaisia, joiden ravintoarvojen täytyi olla aivan kammottavan huonot.
Charles katsahti assistenttiaan ahdistuneena.
Ja tilasi sitten taiteellisen näköisen guacamole-artisaanipaahdetun kanahampurilaisen, josta ei toivottavasti saisi salmonellaa, cocacolan oppimiskokemuksen hengessä ja vielä vaivihkaa McCafé Strawberry Shaken, koska se näytti niin… Houkuttelevalta. Vaikkei Charles sitä aikonutkaan ääneen sanoa. Mies kohotti kulmaansa haastavasti Wrenille kuin sanoakseen ’pistä paremmaksi’.

Wren seurasi Charlesin ahdistuneisuudensekaista keskittymistä pieni, vino hymy huulilleen unohtuen.
Ehkä oli julmaa kiusata viiden tähden illallisiin tottunutta miestä tällä tavalla. Luoja nähköön, ettei McDonald’s todella kuulunut hänenkään lempipaikkoihinsa – paria pahetta lukuun ottamatta – mutta Wren ei voinut kieltää, etteikö Charles olisi ollut suorastaan… herttainen näky.
Hän kaivoi puhelimensa esiin ja nappasi vaivihkaisen kuvan juuri, kun Charles oli tökkäämässä näyttöä, ja tunki puhelimen nopeasti takaisin suklaapatukoiden täyttämään käsilaukkuunsa.
Pitäisi alkaa kuljettaa isompaa laukkua mukana.
Irlantilaisnainen nyökäytti päätään kannustavasti Charlesin katsahtaessa häneen ahdistuneena ja väläytti tälle hymyn tilauksen valmistuttua. Leveämpi virnistys paljasti aina hieman vinon kulmahampaan, joka sai Wrenin näyttämään tyytyväisesti hymyilevältä ketulta.
Hän kääntyi näytön puoleen ja valikoi itselleen Spicy Vegetable Deluxe -hampurilaisen, ranskanperunat sekä Spiced Cookie Latten, jonka ilmestymisestä valikoimiin hän rimastui hieman liikaa.
Hän vilkaisi Charlesia ja viittasi kohti näyttöä.
”Oliko sinulla varmasti kaikki haluamasi valittuna? Sehän meni hyvin.”

”Kyllä, varmasti aivan yltäkylläisesti tästä tarjonnasta”, Charles vastasi kuivasti ja vilkaisi kriittisesti kohti tiskiä, jolle kai elämäänsä jo kyllästynyt teini-ikäinen kuskasi tilauksia huudellen laiskasti kuitteihin printattuja tilausnumeroita.
”Tämä ravintolahan häikäisee sekä tarjonnallaan, fasiliteeteillaan että palvelullaan”, mies huomautti heidän odottaessaan hänen mielestään kohtuuttoman ajan, että ylpeästi huonosti istuvaan McDonald’sin uniformuun, siis halvannäköiseen poolopaitaan, pukeutunut työntekijä sysäsi täyteen pakatun tarjottimen heitä kohti. Charles loi asiakaspalvelijaan kylmän, kriittisen katseen ja poimi ruoan käsiinsä seuraten sitten assistenttiaan yläkertaan, jonne fasiliteetin ruokailutilat oli sijoitettu.
Mies katsahti pöydälle laskemaansa tarjotinta epätietoisena. Vaaleanpunainen pirtelö taisi olla hänen.
”Mikä vika lautasissa, haarukoissa ja veitsissä on?” hän kysyi ja kurtisti kulmiaan katsellessaan roskaksi muuttuvaa pakkausmateriaalia ja epähygieenisesti sormin syötävää ruokaa.

Wren seurasi Charlesia yläkertaan, suoristi tuolin oikeaan kulmaan pöydän ääreen ja istahti alas.
”Ei mitään. Mutta tämän on tarkoitus olla pikaruokaa, helppoa syödä samalla kun juoksee pitkin katuja metroon ehtiäkseen töihin tai hakemaan lapset päivähoidosta tai ihan muuten vain.”
Hän nykäisi oman hampurilaislaatikkonsa ja ranskanperunansa lähemmäs itseään – paperijätettä tosiaan oli valtavasti – ja kääntyi sitten etsimään jotain keltaisesta käsilaukustaan. Yksi suklaapatukka meinasi tipahtaa lattialle, mutta Wren sai napattua sen taidokkaasti kesken ilmalennon. Hän sulloi suklaan takaisin paikoilleen ja ojensi sitten pientä, herttaisen kanariankeltaista käsidesiputkiloa Charlesia kohti.
Ei hän sentään halunnut olla vastuussa siitä, että ulkoministeri saisi vatsabasillin tai jotain muuta ikävää opintomatkaltaan.

Ulkoministeri tuijotti käsidesiä pitkän hetken epäuskoisena.
”Sinä todella olet varustautunut kaikkeen”, hän huomautti, hieroi sitä käsiinsä, kiitti ja ojensi aineen takaisin. Mitäköhän muuta Wren kuljetti laukussaan? Partiolaisen aina valmiina -moton inspiroimaa settiä, joka sopisi vaikka autiolle saarelle?
Mies hengitti syvään ja poimi pahvirasiaan pakatun hampurilaisen eteensä, avasi rasian ja tuijotti parissa minuutissa kyhättyä tekelettä skeptisesti. Se ei varsinaisesti näyttänyt samalta kuin esittelykuvansa. Se näytti hädintuskin ruoalta. Charles loi Wreniin pistävän katseen, keräsi lautasliinoja - tai haperia paperinpaloja - käteensä ja poimi hutaistun tekeleen käteensä, haistoi sitä hillitysti ja haukkasi. Pureskeltuaan suunsa tyhjäksi, hän laski hampurilaisen takaisin rasiaan ja sulki sen kannen hiljaa.
Epäröiden mies siemaisi pahvimukiin valutettua cocacolaa, luovutti ja poimi sitten vaaleanpunaisen pirtelön käsiinsä tarkkaillen pöydän yli, mitä Wren piti omasta ateriastaan.

”Tietenkin. Se kuuluu toimenkuvaani”, Wren huomautti ja tipautti käsidesiä myös omiin käsiinsä ennen kuin palautti sen takaisin laukkuunsa. Hän oli aina pikkuhiljaa, kokemuksen tuomalla varmuudella, lisännyt tavaraa Ulkoministeripakkaukseksi kutsumaansa arsenaaliin, kunnes alkoi viimein olla melko tyytyväinen sen sisältöön.
Sujautettuaan käsidesin takaisin laukkuunsa hän siirsi hampurilaislaatikon lähemmäs ja avasi kannen, mutta syömisen sijaan jäi katselemaan Charlesia, joka valmistautui hampurilaisen syömiseen kuin suuren urheilusuoritukseen. Hän nappasi jälleen vaivihkaa yhden kuvan juuri ennen kuin mies ehti ottaa epäluuloisen haukkauksen.
Epäluuloisen haukkauksen, joka päättyi hampurilaisen sinetöimiseen takaisin laatikkoonsa.
”Eikö maistunut?” Wren naurahti silmät siristyen, ja kääri viimein oman hampurilaisensa esiin. Taitellen siististi paperin pois tieltä hän otti haukkauksen – ja hämmentyi mausta. Oliko se aina ollut näin… teollinen?

Charles seurasi siristynein, kalpeanharmain silmin, kuinka Wren maistoi omaansa.
”Ei, suosin ruokaa”, hän vastasi häivähdys hymyä toisessa suupielessään ja kohotti melkein haastavasti kulmaansa naiselle, joka ei näyttänyt sukeltavan oman ruokansa kimppuun. Eikö se maistunutkaan?
Mies siemaisi pirtelöä ja hillitsi huolellisesti kasvonsa, sillä untuvaisen vaaleanpunainen, mansikkainen tökötti ei ollut pahaa, vaikkei se ollut taatusti nähnytkään mansikkaa koskaan elämässään. Charles katsoi Wreniä odottavasti siemaistessaan uudelleen pillistä kuin kehottaen naista jatkamaan.

Hymy, joka häivähti Charlesin suupielessä, sai Wrenin tulistumaan. Olkoon, että hampurilaissämpylässä ei ollut makua, ja että pihvi maistui samalta kuin kaikki pakasteesta noukitut kasvisvaihtoehdot, mutta hitto vie, hän ei soisi miehelle sitä tyydytystä, että jättäisi syömättä. Jos hampurilaista oli mahdollista haukata uhmakkaasti, Wren teki juuri niin, irrottamatta katsettaan harmaista silmistä.
Huolellinen pureskelu, nielaisu, nopea huulten lipaisu kielen kärjellä.
”Mikset ottaisi kuvaa, se kestäisi kauemmin”, nainen huomautti, kohottaen haastavasti toista kulmaansa.
Uusi haukkaus. Ei, maku ei parantunut kolmannellakaan puraisulla.

Tulistunut, uhmakas haukkaus sai häivähdyksen syvenemään hetkeksi silmien jään sulattavaksi hymyksi. Wren jaksoi yllättää hänet yhä uudelleen, ja Charles poimi puhelimen taskustaan naisen niin kehoittaessa, hiljaa nauraa hyrähtäen. Mies yritti vakavoittaa kasvonsa, kun nosti puhelimen ja sommitteli hampurilaistaan rankaisevaa assistenttia kameran fokukseen.
”Se näyttää erinomaiselta”, hän kommentoi toista kulmaansa merkitsevästi kohottaen.

Wren oli jo aikeissa palauttaa hampurilaisen takaisin laatikkoonsa, mutta huomatessaan Charlesin tosiaan kaivaneen puhelimensa esiin hän tunsi tutun tulistumisen nostavan päätään irlantilaisveren kuohahtaessa.
Damnú air, hän ei todellakaan antaisi tätä erää hemmotellulle ulkoministerille. Siitäkään huolimatta, että hampurilainen maistui teolliselta pahvilta.
Nainen lukitsi katseensa kameran linssin kautta Charlesin silmiin ja nosti hampurilaisen uudelleen huulilleen. Hän haukkasi hitaasti, pureksi viipyillen ja hipaisi huuliaan kuin ohimennen, aivan kuin olisi ollut huolestunut niille jääneen jotakin.
”Oletko varma, ettet tahdo maista..?”

Jokin naisen maneerissa tuntui muuttuvan suuntaan, mikä teki miehen olon levottomaksi. Charles koki turvallisemmaksi napsaista yhden otoksen muistoksi - hänellä oli tunne, että Wren napsi hänestä jatkuvasti kai mielestään hassuja otoksia - ja työntää puhelimen takaisin taskuunsa, vaikkei irrottanutkaan katsettaan Wrenin ruskeista silmistä.
”Ei kiitos”, mies vastasi, ”en haluaisi ryöstää sinulta iloa. Näytät siltä, että nautit ateriastasi.”

Wren piti katseensa tiukasti lukittuna harmaisiin silmiin.
”En ole varma, kuinka pitkään kestän tällaista nautintoa”, hän huomautti hiljaa ja tuli samalla etäisesti miettineeksi, kuinka oli joutunut tällaiseen tilanteeseen.
Perääntyminen oli myöhäistä.
”Mutta toki, jos katseleminen on enemmän sinun juttusi...”
Taas hidas haukkaus ja pureskelu. Voi hitto, miten hän ei ollut ennen huomannut makua? Ei hän ollut koskaan ollut pikaruokaketjujen suurin fani, mutta silti, hänen palkallaan oli pitänyt syödä sitä, mitä oli saanut.
”Älä unohda Strawberry Shakeasi.”

Levoton, kylmä väre juoksi alas Charlesin selkää, kun hän kuuli sanat ’nautinto’ ja ’katseleminen’ peräkkäinen. Hälytysvalo ’sopimattoman’ yllä alkoi vilkkua kiivaasti hänen mielessään. Ehdottomasti, ehdottomasti sopimaton.
Mutta Wren härnäsi häntä aivan häpeilemättä, siitä mies oli tässä vaiheessa jo varma. Hän ei vain kuvitellut kaikkea, ei myöskään naurun häivettä naisen silmissä tämän nähdessä hänen epätoivoisen hämmennyksensä. Hän ei voisi suoda naiselle jälleen samaa tyydytystä, että antaisi tämän saada hänet perinpohjaisen sekaisin muutamalla sanalla.
Hän ei voinut laskea katsettaan poimiessaan pirtelönsä ja ottaessaan pitkän siemauksen pillin läpi.
”Älä unohda ranskalaisiasi”, mies huomautti.

Wrenistä tuntui, ettei hän enää vain juossut heikoille jäille kepin syrjään viskaten, hän suorastaan tanssahteli ohuen jääkerroksen päällä ja odotti, milloin se pettäisi hänen allaan.
Mutta irlantilainen ei antanut periksi, ei missään tilanteessa.
Ei, vaikka pillin näkeminen Charlesin huulten lomassa saikin merkilliset, varoittamattomat kylmät väreet juoksemaan pitkin selkää.
Wren kohotti toista kulmaansa, laski hampurilaista pitävää kättään ja nappasi toisella kädellään yhden ranskanperunan siirtämättä hetkeksikään katsettaan. Hän toi ranskanperunan huulilleen, avasi suunsa ja haukkasi. Terävästi. Haastavasti. Pureskeli ja nielaisi hitaasti.
”Sinulla on vielä nieltävää, Charles.”

Hälytysvalo vilkkui vain sinnikkäämmin, kun Charles seurasi kuinka… Kiihkeästi Wren haukkasi ranskalaistaan. Ehkä se oli naisen normaali tapa syödä. Tietenkin oli.
Miksi hän katsoi toffeenruskeita, värivirheen ainutlaatuisiksi muuttamia silmiä edelleen. Miehellä oli tosin tunne, että pelkkä haastava, kiivas tuli niiden katseessa teki niistä ainutlaatuiset. Niihin katsoessa joku todella katsoi takaisin.
Omituinen kommentti nielemisestä sai miehen silmät siristymään hämmentyneinä, kun hän otti toisen pitkän kulauksen pirtelöstä.
”Sinulla on paljon ruokaa jäljellä”, hän huomautti takaisin, sillä se oli totta.
”Ota toki colaa, mikäli mielesi tekee.”

Wren yritti estää hymyä kohoamasta huulilleen liian paljastavana, kun Charlesin silmissä häivähti hetkellinen hämmennys.
Oli suoranainen sääli, ettei hän voinut kääntää katsetaan pois etsiäkseen puhelintaan ja napatakseen kuvaa Charlesista juomassa mansikkapirtelöä. Näky oli jotenkin niin äärettömän absurdi, ulkoministerin jäyhä olemus tuntui suorastaan hylkivän kaikkea makeaa ja vaaleanpunaista.
”Charles, näissä asioissa ei sovi hoputtaa naista”, Wren torui, mutta poimi itselleen toisen ranskanperunan. Myös niiden maku oli muuttunut, vain suolaa ja rasvaa.
”Tahdotko tietää, mitä minun todella tekisi mieli?”

Ehkä pirtelön sokeri sulatti hänen järkensä. Charles tunsi seuraavansa tilannetta jostain ulkopuolelta, voimattomana äänenä, joka karjui tyhjyyteen, mitä helvettiä hän kuvitteli puuhaavansa. Keskustelu oli sävyltään omituinen, ja tilanteen saama, kasvava lataus oli ehdottomasti sopimaton. Vaikka luojan kiitos hän olisi ainoa, joka tuntisi sen hiipivän ihollaan.
McDonald’sin pöydässä. Miten hän oli päätynyt tähän?
”Mitä sinun todella tekisi mieli?” mies kysyi yrittäen pitää äänensä niin asiallisena ja tyynenä kuin kykeni, vaikka tunsikin levottomuuden saavan pulssinsa kiihtymään.

Wren joutui todella tekemään töitä, ettei olisi purskahtanut nauruun. Koko tilanne oli niin absurdi, McDonald’sin pöytä heidän välissään, kuvottava hampurilainen hänen kädessään. Britannian ulkoministeri istumassa pöydän toisella puolella. Imemässä vaaleanpunaista pirtelöä pillillä.
Hän melkein odotti, että hetkenä minä hyvänsä Paavi kipuaisi ylös rappuja tarjotinta kantaen, jolloin hän olisi voinut herätä unesta omassa sängyssään, omaa mielenterveyttään vakavasti epäillen.
Wrenin silmät siristyivät kissamaisesti. Hän nojautui pöydän yli lähemmäs, raotti huuliaan vastatakseen.
”Si-”
Lause katkesi terävään, tärykalvot särkevään ujellukseen. Wren hätkähti, tuskin puoliksi syöty hampurilainen putosi kädestä tarjottimelle.
Palohälytys jostakin rakennuksen uumenista.

Charles huomasi itsekin nojautuvansa lähemmäs, odottaessaan vastausta, joka sai naisen silmät siristymään kuin kissalla. ’Si-’ ehti karata raottuneilta huulilta, kunnes palohälytys katkaisi sanan, ja tietoa vaille jääminen tuntui tuskalliselta kuin yhtäkkiä kesken jäänyt aivastus. Mitä Wren oli ollut sanomassa?
Mies nykäisi takkia paremmin hartioilleen, pirtelö edelleen kädessään ja nousi ylös, kun muutkin asiakkaat suuntasivat portaikkoon kuin laahustava lauma karjaa. Toivottavasti kyse oli epäpätevästä kokista tai tupakoinnista saniteettitiloista eikä oikeasta infernosta, koska Charlesilla oli tunne, että virka-intoinen, mutta jatkuvasti syrjään jätetty Anderson menettäisi malttinsa lopullisesti.
Astuessaan ulos kylmänkosteaan yöilmaan, käsi vaistomaisesti Wrenin selällä pitämässä naisen hänen mukanaan tungoksessa, mies katsahti naista sivusilmällä.
”Onko kaikki kunnossa?” hän varmisti ohjatessaan Wreniä sivuun pahimmasta ruuhkasta ja taisteli vastaan halua kysyä, mitä Wren oli ollut sanomassa.

Todennäköisesti kyse oli vain väärästä hälytyksestä, joku vasta työnsä aloittanut harjoittelija oli mennyt polttamaan jotakin, ja käry oli laukaissut palohälyttimet. Tai jotakin.
Silti Wren tunsi sydämensä hakkaavan kun he suuntasivat portaisiin. Koskematon latte jäi pöytään, takkinsa ja laukkunsa nainen oli sentään tajunnut automaattisesti napata mukaan. Hän tunsi Charlesin käden painuvan selkäänsä vasten, ja jännityksestä huolimatta kosketus lähetti kevyen väristyksen pitkin selkärankaa.
Onneksi sen saattoi tulkita vain vilunväritykseksi, kun viilennyt ilma puski vastaan heidän astuessaan kadulle.
Wren kohotti katseensa Charlesiin ja räpäytti silmiään.
”Haluan huomauttaa, että tämä ei ole tyypillinen poistuminen pikaruokaravintolasta”, hän naurahti kireästi ja alkoi kiskoa takkia hieman kömpelösti päälleen. Sydän hakkasi edelleen tuhatta ja sataa ja kädetkin tuntuivat tärisevän.

Miehen kulmat painuivat, kun Wren vaikutti olevan tolaltaan. Kädetkin näyttivät haparoivan.
”Anna minun”, Charles vetosi, laski pirtelön roskakorin laidalle ja poimi takin päättäväisesti naisen käsistä, tarjoten sen hihat valmiiksi ja veti sen assistenttinsa ylle, pyyhkäisten vaivihkaa punaisia hiuksia pois kauluksen alta - ja halusi lyödä omia sormiaan.
”Haluaisitko ottaa taksin takaisin?” hän kysyi melkein toiveikkaana tutkiessaan naisen kasvoja huolestuneella katseella.
”Tässä on varmasti tarpeeksi oppimiskokemusta yhdelle päivälle.”

Wren olisi halunnut väittää vastaan, mutta suoraan sanottuna hän epäili, saisiko puettua takkia päälleen kovinkaan sulokkaasti, ainakaan ilman, että taskujen sisältö leviäisi pitkin katuja.
Siinä vaiheessa, kun Charles oli auttanut takin hänen ylleen, pulssi oli alkanut tasaantua ja käsien tärinä rauhoittua sen verran, että hän sai suljettua napit omin voimin.
Nolostus sai kulmat painumaan tuimasti kurttuun.
”En!” nainen ilmoitti ja mulkaisi Charlesia toffeenruskealla katseellaan. Olisi tuntunut luovuttamiselta ottaa taksi kotiin tässä vaiheessa.
”Metromatka kotiin, niin voin antaa sinulle merkinnän todistukseen.”

Charles huokasi ahdistuksesta ja poimi ajatuksissaan pirtelön mukaansa, kun viittasi Wreniä sitten kohti vastapäätä olevaa Tottenham Court Roadin metroasemaa. Hän oli ulkoministeri. Hän selväisi toisesta metromatkasta valittamatta.
”Sinulla jäi tarina kesken”, hän huomautti painaessaan Oysterin vasten portin lukijaa, katsahti viileästi kämäisen näköistä lipputarkastusta ja suunnisti kohti liukuportaita Wrenin perässä.
”Kuulosti hyvin tärkeältä”, mies totesi seisahtuessaan naisen taakse portaalle, ”mitä sinun todella tekee mieli.”

Päkiä vihlaisi ja sai Wrenin irvistämään, mutta hän pyyhki ilmeen nopeasti kasvoiltaan, vaikka pieni, tuima kurtistus jäikin kummittelemaan kasvoille.
Hän painoi kortin lukijaa vasten ja sujautti sen sitten käsilaukkunsa sivutaskuun. Tulisen kastikkeen maku viipyi suussa ja kohti liukuportaita suunnatessaan Wren ujutti mentos-rullan auki ja sujautti yhden littanan pastillin suuhunsa. Mintun voimakas maku hukutti onneksi hampurilaisen maun alleen.
”Hm?” Wren käänsi kasvojaan Charlesia kohti. Tarina..?
Aivan. Niin. Mitä ihmettä aikaisemmin oli oikein tapahtunut?
Pieni hymyn alku häivähti suupielessä.
”Sinun pirtelöäsi.”

Miehen kulmat painuivat, ja hän tajusi pitelevän vaaleanpunaista pirtelöä edelleen kädessään. Pyyntö ja sen normaaliuden kontrasti pöydässä vallinneen intensiivisen tunnelman kanssa saivat Charlesin nauramaan vapautuneisuudella, joka yllätti hänet itsensäkin. Hän rykäisi hilliten itsensä ja tarjosi juomaa naista kohti kulmaansa kohottaen, vaikka Wren tuskin enää oli kiinnostunut vaaleanpunaisesta pirtelöstä, joka oli ollut hänen. Ehkä oli sopimatonta tarjota sitä edes leikillään.

Charlesin nauru sai Wrenin räpäyttämään yllättyneesti silmiään.
Mutta se oli mukava ääni, hän ajatteli, mies olisi voinut nauraa useamminkin tuolla tavalla.
Ajatus nousi mieleen niin yllättäen ja varoittamatta, että Wreniltä vei hetken aikaa ymmärtää, että Charles tosiaan ojensi mansikkaesanssipirtelöään häntä kohti.
Wren naurahti ja nappasi pirtelön miehen kädestä samalla kun harppasi liukuportailta laiturille.
”Se on sitten epäsuora suudelma”, hän huomautti vinosti hymyillen, ennen kuin vei pillin huultensa lomaan.

Charles jähmettyi hetkeksi. Hänen päässään kohisi. Epäsuora suudelma.
Voi hyvä luoja, mitä Wren teki hänen ajatustoiminnalleen. Mies kasasi itseään yrittäen olla ajattelematta liian tarkkaan, oliko juuri ollut asiaton ja aivan ehdottomasti ajattelematta, mistä ajatus oli juolahtanut naisen mieleen. Halusta saada hänet hämilleen, totta kai. Mistäs muustakaan, Charles arveli seuratessaan naista laiturille. Sillä liikkuva ihmismassa sai hänen olonsa epämukavaksi, mutta levoton pulssi oli lohdullista laittaa ruuhkan piikkiin.
”Onko se parempaa kuin ateriasi?” hän kysyi yrittäen olla katsomatta pilliä naisen huulien välissä. Wrenin päivällinen oli jäänyt pieneksi palohälytyksen takia ja toivottoman huonoksi kelvottoman ravintolan takia.

Wren käänsi päätään sen verran, että saattoi vilkaista Charlesia samalla kun he seisahtuivat laiturille odottamaan metroa, joka oletettavasti saapuisi aivan näillä hetkillä.
”Ateriani oli äärimmäisen tyydyttävä”, hän huomautti, kohottaen hieman leukaansa.
”Ja olisi saavuttanut huippunsa, ellei palohälytys olisi katkaissut sitä kesken.”
Wren otti toisen siemauksen vaaleanpunaista epämansikkapirtelöä, hymyili ja ojensi sitten muovista mukia Charlesia kohti.
”Tekeekö vielä mieli?”

”Siltä se näyttikin”, Charles huomautti huvittuneena ja loi sitten kylmän katseen liian lähelle harhaileviin turisteihin, jotka tunkeutuivat kutsumatta hänen henkilökohtaiseen tilaansa. Hän ei ollut halunnut kiduttaa itseään hädin tuskin ruoaksi kutsuttavalla moskalla, ja miehellä oli aavistus, ettei Wrenkään todellisuudessa nauttinut parissa minuutissa valmiista aineksista kasaan läimitystä hampurilaisestaan.
”Ei, ei kiitos”, hän sanoi katsahtaen epäsuoraksi suudelmaksi kutsuttua pirtelöä. Sen hyväksyminen, saman pillin käyttäminen uudelleen, olisi varmasti jollakin asteella epäsopivaa. Charles ei ollut varma miten, mutta Wren sai kaikki hänen sensorinsa sekaisin. Koko iltapäivä tuntui unenomaisen absurdilta. Oliko hän todella käynyt assistenttinsa kanssa elokuvissa ja McDonald’sissa?
Metro pysähtyi laiturille, ja ihmiset tunkeutuivat sisään. Charles tunsi pulssinsa kohoavan välittömästi, kun ihmisiä pakkautui hänen ympärilleen, tunkeutui hänen tilaansa ja happi tuntui loppuvan kuumasta vaunusta kesken. Hän loi tuskastuneen katseen assistenttiinsa: tämäkö oli todella miellyttävä tapa matkustaa?

Wren kohotti toista kulmaansa.
”Varma? No, omapa on häviösi”, hän hymähti ja tipautti mukin roskakoriin ennen kuin he valuivat karjalauman mukana täyttyvään metrovaunuun. Vaikka Wren ei myöntäisikään sitä ääneen aivan pian, myös hän tunsi pulssinsa kohoavan hieman. Vaunu oli täynnä ääniä ja hajuja, sai aistit sekaisin ja vatsan vellomaan.
Hän katsahti Charlesia, jonka tuskastuneen oloinen katse sai naisen tuntemaan melkein sääliä.
”Kohta ollaan perillä”, hän hymähti ja taputti toisella kädellään miehen käsivartta lohduttavasti.
Jalkapohjan haavaa vihloi, ja Wrenillä oli ikävä tunne siitä, että se oli auennut uudestaan. Hän yritti lepuuttaa päkiää vaivihkaa, silläkin uhalla, että oli olemassa riski kellahtaa kumoon.

Vaihto Oxford Circuksessa sujui jo hieman sujuvammin eikä Charles voinut kiistää, että tämä oli tehokas tapa kuljettaa massoja Lontoossa tukkimatta katuja ja liikennettä täysin. Hänestä ei silti saisi uskollista metron käyttäjää. Rähjäiset fasiliteetit ja mahdottomuus säilyttää edes siedettävää omaa tilaa iholle tunkevilta kanssamatkustajilta varmistivat sen, ettei hän astuisi metroon vapaaehtoisesti.
Mies hidasti pitkiä, määrätietoisia askeliaan ja tarkkaili sivusilmällä assistenttinsa liikkumista. Laskiko Wren painoa vähemmän jalalle, josta hän oli poiminut lasinsiruja aikaisemmin? Se oli toki odotettavissakin. Charles seurasi naisen askelia silti vaivihkaa, kun he nousivat ylös Piccadilly Circuksen portaita takaisin kylmänkosteaan iltaan – kahdesta metromatkasta hengissä selviytyneinä, luojan kiitos.
”Onko sinulla kaikki hyvin?” hän tiedusteli heidän lähtiessään kävelemään kohti kotia.

Tavallisesti Wrenillä ei ollut ongelmia pysyä Charlesin askelten tahdissa, vaikka hänen jalkansa olivatkin lähtökohtaisesti lyhyemmät. Nyt hän kuitenkin joutui todella tekemään töitä päästäkseen samaan tahtiin, ja silti mies tuntui keulivan eteen.
Wren kieltäytyi myöntämästä, että sattui. Hän oli kuin kiukkuinen eläin, joka vetäytyi äristen pesäänsä nuolemaan haavojaan.
”Täydellisesti”, hän vakuutti hammastaan purren, vaikka jokainen askel vihlaisikin ja sai kävelyn muuttumaan toispuoleiseksi.
Jermyn Streetin risteykseen mennessä Wren ontui jo selvästi ja parin askeleen jälkeen hänen oli luovutettava hetkeksi kokonaan.
”… Äh, odota...”

Naisen vaikeaa askellusta kriittisellä äänettömyydellä seurannut Charles pysähtyi ja kohotti vaaleaa kulmaansa.
”Sinä onnut”, hän huomautti. Jopa ihmiset, jotka eivät olleet viettäneet elämäänsä arvioimalla kilpahevosten liikkeiden puhtautta, näkisivät sen.
”Et selvästikään ole täydellisen kunnossa.”
Miksi Wren oli niin itsepäinen? Mies vilkaisi katua eteenpäin ja harkitsi soittavansa auton, mutta eikö se olisi naurettavaa? Matkaahan oli vain alle viisisataa metriä. He pääsisivät kotiin nopeammin kävellen kuin odottamalla kuljettajaa.
”Tule”, Charles käski haluamatta nähdä enää yhtäkään tuskan värittämää askelta, astui lähemmäs ja ojensi naiselle kätensä.

Wrenin kulmat olivat painuneet ärtyneeseen kurtistukseen.
”Oh, kiitos tiedosta, en olisikaan itse huomannut”, hän ärähti ja taivutti jalkaansa hetkeksi taakse hellittääkseen painoa sen päältä. Se tuntui tosin vain pahentavan asiaa.
Ojennettu käsi sai naisen kohottamaan hämmentyneen katseensa Charlesin kasvoihin.
”Pärjään kyllä. Se on vain lihashaava.”
Sanojensa vakuudeksi Wren otti päättäväisen askeleen, mutta pilasi vaikutelman kompuroimalla hieman.

Mies pyöräytti kalpeanharmaita silmiään turhautuneena, astui eteenpäin kompuroivan naisen taakse ja nosti tämän käsivarsilleen rikkomatta omien askeltensa rytmiä. Hän jatkoi pitkin, voimakkain harppauksin matkaa toinen käsivarsi Wrenin selälle kierrettynä ja toinen naisen polvitaipeiden alla.
”Osaat olla harvinaisen typerä”, hän huomautti terävästi kohottaessaan Wreniä paremmin syliinsä harppoessaan alas katua, jota katulamppujen lämmin hehku valaisi märästä asfaltista heijastuen.

Häpeäkseen Wren päästi yllättyneen vinkaisun, kun maa yhtäkkiä katosi jalkojen alta. Ja Charlesin kasvot olivat yhtäkkiä hyvin lähellä.
Tuttu partaveden tuoksu.
”Ja sinä harvinaisen itsepäinen!” nainen ärähti ja harkitsi hetken rimpuilevansa vastaan, mutta se olisi ollut vain naurettavaa. Niinpä hän kiersi kätensä Charlesin harteiden ylitse ja nojautui hieman lähemmäs, niin että painopiste olisi lähempänä miehen vartaloa.
”… Ratsastamallako olet lihaksesi kasvattanut..?”

”Silläkin”, Charles vastasi vilkaisten Wreniä silmäkulmastaan. Hän piteli assistenttiaan sylissä. Ajatus rekisteröityi hänen mieleensä, kun nainen kiersi käsivarret hänen hartioilleen ja hetkeksi mies tuntui hukkuvansa häntä elokuvateatterissa vainonneeseen tuoksuun. Mutta hän kieltäytyi pitämästä sopimattomana sitä, että varmisti tuskattoman kotimatkan kivuissaan olevalle naiselle.
”Anteeksi vain, mutta sinä olet itsepäisin ihminen, jonka olen tavannut. Käsittämätön typerys halutessasi.”

”Minä olen irlantilainen!” Wren puuskahti ja käänsi päätään niin että saattoi luoda tulistuneen katseen työnantajaansa. Joka kantoi häntä sylissään. Hämärällä, katulamppujen pehmeästi valaisemalla kadulla.
Näin läheltä katsottuna miehen ripset olivat uskomattoman vaaleat. Melkein kuin jollakin satuolennolla.
Wren räpäytti omia silmiään ja kurtisti kulmiaan ajatuksiinsa ärsyyntyneenä. Keskity, nainen! Älä ole typerä ja pilaa kaikkea.
”Se kuuluu pakettiin. Mikä sinun tekosyysi on?”

”Mihin irlantilaisuus ei ole tekosyy?” Charles haastoi kulmaansa kohottaen ja nosti Wreniä hieman paremmin syliinsä kääntyessään ensimmäisestä risteyksestä ja kohta toisesta kohti heidän kotikatuaan, jolla ulkoministerin virka-asunto sijaitsi.
”Vahvatahtoisuus ja oman mielensä tunteminen on eri asia kuin itsepäisyys”, mies korjasi katsahtaen naista silmäkulmastaan, ”se, että ontuu tuskissaan puhtaasta itsepäisyydestä, on vain typeryyttä.”

Wren tuhautti nenäänsä.
”Irlantilaisuus on täydellinen tekosyy kaikkeen! Olen hyvin ylpeä juuristani. Etelä-Irlannissa.”
Hän koki tarpeelliseksi lisätä huomion tähän kohtaan.
Poskia kuumotti jostain syystä ja Wrenillä oli ikävä epäilys siitä, että ne alkoivat punehtua uhkaavalla nopeudella. Onneksi oli hämärää ja hänen päänsä sellaisessa kulmassa, että punastumiseen tuskin kiinnittäisi huomiota.
”Olkoon sitten irlantilaista typeryyttä. Itse olet niin… englantilainen.”

Charlesin suupieli nykäisi, kun Wren syytti häntä englantilaiseksi.
”Onko tuon tarkoitus olla loukkaus?” hän kysyi kääntyessään Carlton Gardensin hiljaiselle, uneliaan hämärälle kadulle, jonka valaistus oli kaunista, puhdasta valkeaa ja nostaessaan Wreniä jälleen hieman paremmin käsivarsilleen, askelten rytmi muuttumattoman pitkänä ja määrätietoisena. Mies syleili englantilaisuutta ja sen perinteistä kulttuuria ja arvoja - mutta mitä muuta Norfolkin jaarlilta odottaisikaan.

Wren siristi silmiään.
”Tuo on ehkä englantilaisin vastaus, jonka voisit ikinä antaa”, hän huomautti.
Englantilaiset herrasmiehet, ylpein laji koko ihmiskunnan historiassa. Jotka tepastelivat tilustensa rajoja pitkin kalliissa tweed-takeissaan, täydellisesti koulutetut noutajat kannoillaan seuraten. You're jolly well going to write your thank-you letters whether you like it or not, ja sitä rataa.
Hän huomasi Charlesin korjaavan otettaan.
”Painanko liikaa?”
Hän epäili saaneensa muutaman lisäkilon sen jälkeen, kun oli aloittanut työt, mutta sekään ei ollut saanut teräviä kulmia katoamaan.

Mies katsahti hämmentyneenä alas.
”Et tietenkään”, hän vastasi ja nosti katseensa takaisin katuun, ennen kuin kaatuisi Wren sylissään kompuroidessaan katukiveykseen. Carlton Gardens 1 siinsi edessäpäin, mustat takorautaportit katuvaloissa kiillellen. Tietenkään Wren ei painanut liikaa, mutta Charles pelkäsi otteensa käyvän puuduttavaksi kahden käsivarren varassa olevalle naiselle.
”Pitäisikö sinun näyttää jalkaasi lääkärille varmuuden vuoksi?” mies pohti. Heidän lähestyessään turvamies kiiruhti avaamaan portin ja ojensi käsiään auttaakseen, mutta Charles sysäsi tarjouksen pois terävällä päänliikkeellä. Hän huolehtisi assistenttinsa perille saakka.

”Et vain myönnä, olet liian herrasmies sellaiseen”, Wren intti, mutta äänessä viipyi häivähdys hymyä. Varsinainen englantilainen herrasmies, kantamassa heikkoa naisparkaa pitkin öistä katua.
Miksi kohtaus tuntui olevan peräisin pikemminkin romanttisesta elokuvasta?
Koko lasinsiroepisodi sai Wrenin nolostumaan.
”Äh, se on vain pieni haava”, hän intti. Ja niinhän se oli, jos olisi vain malttanut istua hetken paikoillaan.
Wren katsahti paikalle kiiruhtavaa turvamiestä ja tunsi itsensä entistä nolommaksi. Hän sujautti käden takkinsa Luojan kiitos syvään taskuun ja kaivoi esiin suklaapatukan, työntäen sen hämmentyneen turvamiehen käteen ennen kuin he suuntasivat ovelle.
Wren vilkaisi Charlesia suutaan mutristaen.
”Nytkö sinä aiot kantaa minut kynnyksen yli?”

Vaalea kulma kohosi skeptisesti, kun Charles näki Wrenin lahjovan turvamiestä. Ovi avattiin heidän edestään, ja hetkeksi Charles pysähtyi kynnyksen eteen naisen huomauttaessa - jo toista kertaa heidän lyhyen tuttavuutensa aikana - kynnyksen yli kantamisesta, mutta huokasi syvään ja astui sisään. Hän ylitti laatoitetun, korkeakattoisen aulan ja lähti ylös tummapuista portaikkoa kohti toista kerrosta. Ehkä olisi turvallisempaa viedä nainen toimistoon kuin kysyä, missä tämä asui isossa talossa.
Charles tunsi olonsa turvallisemmaksi, jos ei tiennyt, mikä lukemattomista ovista kuului Wrenille.
Hän potkaisi auki toimistonsa raskaan, tummapuisen oven, astui sisään sivuttain ja laski naisen sitten sylistään yhteen kirjastomaisen, klassisesti sisustetun tilan nojatuoleista.
”Tuntisin oloni paremmaksi, jos lääkäri tarkastaisi jalkasi.”

Wren ei ollut päässyt kannetuksi kynnyksen yli vain kerran, vaan peräti kahdesti. Tosin ehkä sitä ei laskettu, olihan hänet kannettu vuoteen sijaan nojatuoliin.
Nyt riittää, hän käski kiukkuisesti ajatuksiaan.
Nainen nyki takin kiukkuisesti päältään ja pyyhkäisi hiuksensa pois tieltä.
”Charles, usko pois, minä olen tipahtanut naama edellä puusta ja selvinnyt hengissä, ei yksi pieni viiltohaava minua tapa”, hän intti, mutta tuli vilkaisseeksi miestä. Tämä ei ollut määrännyt tai käskenyt, vaan esittänyt toivomuksen. Eikö se ollut käytöstä, johon pitäisi kannustaa?
Wren huokaisi alistuneesti.
”Olkoon. Jos se helpottaa sinun mieltäsi. Vaikka lääkäri nauraakin itsensä tärviölle.”
Kynsien rapina varoitti Winstonin lähestymisestä hetkeä ennen kuin koira poukkasi sisään avoimeksi jääneen toimiston ovesta.

Charles koppasi koiran syliinsä kesken ilmalennon, kun se oli syöksymässä siihen huomattavasti suopeammin suhteutuvan Wrenin syliin ja sulki sen tottuneesti kainaloonsa, missä töppöjalat jaksoivat vispata edelleen.
”Jalassasi voi olla edelleen lasia. Se voi myös tulehtua”, mies huomautti kulmat kurtussa. Hän veti vapaalla kädellä puhelimen taskustaan ja naputti viestin taloudenhoitajalleen, jolla oli tosin nykyään jokin sivistyneempi titteli, pyytäen paikalle lääkäriä.
”Ja vaikka olenkin valmis kantamaan sinut kotiin, milloin vain telot itsesi – pitäisin siitä, että pysyt työkykyisenä ja kykenevänä seisomaan kahdella jalalla.”

”Voi Winston...” Wren huokaisi nähdessään corgin, joka ei tuntunut tajunneen, että lattia oli kadonnut sen tassunpohjien alta. Hänen olisi tehnyt mieli napata koira syliinsä, mutta sen sijaan hän kumartui riisumaan kenkiään.
Haavalaastari oli tosiaan pettänyt, ja pieni irvistys käväisi Wrenin kasvoilla. Oliko väärin olla kiitollinen siitä, ettei joutunut enää pesemään omia pyykkejään, tai putsaamaan omia kenkiään verestä?
”Et kai nyt nosta kansallista hätätilaa pyytämällä tähän aikaan lääkäriä ulkoministerin virka-asunnolle?” irlantilaisnainen mutisi edelleen nolona samalla kun yritti pidellä jalkaansa sellaisessa asennossa, ettei sotkisi lattiaa enempää.
Charlesin sanat upposivat hänen tajuntaansa pienellä viiveellä. Milloin tahansa?
”Varo mitä lupaat, kohta en viitsi kävellä enää ollenkaan, jos on mahdollisuus matkustaa mukavasti vahvoilla käsivarsillasi.”

”Hyvä testata heidänkin valmiustilaansa aina silloin tällöin”, Charles vastasi nostaen katseensa puhelimesta ja kurtisti kulmiaan nähdessään Wrenin jalan. Hän haravoi toimistoa katseellaan ja muisti sitten raskaan, tummapuisen työpöydän laatikossa olevan ensiapusetin, josta sai lisää haavasiteitä. Hän oli aikeissa painaa sellaisen itse loukattua jalkaa vasten, mutta muutti mielensä naisen sanat kuulleessaan ja ojensi tarpeet Wrenille perääntyen itse muutaman askeleen päähän. Ehkä Wren oli matkustanut vahvoilla käsivarsilla tarpeeksi yhdeksi päiväksi.
Miten hän järjesti itsensä tällaisiin tilanteisiin? Hyvänen aika. Tätä ei ollut tapahtunut yhdenkään aikaisemman assistentin kanssa.
”Haluaisitko särkylääkkeen?” hän kysyi työntäen kuittauksen ilmoittaneen puhelimen takaisin taskuunsa.

Wren huokaisi tuskastuneena.
”Ehkä niin. Onhan se parempi testata kömpelön assistensin kuin todellisen hätätilanteen kanssa.”
Hän otti tarjotun haavasiteen vastaan, mutta muisti sitten taskuunsa jääneet vaihtorahat.
Ensiapu sai hetkeksi jäädä, kun hän sujautti kätensä takintaskuun ja kaivoi setelit sen suojissa esiin. Miehen kysymys sai hänet kohottamaan katseensa ja kurtistamaan hieman kulmiaan. Missä vaiheessa Charles oli muuttunut niin huolehtivaiseksi? Ja miksi se tuntui jotenkin… liikuttavalta?
”Ei, pärjään kyllä”, Wren vakuutti ja kietoi sormensa setelinipun ympärille.
”Charles, minulla on sinulle jotain.”

Ulkoministeri katsoi assistenttiaan terveellä epäluuloisuudella, ennen kuin astui lähemmäs ja tarjosi kätensä, kun Wren näytti siltä, että halusi antaa hänelle jotain. Charlesilla oli hiipivä tunne, että hän oli käytännönpilan uhrina.
”Niinkö?” hän kysyi skeptisesti ja viittasi naisen kärsinyttä jalkaa kohti.
”Eikö tämä tilanne ole kiireisempi?”

”Ei se ole tuosta mihinkään karkaamassa”,  Wren vakuutti. Hän vilkaisi Charlesin kainaloon rauhoittunutta corgia ja veti sitten setelinipun esiin taskustaan. Sen sijaan, että olisi asettanut ne miehen odottavalle kämmenelle hän kurkotti kätensä pidemmälle ja sujautti siististi kahtia taitellut setelit miehen housujen taskuun.
”Osta itsellesi jotain mukavaa, muru”, hän kehräsi nojautuessaan takaisin tuolinsa selkänojaa vasten. Sitten, kuin mitään ei olisi tapahtunut, hän kiinnitti huomionsa takaisin runneltuun jalkaansa.

Charles seurasi katseellaan kuin hidastettuna, kuinka hänen assistenttinsa käsi ojentui hänen kätensä ohi ja työnsi seteleitä hänen housujensa taskuun. Hetken mies tuijotti niitä tyrmistyneessä hiljaisuudessa, ennen kuin veti kätensä takaisin, rykäisi ja astui kauemmas. Ei, hän ei taatusti ollut ajautunut tällaisiin tilanteisiin aikaisemmin assistenttinsa kanssa.
”Kiitos”, mies vastasi kuivasti ja viittasi Wreniä huolehtimaan jalkansa verenvuodon tyrehdyttämisestä. Hän koki turvallisimmaksi käydä katsomassa käytävään lääkärin varalta, Winston edelleen kainalossaan, ennen kuin täystuho taklaisi jonkun.
”Päivällisesi jäi surullisen pieneksi. Voisin tilata sinulle jotain. Oikeaa ruokaa, tiedäthän.”

Pieni hymy kävi Wrenin suupielessä, kun hän kumartui kuuliaisesti puhdistamaan uudelleen auennutta haavaansa. Tällä kertaa ei tarvinnut onneksi tapella pitkien sukkien kanssa, vaan yksinkertaisesti nykäistä nilkkasukka pois tieltä.
Haava ei ollut paha, mutta pirun kipeä se oli.
Wrenin teki mieli huokaista, kun Charles esitti huolensa hänen pieneksi jääneestä päivällisestään samalla, kun hän nyki vanhaa haavalaastaria pois tieltä.
”Charles, olen-” hän aloitti, mutta sanat typerästä itsepäisyydestä muistuivat mieleen.
Hänellä oli nälkä.
”Tiedätkö, se olisi oikein hyvä ajatus. Kiitos.”

Käytävästä kantautuvat, kiireiset askeleet kertoivat lääkärin saapuvan yhdessä taloa johtavan naisen kanssa. Ilmeisesti lääkäriä oli luultu tarvittavan ulkoministerille, mutta Charles viittasi merkitsevästi Wreniä kohti ja hetken hämmentyneen hiljaisuuden jälkeen assistentin jalka sai ansaitsemaansa huomiota.
Charles riisui päälleen unohtuneen, tummanharmaan villakangastakin viikaten sen työtuolinsa selkänojalle, ja istahti työpöytänsä reunalle tutkimaan puhelimestaan vaihtoehtoja assistenttinsa päivälliseksi. Hän suoristi mietteliäänä kashmirneuleensa poolokaulusta, ennen kuin tilasi ja jäi sitten seuraamaan kulmat hienoisessa, huolestuneessa kurtussa jalkapohjan tutkimusta.

Wren tunsi olonsa äärimmäisen hölmöksi ojentaessaan jalkaansa tutkittavaksi lääkärille, joka oli selvästi varautunut huolehtimaan huomattavasti tärkeämmästä potilaasta.
Assistentit olivat korvattavissa jos ne menivät rikki, ulkoministerit eivät aivan yhtä helposti.
Hän piti katseensa kirjahyllyjen sisällössä toimenpiteen ajan, joka onneksi ei vienyt kovinkaan pitkään. Lääkäri tarkisti haavan ja tuli samaan tulokseen kuin hän itsekin siitä, ettei se olisi kuolemaksi. Korkokenkiä tulisi välttää muutaman päivän, haava oli osunut ilkeään kohtaan, ja haavan kastelemista tuli välttää, mutta muuten elämä saisi jatkua.
Lääkärin ja hieman liian uteliaanoloisen taloudenhoitajan lähdön jälkeen Wren katseli hetken siististi paketoitua jalkaansa ennen kuin käänsi katseensa Charlesiin.
”Näetkö? Ei mitään vakavaa. Lääkäri taisi kyllä pettyä pahasti, kun ei päässyt pelastamaan sinun henkeäsi.”

”Minä voin olla levollisemmin mielin, kun tiedän, etten ole aiheuttanut sinulle kammottavaa vammaa”, Charles vastasi tyynesti, käsivarret kevyesti rinnalle ristittynä. Hän vilkaisi rannekelloaan jalkaterä malttamattomasti nykäisten. Missä-
Ovelta kuului koputus. Siinähän se.
Hän otti keittiönsä myöhäiseen vuoroon jääneeltä henkilökunnan jäseneltä vastaan kuuman tarjottimen, jonka laski kirjastomaisen toimiston sohvapöydälle.
”Olkaa hyvä”, hän viittasi assistentilleen. Tarjottimelle oli katettu kulho paksuja, ulkoa rapeaksi paahtuneita ja sisältä untuvaisen pehmeitä ranskalaisia, korkea lasi sitruunalla maustettua kivennäisvettä sekä taideteosta muistuttava hampurilainen paahdetulla halloum-juustolla.

Wren tuhautti nenäänsä.
”Et sinä ole mitään aiheuttanut, Charles, minä kävelin lasinsirujen yli aivan omatoimisesti. Pitäisi katsoa eteensä, tässä se taas nähtiin.”
Onneksi ovelta kuului koputus ennen kuin hän joutui aloittamaan väittelyä siitä, kenen syytä lasinsirujen päätyminen lattialle oli.
Saadessaan sitten eteensä varsin pröystäilevän hampurilaisaterian Wren tuijotti sitä hetken epäuskoisena.
Ja purskahti sitten nauruun.
”Olkoon, sinä saat tämän erän”, hän myönsi pyyhkien vettä silmistään. Voi Luoja, hän ei helpolla myöntänyt tappiotaan, mutta tämä oli… niin. Tarjottimelle oli asetettu siististi jopa ruokailuvälineet.
Wren vilkaisi Charlesia hymyn yhä nykiessä suupieliään.
”Sinäkään et juuri nauttinut ateriastasi. Etkö tahtoisi jakaa tätä?”

Charles kohotti kulmaansa yllättyneenä, kun Wren purskahti nauruun ruoan nähdessään. Hän kurottui uudelleen lähemmäs nähdäkseen, jos ruoassa oli jokin vika, mutta ei keksinyt mistä oli kysymys.
”Ei, ei kiitos”, hän vastasi pohtien, oliko Wren juuri antanut hänelle epäsuoran kohteliaisuuden antamalla hänelle ’tämän erän’.
”Se on sinun illallisesi”, mies vakuutti sytyttäen huoneeseen pehmeämmän, viehättävämmän valaisimen. Winston oli hivuttautunut pöydän viereen ja nuuski niskat kenossa yläpuolellaan olevaa tarjonta, murehtien töppöjalkojaan.
”Syö rauhassa. Jatkamme huomenna.” Charles poimi takkinsa käsivarrelleen, nyökkäsi assistentilleen ja poistui ajatukset levotonta kehää kiertäen.

Wren jäi pehmeästi valaistuun toimistoon yhdessä Winstonin kanssa, syömään myöhäistä päivällistään.
Hän istui hetken kaikessa hiljaisuudessa ja kumartui sitten nostamaan innokkaasti ilmaa nuuhkivan corgin syliinsä. Hän kietoi käsivartensa koiran ympärille estääkseen sitä karkaamasta suoraan tarjottimelle ja nappasi sitten yhden lämpimän, rapeapintaisen ranskanperunan. Hän puhalsi sen sormiensa välissä viileäksi ennen kuin antoi sen häntäänsä innokkaasti vispaavalle corgille.
”Ei kannata tottua tähän liikaa, kaveri”, hän mutisi koiralle ja rapsutti sen löysää niskanahkaa.
Ei sinun eikä minun.

Torstai 7. joulukuuta 2017, Durham, kello 17:45

Jatkoa tälle pelille.

Hän ei ollut tainnut koskaan olla yhtä tietoinen hiuksistaan. Wrenin tehokkaan, hopeisen kamman kosketus tuntui viipyvän niissä vielä silloinkin, kun Charles saattoi avata tummansinisen vuokra-auton matkustajan oven assistentilleen. Hän vilkaisi epätietoisena käsissään olevia kassillisia kanelikierteitä, jotka Gabrielle oli pakannut heidän mukaansa vakuuttaessaan, että pärjäisi kyllä, kunnes Teddy palaisi kotiin perheensä luo tallilta. Ehkä Anderson arvostaisi tuliaisia.
Hän vilkaisi Wreniä sivusilmällä istuutuessaan ratin taakse ja kiinnittäessään naksahtavan turvavyön. Naisen kasvoilla näkynyt järkytys kummitteli häntä kylmänä ja armottomana. Mitä Wren ajatteli? Tuntui tavallista sietämättömämmältä, ettei hän osannut lukea assistenttiaan.
”Jos tulee nälkä”, hän sanoi ja viittasi kohti pullapusseja, jotka heitti takapenkille, ennen kuin käynnisti moottorin ja lähti ajamaan kohti Lontoota. Viiden tunnin ajomatka olisi todennäköisesti silti nopeampi tapa matkustaa kuin seuraavalle lennolle pyrkiminen, ja ainakin se säästäisi hänet matkustajaluokan riemuilta.

Gabrielle oli ollut niin hirvittävän kultainen, huolehtinut siitä, että hän oli saanut syödäkseen. Ja muutenkin. Matthewkin oli tuntunut pitävän lahjastaan, jota varten Wren oli tehnyt tiukkaa taustatutkimusta. Kirjan oli luvattu kehittävän sekä lapsen sensorisia taitoja että lukutaitoa, minkä lisäksi sen värimaailma oli suunniteltu lapsen kehittyvää näköaistia ajatellen.
Silti naisella oli ontto olo, kun hän istahti vuokra-auton etupenkille ja napsautti turvavyön kiinni.
Ainakaan ei tarvitsisi istua lentokoneessa, hän ajatteli ilottomasta ja keskitti katseensa auton valokeiloissa paljastuvaan tiehen.

Charlesin katse harhaili levottomana hänen vieressään istuvaan naiseen, ja sormet liikahtelivat levottomina ratilla. Mikä Wrenin oli saanut näyttämään siltä? Vingahtamaan sellaisella tukahtuneella tunteella ja peittämään suun kädellään?
Kyse ei ollut siitä, että Gabrielle oli kokenut kauheuksia – Wrenhän oli tainnut tietää asiasta hyvän aikaa.
”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi melkein varovasti, ennen kuin he ehtivät edes pois Durhamin piiristä.

Heillä oli edessään viiden tunnin ajomatka. Viisi tuntia, ennen kuin tarvitsisi ajatella yhtään mitään.
Wren oli itse vakuuttanut, ettei menneissä kannattanut rypeä, koska aikamatkustuksen mahdollistavaa keksintöä ei ollut vielä tehty. Ja Gabriellehan se tässä oli se, joka oli kokenut kauheita, ja joutunut heidän vierailunsa vuoksi palaamaan noihin hetkiin vielä uudelleen.
Charlesin kysymys sai hänet hätkähtämään.
Ei ollut.
Kun tien toisella puolella näkyi pelkkää pimeää laakeutta pensasaidan takana - varmaankin peltoa tai lammastarha, tai mitä ikinä täällä päin tuollaisilla joutomailla pidettiin, Wren pyysi tukahtuneesti, kasvot värinsä menettäneinä:
"Pysäytä."

Mies räpäytti hämmentyneenä, mutta painoi jarrua ja auto liukui nytkähtäen pysähdyksiin hiljaisen, pimeän tien laitaan. Oliko Wren huonovointinen? Charles nousi ulos autosta jättäen ovensa auki, kun harppoi auton nokan ympäri assistenttinsa puolelle. Avoin ovi soi pehmein helähdyksin.

Wren nykäisi turvavyön auki ja työnsi oven auki sydän epätahtiin takoen. Hän ehti juuri ja juuri ottaa muutaman askeleen poispäin autosta ja sysätä kiireiseltä kampaukselta karanneet hiukset pois rajun pahoinvoinnin tieltä.
Hirveää tuhlausta, Gabrielle oli hyvää hyvyyttään ruokkinut hänet ennen lähtöä.
Kyyneleet nousivat silmiin, vaikka hän saattoikin syyttää siitä vain kivuliaita kramppeja, joilla keho ilmeisesti halusi hankkiutua eroon kaikesta siitä jännityksestä, jonka aikaisempi keskustelu - tai huuto - oli nostanut pintaan.
Ei tosiaan hohdokkaimpia hetkiä hänen urallaan. Hitto.

Charles seurasi naisen jalanjäljissä huolestuneena, suojaavana varjona pahoinvoivan assistenttinsa yllä, kun ei tiennyt, oliko hänellä lupaa koskettaa. Epäröiden mies kyykistyi Wrenin vierelle laivastonsinisessä puvussaan, toivoen, että olisi voinut tehdä jotakin helpottaakseen naisen oloa – muuta kuin pidellä varovasti yökkäysten voimasta karkuun uhkaavia hiuksia poissa pahimman tieltä ja pujottautua sitten ulos puvuntakistaan. Hän laski sen Wrenin harteille, mutta veti kätensä takaisin.
”Hengitä vain”, hän vetosi ja olisi halunnut silittää naisen selkää, mutta puristi kätensä reittään vasten.

Tuntiessaan Charlesin kädet hiuksillaan Wren olisi voinut nauraa, ellei hänellä olisi ollut sillä hetkellä muuta tekemistä.
Kuinkahan moni pääsisi leveilemään sillä, että ulkoministeri oli pidellyt hiuksia poissa tieltä, kun oli yökkinyt ahdistustaan ulos jossakin satunnaisen pellon vieressä. Vielä pari lammasta tuijottamaan aidan takaa, ja kuvaelma olisi ollut täydellinen.
Kun hengitys kulki taas jotenkuten Wren uskalsi suoristautua ja ottaa pari varovaista askelta taaksepäin. Hän oli kiitollinen puvuntakista, oma takki oli auton takapenkillä, mihin sitä pitkällä automatkalla olisi tarvinnut.
Pitkällepä he olivat päässeet.
Kylmä ilma sai silti värisemään, tai ehkä huono olo, tai jokin. Kylmä hiki viipyi harmaankalpeaksi käyneellä iholla.
"... Anteeksi..."

Charles suoristautui naisen mukana ja tarkkaili kalpeita, nihkeitä kasvoja kulmat huolestuneesti painuneina. Wren näytti olevan kylmissään takista huolimatta, mutta hän ei voisi tehdä muuta kuin seistä vieressä ja toivoa, että nainen voisi pian tarpeeksi hyvin palatakseen autoon, missä hän voisi sentään tarjota täyden tehon lämmityksen.
”Ei ole mitään anteeksipyydettävää”, mies vakuutti ja oli ojentaa kätensä vaistomaiseen, lohduttavaan eleeseen, mutta veti sen takaisin kesken liikkeen.
”Oletko syönyt jotain sopimatonta? Oksettaako sinua vielä?”

"Ehkä", Wren myönsi heikosti, vaikka tiesikin, ettei tässä ollut kyse siitä, vaan samasta pahoinvoinnista, joka oli vaaninut häntä siitä lähtien, kun he olivat keskustelleet Gabriellen kanssa asiasta ensimmäisen kerran.
"Pärjään kyllä. Jatketaan vain matkaa."
Hän kääntyi ympäri ja palasi autolle hieman huterin jaloin. Laukussa oli sentään mukana vesipullo, niin että suun sai huuhdeltua, vaikka olo tuntui vielä senkin jälkeen inhottavalta.
Nainen oli jo valahtanut takaisin penkille istumaan ja oli kiinnittämässä turvavyötään, kun tajusi puvuntakin olevan yhä hartioillaan.
"Olisit varmaankin halunnut tämän takaisin."

Hetken Charles katseli Wreniä levottomin silmin, ennen kuin sulki auton oven naisen perästä, kiersi omalle puolelleen ja hiljensi vihdoin jo kyllästyneenä helisevän oven. Hän naksautti naisen penkinlämmittimen päälle ja käänsi lämmitystä hieman suuremmalle.
”Ei, en tarvitse sitä”, hän sanoi ja löysäsi vaaleanpunertavaa solmiotaan avaten kauluspaidan ylimmän napin. Ehkä viiden tunnin automatka ei vaatinut virallisinta pukeutumista.
Mies käynnisti moottorin uudelleen ja lähti liikkeelle.
”Olen pahoillani, että Gabrielle veti nimesi mukaan huutoon, jota et ansainnut.”

Wren kietoutui paremmin takin sisään ja painautui vasten lämpenevää penkkiä. Tärinä ei ottanut laantuakseen, hampaat kalisivat.
Ehkä hänellä olikin vain ruokamyrkytys, joka mylläisi vatsassa ja nostaisi kuumeen. Siitä selviäisi levolla ja lääkkeillä, voisi käpertyä peiton alle ja silitellä Winstonia.
"Gabriellella on ollut nyt vaikeaa", irlantilaisnainen totesi vaisusti.
"Ei sellaisessa tilanteessa voi olettaa loogista toimintaa... Mutta olen iloinen, että tiedät nyt."
Uusi väristys kulki kehon läpi ja sai hänet kietomaan takkia tiukemmin ympärilleen.

Kuskin oli vaikeaa pitää täyttä huomiotaan hiljaisessa, pimeässä tiessä, kun huoli veti hänen katsettaan tärisevään naiseen. Charles käänsi lämmityksen lujemmalle.
”Toivon, että olisin tiennyt aikaisemmin”, hän huokasi ja oli sukaista hiuksiaan, kunnes muisti, miten Wrenin kampa oli jähmettänyt hänet paikoilleen muotoillessaan valkeat hiukset takaisin malliinsa.
”En voi tehdä tehtyä tekemättömäksi enkä taida olla ihminen, jolle kukaan haluaa purkaa sydäntään, mutta voin edes siivota yhden sairaan yksilön pois kaduilta.”

"Gabrielle pyysi, etten kertoisi, vaikka yritin kyllä sanoa, että haluaisit varmasti tietää."
Pelkkä muisto Gabriellen särkyneestä olemuksesta sai kylmän tunteen leviämään vatsaan, ja hetken Wren epäröi, olisiko parempi pyytää Charlesia pysähtymään uudelleen.
Mutta sillä menolla he eivät pääsisi koskaan takaisin Lontooseen. Nyt oli otettava itseä taas niskasta kiinni ja ryhdistäydyttävä.
Wren veti hitaasti henkeä ja silitti ajatuksissaan laivastonsinisen takin kaulusta sormenpäillään.
"En ymmärrä, miten hänelle saattoi käydä niin. He eivät edes tunteneet toisiaan. On eri asia, kun se on joku, jonka tuntee, mutta se, että vain nousee taksiin ja... Ei niin pitäisi käydä."
Järkytyksen myötä puheen huoliteltu rytmi oli nytkähtänyt takaisin kohti Kealkilliä, kohti kotia.

Hän oli arvellut niin ja tunsi omituisen, huolestuttavan kiintymyksen aallon sisällään ajatellessaan, että Wren oli pitänyt uskollisesti lupauksensa Gabriellelle.
Lämpö kuitenkin katosi hyytävän kylmyyden tieltä, kun jokin Wrenin sanoissa kuulosti väärältä. Sai kauhun väreet hiipimään alas miehen selkää. Se oli vain hassusti muotoiltua – tietenkään Wren ei olisi joutunut kokemaan mitään yhtä kamalaa. Eihän? Charles tunsi pulssinsa kohoavan ja puristi rattia niin, että rystyset valkenivat asteen lisää.
”Oli tekijä kuka tahansa, se on yhtä anteeksiantamatonta”, mies sanoi ja katsahti naista levottomana silmäkulmastaan, ”kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan sellaista.”

"Ei se ole sama asia!" Wren äyskähti ahdistuneena ja hieraisi suutaan.
"Gabriellella ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta valita! Joku saakelin paskiainen vain päätti..."
Hän pudisti päätään. Tietenkin se oli eri asia, Gabrielle ei ollut saanut mahdollisuutta päättää. Ei hänellä itsellään ollut mitään oikeutta ahdistua niin, että sydän yritti ulos rintalastan kautta ja tempoili vasten kylkiluita. Törkki samalla keuhkoja niin, että hengittäminen kävi vaikeaksi, hapelle ei tuntunut jäävän riittävästi tilaa.
"Py-pysäytä", hän pyysi epätoivoisesti.

Ei ollut sama asia? Ei tietenkään ollut – se, että joku käyttäisi hyväksi tuntemansa ihmisen luottamusta ja satuttaisi jotakuta tuttuaan oli jopa vielä pahempaa ja vielä julmempaa. Charles harkitsi oikeuttaan kommentoida asiaa, kun Wren näytti voivan uudelleen huonosti. Mies polkaisi jarrua pehmeästi ja auto liukui uudelleen pysähdyksiin tien laitaan, renkaat nykien.
…Mitä mahdollisuutta valita?
”Voitko pahoin?” hän kysyi kulmat kurtistuen, kun avasi turvavyönsä, avasi ovensa ja valmistautui harppomaan naisen puolelle autoa.

Wren ei vastannut, katsahti vain Charlesiin silmät täynnä puhdasta hukkuvan pakokauhua, ennen kuin paiskasi matkustajanpuoleisen oven auki. Hän kompuroi pystyyn, laivastonsininen puvuntakki yhä harteillaan, ja yritti kiskoa happea keuhkoihinsa samalla kun horjahteli kauemmas, toinen kämmen auton kiiltävää kylkeä viistäen.
Hän ajatteli kaloja, jotka nostettiin verkolla laivan kannelle, jossa ne suut auki yrittivät haukkoa happea kidusten suodatettavaksi. Kai joku sentään tappoi ne, armollisella iskulla päähän, eikä jättänyt ainoastaan kitumaan?
Hän pysähtyi auton perän kohdalla, kun käsi olisi tavannut pelkkää tyhjää, mutta ilma tuntui aivan yhtä ohuelta kuin suljetussa autossakin, vaikka kaiken järjen mukaan sitä olisi pitänyt riittää avoimen taivaan alla kaikille.

Katse Wrenin silmissä sai miehen sydämen jättämään lyönnin välistä. Hän muisti tunteneensa samanlaista, avutonta huolta vain kerran elämässään – kun huumattu Paddy Blue näytti tekevän kivuliasta kuolemaa hänen silmiensä edessä.
Wren lähti autosta, ja Charles harppasi ulos, hölkkäsi sen nokan ympäri ja viipyi assistenttinsa askelissa tuntien olonsa sietämättömän kädettömäksi. Naisesta välittyvä paniikki, kauhu tai tuska oli käsinkosketeltavaa, ja hän saattoi vain seistä vieressä. Hänellä ei ollut edes paperipussia. Ehkä hänen pitäisi alkaa kantaa sellaista mukanaan nenäliinojen lisäksi.
Epäröiden mies siirtyi naisen taakse ja laski kätensä tämän olalle, saadakseen assistenttinsa edes kiinni, jos tämä meinaisi kaatua.
”Wren”, Charles vetosi ahdistuneena ja yritti hillitä äänestään kavaltuvaa tunnetta.
”Hyperventiloit. Kuperra kädet suullesi.”

Hyperventiloi? Kuolemaa hän teki, hidasta tukehtumiskuolemaa!
Ainakin hänessä oli vielä sen verran elämää jäljellä, että suuttuminen onnistui.
Epätoivoisesta kiukustaan huolimatta Wren painoi kuperretut suulleen. Hän yritti keskittyä hengittämään, mutta ääni, joka siitä syntyi, toi niin uskomattoman elävästi mieleen mustaan kokovartalohaarniskaan pukeutuneen elokuvapahiksen, että olisi tehnyt mieli nauraa.
Sen sijaan hän keskittyi vain hengittämään.

Charles katseli naista levottomana, vaaleat kulmat kurtussa ja kalpeanharmaat silmät huolesta eläen. Hänen kätensä lepäsi Wrenin olkapäällä eikä hän ollut varma, mitä tehdä sille. Hän lohdutti itseään sillä, että ainakaan nainen ei voisi pudota nurin varoituksetta.
Mies puri kieltään halussaan tehdä jotain – kysellä oliko kaikki hyvin, kun selvästikään ei ollut, tai voisiko hän tehdä jotain, kuten mitä? Niinpä hän seisoi, odotti ja tunsi itsensä hyödyttömäksi. Mistä oli kysymys?

Wrenin makuun aivan liian hitaasti kuristava tunne alkoi kadota sitä mukaa, kun hengitys tasaantui.
Siinä vaiheessa hän alkoi pikkuhiljaa hahmottaa ympäristöään. Charlesilta tuoksuva takki oli edelleen hänen harteillaan, miehen käsi lepäsi olkapäällä. Ilma tuntui kylmältä, pimeä pelto jatkui kivimuurin takana loputtomiin. Tai ainakin se näytti siltä.
Wren laski kädet kasvoiltaan, antoi niiden tipahtaa voimattomina kyljilleen, ja räpäytti silmiään.
"... Voisit jättää minut tähän tien varteen", hän totesi hiljaa.

Hän pohti, pitäisikö hänen kyseenalaistaa älynsä sen perusteella, miten usein joutui kysymään ’mitä’ assistentiltaan.
”…Mitä?” Charles kysyi, mutta ei hermostuneena, vain hämmentyneenä. Huoli kaiversi häntä kylmänä ja levottomana.
”Voitko huonosti?”

Iho tuntui taas vastenmielisen kylmännihkeältä, kun Wren ojensi tärisevän kätensä sukimaan hiuksia pois otsaltaan.
"Näyttääkö siltä?" hän mutisi voimattomasti, samalla kun yritti päättää, oliko kurkkua kuristava tunne pahoinvointia vai jotain vielä pahempaa.
"Kun ei tästä matkasta näytä nyt tulevan mitään. Sinun täytyy olla taas huomenna Lontoossa, eikä se onnistu, jos joudut pysäyttelemään autoa koko ajan."

Charles kurtisti kulmiaan jyrkempään kurttuun.
”Mitä ihmettä sinä puhut?” mies kysyi.
”Tietenkään minä en lähde minnekään ilman sinua. Ei meillä ole kiire. Sitä paitsi, kuka tietää, vaikka univaje tekisi amerikkalaisten kanssa toimimisesta siedettävämpää?”

Wren katsahti Charlesia epäuskoisesti.
Sehän kuulosti suorastaan vitsiltä. Todennäköisesti arvon ulkoministeri olisi viettänyt huomisenkin mieluusti tien päällä, jos olisi sillä tavalla voinut - ketään loukkaamatta - välttyä Amerikan suurlähettilään kanssa tapaamiselta.
Wren naurahti. Tai luuli naurahtavansa, ennen kuin tajusi, että kyyneleet olivat alkaneet valua poskille, ja äännähdys oli itse asiassa ollut nyyhkäys.
Ei hän nauranut, vaan itki.

Mitä tapahtui? Charles tuijotti naista avuttomana, pulssi hermostuneena päässä paukuttaen. Wren itki. Eikä hänellä ollut aavistustakaan miksi.
Mitä hän voisi tehdä? Mitä hänellä oli oikeus tehdä?
”Mikä on? Wren?” hän vetosi ahdistuneena ja puristi naisen olkapäätä kevyesti.

Wren pyyhki kiukkuisin käsin kyyneleitä pois, ja kun se ei enää onnistunut, hautasi lopulta kasvot hetkeksi kokonaan kämmeniään vasten.
Ei tosiaankaan hänen uransa loistokkaimpia hetkiä. Vollottaa tien varressa jossakin Durhamin lähistöllä.
"Damnú air!" hän nyyhkytti tukahtuneesti käsiensä takaa.
"Se kaikki on vain niin helvetin väärin!"

Koko maailma oli vinossa, se oli totta, mutta Wren sai Charlesin silti yhä pahemman hämmennyksen valtaan. Hän vaihtoi painoa levottomasti jalalta toiselle eikä tiennyt, tuliko hänen vetää kätensä takaisin vai tehdä sillä jotain lohdullisempaa.
”Mistä sinä puhut? Gabriellesta?” mies kysyi yrittäen saada kiinni syy-seurausketjusta, joka sijoitti heidät keskelle pimeää Pohjois-Englantia, hänen assistenttinsa itkemään valtoimenaan ja hänet vartomaan vieressä täysin hyödyttömänä.

"Tietenkin minä puhun Gabriellesta!" Wren ärähti itkuisella äänellä.
Totta kai hän puhui siitä, mitä Gabriellelle oli tapahtunut. Gabriellelle, jonka oli pitänyt olla vain työmatkalla, mutta jonka elämän väärään taksiin astuminen oli pilannut täysin.
"Hänellä oli kaikki hyvin, ja nyt ei ole! Hän ei valinnut sitä, ei saanut mahdollisuutta päättää, ottaisiko mieluummin uran vai..."
Hän upotti sormet tuskastuneesti punaisiin hiuksiinsa ja tukisti niitä, yrittäen saada ajatuksistaan kiinni.
Hänhän itki Gabriellea, ei itseään.

Charles pudisti päätään vaaleat kulmat kurtussa.
”Hän ei valinnut sitä? Mistä ihmeestä sinä puhut?” hän kysyi hämmentyneenä.
”Eihän kukaan valitse sitä tai saa mahdollisuutta päättääkö, tuleeko kohdelluksi väärin.”

"No mutta kun minä sain!"
Wren antoi käsiensä valahtaa takaisin kylkiään vasten, hartiat kiukkuisina ja kulmikkaina. Sehän tässä niin kamalaa olikin, hän oli itse valinnut sen, mitä oli tapahtunut, mutta Gabrielle oli valikoitunut uhriksi täysin vailla syytä.
Tyrehtymässä oleva itku iski nenää tukkoon.

”Sinä sait mitä? Mahdollisuuden valita?” mies kysyi hämmentyneenä.
”Sallitko?” hän kysyi, nosti naisen yllä olevan puvuntakin lievettä ja poimi sen sisätaskusta kangasnenäliinan, jonka ojensi Wrenille.
”En ymmärrä, mistä puhut.”

Wren jäi itkuisista kasvoistaan huolimatta tuijottamaan Charlesia hämmentyneesti, mutta otti kuitenkin kankaisen nenäliinan vastaan.
Siihen niistäminen olisi tuntunut jollakin tavalla hyvin väärältä, joten hän jäi pyörittelemään kangaspalaa sen sijaan sormissaan.
"Niin. Olisin yhtä hyvin voinut kieltäytyä, mutta olisin menettänyt työpaikkani. Ja ajattelin, ettei sillä olisi väliä, kun olin pilalla jo kuitenkin, mutta nyt kaikki tämä..."
Hän huitaisi kättään kiukkuisessa kaaressa.
"Tämä on vain ihan helvetin naurettavaa, ei sillä ole mitään väliä. Pitäisi keskittyä siihen paskiaiseen, joka satutti Gabriellea."

Charlesista tuntui kuin hän olisi astunut vahingossa askeleen yli portaissa. Hetkeksi maa tuntui katoavan alta, ja sydän teki huolestuttavan loikan.
Mitä?
”Mitä?” veri kohisi hänen päässään, ja Charles nosti naisen olkapäällä epätietoisena maanneen käden otsalleen.
Mitä?
”Sinä… Mitä? Sinä olisit voinut kieltäytyä mistä?” hän kysyi päätään pudistaen. Pilalla kuitenkin? Kylmä pahoinvointi kouristi hänen vatsaansa. Älä hyvä Jumala anna Wrenin tarkoittaa sitä, miltä se kuulosti.

Wren katsahti Charlesia hartiat jäykkinä.
"En todellakaan ole ylpeä siitä, mitä olen tehnyt, mutta pakkohan minun oli jollakin elää! Jos se tarkoitti sitä, että työpaikan pitääkseen täytyi joskus antaa koskea tai polvistua tai..."
Hän painoi käden hetkeksi suulleen, sen, joka ei puristanut nenäliinaa kuin viimeistä oljenkortta.
"Voi Luoja, Charles, sinun ei todellakaan tarvitse tietää tätä. Ymmärrän, jos haluat erottaa minut, tai voin kyllä sanoa itseni irti, jos se on helpompi."

Nyt mies oli varma, että maa notkahti hänen allaan. Hän tuijotti Wreniä jäänharmaat silmät suurina, paikalleen jähmettyneenä ja yritti muodostaa koherenttia ajatusta, vaikka jokin karjui kuurouttavana hänen päässään.
”Mitä?” hän toisti käheästi ja pudisti päätään.
”Antaa koskea? Polvistua? Tarkoitatko…” Charles painoi nyrkin suutaan vasten, kun tunsi voivansa pahoin. Hyvä Jumala. Ei! Ei, Wren ei kertonut hänelle kohdanneensa sellaista julmuutta, eihän?
Mies pudisti kiivaasti päätään.
”Onko joku… Onko joku pakottanut sinut johonkin… Seksuaaliseen työpaikan menettämisen uhalla?”

Wren katsahti Charlesia melkein pahoinvoivasti. Mies näytti yhtä pahoinvoivalta kuin miltä hänestä itsestään tuntui. Ja mikä ihme se olikaan, olihan tälle juuri paljastunut, että henkilökohtainen assistentti oli hyvin, hyvin halveksittava olento.
Iloton naurahdus pakeni naisen huulilta.
"Luuletko, että minä olen päässyt näin pitkälle muuten vain? Ilman kouluja tai suosittelijoita tai mitään muutakaan? Kun lähdin kotoa, minulla oli matkalaukullinen vaatteita, siinä kaikki. Sellaiselta pohjalta on paha ponnistaa kovin korkealle, jos on liian tarkka koskemattomuudestaan."
Tai niin hänelle oli ainakin uskoteltu, silloin vuosia sitten.
"Mitä väliä sillä sitä paitsi on? Minä olin pilalla jo kauan ennen sitä."

Charles pudisti edelleen päätään, kuin se olisi voinut pysäyttää kuurouttavan metelin hänen päässään. Ei. Ei, Wren ei voinut olla joutunut kohtaamaan sellaista vääryyttä elämässään. Ei! Hän ei hyväksyisi sitä.
Mies tuijotti naista tietämättä, mihin tarttua ensimmäisenä.
”Pilalla?” hän ähkäisi.
”Mitä ihmettä sinä puhut?”

Tämän vuoksi Wren vihasi tunteenpurkauksia. Ne saivat puhumaan ohi suunsa, ja ajoivat ihmisen tilanteeseen, jossa tämä oli ajanut itse itsensä nurkkaan.
Hän pyyhkäisi hiuksia pois otsaltaan ja yritti kerätä kaiken sen omanarvontunnon, jota hänellä oli vielä jäljellä, ensin oksennettuaan, sitten hyperventiloituaan ja nyt vielä itkettyään Charlesin edessä.
Mitä väliä sillä enää oli? Jos mies kuitenkin oli palkannut hänet vain sillä perusteella. Vaikka tuskin tuo nyt häneen haluaisi enää koskea, sen jälkeen, mitä hän oli kertonut.
Eikä hän välittänyt. Pätkääkään.
"Ei sillä ollut väliä enää silloin. Se oli tapahtunut jo silloin, kun vielä asuin kotona Irlannissa, joten mitä sitten, jos piti alentua siihen uudestaan, että sai pitää työpaikan? Jollakin minun oli elettävä, Charles!"

Hänen oli vaikeaa saada henkeä kulkemaan. Maa keinahteli hentoisesti hänen jalkojensa alla. Ei tämä voinut olla totta! Hyvä luoja, älä anna tämän olla totta.
”Ei ollut väliä?” hän kysyi räpäyttäen tyrmistyneenä silmiään, yrittäen ymmärtää, mitä Wren kertoi hänelle.
”Jo kun asuit kotona? Mitä sinä sanot? Mitä tapahtui?”

Kulmat Wrenin olemuksessa terävöityivät, hartiat nousivat suojelevasti lähemmäs korvia ja leukaperät erottuivat selvemmin, kun hampaat pureutuivat yhteen.
"Meillä sattui asumaan mies, joka piti nuoremmista", hän ärähti ja hieraisi suutaan.
"Joten, kun on tullut pilatuksi jo kaksitoistavuotiaana, niin mitä helvetin väliä on sillä, mitä sen jälkeen on joutunut tekemään? Eikä se kuulu tähän mitenkään, meidän pitäisi olla matkalla Lontooseen ja mieluusti miettiä, miten Gabriellen... miten se kusipää saadaan vastuuseen."

Charles astui horjahtavan askeleen taaksepäin. Tunne oli elävän tuttu – se muistutti hetkeä, jona häntä oli ammuttu rintaan ja luoti oli repinyt tiensä hänen rintakehänsä läpi.
”Siitä saakka, kun olit lapsi?!” hän kysyi epätoivoinen tuska kalpeita silmiä värittäen, ääni vavahtaen. Mies työnsi sormet väkivaltaisesti hiuksiinsa ja harppoi muutaman askeleen ringin vaikeasti hengittäen.
”Hyvä Jumala”, hän parahti yöhön ja pudisteli päätään, hiuksiaan raastaen. Yö tuntui keinuvan, ja Charles vajosi hetkeksi kyykkyyn. Kuurouttava karjunta hänen päässään sai korvat suhisemaan. Maailma ei voinut olla näin epäreilu! Ei voinut. Ei saanut!
”Anna, kun yritän ymmärtää”, hän henkäisi, suoristautui ja hieraisi rajusti kasvojaan, ennen kuin kääntyi jälleen Wrenin puoleen.
”Sinä kerrot minulle, että sinua on hyväksikäytetty – satutettu julmimmalla ja epäreiluimmalla tavalla maailmassa – siitä saakka, kun olit vasta lapsi – ja sinä sanot olevasi pilattu? Että sinulla on ollut mahdollisuus valinta? Että se, mitä sinulle tapahtuisi ei olisi moninkertaisesti julmempaa kuin mitä Gabriellelle tapahtui? Että syytät itseäsi?”
Charles pudisti päätään.
”Wren, ei – ei!” mies melkein karjaisi, ”et voi ajatella niin - kehtaakin ajatella niin!”

Wren räpytteli silmiään, pyyhkäisi loput kyyneleet vaivihkaa takinhihaan, kun ei vieläkään halunnut sotkea sitä nenäliinaa.
Charlesin reaktio sai hänet säikähtämään, ja kun mies painui kyykkyyn, hän otti askeleen tätä kohti. Joko hän oli saanut tämänkin voimaan pahoin?
Mutta Charles nousi takaisin seisomaan. vaikka ahdistus tämän olemuksessa ei näyttänytkään katoavan mihinkään.
"Charles-" hän aloitti, mutta miehen korotettu ääni sai hänet perääntymään takaisin autoa vasten, toinen käsi sen kiiltävää maalipintaa vasten painettuna.
Viha kuohahti hänen sisällään, tai ehkä se oli vain epätoivo.
"Mitähän helvettiä minun sitten pitäisi ajatella?"

”Mitä sinun pitäisi ajatella?” Charles kysyi epäuskoisena ja pudisti päätään.
”Sinua on satutettu ja kohdettu väärin aivan käsittämättömän julmin tavoin – kuinka se voisi mahdollisesti olla sinun syytäsi? Miten luojan tähden voit ajatella olevasi jotenkin pilattu sen tähden, että joku sairas, sairas, sairas hirviö on käyttänyt sinua hyväksi?”
Maailma oli niin naurettavan epäreilu, että miehen oli vaikeaa hengittää.
”Epäinhimillisen kiristyksen ja painostuksen kohteeksi joutuminen ei ole mahdollisuus valita. Mikään tässä ei ole sinun syytäsi!”

Wren pysähtyi miettimään.
Eikö hän ollut käynyt samanlaisen keskustelun Gabriellen kanssa? Siitä, miten ei ollut lainkaan loogista ajatella, että se, että nainen oli ollut Lontoossa eikä poikansa kanssa kotona, olisivat olleet suoraan syy ja seuraus siihen, mitä oli tapahtunut.
Hän hieraisi ahdistuneena suutaan.
"Niinhän Gabrielle antoi ymmärtää. Että sellainen on..."
Nainen oli saanut kuulostamaan, että suostuminen oli halveksittavaa. Vaikka viha olikin kohdistettu Charlesiin.
"Että minä olisin seuraava, jonka kanssa sinä..."

Charles kurtisti kulmiaan ja tuijotti naista pulssi edelleen korvissa takoen.
”Mitä?” hän yritti ymmärtää, minne keskustelu kääntyi – yrittikö Wren vaihtaa aihetta?
”…Mitä?” hän toisti rekisteröidessään, mitä Wren sanoi. Jo valmiiksi kalpeat kasvot valkenivat asteen lisää, ja mies otti järkyttyneen askeleen kauemmas.
”Jonka kanssa minä mitä? Luuletko sinä, että minä olisin… Että minä vaatisin sinulta… Että minä olen yksi niistä hirviöistä?”

"Minä kuvittelin, ettet ole!" Wren ärähti.
Voi Luoja, hän oli kuvitellut paljon enemmänkin. Mutta Charles oli niin uskomattoman huomaavainen. Kohteli häntä kuin ihmistä, ei niin kuin... koiraa, jonka täytyi olla kiitollinen jokaisesta luusta, jonka isäntä sille heitti.
Joskus, jos hän ei ollut varovainen, hän kuvitteli liikaa.
Kyyneleet yrittivät nousta taas silmiin.
"Minä tosiaan kuvittelin, että ensimmäistä kertaa elämässäni... että minäkin voisin oikeasti pärjätä vain sillä, että olen hyvä siinä, mitä teen!"

Charles näytti siltä, kuin Wren olisi lyönyt häntä. Mies horjahti taaksepäin askeleen. Hän painoi nyrkin suutaan vasten eikä löytänyt hetkeen sanoja. Veri kohisi hänen päässään. Hän oli ajautunut hyvin, hyvin, hyvin kauas siitä miehestä, joka yritti olla.
”Olen sinulle siis velkaa anteeksipyynnön”, hän sanoi pakottaen äänensä hillityksi ja asialliseksi.
”Tarkoitukseni ei ole koskaan ollut olla sopimaton tai vihjata mitenkään, että pyytäisin sinulta mitään muuta kuin sitä, mitä työsopimuksessasi lukee.” Ja sitten hän oli mennyt kutsumaan naisen purjehtimaan kaksin kanssaan. Hyvä luoja millainen idiootti hän oli. Mitä Wrenin oli täytynyt ajatella.
”En koskaan pyytäisi sinulta mitään asiatonta. Ei ole mitään, mihin sinulla ei olisi oikeutta sanoa ei. Ja se, että olen saanut sinut uskomaan toisin, tarkoittaa minun epäonnistuneen surkeasti.”

Wren lähes säikähti reaktiota, jonka hänen sanansa olivat saaneet Charlesissa aikaan.
"Tá tú glan as do mheabhair!" hän ärähti ja upotti sormet hiustensa joukkoon. Miksi ihmeessä mies oli reagoinut tuolla tavalla? Ensin perääntynyt ja sitten vetäytyi kuoreensa. Jonka taakse hän epäili joskus onnistuneensa näkemään, pieninä, lyhyinä hetkinä.
"Helvetti sinun kanssasi, Charles! Et sinä ole antanut minulle minkäänlaista syytä kuvitella, että olisit... Sinä olet kohdellut minua vain hyvin!"
Ja nyt hän oli jotenkin päätynyt huutamaan työnantajalleen, keskellä ei mitään.

”…Mitä?”
Charles pudisti päätään ja astui epäröiden lähemmäs, kuin se olisi voinut auttaa häntä ymmärtämään.
”Etkö juuri sanonut, että Gabrielle sai sinut uskomaan, että minä olisin… Vaatisin sinulta jotain sopimatonta?” hän kysyi sukaisten levottomana hiuksiaan. Voi taivas, mitä kaikkea täysin asiatonta hän oli jo ehdottanut assistentilleen - yksityistä purjehdusmatkaa, yksityisiä tanssitunteja, jopa yhteinen yö hääsviitissä, vaikkakin eri huoneissa. Ja hän vielä yllätti naisen pelkässä pyyhkeessä.

"En minä tiedä, mitä uskoa!" Wren voihkaisi ja piilotti kasvonsa käsiensä taakse.
"Hän puhui keväästä, ja siitä, miten olisin seuraava, jonka sinä... Vai olivatko sanat vain vihan vääristämiä?
Voi Luoja, jos kyse oli tosiaan vain siitä, että Gabrielle oli ahdistuneena luetellut ne tyypillisimmät syytökset, jotka jokaista vähänkään korkea-arvoisempaa miestä väistämättä kohtasivat.
"Sinä et ole koskaan tehnyt mitään, mikä saisi minut epäilemään, että olisit mitään muuta kuin herrasmies! Helvetti, Charles, sinä saat minun ajatukseni aivan sekaisin!"

Tunne oli molemminpuolinen.
Charles tuijotti naista epätietoisena, ahdistunut sydän korvissa takoen. Hyvä Jumala, mitä pahuutta Wren oli joutunut kohtaamaan elämässään – miten epäreilusti maailma oli kohdellut lasta, joka ei sitä ansainnut eikä tarjonnut muuta kuin lisää onnettomuutta vuosien vieriessä. Ja sitten päätyi hänen uniinsa. Itseinho pisti miehen vatsaa.
”Keväästä?” mies toisti ja huokasi haudaten kasvot hetkeksi käsiinsä. Niin tietenkin. Wren ansaitsi tietää totuuden siitä, kenelle työskenteli – varsinkin kaiken kokemansa jälkeen.
”Oletan, että hän viittasi keväällä tapaukseen tammikuussa, jolloin… Jolloin en ollut se mies, joka toivoisin olevani”, Charles sanoi ja raastoi sormet läpi hiuksistaan.
”Minä- Minä tunsin jotain sopimatonta ihmistä kohtaan, joka työskenteli minulle. Minun ei olisi koskaan pitänyt tehdä mitään asian suhteen, mutta kutsuin hänet kanssani yhteisen tuttavan häihin, koska… Koska kaipasin mahdollisuutta viettää vain hieman enemmän aikaa hänen kanssaan, enkä ollut tarpeeksi vahva mies kävelläkseni pois, niin kuin minun olisi pitänyt.” Kun Bex oli pyytänyt häneltä suudelmaa, hänen järkensä oli pimennyt lopullisesti.
Mies hankasi kasvojaan.
”Mikä ei varmaankaan anna lupaukselleni kovin paljoa painoarvoa, mutta Wren, minä en koskaan pyytäisi mitään asiatonta sinulta. Ja olen niin kamalan pahoillani, että olet joutunut kokemaan asioita, joita kenenkään ei pitäisi.”

Wren jäi tuijottamaan Charlesia, kulmat kurtistuneina, kun hän yritti saada kiinni tämän sanojen merkityksestä.
Jotain oli siis tosiaan tapahtunut keväällä - tai alkuvuodesta, miten asian sitten halusikin hahmottaa. Ja miehen sanat antoivat ymmärtää, ettei kyse ollut ollut vain pelkästä nautinnon hakemisesta.
Kävellä pois niin kuin olisi pitänyt.
Vatsalta tuntui katoavan pohja, ja Wrenin olisi tehnyt mieli lyödä itseään. Typerä nainen, keskity olennaiseen!
Ja silti hän huomasi takertuvansa samaan ajatukseen ja lausuvansa sen ääneen ennen kuin ehtii estääkään itseään:
"Olitko sinä... ihastunut? Alaiseesi?"

Charles ruoski itseään kohtaamaan Wrenin katseen ja tamppasi ankarin jaloin alas sen, mitä hänen assistenttinsa herätti hänessä. Hän ei voisi koskaan antaa sille valtaa – nainen oli joutunut kokemaan tarpeeksi vääryyttä, tarpeeksi tilanteita, joissa joutui miettimään mitä kieltäytymisestä seuraisi.
Silti hänen korvansa punehtuivat muutaman asteen, ja miehen oli laskettava katseensa.
”Kyllä. Ilmeisesti se on ainoa osa elämääni, johon minulla ei ole mitään valtaa. Minä tunsin jotain alaistani kohtaan, mitä minun ei pitänyt, ja vaikka meidän välillämme tapahtui jotain, mistä Gabriellen mukaan kai ansaitsen syytteen, hän ei koskaan tuntenut samoin minua kohtaan”, mies sanoi ja huomasi heiveröiseksi lohdukseen, ettei kokenut ajatusta enää yhtä kivuliaaksi. Bexin vallaton energia teki häneen vaikutuksen, mutta yhteinen tulevaisuus oli ollut absurdi ajatus.

"Ei kai meistä kukaan hallitse", Wren huomautti ja hieraisi käsivarttaan. Jos olisikin hallinnut, elämä olisi huomattavasti helpompaa. Hänen ei olisi esimerkiksi tarvinnut huolehtia sen puolesta, että pilaisi mahdollisuutensa pitää työpaikka, joka oli antanut hänen elämäänsä niin paljon. Nostanut suosta, johon hän oli pelännyt uponneensa ikuisiksi ajoiksi.
Ja silti hän ei osannut olla hiljaa.
"Miksi se sitten oli huono asia?"
Kysymys oli kuin arpi, jota ei olisi saanut raapia, mutta joka kutisi niin voimakkaasti, ettei voinut tehdä muutakaan.
"Että ihastuit alaiseesi?"

Mies hieraisi kasvojaan ja loi Wreniin vainotun katseen.
”Jos kyseinen alainen saa tietää asiasta tai olen tarpeeksi typerä tehdäkseni asialle jotain, asetan hänet hyvin epäreiluun tilanteeseen. Vaikken koskaan vaatisi mitään, vaikken koskaan uhkaisi vieväni pois työn tai jotain muuta, asetelma on silti epäeettinen. Alaiseni ei koskaan, koskaan tulisi joutua miettimään, mitä tapahtuu, kun hän haluaa sanoa ei tai ei tunne samoin minua kohtaan”, Charles yritti selittää. Wren oli kohdannut paljon, paljon rumempaa vallan väärinkäyttöä, mutta varmasti samankaltainen periaate päti tähän. Jos suhteen toisella osapuolella oli valta päättää työstä, elannosta tai vastaavasta, se tekisi asetelmasta aina vaarallisen.

Wren hieraisi otsaansa. Nyt, kun ahdistukselta alkoi taittua kaikkein pahin terä, ja tunne muuttua pikemminkin kuvottavaksi jomotukseksi kuin pistäväksi tuskaksi, myös illan kylmyys alkoi tunkeutua puvuntakin läpi.
Hän värähti hieman ja kietoi sitä paremmin ympärilleen - ja tunsi samantien syyllisyyttä siitä, että Charles seisoi kylmässä illassa paitahihasillaan.
"Entä toisinpäin?" hän kysyi melkein uhmakkaasti.
"Jos alainen on ihastunut työnantajaansa. Onko silloin kyseessä pelkkä yhden sydämen tragedia, ei eettinen pulma?"

Charles räpäytti epätietoisena.
”En tiedä – en voi sanoa kohdanneeni vastaavia tilanteita kovin paljoa urallani. Työnantajalla on silti eettinen vastuu, koska valta-aseman väärinkäyttäminen voi olla petollisen helppoa”, hän sanoi sukaisten hiuksiaan ja astui lähemmäs, katsoen naista onnettomin, tuskaisin silmin.
”Ymmärrän, ettet halua puhua aiheesta – varsinkaan minulle – mutta en voi vain unohtaa, mitä sanoit. Wren, ethän sinä todella usko olevasi millään tavalla syyllinen siihen, mitä sinulle on tapahtunut? Jos joku on pakottanut sinut valitsemaan elantosi ja- ja seksuaalisten tekojen väliltä, se ei ole valinta – se on törkeää, julmaa hyväksikäyttöä.”

Yhden sydämen tragedia, siis.
Sen ei olisi pitänyt tuntua niin kammottavan ikävältä. Charleshan oli juuri tunnustanut, että oli ollut ihastunut alaiseensa, joka ei ollut vastannut tunteisiin. Olikohan mies edelleen murtunut siitä, mitä tapahtui? Joskus tämän jäisenvaaleita silmiä oli hankala lukea.
Mutta kun hän katsoi niihin nyt, ne olivat niin onnettomat ja tuskaiset, ettei hän kestänyt.
Kädet puristuivat nyrkkiin.
"Minä todella kuvittelin, ettei muuta vaihtoehtoa ollut. Kun ei tiedä, riittävätkö rahat seuraavan päivän ateriaan tai kuinka kauan katto on pään päällä... Sitä tekee mitä pystyy."
Silti hän ei voinut olla ajattelematta, että olisi voinut toimia siinä tilanteessa toisin. Toisin kuin Gabrielle, joka ei ollut saanut todellista varaa valita.
Kyyneleet tahtoivat taas nousta silmiin.

Miten hänen olisi tehnyt mieli koskettaa Wreniä, laskea edes kätensä tämän olkapäälle jonkinlaiseksi inhimilliseksi lohdun eleeksi – mutta se tuskin oli missään määrin asiallista.
”Wren, sinä et ole tehnyt mitään väärin. Mitä sinulle on tapahtunut on kammottavan epäoikeudenmukaista, ja ainoa, jota siitä tulee rangaista, on se hirviö, joka voi pakottaa toisen ihmisen sellaiseen tilanteeseen”, Charles vetosi.
”Ja se, että joku sairas, sairas peto on voinut kajota puolustuskyvyttömään lapseen – se ei pilaa sinua, hyvä luoja. Olen niin pahoillani, että olet joutunut kokemaan sellaista pahuutta, ettei sinua ole suojeltu siltä.”
Mies pudisti neuvottomana päätään ja sukaisi hiuksiaan.
”En ole koskaan tavannut vahvempaa tai rohkeampaa ihmistä kuin sinä.”

Wren katsoi Charlesia hetken äänettömänä, kulmat kurttuun painuneina ja silmät kipinöiden.
Sitten hän nyyhkäisi ja pyyhkäisi kiukkuisesti silmiään.
"Damnú air, Charles, me emme pääse koskaan perille, jos sinä itketät minua tällä tavalla", hän äyskähti.
Mikä kumma tarve ihmisillä oli yhtäkkiä kehua häntä? Hitto.
Wren jännitti teräviä hartioitaan.
"Mutta minä en... En todellakaan kuvitellut, että sinä olisit yksi niistä, jotka... Et ole sellainen mies, Charles. Minä olen tavannut sikoja elämäni aikana enemmän kuin olisi pitänyt, etkä sinä ole yksi niistä."

”Toivon, etten ole”, mies vastasi olkiaan hienovaraisesti kohottaen ja hiljensi korventavan äänen, joka muistutti, ettei hänen alitajuntansa ollut sen parempi kuin mainitut siat. Mutta hän ei voinut estää Wreniä hiipimästä uniinsa, huomaamatta väreinä tai niin julkeasti omana itsenään, että Charles hautasi kasvonsa tyynyyn herätessään ja halusi lyödä itseään.
”Meillä ei ole kiire minnekään. Minä en vain voi hyväksyä sitä, että ajattelisit itsestäsi vähemmän sen takia, mitä sinulle on tehty.”
Charles sukaisi hiuksiaan uudelleen, ja tuuheat, valkeat suortuvat heittäytyivät villiksi, valahdellen alas otsalle.
”Ja tiedän, etten ole helpoin työnantaja eikä käytökseni ole varmastikaan lähelläkään ammattimaista, mutta toivon, että jäät. Sinä todella olet paras assistentti, joka minulla on koskaan ollut enkä… Enkä totta puhuakseni tiedä, pystynkö toimimaan enää ilman sinua.”

Muuta ei tarvittu.
Samanlainen vinkaisu, joka oli kuultu jo Gabriellen keittiössä, karkasi jälleen hänen huultensa lomasta. Paitsi ettei se tällä kertaa jäänyt pelkäksi vinkaukseksi, vaan sitä seurasi toinen uikahdus ja nyyhkäisy, ja ennen kuin Wren ehti estää itseään, ääni oli paisunut uikuttavaksi itkuksi, jossa ei ollut mitään kaunista tai haurasta.
Se oli puhdasta tuskaa, joka purkautui ulos lähes eläimellisenä valituksena. Kun sanat eivät enää riittäneet.
Nainen vajosi kyyryyn auton vierelle ja käpertyi pieneksi, peittäen kasvonsa käsivarsiensa taakse.

Hälytys sai Charlesin hypähtämään. Mitä hän oli tehnyt? Mitä tapahtui?
Miehellä kesti muutama sekunti rekisteröidä, että Wren itki. Hänen seurassaan oli harvemmin itketty. Mitä hän voisi tehdä? Mitä hän saisi tehdä? Miehen sydän hakkasi levottomana, kun hän tuijotti naisen käsinkosketeltavaa tuskaa avuttomana.
Ja hitot.
Mies kyykistyi Wrenin viereen, polvet märkään maahan painuen ja kiersi käsivartensa varovasti naisen ympärille, vetäen tämän pehmeästi tiukkaan halaukseen rintaansa vasten. Wrenin menneisyyden epäoikeudenmukaisuus, tapa jolla käsittämätöntä vääryyttä kokenut nainen oli vielä syyttänyt asiasta itseään kai läpi elämänsä, särki hänen sydämensä, ja Charlesinkin oli vaikeaa hengittää.
Oli varmasti sopimatonta halata naista, varsinkin kaiken tämän kertoman jälkeen (ja varsinkin, jos kyseinen nainen rimpuili vastaan), mutta Charles ei voinut katsoa enää kädettömänä sivusta. Hän ei saisi silittää Wrenin selkää tai upottaa sormiaan punaisiin hiuksiin niin kuin niin monesti unissaan, eikä hän voisi tehdä tehtyä tekemättömäksi, mutta hän voisi edes kertoa naiselle, ettei tämä ollut yksin maailmassa.

Jos Wren ei olisi ollut niin säälittävän rikki juuri siinä hetkessä, hän olisi todennäköisesti alkanut rimpuilla vastaan, jännittänyt hartiat teräviksi kulmiksi maailmaa vastaan, tehnyt itsestään riittävän terävän joka tavalla, niin ettei mikään pääsisi tunkeutumaan sen alle.
Nyt oli vain enää myöhäistä sellaiseen.
Hän taisi kolhaista toisen polvensa asfalttia vasten, kun vajosi lopulta polvilleen painaessaan kasvojaan Charlesin kauluspaitaa vasten. Sormet kietoutuivat paidan kankaaseen, epätoivoiset sormet, joita ei olisi saanut kammettua irti, vaikka olisi yrittänytkin.
Tuoksu oli jo niin tuttu, että se teki kaikesta vain entistä lohduttomampaa.
Hän ei ollut varma kuinka kauan itki, tai pikemminkin ulisi kipuaan ulos, niin että sai olla kiitollinen siitä, ettei lähellä ollut asutusta, muuten joku olisi saattanut luulla, että eläintä kidutettiin.
Itkussa ei ollut mitään kaunista.
Mutta hitaasti sekin tyrehtyi, kunnes Wren ei enää huutanut, nyyhkytti vain voimattomasti, kun kyyneleitä ei enää riittänyt. Eikä irrottanut otettaan Charlesin paidasta.

Charles ei liikahtanut tai vaihtanut asentoa, vaan pysyi vakaasti polviensa varaan painuneena, kädet tiukasti Wrenin ympärille kiedottuna. Kuinka kauan nainen oli pitänyt sydäntärepivää tuskaa sisällään? Oliko nainen todella syyttänyt itseään siitä, mitä tapahtui? Syyttäisikö edelleen?
Ei, jos se hänestä riippuisi.
Ja ne ihmishirviöt, jotka olivat tehneet Wrenin elämästä painajaista… Charles ei voinut sanoa usein tunteneensa väkivaltaisia impulsseja, mutta nyt musta verenhimo nosti päätään hänen sisällään. Yhdelläkään ihmisellä ei ollut oikeutta kohdella toista, niin kuin Wreniä oli kohdeltu. Millainen sairas saasta kajosi viattomaan, puolustuskyvyttömään lapseen? Sai tämän tuntemaan olevansa pilattu? Pakotti valitsemaan oman selviytymisensä ja koskemattomuutensa väliltä?
Nämä hirviöt maksaisivat rikoksistaan.
Vähitellen itkun pahin terä hiipui, ja Charles katsahti naista silmäkulmastaan. Hän kiersi käsivartensa hieman lujemmin Wrenin ympärille kuin lupana viipyä siinä niin kauan kuin tarve oli. Heillä ei ollut kiire.

Sitä mukaa, kun itku tyyntyi, ajatukset alkoivat taas liikkua nopeammin.
Jos Charles vilustuisi sen vuoksi, että oli joutunut kyhjöttämään kylmässä maassa, tai saisi jonkin vielä pahemman kuolemantaudin, se olisi hänen vikansa.
Ja kauluspaidan rintamus oli varmasti kyynelistä märkä. Hän ei ollut ehtinyt meikata silmiään ampaistessaan liikkeelle niin kiireesti kesken unien, jotain iloa siitäkin. Kyyneleet kuivuisivat.
Hän veti syvään henkeä, tai niin syvään, kuin itkun tukkimana saattoi.
"Gabrielle kertoi, että oli unohtanut tapahtumista suurimman osan. Hän muisti jotakin, ja minun täytyy kertoa siitä sinulle."
Wren nielaisi.
"Mutta minä en pysty unohtamaan. Charles, se on kaikkein pahinta. En pysty unohtamaan. Muistan tarkkaan jokaisen yksityiskohdan, sen, miten sade rummutti ikkunaa, mitä aamun sanomalehdessä luki, mitä söin aamupalaksi sen jälkeen kun..."
Ääni särkyi.

Jos Charles tunsi sydämensä särkyvän aikaisemmin, tämä sai hänet vetämään kivuliaasti henkeä ja rutistamaan Wrenin onnettomana syliinsä. Olihan hän huomannut naisen erikoislaatuisen muistin – millaiselta kiroukselta sen täytyi tuntua. Eikä hän voinut tehdä asialle mitään.
”Olen niin kovin pahoillani”, hän huokasi ja suoristi päänsä tajutessaan painaneensa nenänsä hetkeksi naisen punaisiin hiuksiin. Hän ei voisi muuttaa menneisyyttä, mutta hän varmistaisi, että hekään eivät pystyisi unohtamaan.
”Onko mitään, mitä voin tehdä?”

Wren ei olisi halunnut nousta. Maasta hohkaavasta kylmyydestä huolimatta. Kaiken järjen vastaisesti hän tunsi olonsa turvalliseksi siinä, itkettyään työnantajansa, Britannian ulkoministerin paidan märäksi.
Hän kohotti hitaasti katseensa ja jäi katselemaan Charlesin kasvoja. Vaaleutta, joka sai ne näyttämään melkein unenomaisilta.
Vaikka ne unet, joita hän näki ja jotka saivat hänet iskemään aamulla tyynyn kasvoilleen, eivät yleensä olleet juoneltaan aivan tällaisia.
"Etkö varmasti tahdo, että eroan?"

Charles kurtisti kulmiaan. Eikö Wren ollut kuullut häntä aikaisemmin? Mies tukahdutti kieltään puraisten impulssin koskettaa naisen hiuksia tai pisamaisia kasvoja. Voi herra jumala! Eikö nainen ollut jo joutunut jo kokemaan tarpeeksi?
Hän todella oli alhainen, alhainen olento.
”En tietenkään tahdo”, mies vastasi. Wren todella oli paras assistentti, joka hänellä oli koskaan ollut.
”Niin paljon kuin minua tuskastuttaa sitä myöntää, en tiedä pystynkö toimimaan ilman sinua.”

Wren huokaisi hiljaa. Päässä jyskytti alkava särky, joka ilmestyi aina kunnon itkun jälkeen.
Tunteiden viimeinen, uljas kosto.
Hän pyyhkäisi silmiään ja siirtyi sitten oikomaan Charlesin kauluksia, haluamatta päästää irti otettaan aivan vielä.
"Tuo on ehkä romanttisinta, mitä minulle on koskaan sanottu", hän huomautti tukahtuneesti naurahtaen ja puristi sormensa hetkeksi kaulusten ympärille.
Ei hän ollut itkenyt ainoastaan menneisyytensä vuoksi, vaikkei sitä halunnut itselleen myöntääkään. Typerä nainen.
"Kun kysyit aiemmin, onko mitään, mitä voisit tehdä... Koska keinoa aikamatkustukseen ei nykyhetkessä ole vielä keksitty, ja menneisyyden muuttaminen aiheuttaisi muutenkin aikaparadoksin... Varmistathan, että se ihmissaasta, joka satutti Gabriellea, joutuu maksamaan teostaan?"

Valkeat korvat punehtuivat muutaman asteen.
Hän oli niin, niin, niin pahassa pulassa assistenttinsa kanssa. Ehkä hän oli ansainnut rangaistuksen oltuaan niin tyly valtaosan elämästään. Kädet hänen kauluksissaan saivat hermostuneet väreet kulkemaan pitkin hänen selkäänsä. Hyvä luoja, anna minun olla tekemättä mitään typerää, hän vetosi mielessään.
”Minä varmistan, että jokainen ihmissaasta maksaa teoistaan”, hän vastasi Wrenin pehmentämät, jäänharmaat silmät terävinä välähtäen. Charles ei tukeutunut vaikutusvaltaansa, suhteisiinsa tai asemaansa MI6:en päänä, mutta tässä tilanteessa palveluksen pyytämistä katsottaisiin läpi sormien.

Wren hymyili väsyneesti. Ritari melkein valkean ratsun selässä. Paddy oli aivan riittävän ylväs, enemmänkin.
Hän irrotti toisen kätensä kaulukselta ja painoi sen vasten miehen valkeaa poskea.
"Kiitos."
Hän epäröi lyhyen hetken, ennen kuin painoi huulensa hyvin kevyesti, pikemminkin hipaisten, Charlesin toiselle poskelle. Ja vetäytyi sitten takaisin, irrotti viimeinkin sormensa kauluksesta, eikä enää koskenut siihen, vaikka olisi halunnutkin. Asetella sen takaisin suoraan.
"Pitäisikö mennä autoon? Alkaa tulla kylmä... Lupaan, etten pyydä sinua enää pysähtymään."

Charles jähmettyi. Hänen sydämensä hakkasi levottomana, ja tilanne tuntui hidastetulta, hänen onneton mielensä ehti rekisteröidä jokaisen yksityiskohdan. Wrenin ihon pehmeyden poskellaan, naisen tuoksun järjen tyrmäävän vaikutuksen, kuinka hänen ihonsa paloi huulten viattoman kosketuksen myötä.
Voi hyvä luoja.
”…Kyllä”, hän vastasi rykäisten, tarttui Wrenin käteen ja nosti naisen jaloilleen suoristautuen samalla itse. Mies tarttui matkustajanpuolen avoimeen oveen ja veti syvään henkeä toivoen illan kirpeyden antavan hänelle järkensä takaisin.
”Ja Wren, sinä saat pyytää minulta mitä tahansa.”
Mies sulki auton oven naisen perässä, kiersi takaisin kuskin puolelle ja käänsi lämmityksen täydelle teholle, kun auto lähti jälleen liikkeelle. Wrenin täytyi olla kylmissään.

Se, että Charles sulki auton oven ja kiersi sitten kuskin puolelle, antoi Wrenille hetken aikaa punastua kaikessa rauhassa.
Onneksi hän oli jo itkenyt silmänsä turvoksiin ja kasvonsa punaisiksi, joten ehkä eroa ei edes huomaisi.
Hytinä alkoi hiljalleen helpottaa, kun auton huipputehokas lämmitysjärjestelmä teki tehtävänsä. Tasainen humina ja tunnemyrskyn jättämä uupumus alkoivat painaa luomia, tehden silmien auki pitämisestä hankalaa.
Wren hieraisi kasvojaan ja vilkaisi Charlesia.
"Sano vain, jos et jaksa ajaa, minäkin voin", hän mutisi unisesti, vaikuttaen olevan juuri sellaisessa kunnossa, ettei rattiin nouseminen todellakaan olisi hyvä ajatus. Mutta silti. Hänen vuokseen matka oli jo viivästynyt.

Mies hillitsi halunsa kohottaa skeptisesti kulmiaan. Hänen kuolleen ruumiinsa yli.
”Älä huolehdi. Minä pidän ajamisesta”, hän vastasi ja vilkaisi kohti hämärää takapenkkiä, jolle kanelikierrepussit oli hylätty.
”Mutta jos haluat, voit käydä takapenkille pitkäksesi ja yrittää nukkua.”
Ehkä se antaisi kovia kokeneelle naiselle edes muutaman tunnin aikaa levätä ja toipua. Hän koki pimeässä ajamisen levolliseksi, satunnaisten katuvalojen heittämän varjojen rytmin melkein hypnoottiseksi.

"Mmm, se on... Minulla ei ole koskaan ollut omaa autoa."
Hän otti paremman asennon penkillä ja nojasi päänsä viileältä tuntuvaa ikkunaa vasten. Niskat jumiutuisivat, mutta oliko sen niin väliä.
"Tässä on ihan hyvä."
Hän kietoi puvuntakkia hieman paremmin ympärilleen ja antoi silmiensä painua kiinni.
Hetken oli hiljaista.
"Mm, Charles?"

Wrenin sanat, naisen maalaama kuva menneisyydestään, kiersivät kehää Charlesin mielessä. Ne saivat kylmän, onnettoman raskauden laskeutumaan hänen sisälleen, ja miehen puristamaan rattia lujemmin yrittäessään ymmärtää, miten maailma saattoi olla niin epäreilu. Hän oli luullut itseään kyyniseksi, mutta tällaisina hetkinä pohti, josko todella oli salaa toivoton optimisti. Tuntisivatko muut tällaista, sydäntäsärkevää pettymystä maailmaa kohtaan?
Hän oli luullut naisen nukahtaneen ja katsahti Wreniä sivusilmällä auton kiitäessä A1-moottoritietä kohti etelää. Auton valot halkoivat pimeyttä, joka makasi maalaismaiseman yllä kuin peitto ja välkkyivät kaistoja erottavasta metallikaiteesta.
”Mitä?”

Wren hymähti pehmeästi ajatellessaan, kuinka monesti oli kuullut Charlesin esittävän tuon saman kysymyksen. Tilanteesta riippuen hieman eri sävyllä.
"Tiedätkö, mikä on peukaloisen latinankielinen nimi?"
Hän olisi avannut silmänsä ja kääntänyt katseensa mieheen, mutta uni veti häntä jo vastustamattomasti puoleensa.

Olisikohan parempi valehdella ja esittää, ettei hän ollut lukenut assistenttinsa nimeä kantavista linnuista aivan turhan paljoa harhauttaakseen itseään ja ajatuksiaan?
”Troglodytes troglodytes, luulen”, mies myönsi koskettaen niskaansa ja katsahti unista naista sivusilmällä. Hän ei vain nähnyt mitään samaa vieressään istuvassa naisessa ja pienissä, rusehtavissa pikkulinnuissa. Wren oli tuonut hänen mieleensä tulisen, liekehtivän punaisen feeniksin heidän ensitapaamisestaan saakka, ja nyt mielikuva tuhkasta uudelleen syntyvästä linnusta oli vahvempi kuin koskaan.

Pieni hymy häivähti Wrenin huulilla, jotka olivat alkaneet saada väriään takaisin.
"Et sinä toivoton ole", hän huomautti hiljaa ja kiehnäsi itseään parempaan asentoon.
"Minä osaan ulkoa yli kolmensadan linnun latinankieliset nimet. Haluatko joskus kokeilla, pystytkö parempaan?"
Hän huokaisi hiljaa, oli sanomassa vielä jotakin, mutta uni vei ajatuksen mukanaan samalla, kun hengitys muuttui rauhallisemmaksi.

Charles katsahti naista uudelleen. Yli kolmensadan linnun latinankieliset nimet. Se saattoi olla jotain, missä hänen harvinaislaatuinen assistenttinsa ansaitsi luovutusvoiton. Hän ei ollut perehtynyt lintuihin vastaavalla intohimolla, vaikka ihailikin Lilford Hallin vesistöissä lipuvia kyhmyjoutsenia.
Uni vei Wrenin mukanaan, ja mies käänsi katseensa takaisin moottoritien yllä makaavaan pimeyteen. Ehkä hänellä olisi mahdollisuus hellittää sen otetta edes hieman, jos hän voisi varmistaa, ettei yksikään ihminen kärsisi enää tietoon tulleiden ihmishirviöiden käsissä.
Jäänharmaiden silmien katse vieraili Wrenin unesta rauhoittuneissa kasvoissa säännöllisin väliajoin matkalla Lontooseen kuin varmistaakseen, ettei ulkopuolella vallitseva pimeys voisi enää luikerrella sisään.

Maanantai 18. joulukuuta 2017, aikainen aamu, jossakin Tyynenmeren yllä

”Níl aon bhuíochas agat, níl mé ag iarraidh éan leis sin.”
Wren hätkähti hereille omaan uniseen ääneensä, Korean Airin lempeällä turkoosilla, valkoisella ja puunvärisellä sisustetussa ykkösluokassa. Yksityisyyttä suojaava karsina, jonka saattoi vielä eristää täydellisesti vierustoverista nostamalla väliseinän ylös napin painalluksella, oli herättänyt väsyneessä mielessä suurta hilpeyttä, kun he olivan nousseet lentokoneeseen.
Sen sijaan lentoyhtiön puolesta tarjottu pyjama oli aiheuttanut ainoastaan hämmennystä. Hän ei ollut vielä oppinut nukkumaan lentokoneen ykkösluokassa niin kuin oli ilmeisesti tarkoitus, kellauttamalla penkin kumoon sängyksi.
Se olisi tuntunut vain… jotenkin irstaalta.
Eikä hänen ollut ollut sitä paitsi tarkoitus nukahtaa.
Wren hieraisi kasvojaan ja suoristautui parempaan asentoon hämmentävän tilavassa penkissään. Hän sukaisi rennolta letiltä karanneita hiuksiaan ja nykäisi pehmeää, tummanvihreää neulettaan paremmin ojennuksen ennen kuin käänsi päätään, hakien katseellaan Charlesia.

Todellisuus alkoi rakoilla, kun oli valvonut jo melkein kolme vuorokautta putkeen välissä vain hetkittäin torkahdellen. Silti ulkoministeri tuijotti keskittyneesti kannettavan tietokoneen näytöllä kelautuvaa raporttia, vaikka sanat tuntuivat hyppivän kalpeanharmaissa, poissaolevissa silmissä, joiden alla oli syvät, purppuraiset varjot.
Muutama valkea hiussuortuva oli valahtanut otsalle kuohkeasta, taakse työnnetystä kampauksesta, ja mies oli löysännyt hopeanharmaata solmiota omasta tahdostaan. Matka alkoi tuntua pitkältä jopa hänestä. Olivathan he lähteneet aikaisin lauantaiaamuna juhlistamaan Matthew Morlandin ensimmäisiä syntymäpäiviä ja jatkaneet sitten matkaa suoraan kohti Fidziä. Se vain tarkoitti kahta kymmenen tunnin lentoa, joista jälkimmäinen alkoi luojan kiitos lähestyä loppuaan.
Hitaasti mies rekisteröi katseen ja käänsi kasvonsa Wreniä kohti. Sysäten kiivaasti syrjään haikeuden siitä, että Korean Airin ensimmäisen luokan väliseinät estivät assistenttia nukahtamasta hänen olkapäätään vasten.
”Ei enää montaa tuntia”, hän sanoi hiljaa, ääni käheänä ja väsyneenä.

Wren räpäytti silmiään saadakseen sumeaksi käyvän näkökenttänsä terävöitymään ja kurtisti sitten paheksuvasti kulmiaan Charlesin kannettavalle.
"Oletko nukkunut lainkaan?" hän tiedusteli, samalla kun tökki penkkiään ohjauspaneelista parempaan asentoon, nosti selkänojaa pystympään ja laski jalkojaan alemmas.
Se jaksoi riemastuttaa häntä yhä edelleen, kaikkien lentomatkojen jälkeen. Kuin olisi kävellyt suoraan Enterprisen sisään.

”En nuku lentokoneissa”, Charles vastasi vaaleita kulmiaan kurtistaen ja hieraisi kasvojaan. Voi taivas, miten hän kaipasi suihkua ja mahdollisuutta vajota sänkyyn. Oli absurdi ajatus nukkua kulkuvälineessä, jossa istuttiin samassa tilassa lukemattomien vieraiden ihmisten kanssa.
”Onko sinulla kaikki hyvin?” hän kysyi ja kurotti leukaansa asteen nähdäkseen naisen ohi ulos ikkunasta, missä auringonvalo makasi untuvaisten pilvien päällä. Silloin tällöin niiden lomasta saattoi nähdä kaistaleen massiivista Tyyntämerta.
Mies oli harkinnut peruvansa purjehdusmatkan tai lähettävänsä Wrenin yksin kuukauden luksuslomalle minne ikinä nainen haluaisi mennä, koska ei voinut olla hyvä tai sovelias tai missään määrin looginen ajatus ottaa nainen mukaan pienelle purjeveneelle useammaksi viikoksi. Mutta yksi katse toffeenruskeista, tulisista silmistä riitti vaientamaan hänet. Hyvä on sitten.

"Olen huomannut. Ajattelin, että kolmen vuorokauden yhtäjaksoinen valvominen olisi saattanut saada aikaan jonkinlaisen muutoksen", Wren totesi ja hieraisi niskojaan. Charles tosiaan näytti tavallistakin kalpeammalta, ja teki pahaa nähdä varjot tämän silmien alla, vaikka hän olikin melko varma, että vastaavat merkit löytyivät myös hänen kasvoiltaan.
"Melkein huolestutit minut Soulissa. On, väsyttää vain, enkä ole aivan varma, olenko hereillä vain onko tämä vain jatkoa unelle, mutta kyllä se siitä."
Myös Wren antoi katseensa siirtyä kohti ikkunaa, ja jossain kaukana alapuolella levittäytyvää merta, joka silloin tällöin vilahti pilvien lomasta.
Hän käänsi huomionsa takaisin Charlesiin ja kohotti toisen kätensä tämän kasvojen eteen, kolme sormea pystyssä.
"Montako sormea?"

Ulkoministerin kalpeat, älykkäät silmät siristyivät hyiseen katseeseen.
”Ha, ha”, hän sanoi kuivasti ja sulki kannettavan tietokoneen kannen, kun tekstirivit näyttivät keinahtelevan.
”Yritä nukkua. On tässä vielä reilu tunti aikaa”, mies jatkoi, nyt ääni asteen pehmeten. Hän voisi herättää Wrenin, kun he lähestyisivät Nadia, laskeutuisivat läpi pilvien ja nainen saisi vihdoin nähdä omin silmin, miltä Tyynenmeren sininen todella näytti.

Wreniä itseään hymisytti, niin alas hän oli väsymyksensä tilassa vajonnut. Hän oli jopa kieltäytynyt shampanjasta, eräästä tietystä hotelliepisodista viisastuneena, mutta silti olo oli oudon kevyt. Kaikesta väsymyksestään huolimatta hän oli ollut huomattavasti paremmalla tuulella kuin Lontoossa.
Hän antoi katseensa hakeutua takaisin kohti ikkunaa, vaikkeivat maisemat vielä kovin suurta vaihtelua tarjonneetkaan.
"En halua ottaa sitä riskiä, että nukun laskeutumisen ohi."

Charles pudisti viileästi päätään siistiin uniformuun pukeutuneelle korealaiselle lentoemännälle, joka lähestyi heitä palvelualtis hymy huulillaan. Herra tähden, oliko hetki rauhaa liikaa vaadittua?
”Minä herätän sinut ennen sitä”, mies vakuutti.
”Nuku vain.”

Lentoemännät olivat ajaneet Wrenin melkein vainoharhaisen kauhun valtaan. Joka kerta, kun hän uskaltautui nousemaan paikaltaan jaloitellakseen tai käydäkseen vessassa, jostain syöksähti hymyilevä lentoemäntä, joka tiedusteli, haluaisiko hän virvokkeita tai lämpimän pyyhkeen tai kenties toisen tyynyn.
Ei, hän halusi vain kulkea rauhassa käytävän päästä päähän, kiitos.
Wren oli ollut laskevinaan, että jokaista matkustajaa kohti näytti olevan vähintään kaksi lentoemäntää. He olivat kuin hevosia karsinoissaan, omine, henkilökohtaisine hevosenhoitajineen.
Ajatus sai suupielet nykimään. Hän tosiaan oli aivan liian väsynyt.
"Tästä pitäisi olla tulossa lämmin päivä."

”Kohtuullisen lämmin, kyllä”, Charles vastasi ja tuijotti pimeää näyttöä edessään. Se heijasti heidät. Kalpean, väsyneen, typerän miehen ja tulitukkaisen naisen, joka olisi ansainnut oikean joululoman ilman työnantajaansa.
”Voimme viettää päivän tai useamman vuokraamassani huvilassa Nadissa, ennen kuin lähdemme purjehtimaan. Nukkua pois jetlagin ja väsymyksen.”

Wren jäi katselemaan vieressään istuvan miehen profiilia.
"Joko sinä alat nähdä hallusinaatioita?" hän hymähti, Charlesin tuijottaessa mustaa näyttöä edessään. Hän otti paremman asennon penkissään, nosti jalkoja hieman ylemmäs ja nojasi käsivartensa leveisiin käsinojiin, muttei lopulta malttanut sulkea silmiään.
"Tiedätkö, olen miettinyt, mitä kaikkea haluaisin ehtiä näkemään... Mutta tällä hetkellä sänky tuntuu yksinkertaisesti parhaalta ajatukselta."
Hän pyyhkäisi väsyneesti otsaansa.

”Me ehdimme nähdä, mitä haluat”, Charles vakuutti ja halusi haudata kasvot käsiinsä. Helvetin typerys. Mitä hän oikein kuvitteli? Miksei hän ollut vain lähettänyt Wreniä lomalle yksin?
Typerä, typerä, typerä mies.
”Fidzillä on 12 tunnin aikaero Britanniaan. Vie varmasti päivän tai kaksi, että jetlag helpottaa. Mutta meillä ei ole kiirettä takaisin ennen tammikuuta.”

Tammikuu. Nyt oli edetty jälleen siihen merkilliseen kohtaan vuotta, jossa tuleva vuosi tuntui vielä kaukaiselta, vaikka se oikeasti olikin jo aivan nurkan takana.
Tammikuun ensimmäiseen päivään mennessä hän olisi ylittänyt yhden rajapyykin elämässään. Kolmekymmentä.
Ajatus sai mielen synkäksi. Oli parempi olla ajattelematta sitä liikaa.
"Mmm, pelkkä lojuminen kuulostaisi tällä hetkellä todella hyvältä", Wren myönsi, vaikka yleensä hän ei sietänytkään joutilaita hetkiä kovinkaan hyvin.
"Mikä on sinun lempiasiasi purjehtimisessa, Charles?"

”Vapaus”, mies vastasi automaattisesti, hieraisten väsyneitä kasvojaan ja rykäisi sitten vaivaantuneena.
Hitot, totta se oli.
”Koko maailma on avoinna, vailla teiden ja valtiorajojen rajoituksia.” Hän haaveili joskus vain ottavansa veneen ja lähtevänsä merelle taakseen katsomatta.
”Ja hiljaisuus. Missään muualla maailmassa ei saa kokea samanlaista rauhaa kuin yksin merellä.”

Wren katseli Charlesia hetken, kulmat keskittyneesti alas painuneina.
Tai ehkä hänen silmänsä olivat vain väsyneet.
Häntä alkoi hymyilyttää.
"Ja sitten sinä otat mukaasi irlantilaisen. Tiedät kai, että me emme ole luonnostamme erityisen hiljaisia? Ja kyllä, irlantilaisuus on edelleen tekosyyni kaikkeen."
Ajatuksissaan hän ojensi toisen kätensä ja pyyhkäisi muutaman valkean, kampaukselta karanneen hiuksen pois miehen otsalta.
"Vapaus ei kuulosta yhtään hassummalta syyltä."

”Onneksi irlantilaisen voi aina heittää yl-”, Charles vastasi, mutta miehen lause katkesi, kun naisen käsi pyyhkäisi hänen hiuksiaan. Huolettomasti ja luontevasti. Ja silti hän häkeltyi niin, että joutui räpäyttämään kalpeita silmiään muutaman kerran, kulmat turhautuneesti kurtistuen, kun hän tajusi, ettei muistanut enää lainkaan, mitä oli ollut sanomassa. Tai mistä he olivat edes keskustelleet.
Voi hyvä luoja. Ryhdistäydy mies, hän potki itseään korvat vienon asteen punehtuen.
Charles rykäisi epätoivoisesti hapuillessaan sanoja.
”…Minun piti sanoa, että olet ansainnut oikean joululoman. Et ole töissä tällä matkalla. En kutsunut sinua mukaan assistenttinani.” Kuulostiko se väärältä? Mies hieraisi onnettomana kasvojaan, korvat punehtuen toisenkin asteen.
”Tarkoitan, että voit olla rauhassa lomalla. En vaadi sinulta mitään.”

Wrenin kulma kohosi kysyvästi, toinen suupieli nyki ylemmäs.
"Älähän vaihda puheenaihetta", hän huomautti ja nojautui lähemmäs heitä erottavan kapean seinämän yli.
"Taisit olla sanomassa, että irlantilaisen voi aina heittää yli laidan? Niinkö sinä haluat minulle tehdä?"
Hän naurahti pehmeästi, hieman käheänä unenpuutteesta ja lentokoneen ilmastoinnista.
"Onneksi olen hyvä uimari. Ja sinullekin tekisi hyvää ottaa oikeasti lomaa."

Charles kamppaili vastaan halua hivuttautua turvallisesti kauemmas penkillään, kun hän tajusi Wrenin nojautuvan lähemmäs. Olet ulkoministeri, luojan tähden. Ryhdistäydy.
Mies rykäisi. Koko tilanne tuntui epätodelliselta. Absurdilta. Wrenin käheä, kiusaava hyrinä hänen korvanjuuressaan.
”Toivottavasti en”, hän sanoi tapellen itsensä kanssa siitä, paljonko sai laskea leikkiä naisen kanssa, ja korjasi solmiotaan kaivatessaan kiivaasti järkevämpää tekemistä ajatuksilleen.
”Tästä tulee pakostikin suurimmaksi osaksi lomaa. Internetyhteys ei ole huikaiseva asumattomassa saaristossa.”

Wren nauroi pehmeästi ja palasi takaisin omalle penkilleen.
"Täytyy sitten vain käyttäytyä niin, ettei sinulle tule tarvetta viskoa minua mereen", hän totesi, ja ihan vain tekemisen puutteesta sääsi selkänojan asentoa mukavammaksi.
"Vaikka ei sillä, haluan kyllä ehdottomasti uimaan."
Olisiko vesi yhtä kirkasta kuin kuvat antoivat ymmärtää? Hän oli viettänyt varmasti tuntikausia selailemalla kuvia Tyynenmeren saarista. Yrittänyt esitellä niitä Winstonillekin, mutta koira ei ollut osannut jakaa hänen intoaan.
"Hyvä niin. Se tekee hyvää meille molemmille."

Vain aavistuksen murteellisella englannilla puhuva lentäjä ilmoitti heidän valmistelevan laskeutumista Nadiin. Palvelualttiisti hymyilevät lentoemännät parveilivat käytävillä varmistamassa, että turvallisuusmääräyksiä noudatettiin, mutta Charles oli kääntynyt katsomaan ulos Wrenin vieressä olevassa ikkunasta.
Hän halusi nähdä, kun Wren näkisi Tyynenmeren, kuinka sen vesi muuttui säkenöiväksi, kirkkaaksi turkoosiksi lähellä Fidzin rannikkoa – ehkä se vakuuttaisi hänet siitä, ettei hän ollut vain moraaliton, paha mies kutsuttuaan naisen mukaansa. Kone laskeutui untuvaisten pilvien läpi ja hetkeksi täyttyi kirkkaudesta. Se heijastui merestä ja sai aallot välkähtelemään kaukana heidän alapuolellaan. Fidzi nousi merestä vihreänä ja elinvoimaisena. Sitä ympäröivät, valkeat hiekkariutat antoivat siniselle satoja eri sävyjä, ja Charleskin tunsi innon nipistyksen vatsassaan. Vene odottaisi pian varusteltuna, valmiina avaamaan maailman hänelle. Heille.

Wren räpäytti yllättyneesti silmiään - joko nyt? - ja nykäisi kiireesti istuimensa selkänojan pystyasentoon, malttaen vain juuri ja juuri napsauttaa turvavyön kiinni ja sysätä käsilaukun paremmin sille varattuun tilaan karsinassa.
Väsyneeseen olemukseen oli tullut uutta särmää, terästäytynyt katse siirtyi kohti ikkunaa.
Pilvet väistyivät syrjään ja paljastivat alapuoleltaan meren.
Wren nielaisi.
Tyynenmerensininen ei ollut vain yksi, yhtenäinen sävy. Se oli sävyjen sateenkaari, sinisten ja vihreiden ja valkoisten, joiden synnyttämän äänet muodostivat melkein sinfoniaa muistuttavan äänten kirjon naisen mielessä.
Kylmät väreet juoksivat selkää pitkin ja saivat sormet takertumaan käsinojaan. Ei haitannut, vaikka korvat poksahtivat lukkoon.

Charles unohtui katselemaan naista, syleillen mahdollisuutta tehdä niin jäämättä heti kiinni, sillä nyt alla avautuva, lähestyvä paratiisi näytti vanginneen Wrenin huomion perinpohjaisesti. Ehkä hänen ei tarvitsisi tuntea olevansa paha mies pyydettyään Wreniä mukaansa.
Mies räpäytti silmiään tajutessaan ilmeensä käyvän aivan liian kavaltavaksi ja käänsi kasvonsa käytävän puolelle. Hän harvoin katseli enää ulos lentokoneessa ja nähtyään, kuinka maisema lumosi Wrenin, tunsi huonon omantunnon piston. Ehkä hänenkin pitäisi tehdä niin useammin.
Kone otti rajusti osumaa kiitoradasta ja hypähteli, ennen kuin jarrutti vinkuen ja sai Charlesin kyseenalaistamaan lentäjän pätevyyden. Kone mateli lähemmäs Nadin lentoasemaa, ja ulkoministeri oli jo jaloillaan, kun lentohenkilökunta vielä kiitteli matkustajia.
Todellisuus rakoili, ja päänsärky sai miehen haaveilemaan lääkkeistä. Hän nosti tietokonelaukkunsa olalleen ja viittasi sitten Wreniä lähtemään ulos edellään.

Wren nousi ylös sanomatta mitään, nykäisi neuleen alla olevan mekon ilmavan helman suoraan ja nappasi laukun mukaansa lähtiessään vaeltamaan leveää käytävää pitkin ovelle - ykkösluokassa ei todellakaan tarvinnut kärsiä siitä, että olisi jäänyt penkkeihin kiinni laukustaan tai lantiostaan tai ihan vain siksi, että muita kiireisempänä itseään pitävä kanssamatkustaja tuli kiilanneeksi.
Niin kuin silloin vuosia sitten, kun hän oli juuri ja juuri saanut raavittua kasaan rahat lentolippuun.
Putken päässä oleva lentokenttähalli sai Wrenin räpyttelemään silmiään kirkkaudellaan. Täällä korkean katon ja kiiltävän lattian välissä oli vaikea uskoa, että he olivat saapuneet trooppiseen paratiisiin, ilmastointi puhalsi täysillä pitääkseen rikkaiden turistien olon miellyttävän viileänä.
Melkein värisytti, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä ilmastoinnin kanssa.
"Sataseitsemänkymmentäkahdeksan", Wren totesi hiljentäessään askeleensa niin, että Charles pääsisi vierelle.

”Sataseitsemänkymmentäkahdeksan?” Charles toisti kysyvästi ja työnsi passin takaisin olkalaukkunsa taskuun. Henkilökunta oli käynyt vielä palvelualttiimmaksi ymmärrettyään hänen henkilöllisyytensä, ja heidän matkalaukkunsa löytyivät vaivatta muiden joukosta. Valoisan hallin ulkopuolella paistoi aurinko, ja lämpötila kipusi kohti 30 Celsiusta. Trooppinen, vihreää hehkuva saari keskellä Tyyntämerta oli aivan eri maailma kuin Lontoo, ja vaikka Charles pohti keinuiko lattia vai alkoiko hän olla liian väsynyt, hän tunsi hartioidensa rentoutuvan asteen.
Mies poimi mustat pilottiaurinkolasit puvuntakkinsa taskusta ja nosti ne kalpeille, valonaroille silmilleen, kun viittasi naista astumaan ulos.

"Erilaisia värejä. Ennen kuin kone laskeutui."
Lämmin, kostea ilma hyökyi vastaan kun ovet avautuivat, ja Wren saattoi melkein tuntea, kuinka kosteus alkoi imeytyä hiuksiin ja kiertää niitä kiharalle. Auringon kirkkaus sai silmät siristymään, ja hänen oli työnnettävä suuret, keltasankaiset aurinkolasit silmilleen ennen kuin hän pystyi kääntämään katseensa kohti Charlesia.
"Näytät kamalalta."
Vaikka aurinkolasit piilottivatkin tummat silmänaluset ja väsyneen katseen.

Charles pysähtyi hetkeksi katselemaan Wreniä aurinkolasiensa takaa, vaaleat kulmat painuen. Sataseitsemänkymmentäkahdeksan väriä. Se oli kaunis tapa katsoa maisemaa ja todella nähdä se, mitä edessä oli.
”Kiitos”, hän vastasi kuivasti naisen suomaan kohteliaisuuteen, antoi taksikuskin nostaa heidän matkalaukkunsa auton takakonttiin ja avasi sitten itse Wrenille taksin takaoven ilmastoidulle, hämärälle takapenkille, ennen kuin istui itse naisen viereen.
”Naisoso Island Resort Villas, kiitos”, mies sanoi kuljettajalle ja painoi sormet ohimoitaan vasten, kun päänsärky sykki kuurouttavana. Vienosti tärisevin sormin mies haki särkylääkepurkin laukkunsa taskusta, ravisti pienen kourallisen kämmenelleen ja huuhtoi ne sitten alas vesipullostaan.
”Ehkä meidän molempien tekisi hyvää levätä hetki.”

Wrenin kulmat kurtistuivat huolestuneesti. Charlesin vastaus ei kuulostanut yhtä piikikkäältä kuin tavallisesti, mutta oliko se toisaalta ihme yli kolmen käytännössä valvotun vuorokauden jälkeen?
Hän kömpi takapenkille ja loi paheksuvan katseen särkylääkkeisiin.
"Kyllä, ehdottomasti. Vähän pidempi hetki."
Voisikohan ulkoministerin nuijanukuttaa seuraavaa pidempää lentomatkaa varten? Tuskin, se olisi todennäköisesti täyttänyt päällekarkaussyytteen ehdot.
Wren jostain kumpuavan halun hieroa lohduttavasti väsyneen ja kipeänoloisen miehen niskaa ja käänsi katseensa sen sijaan ulos ikkunasta, kun taksi lähti liikkeelle. Vuoret siinsivät kaukana edessä, sivuilla oli paljon tyhjää tilaa. Hotelli pensasaitojen takana.
Taksin ilmastointi sai naisen hytisemään ja kietomaan ohutta neuletta tiukemmin ympärilleen.
Sitten meri tuli näkyviin.

Charles raotti silmiään aurinkolasien takana, kun Wrenin hiljaisuus muuttui ja katseli naista silmäkulmastaan. Sitten mies pyyhki hymynhäiveen pois suupielestään ja ryhdistäytyi, kun viiden minuutin matka lentokentältä Naisoson saarelle oli ohi ja taksi pysähtyi loisteliaan, kahdeksan ihmistä vaivatta majoittavan huvilan etupihaan. Takapihalla olevan uima-altaan toiselta puolen avautuisikin meri. Charles oli varmistanut sen tilauksessaan. Hän maksoi kuljettajalle ruhtinaallisesti, välittämättä jäädä miettimään mikä oli kohtuullinen määrä tippiä ja löi päänsä taksin ovenkarmiin yrittäessään ylös. Charles ähkäisi ärtyneesti, piteli otsaansa ja nyökkäsi innokkaalle kuljettajalle kiitoksen heidän laukkujensa purkamisesta autosta.
Huviloiden vuokraaja kiiruhti heitä vastaan ja mies otti avaimet, mutta kieltäytyi varsin jyrkästi esittelykierroksesta, kuulumisten vaihdosta tai lisätarjouksista.
Miksi oli liikaa vaadittu, että hän saisi vain vajota sänkyyn?

Innostunut jännitys oli hetkeksi karkottanut tieltään väsymyksen, ja mitä lähemmäs merta he tulivat, sen nopeammin Wrenin sydän pamppaili.
Kuvissa pienet veneet olivat näyttäneet liitävän ilmassa, kun niiden varjot heijastuivat valkeasta hiekkapohjasta. Illalla näyttäisi siltä, kuin aurinko laskisi mereen.
Hän havahtui ähkäisyyn ja huoli palasi takaisin kasvoille. Charles oli aina hallittu, ei sellainen mies, joka takoisi päätään taksin ovenkarmiin.
Tai kompuroisi pöytiin, mutta se oli ollut täysin hänen syytään. Pariisissa.
Hän tarttui kirkkaankeltaisen matkalaukkunsa vetokahvaan - siihen, jonka pyörä jumitti ja kahva rämähteli itsekseen alas - ja sujautti toisen kätensä Charlesin käsivarren alle sen tarkemmin ajattelematta. Liike oli luontainen, hän halusi vain varmistaa, ettei mies loukkaisi itseään.
"Nyt nukkumaan."

Väsymys teki hänen ajatuksistaan luvattoman hitaita. Charlesilla kesti aivan liian kauan tiedostaa, että Wren oli hänen vieressään, käsivarsi hänen käsikoukussaan, ja vielä paljon kauemmin tiedostaa, että se ei ollut sopivaa häneltä. Varovasti mies pujottautui irti loisteliaan huvilan valtavassa aulassa, jonne tuuli puhalsi avoimista lasiovista. Takapihalla välkähteli syvänsininen uima-allas.
Charles ei ottanut aurinkolaseja pois, sillä valo tuntui viiltävän hänen päätään, vaikka meinasikin kompastua portaissa lähtiessään nousemaan kohti toista kerrosta. Hän tuki itsensä hetkeksi kaiteeseen ja huokasi syvään.
”Suo anteeksi, minun on vetäydyttävä lepäämään. Ole kuin kotonasi, mutta ole kiltti äläkä lähde huvilasta.”

Kaikki tämä, sininen uima-allas, lämmin tuulenvire, veden pinnalla leikittelevä aurinko, olisivat todennäköisesti saaneet Wrenin lumoutumaan, ellei hän olisi ollut juuri sillä hetkellä kovin huolissaan Charlesin voinnista.
"Charles", hän totesi, hylkäsi matkalaukun ja nousi portaisiin. Hän laski kätensä kevyesti miehen selälle, vaikkei ollutkaan varma, kuinka paljon voisi tehdä, mikäli tämä päättäisi kellahtaa nurin.
"Olet valvonut ihan liikaa, vaikka minun tarvitsee tuskin sanoa sitä ääneen."
Hän työnsi kädellään miestä liikkeelle.
"Lepäämään. Tuon sinulle vettä."
Eiköhän tämäntasoisessa paikassa ollut jääkaappi vettä täynnä.

Charles katsahti Wreniä tuimasti silmäkulmastaan, vaikka naisen värikäs olemus tuntuikin heittelehtivän hänen silmissään.
”Et sinä ole nukkunut kovin paljoa enempää”, hän protestoi kavutessaan portaita liioitellun huolellisin askelin, ettei kompuroisi uudelleen. Mies laahusti ensimmäiseen avoimeen makuuhuoneeseen, jonka hohtavan valkealle, pedatulle sängylle oli ripoteltu trooppisten kukkien värikkäitä terälehtiä, ja kaatui poikittain leveälle sängylle vaivautumatta riisumaan kuumaksi käyvää puvuntakkiaan, solmiotaan tai edes kenkiään.
Hyvä luoja. Viimeaikojen patoutunut stressi yhdessä valvomisen kanssa ei tainnut olla hyvä yhdistelmä.
Sentään lakanat tuoksuivat lohdullisen puhtailta, ja lämmin, eksoottinen ilma leyhyi sisään avoimista ikkunoista hiljaisuudessa, jota rikkoi vain meren tuttu, rakas kuohu, jossa siinäkin oli erilainen sävy kuin kotona.

"Minä olenkin nainen", Wren huomautti, muttei selittänyt sanojaan sen enempää. Hän kulki ulkoministerin jäljessä yläkertaan, eikä kaikeksi onneksi joutunut keksimään hätäistä suunnitelmaa siitä, kuinka estää tätä kierimästä portaita takaisin alakertaan.
Vasta, kun mies oli suunnannut turvallisesti makuuhuoneeseen, hän pyörähti ympäri ja laskeutui takaisin alakertaan.
Keittiö.
Vaadittiin hetken harhailu, ennen kuin Wren saattoi palata takaisin yläkertaan huurteisen kylmän vesipullon ja lasin kanssa.
Ja löysi Charlesin makaamasta poikittain vuoteesta.
Näky oli samaan aikaan niin hellyyttävä ja niin hämmentävän inhimillinen, että oli tirskahdus oli hyvin lähellä.
Ehkä hänkin oli väsynyt.
Wren asteli huoneen poikki ja laski pullon ja lasin yöpöydälle ennen kuin kumartui hyvin eleettömästi riisumaan kenkiä Charlesin ylhäisistä jaloista.

Miehen mieli askarteli kiivaasti logiikattoman argumentin parissa vielä silloinkin, kun hän tiedosti etäisesti kenkien lähtevän jalastaan. Vei toisen hetken, että hän tajusi, etteivät kengät lähteneet itsestään.
Wren riisui hänen kenkänsä. Se soitti sumeaa hälytyskelloa miehen päässä, ja sai Charlesin raottamaan silmiään. Aurinkolasit lojuivat peitolla hänen vieressään.
”Sinun pitäisi levätä”, hän protestoi huomattavasti vähemmän terävästi ja vakuuttavasti kuin normaalisti ja painoi käden silmilleen, kun valo tuntui puukottavan hänen päätään.

"Pitäisi", Wren myönsi ja asetti kalliit kengät siististi sängyn vierelle. Hän kömpi polvilleen patjalle Charlesin viereen, jotta yletti avaamaan tämän solmiota.
"Mutta olen irlantilainen."
Hän puhui hyvin pehmeällä äänellä, melkein kuiskaten. Charles tuntui olevan tuskissaan.
Wren laski kätensä hetkeksi ulkoministerin otsalle.
"Jaksatko nousta istumaan? Takki pois."

Charles tuijotti Wreniä vaaleat kulmat keskittyneessä kurtussa, normaalisti hyisen terävät silmät sumeina ja tokkuraisina. Jokin tässä ei täsmännyt. Jokin tässä ei täsmännyt.
Wren riisui hänen solmiotaan. Kosketti hänen kasvojaan pehmein, lämpimin sormin. Sängyssä hänen vieressään… Eikö hän ollut hereillä?
Takki pois. Turhautuneena ähkäisten Charles ponnistautui istumaan ja irvisti hillitysti, kun päätä vihloi ja kiemurteli ulos tummansinisestä, mittatilatusta vaatekappaleesta antaen sen jäädä myttyyn sängylle.
Oliko hän hereillä? Mies ei ollut varma. Hän ei ollut myöskään varma, missä vaiheessa hänen kätensä oli noussut ja yritti pyyhkäistä punaisen hiussuortuvan naisen korvan taakse, ennen kuin Charles vajosi takaisin selälleen, silmät kiinni puristettuina.

Takki myttyyn sängylle. Charles oli todellakin kipeä. Otsa ei sentään tuntunut kuumalta, hyvä niin.
Wren kohotti katseensa ja oli hämmentyä, kun käsi liikahti hänen ohimonsa vieressä. Mutta ennen kuin hän ehti hahmottaa, mitä se siinä teki, Charles oli jo vajonnut takaisin selälleen.
"Hei, et voi nukkua noin."
Hän peruutti takaisin jaloilleen ja pujotti kätensä miehen säärten alle nostaakseen jalat sängylle ja saadakseen tämän makaamaan pää kauniisti tyynylle.
"Käännyhän vähän."

Jokin piti unta sinnikkäästi loitolla. Komenteli häntä miten mieli.
Ähkäisten Charles kierähti lähemmäs oikeaoppista nukkuma-asentoa ja hapuili valkoisen, pitkillä lennoilla rypistyneen kauluspaidan ylimpiä nappeja haparoivin sormin, nykien kuristavalta tuntuvaa paitaa väljemmäksi.
”Sinun pitäisi levätä”, hän mumisi painaessaan poskensa vasten viileää, puhtaanvalkeaa tyynyä.

Wren katsoi hapuilua hetken ja kumartui sitten avaamaan muutaman napin.
"Minä lepäänkin. Toin sinulle vettä, muista juoda välillä."
Hän hipaisi nopeasti valkeita hiuksia - tunnustellakseen, ettei kuumetta varmasti ollut - mutta nappasi sitten puvuntakin sängyltä ja laskosti sen kauniisti käsivarrelleen.
Luojan kiitos huone oli sentään varustettu kunnon pimennysverhoilla ilmeisesti niitä varten, jotka halusivat nukkua päivät ja valvoa yöt. Wren sulki ikkunan ja meren kohinan sen mukana ja veti verhot ikkunan eteen.
Huoneeseen tuli hämmästyttävän pimeää.
"Nuku hyvin", hän kehotti hiljaa - vaikka ehkä Charles jo nukkuikin - jätti puvuntakin tuolin käsinojalle ja tarkisti vielä, että ilmastointi pitäisi huoneen miellyttävän viileänä, ennen kuin jätti ulkoministerin lepäämään.

* * *

Vaivaiset 15 tuntia myöhemmin Charles heräsi pimeydessä, pää täynnä pumpulia ja iho nihkeänä. Kun hän oli kaatua kasvoilleen kompastuttuaan vieraaseen huonekaluun, hän muisti, ettei ollut kotona, vaan Fidzillä. Ja siinä vaiheessa, kun hän antoi viileän veden huuhtoa ihoaan ja selvittää ajatuksiaan, hän muisti, ettei ollut täällä yksin.
Wren.
Hyvä luoja. Mies takertui varmuuden vuoksi tiukemmin lantiolleen kierrettyyn pyyhkeeseen, kun hapuili matkalaukustaan parin vaaleita pellavahousuja ja laivastonsinisen, lyhythihaisen, hartioita halaavan poolopaidan. Puvut saivat jäädä muutamaksi viikoksi. Millainen isäntä hänkin oli ollut naiselle? Hän ei ollut muistaa paljoakaan heidän saapumisestaan. Missäköhän Wren oli?
Charles vaelsi ympäri ylellistä, autiota huvilaa vesipullosta siemaillen ja tunsi huolestuksen kasvavan. Missä Wren oli? Ikkunoiden takana makasi tropiikin sysipimeä, lämmin ja elävä yö, jota meren kohina säesti. Eihän hän voinut kuvitella, että oli tuonut naisen mukanaan? Ei. Silmiäsärkevän kirkas matkulaukku oli täällä.
Mies huokasi ääneen helpotuksesta, kun näki uima-altaan vieressä olevaan lepotuoliin nukahtaneen hahmon, ja antoi itsensä jäädä hetkeksi katselemaan Wrenin unta avointen lasiovien pieleen nojaten. Sitten hän alkoi tuntea olonsa karmivaksi, kokosi itsensä, suki suihkusta kosteita hiuksiaan ojennukseen ja haki naiselle mangosmoothien keittiön massiivisesta, viimeisen päälle varustellusta jääkaapista.
”Wren”, hän kutsui hiljaa ja seisahtui lepotuolin vierelle.
”Pitäisikö sinun mennä sänkyyn?”

Sen jälkeen kun Charles oli nukahtanut, Wren oli kuluttanut aikansa vaeltelemalla ympäri avaraa lomahuvilaa. Hän oli ottanut pitkän, virkistävän suihkun ja vaihtanut matkan nuhjaannuttamat vaatteet kevyeen, nilkkapituiseen hameeseen, joka jätti olkapäät paljaiksi. Helman tulinen oranssi vaihtui ensin syvään merenvihreään ja lopulta smaragdiin.
Sylvia oli epäillyt värivalintaa (vaikka olikin ollut liian kohtelias sanoakseen sitä suoraan), mutta Wren oli päätöksensä tehnyt. Kuinka hän olisi voinut olla rakastamatta kangasta, jonka värit saivat metsän pehmeän musiikin humisemaan hänen korvissaan?
Hetken hän oli harkinnut kaatuvansa pehmeältä näyttävään, naurettavan leveään vuoteeseen, jonka peitettä täplittivät kukan terälehdet. Olo oli kuitenkin liian levoton, meri oli liian lähellä.
Hän oli katsellut sitä pitkään, kuunnellut aaltojen pehmeää ääntä. Hämmästellyt sinisen eri sävyjä. Mutta pysytellyt kiltisti huvilan alueella, uittanut jalkojaan kirkkaansinisessä uima-altaassa ja katsellut taivasta.
Jossain vaiheessa hän oli ilmeisesti nukahtanut lepotuoliin.
Charlesin ääni sai naisen ynähtämään ja raottamaan silmiään.
"... sängyssä minä voin nukkua koska tahansa", hän huomautti käheästi ja kohotti toisen kätensä suoraksi, kämmen kohti taivasta, sormet harallaan. Kuin olisi yrittänyt kurkottaa tähtiin.
"Mutta katso tätä taivasta..!"
Käsi valahti alas ja hän hieraisi kasvojaan, joilta väsymyksen merkit eivät olleet aivan vielä kadonneet.
Meri kohisi edelleen.
Wren kohottautui istumaan ja käänsi katseensa Charlesiin.
"Saitko nukuttua? Onko vielä huono olo?"

Hän oli selvästi nukkunut turhankin hyvin. Oliko hän vain hylännyt naisen tänne yksin 15 tunniksi? Taivas. Toivottavasti Wrenkin oli saanut nukuttua.
”Selviän kyllä”, Charles vakuutti ja ojensi sitten Wrenille pitelemänsä, kylmän mangosmoothien.
”Juo tämä. Tunnet olosi paremmaksi.”
Epäröiden mies istahti viereisen, kaarevan lepotuolin laidalle, nojasi kyynärvarret reisiinsä ja katseli Wreniä.
”Olet kai syönyt jotain? Minun ei ollut tarkoitus jättää sinua yksin niin pitkäksi aikaa.”

"Mm, kiitos."
Wren ojensi kätensä ja hillitsi halunsa painaa viileyttä hohkaava smoothie hetkeksi poskeaan vasten. Poskia kuumotti, hän oli tainnut saada jo hieman aurinkoa jossakin vaiheessa päivää.
Oli edelleen niin hämmentävän lämmin, vaikka pimeys oli jo laskeutunut.
"Olen. Olisin herättänyt sinutkin, mutta en raaskinut, olit sen verran väsynyt."
Charles oli nukkunut niin pitkään ja sikeästi, että hänen oli ollut pakko käydä pari kertaa tarkistamassa, että mies varmasti hengitti vielä.
Hän pyyhkäisi vapaalla kädellään auki jätettyjä hiuksiaan, jotka tropiikin lämpö oli kuivattanut suihkun jäljiltä. Kosteus oli tarttunut laineiksi latvoihin.
"Minun oli tarkoitus valvoa katsomassa auringonlaskua, mutta nukahdin sitten kuitenkin..."

”Sinulla on pitkä matka ja pitkä syksy takanasi”, Charles huomautti ja yritti keskittyä katsomaan jotain muuta kuin naisen tavallistakin villimpiä, punaisia hiuksia tai mekon alta esiin pistäviä jalkoja, joiden kanssa hän oli jo valitettavasti tehnyt niin hyvää tuttavuutta, että hänen unensa kävivät tuskastuttavan eläviksi.
”Ehdit nähdä vielä monta auringonlaskua.”
Mies sukaisi valkeita hiuksiaan pois otsalta ja hieraisi levottomana käsiään.
”Pitäisikö sinun mennä nukkumaan?”

Wren kipristeli paljaita varpaitaan uima-allasta ympäröivää laatoitusta vasten. Hän oli riisunut kevyet narusandaalit jossain vaiheessa, ne lepäsivät unohtuneina tuolin vieressä.
"Niin. Ja olen katsellut merta, se on hyvä alku."
Hän otti siemauksen smoothiestaan. Makeaa, mango ja ananas puskivat läpi.
"En usko, että saisin kuitenkaan heti unta. Sisäinen kelloni kuvittelee, että nyt ollaan jo iltapäivässä."
Hänen katseensa harhaili ja pysähtyi hetkeksi Charlesin käsivarsiin. Kesti hetken, ennen kuin hän tajusi niissä olevan jotakin omituista.
Poskien kuumotus johtui ainoastaan siitä, että aurinko oli jäänyt niihin kiinni.

Wren hiljeni, ja mies seurasi naisen katsetta. Hän hieraisi epätietoisena kalpeaa, lihaksikasta käsivartta ja pohti, oliko t-paitaan vaihtaminen ollut sopimaton liike.
”Kaupunkiin tutustuminen on parasta jättää huomiselle”, hän pohti vilkaisten kelloa puhelimestaan.
”Haluaisitko tehdä vielä jotain? Käydä uimassa?” mies viittasi kohti uima-allasta ja punehtui sitten asteen korvistaan.
”Ei minun kanssani”, hän selvensi vaivaantuneena.
”Tai käydä kävelemässä rannalla?”

Wren räpäytti silmiään ja siirsi katseensa takaisin Charlesin kasvoihin.
"Kaupunkiin? Niin."
Hän pyyhkäisi itsepäisen suortuvan korvansa taakse ja pudisti hieman päätään. T-paidat olivat täysin normaali vaatekappale, eikä ollut mitään syytä hämääntyä. Kyllähän hän oli tiennyt, että Charlesin kädet olivat varsin lihaksikkaat (mies oli kuitenkin kantanut häntä silloin Lontoossa), mutta oli eri asia todella nähdä ne...
Nyt, nainen, ryhdistäydy. Heikoksi olet käymässä!
"Se on iso uima-allas, kyllä sinne mahtuisi", hän huomautti hieman väsyneesti hymyillen. Siinä pisteessä, kun väsytti, mutta oli liian pirteä nukkumaan.
"Olen katsellut merta ja rantaa pitkin päivää ja miettinyt, miltä sen hiekka mahtaa tuntua jalkojen alla. Ja millainen ääni siitä kuuluu. Jaksaisitko lähteä?"

Charles liikahti vaivaantuneena. Ajatus uima-altaaseen solahtamisesta Wrenin kanssa tuntui… Väärältä. Aivan liian houkuttelevalta. Mies rykäisi, sukaisi hiuksiaan taakse ja nousi kiireesti jaloilleen.
”Totta kai jaksan”, Charles vastasi kurtistaen kulmiaan, työnsi puhelimen taskuunsa ja katsahti valaistua huvilaa. Ehkä oli parempi varautua. Hän kävi virittämässä turvajärjestelmän päälle, työnsi avaimen toiseen taskuunsa ja lukitsi uima-altaalle johtavat lasiovet perässään, ennen kuin otti muutaman askeleen rantaa kohti ja esti itseään tarjoamasta käsivarttaan naiselle. Käyttäydy, luojan tähden.
Hän nyökkäsi oikealle ja lähti kävelemään Naisoson pitkin valkoista hiekkarantaa, jonka pimeää yötä satunnaiset rantahuvilat valaisivat. Mies yritti riisua askelistaan Lontoon hektisen, tehokkaan rytmin. Mustat aallot pyyhkivät hiekkaa, valkoiset vaahtopäät kohisten.

Sillä välin kun Charles valmisteli huvilaa heidän lähtöönsä, Wren hörppi mangosmoothien loppuun. Makeankirpeä juoma piristi utuista mieltä, kenties hetkeksi, joten toivottavasti kaikennielevä väsymys ei iskisi keskellä rantaa.
Vaikka valkoinen hiekka olikin näyttänyt pehmeältä, ehkä siihen voisi kaivaa itselleen pesän. Kunhan ei jäisi vuoroveden alle.
Jep, väsyneet ajatukset.
Hiekka tunkeutui röyhkeästi sandaaleihin, joten jo muutaman askeleen jälkeen Wren pysähtyi riisumaan kenkänsä. Hän hymisi sisäisesti ja kipristeli varpaitaan hiekkaa vasten ennen kuin otti Charlesin askeleet kiinni. Tosin vain pysähtyäkseen pian uudelleen, katse kohti merta kääntyneenä.

Hienostuneet, mustat oxfordit olivat vaihtuneet jalkaan työnnettäviin, laivastonsinisiin, kankaisiin purjehduskenkiin. Ne jättivät keveitä jalanjälkiä kosteaan, tiiviiseen hiekkaan, kun mies siirtyi kävelemään lähempänä vaahtopäiden eläväksi muuttamaa vesirajaa. Yö oli täynnä luonnon ääntä häivähdyksellä juhlivia turisteja, ja sen lämpö tuoksui eksoottiselta ja vieraalta. Meren tuoksu oli vahva ja suolainen.
Charles pysähtyi odottamaan, kun Wren jäi katsomaan öistä, mustaa merta. Toivottavasti he saisivat merellä todella kauniin, tyynen ja pilvettömän yön. Se oli jotain, mitä hän toivoi voivansa näyttää naiselle.
”Kaikki hyvin?” hän kysyi hiljaa hetken kuluttua.

Wren havahtui ajatuksistaan ja katsahti Charlesia.
"On, totta kai. Koko aistimaailma on vain niin... erilainen. Vie aikaa käsitellä."
Hän oli haistanut suolaisen meren ennenkin, mutta se oli ollut silti erilainen. Samoin kuin aaltojen ääni, joka täällä yhdistyi melkein levottomaan, lämpimään yöhön, joka tuntui sametilta ihoa vasten.
Wren keräsi helmat suojaan polvien korkeudelle, kun siirtyi lähemmäs vesirajaa, juuri ja juuri niin lähelle, että aallot pääsivät hivelemään jalkoja. Hän tiesi, että meri saattoi olla arvaamaton, pyyhkäistä maan varoittamatta jalkojen alta, jos oli huolimaton.
Hän jatkoi matkaa kosteassa hiekassa.
"Kuinka kauan olet vieraillut täällä?"

Charles astui ääneti lähemmäs kuin tarttuakseen naisen käsivarteen, mikäli meri meinaisi tempaista Wrenin mukanaan tai hyökkäisi naista vastaan meduusan tai muun vihamielisen merenelävän kautta. Mies jatkoi matkaa hieman lähempänä assistenttinsa käsivartta ihan vain varmuuden vuoksi. Olihan hän vastuussa Wrenin turvallisuudesta täällä, vaikka Naisoson ylellisten huviloiden takapihaa näyttelevä ranta olikin varsin turvallinen, vaikka muuten Nadissa ja Suvassa kehoitettiin välttämään yöllä liikkumista.
”Fidzillä 12 kertaa, yleisesti Oseanissa kahdesti tai kolmesti vuodessa melkein joka vuosi sen jälkeen, kun olin 8-vuotias. Isäni toi minut purjehtimaan tänne-”, mies rykäisi ja sukaisi hiuksiaan.
”Haluaisitko viettää vielä huomisen saarella?”

Wren katsahti Charlesia silmäkulmastaan.
Tämähän taisi olla ensimmäinen joulu sen jälkeen, kun edellinen lord Norfolk oli menehtynyt. Charlesin isä. Senkö vuoksi mies oli päättänyt lähteä purjehtimaan juuri nyt? Ehkä isän poismeno oli satuttanut, varmasti, vaikka Charles pitikin kuorensa hallittuna ja tyynenä.
Hän oli nähnyt kuinka tämä suuttui, läheisen hölmöiltyä vaarallisella tavalla.
Wren käänsi katseensa takaisin eteenpäin.
"Minun isäni vei minua bongaamaan lintuja. Aivan sama, kuinka pitkä matka piti ajaa tai kuinka aikaisin herätä, jos jossakin oli nähty harvinainen lintu, sinne oli päästävä."
Hän oli rakastanut niitä retkiä. Kun pikkusiskot olivat olleet vielä liian pieniä lähtemään mukaan, isä oli kuulunut hetken vain hänelle.
"Haluaisin päästä merelle mahdollisimman pian. Mutta ehkä se olisi hyvä ajatus. Luulen, että olen huomenna vielä väsynyt, kun uni vihdoin saa kiinni. Ja haluaisin nähdä saarta hieman lisää."

”Se kai selittää yli kolmensadan linnun latinankielisen nimen osaamisen”, Charles vastasi katsellen naista silmäkulmastaan. Trooppisen metsän peittämät, tummat, vulkaaniset vuoret kohosivat pimeää yötaivasta vasten. Tähtiä tuikahteli pilvien lomasta, mutta kaupungin valot tuntuivat ryöstävän niiltä loiston.
”Missä isäsi on nyt?”

Wren naurahti käheästi.
"Isä oli hyvin ylpeä siitä, kuinka monta lajia opin ulkoa, tunnusmerkkeineen. Tälläkin saarella elää äärimmäisen harvinainen laji, punakurkkulurikki. Niitä ei ole enää montaakaan yksilöä jäljellä."
Hakkuu ja laivojen mukana tulleet mustarotat olivat tehneet hirvittävää tuhoa.
Naisen kulmat painuivat hieman alemmas, toinen pisamien peittämä olkapää kohosi terävästi.
"En tiedä. En ole kuullut hänestä sen jälkeen kun hän lähti. Sinä vuonna kun täytin kuusi."

Wrenin olemus kävi terävämmäksi ja torjuvammaksi, niin kuin nainen olisi taas vihainen maailmalle.
”Olen pahoillani”, Charles sanoi ja jatkoi matkaa tavoitellen kiireetöntä rytmiä askelilleen. Ehkä sellainen löytyisi viikon tai kahden kuluttua, kun stressi irrottaisi vihdoin kyntensä hänestä.
”Voimme käydä saaren metsissä huomenna. Jos punakurkkulurikkeja sattuisi vaikka näkymään.”

Wren kohautti uudelleen harteitaan.
"Siitä on jo kauan."
Olihan hän ensimmäiset vuodet jaksanut toivoa, että isä palaisi vielä, mutta jossain vaiheessa, uusien isäpuolten ilmestyessä pyörimään nurkkiin, sekin toivo oli hiipunut.
Hymy palasi takaisin Wrenin kasvoille, kun Charles mainitsi metsät.
"Näillä saarilla elää yhteensä kaksikymmentäkahdeksan kotoperäistä lajia. Moni on valitettavasti jo kuollut sukupuuttoon, niin kuin jättiläiskyyhky. Melkein dodon kokoinen lintu."
Hän käänsi katseensa Charlesiin, kasvot säkenöiden, vaikkei sitä kenties voinutkaan pimeässä nähdä.
"Ja yksi maailman suurimmista kovakuoriaisista."

”Hurmaavaa”, Charles vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen ja viittasi Wreniä kääntymään takaisin tulosuuntaan. Olisi parempi olla harhailematta turhan kauas keskellä yötä. Veneellä vietetyt yöt he voisivat tehdä mitä tahansa, sillä olisivat kaksin merellä. Mitä tahansa asiallista ja täysin sopivaa, siis. Tietenkin.
”Luuletko, että saisit unta nyt? Parasta yrittää kääntää unirytmi uuteen aikaan mahdollisimman pian.”

"Tiedän", Wren vastasi onnellisesti, autuaan tietämättömänä siitä, että todennäköisesti Charlesin ajatukset valtavasta koppakuoriaisesta oli juuri päinvastainen. Hän loi hieman haikean katseen eteenpäin jatkuvaan valkeaan rantaan, mutta kääntyi kuitenkin, kenkiä edelleen toisessa kädessään roikottaen.
"Pitäisi ainakin yrittää", hän myönsi, antaen katseensa taas harhailla kohti yön mustaamaa merta.
"Sinä taisit jo käyttää oman yrityksesi. Mutta tarvitsit sitä, olit varsin kurjassa kunnossa."

Mies pyöräytti hartioitaan vaivaantuneena. Hänen muistikuvansa saapumisesta huvilalle olivat sumeita, ja hän oli suhteellisen varma nähneensä taas hyvin sopimattomia unia. Ei kai Wren ollut oikeasti riisunut häntä?
”Sinun olisi hyvä mennä nukkumaan. Minä teen töitä vielä, kun olemme internetin piirissä.”

Wren hieraisi kasvojaan ja pyyhkäisi rannalla käyvän tuulenvireen villiinnyttämiä hiuksia pois kasvoiltaan.
"Minä käynkin."
Ainakin hän voisi maata hetken pimeässä huoneessa silmät kiinni, vaikkei uni tulisikaan. Lyhyet torkut kuluneiden vuorokausien aikana eivät aivan korvanneet yöunia.
"Kunhan et käytä tilaisuutta hyväksesi ja aja itseäsi takaisin uupumuksen partaalle, kun en ole vahtimassa. Ja sinunkin pitäisi syödä jotakin."

Charles katsahti Wreniä silmäkulmastaan.
”Minä huolehdin kyllä itsestäni”, hän vakuutti ja hipaisi naisen selkää ohjatessaan tätä kohti oikeaa puutarhaa, vetäen sitten kätensä takaisin, kun tajusi mitä teki. Käyttäytyisit, luojan tähden. Eikö Wren ollut saanut kestää tarpeeksi ilman häntäkin?
Mies pysähtyi safiirinsinisen, yössä välkähtelevän uima-altaan vierelle heidän suojaisalla takapihallaan ja ojensi Wrenille huvilan avaimen.
”Toivottavasti saat nukuttua.” Hän voisi pulahtaa uimaan hetkeksi, ihan vain hetkeksi ja ryhtyä sitten virkistäytyneenä töihin.

"Epäilen sitä."
Hipaiseva kosketus lähetti kylmät väreet juoksemaan pitkin Wrenin selkää. Tai ehkä hänellä oli vain vilu. Melkein hellelukemissa. Väsymyksestä sen täytyi johtua.
"Mmm, enköhän. Muista se syöminen. Hyvää yötä, Charles."
Wren väläytti miehelle vielä väsyneen hymyn ennen kuin suuntasi suurille lasioville. Pikainen suihku ja sitten hän voisi tosiaan kaatua hetkeksi vuoteeseen. Nukkua vähän.

* * *

Keskiviikko 20. joulukuuta 2017, keskipäivä, Port Denarau, Fidzi

Tuuli sai puolipilvisen taivaan alla sinisen sävyissä elävän meren särkymään vaahtopäille, jotka tönivät Port Denaraun laitureihin parkkeerattuja veneitä. Charlesin purjevene seisoi ylhäisenä puisen, kelluvan laiturin päässä ja kesti kärsivällisesti kapteeninsa perinpohjaisen, toista kertaa suoritettavan tarkastuksen. Charles ei aikonut jättää mitään sattuman varaan, ei kun lähtisi merelle Wren mukanaan. Hän saattoi leikkiä joskus omalla hengellään halutessaan paeta elämänsä turruttavia kahleita, mutta ei kuvittelisikaan vaarantavansa Wreniä.
Kuumankostea ilma takertui iholle, ja mustilla pilottilaseilla varustautunut mies pyyhkäisi niskaansa lukitessaan vaaleapuisen kannen säilytyslokeroita. Kannen alla kaikki oli kunnossa. Veneen vastakkaisissa päissä olevat, pienet makuuhytit oli varattu nyt asumiseen, ja kolmas täytetty täysin matkan vaatimin varustein – samoin kuin olohuoneen ja keittiön ohessa olevat kaapit ja lokerot. Vene oli ylellisen tilava yhdelle, mutta nyt ajatus tästä tilasta jaettuna vain Wrenin kanssa, keskellä merta, sai Charlesin epäilemään sydänkohtausta. Mies nyki laivastonsinisen poolopaidan kaulusta ja katsahti Wreniä silmäkulmastaan.
”Ehdit vielä muuttaa mielesi.”

"Hm?"
Merelle katsellut Wren käännähti ympäri ja jäi katsomaan Charlesia aurinkolasiensa takaa. Hän oli yhtä riemunkirjava kuin aina, ei puhettakaan hillityistä valkosinisistä raidoista tai valkoisista shortseista, joita myyjä oli hienovaraisesti ja vähemmän hienovaraisesti yrittänyt ehdottaa. Hartioita auringolta suojaavan kirkkaankeltaisen, ilmavan puuvillapaidan alla sähkönsininen toppi yhdistyi shortseihin, jossa oranssit ja valkoiset kukat täplittivät yhtä sähkönsinistä pohjaa. Jopa kevyet, kankaiset purjehduskengät olivat keltaiset.
Erottuisipahan hän ainakin merestä, jos kellahtaisi laidan yli.
"Mitä? Kun olet ensin saanut minut odotuksesta melkein sekopäiseksi? Älä unta näe, Charles Edgerly."
Vaikka olikin ollut mukava loikoilla lepotuoleissa ja pulahtaa altaaseen, ja samota poluilla vuorenrinteen rikkaassa metsikössä (vaikkei suurta kovakuoriaista Wrenin pettymykseksi ollutkaan näkynyt), hän oli alkanut tuntea olonsa jo kärsimättömäksi. Charlesin puheet vapaudesta olivat saaneet hänet kaipaamaan merta aivan yhtä paljon, kuin mies itse tuntui kaipaavan.

Miehen suupieli nykäisi, ja hetkeksi hän jäi katselemaan assistenttiaan- ei, ei assistenttiaan, vierastaan, joka oli niin riemunkirjava, että heikompaa hirvitti. No, hän oli tullut tähän saakka. Miksei sukeltaisi pää edellä suoraan hulluuteen sitten? Koska luoja tiesi, että sinne tämä matka hänet veisi.
”Hyvä on”, mies myöntyi ja kumartui vaalealla nahalla päällystettyjen penkkien väliin lasketun kassin puoleen.
”Tässä. Matkapahoinvointilääkettä, varmuuden vuoksi. Kun pääsemme avomerelle, meno voi käydä… Raisuksi”, hän sanoi ojentaen naiselle lääkepurkin ja vesipullon.
”Ja hankin tämän sinulle.” Charles painoi leveälierisen, kevyen aurinkohatun Wrenin päähän ja katsahti naista aurinkolasiensa yli, huvitus kalpeanharmaissa silmissä tuikahtaen.
”Ettet pala tai saa auringonpistosta.”

Wren ei ollut huomannut jännittäneensä hartioitaan ennen kuin Charles ilmaisi myöntymyksensä sille, että hän tosiaan lähtisi mukaan. Nainen ei ollut tietoisesti pelännyt, että ulkoministeri muuttaisi viime hetkessä mielensä, mutta ilmeisesti pelko oli piiloutunut jonnekin takaraivoon.
"No kiitos", hän totesi ja otti lääkepakkauksen, kääntäen sen ympäri lukeakseen pakkausselosteen. Niin pitkälle hän ei kuitenkaan ehtinyt, ennen kuin aurinkohattu painettiin hänen hiuksilleen.
Onneksi poskipäät punoittivat jo valmiiksi hieman.
"Olet näemmä hyvä arvioimaan kokoja", Wren huomautti naurahtaen ja nykäisi hatun suoraan.
"Kuuluuko sekin englantilaisten herrasmiesten koulutukseen?"

”Kyllä. Eikö irlantilaisten?” Charles kysyi ja hillitsi halunsa lyödä sormiaan. Älä koske Wreniin – miten vaikeaa sitä oli ymmärtää?
”Emmeköhän ole sitten valmiita lähtemään”, hän totesi vatsa samaan aikaan innostuksesta ja hermostuksesta muljahtaen. Järjetöntä, täysin järjetöntä. Mies viittasi naista istumaan turvallisesti kannen keskelle jäävälle, suojaisalle penkille ja kiersi sitten irrottamassa köydet, jotka pitelivät venettä laiturissa. Hän tarkasti asiantuntevasti massiiviseen mastoon vievät köydet ja seisahtui sitten metallisen ruorin taakse käynnistäen pehmeästi kehräävän moottorin, joka tönäisi veneen liikkeelle ja kohti Denaraun lahdesta pois vievää uloskäyntiä. Hän nostaisi purjeen, kun he pääsisivät avoimemmille vesille.
”Ajattelin, että suuntaamme ensin Yasawa-saarille. Ne ovat suurehkoja saaria tästä pohjoiseen, noin 80 kilometrin päässä.”
Nadin lahti lipui heidän ohitseen. Pehmeät aallot löivät Whimsyksi nimettyä purjevenettä vasten, ja tuuli tuiversi miehen valkeat hiukset villeiksi. Hän suli melkein poikamaiseen hymyyn, kun sammutti moottorin ja ryhtyi käsittelemään köysiä tottunein, ammattimaisin ottein. Metallisen köysikelan rivakka pyöritys nosti jättiläismäisen purjeen ylös, ja kun Charles lukitsi viimeisen köyden kääntäen purjeen oikeaan kulmaan, vene hyökkäsi lentoon. Tuuli tarttui purjeeseen ja työnsi heidät kiihtyvään vauhtiin, joka sai aallot pärskymään kylkiä vasten suolaisena vaahtona.

"Nah, liian kiire opetella väistelemään lampaita."
Wren valahti istumaan osoitetulle paikalle, kerrankin inttämättä tai väittämättä vastaan. Vaikka hän olikin viettänyt iltansa lukemalla purjehduksesta, oli hänen omaksi harmikseen silti myönnettävä, ettei hän tiennyt aiheesta juuri mitään.
Hän hörppäsi vettä - nestehukka ei ollut todellakaan toivottu, eikä hän aivan vielä ollut tottunut siihen, että tropiikissa vettä piti juoda melkein koko ajan - ja seurasi katseellaan, kuinka Nadi jäi taakse. Olisi tehnyt mieli kurkistaa laidan yli mereen, mutta Wren pysyi kiltisti paikoillaan. Kerrankin.
Hitaasti katse etsiytyi Charlesiin, ja sen jälkeen sitä oli vaikea kääntää enää poiskaan.
"Näytät onnelliselta", nainen huomautti, samalla kun piteli kiinni aurinkohattunsa laidasta. Kai sitä saattoi pitää lahjana? Matkapahoinvointilääkkeitä ehkä ei. Ehdottomasti ei.

Charles laski katseensa Wreniin mustien pilottilasien takana ja liikahti vaivaantuneena – eihän englantilaisen herrasmiehen sopinut ilmaista tunteitaan niin päivänselvästi. Mutta herran tähden, mitä väliä sillä oli.
”Minä olen”, hän vastasi ja hymy syveni, kun Viti Levun suojaavat, vihreät vuoret jäivät yhä kauemmas. Horisontti avautui edessä rikkomattomana. Taivas yhdistyi siniseen mereen, joka levittäytyi loputtomana. Rajaton tie, joka voisi viedä heidät Yasawa-saarille, Havaijille tai vaikka Japaniin tai Alaskaan. Avomerellä puhaltava tuuli hyökkäsi purjeeseen, tempoi miehen valkeita hiuksia ja sai veneen vauhdin kiihtymään entisestään. Suolainen, kostea pärske lensi laitojen yli kannelle, kun vene sukelsi keinuen aaltojen yli. Charles seisoi vakaana ruorin takana, ohjaten Whimsyä aallonharjojen lomasta niin, ettei veneen vauhti hidastunut. Se kallistui välillä niin, että kantta rajaava kaide oli hipoa vettä ja koko vene näytti kaatuvan, mutta suoristui jälleen.
”Haluatko kokeilla ohjata?” hän kysyi laskien katseensa uudelleen Wreniin.

Vastaus yllätti Wrenin täysin, sillä hän oli jo niin tottunut siihen, että Charles piti kortit lähellä rintaansa ja teki korjausliikkeitä heti, kun ulkokuori meinasi alkaa rakoilla.
Ensin inhimillisen väsynyt ulkoministeri, nyt melkein vallaton hymy.
Sydämen kiivas rytmi johtui ainoastaan veneen liikkeistä aalloilla ja jännityksestä, joka kipristi vatsaa. Hämmästyttävän sinisistä aalloista.
Matkapahoinvointilääke ei enää tuntunut yhtään huonommalta lahjalta.
Olisi varmaankin pitänyt kerrankin yrittää olla hento ja naisellinen ja kieltäytyä kainosti kunniasta, mutta virnistys nykäisi jo suupielet ylöspäin, ja sitten oli liian myöhäistä.
"Haluan!" Wren ilmoitti ja nykäisi itsensä pystyyn, haki hetken tasapainopistettään ja siirtyi sitten Charlesin luo.

Charles tarttui purjetta ohjaavien köysien ja vipujen verkostoon, ja käänsi jättiläismäistä purjetta muutaman asteen. Veneen päätähuimaava, nälkäinen vauhti tyyntyi, eikä se hyökännyt enää väkivaltaisesti vastaan tulevia aaltoja päin.
Charles astui askeleen taaksepäin ruorista, jättäen Wrenille paikan eteensä, malttamatta ajatella, että oli varmastikin taas sopimaton – mutta hän ei voinut ottaa riskiä, että vene kaatuisi tai ajaisi karille. Nämä vedet olivat pahamaineisia lukemattomista, matalista hiekkasärkistään, jotka olivat syynä meren käsittämättömiin, kirkkaisiin sinisen ja turkoosin sävyihin. Mies jätti toisen kätensä lepäämään vaivihkaa ruorin metallille, kun kutsui Wreniä tarttumaan siihen. Toisella kädellä hän viittasi kohti horisonttia, joka nähdäkseen piti hieman kuikuilla, eikä huomannut, että telkesi naisen käsivarsiensa väliin.
”Tähän kehittää tuntuman ajan kanssa, oppii ennakoimaan merta – mutta nyt vältä osumasta aallonharjoihin suoraan, vaan kohtaa ne hieman vinosti. Silloin vauhti ei hidastu eikä kyyti ole niin raju.”

Wren pujahti tyytyväisesti itselleen jätettyyn tilaan jäämättä miettimään asiaa sen enempää. Hänen ajatuksensa olivat hetkellisesti palanneet takaisin mereen ja veneeseen ja siihen, ettei vähään aikaan tarvitsisi ajatella Lontoota tai mitään muutakaan. Vain sinistä merta, valkoista hiekkaa, ja loputon taivas.
Siihen ajatukseen oli helppo tuudittautua.
Wrenin kulmat kurtistuivat keskittyneesti, kun hän tarttui ruoriin. Meri oli kuin vieras kieli, jota hän ei vielä hallinnut, mutta jonka rakenteesta hän alkaisi kenties saada kiinni. Ei nyt, ei ensimmäisellä kerralla, eikä vielä toisellakaan - niin kuin sellaista tulisi - mutta kenties joskus.
"Charles-"
Käsivarrethan olivat aivan lähellä. Wren räpäytti silmiään ja kokosi itsensä. Taivas nyt kanssasi, nainen!
"Onko tuuli kääntymässä?"

”Hieman, tästä tulee tuulinen päivä ja matka taittuu nopeasti”, Charles vastasi kulmat keskittyneesti painuen, kun hän tutki aurinkolasiensa takaa merta heidän edessään kavalien, vaaleampien laikkujen varalta.
”Ja vältä teräviä käännöksiä. Whimsy on ketterä vene, mutta käännöksissä tuulen pitää osua purjeeseen oikein tai koko vene kaatuu”, hän opasti ja laski ajatuksissaan käden Wrenin ruoria pitelevälle kädelle, kun vastaan tuleva aalto muodosti vaahtopäitä, näyttäen kuinka kääntää ruoria pehmeästi. Vene liukui aallon yli.
”Olemme menossa tuohon suuntaan”, Charles vastasi ja osoitti muutaman asteen keulasta oikealle, ”pujottelemme saariston lomasta.”

Wren paloi halusta samaan aikaan kääntää päätään, niin että olisi voinut nähdä Charlesin, ja sitä välittömästi seuraavasta potkaista itseään henkisesti takaraivoon. Hän ei keksinyt omalle typerälle käytökselleen mitään muuta selitystä kuin vielä jalanjäljissä hiipivän univajeen, joka sai ajatukset kirimään edelle.
Keskity aaltoihin ja veneeseen, lukemaan merta. Vaikka ulkoministerin vakaa käsi lepäisikin oman käden päällä. Mikä helvetin teinityttö hän kuvitteli olevansa? Kohta kolmenkymmenen, vanha akka jo.
"Oletko sinä koskaan saanut venettä kaatumaan?" Wren kysyi, harhauttaakseen ajatuksiaan, ja siirsi katsetta menosuuntaan.

”Monta kertaa”, Charles vastasi ja vapautti Wrenin käden omansa alta tajutessaan, mitä teki. Hän epäröi pulssi kohoten, mutta pysyi paikallaan varmistamassa, että kaikki sujuisi hyvin – hänen ei vain pitäisi koskettaa naista. Mikä siinä saattoi olla niin vaikeaa ymmärtää?
”Jatkuvasti lapsena. Olin uhkarohkea typerys. Mutta en sen jälkeen, kun olin 15”, mies sanoi ja yritti etsiä kädelleen sopivamman paikan. Sellaisen, mikä ei käytännössä sulkisi Wreniä hänen syliinsä. Miten hän saattoi olla jatkuvasti näin asiaton?
”Sano vain, kun kyllästyt.”

Wren kohotti toista kulmaansa.
"Vaikea kuvitella sinua uhkarohkeana typeryksenä", hän hymähti, samalla kun yritti piirtää mielessään kuvan kalpeasta ja valkohiuksisesta nuoresta Charlesista. Kaatamassa purjeveneitä silkkaa uhkarohkeuttaan.
Mielikuvaa oli huomattavasti hankalampi muodostaa, kun miehen toinen käsivarsi oli edelleen aivan lähellä. Sitä paitsi hän saattoi erottaa tutun tuoksun, joka sai jääkiteet rasahtelemaan hänen mielessään.
"Kyllästyn? Enhän ole vielä ehtinyt edes hahmottaa, kuinka kaikki toimii. Mutta älä huoli, saat kyllä ruorisi takaisin kun tahdot."

Punaiset hiukset olivat koskettaa hänen nenäänsä. Niiden tuoksu puri häntä jopa täällä, villissä merituulessa. Charles räpäytti silmiään kauhuissaan, kun koki vastustamatonta halua hengittää sisäänsä naisen tuoksua, kiertää käsivartensa vyötärölle ja painaa tämän selän rintaansa vasten. Ei, ei! Hyvä jumala. Mies istahti takanaan olevalle penkille ja hautasi hetkeksi kasvot käsiinsä Wrenin selän takana, estäen juuri ja juuri itseään lyömästä kasvojaan. Nyt riittää.
”Selvä. Ota kurssi vähän enemmän oikealle”, Charles rykäisi ja kohdisti katseensa tiukasti mereen, ja välillä navigaattoriinsa. Ehkä hänen pitäisi ottaa säännöksi myös olla katsomatta Wreniä.

Wren teki kuten käskettiin - hassulla tavalla tilanne muistutti vähän ratsastustunteja - ja käänsi hieman päätään kun Charles yhtäkkiä katosi hänen selkänsä takaa. Onneksi vain istumaan.
"Tuliko huono olo?" hän kysyi kulmat huolestuneesti kurtistuen. Ei kai Charles sentään merisairaudesta kärsinyt, kun oli kerran purjehtinut lapsesta saakka? Vai oliko kyse ehkä vielä väsymyksestä, joka oli saanut ulkoministerin kompuroimaan portaissa?
"Olethan muistanut juoda?"

Charles pudisti päätään ja kohotti kättään rauhoittavasti. Hän oli paha, paha, paha mies. Wren oli kärsinyt jo tarpeeksi elämässään.
”Ei, kaikki hyvin. Pärjäät vain erinomaisesti yksinkin”, mies vakuutti ja toivoi niin. Eivätköhän he olleet tarpeeksi kaukana hiekkasärkistä, jotta nainen ei ajaisi heitä karille, ja kunhan Wren ei yhtäkkiä nykäisisi ruoria kaakkoon, vene ei kaatuisikaan. Ja jos kaatuisi, ehkä se olisi pienempi paha kuin ahdistelluksi tuleminen.
”Onko jotain, mitä erityisesti haluaisit nähdä tai kokea tällä matkalla?” hän kysyi juoksuttaen levottomat sormet läpi villiintyneistä hiuksistaan.

Huolestunut kurtistus ei kadonnut Wrenin kasvoilta, vaikka hän palauttikin katseensa takaisin menosuuntaan. Pitäisi vahtia, että Charles muisti juoda, eikö se ollut yksi assistenttien tehtävistä? Juoksuttaa jäisen kylmiä vesipulloja työnantajilleen.
"Muistutan sinua tuosta, jos päädymme sukeltamaan tahattomasti mereen."
Mutta ei liian teräviä liikkeitä, niin kaikki menisi hyvin, eikö se niin ollut?
"Muuta kuin käydä katsomassa saartasi?"
Joka toivottavasti kuhisisi elämää. Suuria kovakuoriaisia ja lintuja.
"En ole koskaan uinut meressä... Oletko käynyt snorklaamassa?"

”Et ole uinut meressä?” Charles toisti pöllämystyneenä ja hillitsi halunsa kysyä, mitä Wren oli tehnyt. Muuta kuin kokenut julmaa vääryttä ja opetellut yli kolmensadan linnun latinankieliset nimet.
”Kyllä, täällä on hyvä snorklata. Ankkuroimme yöksi Navitin rantaan. Siellä on matalia vesiä snorklausta ja uimista varten”, mies sanoi. Hän ei haluaisi pudottaa Wreniä suoraan syviin vesiin, jossa saattoi olla vahvoja virtauksia tai haita.
”Meillä ei ole tiukkaa aikataulua, joten voimme improvisoida sen mukaan, mitä haluamme tehdä. Voin teeskennellä onnistuvani siinä.”

"En. Olihan Irlannin rannikko siinä ihan lähellä, mutta se oli liian raaka lapselle uida."
Eikä isän lähdön jälkeen ollut ollut ketään, joka olisi edes uimaan vienyt. Joskus Wren pohti, oliko ollut hyvä asia, että hän ei ollut koskaan saanut päähänsä lähteä rannalle itsekseen. Aallot olisivat voineet helposti viedä mukanaan.
Kristallinkirkkaan meren aalloilla oli helppo ajatella sen olleen onni.
Charlesin sanat saivat hänet naurahtamaan ja pudistamaan hieman päätään.
"Sinusta paljastuu kaiken aikaa uusia puolia, Charles Edgerly."

”Toivottavasti jotakin hyvääkin”, Charles vastasi ja hieraisi sitten niskaansa vaivaantuneena. Tämä oli katastrofaalisen huono ajatus. Rykäisten mies suoristautui ja tarjoutui ottamaan ruorin takaisin vastuulleen, jotta matka taittui nopeammin, kun hän saattoi kääntää purjeen parempaan kulmaan tuulta vasten ja antaa veneen lentää aaltojen yli.
Vähitellen avaraa, sinistä merta alkoi täplittää pienten paratiisisaarien verkosto. Meri muuttui säteilevän kirkkaaksi turkoosiksi, kun hiekka kohosi lähemmäs pintaa, ja saarien trooppinen metsä hehkui elinvoimaista, eksoottiselta tuoksuvaa vihreää. Hiekkasärkät työntyivät lähelle pintaa varoituksetta, ja Charles luovi veneen huolellisesti niiden välistä. Horisontin särkivät suuremmat saaret, kun Yasawa-saarien jono lähestyi.
Charles esitteli Kuatan, Wayasewan ja Wayan Whimsyn lipuessa syvänsinisessä vedessä, vaaleampien hiekkasärkkien lomassa lähellä saarten jylhiä rannikkoja. Nyt hänkin pysähtyi katselemaan, miten monia erilaisia sinisen sävyjä vesi sai, miten kirkasta se oli.
Aallot hyökkäsivät venettä päin, kun kapea niemenkärki jäi taakse ja tuuli tarttui jälleen raivokkaana purjeeseen. Vesi pärskyi kannen yli, ja sai Charlesin pyyhkäisemään kosteita hiuksia pois otsaltaan, kun vene lähti ylittämään aallokoltaan voimakasta merta saarten välissä.
”Tuo on Naviti”, hän esitteli valtavan saaren lähestyessä pienempien takana. Rosoiset, vulkaaniset vuoret olivat hautautuneet pehmeään vihreään. Hiekkasaarekkeet työntyivät saaren länsirannikolta veteen kuin sormet. Charles tarttui purjetta hallitseviin köysiin ja voimakkain, harkituin liikkein kelasi purjeen alas, suojaten sen tiukasti. Veneen vauhti hidastui vähitellen, ja mies käytti lopulta pehmeästi kehräävää moottoria ohjaamaan heidät hiekkasärkkien ja pienempien saarten väliin jäävään, safiirinsiniseen lahdenpoukamaan, valiten tarkasti veneen reitin matalammassa vedessä.
”Ajattelin, että voisimme jäädä tähän yöksi”, mies sanoi pudottaen ankkurin veteen.

Kun vene oli ankkurissa, Wren nousi istumapaikaltaan ja saattoi viimeinkin antaa vallan halulleen kurkistaa laidan yli mereen. Hän tarttui laitoja kiertävään metalliseen kaiteeseen ja kurkotti ylävartalonsa sen yli, luottaen kumipohjaisten kenkien antamaan pitoon ja siihen, että pysyisi kyllä pinnalla jos sattuisi molskahtamaan mereen.
"Täältä tosiaan näkee pohjaan", hän henkäisi hämmästyneenä. Totta kai, olihan se itsestäänselvää, mutta silti oli hämmästyttävää nähdä valkoinen hiekka, jota tummemmat kohdat täplittivät.

”Kyllä”, Charles vastasi naisen takaa ja käytti hyväksi hetkellistä yksityisyyttä nykäistä poolopaita päänsä yli ja vaaleat pellavahousut asiallisten, tummansinisten Hilfigerin uimashortsien päältä. Aurinko tuntui tarttuvan välittömästi hartioiden valkeaan ihoon, vaikka todennäköisemmin polttaisi sen punaiseksi kuin ruskettaisi, ellei mies suojaisi itseään yli-inhimillisellä aurinkorasvalla. Rusketus olisi luultavasti saanut melkein solisluilta vatsaan ulottuvan, rintakehän poikki kulkevan, valkean ja haalistuneen leikkausarven erottumaan paljon paremmin.
”Älä koske mihinkään veden alla, ja jos jokin liikkuu vedessä, ui pois.”
Mies otti muutaman, reippaan harppauksen, ojensi kädet päänsä eteen ja ponnisti kaiteen yli Wrenin vierestä. Hän sukelsi pää edellä hohtavan turkoosiin, kirkkaaseen veteen, ja liukui sen alla pitkin, voimakkain vedoin vaikuttavan matkan, ennen kuin nousi pintaan, valkeita hiuksia taakse sukien ja silmät kirkkaudessa siristyneinä.
Vapaus.

"Entä jos-"
Wren ei ehtinyt lopettaa lausettaan eikä kääntyä kokonaan Charlesin puoleen, kun mies olikin yhtäkkiä aivan vieressä. Ja poissa yhtä nopeasti, pyörteiden muistuttaessa siitä, missä kohdin ulkoministeri oli liukunut veden alle.
Hän seurasi sulavaa, veden alla liikkuvaa hahmoa ja kohotti toista kulmaansa, kun tämän pää ilmestyi pinnalle.
"Leveilijä!"
Hän peruutti takaisin penkin luo, riisui hattunsa ja aurinkolasinsa ja pujottautui ulos kengistään ja vaatteistaan, joiden alta paljastui laivastonsininen, vintagesta malliinsa innoituksen hakenut uimapuku. Ja koska Wren ei olisi tuntenut oloaan kotoisaksi ilman shokkiväriä, pienet, kanariankeltaiset polkkapilkut täplittivät kangasta. Uimapuvun selkäosa laskeutui ehkä hieman liian alas Wrenin makuun, mutta suojasi se silti bikineitä paremmin palonarkaa ihoa.
Hän palasi takaisin ja kipusi laidalle Charlesia maltillisemmin, ennen kuin liukui veden alle kädet vartalonsa jatkeena.

Charles katseli päättäväisesti vedestä nousevia saaria, valkeita hiekkasärkkiä, turkoosia vettä, koralleja veden alla – mitä tahansa muuta kuin uimapukuun sonnustautunutta assistenttiaan, jota hän ajatteli jo valmiiksi aivan liian asiattomasti. Hän ei tarvinnut yhtään enempää polttoainetta. Hetken mies pohti, saiko noudattaa omaa neuvoaan ja uida pois kaikesta mikä liikkui, mukaan lukien Wren, mutta ehkä se olisi epäkohteliasta.
”Snorkkelit jäivät veneeseen”, hän sanoi, kun uskaltautui katsomaan Wreniä ja piti katseensa epätoivoisesti vain naisen pisamaisissa kasvoissa.
”Haluaisitko sellaisen?”

Wren pärskähti noustessaan pintaan ja pyyhkäisi kasvoille karanneita hiussuortuvia taaksepäin otsaltaan. Aurinko kimalteli veden pinnasta ja sai silmät siristymään.
Vesi oli kuitenkin kirkasta. Niin kirkasta, että hän saattoi erottaa Charlesin vaalean rintakehän sen lävitse.
Keskity.
"Mm. Voin käydä kyllä hakemassa kun vain sanot, missä ne ovat."
Hän potki vettä jaloillaan ja kohotti katseensa taivaaseen, joka loisti aivan yhtä sinisenä ja kirkkaana.

Silmät, toffeenruskeat, eripariset silmät. Ei muuta. Ei märkiä, punaisia hiuksia, ei paljaita olkapäitä, ei käsivarsia, ei… Ei.
”Ei, ei, minä haen”, Charles lupasi helpottuneena ja lähti uimaan pitkin vedoin takaisin purjeveneelle. Kauas, kauas pois pelkkään uimapukuun pukeutuneesta assistentistaan. Niin kovin sopimatonta.
Hän kiipesi ylös purjeveneen perässä olevia tikkaita, etsi yhdestä kannen luukuista mukaan pakkaamansa snorkkelit ja räpylät, kasasi itseään hetken, puki räpylät jalkaansa ja hyppäsi sitten kantamuksineen takaisin veteen. Muutaman vedon jälkeen hän tavoitti Wrenin ja ojensi naiselle parin tummansinisiä räpylöitä ja snorkkelimaskin.
”Saatko räpylät jalkaan?” hän kysyi kurtistaen kulmiaan ja erehtyi vilkaisemaan kirkkaan veden alla näkyvää hahmoa. Vaaleita, paljaita jalkoja. Ei.

Charlesilla oli komea selkä.
Tajutessaan jääneensä tuijottamaan työnantajaansa Wren punehtui ärtyneesti ja ui pari kiukkuista ympyrää sillä välin, kun odotti miehen palaavan takaisin.
Vesi ei ollut tarpeeksi kylmää.
Onneksi hän sentään oli saanut itsensä kasaan siinä vaiheessa, kun Charles laskeutui takaisin veteen. Hän otti maskin ja kiersi hihnan valmiiksi takaraivolleen. Vilkaistuaan räpylöitä nainen ui pari pientä vetoa kauemmas, että saattoi ojentaa toista jalkaansa veden alla.
"Autatko..?"

Se toi mieleen huolestuttavasti Pariisin. Charles yritti hallita ajatuksensa, ennen kuin muistaisi vatsaansa vasten painuvan kengän, pitkän, hoikan säären, nousevan kynähameen – ei, ehdottomasti ei. Mies huokasi syvään itseään kasaten, tarttui naisen nilkkaan ja pujotti siihen räpylän. Sitten toisen räpylän toiseen jalkaan. Se tuntui mestarilliselta urheilusuoritukselta.
Hän tarvitsi apua.
Katse uhkasi harhailla, joten Charles räpsäytti maskin kasvoilleen, otti snorkkelin suuhunsa ja sukelsi veden alle, potkien itseään syvemmälle harkituin liikkein. Ehkä veden alla vallitseva hiljaisuus hiljentäisi myös hänen ajatuksensa. Ei, jos sattui näkemään vilahduksen uimapukuisesta Wrenistä veden alla. Ehdottomasti ei.
Hän ei selviäisi tästä matkasta hengissä.

Wren jäi hetkeksi katsomaan Charlesin perään hieman hämmentyneenä. Joskus hänestä tuntui siltä, kuin mies olisi pakoillut, mutta sen täytyi olla vain typerää kuvittelua.
Hän siirsi maskin kasvoilleen, sääti hihnan sopivaksi ja veti keuhkonsa täyteen ilmaa ennen kuin sukelsi veden alle.
Siinä hetkessä hän päätti, että rakasti merta.
Värien määrä oli uskomaton, kirkas vesi päästi auringon lävitseen. Vaaleaa hiekkaa täplittivät korallimuodostelmat, joiden kellertävänruskeat, pilvimäiset latvat saivat ne näyttämään aivan pieniltä puilta. Kuin olisi lentänyt korkealla ilmassa, paitsi että kaikki peittyi sinisenkuultavaan utuun.
Korallien väleissä uivat pienenpienet, siniset kalat saivat Wrenin sydämen hakkaamaan lujempaa.

Charles ui kauemmas, lähemmäs vieressä nousevaa saarta, kunnes saattoi painaa räpylät vasten hiekkaa ja seistä, vesi puoliväliin rintakehää ulottuen. Hän nosti maskin otsalleen ja hieroi kasvojaan, yrittäen turhaan avata silmiään siristystä suuremmaksi. Ehkä hänen pitäisi pitää Wreniä silmällä, varmistaa, ettei nainen kohdannut mitään vaarallista veden alla. Mutta hän tunsi tulevansa hulluksi. Pulssi hakkasi korvissa.
Eihän Wren hankaluuksiin hankkiutuisi?
Mikä ihmeen aivosulku oli ollut kutsua nainen tänne? Kaksin veneelle hänen kanssaan? Vaikka hänen täytyi tunnustaa, ettei hän ollut koskaan lähtenyt purjehtimaan onnellisempana. Wrenin innon ja ihmetyksen näkeminen sai hänetkin näkemään ympäristönsä kuin ensimmäistä kertaa.
Charles nosti maskin takaisin kasvoilleen ja sukelsi veteen, jääden katselemaan syrjästä naisen sukeltelevaa hahmoa – ihan vain turvallisuuden tähden.

Hetkeksi Wren saattoi unohtaa hermostuksensa ja sähköisen jännityksen, joka tuntui valtaavan hänet nykyisin aina Charlesin seurassa.
Ulkoministerin. Jonka assistentti hän oli. Yksityiskohdat olivat tärkeitä.
Mutta nyt hän saattoi keskittyä pelkästään ympäröivään maailmaan, jossa hiljainen pulputus hyväili korvia.
Pienet siniset kalat hajaantuivat, ja seuraavaksi hän lähti seuraamaan valkeaa kalaa, jonka kyljessä kulki mustankeltainen viiva. kala puikkelehti korallien väliin, ja Wren yritti parhaansa mukaan olla potkimatta niitä räpylöillään, joihin hänen jalkansa eivät aivan vielä olleet tottuneet.
Kivenkolosta esiin kurkistava mustekala sai hengityksen purkautumaan kohti pintaa kuplien ryöppynä.

Ulkoministerin valkea, pitkäsorminen käsi tarttui Wrenin nilkkaan ja nykäisi naista merkitsevästi poispäin. Mitä hän oli sanonut? Älä koske mihinkään veden alla, ja jos jokin liikkuu, ui pois.
Charles paimensi Wrenin kauemmas mustekalasta, lähemmäs venettä ja nousi sitten pintaan, sysäten maskin otsalleen.
”Kuuntelethan sinä ohjeita?” hän varmisti ja pyyhkäisi vettä kasvoiltaan tarttuen veneen perän tikkaaseen.
”En halua, että sinulle sattuu mitään.”

Yllättävä kosketus nilkassa sai Wrenin säikähtämään, mutta kääntyessään hän näki ainoastaan Charlesin tutun hahmon.
Pintaan noustessaan hän sysäsi maskin pois kasvoiltaan ja yski ja pärski hetken, ennen kuin saattoi kääntää katseensa Charlesiin.
"En koskenut mihinkään, ja se oli vain pieni, harmiton mustekala", hän huomautti, yskähtäen pari kertaa.
"Säikäytit."

”Sinä säikyttelet minua”, Charles näpäytti takaisin ja tutki Wreniä hetken silmät kirkkaudessa siristyneinä. Ehkä nainen oli kunnossa.
”Täällä on paljon myrkyllisiä ja vaarallisiakin asioita, enkä minä halua sinun törmäävään kumpaankaan tyyppiin.”
Mies irrotti räpylät jaloistaan, heitti ne veneen kannelle, nosti itsensä vedestä käsivarsillaan ja kiipesi sitten ylös tikkaita.
”Jatka vain snorklausta jos haluat, mutta luojan tähden, älä mene lähelle mitään elävää.”

Wren siristi silmiään.
"Olen jo iso tyttö, osaan puolustautua pieniä mustekaloja vastaan", hän tuhahti, mutta lähinnä siksi, että säikähdys sai pulssin yhä hakkaamaan nopeammin rinnassa.
Tavallaan oli liikuttavaa, että Charles tunsi huolta häntä kohtaan. Vaikka ei ulkoministerin olisi tarvinnut, assistentit olivat korvattavissa, jos joutuivat mustekalojen syömiksi. Pienien mustekalojen.
"Kyllä minä pärjään", hän jatkoi, nyt hieman vähemmän terävästi, ja kiskaisi maskin takaisin kasvoilleen. Hän potkaisi vauhtia räpylöillään ja hämmästeli taas, kuinka kevyesti ne jaksoivat häntä vedessä kiidättää, ennen kuin painoi kasvonsa takaisin veteen. Hän ei voinut vastustaa kiusausta sukeltaa kokonaan pinnan alle, vaikka nousikin silloin tällöin lepäämään pinnalle, hengittäen snorkkelin kautta.
Wren havahtui vasta, kun väristykset alkoivat kulkea pitkin kehoa. Vesi oli lämmintä, mutta eroa ruumiinlämpöön oli silti riittävästi. Hän sysäsi maskin takaisin otsalleen ja lähti uimaan takaisin veneelle.

Olikohan hänkin snorklannut tällaisella innolla tullessaan tänne ensimmäistä kertaa? Valkoisen poolopaidan päänsä yli vetänyt mies katseli Wrenin vedessä liukuvaa hahmoa kärsivällisesti veneen laidalta, käsivarret puuskassa rinnallaan ja hienovaraisen huolestunut kurttu aurinkolasien yllä.
Oliko hän tehnyt mitään elämässään innolla? Suurinta osaa hänen muistoistaan väritti vain toivoton, puutunut tylsistyminen. Mutta retket näille vesille isän kanssa olivat täynnä väriä, hänen kanssaan läpi elämän viipyneitä keskusteluita loputtoman tähtitaivaan alla.
”Saitko tarpeeksesi?” hän kysyi naisen lähestyessä, kyykistyi ja ojensi Wrenille kätensä auttaakseen tämän ylös tikkaita.

"Mm-hmm, hetkeksi", Wren myönsi ja yritti pitää hytinän kurissa kun pujotti räpylät jaloistaan. Silti tuntui melkein haikealta jättää meri, jonka kannattelemana olo oli tuntunut melkein painottomalta.
Suolan maku säilyi edelleen huulilla.
Hän antoi Charlesin auttaa itsensä kannelle ja nykäisi maskin kasvoiltaan, puistellen kosteita, punaisia suortuvia kasvoiltaan.
Pieni virne pyrki kasvoille kun hän käänsi katseensa, joka valitettavasi - ei valitettavasti! - näytti vetäneen paidan takaisin päälleen.
"Selvisin hengissä."
Ehkä hieman kylmissään nyt, mutta hengissä.

Charles nosti naista varten varaamansa, massiivisen pyyhkeen kannen laidalta, heilautti sen auki ja kiersi Wrenin kapeiden, herkästi niin terävien hartioiden ympärille varoen huolellisesti koskettamatta naisen paljasta ihoa. Yrittäen olla myöskään katsomatta sitä.
”Ehkä sinun pitäisi saada ruokaa”, hän totesi astuen kauemmas ja sukaisi valkeita, kosteita hiuksiaan, jotka tuuli halusi kuivattaa hyvin kesyttömiksi.
”Tule kannen alle. Siellä on lämpimämpää”, mies ehdotti ja laskeutui jyrkät portaat vaaleapuisen kannen alle.
”Sinun makuuhyttisi on tuo päädyssä oleva. Laukkusi on siellä, ja sinulla on oma kylpyhuone. Tai koppi. Turha ehkä teeskennellä tilan illuusion kanssa.”
Ehkä hän voisi yrittää loihtia heille ruokaa. Jotenkin. Charles seisahtui pikkuruiseen keittiöön kapeassa, avoimessa tilassa, laski kädet mietteliäänä lantiolleen ja tuijotti neuvottomana täyteen pakattuja kaappeja.

Wren loi vielä haikean katseen kohti merta ja sinistä taivasta, ennen kuin keräsi vaatteensa kannelta ja seurasi Charlesia kannen alle.
Kaikki oli niin pientä ja... kodikasta. Ei varjoisia nurkkia liian kaukana, niin ettei niitä pystynyt vahtimaan.
Pyyhe oli pehmeä ja tuoksui vienosti kukkaiselta huuhteluaineelta.
"Charles, kasvoin yhdeksän sisaruksen kanssa talossa, jossa oli vain yksi kylpyhuone, sellaisen jälkeen jopa koppi tuntuu luksukselta. Käyn vaihtamassa vaatteet."
Hän pujahti makuuhyttiinsä ja hymyili vähän lisää sen kodikkuudelle ja kirkuvankeltaiselle laukulle, joka oli kulkenut hänen mukanaan niin pitkään.
Edes pieni kylpykoppi ei synkentänyt hänen mieltään.
Jälleen siveellisesti pukeutuneena ja kosteat hiukset soljen kanssa pikaiselle nutturalle kiinnitettynä Wren palasi takaisin oleskelutilan puolelle nähdäkseen, mitä Charles oli sillä välin keksinyt.

Charles oli aukonut kaappeja. Kurkistanut kolmanteen makuuhyttiin, joka oli pakattu vedellä, ruoalla ja muilla selviytymisen kannalta olennaisillta tarvikkeilla. Charles oli repinyt hiuksiaan ja lyönyt päätään vasten kaapinovea.
Yksin ollessaan hän eli voileivillä, hedelmillä, proteiinipatukoilla ja muilla hyvin säilyvillä, kätevästi pakattavilla valmisteilla. Mutta ei hän voinut heittää Wreniä proteiinipatukalla ja toivottaa hyvää ruokahalua. Miksi, luojan tähden, hän ei tiennyt, miten toimia keittiössä? Miksi hän ei ollut varautunut tähän tilanteeseen?
Sitten mies viritti matkakeittimen valmiuteen, etsi annospusseissa keitettävää jasmiiniriisiä kaapeista ja tuijotti niitä kulmat kurtussa, kun Wren palasi, nyt luojan kiitos pukeissa.
Kuuluiko riisi nakata kattilaan pussissa? Eihän siinä ollut mitään järkeä.

Wren oli aistivinaan Charlesista jonkinlaista turhautuneisuutta tai ahdistusta. Hän seisahtui miehen vierelle, katsoi matkakeitintä, riisipussia ja sitten viimeiseksi Charlesin kurtistuneita kulmia.
"Ihmettäkö odotat?" hän kysyi lopulta pehmeästi naurahtaen, ja yritti olla tiedostamatta, kuinka lähekkäin he väistämättäkin joutuivat seisomaan pienessä tilassa.
"Mitä sinä teet?"

Charles väisti vaivihkaa vierelleen ilmestynyttä naista niin, että törmäsi pikkuruisen keittiötilan vastakkaiseen tasoon ja oli pudottaa riisipussit käsistään.
”Pohdin, kuinka valmistaa nämä”, hän myönsi viileästi, ärtyneenä omasta tietämättömyydestään. Miten hän oli saattanut päätyä tähän pisteeseen elämässään niin, ettei ollut koskaan toiminut keittiössä?
”Ruoanlaittomahdollisuudet ovat varsin rajatut täällä, mutta mitä sinä haluaisit syödä?”

"Eikö pussissa ole ohje?" Wren kysyi kulmiaan kurtistaen ja kurkotti kätensä napatakseen toisen riisipussin käsiinsä. 'Keittopussi säästää veden mittaamisen vaivan ja poistaa riisin pohjaan palamisen vaaran', se näytti julistavan. Kätevää.
"Mmm, minä olen melko kaikkiruokainen, niin kauan, kuin ruuassa ei ole eläintä mukana... Etsisitkö jotain, mitä tarjota näiden kanssa?" hän pyysi, samalla kun kurkotti myös toisen riisipussin itselleen.

Jotain mitä tarjota riisin kanssa. Charles hivuttautui pois ahtaasta keittiökolosta ja päätti suorittaa etsintää kolmannen makuuhytin suojassa, vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä hän etsi.
Mitä ihmiset söivät riisin kanssa? Erinäisiä kastikkeita kai, lihalla tai ilman. Värikkäitä curryja tai sushia. Hänellä ei varmasti ollut mahdollisuuksia valmistaa kumpaakaan näissä puitteissa. Hänellä oli kuitenkin tuoreita hedelmiä ja kasviksia, ja tarpeita voileipiin. Voi luoja. Mies nojasi päänsä vasten täyteen ahdetun makuuhytin seinää ja kokosi itseään.
Ulkoministeri tarjoili vieraalleen päivälliseksi sekalaisen kokoelman ruoka-aineita, jota ei voinut edes kutsua ruoaksi.
”Arveletko, että näistä saisi jotain?” mies kysyi uskaltautuessaan lopulta takaisin päätilan puolelle, laatikollinen ruoka-aineita sylissään.

Sillä välin kun Charles oli tehnyt tutkimusmatkaa varastotilaksi muutettuun kolmanteen hyttiin, Wren oli kolunnut läpi kaappeja ja löytänyt kaksi matkakeittimen levyille sopivaa kattilaa. Kaksi levyä, kaksi kattilaa. Ruuanlaitto vaatisi nyt huolellista suunnittelua ja työvaiheiden tarkkaa harkintaa. Niin, että selvittäisiin mahdollisimman vähällä määrällä astioita.
Hän käänsi katseensa laatikkoon, jonka Charles kantoi päätilan puolelle.
Hänen urhea metsästäjä-keräilijänsä.
"Aivan varmasti. Millä olet elänyt silloin, kun olet ollut purjehtimassa yksin?" nainen kysyi, siirtyessään tonkimaan laatikon sisältöä.

Charles hieraisi vaivaantuneena niskaansa.
”Kai voileivillä ja proteiinipatukoilla”, hän myönsi ja seisahtui turvallisesti pienen keittiösaarekkeen toiselle puolelle. Vene keinahteli tuskin huomattavasti veden liikkeen mukana.
”En ole varsinaisesti ajatellut ruokaa lähtiessäni purjehtimaan. Olen pahoillani. Minun olisi pitänyt miettiä tämä läpi paremmin.”

Wren onki esille valmiin kastikkeen ja onnistui löytämään myös tölkin valmiiksi keitettyjä kikherneitä. Toisella kaivelukerralla hän löysi vielä pienen tölkin kookosmaitoa, jolla tulisen kastikkeen makua saisi miedonnettua.
Hän kaatoi vettä kattiloihin ja hetken matkakeitintä tutkittuaan onnistui napsauttamaan kummankin levyn päälle.
Voitto se oli pienikin voitto.
Odottaessaan veden kiehumista hän käänsi katseensa Charlesiin ja kurtisti kulmiaan.
"Mitä ihmeen pahoittelemista sinulla on? Charles, minä voin tarpeen vaatiessa elää voileivillä aivan yhtä hyvin kuin sinäkin."

”Se ei tunnu sopivalta tarjottavalta”, mies vastasi. Ei, jos toivoi voivansa tarjota Wrenille jotain ikimuistoista. Jotain, mikä hyvittäisi sitä, että naisparka joutui työskentelemään näin sopimattomalle miehelle.
Charles hiipi Wrenin selän taakse, kun nainen näytti harrastavan jonkinlaista noituutta. Hän kurkisti naisen olan yli uteliaana kattilaa, jonne kipatut säilykkeet näyttivät ihan ruoalta. Mistä Wren tiesi, mitä laittaa kattilaan? Nainen ei näyttänyt seuraavan minkäänlaista reseptiä.

Wren oli vaipunut ajatuksiinsa, huolehti siitä, ettei kastike kiehahtanut yli, ja ettei riisi pääsisi kypsymään liiaksi. Kookomaidon voisi lisätä hieman ennen, kuin kastike olisi valmista, eivätkä kikherneetkään vaatineet kovinkaan pitkää keittoaikaa, joten...
Lautaset, siis.
Hän käännähti ympäri ja tajusi yhtäkkiä seisovansa hyvin lähellä Charlesia, niin että kun hän kohotti katseensa, ei olisi tarvittu paljoakaan, että...
Luoja.

Wrenin kasvot olivat hyvin lähellä. Hän saattoi nähdä pienen värivirheen toisessa silmässä selvästi, nähdä varjot, jotka silmäripset heittivät pisamaisille poskille. Haistaa shampoon tai hajuveden, tai luoja auta naisen oman tuoksun. Tuntea ihosta lähtevän lämmön, hengityksen huulillaan.
Charles räpäytti hämmästyneenä, kuin tiedostaen vasta nyt, kuinka lähelle oli eksynyt.
Sitten miehen silmät suurenivat hätääntyneen asteen ja hän väisti taakse vauhdikkaalla askeleella, joka sai hänet törmäämään pienen makuuhyttinsä oveen, joka toimi samalla pikkuruisen keittiötilan sivuseinänä. Se ei pysynyt kiinni törmäyksen edessä, vaan heilahti auki ja suisti miehen sisään kapeaan hyttiinsä. Charles kompastui laukkuunsa ja putosi rymisten istumaan sänkyään vasten, kolauttaen takaraivonsa sen laitaan.
”Olen hyvin pahoillani”, hän vetosi hetken tyrmistyneen hiljaisuuden jälkeen ja hieraisi kivistävää päätään.

Charlesin ripset olivat hämmästyttävän vaaleat.
Sen enempää Wren ei ehtinyt ajatella, ennen kuin mies yhtäkkiä nytkähti liikkeelle, peruutti seinään - paitsi ettei peruttanutkaan, vaan jatkoi matkaansa, ja Wreniltä vei hämmästyttävän kauan ymmärtää, että mies oli onnistunut kompuroimaan suoraan sisään makuuhyttiinsä.
Nainen ampaisi itsekin liikkeelle, harppasi sen vaadittavan askeleen, jotta saavutti hytin oven ja jäi kynnykselle seisomaan silmät edelleen hämmästyksestä levinneinä.
"Damnú air... Luulen, että minun tässä pitäisi pahoitella, tämä on jo toinen kerta, kun saan sinulta jalat alta..."
Hän astui sisään pikkuiseen hyttiin ( tilaa ei jäänyt kuin Charlesin polvien väliin juuri sen verran, että hänen jalkansa mahtuivat ) ja kyykistyi.
"Sattuiko?"
Huoli välkähti eriparisissa silmissä, kun Wren vei sormensa varovasti Charlesin takaraivolle.

Sitä Wren näytti tekevän. Lyövän häneltä jalat kerta toisensa jälkeen.
Ja tulevan lähelle. Aivan kammottavan, kauhistuttavan lähelle. Charles räpäytti hermostuneena, kun tajusi naisen olevan polviensa välissä ja tulevan vieläkin lähemmäs, koskettavan hänen päätään. Pulssi hakkasi päässä niin, ettei hän ollut kuulla omia ajatuksiaan. Häntä vainoava tuoksu tuntui pienessä tilassa niin vahvana, että hän tunsi fyysistä tuskaa.
Olisipa hän voinut vain hipaista naisen ihoa, koskettaa poskea tai kaulansyrjää tai pyyhkäistä sormensa läpi punaisista hiuksista…
”Ei”, hän ähkäisi, ”ei, kaikki hyvin.” Mies käänsi päänsä sivuun, kohdisti katseensa tiukasti vaaleapuiseen seinään ja rykäisi koko keho jännittyen.
”Kiitos”, Charles sanoi, tarttui Wrenin käteen tuntiessaan, ettei voisi kestää tätä järjissään enää sekuntiakaan ja työnsi naisen varovasti kauemmas, suoristautuen sitten pienessä tilassa.

Vasta siinä vaiheessa, kun Charles tarttui hänen käteensä, Wren viimein ymmärsi, miten lähelle miestä oli kumartunut. Pienenpienessä hytissä, jossa ei ollut tilaa oikeastaan muulle kuin sängylle.
Hän suoristautui nopeasti ja käänsi selkänsä Charlesille, harpaten takaisin pikkuisen keittonurkkauksen puolelle juuri ajoissa hämmentämään kastiketta ja nostamaan riisit kiehumasta.
"Ethän lyönyt päätä?" hän huikkasi miehelle, samalla kun alkoi viimein kaivaa esille niitä lautasia. Kulhoja. Mitä tahansa.
Poskia poltteli, mutta sen täytyi johtua ainoastaan auringosta.
Pahinta kaikessa oli, ettei Wren ollut täysin varma, oliko pieneen hyttiin päätyminen ollut ollenkaan epämiellyttävää.
Hän olisi voinut pyyhkäistä luonnonvalkeita hiuksia sormillaan.

Charles harkitsi hetken sulkevansa pienen makuuhytin oven voidakseen kerätä itseään. Mutta Wrenin tuoksu viipyi. Hyvä luoja, toivottavasti se katoaisi yöhön mennessä tai hän menettäisi järkensä.
”Ei syytä huolehtia”, mies vakuutti ja hieraisi takaraivoaan, kun hivuttautui Wrenin ohi pikkuruisessa keittiötilassa – miksi se oli niin pieni, että hän ei ollut päästä ohi koskettamatta naista?
”Suo anteeksi”, hän pyysi ja nousi rivakasti portaat kannelle. Luoja tiesi, että hän tarvitsi ilmaa ja hetken kasata itseään. Hän oli paha, paha, paha mies. Ja hyvin typerä sellainen. Hän ei tulisi selviämään tästä matkasta hengissä.
Navakka merituuli helpotti hieman, ja seistyään sen puhalluksessa hieman pidemmäksi venähtäneen hetken Charles saattoi kuvitella olevansa jälleen hallinnassa itsestään ja laskeutui takaisin hyttiin. Ei, se ei auttanut lainkaan. Hän oli toivottomassa pulassa.

Wren jäi katsomaan Charlesin perään hieman huolestuneena. Voikohan mies huonosti? Ehkä tämä katui katkerasti, että oli ottanut assistenttinsa mukaan matkalle, joka olisi voinut olla täydellinen retriitti ja mahdollisuus rentoutua kiireisen työn keskellä.
Oliko hän ollut itsekäs suostuessaan? Miksi hän oli edes mennyt tekemään niin?
Poskia kuumotti lisää ja naisen oli painettava hetkeksi kätensä niitä vasten. Keitinlevystä hohkaavasta kuumuudesta se vain johtui, eikö niin?
Hän oli kammottavan huono valehtelemaan itselleen. Täysin itsekäs toive saada viettää edes hetki kahden Charlesin kanssa oli saanut hänet lähtemään matkalle. Sen lisäksi, että hän oli todella halunnut nähdä meren.
Juuri, kun Wren oli aikeissa suunnata ylös portaita varmistaakseen, että kaikki oli hyvin, Charles laskeutui alas.
"Ruoka on valmista", nainen ilmoitti, eikä ollut varma, uskalsiko katsoa ulkoministeriä silmiin.
"Onhan kaikki kunnossa?"

”Kyllä”, mies vastasi ja juoksutti levottomat sormet läpi valkeista hiuksista, seisahtuen kapean hyttitilan toiselle laidalle, niin kauas Wrenistä kuin mahdollista. Onneksi pieniä, pöydällisiä sohvarykelmiä oli kaksi. He voisivat ottaa omat pöydät ja pysyä turvallisen matkan päässä toisistaan.
”Olen pahoillani, mikäli tein olosi epämukavaksi”, Charles sanoi hillitysti ja tunsi huonon omantunnon piston omasta avuttomuudestaan. Ei hän ollut kutsunut Wreniä mukaansa laittamaan ruokaa. Hänen pitäisi ehdottomasti opetella.
”Kävin uteliaaksi. En ole toiminut keittiössä aikaisemmin.”
Hänen pitäisi ehdottomasti opetella.
”Voinko auttaa jotenkin?”

Wren käänsi eriparisen katseensa Charlesiin, kulmat kurtistuneina.
"Totta kai olen huolissani, kun menet kompuroimaan tuolla tavalla", hän huomautti. Mutta ehkä Charles ei tarkoittanut sitä? Nytkin mies seisoi aivan hytin toisella laidalla, kuin olisi pelännyt hänen kantavan jotakin kammottavaa, tarttuvaa tautia.
Oliko se mikään ihme? Sen jälkeen, mitä hän oli mennyt typeryyksissään kertomaan. Kai nyt ketä tahansa normaalia miestä inhottaisi.
Hän hieraisi käsivarttaan ja kurtisti kulmiaan hieman lisää Charlesin sanoille.
Suoraan sanottuna Wren ei ollut yllättynyt.
Hänen ilmeensä pehmeni, osa hartioiden terävyydestä katosi.
"Ehkä minun pitäisi opettaa sinua joskus. Vastineeksi niistä tanssitunneista, jotka lupasit... Missä astioita säilytetään? En löytänyt, paljon kaappeja."

Charles kurtisti kulmiaan hämmentyneenä, mutta keskittyi sitten lautasiin. Hän siirtyi varovasti lähemmäs, hivuttautui epäröiden pieneen keittiötilaan yrittäen olla koskematta naista ja kurkisti muutamaan kaappiin. Hänen yhteyshenkilönsä oli pakannut veneen.
Mies avasi seinään piilotetun kaapin ja löysi sieltä muutaman syvän ja muutaman normaalin lautasen, laseja, mukeja ja tarjoilukulhonkin. Hän katsahti epäröiden Wrenin loihtimaa ruokaa ja nosti alas kaksi syvää lautasta.
Opettaisiko Wren häntä laittamaan ruokaa? Ei, ei, ei. Mikä häntä vaivasi? Ammattimainen suhde. Ammattimainen suhde!
Tanssitunnitkin vielä. Millainen toivoton idiootti hän oikein oli?
Charles rykäisi ja hieraisi uudelleen niskaansa.
”Niin, niin lupasin. Ja opetan kyllä sinua, jos se on jotain, mitä haluat.”

Wren seurasi Charlesin liikehdintää keittiössä, aivan kuin mies olisi pelännyt rikkovansa jotakin äärettömän arvokasta pienessä tilassa, joka ei jättänyt varaa jyrkkiin käännöksiin.
"Olen odottanut sitä kovasti", Wren myönsi nostaen ensimmäisen lautasen lähemmäs, jotta saattoi alkaa nostella sille riisiä ja kastiketta. Ei se ollut ties-kuinka-monen-tähden ruokaa, jollaiseen Charles oli varmaan tottunut, mutta jo mies saisi nieltyä edes muutaman haarukallisen, se olisi tyhjää parempi.
"Kai tiedät, ettei minulla ole mitään kammottavaa, tarttuvaa tautia? Kävin vasta lääkärintarkastuksessa, ja rokotuksetkin ovat täysin ajan tasalla."
Hän tavoitteli ääneensä kepeää sävyä, vaikka kulmat pyrkivätkin painumaan alas.
"Sano, kun annos on sopiva."

”Oletko?” Charles kysyi yllättyneenä ja katsoi Wreniä kulmat kurtistuen, kun sulki ovelasti kätketyn astiakaapin oven. Halusiko Wren oppia tanssimaan? Tanssia hänen kanssaan? Nainen oli vitsaillut hänen lantionsa liikkeestä Pariisissa.
Herra jumala, älä ajattele sitä nyt.
”Riittää, riittää, kiitos”, hän vetosi ja tunsi jälleen huonon omantunnon piston siitä, että Wren oli loihtinut aterian yksin. Koska hän ei keksinyt edes kuinka keittää pussitettua riisiä.
”Mitä? Tarttuvaa tautia?” mies toisti hämillään ja räpäytti kalpeita silmiään. Oh. Mies sukaisi hiuksiaan.
”En vain halua tehdä oloasi epämukavaksi. Käyttäytyä sopimattomasti.” Varsinkaan nyt, kun Wren oli vankina keskellä merta vain kammottavan sopimattoman työnantajansa kanssa.

Wren ojensi lautasen Charlesille.
"Tarvitaan vielä lusikat", hän huomautti, samalla kun alkoi lappaa ruokaa omalle lautaselleen.
Kulmat pysyivät edelleen keskittyneessä kurtussa, mutta ehkä ilme meni sen piikkiin, että hän yritti olla tekemättä turhan äkkinäisiä liikkeitä hyvin kevyesti keinahtelevassa veneessä.
"Charles, meistä sinä olet se, joka säpsähtelee ja kaatuilee hytinovien läpi", nainen huomautti kuivasti.
"En minä mene rikki vain siitä, että mies, oli tämä sitten työnantajani tai ei, on samassa tilassa."
Vaikka kaikessa ärsyttävyydessään ajatus oli myös... liikuttava. Charles oli huolissaan siitä, että hän kokisi olonsa ahdistuneeksi.
Olikohan kukaan muu koskaan edes ajatellut asiaa?

Charles sukaisi hermostuneena hiuksiaan ja nykäisi auki keittiötason alla olevan laatikon, josta ruokailuvälineet löytyivät.
Hän katsahti Wreniä tuskastuneena silmäkulmastaan ja tunsi pikkuruisen keittiökolon aivan liian ahtaaksi kahdelle. Ota lusikka ja lähde. Ja niin mies tekikin, luikahti vauhdikkaasti kauemmas.
”En halua, että joutuisit ahdistumaan tai kokemaan olosi turvattomaksi. Olet kaksin kanssani täällä… Täällä keskellä ei mitään, ja vaikka en kutsunut sinua tänne minkään, ehm, asiattoman tarkoitusperän tähden, voin kuvitella, että voisin antaa aivan väärän kuvan jos…”, mies hieraisi ahdistuneena kasvojaan ja laski lautasen toisen, valkoisen sohvaryhmän keskellä olevalle pöydälle tuntien olonsa pahoinvoivaksi.
Miten saattoi olla niin vaikeaa olla kunniallinen mies ja hyvä työnantaja?
”Jos käyttäytyisin liian tuttavallisesti.”

Kauha unohtui puoliväliin matkalla kattilasta lautaselle, kun Wren jäi katselemaan Charlesia.
Miksi mies oli niin hirvittävän vaikeana asiasta?
Charles ei ollut tehnyt mitään muuta kuin käyttäytynyt kunniallisesti, ja jos jotakin perinteisestä työsuhteesta poikkeavaa olikin tapahtunut, se oli ollut joko sattuman tai Wrenin itsensä aiheuttamaa.
Niin kuin halaus tienposkessa. Sen jälkeen, kun arvon ulkoministeri oli pidellyt hänen hiuksiaan.
Toinen kulmakarva kohosi kysyvälle kaarelle.
"Pelkäätkö sinä, että kuvittelen saaneeni kutsun purjehtimaan, koska haluat maata kanssani?"

Charles hätkähti rajusti kuin Wren olisi lyönyt häntä ja valahti värittömäksi. Lusikka kilahti lattialle hänen kädestään, ja miehen oli otettava tukea pöydänkulmasta.
Häpeä ja itseinho korvensivat häntä. Miksei hän voinut olla parempi mies? Miksi se oli niin vaikeaa?
Mies hieraisi kasvojaan ja räpäytti muutaman kerran.
”Kuvitteletko niin?”

Reaktio, jonka hänen sanansa saivat aikaan, sai Wrenin hämmentymään. Hän laski lautasen kädestään ja kääntyi kunnolla Charlesin puoleen, eikä osannut aivan päättää, olisiko hänen pitänyt olla enemmän huolissaan, ärtynyt vai liikuttunut, joten lopulta hän päätyi olemaan kaikkea yhtä aikaa.
"En! Jos olisin kuvitellut mitään sellaista, en olisi lähtenyt!"
Wren kietoi kädet puuskaan rinnalleen.
"Sinulla olisi ollut jo monta hyvää tilaisuutta, etkä silti ole yrittänyt mitään. En muista, milloin viimeksi olisin tuntenut oloni näin turvalliseksi."

”Hyvä niin.”
Oliko lohduttavaa, ettei Wren tiennyt, kuinka sopimattomia hänen ajatuksensa ja kaipauksensa olivat? Tai ei vain uskonut, että hän tekisi niiden suhteen mitään. Charles hieraisi uudelleen kasvojaan, kumartui poimimaan lusikan lattialta ja vajosi sitten istumaan valkoiselle penkille kääntäen selkänsä Wrenille. Sydän hakkasi levottomana, ja mies nojasi pään käsiinsä.
Miksi hän ei voinut vain olla se kunniallinen, hyvä mies, joka niin epätoivoisesti halusi olla?
”Kiitos, kun huolehdit ruoasta.”

Olkoon. Nyt hän oli vain huolissaan.
"Ei minulla oli mitään ruuanlaittoa vastaan."
Wren laittoi kattilan likoamaan, kaivoi itselleen lusikan ja otti lautasensa mukaan siirtyäkseen pöydän ääreen. Hän oli aikeissa kysyä, haluaisiko Charles juotavaa, mutta sen sijaan päätyi seisahtumaan miehen vierelle, kulmat huolestuneesti kurtussa.
"Charles, kuinka kovaa löit pääsi? Särkeekö?"

Charles saattoi tuntea Wrenistä lähtevän lämmön, joka hiipi hänen iholleen, ennen kuin avasi silmänsä ja näki silmäkulmastaan naisen seisovan vierellään. Hän ei nostanut päätään, tunsi vain hartioidensa jännittyvän kiveksi.
”Ei, minä olen ihan kunnossa”, hän vakuutti ja hillitsi halunsa siirtyä kauemmas, lähemmäs seinää. Luoja auta, jos se olisi näyttänyt kutsulta istua hänen viereensä.
”Ehkä meidän pitäisi vain… Syödä.” Vaikka hermostus sai pahoinvoinnin jylläämään hänen vatsassaan, ruoan herkullisesta tuoksusta huolimatta.

Charles jännittyi. Aivan selvästi jännittyi.
Wren siirsi oman lautasensa vastapäiselle paikalle ja kävi hakemassa vielä molemmille lasilliset vettä ennen kuin liukui istumaan pöydän ääreen ulkoministeriä vastapäätä.
Jokin tilanteessa, siinä, miten Charles tuntui kavahtavan hänen läheisyyttään, oli niin nurinkurista, että olisi tehnyt melkein mieli nauraa.
Hän otti lusikan käteensä ja alkoi varovasti nostella kastiketta riisin joukkoon.
"Ehkä sinun pitäisikin pelätä minua."

Charles tuijotti pöytää, pää käsien varassa lojuen ja kurtisti kulmiaan. Hän kohotti päänsä ja loi Wreniin hämmentyneen katseen.
”…Mitä?” hän kysyi, haluamatta laskea monennettako kertaa. Kiusoitteliko Wren häntä tapansa mukaan vai oliko naiselle pelottava kyky lukea häntä?

Wren kohotti katseensa ruuasta miehen kasvoihin, ja katseli tätä hetken vakavana.
Kuin olisi halunnut sanoa jotakin, mutta epäröinyt.
Lopulta hän kohotti toista hartiaansa, melkein terävästi.
"Sinä se tässä olet se, joka on jumissa veneessä hullun irlantilaisen kanssa. Ties mitä minä keksin. Tökin mustekaloja tai jotakin muuta."
Kuumotus oli palannut punana poskille.

Hitaasti mies hengitti ulos ja rentoutti hartioitaan.
”Olet oikeassa. Ehkä minun pitää pitää sinua paremmin silmällä”, Charles sanoi ja sukaisi hiuksiaan.
”Olisi murheellista, jos tulisit merikäärmeen puremaksi tai merivirran sieppaamaksi. Kaltaisiasi assistentteja ei ole montaa.”
Olikohan naiselle tullut kuuma kokatessa?

"Merikäärmeillä on niin pikkuiset suut, että niiden on vaikea purra ihmisiä", Wren huomautti tökkien riisiä keoksi lautaselleen. Olkoonkin, että niiden myrkky oli todella voimakasta, joten ei ehkä kannattanut alkaa kokeilla onneaan käärmeiden kanssa.
"Onko sinulla tilastotietoa väitteeksi tueksi?"
Taas ne sanat siitä, ettei Charles ehkä tulisi toimeen ilman häntä, yrittivät palata mieleen.
Wren tunsi punastuvansa lisää ja painoi vapaan käden poskelleen. Kirottu olkoon isältä peritty kalpea iho.
"Aurinko otti kiinni."

Charles kohotti kulmaansa. Heidän täytyisi keskustella hyvin erilaisella sävyllä, jos Wren aikoisi edes yrittää leikkiä omalla turvallisuudellaan.
”Ei, en vain ole ennen tavannut ketään kaltaistasi”, hän sanoi ja pyöräytti lusikkaa sormissaan.
Kuulostiko se asiattomalta?
”Niinkö?” mies kurtisti kulmiaan.
”Ehkä sinun pitäisi käyttää minun aurinkorasvaani. Minulla on myös after-sun-voidetta, jos olet polttanut itsesi. Aurinko on petollinen täällä”, hän sanoi ja nousi ylös, mutta istahti takaisin alas. Herra isä. Hänellä ei ollut mitään syytä ottaa askeltakaan lähemmäs, ei edes katsoakseen palamisen astetta tarkemmin.

Miksi Charles sanoi niin uskomattoman kauniita asioita? Kun ne kuitenkin koskivat vain hänen työpanostaan.
Ja miksei hän osannut olla iloinen siitä, että mies oli siihen tyytyväinen? Senhän olisi pitänyt saada hänet onnensa kukkuloille, tieto siitä, että hän todennäköisesti saisi pitää työpaikkansa, joka oli ensimmäistä kertaa vuosiin saanut odottamaan seuraavaa päivää.
Ja sitten hän oli mennyt pilaamaan kaiken. Typerä, typerä nainen.
"Aurinko on minulle petollinen mistä tahansa, punapäägeenit. Mutta niin se taitaa olla sinullekin..."
Hän hieroi kuumottavaa poskeaan ja vei lusikallisen ruokaa suuhunsa.

”Sinun pitää olla huolellisempi. Laita minun aurinkorasvaani ruoan jälkeen”, Charles vetosi ja löi sormiaan henkisesti. Hänellä ei ollut oikeutta holhota naista, vaikka tämä hänen vieraanaan olikin.
”Haluatko mennä vielä snorklaamaan tänään?” hän kysyi ja siemaisi vettä harhauttaakseen itseään. Ole hiljaa ja syö ruokasi, ennen kuin sanot jotain typerää.

"Mm."
Ei aurinkorasvasta haittaakaan olisi, vaikka ei se varsinaisesti ollutkaan syy siihen, miksi posket punoittivat nyt. Ei ainakaan perimmäinen syy.
Ruoka oli hämmästyttävän siedettävää, ottaen huomioon, että se oli tullut suoraan pussista. Melkein kotoisa olo, vaikkakin hänen kotiversionsa olisi ollut työntää valmisruoka mikroon pyörimään.
"Menisin mielelläni. Lupaan olla tökkimättä merikäärmeitä, kivikaloja tai piikkikruunuja."
Hän silmäili Charlesia syödessään.
"Ethän varmasti voi huonosti?"

”Kiitos”, Charles vastasi kuivasti lupaukseen.
”Olen kunnossa”, mies vakuutti ja otti pidemmän kulauksen vesilasistaan. Pitäisikö hänenkin palata uimaan? Olisiko asiallisempaa istua vaatteet päällä kannella ja vahtia, ettei Wrenille tapahtuisi mitään?
Mutta hän pääsisi paremmin apuun vedessä.
Heidän syötyään Charles tarjoutui siivoamaan keittiön, vaikka joutuikin pohtimaan hyvän tovin mitä tehdä, ja kun veneen pieni hytti oli jälleen moitteettoman siisti ja huolellisesti pakattu, hän nousi takaisin kannelle. Lämpötila keinui lähempänä 30 Celsiusta, ja aurinko pakotti miehen turvautumaan jälleen aurinkolaseihinsa.
”Tässä”, hän ojensi tehokkaan aurinkorasvansa Wrenille ja katseli kirkasta, turkoosina välkkyvää vettä mietteliäänä. Pitäisiköhän hänen uida t-paita päällä? Oliko se vain omituista?

Sillä välin kun Charles hoiti siivoamisen (miten hämmentävän arkiselta se tuntuikaan), Wren käytti hyödykseen tilaisuuden sulkeutua pieneen makuuhyttiinsä vaihtamaan uimapuvun takaisin päälleen - ja makaamaan hyvän aikaa polttelevat kasvot tyynyä vasten painettuina.
Ryhdistäydy, nainen.
Hän ei voinut sanoa tuntevansa itseään kovinkaan ryhdistäytyneeksi, kun viimein kipusi kannelle, kirkkaankeltainen, löysä paita uimapukunsa päällä, mutta ei kai hän sen paremmaksikaan tulisi.
Ainakin Charles oli jalkeilla, eikä kuukahtanut penkkien väliin. Tai mereen.
"Kiitos."
Kuuma ilma viipyi iholla, kun Wren alkoi levittää aurinkovoidetta pisamaisiin käsivarsiinsa, kieltäytyen visusti ajattelemasta, että nyt heissä olisi sama tuoksu.
Uimapuvun alas laskeutuva selkä osoittautui ongelmalliseksi, ja lopulta, yritettyään taivuttaa käsiään hankalasti taaksepäin, hän joutui kääntymään Charlesin puolen.
"Um, Charles?"
Hän ojensi aurinkorasvaa takaisin miehelle.
"Voisitko auttaa?"

Charles oli tuijottanut kiinteästi korallia veden alla, kun kuuli aurinkorasvan napsahtavan auki. Hänen ei tarvinnut nähdä Wreniä uimapuvussa. Ei tarvinnut.
Et edes vilkaise, mies ruoski itseään ja liikahti levottomana. Ja odotat kiltisti, että Wren on uimassa, ennen kuin riisut paitasi.
”Mitä?” hän katsahti olkansa yli ja kalpeni asteen.
”…Mitä?” mies toisti ääni käheänä ja otti hermostuneen askeleen taaksepäin. Ja syytti sitten itseään typeräksi. Se oli täysin normaali, luonteva pyyntö tällaisessa ympäristössä.
Ratsastat maailman hurjimmissa kenttäkisoissa. Selviät aurinkorasvasta. Ryhdistäydy, mies.
”Totta kai”, hän rykäisi, kaatoi aurinkorasvaa kämmenelleen ja tuijotti hetken Wrenin hyvin, hyvin, hyvin paljasta selkää. Pulssi kohosi ja Charles painoi nyrkin suutaan vasten, ennen kuin saattoi hieraista rasvaa käsiinsä, vetää syvään henkeä, epäröidä taas hetken ja painaa sitten kätensä vasten naisen ihoa.
Syvään, vienosti vavahtaen hengittäen hän lähti levittämään aurinkorasvaa harvinaisen kauniille lapaluille ja alas selän kaarta, johon hän ei olisi tarvinnut yhtään elävämpää kosketusta alitajuntaansa varten. Miksi naisen uimapuvun selkä oli näin avonainen?
Mutta olisi vastuutonta olla huolimaton. Varmistettuaan, että selkä oli suojattu niin lähelle uimapuvun rajoja kuin suinkin mahdollista ilman, että hän työnsi kätensä sen alle – siinä meni raja! – hän kuljetti kätensä takaisin ylös ja pyyhkäisi varmuuden vuoksi naisen niskaa. Niin kovin kaunista, siroa niskaa.
Lopeta.
”Eiköhän se ole hyvä”, hän rykäisi, korvat asteen punehtuen. Miksi hänen äänensä oli käheä?
Hyvä luoja.
Charles pudotti aurinkorasvan kannelle sydän hakaten, otti askeleen kauemmas ja hyppäsi sitten mereen vaatteet päällä ja aurinkolasit päässä.

Wren tajusi tämän olleen äärimmäisen huono ajatus siinä vaiheessa, kun Charlesin kädet alkoivat liukua hänen selkäänsä pitkin.
Hyvin, hyvin huono ajatus.
Onneksi hän oli selkäpäin mieheen, niin että saattoi puristaa silmänsä kiinni aurinkolasiensa suojissa ja purra hampaat vastakkain.
Kosketus niskalla oli silti melkein liikaa.
Nainen tuskin kuuli Charlesin sanoja, mutta kolausta seuraava molskahdus sai hänet kääntymään pelästyneenä ympäri.
Charles oli kadonnut. Voi luoja!
Wren ampaisi laidan luo ja kurkotti tähyämään sen yli. Oliko ulkoministeri mennyt putoamaan?
"Charles?"

Mies nousi pintaan, valkoinen paita melkein läpinäkyvänä ja aurinkolasit nenälle valahtaneina. Charles työnsi hiuksia pois silmiltään ja toivoi, että vesi olisi ollut kylmää eikä melkein turhan lämmintä, sillä hän kaipasi ehdottomasti jääkylmää suihkua. Aivan ehdottomasti.
”Kaikki hyvin”, hän vastasi pärskähtäen vettä, jota oli ollut vetää henkeen ja polski paikallaan veneen perän vierellä.
”Teki vain mieli uimaan.”
Ei hän voinut uida kengät jalassa, aurinkolasit päässä ja paita päällä.
Epäröiden mies tarttui veneen tikkaisiin, nosti itsensä ilmaan ja kiipesi takaisin kannelle, vettä valuen. Korvat hennosti punoittaen hän jätti aurinkolasit penkille, polkaisi uitetut kengät jalastaan ja veti sitten märän poolopaidan päänsä yli.
”Snorkkelisi”, mies sanoi ojentaen sen ja räpylät Wrenille, huolellisesti katsomatta naista.

Wren tuijotti Charlesia laidan yli, samaan aikaan helpottuneena ja hämmentyneenä.
"No se oli pakottava halu", hän huomautti ja siirtyi kauemmas, niin että mies pääsi kipuamaan takaisin veneeseen.
Onneksi poskien polttelun saattoi hyvin selittää vain auringolla, ei sillä todellakaan ollut mitään tekemistä läpikuultavaksi kostuneen paidan kanssa.
Nainen. Nyt.
"Kenkiäkään ehtinyt riisua..."
Hän otti snorkkelin ja räpylät vastaan, mutta jäi silmäilemään Charlesia vielä huolestuneena.
"Onhan sinulla tarpeeksi aurinkovoidetta? Selässäkin? Voi auttaa."

”Ei!” Charles astui kiireisen askeleen kauemmas ja rykäisi, voimatta katsoa naista.
”Kiitos tarjouksesta, mutta minä selviän kyllä.” Mieluummin palanut selkä kuin Wren hieromassa sitä. Hän ei uskonut selviävänsä siitä hengissä.
Mies otti tukea ruorista ja kumartui pujottamaan räpylät jalkaansa. Hän katsahti naista silmäkulmastaan.
”Onhan sinulla kaikki hyvin?”

Huolestunut kurtistus ilmestyi Wrenin kasvoille.
Hän oli kuvitellut naisten olevan hankalia ja ailahtelevaisia, mutta siinä suhteessa ulkoministeri vei kyllä voiton.
Miehet.
"Hm? Tietenkin on. Ja nyt en edes pala auringossa, kiitos."
Hän puki räpylät jalkaan veneen laidalla ja loi vielä yhden katseen Charlesiin ennen kuin pudottautui mereen.

Charles hengitti syvään, katsahti anovasti taivasta ja sitten loi huolellisen silmäyksen ympäröivään mereen minkään epätavallisen varalta, ennen kuin laittoi maskin paikalleen ja hyppäsi mereen Wrenin perässä.
Sentään veden alla vallitsi hiljaisuus, eikä hän voisi sanoa mitään typerää. Ja jos hän pysyisi kaukana naisesta, hän ei voisi myöskään tehdä mitään typerää. Keskity vain trooppiseen mereen ja sen asukkaisiin, valoisaan, kirkkaaseen, maailmaan pinnan alla. Meditoi luonnon rauhassa.
Älä ajattele minkään olennon lapaluita, niskan kaarta tai sääriä.

Kuten edelliselläkin kerralla, turhat murheet tuntuivat huuhtoutuvat suolaveden mukana tiehensä, ainakin hetkeksi.
Tällä kertaa hän pysytteli kiltisti lähempänä pintaa ja piti huolen siitä, että kiersi kaiken liikkuvan riittävän kaukaa. Siitäkin huolimatta, että olisi tehnyt mieli sukeltaa kurkistamaan, olisiko mustekala ollut vielä kenties kivensä kolossa.
Ehkä se oli säikähtänyt häntä.
Siitäköhän Charlesinkin käytös johtui? Ei mustekalasta vaan siitä, että hän sai tämän säikähtelemään.
Ei, Charles ei tunkeutuisi hänen ajatuksiinsa nyt. Ei täällä, veden alla.

Veden alla liikkuminen oli rauhoittavaa. Charles eteni voimakkain vedoin, räpylät vettä pehmein liikkein potkien ja kiersi pientä lahtea, johon hän oli ankkuroinut. Eteenpäin. Ei ajatuksia. Eteenpäin. Maailma oli rauhallinen veden alla. Mies katseli huolellisesti joka suuntaan paitsi siihen, jossa Wrenin hahmo liukui pinnan alla.
Eteenpäin, ei ajatuksia.
Aurinko heitti hänen varjonsa kirkkaan veden läpi pohjaan, ja kun se alkoi vaihtaa kulmaa auringon lähtiessä kohti laskua, Charles kohosi pintaan ja kiipesi veneeseen tähyten Wreniä, kun pudotti räpylät ja snorkkelimaskin penkille.

Wren havahtui aikaan ja todellisuuteen vasta siinä vaiheessa, kun aurinko oli aivan selvästi lähtenyt laskuun.
Eikö tropiikissa pimeys laskeutunut nopeasti?
Hän jätti haikeat jäähyväiset vedenalaiselle valtakunnalleen ja lähti uimaan kohti venettä, nousten pintaan vasta aivan lähellä tikkaita.
"Siellähän sinä olet", hän hymähti Charlesille tarttuessaan tikkaisiin alkaessaan riisua räpylöitään.
"Halu tuli tyydytetyksi?"

Charles siristi silmiään. Hän ei voinut kuvitella jatkuvasti, että Wren puhui outoon sävyyn. Asetti sanansa kuin tarkoituksella kantamaan kyseenalaista alavirettä. Turvallisempi olla sanomatta mitään.
Mies puristi vettä valkeasta poolopaidasta ja heilautti sen veneen kaiteelle kuivamaan, vaikka kuumankosteassa ilmastossa siihen varmaan menisikin hyvä hetki.
”Ehdit nähdä auringonlaskun tänään”, hän sanoi. Ensimmäinen oli kai karannut nukkuessa, ja toinen oli piiloutunut pilvisen taivaan taakse. Mutta nyt taivas oli melkein täysin pilvetön. Yöstä tulisi kaunis.
Autettuaan Wrenin kannelle Charles pakkasi snorkkelit ja räpylät yhteen kannen säilytyslokeroista ja istahti sitten ruorin takana olevalle penkille. Ahkera uinti painoi raajoissa väsymyksenä, ja oliko sillä enää tässä vaiheessa väliä, istuiko hän tässä paidatta vai ei. Mies pyyhki märkiä hiuksia taakse ja yritti olla katsomatta Wreniä.
”Voimme käydä huomenna tutkimassa saarta, jos haluat.”

"Mm. Ja ehkä tähdet myös."
Wren kurkotti laidan yli puristaakseen ylimääräisen veden hiuksistaan ja antoi niiden jäädä avoimiksi kietoutuessaan suuren, valkoiseen pyyhkeeseen.
"Haluan. Lupasin ottaa Gabriellelle kuvia."
Gabrielle oli tosin varmaankin tarkoittanut kauniita maisemakuvia tai jotain sellaista, mutta eikö miehen kämmenen mittainen hyönteinen ollut aivan yhtä upea?
Wren oli aikeissa siirtyä istumaan toiselle penkille, mutta erehtyi jäämään katselemaan Charlesin rintaa.
Hän kurtisti kulmiaan.
"... Arpi..?"

”Mitä?” Charles kysyi kurtistaen vaaleita kulmia ja seurasi sitten naisen katsetta rintaansa. Pitäisikö hänen vaivaantua?
”Tämä?” hän kosketti rintakehäänsä halkovaa, haalistunutta viivaa ja suoristautui penkillä, jolla oli valahtanut aivan turhan rennoksi.
”Leikkausarpi siitä, kun minua ammuttiin”, mies vastasi ja pyyhkäisi hiuksiaan taakse, kun merituuli halusi villitä niitä mahdottomiksi.

Hetken Wren oli varma siitä, että oli kuullut väärin.
Ei kai Charles aivan tosissaan väittänyt, että oli tullut ammutuksi. Rintakehään.
Hän tutki miehen kasvoja etsien niiltä merkkiä siitä, että kyse oli vain jostakin merkillisestä vitsistä, jota hän ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt.
"Sinua... ammuttiin?"

Charles tuijotti takaisin silmät siristyen. Mikä hänen sanomassaan oli outoa?
”Niin”, hän vastasi ja nousi ylös itsetietoisena paljaasta ylävartalostaan. Olisi hyvä ajatus pukea päälleen.
”Mieleltään jokseenkin järkkynyt vanha tuttu kantoi kaunaa ja ampui minut alas hevosen selästä”, mies kohautti olkiaan huoahtaen.
”Mieluummin minä kuin hevonen.”

Wrenin pulssi oli alkanut kiihtyä, raajoja puudutti.
"Sinut ammuttiin alas hevosen selästä?" hän toisti hitaasti, vaikka sanat tuntuivatkin kömpelöiltä hänen suussaan, ikään kuin kieli olisi ollut yhtäkkiä liian paksu.
"Rintakehään? Millä?"

Voiko nainen huonosti? Charlesin kulmat painuivat ja mies astui hämmentyneenä lähemmäs, valmiina tarttumaan kiinni jos auringonpistos tai uupumus suistaisi Wrenin jaloiltaan.
”Niin”, mies sanoi ja räpäytti hämmentyneempänä. Millä?
”Aseella. Olisiko ollut jonkinlainen kivääri.”

Wren tuijotti Charlesia hetken, kasvot pisamien alla tavallistakin valkoisempina.
"Sinua ammuttiin kiväärillä rintakehään? Kiväärillä?"
Niin että mies oli suistunut alas hevosen selästä.
Vene oli tainnut alkaa keinua hieman enemmän, vaikka vedenpinta näyttikin melko tyyneltä.
Wren vajosi hitaasti istumaan kannelle, pyyhkeeseensä kääriytyneenä, ja nojasi selkänsä veneen laitaa vasten.

Mitä tapahtui?
Charles kyykistyi Wrenin eteen, kalpeat silmät huolestuneesti siristyneinä.
”Wren? Oletko sinä kunnossa?” hän kysyi.
”Näytät huonovointiselta.” Ja vaikka mies tiesi, ettei hänen olisi pitänyt, hän kosketti naisen otsaa ja sitten poskea nähdäkseen, oliko Wren mahdollisesti saanut lämpöhalvauksen tai kehittänyt kuumeen. Kuka tiesi, vaikka nainen olisi seurustellut jonkin myrkyllisen kanssa.

"Alkoi vain... oksettaa."
Wren hieraisi kasvojaan aivan liian pehmeältä tuntuvan pyyhkeen kulmaan ja yritti itsekin hahmottaa, miksi hänen sydämensä hakkasi niin villisti. Miksi pelkkä ajatus Charlesista, luoja ties miten paha vamma rintakehässään, sai hänet palelemaan tropiikin lämmössä?
Hän käänsi kasvojaan miestä kohti.
"Kiväärillä?"

”Niin”, mies toisti jälleen, kulmat huolestuneeseen kurttuun painuneina.
”Se ei ollut kovin mukavaa.” Ei hän muistanut välikohtauksesta muuta kuin pelon hevosen puolesta nähdessään mustanpuhuvan hahmon valmistautuvan ampumaan, ja sitten hengityksen pysäyttävän, repivän tuskan.
”Näytät todella huonovointiselta. Ethän koskenut mihinkään veden alla? Voinko tuoda sinulle vaikka vettä?”

Wren naurahti epäuskoisesti ja painoi käden suulleen.
Ei, ei varmasti ollut mukavaa, kun kiväärin luoti osui rintakehään ja repi kudoksia rikki.
Hän pudisti päätään Charlesin kyselyille.
"Olisit voinut kuolla."

”Niin”, Charles vastasi jälleen, ymmärtämättä miksi Wren näytti niin järkyttyneeltä.
”Niin olisin. Olin hyvin onnekas.” Sitä hän oli ollut. Ilman helikopterin ripeää saapumista ja ensihoitajien ammattitaitoa hän varmasti olisikin.
Mies liikahti levottomasti. Miksi nainen näytti niin huonovointiselta? Miksei hän voinut tehdä muuta kuin kyykkiä tässä avuttomana, puolialastikin vielä?
”Pitäisikö sinun päästä pitkäksesi?”

Kuinka Charles saattoi suhtautua asiaan niin uskomattoman rauhallisesti?
Totta kai kenttäratsastukseen liittyi riskejä. Ja jokapäiväiseen elämään. Jokainen kerta auton kyydissä saattoi olla se viimeinen.
Mutta silti, ajatus siitä, että Charles olisi voinut...
Wren painoi otsan polviaan vasten ja hengitti syvään.
"Ei, olen tässä vain... hetken. Miksi hän ampui sinua? Se vanha tuttu?"

Charles kohotti kätensä tehdäkseen jotain, silittääkseen rauhoittavasti Wrenin selkää, koskettaakseen naisen hiuksia, mutta nykäisi sen takaisin. Se ei ainakaan auttaisi tilannetta yhtään. Niinpä mies päätyi istahtamaan naisen viereen, polvet koukussa ja käsivarret niiden päälle kevyesti tuettuina.
”Hän ei pidä minusta”, hän vastasi.
”Hän maksoi melkein Paddy Bluen hengen, enkä suhtautunut asiaan lempeästi. Hän koki minun kai pilanneen elämänsä ja tavoitteli kostoa.”

Wren tiedosti etäisesti, että Charles oli istahtanut hänen viereensä.
Hetken epäröinnin jälkeen hän nojautui lähemmäs ja painoi päänsä miehen hartiaa vasten.
"Joskus minä en pidä ihmiskunnasta."
Oli jo tarpeeksi kamalaa, että Charles oli menettää henkensä, mutta että Paddykin oli vielä ollut vaarassa. Mitä Charlesille olisi tapahtunut, jos hevonen olisi kuollut sillä tavalla? Jonkun toisen vuoksi?

Wren nojasi hänen hartiaansa.
Wren nojasi hänen paljaaseen, alastomaan hartiaansa. Hälytyskellot kilisivät miehen päässä, mutta olisi ollut vain epäkohteliasta karata, eikö? Charles katsahti punaista, kovin lähellä olevaa päätä levottomana ja erehtyi hengittämään hiusten tuoksua. Hyvä jumala, mitä hän oli tehnyt ansaitakseen tämän?
Iho tuntui kihelmöivän, ja syke nousi vääjäämättä.
”En minäkään.”

Wren oli pitkään hiljaa.
Lopulta hän veti syvään henkeä, muttei siirtänyt päätään pois, vaikka erottikin nyt Charlesin suolaiseen mereen sekoittuneen tuoksun hyvin selvästi.
"Mutta eivät kaikki ole aivan toivottomia."
Hän käänsi katseensa taivaalle, jolta aurinko oli alkanut valua kohti horisonttia.
"Olen iloinen, ettet kuollut."

Sydän jyskytti kylkiluita vasten, ja hän tuntui jähmettyneen paikalleen. Melkein kuin säikyttäisi Wrenin pois, jos liikahtaisi.
Hyvä luoja, mikä hänessä oli vikana.
Charles katseli naista silmäkulmastaan ja tunsi hermostuksen pistävän rintaansa, kun nainen kohotti kasvojaan katsoessaan taivaalle. Niin kovin lähellä. Aivan liian lähellä.
”Kiitos”, hän vastasi hetken epäröinnin jälkeen ja kohotti omankin katseensa taivasta kohti.
”Olen onnellinen, että tulit mukaani.”

Wren hymyili hieman vinoa hymyään.
"Vaikka säikäytinkin sinut kompuroimaan hyttiisi ja meinasin tehdä liian läheistä tuttavuutta mustekalan kanssa?"
Taivas alkoi hiljalleen värjäytyä punaiseksi, ja yön tummuus hiipi auttamatta lähemmäs.
Tropiikin yö, joka ei ollut koskaan hiljaa.
Olisi ehkä pitänyt nousta, jos olisi halunnut nähdä, kuinka aurinko upposi horisonttiin, mutta oikeastaan näin oli aika mukavaa.

Ehkä hänen pitäisi harkita paremmin mitä sanoi.
Ja silti hän katsahti naista silmäkulmastaan ja tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä.
”Siitäkin huolimatta”, hän vastasi ja nosti katseensa takaisin kohti läntiseen horisonttiin laskevaa aurinkoa. Se muutti taivaan hohtavaksi kollaasiksi kultaa, oranssia, vaaleanpunaista, laventelia ja syvenevää sinistä. Aaltoileva meri heijasti värit takaisin, ja hetken koko maailma välkkyi värejä. Korkealla, loputtoman suuren taivaan laelle alkoi syttyä tähtiä kuin timanttipölyä, kun taivas tummeni hitaasti kohti syvää, samettista tummansinistä.

Olisi tuntunut väärältä rikkoa hiljaisuus nyt.
Sen sijaan Wren keskittyi siihen, kuinka värit muuttuivat taivaalla. Kuinka ensimmäiset tähdet syttyivät loistamaan, ja levisivät täplittämään yhä laajempaa alaa taivaasta. Olivatko ne koskaan näyttäneet niin kirkkailta?
Jos itket siksi, että aurinko laskee, et näe kyyneleiltäsi tähtiä.
Wren veti jalkojaan hieman tiukemmin vartaloaan vasten. Sillä hetkellä tuntui, kuin he olisivat tosiaan olleet ainoat ihmiset maailmassa.

Hänen olisi pitänyt rikkoa hiljaisuus. Hänen olisi pitänyt nousta ylös, eikä istua siinä, puolialasti, Wren olkaansa vasten nojautuneena. Ja silti Charles ei raaskinut liikahtaa ja särkeä heidän välilleen muodostunutta hetkeä, josta hänen ei olisi pitänyt välittää lainkaan näin paljoa.
Pimeys laskeutui, ja tähtipöly levisi pitkin jättiläismäistä, samettista taivasta. Tähtien pehmeä, valkoinen valo välkähteli aalloista, joiden kuohu rytmitti yötä ja sai veneen keinahtelemaan hienovaraisesti.
Wren veti jalkoja itseään vasten, kenties kylmissään, ja silti hän oli jähmettynyt paikoilleen. Ryhdistäydy, mies.
”Onko sinun kylmä?” hän kuiskasi ääni käheänä ja katsahti Wreniä, raaskimatta repiä laskeutunutta rauhaa rikki puhumalla ääneen.

Wrenin oli suljettava hetkeksi silmänsä, kun häntä alkoi uudelleen heikottaa, mutta sillä ei ollut enää mitään tekemistä Charlesin arven kanssa.
Käheä, kuiskaava ääni oli yksinkertaisesti liikaa.
"Ei", hän vastasi, yhtä hiljaa, ja avasi hitaasti silmänsä, taivuttaen päätään niin, että saattoi katsella Charlesin profiilia - paitsi että hän kohtasikin tämän hopeisenvaaleat silmät.
Jään rasahdus kirpeänä talvipäivänä. Kun hengitys höyrystyi pieniksi pilviksi.
"... Charles..."

Hän oli jähmettynyt paikalleen. Vaikka Wren oli niin lähellä, että hän saattoi erottaa värivirheen naisen silmässä pimeydestä huolimatta. Vaikka naisen tuoksu oli sumentaa hänen järkensä, sillä nyt hän oli varma, ettei kyse ollut hajuvedestä, shampoosta tai edes hoitoainesta. Ehei. Se lähti Wrenistä itsestään. Pulssi kohosi rummuttamaan korvissa.
Hän tulisi hulluksi.
Ja silti hän ei voinut liikkua, nousta ylös ja vetäytyä säädyllisen etäisyyden päähän. Hänestä tuntui kuin hän olisi ajanut jäällä luisuun lähtenyttä autoa kohti väistämätöntä kolaria.
”Mitä?” mies kysyi hiljaa.

Wren ei koskaan ollut ollut erityisen vahvasti uskonnollinen. Ei hän varsinaisesti kieltänyt korkeamman voiman olemassaoloa, muttei myöskään tunkeutunut siihen.
Nyt hän kuitenkin huomasi rukoilevansa voimaa keneltä tahansa.
Oi luoja.
Hän nielaisi ja pakottautui vetäytymään kauemmas, pakotti itsensä rikkomaan katsekontaktin, joka oli saanut hänet melkein hengästymään, niin että oli pakko kiskoa pyyhettä paremmin ympärille.
"Ethän itse palele?"
Ei hän ollut halunnut sanoa sitä. Eikä oikeastaan sanoa yhtään mitään. Vaan... Niin.

Lumous särkyi. Wren vetäytyi kauemmas, Charles räpäytti silmiään ja kohosi rivakasti jaloilleen. Herra jumala. Mitä hän oli tekemässä?
Käsivarsi ja olkapää tuntuivat polttelevan siitä, missä Wrenin lämpö vielä viipyi. Naisen tuoksu oli pesiytynyt hänen mieleensä. Oli varmaan turha toivoa, ettei se toisi mukanaan tuskaisia, levottomia unia.
”Ehkä meidän pitäisi, ehm… Käydä nukkumaan.” Se kuulosti loogiselta. Kello oli varmaan vasta yhdeksän. Mutta makuuhyttiin vetäytyminen kuulosti tällä hetkellä parhaalta ajatukselta. Wren kävisi epäluuloiseksi, jos hän loikkisi mereen aina päädyttyään naisen lähelle.

Wren ponkaisi jaloilleen, vaikka nopea liike saikin polvet naksahtamaan ja kimeän vinkunan soimaan korvissa.
Sydän takoi kylkiluihin, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä pyörryttävän tunteen kanssa.
Hän hieraisi pisamaisia kasvojaan ja loi kaipaavan katseen mustaksi muuttuneeseen mereen, ehkä tummaan veteen pulahtaminen viilentäisi hieman tunteita ja tuntemuksia.
Mutta edes hän ei ollut niin hölmö, että loikkaisi mereen yöllä.
"Niin. Se olisi hyvä ajatus, univelkaa on kuitenkin vielä jäljellä."

”Niin.”
Charles räpäytti silmiään, kuulematta omia ajatuksiaan hakkaavalta pulssiltaan, ja poimi aurinkolasinsa kannelta. Kengät ja paita saisivat jäädä kuivamaan. Oli sekin ollut kuningasajatus, loikata veneestä vaatteet päällä. Mutta pelkkä muisto siitä, miltä tuntui koskettaa naisen niskan siroa kaarta, sai hänen korvansa punoittamaan.
”Niin. Se on hyvä ajatus”, hän sanoi ja laskeutui Wrenin perässä alas hyttiin, joka tuntui nyt aivan liian pieneltä. Tilanne tuntui niin kammottavalta, että Charles ei ollut varma nauraako vai valittaako epätoivosta. Hän ei selviäisi tästä matkasta hengissä.
”Ota vapaasti iltapalaa, jos haluat”, mies rykäisi, tuuppasi auki kovia kokeneen, pikkuisen makuuhyttinsä oven ja poimi laukustaan pyyhkeen ja mustan toalettilaukun. Hän joutuisi käyttämään yhteisessä tilassa olevaa kylpyhuonetta, mutta ehkä se olisi pienempi paha kuin yllättää nainen uudelleen pelkässä pyyhkeessä.
Älä ajattele sitä, sinä aivoton typerys.
Charles katosi keittiötä vastapäätä olevaan suihkukoppiin, naksautti oven terävästi lukkoon ja hillitsi halunsa hakata päätään sitä vasten. Wren voisi ihmetellä ääntä.
Sinä aivoton, aivoton, aivoton typerys.

Vielä jonakin yönä hän valvoisi katsellen tähtien täplittämää taivasta, kunnes aurinko alkaisi hiipiä takaisin taivaalle horisontin takaa.
Mutta ei tänä yönä. Ei, kun hänen poskensa olivat varmastikin tulessa. Charlesin pitäisi vaatia rahansa takaisin aurinkovoiteesta, siitä ei selvästikään ollut mitään hyötyä.
Hän vilkaisi keittiötasoa melkein kuin unohtaneena, mitä iltapala tarkoitti, ja pudisti sitten kevyesti päätään, vaikka Charles olikin jo ehtinyt kadota makuuhyttiinsä.
Hän teki samoin. Katosi omaan hyttiinsä. Omaansa.
Sysättyään oven kiinni hän kaatui kasvoilleen vuoteelle, yhä pyyhkeeseen kääriytyneenä. Loput vaatteista taisivat jäädä kannelle, mutta sieltäpähän ne löytäisi sitten aamulla. Ellei tuuli tai merilintu olisi napannut niitä mukaansa.
Voi hyvä luoja...

Peseydyttyään Charles pukeutui pitkiin, beigeihin pellavahousuissa ja vaaleansiniseen kauluspaitaan, jonka hihat rullasi ylös tropiikin kuumuudessa, ja sulki huolellisesti makuuhyttinsä oven, ennen kuin hiipi takaisin kannelle.
Hän tarvitsi ilmaa. Öinen merituuli voisi helpottaa hänen oloaan. Jos ei, luoja häntä auttakoon.
Mies käveli ympäri vaaleapuista kantta, kunnes asettui seisomaan kapenevaan keulaan. Tähtitaivas oli tuttu ja loputon. Isä oli opettanut vieraat tähtikuviot hänelle ensimmäisellä matkalla. Ehkä joku yö meri olisi täysin tyyni, jolloin koko maailma tuntui epätodelliselta, pinnan heijastaessa tähtitaivasta täydellisen peilikuvana. Nyt se kuohui ja loiskui vasten veneen kylkiä.
Hän halusi vain olla hyvä mies. Miksi siitä oli tehty niin kohtuuttoman vaikeaa?
Eikä isä ollut enää opastamassa.
Edellinen joulu oli jäänyt viimeiseksi Lilford Hallissa. Ja hän oli vain käynyt kärsimättömänä joulupäivällisellä vedoten työkiireisiin. Isä kuoli tuskin kahta viikkoa myöhemmin.
Lähdit liian aikaisin, mies vetosi katsahtaen tähtitaivasta. Luoja tiesi, että hän olisi tarvinnut isänsä neuvoa nyt kipeämmin kuin koskaan. Lähdit liian aikaisin ja äiti on hukassa ilman sinua.
Heidän perheensä oli rikki. Lilford Hall olisi tyhjillään tänä jouluna. Ja hän oli täysin hukassa sen kanssa, mitä hänen oli tarkoitus tehdä elämällään.
Charlesin oli vaikea hengittää, ja miehen hartiat jännittyivät, kun maisema halusi sumentua itsepäisesti silmien kostuessa. Mies painoi käden suutaan vasten ja sulki silmänsä epätoivon pyyhkäistessä lohduttomana ja mustana hänen ylitseen.

Torstai 21. joulukuuta 2017, varhainen aamu, Yasawa-saaret, Fidzi

Wren oli ollut melko vakuuttunut siitä, ettei saisi nukuttua yöllä silmäystäkään - ja hieman keinahteleva vuode olisi pienin hänen ongelmistaan. Käytyään viileässä suihkussa huuhtomassa suolan pois iholtaan ja hiuksiltaan hän oli kuitenkin kaatunut vuoteeseen, eikä ollut mennyt pitkään, kun uni oli jo kaapannut hänet mukanaan.
Se siitä unettomasta yöstä.
Kenties rangaistuksena hänen unensa olivat levottomia, havahduttivat hereille ja saivat kietoutumaan peittoon. Laski hän silti itsensä levänneeksi siinä vaiheessa, kun lopulta nousi, aamuvarhaisella, kun aurinko oli vasta ehtinyt kivuta vähän horisontin yläpuolelle.
Ehkä hän voisi käydä haukkaamassa happea ja kömpiä sitten takaisin nukkumaan. Charleskin olisi varmaan vielä unessa, mikä miestä nyt tutussa ympäristössä olisi valvottanut.
Wren ei vaivautunut vaihtamaan valkoista, naruolkaimista yömekkoa pois päältään, vaan suuntasi kannelle, kipristellen paljaita varpaitaan lattiaa vasten.

Aurinko nousi. Charles oli istahtanut keulaan, nojaten selkänsä kannen kevyttä, metallista kaidetta vasten ja katseli, kuinka yö kääntyi seuraavaan päivään. Valvottu yö oli heittänyt purppuraan vivahtavat varjot kalpeiden silmien alle, ja lohduttomien, onnettomien ajatusten riivaama yö viipyi synkkyytenä miehen olemuksessa ja vainotuissa, tyhjyyteen tuijottavissa silmissä.
Kunnes mies tajusi, ettei ollut enää yksin ja kohottautui hätkähtäen jaloilleen. Hän napitti pari nappia lisää vaaleansinisestä kaluspaidastaan ja nosti aurinkolasit silmilleen, edes hippuseksi yksityisyyttä.
Ja sitten hän tajusi, että Wren oli varsin vähissä vaatteissa. Villin punaiset hiukset yöstä sekaisin.
Tästä päivästä ei selvästi tulisi yhtään parempi kuin edellisestä.
”Huomenta”, hän tervehti käheästi ja käänsi katseensa pois.

Wren hätkähti tajutessaan, ettei ollutkaan kannella yksin. Lyhyen hetken ajan hän tunsi käsittämätöntä tarvetta kääntyä ympäri ja pujahtaa takaisin kannen alle, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun Charles oli jo selvästikin huomannut hänet, se olisi ollut pelkästään typerää.
"Huomenta", nainen vastasi ja asteli veneen laidalle Charlesin vierelle, nykäisten yöasuaan edes hieman säädyllisempään kuntoon.
Ilmeisesti ei kannattanut luottaa siihen, että kansi olisi tyhjä.
Wren nojautui metallista kaidetta vasten ja juoksutti sormet pari kertaa läpi hiuksistaan, jotka olivat villiintyneet kiitoksena siitä, että hän oli jättänyt ne nukkuessaan kosteiksi.
Ruskeat silmät kääntyivät epäluuloisina Charlesiin.
"Oletko nukkunut lainkaan?"

Charles yritti olla astumatta kauemmas ja yritti olla katsomatta Wreniä. Tuuli tarttui liekehtivän punaisiin hiuksiin, keinutti villiintyneitä suortuvia kuin tanssien, eikä mies voinut olla vilkaisematta niitä aurinkolasien suojista. Vaivihkaa. Mutta ei yhtään katsetta päästä alas. Ei yhden yhtä.
”En”, mies sanoi ja hieraisi jäykistynyttä niskaansa.
”Saitko sinä nukuttua? Häiritseekö veneen keinunta?”

Wren kurtisti paheksuvasti kulmiaan, mutta käänsi kasvonsa takaisin merta kohti.
"Vähän, mutta totun siihen varmasti pian. Ja sain siitä huolimatta unta."
Ongelma olivat olleet ennemminkin levottomat unet, mutta niistä hänellä ei ollut erityistä hinkua keskustella enempää. Sen sijaan hän keskittyi sukimaan hiuksiaan pois otsalta sitä mukaa, kun tuuli tuiversi suortuvia kasvoille.
"Mikä sinua valvotti?"

”Oli vain paljon ajateltavaa”, Charles vastasi ja hieroi niskaansa levottomana.
”Lontoossa ei ole kuulla omia ajatuksiaan. Ja näihin vesiin liittyy paljon muistoja.”
Mies otti askeleen kauemmas ja kurtisti vaaleita kulmiaan.
”Kello ei ole varmaan vielä seitsemää. Miten sinä olet hereillä näin aikaisin?”

Pieni huolestunut kurtistus eksyi väkisinkin kasvoille - minkäs sille mahtoi, kun oli sellaiset kulmakarvat.
Hetken hän harkitsi kysyvänsä asiasta lisää. Mutta ehkä Charles ei haluaisi keskustella jostakin niin kipeästä - hän epäili tämän kaiken liittyvän miehen pois nukkuneeseen isään - assistenttinsa kanssa? Ainakaan aamuvarhaisella, huonosti nukutun yön jälkeen.
"Mmh, heräsin ja halusin tulla haukkaamaan happea. Ajattelin mennä vielä jatkamaan unia. Kuvittelin, että olisit vielä unessa."

Mies sukaisi röyhkeän kuohkeaan malliin kuivaneita, valkeita hiuksia taakse ja huokasi. Ehkä uni ei olisi lainkaan hassumpi ajatus, vaikka hän sitten vain makaisi pienessä kopissaan ja tuijottaisi vainottuna sen kattoa.
”Nuku ihmeessä. Olet ansainnut lomaa ja oikean mahdollisuuden rentoutua.”

Wren peitti haukotuksen kädellään ja hieraisi kasvojaan, joiden poskipäillä eilinen aurinko vielä viipyi.
"Niin olet sinäkin."
Suoraan sanottuna hän oli kiitollinen siitä, ettei internetin kattavuus ollut täällä kovinkaan hyvä. Charles todellakin tarvitsi hetken tauon.
"Sinunkin kannattaisi."

”Niin.”
Charles otti askeleen kohti hyttiin vieviä portaita, mutta erehtyi katsomaan assistenttiaan. Tuulessa hulmuavaa, yömekon helmaa ja villejä, tulisia hiuksia. Pisamaisella iholla viipyvää auringon lämpöä. Hellyyttävää haukotusta. Wren näytti kuuluvan tänne. Värien ja elämän paratiisiin.
Mene nukkumaan, typerä mies.
”Niin, se olisi viisasta. Tuota. Tiedät, missä olen, jos tarvitset jotain.”

Wren oli unohtunut katselemaan merelle, mutta käänsi nyt katseensa Charlesiin.
"Mmm, tiedän. Vakka juuri nyt me molemmat taidamme tarvita vain unta."
Hän pyyhkäisi sormet läpi villeistä hiuksistaan ja seurasi miestä portaikkoon ja sitten veneen oleskelutilaan.
Huoli ei aivan jättänyt häntä rauhaan, kun hän katsahti Charlesia sivusilmällä.
"Kauniita unia. Yritä saada nukuttua edes hetki."

Se oli toivotonta. Wrenin tuoksu tuntui viipyvän hänen hytissään tai sitten se oli vain pureutunut hänen mieleensä, jonkinlainen ylimaallinen kiusaus, joka oli lähetetty ajamaan hänet hitaasti ja tuskallisesti hulluksi. Sillä tapa, jolla nainen ilmestyi hänen mieleensä aina silmät sulkiessa, todella oli fyysistä tuskaa.
Mikä on hyvä mies?
Charles vilkuili kelloa tuskastuneena. Se oli kolme minuuttia enemmän kuin edellisellä kerralla. Tuijotettuaan kattoa kolme, matelevaa tuntia tuskin sulkematta silmiään, mies luovutti, nousi ylös ja otti aamupalaksi pullon vettä, ennen kuin ehdotti heidän lähtevän tutustumaan saareen. Sinne ei pääsisi kastumatta, mutta 30 asteen lämpötila pitäisi heidät lämpiminä märkinäkin.

Toisin kuin Charles-parka, Wren jopa sai vielä unen päästä kiinni uudelleen, vaikka Charlesin ahdistuksen aiheuttama huoli luikersikin tiensä hänen alitajuntaansa.
Hän heräsi levottomana, mutta käytyään suihkussa ja vaihdettuaan yöpaidan päivävaatteisiin hän tunsi itsensä sentään jälleen ihmiseksi.
Ja ajatus saarella käymisestä piristi lisää, vaikka nainen huomasikin vilkuilevansa Charlesin aurinkolasien peittämiä silmiä kohti.
"Jaksathan varmasti, vaikka yö menikin huonosti?"

”Totta kai jaksan”, Charles vastasi, sulki kaksi paria kenkiä, aurinkolasit, pienen ensiapupakkauksen ja varsin tuhoutumattomalta näyttävän matkapuhelimen sekä kompassin vedenkestävään pussiin, ennen kuin sukelsi veneen laidan yli turkoosinsinisenä välkkyvään veteen.
Mies sukelsi hyvän matkaa veden alla, ennen kuin nousi pintaan, katsahti taakseen ja lähti uimaan kohti kauempana erottuvaa, auringossa hohtavan valkoista hiekkarantaa, jonka takana trooppinen, elinvoimaisen vihreä ja eksoottiselta tuoksuva metsä nousi ylös vulkaanisten vuorien rinteitä.
Hän sai jalkansa ulottumaan pohjaan ja jäi odottamaan Wreniä, jota oli pitänyt vaivihkaa, naurettavan huolissaan silmällä koko uintimatkan.
”Kaikki kunnossa?” mies varmisti ja ojensi vaistomaisesti käsivartensa leijumaan naisen selän takana kahlatessaan kohti kuivaa hiekkaa.

Wren kietaisi hiuksensa kiinni niskaan ennen kuin pudottautui veteen.
Hän oli oppinut nauttimaan huulillaan viipyvästä suolan mausta. Tällä kertaa hän ei jäänyt polskuttelemaan ihan vain siitä ilosta, että saattoi tehdä niin, vaan lähti uimaan Charlesin esimerkkiä seuraten kohti rantaa.
Ennen jalkojensa laskemista pohjaan hän tarkisti, ettei alla odottanut mitään terävää tai piikikästä, mutta jalat kohtasivat ainoastaan hienonhienoa hiekkaa.
"Mmm, kaikki hyvin. Matka ei ollut pitkä, eikä mikään napannut nilkkaan."

Kun jalkojen alla oli kuumaa, valkoista hiekkaa, Charles veti pussin esiin pienestä, mustasta olkalaukusta ja ojensi Wrenille naisen kengät, ennen kuin pujotti omat jalkaansa. Ne olivat edelleen kosteat eilisestä sukelluksesta, mutta typeryydestä sai maksaa. Laivastonsininen paita liimautui märkänä rintakehään, mutta se toivottavasti kuivaisi nopeammin.
Trooppinen metsä muodosti vihreän, elävän katoksen heidän ylleen, ja mies katseli tarkasti jalkoihinsa kävellessään, haluamatta astua minkään elävän niskaan. Kun metsä vaihtui häikäisevän aurinkoiseksi, kumpuilevaksi avomaaksi, Charles painoi aurinkolasit silmilleen ja viittasi Wreniä suuntaamaan kohti saaren pohjoisosaa ja kiipeämään ylös sen kukkulaisia, paikoin jyrkkiä rinteitä, kunnes heidän ympärillään levittäytyi maisema joka suuntaan levittäytyvästä, turkoosin ja sinisen sävyisenä hohtavasta merestä, josta toiset, vihreät saaret nousivat.
”Vettä?” mies tarjosi pulloa katsahtaen Wreniä tutkien lasiensa takaa.

Vilkaistessaan Charlesiin Wren oli yhtäkkiä hyvin tietoinen siitä, miten tiukasti märkä paita istui tämän ylävartalon ympärillä. Siinä vaiheessa, kun luonnollinen ajatusketju siihen, miltä paidan riisumisen täytyisi näyttää - tuntumisesta puhumattakaan - hän totesi, että oli korkea aika kääntää katse metsänrajaan.
Onneksi hänen vaatteensa olivat sen verran tummaa sinistä, että vaikka ne olivatkin läpimärät, mitään kiusallista ei päässyt kuultamaan läpi.
Mitkä alusvaatteet hän oli edes valinnut aamulla? Hitto nyt!
Kukkulan laella Wren jäi katsomaan maisemaa hieman hengästyneenä kiipeämisestä.
"Kaikki, mitä valo koskettaa..."
Hän hätkähti vesipulloa, mutta otti sen kiitollisena vastaan.

Charles nosti toisen vesipullon omille huulilleen ja pyyhkäisi tuulen pahoille teille houkuttelemia hiuksia pois otsaltaan. Hän katsahti naista silmäkulmastaan ymmärtämättä viittausta ja nykäisi sitten katseensa irti. Kauniita maisemia. Pilvenhattaroita. Välkkyvä meri. Asiallisia ajatuksia.
”Muistithan aurinkorasvan?” hän kysyi ja toivoi myöntävää vastausta, sillä tuskin selviäisi toisesta avuntarveesta sen levittämisessä. Onneksi Wrenillä oli tänään vaatteita päällä eikä selkä ollut vaarassa.
”Mitä haluaisit tehdä? Haluatko käydä kiertämässä niemen?” mies nyökkäsi kohti alas levittäytyvää, kapeaa niemenkärkeä, jonka rantoja vasten meri huuhtoutui.

"Mmm, muistin", Wren myönsi melkein poissaolevana, katsellessaan valon leikkiä meren sinisessä pinnassa.
Teki mieli ottaa luonnoslehtiö käteen. Pitkästä aikaa. Veneellä, kun he palaisivat.
Hän nyökäytti terävästi päätään vastaukseksi Charlesin kysymykseen, mutta kasvoilla viipyi hienoinen, mietteliäs kurtistus.
"Maailma on täynnä tällaisia maisemia... Kuinkahan moni niistä on sellainen, jota yksikään ihminen ei ole katsellut?"
Hän pyyhkäisi tuulen villitsemiä suortuvia kasvoiltaan. Osa niistä oli liian lyhyitä yltääkseen poninhännälle niskaan.
"Onko maailmassa vielä sellaista paikkaa, jonka haluaisit nähdä, Charles?"

”Ei kovin moni”, Charles vastasi ja piti katseensa päättäväisesti poissa Wrenin villeistä, punaisista hiuksista. Ja silti naisen kysymys sai hänen katseensa harhailemaan ja katumaan sitä.
”On kai. Ainakin joitain paikkoja, jotka näen mielelläni uudelleen”, hän sanoi. Toiset oli parempi jättää muistoihin kuin kohdata todellisuus, missä luonnon mestariteos oli haudattu uuden hotellin, ostoskeskuksen tai levittäytyvän slummin alle.
”Mitä sinä haluaisit nähdä?”

Se teki näystä jotenkin vielä erityisemmän.
Ei sillä, että luonto olisi ollut olemassa ainoastaan ihmistä varten. Mutta oli silti kunnia päästä nauttimaan jostakin niin erityislaatuisesta.
Wrenin kulmat kurtistuivat hieman lisää.
"Haluaisin joskus nähdä revontulet", hän myönsi hetken kuluttua.
"Ja vierailla Monetin puutarhassa. Rakastan hänen maalauksiaan."

Mikä häntä vaivasi? Miksi ensimmäinen ajatus oli viedä Wren alkutalvella Skandinavian Lappiin ja seuraava varata ylimääräinen päivä tulevalla Pariisin matkalla, jotta Wren pääsisi tutkimaan Givernyä.
Hän voisi antaa naiselle vapaata ja tarjoutua maksamaan matkat. Joulubonuksena. Ei ehdottaa tulevansa mukaan. Se olisi paljon sopivampaa, vaikka jostain syystä hänelle jaksettiin valittaa kohtuuttoman anteliaista lahjoista.
”Ehkä pääset vielä käymään siellä, ja näet revontuliakin. Minäkin pidän niistä, ja pohjoisen luminen talvi on kieltämättä näkemisen arvoinen. Mutta toki minä olenkin aina pitänyt kylmästä säästä.”

Wren naurahti, eikä ääni tällä kertaa kuulostanut ivalliselta tai surulliselta.
"Tiedätkö, ensimmäistä kertaa voin jopa uskoa siihen", hän huomautti ja kietoi samalla käsivarsia vartalonsa ympärille kuin suojaksi.
"Olen päässyt jo näkemään tämän meren, valkoisen hiekan... En ikinä kuvitellut, että se olisi mahdollista."
Ei sen jälkeen, kun Lontoo ei ollutkaan osoittautunut portiksi maailmaan.
Charlesin sanat saivat Wrenin kääntämään katseensa mieheen.
"Se selittää."

”Se selittää?” hän toisti kohottaen kysyvästi vaaleaa kulmaansa ja viittasi Wreniä jatkamaan alas kukkulan rinnettä kohti saaren pohjoiskärkeä. He voisivat kävellä rantaa pitkin takaisin lahdelle, jonne vene oli ankkuroitu.
Charles puri kieltään, ennen kuin ehti sanoa, että Wren saisi nähdä mitä tahansa haluaisi. Herran tähden, lopeta! Hän voisi antaa naiselle komean joulubonuksen ja vaikka matkakohdevinkkejä. Hän ei voisi vihjailla matkustavansa assistenttinsa kanssa. Tämä oli jo tarpeeksi sopimatonta.
Mutta Wren ansaitsi kokea elämässään jotain kaunista.

Wren laski katseensa sinisenä hohtelevasta merestä jalkoihinsa, kun he suuntasivat rinnettä alas.
"Jään ritinän. Ja talvisen taivaan sinisen. Ehkei varsinaisesti selitä, mutta yhteys on looginen."
Niin looginen, kuin se nyt ylipäätään saattoi olla. Jos Wren olisi ollut luonteeltaan toisenlainen, hän olisi saattanut nolostua ja alkaa selitellä sanojaan.
Mutta ei hän ollut.
"Aistimukset, jotka syntyvät sinusta."

Että mitä?
”Aistimukset?” Charles toisti tietämättä kurtistaako kulmiaan vaiko hymyillä. Jään ritinää? Talvinen taivas? Mies seurasi naisen jalanjäljissä alas ruohikkoista, runsaan aluskasvillisuuden kirjomaa rinnettä ja salli itsensä katsella niskan kaarta ja paidan alla liikkuvia lapaluita vain hetken. Sekin tosin oli typerä ajatus, koska kaipaus vihlaisi häntä kipeästi.
Typerys.
”Mistä sinä puhut?”

Wren katsahti Charlesia hieman hämmentyneenä, ikään kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä tämä tarkoitti.
"Niin. Niin kuin numeroiden ja kirjainten kanssa. Ykkönen on punainen ja ääneltään korkeampi, kakkonen taas sininen ja matala..."
Hän kurtisti taas kulmiaan ja pyyhkäisi tuulen leikittämiä hiuksiaan pois otsalta.
"Ihmiset ovat ääniä ja värejä myös. Kyllähän sinä tiedät?"

Mies kohotti valkeaa kulmaansa mustien pilottilasien yli, toinen suupieli hymyyn kohoten.
”Kovin moni ihminen ei näe numeroita, kirjaimia tai toisia ihmisiä ääninä ja väreinä tavalla, josta sinä puhut”, Charles vastasi ja nykäisi kosteaa paitaa irti ihostaan. Vihreä, trooppinen metsä nielaisi heidät jälleen sisäänsä ja muutti valon vihreäksi.
”Siltä minäkö sitten… Näytän tai kuulostan? Jään ritinältä ja talviselta taivaalta?”

Wren näytti yllättyneeltä.
"Oh?"
Naiseksi, joka tiesi niin paljon asioita niin monelta tieteenalalta, hän oli kyseenalaistanut aistimaailmansa hämmästyttävän huonoksi. Mutta kun jokin oli omalle olemiselle niin itsestäänselvää, ei siihen ollut koskaan tullut kiinnittäneeksi huomiota.
"Niin. Oikeana talvipäivänä, ei sellaisena sateisena ja harmaana, kuin mitä Lontoossa suurin osa talvista on. Kun ilmassa on pakkasta sen verran, että hengitys höyryää ja poskia pistelee, ja taivas on niin uskomattoman kirkkaan sinisenharmaa, ettei sellaista sävyä näe koskaan muulloin."

Charles kohotti nyt molempia kulmiaan.
”Tuo kuulostaa melkein kohteliaisuudelta”, hän vastasi ja sukaisi sormet läpi hiuksistaan. Kuumuus tuntui liimautuvan iholle.
”Näetkö sinä itsesikin niin? Väreinä ja ääninä?” mies kysyi ja laski kätensä Wrenin olkapäälle pysäyttääkseen naisen.
”Katso”, hän kuiskasi pehmeästi kumartuen naisen korvanjuureen ja osoitti melkein heidän yllään olevaa, värikästä lintua.
”Tunnetko tuon?”

Wrenin kulmat kurtistuivat vähän lisää.
"Se oli. Pidän sellaisista talvipäivistä."
Vaikkei niitä usein ollutkaan.
Wren oli vastaamassa miehen kysymykseen, mutta käsi olkapäällä pysäytti hänet ja sai vilkaisemaan ensimmäiseksi jalkoihin. Käden liikahdus sai hänet kohottamaan katseensa - ja yllättävä kuiskaus melkein hengähtämään ääneen, kun kylmät väreet juoksivat pitkin selkää.
Keskity, nainen, keskity!
Punavatsainen, syvän violetin ja kirkkaanvihreän sekainen lintu sai Wrenin suupielet kohoamaan hymyyn.
"Fidžinluri, Phigys solitarius."

”Vaikuttavaa, Reynard, vaikuttavaa”, Charles kuiskasi hymyillen ja tajusi sitten hengittävänsä melkein vasten naisen kaulataivetta ja olevansa aivan liian lähellä. Hän astui taaksepäin yrittäen olla säikyttämättä lintua lentoon, vaikka hänen sydämensä hakkasikin rintaa vasten. Mitä hän kuvitteli tekevänsä?
Älä koske Wreniin. Kuinka vaikea yksinkertaista ohjetta oli noudattaa?
”Tiedätkö siitä muutakin?” hän kysyi hiljaa ottaen toisenkin askeleen taaksepäin.

Keskity lintuun, älä lämpimään hengitykseen kaulalla.
"Se on nuori yksilö, koska nokka ja jalat eivät ole vielä keltaiset. Sukunsa ainoa laji, sen sijoitti sinne brittiläinen-"
Wren käännähti katsomaan Charlesia ja vingahti säikähtäneenä, kun mies otti askeleen taaksepäin. Pieni, värikäs lintu pyrähti lentoon, kun Wren syöksähti nappaamaan miestä käsivarresta.
"Varo!"
Tämän jalan takana reippaasti miehen kämmenen pituinen musta kovakuoriainen mönki päättäväisesti eteenpäin, pitkät tuntosarvet heilahdellen.

Charles räpäytti silmiään Wrenin vingahtaessa ja syöksyessä hänen luokseen. Mitä? Mitä tapahtui?
Hän vilkaisi taakseen, valahti asteen kalpeammaksi ja loikkasi ilmaan kadehdittavalla voimalla ja sulokkuudella. Mies tempaisi Wrenin käsivarsiensa suojassa useamman askeleen kauemmas, sydän takoen, toinen käsivarsi Wrenin rintakehän ympärille kierrettynä ja nainen omaa rintaansa vasten painettuna.
”Olin unohtanut”, hän henkäisi värähtäen. Luojan kiitos hyönteiset eivät olleet Britanniassa tämän kokoisia. Tajuten päätyneensä jälleen aivan liian lähelle, hän rykäisi ja irrotti otteensa Wrenistä. Ehkä koppakuoriainen, edes jättiläismäinen, ei velvoittanut pelastusyritystä.

Wren vingahti uudestaan kun tuli yhtäkkiä tempaistuksi taaksepäin, ja käänsi katseensa silmät säikähdyksestä laajenneina miestä kohti.
Sydän takoi rinnassa niin kiivaasti, että nainen olisi voinut kuvitella juosseensa vähintään kukkulan huipulle ja takaisin.
"Anteeksi, en tarkoittanut säikäyttää, olit astua sen päälle", hän selitti ja pyyhkäisi hiuksia kasvoiltaan.
Sen sijaan, että olisi vetäytynyt inhoten vieläkin kauemmas, Wren otti kuoriaisen kiinni parilla askeleella ja kyykistyi sen vierelle, säikähdyksestään huolimatta lumoutuneena.

Mitä?
Mitä?! Charles räpäytti ja pudisti päätään tujittaen naista epäuskoisena.
”Olin astua sen päälle?” hän toisti ja älähti sitten hätkähtäen, tietämättä mitä tehdä käsillään, kun Wren kumartui lähemmäs valtavaa hyönteistä.
”Mitä sinä teet? Wren! Älä luojan tähden koske siihen. Oletko menettänyt järkesi?”

"En minä koske", Wren vakuutti seuratessaan, kuinka valtava otus kömpi eteenpäin päättäväisesti, muusta maailmasta välittämättä. Tämä oli sen valtakuntaa, ja ihmiset saivat väistää, jättikuoriaista ei kiinnostanut.
"Ei se käy kiinni, jos sitä ei häiritse, korkeintaan sihisyttää siipiään... Voi Luoja, eikö se olekin uskomaton olento?"
Sääli, ettei hänellä ollut kameraa mukanaan, hän olisi mielellään ikuistanut itsepäisen hyönteisen. Ja kenties näyttänyt kuvan Gabriellelle, tämähän oli toivonut niitä?
Hyönteinen mönki tiehensä ja Wren suoristautui, kääntyen katsomaan Charlesia silmät loistaen.
Huoli häivähti kuitenkin kasvoilla, kun mies näytti jotenkin... järkyttyneeltä.
"Oletko kunnossa?"

Charles tuijotti Wreniä jähmettyneenä, kasvot aurinkolaseista huolimatta tyrmistystä heijastaen. Oliko hän kunnossa?
”Oletko sinä kunnossa?” hän toisti kysymyksen, sillä nainen tuntui saaneen auringonpistoksen tai lyöneen päänsä.
”Se on jättiläismäinen hyönteinen”, mies vastasi kulmat kurtistuen ja vilkaisi levottomana jalkoihinsa siltä varalta, että niitä olisi liikkeellä enemmänkin.
”Uskomaton ei ole ensimmäinen adjektiivi, mitä käyttäisin, ei.”

"Tiedän! Maailman suurimpia!" Wren vakuutti ilahtuneena, unohtaen täysin Charlesin osoittaman huolen hänen voinnistaan.
"Uskomaton on ehkä hieman laimea sana, olet oikeassa... Ajattele, niiden toukilta kestää kaksitoista vuotta kasvaa aikuisiksi! Yleensä ne liikkuvat lähempänä auringonlaskua, olemme onnekkaita, kun pääsimme näkemään yhden."
Riemu heijastui Wrenin kasvoihin ja hartioihin, joiden terävyys näytti pehmentyneen väliaikaisesti sen jälkeen, kun he olivat jättäneet Lontoon taakse.
"Mennäänkö?" hän kysyi, vilkaisten haikeana puuta josta lintu oli paennut.

Charles tuijotti naista aurinkolasiensa takaa.
Mitä luojan tähden?
”Niin, minä tiedän”, hän vastasi kuivasti ja vilkaisi uudelleen ympärilleen, nyt melkein vainoharhaisena, kuin jättiläishyönteiset voisivat olla kutittelemassa hänen pohkeitaan hetkenä minä hyvänsä.
”Mennään”, mies vastasi ja tutki mietteliäänä Wrenin pehmennyttä olemusta. Ei, hän ei todella osannut lukea naista. Oliko Wren innoissaan muistakin hyönteisistä?
Metsä vaihtui valkeaksi, häikäisevän kirkkaaksi rannaksi, jota vasten turkoosin meren aallot pyyhkivät voimakkaina vaahtopäinä.
”Oletko sinä pitänyt aina hyönteisistä?”

Wren räpytteli hieman silmiään valkeassa kirkkaudessa ja kiepautti vesipullonsa korkin auki. Piti muistaa juoda, hän ei halunnut kuukahtaa nestehukkaan.
"Minusta ne ovat valtavan kiehtovia olentoja", hän myönsi.
"Niitä on ollut olemassa jo dinosaurusten aikaan, ja nykyisellään ne muodostavat yli puolet kaikista tunnetuista eliölajeista. Vaikka linnut ovat silti lähempänä sydäntäni, mutta minä olenkin puolueellinen."

Mies pudisti päätään ja töni aurinkolaseja paremmin ylös suoran nenänsä vartta, kun aurinko uhkasi häikäistä niistä huolimatta.
”Olet yllättävä nainen”, hän sanoi ja veti kosteaa paitaa irti rinnastaan. Hän ei voinut sanoa tuntevansa yhtäkään ihmistä, joka olisi innoissaan hyönteisistä. Linnuista hänkin osasi kiinnostua.
Peukaloiseksi nimetty feeniks.
Lopeta.
”Et vastannut aikaisemmin. Näetkö sinä itsesi väreinä ja ääninä?”

"Ja sinä yllättävä mies, Charles Edgerly", Wren totesi hyväntuulisesti. Hyönteisen näkemisen aiheuttama riemu riitti vain hetkeksi, sillä hyvin pian hän tuli taas tietoiseksi Charlesista.
Kosteasta paidasta, joka takertui miehen ihoon.
Rintakehään, jota vasten hän oli painunut hetkeä aikaisemmin, kun ulkoministeri oli yrittänyt suojella häntä hyönteisen kostolta.
Wren pudisti päätään, sekä vastaukseksi kysymykseen että keskittyäkseen.
"En, en samalla tavalla. Päälläni olevien vaatteiden värit, kyllä, mutta en itseäni."

Charles katseli Wreniä sivusilmällä heidän kävellessään. Kuumuus tuntui kiertyvän iholle ja väreilevän hiekan yllä. Se sai miehen olon hyvin epämukavaksi. Ajatukset kovin levottomiksi.
Kuin hän olisi jatkuvasti jääkylmän suihkun tarpeessa. Ehkä olisi parempi olla katsomatta Wreniä.
”Niinkö? Kun kerran näet kai useampiakin ihmisiä niin, väreinä ja ääninä, millaiseksi arvelisit itsesi?”

Wren pysähtyi hetkeksi nykäistäkseen kengät pois jaloistaan. Hiekka tuntui lämpimältä, melkein liian kuumalta jalkapohjia vasten, mutta kaikki oli hyvin, kun pysyisi liikkeessä. Ja pitäisi katseen jaloissa, niin ettei tulisi kävelleeksi mihinkään ei-toivottuun. Terävään.
"En tiedä", Wren myönsi ja kohautti toista hartiaansa.
"En ole koskaan ajatellut asiaa. Minkä värisenä sinä näkisit minut?"
Hän katsahti Charlesia kysyvästi.

Charles käänsi kasvonsa Wrenin puoleen ja loi naiseen merkitsevän katseen aurinkolasien reunan yli.
”Sanoisin, että sinä olet koko sateenkaaren kirjo”, hän vastasi toinen suupieli huvittuneeseen hymyyn kohoten. Ainakin naisen vaatekaapista löytyi jokaikinen kuviteltava värisävy.
”Kai se riippuisi siitä, millä tuulella olet. Kun päätät jotain ja pyrit sinne vaikka läpi harmaan kiven, saattaisit olla punakultaista tulta. Ja kun pelmahdat töihin niin kirjavasti pukeutuneena, että heikompia hirvittää, hohtavaa väriä Lontoon harmaudessa, voisit olla kanariankeltainen”, mies pohti mietteliäänä heidän kävellessään, omituisen kiireettömässä, ajattomassa hetkessään paratiisissa.
”Juuri nyt voisit olla vihreää, niin kuin lehtien läpi paistava kesäaurinko. Ja ehkä istuessasi katselemassa auringonlaskua ja tähtiä, meren suolaa vielä hiuksissasi, saattaisit olla samanlainen, pohjattoman kaunis syvänsininen kuin nämä vedet.”

Wren jäi hetkeksi hämmentyneeseen hiljaisuuteen.
Sydän taisi jättää väliin lyönnin tai pari.
Sitten nainen naurahti ja puisteli päätään, samalla kun yritti saada ajatukset jälleen kasaan.
"En odottanut sinulta tuollaista vastausta", hän huomautti, ja vilkaisi Charlesia vino hymy huulillaan.
"Sinähän melkein sanoit minua kauniiksi."
Pohjattoman kaunis syvänsininen.

Charles rykäisi.
”Niin.” Ei hän sitä voinut kieltääkään enää.
Sen lisäksi, että hän ei voinut lakata koskemasta naiseen, hän runoili sopimattomia sanoja. Ja tämä oli vasta toinen päivä veneellä. Luoja häntä auttakoon.
”Mitä sinä odotit?”

"En tiedä", Wren myönsi ja tunsi, kuinka väri alkoi taas hiipiä kasvoille.
Charles ei ollut edes kieltänyt hänen sanojaan. Miksi? Sehän kuulosti siltä, kuin mies olisi todella tarkoittanut, mitä sanoi.
Nainen vilkaisi melkein haikeasti kohti merta. Hänen olisi juuri tällä hetkellä tehnyt mieli seurata ulkoministerin aiempaa esimerkkiä ja syöksyä suoraan veteen. Onneksi oikea lahti alkoi sentään lähestyä, pian pääsisi väkisinkin uimaan, ja ehkä poskia ruhjova kuumuus jäisi veteen, niin lämmintä kuin se olikin.
"Minulla on epäsymmetriset kasvot."

”Sinulla mitä?” Charles toisti hämmentyneenä ja kurtisti kulmiaan. Hän kääntyi tutkimaan Wrenin kasvoja lasiensa takaa heidän kävellessään.
Tämä muistutti häntä jäällä luisuun lähtevästä autosta.
”Onko se mielestäsi huono asia?”

"En ole ajatellut asiaa kovinkaan paljon", Wren totesi ja kohautti toista olkapäätään.
Epäsymmetrinen koko ihminen.
"Se ei ole ollut mielestäni kovinkaan olennaista. Mutta tieteellisesti on pystytty todistamaan, että ihmiset pitävät symmetrisiä kasvoja keskimäärin epäsymmetrisiä viehättävämpinä. Sinulla on hyvin symmetriset kasvot."

”Sinähän melkein sanoit minua viehättäväksi”, Charles sanoi ja halusi lyödä itseään.
Mies rykäisi pyyhkäisten sormet läpi hiuksistaan eikä tiennyt helpottuako nähdessään Whimsyn tutulla lahdella. Vene oli toivottoman pieni.
”En tiedä, olisinko samaa mieltä ihmisten mieltymyksistä. Olen todennut, että pieni epäsymmetria voi tehdä ihmisestä ainutlaatuisen.”

"Sinähän olet", Wren vastasi, ennen kuin ehti miettiä sanojaan tarkemmin.
Mutta sehän oli vain faktoihin perustuva tosiasia. Charlesilla oli kasvot, jotka varmasti tilastollisesti miellyttivät monia. Sillä ei ollut mitään tekemistä hämmästyttävän vaaleiden ripsien tai silmien kanssa, ei myöskään hyvässä kunnossa olevan ylävartalon, jota paita edelleen halasi varsin tiukasti...
Ei, ei mitään.
Wren hieraisi poskeaan.
"Sektoriaalinen heterokromia. Silmässä. Ei sillä, että sillä olisi mitään tekemistä tämän keskustelun kanssa."

Charles kosketti niskaansa.
Tutkimustietoon perustuva observaatio, ei Wrenin henkilökohtainen mielipide. Käyttäydy, typerä, typerä mies. Silti hän kääntyi katsomaan naista seisahtuessaan rannalle ja avasi laukun ottaakseen naisen kengät takaisin vesisuojaan.
Älä sano mitään.
Ole kiltti äläkä sano mitään.
”Silmäsi ovat ensimmäinen asia, minkä huomasin sinussa.”

Wren sujautti kengät turvallisesti pussiin ja kiitti onneaan siitä, että he olisivat pian vedessä. Sinne huuhtoutuisivat kaikki kummalliset ajatukset, liukenisivat suolan mukana.
Tieteellisesti ajatuksessa ei ollut mitään järkeä.
Nainen nielaisi ja kohotti katseensa Charlesin kasvoihin.
"Niinkö?"
Miksi se sai hänen sydämensä tykyttämään sillä tavalla?
"No, heterokromia ei tietenkään ole niin kovin yleistä, ei siihen joka päivä törmää. Vain noin, tuota..."
Minkä vuoksi oli niin kammottavan vaikea yrittää muistaa, kuinka yleistä silmien erivärisyys prosentuaalisesti oli?

Miksi hän ei voinut olla hiljaa? Miksi hän ei voinut lakata koskettamasta Wreniä? Jos hän ei saisi itseään hallintaan, hän kuolisi tällä matkalla.
Ei hän voisi herran tähden selittää miksi, vaikka nainen sitä kysyi, eihän? Ja silti hän huomasi vastaavansa, kun tutki naisen toffeenruskeita silmiä.
”Ei se johtunut heterokromiasta, vaan siitä, että kun katson sinua, sinä katsot takaisin.”
Charles kahlasi aivan liian lämpimään veteen kamppaillen vastaan halua läimiä kasvojaan. Typerys, sinä käsittämätön, sopimaton typerys. Mies sukelsi helpottuneena veden ollessa tarpeeksi syvää ja lähti uimaan vahvoin vedoin kohti venettä. Ainakaan veden alla hän ei voisi sanoa enempää asioita, jotka johtaisivat potentiaalisesti vielä syytteeseen häirinnästä tai Wre- erinomaisen assistentin menettämiseen.

Ne kerrat, kun Wren jäi sanattomaksi, olivat harvassa.
Tämä oli yksi niistä.
Kun Charles lähti kahlaamaan veteen ja lopulta sukelsi, Wren seisoi vielä rannalla sydän hakaten ja posket kuumuutta hehkuen.
Hän katsoi takaisin.
Ei sanaakaan silmien väristä tai siitä, mitä se toi mieleen, ei hymystä, ei mistään.
Vaan että hän katsoi takaisin.
Puna karahti kaulalta kasvoille ja jokin tuntui polttelevan silmien takana. Suolainen vesi, pitäisi huuhtoa kasvot kun hän pääsisi veneeseen. Typertyneenä Wren lähti kahlaamaan syvemmälle, ja unohti tärkeimmän säännön pohjan tarkkailusta.
Jokin pisti.
Jalasta ampaiseva kipu sai naisen vinkaisemaan ja nytkähtämään kauemmas.
Kaikki hyvin, kivi se vain oli, terävän kiven reuna.
Mutta siihen mennessä, kun hän sai viimein tartuttua tikkaisiin, uituaan paljon vähemmän sulokkaasti kuin yleensä, kipu vihloi jo niin voimakkaana, että se sai veden valumaan silmistä.

Jo veneen tikkaat kiivennyt ja itseään epätoivoisesti kasannut Charles kyykistyi tapansa mukaan auttamaan Wrenin veneeseen, mutta kurtisti kulmiaan nähdessään naisen kasvot.
”Hei, mikä on?” hän kysyi huoli kylmänä vihlaisten.
Mies ei odottanut vastausta, kun tarttui Wrenin käteen, suoristautui ja nosti naisen yhdellä liikkeellä ylös ja vaaleapuiselle kannelle. Hän laski naisen istumaan ruorin takana olevalle, vaalealle penkille ja kumartui silmien tasalle.
”Sattuuko johonkin?”

Wren yritti räpytellä kyyneleitä silmistään, mutta kipu sai ne vuotamaan itsepintaisesti.
Kuinka monta kertaa hän joutuisi itkemään ulkoministerin nähden?
"... Pisti..." hän vastasi uikahtaen, nytkäyttäen vihlovaa jalkaa jonka pohjaan tumma piikki oli uponnut. Verensekaista vettä oli levinnyt vaalealle kannelle.
Miten hölmö ihminen saattoi olla? Miksei hän ollut varonut?

Hätä välkähti Charlesin kasvoilla ja sai miehen pudottautumaan vauhdilla kyykkyyn, tarttumaan nytkäytettyyn jalkaan ja tutkimaan sitä.
”Merisiili?” hän varmisti, vaikka tunnistikin tumman piikin paremmin kuin hyvin. Wrenin ilmiselvä kipu sai hänen sydämensä hakkaamaan levottomana. Piikki piti saada nopeasti pois jalasta.
Mies ajatellut sen enempää, kun kumartui lähemmäs kuin halatakseen Wreniä, kiersi kätensä naisen ympärille ja nosti tämän sitten kiireellä hajareisin syliinsä, jotta mahtui kantamaan naisen alas hyttiin vieviä kapeita portaita.
Charles nosti naisen istumaan keittiötason laidalle ja harppasi hakemaan tarvitsemaansa lääkekaapistaan.
”Kaikki hyvin”, hän vakuutti, kun otti pienen taskulampun hampaidensa väliin, pinsetit toiseen käteen ja Wrenin jalan tiukasti toiseen. Hän tarttui piikkiin pinseteillä ja veti sen hitaasti ja huolellisesti ulos. Hän etsi keittiönurkan kaapista viinietikkaa, jota kaatoi tarjoilukulhoon ja auttoi sitten jalan sinne.
”Haudotaan sitä puoli tuntia viinietikassa, niin piikin mahdolliset jäänteet poistuvat.”

Wren oli liian säikähtänyt ja kipeä edes nolostumaan. Hän kietoi käsivartensa Charlesin hartioiden ympärille ja saattoi ajatella ainoastaan sitä, millainen sääli oli, että kaunis vaalea kansi sotkeutui jalasta hitaasti tipahteleviin veripisaroihin.
Se oli vain merisiili, ei mitään sen vaarallisempaa. Ei myrkkyä, joka saisi tehdä tuhojaan hänen kehossaan, ennen kuin hän pääsisi sairaalaan.
Säikähdys purkautui itkuiseksi tärinäksi.
"En katsonut eteeni", Wren myönsi samaan aikaan onnettomana ja nolona, jääden katselemaan tarjoiluastiaan upotettua jalkaa. Itku muuttui naurunsekaiseksi, hänen oli painettava käsi suulleen. Voi tarjoilukulhoparkaa.
"Se oli vain merisiili. Ei... Säikähdin vain."

”Olen minäkin astunut sellaisen piikkiin”, Charles vastasi.
”Tiedän, että se sattuu.” Mies viritti matkakeittimen valmiuteen keittämään vettä, poimi lääkekaapista valmiiksi tarpeita jalan paketointiin ja puhdistukseen sekä antibioottista voidetta ja särkylääkkeitä. Hän käänsi naisen käden kämmen ylöspäin, ravisti sille pari varsin vahvaa kipulääkettä ja ojensi Wrenille sitten pullon vettä.
Charles nojasi selkänsä viereiseen keittiötasoon, risti käsivarret kevyesti rinnalleen ja tarkkaili Wreniä kulmat kurtistuneina ajan kellostaan tarkastaen.
”Ota ne. Ne auttavat kipuun.”

"Olisin voinut jättää tämän osan paratiisia kokeilematta", Wren totesi ääni itkusta paksuna. Kerrankin hän oli kurtistelematta kulmiaan kipulääkkeille ja nielaisi ne kiltisti veden kanssa. Jalan kipu oli muuttunut viiltävästä tykyttäväksi, melkein kuvottavaksi.
"Tällä menolla voisit lisätä jalan paketoinnin ansioluetteloosi", Wren huomautti hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Mutta jätän sen kuuluisan kolmannen kerran väliin, kiitos vain."
Kun levoton pulssi alkoi viimein rauhoittua, hän muisti taas Charlesin sanat. Silmistään.

”Tiedän”, Charles vastasi ja tarttui olkavarsiinsa estääkseen itseään koskemasta naiseen myötätunnon osoituksena. Hän tiesi, että tuska oli järkyttävä. Toivottavasti nainen ei reagoisi tehokkaisiin kipulääkkeisiin turhan vahvasti, mutta kai sekin oli parempi vaihtoehto kuin polttava tuska.
”Onneksi veneeltä uimaan lähtiessä ja snorklatessa niihin törmää vähemmän. Rantavesissä jalan liikkuessa pitää olla varovainen.”

"Niin."
Wren katseli jalkaansa, joka näytti edelleen yhtä koomiselta tarjoilukulhossa. Ehkä oli vain hyvä, että hän oli onnistunut iskemään jalkansa merisiilin piikkiin. Kipua oli kaikesta huolimatta helpompi kestää kuin sitä hämmennystä ja punastumista, jonka Charlesin huomio hänen silmistään oli aiheuttanut.
Nainen hieraisi otsaansa, joka tuntui yhä kuumottavalta.
"Onko sinua koskaan pistänyt tai purrut mikään muu? Kuin merisiili. Ja kivääri."

Lisäys aseesta oli niin odottamaton ja ironinen, ettei Charles voinut olla nauramatta.
”Merillä monikin olento. Maalla lähinnä hevoset.” Hän nykäisi märkää paitaa irti rinnastaan, katsahti kelloaan suoristautuen ja astui makuuhyttiinsä poimimaan kuivan paidan laukustaan. Mies veti märän päänsä yli ja kuivan sen tilalle palatessaan takaisin pienen keittiön puolelle.
”Olen kohdannut meduusoita valitettavan monta kertaa ja tehnyt tuttavuutta merisiileihin ja rauskuihin. 10-vuotiaana tulin merikäärmeen puremaksi. Olen myös törmännyt valkohaihin, mutta en tehnyt sen lähempää tuttavuutta sen hampaiden kanssa.” Muisto vaanivaa haita vastaan puolustautumisesta kummitteli silti tehokkaasti.
”Nykyään olen toivottavasti viisaampi.”

Kevyt kurtistus oli ilmestynyt Wrenin kasvoille.
"Minuakin on purrut hevonen. Koira, mutta se oli omaa syytäni. Lammas. Myyrä. Ja pikkusisko. Se on ollut ainoa haava, joka on koskaan tulehtunut."
Hän puristi sormiaan tason reunan ympärille ja käänsi katseensa Charlesiin.
"Minäkin toivon, että olet viisastunut."

’Pikkusisko’ sai Charlesin nauramaan uudelleen. Mies pyyhkäisi hiuksiaan ja kyykistyi takaisin Wrenin jalan puoleen, puhdistamaan viinietikassa hautuneen jalkapohjan.
”Miten sinä sait myyrän puremaan itseäsi?” hän kysyi hieroessaan antibioottista voidetta haavan päälle ja paketoidessaan sen viinietikassa marinoituun siteeseen, jonka varmisti paikalleen teipillä.
”Kiitos”, mies lisäsi kuivasti toiveeseen viisaudesta ja katsahti ylös Wrenin kasvoihin, ”millainen olo nyt on? Kuinka paha tuska on?”

Charlesilla oli mukava nauru. Sääli, ettei sitä kuullut kovinkaan usein.
Wren hieraisi kasvojaan uudelleen, ajatukset tuntuivat muuttuvan hitaasti tavallista puuroutuneemmiksi.
"Se oli päässyt livahtamaan keittiöön. Ei sellainen maamyyrä, vaan sellainen ruskea, metsämyyrä. Myodes glareolus. Se oli päässyt livahtamaan sisälle, joten kannoin sen ulos. Kiittämätön otus, antoi kyllä ottaa kiinni ja viedä pihalle, mutta puri kun olin päästämässä sitä vapaaksi..."
Hän liikautti varovasti jalkaansa.
"Ei särje enää pahasti... Mutta minulla on vähän... tokkurainen olo."
Särkylääkkeet olivat taitaneet humahtaa suoraan päähän. Mutta ainakin kipu oli siedettävä.

”Olen pahoillani, lääkkeet voivat olla melko vahvoja”, mies sanoi suoristautuen.
”Ehkä sinun olisi hyvä käydä pitkäksesi. Uni voisi helpottaa myös jalan särkyä.”
Charles katsahti hytin toisessa päässä olevaa makuutilaa. Hänellä ei ollut syytä ottaa Wreniä uudelleen syliinsä. Yksi kerta oli jo tarpeeksi asiatonta, vaikka se olikin naisen kivun houkuttelemaa.
”Selviätkö?” hän kysyi hieraisten niskaansa.

"Sinunkin pitäisi. Et nukkunut yöllä olenkaan", Wren huomautti ja liukui lävistämättömän jalkansa varaan lattialle. Hän otti varovaisen askeleen varaten painoa ainoastaan kipeän jalan varpaille. Humiseva olo päässä yhdistettynä veneen hentoon keinuntaan sai hänet horjahtamaan ja ottamaan tukea tasosta.
"... heikosti..."

Hienoa. Charles katsahti alistuen vaaleapuista hytin kattoa ja nosti Wrenin sitten käsivarsilleen. Hän ylitti hytin muutamalla, pitkällä askeleella, nykäisi auki Wrenille antamansa päämakuuhytin oven ja astui sisään, laskien naisen istumaan sängyn päätyyn.
Hän otti reippaan askeleen taaksepäin ja kiersi kädet ympärilleen.
”Tuota. Yritä nukkua, ja huuda vain, jos tarvitset jotain.” Mies otti toisen askeleen taaksepäin ja tarjoutui sulkemaan oven antaakseen Wrenille hieman yksityisyyttä. Sen verran, mitä toivottoman pienellä purjeveneellä oli mahdollista.
Ehkä hänenkin pitäisi yrittää nukkua.

"En usko sen olevan ongelma", Wren vakuutti tokkuraisella äänellä.
Pitäisi vain vaihtaa kosteat vaatteet toisiin. Sen verran hänellä oli sentään järkeä päässä, että odotti Charlesin sulkevan oven ennen kuin alkoi nykiä paitaa pois päältään. Yöpaita odotti onneksi valmiina sängyn päällä aamun jäljiltä, ei tarvinnut kuin kiskaista se pään yli ja kömpiä sitten painamaan pää tyynyyn.
Olisi kuvitellut, että lääketokkura olisi tehnyt unesta rauhallista, mutta sen sijaan Wrenin alitajunta oli levottomampi kuin aikoihin.

Sunnuntai 24. joulukuuta 2017, alkuilta Yasawa Islandin pohjoiskärki, Fidzi

Tule kanssani purjehtimaan Fidzille, hän sanoi. Se on hauskaa, hän sanoi.
Oli tämäkin tapa viettää jouluaattoa. Charles oli toki halunnut paeta joulua Englannissa, ajatusta tyhjästä Lilford Hallista ja peruuttamattomasti särjetystä perheestä – vaikka se olikin tavoittanut hänet ensimmäisenä yönä hiljaisen tähtitaivaan alla – mutta Wrenille tämän täytyi olla kerrassaan kurja joulu.
Kaatosade oli hakannut Whimsyn kantta taukoamatta kaksi päivää. Villit myrskytuulet ulvoivat merellä ja nostivat aallot väkivaltaisiksi vaahtopäiksi, jotka pieneen lahteen eksyessään paiskoivat veneen kylkiä ja saivat sen keinahtelemaan. Ukkonen jyrisi ja sai raskaan, läkähdyttävän kuumuuden makaamaan meren yllä. Heidän oli pitänyt jatkaa matkaa kohti Vanua Levua ja sen pohjoispuolen saaristoa matkallaan kohti hänen saartaan, mutta avomeren ylittäminen tässä säässä ei ollut järkevää.
Niinpä Whimsy kellui ankkuroituna pienessä lahdessa Yasawa Islandin pohjoiskärjessä odottamassa.
Ja pellavahousuihin ja poolopaitaan pukeutunut Charles lojui hytin valkean, U-muotoisen sohvan laidalla ja tunsi tulevansa hulluksi. Kuumuus tuntui hiipivän iholla levottomana, ja hytin seinät pusertuivat sitä lähemmäs mitä voimakkaammalta Wrenin tuoksu tuntui. Mutta olisi järjetöntä karata pimeälle kannelle kaatosateeseen, varsinkaan myrskyssä, jossa mastoon voisi iskeä salama.
Niinpä mies vain nosti kirjaa paremmin kasvojensa eteen ja yritti olla katsomatta naista, vaikka suunnitelma oli toiminut tähänkin mennessä niin kovin hyvin.

Wren ei ollut pitkään aikaan voinut sanoa olevansa jouluihminen, ei sitten lapsuutensa ensimmäisten vuosien. Hän ei varsinaisesti vihannut sitä, jos ei myöskään syleillyt. Kerran vuodessa he ohittivat toisensa, nyökäyttivät tervehdykseksi ja jatkoivat matkaa omiin suuntiinsa.
Olisi sää silti voinut olla parempi.
Vaikka myrskyävän meren nostattaman pahoinvoinnin pahin terä oli taittunut, kiitos tehokkaiden lääkkeiden, olo pienessä, kosteanlämpimässä hytissä oli tukahduttava. Hän oli ratkaissut asian kaivamalla viimein esiin luonnoslehtiönsä ja puuvärit, jotka oli päätynyt ostamaan samassa innostuksessa vaatteiden kanssa, ja keskittyi värittämään saarimaisemaa siitäkin huolimatta, että aina silloin tällöin metallinen kotelo oli napattava kiinni, ettei se olisi liukunut keinahduksen voimasta lattialle.
"Charles?" hän kysyi, kohottamatta katsettaan piirroksestaan. Punaiset hiukset olivat villiintyneet lopullisesti suolan ja kosteuden yhdistelmästä, joten hän oli ratkaissut asian keräämällä ne niskaansa nutturantapaiselle.
"Mitä tulee, kun lumi sulaa?"

Charles laski kirjansa, suoristautui sohvannurkassa ja katsoi Wreniä kulmat kurtistuen. Mitä?
”Mitä?” hän kysyi hämmentyneenä ja nosti vesipullon huulilleen. Miksi täällä oli niin kuuma? Hänen olisi tehnyt mieli reuhtoa paita pois päältään, kun sen selkä tuntui liimautuvan kiinni ihoon, mutta se olisi ollut… Sopimatonta.
Kuumuus tuntui saavan hänetkin sulamaan ja teki moitteettomasta ryhdistä vaikeaa, kun sohva tuntui kiskovan häntä kohti puolimakaavaa nojaa.

"Kevät", Charlesista katsottuna pöydän vastakkaisella puolella istuva Wren vastasi.
Kysymys tuntui liittyvän johonkin, mitä nainen oli käynyt läpi mielessään, istuessaan äänettömänä luonnoslehtiönsä ääressä hyvän tovin. Hän pyyhkäisi hiuksiaan nihkeältä tuntuvalta otsaltaan ja sulki lopulta sekä puuvärirasian että vihreäkantisen lehtiön. Sen hän nappasi käteensä ja löyhytty kasvoilleen epätoivoisen ilmavirran, vaikka sekin helpotus oli vain hyvin hetkellinen.
"Myrsky sen kun jaksaa riehua..."

”Ahaa…”, mies ehti katsella ylösalaisin näyttäytyvää maisemaa vain hetken, ennen kuin lehtiö läpsähti kiinni ja sai toimittaa viuhkan virkaa. Charlesin olisi tehnyt mieli nousta ja mennä avaamaan hytin ovi, mutta raju tuuli olisi vain puhaltanut kaatosateen sisään puiselle lattialle.
”Saisinko katsoa?” hän kysyi nyökäten kohti vihreäkantista lehtiötä.
”Sinulla on hyvin vaikuttava tyyli.”

Wrenin käsi jähmettyi kesken liikkeen. Hetken hän katsoi Charlesia hämmentyneenä, mutta ojensi sitten lehtiötä miestä kohti.
"Siitä on vuosia, kun olen viimeksi piirtänyt."
Saapuessaan Lontooseen hän oli piirtänyt kaupunkimaisemaa innokkaasti - erityisesti sateisesta kadusta heijastuvia valoja, mutta sitten harrastus oli vain jäänyt.
Kuten Wreniltä saattoi odottaa, kuva oli täynnä värejä. Meri ei ollut vain sininen, vaan välkehti vähintään kymmenessä sinisen eri sävyssä, heijastaen vihreän saaren taakse laskeutuvaa oranssia aurinkoa. Ei ollut kenties mikään yllätys, että tyyli muistutti impressionismia, jossa vaikutelma oli kaikkein tärkein.

Charles hiljentyi hyväksi toviksi katselemaan. Kalpeanharmaiden silmien katse tutki huolellisesti piirroksen jokaisen yksityiskohdan, tavan, jolla värikynät olivat liikkuneet paperilla, kuinka eri värit yhdistyivät toisiinsa, muodostivat lopulta elävän vaikutelman paratiisista.
Jota he eivät valitettavasti olleet nähneet kahteen päivään kuin sateen rankan, harmaan verhon läpi.
Ei voinut olla inhimillistä olla teljettynä näin pieneen tilaan Wrenin kanssa, kun naisen läsnäolo hiipi jatkuvasti hänen ihollaan. Mies pyyhkäisi otsalle valahtavan hiussuortuvan pois ja ojensi lehtiön takaisin.
”Se on hyvin kaunis. Pidät siis Monetista?”

Wren käytti tilaisuuden hyväkseen, kun Charles oli keskittynyt kuvaan, ja varasti itselleen pienen hetken katsella miehen kasvoja.
Se, mitä tämä oli sanonut rannalla, ei ollut jättänyt häntä rauhaan. Hän syytti sanoista sitä, että unet olivat muuttuneet levottomiksi, vaikka kai ne olivat olleet sitä jo aiemminkin.
Hän rakasti ilmettä, joka Charlesin kasvoille ilmestyi, kun tämä keskittyi.
Ei, ei pitänyt ajatella sellaisia sanoja. Ne olivat vaarallisia.
Nainen hätkähti syyllisenä, kun Charles kohotti kasvonsa ja ojensi kätensä ottaakseen lehtiön vastaan.
"Kiitos. Kyllä, Monet on yksi suosikkejani, Van Goghin ohella. Minulla oli lapsena isän lähettämä postikortti Water Lilies and Japanese Bridgestä, mutta sisko repi sen suutuspäissään. Isä rakasti värejä niin kuin minäkin."

”Sinun täytyy siis päästä käymään Givernyssä”, Charles vastasi ja nojautui valkeaa selkänojaa vasten, niin kuin se olisi helpottanut hänen oloaan vähääkään. Kuinka kohtuutonta olisi katsoa, olisiko hänen mahdollista ostaa Wrenille jokin alkuperäinen Monetin teos?
Ehkä se olisi kohtuutonta.
Miksi oli niin vaikeaa antaa lahjoja, joita ihmiset ottaisivat vastaan?
”Pyydät vain vapaata, kun haluat mennä”, mies sanoi ja pyyhkäisi levottomana hiuksiaan.
”Sisaresi alkaa kuulostaa vaaralliselta.”

"Näkisin puutarhan todella mielelläni", Wren myönsi, ottaen lehtiön taas hyötykäyttöön viuhkana.
Vielä jonkin aikaa sitten hän olisi ollut haltioissaan mahdollisuudesta päästä näkemään Monetin rakkaan puutarhan omin silmin. Ja oli hän nytkin, mutta tunteeseen sekoittui jotakin muutakin.
Hämmentävä ajatus siitä, että Charles tuskin olisi siellä hänen kanssaan.
Pieni naurahdus karkasi Wrenin huulilta.
"No, hän on irlantilainen ja minun sisareni, joten mitä voi odottaa?"
Hän pyyhkäisi niskaansa toisella kädellään.
"Olisin voinut käyttää tämän ajan hyödyksi ja opettaa sinua kokkaamaan, mutta tämä sää vie ruokahalun mennessään."
Vettä tuli litkittyä senkin edestä.

Charles kohotti vaaleaa kulmaansa. Mitä irlantilaisuus ei selittäisi? Se tuntui olevan jonkinlainen taianomainen ominaisuus, joka kattoi kaiken vihanhallintaongelmista alkoholismiin, vandalismiin ja omalaatuisuuteen.
”Kiitos ajatuksesta”, hän sanoi tuntien häpeän piston. Ehkä oli outoa, ettei hän osannut toimia keittiössä. Se ei ollut ollut ongelma aikaisemmin.
”Tämä tuskin olisi ihanteellinen tila myöskään paritanssin opetteluun.”
Ei, ehdottomasti huono ajatus.

Wren kohotti kulmaansa ja vilkaisi sitten kapeaa tilaa, joka muodosti käytävän makuuhyttien välillä, ja jota sohvaryhmät sekä pieni keittiönurkkaus reunustivat.
"Ei kai se nyt niin paljon tilaa vaadi?" hän naurahti, valmiina tarttumaan mihin tahansa tilaisuuteen, joka pelastaisi hänet tylsyydeltä.
Niin valmiina, että tajusi seuraukset vasta jälkikäteen. Damnú air.

Charles hieraisi niskaansa ja katsahti hytin lattiatilaa. Hieno ajatus, Charles.
”No… Ei kai, teknisesti.” Kertakaikkisen hieno ajatus, Charles. Mikä tekisi tästä tuskasta mahdollisesti parempaa kuin yhdessä tanssiminen?
Mies huokasi ja katseli puista lattiaa. Mutta hän ei kestäisi myöskään istua tässä kauempaa. Hän oli lukenut kirjansa saman sivun jo viidesti.
”Tuota, mitä haluaisit oppia? Jonkin tietyn tanssin?”

Wren alkoi hiljalleen epäillä, että jokin pieni, sairas osa hänen alitajunnassaan hakeutui tietoisesti tilanteisiin, joissa hän joutuisi kärsimään.
Mutta ei kai tässä vaiheessa voisi enää luovuttaakaan.
Hän laski lehtiön kädestään pöydälle ja lyhyen harkinnan jälkeen siirsi sen sohvalle, turvalliseen nurkkaan josta tavarat pienemmällä todennäköisyydellä tipahtaisivat. Sitten hän nousi seisomaan ja venytti niskansa, ennen kuin katsahti Charlesiin.
"Minkä vain koet sopivaksi tähän tilanteeseen. Tilaa on rajoitetusti."

Hän oli huomannut, että tilaa oli rajoitetusti. Minne tahansa hän katsoi Wren tuntui olevan siellä. Hänestä tuntui kuin hän olisi vaistonnut naisesta lähtevän lämmön, oli missä tahansa veneen hytissä.
Hyvä ajatus, Charles.
Vaivaantuneena niskaansa hieraisten Charles nousi ylös.
”Perusaskel melkein mistä tahansa mahtuu kai tähän tilaan. Sanoitko osaavasi valssin? Oletko kiinnostuneempi esimerkiksi foxtrotista tai quickstepistä vai ennemmin rumbasta ja sambasta? Ehkä tangosta?” mies kysyi voimatta katsoa Wreniä.

Tilanne oli niin uskomattoman absurdi, että Wren alkoi epäillä olevansa taas unessa. Olisi melkein tehnyt mieli nipistää itseään vaivihkaa käsivarresta.
"Tiedän, miten valssi periaatteessa toimii", hän totesi ja suoristi vihreän, ilmavan mekkonsa polvipituista helmaa. Sekin tuntui olevan liikaa, olisi tehnyt mieli riisua koko vaatekappale pois.
Ehkä ei kuitenkaan.
"Mitä vain haluat minulle ensimmäisenä opettaa. Sinähän se asiantuntija olet."

Charles katsahti Wreniä olkansa yli kulmat painuen ja poimi puhelimensa voidakseen löytää heille valmiiksi musiikkia. Liian pitkään hiljaisuudessa sylikkäin askeltaminen kävisi kiusalliseksi.
Mitä hän haluaisi opettaa Wrenille? Mitä tahansa, mikä antaisi hänen vetää naisen lähelleen.
Lopeta.
Ehkä latinalaiset tanssit sopivat paremmin tähän ilmastoon. Standardit kaipasivat enemmän tilaa, mahdollisuuden liitää lattian poikki.
”Ilmaisit mielenkiintoa rumbaa kohtaan aikaisemmin”, hän sanoi, vaikka yrittikin olla muistamatta kommenttia. Mies laski katseensa puhelimensa näyttöön.
”Miltä se kuulostaa?”

Ainakin hän voisi syyttää myrskyn keinuttamaa venettä siitä, jos sattuisi kompuroimaan omiin jalkoihinsa. Eikä jaloissakaan ollut kymmenen sentin korkoja, joilla runnoa Charles-paran jalkoja.
Kysymys rumbasta palautti väkisinkin mieleen ulkoministerin esiintymisen televisiossa.
Älä sano mitään. Älä ajattele mitään. Älä ainakaan lantion sulavia liikkeitä.
Niitä.
Wren kurkotti nappaamaan vesipullonsa ja otti nopean hörppäyksen, huuhtoi sen mukana harkitsemattomat vastaukset alas.
"Oikein hyvältä. Heti, kun olet valmis."

Hyvä ajatus. Todella hyvä ajatus, Charles.
”Hyvä on”, mies vastasi, juoksutti sormet läpi hiuksistaan, huokasi syvään ja astui sitten kylpyhuoneen, kannelle vievien portaiden ja keittiön väliin jäävään, neliötä muistuttavaan tilaan. Hän ojensi molemmat kätensä naiselle. Se oli paljon parempi kuin oikea tanssiote, eikö ollutkin? Pitää vain käsistä kiinni, turvallisen matkan päässä toisistaan?
”Näytän sinulle rumban perusaskeleen. Joten aloitat vasemmalla jalalla, ja seuraat minua. Kun astun eteen, sinä astut taakse, kun sivulle, sinä seuraat.”
Charles katseli kiinteästi hytin seinää Wrenin takana.
”Hidas sivulle, nopea eteen, nopea taakse, hidas sivulle, nopea eteen, nopea taakse, hidas sivulle. Selvä. Sitten käännös.”
Mies astui vuoroin pehmeästi keinahtaen Wrenin tilaan, pyytäen naista väistämään taakse ja vuoroin perääntyi itse, kutsuen naista seuraamaan, ja näytti sitten Wrenille, kuinka pyörähtää yhden käden otteessa avoimeen otteeseen, new yorkeriin, ja sitten kuinka pyörähtää käsivartensa alla.
”Otetaan sama musiikin tahtiin.”

"Miksi nainen joutuu aina aloittamaan taaksepäin", Wren nurisi hiljaa.
Onneksi se, että hänen oli keskityttävä jalkoihinsa, tarjosi hetkellisen syyn olla katselematta Charlesiin.
Kiinnittämättä liikaa huomiota keinahtavaan liikkeeseen tai siihen, kuinka hänen oma kehonsa alkoi nopeasti mukautua siihen.
Ajattelematta lantiota.
"Sait sen näyttämään niin helpolta televisiossa", hän huomautti ja pyyhkäisi otsalle karanneita hiuksia taaksepäin.

”Koska paritanssissa mies johtaa ja nainen luottaa”, Charles vastasi ja naurahti ontosti.
”Rumba ei ole vaikea. Pärjäät hyvin.”
Hän valitsi lataamaltaan soittolistalta rumballe merkityn kappaleen toistolla, ja otti Wrenin kädet jälleen omiinsa, kun Lights Down Lown pehmeä rytmi soi hytissä. Nyt hän tosin nosti naisen toisen käden omassaan, sijoitti toisen olkapäälleen ja oman kätensä Wrenin lapaluulle.
”Ja kuten äskenkin… Hidas, nopea, nopea, hidas, nopea, nopea hidas”, hän rytmitti hiljaa seuraten Wrenin jalkoja.
Mies kantoi itsensä rytmikkäänä kehyksenä tanssiparilleen, askeleet sulavana sarjana ja lantio rumban pehmeän, notkean liikkeen hakien. Sivuun, eteen, taakse, sivuun, eteen taakse keinuen. Avaus ja naisen käsi turvallisesti takaisin hänen käteensä.
”Ja pyörähdä – voit luottaa minuun, en päästä sinua kaatumaan… Olisiko liikaa pyydetty, että kuvittelet luottavasi minuun hetken?” Charles kysyi kuivalla huvituksella.
”Rentoudu ja sulje vaikka silmäsi.”

Musiikki teki kaikesta helpompaa. Yksittäiset sävelet yhdistyivät Wrenin mielessä värien riemunkirjavaksi leikiksi, jonka pyörteet ja kiepahdukset tahdittivat hänen askeleitaan.
Ja silti katseen nostaminen ei tuntunut turvalliselta. Ei siksi, että hän olisi enää pelännyt kadottavansa jalkansa, tai astuvansa harhaan. Vaan koska hän pelkäsi, että hänen silmänsä kohtaisivat toiset, niin hämmästyttävän vaaleat.
Wren oli melko varma, että Charles saattoi tuntea hänen sydämensä kiihtyneet lyönnit selkää vasten painuneessa kämmenessään.
Ainakin ne hakkasivat hänen korvissaan melkein musiikin tahdin yli.
"En tiedä. Riippuu siitä, oletko luottamuksen arvoinen, Charles Edgerly."
Hän kohotti viimein katseensa miehen silmiin, mutta vain hetkeksi, ennen kuin antoi luomiensa painua kiinni.

Wrenin tavassa sanoa hänen koko nimensä oli jotain kauhistuttavaa.
Ja silti toffeenruskeiden silmien katseen kohtaminen oli se osa, joka sai väreet kulkemaan hänen ihollaan.
Charles sulki naisen käden omaansa, nosti sen Wrenin pään yläpuolelle ja laski toisen kätensä vyötärölle ohjaamaan, kun pyöräytti naisen sulokkaasti ympäri otteessaan ensin kerran, sitten toisen ja keikautti Wrenin sitten taipumaan alas käsivartensa varassa, ennen kuin nosti parinsa jälleen vauhdilla jaloilleen, vasten rintaansa.
”Sehän sujui mallikkaasti”, hän sanoi, nosti naisen käden olalleen ja jatkoi, ”hidas, nopeanopea hidas, nopeanopea hidas…”
Hänen ei varmastikaan ollut sopivaa tanssia rumbaa assistenttinsa kanssa purjeveneellä keskellä käytännössä asumatonta merta.
Ja silti hän ei voinut vain lopettaa.

Hetkeksi Wrenin hartiat jännittyivät ja hän tunsi lähes vastustamatonta tarvetta avata silmänsä. Luomien taakse ei laskeutunut pimeys, vaan musiikin synnyttämät värit jäivät tanssahtelemaan sävelten houkuttamina. Kosketus tuntui nyt niin paljon voimakkaammalta.
Mutta hän luotti, eikö luottanutkin?
Melkein itsepintaisella päättäväisyydellä Wren piti silmänsä kiinni, kunnes Charles nosti hänet taas pystyyn.
Aivan lähelle.
Askeleet olisivat yhtä hyvin voineet kuvata hänen sydämensä levotonta rytmiä.
Wren veti nopeasti henkeä ja avasi silmänsä.
Kaikki hyvin.
"Vielä on matkaa siihen, miltä se televisiossa näytti..."

"Ehkä", Charles vastasi.
"Harjoittelu on helpompaa suuremmassa tilassa."
Hänen pitäisi lopettaa. Päästä irti Wrenin kädestä, vapauttaa nainen kauemmas.
Valita asiallisempi tanssi.
"Riittääkö?" hän kysyi pysähtyen, tanssiote vielä viipyen.

"Carlton Gardensissa on paljon ylimääräistä tilaa", Wren huomautti, ennen kuin ehti miettiä, miltä sen täytyi kuulostaa.
Niin kuin tällainen olisi mahdollista Lontoossa. Virka-asunnolla, jossa ero heidän välillään oli kenties suurimmillaan. Täällä, keskellä ei mitään, oli hämmästyttävän helppoa unohtaa, että Charles oli ulkoministeri. Ja siniverinen.
Ja hän itse oli... ei mitään.
Silti hän halusi venyttää hetkeä vielä pidemmälle.
"Kenties tällä erää. Vene taitaa keinua enemmän kuin aiemmin."

Riittää jo.
Charles irrotti otteensa Wrenistä, astui harppauksella taaemmas ja sammutti rumbaa säestäneen musiikin.
Hiljaisuus soi korvissa. Ukkonen jyrisi sateen kohinan yli.
"Niin, Carlton Gardensissa tilaa on paljon paremmin. Ehkä pitää jatkaa siellä."
Pitäisikö hänen istua alas? Ei hän voisi vain istua.
Wrenin lämpö viipyi hänessä kuin palovamma. Suostumatta unohdetuksi.
Mies astui pikkuiseen keittiöön ja kiersi käsivarret ympärilleen.
"Haluaisitko jotain?"

Ukkosen jyrinä sai Wrenin hätkähtämään. Hän ei pelännyt myrskyä kotona, mutta täällä, keskellä vierasta merta, se tuntui tavallista uhkaavammalta.
Nainen pyyhkäisi kuumottavia kasvojaan, mutta onneksi punehtumisen saattoi laittaa hyttiin pakkautuneen tukahduttavan ilman piikkiin.
Ei vain hyttiin. Koko ympäröivä maailma tuntui muuttuneen liian paksuksi viltiksi, jota ei voinut sysätä pois päältään.
Haluaisitko jotain?
Sinut.
Wren ähkäisi ja painoi käden otsalleen.
"Juotavaa. Kiitos."

Juotavaa, selvä. Se oli jotain konkreettista, mihin tarttua. Vaikka vain hetkeksi.
Oli hyvä, että vaihtoehdot olivat viattomia eikä veneellä ollut pisaraakaan alkoholia. Paitsi uuden vuoden kunniaksi ostettu pullo shampanjaa ja jouluinen punaviini, näköjään.
Ei.
Charles astui reippaasti ulos varastosta ja tarjosi Wrenille vaihtoehtoa vesipullon, cocacolan ja mangosmoothien väliltä.
Seuraava käytännönläheinen tehtävä...
"Käyn tarkastamassa, että kaikki on kunnossa kannella", Charles sanoi, pyörähti ympäri ja syöksähti ulos mustaan yöhön, joka sylki vettä lattialle ovenavauksella.

Wren valikoi itselleen mangosmoothien ja valahti istumaan u:n mallisen sohvan reunalle.
"Älä kellahda alas", hän huikkasi miehelle, jolla näytti olevan kova kiire tarkistamaan, että kaikki oli hyvin.
Mitäpä hän purjehduksesta tiesi. Ehkä jotakin kamalaa voisi todella tapahtua. Jotain sellaista, joka vaati aivan varoittamatta pinkaisemaan portaat ylös.
Ehkä oli väärin tuntea pientä helpotusta siitä, että sai koota itseään rauhassa. Vaikka sitten kannen alla, missä ilma oli aivan liian paksuksi pakkautunutta.
Voisi vain istua tässä hetken.

Sade hakkasi maata melkein läpitunkemattomana, vinona verhona. Tuuli sai aallot lyömään veneen kylkiä ja sen keinumaan. Suolaiset pärskeet roiskuivat kannelle ja kastelivat miehen housut – tai olisivat, ellei sade olisi ollut yhtä tehokas kuin suihku. Ukkonen jyrisi ja koko maailma tuntui tärisevän sen voimasta. Luonto oli lähellä täällä. Ja ihminen, jopa herra Charles Edgerly, Lord Norfolk ja hänen majesteettinsa ulkoministeri, tunsi itsensä pieneksi katsellessaan, kuinka salamat iskeytyivät mereen ja valaisivat hetkeksi yön.
Että sellainen jouluaatto.
Ja silti rajumyrsky tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin hyttiin palaaminen. Miksi, miksi hän oli näin heikko mies? Tämä ei ollut inhimillistä. Hän ei ollut tuntenut näin sitten… Bex oli kiinnostanut häntä, energiallaan ja itsevarmuudellaan, mutta hän oli tuntenut tulevansa hulluksi, kertakaikkisen hulluksi, kuin hänen mielensä, sielunsa ja kehonsa olisi kaapattu, vain kerran aikaisemmin.
Emily. Ainoa nainen, jota hän oli koskaan rakastanut.
Ei. Ehdottomasti ei.
Ei hän ollut rakastumassa assistenttiinsa. Ehei. Ei, kuulitko? Charles mulkaisi kohti mustaa, vettä sylkevää taivasta. Ei käy!
Lopulta hänen oli luovutettava ja palattava vihdoin hyttiin, valuen vettä vaatteistaan ja työntäen hiuksiaan taakse.
Yksi katse Wreniin, ja hän tunsi tulevansa hulluksi.
”Ehkä olisi parasta, tuota, käydä nukkumaan.” Varmasti kello oli ainakin yhdeksän illalla.

Siinä vaiheessa, kun Charles palasi vaatteet vettä valuen, Wren istui edelleen pöydän ääressä, koskematon smoothie toisessa kädessään.
Hän oli ollut juuri aikeissa lähteä tarkistamaan, ettei mies varmasti ollut päätynyt liukumaan mereen. Ja niin helpottunut kuin hän olikin nähdessään litimäräksi uitetun hahmon, tuli hän samalla myös kiusallisen tietoiseksi siitä, kuinka märkä paita liimautui jälleen miehen vartaloa vasten.
Se hyvin hatara zen-tila, jonka nainen oli onnistunut saavuttamaan hetkellisessä yksinäisyydessään, oli pyyhkäisty pois.
Charlesin käsi hänen vyötäröllään.
Ei, ehdottomasti ei.
"Kyllä. Ehkä aamun mennessä myrskykin on laantunut."
Wren nousi seisomaan ja keräsi luonnoslehtiönsä, puuvärinsä ja mangosmoothiensa ennen kuin suuntasi pikkuisen makuuhyttinsä ovelle.
"Hyvää yötä, Charles."

”Hyvää yötä, Wren.”
Hän oli toivottoman pahassa pulassa, eikö ollutkin? Charles kiskoi uitetun paidan päänsä yli, jätti sen kuivamaan suihkukoppiinsa ja lisäsi pellavaiset housut sen seuraksi. Ehkä hän voisi olla ajattelematta naista edes minuutin, mies pohti pestessään hampaansa.
Ei näköjään.
Mies pudisteli itselleen ankarasti päätään sulkiessaan makuuhyttinsä oven. Hänellä ei olisi mitään syytä avata ovea yön aikana. Ei mitään syytä.
Ja kun Charles kiipesi kapean hyttinsä sänkyyn, nykien valkeaa lakanaa jalkojensa päälle, hän tiesi olevansa menetetty tapaus. Ei hän ollut menettänyt järkeään täysin edes Emilyn kanssa, eihän? Upeaa. Kertakaikkisen upeaa.
Erinomaisen hyviä päätöksiä, Charles. Isä olisi ylpeä.

Suihkussa käydessään Wren kopautti otsansa pikkuruisen kopin seinää vasten, vaikkei suoranaisesti toivonutkaan osuman palauttavan ajatuksiaan takaisin raiteilleen.
Kannattihan sitä kokeilla. Niinhän heidän kotinsa vanha televisiokin aina korjattiin, kun kuva alkoi muuttua säriseväksi. Kunnon läimäys ja ohjelmaa pystyi taas katsomaan.
Sääli, etteivät ihmiset toimineet niin kuin televisiot.
Lopulta Wren kömpi sänkyynsä, aivan yhtä levottomana kuin aikaisemmin.
Hän epäili vakaasti suututtaneensa jonkin ylemmän tahon, jonkun, joka vastasi ihmisten kohtaloista. Ei tätä voinut selittää millään muulla tavalla.
Pyörittyään aikansa lakanoissa hän lopulta vaipui uneen, tai ehkä torkahti, oli mahdoton sanoa, kuinka pitkäksi aikaa.
Oli mahdoton sanoa, mikä hänet tarkalleen ottaen herätti. Ehkä ukkosen jyrähdys myrskyn vyöryessä lähemmäs, ehkä aalto joka iskeytyi vasten veneen kylkeä ja sai sen keikahtamaan rajusti. Ehkä kyse oli sittenkin unesta, joka ujutti vielä rihmojaan todellisuuteen pimeässä hytissä, joka liikkui levottomasti aaltojen tahtiin.
Joka tapauksessa Wren oli kauhuissaan.
Hän potki peiton jaloistaan ja kompuroi pystyyn, syöksyi ulos makuuhyttinsä ovesta ja päätilaan, joka nyt oli pimeä ja autio.
Hän ei suunnannut kannelle.
Eikä pysähtynyt koputtamaan, vaikka ehkä olisi pitänyt.
Ääni tukahtui kurkkuun. Paniikki ajoi hänet kapean lattiakaistaleen poikki ja suoraan vuoteelle.
"Charles!"
Ääni kuulosti tukahtuneelta jopa hänen omissa korvissaan, kun hän konttasi patjan poikki miehen vierelle.

Ei ollut yllättävää, että Wren tunkeutui jälleen hänen uneensa.
Charles räpäytti tokkuraisia silmiään pienen hytin pimeässä lämmössä ja katseli, kuinka naisen hahmo lähestyi. Mutta jokin ei täsmännyt. Täällä oli liian kuumaa. Myrsky ulvoi ulkona. Patja heilui liikaa. Wren kuulosti hätääntyneeltä, ei kehrännyt.
Hetkinen.
”Wren?” Charles kysyi kulmat kurtistuen. Hän oli hereillä. Wren konttasi hänen viereensä jo valmiiksi ahtaassa sängyssä.
”Mitä?! Wren!” mies älähti hermostuneena ja räpisteli puoli-istuvaan asentoon kolauttaen päänsä hyttiin työntyvään säilytyslokeroon.
Hän oli alusvaatteisillaan. Ei Wren voinut olla hänen sängyssään!

Charlesin älähdys sai Wrenin jähmettymään aloilleen, polviensa varaan patjalle.
Hetkinen.
Mitä hän oli tekemässä?
Sydän takoi edelleen villisti ja paniikki teki pupilleista suuret pimeydessä. Hiukset olivat unen jäljiltä villit, valkoisen yöpaidan olkaimet valahtaneet miten sattuivat.
Vene keinui, myrsky ulvoi lähempänä. Ukkonen kumisi varmasti aivan veneen yllä.
"A-Anteeksi... Minä..."
Mitä? Pieni vene tuntui olevan liian täynnä varjoja, meri tuntui yrittävän ryöstää sen omakseen liian innokkaasti.

Charles tunsi sydämensä hakkaavan poissa rytmistä, loikkivan yli lyöntien kuin rytmihäiriössä. Mitä tapahtui? Mitä tapahtui?!
Mies hieraisi kasvojaan suu kuivana ja tuijotti Wreniä, jonka kapeat seinät tuntuivat työntävän melkein hänen syliinsä. Naisesta lähtevä lämpö hiipi hänen ihollaan.
Keskity.
Wren kuulosti pelokkaalta.
”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi tavoitellen hillittyä, rauhallista sävyä.

Wren kietaisi käsivarret ympärilleen ja veti syvään henkeä.
"On, minä vain... luulen, että näin painajaista."
Hän vilkaisi hermostuneena avoimeksi unohtuneesta ovesta oleskelutilaan. Olo oli samanlainen kuin joskus lapsena, kun ei olisi halunnut laskea jalkoja sängyn viereen, ettei jokin tarttuisi nilkkoihin.
"Vene keinuu aika lailla."

Millaisia painajaisia Wrenin täytyi nähdä. Naisen, joka ei voinut unohtaa mitään. Avuton myötätunto kosketti Charlesin sydäntä.
”Niin. Niin keinuu”, hän sanoi nojaten kyynärpäihinsä, nyki vaivihkaa lakanaa paremmin päälleen ja hieraisi leukaansa.
Aallot loiskuivat seinää vasten.
”Pelottaako sinua?”

Wren katsahti uudelleen ovelle ja varjoja, jotka tuntuivat kerääntyvän sen toiselle puolelle.
Kuunteli hetken myrskyä ja veneen vieraita ääniä, jotka saivat hänet säpsähtelemään.
Lopulta hän käänsi katseensa takaisin Charlesiin.
Millaisena hölmönä miehen täytyikään häntä pitää.
"... Vähän."

Hyvänen aika, ei Wren tarvinnut häntä suojelemaan itseään. Mistä tämä toivoton tarve huolehtia Wrenistä kumpusi? Kai samasta lähteestä kuin kyvyttömyys olla ajattelematta naista ja tuntea tulevansa hulluksi pelkästä läsnäolosta.
”Mikä sinua pelottaa?” hän kysyi ja seurasi, kuinka naisen katse harhaili ovelle. Miksi?

Wren hieraisi kasvojaan ja yritti selkeyttää ajatuksiaan.
"Luulen, että olen edelleen puoliunessa", hän myönsi, tavoitteli naurahdusta, muttei aivan onnistunut siinä.
Hän oli juuri rynnännyt ulkoministerin makuuhuoneeseen. Tai makuuhyttiin. Saattoiko tämän typerämpää enää keksiä?
"Yö on pimeä ja täynnä kauhuja", hän totesi hiljaa ja vilkaisi Charlesiin - ei, huono ajatus - epäillen, ettei tämä ehkä osannut arvostaa lainausta.
"On vain jotenkin niin pimeää. Ja vene on täynnä ääniä."

”…Mitä?” Charles kysyi tunnistamatta viittausta Game of Thronesiin.
”Haluaisitko sytyttää valoja?” hän kysyi kurtistaen kulmiaan ja yritti nähdä Wrenin kasvot paremmin pimeydessä, jota hytin ylälaidalla oleva, kapea ikkuna valaisi hyvin heikosti.
”Pelottaako myrsky sinua? Se kuulostaa hurjalta, mutta olemme täysin turvassa täällä.”

Wren pudisti päätään.
"Ei, ei tarvitse, ne eivät..."
Ne eivät karkottaisi tunnetta, joka puristi hänen rintakehäänsä raskaana.
"Myrsky on... Niin. Se on vieras."
Ukkonen, joka jyrisi heidän yläpuolellaan. Aallot, jotka takoivat veneen laitoja.
"... Saanko olla täällä hetken?"

Saisiko Wren olla hänen makuuhytissään? Hänen sängyssään? Melkein hänen sylissään, kun hän oli alusvaatteisillaan?
”Saat”, Charles vastasi ja hieraisi kasvojaan, litistäytyen takanaan olevaa seinää vasten, vaikkei se häntä paljoa kauemmas vienytkään pienessä tilassa.
”Millaista painajaista näit? Jos et pahastu, että kysyn.”

Tämä olisi varmasti hyvin epäsopivaa. Ja hän katuisi myöhemmin.
Mutta nyt pelko kangisti jäsenet ja jähmetti hänet tähän.
Charles oli pyytänyt luottamaan itseensä. Ja hän luotti. Ehkä liikaakin.
Wren vetäytyi taaksepäin, kunnes hänen selkänsä nojasi toista sänkyä rajaavaa seinää vasten.
"Se on aina sama uni. Hahmo sängyn vieressä. Enkä voi huutaa tai liikkua."

Charles tunsi kylmän vihlaisun sisällään, ja sen alla vaanivan mustan raivon niitä miehiä kohtaan, jotka saattoivat satuttaa Wreniä.
”Olen pahoillani”, hän sanoi hiljaa ja yritti nähdä naisen hahmon paremmin pimeydessä.
”Onko se… Onko se lapsuudestasi?”

Oli oikeastaan itsekästä riistää Charlesilta yöunet. Ehkä hän voisi ehdottaa, että mies voisi kyllä nukkua?
Ei, ehkä se kuulostaisi oudolta.
"Mm, luulen niin. Se on... Välillä näen unta useammin, joskus kuluu viikkojakin ilman."
Durhamin tapahtumat olivat ilmeisesti laukaisseet unen jälleen.
Wren hieraisi kasvojaan.
"Anteeksi, sinun pitäisi saada nukkua."

”Älä huolehdi minun unistani”, Charles vastasi. Tämän jälkeen hän ei taatusti ummistaisi silmäänsä.
”Kuuntelen mielelläni.”
Ei hänen pitäisi udella Wrenin yksityisasioita, mutta hän tunsi olonsa turhauttavan avuttomaksi naisen kokeman tuskan ja pelon edessä.
”Helpottaako mikään oloasi? Kun näet painajaisia.”

"Se on vain uni", Wren totesi hiljaa, vaikkei aivan saanutkaan vakuutetettua itseään asiasta. Ukkonen jyrähti ja sai hänet hätkähtämään.
"Winstonista on ollut paljon apua", hän mutisi ja hieraisi käsivarttaan.
"Ei joudu heräämään yksin."

Miten Charles toivoi, että se olisikin ollut vain uni. Eikä muisto, jota lapsen ei olisi koskaan, koskaan pitänyt saada.
”On mukavaa, että se on löytänyt sinusta ystävän. Minulla ei ole ollut sille riittävästi aikaa”, mies sanoi ja vajosi varovasti takaisin selälleen yrittäen rentouttaa hartioitaan. Ehkä edes teeskennelty levollisuus rauhoittaisi myös Wreniä.
”Voit aina herättää minut, jos tarvitset jotain.”

"Winston jumaloi sinua", Wren huomautti. Winston tuntui rakastavan kaikkia ja kaikkea.
Oli melkein ikävä corgia.
Charlesin sanat saivat Wrenin ensin räpäyttämään silmiään ja sitten hymähtämään.
Silti sydän hakkasi kovempaa, muttei enää pelosta.
"Sen kai kuuluisi oikeastaan mennä toisinpäin... Mistä puheenollen. Nyt taitaa jo olla joulupäivä. Haluatko avata lahjasi?"
Mitä vain, jotta uni jäisi taakse.

Winston näytti menettäneen sydämensä täysin Wrenille, eikä mies voinut syyttää koiraa.
”Lahjani? Mistä sinä puhut?” mies kysyi kurtistaen kulmiaan. Toki hänkin oli hankkinut jotain assistentilleen, mutta se saattoi lipsahtaa kohtuuttoman puolelle.
Sarjaan ’en kai saisi antaa sinulle mitään, mutta haluaisin antaa sinulle kaiken’.
”Ei sinun kuulu hankkia minulle mitään. Teet aivan tarpeeksi päivittäin.”

Wren naurahti käheästi.
"En varsinaisesti hankkinut. Sinulla kun tuntuu olevan jo kaikkea... Olen pahoillani, jos olisit tahtonut villasukat."
Hän juoksutti sormensa läpi hiuksistaan.
"Katso kalenteriasi."
Sen olisi pitänyt päivittyä sähköiseen kalenteriin.

Charles kurtisti kulmiaan ja etsi puhelimen tyynynsä alta. Hän avasi kalenterinsa ja odotti sen latautuvan katsahtaen Wreniä silmäkulmastaan.
”Mitä sinä teit?” hän kysyi päästessään vihdoin tutkimaan aikatauluaan.

Wren kohautti toista hartiaansa.
"Annoin sinulle aikaa", hän totesi, ja jäi katselemaan miehen kasvoja näytön kalpeassa valossa.
Kokonainen vapaa viikonloppu.
"Voit käydä tervehtimässä Paddya rauhassa."

Charles tuijotti ensin näyttöä kulmat kurtussa ja kääntyi sitten katsomaan Wreniä, kalpeanharmaat silmät valossa hehkuen.
Pitkään aikaa hän ei osannut sanoa mitään. Se oli… Se oli niin käsittämättömän - mitä? Mikään sana ei aivan tuntunut vastaavan tunnetta, joka kasvoi hänen sisällään ja sai sydämen jyskyttämään.
”Sinä annoit minulle aikaa”, hän sanoi lopulta, ääni muutaman asteen käheämpänä. Ainoa asia maailmassa, jota hänellä ei koskaan ollut.
”Jotta voisin tervehtiä Paddyä.”
Se oli…
”Kiitos. Se on… Se saattaa olla ajattelevaisin, kaunein lahja, jonka olen koskaan saanut.”

Wren tunsi poskiensa punehtuvan.
Millainen hölmö hän oli? Totta kai lahjan täytyi tuntua hölmöltä, Charles oli varmasti saanut vuosien aikana saanut toinen toistaan uskomattomampia lahjoja. Miesparka yritti tietenkin miettiä, kuinka kiittäisi kauniisti ilman, että paljastaisi pettymystään.
Hän avasi jo suunsa puolustautuakseen, että se oli ollut hetken mielijohde, mutta Charlesin käheytynyt ääni sai hänet vaikenemaan.
Aivan kuin mies olisi... todella ilahtunut?
Wren räpäytti hämmentyneenä silmiään, käänsi katseensa hetkeksi pois ja katsoi sitten takaisin vaaleisiin silmiin.
"Se on vain viikonloppu, mutta silti. Olet kovin suosittu mies, Charles Edgerly, jouduin taistelemaan tuostakin kynsin ja hampain."
Hän alkoi epäillä sydämensä menneen pysyvästi epätahtiin, niin villisti se hakkasi nytkin.
"Olen... iloinen, jos lahja ilahdutti sinua. Paddy on sinulle selvästi rakas."

Ilahdutti? Charles ei ollut koskaan sanaton. Yli-inhimillisen nopeaksi syytetty ajattelu ei pysähtynyt koskaan. Ja silti nyt hän ei tiennyt mitä sanoa. Miten kuvailla tunnetta, joka hänessä heräsi?
Niin kuin Wren olisi nähnyt, kuka hän oli. Jopa… Välittänyt hänestä? Ei. Älä liioittele.
”Paddy on minulle rakas”, hän myönsi ja yritti karistaa häkeltyneen, kavaltavan liikuttuneen sävyn äänestään. Iso mies.
”Olen hyvin kiitollinen. En ole koskaan saanut tällaista lahjaa. Yhtä kipeästi kaivattua. Kiitos”, mies sanoi, kohottautui istumaan ja esti itseään edes harkitsemasta halausta.
Sen sijaan hän ojensi naiselle kätensä.

Charles taisi puhua totta.
Hämmennys pehmensi hetkeksi Wrenin kasvot ja sai hartioiden terävän linjan rentoutumaan. Hän katsahti ojennettua kättä ja kohotti toista kulmaansa.
Eikö tämä ollut jo valmiiksi varsin epäsopivaa? Voisiko tilannetta enää paljoakaan pahentaa?
Wren tarttui ojennettuun käteen - mutta nykäisi sitä sitten voimakkaasti, saadakseen Charlesin liikahtamaan lähemmäs. Hän kietaisi toisen kätensä miehen niskan taakse, halaukseen.
"Hyvää joulua, Charles."

Kalpeanharmaat silmät räpäyttivät muutaman kerran järkytyksestä.
Wren halasi häntä. Hänen sängyssään. Kun hän oli melkein alasti. Hän ei voisi olla sopimattomampi – mutta ehkä tässä vaiheessa ei siis olisi enää väliä, vaikka hän vastaisi halaukseen. Charles kiersi toisen käsivartensa naisen selälle, hipaisi sormillaan villejä, punaisia hiuksia ja antoi itsensä painaa Wrenin hetkeksi rintaansa vasten, ennen kuin vetäytyi kauemmas. Peläten hetken, ettei pystyisi.
”Hyvää joulua, Wren.”
Mies rykäisi yrittäen kasata itseään.
”Minäkin hankin sinulle jotain jouluksi.”

Vasta vetäytyessään takaisin omalle puolelleen pikkuista hyttiä ja painaessaan selkänsä takaisin seinää vasten Wren tajusi unohtaneensa hetken hengittää.
Ehkä niin oli parempi, hän olisi saattanut tehdä muutoin jotakin paljon tyhmempää.
Charles oli tainnut koskettaa hänen hiuksiaan. Vahingossa, tietenkin.
Hän pyyhkäisi punaisia suortuvia pois otsaltaan.
"Oh?"

Charles painoi selkänsä vastakkaista seinää vasten, nykien lakanaa jalkojensa päälle säilyttääkseen edes ripauksen asiallisuutta tilanteessa. Hän olisi silti ulottunut koskettamaan Wreniä.
Ei.
”Niin”, hän sanoi ja kosketti niskaansa. Hän oli tavattoman huono antamaan lahjoja.
”Haluaisin antaa sinulle matkan maailman ympäri.”

Ukkonen jyrähti, nyt jo hieman kauempaa, vaikka aallot keinuttivatkin edelleen venettä ja sade taisi piiskata kantta.
Melun vuoksi hän oli varmastikin kuullut väärin.
"... Sinä mitä?"
Hän jäi tuijottamaan Charlesia epäuskoisesti, eripariset silmät laajenneina, toinen kulmakarva hieman toista korkeammalla.

”Haluaisin antaa sinulle matkan maailman ympäri”, Charles toisti. Syteen tai saveen.
Hänen täytyisi vain hyväksyä, että ihmiset eivät halunneet hänen lahjojaan. Pitivät niitä kohtuuttomina tai epäsopivina. Miksi oli kohtuutonta antaa asioita niille, joista välitti?

Ei, se ei ollut johtunut ulkona riehuvasta myrskystä.
"Matkan maailman ympäri?"
Hetken Wren etsi merkkiä siitä, että Charles pilaili hänen kustannuksellaan - vaikka mies ei ehkä ollutkaan antanut aihetta moisesta huumorintajusta.
Mutta ei, edes Charlesilla ei voinut olla noin täydellistä pokerinaamaa.
Jokin poltteli silmien takana, ja jotta ei olisi purskahtanut itkuun, Wren alkoi nauraa.
"Charles, toivon todellakin, että tuo tarkoittaa sitä, että arvostat työpanostani, eikä sitä, että haluat minusta hetkeksi eroon... En kyllä syyttäisi sinua", hän huomautti, pyyhkäisten silmiään kun nauru rauhoittui.

Mies kohotti hämmentyneenä vaaleita kulmiaan. Oliko häneltä mennyt jälleen jokin vitsi ohi?
”Se tarkoittaa sitä. Ehken voi luvata yhtäjaksoista matkaa, sillä en selviäisi ilman sinua niin pitkään – mutta haluaisin tarjota sinulle matkoja ympäri maailmaa. Mitä tahansa haluatkaan nähdä”, Charles sanoi ja pyyhkäisi hiuksiaan.
”Kenties jäänteet Etelä-Amerikan suurista sivilisaatioista? Serengetin kansallispuiston, Kiinan ihmeet, Tokion, Uuden-Seelannin luonnon – mitä tahansa. Sinulle ja seuralaisellesi. Ystävälle, miesystävälle, ehkä pikkusisarellesi, jos hän on vähemmän vaarallinen nykyään.”

Wren räpytteli silmiään, joiden kyyneleet saattoi onneksi laittaa naurun piikkiin.
"Minä kun kuvittelin onnekas, kun pääsisin matkustamaan työn puolesta", hän huomautti ja pyyhkäisi kasvojaan. Vasta sitten hän koki olevansa riittävän vahva kääntämään katseensa Charlesin kasvoihin. Kohtaamaan vaaleat silmät.
Sinä voisit lähteä mukaani, eikö niin?
"Sinä... Olet uskomaton, Charles Edgerly, tiesitkö sen? Minä saatoin antaa sinulle lahjaksi aikaa, mutta sinä olet avannut minulle maailman. Se on..."
Hän pudisti päätään.

Charles ei ollut varma, oliko uskomaton samassa kategoriassa ylimielisen paskiaisen ja rikkaan hölmön kanssa. Mutta Wren vaikutti melkein onnelliselta. Kai nauru oli hyvä merkki?
”Maailmassa on paljon näkemisen arvoista.” Kaikesta pahuudestaan huolimatta, josta Wren oli kokenut enemmän kuin kenenkään pitäisi, maailmassa oli paljon kaunista – ja Charles halusi antaa naiselle kauniin maailman, edes hetkeksi.
”Tosin, en tiedä suostunko lähettämään sinua Australiaan, maailman myrkyllisimpien olentojen kotiin. Sinulla ei tunnu olevan tervettä kunnioitusta sellaisia kohtaan.”

Wren kurtisti hieman kulmiaan.
"Itse asiassa Meksikossa ja Brasiliassa elää enemmän myrkyllisiä olentoja. Mutta on totta, että Australiassa elävät kaikkein myrkyllisimmät olennot."
Ehkä hänen olisi pitänyt tuntea kammottavan huonoa omaatuntoa siitä, että edes ajatteli ottavansa lahjan vastaan. Mutta entä jos Charles tosiaan halusi ilahduttaa? Eikö olisi ollut kiittämätöntä vain kieltäytyä, varsinkin, kun mies tuskin käyttäisi viimeisiä rahojaan?
Wren hieraisi suupieltään, joka oli unohtunut hymyyn.
"Charles... Kiitos."

Mies kohautti toista olkaansa hienovaraisesti. Se ei tuntunut merkittävältä, ei verrattuna siihen, mitä hän toivoi voivansa antaa Wrenille. Hän voisi tuoda myöhemmin esille sen, että maksaisi lentojen lisäksi ylelliset hotellit, ruokailut ja elämykset.
”Ansaitset hyviä asioita”, Charles vastasi.

Ehkä kuuma ilma oli viimein sekoittanut hänen päänsä, sillä Wrenistä alkoi tuntua, että hän alkoi menettää kaiken kontrollin tunteisiinsa. Hän tunsi tasapainottelevansa jatkuvasti itkun ja naurun välissä, eikä ollut varma, kumpaan suuntaan lähtisi kallistumaan.
"Sinä olet äärettömän hyvä mies, Charles", hän totesi lopulta, ääni hieman paksumpana.

Olisikin ollut. Ajatus vihlaisi. Charles pudisti päätään.
”Minä yritän olla”, hän vastasi, sillä se oli paras, mihin hän pystyi. Yrittää olla mies, joka ei saattaisi Wreniä kohtuuttomaan tilanteeseen.
Hän meinasi vastata, sanoa jotain siitä, millaisena näki Wrenin, kuinka paljon arvosti naista, mutta puri huuleensa. Älä tee tästä sopimattomampaa. Älä pakota Wreniä pakenemaan luotasi.
”Pelottaako sinua vielä?” hän kysyi, vaikka läheinen salamanisku ja sen rinnalla ilmestyvä jyrinä meinasivatkin haudata hänen äänensä.

"Ei kai kukaan voikaan sen enempää?" Wren totesi hymähtäen.
Hän oli aikeissa vastata miehen kysymykseen, että pärjäisi kyllä, pelon pahin terä oli jo taittunut, mutta jyrinä sai hänet hätkähtämään ja painamaan kätensä hetkeksi korvilleen.
Hän räpäytti silmiään ja nielaisi.
"... Kyllä."

Hyvä mies ei olisi tarttunut mahdollisuuteen pitää Wren luonaan. Ei elätellyt täysin sopimattomia tunteita naista kohtaan. Miksi hän rak- ei, vaarallinen sana. Miksi hän päätyi kehittämään tunteita aivan vääriä naisia kohtaan?
”Jos haluat, voit yrittää nukkua siinä. Minä valvon. Mitään pahaa ei tapahdu”, Charles sanoi ja rykäisi katsahtaen ovea kohti.
”Menen oven ulkopuolelle, niin saat olla rauhassa.”

Wren katsahti Charlesia, sydän yhä säikähdyksen villitsemänä.
Tai ehkä ulkona riehuvalla myrskyllä ei ollut mitään tekemistä asian kanssa.
"Minä... Tuntisin oloni turvallisemmaksi, jos et... Jos et lähtisi."
Hän antoi katseensa tutkia kovin kapealta tuntuvaa hyttiä. Mitä vain, kun ei tarvinnut katsoa Charlesin kasvoja.
"Olen pahoillani. Mutta voin nukkua aivan tässä reunassa... Ellei sinulla nyt satu olemaan miekkaa matkassa?"

Hyvä mies ei todellakaan edes harkitsisi tätä.
Puheet miekasta saivat miehen korvat punehtumaan pimeydessä, Pariisin muistojen hämmentäminä. Hän rykäisi uudelleen ja sukaisi hiuksiaan.
”…Hyvä on. Minä istun tässä, ja sinä voit nukkua”, Charles lupasi.
”Mikä sinua pelottaa? Pelkäätkö veneelle tapahtuvan jotain?”

"Toivottavasti en ota tavaksi viedä yöuniasi", Wren totesi ja kävi makuulle, käpertyen selkä seinää vasten ennen kuin pysähtyisi liian pitkäksi aikaa ajattelemaan, kuinka ehdottoman epäsopivasti käyttäytyi.
Mutta hän ei sietänyt pelkoa kovinkaan hyvin.
Ja myrsky oli vieras ja vaarallinen.
"En tahtoisi sen kaatuvan, kun olen itse sisäpuolella."

Charles haki epätoivoisesti asentoa, jossa voisi istua ilman, että hipoisi Wreniä kapeassa tilassa. Hän ojensi naiselle toisen tyynynsä ja kierähti sitten valkean, kevyen lakanan alta, peitellen assistenttinsa sillä varovasti.
”Vene ei kaadu”, mies vakuutti kääntyen pitkittäin kuten Wrenkin, nojaten vain selkänsä hytin päätyyn ja koukistaen polvensa.
”Tämä pieni lahti, jossa olemme, suojelee venettä suuremmilta tuulilta ja aalloilta. En koskaan saattaisi sinua vaaraan.”

Olisi ehkä ollut hölmöä kantaa huolta Charlesin paleltumisesta tässä ilmastossa.
Wren painoi silmänsä nopeasti kiinni kun tajusi viimein, kuinka vähissä vaatteissa mies itse asiassa oli. Olihan hän tiedostanut, että tämä oli paidaton, mutta niin...
Hän nyki lakanaa paremmin päälleen, ei hänen omakaan vaatetuksensa ollut erityisen peittävä.
"Tiedän. Pelkoni on tällä hetkellä varsin perusteetonta", hän myönsi hiljaa, mutta edes asian sanominen ääneen ei lohduttanut, kun ukkonen jyrähti uudelleen ja salama välähti kapeiden ikkunoiden takana.
"Entä salama? Jos sellainen iskee mastoon?"

”Vene on suojattu siltä varalta”, Charles vastasi ja saattoi hengittää vähän vapaammin, kun naisen paljas iho katosi lakanan suojiin.
”Salamanisku ei vaikuta muuhun veneeseen. Ja siinäkin tapauksessa, että jotain täysin odottamatonta tapahtuisi, olemme niin lähellä rantaa ja matalia vesiä, että pääsemme vaivatta takaisin maalle.”
Mies epäröi hetken ja kiersi käsivarret ympärilleen estääkseen sormiaan harhailemasta luvattomille teille, kuten koskettamaan punaisia hiuksia, joista lähtevä tuoksu oli pesiytynyt hänen ajatuksiinsa kai pysyvästi.
”En antaisi sinulle tapahtua mitään pahaa. Voit nukkua rauhallisin mielin.”

"Se olisikin melkoinen suunnitteluvirhe. Jos venettä ei olisi suojattu sellaiselta."
Totta kai se oli, miksi edes osa hänestä oli kuvitellut muuta?
Mutta silti, Wren ei voinut kieltää, etteikö olo olisi ollut turvallisempi nyt. Siitäkin huolimatta, että hänen sydämensä hakkasi levottomassa rytmissä.
"Tiedän. Kiitos..."
Hän taisi olla jo vaipumassa uneen.

Charles valvoi sinnikkäästi. Kuunnellen naisen unen rytmittämää hengitystä, yrittäen pysyä kömpelön vinossa, puoli-istuvassa asennossa, kunnes niskat vihloivat vastaan.
Ja kun hytin kapeista ikkunoista lankesi sisään auringonvaloa, mies oli nukahtanut Wrenin viereen vatsalleen, käsivarret kevyesti tyynyä päänsä alla halaten, hiukset ahkerasta sukimisesta riehaantuneina.

Kun Wren havahtui, hän kiinnitti ensimmäisenä huomionsa siihen, että myrsky oli tainnut laantua. Vene keinahteli enää hyvin lempeästi, ja ikkunoista näytti kajastavan valoa.
Jokin ei kuitenkaan ollut... aivan niin kuin piti.
Wren katseli hetken unisena kattoa, maaten selällään puoliksi pois potkimansa lakanan alla.
Hän ei ollut yksin.
Ei, sen oli pakko olla unta. Vaikka hytin seinät olivat liian lähellä, ja vaikka hän selvästi kuuli rauhallisen hengityksen viereltään. Unta. Vain unta.
Todistaakseen sen itselleen Wren käänsi varovasti päätään.
Ei, ei unta.
Valkoiset, villiintyneet hiukset niin lähellä, että niitä olisi voinut hipaista, ja voimakas selkä...

Kalpeanharmaat, aamun valossa siristyvät silmät aukesivat ja siristyivät asteen lisää, kun eivät olleet ymmärtää mitä katsoivat.
Wren. Niin lähellä, että hän näki pitkien ripsien heittämät varjot, erikoisen värivirheen toffeenruskeissa silmissä. Vivahteet punaisissa, vallattomissa hiuksissa.
Charlesin syke kohosi räjähdysmäisesti ja silmät suurenivat. Mitä? Mitä?!
Sitten hän muisti yön ja kohottautui istumaan pakotetulla hillittyydellä hieraisten kasvojaan.
”Huomenta. Voitko jo paremmin?”

Rauhassa.
Hän oli säikähtänyt ja päätynyt nukkumaan Charlesin hyttiin. Ei sen kummempaa, ei mitään tekemistä sen kanssa, mistä hän oli nähnyt unta.
Kasvoja alkoi kuumottaa ja Wren nousi nopeasti istumaan, nykäisten täysin vailla logiikkaa lakanaa paremmin suojakseen.
Aamuauringon valo muutti aina kaiken.
Hän suki hiuksiaan, kun ei voinut kurottaa kättään asettelemaan luonnonvalkeita suortuvia.
"Huomenta. Kyllä, anteeksi, että... Sait kuitenkin vähän unta?"

”Kyllä, aivan riittävästi, kiitos”, Charles vastasi ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan. Pulssi jyskytti korvissa.
Mies liukui sängyltä, tajusi olevansa alusvaatteissa ja kumartui vauhdikkaasti poimimaan vaatteita matkalaukustaan, harpaten sitten ulos ovesta pukemaan ne päälleen. Mitä hän oli ajatellut?
”Nuku vain vielä, jos haluat. Valmistelen veneen lähtöä varten. Hyvä ajatus jatkaa matkaa nyt, kun sää suosii.”

"Mmm, ehkä hetken..."
Wren kävi takaisin makuulle ja nykäisi lakanan kasvojensa peitoksi.
Varsin kirjaimellinen viite siihen, mitä hän olisi halunnut tehdä juuri nyt. Kuolla häpeään.
Ja silti, uninäyt olivat piirtyneet ilmielävinä hänen silmiensä eteen, kun Charles oli kömpinyt vuoteesta.
Kun tukehtumiskuolema ei seurannut ja Wren oli viimein varma, että Charles varmasti oli kannella, hän uskalsi luikahtaa omaan hyttiinsä. (Kylmän) suihkun ja vaatteidenvaihdon jälkeen hän kipusi kannelle.

Purjehtiminen tarjosi mahdollisuuden keskittyä johonkin muuhun, kun levottomiin, sopimattomiin kuviin hänen mielessään. Kuten vastaan vyöryviin aaltoihin sinisellä avomerellä, navakkaan tuuleen jättiläismäisessä purjeessa. Puolipilvinen taivas tarjosi täydellisen tekosyyn kätkeä silmät aurinkolasien taakse. Charles oli työntänyt vaaleansinisen kauluspaidan hihat ylös 29 Celsiuksen kuumankosteassa lämpötilassa ja jättänyt kapinallisesti ylimmät napit auki, sillä koki hengittämisen tarpeeksi vaikeana ilman kuristavaa kaulustakin.
”Tästä menee muutama tunti, että olemme Vanua Levulla. Ankkuroimme sinne yöksi, ja huomenna meidän pitäisi päästä näkemään Tivi.”
Hänen saarensa. Humalainen ostos, josta hän ei osannut enää luopua. Pala luonnollista paratiisia.

Torstai 28. joulukuuta 2017, iltapäivä, Fidzi, Tivi Island

Katsellessaan uimamatkan päässä erottuvaa valkeaa hiekkarantaa, yhtä viidestä, jonka takaa rehevä metsänraja alkoi, Wren saattoi onnitella itseään.
Hän oli selvinnyt hengissä venematkasta sen jälkeen, kun oli viettänyt yön Charlesin vuoteessa. Nukkuen, täysin viattomasti nukkuen, mutta senhän hänen alitajuntansa halusi itsepäisesti unohtaa. Luonnonvalkeat, villiintyneet hiukset ja raukea katse vainosivat naista aina, kun hän uskalsi sulkea silmänsä.
Onneksi myrsky oli sentään tyyntynyt, joten pienessä oleskelutilassa istumisen sijaan ylimääräisen energian oli saanut purettua sukeltelelemalla (hän oli onnistunut kohtaamaan sekä mustekalan että rauskun, ja joukon merisiilejä, jotka olivat aiheuttaneet hänessä sen Charlesin toivoman kunnioitusreaktion sen jälkeen, kun yhden piikki oli lävistänyt hänen jalkapohjansa) ja matkan varrelle osuneita saaria tutkimalla.
Ja nyt saari oli siinä. Charlesin humalainen ostos, aivan yhtä todellisena kuin kaikki ne aiemmat saaret, joilla he olivat vierailleet.
Purjehdus saaren ympäri oli tarjonnut vain kalpean aavistuksen siitä, mitä kaikkea runsaat metsät pitivät sisällään. Jossain siellä pulppusi makea luonnonlähde, ja puut kantoivat hedelmää. Saaren toisessa kärjessä kohoava paljas kukkula näköaloineen oli suurimmaksi osaksi vielä arvoitus.
Olo oli melkein kuin tutkimusmatkailijalla. Vain muutama hassu valokuva myynti-ilmoituksen yhteydessä ei tarjonnut paljoakaan vinkkiä todellisuudesta.
Wren kietaisi hiuksensa kiinni uintimatkaa varten ja kääntyi veneen kannella kohti Charlesia.
”Tohtori Livingstone, oletan”, hän virnisti.
”Onko kaikki mukana?”
He ehtisivät pyörähtää rannan läheisyydessä ennen kuin tropiikin pimeä yö laskeutuisi.

Tivi.
Avomeri ympäröi koskematonta, luonnontilaista saarta. Meri välkkyi sinisenä pilvettömän taivaan alla, aallot vain pehmeinä väreinä melkein tuulettomassa päivässä. Lämpö makasi kirkkaan veden yllä ja heitti veneen varjon hiekkaiseen pohjaan kauempana alapuolella.
”Kaikki mukana”, Charles varmisti, sulki vesitiiviin laukun ja sukelsi sitten Whimsyn laidan yli.
Rannan valkoinen, kuuma, hieno hiekka oli vailla jalanjälkiä, sitä reunustava metsä oli villi. Lämpö kantoi tropiikin, eksoottista, melkein mausteista tuoksua. Täällä olisi todella petollisen helppoa tuntea olevansa kaksin maailmassa.
Charles nosti aurinkolasit silmilleen, pyyhkäisi märkiä hiuksia otsaltaan ja lähti päättäväisin askelin kävelemään rantaa pitkin. Tämä olisi se pieni pala paratiisia, jota hän voisi suojella ihmisen ahneilta käsiltä.
Mies työntyi metsän vihreään varjoon, varoen luontoa ja sen elämää ympärillään, kun tutki saarta asuttavaa kasvillisuutta ja puissa pyrähteleviä lintuja.
”Sinä varmaan tunnet nämäkin?” Charles kuiskasi ollakseen häiritsemättä saarensa asukkaita.

Huomasi, että linnut eivät olleet tottuneet ihmisten säännölliseen läsnäoloon. Ne eivät kavahtaneet kauemmas, vaan keskittyivät omiin puuhiinsa, lentelivät oksalta toiselle ja nappailivat hyönteisiä metsän vihreänhämärästä ilmasta.
"Tietenkin", Wren kuiskasi takaisin, kylmien väreiden juostessa selkäänsä pitkin. Mutta ainoastaan rikkaasta linnustosta johtuvasta innostuksesta. Ehdottomasti.
"Opettelin ne sen jälkeen, kun pyysit minua mukaan. Hän painoi kätensä kevyesti Charlesin selkää vasten, kun osoitti tunnistamiaan lintuja.
"Nuo ovat niitä samoja lureja, joita näimme aiemmin. Tuolla ylempänä on hedelmäkyyhky... Oh, katso, tuo on hohtokaija."

Keskity lintuihin, älä Wreniin. Älä siihen, miten into sytytti naisen pisamaiset kasvot. Älä siihen, miten lämpimältä käsi tuntui vasten hänen selkäänsä. Vaikka Charles oli nähnyt paratiisin lintuja pikkupojasta, hän huomasi uppoutuvansa Wrenin esittelyyn. Kuunteli, kuinka ääni nousi ja laski.
Yritti olla katselematta naista vaivihkaa. Katso lintuja. Turha toivo.
Typerä mies.
”Ne ovat kauniita”, hän kuiskasi ja katsahti naista alas silmäkulmastaan. Sinä todella olet.

"Tuolla on paratiisipeippo", Wren innostui ja osoitti vihertävänpunaista pikkulintua ylempänä oksalla.
"Niiden poikasilla on suupielessään pienet, pimeässä hohtavat nystyrät, niin että emo erottaa niiden suun helposti pimeässä pesässä."
Hän käänsi kasvojaan Charlesia kohti jatkaakseen, lintujen parvikäyttäytymisestä varmaan, mutta unohtui kohdatessaan vaaleat silmät.
"... Jatketaanko? Meillä on vielä aikaa ennen kuin aurinko alkaa laskea."

”Jatketaan”, Charles vastasi ja sijoitti aurinkolasit turvallisemmin päälaelleen metsän vihreässä, lempeässä valossa.
”Mikä kaikki saa sinut tällaisen… Innon vastaan? Muu kuin linnut ja jättiläismäiset hyönteiset?” mies kysyi ja etsi tietään metsän poikki, pidellen matalia oksia poissa Wrenin tieltä, varoen katkomatta niitä.

"Innon?" Wren toisti hämmentyneenä ja naurahti sitten pehmeästi.
Niin, kai se sitä oli.
"En ole koskaan kiinnittänyt siihen huomiota. Mutta nyt kun sanoit... Luonto on täynnä niin hämmästyttäviä asioita. Kaikki ne äänet ja värit. Katso nyt tätäkin metsää. Niin valtavasti erilaisia vihreän sävyjä, että niitä on melkein mahdoton edes nähdä ensimmäisellä kerralla. Pitää oikeasti katsoa."
Hän kumartui oksan alta ja katsahti Charlesia.
"Mikä sinua innostaa?"

Innon. Sen asian, joka sai Wrenin hartioiden terävän, torjuvan kulman pehmenemään ja naisen mielenkiintoiset, ainutlaatuiset kasvot loistamaan. Teki siitä ihmisestä, joka katsoi silmissä takaisin, niin vangitsevan, ettei hän ollut voida kääntää katsettaan pois.
Mutta sitä ei varmasti ollut sopivaa sanoa ääneen.
”Minäkin pidän luonnosta”, mies vastasi. Siksi hän piti tämän saaren, lahjoitti vuosittain massiivisia summia luonnonsuojeluun ja pakeni elämäänsä tänne, missä ihmiskunnan ahneuden, sokeuden ja puhtaan pahuuden saattoi unohtaa edes hetkeksi.
”Se on ainoa asia tässä maailmassa, joka saa minut uskomaan korkeampaan voimaan.”

Wren käänsi hetkeksi katseensa maastosta Charlesiin.
Mies vaikutti välillä todella kyllästyneeltä koko elämäänsä. Ja kai poliitikkona joutui todistamaan aitiopaikalta sitä, kuinka kammottavia ihmiset olivat.
Lääkärit, asianajajat ja sosiaalityöntekijät olivat varmasti samalla listalla.
Tieto tosiaan lisäsi tuskaa.
"Et siis ole kovinkaan uskonnollinen?" hän hymähti.

Charles katsahti Wreniä silmäkulmastaan ja soi naiselle puolittaisen, surumielisen hymyn.
”Päinvastoin”, mies vastasi.
”Se antaa minulle toivoa. En voi enkä halua uskoa, että kaikki tämä kauneus”, hän viittasi ympärilleen, kohti turkoosia vettä, kohti hohtavia vihreän sävyjä ja lehtien lomasta siivilöityvää auringonvaloa, joka paljasti jokaisen lehden ainutlaatuisen kuvion, kohti värikkäitä paratiisin lintuja, ”on vain merkityksetöntä sattumaa. Seurausta onnekkaasta onnettomuudesta.”
Charles poimi yhden lehden käteensä ja tarkasteli sitä valoa vasten.
”Ei, haluan uskoa, että tämä maailma ja sen ainutlaatuinen, sanattomaksi jättävä kauneus on rakkauden tulosta.” Että hänenkin elämällään saattoi olla tarkoitus. Mies painoi katseensa ja kosketti niskaansa.
”Mutta ei poliitikon kai sovi puhua pehmoisia.”

Wren oli pitkään vaiti, katseli vain Charlesia eriparisilla silmillään.
Nielaisi.
"Tuo oli kenties kaunein kuvaus asiasta, jonka olen milloinkaan kuullut", hän huomautti melkein käheästi ja kosketti huuliaan melkein hämmentyneenä.
"Sinusta paljastuu jatkuvasti uusia puolia, Charles Edgerly."

Charles kohotti vaaleita kulmiaan kysyvästi. Oliko Wren tosissaan vai pilaili jälleen hänen kustannuksellaan? Mutta muutos naisen äänessä kuulosti aidolta.
”Muutakin kuin ylimielinen paskiainen ja rikas hölmö?” mies kysyi hymyillen kuivasti ja jatkoi matkaa ylös kumpuilevaa metsää, pysähdellen tutkimaan sen kasvistoa sen hetken, ennen kuin tropiikin yö laskeutuisi lämpimänä ja ystävällisenä.
”Minä pidän monista asioista, mutta en ehdi omistaa niille lainkaan niin paljon aikaa kuin haluaisin. Mutta kiitos sinun, minulla on ainakin yksi viikonloppu suosikkiasialleni.”

Wren nielaisi. Häneltä vei hieman liian kauan vastata:
"Muutakin kuin ylimielinen paskiainen ja rikas hölmö, kyllä."
Tai ehkä hetki tuntui pitkältä vain hänen omassa mielessään, kun pulssi takoi korvissa.
Nyt, ryhtiä. Kuumuus sekoitti pään.
"Saaresi biodiversiteetti vaikuttaa varsin runsaalta. Onneksi sen päädyit ostamaan sinä eikä joku, joka näkisi nämä metsät vain huippuhotellin tieltä hakattuna turhakkeena."
Hän katsahti Charlesia kulmiensa alta.
"Onneksi olen ehtinyt hengähtää hetken, niin voin alkaa taistella lisää aikaa syntymäpäiväsi kunniaksi."

”Olen hyvin kiitollinen jo joululahjasta, en odota enempää”, Charles vastasi ja huokasi, kun aurinko lähti siirtymään kohti horisonttia ja valo muuttui punakultaiseksi.
”Ehkä meidän pitäisi palata veneelle, niin ehdimme nähdä auringonlaskun”, hän sanoi ja viittasi Wreniä seuraamaan heidän jälkiään takaisin valkealle rannalle, jonka hiekka alkoi vaihtaa väriään, kun melkein pilvetön, tyyni taivas vaihtoi väriä sinisestä laventeliin, vaaleanpunaiseen, hohtavaan kultaan ja punaiseen. Värit heijastuivat takaisin melkein tyynestä merenpinnasta, ja aallot pyyhkivät hellin vaahtopäin vasten hiekkaa.
Se pysäytti Charlesin hetkeksi katselemaan, ja palautti hänen mieleensä aikaisemman keskustelun uskosta.
”Kaikki hyvin?” mies kysyi pakaten heidän tavaroitaan laukkuunsa. Olisi parempi uida veneelle, ennen kuin pimeys laskeutuisi.
”Älä astu merisiilien päälle.”

Wrenin olisi tehnyt mieli jäädä katselemaan, kuinka taivas maalautui hiljalleen yhä tummemmin värein. Mutta se olisi tarkoittanut, että olisi vietettävä yö rannalla, mikäli ei halunnut ottaa riskiä ja sukeltaa yönmustaan veteen.
Olisiko rannalle jääminen ollut niin paha asia?
Ehkä.
Hän mulkaisi Charlesia ja työnsi kenkänsä suljettavaksi vesitiiviiseen pussiin.
"Yksi kerta opetti kyllä varsin tehokkaasti", hän vakuutti ja kahlasi edeltä veteen - eikä astunut yhteenkään merisiiliin - ja lähti uimaan veneelle.

Auringonlaskussa uiminen oli kuin läpi kullanpunaisen taivaan läpi lipumista. Charles liikkui vedessä hallituin, pehmein vedoin ollakseen rikkomatta melkein tyyntä pintaa liikaa ja antoi sitten Wrenin kiivetä edeltä ylös Whimsyn tikkaita. Katsellen keskittyneesti horisonttia naisen sijaan.
”Tästä yöstä tulee harvinaisen kaunis”, Charles sanoi sukien märkiä hiuksiaan taakse, kun suoristautui Whimsyn kannella ja veti märän paidan päänsä yli.
”Jos olet haaveillut auringonnousuun valvomisesta, tämä on yösi.”

Wren oli jo kääntänyt katseensa taivaalle, jossa ensimmäinen aavistus tummaa sinistä oli jo ilmestynyt juovaksi punakultaan.
"Niin näyttää tulevan", hän myönsi ja avasi samalla märät hiuksensa, sukien sormensa niiden läpi. Olisi ehkä voinut käydä vaihtamassa vaatteet suoraan toisiin, huuhtoa nyt päällä olevista suolan pois.
Mutta sitten olisi menettänyt hetken muuttuvasta taivaasta.
"On se antanutkin odottaa itseään... Voit kyllä itse mennä nukkumaan mikäli tahdot. Pärjään kyllä."

”Minäkin nautin kauneudesta”, Charles huomautti ja puristi vettä paidastaan, ennen kuin ripusti sen kuivumaan kaiteelle.
”Meillä oli tapana tehdä niin usein. Minulla ja isälläni”, hän sanoi, rykäisi ja katosi sitten hetkeksi kannen alle. Isä oli poissa.
Kun mies palasi, hän oli pukeutunut vaaleansiniseen kauluspaitaan ja kuiviin housuihin ja toi mukanaan viltin, kaksi tyynyä sekä korillisen syötävää ja juotavaa. Ei Fidzin yö tosin kylmäksi käynyt, kun lämpötila pysyi yleensä yli 25 asteessa ja ympäröivä pimeä oli lempeää ja lämmintä.

Charlesin mainitessa isänsä Wrenin oli helppo irrottaa katseensa taivaasta ja kääntää katseensa mieheen.
Sen täytyi sattua edelleen.
Naisen kulmat painuivat huolestuneesti alas, kun hänkin suuntasi portaisiin ja pikkuiseen makuuhyttiinsä. Hän vaihtoi pikaisesti ylleen kuivat alusvaatteet ja ensimmäisenä käsiin osuvan mekon (sen värikkään, jonka värit olivat melkein syksyiset) eikä vaivautunut huuhtelemaan suolaa hiuksistaan ennen kuin palasi takaisin kannelle, vain hieman ennen Charlesia.
Taivas tuntui tummuneen lisää. Kai aurinko laski täällä nopeasti, päiväntasaaja oli lähempänä.
"Sinä ajattelit minua pidemmälle", hän huomautti pehmeästi.

”Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun valvon tämän taivaan alla”, Charles vastasi, ojensi Wrenille tyynyn ja laski kantamuksensa sitten keulan vaaleapuiselle kannelle. Hän painoi tyynyn selkänsä ja veneen metallisen kaiteen väliin, suoristi jalat eteensä ja risti rennosti nilkkansa, kun kohotti katseensa kohti yötaivasta.
Musta värittyi samettisella sinisellä, kun tähtipölyä muistuttavat tähdet syttyivät jättiläismäisen taivaankannen poikki. Ne heijastuivat takaisin melkein tyynestä, horisonttiin levittäytyvästä merestä, ja saivat Charlesin hiljaiseksi kauneudellaan. Saari täytti lämpimän yön pehmeillä elämän äänillä.
”Haluaisitko?” mies kysyi hiljaa kuiskaten ja tarjosi Wrenille vaihtoehtoa cocacolan ja mangosmoothien väliltä. Ehkä huomenna he löytäisivät mangoja hänen saareltaan.

Wren seurasi Charlesin esimerkkiä ja asetteli tyynynsä mukavasti selkänsä taakse. Hän veti polvet koukkuun vartaloaan vasten helmansa suojissa ja kietoi käsivartensa polviensa ympärille.
Samaan aikaan liian lähellä Charlesia ja aivan liian kaukana tästä.
Keskity taivaaseen.
Hänen keskittymisensä kuitenkin herpaantui miehen kuiskaukseen.
Kylmät väreet. Taas. Voi luoja, mikä häntä vaivasi?
"Kiitos", nainen vastasi, ääni yhtä hiljaisena, ikään kuin se olisi voinut muutoin rikkoa jotakin, ja valitsi itselleen mangosmoothien. Mielessä kävi sama ajatus, ehkä he löytäisivät mangoja Charlesin saarelta.
"Sääli, ettei meressä ole turvallista uida pimeällä. Näyttää melkein siltä, kuin vesi ja taivas olisivat yhtä."

Charles katsahti Wreniä silmäkulmastaan, ja käänsi huomionsa sitten takaisin paljon turvallisempaan horisonttiin.
”Niin”, hän sanoi, hieraisi kasvojaan ja nosti sitten vesipullon huulilleen. Katso tähtiä. Vain tähtiä.
Ei mitään muuta. Ei, vaikka naisen tuoksu tuntui hiipivän hänen mieleensä siitä huolimatta, että Wren istui säädyllisen etäisyyden päässä eikä nojannut hänen hartiaansa. Sääli.
Lopeta.
”Innostaako sinua jokin muukin kuin luonto ja Monet?”

Mangosmoothie maistui samaan aikaan makealta ja kirpeältä.
Makua tulisi ikävä. Koska se yhdistyi näihin saariin ja mereen. Ja... Niin.
"Hm? Uskoisin niin. Kuten sanoin, en ole koskaan ajatellut asiaa kovin tarkkaan. Mutta esimerkiksi nämä tähdet..."
Kun katsoi niihin, tunsi olonsa äärettömän pieneksi.
"Entä sinä? Onko mitään muuta kuin luonto ja hevoset, mikä saisi sinut innostumaan? Kun tapasimme, vaikutit kovin... kyllästyneeltä elämääsi."

Charles katsahti Wreniä uudelleen ja joutui pakottamaan katseensa takaisin tähtiin.
”Minä olin kyllästynyt elämääni. Olin ollut siitä saakka, kun olin vasta poika”, mies sanoi hiljaa ja laski kädet syliinsä. Kun koko maailma oli avoinna, mikään ei ollut saavuttamatonta, kaikki oli itsestäänselvyys ja kasvaessaan päätti olevansa muita viisaampi, elämä kävi herkästi puuduttavaksi. Sen jälkeen se oli sitä vain siksi, että tajusi olevansa vailla tarkoitusta, harhailevansa yksin merkityksettömästä päivästä seuraavaan.
Ja sitten jokin muuttui. Joku saapui.
”Minä pidän musiikista, teatterista, tanssista, lukemisesta – erityisesti runojen ja näytelmien. Olen varsin intohimoinen itseopiskelija, koen uudet kielet kiehtovina – kuten sinäkin – ja arvostan suuresti eri kulttuureja. Amerikkalaisuutta lukuun ottamatta”, mies lisäsi kuivasti ja katsahti uudelleen Wreniä.
”Nautin matkustelusta, purjehduksesta ja sukelluksesta – luonnon ja hevosten lisäksi. On paljon, mistä pidän. Usein vain vähänlaisesti aikaa omistettavana sille.”

Oli kyllästynyt.
Wren yritti kaikkensa, jottei olisi takertunut yhteen sanamuotoon.
Hän olisi voinut kertoa, kuinka rakasti itsekin musiikkia. Instrumentaalista, koska juuri se sai värit pyörteilemään kaikkein selvimpinä hänen mielessään. Kuinka Beethovenin Moonlight Sonata tuntui kietovan hänet pehmeään, kylmään ja tummaan samettiin, ja kuinka Chopinin Fantasia Impromptu sai kirkkaat valoperhoset tanssimaan hänen verkkokalvoillaan.
Ja silti hän huomasi katsovansa Charlesiin ja kysyvänsä, oikeastaan edes harkitsematta:
"Etkö ole kyllästynyt enää?"

Jälleen hän katsahti Wreniä ja painoi sitten katseensa vaaleapuiseen, yössä sinertävään kanteen ja hymyili.
”En, en enää”, Charles vastasi rehellisesti ja sukaisi hiuksiaan.
Älä sano mitään. Älä herran tähden sano mitään.
Vaihda vain aihetta.
”Millaiset asiat innostavat sinua?”