Let the fire burn the ice

Wren unohtui hetkeksi katselemaan Charlesia melkein hämmentyneenä.
Vihreä oli hyvin vieras väri miehen yllä, eikä ruudullinen paita tosiaankaan auttanut tekemään olemuksesta yhtään tutumpaa.
Hän räpäytti silmiään transsistaan havahtuen ja otti askeleen lähemmäs voidakseen nykäistä aluspaidan kaulukset suoraan.
"Näytät melkein paikalliselta", hän huomautti, hymy silmiään siristäen.
"Minua ei haittaa, jos tahdot pitää seuraa. Mehän olemme nyt kihloissa, muistatko."
Wren hämmentyi siitä itsekin, vaieten hetkeksi.
"Voin myös näyttää sinulle vierashuoneen, jos tahdot levätä hetken, tai ehkä tahtoisit alakertaan pitämään seuraa Tealille?"

Charles katsahti alas. Vihreä ei aivan istunut laivastonsinisen kanssa, ja sitäkin kirjoi nyt kura. Ehkä se sopi paikalliseen imagoon.
Kihloissa. Hänkin räpäytti hämillisenä. Wren oli hänen kihlattunsa. Hymy kosketti kalpeanharmaita silmiä, ja Charles rohkaistui työntämään punaisen suortuvan naisen korvan taakse.
"Pidän sinulle mielelläni seuraa", hän vakuutti, eikä vähiten siksi, että tuima ihmissyöjäsisar ei välttämättä arvostaisi hänen seuraansa.

Wren unohti kätensä lepäämään kauluksille, tutkiessaan Charlesin hopeisia silmiä.
Hymy sai hänen omat silmänsä siristymään, ja hän nousi varpailleen hipaistakseen miehen huulia omillaan.
Hän oli uskomattoman onnellinen siitä, että tämä oli seurannut häntä. Tullut hakemaan kotiin.
Hyvin vastentahtoisesti Wren astui kauemmas ja luopui kylpytakistaan, nurkissa vaanivan vedon saadessa ihon nousemaan hetkessä kananlihalle.
"Jätit Anderssonin kotiin?"

Charles katsahti Wreniä varkain, kun nainen luopui kylpytakistaan, mutta pakotti itsensä painamaan katseensa kylpyhuoneen laattoitettuun lattiaan. Ole herrasmies, hyvänen aika.
"En tainnut tarkalleen kertoa hänelle lähteväni." Ehkä olisi pitänyt, sillä Irlannin perällä Britannian ulkoministeri ei välttämättä olisi suosituin vieras, mutta Charles ei ollut välittänyt mistään muusta kuin siitä, että saisi jonkinlaisen selityksen vatsassaan mylläävälle pahoinvoinnille ja käteensä rutistetulle paperille.
"Mutta kyllä hän pärjää."

Wren kurtisti kulmiaan ja kääntyi katsomaan Charlesia moittivasti.
"Olen varma, että Cliff on juuri nyt hyvin hermostunut. Hän tekee vain työtään, tiedäthän sinä sen?"
Ja sen jälkeen, mitä Pariisissa oli tapahtunut, Wren oli siitä uskomattoman kiitollinen.
Hän kurotti avaamaan liiviensä hakasen ja pujottautui samalla ulos sekä sukkahousuista että alushousuistaan - jotka eivät olleet samaa settiä liivien kanssa - ennen kuin koetti kädellään kylpyveden lämpötilaa ja kipusi ammeeseen.

Charles varasti katseen ja painoi sitten katseensa nopeasti takaisin lattiaan, korvat punehtuen. Kai hänellä oli oikeus katsoa kihlattuaan? Mutta silti hän tunsi käyttäytyvänsä sopimattomasti.
"Tiedän, mutta hänen tunteensa eivät olleet tärkeyslistani kärjessä, kun tajusin sinun olevan poissa", mies vastasi ja pyyhkäisi sormet läpi villiin malliin kuivuvista, valkeista hiuksistaan.
"Olin... Hieman tolaltani."

Wren huokaisi tyytyväisenä, kun lämmin vesi otti hänet vastaan. Luojalle kiitos ilma ei ollut tämän kylmempi, höyryävän lämmintä vettä oli riittänyt kylpyyn.
Hän lepuutti vasenta kättään ammeen reunalla, jääden katselemaan sinisenhohtavaa safiiria.
Charlesin sanat saivat hänen vatsansa vihlaisemaan kipeästi.
"Lupaan, etten tee niin enää koskaan."

Charles soi naiselle sävyltään haikean hymyn, poimi ammeen reunalla lepäävän käden omaansa ja kumartui painamaan suudelman sen kämmenselälle, ennen kuin vapautti sen.
"Ehkä voimme katsoa tulevaisuuteen", hän ehdotti varovasti. Ymmärsikö Wren, mitä kihlautuminen tarkoitti?
"Milloin arvelet, että voisit olla valmis menemään naimisiin?"

Katseen kääntäminen tulevaisuuteen kuulosti erittäin hyvältä suunnitelmalta.
Siitäkin huolimatta, että Wren tunsi uuden nipistyksen vatsassaan. Tällä kertaa se ei ollut kipeä, ennemminkin... jännittynyt.
He tuskin voisivat olla kihloissa ikuisesti.
Hyvänen aika.
Hän nojautui hitaasti ammeen reunaa vasten ja jäi katselemaan kättään. Sormus.
"Se... oletan, että se ei tarkoita sitä, että karkaamme vain Gretna Greeniin?"

Charles kyykistyi ammeen vierelle voidakseen katsoa Wreniä silmiin ja voidakseen paremmin olla katsomatta veteen. Hän kosketti kättä, jonka nimettömään Edgerlyjen sukusormus oli nyt pujotettu.
"Luulen, että äitini ei antaisi sitä koskaan anteeksi. Hän on viettänyt viimeiset kaksikymmentä vuotta yrittämällä puhua minua naimisiin ja pohtinut häitä", mies vastasi anteeksipyytävästi.

Damnú air, se oli hyvin pitkä aika.
Wren tuusi uuden vihlaisun vatsassaan ja ojensi sormuksen koristamaa kättään silotellakseen Charlesin hiuksia, jotka kosteus oli saanut villiintymään.
"Epäilen, ettemme voisi tehdä sitä äidillesi", hän myönsi.
"Tuota, olen aina ajatellut, että syksy on hyvä aika mennä naimisiin."

"Se on aika hyvä aika mennä naimisiin", Charles myönsi ja poimi naisen käden omiensa väliin, painaen rystysille suudelman.
"Äiti saa sopivasti aikaa häiden suunnitteluun." Oli turha toivo yrittää pitää Lady Edgerly poissa. Vieraslista tulisi olemaan äidin käden alla.
"Voimme aloittaa matkasi maailman ympäri häämatkallamme."

Johtui varmasti vain lämpimästä vedestä, että Wreniä huimasi.
"Uskotko äitisi haluavan... suuretkin häät?"
Tietenkin halusi. Eivätkö siniveristen häät olleet aina suuria ja mahtavia? Vieraita oli hirvittävä määrä, ja vihkimiset suoritettiin suurissa, tärkeissä katedraaleissa?
Ei hänellä ollut kokemusta kuin kuninkaallisten häistä, ja niistäkin vain television välityksellä.
Häämatkalla. Ajatus tuntui hyvin hämmästyttävältä.

"Hermostuttaako se sinua?" Charles kysyi kohottaen valkeita kulmiaan.
"Haluan sinun olevan onnellinen." Jos Wren haluaisi mennä naimisiin täällä, pienessä kyläkirkossa lampaiden keskellä, hän vääntäisi kättä äitinsä kanssa.
Hyvänen aika. Hänen pitäisi kertoa äidilleen.

Wren katsahti Charlesia kulmiaan kurtistaen.
"Tietenkin se hermostuttaa minua", hän myönsi, tutkien hopeisia silmiä.
"Se on... Charles, tämä on minun elämäni. Minun juureni. Ja sinä olet... Täytyykö minun opetella vieraiden nimet ulkoa? Jotta osaan puhutella heitä oikein?"
Hänen kulmansa painuivat hieman syvempään kurttuun.
"Entä pitääkö minun ottaa kaste?"

Charles kurtisti kulmiaan epätietoisena ja puristi Wrenin kättä.
"En tiedä kasteesta, mutta sinun ei tarvitse olla mitään muuta kuin sitä, mitä olet", mies vastasi.
"Ei sinun tarvitse tietää nimiä tai hermoilla mistään." Hän rakasti Wreniä sen tähden, kuka nainen oli.

Oli niin paljon asioita, joita hän ei ollut tullut ajatelleeksi.
Wren tunsi vastustamatonta halua nousta hakemaan puhelimensa uppoutuakseen googlen maailmaan, mutta samaan aikaan hän oli vastentahtoinen hylkäämään ammeen lämpöä.
"Kyllä kaikki varmasti selviää", hän vakuutti, enemmän itselleen kuin Charlesille.
"Minä... minun on varmastikin tavattava äitisi."

"Niin", Charles vastasi suupieli nykäisten ja huvittunut, lämmin häivähdys vaaleissa silmissään.
"Varmastikin. Luulen, että hän on erittäin, erittäin, erittäin innokas tapaamaan sinut", hän sanoi ja painoi uuden suudelman naisen rystysille. Roskalehtien etusivuilla koreilleet kuvat heidän suudelmastaan eivät olleet se tapa, jolla hän oli ajatellut murtaa uutiset äidilleen, mutta ainakaan hänen ei tarvinnut enää pohtia asiaa.
Ja Lady Edgerly todella oli innokas tapaamaan Wrenin.

Damnú air.
Wren vajosi hieman alemmas kylpyammeessa, ja ainoastaan Charlesin pitelemä käsi esti häntä vajoamasta kokonaan veden alle.
Hänen olisi tavattava Lady Edgerly silmästä silmään. Hän tiesi, että naisella oli takanaan uskomaton ura kenttäratsastuksen parissa, ja että tämän täytyi olla hirvittävän siniverinen, mutta siihen se jäi.
Ja hän ei olisi tiennyt, mikä oli aperitiivi, ellei olisi googlannut sitä ensin.
"Sinä hait sormuksen häneltä? Joten... hän tiesi, että sinulla oli joku? Kerroitko jo silloin..?"

Charles nyökkäsi ja silitti peukalonsyrjällään Wrenin kättä.
”Hain sormuksen häneltä, mutta en kertonut vielä sinusta”, hän sanoi.
”Äitini on yrittänyt hallita ja manipuloida rakkauselämääni siitä saakka, kun olin 15. Ajattelin, että se on tarpeeksi kauan. Mutta eiköhän hän tiedä nyt.”
Mies painoi suudelman naisen kämmenselälle.
”Mutta sinun ei tarvitse hermoilla sitä.”

Wren tutki katseellaan Charlesin kasvoja. Hän näki mielessään nuoren, vakavan Charlesin, jonka eteen Lady Edgerly talutti siniverisen tytön toisensa jälkeen. Hienotapaisia ladyja, jotka eivät olisi koskaan loikanneet miehen syliin kameroiden edessä.
Mutta hän oli varma, että voisi tehdä Charlesin onnellisemmaksi kuin yksikään niistä ladyista.
Sormus painoi kevyesti viereisiä sormia vasten. Syvänsininen safiiri.
"Minä yritän parhaani", Wren lupasi hieman skeptisesti.
"Onko hän ollut niin innokas sen vuoksi, että, tuota, suvun pitäisi saada perillinen..?"

Se oli jotain, mitä Charles oli yrittänyt olla nostamatta esiin. Mies yskäisi korvat hienoisesti punehtuen.
Lady Edgerly oli painostanut, lahjonut, kiristänyt ja anellut häntä jatkamaan sukua. Edgerlyjen satoja vuosia jatkunut, siniverinen linja, ja sitä rataa.
”Älä sinä siitä murehdi”, mies vastasi hieraisten niskaansa vaivaantuneena.
”Mutta minusta olisi ihanaa esitellä Lilford Hall sinulle.”

Myös Wren tunsi poskiensa punehtuvan, mutta se johtui varmasti vain lämpimästä kylpyvedestä.
Siitostamma. Paitsi ei sellainen jalosukuinen täysiverinen, jota olisi toivottu, vaan maatiaiskanttura eteläisestä Irlannista.
Ajatus sai hänet melkein naurahtamaan ääneen, niin absurdilta se tuntui. Yksi askel kerrallaan.
"En minä murehdi", hän vakuutti, kääntäen katseensa takaisin Charlesiin. Silmät siristyivät hymystä.
"Haluan nähdä paikan, jota kutsut kodiksi."

Charles nosti naisen kättä uudelleen ja kosketti rystysiä huulillaan. Hetken häntä vihlaisi haikeus siitä, että he olivat ihmissyöjäsisaren kylpyhuoneessa eivätkä kaksin hotellisviitissä – vaikka Kealkillissä niitä tuskin oli – sillä hän olisi halunnut ottaa kihlattunsa syliin ja kantaa vuoteeseen.
Kai kihlautumisen jälkeen se oli enemmän kuin sallittua?
”Se on hyvin kaunis paikka. Nyt kun… Äidin asuessa nyt Lontoossa ja Ranskassa, voisin alkaa jalostaa suunnitelmaani Lilford Hallista suurten kenttäkilpailujen näyttämönä.”

Wrenin kulmat painuivat hetkeksi alemmas ja hän kurkotti vapaan kätensä hipaisemaan Charlesin poskea.
"Se on enemmän kuin toteuttamisen arvoinen suunnitelma."
Charlesin isän kuolemasta oli kulunut tuskin vuosi. Hän todella toivoi, että olisi ollut paikalla jo silloin, vaikkei ollutkaan varma, olisiko mies hyväksynyt lohduttamista. Mutta hän olisi voinut olla lähellä.
"Milloin voisimme vierailla siellä?"

”Luulen, että tunnet aikatauluni paremmin kuin minä”, Charles vastasi valkeat kulmat painuen, ”mutta milloin tahansa on sopiva, vapaa päivä tai viikonloppu.”
Ehkä he voisivat livahtaa paikalle kertomatta Lady Edgerlylle ja välttää lohikäärmeen kohtaamisen ensimmäisellä Lilford Hallin vierailulla.
”Äitini eläköityneet ja toipuvat hevoset asuvat sen talleissa. Ensimmäinen mestarini, Licence To Fly, asui siellä myös eläkepäivänsä.”

Wren naurahti hyristen.
"Niinhän minä taidan tietää", hän myönsi, punoen sormensa hetkeksi Charlesin sormien lomaan. Kihloissa. Kuinka kauan menisi, ennen kuin hän ymmärtäisi sen?
"Katson meille sopivan hetken."
Silmät siristyivät vinosta hymystä.
"Odotan jo innolla, että pääsen etsimään lupaamiasi salakäytäviä."
Kylpyhuoneen viileä ilma sai myös veden viilenemään nopeasti, ei menisi kauaa, kun se olisi jo liian haaleaa. Ainakin hänelle.
"Charles, voisitko tuoda minulle telineestä pyyhkeen?" Wren pyysi, kohottautuen pystympään asentoon ammeessa.

Wren nousi ja Charles käänsi katseensa, kuten herrasmiehen kuului.
Hän suoristautui ja ojensi naiselle pyyhkeen kattoa tunnollisesti katsellen.
"Voin luvata, että saat etsiä salakäytäviä sydämesi kyllyydestä", hän lupasi.
"Yksi johtaa pois talosta ja päättyy läheiseen metsään."

Wren puristi veden hiustensa latvoista ja nousi seisomaan, kömpien varovasti ylös ammeesta.
Täällä ei ollut lattialämmitystä, kylmät laatat kipristivät varpaita. Mintunvihreäksi haalistunut pyyhe tuntui melkein karhealta ihoa vasten, kun Wren kietoi sen ympärilleen.
Pieni hymy häivähti suupielissä kun hän kääntyi katsomaan Charlesia, vain nähdäkseen miehen katseen kohonneen kattoon.
Hän astui lähemmäs, niin että he melkein koskettivat toisiaan.
"Miksi Lilford Hallissa on sellainen salakäytävä?"

Wren astui lähemmäs, ja Charles laski katseensa ensin naisen silmiin. Sitten se harhaili kosteaan olkapäähän eikä mies voinut estää itseään laskemasta kättään olkavarrelle, piirtämään sormenpäillään lämmintä ihoa.
"Ehkä muinaiset aristokraatit tarvitsivat mahdollisuuden paeta vaivihkaa", hän vastasi ja punoi toisen kätensä sormet punaisiin hiuksiin, juoksuttaen suortuvia sormiensa lomasta.

Wren nojasi päätään kevyesti kosketusta vasten.
"Muinaisilla aristokraateilla on ollut villi elämä", hän huomautti, tutkien Charlesin kasvoja yrittäen päättää, pilailiko mies hänen kustannuksellaan, vai löytyikö Lilfordista tosiaan käytävä, joka johti metsään.
Jokaisen seikkailumielisen lapsen unelma. Hän olisi kuollut onnesta.
Hän nousi varpailleen hipaistakseen huulillaan miehen huulia.

Charles ei voinut itselleen mitään, kun punoi sormensa lujemmin punaisiin hiuksiin ja kiersi toisen käden naisen vyötärölle painaen tämän vasten vihreän neuleen rintamusta, hamuten toistakin suudelmaa.
Ehkä kun he palaisivat kotiin, hän voisi...
"Odottaako sisaresi meitä?" hän kysyi käheästi pakottaen itsensä vetäytymään asiallisen asteen kauemmas, vaikka käsi jäi viipymään naisen vyötärölle.

Vihreä neulepaita tuoksui vieraalta, ja hetken Wren olisi halunnut kiskoa sen pois tieltä.
Hän henkäisi hiljaa kun Charles vetäytyi kauemmas ja kohotti katseensa miehen hopeisiin silmiin.
Käsi, jossa sormus kimalteli, lepäsi karhean paidan hartialla.
Hänellä oli melko vahva oletus siitä, että ei odottanut. Mutta hänellä ei ollut sydäntä istuttaa ajatusta Charlesin mieleen.
"Varmasti", Wren myönsi, sipaisten kalpeaa poskea sormenpäillään.
"Täytyy pukeutua ensin. Tuletko mukaan, vai menetkö edeltä alas..?"

Vielä muutama tunti sitten Charlesin maailma oli ollut ylösalaisin. Hän oli tuntenut olonsa pahoinvoivaksi pelosta ja vihasta, syke korvissa hakaten Wrenin varoituksetta tulleesta hyvästistä. Muistilehtiön sivusta, joka taisi nyt pyöriä jossain nummella.
Nyt syke hakkasi korvissa aivan erilaisesta syystä.
"Voin tulla mukaan", hän vastasi, ääni edelleen käheänä ja rykäisi, kurtistaen kulmiaan ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan, yrittäen ryhdistäytyä.
"Kauanko sisaresi on asunut täällä?"

Wren pyyhkäisi Charlesin poskea uudelleen ennen kuin pakottautui astumaan kauemmas. Hän kumartui nykäisemään tulpan pois ammeesta ja katseli hetken, kuinka vesi valui viemäriin.
"Muutaman vuoden, hän muutti tänne kun Rory syntyi. Tämä on isovanhempiemme talo."
Hän kumartui poimimaan alusvaatteensa lattialta ja värähti kylmästä ennen kuin suuntasi ovelle, joka valitti uudelleen kun hän avasi sen ja astui käytävään.

Charles kokosi itseään hengittämällä syvään ja seurasi sitten Wreniä. Hän oli luullut menettäneensä naisen, mutta nyt he olivat kihloissa.
Ymmärsiköhän Wren mitä se tarkoitti? Pakenisiko nainen, kun ymmärtäisi olevansa tuleva Lady Norfolk?
"Oletko varma, että haluat jäädä tänne?" hän kysyi, vilkaisten epätietoisena kuivamaan jääneiden vaatteidensa suuntaan.

"Täksi yöksi, kyllä. Kuinka niin?"
Wren vilkaisi Charlesia olkansa yli kun avasi käytävän viimeisenä olevan oven ja viittasi miestä astumaan sisään.
Huone oli pieni, juuri ja juuri riittävän leveä, että sinne mahtui seinän viereen työnnetty takorautainen sänky, vaatekaappi ja vanha, jykevä lipasto sängyn vierelle.
Kirkasvärinen tilkkupeitto näytti siltä, että sitä ommeltaessa oli hyödynnetty useamman sukupolven vanhat vaatteet.
Wren tiputti alusvaatteensa sängylle ja kumartui nykäisemään kirkkaankeltaisen matkalaukkunsa esiin sen alta.
Vakavakasvoinen pyhimys katseli maalauksesta sängynpäädyn yltä.

Charles katseli huonetta arvioiden, painautuen lähemmäs seinää pienessä tilassa.
Kuinka niin?
"En kai vain ole tottunut viipymään yksityiskodeissa", mies vastasi koskettaen epätietoisena niskaansa ja katsahti uudelleen ympärilleen pohtien, missä olisi vähiten tiellä.
"Mikä sai sinut tulemaan juuri tänne?"

Pitsiverhot näyttivät siltä, että ne olivat olleet paikoillaan useamman vuosikymmenen.
"Minä taisin joskus uhata, että tarjoan sinulle koulutusta uusista kokemuksista", Wren huomautti samalla kun etsi itselleen puhtaat alushousut, joihin pujottautua.
Hän vilkaisi miestä olkansa yli.
"Ahdistaako ajatus sinua kovin?"
Hän antoi pyyhkeensä tipahtaa lattialle ja pujotti päälleen myös liivit, joiden vihreä ei ollut samaa sävyä alushousujen kanssa, mutta ehkä sillä ei ollut täällä väliä.
Hän räpäytti hämmentyneenä silmiään.
"Minun metsäni on täällä."

Charles yritti estää itseään katsomasta, mutta jos Wrenistä tulisi hänen vaimonsa, kai hän saisi nähdä naisen vähissä vaatteissa?
Hän katui sitä pian, kun tunsi vihlaisevan kaipauksen sisällään nähdessään pisamaisen, kalpean ihon, kehon pehmeät, naiselliset kaaret. Ryhdistäydy, aikuinen mies.
"En vain ole varma etiketistä", mies sanoi hieroen niskaansa ja painoi katseensa lattiaan.
"Miksi sinä lähdit? Koska halusit suojella minua joltakin?"

Wren nielaisi ja tutki matkalaukkunsa sisältöä.
Se oli hätäisesti pakattu, täysin eriparinen, liian monta yläosaa liian vähiin alaosiin verrattuna. Ei sellainen laukku, joka oli pakattu harkiten.
"Minä tunsin itseni sillä hetkellä hyvin... likaiseksi", hän myönsi hiljaa samalla kun valitsi itselleen kirkkaankeltaisen, kellohelmaisen mekon, jonka veti päänsä yli.
"Yritin tehdä päätöksen puolestasi, mutta tajuan nyt, ettei se ollut oikein."

Charles kurtisti valkeita kulmiaan ja pyyhkäisi epätietoisena valkeita hiuksiaan.
"Likaiseksi? Miksi?" mies kysyi yrittäen ymmärtää. Hän tunsi olonsa edelleen pahoinvoivaksi ajatellessaan hetkeä, jona löysi hylätyt työvälineet, pöydälle jätetyn avaimen.
Mutta kaikki olisi hyvin.
Wren tulisi kotiin.

Wren tavoitti mekkonsa vetoketjua, mutta luovutti lopulta ja astui lähemmäs Charlesia, siirtäen punaisia hiuksiaan pois tieltä.
"Auttaisitko?" hän pyysi hiljaa.
Oli ollut väärin lähteä sillä tavalla. Hylätä Charles, jättää jäljelle vain hätäisesti raapustettu muistilehtiön sivu.
Mutta hän ei ollut pystynyt enempään. Ei kenties ollut halunnut todella lähteä.
Hän oli todella toivonut, että mies olisi yhyttänyt hänet matkalaukkua raahaamassa.
"Minun menneisyyteni ei ole kaunis."

Charles astui lähemmäs ja katseli selän paljasta ihoa edessään, antaen sormenpäidensä liukua sitä pitkin vetäessään vetoketjun kiinni. Hän kumarsi päätään ja hipaisi naisen niskan kaarta huulillaan.
"Menneisyytesi ei määritä sinua", mies kuiskasi.
"Se on tehnyt sinusta sen uskomattoman ihmisen, joka olet tänään, mutta se ei määritä sinua."

Sormien kosketus iholla sai Wrenin värähtämään, ja huulet niskalla yhdistettynä kuiskaukseen saivat polvet notkahtamaan niin, että hänen oli pakko nojautua taaksepäin.
Damnú air, milloin he olivat viimeksi olleet todella lähellä toisiaan..?
"Kintsukuroi", hän toisti hiljaa ja kääntyi ympäri, kietoen kätensä Charlesin ympärille halatakseen itsensä miehen rintaa vasten.
Astia, joka oli kauniimpi juuri siksi, että se oli jouduttu korjaamaan.
"Charles, rakastan sinua enemmän kuin voin käsittää. Enemmän kuin minulla on sanoja..."

Charles kiersi kätensä Wrenin ympärille ja halasi naisen tiukasti syliinsä. Sydän tuntui lyövän edelleen kipeästi.
Wren oli lähtenyt. Ja hän oli kosinut heittämällä sormuksen kuraiselle nummelle. Hyvänen aika.
"Minäkin rakastan sinua", hän vastasi pujottaen sormensa läpi punaisista hiuksista ja nojautui hipaisemaan naisen ohimoa huulillaan.

Charles tuoksui edelleen vieraalta.
Wrenin kädet hakeutuivat villapaidan helmalle, kietoutuivat sen ympärille kuin harkiten, voisiko hän todella nykäistä sen pois.
Ruudutkin olivat vieraita.
"Olen kaivannut sinua aivan valtavasti", hän myönsi hiljaa, puristaen paidan helmaa nyrkkiensä sisään.

Charles painoi nenänsä hetkeksi Wrenin hiuksiin ja antoi itselleen yhden, syvän henkäyksen naisen tuoksua.
Hän silitti sormenpäillään naisen selän kaarta ja tunsi jälleen kipeän, melkein fyysistä tuskaa tuottavan kaipauksen vihlaisun sisällään.
"Niin minäkin sinua", hän vastasi katsellen Wreniä melkein haikeasti.

Wren ei halunnut päästää irti.
Hän oli ollut typerä kuvitellessaan, että pakeneminen olisi ollut Charlesin parhaaksi, kun se oli ollut repiä jo hänet itsensäkin rikki sillä hetkellä, kun hän astui ulos ovesta.
Mutta heidän piti keskittyä tulevaisuuteen, eikö niin?
Yhä paidan helmaa puristaen hän kohotti katseensa Charlesin silmiin, tutki niitä hetken, ja kurotti sitten suutelemaan miehen huulia.

Vain suudelma. Charles kumartui naista vastaan, painoi tämän itseään vasten ja nosti toisen kätensä punaisten hiusten joukkoon niskalle, hamuten uutta suudelmaa.
Voisiko Wren todella olla valmis viettämään elämänsä hänen kanssaan?
Lady Norfolk.

Typerä, typerä nainen.
Wren oli melko varma, ettei olisi selvinnyt ilman Charlesia. Ilman miestä hän olisi lopulta kävellyt metsäänsä ja jäänyt sinne, vailla ainuttakaan syytä palata.
Tá mo chroí istigh ionat.
Hänen sydämensä oli löytänyt kodin. Eikä sydäntään voinut jättää jälkeen ilman, että kuihtui pois.
Wren haukkasi henkeä suudelman lomasta ja antoi sitten käsiensä työntyä vieraan, ruudullisen paidan alle.

Charles hätkähti kosketuksen alla.
Hänestä tuntui, että hän oli menettämässä itsehillintänsä pahanpäiväisesti. Kaipaus sai sykkeen hakkaamaan kuurouttavana korvissa.
Mutta eivät he voisi tehdä mitään täällä. Ihmissyöjäsisaren kodissa. Kun häntä ei ollut edes esitelty talon emännälle. Ja hän oli pukeutunut luvatta isännän vaatteisiin. Kaikki tässä oli sopimatonta.
Ehkä hänen pitäisi pysäyttää Wren. Mutta hän ei löytänyt voimaa tehdä niin, punoi vain sormiaan punaisiin hiuksiin ja haki uutta suudelmaa.

Koko tilanne oli oikeastaan hirvittävän absurdi.
Pieni makuuhuone, jossa hän oli nukkunut lapsena kun oli vieraillut isovanhempiensa luona, ennen kuin nämä olivat joutuneet muuttamaan pois, tuttu maalaus seinällä.
Ja sitten oli Charles. Vieraissa vaatteissa.
Hän tunsi melkein kipeän kouraisun vatsallaan ja nykäisi paitaa, riisuakseen sen miehen pään yli.

Kaksi ääntä kamppailivat kiivaina Charlesin myllertävässä mielessä.
He eivät voisi tehdä mitään täällä – herran tähden, se olisi aivan äärettömän epäsopivaa. Ehkä ihmissyöjäsisar ja lapset kuulisivatkin heidät. Millainen esittäytyminen sekin olisi?
Mutta paljon äänekkäämpi ääni huusi, että hän saattaisi kuolla, ellei saisi Wreniä lähelleen. Siitä tuntui todella olevan elinikä, kun he olivat saattaneet viimeksi olla yhdessä.
Ja nyt hän oli taas puolialaston talossa, jonka emännälle ei ollut tullut edes esitellyksi. Hän ei ollut varma, minne paita oli kadonnut, sillä hamusi vain naisen huulia kamppaillen kiivaasti vastaan halua työntää tämä takana olevalle sängylle.

Ikävä.
Kipeä, raastava ikävä, joka ei tuntunut helpottavan, joka ei katoaisi, ennen kuin hän olisi päässyt lähemmäs.
Nyt hän ei ollut ahdistunut, muistot eivät vaanineet varjoina sängyn reunojen ulkopuolella.
Wren haukkasi uudelleen henkeä ja irrottautui suudelmasta katsoakseen Charlesin kasvoja.
Sitten hän perääntyi, otti askeleen lähemmäs sänkyä ja työnsi samalla matkalaukkunsa jalallaan takaisin sen alle.
Hitaasti hän istui sängyn laidalle ja ojensi käsiään miestä kohti.

Hän saattaisi kuolla.
Hän ei voinut ajatella. Hän ei voinut hengittää. Yksi ainoa, sanaton kaipaus jyskytti hänen sisällään ja huusi unohtamaan kaiken muun.
Charles astui lähemmäs ja kosketti Wrenin kasvoja, rintakehä kiivaasti kohoillen.
Mutta he olivat ihmissyöjäsisaren talossa.
"Me olemme sisaresi talossa", Charles muistutti hiljaa, silmät ahdistuksesta eläen. Olisi aivan äärettömän epäsopivaa tehdä täällä mitään.

Sänky vinkaisi hiljaa, kun Wren liikahti levottomana patjalla. Hän ojensi käsiään ja vei ne Charlesin niskalle, yrittäen houkutella tämän kasvot lähemmäs omiaan.
"Vanhoissa kivitaloissa on paksut seinät", hän kuiskasi hiljaa, melkein hengästyneenä. Ei, ehdottomasti hengästyneenä.
Charlesin valkea iho, arpi, jota ei voinut edes nähdä tässä valaistuksessa, sillä taitavat kädet olivat kuroneet sen umpeen.
"Minä haluan sinua", hän kuiskasi vielä hiljempaa.
Sänky oli nähnyt vuosikymmenien aikana paljon.

He eivät voisi. He eivät voisi - tämä oli vielä pahempi kuin hänen toimistonsa Carlton Gardensissa.
Ja silti hänestä tuntui, että naisen sanat saivat hänen järkensä sumenemaan. Charles kumartui, tarttui naisen kasvoihin ja painoi huulille jokseenkin intohimoisen suudelman.
Heidän ei pitäisi. Mutta hän oli heikko, heikko mies.

Wren oli melko varma, että veri oli muuttunut laavaksi hänen suonissaan, niin voimakkaana se poltti ihon alla.
Sänky päästi uuden, hennon vinkaisun, kun hän kurotti kaulaansa vastatakseen suudelmaan.
Koti. Koti oli tässä ja nyt, Charlesin kanssa. Juuri nyt koti oli pieni huone, jonka seinältä pyhimys katseli huolestuneena.
He olivat nyt kihloissa.
Wren tarttui miehen hartioihin ja veti tätä kanssaan vuoteelle, joka oli liian kapea parivuoteeksi, mutta liian leveä yhdelle hengelle.

Voi hyvä luoja.
Charles kohtasi pyhimyksen huolestuneet silmät, ennen kuin tajusi nojautuvansa Wrenin ylle sängylle. Se vingahteli huolestuttavasti hänen allaan.
Charles kumarsi päänsä suutelemaan Wrenin kaulaa, syke kuurouttavana päässä jyskyttäen.

Wren oli niin tottunut Pyhän Brigidin ja tämän kanssapyhimysten valvoviin katseisiin, ettei enää edes tiedostanut tummien silmien läsnäoloa.
Hän oli keskittynyt Charlesiin, siihen, kuinka saattoi ujuttaa sormensa sateen villitsemiin vaaleisiin hiuksiin ja saada ne villiintymään vielä vähän lisää. Hänellä ei ollut täällä laukkuaan, jonka sivutaskussa täydellinen kampa odotti.
Se oli Lontoossa. Kotona.
Hän voihkaisi hiljaa ja taivutti kaulaansa paremmin suudeltavaksi samalla kun antoi käsiensä valua alas miehen selkään.

Kosketus tuntui suistavan hänet täydelliseen hulluuteen. Hän oli ikävöinyt Wreniä. Hän oli pelännyt menettäneensä naisen – hän oli pelännyt olleensa vain yksi hirviö lisää, jota naisen oli pitänyt paeta.
Mutta Wren halusi hänet.
Charles kuljetti sormiaan kaivaten pitkin naisen vyötärön kaarta ja sitten hivutti mekon helmaa ylemmäs, hamuten huulillaan kaulan pehmeää ihoa. Vain pieni hetki.
Hän voisi tuntea huonoa omaatuntoa jälkikäteen.

Charles oli tullut hakemaan hänet kotiin.
Tai ehkä vaatimaan parempaa selitystä, kuin lapulle hätäisesti kirjoitettu viesti, mutta oliko sillä niin väliä? He lähtisivät täältä kotiin yhdessä.
Wrenin katse hakeutui tuttuun kattoon, jonka uurteet olivat hänelle hyvin tutut.
Ei haitannut, vaikka vuode kitisi ja kylmä veto työntyi sisään ikkunanpuitteiden välistä.
Levottomat kädet vaelsivat alemmas, housuille, joita Charles oli aiemmin niin epätoivoisesti suojellut.

Nälkä heräsi Charlesin sisällä. Kaipaava, kipeä, enemmän janoava nälkä, joka sykki hänessä ja tuntui sumentavan kaiken loogisen ja rationaalisen ajattelun.
Hyvä jumala, hän vain halusi Wrenin. Hän halusi tuntea naisen ihon, hän halusi lähemmäs. Ja kosketus housuilla sai hänet tarttumaan lujemmin Wrenin lantioon.
Kunnes ähkäisi tuskissaan ja painoi otsansa naisen solisluuta vasten.
”Me olemme sisaresi talossa”, hän huomautti yhteenpurtujen hampaiden lomasta.
”Eikä minua ole edes esitelty sisarellesi. Ja alakerrassa on lapsia.”

Wren voihkaisi aivan yhtä tuskastuneena.
"Charles, juuri siksi talossa on lapsia, että..." hän henkäisi hiljaa.
Hengitys ihoa vasten oli ajaa hänet hulluksi, sormet vaelsivat pitkin Charlesin selkää epätietoisina.
Viimeisen vuorokauden aikana myllänneet tunteet sekoittuivat toisiinsa ja saivat hänen olonsa tuntumaan lähes epätodelliselta.
"Ja voin esitellä teidät myöhemmin..."

Charles ei pitänyt tunteesta, ettei voinut ajatella, kun alkukantainen halu kaappasi hänet täysin ja sekoitti kehonkin perinpohjaisesti. Ja sen vastustaminen oli käsittämätön voimanponnistus, joka viilsi sisällä fyysisenä tuskana.
Hän halusi Wreniä niin palavasti, että harkitsi voimasanoja.
Mutta miten he voisivat?
”En usko, että tämä on sopivaa”, hän kuiskasi ahdistuneena, kun sormenpäät piirsivät kaihoisina naisen lantion kaarta ja keho janosi painautua lähemmäs.

Kosketus lantiolla sai Wrenin värähtämään.
Ei kyse ollut pelkästään siitä, että hän halusi Charlesin fyysisesti lähelleen. Tunnit, jotka olivat kuluneet sen jälkeen, kun hän oli jättänyt Carlton Gardensin taakseen, olivat olleet hänen elämänsä hirveimpiä. Hetkiä sen jälkeen, kun oli tajunnut tehneensä pahan virheen.
Wren nielaisi ja liikahti miehen alla, kietoi käsiään tämän ympärille.
"Minä uskon, että on", hän kuiskasi takaisin.
"Me olemme kihloissa."

He olivat kihloissa. Yhteiskunnan hyväksymä normi taisi olla fyysinen läheisyys kihlautumisen jälkeen.
Vaikka se oli vieraassa talossa, jonka emännälle häntä ei ollut esitelty. Vaikka alakerrassa oli lapsia. Vaikka isännältä varastettu paita oli myttynä jossakin lattialla.
Mutta hän saattaisi kuolla, jos yrittäisi nyt suoristautua istumaan ja ehdottaa teelle lähtemistä.
”Luulen, että tämä on silti sopimatonta”, Charles kuiskasi onnettomasti, mutta ei voinut itselleen mitään otteen voimistuessa naisen lantiosta ja painaessa sitä häntä vasten.

Wren oli aikeissa huomauttaa, että moni muukin asia heidän suhteessaan taisi olla varsin sopimatonta, ja että he voisivat vain olla hyvin, hyvin hiljaa, mutta hänen aikeensa pakeni voihkauksena huulten lomasta, kun ote lantiosta voimistui.
He voisivat toivoa, että kivitalossa tosiaan oli paksut seinät. Sellaiset, jotka oli rakennettu kestämään säätä ja mereltä puhaltavia viimoja.
Hän painoi kasvonsa vasten Charlesin hartiaa tukahduttaakseen äänensä.
"Tarvitsen sinua..."

Wrenin vastustaminen olisi tarvinnut yli-inhimillistä itsekuria. Ja Charles oli vain mies, joka tunsi olonsa hyvin tukalaksi.
Muutama voimasana välkähti miehen mielessä, kun hän nojasi päätään Wreniin ja yritti kamppailla nälkäänsä vastaan. Mutta hänellä ei ollut mitään toivoa. Naisen sanat suistivat hänet suoraan hulluuteen, ja mies kallisti päänsä suutelemaan kihlattunsa kaulaa, kun ujutti alushousuja tämän jalasta.
Varmasti olisi romanttista riisua toisensa, pidellä toisiaan, edetä hellästi ja kiireettömästi, sytyttää ehkä muutamia kynttilöitä tai mitä elokuvissa yleensä harrastettiin.
Mutta Charles halusi Wrenin eikä yksikään muu ajatus mahtunut enää hänen mieleensä. Kiihtyvä, huutava jyske hänen päässään sai hänet vain työntämään mekon helmaa ylemmäs, avaamaan housujaan ja painautumaan lähemmäs.

Oli ehkä hyvä, ettei Wren ollut tehnyt lupausta hiljaisuudesta, vaikka hän tekikin parhaansa.
Hän ei ollut muistanut, että sänky kitisi aivan näin paljon. Tai pikemminkin, hän ei ollut koskaan todistanut sen kitinää tällaisessa tarkoituksessa.
Hiukset levisivät villinä kiharapilvenä pitsillä reunustetulle tyynylle, sade hakkasi jälleen yltyneenä ikkunaa vasten pitsiverhojen takana.
Wren halasi Charlesia tiukasti ja yritti saada hengityksensä tasaantumaan, vaikka sydän tempoilikin vielä rinnassa niin monesta syystä, ettei niille kaikille tuntunut olevan tilaa hänen mielessään.
Sängyn kitinä oli rauhoittunut.
Ja taisi olla hänen syytään, että ulkoministerin kauniissa, valkeassa ihossa oli nyt hartian kohdalla purujäljen muotoinen mustelma.

Hetken pieni, tunnelmaltaan lämmennyt huone pitäisi poissa vääjäämättömän huonon omantunnon ja häpeän olemattomasta itsekurista. Kauhun siitä, miten edelleen korvissa soivan sängyn kitinän oli täytynyt kuulua myös alakertaan.
Hetken vielä Charles sai antaa päänsä levätä Wrenin rintakehällä, hajamielisen levollinen katse hopeisissa silmissään, leveät hartiat rentoina. Hänen maailmansa oli pimentynyt, huone oli kieppunut ja hän saattoi ymmärtää, miksi ihmiset janosivat toistensa läheisyyttä. Humalluttava tunne viipyi vielä mielessä, endorfiinit kuohuivat veressä euforisessa riemussa.
Mies halasi Wreniä tiukemmin, syke edelleen kiihkeänä ja silitti sormenpäillään naisen kylkeä.

Wrenin katse seurasi jälleen katon uurteita ennen kuin laskeutui Charlesiin, jonka paino tuntui turvalliselta hänen päällään. Hän sipaisi luonnonvalkeita hiuksia ja antoi sitten sormiensa vaeltaa hartialle, jolla jo tummumassa oleva jälki viipyi.
Kyllä, kyllä se oli hänen tekemänsä.
Sänky huokaisi kun hän kohotti päätään painaakseen suudelman miehen hiusten joukkoon.
Brigid katseli heitä seinältä luovuttaneena.

Sängyn päästämä ääni sai Charlesin sulkemaan silmänsä. Mitä hän oli tehnyt?
Hyvä luoja.
Mies nyki vaivihkaa housunsa kunnolla ylös ja sulki ne, laskien sitten Wrenin helmaa säädyllisemmin alemmas, sormenpäät hellällä kaipauksella reiden ihoa sivellen.
"Minä käyttäydyin juuri hyvin, hyvin sopimattomasti", hän totesi matalasti ja nosti päänsä niin, että saattoi katsoa Wreniä silmiin. Hän kosketti naisen poskea.
"Mitä sinä teetkään minulle, neiti Reynard."

Wren kohtasi Charlesin katseen ja tutki hopeisia silmiä.
Vino hymy sai toffeenkultaiset silmät siristymään ja väläytti hieman vinoja kulmahampaita, jotka olivat jättäneet merkkinsä miehen hartian valkoiseen ihoon.
"Ehkä on sitten hyvä, että neiti Reynard on täällä enää rajoitetun ajan."
Sen jälkeen neiti Reynardista tulisi rouva Edgerly.
Hyvänen aika.

Naisen vino hymy nosti hymyä myös Charlesin kalpeanharmaisiin silmiin. Hän pujotti kätensä punaisiin hiuksiin ja juoksutti kiharaisia suortuvia sormiensa lomassa.
"Tohdinko edes ajatella, millaisessa pulassa olen sitten kanssasi?" hän kysyi ja hipaisi huulillaan naisen kaulaa.
"Kun olet Lady Norfolk."

Ajatus upposi Wrenin tajuntaan hitaasti.
Lady Norfolk.
Hyvä luoja.
Hänen sydämensä alkoi hakata nopeammin, ja harhauttaakseen itsensä hän ojensi toisen kätensä suoraan ylöspäin, jääden katselemaan nimetöntään koristavaa safiirisormusta.
"Lady Norfolk", hän toisti, kuin olisi kokeillut, miltä se tuntui.

Ajatus sai Charlesin hymyilemään ja unohtamaan hetkeksi, että hän oli käyttäytynyt äärettömän sopimattomasti ja kenties luonut aivan toisenlaisen ensivaikutelman naisen perheeseen kuin toivoisi.
"Lady Norfolk", hän toisti ja sipaisi punaisia hiuksia hellästi pois pisamaisilta kasvoilta.
"Se kuulostaa hyvältä."

"Se kuulostaa hyvin... hienostuneelta", Wren totesi, käännellen kättään katse safiirissa.
Lady Norfolk kuulosti naiselta, joka tiesi, mitä aperitiivit olivat ja joka osasi hienoilla illallisilla valita oikeat keskustelunaiheet, huomioiden jokaisen läsnäolijan.
Lady Norfolk ei kuulostanut naiselta, joka kompastui ketunkoloon Irlannin nummilla ja teki sen jälkeen siveettömiä asioita kitisevässä sängyssä.
"Tämä on vanha sormus?"

"Se on kulkenut suvussani sukupolvia", Charles vastasi ja hipaisi vielä kerran naisen kaulaa huulillaan, ennen kuin suoristautui istumaan. Sänky vinkaisi ja mies tunsi kylmän kauhun kosketuksen.
Hän oli ollut äärettömän sopimaton. Hyvänen aika.
Mies nojasi pään käsiinsä ja huomasi lattialle pudonneet alushousut, jotka Wren oli saanut pujotettua jalkaansa vasta hetkeä aikaisemmin. Hämillisenä hän poimi ne vetoisalta lattialta ja ojensi naiselle, kurottuen sitten poimimaan epätietoisena vihreät paidat.

Sormus oli kulkenut Charlesin suvussa sukupolvia.
Hyvä luoja, mitä jos sille tapahtuisi jotakin? Jos hän kadottaisi sen? Pudottaisi epähuomiossa viemäriin? Hyvä luoja, hänen olisi varmastikin hankittava sitä varten jonkinlainen varmuusketju.
Sänky valitti ja niin valitti melkein Wrenkin, kun lämmin paino katosi hänen yltään.
Hän seurasi miehen esimerkkiä ja nousi istumaan, katsellen hetken hämmentyneenä alushousujaan ennen kuin poimi ne käteensä ja nousi pujottamaan niitä jalkoihinsa.
Suoristautuessaan hän hipaisi Charlesin hartiaan jäänyttä jälkeä uudelleen.
"Minä taisin tehdä tuon..."

Charles seurasi katseellaan naisen kättä, yrittäen nähdä silmäkulmastaan mitä Wren tarkoitti.
Hän ei ollut edes tiedostanut, että nainen oli ilmeisesti purrut häntä niin, että hartiaan oli jäänyt sinertävä hampaiden jälki. Mitä Wrenin läheisyys oikein teki hänelle?
"Oh", hän sanoi ja hipaisi sitä sormellaan, ennen kuin veti ruudullisen kauluspaidan takaisin päälleen. Ehkä hänen omakin paitansa olisi sen verran kuivunut, että hän voisi pukeutua uudelleen siihen.
"En kai satuttanut sinua?" mies kysyi kulmat kurtistuen ja kohotti katseensa Wreniin.

Wrenin kulmat olivat painuneet mietteliääseen kurtistukseen. Hänellä ei ollut tarkkaa mielikuvaa siitä, missä vaiheessa hampaat olivat pureutuneet hartian ihoon, mutta hänen se oli täytynyt tehdä.
Hän tutki ruudullista paitaa hetken katseellaan ennen kuin astui lähemmäs ja painui istumaan Charlesin syliin melkein ujona, kietoen kätensä miehen niskan taakse.
"Lord Norfolk", hän totesi, silittäen vaaleita niskahiuksia.
"Vihreä ei taida olla värisi."

Charles räpäytti Wrenin istuessa hänen syliinsä, mutta kiersi sitten käsivartensa naisen ympärille pitääkseen tämän siinä, lämpöä jäänharmaissa silmissään. Hän tutki eriparisia silmiä vyötärön viehkeää kaarta silittäen.
"Olet luultavasti oikeassa", hän vastasi ja totesi, että hänen tittelinsä kuulosti häkellyttävän miellyttävältä, ehkä ensimmäistä kertaa hänen elämässään – tullessaan tulevalta Lady Norfolkilta.
"Mutta se on sinun."

Wren tutki Charlesin silmiä ja siirsi toisen kätensä silittämään tämän poskipäätä.
Vino hymy sai toisen suupielen kohoamaan hieman enemmän kuin toisen.
"Tietenkin se on", hän myönsi, painaen pehmeän suudelman Charlesin suupielelle.
"Minä olen irlantilainen. Oletko nälkäinen?"

Charles kohotti valkeaa kulmaansa skeptisesti.
"Mihin irlantilaisuus ei ole syy?" hän kysyi ja kosketti vieraan paidan kaulusta mietteliäänä. Ehkä irlantilaisuus oli keino selittää mitä tahansa, voittaa mikä tahansa riitä ja saada mitä tahansa anteeksi.
"En, kiitos. Oletko sinä?" Hän ei ollut tuntenut ruokahalua sen jälkeen, kun oli löytänyt Wrenin viestin ja tajunnut naisen lähteneen.

Wren kallisti hieman päätään, niin että punaiset suortuvat valahtivat toiselle hartialle.
"Hyvin harva asia on sellainen, johon sitä ei voisi käyttää syynä", hän myönsi.
"Sillä saa paljon anteeksi."
Tai ainakin siihen saattoi vedota hyvin monessa asiassa, eri asia, ostiko toinen osapuoli syyn.
Hän suukotti miehen suupieltä uudelleen.
"Hieman. Voisin ottaa teetä."

Se luultavasti tarkoitti talon asukkaiden kohtaamista. Kauhu nosti jälleen päätään – mitä hän oli ajatellut? Hyvä luoja.
Sänky kitisi ja vinkui jokaisesta liikahduksesta.
Typerys. Charles puristi silmänsä hetkeksi kiinni niitä hieroen ja pyyhkäisi sitten leukaansa, itseään keräten.
"Hyvä on. Sinun pitää saada teetä", hän sanoi ja suoristautui, nostaen Wrenin kevyesti jaloilleen.
"Ehkä voisin katsoa onko paitani tarpeeksi kuiva."

Wrenin silmissä häivähti huoli ja hän hipaisi Charlesin ohimoa sormenpäillään.
"Eihän päätäsi särje?" hän varmisti. Ettei aivotärähdys olisi aiheuttanut kauaskantoisia jälkiseurauksia.
Jaloilleen päästessään hän suoristi helmaansa ja kumartui nykäisemään matkalaukkunsa esiin.
Kirkkaankeltaiset sukkahousut ja pörröinen vihreä neule olisivat hänen haarniskansa viimaa vastaan.
"Voisimme tehdä niin. Ja Charles..."
Hän kääntyi miehen puoleen, kulmat kurtussa.
"Miksi pelkäät satuttaneesi minua?"

"Ei", Charles vastasi ja juoksutti sormet läpi valkeista hiuksistaan, ottaen askeleen kauemmas, jotta Wren pääsi laukulleen. Luultavasti pian särkisi.
"Hmm?" hän kohotti kulmiaan ja katsahti naista mietteliäänä.
"Ilmeisesti sinä purit minua. Enkä muista missä kohtaa. Ehkä satutin sinua ja yritit puolustaa itseäsi?"

Wren räpäytti silmiään.
Niin. Niin hän oli purrut, siitä oli muistona mustelma hartialla.
Hän kelasi tapahtumia taaksepäin mielessään ja tunsi kevyen punan kohoavan poskilleen pisamien alla.
"Ei, ei, en tehnyt sitä siksi, että olisit satuttanut", hän vakuutti.
Charles ei satuttaisi häntä.
"Olen melko vakuuttunut että tein niin, koska muutoin olisi alkanut vaikertaa."

Charles ei ollut varma mitä se tarkoitti. Eikö vaikerrus usein liittynyt kipuun? Mutta jos Wren sanoi toisin, ehkä hänen pitäisi uskoa naista. Hämmentynyt kurttu viipyi kuitenkin valkeissa kulmissa.
Hän astui lähemmäs ja pyyhkäisi naisen hiuksia pois kasvoilta, punoen sormiaan niiden lomaan.
"Onko se hyvä asia?"

Wren punehtui hieman lisää.
Hän kohotti katseensa hämmentyneeseen kurtistukseen ja kohotti sormensa hipaisemaan toista valkeaa kulmaa.
"On. On se hyvä asia", hän vakuutti, nojaten päätään kosketusta kohti.
"Minun on vain kovin vaikea pysyä hiljaa, kun saan orgasmin."

Charles räpäytti.
Ei, hän ei kuullut väärin. Miehen korvat punehtuivat hitaasti, ja hän hieraisi nenänpieltään.
"Se... Se on hyvä", hän sanoi ja kiersi kätensä nielaisten Wrenin vyötärölle, vetäen naisen lähemmäs itseään. Hän tutki eriparisia silmiä ja kumartui painamaan huulille suudelman.
Ehkä seuraavalla kerralla Wrenin ei tarvitsisi pysyä hiljaa.

"Se on hyvä", Wren vahvisti.
Paitsi ehkä Charles-raukan hartian kannalta. Ehkei hänen pitäisi ottaa tavaksi pureskella miestä tällä tavalla, tai ainakin olla hyvin varovainen sen suhteen, minne pureskeli. Sellaisille alueille, jotka sai helposti piiloon, ulkoministeri tuskin haluaisi esiintyä kaulansyrjä mustelmilla.
Hän vastasi suudelmaan ja kiehnäsi päätään Charlesin hartiaa vasten, hipaisten punehtunutta korvaa sormenpäillään.
"Käymmekö tarkistamassa paitasi kohtalon?"

Charles halasi Wrenin hetkeksi rintaansa vasten ja toivoi, ettei hänen nolostumisensa ja hämillisyytensä näkyisi niin vaivattomasti – varsinkaan, kun he menisivät alakertaan eikä hän voinut olla tiedostamatta, että virallista tapaamista naisen sisaren kanssa värittäisi molemminpuolinen tieto siitä, mitä vierashuoneessa oli tapahtunut.
”Käydään”, hän lupasi ja vaihtoi kylpyhuoneessa helpottuneena kauluksista hieman kosteaan, vaaleansiniseen kauluspaitaansa.
”Voin maksaa lainavaatteiden pesulan, totta kai.”

Charlesin sanat täyttivät Wrenin sellaisella hellyydellä, ettei hän voinut olla tarttumatta kosteisiin kauluksiin vetääkseen miehen pikaiseen suudelmaan.
"Olen melko varma, että Teal pesee pyykkinsä itse. Eikä Kealkillissä ole pesulaa..."
Hän kurottautui varpailleen ja pyyhkäisi miehen luonnonvalkeita hiuksia, jotka olivat perusteellisesti villiintyneet hänen käsiensä jäljiltä.
"Oletko valmis kohtaamaan ihmissyöjäsisareni?"

”Oh”, Charles vastasi kurtistaen hienoisesti valkeita kulmiaan ja pohti, tarjoutuisiko lennättämään paidat Lontooseen pestäväksi. Mutta ehkä sorsan mukaan nimetty sisar todella pesi pyykkinsä itse.
”Ehkä on aika pahoitella antamaani ensivaikutelmaa”, mies totesi ja hipaisi Wrenin ohimoa huulillaan, ennen kuin suoristi hartioitaan ja viittasi naista kulkemaan edellään alakertaan.

"Olen varma, että tekemäsi ensivaikutelma oli... lähtemätön", Wren vakuutti ja pyyhkäisi hiuksia pois kasvoiltaan ennen kuin suuntasi alakertaan.
Ikkunoiden takana oli tullut jo pimeää, ja vanha, kellertävä kattolamppu valaisi avointa tupakeittiön ja olohuoneen yhdistelmää.
Sohvanurkkaukseen rakennettu maja oli kadonnut, samoin kuin Wrenin sisarenlapset.
Teal istui pöydän ääressä, teekuppi edessään ja pörröiseen, mintunvihreään aamutakkiin kääriytyneenä. Toffeenkultaiset silmät siristyivät heidän astellessaan alas narisevia portaita.
"Kuvittelin, ettette tulisi alas enää tänään."

Charles oli varma, että ensivaikutelma oli lähtemätön, muttei välttämättä tavalla, jolla Britannian ulkoministeri toivoisi jättävänsä ensivaikutelman vieraalla maaperällä liikkuessaan.
Hän laskeutui Wrenin perässä alakertaan ja hillitsi halunsa peittää silmät häpeästä käteensä, kun sorsan mukaan nimetty sisar tervehti heitä. Charles kosketti Wrenin selkää ja astui lähemmäs pöytää.
”Emme tainneet ehtiä esittäytyä.”

"Emme tosiaan", nainen myönsi ja kohottautui seisomaan, ojentaen kättään Charlesia kohti melkein samanlaisella röyhkeydellä, kuin hänen sisarensa oli vaatinut huomiota haastattelussaan päivänä, joka tuntui olleen kauan, kauan sitten, jos Wreniltä kysyttiin.
"Teal O'Doyle. Wrenin sisar ja sorsan mukaan nimetty", hän esitteli itsensä.

Hetken Charles pohti pitäisikö hänen esitellä itsensä Wrenin kihlattuna, mutta varmastikin uutisen kertominen olisi naisen itsensä oikeus.
Niinpä hän tarttui ojennettuun käteen kohteliaasti.
"Charles Edgerly, isoisoisän mukaan nimetty", hän vastasi ja katsahti Wreniä.
"Pahoitteluni, ettemme ehtineet esittäytyä aikaisemmin."

Tealin silmät siristyivät hymystä, joka oli hyvin tutulla tavalla hieman vino.
"Oikein mukava tavata näin virallisesti", hän totesi ja palasi istumaan tuoliinsa.
"Pakko myöntää, että tämä on ensimmäinen kerta, kun tapaan ulkoministerin. Tai kun ulkoministeri yöpyy kodissani. Otatteko teetä?"
Wren hipaisi Charlesin käsivartta.
"Voin hakea", hän lupasi, tutkien miehen profiilia kulmat kevyesti kurtistuneina. Ulkoministeri ja siniverinen jaarli ei tuntunut olevan täysin samasta maailmasta kuin vanha, kivinen talo, joka oli nähnyt monien irlantilaissukupolvien kasvavan.
"Charles, tahdotko teetä?"

Charles katsahti Wreniä ajatuksissaan ja kosketti naisen selkää.
"Kiitos, mutta hyvä näin", hän vakuutti tuntien levottomuuden hiipivän sisällään ollessaan niin kaukana tilanteen hallinnasta sekä mukavuusalueeltaan.
"En voi väittää tulleeni viran puolesta. Halusin vain hakea Wrenin kotiin."

Charles katsahti Wreniä ajatuksissaan ja kosketti naisen selkää.
"Kiitos, mutta hyvä näin", hän vakuutti tuntien levottomuuden hiipivän sisällään ollessaan niin kaukana tilanteen hallinnasta sekä mukavuusalueeltaan.
"En voi väittää tulleeni viran puolesta. Halusin vain hakea Wrenin kotiin."

Wren vilkaisi ensin sisartaan ja sitten Charlesia, ennen kuin veti tuolin esiin jykevään puupöydän alta ja viittasi miestä istumaan alas.
Teal hymyili viattomasti, kulmahampaat välkähtäen, ja näytti hyvin paljon tyytyväiseltä ketulta.
"Hyvin herttaista", hän totesi.
"Senkö vuoksi siskollani on nyt sormus nimettömässä?"
Wren jähmettyi aloilleen. Totta kai, Tealilla oli tarkat silmät.

Charles istuutui alas Wrenin pyynnöstä, osaamatta näyttää erityisen rennolta tai luontevalta irlantilaistalon keittiössä. Hänen puolustuksekseen hänen ei tosin voinut sanoa näyttävän erityisen rennolta missään tilanteessa.
Hän katsahti Wrenin käden suuntaan ja palautti sitten katseensa Tealiin.
"Kyllä", mies sanoi, "menimme kihloihin."

Teal kurotti kättään pöydän yli.
"Wren, käsi tänne", hän kehotti, ja kulmiaan kevyesti kurtistaen Wren toteutti vienosti esitetyn pyynnön ja ojensi kätensä tarkastelun kohteeksi.
Kihloissa.
Ajatus lähetti yhä uudelleen perhoset lepattamaan hänen vatsassaan.
Teal tutki sormusta katseellaan ja kallisti sisarensa kättä niin, että valo otti syvänsiniseen safiiriin.
"Tuolla nummellako? Et tainnut tiedustella lupaa pyytää sisareni kättä."

Charles katseli, kuinka sisarukset katselivat Edgerlyjen suvussa periytynyttä sormusta.
"Kyllä", mies vastasi hillitysti ja tutki Wrenin kasvoja. Olikohan nainen sisäistänyt ajatusta vielä? Se tuntui epätodelliselta.
"Wren, tarvitsetko luvan naida minut?"

"Tietenkin hän tarvitsee", Teal huomautti, katse edelleen sormukseen kiinnittyneenä.
"Me olemme katolilaisia."
Wren tuhahti ja nykäisi kätensä vapaaksi, painaen sen melkein suojelevasti rintaansa vasten. Kuin olisi pelännyt, että pikkusisko nappaisi sormuksen ja viskaisi sen takkaan tai pihan kaivoon - ja kun otti huomioon, mitä Teal oli hänen omaisuudelleen menneisyydessä tehnyt, pelko ei kenties ollut kovinkaan aiheeton.
"En tietenkään tarvitse. Eikä isä sitä paitsi ole maisemissa antamassa lupaa", hän huomautti.
"On sinulla muuta perhettä", Teal intti.

Charles katseli sisarusten välistä keskustelua hienovarainen uteliaisuuden pilke kalpeanharmaissa silmissään. Ainoana lapsena, joka ei myöskään viettänyt merkittävästi aikaa muiden ikäistensä kanssa, hän ei tuntenut suhdetta, joka sisarusten välillä usein vallitsi. Teal oli kuulostanut varsin värikkäältä persoonalta Wrenin tarinoissa. Ehkä perhe toivoi Wrenille aivan toisenlaista tulevaisuutta.

"Muu perheeni saa tyytyä päätökseeni", Wren huomautti nenäänsä tuhauttaen, ja kumartui painamaan suukon Charlesin poskelle ennen kuin suuntasi hakemaan itselleen kupillista teetä.
Teal seurasi katseellaan hetken sisartaan ennen kuin käänsi sen takaisin pöytänsä ääressä istuvaan mieheen, häpeilemättömän uteliaana.
"Joten, sinä olet ulkoministeri", hän aloitti, kietoen sormensa kissanpentukuvioisen teemukinsa ympärille.
"Mutta mitä muuta?"

Charles katsahti Wreniä sivusilmällä ja kosketti naisen kylkeä huulten koskettaessa hänen poskeaan.
Sitten peukaloinen oli poissa ja sorsa tuijotti häntä. Mitä muuta?
Charles kohotti toista valkeaa kulmaa kysyvänä.
"Mitä sinä haluat tietää?" hän kysyi kohteliaasti.
"Olen ulkoministeri, sijoittaja, entinen kenttäratsastaja ja nykyinen hevosenomistaja sekä Norfolkin jaarli."

Teal siristi silmiään ja tutki Charlesin kasvoja.
"Sinulla on Paddy Blue", hän totesi, aivan kuin olisi hakenut tiedon jostakin mielensä syvyyksissä sijaitsevista tiedostoista.
"Ja ostit Wrenille hevosen."
Keittiön puolelta kuului terävä, iirinkielinen ärähdys, ja Teal vastasi pyöräyttämällä silmiään.
"Kihlattusi puhuu enkelten sanoja. Aiotko tehdä hänet onnelliseksi?"

"Minulla on Paddy Blue", Charles vastasi häivähdys lämpöä äänessään, kuten aina hänen elämänsä hevosen tullessa puheeksi.
"Ja minä ostin hänelle hevosen", hän jatkoi huvittunutta hymyä suupielessään. Hieno hevonen se olikin.
"Kyllä, aion tehdä hänet hyvin onnelliseksi."

Teal kallisti lintumaisesti päätään.
"Hyvä, minun ei tarvitse siis ajaa sinua ulos aivan vielä. Joten, kun te menette naimisiin, Wrenistä tulee mitä?"
Hän vilkaisi sisartaan, joka oli kumartunut rapsuttamaan jalkoihinsa kiehnäämään ilmestynyttä muhkeaa, punaraidallista kissaa.
"Lady Norfolk?"

Charles pysyi liikkumattomana tuolillaan, ryhti moitteettomana ja vastapäätä istuvaa naista tutkivasti katsellen, kätkien ajatuksensa hillityn ulkokuoren alle.
"Kyllä, kun menemme naimisiin, Wrenistä tulee Lady Norfolk, Norfolkin kreivitär", mies vastasi ja pohti, kuulostiko se omituiselta Reynardien klaanista. Tämä tuntui olevan aivan eri maailma kuin se, johon hän kuului.

Se sai Tealin tyrskähtämään tavalla, josta oli hankala sanoa, oliko kyse huvittuneisuudesta vai yllätyksestä, vai ehkä molemmista.
"Melkoinen harppaus", hän totesi ja kohotti katseensa sisareensa, joka oli saanut itselleen teetä Dublinin nimellä varustettuun mukiin ja palasi pöydän ääreen.
"En ole silti varma, mitä mieltä olen siitä, että valitsit englantilaismiehen."
Wren istahti pöydän ääreen ja hipaisi Charlesin kättä.
"Onneksi mielipidettäsi ei kysytä, Teal."
Teal siristi silmiään ja yritti selvästi olla nauramatta.
"Milloin voin odottaa kutsua häihin?"
Wren jähmettyi hetkeksi ja vilkaisi sitten Charlesiin. Oli vaikea kuvitella hänen... värikästä sukuaan keskelle siniverisiä, jotka varmasti jokin ikivanha tapa velvoitti kutsumaan.

Charles kohotti hienovaraisesti kulmaansa Tealille. Mutta ei voinut syyttää mielipiteestä. Hänen äitinsä saattaisi desinfioida talon irlantilaisen vierailun jälkeen, ja luultavasti tarvitsisi hajusuolaa kuullessaan, että hän oli naimassa sellaisen.
Ajatus Reynardeista hänen sukunsa piireissä sai hänen suupielensä nykyäisemään. Britannian siniverinen kerma kaipasikin hieman ravistelua.
"Sitten, kun Wren on valmis", hän vastasi tyynesti ja hipaisi naisen niskaa.

"Siinä ei ole mitään henkilökohtaista", Teal vakuutti nähdessään Charlesin kohottavan kulmaansa.
"Teikäläiset eivät vain ole olleet turhan suuressa suosiossa meidän keskuudessamme. Epäilen, että daideó uhkaa sydänkohtauksella, kun saa tietää, ellei tiedä jo. Tulitte esiin aika näyttävästi. Hän on aina kannattanut Irlannin itsenäisyyttä."
"Teal, daideó oli silloin kymmenen..."
"Hänen isoisänsä taisteli brittipiruja vastaan 20-luvulla - ei millään pahalla, edelleenkään."
Wren tuhahti, pyöräytti silmiään ja katsahti Charlesia pahoittelevasti.
"Puhuimme syksystä."

Charlesin suupieli nykäisi uudelleen huvituksesta. Brittipirut eivät puhuneet naapureistaan usein kovin paljoa kauniimmin, takertuneina jonkinlaiseen vihan ja ennakkoluulon tuomaan yhteenkuuluvuuden tunteeseen.
"Wrenin koko suku on luonnollisesti tervetullut", mies sanoi kääntäen katseensa Wrenistä Tealiin.
"Häät pidetään todennäköisesti Lilford Hallin lähellä olevassa katedraalissa, Norfolkissa."

Wren hipaisi Charlesin kättä.
"Voi olla, että kadut tuota vielä", hän huomautti hiljaa.
Teal oli kallistanut päätään, ja pohti jo selvästi, kuinka suurta liikekannallepanoa häät vaatisivat. Wren oli melko lailla varma, että sisko huolehtisi jokaisen kaukaisen serkunkin kutsumisesta ihan vain siitä ilosta, että saisi aiheuttaa hämmennystä siniveristen kutsuvieraiden joukossa.
Joskus hän epäili, että sisko oli perinyt irlantilaispatrioottisuutensa suoraan heidän isoisoisoisältään.
Pikkusisko ei kuitenkaan paljastanut suunnitelmiaan ääneen, vaan tiedusteli sen sijaan:
"Lilford Hall lienee sukukartano?"

"Kyllä, kuulunut suvulleni siitä saakka, kun se rakennettiin vuonna 1495", Charles vastasi ja katsahti Wreniä silmäkulmastaan. Osa hänestä pelkäsi, että löytäisi uudelleen lapun pöydältä, että kaikki tämä olisi liikaa naiselle eikä Wren tahtonut olla Lady Norfolk.
"Suvullani on pitkät juuret Norfolkissa."

Se sai jopa Tealin kulmat kohoamaan vaikuttuneena.
"Melkein yhtä pitkät kuin meidän suvullamme täällä", hän myönsi, pienen virnistyksen saadessa suupielet kohoamaan niin, että tutulla tavalla vinot kulmahampaat välähtivät. Tyytyväinen kettu.
Wren oli aikeissa lisätä oman huomionsa asiaan - jotakin normannivalloittajista - mutta ei ehtinyt niin pitkälle, kun taljana lattialla nukkunut koira ponkaisi pystyyn ja ryntäsi ovelle. Hetken kuluttua sisään astui punahiuksinen mies, jonka kyömylle nenänvarrelle oli asetettu paksusankaiset silmälasit.
"Teal, rakas, olen pahoillani, että-" mies aloitti, samalla kun alkoi riisua armeijanvihreää takkiaan, mutta pysähtyi kesken liikkeen jäädessään katselemaan hämmentyneenä avointa tilaa hallitsevan ruokapöydän suuntaan.

Oven käyminen ja miehen ääni saivat huonon omantunnon nipistämään, ja Charles pohti uudelleen olisiko hänen pitänyt lennättää lainatut paidat pesulaan Lontooseen. Oli taatusti jonkinlaista etikettiä lainata vaatteita ihmiseltä, jolle ei ollut esitelty ja jolta ei ollut tiedusteltu lupaa.
Charles nyökkäsi kohteliaan tervehdyksen oletetulle aviomiehelle ja hipaisi Wrenin käsivartta.

Tuolinjalka kolahti lattiaa vasten, kun Teal nousi ja asteli miehensä luo. Hän painoi suukon tämän poskelle ja kääntyi sitten takaisin pöydän puoleen.
"Seamus, rakas, tässä on Wrenin kihlattu, Charles Edgerly. Charles, mieheni Seamus", hän esitteli miehet toisilleen.
Seamus räpäytti hämmentyneenä silmiään ja asteli sitten lähemmäs pöytää, ojentaen kättään Charlesia kohti kätelläkseen. Vaaleansinisissä silmissä viipyi hämmentynyt katse.
"Oikein hauska tavata. Tuota, olen pahoillani, jos tämä on epäkohteliasta, mutta et satu olemaan se ulkoministeri..?"

Charles nousi ylös, siirtäen tuolia äänettömästi taaksepäin. Hän suoristi hartiansa ja astui lähemmäs Seamukseksi esiteltyä miestä tarttuen ojennettuun käteen.
"Kiitos samoin", hän vastasi hillitysti, arvioiden Tealin miestä hienovaraisesti.
"Kyllä, pahoin pelkään olevani", hän lisäsi ja toivoi, ettei ollut toiminut katastrofaalisen impulsiivisesti lähtiessään maasta vailla suunnitelmaa, ilmoitusta tai Anderssonia.

"Kas."
Hämmennys ei aivan kadonnut Seamuksen olemuksesta, ja katseessa häivähti huoli kun hän katsahti Wreniin.
Hän arvasi, että miesraukka taisi muistella samaa tapausta, joka oli johtanut siihen, että hänen toinen kulmakarvansa oli nyt arven poikkileikkaama.
Ei hän muistellut pahalla, siitä oli jo kauan ja se oli ollut vahinko.
Teal astui miehensä vierelle ja tutki Charlesin kasvoja huvittuneena.
"Charles tuli hakemaan Wrenin kotiin. Meidät on kutsuttu häihin, sitten joskus syksyllä. Meidän Wrenistämme tulee Lady Norfolk."
Wren kohottautui seisomaan ja siirtyi sisarensa peilikuvaksi Charlesin vierelle, koskettaen miehen käsivartta.
"Alkaa olla jo myöhä. Me voisimme käydä nukkumaan."

Charles kohtasi Tealin huvittuneen katseen, ja kalpeanharmaat silmät siristyivät skeptisen asteen.
Lady Norfolk sai lämpimän, epäuskoisen lepatuksen syttymään hänen sydämessään, vaikka samaan aikaan Charles odotti hetkeä, jona Wren hermostuisi ja juoksisi uudelleen pakoon. Hän katsahti vierelleen ilmestynyttä naista ja tunsi olonsa jälleen levottomaksi yksityiskotien etiketistä. Kuka tiesi, vaikka se olisi erilainen Irlannissa muusta maailmasta.
"Oli mukava tutustua", hän totesi kohteliaasti avioparille, jonka katon alla seisoi, ja katsahti Wreniä epätietoisena.
Muisto vinkuvasta sängystä oli saada hänen korvansa punehtumaan.

Charles-parka oli hyvin kaukana kotoa, eikä sillä ollut mitään tekemistä fyysisen välimatkan kanssa.
Wren tunsi hellän lämmön läikähtävän rintakehässään ja onnistui vain vaivoin taltuttamaan halunsa pyyhkäistä luonnonvalkeita hiuksia - vain tajutakseen samalla hetkellä, ettei siihen ollut kenties mitään syytä. He olivat kihloissa, ja eikä huoneessa ollut ketään, joka olisi tuominnut heidät.
Hän painoi kätensä kevyesti Charlesin selkää vasten johdattaakseen tämän takaisin yläkertaan.
"Hyvää yötä, Teal, Seamus", hän toivotti, ja siristi silmiään varoittavasti sisarelleen, kun tämä oli selvästikin aikeissa toivottaa heille oikein mukavaa yötä.

Charles kamppaili vastaan halua ehdottaa hotellin etsimistä Kealkillistä – Wren varmastikin halusi viipyä sisarensa luona. Hän tunsi olonsa jokseenkin epämukavaksi sekä virallisen kutsun puutteesta että etiketin tuntemattomuudesta, mutta alistui kulkemaan naisen paimennettavana takaisin yläkertaan.
Hän oli lähtenyt vauhdilla, jossa ei ollut pakannut mukaansa mitään, mikä ei mahtunut taskuihin. Moinen impulsiivisuus kauhistutti häntä.
"Luuletko, että haluat palata kotiin huomenna?"

Kotiin.
Ajatus lämmitti niin, että Wren kurotti painamaan suukon suoraan Charlesin huulille, kun oli ensin johdattanut tämän pieneen vierashuoneeseen, jonka seinältä Irlannin suojeluspyhimys katseli heitä vakavana, kenties arvioiden, olisiko tuomitsemisessa enää mitään järkeä.
"Varaan meille lennot huomiselle", hän lupasi ja pyyhkäisi luonnonvalkeita hiuksia.
"Käyn vain pesemässä hampaat."

Charles nyökkäsi hajamielisesti ja tajusi viiveellä, että Wrenin ei tarvinnut olla töissä heidän ollessaan täällä – mutta nainen oli toki harvinaisen lahjakas järjestelemään asioita.
Hän harkitsi istahtavansa alas sängylle, mutta pelkkä muisto sen tavasta vinkua sai miehen kavahtamaan kauemmas ja seisahtumaan ikkunan eteen. Hän ei usein toiminut näin... Impulsiivisesti. Koko maailma tuntui myrskyävän hänen ympärillään tai ehkä vain hänen mielessään, eikä hänen ollut helppoa organisoida ajatuksiaan normaalilla tehokkuudella.
Kylmä kauhu, jota hän oli tuntenut löytäessään Wrenin viestin, viipyi edelleen mielen laidoilla.

Vetoisassa kylpyhuoneessa Wren unohtui hetkeksi katselemaan sormessaan kimaltelevaa safiiria, joka muistutti häntä merestä.
Kuinkahan pitkään menisi, ennen kuin hän tottuisi siihen? Häihin saakka?
Hän huuhteli pikaisesti kasvonsa ja pesi hampaansa, ja jäi vielä hetkeksi tuijottamaan sormusta ennen kuin palasi takaisin pieneen vierashuoneeseen.
Charles näytti katselevan ulos ikkunasta.
Wren asteli miehen luo ja hipaisi tämän selkää, ojentaen uutta, kirkkaanpinkkiä hammasharjaa ja hammastahnatuubia Charlesia kohti.
"Et tainnut pakata juuri mitään..."
Ajatus sai hänen äänensä särkymään.

Charles havahtui Wrenin tuloon ja katsahti kirkasväristä hammasharjaa kulmat hämmentyneesti painuen. Ei, hän ei ollut pakannut mitään. Tempaisi puhelimen, lompakon, passin ja sulloi Wrenin viestin pukunsa taskuun.
Paiskottuaan toimistonsa irtaimiston pitkin lattioita ja istuttuaan sitten aikansa pimeydessä pohtien, miksi Wren oli lähtenyt ja minne nainen oli mennyt. Oliko hän todella paha mies, jota naisen oli paettava tilaisuuden saadessaan.
"Hei", hän vetosi ja kosketti Wrenin poskea, "oletko kunnossa?"

Kyyneleet valahtivat Wrenin poskille ja nenä uhkasi iskeä tukkoon, ilmeisesti tee oli virkistänyt jo ehtyneitä kyynelkanavia.
"Minä olin niin typerä", hän vastasi onnettomana, tuijottaen pinkkiä hammasharjaa.
Charles oli rynnännyt hänen peräänsä ilman, että oli pakannut edes laukkuaan. Mitä, jos niin ei olisi käynyt? Olisiko hän jäänyt Kealkilliin lopullisesti, jumiin suremaan elämää, jonka hän olisi voinut saada.
Elämää Charlesin kanssa.

Charles pyyhkäisi neuvottomana kyyneliä pois Wrenin poskelta, mutta kun ne eivät näyttäneet jäävän yhteen, hän kiersi käsivartensa naisen ympärille ja veti tämän vasten jo kuivunutta, vaaleansinistä kauluspaitaansa. Se oli varsin häpeällisen rutussa. Ja housuissa oli kuraa.
"Niin. Niin olit", hän vastasi silittäen Wrenin selkää.
"Mitä sinä ajattelit?"

Wren painoi kasvonsa kauluspaidan kangasta vasten ja hengitti syvään tuttua tuoksua.
Se sai hänet vain itkemään lisää.
"Että sinun olisi parempi ilman minua", hän vastasi, yrittäen hillitä nyyhkytystään, joka oli saada hänet uikuttamaan ääneen - nyt eri syystä kuin joitakin hetkiä aiemmin. Eikä hän voisi purra hampaitaan Charlesin hartiaan hiljentyäkseen.

Charles kiersi käsivartensa tiukemmin Wrenin ympärille ja painoi tämän syliinsä, neuvottomana kuinka tarkalleen lohduttaa naista. Hän ei voinut väittää, että ymmärtäisi Wrenin tekoa tai voisi teeskennellä niin, mutta itku riipi häntä.
"Se oli absurdin typerä ajatus", hän huomautti.
"En tiedä, miten toimia ilman sinua. Ja nyt kun olen vihdoin löytänyt sinut, en tiedä kuinka voisin enää koskaan nähdä ketään toista."

"Hyvin absurdin typerä. Niin absurdin typerä, ettei edes Ionesco voisi sitä arvostaa..."
Wren veti syvään henkeä kerran, toisen, hengitti Charlesin tuoksua.
Kaikki tulisi olemaan hyvin.
Hän kietoi kätensä hetkeksi miehen vyötärön ympärille ja kohotti katseensa tämän kasvoihin siitä huolimatta, että hänen omat silmänsä olivat itkun turvottamat.
"Huomenna menemme kotiin. Enkä minä enää pakene."

Charles kosketti kyyneleistä, pisamaista poskea ja nojautui hipaisemaan Wrenin otsaa huulillaan.
"Huomenna menemme kotiin", hän lupasi. Takaisin sivistyksen pariin. Kealkilliin matkustaminen oli huomattavasti hitaampaa kuin mies olisi toivonut. Hänen oli täytynyt tavata kaupungin – jos tätä siksi saattoi kutsua – nimi lentokentältä poimitulle taksikuskille, jolla ei ollut aavistustakaan mistä hän puhui.
Charles toivoi, että Wren ei pakenisi enää.

Kotiin.
Wren kurotti suukottamaan Charlesin suupieltä ja hipaisi miehen poskea, ennen kuin astui vastentahtoisesti kauemmas.
"Käy vain pesemässä hampaat, minä varaan meille lennon", hän lupasi, katsahtaen etsivästi ympärilleen. Hän kurotti puhelimensa yöpöydältä ja vajosi istumaan vuoteelle, joka päästi kitisevän valituksen.

Kitisevä valitus sai Charlesin hakeutumaan pesemään hampaitaan ripein askelin. Voi herran tähden.
Miten sänky saattoi pitää tuollaista ääntä? Sen vinkuna tuntui soivan edelleen hänen korvissaan. Mutta hän ei ollut voinut mitään itselleen. Mitä häpeällistä itsekurin puutetta. Mutta ehkä kotona he voisivat olla vihdoin vapaammin yhdessä, lakata hiipimästä. Ehkä Wren ei olisi yhtä ahdistunut.
Hän voisi antaa lehdistölle lausunnon kihlauksesta.
Mies pesi hajamielisesti hampaansa kirkuvan kirkkaalla hammasharjalla, huuhtaisi kasvojaan ja palasi sitten Wrenin luo pohtien, tohtisiko koskeakaan sänkyyn koko yönä.

Selatessaan puhelintaan Wren unohtui taas katselemaan sormustaan.
Lady Norfolk. Rouva Edgerly.
Hän pakotti itsensä takaisin nykyhetkeen, kielsi ajatuksiaan laukkaamasta syksyyn, ja valikoi heille paikat ensimmäisestä luokasta seuraavan päivän lennolle. Kotiin.
Saatuaan vahvistuksen lipuista hän nousi seisomaan ja vaihtoi päälleen pehmeäksi kuluneen kauluspaidan, joka oli saada hänet itkemään. Hän oli pakannut sen mukaan siitä huolimatta, että oli pelännyt, etteivät he enää näkisi toisiaan.
Absurdi ajatus.
Sänky vinkaisi kun hän nykäisi tilkkupeitettä syrjään niin, että saattoi pujahtaa sen alle ja painaa selkänsä seinää vasten odottaessaan, että Charles palaisi.
Hymy siristi silmät, kun ovi avautui ja miehen tuttu hahmo ilmestyi oviaukkoon.
"Varasin meille liput huomiselle lennolle puoliltapäivin."

"Kiitos", Charles totesi ja kohtasi suojeluspyhimyksen paheksuvan katseen seinällä. Syyllisyys nakersi häntä. Herran tähden, miten sopimattomasti hän oli käyttäytynyt. Ehkä Wren todella ajoi hänet hulluksi.
Mies risti kädet kevyesti rinnalleen ja nojasi selkänsä sänkyä vastapäätä olevaa seinää vasten.
"Tuota. Haluatko sinä jatkaa assistenttinani?"

Toffeenkultainen katse tutki Charlesin kasvoja hämärän huoneen poikki.
"Etkö tule sänkyyn?" Wren kysyi, kurtistaen hieman kulmiaan. Sänky ei ollut aivan niin leveä, että sitä olisi voinut sanoa parisängyksi, mutta kyllä he mahtuisivat viettämään siinä yhden yön.
Kysymys sai hänet räpäyttämään hämmentyneenä silmiään.
"Tietenkin haluan. Totta kai. Vai onko se... eikö se ole sopivaa?"

Charles katsahti vinkuvaa sänkyä ja halusi pudistaa päätään. Eikö riittänyt, että Teal oli todistanut sen äänimaailmaa aikaisemmin? Hän ei voisi kohdata talon emäntää aamulla, jos jokaisesta liikahduksesta vingahtava sänky olisi valvottanut talon väkeä yöllä. Täysin viattomastikin.
Mutta olisi naurettavaa seistä koko yö. Mies istui varovasti sängyn laidalle, hartiat sen valituksesta jännittyen.
"Uskoisin sen olevan mahdollista. Halusin vain tiedustella mielipidettäsi."

Wren tutki Charlesia katseellaan, kulma huolestuneesti kurtistuen.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi, kurottaen hipaisemaan miehen selkää niin, että sänky huokaisi liikkeen voimasta - joka ei ollut erityisen raju.
"Minä nautin työstäni. Saan auttaa sinua."

"On, totta kai", Charles vakuutti yrittäen olla liikkumatta.
"Koen vain käyttäytyneeni sopimattomasti aikaisemmin. Ja ilmeisesti sisaresi on siitä hyvin tietoinen." Häpeä sai hänet sulkemaan silmänsä hetkeksi.
"Mutta olen hyvin onnellinen, jos saan pitää sinut myös assistenttinani ja siten matkustaa kanssasi."

Wrenin kulmat painuivat hieman alemmas, ja hän jätti kätensä lepäämään Charlesin selälle.
"Tulisit viereen", hän ehdotti hiljaa, silittäen paidanselkämystä. Todella viereen, ei vain istumaan vuoteen reunalle.
Hän räpäytti silmiään hämmentyneenä, ja tuhautti sitten nenäänsä.
"Charles, minun sisareni on aikuinen nainen, eiköhän hän pärjää vaikka osaisikin päätellä, mitä huoneessa tapahtui. Me olemme sitä paitsi kihloissa."
Lämmin tunne läikähti hänen rintakehässään.

Mies hankasi kalpeita kasvojaan, mutta alistui ja asettui varovasti kyljelleen Wrenin vierelle.
"Me olemme kihloissa", Charles myönsi, "mutta minut on kasvatettu hyvin erilaiseen... Tapaetikettiin. Maailmassani ei toimita niin."

Sänky määkäisi hiljaa.
Wren tutki Charlesin kasvoja, antoi itsensä hukkua hetkeksi hopeisiin silmiin ja katsella maailman kauneinta talvista taivasta.
Hän kohotti kätensä silittämään valkeaa poskea.
"Asia taitaa nyt olla niin", hän aloitti hiljaa, siristäen silmiään, "että osasta minun maailmaani tulee osa sinua, samalla tavalla kuin sinun maailmastasi tulee osa minua. Ja minun maailmassani vuoteet kitisevät joskus."

Hopeiset silmät siristyivät skeptisen asteen.
Wren oli oikeassa, eikä Charles kaivannut oman maailmansa kahleita – huomasi vain olevansa kyvyttömämpi vapautumaan niistä kuin toivoi. Hänen maailmassaan kukaan ei koskaan tietäisi avioparien edes nukkuvan samassa sängyssä.
"Luojan kiitos siitä, että meillä on varaa sellaiseen, joka ei kitise."

Wren kohotti toista kulmaansa.
"Charles, tämä on oikein hyvä sänky. Kelpasi minun patriootti-isoisällenikin..."
Hän keinautti lantiotaan niin, että sänky päästi korkean, vinkaisevan huokauksen. Pyhimyksen silmät tuijottivat tummina huoneen hämärässä. Uusi lantion liikahdus sai sängyn kirskahtamaan uudelleen.

Charles hätkähti vinkaisua ja räpäytti järkyttyneenä, kun tajusi Wrenin jatkavan. Toistuvat kirskahdukset kuulostivat aivan...
"Mitä sinä teet?" hän kysyi kulmat kurtistuen, häivähdys hermostusta äänessään.

Wren nauroi äänettömästi ja kurkotti suukottaman Charlesin huulia, saaden sängyn huokaisemaan.
"Minä totutan sinua", hän selitti, silmät ilkikurisesti siristyen, vaikka kipu omasta typeryydestä vaanikin vielä mielen laitamilla. Hän oli ollut hylätä miehen.
Uusi kirskahdus.
"Altistan sinua ärsykkeelle, joka aiheuttaa sinussa hermostuneen reaktion."

Hermostus väreili alas Charlesin selkää. Wrenillä oli selvästi hauskaa, mutta hän tunsi niskansa pistelevän. Toistuva kirske ja vinkuna kuulosti hyvin sopimattomalta.
"Lopeta", mies vetosi ja tarttui varmuuden vuoksi naisen lantioon estääkseen sitä vihjailemasta talon emännälle ja isännälle huoneen tapahtumista harhoja.

Tällä kertaa huokaisi Wren eikä vuode.
Pelkkä kosketus riitti selvästi ajamaan hänet hetkessä hulluksi, hän oli ikävöinyt Charlesia enemmän kuin itse tiedostikaan.
"Pelkäätkö heidän kuulevan?" hän kysyi, kohottaen toisen kätensä silittämään miehen niskaa hellin sormin.
Ehkä Charles-parka oli jo saanut tarpeekseen hänen maailmastaan.

Charles jännittyi kosketuksen alla ja harkitsi irrottavansa otteensa Wrenin lantiosta, mutta pelkäsi sen jatkavan vihjailevaa liikettään ja lähettävän kitinän kaikumaan pitkin talon käytäviä.
"Se ei ole sopivaa", hän vetosi levottomana, sormenpäät epätietoisina naisen lantion kaarta silittäen. Miehen kulmat kurtistuivat.
"Vai onko se maailmassasi?"

Wren nauroi pehmeästi.
"Charles, kun ottaa huomioon, että monessa talossa on ollut enemmän asukkaita kuin huoneita, yksityisyys on ollut loppujen lopuksi varsin venyvä käsite."
Hän hivuttautui lähemmäs, yrittäen olla kitisyttämättä sänkyä tahallaan.
"Laitatko minut odottamaan siihen, että pääsemme kotiin..?"

Levottomuus kouraisi miehen vatsaa, kun Wren tuli lähemmäs. Eikö evoluution tähän saakka tuomalla sivilisaation edustajalla pitäisi olla sen verran itsekuria, että naisen kosketus ei saisi suistumaan suoraan nälkäiseen, halun ohjaamaan hulluuteen?
"Siihen ei ole pitkä aika", Charles vastasi. Vaikka kieltämättä seuraava ilta tuntui olevan hyvin kaukana, kun sekunnit kulkivat hitaasti.

"Aika on hämmästyttävä määre", Wren totesi ja hipaisi Charlesin huulia, ennen kuin kitisytti vuodetta vielä kerran kääntääkseen selkänsä miestä kohti, niin että saattoi painautua tätä vasten.
"Kaksikymmentä tuntia on kiistatta kaksikymmentä tuntia, jos puhutaan siitä ajasta, jota kellot mittaavat. Mutta siitä huolimatta se voi yksilöstä tuntua joko maailman lyhimmältä tai maailman pisimmältä hetkeltä."
Hän huokaisi hiljaa.
"Ehkä meidän pitäisi yrittää nukkua."
He olivat menneet kihloihin. Damnú air.

Charles saattoi painaa nenänsä punaisiin hiuksiin ja kiersi käsivartensa varovasti Wrenin ympärille.
Kaksikymmentä tuntia tuntui ikuisuudelta – mutta ehkä he voisivat saada pienen palan ikuisuutta yhdessä.
"Ehkä meidän pitäisi", mies sanoi. Kaksikymmentä tuntia olisi vain 72 000 sekuntia.

"On ollut pitkä päivä."
Sänky inahti, kun Wren vaihtoi vielä kerran asentoa, käpersi itseään mukavammin Charlesia vasten, vaikka se tarkoittikin sitä, että hänen polvensa osuivat viileyttä hohkaavaan seinään. Sänky oli tosiaan kapea.
Hetkeksi tauonnut sade oli alkanut uudelleen.
Silti hän oli melko varma, ettei ollut koskaan ollut onnellisempi kuin nyt, tuntiessaan lämpimän hengityksen niskallaan.
"Kauniita unia, Charles."

Lauantai 24. maaliskuuta 2018, aamupäivä, Lilford Hall, Norfolk

Viimeiseen puoleen tuntiin Wren ei ollut saanut suustaan sanaakaan.
Kädet olivat puristuneet tiukkoihin nyrkkeihin syliin, ja hän oli joutunut todella tekemään töitä, ettei olisi kietonut sormiaan laivastonsinisen hameenhelmansa ympärille - se oli ollut neutraaleimman värinen vaatekappale, joka hänen vaatekaapistaan oli löytynyt.
Iho pisamien alla oli muuttunut sitä valkoisemmaksi, mitä lähemmäs Charlesin lapsuudenkotia he tulivat, ja siinä vaiheessa, kun matkaa oli jäljellä enää naurettavan vähän, liidunvalkea oli alkanut saada lähes vihertävän sävyn.
Ehkä Lady Edgerly lukitsisi hänet yhteen historiallisen kartanon kellareista ja jättäisi sinne? Olisi helppo uskoa hänen kadonneen, eihän se olisi ollut ensimmäinen kerta.
Damnú air.

Vaaleakiviset portinvartijan mökit seisoivat edelleen paikallaan, vaikka aika olikin yrittänyt nakertaa koristeellista arkkitehtuuria vuosisatojen saatossa. Musta Bentley kaarsi pehmeästi sisään niiden väliin jäävästä, mahtavasta portista ja kiihdytti moottori kehräten kumpuilevaan maastoon vievää puistotietä. Ikivanhat, massiiviset lehtipuut kurottelivat vielä nukkuvia oksiaan kohti kalpeanharmaata taivasta. Kesäisin ne muodostivat vihreän, ylellisen katoksen tien ylle.
Charles kurotti puristamaan rauhoittavasti nyrkkiin puristunutta kättä, kun unelias, nykymaailman tilasta harmonisuudessaan tiedoton puistomaisema liukui heidän ohitseen. Joen tumma vesi virtasi kiireettä, ja muutaman joutsenen hahmo erottui sitä vasten.
"Hengitä", mies kannusti häivähdys huvitusta äänessään, kun ajoi sisään vaaleakivisen, sekä arkkitehtuuriltaan että kooltaan majesteettisen kartanon etupihaan ja pysäytti auton sen sisäänkäynnin eteen. Kolmekerroksinen, viuhkamaisesti siipirakennuksiin leviävä kartano kohosi heidän ylleen ikkunat tummina nukkuen.
Tänään Lilford Hall oli suljettu yleisöltä.
Unisuuden illuusio kuitenkin särkyi, kun puiset pääovet avautuivat ja kaksi harmaantunutta, hieman vaivalloisesti liikkuvaa labradorinnoutajaa viuhahtivat ulos hännät villisti heiluen ja nuolivat niitä tervehtimään kyykistyvän Charlesin poskia.

Wren irrotti hetkeksi katseensa tiestä vilkaistakseen Charlesia.
"Ajattelinkin, että jotakin unohtui..."
Hän nyppäsi Winstonin karvan kirkkaanvihreän takkinsa hihasta - voi jos corgi olisikin ollut täällä heidän kanssaan - ja käänsi katseensa ohi lipuvaan puistomaisemaan. Jännityksestään huolimatta hän ei voinut olla ihastelematta puita, joiden oli täytynyt seistä paikoillaan vuosisatoja. Nähdä lukemattomien sukupolvien tulevan ja menevän ajassa, jonka täytyi tuntua niille vain henkäykseltä.
Seuraavaksi itse kartano varasti hänen huomionsa.
Hän oli yrittänyt imeä siitä mahdollisimman paljon tietoa, kesyttää kasvavan jännityksen faktoihin. Hän tiesi arkkitehtuurin mukailevan Englannin toista renessanssikautta, ja tiesi sisäosien periytyvän pääasiassa 1700-luvulta. Kartanon rakentamiseen oli käytetty liuskekiveä, joka oli peräisin jurakaudelta.
Silti hän tunsi henkensä salpautuvan seuratessaan, kuinka rakennus kohosi hitaasti heidän ylleen.
Tämä oli Charlesin koti.
Edelleen ajatuksesta typertyneenä hän nousi seisomaan, ottaen huomaamattomasti tukea autosta ennen kuin oli varma, että jalat kantaisivat hänet kunnialla.
Koiria.
Sydän samaan aikaan innostuksesta ja jännityksestä melkein epätahtiin hakaten Wren asteli Charlesin vierelle ja kyykistyi tervehtimään harmaantuneita olentoja.

"Hei", Charles protestoi, kun vanhusten kielet kävivät liian tuttavallisiksi, mutta häivähdys naurua äänessään.
"Tämä on Goldfinger", hän esitteli kellertävän, tanakan labradorin Wrenille, laskien toisen kätensä naisen selälle, "ja tämä on Moneypenny." Suklaanruskea, joskin ystävällisistä kasvoista harmaaksi käynyt narttu kiehnäsi miestä vasten niin, että koko takapää vatkasi.
"My Lord", pehmeä, kohteliaisuudessaan sydämellinen ääni tervehti ovelta, missä siistiin pukuun pukeutunut hovimestari odotti kärsivällisesti vieraiden huomiota. Holmes oli huolehtinut kartanosta melkein koko elämänsä, ja rakkaus, jota mies tunsi kotiaan kohtaan, näkyi jo tavasta, jolla hän laski kätensä puiselle ovenpielelle. Ensin miespalvelijana nuoruudessaan aloittanut ja vähitellen hovimestariksi kiivennyt mies oli nyt jo yli seitsemänkymmentä, hiukset olivat käyneet hopeisiksi ja varsi kumartunut asteen tai kaksi, mutta silmät olivat edelleen kirkkaat. Hän oli palvellut Edgerlyjä nyt kolme sukupolvea.
"Holmes", Charles tervehti suoristautuen ja astui lähemmäs, laskien hellän käden hovimestarin olalle, "kuinka voit?"
"Elämäni kunnossa, nuoriherra, elämäni kunnossa. Ettehän toki unohtaisi käytöstapojanne?"
"Wren, tässä on hovimestarimme, Holmes. Holmes, tässä on... Kihlattuni, Wren Reynard."

Goldfinger ja Moneypenny.
Wren räpäytti silmiään yllättyneenä samalla kun antoi sormiensa rapsuttaa kullanvaaleaa, iän tukevoittamaa koiraa. James Bond. Hän oli odottanut jotakin... yläluokkaisempaa. Kenties Victoriaa, Elizabethia, Georgea...
Tervehdys havahdutti hänet takaisin nykyhetkeen, ja kohottaessaan katseensa kohti ovea hän työnsi Goldfingerin kasvot lempeästi kauemmas, kielen käytyä lipomaan innokkaana korvaa.
Hovimestari. Tietenkin.
Suoristautuessaan tervehtimästä koiria Wren oli melko varma, että oli tipahtanut suoraan Downton Abbeyn maailmaan. Tai ehkä hän oli nukahtanut tablettinsa ääreen, ja havahtuisi hetkenä minä hyvänsä siihen, että Winston loikkaisi hänen kasvoilleen.
Kihlattu.
Wren ojensi kätensä hiuksiltaan hopeiseksi käynyttä Holmesia kohti.
"Oikein hauska tavata."

Holmes puristi Wrenin kättä hansikoidulla kädellään ja viittasi sitten heitä astumaan sisään. Koirat näyttivät hetken hämillisiltä ihmisten kadottua, mutta havahtuivat sitten seuraamaan heitä terhakasti pähkien.
Ikivanhan kartanon sisätilat oli kunnostettu rakkaudella ja niitä vaalittiin huolellisesti. Menneiden aikojen loistelias, koristeellinen arkkitehtuuri näkyi sekä fyysisistä puitteista että huonekaluista.
"My Lady odottaa teitä länsisalissa", Holmes sanoi ja katsahti Charlesia tietävä, lämmin tuike silmissään.
"Mutta ehkä haluaisitte ensin asettua matkan jäljiltä. Huoneenne on valmisteltu."
"Kiitos, Holmes, mutta neiti Reynard jakaa minun huoneeni."
"Totta kai, nuoriherra, mutta äitinne..."
"Tiedän. Jätä hänet minun huolekseni - Wren?" Charles kutsui ojentaen naiselle kätensä ja nyökkäsi kohti majesteettista portaikkoa, joka nousi korkeakattoisesta aulasta toiseen kerrokseen.

Charlesin koti.
Koti, jossa mies oli viettänyt lapsuutensa. Ei ollut vaikea kuvitella pientä, vaaleaa poikaa kiiruhtamassa alas mahtipontisia portaita - ehkä Charles ei tosin ollut kiiruhtanut, vaan astellut arvokkaasti, vakava ilme pienillä kasvoillaan ja luonnonvalkeat hiukset siististi kammattuina.
Hän itse olisi todennäköisesti liukunut alas kaidetta tai loikkinut portaat alas kaksi tai kolme kerrallaan. Vailla minkäänlaista tietoa ylhäisyydestä...
Wren havahtui ajatuksistaan ja tarttui ojennettuun käteen, hymyillen Holmesille hieman häkeltyneenä ennen kuin seurasi Charlesia kohti portaikkoa.

"Ellet sitten haluaisi omaa huonetta?" Charles pohti kulmat painuen ja tuikahdus huvitusta hopeanharmaissa silmissään heidän kiivetessään ylös portaita. Hän puristi Wrenin kättä ja nosti sitä sitten painaen suudelman kämmenselälle.
Mies johdatti naisen pitkin tummapuista käytävää, jonka seinille oli ripustettu kultakehyksisiä, vanhoja maalauksia ja peilejä, jotka onnistuivat säikäyttämään öisin liikkeellä olevia vieraita heijastaessaan yhtäkkiä liikettä aavemaisessa hiljaisuudessa.
"Tämä on minun huoneeni", hän sanoi avaten käytävän päädystä löytyvän, tummapuisen oven ja päästi Wrenin sisään tilavaan, loisteliaaseen makuuhuoneeseen, jota dominoi massiivinen, verhoiltu pylvässänky. Seinät oli tapetoitu elegantisti kirjaillulla sinisellä, puista lattiaa peittivät paksut persialaismatot ja tummapuiset huonekalut henkivät mahtipontisella arkkitehtuurillaan barokkia. Koristeellisessa takassa roihuava tuli sai hopeiset kehykset, kynttilänjalat ja koriste-esineet välkähtelemään.

Wrenin katse tutki maalauksia uteliaana, ja hän onnistui säikäyttämään itsensä kohtaamalla yhtäkkiä omat toffeenkultaiset silmänsä kultaisten kehysten keskellä, kirkkaanvihreässä takissaan ja muutama punainen hiussuortuva soljesta kasvoja kehystämään karanneena.
Peili. Ei maalaus.
Tuntui enemmän siltä, kuin olisi astunut museoon, ei jonkun kotiin. Tilan tuntu kummitteli ympärillä, vaikka Wren olikin nähnyt siitä vasta murto-osan. Samaan aikaan hänen olisi tehnyt mieli pysähdellä jatkuvasti, hämmästellä puisten huonekalujen koristeleikkauksia tai etsiä maalauksista jotakin tuttua.
"Ei, en halua", hän ähkäisi, kääntäen katseensa Charlesiin - mutta vain hetkeksi, sillä seuraavaksi he olivat jo miehen huoneessa.
Wren jähmettyi tuijottamaan.

Koirat tunkeutuivat sisään heidän perässään, liehuivat Charlesin jaloissa. Mies istahti rennosti majesteettisen pylvässängyn laidalle, ja Moneypenny loikkasi hänen viereensä, takapää vispaten. Sitten se kyyristyi häpeissään, selvästi tajuten rikkovansa sääntöjä tulemalla sängylle, mutta Charles rapsutti sitä hymyillen ja labradorinnoutaja kellahti selälleen, häntä silkkikirjailtua päiväpeitettä takoen.
Kellertävä Goldfinger tökki Wrenin pakaraa rapsutusten toivossa.
"Kaikki hyvin?" Charles kysyi kulmat asteen painuen.

Wren havahtui, kun jokin tökkäsi hänen takapuoltaan. Eikä kyse selvästikään ollut Charlesista, sillä mies istui sängyllä rapsuttamassa suklaanruskeaa labradoria.
Katsahdus taakse paljasti, ettei kyseessä ollut myöskään Edgerlyjen suvun ikiaikainen aave, joka halusi osoittaa paheksuntansa irlantilaispatriootin jälkeläisen astumisesta pyhään kammioon, vaan koirasta, joka katseli häneen toiveikkaana.
Wren vajosi kiitollisena hetkeksi lattialle istumaan ja päästi Goldfingerin työntymään puoliksi syliinsä.
"Tämä on hyvin hieno koti", hän totesi, haudaten kasvonsa hetkeksi kultaista turkkia vasten.
"Eikä sänkykään taida kitistä."

Charlesin korvat punehtuivat.
"Niin", hän vastasi hieraisten niskaansa. Sänky ei kitissyt. Mutta ei kai Wren luullut hänen vaatineen yhteistä huonetta sen tähden?
Moneypenny urisi kiemurrellessaan sängyllä, miehen käsi vatsallaan.
"Tiedäthän, sinun ei tarvitse istua lattialla. Huonekalut eivät mene rikki", hän sanoi katsellen naista ja ojensi tälle sitten kätensä, kutsuen Wreniä lähemmäs.

Muistojen pikkuruinen vierashuone tuntui nyt entistä pienemmältä. Kaksi kovin erilaista maailmaa.
"Tämä on hyvä matto istua", Wren vakuutti ja taputti toisella kädellään varmasti hänen koko omaisuuttaan kalliimpaa mattoa.
Sanoistaan huolimatta hän kohottautui jaloilleen ja hipaisi hellästi labradorinnoutajan päätä ennen kuin asteli vuoteen luo, hipaisten kulman pylvästä melkein hellästi ennen kuin vajosi istumaan Charlesin vierelle ja nojautui miehen kylkeä vasten.
Damnú air.
"Tiesitko, että barokkityyli nautti katolisen kirkon suosiota?"

Charles kiersi käsivartensa Wrenin ympärille ja painoi suudelman punaisiin hiuksiin.
"En tiennyt. Katolilainen kirkko pysytteli kaukana suvustamme edelliset sukupolvet", mies vastasi silittäen kihlattunsa käsivartta toisella kädellä ja rapsutti toisella Moneypennyn kaulaa. Se yritti sinnikkäästi nuolla kalpeita, pitkiä sormia.
Tämä oli sänky, jossa hän oli nukkunut lapsena – ennen kuin lähti sisäoppilaitokseen ja vieraili kotona lomilla ja joskus viikonloppuisinkin.
"Onko sinulla kaikki hyvin?"

Goldfinger ei ollut selvästikään saanut vielä tarpeekseen rapsutuksista, vaan työnsi ystävällistä, leveää naamaansa Wrenin syliin patukkamainen häntä innokkaasti vispaten.
Hän laski toisen kätensä koiran pään päälle, tutkien samaan aikaan sinisävyistä huonetta katseellaan.
"Se oli olennainen osa vastareformaatioon liittyvää propagandaa", hän jatkoi melkein poissaolevana, ennen kuin käänsi katseensa Charlesiin.
"Kaikki hyvin. Tämäkö oli sinun huoneesi myös lapsena?"

"Niin", Charles vastasi ja tutki Wrenin kasvoja silmäkulmastaan. Ajatus kitisevästä sängystä sai hennon punan viipymään hänen korvillaan.
"Löysin 10-vuotiaana salaisen huoneen täältä", hän totesi, "siitä tuli pian suosikkipaikkani ajatella." Pieni, tuskin komeroa suurempi tila oli ollut vain hänen. Ikkuna, pieni sohva ja hyllykkö kirjoille, oma suojaisa maailma, jossa kuunnella sadetta ja paeta elämänsä tunnottomuutta.

Wren nojautui paremmin Charlesin kylkeen ja hieraisi terävää nenänpäätään miehen kalpeaa kaulaa vasten.
Kymmenenvuotias Charles löytämässä salaisen huoneen. Olikohan se ollut tälle niin kuin metsä oli ollut hänelle? Oma, salainen paikka, johon muilla ei ollut asiaa. Kukaan ei ollut tuntenut hänen metsäänsä samalla tavalla, ei osannut ulkoa sen jokaista kivenkoloa ja oksanhaaraa.
"Taisit haastaa minut etsimään salakäytävät ja -huoneet itse", hän huomautti, sukien Goldfingerin lyhyttä karvaa taaksepäin leveältä otsalta.
"Tiedätkö, kuka huoneen oli rakennuttanut?"

"Niin haastoin", Charles sanoi ja kiersi toisenkin käsivartensa Wrenin ympärille. Moneypenny vinkaisi surkeana, mutta alistui kohtaloonsa ja loikkasi alas sängyltä, tapakoulutuksensa muistaen.
Jokin herätti koirien huomion, kenties kellarikerroksessa olevassa keittiössä, ja sai ne syöksymään peräkanaa ovesta, vanhusten sulokkuudella könkäten, patukkahännät heiluen.
"En tiedä. Pitäisi luultavasti perehtyä tarkemmin kotini historiaan."

Wren jäi hetkeksi katselemaan koirien perään. Niiden läsnäolo tuntui herättävän eloon huoneet ja käytävät, jotka henkivät talon vuosisataista historiaa. Jopa täällä, historiallisesti arvokkaassa kartanossa, koirat touhottivat samalla tavalla.
Tämä tulisi olemaan hänenkin kotinsa.
Ajatus sai Wrenin piilottamaan kasvonsa hetkeksi Charlesin kaulataivetta vasten, hengittämään tuttua tuoksua.
"Äitisi taisi jo odottaa meitä."
Ehkä pitäisi siistiytyä ensin hieman. Panikoida suljetun oven takana.

"Luultavasti", Charles vastasi halaten Wreniä, mutta hellensi otetaan ja katsahti vanhaa, nahkahihnaista kelloaan. Äiti odottaisi. Luultavasti hoikat, arvovaltaiset sormet naputtaisivat jo kauniin nojatuolin muotoiltua, eleganttia käsinojaa. Vaaleansiniset silmät siristyisivät kuin viekkaan kissan.
"Ehkä meidän pitäisi mennä", hän totesi suoristautuen ja ojensi naiselle kätensä auttaakseen tämän ylös.

Wren pyyhkäisi irtonaisen hiussuortuvan korvansa taakse ja riisui vihreän takkinsa, jonka alta paljastui aivan yhtä räikeän keltainen neule, joka ei todennäköisesti sopinut kenenkään muun silmissä yhteen rubiininpunaisten kenkien kanssa.
Mutta hänelle juuri niistä vaatteista oli tullut hyvä mieli tänään, kun hän kaipasi voimia tavata Charlesin ylhäinen äiti. Mies oli vakuuttanut, ettei välittänyt siitä, mitä muut ajattelisivat, mutta pieni osa hänestä oli silti huolissaan. Mitä, jos jokin menisi pieleen? Jos he eivät voisi olla enää yhdessä?
Lehdistön riepottelu oli mennyt ihon olla.
"En usko, että tulen tämän valmiimmaksi", hän myönsi ja tarttui ojennettuun käteen.

Charles tutki hetken Wrenin silmiä kuin nähdäkseen, oliko nainen hermostuneempi kuin antoi ymmärtää, ja painoi sitten suudelman kämmenselälle. Hän lähti samasta, avoimesta ovesta kuin koirat ja johdatti Wrenin takaisin aulaan laskeutuvia portaita kohti.
"Sinun ei tarvitse pelätä äitiäni", hän totesi laskeutuessaan ensimmäiseen kerrokseen ja suunnistaessaan tottuneesti kohti länsisalia. Kun hän oli tuonut Emilyn kotiin tapaamaan äitiään, nainen oli ollut pyörtyä.
Mies työnsi auki avaran, valkealla, kullalla, tummalla puulla ja hennolla sinisellä sisustetun salin oven ja päästi Wrenin edellään sisään. Lady Edgerly istui sirossa nojatuolissa, ryhdikkäänä ja pettämättömän eleganttina, heitä rävähtämättä katsellen. Hento, laiha hahmo arvokkaassa kotelomekossa ja jakussa, aito helminauha kaulassaan, huokui kiistämätöntä arvovaltaa ja teräksistä voimaa. Lumivalkeiksi vaalentuneet hiukset oli sidottu klassiselle nutturalle, ja vaaleansinisissä silmissä oli samanlainen terävä, älykäs katse kuin pojallaan.
"Äiti", Charles tervehti hillitysti, kun nainen mittaili Wreniä tulkitsemattomalla katseella.
"Joten sinä olet se nainen, joka haluaa olla Lady Norfolk."
"Äiti", Charles varoitti, "tässä on Wren Reynard, kihlattuni."

Wren vilkaisi Charlesia silmäkulmastaan.
Ei tarvinnut pelätä. Hän ei ollut pelännyt silloinkaan, kun oli marssinut ulkoministerin eteen, kun tämän huomio oli ollut puhelimessa, ja työntänyt kätensä käteltäväksi huomiota vaatien.
Silloin hänellä ei ollut ollut mitään menetettävää.
Leuka ylös, hartiat suoriksi. Katsotaan, mistä meidät on tehty.
Lady Edgerly oli juuri niin häkellyttävä olento, kuin Wren oli kuvitellut. Totta kai hän oli nähnyt kuvia naisesta uppoutuessaan hevosten maailmaan, mutta kuvat eivät koskaan olleet sama asia kuin todellisuus.
Ei ollut vaikea huomata, keneltä Charles oli perinyt katseensa.
Hartiat suoriksi.
"Olen se nainen, joka rakastaa poikaanne", hän myönsi, ojentaen kättään hillitylle olennolle. R-kirjaimet sorahtivat ylpeinä hänen kieleltään, ne tuntuivat tehneen niin siitä lähtien, kun hän oli palannut karkumatkaltaan.

Lady Edgerly katsahti poikaansa, melkein viekas katse silmissään, ennen kuin suoristautui kiireettä ja tarttui aatelistoa edustavan naisen arvokkuudella ojennettuun käteen.
Kalpeansiniset silmät mittailivat Wreniä ja helmenharmaaseen pukeutunut nainen arvioi skeptisesti valittuja värejä.
"Ja Wren, äitini, Catherine Edgerly", Charles jatkoi ja laski kätensä kuin suojellen Wrenin selälle. Hän loi äitiinsä viileän, varoittavan katseen, ennen kuin viittasi Wreniä istumaan viereensä sirolle, pienelle sohvalle. Hän antoi kätensä jäädä naisen vyötärön ympärille.
"Joten", Catherine sanoi istuutuen sulavasti takaisin alas ja viittasi ääneti ilmestynyttä taloudenhoitajaa kattamaan teen myös vierailleen.
"Sinä olet irlantilainen ja Charlesin assistentti. Mikä vaikuttava askel ylöspäin."
"Äiti", Charles jyrähti ääni hyisenä ilmaa leikaten, "meillä ei ole mitään ongelmaa lähteä kotiin juuri nyt."

Ollessaan sillä tavalla katseiden kohteena Wren tunsi itsensä jälleen hevoseksi. Hevoseksi, jota mittailtiin tarkkaan, jonka jokainen neliösentti arvioitiin ennen ostopäätöksen tekemistä. Täytyi vain toivoa, ettei Catherine Edgerly alkaisi tuntea tarvetta kurkistaa hänen hampaidensa kuntoa - vaikka ne hieman vinoja kulmahampaita lukuun ottamatta olivatkin oikein hyvässä kunnossa, kiitos vain.
"Hauska tavata", hän tervehti, ennen kuin istahti sohvalle. Kiitollisena siitä, että saattoi istua Charlesin vierellä, sen sijaan, että olisi joutunut eristetyksi toiselle sohvalle. Hajota ja hallitse, niinhän sitä sanottiin.
Rehellisesti sanottuna hän ei voisi syyttää Catherine Edgerlyä siitä, että tämä koki tarvetta arvioida häntä. Hän olisi varmasti aivan samanlainen, syynäisi lastensa puolisoehdokkaat kolmannen asteen kuulustelulla.
Jos hän joskus olisi äiti.
Hän laski kätensä rauhoittelevasti Charlesin polvelle.
"Niin olen tainnut lukea sanottavan."

Charles katsahti Wreniä silmäkulmastaan ja kiersi käsivartensa naisen hartioiden ympärille, ennen kuin käänsi katseensa takaisin äitiinsä. Kun kahden Edgerlyn katseet lukkiutuivat, yhtä vahvoina ja periksiantamattomina, huoneen ilmapiiri tuntui samalta kuin kahden jäävuoren törmäys.
Äiti ja poika tuijottivat toisiaan hiljaisuudessa hyvän hetken, ennen kuin Catherine nyökkäsi hienovaraisesti ja käänsi katseensa takaisin Wreniin.
"Joten, milloin häät ovat?" nainen tiedusteli poimien siron teekupin hoikkiin sormiinsa ja viittasi vieraitaan tekemään samoin.

Lyhyen, hämmentävän hetken ajan Edgerlyjä katsellessaan Wren harkitsi, olisiko mahdollista, että äiti ja poika kommunikoivat ajatusten voimalla. Tai ehkä nämä olivat kuin sudet, odottaisivat, että toinen luovuttaisi ja kääntäisi katseensa.
Jotakin tuntui tapahtuvan noiden sekuntien aikana, vaikka Wren ei osannutkaan tarkalleen kuvata, mitä.
Hän tajusi vain sydämensä alkaneen hakata lujempaa, kuin hermostuneena.
Sormet silittivät Charlesin polvea hellästi, ennen kuin hän nosti käsiinsä teekupin, joka sekin oli varmasti arvokas muisto menneestä. Sellainen, jota ei sopinut tiputtaa.
"Olemme puhuneet Charlesin kanssa syyshäistä."

Lady Edgerly nyökkäsi, katsellen Wreniä tutkien teekuppinsa yli.
"Se antaa sopivasti aikaa valmistella häät", nainen totesi ja Charles huokasi. Nyt äiti katsoi poikaansa varottavasti – yrittäisikin viedä tämän pois häneltä.
Jokaisen äidin oikeus oli saada suunnitella poikansa häitä.
"Ja sitten voimme puhua lapsenlapsista."
Charles yskäisi kuppiinsa vetäen teetä henkeen.
"Äiti."

Sopivasti aikaa valmistella häät.
Se kuulosti siltä, että hänet oli hyväksytty. Wren ei ollut varma, johtuiko hyväksyntä ainoastaan siitä, että Lady Edgerly oli joutunut odottamaan niin pitkään, että standardit olivat pikkuhiljaa hivuttautuneet alemmas, mutta oliko sillä lopulta väliä?
Hän huomasi voivansa hengittää hieman helpommin - ainakin pienen hetken ajan.
Hän oli hyvin kiitollinen siitä, ettei ollut juomassa teetään juuri sillä hetkellä, toisin kuin Charles-parka. Silti hän yskähti kevyesti.
"Lapsenlapsista."

Lady Edgerly käänsi älykkään, kalpeansinisen katseensa Wrenin silmiin ja hymyili hillitysti teekuppinsa yli, laskien sen sirosti asetilleen.
"Lapsenlapsista", hän vahvisti tyynesti.
"Kuulin, Charles, että ilmoitit teidän majoittuvan samassa huoneessa. Tiedäthän, että vuosiluvusta riippumatta Edgerlyn suvun perijän ei sovi olla äpärä?"
"Äiti", Charles ärähti.

Wren oli melkein vaikuttunut siitä, kuinka nopeasti uutiset matkasivat Lilford Hallin seinien sisäpuolella - ja samaan aikaan hieman kauhuissaan. Oli kuin talolla olisi ollut oma sielu, jota Catherine Edgerly hallitsi, vaikka nainen ilmeisesti viettikin enemmän aikaansa muualla kuin itse kartanolla.
Äpärä kuulosti hirvittävän rumalta sanalta.
"En usko, että siitä on pelkoa", Wren vakuutti, kulmat kevyesti kurttuun painuen, samalla kun käsi siirtyi Charlesin selältä takaisin tämän polvelle.

Catherine soi Wrenille kohteliaan, pehmeän hymyn, joka ei koskettanut viekasta, harkitsevaa terää kalpeissa silmissä.
"Mukava kuulla, kultaseni", nainen vastasi yläluokan virheettömällä nuotilla, "olisi kamala sääli tahrata suvun nimeä sellaisella skandaalilla."
"Äiti", Charles ärähti uudelleen ja laski teekupin takaisin koristeellisesti kaiverretulle pöydälle.
"Lopeta tai me lähdemme."

Joutuisikohan Lady Edgerly desinfioimaan teekupit sen jälkeen, kun hän oli mennyt koskemaan niistä yhteen? Tai laittamaan jonkun desinfioimaan ne, yläluokkainen nainen tuskin koskisi moiseen työhön itse, ellei sitten siitä ilosta, että tietäisi sen siten perusteellisesti tehdyksi.
Hän laski teekupin kädestään, jääden silittämään Charlesin polvea. Hartioiden linjaan oli ilmestynyt puolustavaa terävyyttä.
"Skandaaleita on varmasti ollut riittämiin. Vaikka en ole lainkaan varma, olisiko se enää nykyään niin suuri katastrofi."

Lady Edgerly katsahti Wreniä melkein säälivästi, terävä välkähdys älykkäissä silmissään. Hoikka sormi napautti teekupin laitaa.
"Äiti", Charles puuttui keskusteluun, kun nainen avasi suunsa.
"Wren on se nainen, jonka kanssa minä menen naimisiin ja jonka kanssa aion viettää elämäni. Ellet voi hyväksyä ja kohdella häntä niin kuin hän ansaitsee, me lähdemme eikä sinun läsnäolollesi ole tarvetta häissä tai tulevaisuudessamme. Ymmärrätkö?" mies vaati hyistä auktoriteettia äänessään ja jälleen Edgerlyjen katseet kohtasivat, kaksi vahvaa olemusta äänettömästi yhteen ottaen.
Lopulta Catherine painoi jälleen katseensa hienovaraisesti nyökäten.

Vapaa käsi puristui hetkeksi nyrkkiin, jonka Wren pakottautui avaamaan rauhallisesti.
Totta kai hän oli olettanut, että Lady Edgerly tuskin toivottaisi häntä avosylin tervetulleeksi, ottaen huomioon, että hänen verensä tuskin olisi voinut olla paljon enempää sinisen vastakohta. Oli siis täysin typerää tuntea olonsa millään tavalla loukatuksi.
Catherine Edgerly ei ollut myöskään vaatinut poikaansa muuttamaan mieltään, ainakaan hänen kuultensa, joten sen enempää hän saattoi tuskin olettaakaan. Hän ei kuitenkaan olisi halunnut olla syy, jonka vuoksi Charles olisi joutunut pistämään välit poikki äitiinsä.
Hän pakotti esiin pyrkivät tunteet alas. Hitot, häntä oli kohdeltu huonomminkin.
"Charles mainitsi katedraalin täällä Norfolkissa."

Charles katsahti Wreniä ja kiersi kätensä paremmin naisen vyötärölle, nostaen sitten katseensa takaisin äitiinsä.
"Kyllä", Catherine vastasi kohteliaasti, "sukumme on mennyt siellä naimisiin jo sukupolvia." Lohdullista, että jokin toimisi edelleen perinteiden mukaan.
"Sinun sukusi varmaan saapuisi Irlannista?"

Hartioiden terävyys hellitti hieman, vaikka jännitys heijastuikin säryksi ohimoille.
Edgerlyjen suvussa tuntui olevan hyvin paljon perinteitä. Kuinkahan suuri skandaali olisi ollut, jos hän olisikin päättänyt vaatia, että häät pidettäisiin Irlannissa? Pikkuisessa Kealkillissa, keskellä ei mitään.
Hienostunut Lady Edgerly värjöttelemässä lampaiden keskellä.
Vino hymy kohotti toista suupieltä.
"Kyllä. Vaikka sukuni ei olekaan kovinkaan suuri."
Ehkä isoisä jaksaisi vielä matkustaa. Ihan vain siitä ilosta, että pääsisi tekemään tuttavuutta englantilaispirujen kanssa.

Pieniä siunauksia.
"Mukavaa, että löysitte aikaa tulla tapaamaan minua", Catherine totesi, katse Charlesista Wreniin liukuen.
"Charles on ollut sinusta kovin salamyhkäinen." Charles silitti naisen käsivartta tuijottaessaan äitiään varoittavasti. Hän ei harrastanut turhia uhkauksia.
"Päivällinen katetaan kello kuudelta." Mies nyökkäsi ja tarttui Wrenin käteen, kutsuen naista mukaansa. Tässä oli varmasti riittävä ensiannos hänen äitiään.

"Se oli vain aikataulutuskysymys", Wren totesi, vaikka Lady Edgerlyn sanat olivat taitaneetkin olla enemmän tyhjä kohteliaisuus kuin todellinen ilahtumisen ilmaisu.
Päivällisen kattamisesta kertominen sai hänet tuntemaan taas olonsa Donwton Abbeyn maailmaan uponneeksi, Aliceksi, joka oli tipahtanut kaninkolon kautta Ihmemaahan.
Hän kohotti katseensa Charlesiin ja nousi seisomaan, katsahtaen vielä Lady Edgerlyä.
"Oli mukava tavata."

Lady Edgerly nyökkäsi, välittäen saman kohteliaisuuden takaisin.
Charles laski kätensä Wrenin selälle ja kävelytti heidät ulos länsisalista, ärtymys suonissa poltellen. Hänen äitinsä oli melkein ajanut Emilyn pois, eikä hän aikoisi tehdä samaa virhettä uudelleen.
"Kaikki hyvin?" hän tiedusteli harppoessaan takaisin portaita kohti. He saisivat olla rauhassa hänen huoneessaan.

Ehkä labradorit liittyisivät heidän seuraansa? Tai sitten niillä oli liian kiire valvoa päivällisen valmistelua, mikäli näin hienossa taloudessa koiria edes päästettiin keittiöön. Kotona Winston oli taitanut päästä kerjäämään tiensä keittiöön, ainakin päätellen siitä, että tiettyihin aikoihin corgi tuntui katoavan vähäksi aikaa.
Wren katseli jälleen maalausten rivejä.
"Tietenkin on", hän vakuutti, kurtistaen kevyesti kulmiaan.
"En odottanutkaan, että äitisi hyppisi riemusta. Hän ei taida edes olla sellaista tyyppiä."

"Ei, ei taida", Charles vastasi. Kukaan hänen suvussaan tai tuntemissaan piireissä ei ollut tyyppiä, joka hyppisi riemusta tai ilmaisisi mitään muutakaan tunnetta niin avoimesti ja äänekkäästi.
Hän johdatti naisen takaisin käytävän päässä olevaan huoneeseensa.
"Oletko jo nälkäinen? Holmes varmasti toisi sinulle mielellään mitä tahansa toivoisit", mies ehdotti. Heidän laukkunsa oli tuotu huoneeseen sillä välin, tulta kohennettu ja jäävettä katettu lipastolle.
"Voit myös yrittää etsiä salaisen huoneeni."

Sinisävyinen huone, jossa Charles oli nukkunut lapsuudessaan. Vuode, jossa tämä oli lueskellut sairastaessaan, jylhässä yksinäisyydessään.
Hänen sängylle hylätty takkinsa oli kadonnut, ilmeisesti sama henkilö, joka oli kantanut laukut tänne, oli ripustanut sen kaappiin.
Wren pudisti päätään kysymykselle, epäillen, ettei jännityksestä kipeytynyt vatsa suostuisi vastaanottamaan vielä muruakaan, ja vaelsi tulisijan luo.
"Oletko varma, että haluat minun tietävän sen sijainnin?", hän kysyi, hipaisten jykevän tulisijan reunusta sormenpäillään melkein hellästi.
"Ehkä haluat vielä jonakin päivänä piiloutua sinne."

Charles istahti luontevasti majesteettisen pylvässängyn laidalle ja katseli Wreniä pohtien, paljonko nainen kestäisi hänen maailmastaan, ennen kuin karkaisi takaisin Irlantiin.
"Minä tunnen kaikki Lilford Hallin salaovet, käytävät ja piilotetut sopet", mies huomautti.
"Minulla on vielä etumatkaa piiloutumisessa."

Wren juoksutti sormensa takanreunusta pitkin, nauttien hetken elävästä tulesta hohkaavasta lämmöstä ennen kuin jatkoi matkaansa. Hän kiersi koko huoneen läpi, kuin uuteen paikkaan joutunut kissa, koskettaen esineitä ohimennessään.
Lopulta hän seisahtui ikkunan ääreen, jääden katselemaan maisemaa.
"Saatat olla siitä kiitollinen sitten, kun olemme naimisissa", hän huomautti, hipaisten ikkunalasia vaivihkaa sormenpäillään.
"Puut täällä ovat hyvin vanhoja."

"Niin ovat", Charles vastasi seuraten naisen kulkua katseellaan.
"En tiedä, kuinka vanhoja kaikki ovat, mutta puistoa kylvettiin alunperin jo vuosisatoja sitten." Kartano oli rakentunut hiljalleen nykyisiin mittasuhteisiinsa ja jäänyt lopulta muistoksi menneestä loistosta.
"Mitä syytä minulla olisi piiloutua sinulta?"

"Tammet ovat ainakin yli satavuotiaita", Wren totesi, antaen käden laskeutua kylkeään vasten.
"Manthorpessa kasvaa tammi, jonka iäksi on arvioitu yli tuhat vuotta. Se on valtavan pitkä aika."
Hän kääntyi ja palasi Charlesin luo, seisahtuen miehen eteen.
"Minä olen hullu irlantilainen", hän huomautti, kohottaen kätensä silittämään tämän poskia.
"Ei sitä ikinä tiedä. Puhumattakaan sitten joskus, jos..."

Charles tutki Wrenin silmiä naisen käsien koskettaessa hänen poskiaan. Mies kohotti kätensä Wrenin käsivarsille, tarttui niihin ja kiepautti naisen selälleen sängylle, nojautuen tämän ylle.
"Sitten joskus, jos mitä?" hän kysyi koskettaen pisamaista poskea ja silittäen punaisia hiuksia pois kasvoilta. Tulen kajo tuntui herättävän niiden värin henkiin.

Wren tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä, eikä sillä ollut enää mitään tekemistä jännityksen kanssa.
Silkkisen päiväpeiton hänen selkänsä alla täytyi olla kallis, varmasti hienoa käsityötä, ehkä juuri tätä nimenomaista sänkyä varten teetetty.
Hän keskitti katseensa Charlesin silmiin, katseli, kuinka punertava kajo leikitteli niissä.
"Olen ymmärtänyt, että raskaushormonit voivat saada naisen käyttäytymään hyvin hallitsemattomasti."

Charles jähmettyi hetkeksi, tutkien Wrenin silmiä. Tulen punertava kajo melkein kätki hänen korvilleen kohoavan punan.
Raskaushormonit. Se tarkoitti...
"Minä näkisin sen mielelläni", hän rykäisi ja punoi sormiaan punaisiin hiuksiin, antaen toisen kätensä vaeltaa naisen vyötärölle.
"Sinut hallitsemattomana."

Barokkisängyt olivat tukevaa tekoa, ne eivät kitisisi niin kuin takorautasängyt, joissa riitti, että käänsi kylkeä.
Wren kohotti kätensä Charlesin niskalle, antoi toisen hivellä miehen valkeita hiuksia.
"Minä muistan tuon... sitten", hän vakuutti, ja kohotti päätään hipaistakseen Charlesin huulia omillaan.
"Sinulla on tosin kyky saada minut hallitsemattomaksi muutenkin."

Hymy kohotti miehen suupieliä ja sulatti silmien jään.
Ei. Ehdottomasti ei – olisi kertakaikkisen sopimatonta edes ajatella sellaista. Silti hänen kätensä viipyi Wrenin vyötäröllä, sormet hivuttautuivat kuin huomaamatta paidan reunan alle.
"Onko?" hän kysyi ääni asteen käheämpänä ja silitti peukalonsyrjällään naisen poskea.

Kosketus lähetti väristyksiä pitkin ihoa, ja äänen käheys sai Wrenin huokaisemaan ääneen.
Lady Edgerly ei selvästikään ollut ihastunut ajatukseen, että he jakaisivat vuoteen jo nyt. Mutta valitettavasti se taisi olla niitä asioita, joista Charlesin äidin mielipidettä ei kysytty.
Tai ehkei asiassa tarkemmin ajateltuna ollut mitään valitettavaa.
"Mm-hmm", Wren vakuutti ja antoi rubiininpunaisten korkokenkien tipahtaa lattialle sängyn viereen ennen kuin veti jalkojaan kevyesti koukkuun ja kurkotti näykkäämään Charlesin alahuulta.

Wren koituisi hänen kohtalokseen.
Ei – hän ei voisi tehdä näin! Vaikka toisaalta... Hän – he – olivat kotona. Eikä sänkykään kitissyt ja vinkunut. Tämä olisi heidän kotinsa. Eikö se ollut paikka, jossa he saisivat olla vapaasti?
Charles ähkäisi hiljaa näykkäyksestä ja ujutti kätensä rohkeammin paidan alle, koskettaen ihoa sen alla. He olivat hänen huoneessaan. Takan elävä, kuuma valo viipyi iholla.
Ei hän voisi tehdä näin keskellä päivää. Mutta voi hyvä luoja.
Mies nojautui lähemmäs, punoi sormensa punaisiin hiuksiin ja painoi nälkäisen suudelman Wrenin huulille.

Tuleva Lady Norfolk ei tuhlannut ajatustakaan sille, mikä oli sopivaa ennen päivällistä. Siihen oli vielä aikaa, he voisivat hyvin viettää hetken jykevässä vuoteessa, joka ei kitisisi paljastavasti jokaisen liikkeen mukaan.
Nälkä, joka oli herännyt, kun Charles oli tullut hakemaan häntä Irlannista kotiin, ei ollut tuntunut tyyntyvän. Eikä heillä ollut ollut riittävästi yhteistä aikaa, aina jokin muu oli vaatinut ulkoministerin huomiota.
Wren vastasi suudelmaan samalla kun malttamattomat kädet työnsivät puvuntakkia pois Charlesin yltä.

Tiukasti hänen perimäänsä kirjoitettu etiketti protestoi äänekkäästi – Charles oli haaveillut ehkä mahdollisuudesta tehdä näin illalla, kun he vetäytyisivät vuoteeseen. Vetää Wren syliinsä takkatulen loimussa, omassa kodissaan.
Hän ei ollut tarpeeksi vahva mies.
Heikko, heikko olento.
Charles sysäsi puvuntakin lattialle ja tarttui lujemmin Wrenin vyötäröön, hakien hameesta vetoketjua vetääkseen sen naisen yltä ja käydäkseen sitten paidan kimppuun. Hän ei halunnut kiirehdittyä, hätäistä hetkeä, jona pelkäsi jonkun kävelevän sisään. Hän halusi unohtua tähän.

Hyvä, ettei villiin irlantilaiseen perimään ollut kirjoitettu etikettiä siitä, mihin aikaan oli sopivaa nauttia toistensa läheisyydestä - tai jos olikin, hän oli jo autuaasti unohtanut sen.
Hameen takaosan pitkä vetoketju liukui auki sujuvasti, ja Wren kohotti avuliaasti lantiotaan, jotta se liukui pois tieltä. Vihreän kauluspaidan helmiäisnapit olivat pienet, sujahtivat helposti auki.
"Charles..." hän huokaisi hiljaa, vieden sormensa vuorostaan miehen kauluspaidan napeille.

Charles kosketti naisen vatsan ihoa, työntäen kauluspaidan pois Wrenin yltä. Se seurasi hametta lattialle, jossa hänen puvuntakkinsa jo makasi. Takkatulen kajo näytti lumoavalta kalpealla iholla ja punaisilla hiuksilla.
"Wren?" hän vastasi painuessaan lähemmäs ja nojautuessaan suutelemaan naisen kaulansyrjää. Kädet vaelsivat avaamaan rintaliivejä. Siitä tuntui olevan liian kauan, kun hän sai humaltua Wrenin paljaasta ihosta.

Wren sai kauluspaidan napit avattua ja työnsi sitä pois yhtä levottomasti kuin puvuntakkia aiemmin.
Täällä kukaan ei edes harkitsisi astuvansa sisään koputtamatta? Eikö Charlesin huone olisi tila, jossa he saisivat olla kaikessa rauhassa?
Suudelmat kaulalla saivat hänet huokaisemaan uudelleen, päiväpeitteen kangas tuntui melkein viileältä paljasta ihoa vasten.
"Haluan sinua... aivan valtavasti..." hän kuiskasi hiljaa.

Kyllä, Wren koituisi hänen kohtalokseen.
Charles murahti hiljaa, tuntien tulevansa kertakaikkisen hulluksi – miten hänen oli tarkoitus viipyä, ihailla Wreniä, yrittää mitään muuta kuin mitä nälkä hänen sisällään janosi, kun nainen puhui noin?
Hän tarttui sukkahousuihin ja alushousuihin, kohottautuen polvilleen vetäessään niitä naisen jalasta ja heittäen sitten samalla välinpitämättömyydellä lattialle, jonnekin muiden unohdettujen vaatteiden sekaan. Sitten hän kumartui ja painoi huulensa naisen vatsalle.
Niin minäkin sinua, Wren. Niin minäkin sinua.

Wrenin katse hakeutui sinertävään katokseen, tulen heittämiin varjoihin, jotka liikahtelivat levottomina.
Tai ehkä se olikin vain hän itse, joka oli levoton.
Jos ihastumisen tunne kesti yli neljä kuukautta, se ei ollut enää vain ihastumista, vaan rakkautta. Mutta tunne, joka sai hänet kaipaamaan Charlesia lähelleen sellaisinakin hetkinä, jolloin se ei ollut mahdollista...
Uusi, hiljainen huokaus samalla kun kädet hakeutuivat valkeille hiuksille.
"Charles... Onko täällä paksut seinät..?"

"Hyvin paksut", Charles lupasi käheästi, kädet Wrenin vyötäröä kaivaten puristaen. Ehkä vanhan kartanon seinät eivät tarkalleen olleet paksut – mutta valtavassa rakennuksessa ei ollut kuin muutamia ihmisiä tällä hetkellä.
Ja heidän henkilökuntansa oli erittäin hienotunteista.
Charles kamppaili hetken oman nälkänsä kanssa, ennen kuin painoi uuden suudelman Wrenin vatsalle ja lähti valumaan alemmas. Hän halusi tarttua mahdollisuuteen keskittyä naisen nautintoon, niin kuin oli tehnyt heidän viipyessään hotellissa Newcastlessa.

Hyvin paksut seinät.
Se taisi olla hyvä, sillä Wren oli havainnut itsessään hämmästyttävän piirteen, joka sai hänet menettämään äänensä hallinnan tiettyinä hetkinä. Niin pahasti, että hän oli päätynyt upottamaan hampaansa Charlesin täydellisen valkeaan hartiaan niin, että ihoon oli jäänyt mustelma.
"Hy...vä..."
Varpaat kipristyivät vasten peittoa. Nyt Winstonkaan ei ollut urnuttamassa sängyn alla, niin kuin Lontoossa. Eikä sänky kitisisi...

Charles valui alemmas, pudottautui sängyn reunalta ja tarttui Wrenin lantioon, nykäisten naisen varmoin käsin lähemmäs. Hän painoi suudelman nilkalle ja liikkui sitten ylöspäin, hamuten hoikkaa, viehättävää säärtä huulillaan, ennen kuin valui sisäreisille, koskettaen niiden herkkää ihoa pehmein suudelmin.
Sitten hän otti lujemman otteen naisen lantiosta ja siirtyi suudelmineen ylemmäs. Hän halusi humaltua Wrenistä.

Wrenin sormet hamusivat otetta päiväpeitteestä, hiukset olivat päässeet jo osittain karkaamaan soljelta, joka tuntui olevan kykenemätön kesyttämään villejä kiharoita. Niin kuin nekin olisivat villiintyneet Irlannissa vietetyistä hetkistä, muistaneet jälleen ylpeinä juurensa.
Kuinka se sanonta menikään..? Ajattele Englantia...
Hän ei päässyt niin pitkälle, kun ensimmäinen voihkaisu pakeni huulten lomasta.
"Charles..."

Charles ei vastannut. Mies oli omistautunut sille, mitä teki – humallutti itseään Wrenistä, naisen ihon tuoksusta ja mausta, janosi kuulla äänen, joka oli ajanut häntä hulluksi niin monet kerrat.
Kädet pitelivät naisen lantiota lujemmin. Charles toimi varmemmin ja rohkeammin kuin ensimmäisellä kerralla. Ei ollut vain urbaanilegendaa, että nainen voisi kokea useita nautinnon huippuja, hän oli lukenut.

Lilford Hall ei tainnut olla niin vetoisa, että äänestä olisi voinut syyttää tuulta. Tai mitäpä hän tiesi, ehkä kartanon ikkunat päästivät luonnonvoimat sisäänsä yhtä innokkaasti kuin vanhat, irlantilaiset kivitalot.
Onneksi Moneypenny ja Goldfinger olivat labradoreja - hänen olisi ehdottomasti muistettava kysyä, kuka oli ne nimennyt, jos hän ylipäätään muistaisi jälkikäteen mitään - eivätkä huskyja, jotka olisivat saattaneet innostua.
Mutta onneksi seinät olivat paksut, ainakin jos Charlesiin oli uskominen.
Jos Wren olisi tiennyt miehen tutkimuksista, hän olisi voinut vahvistaa, että ainakin tämän nimenomaisen tapaustutkimuksen perusteella aiemmat tulokset pitivät paikkansa.
Niin hyvin, että lopulta hän oli lämmin ja hengästynyt, loputkin hiukset olivat paenneet soljesta.
"Tule... tänne..." hän pyysi hiljaa.

Charles painoi vielä yhden suudelman naisen reidelle, ennen kuin kohottautui ylemmäs ja nojautui Wrenin ylle majesteettisella pylvässängyllä. Tulen kajo leikki edelleen hiusten punaisella, ja mies upotti sormensa niiden joukkoon, kun kumarsi päänsä suutelemaan naisen kaulaa.
"Mitä Wren?" hän kysyi käheästi.

Vuodekatokseen heijastuvista varjoista oli ehtinyt tulla Wrenille hyvin tuttuja, ja niiden levoton kiepunta tuntui siirtyneet pylväitä pitkin patjaan, joka keinahteli hänen allaan kuin lattia olisi muuttunut meren aalloiksi.
Hän olisi voinut upota päiväpeitteeseen, ellei lämpö olisi virrannut vielä levottomana suonissa.
"Tahdon sinut", hän kuiskasi hiljaa, käsien vaeltaessa Charlesin housuille.
Melkein kuin uhmatakseen sanoja yhteisestä vuoteesta ja äpärästä.

Heikko mies, Charles sätti itseään.
Mutta millainen mies voisi vastustaa Wreniä? Hänen kätensä vaelsivat naisen vyötärölle, kun Charles painui lähemmäs kaulan pehmeää ihoa hamuten.
Ja avasi sitten housunsa.
Hänkin tahtoi Wrenin. Hyvä luoja miten hän tahtoi Wrenin.

Mitähän katosvuode oli ehtinyt todistaa olemassaolonsa aikana?
Sen kunniaksi oli sanottava, ettei se tosiaan pitänyt ääntä. Samaa ei voinut sanoa Wrenistä, mutta tällä kertaa hänen ei tarvinnut upottaa hampaitaan Charlesin ihoon pysyäkseen hiljaisena.
Sen sijaan kynnet taisivat jättää haaleat naarmut miehen hartioille.
Eikä hän ollut halukas päästämään Charlesia pakenemaan kauemmas senkään jälkeen, kun raukeus alkoi jo vallata jäseniä vaikka sydän hakkasikin yhä kiivaasti, vaan kietoi käsivarsiaan paremmin miehen ympärille ja silitti tämän selkää.
Ehkä kukaan ei huomaisi, jos he puuttuisivat päivälliseltä? Huomaisi. Tietenkin huomaisi.

Charles tunsi tulleensa hulluksi. Ennen kuin hän tapasi Wrenin, hän ei ollut koskaan elämässään käyttäytynyt näin. Mies nojasi otsansa Wrenin paljasta olkapäätä vasten ja nykäisi säädyllisyyden nimissä housunsa kiinni.
Ja silti hän tunsi olevansa vapaa. He olivat kotona. Näin kihlautumista kuului juhlistaa.
"Minä rakastan sinua, Wren Reynard", hän kuiskasi käheästi.

Wrenin vaatteet vaelsivat jossakin päin lattiaa, ja oli hyvin mahdollista, että sukkahousut olivat joutuneet silmäpaon uhriksi.
Mutta ehkei sillä ollut väliä, hän ei palellut juuri nyt.
Sormus kimalteli sormessa hiipuvan takkatulen valossa, paljaan kehon ainoana asusteena.
Wren veti syvään henkeä ja painoi suudelman Charlesin valkeiden hiusten joukkoon.
"Ja minä rakastan sinua, Charles Edgerly", hän naurahti, ääni yhtä käheänä.

Charles kierähti kyljelleen ja halasi naisen paljaan, lämpimän kehon syliinsä. Mies painoi kasvonsa Wrenin niskaa vasten ja hengitti syvään tuttua, rakasta tuoksua.
"Jos menetän järkeni, se on hyvin todennäköisesti täysin sinun syytäsi."

Wren painautui tiukasti Charlesia vasten, sulkien hetkeksi silmänsä tuntiessaan edelleen patjan kevyen keinunnan.
"Sinä olet jo menettänyt järkesi", hän nauroi pehmeästi, silittäen ympärilleen kietoutunutta käsivartta. Tunne oli melkein humaltunut, niin kuin jotakin hyvin tärkeää olisi juuri tapahtunut.
Ensimmäinen yhteinen hetki talossa, jota Charles kutsui kodiksi. Joka tulisi olemaan hänenkin kotinsa, jos kaikki menisi hyvin. Kun menisi.
"Mutta niin olen minäkin."

"Siinä olet luultavasti aivan oikeassa", Charles myönsi ja painoi suudelman Wrenin niskalle.
"Sinulla on aivan tavattoman viehättävä ääni. Se oli ajaa minut järjiltäni jo Pariisissa."

Wren nauroi käheästi. Suudelmat lähettivät miellyttäviä väristyksiä alas selkään, ja saivat hänet kiehnäämään kevyesti miestä vasten.
Pariisi. Hääsviitti. Ruusun terälehdet, jotka oli ripoteltu vuoteelle. Kipeä muisto oli muuttunut lämpimäksi, vaikkei Wren voinutkaan väittää muistavansa jokaista hetkeä. Kuohuviini oli noussut päähän, saanut muistot sekoittumaan uniin.
"Sinun äänesi ajaa minut hetkessä hulluksi", hän hyrisi.
"Pariisissa olit viedä minulta jalat alta vain kuiskaamalla korvaani. Oli hyvin lähellä, etten voihkaissut silloin ääneen."

"Luojan kiitos et tehnyt niin", Charles kuiskasi ja hieraisi nenänpäätään naisen niskaan, ennen kuin kohottautui hamuamaan tämän korvaa.
"Olisin käyttäytynyt vielä tavalla, joka todella ei sovi herrasmiehelle. Varsinkin, kun yritit saada minua katsomaan hameesi alle."

Wren tuhautti nenäänsä ja huokaisi perään hiljaa.
"Vai yritin saada sinua katsomaan hameeni alle?" hän totesi, toista kulmaansa kohottaen, ja taivutti sitten päätään niin, että saattoi hamuta suudelmaa Charlesin huulilta.
Hän oli melko varma, että biologiassa oli olemassa nimi sille, kun lauman nuorempi naaras uhmasi vanhemman arvovaltaa. Noinkohan kyse oli nyt osittain siitä?
"Täytyyhän miehellä tietenkin olla päiväunia."

Charles nauroi matalasti naisen korvanjuuressa. Vai sillä lailla.
Hän vastasi suudelmaan laskien kätensä Wrenin poskelle ja punoi sormiaan punaisiin hiuksiin.
”Vai päiväunia?” hän hyrähti ja kiepautti Wrenin sitten varmoin käsin selälleen, keinauttaen itsensä käsivarsiensa varaan naisen ylle.
”Älä ryöstä minulta yhtä luonteenlujuuden hetkeä, joka minulla on kanssasi.”

Wren kehräsi naurusta ja katseli Charlesia ripsiensä lomasta, kietoen käsiään miehen niskalle.
Staattinen sähkö sai villit hiukset villiintymään entisestään, menettämään sen vähäisenkin yhteistyöhalun, joka ilmasta riippuen oli muutenkin kyseenalainen.
"Olkoon, kävit silloin vaikuttavan kamppailun", hän myönsi, antaen toisen kätensä valua hipaisemaan Charlesin huulia.
"Ja voitit. Oletan?"

”Totta kai voitin”, Charles protestoi ja kumartui painamaan suudelman Wrenin huulille. Hän oli käyttäytynyt kuin herrasmies. Hän oli riisunut Wrenin kengät vailla yhtään sopimatonta katsetta ja nukkunut kiltisti nojatuolissa ovien takana.
Se, että hän sattui näkemään naisen pyyhkeessä seuraavana aamuna, ei ollut tarkoituksellista.
”Sinä olet koetellut luonteeni lujuutta siitä saakka, kun tapasimme.”

Se sai Wrenin kehräämään vähän lisää.
Charles-parka oli tosiaan ollut herrasmies, viettänyt yönsä tuolissa, vaikka sänky olisi ollut riittävän leveä varmastikin kolmelle heidän kokoiselleen.
Hän kietoi käsivarsiaan paremmin Charlesin ympärille ja veti tätä lähemmäs.
"Helmenvaaleat", hän kuiskasi tämän korvaan, hamuten korvalehteä.

Charles tunsi luonteenlaatunsa päätyvän koetukselle uudemman kerran. Hän siveli sormillaan Wrenin vyötärön kaarta, antoi paljaan rintakehänsä koskettaa naisen ihoa ja huokasi luovuttaen. Hän painoi päänsä ja hamusi naisen kaulaa.
”Helmenvaaleat?” hän toisti huulet korvalta solisluulle vaeltaen.

Wren antoi sormiensa vaeltaa luonnonvalkeiden hiusten joukkoon, jotka olivat jo ennestään hänen käsiensä villitsemät - mutta siitä Charles sai syyttää vain itseään.
"Helmenvaaleat", hän toisti, juoksuttaen sormiaan miehen hiusten lomitse.
"Ne alusvaatteet, jotka herrasmiesmäisesti jätit katsomatta."

Wren koituisi hänen kohtalokseen.
Charles ähkäisi ja nojasi päänsä Wrenin olkapäähän, ennen kuin hamusi ihoa huulillaan.
”Mikä sääli, etten katsonut”, mies vastasi ja piirsi sormillaan lantion kaarta. Hän tunsi edelleen olevansa humaltunut Wrenistä.

Wren oli huomannut pitävänsä siitä, kun sai tuntea Charlesin painon päällään. Se sai hänen olonsa tuntumaan turvalliselta, niin kuin pimeiksi käyvät nurkat eivät voisi enää satuttaa.
"Nythän sinulla on mahdollisuus katsoa niin paljon kuin haluat", hän muistutti, silittäen Charlesin selkää hellästi.
"Kannatko minut kynnyksen yli? Sitten häissä..."

”Kannan sinut milloin vain haluat”, Charles lupasi ja yritti työntää ajatuksen Wrenin alusvaatteista pois mielestään. Hänellä oli luvattomia vaikeuksia pitää ajatuksensa asiallisina, kun nainen oli hänen lähellään.
Mies painoi suudelman Wrenin huulille.
Eikä ulkoministerin sopinut ajatella sitä, miltä Wrenin iho maistui, kun hän yritti pyörittää kansakunnan ulkopolitiikkaa.

"Häissä, sillä kolmas kerta sanoo toden", Wren vetosi ennen kuin vastasi suudelmaan.
Hänen olisi vain yritettävä olla rikkomatta jalkojaan ennen sitä. Ensin lasinsirut ja sitten merisiili - ehkä olisi parempi hankkia kengät, joissa olisi hyvin paksut pohjat ja vahva tuki nilkoille.
Syksyyn oli aikaa vielä monta kuukautta.
Kädet vaelsivat rentoina alemmas Charlesin selällä.
"Äitisi ei taida olla kovinkaan innoissaan kihlautumisestamme."

Charles hautasi kasvonsa Wrenin kaulataipeeseen ja kannatteli painoaan käsiensä varassa, lukiten naisen silkkikirjailtua päiväpeitettä vasten.
”Siniveriset taitavat olla tunnettuja muutosvastarinnastaan”, hän vastasi hamuten ihoa huulillaan.
”Ehkä mitä sinisempää veri on, sitä konservatiivisempi ihminen on. Kenties äitini sukulaissuhde kuninkaalliseen perheeseen selittää, miksi hän on niin ennakkoluuloinen kaikkea uutta kohtaan.”

Päivällistä varten vuoteesta nouseminen alkoi tuntua yhä mahdottomammalta suoritukselta. Voisivatko he ottaa itselleen päivän, jolloin eivät tekisi muuta kuin loikoilisivat vuoteessa? Yhden päivän vain ja ainoastaan itselleen.
Ja ehkä Winstonille, mikäli he viettäisivät päivän Lontoossa.
Wrenin kulmat kurtistuivat hieman, ja hän tavoitteli Charlesin kasvoja silmäkulmastaan.
"Kuninkaalliseen perheeseen?"

Charles kohotti päätään ja katsahti Wreniä yrittäen ymmärtää kysymystä.
”Niin”, mies vastasi ja kumartui hamuamaan naisen korvaa.
”Hän ei vastusta sinua, vaan kaikkea uutta ja erilaista – mutta hän on onnellinen puolestamme.” Luoja tiesi, äiti ei halunnut heidän sukunsa sammuvan.
”Ja joku päivä hän ilmaisee sen vielä paljon sulokkaammin.”

Kuninkaalliseen perheeseen.
Melkoinen nousu, vai kuinka Lady Edgerly olikaan asian ilmaissut? Ei sillä, että asialla olisi ollut lopulta mitään väliä, hän olisi rakastanut Charlesia, riippumatta siitä, mitä kuvitteellista väriä tämän veri olisi edustanut.
Tuli takassa oli hiipunut melkein hiillokseksi.
Wren oli melko varma, että tulisi saamaan vielä osakseen samanlaista - ja vielä paljon hyisempääkin kohtaloa. Mutta hän halusi Charlesin, hinnasta riippumatta.
"Ehkei äitisi pidä minua täysin kelvottomana, tuskin hän silloin olisi puhunut lapsenlapsista."

Charles yskäisi ja vajosi Wrenin vierelle toisen kyynärpäänsä varaan, jättäen toisen kätensä lepäämään naisen vatsalle.
Totta kai äiti oli ottanut asian esille, hermoiltuaan suvun jatkumisesta siitä saakka, kun hän oli ollut vasta 15.
”Sinun ei tarvitse murehtia siitä”, hän vetosi hieraisten niskaansa.
”Tai mistään muustakaan, mitä äitini sanoo.”

Wren huokaisi melkein pettyneenä, kun Charles nousi hänen päältään. Huoneilman viileys yritti heti pureutua paljaaseen ihoon, mutta hän ei halunnut nousta etsiäkseen lattialle päätyneitä vaatteitaan.
Sen sijaan hän käännähti kyljelleen, kasvot Charlesia kohti, ja vei kätensä silittelemään miehen rintakehää.
"En minä murehdi", hän vakuutti.
"Se ei ole vastenmielinen ajatus. Vai onko sinusta?"

Vastenmielinen ajatus. Wren. Hänen lastensa äitinä.
”Ei”, Charles rykäisi korvat vienosti punehtuen ja silitti Wrenin kylkeä, vetäen naista lähemmäs itseään. Hän tutki toffeenvärisiä, eriparisia silmiä.
”En sanoisi niin.” Ajatuskin tuntui sekoittavan hänen sykkeensä.

Ei ehkä aivan vielä, ei juuri tähän hetkeen. Mutta joskus tulevaisuudessa...
Wren ei voinut olla miettimättä, perisikö lapsikin Edgerlyjen suvussa vallitsevan valkeuden. Isänsä terävän katseen.
Kunhan hän pääsisi yli siitä, miten merkilliseltä raskaus ajatustasolla tuntui. Elävä olento kasvamassa hänen sisällään. Gabrielle oli vakuuttanut, ettei se tuntunut oudolta.
Hän silitti luonnonvalkeita hiuksia pois otsalta.
"Tiedäkö, pieni osa minusta haluaisi haalia häihin mahdollisimman paljon irlantilaisia sukulaisia ja ystäviä. Antropologisena kokeena..."

Charles nauroi matalasti ja kosketti nenänpäällään naisen punaisia hiuksia, haudaten hetkeksi kasvonsa niiden joukkoon.
”Minä ehdottomasti tuen tätä koetta”, hän lupasi. Olisi virkistävää nähdä irlantilainen klaani sinisestä verestään jäisen eliitin keskellä. Montakohan orastavaa sydänkohtausta se laittaisi alulle?
”Kutsu kenet tahansa haluat."

Wren piti Charlesin naurusta.
"Uskon, että sillä olisi valtavasti tieteellistä arvoa", hän totesi, antaen kätensä valua silittelemään Charlesin kylkeä.
"Pelkään vain, ettei minulla todellisuudessa ole kovinkaan montaa, jotka kutsua. Sisareni. Isoisä, jos hän on sellaisessa kunnossa, että jaksaa matkustaa. Isä..."
Mutta isä oli poissa, sitä oli turha edes ajatella.
"Kirkon toinen puoli taitaa tulla olemaan hieman tyhjillään."

”Siitä olen varma”, Charles myönsi hopeiset silmät välkähtäen huvituksesta ja halasi Wrenin paremmin syliinsä, antaen käsiensä kulkea paljaalla iholla, harvinaisesta mahdollisuudesta tehdä niin.
”Kenties isäsi haluaisi tulla”, hän ehdotti.
”Haluaisitko olla häneen yhteyksissä?”

Wren antoi silmiensä painua kiinni, keskittyäkseen kosketukseen, joka tuntui pyyhkivän hänen menneisyyttään hitaasti pois.
"Varmasti haluaisi", hän myönsi ja kiehnäsi itseään vielä vähän lähemmäs.
"Jos se olisi mahdollista, haluaisin. Mutta en tiedä, missä hän on..."

Charles veti Wrenin selän rintaansa vasten ja hautasi kasvonsa naisen kaulataipeeseen hamuten sen ihoa hellästi huulillaan.
”Yhteyshenkilöni ovat etsineet hänet”, hän vastasi. Hän ei ollut tainnut mainita naiselle, että oli jäljittänyt linnuista innostuneen isän ja asettanut tämän tarkkailuun varmistuakseen siitä, ettei mies satuttaisi Wreniä ja pyyhkisi pois lämpimiä muistoja lapsuudesta.

Hetken Wren epäili kuulleensa väärin.
Sähköinen jännitys ampaisi läpi kehon, karkottaen raukeuden, jonka Charles oli siihen synnyttänyt. Hän kohottautui nopeasti istumaan miehen vierellä, melkein huitaisten tämän kasvoja terävällä kyynärpäällään.
Toffeenkultaiset silmät olivat rävähtäneet suuriksi.
"Sinä... olet löytänyt minun isäni?"

Charles räpäytti nopean liikkeen hämmentämänä, hieraisi kasvojaan ja kohottautui istumaan.
"Niin", hän myönsi kurtistaen valkeita kulmiaan ja työnsi hiuksiaan taakse.
"Ilmeisesti hän on Galapagossaarilla tällä hetkellä. Haluaisitko lähteä tapaamaan häntä?"

Wren räpäytti silmiään.
Charles oli etsinyt hänen isänsä - tai palkannut ihmisiä, jotka olivat etsineet hänen isänsä. Galapagossaarilta.
Totta kai isä oli juuri siellä.
Hän voisi nähdä isänsä ensimmäistä kertaa vuosiin. Puhua tälle. Halata. Isä voisi saattaa hänet alttarille, jos tahtoisi...
Hän avasi suunsa selittääkseen Charlesille, että isä oli varmasti tutkimassa darwininsirkkuja, ja että tietenkin hän halusi tavata, mutta sanojen sijaan huulilta pakeni surkea vinkaisu, samaan aikaan kun kyyneleet lähtivät valumaan poskille.

Charles räpäytti uudelleen, nyt hermostuneena.
Miksi Wren itki? Oliko nainen tolaltaan, koska hän oli toiminut tämän selän takana?
"Wren", mies vetosi epätietoisena ja kosketti naisen käsivartta. Hänen olisi tehnyt mieli vetää Wren syliin, painaa suudelma punaisiin hiuksiin, mutta hän ei ollut lainkaan varma, miten nainen reagoisi.
"Mikä sinun on?"

Kosketus sai Wrenin havahtumaan, kietomaan käsivartensa Charlesin niskan taakse ja halaamaan itsensä tiukasti miehen rintaa vasten, niin että saattoi haudata kasvonsa vasten turvallisen leveää hartiaa.
Hän ei ollut varma, nousiko paljas iho kananlihalle kylmästä vai silkasta tunteiden myrskystä.
"Sinä etsit minun isäni", hän selitti, vaikka itku puurouttikin sanat toistensa lomaan.
"Minä pääsen tapaamaan isääni..."

Charles nosti Wrenin syliinsä ja kiersi käsivartensa lujasti naisen ympärille.
"Niin", hän vastasi epätietoisena ja silitti villejä, punaisia hiuksia, painaen suudelman paljaalle olkapäälle. Totta kai hän etsi Wrenin isän.
"Heti, kun haluat."

Wrenin sydän hakkasi niin, että pulssi tuntui kuurouttavana korvissa saakka, muutti olon melkein epätodelliseksi.
Tietenkään hänen isänsä ei ollut kadonnut kokonaan, mutta siltä se oli tuntunut, sen jälkeen kun tämä oli eräänä päivänä jättänyt palaamatta kotiin.
Galapagossaarilla. Tietenkin isä oli juuri siellä.
"Minulla on ollut häntä ikävä", hän myönsi, ääni särkyneenä.

Charles yritti nähdä Wrenin kasvot, jotka oli kätketty hänen hartiaansa, ja silitteli hellin sormin irlantilaisuutta heijastavia hiuksia.
”Nyt sinulla on mahdollisuus lähteä tapaamaan häntä”, mies vastasi antaen kätensä valua silittämään naisen selkää ja lapaluita. Isän olisi parempi olla juuri sitä, mitä Wren muisti ja toivoi.

Wren hengitti muutaman kerran syvään, yrittäen saada hengityksensä tasaantumaan ja kyyneleet tyrehtymään.
Vieläköhän isä kuunteli Beatlesia? Keitti liian makeaa teetä?
Hän tyrskähti itkuisesti ja kohotti katseensa, tutkien Charlesin jäisenharmaita silmiä, ennen kuin painoi suudelman miehen huulille. Kun sanat eivät riittäneet kuvaamaan kiitollisuutta.
Hän tulisi vielä olemaan kauhuissaan. Mutta ei juuri nyt.

Charles räpytteli hämmentyneenä, pohtien kuinka vielä vuonna 2018 naisen sielunelämä tuntui tutkimattomalta mysteeriltä, ja vastasi suudelmaan. Hän piirteli sormillaan vyötärön ja lantion paljaaseen ihoon ja vetäytyi sitten suudelmasta tutkimaan toffeisia, eriparisia silmiä.
”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi valkeat kulmat asteen kurtistuen.

Wren nyökäytti päätän ja pyyhkäisi kasvojaan.
Silmät olivat turvonneet ja punaiset, nenä jämähtänyt tukkoon, ja vaatteet vaelsivat pitkin lattiaa.
"En vain voi uskoa, että teit sen", hän totesi, jääden silittämään Charlesin hartiaa sormenpäillään.
"Ja että hänet löydettiin. Se ei... maailma on valtavan suuri paikka, ja todennäköisyys sille, että yksittäinen ihminen löytyy, on..."
Hän pudisti päätään.

Charles silitti Wrenin vyötäröä tutkien naisen silmiä hämillään.
”Totta kai tein sen. Kaipasit isääsi”, hän vastasi valkeat kulmat kurtussa. Se oli tuntunut itsestäänselvyydeltä.
”Nykypäivänä ihmisten jäljittäminen on harvinaisen vaivatonta. Minulla on harvinaisen päteviä yhteyshenkilöitä, eivätkä suhteet MI6:een tietenkään haittaa.”

Wren niiskahti tavalla, joka ei varmasti ollut kovinkaan ladymäinen, mutta hitot siitä. Hän pääsisi tapaamaan isäänsä, isää, jota hän oli kaivannut vuosia takaisin elämäänsä.
"Saat kaiken kuulostamaan niin helpolta", hän totesi hiljaa, siirtäen kätensä silittämään Charlesin poskea.
Kulmat painuivat alemmas.
"Jos hän ei tahdo tavata minua?"

”Olen melko varma, että tahtoo”, Charles vastasi. Hän ei tietenkään voinut olla 100% varma, mutta hän ei olisi lähettämässä Wreniä isän luo, joka käännyttäisi tyttärensä pois.
”Kaikki on varsin helppoa”, mies totesi tutkien eriparisia silmiä ja upotti sormensa punaisiin hiuksiin.

Totta kai isä haluaisi tavata hänet.
Wren ei ollut täysin varma, mikä oli ajanut miehen alun perin pois perheensä luota, mutta hän epäili, että sillä oli ollut enemmän tekemistä äidin kuin isän oman päätöksen kanssa.
Kyyneleet uhkasivat tulvia uudelleen poskille, ja Wren tukahdutti halunsa itkeä suutelemalla Charlesin huulia uudelleen.
"Kiitos..."

Charles halasi Wreniä tiukemmin ja vastasi suudelmaan hämillään. Ei naisen tarvinnut kiittää häntä. Eikö jokainen toimisi samoin?
”Totta kai”, hän vetosi setvien villejä hiuksia.
”Tarvitsethan jonkun saattamaan sinut alttarille. Enkä usko, että kokisin oloani mukavaksi, jos Anderssonilla olisi niin iso rooli häissämme."

Wren nauroi itkunsekaisesti.
"Cliff on hieno mies", hän vetosi, nojaten päänsä Charlesin hartiaa vasten.
"Mutta olisimme aina voineet teeskennellä, että minulla on sukua Alankomaissa. Siellä on tapana, ettei morsianta saateta alttarille."
Alttarille, jolla Charles odottaisi häntä. Ajatus sai vatsanpohjan kipristämään, eikä Wren ollut varma, paljonko siitä oli jännitystä ja paljonko puhdasta epäuskoa.
"Tai sitten Winston olisi voinut hoitaa tehtävän."

Charles kohotti skeptisesti toista kulmaansa.
”Luulen, että suosin Anderssonia koiran yli”, hän vetosi kuljettaen sormiaan irlantilaisten hiussuortuvien lomassa. Hän halusi Wrenin saavan häät, jotka eivät jättäisi naiselle toteutumattomia haaveita. Jos se hänestä riippui, ne olisivat ainoat.
”Sinulla on häkellyttävää luottoa sen eläimen älyyn.”

Nyt sekä Andersson että Winston joutuisivat väistymään. Mikäli isä haluaisi tulla häihin. Saattaa hänet alttarille lukemattomien silmäparien katsellessa. Ylhäisten, arvioivien silmäparien.
Isä tuskin huomaisi sellaista. Eikä varmasti kiinnittäisi huomiota siihen, minkä alueen herttualle tai kreivittärelle intoutuisi kertomaan linnuistaan, joiden maailmaa niin syvästi rakasti.
"Olen melko vakuuttunut, että Winstonin älynlahjoissa on tiettyjä puutteita", Wren totesi, hipaisten Charlesin kaulan ihoa huulillaan.
"Mutta väitän, että se paikkaa niitä puutteita puhtaalla rakkaudella."

Skeptinen katse ei poistunut Charlesin jäänharmaista silmistä. Huulten kosketus hänen kaulallaan tosin hajaannutti hänen ajatuksensa huolestuttavan tehokkaasti.
Wren koituisi vielä hänen kohtalokseen.
”Niinköhän lie”, mies vastasi piirtäen Wrenin lapaluiden linjaa sormenpäillään.
”Sanot vain, milloin haluat lähteä tapaamaan isääsi, ja lähdemme.”

Wren mietti asiaa hetken.
"Ehkä se paikkaa puutteita olemalla itse niin rakastettava. Ottaen huomioon valtavan internetsuosion, josta Winstonkin nauttii, väitän, että corgeissa on oltava jotakin erityistä, joka vetoaa ihmisiin. Ehkä mittasuhteet tekevät niistä pentumaisia, mikä puolestaan herättää hoivavietin?"
Hänen kulmansa olivat painuneet mietteliääseen kurtistukseen, samalla kun käsi silitteli Charlesin rintakehää.
Sydän taisi jättää lyönnin välistä.
"Minun on katsottava, milloin kalenterissa olisi vapaata..."

Charles tutki Wrenin silmiä ja antoi kätensä vaeltaa paljaalla iholla.
Ovelta kuului pehmeä koputus, ja mies nykäisi päiväpeitettä heidän altaan hermostumatta, kääräisi sen suojelevasti Wrenin ympärille pitäen naisen sylissään ja antoi sitten tottuneesti luvan tulla sisään.
”Lady Edgerly halusi tiedusteltavan, onko teillä kaikki mitä tarvitsette päivällistä varten ja tahtoisiko neiti Reynard vaihtaa vaatteita omassa huoneessa”, Holmes kysyi pettämättömän kohteliaana ja tyynenä, katse vaeltelematta, vaikka Wrenin rintaliivit olivat kahden sentin päässä hänen kengästään.
”Kaikki on erittäin hyvin”, Charles vastasi, ”luulen, että neiti Reynard selviytyy minun huoneessani tällä erää. Kiitos, Holmes.”
Hovimestari nyökkäsi ja perääntyi ovelle.

Wren hätkähti koputusta, sydän vihlaisi säikähdyksestä ennen kuin hän muisti, ettei heillä oikeastaan ollut enää mitään salattavaa.
Silti hän tunsi kevyen punan kohoavan pisamiensa alle, kun hovimestari astui huoneeseen. Toffeenkultainen katse tutki hieman levottomana lattiaa, ja punehtuminen syveni, kun hän havaitsi osan yksityisistä vaatekappaleistaan edustavan varsin näkyvinä.
Ei sentään mitään hävytöntä, siistit ja hillityn pitsisomisteiset.
Hovimestarin lähdettyä hän hautasi kasvonsa vasten Charlesin kaulataivetta.
"Oliko tuo äitisi tapa ilmaista, ettei hän arvosta ratkaisuamme jakaa huone?" hän naurahti, hieraisten miehen kaulaa nenänpäällään.
"Ehkä minun pitäisi pukeutua."

Charles käänsi katseensa takaisin Wreniin jo ennen kuin ovi sulkeutui hovimestarin perässä. Täällä ei ollut syytä hermostua - he olivat kotona.
"Ei", Charles vastasi ujuttaen kätensä takaisin paljaalle vyötärölle, sivellen sitä sormillaan. Hän rykäisi.
"Luulen, että se on tarpeetonta. Tämä pukee sinua erinomaisen hyvin."

Wren hieraisi Charlesin kaulansyrjää uudelleen nenänpäällään ennen kuin kohotti katseensa, tutkien miehen kasvoja katseellaan.
Toffeenkultaiset silmät siristyivät hieman, kyynelten muisto viipyi niissä yhä punoittavana.
"Lord Norfolk on joutumassa hunningolle", hän huomautti.
"Ei ole vielä edes päivällisaika."

Hetkeksi Charles painoi katseensa häpeissään, korvat rajusti punehtuen. Se oli totta. Hän oli hunningolla.
Häpeällistä.
Mies rykäisi.
"Se on valitettavaa", hän vastasi hillitysti, vetäen Wreniä vyötäröstä lähemmäs itseään ja painoi huulensa naisen kaulalle.
"Hyvin pahoiteltavaa."

Punehtuvat korvat saivat Wrenin kehräämään pehmeästi naurusta ja kumartumaan hipaisemaan toista korvalehteä huulillaan.
"En sanoisi niinkään", hän kuiskasi, huokaisten hiljaa kun huulet hipoivat ihoa.
"Paljonko kello on..?"

"Ehkä kolme", Charles vastasi piirtäen naisen kaulansyrjää viileällä nenänpäällään ja painoi sille sitten helminauhan suudelmia.
"Mahdollisesti neljä." Hän ei voinut olla harkitsematta, voisivatko he vain hylätä päivällissuunnitelmat. Sanoa olevansa kiireisiä ja unohtua tänne vielä hetkeksi.

Kolme tai neljä. Päivällinen taisi olla katettuna kuudelta.
Vino hymy häivähti Wrenin suupielessä, kun hän laski kätensä Charlesin hartioille ja painoi miestä päättäväisesti selälleen sängylle, joka jo nyt oli joutunut hieman myntätyksi, kun päiväpeitto oli nykäisty suojaamaan hänen paljasta vartaloaan.
Nyt se sai valahtaa takaisin alas.
"Sittenhän meillä on aikaa..."

Charles tunsi sydämensä jättävän askeleen välistä ja veti syvään henkeä, kun vajosi epäröiden selälleen sängylle. Hän oli hunningolla. Aivan toivottomasti hunningolla.
"Ehkä hetki", hän myönsi yrittäen turhaan tehdä äänestään vähemmän käheän, kun antoi sormiensa silittää lantion paljasta kaarta, katseensa vaeltaa ihaillen valkealla, pisamaisella iholla.

Olisi varmastikin ehdottoman huonotapaista myöhästyä päivälliseltä. Varsinkin, kun hänen olisi kai pitänyt yrittää tehdä vaikutus tulevaan anoppiinsa, yrittää epätoivoisesti vakuuttaa tämä siitä, että hän oli sovelias puoliso Edgerlyn suvun ainoalle perilliselle.
Hitot.
Wren asettui hajareisin Charlesin vatsan päälle ja kumartui suutelemaan miehen huulia, sukien luonnonvalkeita hiuksia otsalta taakse.
Menisiköhän pitkään, ennen kuin joku lähetettäisiin kyselemään heidän peräänsä?

Asetelma tuntui nurinkuriselta, eikä Charles ollut varma tunsiko hermostuksen vai odotuksen nipistyksen.
Hänen kätensä valuivat kuin luvatta naisen paljaille reisille, kun Charles kohotti päätään vastaten suudelmaan. Hän ei tiennyt, miten suudelma saattoi edelleen tehdä hänet nälkäiseksi.
Lord Norfolk oli hunningolla.

Wren oli ylpeästi syyllinen siihen, että Charlesin hillitty ulkokuori oli päässyt rakoilemaan. Että mies oli hänen kanssaan vuoteessa nyt, vaikkei päivällistä ollut vielä edes syöty.
Hän antoi sormiensa upota vaaleiden hiusten joukkoon ja hamusi miehen huulia nälkäisemmin ennen kuin antoi huultensa valua hamuamaan valkeaa kaulaa.
"Teit minut hyvin onnelliseksi sillä, että etsit isäni. En ole varma, olenko vielä edes täysin sisäistänyt sitä."

Hunningolla.
Mutta Charles voisi haudata kasvot käsiinsä myöhemmin, pohtia täydellistä sivistyneen käytöksen ja itsehillinnän puutostaan.
"Totta kai etsin isäsi", hän vastasi ja yritti pitää ajatuksensa kasassa, kun Wrenin huulet vaelsivat hänen kaulalleen.
"Teen mitä tahansa, millä voin tehdä sinut hieman onnellisemmaksi."

Wren räpäytti silmiään.
Se tuntui hyvin... merkilliseltä ajatukselta. Samaan aikaan lämpimältä ja sellaiselta, joka sai kyyneleet aivan väkisin pyrkimään silmiin.
"En ole varma, onko kukaan ajatellut noin pitkään aikaan", hän totesi hiljaa, näykäten kaulan ihoa kevyesti, saadakseen jotain muuta tekemistä kuin purskahtaa itkuun.

Wren koituisi ehdottomasti hänen kohtalokseen.
Charles räpäytti näykkäyksestä kaulallaan, yrittäen estää ajatuksiaan häviämästä nälän tieltä, jollaista hän ei ollut tiennyt voivansa tuntea. Mutta ehkä täällä se olisi hyväksyttävää. He olivat kotona, ja Wren oli hänen kihlattunsa.
Ajatus tuntui edelleen epätodelliselta. Kädet nousivat reisiltä selkää pitkin punaisiin hiuksiin, juoksuttivat suortuvia sormiensa lomassa.
"Minä haluan sinun olevan sietämättömän onnellinen."

Sormus oli pysynyt visusti sormessa. Oli hämmentävää, kuinka sitä ei lopulta enää huomannut, paitsi silloin, kun katse sattui osumaan virheettömään safiiriin.
Aina silloin Wrenin henki salpautui hetkeksi, ja hän tunsi vastustamatonta halua nipistää itseään. Varmistaa, että hän oli tosiaan hereillä.
Hän liukui hieman alemmas Charlesin sylissä, painaen suudelman paljaalle solisluulle.
"Minä en usko olleeni näin onnellinen vuosiin", hän huokaisi hiljaa.

Charles sulki silmänsä hetkeksi haalien ajatuksiaan ja itsehillintäänsä kasaan, punoessaan sormiaan naisen punaisiin hiuksiin.
"Mukava kuulla", hän vastasi käheästi.
"En minäkään."
Lord Norfolk, ennen päivällistä. Mutta he olivat kihloissa. Wren jakaisi hänen elämänsä. Se oli huumaava ajatus.

Wrenin sydän hypähti lämpimästä tunteesta. Charles oli onnellinen hänen kanssaan. Charles, joka heidän tavatessaan oli tuntunut pohjattoman kyllästyneeltä niin elämäänsä kuin maailmaan ympärillään.
"Charles, voisimmeko me käydä katsomassa hevosia?" hän pyysi hiljaa, painaen toisen suudelman solisluun vierelle.
"Tosin..."
Hän kurtisti kulmiaan ja kohotti katseensa, tutkien teräksenharmaita silmiä, ja kohottautui sitten lähemmäs miehen korvaa.
"Olen tainnut saattaa itseni tilaan, jossa kaipaisin sinua vielä hyvin lähelle."

"Tuota, totta kai", Charles vastasi räpytellen hämmentyneenä ja yrittäen kasata itseään. Puhuihan Wren Lilford Hallin talleissa asuvista eläkeläisistä ja toipilaista, jotka laidunsivat kartanon puistoissa?
Hän räpäytti uudelleen naisen jatkaessa.
"Niinkö?" hän kysyi ääni paljastavan käheänä ja kädet valuivat villeistä hiuksista paljaalle lantiolle. Kiivas syke tuntui leviävän sydämestä koko kehoon.
Hunningolla.

"Niin."
Wren suoristautui miehen sylissä, niin että saattoi katsella tämän kasvoja ja kumartua sitten hamuamaan huulia.
"Sinulla tuntuu olevan minuun sellainen vaikutus. Ajasta ja paikasta riippumatta."
Hänen kulmansa kurtistuivat.
"Sinulla vain taitaa olla housut..."

Niin. Charles veti terävästi henkeä ja yritti kasata itseään sinnikkäämmin. Ei hän voinut käyttäytyä näin – mennä niin perinpohjaisesti sekaisin Wrenin kosketuksesta.
Kädet viipyivät Wrenin lantiolla.
Hän oli kiitollinen housuistaan, niiden tukaluudesta huolimatta.
"Niin", hän kuiskasi käheästi, "onko se ongelma?"

Punaiset hiukset olivat villiintyneet kosketuksesta. Minne niitä pidellyt solki oli mahtanut kadota? Jonnekin peitteiden joukkoon, varmastikin. Täällä ei ollut Winstonia viemässä sitä.
"Kyllä se on", Wren myönsi.
"Täällä ei ole merta, johon voisin hypätä viilentymään..."
Se oli ihastuttava muisto.

Wren tuntui sekoittavan hänen kykynsä ajatella perinpohjaisesti. Charles tutki naisen silmiä ja kohottautui hakemaan suudelmaa naisen huulilta.
Mitä toivoa hänellä olisi koskaan edes yrittää vastustaa? Syke hakkasi päässä, sumensi hänen järkensä.
Charles laski kätensä Wrenin lantiolta avaamaan housujaan.

Wren nauroi kehräten ja piilotti kasvonsa hetkeksi Charlesin kaulansyrjää vasten.
Hän ei ollut koskaan tiedostanut, että voisi tuntea tällä tavalla ketään kohtaan. Hän tiesi, mitä rakastuminen kemiallisesti tarkoitti, mutta epäili, ettei ollut koskaan todella tuntenut sitä - ainakaan näin vahvana.
"Tahdotko olla siinä?" hän kuiskasi miehen korvaan, hipaisten sitä huulillaan.
Hänen aivokemiansa oli täysin sekaisin Charlesin vuoksi.

Charles oli melko varma, että hänen aivokemiansa oli tuhoontuomittu.
Tahtoiko hän olla tässä? Ei, hän vain halusi Wrenin. Siitä hän oli melko varma, vaikka muuten ajatusten muodostaminen oli toivotonta.
Mies punoi sormensa hetkeksi Wrenin hiuksiin, painoi suudelman naisen poskelle ja heitti heidät sitten ympäri. Hän lukitsi Wrenin hellästi alleen, painoi huulensa valkealle, pehmeälle kaulalle ja painautui lähemmäs.
Lord Norfolk voisi hävetä käytöstään myöhemmin.

Tuleva Lady Norfolk oli irlantilainen, joka kieltäytyi häpeämästä yhtään mitään - jos jotain hävettävää olisi ollut, hän olisi voinut kuitata sen yksinkertaisesti irlantilaisuudellaan. Kuten Charles oli epäillyt, ei tainnut olla montakaan sellaista tilannetta, jossa Wren ei olisi voinut - tai ainakin voinut yrittää - vedota sukujuuriinsa satujen ja tarinoiden saarella.
Silittäessään miehen selkää hengästyneenä ja lämpimänä ja tosin epäili, uppoaisiko tekosyy miehen äitiin. Varsinkaan, jos he nyt myöhästyisivät päivälliseltä.

Hunningolle perinpohjin päätynyt Lord Norfolk halasi Wreniä vielä hetken, kasvot naisen kaulataipeeseen haudattuina, ennen kuin vajosi tämän vierelle selälleen ja tuijotti pylvässängyn kirjailtua kattoa.
Hänen huoneensa ei ollut tainnut kokea tällaista näytöstä aikaisemmin.
Charles hieraisi kasvojaan ja nojautui painamaan vielä suudelman Wrenin poskelle, ennen kuin kohottautui istumaan sukien hiuksiaan taakse.
”Luulen, että meidän pitäisi lähteä nyt päivälliselle. Ennen kuin menetän järkeni lopullisesti."

Wren lähes voihkaisi, kun Charles vetäytyi kauemmas, kädet olisivat halunneet ojentua tavoittelemaan miestä takaisin. Kietoutua vielä kerran vaaleiden hiusten joukkoon, sukia ne yhtä sekaisin kuin unissa, jotka olivat pitkään vainonneet hänen öitään. Unia, joita yleensä oli seurannut Paavin moittiva vierailu alitajunnassa.
Viime aikoina Paavi oli vieraillut harvemmin. Keräsi ehkä voimiaan suurta koitosta, avioliittoa anglikaanipirun kanssa, varten.
Hän sukaisi sormet läpi hiuksistaan, haluttomana nousemaan.
"En ole täysin varma, voinko luottaa jalkojeni kantavan."

Charles katsahti Wreniä olkansa yli ja oli melko varma, että oli menettämässä järkensä lopullisesti. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt ihmisväestöä ohjaavaa halua olla lähellä toisiaan. Ehkä se todella oli ylivoimainen, huumaava, ajatukset sumentava tunne, jonka janosi tuntea uudelleen.
Hän kosketti naisen reittä, piirsi lämpimään ihoon sormenpäillään ja taisteli itsehillinnästä. Jos hän edes harkitsisi kumartuvansa suutelemaan Wreniä, he jättäisivät päivällisen välistä eivät pääsisi ulos huoneesta loppuiltana.
”Minä voin kantaa sinut”, hän lupasi käheästi.

Wren oli melko varma, että hänen olisi kuulunut olla hermostunut, odottaa kauhulla mahdollisia lisäkommenttejä, joita Lady Edgerlyllä olisi hänelle esittää päivällisen aikana. Muistutuksia siitä, että hän oli onnistunut loikkaamaan melko korkealle, tai mitä Charlesin äidillä ikinä olisikaan mietittynä hänen varalleen.
Hänen kehonsa vain taisi olla liian täynnä endorfiineja sellaiseen, hermostuksen tuntemiseen.
"Sanommeko, että minua alkoi heikottaa nälästä?" hän naurahti.
Päivällistä varten olisi varmasti suotavaa myös pukeutua.

Aikuinen mies. Käyttäydy, Charles ruoski itseään.
”Se kuulostaa todenmukaiselta”, hän vastasi ja pakotti itsensä nousemaan sängyltä. Ehkä hänen pitäisi vaihtaa päivällistä varten. Tarkoitus ei ollut antaa äidille sydänkohtausta, ja vaikka Lady Edgerly tuntui tietävän kaiken, mitä Lilford Hallin tiluksilla tapahtui, rypistynyt paita ja sekaiset hiukset voisivat antaa julmia sydämentykytyksiä.
Lord Nolfok, olette hunningolla.
”Nämä taitavat olla sinun”, hän totesi kumartuessaan poimimaan naisen alusvaatteet lattialta eikä voinut olla hipaisematta kaihoisasti paljasta vatsaa niitä ojentaessaan.

Ei olisi ollut mikään ihme, vaikka olisikin heikottanut. Hän oli syönyt tuskin muruakaan koko päivänä hermostukseltaan, ja he olivat taitaneet juuri kuluttaa melkoisen määrän energiaa.
Wrenin katse haravoi ympäristöä hetken puhelinta etsien, niin että hän olisi voinut selvittää nopeasti tarkan määrän, mutta Charlesin sanat saivat hänet kääntämään katseensa takaisin mieheen.
"Niin taitavat", hän myönsi, nousten istumaan, ja tarttui hetkeksi vatsaa hipaisseeseen käteen painaakseen sille suudelman.
"Tämäkin taitaa olla minun."

Charles suli hymyyn, joka pehmensi kasvonpiirteet ja sulatti silmien jään.
"Se on aivan täysin sinun", hän myönsi eikä voinut itselleen mitään, kun istahti takaisin pylvässängyn laidalle ja kumartui painamaan suudelman Wrenin otsalle.
Ei, Wren halusi käydä katsomassa hevosia. Ja heidän pitäisi syödä päivällistä äidin kanssa.
Hän silitti villejä, punaisia hiuksia pois otsalta. Tätäkö rakkaus oli? Täydellistä, huumeen kaltaista hulluutta, jota ei voinut saada tarpeeksi?

Olisi varmastikin pitänyt pukeutua.
Mutta se oli hyvin hankalaa, kun kehon jokainen solu tuntui vaativan päinvastaista. Mahdollista unohtua sinisävyiseen vuoteeseen Charlesin kanssa.
Vino hymy kohosi Wrenin kasvoille.
"Ja tämä on aivan täysin sinun", hän lupasi, kurottaen painamaan suukon miehen poskelle.
"Mutta emme taida tehdä nyt kovinkaan hyvää työtä lähtemisen kanssa."

Charles tutki Wrenin silmiä hymyillen, antaen kätensä viipyä naisen hiuksissa.
"Ei, suorituksemme on sillä saralla ala-arvoinen", hän myönsi ja katsahti sitten kohti heidän laukkujaan.
"Ehkä meidän pitäisi käydä päivällisellä äidin kanssa, ennen kuin lähettää Holmesin hakemaan meitä. Vai mitä arvelet?"

Tavatessaan Charlesin Wren ei olisi osannut kuvitellakaan, että mies voisi jonakin päivänä hymyillä niin uskomattoman lämpimästi. Se sai hänet kumartumaan uudelleen lähemmäs ja hamuilemaan suudelmaa huulilta, ennen kuin hän pakotti itsensä nousemaan seisomaan pujottautuakseen takaisin alusvaatteisiinsa.
"Holmes suhtautui tilanteeseen aiemminkin hyvin tyynesti", hän myönsi, tutkien katseellaan hetken lattialle lentäneitä vaatekappaleitaan ennen kuin asteli laukulleen.

Suudelma oli murentaa Charlesin vakaumuksen. Mies vastasi suudelmaan ja repi itsensä sitten takaisin jaloilleen, juoksuttaen sormet läpi hiuksistaan. Hän teki niin muutaman kerran uudelleen, kun katse osui Wrenin alastomuudessaan lumoavaan kehoon eikä hän ollut saada sitä irti.
Kokoa itsesi, aikuinen mies.
"Palvelusväkemme on ensiluokkaista", hän vastasi etsien laukustaan puhtaan, siistin paidan ja pukupussiin pakatun, tumman puvun. Solmio ja taskuliina toivat harvinaista väriä hillittyyn skaalaan.

Palvelusväki.
"Äärimmäisen hienovaraista, ainakin", Wren myönsi, kumartuen etsimään itselleen uutta paria sukkahousuja. Hän harkitsi hetken, ja valikoi itselleen sitten smaragdinvihreän, a-linjaisen leningin.
"Kuinka monta heitä oikein on?"
Hän pujottautui sisään leninkiin ja kääntyi vilkaisemaan Charlesia, toffeenkultaiset silmät tuikahtaen.
"Autatko..?"
Vaikkei vetoketju tällä kertaa ollutkaan jumissa.

Charles astui lähemmäs ja siveli sormenpäillään paljasta selkää, kuljetti niitä selkärankaa pitkin, ennen kuin veti vetoketjun varovasti kiinni. Eikä voinut estää itseään, kun pyyhki punaisia hiuksia syrjään ja painoi suudelman naisen niskalle.
"Olet tavattoman kaunis", hän kuiskasi ja astui sitten kauemmas solmimaan solmiotaan.
"Lilford Hallissa asuu vakituisesti puoli tusinaa, ja äitini palveluksessa ja hänen mukanaan kulkee kolme."

Selän hively ja kuiskaus lähettivät miellyttäviä väristyksiä pitkin selkärankaa, niin että oli hyvin lähellä, ettei Wren kääntynyt ja töninyt miestä lempeästi - tai vähemmän lempeästi - takaisin sängylle.
Sen sijaan hän kumartui poimimaan lattialta kanariankeltaisen neuletakkinsa, ja puistettuaan sitä pari kertaa totesi sen olevan yhä moitteettomassa kunnossa, muutamaa koirankarvaa lukuun ottamatta. Karvojen väristä päätellen syyllinen oli Goldfinger.
Sormus välkähti taas sormessa, toistaen huoneen sinistä väriä.
"Se on melkoinen määrä", hän huomautti ja kääntyi Charlesin puoleen, kallistaen päätään.
"Anna kun minä."
Hän piti solmion sitomisesta. Piti siitä vielä enemmän nyt, kun he saattoivat olla yhdessä.

Charles laski kätensä Wrenin vyötärölle ja silitti sen kaarta sormenpäillään, vetäen naista lähemmäs. Hän kosketti punaisia hiuksia ja kumartui painamaan kevyen suudelman naisen huulille.
"Lilford Hall on melkoinen talo", mies vastasi tutkien toffeenruskeita silmiä.
"Äidilläni on taloudenhoitaja, autonkuljettaja ja seuraneiti, joka taitaa tällä vuosisadalla kulkea henkilökohtaisen assistentin nimellä."

He tosiaan tekivät onnetonta työtä lähtemisen kanssa.
Wren solmi solmion siististi ja näppärästi, jääden hipelöimään taskuliinaa haluttomana vetäytymään kauemmas.
"Niin on", hän myönsi, kohottaen katseensa Charlesin silmiin. Hymy sai hänen omat silmänsä siristymään hieman.
"Sitäkö minäkin sinulle olen?"

Charles antoi käsiensä viipyä Wrenin vyötäröllä, kiersi ne selälle ja veti naisen kiinni rintaansa. Ehkä he myöhästyisivät hieman. Mutta maailma muuttui, ja ehkä oli sallittua huumaantua toistensa seurasta.
"Seuraneiti?" hän nauroi ja kosketti nenällään punaisia hiuksia.
"Haluaisitko olla?"

Wren nauroi kehräten.
"Se kuulostaa kovin... hienostuneelta."
Tai likaiselta, riippuen, miltä kannalta asiaa katsoi. Nykymaailmassa kaikesta sai likaista, ei tarvinnut kuin muuttaa sanojen merkitystä hieman, ja voilá.
Hänen kulmansa kurtistuivat kevyesti, kuin hän olisi miettinyt asiaa.
"Luulen, että haluan olla kaikkein mieluiten kihlattusi."

Charles poimi naisen käden käsiinsä ja painoi rystysille suudelman.
"Hyvä. Se on minunkin toiveeni", hän vastasi ja huokasi sitten, sukien valkeita hiuksiaan vähemmän... Hävyttömään malliin.
"Ehkä meidän pitäisi todella mennä käymään päivällisellä."

Wren tunsi palavaa halua sukia Charlesin hiukset takaisin villiintyneeseen malliin. Näyssä oli jotakin niin yksityistä, jotakin vain hänen silmilleen tarkoitettua, että hänen vatsaansa kipristi lämmin tunne.
Joka saattoi olla osittain nälkääkin.
"Kyllä, olet varmasti oikeassa", Wren myönsi ja astui vastentahtoisesti kauemmas. Hän kiinnitti villiintyneet hiuksensa laukustaan poimimallaan soljella ( ei sillä samalla, joka oli edelleen kummasti kadoksissa ) ja pujotti jalkansa rubiininpunaisiin korkokenkiinsä.

Charles katsahti itseään hopeakehyksisestä, vanhasta peilistä, sukaisi vielä kerran hiuksiaan ja avasi sitten Wrenille huoneen oven.
Tummapuinen, maalauksin kirjottu käytävä avautui edessä, ja mies johdatti naisen majesteettisen aulan kautta ruokasaliin, jonka pitkä, tummapuinen pöytä oli katettu elegantisti kolmelle. Pöydän yllä roikkui kristallista kimaltavia kattokruunuja ja hopeisten kynttilänjalkojen kynttilät oli sytytetty.
Lady Edgerly odotti heitä, hillittynä ja eleganttina, vaaleansiniset silmät hienovaraisen paheksuvina.
Charles veti Wrenille tuolin, hipaisi naisen olkaa ja istui toiselle puolelle pöytää, kun Holmes täytti lasit asiantuntevasti viinillä ja aloitti tarjoilun.

Suuri pöytä näytti liioitellun suurelta kolmelle.
Heidän kotonaan pöytätilaa ei ollut ollut riittämiin enää vuosiin, eikä klaani ollut lopulta edes yrittänyt syödä yhtä aikaa. Wren oli syönyt mieluiten ulkona, piilottanut pari voileipää laukkuunsa ja paennut kodin hulinaa metsäänsä.
Hän tutki moitteettomasti kiillotettuja aterimia katseellaan ja oli hyvin kiitollinen siitä, että ohje 'aloita uloimmilla' taisi päteä tässäkin tapauksessa.
Katse hakeutui hetkeksi kristalleihin, jotka kynttilöiden valo sai kimaltelemaan, ennen kuin ensimmäinen ruokalaji kannettiin pöytään.
Laskiessaan viimein siron jälkiruokahaarukan kädestään hän tunsi olonsa melkein väsyneeksi.

"Suo anteeksi, äiti. Lupasin esitellä Wrenille hevosia", Charles sanoi nousten pöydästä tuoli äänettömästi taakse liukuen.
Lady Edgerly oli käsitellyt tehokkaalla hienovaraisuudella Edgerlyjen suvun historiaa ja asemaa yhteiskunnassa, Lilford Hallin historiaa, tiedustellut yhteisiä tuttuja, kysynyt kohteliaasti Wrenin koulutuksesta ja tulevaisuudensuunnitelmista. Charles oli kuitenkin puuttunut keskusteluun siinä vaiheessa ja säästänyt Wrenin vastaamasta.
"Wren", hän kutsui ja ojensi kätensä naista kohti.

Charlesin kutsu sai Wrenin havahtumaan ajatuksistaan. Hän oli vajonnut omaan maailmaansa, järjestämään kaikkea Lady Edgerlyn hänelle jakamia tiedonmurusia oikeille paikoilleen.
Hymy sai toffeenkultaiset silmät siristymään, kun hän tarttui Charlesin käteen ja nousi seisomaan, kirkuvana väriläiskänä keskellä eleganttia huonetta.
Osa hänestä odotti edelleen heräämistä hämmentävästä, hämmentävästä unesta.

Charles sulki Wrenin käden omaansa ja johdatti naisen sitten pitkin kartanon hiljaisia, arvokkaita käytäviä takaisin majesteettiseen aulaan. Holmes odotti heitä aulassa, heidän villakangastakkinsa käsivarrelleen siististi viikattuna.
Mies poimi omansa, ja hovimestari tarjoutui auttamaan takin Wrenin päälle.
"Voin näyttää sinulle Lilford Hallin tallit", hän lupasi ja kiersi kätensä naisen vyötärölle johdattaen tämän sitten kohti talon takaosaa.

Wren oli aina pitänyt suuntavaistoaan varsin hyvänä, mutta silti hänessä asui pieni epäilys siitä, että hän saattaisi eksyä historiallisen kartanon loputtomilta tuntuville käytäville, mikäli ei pitäisi varaansa.
Oli hyvin hämmentävää tajuta, että takki, jonka hän oli jättänyt huoneeseen, oli jollakin merkillisellä tavalla siirtynyt aulaan Holmesin käsivarrelle.
Se sai Wrenin kulmat painumaan alas ja epäluulon häivähtämään katseessa. Ehkei hovimestari ollutkaan aivan niin tavallinen, kuin miltä näytti?
Saatuaan takin päälleen hän käänsi katseensa Charlesiin, kasvot vinoon hymyyn sulaen.
"Olen odottanut sitä jo pitkään."

Charles nauroi ja painoi suudelman naisen ohimolle, kun johdatti tämän salien, kirjastohuoneiden ja jopa avaran, hopeakirjotun tanssisalin läpi takaoville ja kartanon siipien väliin jäävään puutarhaan. Se oli maltillinen talven edessä, ja silti äärimmäisellä rakkaudella hoidettu.
Kevät herättäisi sen kukkien loistoon.
"Lilfordin tallit ovat vanhat ja pienet – aivan erilaiset kuin Rosings Park", hän varoitti. Tuuli puhalsi valkeat hiukset sekaisin.
"Täällä asuu äidin eläköityneitä kenttäratsuja ja pari toipilasta", mies jatkoi. Siipien väliin jäävän puutarhan päässä oli hiekkainen, aidaton ratsastuskenttä, joka oli reunustettu pienillä, hoidetuilla pensailla. Huolella ajettu nurmi levittäytyi vihreänä puistoon sen takana, ja pimeässäkin saattoi erottaa valkeita aitoja lohkomassa maisemaa.

Wrenin valtasi sama tunne kuin silloin, kun he olivat ensimmäistä kertaa kivunneet yläkertaan: hän tunsi vastustamatonta halua pysähtyä tutkimaan jokaista yksityiskohtaa, sivelemään niitä sormillaan tai painamaan värit ja muodot mieleensä.
Mutta ehkä hänellä olisi vielä aikaa. Sitten kun tästä olisi tullut hänenkin kotinsa.
Oliko niin lupa ajatella?
Charlesin varoitus sai hänet nauramaan ja pudistamaan päätään, yksi röyhkeä suortuva oli jo paennut pikaiselta kampaukselta.
"On ehkä parempi, etten vie sinua tutustumaan minun talliini..."
Talliin, jossa ei lopulta ollut mitään hänen omaansa, mutta joka silti oli tuntunut omalta.
"Tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt."

"Ehkä se onkin", Charles vastasi. Lilford Hall tuntui omalta maailmaltaan, suojassa nykymaailman kosketukselta.
Mitä tahansa maailmassa tapahtui, Charles tunsi löytävänsä täältä hiljaisuutta ja harmoniaa.
Mies veti auki siipirakennuksen päässä olevan, kivisen tallin oven ja päästi Wrenin sisään. Kivinen, vanha talli tulvi lämmintä valoa ja hevosten tuoksua. Neljä kivistä karsinaa olivat kalterittomia ja avautuivat pienten ikkunoiden täplittämälle käytävälle. Tummapuiset ovet oli asetettu keskelle karsinoiden kivisiä seiniä, ja yksi hevosista ojensi jalopiirteisen päänsä sen yli. Vanhuus näkyi kookkaan täysiverisen rakenteessa, mutta tummanruunikon suklaanvärinen karva kiilsi edelleen elinvoimaisena ja silmät olivat kirkkaat.
"Never Neverland", Charles esitteli silittäen hevosen päätä, "yksi äitini maineikkaimmista siitosoreista. Myös Javan isä."

"En olisi siitä lainkaan pahoillani. Olen melko vakuuttunut siitä, että jokainen ihminen tarvitsee paikan, jossa ajalla ei ole minkäänlaista merkitystä."
Tallin tuoksu oli tuttu, hyvin samanlainen kuin se, joka oli tervehtinyt häntä vuosia sitten kotona. Tämä oli paikka, jossa oli helppo olla onnellinen.
Wrenin silmät siristyivät hymyyn, kun jalo, tumma turpa työntyi tervehtimään heitä.
"Taidan nähdä yhdennäköisyyttä", hän myönsi, tarjoten kättään orin haistettavaksi ennen kuin rapsutti sen kiiltävää karvaa. Pieni, neuroottinen Java, joka tuntui odottavan pysyvästi maailmanloppua.
"Paddy ei ole muuttanut tänne?"

"Ei. Kenties joku päivä, mutta tällä hetkellä se on muiden hevosteni kanssa ja Winterin vastuulla", Charles vastasi ja suoristi melkein Paddyn veroisen, vanhan täysiverisen harjaa.
"Tänne mahtuu tällä hetkellä 12 hevosta, kolmeen pieneen talliin." Nyt muitakin vanhempien orien päitä työntyi ovien yli käytävälle. Yhden suupielestä törrötti heinänkorsia kuin viiksiä.
"Haluan rakentaa Lilford Hallista merkittävän kenttäkilpailun, ja kenties majoittaa omat hevoseni joskus tänne. En ole kuitenkaan päättänyt, haluaisinko tuoda tänne niin moderneja tiloja, joita kilpahevoseni vaatisivat."

Ehkä olikin parempi, että kaikki hevoset asuivat samassa paikassa, kun otti huomioon Charlesin kiireisen aikataulun. Mies pääsi tervehtimään Paddya jo nyt aivan liian harvoin, puhumattakaan siitä, että eläköitynyt tähti olisi asunut toisaalla.
Sitä paitsi, hänen ymmärtääkseen Winter teki hyvää työtä hevosen kanssa, joten olisi siinäkin mielessä ollut sääli erottaa Paddy hoitajastaan.
Wren keskittyi rapsuttamaan tummanruunikon päätä, upoten hetkeksi siihen ihanaan rentouden tilaan, jonka hevoset hänessä aina herättivät. Turvassa.
Hartioihin varastoitunut kireys alkoi hitaasti hellittää.
"Se olisi varmasti upeaa."

"Joku päivä Lilford Hall isännöi kolmen tähden kansainvälisiä kenttäkisoja – kenties voisin rakentaa tästä jopa neljän tähden kilpapaikan", Charles pohti haaveikas pehmeys hopeanharmaissa silmissä häivähtäen.
"Kenties ostaisin vain oman tallin lähiseudulta. En haluaisi muuttaa Lilford Hallin sielua."

Wren unohtui tutkimaan Charlesin kasvojen profiilia, sitä kuinka tämän katse muuttui haaveista puhuttaessa.
Hän tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä ja kietoi käsivartensa miehen vyötäisille, halaten itsensä kiinni tämän kylkeen.
Hän rakasti saada nähdä, kuinka viileä ulkokuori murtui, ja paljasti altaan lämmön, jota moni ei päässyt näkemään.
Silmät hymyn siristäminä hän kurotti hamuamaan suudelmaa miehen huulilta.

Charles soi Wrenille hymyn kiertäessään käsivartensa naisen selälle ja kumartui sitten vastaamaan suudelmaan.
Wren oli hänen kanssaan Lilford Hallissa, pienessä, kivisessä tallissa, joka soi hevosten levollista rouskutusta, Edgerlyjen sukusormus nimettömässään. Hän rutisti naista hetkeksi tiukemmin rintaansa, ennen kuin vetäytyi voidakseen katsoa pisamaisia kasvoja, kädet vyötäröllä viipyen.
"Huomenna voimme käydä katselemassa tiluksia ratsain."

Ajatus sai Wrenin hymyilemään niin, että vinot kulmahampaat vilahtivat huulten lomasta.
Onnellinen kettu.
"En ole varma, kuinka minun olisi tarkoitus nukkua yön yli", hän vetosi ja kurottautui hipaisemaan Charlesin huulia omillaan.
Kuinkahan pahasti Lady Edgerly olisi ajatusta vastaan? Tietäessään, että hän oli vain pienen yksityistallin kasvatti, tuskin koskaan kunnon opetusta saanut. Nämä hevoset eivät olleet takapihan samsoneita, vaan todellisia kilpahevosia.
Hän hautasi kasvonsa Charlesin hartiaa vasten.
"Uskotko, että äitisi pitää minua täysin kelvottomana?"

"Ehkä meidän ei tarvitse nukkua", Charles kuiskasi hipaisten huulillaan naisen korvaa, ennen kuin suoristautui ja pyyhkäisi hiuksiaan asiallisesti taakse. Itsepäinen suortuva halusi valahdella otsalle.
"Ei tietenkään", hän vakuutti valkeat kulmat kurtistuen. Hän oli aikeissa sanoa, ettei sillä ollut merkitystä, mitä hänen äitinsä ajatteli – mutta ehkä se oli tärkeää Wrenille.
"Kukaan ei voisi pitää sinua kelvottomana."

Kuiskaus lähetti miellyttäviä väreitä alas selkään ja sai Wrenin nauramaan kehräten.
Ehkä heidän ei tosiaan tarvitsisi nukkua.
Hän hieraisi nenänpäällään miehen kaulataivetta, käyden mielessään uudelleen läpi keskustelua, johon Lady Edgerly oli ujuttanut muistutuksen siitä, millaiseen sukuun hän oli liittymässä. Osa Wrenistä epäili, että nainen saattoi yrittää säikäyttää häntä pois, mutta ehkä se oli vain hänen oma epävarmuutensa, joka puhui sellaisia sanoja.
"Sinulla on varsin vanha ja vaikuttava suku."

Lord Norfolkin pitäisi hävetä. Mutta kuka heitä täällä tuomitsisi? Edgerlyjen suvun edellisiä sukupolvia lukuun ottamatta.
"Niin", hän vastasi Wrenin todetessa faktan ja silitti naisen selkää.
"Haluatko katsastaa toisetkin tallit tai käydä kävelemässä? Vai palaammeko sisään?"

Wren hieraisi nenänpäätään uudelleen kaulantaivetta vasten ennen kuin vetäytyi kauemmas, tutkiakseen Charlesin kasvoja ja sipaistakseen miehen poskea sormenpäillään.
"Haluaisin katsastaa tallit. Ja käydä kävelemässä", hän myönsi, piirrellen posken iholle hajamielisiä kuvioita, antaen etusormensa pyyhkäistä kaunismuotoista poskipäätä.
Hän oli vielä liian levoton palaamaan sisälle.

"Käydään katsomassa talleja ja kävelemässä", Charles lupasi. Hän kiersi kätensä Wrenin selälle ja johdatti naisen takaisin kylmänkosteaan iltaan.
He ylittivät pimeän puutarhan toisen siiven päädyn luo, ja Charles päästi Wrenin sisään samanlaiseen pieneen talliin. Täällä asui kaksi eläköitynyttä mestaria sekä kaksi toipuvaa nuorta, joiden jalka oli paketoitu. Ne eivät päätyisi osaksi Edgerlyjen hevosten sukulinjoja, mutta voisivat vielä kukoistaa kilpakentillä.
"Tallit ovat olleet tässä useamman vuosisadan. Automaattiset vesikupit ovat hieman tuoreemmat."

Pimeä puutarha ja puisto sen ympärillä kutsuivat Wreniä vastustamattomasti puoleensa. Hän olisi hyvin voinut vaeltaa läpi yön kartanon tiluksilla, hämmästellä suuria puita, jotka olivat saaneet seistä paikoillaan häiriöttä paikoillaan monen sukupolven ajan.
Hän tervehti uteliaan ihailun vallassa hevosia, joiden päät työntyivät esiin, rapsutteli silkkistä karvaa ja puhisi takaisin, ennen kuin kääntyi Charlesin puoleen.
"En ole varma, olisiko minua saanut koskaan sisälle taloon, jos lapsuudenkodissani olisi asunut hevosia näin lähellä."

"Hevoset ovat olleet osa perhettäni jokusen vuosisadan", Charles vastasi ja laski kätensä kevyesti Wrenin selälle, hipaisten sormillaan naisen niskaa.
"Toivon, että ne tulevat olemaan aina." Hevosten tuoksu oli kotoisa ja lämmin, melkein makea yhdessä heinän kanssa. Ehkä hän oli ottanut hevosetkin itsestäänselvyytenä.
"Ensimmäinen ponini asui täällä."

Wren ojensi kätensä rapsuttamaan esiin työntyvää turpaa, joka kuului yhdelle jalastaan paketoiduista toipilaista.
Ajatus ensimmäisestä ponista sai hänen sydämensä sykähtämään - ehkä puhe sukupolvien ketjuista, perillisestä ja kaikesta sellaisesta oli saanut hänet herkistymään naurettavalla tavalla.
"Millainen sinun ensimmäinen ponisi oli?" hän tiedusteli, silittäen miehen selkää vapaalla kädellään.

Charles painoi suudelman Wrenin ohimolle ja arvioi toipilasta katseellaan.
"Aivan ensimmäinen oli kokomusta shetlanninponi", hän vastasi ja veti Wrenin selän rintaansa vasten, kiertäen käsivartensa naisen ympärille.
"Kuusivuotiaana sain kimon ja ruunikon ratsuponin, joilla kilpailin lapsuusvuodet", mies jatkoi.
"Licence To Fly oli ensimmäinen täysin minun nimissäni ollut hevonen. Se on Dianan isä ja haudattu Lilford Hallin maille."

Ei taitanut olla mikään ihme, että Charles oli niin kiintynyt Dianaansa.
Wren nojautui kevyesti miehen rintakehää vasten, hymyillen, kun toipilasparka hamusi hänen kämmentään herkkupalojen toivossa - olisi ehkä pitänyt tajuta täyttää taskut vaikka porkkanoilla.
Seuraavalla kerralla sitten.
Hän käänsi päätään niin, että saattoi nähdä miehen silmäkulmastaan.
"Ensimmäinen hevonen, jonka selkään nousin, oli paksu ja itsepäinen irlannincob, emmekä me todellakaan rakastaneet toisiamme heti. Charles, onhan sinusta olemassa lapsuuskuvia?"

"Jokunen", Charles vastasi. Edgerlyjen suvun ainoa perijä oli ollut vanhempien vieno pakkomielle, ja hänen lapsuudestaan taisi olla jokunen albumi kuvia. Valkeasta, vakavasta pikkupojasta, joka varttui pikkupojasta nuoreksi mieheksi, sama, kyllästynyt ylenkatse kalpeissa silmissään.
"Haluaisitko sellaisen nytkin? Paksun ja itsepäisen irlannincobin?"

"Haluaisin nähdä", Wren vetosi, silittäen toisella kädellään ympärilleen kietoutunutta käsivartta.
Hän oli melko varma, että jossakin oli albumillinen kuvia hänestä ennen kuudetta ikävuottaan, kirmaamassa ympäri vihreää Kealkillia hiukset yhtä kurittomina kuin nytkin.
Ennen kuin äiti oli kiukuspäissään kyninyt ne.
Charlesin kysymys sai hänet nauramaan.
"Paksu, lehmää muistuttava olento upeiden täysi- ja puoliveristen keskellä. Se olisi paluu juurille, äidin puolen suvussa on Irlannin kiertolaisia."

Ehkä se pitäisi ottaa puheeksi seuraavalla päivällisellä. Ehdottaa äidille, että ehkä he voisivat kutsua Irlannin kiertolaiset häihin. Se luultavasti hiljentäisi Lady Edgerlyn.
Charles painoi suudelman punaisiin hiuksiin.
"Et haluaisi", hän vakuutti ja halasi Wreniä tiukemmin.
"Voimme kiertää huomenna koko tilukset ratsain ja käydä nyt kävelemässä vaikka kartanon puiston ympäri, jos haluat?"

Wren nauroi kehräten.
"Haluaisin", hän vakuutti, ajatellen pientä Charlesia ja pientä, mustaa shetlanninponia. Aivan ehdottomasti haluaisi. Ehkä tämä olisi jotakin, missä hän ja Lady Edgerly voisivat olla samaa mieltä? Eivätkö äidit, keskimääräisesti, olleet innokkaita esittelemään silmäteriensä valokuvia?
"Tutustuisin mielelläni kartanon puistoon", hän vastasi, ja kietoi sormensa Charlesin sormien lomaan.
"Jos haluaisin paksun, lehmältä näyttävän cobin, ostaisitko sellaisen minulle?"

Charles painoi uuden suudelman Wrenin hiuksiin, ennen kuin punoi sormensa naisen käteen ja saattoi tämän takaisin ulos kylmänkosteaan maaliskuun iltaan.
"Saattaisin haluta neuvotella asiasta", mies vastasi valkeat kulmat asteen kurtistuen ja lähti kiireettömin askelin pimeään puistoon, jossa puiden majesteettiset hahmot piirtyivät illan pimentämää taivasta vasten.
"Mutta todennäköisesti olisin kykenemätön kieltämään sinulta jotain, mitä tahtoisit."

Oli melkein haikeaa jättää talli, hevosten tuttu tuoksu ja äänet, ja astua takaisin suuren kartanon varjoon.
Tuntui melkein siltä, kuin Lady Edgerlyn katse olisi tarkkaillut heitä ikkunoiden kautta, mutta sen täytyi olla pelkkää vainoharhaa - Charlesin äiti tuskin koki tarvetta istua tuijottamassa loputonta määrää turvakameroiden kuvaa, ja oli hyvin epätodennäköistä, että sininen veri toisi mukanaan kuudetta aistia.
Ikinä ei tietenkään voinut olla täysin varma.
Wren katsahti vierellään kulkevaa miestä silmät siristyen.
"Mitä neuvoteltavaa siinä olisi?"

"Sanotaanko, eroavaisuus hevosmaussa", Charles vastasi puristaen Wrenin kättä. Hän ei kaivannut enempää valoa voidakseen suunnistaa tutussa, vanhassa puistossa.
"Suosin omia kasvattejamme. Siniverisiä kenttäratsuja." Mies katsahti Wreniä silmäkulmastaan.
"Luulisi, että sinäkin kelpuuttaisit ne – onhan suurin osa irlannin urheiluhevosia."

Wren virnisti, vinot kulmahampaat välkähtäen.
"Minussa tulee silti aina asumaan tyttö, joka pääsi ensimmäistä kertaa juuri paksun ja lehmältä näyttävän hevosen selkään", hän vakuutti ja kurotti hipaisemaan Charlesin poskea huulillaan.
"Ja minähän sanoin jo silloin, kun vierailimme Rosingsissa ensimmäistä kertaa, että irlantilaiset ovat selvästi sinun makuusi."
Hän puristi miehen kättä hellästi ja antoi katseensa vaeltaa pimeässä puistossa.
"Voimmeko käydä katsomassa puita lähempää?"

"Yksi, tietty irlantilainen", Charles korjasi katsahtaen naista silmäkulmastaan.
Hän katsahti puita kulmiaan kurtistaen.
"Totta kai", mies lupasi ja saattoi Wrenin lähemmäs ikivanhaa tammea, jonka oksat kurottuivat mahtavana katoksena heidän yllään. Hän laski kätensä ryhmyiselle, viileälle rungolle ja katsahti naista kysyvästi.

Wren siristi silmiään uudelleen.
"Puhuin tietenkin hevosista", hän huomautti pehmeästi ja seurasi sitten Charlesia pimeän puiston läpi suuren tammen luo.
Hän taivutti niskaansa nähdäkseen latvustoon, ja antoi toisen kätensä painautua kuhmuraista kaarnaa vasten.
"Onko kukaan edellisistä Lord Norfolkeista koskaan kaivertanut nimiä kaarnaan?"

Charles vapautti Wrenin käden ja kiersi sen sijaan käsivartensa naisen vyötärölle. Hän kohotti katseensa tummaan latvustoon, joka tuntui kohoavan kohti taivasta.
"En usko", hän vastasi häivähdys hymyä suupielessään.
"Lord Norfolkien tyyliä taitaa olla öljymaalaukset, muotokuvat ja mahtipontiset muistomerkit."

Wren nauroi hyristen ja nojautui hetkeksi Charlesia vasten, niin että saattoi katsella taivasta vasten kurottavia tummia oksia.
"Jopa silloin, kun he ovat hyvin nuoria ja menettävät sydämensä ensimmäistä kertaa?"
Hän vilkaisi miestä hymyä silmissään, potkaisi korkokengät jaloistaan ja pujottautui vapaaksi käsivarsien alta. Heidän yllään kaartui juuri sopiva oksa, johon ylsi kevyesti ponnistamalla.
Rungosta vauhtia ponkaisten Wren kietoi jalkansa oksan ympärille ja kiepautti itsensä istumaan sille hajareisin, Charlesia alaspäin leikkisästi katsellen.

"Luulen niin", Charles vastasi. Ehkä aikaisempiinkin sukupolviin istutettiin ankara kunnioitus tilusten majesteettisia puita kohtaan.
Hän räpäytti häkeltyneenä, kun Wren katosi hänen vierestään.
Ja oli puussa.
"...Mitä sinä teet?"

"Miltä näyttää!" Wren naurahti, ja keinutti oksan kummallakin puolella olevia jalkojaan, joiden pohjat kostea nurmi oli kastellut.
"Kiipeän puuhun.
Karhea kaarna oli taitanut raapia sukkahousun sauman auki toisen reiden sisäpuolelta, mutta ei sen ollut niin väliksi, hänellä oli useammat mukana juuri - tai ehkä pikemminkin melkein - tällaisia tilanteita varten.
Toffeenkultaiset silmät siristyivät hymystä, kun hän painoi kämmenensä vasten runkoa tasapainoa hakien, ja suoristautui seisomaan oksalle.

Charles kallisti päätään taakse ja otti askeleen kauemmas. Hermostus kosketti hänen vatsaansa – mitä jos Wren putoaisi ja satuttaisi itsensä? Saisiko hän naisen kiinni?
"Teetkö näin useinkin?" hän kysyi sukien hiuksiaan ja otti muutaman levottoman askeleen edestakaisin.

"Koko pienen elämäni", Wren vastasi, silmäillen arvioiden yllään kiemurtavia oksia ennen kuin valitsi parhaan ja kiepautti itsensä ylemmäs, tuhoten sukkahousujaan hieman lisää. Pimeydessä ei varmasti ollut väliksi, vaikkei hame kenties ollutkaan paras mahdollinen vaatekappale tällaiseen urheiluun.
"Viime aikoina olen vain kohdannut harmillisen vähän puita, joihin kiivetä. Oletko varma, ettet tahdo itsekin kokeilla?"
Hän seisahtui oksalle ja laski katseensa pimeydestä vaaleana erottuvaan Charlesiin.

Charles tuijotti Wreniä häkeltyneenä.
"En ole koskaan kiivennyt puuhun", hän vastasi. Sitä ei ollut pidetty tulevan jaarlin arvolle sopivana, kuten ei montaa muutakaan asiaa.
"Etkö tulisi alas?" Charles otti levottoman askeleen.
"En haluaisi, että satutat itsesi."

Nyt oli Wrenin vuoro katsoa Charlesia hämmentyneenä.
Mutta ehkä siniveristen kasvatukseen ei tosiaan kuulunut keskeisenä osana puihin kiipeily, edes siinä tapauksessa, että pihalla kasvaisi täydellinen kiipeilypuiden tarha.
"Jopa Charles II pakeni aikanaan vainoojiaan tammeen", hän huomautti, ja tunsi syyllisyyden piston huomatessaan, kuinka hermostuneelta mies vaikutti.
Ehkä hänen olisi palattava tutkimaan tammea toisena hetkenä.
"Kaikki hyvin, ei minulle käy kuinkaan."

Charles oli eri mieltä. Jos Wren menettäisi tasapainonsa, jos vanha oksa pettäisi – nainen voisi murtaa luita, jopa katkaista niskansa.
Wren näytti olevan kotonaan, villi irlantilainen tammeen kiivenneenä, mutta mies ei voinut pyyhkiä huolta pois.
"Sanotko, että minunkin pitäisi alkaa harrastaa sitä?"

Wren asettui istumaan oksalleen, käsi runkoa vasten tuettuna ja jalat vapaina roikkuen.
"Voisit kokeilla vaikka heti?" hän ehdotti hymyillen, heilutellen jalkojaan.
Vanhassa tammessa oli tukevat oksat, jotka eivät katkeaisi noin vain - eivät ainakaan alimmat oksat, jotka hän oli jo todennut turvallisiksi.
"Alin oksa ei ole korkealla."

Siisti, tumma puku ei tuntunut sopivalta uniformulta puussa kiipeilyyn. Charles kosketti ryhmyistä runkoa kulmat kurtistuen. Hän olisi mielellään ollut lähempänä Wreniä, mutta puuhun itsensä kampeaminen oli vieras ajatus.
"Taidan tyytyä katselemiseen, kiitos", hän vastasi.
"Ole kiltti, äläkä putoa."

Wren nauroi hellästi ja loi haikean katseen sokkeloiseen latvustoon, joka varmasti kätki sisäänsä uskomattomia salaisuuksia - jos ei muuta, niin linnunpesän tai pari, jotka odottivat kevättä ja kesää.
Mutta hän ei halunnut huolestuttaa Charlesia enempää, ja nyt taisi muutenkin olla liian pimeää linnunpesien tutkimiseen.
Hyvin ketterästi Wren kiepautti itsensä alas oksalta, hetken laiskiaisen tavoin pää alaspäin roikkuen, niin että lisää punaisia suortuvia pakeni soljelta.
Alemmalta oksalta saattoi pudottautua hetkeksi roikkumaan koko pituuteen.

Charles seurasi Wreniä epäuskoisella katseella.
Ehkä hurja puissa kiipeily ja apinamaisella notkeudella laskeutuminen olivat selitettävissä irlantilaisuudella, niin kuin kaikki muukin maailmassa.
"Onko sinulla muitakin salaisuuksia, joita voisit jakaa minulle?" hän kysyi kulmat hienoisesti kurtistuen.

Wren pudottautui takaisin jaloilleen ja kipristi varpaitaan, kun kosteus hyökkäsi vastaan.
Ei ehkä hänen viisain ideansa, mutta ei kyllä huonoinkaan. Pakoa Irlantiin tulisi olemaan vaikea päihittää, siitäkin huolimatta, että se oli johtanut ihanaan tulokseen.
Hän kumartui poimimaan kenkänsä maasta ja pujotti märät jalkansa niihin.
Ei hyvä ajatus.
"Kuinka niin muitakin salaisuuksia?"

Charles kohotti valkeaa kulmaansa ja kiersi kätensä Wrenin selälle, kuin varmuuden vuoksi.
"Olet hyvin salaperäinen nainen, neiti Reynard", hän vastasi ja lähti johdattamaan naista takaisin kartanon puutarhaa kohti. Ehkä olisi parempi saattaa Wren sisään, ennen kuin tämä päätyisi uimaan öisessä joessa tai vilustuisi muuten vain.

Wren kohotti toista kulmaansa.
"Minä olen vain irlantilainen, rakas", hän huomautti, ja painoi saman tien kulmiaan kurttuun.
Rakas. Hän ei ollut tainnut käyttää sitä sanaa aikaisemmin. Tai muutakaan hellittelynimeä. Ei sillä tavalla, kuin Teal ja Seamus puhuivat toisistaan.
Mutta se tuntui hyvin luontevalta nyt, kun he olivat kihloissa.

Charles räpäytti. Se taisi olla ensimmäinen kerta, kun häntä oli puhuteltu sellaisella nimellä. Sana ei ollut koskaan kuulunut hänen vanhempiensa sanavarastoon.
"Oletko valmis palaamaan sisälle?" hän kysyi.
"Ellet ole vielä väsynyt, voit etsiä salaovia."

Wren loi vielä yhden katseen tummina varjoina erottuviin puihin, joilla riittäisi varmasti lukemattomia salaisuuksia kerrottavaksi - mutta ei enää tänään.
"En ole koskaan liian väsynyt etsiäkseni salaovia", hän vakuutti ja painautui hieman lähemmäs Charlesin kylkeä, lähtien kiltisti takaisin kartanon valoja kohti.
Huomenna he ehtisivät ratsastamaan.
"Et tiedä, mitä olet menettänyt, kun olet jättänyt kiipeilemättä."

"Niinköhän lie", Charles vastasi myhäillen ja halasi Wrenin lähemmäs kylkeään, kun johdatti naisen sisään nyt puutarhaan avautuvista pääovista hiljaisena lepäävään kartanoon.
"Paleletko?"

"Totta kai", Wren vakuutti, toffeenkultaiset silmät siristyen.
Ehkä hän vielä onnistuisi jonakin päivänä vakuuttamaan Charlesin kiipeilyn hienoudesta, tai ehkä se jäisi yhdeksi niistä asioista, joista heidän olisi oltava eri mieltä. Niin kuin lehmänkirjavista, paksuista hevosistakin.
"Varpaani ovat melko lailla tunnottomat, mutta se on kyllä täysin omaa syytäni."

"Voin pyytää Holmesia laskemaan sinulle kylvyn", Charles ehdotti johdattaen naista takaisin toisen kerroksen päädyssä olevaa huonettaan.
"Olen myös varma, että takkatuli on herätetty henkiin ja voit lämmitellä sen ääressä."

Missäköhän labradorinnoutajat viettivät yönsä? Tuntui melkein oudolta nukkua ilman Winstonia, josta oli tainnut tulla vakituisempi vieras heidän vuoteessaan, kuin ehkä oli alun perin sovittu.
Toisaalta Charles oli huomauttanut, ettei heidän ehkä tarvitsisi nukkua.
"Takkatuli kuulostaa täydelliseltä", hän vakuutti, sipaisten miehen käsivartta.

Charles auttoi takin Wrenin yltä, kun he pääsivät hänen huoneeseensa. Takkatuli roihusi kuumana ja sai huoneen hopean elämään. Sänky oli avattu yötä varten. Päiväpeitto oli poissa, samoin kirjaillut tyynyt. Valkoiset, silitetyt lakanat hehkuivat punaisessa hämärässä.
"Haluaisitko vielä jotain syötävää tai juotavaa?"

Oli hämmentävää, kuinka paljon kartanon huoneissa tuntui tapahtuvan silloin, kun ei ollut itse paikalla. Totta kai virka-asunnollakin oli omat työntekijänsä, mutta oli silti erilaista astella huoneeseen, jonka vuode oli valmiiksi avattu.
Myös hänen lattialle hylkäämänsä vaatteet olivat kadonneet jonnekin.
Wren jäi hetkeksi tuijottamaan sänkyä melkein epäluulon vallassa ennen kuin havahtui riisumaan kenkänsä.
"Olen melko varma, että pärjään näin", hän vakuutti ja kiemursi samalla ulos sukkahousuistaan ennen kuin vaelsi lähemmäs jykevää takkaa.

Charles jätti takkinsa ja kenkänsä ovenpieleen ja istahti sängyn laidalle riisuen puvun takin yltään.
"Joten, millaisia asioita en vielä tiedä sinusta?" hän kysyi hyläten puhelimen tummapuiselle yöpöydälle ja nojasi rennosti sängyn päätyyn, kirjailtujen, sinisten verhojen suojassa.

Wren vajosi istumaan takan eteen, varpaat nipistellen, kun lämpö palasi niihin hitaasti.
Winston olisi varmastikin rentoutunut mielellään takan ääressä. Sääli, että corgi taisi olla sen verran... erityislaatuinen, ettei sen päästäminen niin lähelle elävää tulta olisi ehkä ollut hyvä ajatus.
Charlesin kysymys sai hänet kääntämään päätään miestä kohti.
"Minä en ole kovinkaan salaperäinen henkilö, Charles", hän huomautti nauraen.
"En ainakaan yritä olla."

Toinen valkea kulma kohosi skeptisesti. Charles risti nilkkansa ja loi Wreniin skeptisen katseen.
"Olkaamme eri mieltä", hän vastasi ja katseli tulen leikkiä punaisilla hiuksilla.
"Huvita minua ja kerro jotain, mitä en tiedä sinusta."

Wrenin olisi tehnyt mieli käpertyä takanedusmatolle, nauttia tulen lämmöstä. Käviköhän joku kohentamassa sitä yölläkin, hiipi pehmein askelin kalliiden mattojen poikki häiritsemättä Loed Norfolkin rauhaa?
Ehkä täällä asui kotitonttuja. Se tuntui juuri nyt hyvin loogiselta selitykseltä.
"Jos sinä vastineeksi kerrot jotakin sellaista itsestäsi?"

"Hyvä on", Charles lupasi. Wren tosin luultavasti pettyisi vaihtokauppaan, sillä hän ei voinut väittää olevansa erityisen räiskyvä persoona. Ja suurin osa hänen elämästään tuntui olevan julkista tietoa ties minkä arkiston tai roskalehden sivuilla.
"Naiset ensin."

"Tuon sanonnan alkuperää ei ole voitu täysin selvästi osoittaa. Yleensä se liitetään keskiaikaiseen etikettiin, mutta joskus myös onnettomaan tarinaan..."
Wren veti jalat koukkuun vartaloaan vasten, työntäen paljaita varpaitaan hieman lähemmäs tulen lämpöä.
"Minä en todellakaan ole salaperäinen hahmo, mutta itsepähän pyysit", hän vetosi, painaen leukaa polviinsa.
Mistä aloittaa?
"Kun olin lapsi, karkasin kiukuspäissäni metsään kolmeksi päiväksi."

Valkea kulma kohosi skeptisen asteen.
"Kolmeksi päiväksi? Perheesi on varmaan ollut huolissaan", Charles totesi pyyhkäisten villiksi käyneitä hiuksiaan taakse ja tutki Wreniä arvioivalla katseella. Ehkä nainen voisi löytää uuden kodin Lilford Hallin metsistä.
"Hyvä on. Sain opiskella suuren osan kouluvuosistani itsenäisesti osoitettuani tarpeeksi monta kertaa opettajien epäpätevyyden aineessaan ja lapsuudessani usein käytin sen ajan tutkimalla karttoja ja haaveilemalla tutkimusmatkailijan urasta."

"Voi ei, he eivät edes huomanneet, että olin poissa", Wren vakuutti ja taivutti päätään nähdäkseen Charlesin. Hän katseli miestä hetken ennen kuin kömpi jaloilleen ja asteli sängyn vierelle. Hän kömpi Charlesin viereen ja pyyhkäisi vaaleita hiuksia, suortuvaa, joka halusi laskeutua röyhkeänä otsalle.
Huonoja vaikutteita.
"Jos vielä jonakin päivänä haluat toteuttaa unelmasi, lähden mielelläni seuraksesi", Wren vakuutti ja kumartui hipaisemaan Charlesin poskea huulillaan.
"Minä lensin monta kertaa ulos luokasta, koska esitin kuulemma turhia kysymyksiä."

Charles kiersi käsivartensa Wrenin hartioiden ympärille ja veti naisen kainaloonsa.
"Ei kai turhia kysymyksiä ole olemassakaan?" mies kysyi ja hautasi hetkeksi nenänsä Wrenin hiuksiin.
"Valitettavasti siihen mennessä, kun olin 16 ja menin Oxfordiin, olin todennut, että tutkimusmatkailijalle oli vähänlaisesti käyttöä maailman jäätyä jo pieneksi ihmiskunnalle. Sen sijaan vain matkustan vähemmän kansoittuneisiin kohteisiin, missä luonto on vielä turmelematonta."

Wren käpertyi Charlesin kylkeä vasten.
"Opettajani mielestä syvänemeren olentojen evoluutio ei kuulunut aiheeseen, kun keskustelimme Kealkillin merenrannan eläimistöstä", hän totesi, kohauttaen toista terävää hartiaansa. Hänellä oli aina ollut paljon kysymyksiä, jotka ilmeisesti eivät opettajien mittapuulla sopineet opetussuunnitelmaan.
"Jos silloin vain olisi ollut jo internet sellaisena kuin nyt... Mutta kirjastosta tuli minulle hyvin tärkeä paikka, vaikka se varsin vaatimaton olikin."
Hän hieraisi nenänpäätään vasten Charlesin hartiaa.
"Voimme aina tehdä tutkimusmatkoja saarellesi."

"Niin voimme", Charles myönsi silitellen hajamielisesti Wrenin selkää ja katseli naista alas silmäkulmastaan.
"Mikä sinä halusit olla, kun olit lapsi?" hän kysyi. Joskus haaveammatit olivat olleet poliiseja, palomiehiä, lääkäreitä ja opettajia. Nykyään moni taisi olla poptähti, sosiaalisen median julkimo tai reality tv:n tähti, mikä oli surullinen osoitus nykymaailman tilasta.

Wrenin kulmat kurtistuivat kevyesti, kun hän muisteli lapsuutensa unelmia.
"En koskaan osannut päättää vain yhtä ammattia", hän myönsi.
"Aivan pienenä halusin kirjastonhoitajaksi, sitten syvänmerensukeltajaksi, lintututkijaksi, myöhemmin opin nimityksen biologi... Jossain kohtaa suunnittelin, että voisin perustaa liikkuvan kirjaston, jonka kanssa matkustaa maasta toiseen tutkimassa niiden lajistoa."

Muisto Fidzin saaristossa tavatusta jättiläishyönteisestä palasi kummittelemaan Charlesia ja mies kätki värähdyksen.
"Ehkä voit viettää jonkin aikaa Galapagossaarilla", hän ehdotti setvien villejä, punaisia suortuvia sormiensa lomassa.
"Isäsi kanssa."

Wren hieraisi nenänpäätään uudelleen vasten Charlesin hartiaa.
Ajatus isän tapaamisesta sai hänet samaan aikaan uskomattoman levottomaksi ja uskomattoman onnelliseksi, niin että perhoset ilmestyivät lepattamaan vatsaan. Vaikka se olikin tietenkin hölmö kielikuva, eivät perhoset olisi voineet selviytyä siitä.
"Minun pitäisi jättää sinut yksin", hän huomautti, kohottaen kätensä silittelemään kauluspaidan nappirivistöä.
"Mutta se olisi... Se täyttäisi yhden unelmani."

"Minä voisin viedä sinut sinne", Charles vastasi ja painoi suudelman naisen ohimolle. Hän ei lähettäisi Wreniä yksin toiselle puolelle maailmaa, ei vaikka taustatutkimus isästä oli varsin kattava.
"Viipyisit niin kauan kuin haluaisit." Hän selviäisi kyllä. Wren saisi luoda yhteyden uudelleen isäänsä.

Wren kohotti katseensa Charlesin kasvoihin ja tutki hetken miehen profiilia silmäkulmastaan, ennen kuin työnsi itsensä ylös ja kömpi hajareisin miehen syliin nähdäkseen tämä silmät paremmin.
Hän tutki niitä hetken, kulmat kevyesti kurtistuneina ja toinen käsi valkeaa poskea silittäen.
"Se tekisi minut hyvin onnelliseksi."
Hän kumartui painamaan suudelman Charlesin huulille.

Charles kiersi käsivartensa Wrenin ympärille ja veti naisen lähemmäs sylissään. Oli edelleen epätodellisen tuntuista, että Wren oli hänen sylissään, hänen huoneessaan Lilford Hallissa.
"Sitten teemme niin", mies sanoi vastaten suudelmaan. Hän tekisi mitä tahansa tehdäkseen Wrenin onnelliseksi ja antaakseen naiselle mahdollisuuden toteuttaa unelmiaan.

Wren kietoi käsivartensa Charlesin niskalle ja jäi sukimaan valkeita hiuksia, yritti loitsia yhden röyhkeän suortuvan villiä luonnetta leviämään laajemmalle.
Vain hän saattoi tehdä niin, ja se teki siitä uskomattoman intiimiä.
"Matkaa varten ei tarvitse viisumia", hän totesi, antaen sormiensa valua miehen niskalle.
"Ehkä voisin katsoa, jos löytäisin sopivan päivän ensi kuusta... tai sitä seuraavasta..."

"Löydät kyllä", Charles vastasi. Tämä olisi etusijalla – ulkoministeriön muu henkilökunta pyörittäisi hänen kanssaan maan ulkopolitiikkaa, ja Wren saisi lähteä tapaamaan isäänsä.
"Voit lähteä vaikka ensi viikolla, jos niin haluat." Jos lähtö osuisi hetkeen, jona hän ei olisi vapaa, Andersson lähtisi Wrenin turvaksi.
Ja pysyisi poissa naistenhuoneesta.

"Olen siinä varsin hyvä", Wren totesi vakavana, sukien nyt Charlesin hiuksia otsalta taaksepäin.
Hän tapaisi isänsä. Galapagossaarilla, joilla isä oli eittämättä tekemässä tutkimusta. Siitähän tämä oli aina puhunut, kuinka vielä matkustaisi katsomaan Darwininsirkkuja niiden luontaiseen elinympäristöön.
Häkellyttävä onni sai Wrenin hymyilemään.
"Taisit luvata, että saisin etsiä salakäytäviä", hän huomautti, unohtaen sormensa hetkeksi vaaleiden hiusten joukkoon.
"Etkö aio antaa minulle minkäänlaista vihjettä?"

"Tarvitsetko todella sellaista?" Charles kysyi kohottaen haastavasti kulmaansa. Hymy kosketti lämpimällä huvituksella kalpeita, jäänharmaita silmiä ja siristi niitä asteen.
"Puuttuuko sinulta seikkailuhenkeä, neiti Reynard?" Wren saisi löytää Lilford Hallin salaisuudet itse, tutustua tulevaan kotiinsa omilla ehdoillaan.

Wren kurtisti uudelleen kulmiaan.
"Neiti Reynardilta ei puutu", hän vakuutti, ja kumartui hieraisemaan Charlesin nenänpäätä omallaan.
"Mutta en ole aivan varma rouva Edgerlystä. Häntä en vielä tunne, ja pelkään, ettei minulla ole enää kovinkaan montaa kuukautta aikaa ennen kuin tutustumme."
Lilford Hallia ei tutkittaisi hetkessä, eikä hän ollut aivan varma, olisiko kaikkia salaisuuksia edes tarkoitettu hänen uteliaille irlantilaissilmilleen.

Nimi sai Charlesin silmät pehmenemään lämmöstä. Rouva Edgerly. Lady Norfolk. Hänen vaimonsa.
"Kai tiedät, että ainoa asia, joka muuttuu on sukunimesi?" mies kysyi silittäen punaisia hiuksia pois kasvoilta.
"Minä haluan sinut juuri sellaisena kuin olet, hullu irlantilainen."

Wrenin kulmat kohosivat epäuskoisina.
"Vain sukunimeni? Charles Edgerly, et selvästikään tiedä, millainen valta nimiin sisältyy", hän huomautti, kulmien painuessa vuorostaan kurttuun.
Sen lisäksi, että hänen olisi uusittava luoja ties miten monta korttia, passinsa... Oli paljon asioita, jotka tulisi hoitaa siinä vaiheessa, kun hänen nimensä vaihtuisi.
"Monissa kansanuskomuksissa nimissä on voimaa. Se on toistuva motiivi saduissa ja tarinoissa, esimerkiksi Tittelintuuressa."

"Uskallatko etsiä salaovia?" Charles kysyi ja antoi katseensa kiertää sinisellä ja hopealla kirjottua, menneiden aikojen loistoa henkivää huonetta. Sen seiniin oli kätketty sisäänkäynti pieneen, salattuun soppeen, josta Charles oli tehnyt pikkuruisen kirjaston itselleen lapsuudessaan.
"Sinulla on loppuelämäsi aikaa yrittää löytää ne."

Myös Wren antoi katseensa kiertää huonetta ennen kuin kääntyi hipaisemaan Charlesin huulia omillaan. Sitten hän nousi pois miehen sylistä ja kömpi pois sängystä, kipristäen paljaita varpaitaan lattiaa vasten.
Hän vilkaisi Charlesiin ja aloitti sitten tulisijan luota, seuraten seinää naputtaen sormillaan seinää onton kolahduksen toivossa.
"Sinulla on ollut melkoinen seikkailumieli lapsena."

Charles pysyi sängyllä, jalat rennosti eteensä suoristettuna. Hän seurasi Wrenin kulkua huvittunut pilke silmissään, pää uteliaana hienovaraisen asteen kallistuen.
"Olin hyvin tylsistynyt lapsi", mies vastasi kuivasti naurahtaen.
"Tosin talosta metsään johtava, maanalainen tunneli oli kieltämättä seikkailu."

"Eikö sinulla ollut ystäviä?" Wren kysyi, irrottamatta katsettaan seinästä. Sormenpäät hakivat saumoja, etsivät eroavaisuuksia paneloinnissa, mitä tahansa merkkiä siitä, että kohdalle saattaisi avautua salaovi. Joka johtaisi Charlesin lapsuuden piilopaikkaan.
"Sen tunnelin haluan löytää. Onhan se vielä kunnossa?"

Charles nauroi. Hän oli ollut kuolettavan kyllästynyt, ylimielinen olento, joka ei löytänyt vertaisiaan ikätovereista.
"Minulla on sukulaisia ja perhetuttuja", mies vastasi. Vasta Oxfordissa hän oli kokenut todella löytävänsä ystäviä vanhemmista professoreista.
"On toki – olen huolehtinut sen kunnossapidosta."

Wren kurtisti kulmiaan ja palasi pari askelta taaksepäin tutkimaan seinää paremmin.
"Ei sillä. Minullakaan ei ollut juuri ystäviä lapsena. Tai aikuisenakaan. En ole aina täysin varma, kuinka saavuttaa yhteys muiden kanssa."
Lapsena hän oli ollut väärästä perheestä, kiinnostunut vääristä asioista, näyttänyt väärältä... Mutta ei se ollut haitannut, ei hän ollut koskaan kokenut olevansa varsinaisesti yksinäinen.
"Ehkä voin yrittää löytää sen seuraavalla vierailulla."

"Luotan täysin siihen, että löydät sen", Charles vakuutti hymyä silmissään. Wren taatusti saavuttaisi mitä tahansa, mihin keskittyisi.
Salaisen pikku kirjaston sisäänkäynti oli lähellä huoneen ikkunaseinää, huomaamaton, painalluksesta avautuva kappale seinää. Sekin oli tunnollisesti siivottu – palvelusväki tunsi kartanon läpikotaisin.

"Varmasti löydän", Wren vakuutti ja jatkoi etsintäänsä.
Monikohan Lady Norfolk - tai tuleva Lady Norfolk - oli ennen häntä tutustunut kartanoon tällä tavalla, etsien sen salaisuuksia? Ehkä hän löytäisi jostakin muotokuvagallerian, jonka kuvien kautta tutustua Charlesin esivanhempiin.
Wren oli sanomassa vielä jotakin, mutta aiemmasta poikkeava kolaus sai hänet vaikenemaan. Hetki lisää tutkimista, ja hänen onnistui saada salaovi auki.
"Ha!"

"Onneksi olkoon", Charles naurahti ja laski jalkansa alas sängyltä suoristautuen. Hän liittyi Wrenin seuraan pienen salahuoneen ovelle ja katsahti samanlaisella sinisellä kirjottua tilaa, johon oli sovitettu pikkuruinen, silkkikirjailtu sohva ja tummapuinen, matala kirjahylly täynnä vanhoja kirjoja.
"Löysit ensimmäisen salaisuuden."

Wrenin kasvot loistivat innostuksesta, kun hän pujahti sisään pieneen tilaan.
Charlesin salainen kirjasto.
Hän kumartui tutkimaan kirjahyllyn sisältöä, juoksuttaen sormiaan kevyesti niiden selkämyksillä.
"Näitä kirjojako luit silloin?"

"Niitäkin", Charles vastasi ja nojasi olkapäänsä ovenpieleen, katsellen Wreniä lämpöä kalpeissa silmissään.
"Narnian tarinat kuuluivat suosikkeihin lapsuudessa. Sen jälkeen hyllyjen sisältö on hieman vaihdellut, F. Scott Fitzgeraldista filosofiaan ja Dickensistä maailman historiaan."

Wren vilkaisi Charlesia hymyillen.
"Minäkin rakastin Narnian tarinoita", hän myönsi, palauttaen katseensa takaisin kirjojen riviin.
"Nukuin makuuhuoneemme vaatekaapissa monta yötä ihan vain siitä toivosta, että sen perälle voisi sittenkin avautua portti toiseen maailmaan."
Hän kääntyi niin, että saattoi sipaista hellästi pikkuruista sohvaa.
"Ehdottomasti loistava piilopaikka lapselle."

"Saatoin piilotua tänne myös lapsuuden jälkeen", Charles vastasi häivähdys hymyä suupielessään.
"En usko, että äitini on tietoinen tämän olemassaolosta. Ainakin hän oli hyvin hämmentynyt jokusen kerran jahdatessaan minua agendansa kanssa huoneeseeni." Pieni, salainen kirjasto oli ollut paikka, johon sulkeutua hiljaisuuden toivossa.

Ajatus sai Wrenin silmät siristymään hymystä. Charles piilottelemassa äidiltään pienessä, salaisessa huoneessa.
"Minä taas voin melkein totuudenmukaisesti vakuuttaa, etten ole enää vähään aikaan piiloutunut vaatekaappeihin. Taisin tehdä niin ensimmäisenä iltanani Carlton Gardensissa, mutta sen jälkeen."
Oli melkein haikeaa jättää pieni tila ja palata ovensuuhun.
"Luulen, että voisi olla hyvä ajatus teeskennellä, etten tiedä aivan kaikista salaisuuksista sitten, kun meillä on omia lapsia. Jokainen lapsi ansaitsee oman piilopaikan."

Kun meillä on omia lapsia.
Charles räpäytti häkeltyneenä, kun hänen sydämensä tuntui jättävän lyönnin välistä. Hän hipaisi Wrenin niskaa ja painoi sille suudelman, ennen kuin vetäytyi pois ovensuusta.
"Se olisi hyvä ajatus", hän vastasi.
"Miksi piilouduit vaatekaappiin Carlton Gardensissa?"

"Kyllä. Ehkä sinunkin kannattaa leikkiä mukana, luulen, että jokaisen on saatava löytää omat salakäytävänsä."
Wren seurasi Charlesia huoneen puolelle ja jäi tutkimaan salahuoneen ovea. Hän paloi halusta saada tietää, kuka oli rakentanut sen, ja mihin tarkoitukseen.
"Iso muutos hermostutti minua."

"Onneksi täällä on paljon kaappeja, joista valita", Charles vastasi lämmintä huvitusta äänessään ja painoi toisenkin suudelman naisen niskalle, ennen kuin palasi sängyn luo ja istahti sen laidalle löysäämään solmiotaan.
Eiväthän he voisi asua täällä vielä pitkään aikaan, mutta ajatus oli silti hellyyttävä.

"Se on helpottava kuulla", Wren vakuutti ja sulki salahuoneen oven hellästi ennen kuin asteli sängyn luo, jääden katselemaan Charlesia toffeenkultaisilla silmillään.
"Ehkä pitäisi vaihtaa vaatteet yötä varten", hän totesi, vieden kätensä leikittelemään solmiolla.
"Et sinä ennen näin värikkäitä käyttänyt."

"En", Charles myönsi.
"En muista käyttäneeni kai koskaan muuta kuin mustavalkoisen ja sinisen sävyjä – ennen kuin sinä ja... Riemuisat vaatteesi saavuitte elämääni", mies totesi ja laski käden Wrenin vyötärölle.
"Tarvitsetko vaatteita yöksi?"

Wren hymyili ja hipaisi smaragdinvihreän mekkonsa helmaa.
Hän oli ylpeä riemuisista vaatteistaan ja täysin tietämätön siitä, että ne särkivät monen silmiä. Hänen elämänsä oli täynnä värejä, jotka sointuivat toisiinsa käsittämättömillä tavoilla.
Charlesin kysymys sai hänet nauramaan kehräten.
"Mitä mieltä sinä olet..?"

"Et tarvitse", Charles vastasi tyynesti ja veti Wreniä vyötäröstä lähemmäs, voidakseen tavoitella mekon vetoketjua selältä.
"Olet harvinaisen, ainutlaatuisen viehättävä ilman niitä", mies totesi ja suoristautui hetkeksi pudottaakseen vaatteen naisen yltä, ennen kuin istui takaisin alas ja painoi suudelman Wrenin vatsalle.

Wren nauroi hiljaa ja pyyhkäisi sormensa läpi Charlesin hiuksista.
"Aivan kuten Lord Norfolk haluaa", hän kehräsi ja astui huolettomasti ulos lattialle valahtaneesta mekostaan, sysäten sen toisella jalallaan syrjään.
"Uskoisin, että olisi vain oikeudenmukaista, että sinunkin vaatteesi vähenisivät."

Charles nauroi matalasti ja kiersi käsivartensa Wrenin ympärille, vetäen naisen istumaan syliinsä sängyn laidalle. Hän painoi suudelman solisluulle ja sitten kaulalle.
"Minä vain olen huomattavasti vähemmän viehättävämpi kuin sinä vaatteitta", mies huomautti piirtäen sormillaan naisen selkään.

Wren huokaisi hiljaa ja antoi silmiensä painua hetkeksi kiinni, nauttien kosketuksesta.
"Haluan käyttää oikeuteni esittää eroavan mielipiteeni", hän huomautti, väristyksen juostessa pitkin selkäänsä.
"Mielestäni olet äärimmäisen miellyttävä ilman vaatteita. Vaikka olit kyllä hurmaava silloinkin, kun kauluspaitasi oli kastunut läpimäräksi, ja makasit ruusujen keskellä..."
Hän avasi silmänsä ja kumartui lähemmäs Charlesin korvaa.
"Olen nähnyt siitä myöhemmin unta."

Huulet vaelsivat kevyesti kaulansyrjää pitkin, kädet piirsivät kuvioita lapaluille ja alas selkärankaa.
Charles nauroi hiljaisesta epäuskosta. Hänen piti pohtia hetki, mistä Wren puhui, ennen kuin muisti katastrofaalisen aamun Pariisissa.
"Unta? Millaista?" hän kysyi ja painoi suudelman naisen hartialle.

Wren huokaisi uudelleen.
"Hävytöntä", hän myönsi henkäyksen lomasta. Niin hävytöntä, että seuraavana yönä Paavi oli taas vieraillut hänen unessaan torumassa. Ja antamassa pari vinkkiä siihen, kuinka parhaat tuulihatut leivottiin.
Valitettavasti hän oli unohtanut vinkin aamuun mennessä, niistä olisi varmasti tullut taivaallisia.
"Minulla oli silloin vain pyyhe..."

Charles räpäytti ja painoi uuden suudelman naisen kaulalle. Jokin tuntui polttelevan hänen sisällään.
"Mitä siinä tapahtui?" mies kysyi käheästi ja antoi käsiensä liukua avaamaan rintaliivien hakasia.

Wren ojensi kuuliaisesti käsiään, niin että liivit pääsivät liukumaan lattialle.
"Sinä et ollut siinä lattialla kovin pitkään yksin", hän myönsi nielaisten, katsellen Charlesia ripsiensä lomasta.
"Eikä märkä paita ollut päälläsi kovinkaan pitkään... Kuvittelin ihosi maun melkein oikein..."
Se oli ollut kaikin puolin hyvin todentuntuista.

Charles ei ollut varma, mitä hänelle tapahtui. Kuvaus sai hänet sulkemaan silmänsä ja painamaan nälkäisemmän suudelman Wrenin kaulalle, kun kuuma, malttamaton tukaluus tykytti hänen sisällään.
Lord Norfolk, häpeäisit.
"Se kuulostaa... Miellyttävältä", hän sanoi ja keinautti naisen sylistään sängylle, kumartuen tämän ylle, hamuten suudelmin tietä vatsalta solisluulle.

Wren ynähti, kun löysi itsensä selältään, tällä kertaa yötä varten avatulta vuoteelta.
Charles oli muistuttanut, ettei heidän välttämättä tarvitsisi nukkua.
"Se ei ollut miel...lyttävää aamulla..." hän vakuutti käheästi, hamuten Charlesin hiuksia sormiinsa.
"Se oli hyvin tukal...aa."

Charlesilla oli tunne, että hän kerjäsi omaa tuhoaan, muttei voinut olla pyytämättä Wreniä jatkamaan.
"Tukalaa?" hän kysyi ja katsahti toffeisia silmiä melkein kuumeinen hehku omissaan, ennen kuin painoi päänsä ja hamusi naisen solisluuta huulillaan. Kädet vaelsivat vyötäröllä ja lähtivät ujuttamaan alushousuja pois.

Wren kohotti lantiotaan auttaakseen riisumaan alushousut.
"Tukalaa", hän myönsi huokaisten.
"Sellaiset unet ovat hyvin... kiihdyttäviä."
Eikä ajatus ollut silloin ollut lainkaan sovelias, Charles oli ollut hänen työnantajansa. Oli kai vieläkin. Mutta yksityiskohdilla ei ollut tässä niin väliä.

Mies oli melko varma, että kyse oli jostain... Hävyttömästä. Ainakin jokin hänessä tuntui uskovan niin, koska teki hänen olonsa hyvin tukalaksi. Malttamattomuus poltteli suonissa, eikä Charles uskaltanut pysähtyä tarkastelemaan omaa toimintaansa.
Hunningolla.
"Niinkö?" hän kysyi käheästi, kun painoi suudelman Wrenin vatsalle ja hengitti syvään naisen ihon tuoksua.

"Niin", Wren myönsi, antaen silmiensä painua taas kiinni.
Se sai tuntoaistin heräämään, lähetti kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankaa ja jalat pyrkimään koukkuun.
"En voi väittää, että olisin tuntenut niin kovinkaan usein", hän jatkoi käheästi.
"Mutta olen melko varma siitä, että oli hyvin sopimatonta haluta työnantajaansa niin kovin."

Charles ähkäisi ja nojasi päänsä hetkeksi Wrenin vatsaa vasten. Hyvä luoja, aikuinen mies – missä järkesi on?
Hän ohjasi Wrenin jalat ympärilleen ja hengitti naisen ihoa vasten.
"Liekö olisin pahastunut kovin", hän vastasi sivellen sormenpäillään kaivaten lantion pehmeää kaarta ja kiskaisi kärsimättömänä solmion päänsä yli, kun se tuntui takertuvan tielle.

"Se ei ollut ainoa kerta", Wren myönsi hiljaa.
Oli käynyt tuskallisen pian selväksi, että hän tunsi herra Edgerlyä kohtaan muutakin kuin ammatillista kiintymystä. Eikä ollut voinut tunteilleen mitään, vaikka oli yrittänyt muistuttaa itselleen, ettei se voisi koskaan toimia. Että Charlesin kaltaiset miehet eivät voineet olla hänenkaltaistensa naisten kanssa.
"Veneellä se oli erityisen hankalaa, hytit olivat kuitenkin kovin lähekkäin..."

"Minä tiedän", mies vastasi matalasti ja sulki hetkeksi silmänsä.
"Olin melko varma, että kuolisin veneelle. En ollut koskaan aikaisemmin tiedostanut, kuinka pieni tila Whimsyllä loppujen lopuksi on."
Charles kohotti päätään ja katsahti Wreniä kuumeisena.
"Mitä olisit halunnut tehdä?" hän kysyi ja antoi sormiensa valua lantiolta reiden pehmeälle iholle.

Wren kehräsi naurusta.
Nyt pieni Whimsy tuntui hyvin kultaiselta muistolta, jopa ne kaikki kiusalliset hetket. Kannen alla vietetty myrskyinen päivä, jonka aikana Charles oli opettanut häntä tanssimaan. Charles levittämässä aurinkorasvaa hänen iholleen ja hyppäämässä mereen, aurinkolaseineen päivineen.
Lämpimiä, lämpimiä muistoja.
"Teinkin."

Charles pudisti päätään ja nosti sitten Wrenin jalkaa, painaen suudelman sisäreiden iholle.
"Olen onnellinen, että teit", hän vastasi ja kumartui sitten uudelleen naisen ylle, hamuten huulillaan kaulansyrjää.
Lord Norfolk oli peruuttamattomasti hunningolla, mutta ehkä sitä katsottaisiin läpi sormien tähän aikaan.
"Olit ajaa minut perinpohjaisesti hulluksi."

Whimsyn pienessä maailmassa kaikki oli ollut paljon yksinkertaisempaa. Median ja kameroiden nälkäisen katseen ulkopuolella, heidän omassa yksityisyydessään.
Wren avasi silmänsä ja käänsi katseensa Charlesiin, rintakehä kiivaasti kohoillen.
"Niin hulluksi, että loikkasit mereen", hän muistutti naurua äänessään.
"Vaatteet päällä. Ja aurinkolasit päässä."

"Voitko syyttää minua?" Charles kuiskasi naisen korvanjuuressa, hamuten Wrenin korvaa ja leukaperää.
"Olin varma, että menettäisin vähänkin itsehillintäni. Koskettaisin tai ehkä suutelisin niskasi kaarta, halaisin sinut syliini ja... Kaikkea, mitä herrasmiehen ei suinkaan sopisi ajatella."

"... En."
Wrenin kädet vaelsivat Charlesin selällä, joka vielä valitettavasti oli paidan peittämä.
Tuntui uskomattomalta, että he olivat nyt tässä, kaiken sen jälkeen, mitä hän oli mielessään käynyt läpi. Vakuuttanut itselleen, ettei se koskaan voisi toimia.
"Näin unia, joissa teit juuri niin..."

Wrenillä oli selvästi edelleen lahja ajaa hänet perinpohjaisen hulluksi pelkillä sanoillaan ja kehräävällä äänellään. Pyhä luoja, anna anteeksi.
Charles veti naisen itseään vasten ja painoi tämän huulille nälkäisen suudelman. Toinen käsi punoutui punaisiin hiuksin, toinen valui ensin vatsalle ja sitten alemmas.
"Epäherrasmiesmäisiä asioita?" Charles kysyi käheästi.

Wren veti terävästi henkeä.
"Hyvin epäherrasmiesmäisiä asioita", hän myönsi hengästyneenä.
Unet eivät itsessään olleet olleet millään tavalla epämiellyttäviä, päinvastoin. Kiusallisen niistä oli tehnyt se, että vielä silloin hän ei ollut koskaan voinut kuvitellakaan, että ne joskus kävisivät toteen.
"Eikä se haitannut minua lainkaan..."

Charles huokasi Wrenin ihoa vasten kamppaillen säilyttääkseen edes vähäisen itsehillintänsä. Hän painoi nälkäisen suudelman naisen kaulalle ja hipaisi sen syrjää hampaillaan.
"Kuinka epäherrasmiesmäinen olin?" hän kysyi tiedostaen, että hänen kätensä oli hyvin epäherrasmiesmäinen sillä hetkellä.

"Olit hyvin... kiihkeä."
Ei ollut mikään ihme, että Paavi oli käynyt seuraavana yönä vierailulla muistuttamassa avioliitosta - ja kertomassa myös, että mikäli hän aloittaisi vedonlyönnin, kannattaisi laittaa rahat hevoseen nimeltä Forget Me Not.
Olisi ehkä pitänyt kokeilla onneaan.
"En olisi hereillä edes harkinnut, että... sitä pientä pöytää olisi voinut... käyttää niin."

Pyhä luoja.
Mies hengitti hetken Wrenin ihoa vasten, kannatellen painoaan naisen yllä. Tätäkö oli menettää järkensä? Yrittää kahlita kauhistuttavaa, alkukantaisen nälän ajamaa olentoa sisällään ja tietää, että epäonnistuisi?
"Miten?" Charles kysyi, vaikka oli melko varma, että katuisi sitä. Hän päätyisi kadotukseen tätä menoa, ellei ollut jo siellä.

"Se kesti hämmästyttävän hyvin, kun teimme epäherrasmiesmäisiä asioita sitä vasten", Wren vakuutti, samalla kun ihoa vasten kutittava hengitys sai hänet värähtämään.
"Enkä tainnut olla unessani kovinkaan ladymäinen, kun polvistuit eteeni sen keittotason edessä..."
Se uni oli varmasti kummunnut vain hetkestä, jona Charles oli hoitanut hänen piikistä kipeytynyttä jalkaansa. Kipulääkkeet olivat tehneet hänen yöstään hyvin levottoman.

Charles sulki silmänsä hetkeksi, kun tunsi järkensä lipsuvan. Polvistunut Wrenin eteen. Syke tuntui hakkaavan korvissa kuurouttavana.
Mies painoi suudelman Wrenin kaulalle ja lähti valumaan alemmas, hamuten huulillaan pisamaista ihoa. Hän tunsi humaltuvansa siitä yhä edelleen.
Charles pudottautui polvilleen sängyn reunan viereen, nykäisi Wrenin varmalla liikkeellä lähemmäs ja painoi muutaman suudelman naisen sisäreidelle, ennen kuin teki varsin epäherrasmiesmäisiä asioita.

Heidän puolustuksekseen oli sanottava, että päivällisaika oli jo reippaasti takanapäin.
Siitä huolimatta Wren joutui myöntämään itselleen, ettei onnistunut tosielämässä olemaan yhtään sen ladymäisempi kuin mitä oli ollut unessaan, eivätkä sanat, jotka hänen suustaan pakenivat, olleet varmasti yhtään sen siniverisemmän kielenkäyttöön sopivia.
Ainakin hän lausui ne iiriksi, oli se sitten lieventävä asianhaara tai ei.
Ehkä se ei ollut.
Hän ei silti katunut lainkaan, kun ojensi käsivarsiaan Charlesia kohti, kutsuen tätä lähelleen, koko keho miellyttävän raukeana.

Hunningolla, Charles totesi itselleen, muttei katunut. Hän ei ollut tainnut koskaan kokea samanlaista, humalluttavaa tunnetta kuin voidessaan saada Wrenin nauttimaan.
Mies kohottautui kevyesti hengästyneenä sängyn reunalta ja laskeutui Wrenin vierelle, halaten naisen syliinsä.
"Sinä ajat minut perinpohjaisen hulluksi", hän kuiskasi käheästi ja hipaisi huulillaan naisen poskea, ennen kuin veti peittoa tämän päälle.

Wren ynisi hiljaa vastaukseksi ja hieroi nenänpäätään Charlesin hartiaa vasten.
Charles teki aivan samoin hänelle. Kun pelkästään miehen ääni oli herkkinä hetkinä saada hänet menettämään järkensä täydellisesti, ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö kyseinen hulluus olisi ollut, jos ei nyt aivan tarttuvaa, niin ainakin molempia heitä koskevaa.
Hän ei tosiaan ollut kokenut samanlaista koskaan ennen. Sille oli olemassa jopa oma terminsä, kuten hänelle oli selvinnyt.
"Tá mo chroí istigh ionat", hän kuiskasi käheästi, käpertyessään Charlesin kylkeä vasten.

Charles painoi suudelman punaisten hiusten joukkoon.
"Minäkin rakastan sinua", hän vastasi pehmeästi ja paketoi sitten Wreniä paremmin valkeisiin, siisteihin lakanoihin, kiertäen untuvaista täkkiä hellästi naisen ympärille. Hänen pitäisi vaihtaa vielä pois päivävaatteistaan, mutta hän ei halunnut nousta vielä.
"Olen odottanut sinua koko elämäni."

Wren kipristi varpaitaan untuvaisen pehmeän peitteen alla. Koko sänky oli uskomattoman pehmeä, ja tuntui keinahtelevan kevyesti hänen allaan. Ehkä se johtui vain purkautuvasta jännityksestä, yhdistettynä kaikkeen muuhun, mitä päivän aikana oli tapahtunut.
Katos vuoteen yllä tuntui hyvin turvalliselta, pylväät verhoineen muodostivat pesän, johon oli hyvä käpertyä.
"Odotuksesi lienee siis päättynyt, Lord Norfolk."

"Luojan kiitos", Charles kuiskasi ja painoi vielä viipyvän suudelman naisen olkapäälle, ennen kuin nousi sängystä ja seisahtui takkatulen lämpöön napittamaan auki kauluspaitaansa. Jo toinen ryttyyn mennyt paita yhden päivän aikana.
Mies poimi pyjamansa matkalaukustaan ja kävi huoneen ohessa olevassa, yhtä loisteliaassa kylpyhuoneessa pesemässä hampaansa, ennen kuin palasi Wrenin viereen. Hän pujottautui peiton alle ruudullisissa pyjamahousuissa ja tummansinisessä t-paidassa, vetäen naisen syliinsä ja painaen nenänsä siroa niskaa vasten.

Wren huokaisi pettyneenä, kun Charles nousi vuoteesta, ja miehen paluuta odottaessaan hän nojautui tyynyjä vasten - nekin niin uskomattoman kuohkeita ja pehmeitä, että jonkun oli varmasti täytynyt käydä pöyhimässä ne sellaisiksi ihan vain heitä varten.
Ajatus oli hyvin merkillinen, ja hänen oli myönnettävä itselleen, ettei hän oikeastaan tainnut sisäistää sitä täysin vieläkään.
Hän oli jo ehtinyt vaipua puoliksi uneen, kun Charles palasi takaisin.
"... pitäisi käydä pesemässä hampaat..." hän mutisi hiljaa.

"Yksi ilta sinne tai tänne", Charles vetosi hengittäen naisen niskaa vasten ja halasi tämän tiukemmin rintaansa vasten, antaen sormiensa hyväillä hellästi paljasta ihoa. Takkatulen kajo leikki punaisissa hiuksissa ja antoi hohtavan valkeille petivaatteillekin oranssin hehkun.
"Jää vain siihen", hän kannusti.

Wren huokaisi hiljaa ja käpertyi paremmin Charlesia vasten.
"Houkuttelet minua turmioon", hän huomautti, haluamatta avata silmiään. Mikäli merkit pitivät paikkansa, hän saattaisi pahimmassa tapauksessa uneksia seuraavana yönä hammaslääkäristä, joka osoittaisi, kuinka pahasti hän oli hunningolla ja tuhon tiellä.
"Suuri sänky."

Ehkä se oli pyyntö siirtyä kauemmas, mutta Charles ei halunnut irrottaa otetaan Wrenistä. Sen sijaan mies painoi suudelman naisen niskalle ja veti peittoa paremmin heidän ylleen.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän sai nukahtaa jumalaisen kaunis, alaston nainen sylissään Lilford Hallin katon alla. Liekö esi-isät pyörisivät haudoissaan.
"Nuku hyvin, Wren", mies kuiskasi.

Wren ujutti jalkansa lomittain Charlesin jalkojen kanssa, nykäisi peitonreunaa mielestään paremmin ja huokaisi sitten unisena ja tyytyväisenä.
"Nuku hyvin, Charles", hän vastasi, jo enemmän unessa kuin hereillä.
Tulen hehku oli pehmeä ja lempeä ja sai olon tuntumaan kotoisalta. Oli helppo unohtaa, että heidän ympärillään eivät levittäytyneet Irlannin vihreät nummet, vaan vuosisataisen kartanon huolellisesti hoidetut tilukset.

Maanantai 11. kesäkuuta, iltapäivä, Lontoo, St. Mary's Hospital

"Olen aivan kunnossa!" Wren ärähti ja oksensi sitten surkeasti hoitajan ojentamaan irvokkaan vaaleansiniseen vatiin, joka sai silmät särkemään entisestään.
Hän halusi pois kiireisestä ensiapuhuoneesta, jossa ainoastaan yhtä kammottavan siniset verhot toivat jonkinlaista kuviteltua yksityisyyttä. Hän oli kunnossa, lukuun ottamatta raastavaa päänsärkyä, tikattavaa haavaa ohimolla ja kipua lonkassa, joka oli ottanut vastaan suurimman osan osumasta.
Hän ei kuulemma voinut vain kävellä ulos sairaalasta sen jälkeen, kun oli ollut - naurettavan pienen hetken, jos häneltä kysyttiin - tajuttomana iskun jäljiltä.
"Tahdon kotiin", hän vetosi hiljaa vajotessaan takaisin tyynyjä vasten, mutta hoitaja soi hänelle vain rauhoittavan hymyn ja lupauksen siitä, että lääkäri tulee aivan pian. Ensiavussa oli täyttä, kiireiset potilaat menivät edelle.

”Onko epäpätevyydelläsi rajoja?” Jokseenkin viiltävä, yläluokkainen ääni kysyi jossain sinisen verhon takana.
”Minä aion nähdä hänet.”
”Mutta ette voi vain…” Sairaanhoitajan ääni hiipui hiljaisuuteen ja käsi puristui verhon reunaan, kun uniformuun pukeutunut hoitaja luovutti painaen katseensa ja päästi tummaan pukuun pukeutuneen Charlesin ja miehen vanavedessä aurinkolasit silmille unohtaneen Anderssonin Wrenin luo.
Kalpeat, jäänharmaat rekisteröivät melkein vauhkona naisen ulkomuodon, ennen kuin Charles astui lähemmäs. Andersson veti verhon takaisin sängyn ympärille.
”Oletko kunnossa?” Charles kysyi melkein liioitellun hillitysti pitääkseen tunnekuohun sisällään.

Charles.
Ensin Wrenin ylitse pyyhkäisi valtava helpotuksen tunne ja sitten ahdistus. Tietenkin miehelle oli ilmoitettu, hän ei ollut ollut sellaisessa kunnossa, että olisi voinut antaa suostumustaan tai kieltäytyä. Mutta hän oli toivonut, että olisi jollakin tavalla onnistunut livahtamaan takaisin kotiin aiheuttamatta turhaa huolta. Ryömiä sänkyyn ja vedota naisten vaivoihin, toipua kaikessa hiljaisuudessa.
Hän ei halunnut huolestuttaa.
Ja silti hän oli niin onnellinen nähdessään tutut jäänharmaat silmät, että oli purskahtaa itkuun.
"He eivät päästä minua kotiin", hän vetosi hädissään, ääni kipulääkkeen tokkuraiseksi muuttamana.
"Lupasin viedä Winstonin puistoon."

Charles astui lähemmäs tutkien kiinteästi naisen kasvoja ja pyyhkäisi punaisia hiuksia sormenpäillään.
”Parempi olla päästämättä”, hän vastasi.
”Sinä jäit auton alle.” Wren olisi voinut kuolla tai loukkaantua vakavasti. Ajatus sai hänet melkein voimaan pahoin.
”Winston pärjää kyllä kaikkien muiden hemmottelijoidensa kanssa.” Mies vilkaisi olkansa yli turvamiestään.
”Haetko sen hoitajan takaisin? Minun pitää pyytää anteeksi tylyyttäni.”

"Töytäisemäksi", Wren vetosi, kurtistaen kevyesti kulmiaan ja värähtäen perään kivusta. Oli helppo nähdä, missä kohdin pää oli osunut asfalttiin, iho valkean sidetaitoksen ympäriltä oli jo kehittämässä ikävää mustelmaa. Hän sulki silmänsä, kun pahoinvointi uhkasi pyyhkäistä uudelleen hänen ylitseen.
Se oli ollut täysin hänen omaa syytään. Idiootti.
"Täällä on liian meluisaa", hän huomautti onnettomana. Kiireisiä askeleita, joku valitti muutaman sängyn päässä oman verhonsa taakse kätkeytyneenä.
Veri oli tahrinut kukallisen mekon kauluksen, eikä kellään ollut ollut vielä aikaa tuoda sairaalakaapua, johon vaihtaa likaantuneet vaatteet.
Hän avasi silmänsä ja katsoi onnettomana Charlesiin.
"Olin tulossa kotiin."

Töytäisy olisi yhtä hyvin voinut olla kuolettava kolari. Ajatus kylmäsi miestä niin, että sitä oli vaikeaa käsitellä.
Voisiko hän palkata Wrenille oman turvamiehen? Jäänharmaiden silmien katse askarteli vauhkona loukkaantumisen jäljissä.
”Käyn kysymässä sinulle yksityishuonetta”, Charles vastasi hipaisten naisen kättä ja loi Anderssoniin ankaran katseen, kun mies palasi hoitajan kanssa – uskallakin jättää hänet yksin.
Mies pahoitteli aikaisempia, kovia sanojaan häkeltyneelle sairaanhoitajalle ja lähti sitten vastaanottoon neuvottelemaan mahdollisuudesta yksityishuoneeseen.

Hän oli ollut palaamassa kotiin, eikä ollut onnistunut selviytymään edes muutaman korttelin pienestä matkasta joutumatta paniikkiin. Se oli typerää, naurettavaa ja säälittävää.
Ja ehdottomasti ongelma.
Andersson oli hyvin huomaavainen pelastaessaan hänen hiuksensa, kun pahoinvointi yllätti uudelleen. Aurinkolasit olivat liukuneet hitaasti kohti miehen nenänpäätä.
"Olen pahoillani", Wren vetosi uudelleen käpertyessään sänkyyn, yrittäen suojata silmiään kirkkailta valoilta.

Charles vaihtoi palatessaan katseita Anderssonin kanssa, kun kaksi hoitajaa vetivät verhon syrjään, nostivat sängyn kaiteet pystyyn ja lähtivät kuljettamaan Wreniä kohti yöksi lunastettua yksityishuonetta, jossa lääkäri tulisi käymään pian.
Miehet seurasivat vanavedessä ja Andersson jäi seisomaan oven ulkopuolelle, lihaksikkaat käsivarret vaikuttavasti rinnalle ristittyinä. Yksityiseen huoneeseen laskeutui hiljaisuus.
Charles sammutti valot ja veti itselleen tuolin sängyn viereen, ojentaen käden koskettamaan hellästi Wrenin hiuksia.

Huone oli pieni, todennäköisesti jossakin sairaalan historian vaiheessa suuremmasta potilashuoneesta lohkottu. Mutta siellä oli hämärää ja hiljaista, ja hengittäminen oli helpompaa, kun niin moni vieras ihminen ei hengittänyt samaa ilmaa hänen kanssaan.
Sellaisia asioita oli vaikea kestää, kun olo oli kehno.
"Olen pahoillani", Wren vetosi uudelleen, kun hoitaja oli napsauttanut monitorin paikoilleen sormenpäähän ja jättänyt heidät omaan rauhaansa odottamaan lääkäriä.
"Minulle ei käynyt pahasti."

”Luojalle kiitos siitä”, Charles vastasi. Hänen maailmansa olisi murentunut tyhjyyteen, jos hän olisi menettänyt Wrenin.
”Kuinka sinä voit?” mies kysyi tutkien huolestuneena naisen pisamaisia kasvoja ja näkyviä ruhjeita, jotka olivat saada hänet avuttoman raivon valtaan. Vaikka hän tiesi, että töytäisy oli hyvin todennäköisesti puhdas, onneton vahinko, jossa ihmisen reagointikyky ei riittänyt.

Wren yritti löytää itselleen hyvää asentoa vuoteella, mutta toiselle kyljelle kääntyminen sai hänet ynähtämään kivusta ja kääntymään takaisin selälleen.
"Tunnen itseni typerykseksi", hän vetosi hiljaa, nostaen sen käden, johon ei ollut kytketty mitään, silmilleen.
"Halusin vain kotiin. Ei ollut mitään syytä säikähtää."
Hän antoi kätensä laskeutua lepäämään peitteelle.

Charles poimi peitteelle laskeutuneen käden omiensa väliin ja silitti vatovasti sen kämmenselkää.
”Vahinkoja sattuu”, mies vastasi pakottaen äänensä hillityksi ja eleettömäksi. Wren oli melkein kunnossa. Ei ollut syytä mennä täysin tolaltaan.
”Mitä sinä säikähdit?”

Wren oli todella halunnut viedä Winstonin viimein puistoon. Kunnolla, ilman, että he kääntyisivät ensimmäisestä korttelinmutkasta takaisin.
Hän antoi silmiensä painua kiinni, pää uhkasi nuokahtaa sivulle.
"Joku tarttui käteeni kadulla."
Vain, koska oli ollut huolissaan. Tai ehkä halunnut kysyä tietä. Ja hän oli rynnännyt suoraan suojatielle.

Charles harvoin tunsi itseään hitaaksi tai tyhmäksi, mutta hänen piti pohtia sanoja hyvä tovi löytääkseen niistä normaalisti niin vaivatta aukenevaa logiikkaa.
"Joku tarttui käteesi kadulla", hän toisti valkeat kulmat kurtistuen.
"Kuka? Oliko hän uhkaava? Yrittikö hän raahata sinut mukanaan?"

Wren oli ehtinyt torkahtaa, mutta Charlesin ääni havahdutti hänet lääkkeiden tuomasta tokkuraisesta puoliunesta.
"Mmh, ei", hän vastasi, räpytellen silmiään auki.
"Luulen että hän... En tiedä, joku vieras. Kai hän luuli, etten voi hyvin."
Hän irvisti yrittäessään taas kääntyä kyljelleen.

Charlesin kulmat pysyivät kurtussa ja mies silitteli kihlattunsa kämmenselkää.
"Ahdisteliko joku sinua?" hän kysyi haluten selvittää, kuka tai mikä oli laittanut Wrenin sairaalaan. Oliko Wren ollut vaarassa? Oliko joku yrittänyt satuttaa naista?
Luoja sitä sielua auttakoon.

"Mitä?"
Wren kurtisti kevyesti kulmiaan, yrittäen pitää itsekin kiinni logiikastaan. Se tuntui hankalalta, hänen olisi tehnyt vain mieli nukahtaa. Jos päätä ei olisi särkenyt niin.
"Minua vain... pelotti. Liikkua kaupungilla yksin. Siksi... Sen vuoksi säikähdin."

Luultavasti oli vain järkevää pelätä liikkua yksin nuorehkona naisihmisenä. Silti ajatus vihloi. Charles halusi Wrenin olevan onnellinen, tuntevan olonsa turvalliseksi.
"Ehkä olisi hyvä ajatus palkata sinulle oma turvamies", hän ehdotti silittäen peukalollaan naisen kättä.

Wrenin kulmat kurtistuivat uudelleen.
"Kaikki on hyvin", hän vakuutti, yrittäen tavoittaa Charlesin katseen hämärässä huoneessa.
"Pysyn vain poissa takseista. Ja lakkaan... säntäilemästä."
Pakottaisi itsensä kävelemään muutaman korttelin matkan ilman hölmöä paniikkia.
"Olen pahoillani että... jouduit huolestumaan."

"Ei sinulla ole mitään anteeksipyydettävää", Charles rauhoitteli valkeat kulmat kurtussa. Wren tunsi olonsa turvattomaksi. Miten mies toivoi, että olisi voinut tehdä maailmasta turvallisen naista varten.
"Oma turvamies ei olisi lainkaan paha ajatus."

Wrenin pää nuokahti uudelleen tyynyä vasten. Hän ei kuitenkaan ehtinyt nukkua pitkään, sillä lääkärin saapuminen huoneeseen tarkoitti, että hänen olisi oltava hereillä tutkimusta varten. Sängyn yläpuolelle sytytetty valo sai toffeenkultaiset silmät siristymään kivusta.

Charles liikahti levottomana nousten seisomaan ja siirtyen muutaman askeleen kauemmas, jotta henkilökunta mahtui toimimaan sängyn ympärillä. Musta oxford oli naputtaa kärsimättömänä lattiaa.
Hän ei pitänyt siitä, kun Wreniin sattui.

Oli suorastaan ihme, ettei mitään ollut murtunut, vaikka lonkka ja kylki tulisivatkin olemaan arkoina jonkin aikaa. Kunhan ajatukset taas kulkisivat, Wren kiittäisi siitä irlantilaista tuuriaan, vaikka todellisuudessa kiittäminen taisi olla sitä, että auton kuljettaja oli jo ollut hidastamassa risteystä varten.
Kiireisen oloinen lääkäri ilmoitti, että hän jäisi aivotärähdyksen vuoksi yöksi tarkkailuun, ja hoitaja toi hänelle viimein pilkullisen sairaalakaavun, johon sotkeutuneet vaatteet vaihtaa.
Mitä vain, kunhan pääsisi nukkumaan.

Charles suoristi pukunsa kalvosinnappeja epätietoisena. Hän oli tavattoman hyödytön suurimman osan ajasta, kun Wren oli kyseessä. Nyt hän ei voinut edes marssia kauppaan ostamaan naisten asioita ja jäätelöä.
"Voinko auttaa sinua?" hän kysyi katsellen kaapua ja vereen tahriutuneita vaatteita.

Wren oli kömpinyt istumaan sairaalasänkynsä laidalle. Toinen käsi puristi reunaa, toinen yritti hapuilla taaksepäin tavoittaakseen mekon vetoketjun.
"... En saa sitä auki", hän mutisi. Käsi ei taipunut riittävästi yltääkseen selälle, tai ehkä hänen koordinaatiokyvyssään oli juuri nyt jonkinasteisia puutteita.

Charles astui lähemmäs, laski toisen käden hellästi Wrenin hartialle ja avasi toisella mekon vetoketjun. Veri sen kauluksella sai kylmän lyijyn leviämään hänen suonissaan.
Mies auttoi mekon naisen yltä ja ojensi sitten sairaalakaapua auttaakseen sen tämän ylle.
Sitten hän avasi sängyn peittoja valmiiksi.
”Paleletko?”

Ruma, tumma mustelma oikealla kyljellä loisti muuten valkoisesta ihosta, mutta peittyi onneksi haaleansinertävän pilkkukankaan alle. Toinen kyynärpää oli hankautunut rikki, mutta sekin oli peitetty sidetaitoksen alle.
Hän kömpi hieman kömpelösti peiton alle ja yritti käpertyä kerälle, mutta muisti taas, miksi se ei ollut hyvä ajatus.
"Mmm", hän myönsi hiljaa ja ojensi toista kättään hipaistakseen sängyn reunalle unohtuneen mekkonsa kangasta.
"Pidin tästä."
Silmiin uhkasi nousta kyyneleitä.

Charles hipaisi naisen hiuksia ja katsahti mekkoa.
”Toimitan sen pesulaan”, hän lupasi. Jos mekkoa ei saataisi puhtaaksi, hän teetättäisi uuden.
”Andersson”, mies kutsui ja aurinkolaseista nyt luopunut turvamies pisti päänsä sisään, ”ole hyvä ja etsi lämpimämpiä huopia Wrenille.” Pää katosi, ja Charles istui varovasti takaisin alas.
”Onko mitään, mitä voisin tehdä?”

Wren pyyhkäisi silmiään ja kurtisti ärtyneesti kulmiaan, kun sormeen kiinnitetty anturi kolahti poskea vasten. Mutta sitä ei varmastikaan ollut sopivaa irrottaa vain siksi, että se sattui ottamaan päähän.
"Kiitos."
Hän oli kiintynyt keltakukkaiseen mekkoonsa. Olisi ollut hirvittävä sääli menettää se tällaisesta syystä.
Hän räpäytti silmiään ja kosketti vasenta kättään hätääntyneenä.
"Sormus..."
Se oli varmasti vain tallessa hänen muiden tavaroidensa kanssa, mutta tokkurainen mieli ei toiminut yhtä terävästi kuin yleensä.

Charlesinkin valkeat kulmat kurtistuivat asteen. Mutta varmastikin sormus olisi tallessa.
Andersson palasi mukanaan kaksi paksua huopaa. Charles kiitti turvamiestään ja lähetti tämän kahville, kun palasi sängyn luo ja peitteli Wrenin toisella, viikaten toisen siististi sängyn jalkopäähän.
”Yritä vain levätä.”

Hermostus ei jättänyt Wreniä rauhaan. Hän ei pitänyt tilanteesta, jossa muistikuvat tuntuivat hatarilta, eikä looginen päättely ollut juuri tällä hetkellä yhtään sen vahvempaa.
Jopa huovat olivat samaa sinistä sävyä, jonka oli kai tarkoitus pitää potilaat rauhallisina.
"Paljonko kello on?" hän kysyi, silittäen sormea, jossa sormuksen olisi pitänyt olla. Hän oli melko varma, ettei ollut vielä yö, tai edes ilta, mutta oli vaikea sanoa, sillä verhot pimensivät huoneen tehokkaasti.

Charles katsahti isoisältä periytynyttä, yksinkertaista rannekelloa.
”17.57”, mies vastasi ja kiersi sormensa hellästi Wrenin käden ympärille. Saattoi olla, että suurlähettiläs odotti audienssia parhaillaan, mutta tämä oli hätätilanne. Hänen ajatuksensa olivat menneet pahan kerran sekaisin, kun ilmoitus Wrenistä, sairaalasta ja auto-onnettomuudesta oli tullut.
”Tarvitsetko lisää kipulääkettä?"

Wrenin kulmat pysyivät tyytymättömään kurtistukseen unohtuneina.
"Sinulla oli... jotakin."
Tavallisesti hän pystyi vaivatta kertomaan, mitä Charlesin ohjelmaan kuului ja mihin aikaan, jopa niinä päivinä, joina hän itse oli periaatteessa vapaalla.
Nyt hän kykeni tuskin kertomaan, mikä päivä oli.
Turhautuminen sai hänet purskahtamaan ahdistuneeseen itkuun.

”Wren”, Charles vetosi levottomana ja puristi kihlattunsa kättä. Hän ei ollut kartuttanut merkittävää kokemusta itkevistä, onnettomista naisihmisistä elämänsä aikana ja tunsi taitonsa puutteellisiksi.
”Sinun ei tarvitse huolehtia mistään muusta kuin siitä, että lepäät ja toivut rauhassa."

Wren nyyhkäisi.
"Sinulla oli jotakin", hän vetosi turhautuneena ja pyyhkäisi silmiään. Yksi monitoreista piippasi loukkaantuneena, mutta rauhoittui kun hän palautti käden takaisin peitteen päälle.
Jokin tapaaminen, joku tärkeä henkilö, jonka kanssa käydä tärkeitä keskusteluja.
"Mikä päivä tänään on?"

Charles katseli Wreniä huolestuneena ja silitti varovasti kädessään lepäävän käden kämmenselkää.
”Maanantai 11. kesäkuuta”, hän vastasi.
”Älä huolehdi. Muu henkilökuntani huolehtii kyllä ulkoministeriön asioista tänään”, mies rauhoitteli.

Maanantai yhdestoista kesäkuuta.
Wren oli hetken hiljaa, kulmien kurtistus silisi hieman vaikkei kadonnutkaan kokonaan.
"Kävimme katsomassa Tempestille pukua", hän kertasi mielessään ja hieraisi vapaalla kädellä otsaansa. Huono ajatus, vihlaiseva kipu sai hänet irvistämään.
"Siitä tulee hyvin kaunis."

”Olen varma”, Charles vastasi. Tiarnan ja Tempest olivat vangitseva pariskunta puolen kansakunnan mielestä. Mediaan vuotanut tieto häistä tuntui saaneen aikaan jonkinlaisen juoruriippuvaisten hysterian.
”Kun voit paremmin, äiti on sopinut tapaamisen perheelleni tutun suunnittelijan kanssa, jotta saatte sinunkin pukusi suunnittelun kunnolla vauhtiin."

Wrenin kasvoilla häivähti vino hymy. Hän oli hirvittävän onnellinen Tempestin puolesta ja toivoi, että tämä voisi olla onnellinen.
"Ehkä voisimme käydä samalla matkalla tervehtimässä hevosia", hän huomautti, ääni vain hieman kipulääkkeestä sammaltaen.
"Tiarnanin ja Tempestin häiden jälkeen."
Jos heille jäisi aikaa. Elämä oli kovin kiireistä kaiken aikaa.
Punaiset kulmat painuivat alemmas.
"Minulla ei taida olla ketään makutuomariksi. Cliff tuskin... Valkoinen ei ole minun värini."

”Totta kai voimme”, Charles vastasi ja ojensi kätensä silittämään varovasti irlantilaisen villejä, punaisia hiuksia.
”Niidenkin pitäisi olla nauttimassa kesästä niihin aikoihin”, mies sanoi ja kurtisti hienoisesti kulmiaan.
”Entä Tempest? Ja pureva sisaresi?”

Kosketus hiuksilla tuntui miellyttävältä. Oikeastaan jopa lohdulliselta.
Wren kallisti varovasti päätään sitä kohti ja antoi silmiensä painua kiinni. Silloin tällöin kiireiset askeleet kulkivat huoneen ohi.
"Se olisi mukavaa. Nähdä hevoset."
Hän hymähti hiljaa Charlesin sanoille.
"Mm, Emmie lähtee häämatkalle. He menivät..."
Hän vaikeni hetkeksi muistelemaan. Meren ääreen, sen hän muisti, mutta tarkka kohde tuntui kieppuvan juuri ja juuri hänen ulottumattomissaan, jyskyttävä päänsärky oli ottanut sen paikan.
"Teal sanoisi vain, että näytän hölmöltä. Lark on paljon kiltimpi."

”Ehkä saisimme viettää muutaman päivän pohjoisessa, käydä ratsastamassa rauhassa”, Charles pohti jatkaen Wrenin hiusten silitystä.
”Seychelleille”, hän täydensi rauhallisesti, ”ja ymmärtääkseni safarille Keniaan.” Mies saattoi kuvitella sanat naisen terävän sisaren suuhun. Ehkä Lark pitäisi yrittää houkutella paikalle.
”Oletko pohtinut, missä kaikkialla haluaisit meidän käyvän?”

Ehkä hän saisi järjestettyä heille muutaman vapaan päivä. Mikäli maailma ei menisi kaatumaan sillä välin. Sitä ei koskaan voinut tietää. Seuraavanakin päivänä oli tapahtumassa jotakin maailmanpolitiikan kannalta tärkeää, mutta Wren ei vain muistanut, mitä.
Ehkä muut assistentit onnistuisivat pyörittämään kaikkea yhden illan. Huomenna hän olisi taas jaloillaan, pääsisi kotiin Winstonin luo.
"Seychelleille", hän toisti helpottuneena ja toivoi, että muistaisi sen nyt.
"Kauanko voimme viipyä poissa?"

”Se riippuu hieman tilanteesta”, Charles vastasi kuljettaen sormiaan punaisten kiharoiden lomassa.
”Uskoisin, että voimme viipyä jonkun viikon, kunhan olen puhelimen ja sähköpostin päässä. Voin lentää tarvittaessa töihin, mikäli läsnäoloani kaivataan kriittisesti”, hän pohti.

Eli kunhan he pysyisivät sellaisella alueella, josta olisi helppo matkustaa takaisin.
Wren yritti palauttaa sisäisen maailmankartan mieleensä, mutta mittasuhteet eivät näyttäneet oikeilta, joten hänen oli pakko myöntää tappionsa.
"Meidän täytyy varmasti katsoa sen mukaan", hän vastasi ja etsi parempaa asentoa vuoteella.
"Milloin äitisi haluaa tavata suunnittelijan kanssa?"

Charles nyökkäsi. Maailma olisi avoinna, ja ellei maailma voisi pärjätä muutamaa viikkoa ilman hänen jatkuvaa, fyysistä läsnäoloaan, heidän täytyisi neuvotella asioista. Hän ei jättäisi häämatkaansa väliin.
”Varmaankin ensi kuussa”, mies sanoi.
”Tuleeko isäsi Britanniaan häitä varten?"

Ensi kuussa. Siihen ei ollut kovinkaan pitkä aika.
Wren nosti toisen käsivarren silmiensä suojaksi, vaikka huoneessa olikin jo pimeää. Isän mainitseminen sai hymyn häivähtämään hänen huulillaan.
"Tulee. Hän haluaisi saattaa minut alttarille."
Tuntui edelleen uskomattomalta, että hän oli päässyt tapaamaan isänsä niin monen vuoden jälkeen.

”Totta kai hän saattaa sinut alttarille”, Charles vastasi ja vilkaisi oven suuntaan pohtien, olisiko potilaan pitänyt antaa olla rauhassa. Mutta hän ei halunnut päästää Wreniä silmistään. Sydän hakkasi edelleen terävänä ja levottomana.
”Voimme käydä vaikka Uudessa-Seelannissa ja käydä talvella Skandinavian Lapissa.”

"Hän tapaisi sinut hyvin mielellään jo ennen häitä", Wren totesi ja laski kätensä takaisin peitteelle vilkaistakseen Charlesiin, silmät kivusta siristyneinä, mutta silti lämmin pilkahdus katseessa. Hän olisi mielellään esitellyt isänsä jo silloin, kun oli itse lentänyt tapaamaan tätä, mutta ulkoministerin työetuihin ei tainnut kuulua lomailu silloin kun huvitti.
"Ehkä hän haluaisi tulla käymään Lontoossa."
Wren ojensi kättään sipaistakseen Charlesin poskea, mutta sormet huitaisivat ohi. Kulmat kurtistuivat tyytymättöminä.
"Haluaisin nähdä revontulet."

”Ja minä tapaisin hänet hyvin mielelläni”, Charles vakuutti ja toivoi, että olisi voinut tehdä jotain lievittääkseen Wrenin kipuja.
”Voimme tiedustella hänen aikatauluaan ja kutsua hänet käymään, kun hänelle sopii.” Hän katsahti ovelle, kun Anderssonin jykevä hahmo vilahti ikkunan takana, asettuen jälleen vartioon oven edustalle.
”Me tulemme näkemään revontulia."

Ehkä hän voisi yrittää sopia isän vierailun mahdollisimman pian. Kaikkia menoja ei tietenkään voinut ennustaa, mutta ehkei isää harmittaisi viipyä tovi pidempään Lontoossa - vaikkei tämä koskaan ollutkaan ollut suurkaupunkien ystävä.
Hän voisi viedä isänsä luonnonhistorialliseen museoon.
Silmät painuivat jälleen väkisin kiinni.
"... Oletko käynyt rekikoira-ajelulla..?"

"En ole", Charles vastasi, "voimme tehdä niin, kun menemme pohjoiseen. Voimme yöpyä jäähotellissa tai kodassa, jossa on lasikatto ja voimme katsella talvisen yötaivaan tähtiä." Mies silitti hellästi Wrenin kämmenselkää.
"Lepää vain, Wren. Tarvitset aikaa toipua."

Tähdet. Niin kuin Fidzin öisellä taivaalla Whimsyn kannelta katseltuna.
Wren hymyili ja yritti toistamiseen sipaista Charlesin poskea, mutta tälläkin kertaa hänen kätensä huitaisi hieman ohi.
"Sinä sopisit jäähotelliin", hän huomautti ja kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Mutta voisin hukata sinut lumihankeen."

Charles nauroi yllättyneenä.
Hän nojautui painamaan kevyen suudelman Wrenin vähemmän ruhjotulle poskipäälle.
"Haluaisitko vettä? Tai jotain syötävää?" mies kysyi hiljaa ja tutki naista huolissaan. Isku päähän oli tainnut olla kova.

Kolmas kerta toden sanoi.
Tällä kertaa Wren onnistui osumaan Charlesin kasvoihin, ei tosin poskelle. Hän kurtisti kulmiaan ja tarttui hetkeksi miehen nenänvarteen, silittäen sitä mietteliäänä.
"Sinulla on kaunis nenä", hän huomautti, ennen kuin antoi kätensä vajota takaisin peitteelle. Kipulääke tuntui viimein auttavan, pahin terä kuvottavalta päänsäryltä oli taittunut, muuttuen epämääräiseksi jomotukseksi.
"Ei kiitos."

Charles pysyi jokseenkin hämmentyneenä, liikkumatta, kun hapuileva käsi tarttui hänen nenäänsä.
"Tuota. Kiitos", mies vastasi rykäisten ja hipaisi nenäänsä kulmat kurtistuen, kun käsi oli painunut takaisin sängylle.
"Ehkä pääset huomenna takaisin kotiin. Siirrän tehtäväsi Summersille sairaslomasi ajaksi."

Wren kietoi vapaan kätensä sormet peiton reunan ympärille.
"Minä en tahdo sairaslomaa", hän huomautti kulmiaan kurtistaen.
"Kunhan lääkärit päästävät minut pois, olen taas kunnossa työskentelemään."
Ajatus siitä, ettei hän olisi Charlesin rinnalla, sai sydämen hakkaamaan kipeästi. Monitori rekisteröi sykkeen kohoamisen.

"Wren", Charles vastasi ja otti peittoa puristavan käden omaansa.
"Sinä olit onnettomuudessa. Olet saanut päävamman muiden kolhujen lisäksi", hän huomautti.
"Sinun pitää toipua rauhassa. Sinäkin tiedät sen. Sinä saat olla inhimillinen. Työt odottavat kyllä."

Wren räpytteli silmiään hermostuneesti, aiempi lähes humalaa muistuttava levollisuus oli kadonnut.
"Ei", hän intti ja olisi pudistanut päätään sanojensa vakuudeksi, ellei se olisi tehnyt niin mielettömän kipeää.
"En voi jäädä sairaslomalle. Kun viimeksi lähdit matkalle ilman minua, sinä..."
Olisit voinut kuolla.

"Wren", Charles sanoi uudelleen, nyt tiukemmin, ja puristi naisen kättä.
"Työt odottavat. Sinun terveytesi ja hyvinvointisi on minulle kaikkein tärkeintä – ja niin pitäisi olla sinullekin." Mies silitti pehmeää kämmenselkää peukalollaan.
"Sinä olet lyönyt pääsi. Tarvitset aikaa toipua."

Wren tutki Charlesin kasvoja, toffeenkultaiset silmät täynnä levotonta huolta.
"Minä en halua menettää sinua", hän vetosi hiljaa, vaikkei kyennyt edes lääkkeiden sumentamassa tilassaan kyennyt täysin perustelemaan, kuinka hän tarkalleen ottaen voisi suojella Charlesia varoittamatta tapahtuvilta pommi-iskuilta.
Jotenkin.
"Charles..."

Jäänharmaiden silmien katse pehmeni asteen ja Charles nosti Wrenin kättä, painaen suudelman sen rystysille.
"Sinä et menetä minua", hän rauhoitti. Totta kai hän näki edelleen tulimeren ja tyhjän, hullun katseen, haistoi palavan lihan ja kuuli huudot painajaisissaan. Haravoi väkijoukkoja katseellaan, peläten näkevänsä samanlaisen tyhjyyden jonkun muun silmissä.
Mutta jos hänen elämänsä oli tarkoitus päättyä niin, hän ei halunnut Wreniä kilometrien säteelle itsestään sillä hetkellä.
"Mitään pahaa ei tule tapahtumaan, vaikka antaisit itsesi levätä."

Viimeksi tapahtui.
Ja hän olisi taas tilanteessa, jossa joutuisi odottamaan uutisia, joita kukaan ei ehtinyt kertoa assistentille. Jossa joutuisi valvomaan Charlesin vierelle, kun mies oli puoliksi tajuton iskun jäljiltä. Jossa hän kävisi yhä uudelleen ja uudelleen läpi, kuinka voisi ikinä selviytyä yksin.
"Sinun täytyy pitää Cliff mukana", hän vetosi.

”Andersson kulkee mukanani”, Charles vahvisti alistuneena. Vaikka terroriteon jälkeen hänellekin satelevat uhkaukset olivat alkaneet tuntua todellisemmilta ja turvamiehen läsnäolo vähemmän naurettavalta.
Ja oli heillä toki hyvätkin hetkensä.
”Kun voit paremmin, ehkä voisit mennä hetkeksi pohjoiseen? Viettää aikaa Copperin kanssa ja nauttia kesästä ja luonnosta?”

Se oli lohtu. Vaikka Wren tiedosti kipeästi, ettei turvamies voisi paljoakaan, mikäli Pariisin kaltainen hyökkäys toistuisi ja Charles sattuisi olemaan väärässä paikassa, ajatus oli silti lohdullinen. Andersson tekisi parhaansa pitääkseen työnantajansa turvassa.
"Olisi mukava päästä taas ratsastamaan", Wren myönsi unisesti.
"Emily laittoi minulle videon, jossa Copper nosteli harjoja pakkiin... En vain muista, missä puhelimeni on..."

”Et tarvitse sitä juuri nyt”, Charles vakuutti ja silitti naisen kämmenselkää.
”Lepää vain.” Hän vahtisi Wrenin turvallisuutta.
Ja Andersson vahtisi häntä oven toisella puolella. Hetken Charles harkitsi menevänsä häätämään virkaintoisen miehen takaisin kahville tai vaikka kotiin, mutta se taisi olla turha toivo.

Wren toivoi, että puhelin oli säilynyt ehjänä hänen pienessä käsilaukussaan. Törmäys asfaltin kanssa oli tainnut olla melkoisen voimakas.
Hänen päänsä nuokahti, mutta kulmat painuivat tyytymättömästi kurttuun ja hän pakotti silmänsä auki.
"Minä taidan joutua olemaan täällä yön."

”Kyllä, he haluavat pitää sinut tarkkailussa ja hyvästä syystä”, Charles vastasi ja veti peittoa paremmin naisen ylle, ennen kuin asettui tuoliinsa ja risti jalan kevyesti toisen yli.
”Wren, anna itsesi levätä. Toivut nopeammin”, mies muistutti pehmeästi. Hän vahtisi tässä.

Pää nuokahti jälleen sivulle.
"Et voi olla siinä... koko yötä", hän huomautti, muttei jaksanut avata silmiään enää uudelleen. Hän ehtisi nukkua hetken, ennen kuin sairaanhoitaja tulisi herättelemään varmistaakseen, ettei hänen tajunnantasonsa ollut päässyt laskemaan.
"Muistatko, kuinka... Pariisissa kävi?"

”Kyllä voin ja olen”, mies vastasi vakaalla rauhallisuudella ja poimi puhelimen taskustaan, käydäkseen läpi saapuneet viestit, raportit ja tiedotteet.
”En ole varma, mihin kertaan viittaat.” Pariisissa oli tapahtunut paljon heidän lyhyen tuttavuutensa aikana. Oli häkellyttävää ajatella, että Wren oli tullut hänen elämäänsä vasta syksyllä.

Kulmat kurtistuivat tyytymättömästi, mutta Wren ei vain voinut pakottaa itseään avaamaan silmiään. Ripset olivat varmasti muuttuneet lyijyksi tai kietoutuneet toisiinsa, niin epälooginen kuin ajatus olikin.
"Nukuit tuolissa", hän muistutti ja antoi päänsä jäädä epämukavan vinoon asentoon tyynylle. Hän ei jaksanut suoristaa sitäkään. Hän ei jaksanut enää mitään.
"Se ei tehnyt hyvää... niskalle. Ja siellä oli ruusuja..."

Charles katseli Wreniä huolissaan, mutta esti itseään koskettamasta naista uudelleen. Wren tarvitsi lepoa.
”Se on muisto, jossa vierailen mielelläni”, hän vastasi pehmeästi, häivähdys naurua jäisissä silmissään. Katastrofaalinen varausvirhe, humaltunut, hävyttömiä puhuva Wren.

Wrenin kulmat kurtistuivat uudelleen.
Hänen oli vaikea tavoittaa, mitä tarkalleen ottaen oli tapahtunut. Mutta hän muisti ruusut ja läpikuultavaksi kostuneen paidan. Yön Pariisin kattojen yllä.
"Meidän pitäisi varata... hääsviitti", hän mutisi hiljaa.
"Kun tällä kertaa voisimme..."

”Me varaamme hääsviitin”, Charles varmisti. Useammankin, sekä häiden jälkeen että häämatkalla. Hän toivoi hartaasti, että maailma voisi pitää itsensä kasassa syksyllä edes kuukauden, jotta he voisivat vaeltaa Uuteen-Seelantiin tai minne ikinä Wren päättäisi lopulta haluavansa ja olla pienen hetken vain sietämättömän onnellisia ja huolettomia.

Häät.
Häihin tarvittiin puku.
Tempestin puku oli ollut hyvin kaunis.
Wrenillä olisi ollut vielä paljon sanottavaa. Hän olisi halunnut palata keskusteluun siitä, kuinka Charles ei todella voisi viettää yötään tuolissa hänen sänkynsä vierellä. Hän oli melko varma, että olisi halunnut puhua pohjoiseen suuntautuvasta matkasta.
Mutta keho päätti toisin, ja hän vajosi uneen ennen kuin ehti muodostaa koherenttia lausetta.

* * *

Charles vietti yönsä levollisesti sinisävyisellä kankaalla verhotussa tuolissa sairaalasängyn vierellä, hoitaen säälimättä kerääntyviä työasioita.
Päivänvalo lisääntyi vähitellen, liike sairaalan käytävällä lisääntyi. Sairaanhoitajat kiiruhtivat edestakaisin. Joku laahusti tuskallisen hitaasti tippatelineen kanssa.
Andersson oli nöyrtynyt lähtemään kotiin myöhäisillasta, mutta luultavasti palaisi vartiopaikalleen pian.

Wren oli ollut yöllä huonolla tuulella. Joko sairaanhoitaja oli tullut herättelemään, tai hän oli herännyt itse sekaviin uniin, jotka olivat tehneet hänet levottomaksi. Välillä hän ei ollut muistanut missä oli, välillä hän oli pelännyt Winstonin kadonneen.
Mutta aamu koitti aina lopulta.
Hän havahtui jälleen, kun pirteä sairaanhoitaja harppoi huoneeseen.
"Huomenta", mies tervehti, ja Wren häpeäisi myöhemmin sitä, kuinka tyytymättömän mulkaisun tähän suuntasi.
"Kuinka täällä voidaan? Saat pian aamupalaa."
"Haluaisin kotiin", Wren vetosi hiljaa ja irvisti säryn vihlaistessa päätä.
"Lääkäri päättää siitä, kun kierto alkaa", sairaanhoitaja vakuutti rauhallisesti.

Charles hillitsi lahjakkaasti suupielensä nykimästä, mutta ei voinut kätkeä täysin huvittunutta tuikahdusta silmäkulmassaan. Wren-parka. Naisen kunniaksi oli sanottava, että tämä oli oppinut tyytymättömyyden hiljaiset mulkaisut lahjakkaasti ja tekisi varmasti vaikutuksen hänen äitiinsä.
"Kuinka voit?" hän kysyi pujottaen puhelimen taskuunsa, tumma, mittatilattu puku edelleen moitteettomana.

Jotakin kirjattavaa hänen jalostuspapereihinsa. Sukutaulu täysin pielessä, mutta mulkaisut olivat erinomaisella pohjalla. Ja hampaatkin olivat hyvässä kunnossa.
Wren käänsi katseensa Charlesiin, kun sairaanhoitaja oli ottanut ylös joitakin mittaustuloksia ja suunnannut hakemaan lupailemaansa aamupalaa, jota hän ei halunnut. Hän halusi kotiin, syömään aamupalansa niin, että Winston kuolasi vieressä.
"Oletko ollut siinä koko yön?" hän kysyi, hieraisten kasvojaan.
"Olen riittävän hyvässä kunnossa lähtemään kotiin."

"Totta kai olen", Charles vastasi ja tutki Wreniä tarkkaavaisella, huolestuneella katseella. Hän ei aikonut ottaa pienintäkään riskiä elämänsä rakkauden hengen kanssa.
"Lähdemme kotiin sitten, kun lääkäri antaa siihen lupansa", mies sanoi ja nousi niin, että saattoi painaa kevyen, siveän suudelman Wrenin otsalle.

Wren painoi silmänsä hetkeksi kiinni, mutta avasi ne nopeasti, jottei olisi nukahtanut uudelleen. Oli hämmästyttävää, kuinka vieläkin saattoi väsyttää.
"Oliko Cliffkin täällä koko yön?" hän kysyi, luoden uuden tyytymättömän mulkaisun sairaanhoitajaan, kun tämä kantoi hänen eteensä muovisen tarjottimen. Paahtoleipää, pikkuruiset rasiat marmeladia ja jotain, jonka kannessa komeili hymyilevä nalle. Pieni hedelmäsalaatti ja kannen alle turvattu appelsiinimehu.

"Ei, lähetin hänet kotiin nukkumaan", Charles vastasi ja katsahti epäluuloisella halveksunnalla ala-arvoista aamiaista, joka hänen kihlattunsa eteen kannettiin. Miten ihmiset selvisivät sairaaloissa?
"Haluaisitko jotain muuta?" hän kysyi valkeat kulmat kurtistuen.

Wren kurtisti kulmiaan yrittäen päättää, oliko se hyvä vai huono asia.
Hyvä, koska Andersson oli saanut unta. Huono, koska kukaan ei ollut ollut huolehtimassa siitä, että Charles oli turvassa.
Ehkei ollut ollut normaalia tuntea näin valtavaa huolta aikuisesta miehestä.
"Suklaata", hän vastasi hiljaa, yrittäen repiä appelsiinimehupurkin mukana tullutta pilliä ulos muovikääreestä. Särky jyskytti edelleen ohimolla.

"Suklaata", Charles toisti skeptisesti. Hän oli melko varma, ettei sitä mainittu yhdelläkään listalla terveellisistä, hyvinvointia tukevista aamiaisista – mutta se oli ollut ehdoton vaatimus listalla tuskaa lievittävistä ainesosista, kun naisten asioita ostettiin.
Kenties sama periaate päti tässä.
"Andersson", mies kutsui. Henkivartija pisti päänsä sisään.
"Toisitko Wrenille suklaata. Paljon suklaata."

Rapiseva muovikääre päästi pillin viimein otteestaan, ja Wrenin ojensi kätensä tuikatakseen sen paikoilleen.
Koordinaatiokyky oli paremmissa kantimissa kuin eilen, vaikka särky ei ollutkaan helpottanut. Hän oli melkein ylpeä itsestään.
"Kuinka sinä voit?" hän kysyi, kääntäen katseensa Charlesiin ennen kuin vei pillin huultensa lomaan.
"Nukuitko lainkaan?"

Charles kohotti toista valkeaa kulmaansa ja käänsi katseensa takaisin Wreniin, kun Andersson oli nyökännyt vakavana ja kadonnut ovenraosta.
"Olen tottunut valvomaan", mies vastasi. Hän oli tottunut valvomaan läpi yön aina liikkeellä ollessaan. Se ei eronnut paljoa epämukavasta sairaalatuolista.
"Kaipaatko kipulääkkeitä?"

Wrenin katseessa häivähti tyytymätön huoli. Hän epäili, ettei saisi houkuteltua miestä päiväunille, vaikka pääsisikin tänään kotiin.
Kun. Kun pääsisi.
Hän ojensi kättään kohti paahtoleivätpuolikasta, mutta antoi sitten kätensä laskeutua takaisin peitteelle. Ei, ei tehnyt mieli leipää juuri nyt.
"Särkee vähän."

Charles kohosi jaloilleen pyöräyttäen jäykkiä hartioitaan, hipaisi Wrenin hiuksia ja astui hetkeksi käytävään, pysäyttäen sairaanhoitajan ja pyytäen kivunlievitystä potilaalle.
Andersson palasi samaan aikaan, ojentaen työnantajalleen kaksi takeaway-mukillista kahvia ja kolme suklaalevyä. Charles kiitti ja palasi takaisin naisen sängyn vierelle, ojentaen toisen mukin ja suklaavalikoiman.
"Maistuisiko jokin näistä?"

Wren antoi silmiensä painua hetkeksi kiinni. Hän ei voinut väittää muistavansa paljoa siitä, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt hääpukuliikkeestä kohti kotia. Ainoastaan melkein pahoinvoiva levottomuus oli jäänyt jäljelle irrationaalisesta kauhusta, joka hänet oli ottanut valtaansa.
Charlesin paluu sai hänet avaamaan silmänsä ja katsahtamaan suklaalevyjä. Hän ei ollut varma,
Charles.
Hän räpäytti silmiään ja alkoi varovasti avata yhtä käärettä.
"Voimmeko me lähteä pian kotiin?"

"Sitten, kun lääkäri sanoo sinun olevan kunnossa", Charles vahvisti ja istuutui takaisin tuoliinsa, ristien jalan toisen yli.
Hän siemaisi kahviaan, kulmat tyytymättöminä painuen. Kai se sai kelvata. Kofeiini poisti terän salakavalalta väsymykseltä.
"Muistatko, mikä päivä tänään on?"

Wren keskittyi murtamaan itselleen palaa pähkinäisestä suklaalevystä.
"Mitä?" hän kysyi, kurtistaen kevyesti kulmiaan kun käänsi katseensa Charlesiin. Hänen oli hetki haettava, mistä he olivat olleet keskustelemassa.
"Muistan. Tietenkin muistan."
Kulmat painuivat hieman syvempään kurttuun.
"Maanantai?"

"Tiistai", Charles korjasi.
"Eilen oli maanantai 11. kesäkuuta. Kävit Tempestin kanssa sovittamassa hääpukua", mies kertoi valkeat kulmat hienoisessa, huolestuneessa kurtussa.
"Kotimatkalla olit auto-onnettomuudessa. Muistatko?"

Wren vei suklaapalan varovasti suuhunsa ja pureskeli sitä mietteliäänä.
"Tiistai. Totta kai", hän myönsi nielaistuaan, ja kietoi sormensa varovasti kahvimukin ympärille. Varmuuden vuoksi hän tarttui siihen molemmin käsin ennen kuin hörppäsi.
"Tietenkin muistan. Tempestin puku oli hyvin kaunis."
Hän laski mukin varovasti takaisin pienelle pöytätasolle.
"Luuletko, että voisimme käydä tervehtimässä hevosia samalla matkalla? Kun menemme häihin."

Charlesin kulmat kurtistuivat alemmas.
"Kysyit sitä eilenkin, muistatko?" hän kysyi liikahtaen levottomana.
"Totta kai käymme katsomassa hevosia. Ehdotin, että voisit mennä pohjoiseen tervehtimään Copperia, kun voit paremmin – ehkä voisit viettää sen kanssa hetken myös heinäkuussa, vaikka minun olisikin palattava Lontooseen."

"Oh."
Wren mursi toisen palan suklaata ja tarjosi sitä Charlesille.
"Se olisi mukavaa. Olen ikävöinyt Copperia. Emily laittoi minulle videon, jossa se keräsi harjoja pakkiin, fiksu poika."
Joku kulki kiireisin askelin huoneen ohitse, ehkä lääkäri oli kutsuttu kierrolta tarkastamaan kiireisemmän potilaan vointia.

Charlesin valkeat kulmat pysyivät kurtistuneina. Hän pudisti poissaolevasti päätään suklaalle.
"Kuinka sinä voit?" hän kysyi yrittäen pitää huolen poissa äänestään. Mies vilkaisi askelten suuntaan pettyneenä. Jonkun olisi parempi kertoa naisen tilasta pian.

Wren vei suklaapalan suuhunsa.
"Päätä särkee vähän, mutta muuten voin oikein hyvin. Voisin lähteä jo kotiin", hän vastasi nielaistuaan. Hän kietoi kätensä uudelleen kahvikupin ympärille ja otti varovaisen kulauksen.
"Isäni haluaisi muuten mielellään tavata sinut."

"Niin", Charles vastasi kulmat alemmas painuen.
"Suo anteeksi", mies sanoi, jätti kahvikuppinsa pöytätasolle ja suoristautui, "käyn etsimässä lääkäriä." Hän hipaisi Wrenin hiuksia, ennen kuin poistui. Varmasti oli täysin normaalia, että lähimuisti pätki päävamman jälkeen.
Silti hänen sydäntään kylmäsi.

Wren katsoi Charlesin perään hieman hämillään, mutta otti vielä hörpyn mukistaan ennen kuin nojautui tyynyjään vasten ja unohtui katselemaan suljettuja verhoja.
Winstonin täytyi olla huolissaan. Hän oli luvannut viedä sen puistoon lenkille.
Käsi hipaisi sormusta, joka ei ollut siinä, missä sen olisi pitänyt olla.
Lääkäri oli harppomassa päinvastaiseen suuntaan, johon oli kiitänyt vain hetkeä aiemmin.

Andersson seurasi ulkoministerin jalanjäljissä, kun Charles pysäytti lääkärin vaativalla auktoriteetilla.
"Tarvitsen mielipiteen Wren Reynardin tilasta", hän sanoi ja viittasi naisen huonetta kohti.
"Hän oli sekava eilen eikä muista tänään mitään eilen tapahtunutta. Haluan, että selvitätte ettei mikään ole vialla."

Lääkärin kulmat kurtistuivat selvästi ärtymyksestä sen vuoksi, että hän oli tullut pysäytetyksi kesken kaiken.
"Lääkärinkierto on kesken", nainen selitti kärsivällisesti, vilkaisten Charlesin vierellä melkein uhkaavalta näyttävää Anderssonia - vaikka ei se ollut miehen itsensä syy, leveät hartiat ja tumma puku vain aiheuttivat sellaisen mielikuvan. Winston tiesi, että turvamiehellä oli pehmeä puolensa.
"Huonetta 437 ei ole merkitty kiireelliseksi."

Charles loi lääkäriin hyisen katseen.
"Jos sinä olet liian tärkeä ja kiireinen katsoaksesi potilasta, jolla on neurologisia oireita pahan päävamman jälkeen, ole hyvä ja lähetä joku, jolla on aikaa", mies sanoi viileästi, kääntyi ympäri ja palasi Wrenin huoneeseen Andersson jalanjäljissään. Nyt turvamieskin seisahtui oven sisäpuolelle. Ehkä hän saattaisi suojella ulkoministeriä oven tälläkin puolella.

Lääkäri jäi katsomaan ulkoministerin perään melkein hämmentyneenä - vaikkei hän juuri sillä hetkellä saanutkaan päähänsä, mistä miehen kasvot olivat tutut.
Huoneessa Wren oli kivunnut istumaan sängyn laidalle ja puristi toisella kädellään metallista reunaa.
"Charles", hän vetosi itkuisesti miehen astuessa huoneeseen.
"En löydä sormusta."

Charles astui lähemmäs ja kosketti Wrenin hiuksia, houkutellen naista sitten laskeutumaan takaisin makuulle.
"Se on varmasti tallessa omien tavaroidesi kanssa", mies rauhoitteli kätkien levottomuutensa hillityn ulkokuoren alle.
"Muistatko, mitä teit toissapäivänä?"

Wren hieraisi onnettomana kättään.
"En halua hukata sitä", hän selitti paneutuessaan takaisin makuulle, irvistäen hieman kun osumaa ottanut lonkka vihlaisi. Hän pyyhkäisi silmiään ja katsahti Charlesia hieman hämillään.
"Totta kai muistan. Silloin oli... lauantai?"

Charlesin kulmat kurtistuivat jälleen.
"Ei, sunnuntai. Tänään on tiistai", mies sanoi ja vaelsi huoneen poikki, liian levottomana istumaan alas.
"Wren, mitä eilen tapahtui?"

Wren räpäytti silmiään ja hieraisi otsaansa.
"Sunnuntai. Minä... Eilen... Charles, sinä hämmennät minua", hän parahti tuskastuneena.
"Miten voin tietää, mitä päivää tarkoitat, kun latelet päiviä..."

Charles sukaisi hiuksiaan. Helkkarin lääkärit. Hänen pitäisi viedä spesialistille, joka varmistaisi aikaa Wrenille.
"Wren, sinä olit auto-onnettomuudessa eilen. Me puhuimme siitä vain hetki sitten", hän muistutti.
"Sinä löit pääsi."

Wren räpäytti silmiään.
"Mistä minä voisin tietää, mistä me puhuimme, kun kyselet niin paljon", hän puolustautui, mutta kuulosti enemmän hermostuneelta kuin vihaiselta.
"Hämmennät minua."

"Andersson, hae lääkäri", Charles sanoi hilliten vaivoin sisällään vellovan, kylmän pelon. Wren ei unohtanut mitään. Ei edes hirveitä, kuvottavia asioita, jotka naisen olisi pitänyt saada unohtaa.
"Wren, sinä olet lyönyt pääsi ja tarvitset aikaa toipua."

Wren kääntyi kyljelleen ja irvisti hieman sovittaessaan jalkojaan aamiaistarjotinta kannattelevan pöytätason alle.
"Haluaisin jo kotiin", hän vetosi painaessaan päänsä takaisin tyynyyn.
"Voin levätä siellä."

"Menemme kotiin, kun pätevä lääkäri antaa lausuntonsa sen puolesta", Charles vastasi juoksuttaen uudelleen sormet läpi hiuksistaan.
"On varmasti aivan normaalia, että muistissasi on aukkoja ja että olet sekava sellaisen onnettomuuden jälkeen. Mikä on viimeinen asia, mitä muistat, ennen sairaalaan tuloa?"

Wren veti jalkojaan koukkuun vartaloaan vasten, ja suoristi ne taas kun asento tuntui epämukavalta.
Kotona Winston olisi loikannut sänkyyn hänen seurakseen. levittäytynyt sängyn toiselle puolelle ja alkanut kuorsata.
Sairaalassa piipittivät vain koneet.
"Minä muistan oikein hyvin", hän vetosi turhautuneena.
"Kävimme katsomassa Tempestille hääpukua. Se oli hyvin kaunis, suunnittelija tekee siihen muutoksia."

"Ja sitä ennen?" Charles kysyi istahtaen hetkeksi ja nousten sitten jälleen ylös. Hermostus kulki jäänä hänen suonissaan.
"Suo anteeksi, mutta me olemme käyneet samat keskustelut monta kertaa, koska sinä et muista sitä etkä muista, mikä päivä nyt on tai mitä eilen tapahtui. Olen huolissani."

Wren kosketti otsaansa.
"Kyselet valtavasti", hän huomautti ahdistuneena. Tavallisesti hänellä ei olisi ollut mitään vaikeutta kertoa Charlesille, mitä hän oli tehnyt edellisenä päivänä, tai sitä edeltävänä, tai viime viikolla samaan aikaa.
"Me kävimme katsomassa Tempestin pukua", hän toisti.
"Minun päätäni särkee, en voi muistaa tarkkaan."

Charles katsahti tuskastuneena ovea. Eikö sairaalassa ollut yhtään lääkäriä, joka oli kiinnostunut tekemään työtään?
"Tarvitset vain lepoa", hän sanoi yrittäen vakuuttaa itsensäkin siitä. Wren ei ollut saanut pysyvää aivovammaa.
"Muistatko selkeästi lapsuutesi?"

"Niin tarvitsen. Voin levätä kotona", Wren vastasi kietoen sormensa peitonkulman ympärille. Paksu huopa, jonka Andersson oli edellisenä iltana tuonut, oli valahtanut puoliksi alas sängystä.
"Tietenkin muistan. Muistan oikein hyvin", hän vakuutti, ja hipaisi vasenta kättään.
"Haluaisin sormukseni."

Charles toivoi, että olisi voinut olla varma. Mitä jos Wrenin muistissa oli isompiakin aukkoja? Mitä jos jokin oli pahasti vialla?
"Pyydän heitä tuomaan tavarasi", hän sanoi ja astui hetkeksi käytävän puolelle, toivoen painokkaasti, että neiti Reynardin henkilökohtaiset tavarat tuotaisiin heidän huoneeseensa.

Sairaalan henkilökunta vaikutti siltä, että alkoi kyllästyä pyyntöihin.
Sellaista kiireisen sairaalan arki taisi olla. Aina oli tärkeämpääkin tekemistä. Ei se ollut henkilökunnan syy, suurin osa yritti parhaansa kiireen keskellä.
Lääkäri, joka huonetta kohti harppoi, ei ollut se sama, joka oli harpponut toiseen suuntaan.
"Täällä oli jokin ongelma?" tummahiuksinen nainen totesi.

Charles saattoi hädintuskin säilyttää hillityn, kohteliaan maneerinsa.
"Hänen lähimuistinsa ei toimi ja hän on sekava", hän sanoi viitaten kohti Wreniä, ennen kuin upotti jälleen sormet hiuksiinsa. Tämä paikka ajaisi hänet hulluksi.
Seuraavalla kerralla hän hakisi Wrenille hoitoa, jossa nainen olisi prioriteetti.

Lääkäri kohotti toista kulmaansa ennen kuin sai ilmeen hallintaansa.
"Se on aivan normaalia tapauksissa, joissa potilaalla on lievä aivovamma", nainen huomautti, mutta asteli joka tapauksessa vuoteen vierelle.
"Nousisitteko istumaan?"
Wren noudatti pyyntöä ja värähti, kun lamppu suunnattiin hänen silmiinsä tehokkaan päättäväisesti.
"En ole sekava."

Charles veti kätensä rinnalleen ja esti vaivoin jalkaansa naputtamasta. Hän tiesi täydellisen hyvin, että se saattoi olla 'aivan normaalia'. Mutta kukaan ei tuntunut ymmärtävän, että Wren oli hänen kaikkensa eikä hän aikonut katsoa vierestä, mikäli jokin olisikin vinossa.
"Kyllä olet", hän sanoi kireästi ja otti vastaan Anderssonin tuoman, toisen kahvin. Hänen jäykälle hartialleen laskeutuva, kai ystävällistä hierontaa tarjoava käsi sai osakseen hyisen mulkaisun.

Wren katsahti lääkäriä tyytymättömänä, hän ei ollut lainkaan innoissaan siitä, että hänen silmiään osoiteltiin lampulla, tai että niskaa tunnusteltiin ja päätä käänneltiin niin, että hänen korvantauksensa pystyttiin tarkistamaan mustelmien varalta.
"Monesko päivä tänään on?"
"Minä... Maanan… Tiistai?"
Wren kurtisti kulmiaan ja vilkaisi Charlesiin. He olivat tainneet keskustella asiasta.
Lääkäri sujautti lampun takaisin taskuunsa.
"En näe estettä kotiuttamiselle."

”Hyvä”, Charles vastasi ja suoristi moitteetonta, tummansinistä solmiotaan. He lähtisivät kotiin, ja hän varaisi Wrenille ajan alan spesialistille, joka varmistaisi, että kaikki todella oli kunnossa.
Hän ei voinut sanoa olevansa vaikuttunut tämän sairaalan toiminnasta ja henkilökunnasta.
”Lähdetään sitten.”

Kotiin.
Wren ei ehkä muistanut tarkalleen, mikä päivä oli, tai mitä oli tapahtunut, mutta ajatus kotiin pääsemisestä tuntui hyvältä. Kotiin Winstonin luo. Samoin hän tunsi helpotusta, kun aamupalaa tuonut sairaanhoitaja kävi tuomassa myös talteen otetut tavarat, pienen käsilaukun ja sormuksen.
Hän silitti sinistä kiveä helpottuneena ennen kuin pujotti sormuksen sormeensa ja katsoi ympärilleen vaatteitaan etsien, kykenemättä keskittymään lääkärin sanoihin käsien puristusvoimasta tai pahenevista oireista, joiden vuoksi sairaalaan olisi palattava välittömästi.
Kotiin.

Charles ojensi Wrenille Anderssonin tuoman, puhtaan mekon ja villatakin ja ojensi naisen käsilaukun sekä pussiin pakatut, muut tavarat turvamiehelleen, joka näpersi aurinkolasejaan selvästi toivoen, että voisi nostaa ne nenälleen.
”Mennäänkö?” hän kysyi ojentaen kättään Wrenille.

Wren kurtisti kevyesti kulmiaan. Sininen villatakki sopi melko lailla täydellisesti yhteen mekon vaaleansinisen kukkakuvioinnin kanssa. Hän ei ollut tainnut koskaan pukeutua yhtä hillittyyn väriyhdistelmään, varsinkin, kun kengät olivat melkein samaa sävyä villatakin kanssa.
Maailma keikkui hieman, kun hän kohottautui istumaan vuoteen laidalle riisuakseen sairaalakaavun ja pujottautuakseen puhtaaseen mekkoon, jonka kaulus ei ollut veren tahrima. Vielä enemmän maailma kieppui, kun hän nousi seisomaan, toinen käsi sängyn metallista kaidetta puristaen.
Kotiin.

Charles katseli hetken Wrenin horjuvalta vaikuttavaa kehonhallintaa. Hän auttoi mekon naisen ylle ja astui sitten lähemmäs, nostaen tämän syliinsä.
”Mennään kotiin”, hän sanoi ja nyökkäsi viileästi lääkärille. Andersson piteli heille ovea auki.
”Andersson, olisitko ystävällinen ja etsisit Lontoon parhaiden neurologien numerot? Haluan toisen mielipiteen”, mies lisäsi, ennen kuin kantoi Wrenin ulos ovesta.

Kotiin.
Jos Wren ei olisi tuntenut oloaan niin tokkuraiseksi, hän olisi varmasto huomannut, kuinka helpottuneelta lääkäri näytti. Ehkä heidät oli leimattu hankalaksi potilaaksi ja hankalaksi omaiseksi, ja lääkäri oli kiitollinen siitä, että pääsi hoitamaan oikeasti kiireellisiä tapauksia.
Hän ei välittänyt, kunhan pääsisi kotiin.
"Olen kunnossa", hän vakuutti, haudaten kasvonsa Charlesin kaulataipeeseen.

Charles ei ollut siitä yhtä varma, eikä mies rauhoittuisi, ennen kuin joku oikeasti tutkisi Wrenin ja esittäisi lääketieteelliset perusteet sille, että muistin menetys ja sekavuus olivat täysin normaaleja, ohimeneviä oireita.
Andersson seurasi heitä Wrenin tavarat sylissään ja kiiruhti avaamaan auton takaoven, jotta Charles saattoi nostaa Wrenin sisään. Mies kiersi itse etupenkille kuljettajan viereen. Kaksikko vaihtoi vakavia nyökkäyksiä.

Kotiin.
Jos Wrenin tokkuraiseen mieleen olisi mahtunut muutakin kuin ajatus omasta vuoteesta - tai Charlesin kai se vielä virallisesti oli - ja Winstonin hölmön iloisesta naamasta, hän olisi saattanut kiinnittää huomiota siihen, että jokin ei ollut aivan niin kuin piti, että pieni mutta olennainen osa hänen ajatteluaan tuntui kadonneen.
Niin hienostuneeseen ajatteluun hän ei kuitenkaan juuri nyt kyennyt, torkahtaessaan penkkiä vasten ennen kuin auto oli edes lähtenyt liikkeelle.

Charles katseli Wreniä silmäkulmastaan, kun tutki Anderssonin välittämiä yhteystietoja ja ryhtyi soittamaan läpi Lontoon johtavia neurologian ammattilaisia saadakseen kihlatulleen ajan, mieluiten jo tänään.
Auto mateli Lontoon liikenteessä kohti Carlton Gardensia, missä hemmoteltu, vajaaälyinen corgi varmasti ikävöisi uutta emäntäänsä.

Myös hemmotellun ja vajaaälyisen corgin emäntä ikävöi koiraansa, tai olisi ainakin ikävöinht, mikäli ei olisi nukkunut koko tuskallisen matelevaa matkaa kotiin.
Vaikka ei hänellä ollut valittamista, hän ei ollut se, joka joutui istumaan ratin takana. Andersson-parka.
Yksityisellä puolella oltiin huomattavasti auliinpia auttamaan, varsinkin, kun iltapäivälle järjestyvästä peruutusajasta saisi pulittaa hyvän summan.
Auton pysähtyminen kokonaan havahdutti Wrenin sikeimmästä unesta.

”Wren”, Charles kutsui pehmeästi. Auto oli pysähtynyt yksityisen vastaanoton vierelle kadunvarteen. Andersson ja hänen autonkuljettajansa, jonka nimeä Charles ei häpeäkseen muistanut työntekijän aloitettua hiljattain, olivat hakeneet kahvia Wrenin nukkuessa ja verranneet hauiksiaan.
”Mennään”, mies sanoi nousten autosta ja veti Wrenin syliinsä kantaakseen naisen lääkärin vastaanotolle.

Wren ynähti ja kietoi käsivartensa Charlesin kaulalle.
Kotiin.
Paitsi jokin oli pielessä. Historiallisesti arvokkaan rakennuksen aulassa oli kyllä jokseenkin oikeanlainen tunnelma, mutta siitä huolimatta jokin oli pielessä.
Missä oli kynsien rapina lattiaa vasten?
"Tämä ei ole koti..."

”Ei, käymme lääkärillä ensin”, Charles vastasi tyynesti ja kohotti Wreniä paremmin syliinsä. Andersson seurasi heidän jalanjäljissään siitä huolimatta, että mies oli kannustanut turvamiestään jäämään autoon.
Heidän pitäisi pitää jälleen yksi keskustelu rajoista ja kuuntelemisesta.
”Wren Reynardilla on aika viiden minuutin kuluttua”, mies ilmoitti vastaanottovirkailijalle.

Wrenin kulmat kurtistuivat hieman.
"En voi kovinkaan hyvin", hän vetosi hiljaa, nojaten päätään Charlesin hartiaa vasten. Hän olisi enemmän kuin mielellään vain käpertynyt peiton alle ja nukkunut huonon olon pois.
Tiskin takana istui asiallisesti pukeutunut nuori mieshenkilö, jonka koko olemus hehkui palvelualttiutta.
"Tohtori Espinoza ottaa teidät pian vastaan. Tarvitsetteko pyörätuolia?"

Charles katsahti Wreniä huolissaan. Jos jokin olikin vialla ja epäpätevä henkilökunta passitti naisen kotiin vailla tarkempaa tutkimusta, hän...
"Kyllä, kiitos", hän vastasi pidellen Wreniä sylissään. Andersson seisoi hänen takanaan, Wrenin käsilaukku käsivarrellaan.

Reipasotteinen vastaanottovirkailija nousi seisomaan ja kiersi tiskin, jonka yhdessä kulmassa suurella rakkaudella muotoiltu bonzaipuu ojenteli ylpeänä lehtiään.
"Kas näin", vastaanottovirkailija totesi työntäessään pyörätuolin heidän eteensä ja naksauttaessaan jarrut päälle niin, ett Charles voisi laskea Wrenin sylistään istumaan.
"Pyydän tohtori Espinozaa pitämään kiirettä. Käytävän päähän ja oikealle, huone numero kolme."

Charles laski Wrenin varovasti sylistään pyörätuoliin, nyökkäsi hillityn, kohteliaan kiitoksen vastaanottovirkailijalle ja työnsi naisen oikeaan suuntaan. Andersson seurasi heitä tunnollisesti.
"Wren, kuinka sinä voit?" hän kysyi hiljaa pysähtyessään huoneen numero kolme edessä. Hän toivoi, että kaikki olisi kunnossa ja hän oli vain vainoharhainen ja ylihuolehtiva. Se olisi valtava helpotus.

Täällä tyhjiä tiloja eivät hallinneet nuokkuvat fiikukset, vaan muutamat tarkkaan valitut huonekasvit olivat hyvävointisen ja terhakkaan oloisia. Yhdellä seinustalla oli suuri, kirkasvetinen akvaario, jonka hiljaa huojuvien viherkasvien lomassa muutama värikäs kala uiskenteli.
"Ihan hyvin", Wren vastasi hiljaa, siristellen silmiään käytävän valojen porautuessa särkynä niiden taakse.
"Haluaisin vain kotiin."
Vastaanottovirkailija oli selvästi pitänyt lupauksensa, sillä huoneen numero kolme ovi avautui ja tummahiuksinen naislääkäri astui käytävän puolelle.
"Wren Reynard", hän kutsui rauhallisesti hymyillen.

Charles työnsi pyörätuolin sisään tervehtien lääkäriä hillitysti. Hän loi varoittavan, ärtyneen katseen Anderssoniin, joka oli seuraamassa häntä vaistomaisesti. Turvamies painoi päänsä ja jäi odottamaan käytävän puolelle.
"Wren, osaatko kertoa, miksi olemme täällä?" hän kysyi.

Tohtori Espinoza viittasi Charlesia istahtamaan alas ja istahti itse ergonomiseen satulatuoliin. Seinälle asetellussa kehystetyssä julisteessa ei ollut kissanpentua, joka olisi ladellut motivaatiolauseita, vaan syksyistä metsää esittävä maisemakuva.
Wren hieraisi väsyneesti kasvojaan.
"Olin onnettomuudessa."

Charles istuutui alas ja yritti estää jalkateräänsä vispaamasta kärsimättömänä.
"Hän oli eilen auto-onnettomuudessa, missä satutti myös päänsä", hän selvitti vaihtaen asentoa.
"Ja tänään hän tuntuu menettäneen lähimuistinsa ja on hyvin sekava. Haluan olla ehdottoman varma, ettei mitään ole vialla." Hän maksaisi kyllä tutkimukset ja kuvaukset, kunhan joku tutkisi Wrenin kunnolla.

Wren kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Charles vain hämmentää minua kyselemällä päivistä", hän vetosi, ja kosketti hermostuneesti sormustaan, hakien siitä lohtua. Sormus oli sormessa, sininen kivi tuntui koskettaessa viileältä.
Hänestä tuntui, että kaikki kyselivät samaa. Nimi, päivämäärä...
Hän hieroi hermostuneesti otsaansa kun ei vieläkään onnistunut erottamaan maanantaita ja tiistaita toisistaan.
Tohtori Espinoza ei vaikuttanut hermostuneelta, tai ehkä nainen vain peitti sen hyvin.
"Posttraumaattinen amnesia on normaalia päähän kohdistuneen vamman jälkeen, mutta tavallisesti se koskee selvemmin episodista muistia. Ottaisin mielelläni uudet kuvat, jotta voimme sulkea mahdollisen verenvuodon pois."

"Toivon, että teette kattavimmat tutkimukset", Charles vastasi katsahtaen Wreniä.
"Hän on ainutlaatuinen, hänellä on harvinaislaatuinen muisti. Hän ei unohda mitään, ja nyt hän ei muista hetki sitten käytyjä keskusteluja, ei pysty muistamaan päivää, ei muista eilistä. Haluan olla varma, että tämä on ohimenevää."

Wren kurtisti kulmiaan.
"Haluaisin vain kotiin", hän vetosi, eikä ollut varma, kuinka monta kertaa oli pyytänyt samaa. Hänkään ei enää luottanut muistiinsa.
Jotakin tuntui puuttuvan.
Tohtori Espinozan tummissa silmissä häivähti melkein utelias katse.
"Wren, lääkärinä suosittelisin, että suostuisit tutkimuksiin. Ei ole hyvä ajatus kotiuttaa potilasta, jolla on näin selviä ongelmia orientaation kanssa."

Charles laski kätensä rauhoittaen Wrenin olalle.
"Wren, menemme kotiin, kun olen varma, että olet kunnossa", hän sanoi ja nosti katseensa takaisin lääkäriin.
"Totta kai hän suostuu tutkimuksiin, vai mitä Wren?" mies vetosi huolestunut kurttu valkeiden kulmiensa välissä. He eivät voisi vain mennä kotiin, jos oli pienikin riski, että jokin oli pahasti vinossa.

Wren katsahti Charlesiin.
Mies vaikutti huolestuneelta. Se vihlaisi enemmän kuin kipeä särky ohimoilla ja silmien takana. Hän ei halunnut tehdä mitään, minkä vuoksi mies joutuisi olemaan huolissaan.
Hän hieraisi otsaansa ja katsahti käsiään.
"Hyvä on. Vaikka minä olen kunnossa, päätä vain särkee."

Charles suoristautui ja puristi kiitollisena naisen olkaa.
"Hyvä", mies vastasi ja katsahti kelloaan. Toivottavasti olisi mahdollista tehdä kattava selvitys naisen terveydentilasta nyt heti. Hän ei halunnut velloa tässä epätietoisuudessa kauempaa. Hän menettäisi vielä järkensä.
"Voitteko aloittaa heti?"

Wrenillä oli ikävä tunne siitä, ettei hän pääsisi Winstonin luo aivan vielä.
Tohtori Espinoza kurotti poimimaan modernin valkoisen tablettitietokoneen pöydältään.
"Kirjaan sinut potilaaksi saman tien. Hoitaja saattaa sinut osastolle, otetaan kuvat mahdollisimman pian."
Wren kurtisti kulmiaan ja vaihtoi asentoa pyörätuolissa, osumaa ottanut lonkka kipeytyi pitkästä istumisesta.
"Jos on pakko."

"Haluaisitko minun tulevan mukaasi?" Charles kysyi kulmat huolestuneena painuen. Hän ei jättäisi Wreniä tänne yksin, mutta voisi odottaa aulassa, jos nainen tarvitsi yksityisyyttä tai hän ei voinut osallistua tutkimuksiin.
Mies liikahti kärsimättömänä. Hän halusi tietää, että Wren oli kunnossa.

Wren katsahti Charlesia mietteliäänä.
Mene kotiin ja nuku, näytät väsyneeltä. Mutta hän oli melko varma, ettei mies tekisi niin, vaikka hän pyytäisi.
Oli typerää aiheuttaa tällaista huolta.
"Haluaisin", hän myönsi hiljaa, hipaisten sormustaan.
"Ehkä siinä ei mene pitkään."

"Ehkä. Ainakaan, jos voisimme aloittaa", Charles vastasi ja katsahti lääkäriä kohottaen toista kulmaansa.
"Minne vien hänet?" mies kysyi ja tarttui pyörätuolin kahvoihin. Andersson kuulosti ryhdistäytyvän oven toisella puolella. Oli huolestuttavaa, miten virkaintoisesta ja henkilökohtaisen tilan käsitettä tuntemattomasta turvamiehestä oli tulossa osa hänen perhettään.

"Hoitaja tulee-"
Tohtori Espinoza ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun ovelta kuului koputus, ja luvan saatuaan vaaleahiuksinen, ystävällistä keittiöntätiä muistuttava sairaanhoitaja kurkisti sisään.
"Molly ohjaa teidät oikeaan paikkaan. Kirjoitin lähetteen kuvauksiin, palaan sen jälkeen kanssanne asiaan."
Wren hipaisi jälleen sormustaan, etsien siitä lohtua.

Charles luovutti pyörätuolin kahvat sairaanhoitajalle ja seurasi tämän vanavedessä. Andersson kulki hänen takanaan, Wrenin käsilaukku edelleen tunnollisesti tallessa. Mitä jos jokin olikin pielessä? Mitä jos Wren olisi saanut pysyvän aivovamman? Menettäisi muistinsa lopullisesti.
Ei, tietenkään niin ei kävisi.

Wren puristi sormensa käsinojien ympärille, kun sairaanhoitaja nimeltään Molly lähti lykkimään häntä kokoisekseen naiseksi hämmästyttävän reippain askelin kohti hissejä.
Hän olisi halunnut vain nukkua.
Ajatukset kulkivat eteenpäin merkillisen tahmeina. Vieraina. Värittöminä.
Hän kurtisti kevyesti kulmiaan, kun hissin ovet avautuivat.
Hän oli toivonut, etteivät tutkimukset veisi pitkään. Mutta siinä vaiheessa, kun Charles oli saanut ohjeen lykkiä hänet takaisin tohtori Espinozan vastaanottohuoneeseen, kello oli nytkähtänyt jo reilusti illan puolelle. Hänet oli kuvattu, kahteen kertaan, ja hän oli saanut lisää lääkettä päänsärkyyn.
Hänen käsilaukkunsa oli edelleen Anderssonilla.

Charles parkkeerasi pyörätuolin sulokkaasti tohtori Espinozan toimistoon. Hänellä oli ollut aikaa opetella sen mekaniikkaa, kun Wreniä kuvattiin. Andersson ja käsilaukku jäivät oven toiselle puolelle.
Charles istui tuolin laidalle katsellen Wreniä huolestuneena.
"Onko hän kunnossa?"

Jollei Wren olisi jo nuokahdellut tuolissa silkkaa uupumustaan. Hän olisi antanut melkein mitä tahansa, jos olisi vain päässyt omaan sänkyynsä nukkumaan.
"Kaikki näyttäisi olevan kunnossa", tohtori Espinoza vakuutti rauhoittelevasti.
"Aivoissa ei ole merkkiä turvotuksesta tai verenvuodosta, ja muistissa esiintyvien häiriöt johtuvat hyvin suurella todennäköisyydellä vain siitä, että aivot käyttävät tällä hetkellä kaikki resurssinsa tärähdyksestä toipumiseen."

Charles tutki tohtoria hetken skeptisellä, rauhattomalla katseella, ennen kuin nyökkäsi. Wren tarvitsi vain lepoa. Sitten nainen palautuisi omaksi itsekseen, eikö niin?
"Hyvä on. Kiitos ajastanne", mies vastasi ja nousi ylös, laskien käden Wren olalle, ennen kuin vapautti pyörätuolin jarrun.
"Tulehan, mennään kotiin."

Wren havahtui siihen, että oli nuokahtaa alas tuolistaan.
"Kotiin", hän toisti ja hymyili Charlesille ilahtuneesti. Kotiin Winstonin luo. Omaan sänkyyn. Luoja, hän oli niin väsynyt, että olisi voinut käpertyä lattialle nukkumaan.
"Wren, jonkun on hyvä herätellä sinua vielä varmuuden vuoksi ensi yönä muutaman tunnin välein. Jos oireet pahenevat, tulkaa suoraan päivystykseen. Varaan ensi viikolle vielä ajan kuvaukseen, jotta voimme olla varmoja siitä, että kaikki on kunnossa", tohtori Espinoza ohjeisti, ja nousi sitten saattaakseen potilaansa huoneensa ovelle.

Charles nyökkäsi, kiitti tohtoria ja työnsi Wrenin ulos huoneesta. Hän pitäisi huolta siitä, että herättäisi Wrenin tunnollisesti ja tarkastaisi, että kaikki oli kunnossa.
Hän jätti pyörätuolin vastaanottovirkailijalle, poimi naisen käsivarsilleen ja käveli ulos. Andersson piteli ovea ja kiiruhti avaamaan heille sopivasti saapuvan auton takaoven.
"Pääset nukkumaan", Charles lupasi laskiessaan Wrenin takapenkille.

Nukkumaan. Ehkä hän saisi houkuteltua Charlesinkin lepäämään, edes pienille päiväunille. Vaikka iltahan nyt taisi olla. Ehkä. Hän ei vieläkään aivan luottanut itseensä.
Yksityisellä klinikalla saadut lääkkeet olivat helpottaneet särkyä hieman.
"Kotiin?" hän varmisti, hakien Charlesin katsetta.

"Kotiin", Charles varmisti. Auto lipui iltaisen Lontoon liikenteeseen ja suuntasi vihdoin kohti Carlton Gardensia. Mies katseli Wreniä sivusilmällä matkan ajan ja heidän saapuessaan kotiin, kantoi naisen sisälle, ylös portaita ja huoneistoonsa.
Hän nyki peittoa pois tieltä ja laski naisen varovasti sängylleen, kumartuen sitten riisumaan tämän kenkiä.

Kotiin.
Wren ehti nukahtaa automatkalla ja uudelleen, kun Charles kantoi häntä yläkertaan, mutta kenkien riisuminen sai hänet havahtumaan hetkeksi.
Vielä jalassa oleva korko painui kevyesti miehen vatsaa vasten.
"Sinunkin pitäisi... nukkua..."
Oven takaa kuului tömähdys ja surkeaa vinkunaa. Illallisella ollut Winston oli havahtunut heidän kotiinpaluuseensa.

Vatsaa vasten painuva korko palautti mieleen vanhoja muistoja, kaipauksen, joka tuntui aina sekoittavan hänen ajatuksensa.
Charles laski kengät siististi sängyn vierelle ja nosti Wrenin sitten hellästi istumaan riisuen villatakin naisen yltä. Hän viikkasi sen sirolle nojatuolille, jonka joku oli kokenut tarpeelliseksi asettaa ikkunan vierelle pienen pöydän kanssa.
"Autetaan sinut ensiksi nukkumaan", mies sanoi, kun harkitsi hetken, ennen kuin poimi yhden omista t-paidoistaan ja laski sen sängylle, avaten varovasti Wrenin mekon vetoketjun.

Wren ei voinut väittää olevansa juurikaan avuksi, jo pelkkä istumassa pysyttely kävi aika lailla työstä. Aamulla kaikki olisi varmasti paremmin, hän olisi taas enemmän oma itsensä. Nukuttuaan yön kotona, ei piipittävien sairaalalaitteiden keskellä.
Kätensä hän sentään jaksoi nostaa, niin että Charles sai mekon liu'utettua hänen päältään, t-paidan pujotettua sen tilalle.
Miehen tuoksu viipyi paidan kankaassa.
"Winniellä on ikävä", Wren huomautti, kun jokin paiskautui uudelleen ovea vasten.

"Se selviää", Charles vastasi kulmat kurtistuen ja viikkasi mekon siististi tuolille villatakin päälle. Wren kaipasi lepoa eikä hän kaivannut Winstonia säheltämään yöksi. Hänen hermonsa olivat tarpeeksi kireät ilmankin.
Mies löysäsi solmiotaan ja ripusti puvuntakin vaatekaappiinsa.
"Haluaisitko jotain? Vettä? Jotain syötävää?"

"Sitä pelottaa yksin", Wren vetosi, vaikkei rehellisesti sanottuna ollutkaan täysin varma, puhuiko itsestään vai corgista, jolla tuntui olevan enemmän luovaa hulluutta kuin järkeä. Mutta sellaisia corgit taisivat olla, ainakin netissä pyörivien videoiden perusteella.
"Sinut", hän vastasi kömpiessään peiton alle. Tuntui jumalaiselta päästä pitkälleen.
"Tarvitset lepoa."

"Sinä tarvitset lepoa", Charles huomautti ja kieräytti Wrenin peiton alle, peitellen naisen tiiviisti täkin muodostamaan koteloon, kuin todistaakseen sanansa. Hän riisui puvun housut ja sitten kauluspaidan, luoden Wreniin varoittavan silmäyksen, kun vaelsi varsin säädyttömästi vain alusvaatteissa kylpyhuoneeseen pesemään hampaansa.

Ehkä Charles oli oikeassa. Ehkä lepo auttaisi viemään pois päänsäryn ja sumean olon, joka teki hänen tavallisesti terävänä leikkaavista ajatuksistaan sameita.
Lakanat oli vaihdettu sillä välin kun he olivat olleet poissa, ne tuoksuivat puhtailta. Ja melkein vierailta.
Vaikka luomet painoivat kuin lyijy, hän ei halunnut nukahtaa ennen kuin Charles olisi palannut.

Charles palasi Wrenin viereen. Osaamatta olla säädyttömästi puolialasti, hän veti t-paidan päänsä yli ja asettui peiton alle, katsellen naista silmäkulmastaan.
"Nuku vain, Wren", mies sanoi asettaen herätyksiä yölle voidakseen pitää huolta siitä, että kaikki olisi hyvin.

Wren kääntyi vähemmän runnotulle kyljelleen ja kiehnäsi lähemmäs. Hän painoi otsansa Charlesin hartiaa vasten, ikään kuin olisi toivonut, että miehestä hohkaava energia olisi voinut lievittää särkyä.
"Sinunkin pitää..." hän muistutti unisesti.
Charles tarvitsi lepoa aivan yhtä lailla. Kunhan hänen ajatuksensa kulkisivat taas kunnolla, hän voisi nalkuttaa asiasta.

Charles kiersi käsivarren kevyesti Wrenin ympärille.
"Minäkin lepään", hän lupasi. Hän valvoisi kihlattunsa unta ja varmistaisi, ettei mitään pahaa tapahtuisi enää.
Kaikki oli hyvin. Wren tarvitsi vain lepoa.

Lauantai 4. elokuuta 2018, ilta, Lontoo

Wren ei ollut huomannut nukahtaneensa ennen kuin havahtui hätkähtäen hereille siinä vaiheessa, kun auto hidasti vauhtiaan. Hetken hän tuijotti vauhkona eteensä, mutta luojalle kiitos aivot saivat nopeasti kiinni siitä, missä hän oli ja miksi, ja että aikaisemmat kuvat, värikkäät sellaiset, olivat vain unta.
Värit tuntuivat palanneen kertarysäyksellä ja entistä kirkkaampina sen jälkeen, kun hän oli toipunut onnettomuuden aiheuttamasta aivotärähdyksestä.
Vei kuitenkin vielä hetken ennen kuin hän muisti, etteivät he olleet matkalla Carlton Gardensiin. Ajatus sai vatsan edelleen nipistämään haikeasti, vaikka kyse olikin ollut vain virka-asunnosta. Se oli kuitenkin ollut ensimmäinen paikka vuosiin, jota hän oli saattanut kutsua kodiksi, ja nyt se oli jäänyt taakse. Hänen keltainen, kovia kokenut matkalaukkunsa oli jo siirretty uuteen osoitteeseen, ja uusi, kirkkaan limenvihreä laukku matkusti tällä hetkellä heidän mukanaan auton takakontissa.

Auto oli uneliaan hämärä, vaikka päivänvalo viipyi vielä Lontoon ruuhkaisilla, tukahduttavan kuumilla kaduilla. Kuljettajan takaraivossa oli jotain erikoisen levollista, Charles oli huomannut. Mies luki sähköposteja puhelimeltaan ajatuksiinsa uponneena, mutta havahtui Wrenin herätessä jokseenkin rajusti.
Lilford Hallin tiluksilla asuva Rolls Royce kääntyi Vicarage Gatelle ja pysähtyi kadun varteen. Edgerlyjen viimeiset vuosikymmenet omistama talo kivenheiton päässä Kensington Palacesta, Kensington Gardensista ja Hyde Parkista olisi heidän uusi kotinsa. Vanhat majesteettiset lehtipuut kurottelivat oksiaan hiljaisen kadun ylle ja arkkitehtuuriltaan eleganttien talojen rivistö valkoisen, kerman, kullan ja hiekan sävyissä näytti täsmälleen asukkailleen sopivalta.
Hänen musta Bentleynsä oli jo kadun varressa.
"Kaikki hyvin?" Charles kysyi naiselta avatessaan oven ja valmistautuessaan nousemaan ulos.

Lontoo. He olivat palanneet Lontooseen.
Wren ei ollut aivan varma, mitä mieltä oli siitä. Hän oli viipynyt Lilford Hallsissa hyvin, nauttinut kuljeskelusta sen vehreillä tiluksilla Winstonin ja vanhojen labradorinnoutajien kanssa. Kartanon melkein muusta ajata irtonaisessa ympäristössä oli ollut helppo hetkeksi unohtaa, että heidän elämäänsä oli ravistellut jälleen yksi muutos.
Charlesin eron myötä myös hän oli menettänyt työpaikkansa.
Wren suoristi keltaisin ruusuin koristellun leninkinsä helmaa ja pyyhkäisi yksinäisen hiussuortuvan kasvoiltaan.
"Kaikki on hyvin", hän vakuutti ja kääntyi uteliaana katsomaan rakennusta, jossa heidän uusi kotinsa sijaitsi.

Charlesin vaaleat kulmat kurtistuivat hetkeksi mietteliäinä. Oliko Wren vieraillut aikaisemmin Edgerlyjen Lontoon talossa? Ehkei. Hän oli luvannut äidilleen, että he asettuisivat suvussa periytyneeseen kaupunkitaloon, mutta jos Wren ei kokisi sitä kodikseen, he muuttaisivat.
Joku päivä he asettuisivat pysyvästi Lilford Halliin.
Mies laski käden kevyesti naisen selälle ja viittasi tätä ylös portaita. Autonkuljettaja poimi heidän matkalaukkunsa kermanvärisen Rolls Roycen takakontista ja kantoi niitä eteiskäytävään heidän perässään. Charles viittasi Wrenin peremmälle. Klassisesta ulkosivustaan huolimatta taloa oli modernisoitu sisältä esimerkiksi lasiseinäisellä portaikolla kahdeksankerroksisen talon sydämessä ja uima-altaalla sen pohjakerroksessa, johon portaiden ohessa oleva tyhjiö laski päivänvaloa. Huonekaluissa oli kuitenkin samaa menneiden aikojen eleganssia kuin Lilford Hallissa.
"Mitä haluat tehdä ensiksi?" mies kysyi kiittäen autonkuljettajaa ja sulkien oven heidän perässään. Sisääntulokerroksessa oli heidän ruokasalinsa ja keittiönsä.

Jalat tuntuivat jäykiltä pitkän automatkan jäljiltä, kun Wren kipusi uuden kotinsa portaita. Hän kurkisti portaiden vasemmalle puolelle jäävään kuiluun, jossa näytti kasvavan jonkinlainen puu - se ilahdutti häntä suuresti - ennen kuin astui sisään tummapuisesta ovesta. Hän olisi mielellään liittynyt Winstonin seuraan jaloittelemaan läheiseen puistoon, mutta samaan aikaan hän oli kiitollinen siitä, ettei hänen tarvinnut lähteä iltakävelylle hämärtyvässä illassa. Hän ei vieläkään tuntenut oloaan täysin turvalliseksi Lontoon kaduilla, vaikka hänellä olikin vakaa uskomus siihen, että tilanne paranisi kyllä ajan kanssa.
Sisälle päästyään Wren seisahtui eteistilaan ja katsahti ympärilleen. Hän kallisti melkein lintumaisesti päätään puolelta toiselle ja kurtisti kevyesti kulmiaan miettiessään ankarasti.
Lopulta hän kääntyi Charlesin puoleen ja osoitti ulko-ovea, josta he olivat juuri astuneet sisään.
"Ulos."

Charles seurasi Wrenin sormea ja kurtisti kulmiaan.
"Ulos", hän toisti skeptisesti ja vilkaisi sitten ympärilleen. He olisivat voineet vaeltaa talossa ja pohtia, mitä halusivat muuttaa tai halusiko Wren ylipäätään jäädä tänne. He olisivat voineet viedä laukkunsa oleskeluhuoneen yläpuolella olevassa kerroksessa sijaitsevaan päämakuuhuoneeseen ja purkaa ne käveltävään vaatekomeroonsa. He olisivat voineet keittää kupin teetä. He olisivat voineet pulahtaa uimaan uima-altaaseensa, tai Wren olisi.
"Miksi?"

Wrenin kulmat painuivat syvempään, melkein harmistuneeseen kurtistukseen.
"Mene ulos", hän määräsi uudelleen, ja osoitti ponnekkaammin tummapuista ovea.
"Ja tule takaisin sisään."
Hänen toffeenkultaisissa silmissään oli päättäväinen katse. Niin kuin kyse olisi ollut jostakin todella tärkeästä, elintärkeästä heidän uuden kotinsa kannalta.

Charles tuijotti Wreniä hetken toinen vaalea kulma skeptisesti koholla, mutta huokasi alistuneesti ja kiipesi heidän laukkujensa yli ulko-ovelle. Mies katsahti naista olkansa yli, ennen kuin astui ulos ja katsahti rauhallista, yöhön hiljalleen valmistautuvaa katua. Sitten hän avasi oven uudelleen ja kurkisti kysyvästi sisään.
Oliko nyt hyvä?

Wren seurasi vakavana, kuinka Charles astui takaisin ulos ja kurkisti sitten sisään. Sähkönsiniset korot kopisivat kevyesti lattiaa vasten, kun hän lähti astelemaan miestä kohti. Hän kiersi laukut ja viittoi Charlesia astumaan kunnolla sisälle ovesta. Silloin hänen kasvoilleen kohosi ihastunut, hieman vino hymy, joka oli varattu ainoastaan hänen kihlatulleen, ja hän kietoi käsivartensa miehen niskalle, ennen kuin sanoi, melkein kokeillen:
"Tervetuloa kotiin, rakas."
Ja kuten asiaan kuului, hän painoi huulensa Charlesin huulille tervetuliaissuudelmaan.

"Kiitos", Charles vastasi hämmentynyt, lämmin huvitus kalpeanharmaissa silmissään tuikkien. Hän kiersi käsivarren Wrenin vyötärölle ja halasi naisen rintaansa vasten, nostaen toisen käden kihlattunsa poskelle. Wren tuskin koskaan lakkaisi yllättämästä häntä.
"Tervetuloa kotiin, Wren." Sitten hän painoi toisen, jokseenkin intohimoisemman suudelman naisen huulille.

Wren tunsi miellyttävien väreiden pyörteilevän mielessään, niin kuin aina silloin, kun Charles suuteli häntä. Hän antoi itsensä unohtua hetkeksi siihen, hengittää syvään miehen tuoksua, vaikka heillä olikin paljon tekemistä.
Pienen kokeensa perusteella hän oli melko varma siitä, että voisi viihtyä täällä. Vaikka juuri nyt asunto tuntui vielä vieraalta.
"Meillä on paljon tehtävää", hän huomautti ääneen, kun lopulta irtautui suudelmasta.
Koti.

"Kenties voimme aloittaa viemällä nämä paikalleen", Charles ehdotti irrottaen otteensa Wrenistä vastahakoisesti ja poimi sen sijaan heidän matkalaukkunsa käsiinsä. Hän oli tuonut osan vaatteista ja kirjalaatikkonsa paikalle jo aikaisemmin. Talossa oli hissi, mutta Charles halveksi ajatusta sen käyttämisestä ja sen sijaan kapusi portaita portaiden perään laukut käsissään.
Heidän makuuhuoneensa oli kookas ja sen ilahduttavan suuret ikkunat näyttivät katua reunustavat, majesteettiset lehtipuut. Käveltävä vaatekomero oli erotettu hillityin liukuovin, jotka näyttivät melkein katoavan seinään ja massiivinen parisänky näytti kutsuvalta. Charles kantoi laukut suoraan vaatekomeroon ja ryhtyi purkamaan omaansa, vaikka suurin osa hänen vaatteistaan olikin tuotu jo paikalle siisteissä pukupusseissa.
"Miten haluaisit sisustaa makuuhuoneemme?" hän kysyi.

Kivutessaan portaita yläkertaan Wren katseli ympärilleen melkein häkeltyneenä. Hän pysähtyi hetkeksi portaisiin kurkistelemaan alhaalla lasisen lattian läpi erottuvaa uima-allasta - mikä hämmentävä ajatus, joka sekoittaisi varmasti myös Winstonin pienen mielen - ja harppasi sitten pari porrasta kerrallaan ylös pysyäkseen mukana Charlesin askelissa. Hän oli melko varma siitä että eksyisi, mikäli jäisi liiaksi jälkeen.
Makuuhuoneessa hän asteli ensimmäiseksi kurkistamaan ulos ikkunoista ennen kuin seurasi Charlesia vaatehuoneeseen.
"En ole koskaan sisustanut makuuhuonetta", hän myönsi, kun kiersi läpi vaatehuoneen hyllyjä.
"Minne minun vaatteeni kuuluvat?"

Charles viittasi kookkaan vaatehuoneen toista puoliskoa kohti. Valkolakatusta puusta, tummahkosta puulattiasta ja pehmeästä valaistuksesta koostuva vaatehuone oli varustettu siisteillä laatikoilla, lokeroilla, kaapeilla, kenkähyllyillä ja vaatetangoilla. Charlesin puvut roikkuivat miehen puolella siististi hengareistaan, samoin kauluspaidat omalla tangollaan. Laadukkaat nahkakengät oli asetettu riviin kenkähyllylle ja nyt mies järjesteli solmiolaatikkoaan ja tarkasti sukkalaatikon kunnon.
" Nyt saat sisustaa koko talon, jos haluat", hän lupasi.

Wren ei pitänyt kiirettä, vaan tutki huolellisesti oman puoliskonsa, silittäen puupintoja ja avaten varovasti, melkein hellästi jokaisen laatikon.
"Minun ensimmäinen asuntoni oli melkein tämän kokoinen", hän huomautti, kulmat hieman alemmas painuen.
"Sinne mahtui juuri ja juuri sänky, ja se keikkui, vaikka kiilasin lyhimmän jalan alle sanomalehtiä..."
Viimein hän saattoi avata rakkaan, kirkkaankeltaisen matkalaukkunsa alkaakseen purkaa vaatteitaan asunnon kokoiseen vaatekomeroon.

Charles katsahti naista silmäkulmastaan ja joutui jälleen kerran toteamaan, että tiesi hyvin vähän elämästä oman piirinsä ulkopuolella.
"Se kuulostaa... Kotoisalta?" hän sanoi melkein kysyvästi, pohtien sopivan kohteliasta sanaa. Hänen ensimmäinen asuntonsa oli ollut Oxfordissa, missä hänellä oli ollut käytössään taloudenhoitajan huoltama, menneiden aikojen loistoa henkivä huoneisto, jonka kaikissa huoneissa hän ei ollut tainnut koskaan vierailla.
"Millaisen sisustuksen haluaisit makuuhuoneeseen?"

"Voi ei, en sanoisi. Jouduin pesemään hometta pois seinistä, se ei ollut kovinkaan viehättävää. Penicilliumia ja Stachybotrysta, uskoisin."
Wren asetteli hellästi kuusi kenkäpariaan niille varattuihin telineisiin, ja kurtisti mietteliäänä kulmiaan, kun tilaa jäi huomattavasti yli. Hän katsahti matkalaukkuaan ja sitten taas kengille varattuja telineitä, ja harkitsi hetken riisuvansa sähkönsiniset korkokengät jalastaan liittääkseen ne osaksi kokoelmaa.
Lopulta hän alkoi kuitenkin nostella leninkejään henkareihin.
"Mitä kaikkea me voimme muuttaa? Sisustuksessa?"

Se ei kuulostanut kotoisalta. Se kuulosti kamalalta ja ala-arvoiselta, mutta niin tuskin oli sallittua sanoa jonkun ensikodista.
"Mitä ikinä haluat", Charles lupasi. Talo oli kokenut jo huomattavia muutoksia alkuperäisestä tilastaan esimerkiksi välkehtivän, sinisen uima-altaan myötä.
"Millaisen kodin sinä haluaisit? Jos et viihdy täällä, voimme ostaa toisen talon."

Nosteltuaan leningit paikoilleen Wren jäi taas katselemaan hämmentyneenä tyhjää tilaa, joka vaatetangolle jäi. Hänen vaatteensa näyttivät täyttävän tuskin neljänneksen siitä. Olisiko hänen pitänyt ripustaa myös paidat joukon jatkoksi, sen sijaan, että viikkaisi ne hyllylle?
Hän ei ollut aivan varma.
"Minä pidän kasveista", hän totesi, kääntyessään Charlesin puoleen.
"En ole voinut pitää niitä, koska olen matkustanut, mutta..."
Hänen kulmansa painuivat hieman alemmas.

Kasveja sopisi kotiin varmasti enemmänkin. Hänen äitinsä kasvatti ruusuja, erityisesti lumivalkoisia sellaisia, ja niitä taisi kasvaa jokunen pensas talon katolla olevassa puutarhassa. Vaikka tuskin kukat kukoistaisivat Lontoon sydämessä samoin kuin Lilford Hallin tiluksilla.
"Mutta?" hän kannusti ja katseli Wrenin vaatteita, jotka näyttivät vähäisiltä tilaan verrattuna.

Lopulta Wren tuli siihen tulokseen, että nostelisi valmiiksi siististi viikatut paitansa hyllykköön, huolimatta siitä, että rekki jäisi osittain tyhjäksi - ja se oli rekeistä vasta ensimmäinen.
Ensimmäisen paidan alta löytyivät hänen metalliset purkkinsa, toinen Quality Streetin kirkkaan violetti ja toinen Hersheyn vanha rasia. Hän nosti ne hellästi sivuun, viedäkseen ne myöhemmin keittiöön - missä heidän keittiönsä sijaitsi? Andersson oli ottanut tavakseen pihistää hänen keksejään henkilökunnan keittiössä Carlton Gardensissa. Mutta se oli nyt menneisyyttä.
"Nyt en tietenkään matkusta enää kanssasi samalla tavalla."

Charles katseli Wreniä ja nojasi selkänsä valkopuisen hyllykön laitaan. Hänen matkalaukkunsa oli siististi pakattu yhteen tilavan vaatehuoneen alakaapeista.
"Nyt voimme matkustaa oikeasti", hän vastasi melkein lempeästi.
"Voimme käydä kaikissa maailman kauneimmissa paikoissa ja viipyä niin kauan kuin haluamme – eikä meidän tarvitse tavata kertaakaan Yhdysvaltojen ulkoministeriä."

Yhdysvaltojen ulkoministerin mainitseminen sai Wrenin samaan aikaan värähtämään ja naurahtamaan.
"Niin. Olet oikeassa."
Hän sai paitansa paikoilleen, eikä edes ensimmäinen hyllykkö täyttynyt kokonaan. Pienen kulmienkurtistuksen jälkeen hän siirtyi nostelemaan hameitaan viereiseen hyllykköön, vaikka epäili, että nekään eivät riittäisi täyttämään edes puolta säilytystilasta.
"Minä kyllä pidin työstäni kovasti."
Hänen äänessään häivähti haikeus.

Charles astui lähemmäs haikeuden kuullessaan ja silitti kevyesti Wrenin selkää, ennen kuin kumartui hipaisemaan naisen niskaa huulillaan.
"Sinä olit erinomainen työssäsi", hän vastasi. Hän tunsi samanlaisen haikean, mutta melkein syyllisen piston, vaikka poistuminen politiikasta tuntui vain ja ainoastaan helpottavalta. Hän ei jäisi ikävöimään sitä farssia, mutta Wrenin kanssa työskentelyä kyllä. Nyt heistä tulisi vain aviopari.
"Mitä haluaisit tehdä?"

Wren ei ollut pahoillaan siitä, että Charles oli jättänyt politiikan. Viimeistään viimeiset pari vuotta olivat osoittaneet, kuinka toivoton poliittinen tilanne oli. Rehellisesti sanottuna hän oli alkanut pelätä, kuinka kauan miehen hermot kestäisivät sisäänpäin kääntyneen idiotismin vallitessa. Kuin olisi yrittänyt pidätellä valtamerta paljain käsin.
Silti loppuneen työn aiheuttama tyhjyys oli... hämmentävä.
Tuntiessaan kosketuksen selällään Wren lopetti hetkeksi laukkunsa purkamisen.
"En ole varma", hän myönsi.
"Mitä sinä haluaisit tehdä, Charles?"

Charles sipaisi varovasti punaisia hiuksia naisen korvan taakse ja hipaisi kaulansyrjää huulillaan, hellästi ja mitään vaatimatta.
"Olen keskustellut alustavasti Finchin kanssa", hän vastasi viitaten MI6:en tai nykyään tunnetummin SIS:in johdossa toimivaan mieheen, jonka kanssa oli työskennellyt läheisesti ulkoministerin virassaan.
"Luultavasti kehitämme jonkinlaista yhteistyötä. Hän arvelee, että he hyötyisivät asiantuntemuksestani."

Wren nyökäytti päätään, kulmat jälleen hieman kurtistuen kun katseli matkalaukkunsa jäljellä olevaa sisältöä, joka koostui lähinnä alusvaatelaatikkoon kuuluvista vaatekappaleista. Uudessa limenvihreässä matkalaukussa oli enemmän sellaista tavaraa, jonka olisi löydettävä paikkansa muualta talosta, joten siihen hänen ei kannattanut vielä koskea.
"Joku muu huolehtii tästä lähtien aikatauluistasi", hän totesi, kun poimi metalliset purkit syliinsä ja kääntyi Charlesin puoleen.
"Missä täällä on keittiö?"

"Siinä kerroksessa, josta tulimme sisään", Charles vastasi astuen kauemmas Wrenistä ja viittasi naista kulkemaan edellään ulos makuuhuoneesta ja takaisin alas portaita. Kookas, valoisa, varsin elegantisti sisustettu olohuone jäi heidän makuuhuoneensa ja ruokailukerroksen väliin. Sen jatkona oli vehreä terassi, jonka lattiassa oli keittiön kookkaat kattoikkunat. Charles oli aina pitänyt tavasta, jolla talon uusittu, virtaviivainen keittiö tulvi luonnonvaloa.
"Ole kuin kotonasi", mies kannusti ja viittasi Wreniä peremmälle keittiöön.

Heidän uudessa kodissaan oli paljon portaita. Kuinkahan Winston pärjäisi lyhyiden jalkojensa kanssa? Wren epäili, ettei corgia voisi opettaa käyttämään hissiä. Tai toki voisi, mutta jopa hänen, Winstonin älyn ikuisen puolustajan, oli pakko myöntää, että todennäköisesti kyse olisi ollut varsin... epätoivoisesta yrityksestä.
Olihan koira toki pärjännyt myös heidän edellisessä asunnossaan.
Wren seisahtui hetkeksi hämmästelemään kattoikkunoita, yhä metallisia, hieman kolhiintuneita purkkeja rintaansa vasten puristaen.
"Kuinka tuonne pääsee?" hän kysyi, ja katsahti sitten Charlesia, vino, kulmahampaat paljastava hymy huulillaan käyden.
"Minä olen kotona."

"Olohuoneesta", Charles vastasi ja nyökkäsi kohti ylempää kerrosta, jonka läpi he olivat laskeutuneet. Hän katseli toinen kulma skeptisesti koholla kolhiintuneita purkkeja.
"Mitä ne ovat?" hän kysyi yrittäen olla kuulostamatta turhan ennakkoluuloiselta ja vilkaisi siistiä keittiötä. Se tuskin olisi sitä kauaa, elleivät he löytäisi hyvää taloudenhoitajaa pian. Toisen palveluskunnan vieminen oli mitä verisin loukkaus, joten hän ei ollut voinut edes haaveilla äitinsä taloudenhoitajan viemisestä. Nykypäivänä palvelusväen löytäminen oli todellinen haaste. Onneksi Andersson oli osoittautunut loppujen lopuksi kelvolliseksi ja muuttaisi alakertaan, kunhan palaisi kuukauden pakotetulta kesälomaltaan.

"Voimmeko me mennä sinne seuraavaksi?" Wren pyysi ja antoi katseensa kohota jälleen kohti kattoikkunan toisella puolella avautuvaa terassia. Talon jännittävä arkkitehtuuri oli jo herättänyt hänen seikkailunhalunsa, ja innon saattoi nähdä kipinöivän toffeenkultaisissa silmissä.
Nyt niiden katse laskeutui purkkeihin, jota hän piteli sylissään melkein hellästi.
"Tässä minä säilytän teetä", hän vastasi, ja kohotti Hershey'sin purkkia, "ja tässä minulla on ollut keksejä."
Nyt vuorossa oli Quality Streetin purkki.
"Cliff varasti siitä aina keksejä, mutta hän ei taida käyttää tätä keittiötä..?"
Kulmat mietteliäässä kurtistuksessa Wren tassutti lattian poikki ja alkoi etsiä kaapeista sopivaa paikkaa teekokoelmalleen ja keksipurkilleen.

"Voimmeko me mennä sinne seuraavaksi?" Wren pyysi ja antoi katseensa kohota jälleen kohti kattoikkunan toisella puolella avautuvaa terassia. Talon jännittävä arkkitehtuuri oli jo herättänyt hänen seikkailunhalunsa, ja innon saattoi nähdä kipinöivän toffeenkultaisissa silmissä.
Nyt niiden katse laskeutui purkkeihin, jota hän piteli sylissään melkein hellästi.
"Tässä minä säilytän teetä", hän vastasi, ja kohotti Hershey'sin purkkia, "ja tässä minulla on ollut keksejä."
Nyt vuorossa oli Quality Streetin purkki.
"Cliff varasti siitä aina keksejä, mutta hän ei taida käyttää tätä keittiötä..?"
Kulmat mietteliäässä kurtistuksessa Wren tassutti lattian poikki ja alkoi etsiä kaapeista sopivaa paikkaa teekokoelmalleen ja keksipurkilleen.

Charles kohotti kulmaansa, mutta viittasi kädellään kuin kannustaen Wreniä sijoittamaan ne heidän keittiöönsä.
"En tiedä", hän vastasi kulmat nyt kurtistuen. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä keittiötä Andersson käytti. Hän ei ollut itsekään käynyt tässä tai sen puoleen missä muussakaan keittiössä kuin satunnaisesti, yleensä antamassa ohjeita henkilökunnalle.
"Ja mennään vain", mies lisäsi lähtien sitten kohti yläkertaan vieviä portaita, kun Wrenin aarteet olivat löytäneet paikkansa keittiöstä. Olohuoneesta avautuva terassi oli suojaisa ja elinvoimaisen vihreä. Laudoitettuun lattiaan upotetut kattoikkunat olivat melkein sinertävät.
"Katolla on toinen puutarha."

Wren otti purkkien sijoittamisen oikeaan kaappiin vakavasti. Hän availi kaapinovia ja sulki ne sitten taas uudelleen, kunnes löysi lopulta mieleisensä paikan kaikkein lähimpänä ikkunaa olevasta kaapista. Vasta sitten hän saattoi lähteä keittiöstä tyytyväisenä, Charlesin johdattamana kohti terassia.
"Oh!" hän hengähti ihastuneena, ja harppoi suoraan seinustaa vasten istutettujen palmupuiden viereen. Hän juoksutti sormiaan muhkuraisella kaarnalla ja ihasteli eloisia, eksoottisia lehtiä.
"Mitä lajia nämä ovat?"

"En tiedä", Charles vastasi kulmat kurtistuen. Hänelle ei ollut tullut koskaan selvittää, mitä lajikkeita kaupunkitalon terasseilla kasvoi. Äiti yleensä keskittyi puhumaan ruusuistaan, jotka olivat naisen ilo ja ylpeys lahjakkaiden, puhdasveristen kenttäratsujen ohella.
"Voit tehdä terassista mieleisesi."

Wren kurtisti harmistuneena kulmiaan ja tutki palmun pintaa vielä hetken, ennen kuin siirtyi sipaisemaan niin ikään aitaa vasten kasvavan kasvin lehtiä. Hän ei tunnistanut sitäkään, suureksi harmikseen. Hänen tietonsa puutarhakasveista olivat selvästikin häpeällisen puutteelliset.
Nythän hänellä oli aikaa opetella.
"Pystyisiköhän täällä kasvattamaan ruusuja?" hän pohti, kääntyen Charlesin puoleen.
"Kehäkukkia nyt ainakin."

"Äitini on kasvattanut ruusuja katolla", Charles vastasi ja katseli ympärilleen kriittisin silmin, pohtien oliko jotain, mitä heidän pitäisi ehdottomasti muuttaa tai kunnostaa. Äiti oli huolehtinut talosta tunnollisesti, vaikka kukaan ei ollutkaan asunut täällä vakituisesti isän kuoleman jälkeen.
"Uskoisin, että voit kasvattaa mitä haluat."

Wrenin silmät tuikahtivat ilahtuneesti.
"Minulla ei ole koskaan ollut omaa puutarhaa", hän myönsi, ja kääntyi vielä katselemaan olohuoneen jatkeena olevaa viheraluetta. Eihän se ollut Lilford Hallin tilusten veroinen, mutta silti. Ehkä hän voisi pyytää Lady Edgerlyltä pistokkaita ruusuihin? Katsoisiko anoppi häntä pahasti?
Wrenin kulmilla viipyi hetkellinen kurtistus, joka silisi, kun hän kääntyi takaisin Charlesin puoleen.
"Haluaisin nähdä loput talosta."

Hopeisissa silmissä häivähti hymyä ja Charles viittasi Wreniä siirtymään takaisin sisään.
"Mistä tahdot aloittaa? Alakerrasta?" hän kysyi ja viittasi kohti ruokailukerrokseen vieviä portaita.
"Kaikista alimmassa kerroksessa on konehuone, sen yllä kellarikerros, jossa on uima-allas ja keittiön alapuolella on palvelusväen oma kerros. Heillä on oma puutarhakin", mies sanoi ja katsahti sitten kattoa kohti, "ja loput yläkerroksista ovatkin sitten varattu makuuhuoneille, ennen kattopuutarhaa. Makuuhuoneemme yläpuolelle on kunnostettu kirjasto ja sen yläpuolelle kotitoimisto, jota isäni tapasi käyttää."

Uima-allas. Ajatus oli edelleen äärimmäisen häkellyttävä, eikä Wren ollut varma, sisäistäisikö sitä vielä silloinkaan, kun pulahtaisi ensimmäisen kerran uimaan.
Winston olisi varmasti riemuissaan.
"Puutarha? Cliff on varmasti ilahtunut! Puhuimme joskus tomaattien kasvattamisesta... Cliffhän asuu meidän kanssamme, eikö asukin?"
Wrenin kulmat painuivat jälleen hetkeksi alemmas. He olivat jakaneet turvamiehen kanssa keittiön niin pitkään, ettei hänelle ollut tullut edes mieleen kysyä tarkemmin asuinjärjestelyistä Anderssonin suhteen.
Charlesin mainitessa isänsä Wren katsahti miestä ja hipaisi tämän käsivartta.

Charles oli aina pettämättömän hillitty, usein melkein tunteeton, puhuessaan isästään kätkeäkseen, kuinka paljon menetys sattui. Hän soi kihlatulleen häivähdyksen hymyä ja viittasi Wreniä alas portaita. He voisivat käydä katsomassa uima-allasta.
"Kyllä, palkkasin Anderssonin henkilökohtaisesti ja hän otti työn vastaan mielellään, samoin asunnon." Turvamies ei tuntenut henkilökohtaisen tilan käsitettä, ei fyysistä tai henkistä, mutta oli melkein perhettä.
"Alakerrassa on myös sali, jossa voi tanssia, kuntoilla tai pelata vaikka squashia."

Wren lähti kipuamaan alas portaita, joiden viereinen, lasin taakse suojattu tyhjyys hämmästytti häntä edelleen.
"Olen siitä iloinen", hän myönsi.
"Minun olisi tullut ikävä häntä. Ja luulen, että niin Winstonillekin. He ovat hyvin kiintyneitä toisiinsa. Luuletko, että voisimme hankkia tänne muutaman taulun?"
Hän vilkaisi jälleen Charlesia olkansa yli.
"Pelata squashia?"
Kulmat painuivat mietteliäästi alas.
"Minun pitäisi opetella lisää valssia ennen häitämme."

"Totta kai", Charles lupasi. Äiti kasvatti ruusujen ohella taidekokoelmaansa, mutta oli ottanut sen mukaansa. Suurimman osan ajasta äiti asui Ranskassa ja vietti aikaa ystäviensä kanssa kiertelemällä Euroopan kulttuurillisia ja historiallisia kaupunkeja.
"Sinä valssaat kauniisti", mies vakuutti seuraten Wrenin perässä alas kahden kerroksen portaat, ennen kuin he saapuivat uima-altaan kerrokseen. Siellä oli uima-altaan ja salin ohella peseytymistilat, pyykkitilat ja höyrysauna, joka oli lisätty vanhaan taloon yhtä aikaa uima-altaan kanssa.
"Mutta tanssin aina mielelläni kanssasi."

"Ehkä muutama maisemamaalaus. Minusta olisi ihana omistaa maalaus Alankomaiden tulppaanikentistä", Wren haaveili, samalla kun laskeutui rappuset alimpaan kerrokseen. Viimeisen rappusen jälkeen hän katsahti Charlesiin, kulmat tyytymättömästi kurtussa.
"Charles, se on minun elämäni tärkein valssi", hän muistutti, ja asteli sitten allashuoneeseen.
Uima-allas oli häkellyttävän iso. Kun mies oli puhunut uima-altaasta, hän oli kuvitellut sen olevan... pieni. Tämä oli todellinen uima-allas.
Wren räpäytti silmiään.
"Tahtoisitko kokeilla sitä?"

Uima-allas oli iso. Se oli oikea allas, jossa mahtuisi uimaan pituutta ja vesi välkehti sinisenä, vienosti kloorilta tuoksuen. Charlesin silmissä tuikahti huvittunut tuikahdus Wrenin kysymyksen myötä.
"En tiedä", hän sanoi seisahtuen altaan laidalle ja kutsuen Wreniä vierelleen. Allas näytti varmastikin kutsuvalta, varsinkin jos kärsi Eurooppaa riivaavasta kuumuudesta, vaikka talon ilmastointi toimikin ilahduttavasti.
"Mutta sinun ehdottomasti pitäisi."

Wren kallisti hieman päätään ja seisahtui Charlesin vierelle. Hän katseli altaan sinisenä välkehtivää vettä ja sitten jälleen Charlesia. Toffeenkultaisissa silmissä välkähti jotakin, kenties aavistus irlantilaisesta itsepäisyydestä.
Heidän olisi muistettava pitää allashuoneen ovet suljettuna, sillä hän ei ollut ollenkaan varma siitä, kuinka taitava Winston olisi kipuamaan altaasta ylös, mikäli päättäisi loikata sinne suinpäin.
Sen enempää miettimättä Wren tarttui ruusukuvioidun leninkinsä helmaan ja veti sen päänsä yli.

Charles perääntyi allasta reunustavan tason laidalle ja katseli Wrenin riisuutumista, ennen kuin totesi epäkunnioittavaksi katsella ja käänsi huomionsa välkähtelevään veteen. Se näytti kutsuvalta, kieltämättä, katosta tulvivassa päivänvalossa ja tilan pehmeässä, puhtaassa valaistuksessa, mutta Wren saisi testata altaan hänenkin puolestaan.
Andersson oli vaikuttanut hyvin ilahtuneelta edusta.

Wren hylkäsi leninkinsä altaan laidalle, samoin kuin sähkönsiniset korkokenkänsä. Hän katseli vettä hetken arvioiden, ja pujottautui sitten ulos myös sinisävyisistä alusvaatteistaan. Viimeisenä hän riisui safiirilla varustetun kihlasormuksensa, hyvin hellästi, ja asetti sen vaatekasan päälle.
Kadotettuaan sormuksen jo kerran viemäriin hän ei aikonut enää ottaa turhia riskejä.
Hieman harmistuneena hän pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan, mutta hänellä ei ollut nyt nauhaa, jolla olisi yrittänyt kesyttää villit irlantilaiskiharat.
Olkoot.
Kuului vain kevyt loiskahdus, kun hän sukelsi altaan reunalta veteen.

Charles nojasi selkänsä kevyesti kaakeloituun, lämpimään seinään ja katsahti kirkkaan veden alla näkyvää hahmoa. Veden sävy sinistä laatoitusta vasten muistutti häntä heidän ajastaan Whimsyllä Tyynenmeren vesissä.
Ehkä hän kävisi aamu-uinneilla joskus lenkin sijasta. Allas oli miellyttävän pitkä ja sopisi hyvin kuntoiluun. Ja he voisivat jatkaa tanssitunteja lasiseinäisessä salissa altaan vierellä, joutumatta siirtelemään huonekaluja aina halutessaan tehdä niin. Muistot purjeveneen kapeassa hytissä otetuista rumban oppitunneista eivät olleet ihanteellisia tilankäytöltään.

Wren pysytteli hetken sukelluksissa, ennen kuin nousi pintaan ja pudisti päätään karkottaakseen vedestä villiintyneet hiukset silmiltään. Veden viileys tuntui taivaalliselta pitkän ajomatkan jälkeen, ja hetken hän saattoi melkein kuvitella, että he olivat jälleen purjehtimassa kristallinkirkkaalla merellä.
Ehkä he voisivat matkustaa Whimsylle taas pian.
Wren puisti uudelleen päätään, kääntyi ympäri ja ui muutamalla vedolla takaisin altaan reunalle.
"Charles, oletko varma, ettet tahdo liittyä seuraan?"

"Hyvin varma", Charles vastasi ja nojasi toisen jalkansa kevyesti takana olevaa seinää vasten. Hän ei erityisesti nauttinut kastumisesta, vaikka tekikin niin erityistapauksissa, kuten halutessaan äkkiä mahdollisimman kauas assistentistaan.
"Haastattelen huomenna muutamaa tuttavieni suosittelemaa ehdokasta taloudenhoitajan paikkaa varten. On sääli, että rouva Bell ei voinut jäädä, mutta äidin taloudenhoitajan varastaminen tarkoittaisi sotaa."

Wren nojautui altaan reunaa vasten ja kurkotti toista kättään kohti Charlesin jalkaa.
"Matkustaako rouva Bell äitisi kanssa?" hän kysyi, samalla kun yritti tavoittaa otteen miehen nilkasta tai kengästä tai mistä tahansa, mikä olisi riittävän lähellä.
Ajatus siitä, että pian heillä olisi taloudenhoitaja, sai hänet kurtistamaan kevyesti kulmiaan. Carlton Gardens oli ollut eri asia, mutta heidän omassa kodissaan... Kauanko sellaiseen tottumiseen menisi?
"Tahdotko minun osallistuvan haastatteluihin?"

Charles siirtyi hienovaraisesti kauemmas kihlattunsa märästä kädestä.
"Suurimman osan ajasta", hän vastasi. Rouva Bell oli kuin menneiden aikojen aatelisnaisten palvelijatar ja tuntui nauttivan suuresti työstään. Oli sääli, että nykyään oli niin vaikeaa löytää sitoutuneita tekijöitä.
"Voit osallistua, jos haluat."

Wren ei luovuttanut, vaan nojasi toinen kyynärpäänsä paremmin altaan reunaa vasten kurottaakseen kättään pidemmälle.
"Millaista taloudenhoitajaa me etsimme? Luulen, että-"
Hän vaikeni, kun jäi kuuntelemaan portaiden suunnalta kuuluvaa rytmikästä tömähtelyä. Kuulosti melkein siltä, kuin perunasäkkiä olisi pudoteltu alas porras kerrallaan. Paitsi että...
Vaalea, karvainen salama syöksyi laatoitetun lattian poikki töppöjalat sutien ja loikkasi uima-altaaseen kunnioitettavalla pommilla.

Charles siirtyi hienovaraisesti yhä kauemmas ja vaihtoi allasta reunustavan tasanteen tilan päätyyn, jonne oli rakennettu myös pesutilat. Hetken hän harkitsi istahtavansa viihtyisälle penkille viherkasvien vierellä, mutta koki paremmaksi pysyä liikkumisvalmiuksissa.
Winstonin ilmestyminen sai hänet huokaamaan – mutta ainakin nyt Wrenillä olisi seuraa vedessä.
"Haluamme jonkun pätevän, luotettavan ja sitoutuneen."

"Winston!" Wren voihkaisi, kun koira loiski menemään. Se ei ollut erityisen sulokas uimari, eikä kyllä tehokaskaan, ja hetken hän ehti jo epäillä, että uimisen sijaan se oli hukkumassa.
Tarkempi tarkastelu kuitenkin paljasti, että töppöjalkainen corgi todella nautti olostaan kiertäessään pientä ympyrää altaan keskellä.
Wren ui muutamalla vedolla altaan toiseen päähän, siihen, jonka suuntaan Charles oli paennut, ja nosti itsensä taas puoliksi altaan reunalle.
"Charles, taidan tarvita pyyhkeen... Onko meillä pyyhkeitä?"

Se oli jotain, mihin taloudenhoitaja olisi osannut vastata. Charles katsahti eksyneesti ympärilleen ja nousi ylös suoristaen tummaa puvuntakkiaan, ennen kuin kurkisti pesuhuoneeseen. Wc-tilan ohessa olevasta kaapista löytyi näköjään kaikenlaista hyödyllistä, myös siististi viikattuja, valkoisia, pehmeitä pyyhkeitä.
Mies ojensi sellaisen Wrenille ja katsahti koiraa, joka ei koskaan tehnyt elettäkään vakuuttaakseen häntä älystään.
"Oletko varma, että haluat toisen tuollaisen?"

Wren ponnisti itsensä altaan laidalle ja otti pyyhkeen vastaan. Hän painoi hetkeksi poskensa sitä vasten pehmeyttä ihaillen - hän oli tehnyt samoin ensimmäisenä iltanaan Carlton Gardensissa - ennen kuin kietoi sen ympärilleen. Pyyhe tuoksui erilaiselta, käytetty huuhteluaine oli eri.
Tulisiko siitä lopulta kodin tuoksu?
Myös Wrenin katse siirtyi Winstoniin, joka näytti olevan vähintäänkin paratiisissa.
"Minusta Winnie pitäisi pikkusisaruksesta."
Hän oli alkanut harkita asiaa silloin, kun he olivat vielä olleet paljon tien päällä. Olisiko hänestä nyt paremmin seuraa corgille?
Toffeenkultaisten silmien katse siirtyi takaisin Charlesiin.

'Winnie' sai Charles kulmat painumaan asteen. Mutta tuskin lempinimi voisi tehdä aivottomasta koiraa yhtään heikkolahjaisempaa. Siellä se mennä polskutteli vailla huolenhäivää.
"Taloudenhoitajan pitää olla valmis huolehtimaan myös koirista. Summers on tarjoutunut jatkamaan Winstonin sometilin ylläpitoa, mutta liekö sekin olisi jotain, mitä taloudenhoitaja voi tehdä, jos se on tarpeen vielä."

Wren pyyhkäisi kostuneet hiukset pois kasvoiltaan ja vilkaisi taas Winstoniin, joka ei näyttänyt olevan ainakaan vielä hukkumaisillaan.
"Winnie tuo iloa monille", hän huomautti.
"Olisi sääli, jos sen tili lakkautettaisiin. Varsinkin, kun siitä suunniteltiin hyväntekeväisyyskampanjan keulakuvaa..."
Kyseinen keulakuva polski jälleen yhden innokkaan kierroksen altaassa.
Wren käänsi katseensa takaisin Charlesiin. kulmat kevyesti kurtistuneina.
"Charles..."

Charles laski katseensa sosiaalisen median jostain käsittämättömästä syystä jumaloimasta koirasta altaan laidalla odottavaan kihlattuunsa ja kohotti vuorostaan vaaleita kulmiaan.
"Wren..?" hän totesi maltilliseen sävyyn, sama, lämpimän huvittunut tuike kalpeanharmaissa silmissään, joka niissä yleensä viipyi hänen vastatessaan Wrenin tapaan kutsua nimeään.

Sosiaalisen median jumaloima corgi olisi varmasti seonnut onnesta, jos joku olisi paiskannut sille veteen pallon. Erityisesti sen pallon, jonka se oli aivan vaivihkaa pihistänyt pallomerestä Tiarnanin polttareiden yhteydessä.
Sillä oli myös uusi narulelu, jonka corgin suuri ihailija, Eli Callagher, oli lahjoittanut.
Wrenin huomio oli kuitenkin kiinnittynyt Charlesiin, kasvot yhtäkkiä vakavina.
"Me emme testanneet vuodetta."

Charles kohotti toista kulmaansa korkeammalle.
"Niin", hän vastasi, "olisiko meidän pitänyt?" He varmasti ehtisivät tehdä niin käydessään illan päätteeksi nukkumaan tai vaikka käydessään läpi ylempiä kerroksia.
"Jos et ole tyytyväinen sänkyyn, voin tilata uuden."

"Sänky on tärkeä osa kotia", Wren vetosi, asiastaan varmana.
"Varsinkin aviopareille."
Hän ei voinut väittää olevansa kovinkaan nirso sängyn suhteen, kun otti huomioon, että elämänsä ensimmäiset vuodet hän oli nukkunut hyvin kapeassa ja hyvin nitisevässä vuoteessa. Sellaisessa, josta Charleskin oli saanut kokemusta.
Hän kääntyi ympäri ja poimi ensimmäiseksi sormuksensa vaatteidensa päältä, ennen kuin alkoi pujottautua alushousuihinsa.
"Winnie, tule pois vedestä."

Jokin siinä kuulosti melkein... Mutta Charles oli jo luopunut toivosta, että tunnistaisi kerrat, joina kuvitteli omiaan ja joina Wren oikeasti puhui kuin vihjaillen. Hän poimi kaapista toisen pyyhkeen ja vihelsi käskien koiraa, joka höristi suuria korviaan ja ui pähkien ja pärskien altaan poikki. Se ei, tietenkään, löytänyt portaita tai keksinyt kuinka kavuta niitä ylös, joten Charlesin piti kyykistyä altaan laitalle ja kiskoa märkä, liukas, kiemurteleva ja hänen kasvojaan nuolemaan pyrkivä makkara ylös vedestä.
Se kiemurteli hänen sylissään ja kasteli miehen takin, paidan ja reidet perusteellisesti, ennen kuin Charles sai pyyhkeen sen ympärille ja saattoi hangata punavalkeaa turkkia kuivaksi.
"Voimme palata tutkimaan yläkerroksia."

Sillä välin kun Charles oli keskittynyt pelastamaan innokasta ja karvaista uimaria, Wren pujotti loput vaatteet päälleen ja kiepautti kosteat hiuksensa huolettomaksi nutturaksi, jonka hän tiesi melkein varmasti kestävän vain pienen hetken, sillä hänellä ei ollut mukanaan solkea tai hiusnauhaa.
"Meidän pitäisi varmastikin opettaa Winstonille, kuinka uima-altaasta pääsee nousemaan. Ihan varmuuden vuoksi", hän totesi, silmäillen huolestuneesti portaita. Vaikka he pitäisivät allashuoneen ovet suljettuina, häntä hirvitti ajatus siitä, että corgi onnistuisi jotenkin luikertamaan itsensä uimaan heidän ollessaan poissa.
Wrenin kulmat painuivat hieman alemmas, kun hän katsahti Charlesia.
"Sinun pitää vaihtaa vaatteet."

Charles loi koiraan paheksuvan katseen, joka sai sen painamaan korvansa kuin katuen. Mies ravisti vettä närkästyneenä käsistään ja viittasi karvaista ja vähemmän karvaista seuralaistaan lähtemään takaisin portaisiin. He voisivat jättää pyyhkeet pyykkitilaan kuivamaan ja odottamaan pesua.
He tarvitsivat taloudenhoitajan.
"Käydäänpäs sitten katsastamassa ylemmät kerrokset. Ja hakemassa kuivia vaatteita."

Winstonia selvästi nolotti, sillä se tanssahteli töppöjaloillaan Charlesin ympäri ja heilutti takapuoltaan niin, että töpöhäntä keinahteli siinä ohessa.
Wren astahti lähemmäs kihlattuaan ja hipaisi mietteliäänä märän paidan kangasta tämän rintakehän kohdalta.
"Melkein kuin Pariisissa", hän huomautti.
"Paitsi ruusut puuttuvat."
Hän poimi pyyhkeen mukaansa ja suuntasi portaisiin, hätistellen Winstonia edeltään.

"Olen melko varma, että katolla on ruusuja", Charles muistutti ja kiipesi portaita Wrenin perässä läpi palvelusväen kerroksen, läpi ruokailukerroksen, läpi heidän kookkaan olohuoneensa ja keittiön yläpuolella olevan terassin. Hän ähkäisi närkästyneenä, kun Winston laukkasi riehakkaasti sisään heidän makuuhuoneeseensa ja kiehnäsi kosteaa turkkiaan vasten upottavaa, vaaleaa villamattoa äänekkäästi pähkien.
Charles löysäsi solmiotaan ja riisui tumman puvuntakin matkalla vaatehuoneeseen. Siellä hän ripusti takin henkariin ja ryhtyi napittamaan auki kauluspaitaa.
"Oletko nälkäinen?"

"Pariisissa ruusut olivat sinun ympärilläsi", Wren muistutti, ja vaipui hetkeksi omiin ajatuksiinsa, kun he kiipesivät kohti makuuhuonetta, josta oli tullut heidän. Hän seurasi melkein poissaolevana, kuinka Winston selvästikin päätti, että tämä oli koti, pyöriessään villaisella matolla aivan samalla tavoin kuin se oli tehnyt Charlesin huoneessa.
Nyt heillä oli todella yhteinen makuuhuone.
Wren ei vastannut Charlesin kysymykseen, vaan vaelsi tämän seuraksi vaatehuoneeseen. Hän seisahtui miehen eteen ja jäi tutkimaan tämän kasvoja toffeenkultainen katse hehkuen.

Kalpeat, pitkät sormet pysähtyivät puoliväliin nappien riviä. Wren ei vastannut, ja Charles oli aikeissa toistaa kysymyksensä, mutta hehkuva katse pysäytti hänet.
"Mitä?" hän kysyi toinen, vaalea kulma kohoten ja pujotti silkkikirjaillun solmion päänsä yli, ripustaen sen samaan henkariin puvuntakin kanssa.

Wren pysyi edelleen hiljaa. Vastaamisen sijaan hän antoi käsiensä kohota nappien rivistölle ja jatkaa niiden kanssa siitä, mihin Charles oli jäänyt. Kostea paita oli melkein yhtä läpikuultava kuin silloin, kun he olivat kohtalon oikusta jakaneet hääsviitin.
Vain ruusut puuttuivat. Mutta niitä oli katolla.
Saatuaan nappien rivistön auki hän kohotti katseensa takaisin Charlesin kasvoihin.

Charles tunsi olevansa toivoton Wrenin signaalien lukemisessa. Tarkoittiko nainen nyt...? Samankaltainen ajatus oli käynyt hänen mielessään aikaisemmin heidän tutkiessaan vaatekomeroaan, mutta mies oli hätistänyt sen sivuun herrasmiehen elkein.
Mies katsoi Wreniä kysyvästi ja laski käden naisen vyötärölle, vetäen tätä lähemmäs itseään.

Wrenin sormet kietoutuivat kosteiden paidankaulusten ympärille samalla kun hän kohottautui varpailleen painaakseen suudelman Charlesin huulille.
Hän muisti Pariisin hyvin elävästi, siitäkin huolimatta, että hän oli osoittanut huonoa irlantilaisuutta siitä, kuinka helposti shampanja oli noussut hänen päähänsä.
Silloin hän ei ollut voinut tehdä Charlesin kostealle paidalle mitään. Nyt hän saattoi työntää sitä päättäväisesti pois miehen hartioilta.

Ehkä Wren siis todella tarkoitti sitä nyt. Charles auttoi paitansa riisumisessa pujottamalla käsivartensa ulos hihoista ja hakemalla melkein malttamattoman otteen naisen vyötäröstä, vetäen tämän paljasta rintaansa vasten. Kädet valuivat vyötäröltä hakemaan otetta mekon helmasta, jonka nainen oli riisunut jo kerran.
Hän hamusi uutta suudelmaa naisen huulilta.

Makuuhuoneen puolelta saattoi kuulla Winstonin hyväntuulisen ähkinän ja urnutuksen, kun se hankasi itseään erityisen nautinnollisesti mattoa vasten. Tai ainakin Wren toivoi, että kyse oli siitä eikä siitä, että corgi oli yllättäen keksinyt vaikka hyvälaatuisten nahkakenkien pureskelun riemun.
Hän ei uskonut, että olisi kyennyt irrottautumaan suudelmasta, vaikka kyse olisikin ollut nahkakengästä tai hänen korkokengästään.
Hän painoi kätensä hetkeksi Charlesin rintakehälle ja antoi kämmentensä nousta hyväillen miehen niskalle, upota valkeiden hiusten joukkoon.
Koko asunto oli heidän käytössään, kukaan ei ryntäisi varoittamatta sisään. Paitsi ehkä Winston, mutta Winstonia ei laskettu.

Charles ujutti mekon naisen yltä ja hylkäsi sen vaatehuoneen lattialle, Winstonin kasteleman paitansa vierelle. Kädet palasivat naisen vyötärölle, vaelsivat kyljillä, kiersivät selälle ja seurasivat selkärankaa.
Hän ei koskaan irroittanut itsehillinnästään täysin, ei sallinut itsensä unohtaa kontrollia, sillä hän vaati itsensä olevan jatkuvasti itsensä herra niin, että voisi astua kauemmas ja lopettaa heti, jos Wren vaikuttaisi ahdistuneelta tai kaipaisi tilaa. Hän ei halunnut olla syy siihen, miksi naisen täytyisi tuntea olonsa turvattomaksi tai palata menneisyyteensä kauhuihin.
Joskus se oli vaikeaa, kun veri tuntui syttyvän tuleen kalpean ihon alla.

Mekon liukuessa pään yli myös nutturalla hämmästyttävän tottelevaisesti pysyneet hiukset pääsivät jälleen vapaiksi ja laskeutuivat kosteina, kiharaisina suortuvina selälle, takertuen pisamaiseen ihoon.
Kosketus selällä lähetti väristyksen alas jalkoihin ja oli saada ne pettämään varoittamatta alta. Hän otti hetken tukea Charlesista ja veti syvään henkeä, ennen kuin kohotti katseensa miehen kasvoihin.
"Mennään sänkyyn", hän vetosi käheästi.
Heidän uuteen, yhteiseen sänkyynsä.

Jäätä, olet jäätä, kylmää, kylmää jäätä, Charles toisteli mielessään pyrkiessään estämään jyskytystä valtaamasta päätään kuumaksi käyvän veren mukana. Hän katseli Wrenin silmiä ja hipaisi huulillaan naisen huulia, ennen kuin nosti tämän hajareisin syliinsä ja väisti taitavasti jalkoihinsa syöksyvää, vielä kosteaa corgia, ennen kuin laski Wrenin moitteettomasti pedatulle sängylle ja nojautui naisen ylle.
Sormet valuivat melkein kysyvinä riisumaan alusvaatteita, kun hän hamusi suudelman naisen huulilta ja valui sitten kaulan pehmeälle iholle.

Wrenin mieleen tulvi lisää muistoja, kun Charles nosti hänet syliinsä. Kun Charles oli kantanut häntä, se oli ollut silloin kun hän oli loukannut jalkansa, hän oli kysynyt, saatiinko sellaiset käsilihakset ratsastamalla.
Hän vei sormensa silittämään toista hauista. Hän olisi turvassa niillä käsivarsilla.
Kaulan kosketus sai hänet huokaamaan.
Mielessä kävi, kuinka turhaa oli ollut pukea vaatteet takaisin.
Ja että Charleskin olisi voinut riiisua jo alakerrassa.
Sormet vaelsivat avaamaan miehen vyötä.

Jäätä, mies muistutti itseään ankarasti, kun kosketus vyöllä sai sykkeen kiihtymään niin, ettei hän ollut kuulla ajatuksiaan korvissa hakkaavalta pulssilta.
Charles hipaisi hampaillaan Wrenin kaulaa ja ujutti jo kertaalleen riisutut alusvaatteet jo naisen yltä, antaen sitten toisen kätensä palata vaeltamaan kyljen ja vatsan paljaalla iholla toisen kannatellessa häenen painoaan Wrenin yllä. Sormet valuivat paljaan reiden pehmeälle iholle.

Lattialle lankesi paljonpuhuva hiljaisuus samaan aikaan, kun alusvaatteet lähtivät hänen yltään, ja hetkeksi Wrenin mieleen nousi huoli siitä, että Winston oli kenties keksinyt parempaa tekemistä kuin turkin hinkkaamisen mattoon. Täällä sillä ei kuitenkaan ollut väliä, vaikka innokas corgi olisikin päättänyt toteuttaa kleptomaanista fantasiaansa ja juosta pitkin käytäviä rintaliivit voitonmerkkinä suussaan viuhuen.
Charles ei joutuisi anastamaan aarretta koiralta itselleen arvovaltaisten vieraiden silmien alla ja piilottamaan sitä taskuunsa.
Kosketus sai Wrenin huokaamaan ja kipristämään varpaitaan peitettä vasten.
"Charles..."

"Wren..?" Charles kysyi ja tunsi välittömästi levottoman kosketuksen vatsassaan. Ehkä Wren oli muuttanut mielensä tai jokin oli alkanut ahdistaa naista.
Reidellä vaeltanut käsi pysähtyi kysyvästi ja hopeanharmaat silmät tutkivat Wrenin kasvoja huolestuneina, vaaleat kulmat asteen painuen.

Se, että käsi yhtäkkiä pysähtyi, sai Wrenin hämmentymään. Hän käänsi katseensa Charlesin silmiin ja tutki niitä melkein huolestuneena.
"Mitä nyt? Onko jokin hätänä?"
Jostakin vaatehuoneen suunnalta oli alkanut kuulua tyytyväistä urnutusta, joka kuulosti uhkaavasti siltä, että liivien olkahihna tai pitsipäällyste oli kohtaamassa loppunsa.

Charles kurtisti kulmiaan lisää.
"Onko sinulla?" hän kysyi ja nojasi painonsa paremmin käsilleen. Eikö siksi yleensä kutsuttu toista, koska halusi sanoa jotain? Mies katsahti urnutuksen suuntaan ja toivoi, että voisi opettaa koiran nukkumaan olohuoneessa tai missä tahansa muualla kuin heidän makuuhuoneessaan.

Wrenin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Tietenkin on, miksi?"
Hänenkin katseensa kääntyi hetkeksi urnutuksen suuntaan, mutta palasi nopeasti takaisin miehen melkein epätodellisen vaaleisiin kasvoihin.
"Charles?"

Charles kohottautui istumaan ja tutki Wreniä hämmentyneenä.
"Mitä?" hän kysyi ja sukaisi sormet läpi tuuheista, valkeista hiuksistaan. Veren polttelu tuntui turhaumuksena. Hän ei ollut varma, mitä oli tapahtunut, mutta nyt hänen kehonsa valitti kipeästi hänen pettäneen odotukset.
"Wren?"

Wren räpäytti silmiään ja oli voihkaista pettyneenä, kun Charles yhtäkkiä vetäytyi hänen luotaan. Kosketus viipyi vielä muistona reiden iholla, ja sai kehon kaipaamaan lisää tavalla, jota hän ei ollut vielä jokin aika sitten osannut kuvitella edes mahdolliseksi.
"Miksi sinä nousit..?"
Hän katsahti Winstonin suuntaan.
"Häiritseekö Winston sinua?"

Charles tuijotti naista hetken kulmat hämmentyneessä kurtussa. Hän harvoin tunsi itseään tyhmäksi, mutta nyt häneltä puuttui selvästi jokin olennainen pala palapeliä. Mies hieraisi otsaansa ja pudisti päätään, ennen kuin nousi ylös ja kiinnitti vyönsä asiallisesti uudelleen, kun siirtyi katsomaan tarkemmin vähä-älyisen corgin touhuja.
Hän poimi koiralta pois sen, mitä sen ei pitänyt syödä, ja laski sen tummapuisen lipaston päälle turvaan.

Wrenin sydän alkoi hakata kipeästi kun hän seurasi, kuinka Charles nousi ja kiinnitti vyönsä.
"Charles..?"
Hän tunsi halua vetää peiton vartalonsa suojaksi, mutta sänky oli pedattu siististi ja tiukkaan, niin kuin ammattilaiset aina sängyt petasivat. Niinpä hän veti jalkoja lähelle vartaloaan ja kietoi kädet niiden ympärille.
"Mikä on? Teinkö minä jotakin?"
Hennon sinisten rintaliivien olkahihna oli jo mennyttä.

"Ei, et tietenkään", Charles vastasi automaattisesti ja hieraisi kasvojaan, ennen kuin jäi hetkeksi nojaamaan käsillään lipastoon, jonka laidalla syödyt rintaliivit istuivat.
Hän katseli tummia sukkiaan käsivarsiensa välistä ja hengitti syvään.
"Ehkä meidän pitäisi vain... Alkaa käydä nukkumaan?"

Nukkumaan?
Wrenin kulmakarvat painuivat syvempään kurtistukseen, kädet laskeutuivat jalkojen ympäriltä niin, että hän saattoi nojata kämmenensä peitettä vasten ja nousta polviensa varaan.
"En minä halua nukkumaan. Haluan harrastaa seksiä", hän vetosi.
"Etkö sinä? Sattuuko jonnekin?"
Toffeenkultaisessa katseessa häivähti huoli.
"Jos se ei... Stressi voi aiheuttaa vaikeuksia..."
Winston vaikersi surkeana yöpöydän vieressä, yrittäen tavoitella aarrettaan.

Sana sai Charlesin säpsähtämään. Asioista ei usein puhuttu hänen maailmassaan niiden oikeilla nimillä tai niin... Suoraan. Kun Wren jatkoi, järkytys sai miehen korvat punehtumaan.
Hyvä luoja.
Hän pyörähti naiseen päin ja tuijotti Wreniä hetken sanattomana.
"Ei se ole ongelma", hän sanoi hillitysti saadessaan äänensä takaisin.
"Ehkä ajankohta ei vain ole ihanteellisin."

Wren kurtisti hämmentyneenä kulmiaan. Jos se ei ollut ongelma, niin mikä sitten? Hän katsahti vartaloaan häkeltyneenä kuin yrittäen keksiä vastauksen.
"Ei minulla pitäisi olla kuukautisia nyt", hän vetosi, melkein odottaen näkevänsä varmasti käsityönä teetetyn peitteen tahriintuneen odottamatta vereen. Pian katse kääntyi takaisin Charlesiin.
"Vai pidätkö sinä enemmän aamusta? Meillä ei ole ollut kovin montaa aamua, jolloin olisimme ehtineet olla yhdessä."

Charles perääntyi tiukemmin lipastoa vasten ja tunsi olevansa jonkinlaisessa absurdissa unessa, jossa ei tiennyt lainkaan, mitä sanoa tai tehdä ja missä maailma hänen ympärillään kävi yhä oudommaksi.
Miten hän voisi selittää, kun ei osannut pukea tunnetta sanoiksi edes itselleen? Sormet raastoivat valkeita hiuksia tuskastuneena.
"En vain... En tiedä, mitä tehdä. En tiedä, milloin luottaa itseeni ja milloin perääntyä ja-", Charles hieraisi turhautuneena murahtaen kasvojaan.
"Ehkä nyt ei vain ole paras hetki."

Wren katsahti jälleen paljasta vartaloaan ja sitten Charlesia. Hän kömpi ylös vuoteelta, etsi katseellaan alushousunsa, joita Winston ei ollut vielä huomannut keskityttyään rintaliiveihin, ja pujotti ne jalkaansa.
"Minä en ymmärrä", hän vetosi, kun poimi leninkinsä lattialta.
"Etkö halua minua?"

Charles hankasi kasvojaan lujemmin.
"Totta kai haluan", hän vastasi tuskastuneena, haparoiden epätoivoisesti oikeita sanoja. Hän oli aina ollut parempi hautaamaan ja kätkemään tunteitaan kuin pukemaan niitä sanoiksi tai käsittelemään niitä.
"Mutta en... En tiedä, milloin saan haluta sinua. En selvästikään tunnista, milloin haluat jotain muuta ja milloin haluat minun lopettavan enkä tiedä, miten toimia."

Wren kiskaisi mekon päänsä yli ja pyyhkäisi silmilleen työntyviä hiussuortuvia taakse. Kulmilla viipyi kurtistus, melkein kuin hän olisi yrittänyt hahmottaa vaikeaa matemaattista onhelmaa, kun hän yritti hahmottaa, mitä mies tarkoitti.
"Sinä saat haluta minua milloin tahansa", hän vetosi häkeltyneenä.
"Enkä minä halunnut sinun lopettavan. Olin päinvastoin hyvin kiihottunut..."
Hän yritti tavoittaa Charlesin katseen.
"Charles?"

Wrenin suorapuheisuus sai miehen valkeat korvat helottamaan vaaleanpunaisina. Hänen pitäisi ryhdistäytyä. Heistä tulisi aviopari pian.
Charles hieraisi kasvojaan ja tunsi olonsa jokseenkin säädyttömäksi ilman paitaa, mutta hänen paitansa oli osin märkänä myttynä vaatehuoneen lattialla.
"En halua ahdistaa sinua tai muistuttaa sinua menneisyytesi hirviöistä", hän huokasi ja raastoi hiuksiaan.
"Enkä selvästikään osaa lukea sinua."

Mekon helma oli rullautunut osittain ryttyyn, ja Wren alkoi nykiä sitä suoraksi, katsoen vuoroin Charlesiin, vuoroin kukalliseen kankaaseen.
Menneisyyden hirviöiden mainitseminen sai hänen hartiansa kiristymään hetkeksi, jo suurimmaksi osaksi kadonnut terävyys palasi hetkeksi puolustamaan häntä.
"Charles, en minä enää sekoa, olen käynyt terapiassa", hän vetosi, ja värähti muistaessaan, kuinka oli menettänyt hetkeksi täysin itsehillintänsä. Satuttanut itseään.
"Miten niin et osaa lukea minua?"

Charles liikahti levottomana ja raastoi sormet uudelleen hiuksistaan. Tunteista puhuminen ei ollut koskaan ollut hänen vahvuuksiaan ja hän tunsi olevansa toivottoman sanaton yrittäessään sanoittaa ajatustaan.
Hän heilautti avuttomana kättään parisängyn suuntaan.
"En tiedä", hän huokasi ja harppoi vaatehuoneeseen hakemaan itselleen toisen kauluspaidan hermoestuessaan olemaan paidatta. Hän napitti sitä kulmat kurtussa palatessaan makuuhuoneen puolelle.

Wrenin kulmat pysyivät kurtistuneina, mutta silmissä häivähti hätäännys.
Charles ei osannut lukea häntä.
Hän ei ollut varma, miksi se kuulosti melkein moitteelta. Vaikka hän tiesikin, ettei sitä ollut tarkoitettu sellaiseksi. Charles oli selvästikin ahdistunut, eikä hän tiennyt, kuinka olisi auttanut miestä.
Winston luovutti viimein aarteensa suhteen ja loikki isäntänsä perässä vaatehuoneeseen ja sitten takaisin makuuhuoneeseen, takapuoltaan hännän asemasta vatkaten.
Wren vajosi hitaasti istumaan vuoteen laidalle ja silitti mietteliäänä mekkonsa kangasta.
"Olen pahoillani."

Charles kurtisti kulmiaan lisää.
"Ei sinun tule olla pahoillasi", hän sanoi ja oli murahtaa itselleen, kun napitti väärän napin ja joutui palaamaan takaisinpäin.
"Et ole tehnyt mitään väärää." Päinvastoin. Hän oli vain mies, joka joutui kamppailemaan itsehillintänsä kanssa ja pelkäsi, että jos hellittäisi ja antautuisi vaistoilleen, hän ei enää kuulisi, jos Wren ahdistuisi.

Wren tunsi kummallista polttelua luomiensa takana. Siitä huolimatta hän ei voinut olla nousematta seisomaan ja astelematta Charlesin luo, jotta hän voisi auttaa tätä paidan nappien kanssa. Kädet hätistivät tottuneina miehen kädet pois tieltä ja jatkoivat napittamisen kanssa siitä, mihin tämä oli jäänyt.
"Mutta haluat silti mennä mieluummin nukkumaan", hän huomautti.
"Ei se mitään. Minä ymmärrän kyllä."

Charles liikahti ahdistuneena ja katsahti Wreniä kulmiensa alta. Miten hän saattoi tuntea olonsa niin typeräksi ja toivottomaksi naisen kanssa? Hänellä ei ollut ollut tällaisia ongelmia koskaan aikaisemmin.
Mitä hän voisi sanoa?
"Minä...", hän aloitti ja tunsi turhaumuksen närästävän rinnassaan.
"Vien Winstonin iltakävelylle."

Ahdistunut katse sai huolen syvenemään Wrenin katseessa. Hän kiinnitti viimeisen napin ja astui taaksepäin, hieraisten ajatuksissaan kihlasormustaan. Hän rakasti sen safiirin syvää sävyä.
Toffeenkultaisten silmien katse siirtyi hetkeksi Winstoniin.
"Se kävi vasta lenkillä", hän muistutti, mutta katsottuaan hetken yli-innokkaasti heidän jaloissaan pyörivää corgia hän nyökäytti päätään.
"Mutta ehkä se on hyvä ajatus."

Charles poimi puhelimen parisängyn hillityltä, laivastonsiniseltä peitteeltä ja nyökkäsi kohteliaasti.
"Tule, Winston", mies kutsui ja lähti alakertaan touhukas koira perässään. Sen rytmikäs tapa laskeutua portaita tasajaloin kuului pitkän aikaa, ennen kuin ulko-ovi sulkeutui isännän ja koiran perässä. Charles ei vaivautunut ottamaan takkia elokuun lämpöön, vaikka aurinko oli jo laskenut ja taivas muuttunut mustaksi.
Winston pähki tarmokkaasti hihnassa, kun mies vaelsi sen kanssa Kensington Palace Gardensin ja Hyde Parkin suuntaan helpottuneena hetkestä purkaa patoutunutta ahdistusta ja järjestää ajatuksiaan.

"Pitäkää hauskaa", Wren toivotti, ja melkein odotti, että Charles loisi häneen skeptisen katseen.
Sitten hän jäi yksin.
Hiljaisuus tuntui laskeutuvan raskaana taloon sen jälkeen, kun Winstonin tassujen tömähtely portaita vasten oli vaimennut. Hetken Wren vain seisoi liikkumatta, kuunteli oman hengityksensä rytmiä ja talon hiljaisuutta. Hän toivoi, että olisi lähtenyt mukaan iltakävelylle. Ettei hänen olisi tarvinnut olla yksin.
Ehkä hän voisi mennä kylpyyn.
Uuden päättäväisyyden vallassa hän kiiruhti vaatehuoneeseen ja avasi limenvihreän matkalaukun, joka vielä odotti purkamistaan. Hän etsi sieltä käsiinsä muovipussin, johon oli huolellisesti pakannut vajaaksi jääneet kylpytarvikkeensa. Puristaen pussin rintaansa vasten hän tassutteli tummasävyiseen kylpyhuoneeseen, ja tunsi olonsa melkein tunkeutujaksi alkaessaan laskea itselleen miedosti kieloilta tuoksuvaa kylpyä.
Tuntui hyvältä pulahtaa höyryävän kuumaan veteen siitä huolimatta, että päivä oli ollut helteinen.

* * *

Winston alkoi vilkuilla isäntäänsä kysyvästi, kun he eivät kääntyneet takaisin kotiinpäin vaikka myöhäisilta kääntyi yöksi. Ajatuksiinsa unohtunut mies vaelsi puiston niityillä, joiden ruohon kuuma kesä oli muuttanut kellertäväksi ja kuivaksi. Uskollinen koira ravasi töppöjaloillaan miehen vierellä ja päästessään vihdoin kotiin, asettui varsin tyytyväisesti nukkumaan olohuoneen upottavalle matolle, kun Charles kiipesi portaat ylös heidän makuuhuoneeseensa.
Hän kurkisti hiljaa sisään haluamatta herättää kihlattuaan, mikäli tämä oli käynyt jo nukkumaan.

Kun kylpyvesi oli jäähtynyt, Wren nousi toiveikkaasti ammeesta, kietoutui pyyhkeeseen ja kävi kurkistamassa makuuhuoneeseen. Mutta Charles ei ollut palannut, ja talo kuulosti hiljaiselta, kun hän kuunteli sitä ovenraosta. Ei Winstonin töppöjalkojen töminää.
Hän palasi takaisin kylpyhuoneeseen, mietti hetken ja laski itselleen uuden kylvyn.
Kylpyhuoneen valo loisti pimeään makuuhuoneeseen vielä Charlesin palatessa.

Charles riisui kenkänsä ja laski puhelimen symmetrisesti tummapuiselle yöpöydälle. Hän avasi muutaman ylimmän napin kauluspaidastaan, ennen kuin raotti kylpyhuoneen ovea lisää ja katsahti sisään tarkastaakseen, että kaikki oli hyvin.
"Kaikki hyvin?" hän kysyi hiljaa astuen peremmälle ja pursotti hammastahnaa hammasharjalleen, työntäen sen suuhunsa.

Charlesin ääni sai Wrenin havahtumaan. Hän oli tainnut nukahtaa, pää ammeen laitaan nojaten. Vesi tuntui viileältä ja vaahto oli enimmäkseen liuennut veteen.
"Hei", hän tervehti helpottuneena, ääni unen kähentämänä.
"Minä... On. Missä olit?"

Charles katsahti Wreniä peilin kautta.
"Lenkillä Winstonin kanssa", hän vastasi toivoen, ettei nainen ollut liukastunut ja lyönyt päätään. Haparoiva muisti aivotärähdyksen jälkeen kummitteli häntä edelleen.
"Ole vain rauhassa. Pesen hampaat ja menen nukkumaan."

Menen nukkumaan. Ei 'voisimme mennä nukkumaan' tai 'sinäkin voisit tulla'.
Wren tunsi sydämensä lyövän levottomana. Hän veti jalkoja koukkuun vartaloaan vasten viileässä kylpyvedessä ja tutki Charlesia katseellaan.
"Onko kaikki hyvin? Viivyit pitkään."

Charles katsahti naista silmäkulmastaan ja kumartui lavuaarin ylle huuhtomaan suunsa, ennen kuin kääntyi Wreniin päin ja vastasi.
"On, totta kai. Jäin vain kävelemään. Oli kaunis yö", mies sanoi ja tamppasi alas levottomuuden. Hän tunsi olevansa kädetön naisen kanssa, kädetön käsittelemään tunteita, joita Wren hänessä herätti. Moni niistä tuntui kertakaikkisen sopimattomalta ja Charles joutui myöntämään, ettei ollut sinut itsensä kanssa tai sen, miten hänen kehonsa reagoi Wrenin läheisyyteen.

Wren oli jo pitkään nauttinut yhteisistä nukkumaanmenon hetkistä, rauhallisesta valmistautumisesta yöpuulle. Ne tuntuivat edustavan elämää, jollaista hän ei ollut koskaan osannut kuvitella itselleen. Tavallista elämää.
Mutta jokin tuntui menneen rikki. Eikä hän tiennyt, kuinka olisi sen korjannut.
Hän käänsi katseensa takaisin kylpyveteen, johon vaahto oli liu'ennut. Hän nykäisi tulpan ammeen pohjasta varpaillaan ja jäi katselemaan, kuinka vesi pyörteili viemäriin.
Australiassa vesi kiersi toiseen suuntaan. Siellä, minne osa Charlesin hevosista oli lentämässä.
"Käy vain nukkumaan, jos sinua väsyttää."

Charles katseli Wreniä hetken peilin kautta, huolestunut kurttu kulmissaan. Hän asetti hammasharjansa huolellisesti telineeseen ja harkitsi hetken epätietoisena.
"Hyvä on. Hyvää yötä", hän sanoi hillitysti ja jätti kylpyhuoneen antaakseen naiselle yksityisyyttä. Levottomuus viipyi hänen sisällään, mutta Charles tamppasi sen alas vaihtaessaan tummat housut ja kauluspaidan tummasävyisiin pyjamahousuihin ja siistiin t-paitaan.
Mies katsahti vielä empien kylpyhuoneen suuntaan, ennen kuin raotti siististi pedattuja peitteitä ja ujuttautui niiden väliin.

Jokin oli mennyt vikaan.
Wren tuijotti veden alta paljastunutta ammeenpohjaa kulmat mietteliäästi kurtussa. Hän kertasi mielessään tapahtumia, jotka olivat johtaneet Charlesin perääntymiseen ja kummalliseen sulkeutumiseen.
Mikä oli mennyt vikaan?
Vasta, kun viileys alkoi hiipiä iholle, hän havahtui huuhtomaan ihonsa suihkun alla ja kietoutumaan pyyhkeeseen, joka oli yhtä pehmeä ja hyväntuoksuinen kuin aiempikin.
Hän pesi hampaansa ja tuijotti hetken kuvaansa peilistä ennen kuin tassutti hiljaa makuuhuoneen puolelle.

Uni ei tullut. Levottomat ajatukset ja vaikeasti sanoitettavat tunteet kiersivät kehää Charlesin mielessä ja saivat miehen tuijottamaan valkopuista kattoa kädet vatsan päälle ristittynä. Harvaa yllätti se, kuinka liikkumatta muutenkin hillitty mies normaalisti nukkui. Nyt hänen olisi tehnyt mieli hakea toista asentoa tai nousta sängystä ja vaeltaa tutun talon käytävillä, kuten hänen isänsä oli tehnyt.
Hän käänsi katseensa Wreniin ja seurasi naista hetken ääneti.
"Oletko kunnossa?"

Wren ei ollut varma, mistä vaatehuoneeseen saatiin valot.
Lopulta hän päätyi käsikopelolla etsimään itselleen yöpaitana käyttämänsä kauluspaidan, josta Charlesin tuoksu oli alkanut jo valitettavalla tavalla haihtua - nopea kauluksen nuuhkaisu sai Wrenin kurtistamaan tyytymättömänä kulmiaan. Hän veti paidan päänsä yli siitä huolimatta, ja pujottauduttuaan vielä puhtaisiin alushousuihin, joiden väristä hänellä ei ollut aavistustakaan, hän hiipi takaisin makuuhuoneen puolelle.
Charlesin ääni sai hänet melkein hätkähtämään.
"Luulin, että olit jo nukahtanut", hän huomautti hiljaa, ja tunsi hellyyden vihlaisevan huomatessaan, että Charles oli valinnut vuoteesta saman puolen, jolla tämä oli nukkunut Carlton Gardensissa silloin, kun he olivat jakaneet sängyn.
Hetken harkittuaan hän asteli äänettömästi sängyn vierelle ja istahti sen laidalle, Charlesin puolelle, ja laski kätensä miehen säärelle.
"Minusta tuntuu, että sinä et ole. Jokin vaivaa sinua."

Charles seurasi Wrenin himmeänä erottuvaa siluettia naisen kävellessä hänen luokseen. Totta kai jokin vaivasi häntä, mutta hän ei tuntunut osaavan pukea sitä sanoiksi yrityksistään huolimatta. Hän kosketti rauhoittaen naisen polvea.
"Olen vain... Hieman vieraalla maaperällä", hän yritti uudelleen. Se tuntui melkein vähättelyltä. Hänellä oli ollut Emily opiskeluaikoina ja sen jälkeen kaksi pahaa virhearviota ratsastajansa kanssa, ennen Wreniä.
"En ole varma, kuinka toimia."

Pelkkä polven kosketus riitti lähettämään lämpimän mielihyvän Wrenin kehoon. Tässä mielihyvässä ei ollut mitään seksuaalista, vaan kosketus vain kuului siihen samaan tavalliseen elämään kuin se, että hampaita pestiin saman peilin ääressä. Tavalliseen elämään.
Silti levoton tunne kaihersi naisen vatsaa, kun hän kömpi Charlesin yli ja pujottautui untuvaisen pehmeän peiton alle. Hän asettui kyljelleen, kasvot Charlesia kohti, ja jäi katselemaan miehen profiilia.
"Voinko minä tehdä jotakin? Johtuuko tämä siitä, kuinka minä..."
Hän epäröi sanoissaan.
"Siitä, mitä tapahtui silloin aiemmin."
Kun hän oli menettänyt itsehillintänsä. Seonnut.

Charles katsahti Wreniä silmäkulmastaan ja ojensi kätensä sipaisemaan punaisen suortuvan naisen korvan taakse.
"Kieltämättä joskus minua kummittelee se päivä kotitoimistossa, jolloin... Jolloin olin käyttäytyä hyvin sopimattomasti ja tilanne sai sinut elämään uudelleen menneitä kauhuja", hän sanoi ja kääntyi kyljelleen voidakseen katsella Wreniä.
"En halua olla syy, miksi joudut palaamaan niihin muistoihin, ahdistumaan tai tuntemaan oloasi turvattomaksi."

Wren toivoi, että olisi voinut erottaa Charlesin kasvot paremmin hämärässä huoneessa. Verhot oli taidettu vetää ikkunoiden eteen - eikä hän ollut itse asiassa muistanut kurkistaa, millainen maisema heidän makuuhuoneensa ikkunasta avautui. Hänen olisi ehdottomasti pitänyt tehdä niin. Hetken hän melkein harkitsi nousevansa ja katsovansa ulos ikkunasta nyt.
Hän nielaisi kipeää palasta kurkustaan.
"Olen pahoillani. Sinun olisi varmasti helpompi olla, jos minun taustani olisi erilainen."

Charlesin kulmat kurtistuivat.
"Kai tiedät, miten uskomattoman kierolta ja huolestuttavalta kuulostaa, että pahoittelet jotain tuollaista?" hän kysyi kireästi ja raastoi hiukset turhautuneena läpi hiuksistaan.
"Minä olen se, jonka pitää olla pahoillaan", mies lisäsi ja liikahti levottomana, ennen kuin sysäsi peiton syrjään ja nousi sängystä, kestämättä ajatusta paikallaan makaamisesta. Hän vaelsi ikkunaan ja katseli pimeää, lamppujen pehmeästi valaisevaa katua, jonka varressa majesteettiset lehtipuut kasvoivat.

Kireä äänensävy sai Wrenin räpäyttämään silmiään ja palauttamaan Charlesin poskelle matkalla olleen käden takaisin omalle puolelleen.
Hän ei ollut koskaan varsinaisesti muuttanut yhteen kenenkään kanssa, ei tällä tavalla, mutta hänen ymmärryksensä mukaan ensimmäisen illan ei olisi kuulunut sujua näin. Charlesin ei olisi pitänyt joutua pakenemaan heidän yhteisestä kodistaan kävelylle.
Hän teki miehen elämästä tarpeettoman hankalaa.
Wren hieraisi nenänvarttaan ja kohottautui istumaan sängyn laidalle, kasvot Charlesia kohti käännettyinä. Hän katseli hetken ikkunaa vasten piirtyvää siluettia.
"Haluaisin tehdä sinut onnelliseksi", hän vetosi hetken kuluttua, kulmat kurtistuneina.
"Kihlattujen kuuluisi tehdä toisensa onnellisiksi."

Charles upotti sormet hiuksiinsa hartiat kireinä.
"Sinä teet minut onnelliseksi", mies huomautti yrittäen pakottaa itsensä pettämättömän hillityksi ja asialliseksi. Siitä hänen lempinimensäkin taisi olla peräisin, Jääkuningas. Mutta se oli aikaa ennen Wreniä.
"Minäkin haluan tehdä sinut onnelliseksi", hän sanoi pohtien, oliko Wren onneton ja kääntyi sitten ovelle tuntien olonsa sietämättömäksi.
"Nuku vain, Wren."

Nähdessään hartioiden kireyden Wrenin olisi tehnyt mieli nousta hieromaan jännitystä niistä pois.
"Minä olen onnellinen", hän vetosi. Suurimman osan ajasta hän olikin, niin häkellyttävän onnellinen, ettei hän aina ollut itsekään uskoa sitä.
Mutta oli hetkiä, jotka saivat huolen vihlomaan vatsaa.
Niin kuin tapa, jolla Charles nyt kääntyi kohti ovea.
"Charles, oletko menossa jonnekin?"

"En saa unta", mies vastasi avatessaan oven, "olen kirjastossa." Ei hän menisi kauas, mutta levoton, tuskastunut polttelu hänen sisällään ei antanut hänelle rauhaa ja Charles toivoi, että hänen olisi helpompi hengittää jossain muualla.
"Nuku vain", hän kehoitti uudelleen, ennen kuin astui ovesta ja kiipesi äänettömin askelin yläkertaan. Ei mennyt kauaa, kun töppöjalat havahtuivat liikkeeseen ja seurasivat isäntää.

Wren seurasi katseellaan, kuinka Charles asteli ulos huoneesta.
Älä jätä minua.
Pelko iski selittämättömänä ja sai Wrenin kietomaan käsivarret ympärilleen, käpertymään hetkeksi jalkojensa päälle ja vetämään syvään henkeä. Charles
Tämä ei ollut hyvä hetki.
Vei hetken, ennen kuin Wren kykeni suoristautumaan sen verran, että pystyi ryömimään takaisin peiton alle. Hän toivoi, että Winston olisi ollut hänen seuranaan, niin että hän olisi voinut painaa varpaansa corgin lämpimään kylkeen.

Corgi asettui kirjaston tuhdille persialaismatolle ja painoi päänsä luottavaisena nojatuoliin vajonneen isäntänsä paljaalle jalkaterälle. Charles katseli mitäännäkemättömin silmin valkopuisia kirjahyllyjä, jotka kiersivät huonetta ja nojasi päätään käsinojaan tuettuun käsivarteen, vastustaen halua poimia isän vanhan konjakin alakaapista.
Aika tuntui menettävän merkityksensä, ja ennen kuin hän huomasi, mitä tapahtui, mies oli nukahtanut upottavaan, tummansiniseen nojatuoliin pää riippuen ja valkeat hiukset auringonvalossa hehkuen.

Corgin korvat, joihin se ei aivan ollut kasvanut, värähtivät, kun oven takaa kuului askeleita. Se raotti silmiään ja kohotti päätään, ja töppöhäntä alkoi heilua innostuneesti.
Siinä vaiheessa ovelta kuului varovainen koputus. Oven toisella puolella Wren oli tukenut teetarjottimen lonkkaansa vasten.

Charles havahtui hätkähtäen ja oli hetken hämmentynyt olinpaikastaan, kunnes tunnisti kaupunkitalon kirjaston. Niska vihloi, kun hänen päänsä napsahti pystyyn ja mies nousi jaloilleen, luoden sitten corgiin hyisen katseen huomatessaan kuolavanan paljaalla jalkapöydällään.
"Huomenta", hän tervehti ääni painuksissa, kun avasi oven.

Hetken Wren todella pelkäsi, ettei Charles vastaisi hänen koputukseensa.
Hän ei ollut varma, mitä olisi voinut siinä tilanteessa tehdä. Mies oli vaikuttanut siltä, että halusi olla rauhassa, joten voisiko hän vain avata oven ja astella sisään kirjastoon?
Painajainen, jossa hän vaelsi loputtomissa huoneissa löytämättä kihlattuaan kummitteli edelleen kipeänä. Juuri sen vuoksi hän oli niin helpottunut siitä, että ovi avautui.
"Huo- Winston!"
Innokas corgi oli rynnännyt suoraan hänen jalkoihinsa.

Charles huokasi kyllästyneenä corgin toilailuille ja poimi teetarjottimen Wrenin käsistä, ennen kuin koira saisi sen pudotettua. Heillä ei ollut vielä taloudenhoitajaa siivoamassa sotkua.
"Huomaavaista tuoda teetä", hän totesi kohteliaasti.
"Pitäisikö meidän nauttia se vaikka olohuoneessa?"

Tervehdittyään rakastavaa corgia pikaisesti Wren kohotti katseensa Charlesin kasvoihin.
"Oletko nukkunut lainkaan?" hän vetosi, toffeenkultaiset silmät täynnä huolta. Samalla hän yritti olla tuntematta kipeää vihlaisua siitä, että jokin heidän välillään tuntui olevan... rikki.
Hän kietoi vapautuneilla käsillään pörröisen, mintunvihreä-valkoisen aamutakin paremmin ympärilleen.
"Ajattelin, että olisit halunnut ehkä juoda teen kirjastossasi."

"Minun on täytynyt torkahtaa", mies vastasi ja loi epäluuloisen katseen nojatuoliin. Niskat vihloivat pään kääntämisestä ja Charles hieraisi hartiaansa laskettuaan teetarjottimen kirjaston kahvipöydälle.
"Winston, istu", hän jyrähti, kun corgi touhotti ympäri pöytää ja koira taisi yllättää itsensäkin totellessaan isäntänsä käskyä. Se istahti siististi matolle ja jäi seuraamaan ihmisiään vain katseellaan.
"Nukuitko hyvin?"

Winston ei ollut ainoa, joka hämmästyi taitavasti seurattua käskyä. Myös Wren unohtui hetkeksi katselemaan punavalkeaa corgia ennen kuin kohotti katseensa Charlesiin.
Kulmilla viipyi hienoinen rypistys, kun mies hieraisi olkapäätään.
"Särkevätkö hartiasi?"
Se oli tietenkin hölmö kysymys, nojatuoleja ei ollut tarkoitettu korvaamaan vuoteita. Charlesin olisi pitänyt voida jakaa vuode hänen kanssaan. Nyt jokin oli saanut miehen pakenemaan kirjastoon.
Ensimmäisenä yönä heidän yhteisessä asunnossaan.
Wren tunsi kipeän vihlaisun istahtaessaan kahvipöydän ääreen.
"Näin painajaisia."

Charlesin valkeat kulmat kurtistuivat asteen huolesta ja toisen syyllisyydestä. Hänen ei ollut tarkoitus viettää yötä kirjastossaan, ottaa vain hetki järjestää ajatuksiaan ja kuohuvia tunteitaan.
"Niinkö?" hän kysyi ja poimi naisen huomaavaisesti tuoman teekupin käteensä.
"Millaisia painajaisia?" Jos Wrenin menneisyys palasi kummittelemaan, hänen olisi pitänyt olla naisen tukena.

Wren silmäili hieman harmistuneesti teetarjotinta, jolle hän olisi mielellään asetellut tarjolle muutakin kuin pelkkää teetä. Kaappien valikoima oli kuitenkin ollut rajallinen, tai ehkä hänen huolensa oli ollut suurempi kuin hänen kärsivällisyytensä alkaa valmistaa kunnon aamiaista.
Hän kietoi sormensa oman teekuppinsa ympärille ja nautti tutusta bergamotin tuoksusta ennen kuin otti varovaisen kulauksen.
"Minä näen paljon unia", hän vetosi kulmiaan kevyesti kurtistaen.
"Luulin olevani eksyksissä, ei sen kummempaa. Tiedäthän ne unet, joissa yrittää löytää kotiin, mutta ei yksinkertaisesti muista, kuinka sinne pääsee?"

"Ei, en voi sanoa tietäväni", Charles vastasi kulmat hienoisessa kurtussa. Hän siemaisi teetä yllättyneenä siitä, ettei polttanut suutaan ja katsahti corgia, joka oli käynyt makuulle komennettuun paikkaansa. Ehkä sillä oli sittenkin toivoa.
"Minun ei ollut tarkoitus nukkua täällä", hän sanoi vaivaantuneena.
"Olen pahoillani."

Wrenin kasvoilla kävi aidosti hämmästynyt ilme.
"Etkö todella koskaan? Millaisista asioista sinä näet unta?"
Hänen unensa olivat aina olleet hyvin eloisia, niin hyvässä kuin pahassa. Charles-parka oli varmasti joutunut jo todistamaan, kuinka hän puhui ja huitoi levottomimpina öinään, jopa käveli unissaan.
Hän oli säikäyttänyt Winston-raukan pahasti pariin otteeseen.
Punertavat kulmat painuivat alemmas.
"Ei sinun tarvitse pahoitella. Tarvitsit tilaa."

"Minun oli tarkoitus vain järjestää ajatuksiani", Charles vastasi. Ei nukahtaa nojatuoliinsa. Mies hieraisi kiveltä tuntuvaa niskaansa uudelleen ja moitti itseään typeryydestä.
"En usein muista uniani", hän jatkoi kulmat kurtistuen, "mutta ne ovat usein varsin absurdeja. Elementtejä todellisuudesta, joka vääntyy omituisiin suuntiin." Miehen korvat pinkihtyivät asteen, kun hän muisti joitakin uniaan.
"Sinä", Charles rykäisi vaivaantuneena, "vierailit unissani melko usein."

Wren pudisti päätään vakuuttaakseen, että kaikki oli hyvin. Se, että hän oli sattunut näkemään painajaisia juuri tänä tiettynä yönä, ei ollut mitenkään Charlesin vastuulla.
Vaikka häntä surettikin, etteivät he olleet voineet jakaa vuodetta ensimmäisenä yönään uudessa kodissaan.
Toffeenkultaisissa silmissä häivähti uteliaisuutta.
"Millaisissa unissa? Charles, voisin hieroa hartioitasi, niiden täytyy olla kipeät."

Ne olivat kipeät hänen oman typeryytensä tähden. Charles kohotti kättään tyynnyttävästi. Wren ei ollut hänelle velkaa mitään.
"Sellaisissa, joista olisin luultavasti saanut syytteitä", mies vastasi ja hieraisi niskaansa.
"Ja jotka olivat saada minut menettämään järkeni lopullisesti, kun lähdit kanssani purjehtimaan. Olin melko varma, että päätyisin uppoamaan jonnekin Tyynenmeren syvyyksiin."

Wren tajusi olevansa pettynyt. Hän olisi halunnut hieroa Charlesin hartioita, helpottaa miehen oloa huonossa asennossa nukutun yön jäljiltä.
Sormet kietoutuivat paremmin teekupin ympärille, samalla kun nainen kallisti lintumaisesti päätään.
"Nyt me olemme kihloissa", hän huomautti.
"Saat nähdä minusta unta niin usein kuin tahdot. Vaikka en usko, että unissa on muutenkaan mitään väärää, niitä ei suurimmaksi osaksi voi hallita. Ellei kyse ole selkounista."

"Silloin se oli hyvin sopimatonta", Charles vastasi ja joi teekuppinsa tyhjäksi laskien sen takaisin asetille. Winston katsoi isäntäänsä anoen ja mies salli sen saapua jalkoihinsa kerjäämään rapsutuksia.
"Totesin pian katastrofaaliseksi virhearvioinniksi sulkeutua purjeveneelle kanssasi, mutta samaan aikaan en olisi halunnut vaihtaa sitä mihinkään. Mahdollisuutta saada hetki aikaa kanssasi."

Hymy sai Wrenin silmät siristymään, kun hän muisteli Whimsyllä vietettyjä päiviä. Veneellä he olivat viimein voineet antaa periksi sille, mitä olivat yrittäneet kieltää jo useamman viikon ajan.
Hän oli oppinut, kuinka sininen tyynenmerensininen todella olikaan.
Ja Charles oli opettanut häntä tanssimaan.
Aivan varoittamatta silmät täyttyivät kyynelistä, jotka lähtivät valumaan pisamaisille poskille ja uhkasivat tipahdella vasta puolittain juodun teen joukkoon.

Charles räpäytti hämmentyneenä ja liikahti sitten neuvottomana hälyttyneisyyden vallassa. Itkevät naiset olivat vielä melko vieras konsepti eikä mies ollut aina varma, kuinka toimia. Hän hapuili pyjamahousujensa taskusta kankaisen nenäliinan, jonka ojensi Wrenille: sillä herrasmiehen kuului kantaa sellaista aina mukanaan.
"Oletko kunnossa? Mikä sinun tuli?"

Se, että Charles tarjosi nenäliinaa, sai Wrenin itkun vain yltymään. Hän oli alkanut itkeä enemmän, aiemmin oli voinut kulua viikkoja, kuukausia, tai jopa sitä pidempiä aikoja ilman, että hän vuodatti kyyneltäkään. Oli kuin kerran avattu pato ei olisi enää suostunut sulkeutumaan.
Hän tarttui nenäliinaan ja puristi sormensa sen ympärille.
"Me emme nukkuneet ensimmäistä yötä samassa sängyssä", hän nyyhkäisi, vaikka inhosi puhua itkiessään, kun sanat puuroutuivat nenän tukkeutuessa.

Syyllisyys vihlaisi miehen rintaa. Millainen typerys nukahti kirjastoonsa? Millainen typerys lukkiutui sinne ylipäätään?
"Hei", Charles vetosi neuvottomana ja nousi ylös niin, että saattoi kyykistyä Wrenin tuolin viereen ja katsoa naisen kasvoja alaviistosta.
"Mitä jos... Menisimme hotelliin tai kävisimme jossain, vaikka Italiassa tai Whimsyllä, ja voisimme ottaa uudelleen ensimmäisen yön täällä?"

Charles ei ollut ainoa, joka hämääntyi naisten kyyneleistä. Myös Winston oli kauhuissaan, ja sen pörröinen takapuoli vispasi hätäisesti, kun corgiparka ei osannut päättää, olisiko sen pitänyt noudattaa aiempaa käskyä pysyä paikoillaan, vai rynnätä suoraan lohduttamaan ihmistään. Lopulta se päätyi pyörimään ympyrää akselinsa ympäri, takapuoli tiukasti maahan juntattuna.
Hän katseli aamutossuihin työnnettyjä jalkojaan, jotka vääristyivät aina sitä mukaa, kun silmiin nousi lisää kyyneleitä. Toisen kirjailu oli osittain purkautunut, Winston oli rakastanut hänen aamutossujaan pentuna.
"M-meidän piti haastatella taloudenhoitajaa..."

"Rouva Bell voi valikoida meille haastateltavia ehdokkaita", Charles vastasi tyynesti. Hänen äitinsä taloudenhoitaja oli alan todellinen asiantuntija ja sydänjuuriaan myöten uskollinen Edgerlyille, joten nainen olisi erinomainen valinta heidän rekrytoijakseen.
"Haluatko lähteä käymään jossakin?"

Wren nyhersi nenäliinaa sormissaan ja katsahti Winstoniin, joka vikisi surkeasti eksistentiaalisen kriisinsä nujertamana.
"Voi Winnie, tule tänne..." hän vetosi, ja huolestunut corgi ampaisi saman tien hänen jalkoihinsa, vispaten takapuoltaan vakuuttaakseen, että kaikki menisi vielä hyvin, ja että se suojelisi ihmisiään miltä tahansa, mikä aiheuttaisi murhetta.
Wren kosketti corgin niskaa ja katsahti sitten Charlesiin.
"Entä työkuviosi?"

"Irtisanouduin virastani", Charles muistutti ja liikahti hakien asentoa, joka saisi hänen reitensä itkemään vähemmän.
"Tällä hetkellä olen vapaa menemään miten mielin." Ja se tuntui fantastiselta. Hän oli viettänyt suurimman osan elämästään kaipaamalla vapautta, ja siksi Whimsystäkin oli tullut niin tärkeä. Avomerelle purjehtiminen yksin oli todellista vapautta.

Wren niiskaisi ja ojensi toisen kätensä, sen, jossa ei rutistanut nenäliinaa, pyyhkäisemään Charlesin valkeita hiuksia, jotka eivät nojatuolissa vietetyn yön jäljiltä olleet aivan yhtä moitteettomassa kunnossa kuin tavallisesti.
Näky täytti hänet hellyydellä. Samoin kuin se, että mies oli vielä pyjamassa.
"Ehkä me voisimme käydä jossakin", hän myönsi. Asiat olivat muuttuneet niin hirvittävän nopeasti, ehkä he tarvitsisivat pienen hengähdystauon.
"Kuka huolehtii Winniestä?"

Silmien jää pehmeni aina asteen, kun Wren kosketti häntä. Charles suoristautui ja hipaisi Wrenin käsivartta.
"Summers on aina vakuuttanut olevansa enemmän kuin mielellään avuksi, myös viran jättämisen jälkeen", Charles vastasi. Corgin somemenestyksestä vastannut nainen varmasti ottaisi sen hoitoon mielellään, varsinkin tietäessään avokätisen palkkion palveluksesta.
"Joten, minne haluat mennä?"

Charlesin suoristautuessa Wren saattoi kumartua kunnolla Winstonin puoleen - eikä lainkaan liian aikaisin, sillä corgi vaikutti siltä, että olisi pian kivunnut hänen syliinsä töppöjalkojensa rajoitteita uhmaten. Sen, minkä Winston älyssä menetti, se korvasi suurella sydämellään, jolla se rakasti kaikkia ympärillään.
Winston rakasti myös Summersia.
"Emme taida ehtiä Whimsylle? Burghley on tämän kuun lopussa..."

Charles kohotti kulmaansa.
"Miksemme ehtisi?" hän sanoi ja vilkaisi isoisältä perittyä kelloa ranteessaan. He voisivat hyvin viettää vaikka pari viikkoa purjeveneellä ja karistaa Lontoon kiireen ja stressin pois harteiltaan.
"Oletan, että olet pitänyt kaikki matkustusasiakirjamme täsmällisessä kunnossa. Kauanko tarvitset aikaa pakkaamiseen?" mies kysyi ja katseli puhelimeltaan lentoja.
"Yksi lento lähtee yhdeltätoista, muutaman tunnin päästä ja toinen tänä iltana."

Wren räpäytti silmiään.
"Ajallisesti, totta kai", hän vakuutti, samalla kun upotti sormensa Winstonin muhkeisiin poskipusseihin ja möyhensi koiran onnellisia kasvoja samalla kun se heilutti takapuoltaan onnellisena.
"Ajattelin vain, että haluaisit ehkä olla seuraamassa hevostesi valmentautumista kisoihin, nyt kun se on mahdollista."
Hänen kulmansa painuivat hieman alemmas.
"Minun laukkuni on käytännössä pakattu. Ehdimme hyvin yhdentoista koneeseen, jos saan Summersin heti kiinni, ja järjestän Winstonin hoidon."

Charles pudisti päätään. Ei sillä ollut väliä. Hevoset olivat hyvissä käsissä ja hän oli ajantasalla niiden valmennuksesta. Ajatus Lontoon jättämisestä oli viehättävä.
"Hyvä on", hän sanoi ja kurtisti kulmiaan, kun osti kaksi viimehetken lippua kello 11.30 lennolle Heathrowlta Nadille.
"Tässä, käytä puhelintani. Summers on poikkeuksetta vastannut yhteydenottoihini tai vähintään soittanut takaisin kymmenen minuutin sisällä."
Mies ojensi puhelimen Wrenille ja lähti alempaan kerrokseen ottaakseen pikaisen suihkun ja pakatakseen oman laukkunsa. Hänellä oli toki vanhasta tottumuksesta usein laukku pakattuna, mutta viralliset, tummat puvut eivät olleet oikea valinta Fidzille – vaikka saariston ilmasto olisi armollinen ja ihastuttava tähän aikaan vuodesta.

Charlesin lähdettyä Wren valui pörröisessä aamutakissaan istumaan lattialle, niin että Winston saattoi kömpiä pähkien hänen syliinsä. Hän rapsutti corgia suurehkon korvan takaa samalla kun valikoi Summersin numeron Charlesin puhelimesta.
"Kuulehan, Winnie, asia on nyt niin, että me lähdemme käymään Whimsyllä, mutta... Summers, hei, Wren tässä."
Hän oli jostain syystä kuulevinaan pettymyksen naisen äänessä, mutta siinä vaiheessa, kun Winston tuli puheeksi, kyseinen tunnetila tuntui katoavan. Entinen assistentti ottaisi corgin hoidettavakseen enemmän kuin mielellään, ja oli kuulemma jo miettinyt paria kuvaussessiota, jotka voisi ladata Instagramiin...
Lopettaessaan puhelun Wren työnsi kännykän aamutakkinsa taskuun ja suuntasi Winston kantapäillään varmistamaan, että laukussa oli kaikki tarpeellinen.

Tultuaan suihkusta pyyhe vyötäröllään Charles oli soittanut tuttavalleen Fidzillä ja pahoiteltuaan ajankohtaa, pyytänyt laittamaan veneen valmiiksi pikaisessa aikataulussa. Lyhyt varoitusaika oli saanut miehen yllättymään. Ilmeisesti Charlesia ei tunnettu spontaaniudestaan.
Mies veti puvun tummat housut jalkaansa, napitti kiinni silitetyn kauluspaidan ja heilautti avoimen solmion niskalleen, kun veti tumman puvuntakin hartioilleen.
"Mitä Summers sanoi?" hän kysyi.

Tarkistettuaan oman laukkunsa sisällön Wren oli käynyt etsimässä Winstonin hoitolaukun, joka muuton jäljiltä oli sekin käytännössä pakattuna. Hän oli sujauttanut mukaan uuden puruluun corgin seuratessa uteliaasti vieressä, ja jättänyt laukun sitten odottamaan eteiseen palatakseen laittamaan itsensäkin matkakuntoon. Winston olisi varmasti jäänyt nuuhkimaan omaa laukkuaan, ellei hän olisi kutsunut corgia mukaansa.
Suuresta vaatehuoneesta oli kieltämättä se hyöty, että hän löysi haluamansa vaatteet yhdellä vilkaisulla. Kirkkaan irlanninvihreää paitamekkoa napittaen hän kääntyi Charlesin puoleen.
"Hän lupasi olla täällä puolessa tunnissa", hän vastasi, samalla kun harppasi miehen luo ja alkoi solmia tämän solmiota.

"Hyvä", Charles vastasi ja jähmettyi hetkeksi Wrenin tarttuessa hänen solmioonsa. Hän oli hämmentynyt siitä, kuinka nopeasti oli käynyt luontevaksi, että hänen assistenttinsa päätti korjata hänen solmiotaan tai asetella hänen hiuksiaan. Sitäkin hämmentävämpää, miten heidän suhteensa oli muuttunut.
Nyt mies jäi katselemaan Wrenin kasvoja ja hipaisi hetken kuluttua Wrenin poskipäätä peukalollaan.
"Oletko sinä valmis?"

Saatuaan solmion solmituksi Wren asetti sen huolellisesti suoraan ja unohtui sitten hetkeksi silittämään sen hillittyä kuviointia sormenpäillään. Hänen työnkuvaansa ei enää kuuluisi varmistaa, että Charles esiintyisi edukseen riippumatta siitä, olivatko he saapuneet lehdistötilaisuuteen kymmenen tunnin lennon ja vuorokauden valvomisen jäljiltä.
Hän tunsi olonsa melkein haikeaksi.
"Kaikki on valmista", hän vastasi, kohottaen katseensa solmiosta Charlesin kasvoihin.
"Minulla on meidän passimme."

"Hyvä on", mies sanoi ja katsahti kelloaan, "sitten odotamme vain Summersin saapumista." He voisivat ottaa taksin Paddingtonille ja sitten Heathrow Expressin lentokentälle. Vapaus ottaa ja lähteä Fidzille muutaman tunnin varoitusajalla tuntui melkein humalluttavalta.
Hän tunsi jälleen helpotuksen aallon ymmärtäessään olevansa vapaa politiikasta.
"Haluaisitko lisää aamupalaa, kun odotamme?"

Winston oli jo ehtinyt kaivaa jostakin piilostaan kuvottavan vettyneeksi kuluneen narulelun, joka suussaan se nyt istui toiveikkaana heidän jaloissaan, takapuoli töpöhännän sijasta heilahdellen.
Wren pudisti päätään ja kietoi käsivartensa hetkeksi Charlesin ympärille halatakseen itsensä miehen rintaa vasten, varoen rypistämästä tämän paitaa tai solmiota.
"Ajattelin, etten enää pääsisi Whimsylle uudelleen. Sen jälkeen, kun lähdimme sieltä."

Charles kietoi käsivartensa Wrenin ympärille ja silitti naisen selkää. Valkeat kulmat painuivat asteen.
"Mikä sai sinut ajattelemaan, ettet palaisi Whimsylle?" hän kysyi. Veneen hyvin, hyvin sopimattomat tapahtumat olivat muuttaneet heidän suhteensa ammatillisesta joksikin aivan muuksi. Eikö se tehnyt paljon todennäköisempää siitä, että he palaisivat veneelle?
Hän hipaisi nenänpäällään punaisia hiuksia ja hengitti tuoksua, joka oli ajaa hänet suoraan yli laidan.

Wren hautasi hetkeksi kasvonsa tutulta tuoksuvaa paitaa vasten. Voisivatkohan he pyytää uutta taloudenhoitajaansa käyttämään samaa huuhteluainetta kuin Carlton Gardensissa käytettiin? Hän ei halunnut tuoksun muuttuvan.
"Se oli ennemminkin tunneperäinen reaktio kuin logiikkaan perustuva", hän myönsi.
"Olen huomannut, että hyvät asiat elämässäni eivät ole tavanneet kestää kovinkaan pitkään."
Siinä ei ollut logiikkaa, universumi ei tieteellisesti ajateltuna ollut kostonhimoinen, tai tarjoillut toiselle enemmän onnea kuin toiselle.
"Tarvitsemmeko me todella taloudenhoitajaa nyt, kun en ole töissä? Minä voisin pestä paitasi."

Charles hipaisi huulillaan naisen päälakea kuullessaan syyn. Hän halusi Wrenin elämän olevan onnellista edes nyt. Nainen oli kokenut tarpeeksi pahaa monen eliniän ajaksi.
"Mitä?" hän kysyi sydänjuuriaan myöten järkyttyneenä ja vetäytyi niin, että näki naisen kasvot.
"Sinäkö taloudenhoitajan tehtävissä?"

Wren kohotti katseensa kuullessaan Charlesin järkyttyneen äänensävyn.
"Mitä?" hän vetosi, samalla kun kulmat painuivat kevyeen kurtistukseen, joka ilmaisi hämmästystä.
"Ei, en minä taloudenhoitajaksi. Mutta olen pessyt omat pyykkini... No, pesin omat pyykkini vielä joitakin kuukausia sitten, joten..."
Heidän tapaamisestaan tulisi muutaman viikon kuluttua täyteen vuosi. Se tuntui hämmästyttävän lyhyeltä ajalta kun ajatteli, mikä kaikki oli muuttunut.

Charles kurtisti kulmiaan edelleen järkyttyneenä.
"Sinusta tulee vaimoni, Wren", hän huomautti.
"Ei piika." Ei, heillä olisi taloudenhoitaja, kuten Edgerlyillä oli ollut sukupolvien ajan. Totta kai mies tiesi, että oli ihmisiä, jotka pesivät omat pyykkinsä ja kokkasivat oman ruokansa ja siivosivat kotinsa, mutta Edgerlyt eivät kuuluneet heihin.
Ovella soi summeri.
"Se on varmaan Summers."

Wren oli aikeissa huomauttaa, että kun hänellä juuri tällä hetkellä ei ollut parempaa tekemistä, hän olisi hyvin voinut huolehtia heidän yhteisestä kodistaan. Se ei ollut sitä, mitä hän haluaisi tehdä elämällään, jäädä vain kotiin, mutta tuntui melkein väärältä palkata joku muu tekemään työt, jotka hän olisi hyvin voinut tehdä itse.
Ehkä hän vain vierasti ajatusta.
Summerin ääni sai Winstonin ponkaisemaan töppöjaloilleen ja sutimaan hetken, ennen kuin se löysi oikean suunnan ja lähti kirmaamaan kohti portaita ja alakertaa.
Wren hipaisi Charlesin poskea sormenpäillään ennen kuin otti askeleen taaksepäin.
"Paras mennä avaamaan, niin pääsemme lähtemään."

Charles nyökkäsi ja poimi heidän matkalaukkunsa kantoon, viitaten Wreniä lähtemään alakertaan edeltä. Mies vilkaisi kelloa laskeutuessaan portaita kaksi kerrosta alemmas ja laski laukut eteiseen.
Summers otti Winstonin vastaan aurinkoisesti hymyillen, muistuttaen palvelevansa enemmän kuin mielellään missä tahansa tarvittavassa.
Kun nainen ja koira olivat lähteneet alas katua, Charles katsahti ulos ovesta ja totesi tyytyväisenä, että musta taksi oli odottamassa heitä kadun varressa.
"Mennään", mies sanoi poimien heidän laukkunsa uudelleen kantoon.

Oli haikeaa hyvästellä Winston, vaikka se tervehtikin Summersia aivan erityisen onnellisena, eikä edes vilkaissut taakseen kun entinen assistentti lähti taluttamaan sitä alas katua. Winstonin faneja hemmoteltaisiin varmasti ennätysmäärällä julkaisuja sillä välin, kun he olisivat matkalla.
Se pärjäisi enemmän kuin hyvin.
Wren varmisti, että kaikki oli varmasti mukana ja hipaisi hellästi Charlesin selkää ennen kuin seurasi miestä kadulle.
Ehkä he voisivat löytää taas saman satumaisen vapaudentunteen, kuin jouluna Whimsyn kannella kirkkaan tähtitaivaan alla.

Keskiviikko 8. elokuuta 2018, iltapäivä, Fidzi, Nadi

Tämä oli sama huone, jossa hän oli auttanut Charlesia riisuutumaan lepoa varten. Se oli ensimmäinen ajatus, joka Wrenin mieleen nousi, kun hän avasi silmänsä lähes vuorokauden levon jälkeen. Silloin hän oli auttanut ulkoministeriä kiemurtamaan ulos takista ja asetellut tämän kengät siististi vierekkäin sängyn vierelle.
Hän itse oli vaeltanut jossakin kohtaa uima-altaalle, vain torkahtaakseen aurinkotuoliin. Hän oli halunnut nähdä tähtitaivaan.
Pitkän matkan ja liian pitkien unien tuoma raukeus viipyi vielä hänen kehossaan, kun hän käännähti selälleen ja räpytteli silmiään saadakseen näkökenttänsä tarkentumaan. Villiintyneet, punaiset kiharat levisivät sädekehäksi hänen päänsä ympärille.

Valkeat hiukset olivat vielä hennosti kosteat suihkusta. Ne tuntuivat riehaantuvan aina vapaalle päästeessään ja heittäytyivät röyhkeän ilmaviksi laineiksi Charlesin sukiessa niitä taakse kasvoiltaan. Mies oli käärinyt vaaleansinisen kauluspaidan hihat kyynärpäihin ja vaihtanut tummat puvunhousut kevyempiin vaaleisiin, istahtaen sitten takaisin sängyn laidalle lukemaan toista hänet yli 40 tunnin matkustuksen läpi kantanutta kirjaa, jonka viimeiset luvut olivat jääneet lukematta heidän saapuessaan vihdoin Sydneystä Nadiin.
"Huomenta", hän tervehti huomatessaan Wrenin silmien aukeavan.
"Nukuitko hyvin?"

Wren käänsi päätään kohti Charlesia. Hän ei vastannut miehen kysymykseen heti, vaan jäi tutkimaan tämän kasvojen profiilia, ennen kuin antoi katseensa liukua alas tämän vaatteille.
"Hyvin."
Ääni oli käheä ilmastoinnin, pitkän lennon ja aivan liian pitkän unen jäljiltä.
Hän kääntyi kyljelleen ja ojensi kättään silittämään housujen vaaleaa kangasta. Se yhdistyi vahvasti Fidziin ja Whimsyllä vietettyihin päiviin, samoin kun ylös käärityt paidanhihat.
He todella olivat täällä.
"Nukuitko sinä?"

Charles nyökkäsi ja yritti olla kiinnittämättä turhan paljoa huomiota jalkaansa silittävään käteen, jonka pelkäsi saavan verensä kuumenemaan sopimattomasti. Aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta ja säätiedotus lupaili lämmintä päivää. Huvilan ikkunoiden läpi saattoi kuulla saaristoa ympäröivän Tyynenmeren, kun se murtui vasten valkeaa hiekkaa.
"Whimsy on valmiina lähtöön. Haluaisitko levätä vielä tämän päivän täällä?"

Wreniltä vei jälleen hetken vastata, sillä hänen mielensä täyttyi aistimuksista, joita väsynyt mieli ei ollut edellisenä päivänä jaksanut todella rekisteröidä. Hän saattoi kuulla aaltojen äänen ja erottaa verhojen lomasta sisään tunkeutuvan päivänvalon. Ja tuoksu, tuoksu oli tismalleen samanlainen kuin jouluna.
Silloin he eivät olleet voineet jakaa vuodettaan, eivät vielä täällä.
"En", hän ilmoitti, ja kohottautui istumaan pyyhkäisten sormet läpi hiuksistaan.
"Tahdon Whimsylle."

"Hyvä on", Charles vastasi häivähdys hymyä silmissään. Vene kutsui häntäkin, vene ja sininen horisontti.
"Mutta ensin suosittelen tukevaa aamiaista", hän sanoi ja katsahti isoisältä perittyä kelloa ranteessaan.
"Sen pitäisi olla katettuna alakertaan." Hän oli tilannut ylellisen runsaan aamiaisen kahdelle haluten varmistaa, että Wren saisi ainakin yhden tyydyttävän aterian ennen päiviä veneellä.
Vaikka hänellä oli lämpimiä muistoja yksinkertaisista aterioista, joita Wren oli valmistanut.

Wrenin kulmat kurtistuivat kevyesti, kun hän yritti hahmottaa, paljonko kello tarkalleen ottaen oli. Hän oli melko varma, että heidän aamiaisensa olisi vähintäänkin brunssi, mutta olisiko sillä niin väliä? Kukaan ei arvostelisi heidän elämänsä valintoja juuri nyt.
Ehkä hän voisi opettaa Charlesia kokkaamaan, kun he pääsisivät Whimsylle.
"Käyn ensin nopeasti suihkussa", hän vastasi ja kömpi polviensa varaan sängylle painaakseen suudelman miehen poskelle ennen kuin suuntaisi kylpyhuoneeseen.

Charles kosketti Wrenin kylkeä saadessaan poskisuudelman ja odotti hetken empien, kunnes totesi, että ehkä olisi parasta suoda naiselle hetki yksityisyyttä. Hän voisi varmistaa sillä välin, että tilattu aamiainen – tai brunssi – todella olisi lupauksen veroinen. Mies laski kirjan yöpöydälle ja puoliksi odotti kuulevansa töppöjalkojen seuraavan perässään portaita alakertaan.
Ovet suojaisalle terassille, jolla sininen uima-allas oli, olivat avoinna ja lämmin, eksoottinen tuuli puhalsi sisään. Ovien eteen saliin oli katettu valkealla liinalla peitetty pöytä kahdelle, ja sille kuvuin peitetty, kieltämättä loistelias, trooppinen aamiainen.
Charles laittoi teen hautumaan, jotta se olisi täydellistä Wrenin saapuessa alakertaan.

Suihku sai olon tuntumaan huomattavasti enemmän ihmiseltä, vaikkei haihduttanutkaan täysin jäsenissä viipyvää uupumusta. Se ottaisi aikansa, neljäkymmentä tuntia lentoa yhdistettynä aikaeroon aiheutti sellaista.
Wren laskeutui alakertaan pehmoiseen, valkeaan aamutakkiin kietoutuneena, hiukset yhä kosteina suihkun jäljiltä. Hymy sai toffeenkultaiset silmät siristymään, kun hän näki Charlesin. Hän asteli suoraan miehen luo ja kietoi käsivartensa halaukseen tämän ympärille.
"Rakastan hotellien aamutakkeja."

"Ne pukevat sinua", Charles vastasi kiertäen käsivarren Wrenin vyötärölle. Hän painoi suudelman punaisiin hiuksiin ja kieräytti Wrenin sitten ympäri, ohjaten naisen istumaan pöydän ääreen.
"Ole hyvä", hän kannusti osoittaen kohti pöydän antimia: teetä, kookosvettä, tuoreita mehuja ja hedelmiä, paikallista, tortillaa muistuttavaa leipää, hilloja ja aamulla kirnuttua voita sekä appelsiini- ja kurpitsapiirakkaa.
"Olen pyytänyt varustamaan Whimsyn korkeimman standardin mukaan."

Wren hymyili ja silitti hellästi pehmeää, valkoista kangasta.
"Olen monesti toivonut, että kotonakin voisi olla näin pehmeitä kylpytakkeja", hän totesi ennen kuin istahti pöydän ääreen. Winstonkin olisi varmasti arvostanut pehmeää kylpytakkia, jonka päälle käpertyä nukkumaan, hänen nykyinen kylpytakkinsa oli alkanut käydä karkeaksi, vaikka corgi itsepintaisesti hyökkäsikin sen päälle aina, kun hän unohti sen lattialle.
Tuoreet hedelmät näyttivät uskomattoman houkuttelevilta, ja Wren kurkotti itselleen palan ananasta.
"Samalla tavalla kuin viimeksi?"

"Paremmin", Charles vastasi ja lisäsi mielessään asuvaan listaan 'osta kotiin pehmeitä, parempia kylpytakkeja'. Hän poimi teekuppinsa ja siemaisi siitä katsellen auringon raidoittamaa terassia. Altaassa välkkyvä vesi sai valon tanssimaan pihaa ympäröivällä pensasaidalla.
"Ajattelin, että voisimme palata Yasawa-saarille, joilla vierailimme viimeksi", hän sanoi ja risti jalan kevyesti toisen päälle.
"Voimme myös kokeilla ehtiä Tiville, mutta se on kaukana enkä ole varma, kauanko matka lopulta veisi."

Wren katsahti Charlesia kurtistaen kulmiaan melkein epäilevästi. Hänen muistikuvissaan matka Whimsyllä oli ollut jo varsin korkean standardin mukainen, mutta ei hänellä toisaalta ollut kovinkaan paljon kokemusta purjeveneistä.
Niin kauan, kun he voisivat purjehtia vapaina turkoosien aaltojen keskellä, hän olisi onnellinen.
"Milloin sinun on palattava takaisin?" hän kysyi, samalla kun poimi palan mangoa siroon haarukkaan ja ojensi sitä houkutellen Charlesia kohti.
"Me voimme vierailla Tivillä seuraavalla kerralla. Ehkä näemmä taas jättikovakuoriaisen."

"Syö sinä vain", Charles kannusti ja pudisti päätään kohteliaasti mangolle ja siemaisi teekupistaan. Mies värähti muistaessaan jättikovakuoriaisen.
"Seuraavalla kerralla voimme lentää Savusavulle ja pyytää, että Whimsy on tuotu sinne. Pääsemme Tiville huomattavasti nopeammin." He voisivat ankkuroitua seuraavalla matkallaan hänen saarensa luo ja viettää aikaa tutkimalla sen metsiä ja rantoja. Todellisuus, jossa he saattoivat palata Fidzille milloin halusivat, sai hopeisiin silmiin hymyä.

"Sinun häviösi", Wren huomautti ja vei mangonpalan suuhunsa huomaamatta lainkaan väristystä, jonka hänen rakas muistonsa valtavasta hyönteisestä Charlesissa aiheutti. Kuka muka ei rakastaisi aikuisen miehen käden kokoisia kovakuoriaisia?
Hän poimi itselleen toisen mangopalasen ja unohtui hetkeksi ajatuksiinsa, kun tuoreen hedelmän makeus levisi hänen kielelleen. He olivat löytäneet mangoja Charlesin saarelta.
"Charles, saithan sinä todella nukuttua?"

Charles käänsi katseensa Wreniin kulmat hämmentyneinä kurtistuen.
"Sain aivan riittävästi, miksi?" hän kysyi ja laski teekuppinsa takaisin asetilleen pöydälle. Sääli, että mustikat eivät kuuluneet trooppisten saarten valikoimaan, sillä ne kuuluivat hänen suosikkiherkkuihinsa.
Pitkän matkan jäljiltä hän oli nukkunut varsin sikeästi, jopa eloisasta vierustoveristaan huolimatta.

Wrenin kulmat kurtistuivat huolestuneesti.
"Näin paljon unia", hän vastasi, samalla kun kurkotti ottamaan teekupin käsiinsä. Teen tuoksu oli voimakas, mutta miellyttävä.
"En kai potkinut sinua? Tai puhunut unissani?"
Hän pelkäsi valvottavansa Charles-raukkaa omalla levottomuudellaan. Mies itse nukkui niin uskomattoman rauhallisesti, että ensimmäisillä kerroilla tämän vieressä nukkuessaan Wrenin oli ollut pakko tökätä mies hereille varmistuakseen siitä, että kaikki oli hyvin.

"Nukuin aivan riittävästi", Charles vakuutti ja kohotti kättään rauhoittaen, ennen kuin kaatoi itselleen toisen kupin teetä ja tarjoutui täyttämään Wreninkin kupin.
"Mistä sinä näit unia?" hän kysyi pohtien, mikä Wrenin yöaikaisen aktiivisuuden oli saanut tällä kertaa aikaan.

Wren ojensi kuppiaan lähemmäs.
"Viime joulusta", hän vastasi, samalla kun poimi siivun tuoretta ananasta, yrittäen tarjota vuorostaan sitä Charlesille. Hedelmät tuntuivat maistuvan täällä uskomattoman makeilta.
"Luulen, että ne olivat paljolti muistoja. Toivottavasti näkisimme tälläkin kertaa tähtitaivaan. Luuletko, että voisimme nukkua kannella?"

Punertavana hehkuva tee näytti imeneen itseensä tropiikin värejä. Koko maailma tuntui voimistaneen värimaailmaansa muutaman asteen, paitsi ehkä Charles itse, jonka epätavallinen kalpeus korostui.
"Uskoisin meidän näkevän", mies vastasi ja työnsi aamiaista kutsuen hieman lähemmäs naista.
"Voimme nukkua. Yöt voivat olla melko kylmiä 16–17 asteessa, mutta voimme aina siirtyä sisään, jos alamme palella."

Wren tarttui ohueen leipäpalaan, vaikka hänen olikin hankala keskittyä aamupalaan, kun katse hakeutui kohti merta ja vehreää kasvillisuutta. Jouluna hän oli todella pelännyt, ettei näkisi tätä maisemaa enää.
"Voimme pitää toisemme lämpiminä", hän muistutti ennen kuin haukkasi palan leivästään. Pureskeltuaan sen huolellisesti, hetkeksi makuun unohtuen, hän jatkoi:
"Ihmiskeho lämmittää nukkuessaankin hieman alle sadan watin verran."

Charles kohotti toista valkeaa kulmaansa ja toivoi, että hänen korvansa lakkaisivat joskus muuttumasta vaaleanpunaisiksi ajatuksesta. Aikuinen mies, ja Wrenistä tulisi hänen vaimonsa pian.
Hän katsahti asiallisesti vingahtavaa puhelintaan.
"Whimsy on valmis lähtöön pian", hän sanoi ja pyyhkäisi trooppisen meri-ilmaston villitsemiä hiuksia pois kasvoiltaan.
"Oletko sinä?"

Valmis? Totta kai hän oli valmis.
Wren haukkasi loput leivästään, joi viimeisen kulauksen teetä päälle ja nousi seisomaan.
"Tietenkin", hän vakuutti, ja vilkaisi sitten jalkoihinsa. Valkea, pehmeä kylpytakki ulottui puoleen sääreen.
"... Pukeudun vain ensin. Se ei vie kauaa."
Hän soi Charlesille onnellisen, vinon hymynsä, joka sai kulmahampaat välähtämään, ja kääntyi sitten kannoillaan palatakseen yläkertaan pukeutumaan johonkin paremmin purjehtimiseen sopivaan.

Charles seurasi Wrenin menoa hetken katseellaan, ennen kuin käänsi huomionsa puhelimeensa. Oli parempi hoitaa asioita nyt, sillä yhteydet eivät olleet huipussaan käytännössä asumattomilla saarilla keskellä Tyyntämerta.
Hänen laukkunsa oli pakattu ja odotti siististi ryhdissä ovenpielessä. Tummat puvut saivat jäädä huvilalle, jossa he voisivat viettää vielä yön tai kaksi palatessaan takaisin satamaan. Ehkä heidän pitäisi tulla tänne useammin tähän aikaan vuodesta, vaikka Fidziä ei voinut koskaan kutsua viileäksi ja ilmassa viipyvä kosteus teki lämmöstä tukalan miehelle.
Nyt sadepäivät saattaisivat olla jotain aivan muuta kuin painajaismaista kidutusta.

Wrenillä ei ollut muistikuvaa siitä, kuinka hänen lentomatkallaan käyttämänsä vaatteet olivat päätyneet päättäväiseksi mytyksi lattialle, tai siitä, kuinka hän oli vaihtanut ne yöpaitaansa, mutta jotenkin niin oli siitä huolimatta tapahtunut. Hän ei vaivautunut pakkaamaan niitä laukkuunsa, ne voisivat odottaa siihen saakka, että he palaisivat takaisin mereltä.
Ehkä hän näkisi tälläkin kertaa valtavan kovakuoriaisen, johon oli niin kovin ihastunut.
Tuskin kymmentä minuuttia myöhemmin hän palasi laukkunsa kanssa takaisin alakertaan, silmiäsärkevän kukalliseen mekkoon pukeutuneena.

Mekko sai valkean kulman kohoamaan hienovaraisen asteen, mutta Charles vain viittasi ovea kohti ja tarjoutui ottamaan myös Wrenin laukun kantaakseen. Taksi odotti huvilan edessä.
"Toivottavasti ei sada turhan paljoa", mies pohti katsahtaen pilvien kirjomaa taivasta, ennen kuin istui autoon, joka kuljetti heidät samaan, pieneen satamaan, jossa Whimsy asusti. Joskus Charles pohti, pitäisikö se siirtää uusille saarille Tyynellämerellä – mutta Fidzi oli harvinaisen kaunista seutua.
Ja mies nautti muistoissa vierailuista. Hän tunsi nostalgian aallon auttaessaan Wrenin Whimsyn kannelle.

Kaikki oli niin häkellyttävän tuttua, ettei Wren voinut muuta kuin hymyillä, toffeenkultaisten silmien katse ympäristöä ahmien, yrittäen epätoivoisesti tavoittaa sen värisävyjen uskomattoman runsauden.
Hänen olisi tehnyt mieli kaivaa esiin piirustusvälineensä tässä ja nyt.
Tyynenmerensininen oli samanlainen, kuin millaisena hän sen muisti. Samoin voimakas, suolainen tuoksu.
Melkein kuin he eivät olisi koskaan lähteneetkään.
Charlesin auttamana hän kipusi veneen kannelle ja silitti sen kaidetta hellästi, melkein kuin Whimsy olisi ollut elävä olento.
"Minulla on ollut ikävä."

Charles katseli Wreniä lämpöä silmissään ja hillitsi halunsa koskettaa naista. Se tosiaan toi muistoja mieleen.
Mies irrotti veneen asiantuntevin ottein laiturista, tarkasti huolellisesti sen keulasta perään ja varmisti kaiken oleellisen olevan mukana, ennen kuin antoi moottorin työntää sen pehmeästi liikkeelle ja ulos satamasta. Kun he pääsivät aallonmurtajien ja saaren lahden suojasta siniselle avomerelle, Charles nosti purjeen ja Whimsy lähti lentämään aaltojen yli.
Suolaiset pärskeet sumuttivat kantta aaltojen murtuessa veneen keulaan. Charles kohensi aurinkolaseja paremmin valonarkojen, kalpeiden silmiensä suojaksi ja katseli enemmän Wreniä kuin merta.
"Ostin sinulle hatun."

Edellisellä kerralla meri oli varastanut Wrenin huomion sellaisella voimalla, ettei hän ollut todella keskittynyt siihen, kuinka heidän lähtönsä satamasta oli tarkalleen ottaen sujunut. Tällä kertaa hän kuitenkin seurasi Charlesia, painoi mieleen kaikki ne asiat, jotka oli otettava huomioon, ennen kuin suuntasi keulan kohti merta.
Olikohan vanhempi lordi Norfolk opastanut poikaansa vuosia sitten purjehtimisen saloihin? Tietenkin oli.
Ajatus oli hämmentävän liikuttava, ja hetken Wren tunsi surua siitä, ettei ollut ehtinyt tavata Charlesin isää.
"Hm?"
Hän havahtui ajatuksistaan ja käänsi pisamaisen kasvonsa Charlesia kohti.
"Hatun?"

"Kuten edelliselläkin kerralla", Charles muistutti ja asetti kurssin, ennen kuin jätti ruorin ja laskeutui hetkeksi kannen alle. Hän palasi käsissään edellistäkin suurempi aurinkohattu. Aurinkolasit päälaelleen nostanut mies painoi sen hellästi Wrenin päähän ja kallisti sitä sitten takaraivolle niin, että saattoi nähdä pisamaiset kasvot lierin alta.
Hopeisiin silmiin syttyi lämmin, hellä hymy ja Charles hipaisi naisen poskea peukalollaan.

Kulmahampaat välähtivät jälleen Wrenin hymyillessä.
"Minä muistan", hän vakuutti, muistaen tarkalleen hetken, jolloin Charles oli painanut hatun hänen päähänsä. Silloin, kun hän oli ollut vain assistentti.
Entistä suurempi lieri sai hänet naurahtamaan epäuskoisesti.
"Tämä on valtava", hän huomautti toisella kädellään hatunlieriin tarttuen, jääden katselemaan Charlesin hopeisia silmiä, nojaten poskeaan kevyesti kosketusta vasten.
"Onhan sinulla aurinkovoidetta?"

Hatun koko sai miehen suupielen nykimään ja huvittuneen, tietävän hymyn leikkimään kalpeissa silmissä. Jokin valtavissa hatuissa puri hänen huumorintajuunsa.
Charles nyökkäsi ja antoi kätensä liukua Wrenin niskalle.
"Onko sinulla?"

"Pitäisi olla nauha, jolla sitoa hattu kiinni. Ettei se lennä tuulen mukana", Wren huomautti, vaikka hattu istuikin hämmästyttävän hyvin hänen päähänsä.
Tai ei, ei siinä ollut mitään hämmästyttävää. Totta kai Charlesin ostama hattu istui täydellisesti.
Kosketus niskalla sai Wrenin silmät siristymään, samalla kun väristykset juoksivat alas selkää ja saivat hänet melkein värähtämään.
"Mh, mitä?"

"Aurinkovoidetta", Charles vastasi ja tutki katseellaan pisamia naisen kasvoilla. Ehkä hän voisi sitoa hatun solmiolla. Ajatus sai naurun kutittamaan hänen vatsanpohjallaan. Valtava lieri riittäisi kiertymään naisen leuan alle.
Hän muisti tuskallisen elävästi edellisen kerran, kun levitti aurinkovoidetta Wrenin selälle. Vaatteet päällä ja aurinkolasit nenällä spontaanisti mereen sukeltaminen oli melkein yhtä imarteleva muisto kuin Tivin ostaminen hetken mielijohteesta humaltuneena.

Wrenin kulmat kurtistuivat kevyesti, kun hän näki huvittuneisuutta Charlesin katseessa. Hänen oli kuitenkin hankala keskittyä, sillä sormet koskettivat niskaa juuri oikeasta kohtaa. Kohdasta, jonka silittäminen oli saada hänet käpertymään mielihyvästä sykkyrälle.
Hän joutui miettimään vastaustaan hetken.
"Ei, ei ole. Kävin suihkussa ennen kuin lähdimme, enkä levittänyt voidetta."
Hänen kulmansa painuivat hieman alemmas.

Charles loi naiseen toruvan, skeptisen katseen ja hipaisi niskaa vielä kaivaten sormenpäillään, ennen kuin etsi yhdestä kannen säilytyslokeroista aurinkovoidepurkin. Hän oli oppinut kuljettamaan sellaista käden ulottuvilla purjehtiessaan, poltettuaan itsensä tarpeeksi monta kertaa.
"Ole hyvä", hän kehoitti ojentaen purkin Wrenille.

Sipaisu lähetti uuden, miellyttävän väristyksen alas selkää ja sai Wrenin melkein huokaamaan ääneen.
Mutta se, mitä oli tapahtunut heidän ensimmäisenä yönään yhteisessä kodissa, ei saisi toistua.
Hän oli kiitollinen siitä, että saattoi vetää hetken henkeä ja koota itseään, ennen kuin otti aurinkovoiteen vastaan. Avattuaan korkin hän nuuhkaisi voiteen tuoksua.
"Samaa kuin jouluna."

"Onko?" Charles kysyi ja palasi ruorin taakse, kääntäen venettä kulkemaan sujuvammin voimakkaissa aalloissa, jotka hehkuivat sinistä aina auringonvalon koskettaessa niitä. Whimsy keinui hyväntuulisesti aaltojen yli kohti saaria, joilla he olivat aloittaneet matkansa edellisen kerran.
"Onko sinulla sama uimapuku mukana?" hän tiedusteli kiinnittäen katseensa tiukasti horisonttiin.

"On", Wren vastasi onnellisesti, ja nuuhkaisi purkin sisältöä uudelleen ennen kuin puristi sitä sormenpäihinsä ja alkoi levittää paljaisiin, pisamaisiin käsivarsiinsa.
"Aivojen hajuja tunnistava alue sijaitsee lähellä aluetta, joka käsittelee muistoja. Sen vuoksi hajut laukaisevat niitä niin helposti", hän totesi, kulmiaan mietteliäästi kurtistaen.
"Onko sinulla tuoksuja, jotka tuovat mieleen muistoja?"
Hän kohotti katseensa pisamaisesta käsivarrestaan.
"On. Se on vielä aivan ehjä uimapuku."

Ehkä hän voisi tällä kertaa rasvata naisen selän joutumatta sukeltamaan mereen. Wrenistä tulisi hänen vaimonsa, ja hän saisi koskettaa vaimoaan. Kumartua suutelemaan tämän niskaa.
"Hmm? En ole koskaan ajatellut asiaa", hän sanoi kulmat kurtistuen. Hän ei pitänyt itseään erityisen nostalgisena ihmisenä, vaikka oli juuri sukeltanutkin muistoihinsa.
"Luultavasti lämpimän hevosen tuoksu, heinä ja laadukas nahka", hän empi tietämättä, millaisia muistoja hänen pitäisi ajatella. Ehkä hänellä ei vain ollut monia vierailemisen arvoisia muistoja.

Siirtyessään käsivarsilta hartioille Wren tuli siihen tulokseen, että olisi ollut järkevämpää sitoa hiukset pois tieltä. Mutta hän tavallaan nautti siitä tunteesta, kun tuuli tarttui hiuksiin ja paiskoi niitä ympäriinsä.
"Etkö?" hän kysyi melkein yllättyneenä, katsahtaen Charlesiin.
"Sillä sinua työhaastattelussa auttaneella naisella oli voimakasta hajuvettä. Chanelia."
Hän käänsi katseensa takaisin hartiaansa ja keinautti päätään, jotta hiukset olisivat siirtyneet edes hetkeksi pois tieltä.

Charles kohotti toista kulmaansa.
"En koskaan kiinnittänyt huomiota", hän vastasi. Hän harvoin oli kiinnittänyt huomiota ihmisiin ympärillään, usein niskalla hiipivää ärtymystä lukuun ottamatta.
"Millaiset tuoksut tuovat sinun mieleesi muistoja?"

Wren siirtyi levittämään aurinkovoidetta toisellekin hartialleen.
"Vatsaani nipistää edelleen aina, kun haistan saman hajuveden. Luulen, että se on hänen ikäistensä naisten suosiossa."
Ehkä nykyhetki vääristi muistoja, mutta hän oli melko varma, että oli jo silloin tiennyt, että haastattelu tulisi muuttamaan hänen elämänsä. Jos hän onnistuisi siinä. Ja jos niin ei kävisi... Hän ei ehkä olisi enää täällä.
Eikä hän olisi tavannut Charlesia.
Ajatus sai hänet räpäyttämään silmiään.
"Takkisi tuoksui partavedeltäsi silloin, kun tarjosit sen minulle Pariisissa. Se on turvallinen tuoksu."

Pariisin mainitseminen sai Charlesin suupielissä häivähtämään hymyä. Ajatus siitä, että hänen tuoksunsa voisi saada Wrenin tuntemaan olonsa turvalliseksi, oli tavattoman lohdullinen.
"Millaisia muita muistoja sinulle tulee mieleen?" hän kysyi ja yritti palata itsekin muistoihinsa. Ehkä jokin jouluun liittyvä tuoksu oli saanut hänet tolaltaan isän kuoleman jälkeen, olikohan se kardemumma tai ehkä kuusi. Tai vain joululaulujen rallatukset.

Wrenin oli ollut aina helppo upota muistoihin, niin hyvässä kuin pahassa, melkein kuin hän olisi matkustanut ajassa taaksepäin. Nähnyt taas kaikki värit, haistanut kaikki tuoksut, kuullut kaikki äänet.
Hän nojautui varovasti laidan yli kurkistaakseen vettä, jonka lomitse Whimsy taidokkaasti luovi. Oli helppo kuvitella, että vene puikkelehti ja keinahteli puhtaasta onnesta päästyään taas merelle.
"Miltä ajalta?" hän kysyi, kääntyen takaisin Charlesin puoleen käsi hatunlierillä.

Charles kohotti kulmiaan.
"En tiedä", mies vastasi epävarmana. Hän ei ollut varma, ymmärsikö todella muistoja ja tuoksuja. Wrenin tapa yhdistää värejä ja muita sensaatioita mitä erikoisimpiin ajatuksiin oli muutenkin varsin ainutlaatuinen.
"Miltä haluaisit kotimme tuoksuvan?" hän kysyi käsi ruorilla leväten ja vastusti kiusausta kutsua Wreniä lähemmäs. Ehkä heillä olisi aikaa, kunhan vene olisi ankkurissa saarten suojassa.

Wren kallisti hieman päätään ja mietti.
"Kodilta", hän vastasi lopulta, ja vaelsi lähemmäs Charlesia ja ruoria. Hän laski sormenpäänsä ruorilla lepäävälle kädelle ja silitti sen rystysiä mietteliäänä.
Winstonin tassut tuoksuivat paahtuvalta popcornilta, kun se nukkui, ja tuoksu oli hyvin kotoisa, mutta hän oli melko varma, että se ei ollut vastaus, jota Charles haki.
"Lilford Hallissakin on oma tuoksunsa. Oletko huomannut?"

"Olen, joskaan en osaisi sanoittaa, mitä se tarkalleen on", hän sanoi kulmat kurtistuen. Ehkä tuoksu oli aika. Vanha, vanha talo ja historian paino. Kuiva puu, lipastojen laatikkojen hajustepussit, usein märkä labradorinnoutaja.
Charles irrotti kätensä ruorista ja kiersi sen varovasti kuin kokeillen Wrenin ympärille, vetäen naisen selän rintaansa vasten ja sulkien tämän käsivarsien väliin eteensä.
"Mikä sinusta tuoksuu kodilta?" hän kysyi pehmeästi ja hipaisi huulillaan naisen korvaa.

"Tammea", Wren huomautti mietteliäänä.
"Auringon kuluttamaa kangasta. Ja laventelia. Samanlainen tuoksu, kuin vanhoissa kirjoissa, kun ne avaa pitkästä aikaa."
Ilahtunut hymy nykäisi hänen suupieliään ylöspäin samalla kun hän nojasi selkänsä kevyesti Charlesin rintakehää vasten. Se, mitä heidän ensimmäisenä yönään kotona oli tapahtunut, oli varmasti ollut vain poikkeama, ja kaikki tulisi olemaan taas hyvin.
"Joku puhalteli jatkuvasti niskaani, kun olimme viimeksi Lilfordissa", hän jatkoi, suunnaten katseensa mereen, joka kimalteli vapautta lupaillen heidän edessään.
"Huuhteluaine. Carlton Gardensissa sinun lakanoissasi käytettiin eri huuhteluainetta kuin minun."

"Niinkö?" Charles kysyi Wrenin mainitessa huuhteluaineesta. Mutta hän ei ollut koskaan käynyt Wrenin huoneessa Carlton Gardensissa, haluttuaan varmistaa, että naisella olisi aina turvallinen paikka, johon paeta, jos suhde työnantajan kanssa kävisi ahdistavaksi. Ajatus vihloi hänen sydäntään.
"Puhalteliko? Liekö Lilford Hallissa kummittelee?" hän naurahti ja kiersi käsivarren varovasti Wrenin vyötärölle, halaten naisen syliinsä.

"Mmm, en tiedä miksi. En koskaan kysynyt."
Oliko ulkoministerin lakanoihin käytetty jotakin erityisen hienoa huuhteluainetta, joka tekisi niistä aivan erityisen pehmeät, vai eikö sitruksisen kukkaisen tuoksun ollut katsottu sopivan tämän imagoon?
Hänen olisi pitänyt kysyä.
Miehen sanat saivat voimakkaat kulmat painumaan hieman alemmas.
"Totta kai siellä kummittelee", Wren vastasi, täysin vakavana.

Hymy nyki Charlesin suupieliä ylös ja miehen oli taisteltava itseään vastaan pitääkseen kätensä vain kevyesti Wrenin ympärillä. Hänen pitäisi olla tunteiden tukahduttamisen ja tamppaamisen ammattilainen, ja silti hän kohtasi jatkuvasti hetkiä, joina pelkäsi menettävänsä itsehillintänsä naisen kanssa.
"Voit selvittää asian perinpohjaisesti", hän lupasi ja katseli merta hatun yli. Ainakin se estäisi häntä hamuamasta naisen niskaa.

Wren yritti vilkaista Charlesia silmäkulmastaan, mutta hatun mahtipontinen reuna tuli tielle.
"Pennyllä ja Goldiella on näkymätön ystävä", hän huomautti, ja keinahti kevyesti miestä vasten, kun aalto keinautti Whimsyä.
"Ne heiluttivat häntää tyhjälle."
Irlantilaisen taikauskoiseen mieleen ei sopinut, että kyseiset labradorinnoutajat saattoivat olla jo hiljalleen siirtymässä seniiliyden puolelle.
"Missä hytissä me nukumme?"

Ajatus sai Charlesin silmät siristymään lämpimästä hymystä aurinkolasien takana. Lilford Hallissa oli asunut labradorinnoutajia sukupolvien ajan, ja hän toivoi, ettei vanha kartano olisi koskaan ilman koiria.
"Missä hytissä haluat nukkua?" hän kysyi ja pohti, sydän kylmästi vihlaisten, haluaisiko Wren pitää edelleen oman hytin. Paikan, jonne päästä omaan rauhaan ja pois hänen luotaan.

Wren nykäisi hatun lieriä hieman alemmas, kun aurinko pyrki tunkeutumaan silmiin jopa tummennettujen lasien läpi. Ne olivat uudet, edelliset olivat rikkoutuneet onnettomuudessa.
Hän pakotti ajatuksen mielestään, sulki sen mentaaliseen laatikkoon ja lukitsi sinne.
"Pidän hytistä, jossa nukuin viime kerralla", hän vastasi, vieden toisen kätensä silittämään Charlesin käsivartta.
"Mutta voimme nukkua myös toisessa hytissä, jos olet kiintyneempi siihen."

"En kiinny moniin asioihin", Charles vastasi ja hipoi sormenpäillään Wrenin kylkeä. Ne, joihin hän kiintyi, olivat korvaamattomia. Ainutlaatuisia, niin kuin Wren.
"Saaret ovat tuolla", hän lisäsi ja osoitti kohti horisonttia, jossa meren suoran linjan rikkoi lähestyvän saarijonon rosoinen muoto. Oliko heidän tarinansa alkanut täältä? Vai sillä hetkellä, kun Wren oli työntänyt kätensä hänen eteensä ja vaatinut tulla nähdyksi.
"Onko sinulla toiveita, minne ankkuroidumme?"

Hetkellinen huoli sai kylmän tunteen kouraisemaan Wrenin vatsaa.
Ehkä Charles ei haluaisikaan nukkua hänen vierellään. Olivatko he nukkuneet edellistäkään yötä yhteisessä makuuhuoneessa? Hän oli tainnut nukahtaa siinä vaiheessa, kun he olivat päässeet lentokentältä taksiin, ja havahtunut juuri sen verran, että oli vaihtanut yöpuvun päälleen.
Saarten mainitseminen sai hänet kohottamaan katseensa ja hermostuttavan tunteen haihtumaan.
"Laguuniin, jossa voisi uida."

"Etsitään sinulle laguuni", Charles vastasi ja moitti itseään, kun koki niin vaikeaksi olla koskettamatta Wreniä. Aikuinen mies, missä on itsekurisi?
Saaret olivat paratiisi maan päällä. Kaukana todellisuudesta, joka oli täynnä toinen toistaan kamalampia katastrofeja. Valkoista hiekkaa, turkooseja, lämpimiä laguuneja ja reheviä, vehreitä metsiä. Missä myllerryksessä hän oli ollut ymmärtäessään, että saisi pitää Wrenin itsellään useamman viikon.
"Onko sinulla jo uimapuku päällä?"

Täällä oli paljon helpompi hengittää.
Tuntui, kuin kaikki viime kuukausien aikana tapahtunut olisi hiljalleen kerääntynyt rintakehän ympärille puristamaan sitä kasaan, ja vasta nyt kuristava tunne alkoi hiljalleen hellittää. Ehkä Lontoo ei enää heidän palatessaan tuntuisi vaaralliselta, vihamieliseltä.
"Tietenkin", Wren vastasi, ja hipaisi mekkonsa riemunkirjavaa kangasta.
"Tällä kertaa lupaan olla lävistämättä jalkaani mihinkään. Ja uin poispäin kaikesta liikkuvasta."

"Hyvä", mies naurahti hiljaa ja halasi Wrenin hetkeksi rintaansa vasten, ennen kuin siirtyi korjaamaan purjeen asentoa saarten lähestyessä. He löytäisivät oman, rauhallisen lahden, jossa Wrenin olisi turvallista uida kirkkaissa, matalissa vesissä. Hän ei tietäisi, kuinka jatkaa elämää, jos naiselle tapahtuisi jotain.
"Mitä haluaisit syödä tänään? Vaihtoehtoja on ruhtinaallisesti", hän totesi ironisesti.

Wren seurasi tarkkaan katseellaan, kuinka Charles korjasi purjeen asentoa. Edellisellä kerralla hänen aistinsa olivat olleet liian kuormittuneet kaikesta ympäröivästä, jotta hän olisi todella kyennyt sisäistämään purjehduksen hienostuneet yksityiskohdat, mutta nyt hän halusi oppia.
"Voisin kokata meille jotakin", hän vastasi ja hieraisi haikeana kylkeään, jolla Charlesin kosketus vielä viipyi.
"Tai ehkä sinä voisit?"

Charlesin suupielet nykäisivät.
"En tiedä, onko se turvallista, kun lähin sairaala on niin kaukana", hän huomautti. Hän oli tuskin vieraillut keittiössä elämänsä aikana. Edellisellä purjehduksellakin seurasi vain hämmästyneenä, kuinka Wren loihti ruokaa.
"Mutta voimme tarkastaa, mitä kontaktini varasi matkallemme." Ehkä varastossa olisi jotain, mikä ei vaatisi monimutkaista operaatiota.
"Haluatko kunnian?"

Wren kallisti päätään.
"Minä voisin käyttää veitsiä, mikäli ne kammottavat sinua", hän vakuutti, vilpittömänä sanoissaan. Hän otti asiat toisinaan hyvin tosissaan, oli tehnyt niin koko elämänsä.
Hän vaelsi taas kurkistamaan kaiteen yli mereen.
"Voin käydä tutkimassa asiaa pian."

"Se ratkaisisi yhden ongelman", Charles myönsi.
"Mutta jos minä vastaan ruoan kypsennyksestä, olisin enemmän huolissani ruokamyrkytyksen vaarasta." Hän oli kuullut jokseenkin keittotaidottoman tuttavansa antaneen edesmenneelle vaimolleen ruokamyrkytyksen yrittämällä kokata. Hän tuskin pärjäisi paremmin.
Saarten pitkä, helminauhaa muistuttava ketju lähestyi. Charles tiesi suojaisan lahdenpoukaman toisen saaren etelärannikolla. He voisivat pysähtyä siihen ensiksi. Joku päivä hän veisi Wrenin todelliselle, upealle laguunille.

Wrenin kulmat painuivat mietteliäästi alemmas.
"Uskon, että meillä ei ole mukanamme mitään kovin helposti pilaantuvaa, tai sellaista, joka olisi kovin vaarallista kypsentämättömänä", hän totesi, vaikkakin pientä epäilystä äänessään.
Hänen olisi ehdottomasti tarkistettava asia.
Toffeenkultaisessa katseessa häivähti huoli.
"Onko sinulla ollut joskus ruokamyrkytys?"

"Ei. En ole vieraillut usein fasiliteeteissa, joissa olisi vaara saada sopimattomasti valmistettua ruokaa", Charles vastasi ja katseli ohi lipuvaa saarta. Sininen vesi muuttui turkoosiksi vyöryessään valkeille rannoille ja sateista riehaantunut metsä hehkui kukkuloiden rinteillä.
"Onko sinulla?" hän kysyi ja laski purjeen, kun oikea lahti lähestyi. Vauhti ehtisi hiipua sopivasti.

Myös Wrenin katse siirtyi aaltoihin, jotka iskeytyivät vasten rantaa, ja hänen sormensa nytkähtivät levottomasta halusta päästä ikuistamaan värit paperille. Ehkä hän voisi tehdä niin sitten, kun he olisivat saaneet ankkurin laskettua.
"Muutaman kerran", hän vastasi, samalla kun käänsi päätään nähdäkseen, kuinka Charles laski purjeen.
"Enimmäkseen lapsena. Äiti ei aina muistanut ostaa ruokaa."

Se kuulosti epätodelliselta. Kuin joltain Dickensin traagiselta tarinalta. Joskus Charles yllättyi edelleen siitä, kuinka etuoikeutettua hänen elämänsä oli ollut.
"Mitä te söitte silloin?" hän kysyi kulmat kurtistuen ja antoi veneen lipua lahden suojaan. Vesi madaltui ja veneen varjo näkyi kirkkaan veden läpi valkeassa hiekassa, kun aurinko näyttäytyi jälleen pilvien lomasta.

"Kirkolta sai ruoka-apua", Wren vastasi kääntäessään katseensa takaisin veteen. Hymy kohotti hänen suupieliään, kun hän katseli kristallinkirkkaan veden läpi pohjan hienonhienoa hiekkaa. Hän oli erottavinaan meritähden hahmon, ennen kuin Whimsyn varjo peitti sen alleen.
Sydämen syke villiintyi innostuksesta.
"Minä ja Lark emme vain olleet kovinkaan hyviä kokkaamaan niihin aikoihin."

Charles katseli Wreniä hetken kulmat huolestuneessa kurtussa. Mitä kauhuja nainen oli joutunut elämään. Oliko nuori Wren tuntenut olonsa turvattomaksi edes tietämättä, miltä tuntui olla turvassa, rakastettu ja haluttu?
"Mikä oli lempiruokaasi?" hän kysyi ja laski molskahtavan ankkurin heidän ollessaan tarpeeksi lähellä rantavesiä.
"Millaisista asioista haaveilit lapsena?"

Wreniltä jäi huomaamatta Charlesin huolestunut ilme. Hänelle oli ollut arkipäivää, ettei kaapissa aina ollut ollut ruokaa, ja että toisinaan oli ollut pakko mennä nälkäisenä nukkumaan.
Lapset tottuivat uskomattomiin asioihin.
"Naapurin rouvan luona sai mielettömän hyviä keksejä teen kanssa. Niissä oli laventelia."
Hän kurottautui hieman pidemmälle laidan yli nähdäkseen ankkurin uppoavan pohjaan.
"Minulla oli tapana kuvitella, että isä tulisi hakemaan meidät luokseen koska tahansa. Ja että me asuisimme hänen kanssaan saarella, joka oli täynnä lintuja. Lajit olivat tosin naurettavan pielessä, kaikki ne linnut eivät olisi millään voineet elää samassa ympäristössä..."

Onneksi Wrenillä olisi mahdollisuus rakentaa nyt uudelleen suhde isään, joka oli tuonut edes muistollaan toivoa onnettomaan lapsuuteen. Hän toivoi, ettei nainen olisi enää koskaan vailla mitään, mitä kaipasi.
"Mistä muusta haaveilit?" hän kannusti kohentaen aurinkolaseja nenällään ja katseli saaren autiota, valkoisen hiekan peittämää rantaa.

Wren kallisti päätään tutkiessaan pohjan valkeaa hiekkaa.
"Minun luokallani oli tyttö, Fiona McNamara… Hänellä oli uskomattoman kaunis, smaragdinvihreä reppu."
Hänen kulmansa painuivat hieman alemmas, kun hän haki mielessään oikeaa vihreän sävyä.
"Et usko, kuinka kaunis vihreä se oli. Olisin halunnut samanlaisen, mutta ei kukaan lahjoittaisi sellaista."
Kulmien kurtistus syveni hieman.
"Kevätlukukaudella hän syytti minua siitä, että olin varastanut hänen reppunsa."

Charles työnsi vaaleansinisen kauluspaidan hihoja uudelleen kyynärpäitä kohti ja siirtyi Wrenin vierelle, katselemaan vettä.
"Niinkö?" hän kysyi ja painoi mieleensä samaragdinvihreän repun. Ehkä sellainen tulisi joskus vastaan.
"Miksi hän syytti sinua?" Olisi varmastikin ollut jokseenkin vaarallista kysyä, oliko pieni tyttö, jolla oli hyvin vähän, ottanut haaveilemansa repun.

Wrenin silmissä välkähti kipinä.
"Koska hänen isänisänsä väitti, että minun äidinisäni oli hevosvaras, ja sen takia koko meidän sukumme oli pelkkiä varkaita", hän vastasi.
Pienessä kylässä vanhat kaunat asuivat tiukassa.
"Oikeasti hän oli vain kyllästynyt siihen. Ihanaan, smaragdinvihreään reppuunsa. Hän heitti sen noin vain pois ja väitti, että olin varastanut sen."

Charles kääntyi katsomaan naista jokseenkin sanattomana.
"Ahaa", hän sanoi pohtien, oliko koko Irlanti täynnä erikoisia persoonia. Ainakin irlantilaisuus tuntui olevan selitys mitä omituisimmille käytöksille.
"Kerro minulle lisää haaveitasi samalla, kun etsimme sinulle ruokaa", mies kannusti ja laski kätensä naisen selälle ohjaten tätä alas hyttiin.

Wren loi haikean katseen kohti kristallinkirkasta merta, mutta suuntasi Charlesin ohjaamana kannen alle vieviin portaisiin. Niiden laskeutuminen herätti hänessä miellyttävän nostalgian väristyksen, joka vain vahvistui, kun hänen jalkansa kohtasivat pienen oleskelutilan lattian.
He olivat opetelleet täällä tanssimaan, kun myrsky oli pauhannut ulkona. Ja Charles oli antanut hänen nukkua vieressään, kun hän oli pelännyt.
"Halusin geenitutkijaksi, jotta olisin voinut herättää dinosaurukset henkiin. Mikä näin jälkikäteen ajateltuna olisi ollut katastrofaalinen ajatus ekosysteemin kannalta, mutta olin kuitenkin vasta lapsi."
Hän seisahtui silittämään pöytätasoa sormenpäillään. Sen ääressä hän oli piirtänyt.
"Minulla oli myös suunnitelmat syntymäpäiväjuhliin. Tiedäthän, sellaisiin, joissa on oikea kakku ja kynttilöitä."

"Oletko viettänyt sellaisia syntymäpäiviä?" Charles kysyi valkeat kulmat asteen painuen ja kurkisti kolmanteen hyttiin, joka oli muutettu varastotilaksi vedelle, ruoalle ja merellä sekä purjehdukselle että selviytymiselle olennaisille tarvikkeille.
Millaisia syntymäpäiviä Wren oli viettänyt? Hän oli ollut toivottoman kyllästynyt omillaan, joissa oli yleensä runsaasti yli sata vierasta, perhetuttuja, sukulaisia ja aateliston kermaa, ylelliset tarjoilut ja kauniisti paketoitujen lahjojen vuori, joka ei ollut kiinnostanut häntä vähääkään.

"En", Wren myönsi, kun jatkoi matkaansa ja kurkisti Charlesin esimerkkiä seuraten varastotilana toimivaan hyttiin. Hän tutki tavaroita katseellaan, rekisteröi, mikä oli muuttunut edellisestä kerrasta.
"Isä vei meidät aina syntymäpäivänä jäätelölle. Ja sitten kun hän lähti..."
Hänen kulmansa painuivat hieman alemmas.
"Minun äitini ei ole paha ihminen. Luulen, että hän on vain hyvin masentunut. On ollut sitä varmasti minun syntymästäni saakka, joten tavallaan se on kai minun syytäni, että elämämme oli mitä oli."

"Mitä?" Charles kysyi epäuskoisena ja katsahti Wreniä silmäkulmastaan, ennen kuin poimi laatikoista tuoreen, aamulla leivotun leivän ja tarpeita sen täyttämiseen.
Hän kohotti niitä kysyvästi.
"Oletko puhunut terapeutillesi tuollaisista ajatuksista?"

Wren nyökäytti hyväksyvästi päätään leivälle ja tarjoutui ottamaan sen Charlesin käsistä.
Miehen kysymys sai hänet kuitenkin häkeltymään.
"Mistä? Syntymäpäivistäni?"
Oli hetkiä, jolloin hän oli läpeensä kyllästynyt keskustelemaan asioistaan terapeutin kanssa, joka ei tuntunut aina ymmärtävän, mitä hän sanoillaan tarkoitti - tai ehkä hän oli heistä se, joka ei ymmärtänyt kysymysten merkitystä. Mutta hän muistutti aina itselleen, että halusi vielä jonakin päivänä olla kunnossa Charlesin vuoksi.

"Ei", mies vastasi ja hieraisi otsaansa.
"Siitä, että pyydät anteeksi sitä, että sinua on käytetty hyväksi tai toteat, että oli sinun syytäsi, että lapsuutesi oli köyhää, kurjaa ja laiminlyötyä", hän jatkoi ja keräsi syliinsä tomaatteja, kylmälaukkuun pakattua tuorejuustoa, basilikan lehtiä, mozzarellaa ja hienoisen etsimisen jälkeen myös pestoa.
"Se kuulostaa todella pelottavalta."

Wren tunsi verensä kiehahtavan.
"Ei minun lapsuuteni ollut kurjaa!" hän puhahti, samalla kun poimi Charlesin sylistä purkin pestoa ja pari tomaattia ennen kuin ne olisivat vaarassa kierähtää lattialle.
"Ei kokonaan. Minulla on hyviäkin muistoja. Ja vanhempani yrittivät parhaansa."
Hän tunsi melkein selittelemätöntä tarvetta puolustella vanhempiaan siitä huolimatta, ettei hänen lapsuutensa tosiaan ollut ollut onnellisin. Tai edes kovinkaan turvallinen.
"Tiedän, ettei ajatus ole looginen. Olen tutkinut asiaa. Synnytyksen jälkeinen masennus ei ole lapsesta kiinni. Mutta joskus mietin, olisiko kaikki ollut paremmin, jos Lark olisi syntynyt ensin."

Charles kohotti basilikakasvia pitelevää kättään rauhoittavana antautumisen merkkinä.
"Tarkoitin vain, että minua pelottaa, kun syytät itseäsi asioista, jotka eivät mitenkään ole syytäsi tai voi olla", hän korjasi sanojaan varovasti ja ohjasi Wrenin hytin yleistilan puolelle, missä oli pikkuruisen keittiön pikkuruiset pöytätasot, joilla he voisivat loihtia tarpeista voileipiä. Hän oli melko varma.
"Millaiset syntymäpäivät haluaisit viettää?"

Wren leppyi yhtä nopeasti kuin oli tulistunutkin. Tiesihän hän, ettei Charles ollut tarkoittanut sanoillaan mitään pahaa, ja että hänen lapsuutensa oli tosiaan ollut... vähemmän valoisa, kuin kenties keskimäärin.
Sen vuoksi hän kävi terapeutilla. Sen, ja lapsuutta seuranneiden kokemusten.
"Olet oikeassa, siinä ei ole järkeä", hän myönsi, samalla kun laski kantamuksensa pöytätasolle ja alkoi availla tottuneesti laatikoita, nostellen esiin leikkuulaudat ja veitset. Pysähdyttyään hetkeksi hivelemään tuttujen laatikoiden pintaa ja kädensijoja.
"Lapsena haaveilin aina aarteenetsinnästä. Ja kakusta. Mutta jossain vaiheessa syntymäpäivät vain lakkasivat merkitsemästä mitään."

"Se kuulostaa surulliselta", Charles vastasi kulmat painuen – vaikka ei ollut koskaan piitannut syntymäpäivistään tai odottanut kakkua, lahjoja ja jäykkiä juhlatilaisuuksia.
"Haluaisin, että saisit kokea sellaiset syntymäpäivät. Eikö aarteenetsintää voi harrastaa aikuisenakin?" hän ehdotti ja ryhtyi leikkaamaan leipää varovasti saadakseen heille edes jossain määrin syömäkelpoisia siivuja.

Wren kohautti toista terävää hartiaansa.
Syntymäpäivät olivat lakanneet merkitsemästä jossakin kohtaa sen jälkeen, kun isä oli lähtenyt. Kun hän oli alkanut uskoa, ettei tämä ollut tulossa takaisin.
Ajatus aarteenetsinnästä sai hänet virnistämään, samalla kun hän otti tomaatit pilkottavakseen.
"Miksi ei. Oletko sinä koskaan pelannut sitä, aarteenetsinsää?"

"En usko", Charles vastasi ja kulmat painuivat asteen lisää.
"En ole tainnut koskaan pahemmin leikkiä tai pelata mitään, paitsi hevospooloa ja krikettiä nuoruudessani." Oliko se omituista? Hän ei ollut koskaan tuntenut monia ikätovereita, saati viihtynyt näiden seurassa.
"Oh, ja pelaan toki shakkia." Sitä hän oli pelannut Oxfordissa professoriensa kanssa hyvät tovit.

Wren katsahti Charlesiin ja laski hetkeksi veitsen kädestään hipaistakseen miehen selkää sormenpäillään. Hän ei voinut mitään sille, että tämän lapsuus kuulosti hyvin... yksinäiseltä.
Hänellä oli ollut sentään sisarensa. Ja metsänsä.
"Minä pelasin isän kanssa tammea", hän vastasi, tarttuessaan uudelleen veitseen.
"Mutta pelinappulat joutuivat hukkaan, kun Teal hermostui ja heitti pelilaudan seinään."

Sama sisko, joka oli purrut Wreniä ja jolla tuntui olleen lapsuudessaan pahoja vihanhallinnan ongelmia.
"Mitä muuta pelasitte?" Charles kysyi ja katsahti tyytymättömänä leipää, josta ei tullut siistejä viipaleita mitenkään päin. Mikä sitä vaivasi? Viipaleet olivat möhkäleisiä ja liian paksuja. Ne murustelivat ja kävivät repaleisiksi, jos hän yritti tehdä ohuempia.
Mies puhahti ärtyneenä.
"Tässä leivässä on jokin vika."

Wrenin ilme kirkastui hieman, kun hän muisteli lapsuutensa pelejä.
"Minä rakastin dominoa, mutta Teal paiskasi nappulat pitkin pihaa, kun hävisi. Osa jäi kokonaan löytymättä..."
Hänen kulmansa painuivat hetkeksi alemmas.
"Ja Hullunkurisia perheitä. Mutta Teal repi Herra Puutarhurilta pään irti, joten peli ei ollut enää lainkaan niin hauska..."
Hän käänsi hämmentyneesti katseensa leipään.
"Mikä siinä on vialla?"

Ehkä oli hyvä, että hän oli palkannut Anderssonin jatkamaan. Hänen henkivartijansa voisi kenties pitää silmällä myös hurjaa siskoa.
Charles viittasi turhautuneena leivänlohkareita kohti. Ne eivät näyttäneet lainkaan normaalilta leivältä, joka oli rustiikkisenakin leikattu symmetrisiksi, kimmoisiksi viipaleiksi tai halkaistu siististi keskeltä.
"Sen täytyy olla viallinen kappale", hän pohti kulmat kurtussa. Eihän leivän leikkaamisen pitäisi olla kohtuuttoman vaikeaa?

Wren katsoi leipää hetken häkeltyneenä, ja tunsi sitten suupielensä nykäisevän ylös.
"Kokeilitko rosoreunaista veistä?" hän kysyi hellästi, ja siirsi leivän leikkaamiseen sopivampaa veistä lähemmäs Charlesia.
Hyvin... muhkuraisiksi leikkaantuneet leipäpalat täyttivät hänet yhtäkkiä hellyydellä, joka sai hänet laskemaan vetisen kädestään ja kietomaan toisen käsivartensa miehen niskalle, houkutellakseen tätä kääntymään itseään kohti.

Charlesin kulmat kurtistuivat asteen lisää ja hän katsahti melkein loukkaantuneena veistä, joka oli pettänyt hänet.
"...En", hän vastasi ja tutki Wrenin lähemmäs siirtämää veistä kriittisesti. Ehkä hänen pitäisi etsiä toinen leipä varastosta ja yrittää loihtia heille enemmän leivältä näyttäviä viipaleita.
Hän kohotti kulmiaan kysyvästi kääntyessään naisen puoleen ja hipaisi Wrenin kylkeä veitsettömällä kädellään. Miten epätodellista oli saada koskettaa naista.

Se, että veneessä oli hyvin rajallisesti tilaa, ei tuntunut enää ollenkaan niin hermostuttavalta kuin edellisellä kerralla. Nyt heidän ei tarvinnut pelätä hipaisuja tai kosketuksia ohittaessaan toisensa kapealla käytävällä, tai sitä, että lukitsisivat toisensa vahingossa työtasoa vasten.
Eihän?
Hymyillen Wren kietoi toisenkin kätensä Charlesin niskan taakse ja jäi katselemaan miehen jäisen harmaita silmiä, sormet tämän niskaa kevyesti silittäen.

Charles jäi tutkimaan Wrenin eriparisia silmiä ja tunsi kipeän, kaipaavan vihlaisun sisällään. Sen tukahduttaminen kävi aina yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi.
Hän hylkäsi leivänmöhkäleet leikkuulaudalle ja kiersi molemmat kätensä Wrenin vyötärölle, sulkien naisen käsivarsiensa suojaan. Miten hän oli halunnut tehdä niin, ja pelkkä lähekkäin seisominen oli saanut sähköisen, kipeän jännityksen kulkemaan iholla. Ehkä hänen ei tarvinnut taistella sitä vastaan niin kovin.
Mies kumartui hitaasti ja kosketti huulillaan kevyesti Wrenin ohimoa, sitten poskipäätä.

Wren värähti mielihyvästä ja sulki hetkeksi silmänsä, kun tunsi huulten kosketuksen ihollaan.
Sama kaipaus, joka oli vallannut hänet heidän yhteisessä kodissaan, uhkasi vyöryä hänen ylitseen. Mutta viimeksi se oli johtanut siihen, että Charles oli lähtenyt hänen luotaan.
Pienellä veneellä oli vaikeampi paeta.
"Charles..."

Charles avasi silmänsä ja vetäytyi kauemmas niin, että saattoi nähdä naisen kasvot.
"Mitä?" hän kysyi levotonta huolta kalpeissa silmissään. Oliko hän saanut Wrenin ahdistumaan? Oliko hänen levottomuutensa edellisenä yönä kotona särkenyt jotain heidän väliltään?
Hänen pitäisi ymmärtää antaa Wrenin tulla luokseen. Mitä hän ajatteli? Hän toi naisen kanssaan keskelle merta, missä Wren ei voisi edes lähteä hänen luotaan.

Wren avasi silmänsä ja kurtisti hieman kulmiaan, tulessaan yhtäkkiä havahdutetuksi.
"Mitä?" hän toisti kysymyksen hieman käheästi, ja antoi sormiensa vaeltaa Charlesin niskalla. Levottomuus miehen katseessa sai käden kuitenkin pysähtymään.
"Mikä hätänä?"

Hetken mies ymmärsi ihmisiä, jotka puhuivat deja vusta. Valkeat kulmat kurtistuivat.
"Sinä sanoit 'Charles'", Charles huomautti hämmentyneenä, "painokkaasti." Ehkä ihmisten käytös vain jälleen karkasi hänen ymmärrystään.
"Joten kysyin 'mitä'."

Wrenin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Sanoinko?"
Ei Charlesilla ollut mitään syytä valehdella sellaisesta, mutta silti hän huomasi olevansa hämillään. Hän tutki miehen silmiä, jatkoi tämän niskan silittelyä melkein kokeilevasti.
Oliko näin käynyt viimeksikin?
"Pidän siitä, että voin sanoa nimesi."

"Ahaa", Charles vastasi hitaasti, hetken hämmentyneen hiljaisuuden jälkeen. Miksi Wren näytti niin hämmentyneeltä? Eikö nainen huomannut itse kutsuvansa häntä nimeltä?
Hän tutki toffeenvärisiä silmiä kulmat hienoisessa kurtussa.
"Sanotko jotain muuta, jos jokin on vikana tai haluat minun lopettavan?"

Wren huomasi, että tavallisesti varsin terävän mielen oli hyvin vaikea keskittyä juuri nyt. Hänen katseensa halusi väkisin hakeutua Charlesin huuliin, sormet lähteä vaeltamaan tämän keholla.
Hän ei voinut väittää kokeneensa samaa kenenkään muun kanssa.
"En minä käytä nimeäsi silloin, kun jokin on huonosti", hän vetosi.
Paitsi silloin, kun todella kutsui miestä, kun oli tästä huolissaan. Mutta se oli eri asia.
"Minä pidän siitä, miltä sinun nimesi tuntuu."

Miehen oli vaikeaa estää sormenpäitään vaeltamasta kevein naisen kyljiltä takaisin selälle. Jäljittelemästä selkärangan kaarta, vyötärön linjaa ja lapaluita.
"Miltä minun nimeni tuntuu?" Charles kysyi hämmentyneenä ja veti Wreniä lähemmäs itseään. Tuoksu oli ollut ajaa hänet hulluksi viimeksikin. Ihon koskettaminen oli saanut hänet sukeltamaan vaatteet päällä kannelta.

Wren kallisti hieman päätään samalla kun antoi toisen kätensä siirtyä Charlesin rintakehälle, sormien jäädessä tutkimaan paidan nappeja mietteliäinä.
"Siinä on ripaus talvipäivää", hän vastasi, yrittäen löytää oikeita sanoja.
"Ja sitä samaa tunnetta, kun halaat minua. Sekä..."
Hän painoi kasvonsa miehen kaulataipeeseen ja hipaisi sitä nenänpäällään.

Hengityksen kosketus hänen kaulallaan sai sähköistävät väreet kulkemaan alas Charlesin selkää. Mies liikahti ja taisteli itsehillinnästä, vältellen ajautumasta tunteen valtaan, joka sumensi hänen järkensä, teki hänen käytöksestään sopimatonta ja housuista epämukavan tukalat.
"Sekä?" hän kannusti ja painoi Wrenin hetkeksi rintaansa vasten. Toinen käsi kosketti punaisia hiuksia ja juoksutti niiden suortuvia sormien lomassa.

Wren kallisti päätään kosketusta vasten, silmät halusivat jälleen painua kiinni, kun kroppa halusi keskittyä vain tuntoaistiin.
"Sen tunteen, kun kuiskaat korvaani."
Tunteen, joka oli toisinaan niin vahva, että hän oli menettää jalkojensa hallinnan. Niin kuin Pariisissa, kun Charles oli yksinkertaisesti kuiskannut, tarvitsiko hän jotakin huonepalvelusta.
"... voisitko tehdä niin nyt?"

Valkeat kulmat kohosivat yllätyksestä ja hopeiset silmät hellään hymyyn pehmentävä tunne nyki miehen suupieliä. Hän halasi Wreniä tiukemmin, kiersi käsivarren lujasti vyötärölle ja upotti sormensa syvemmälle villeihin hiuksiin.
Charles kumarsi päätään niin, että saattoi hipoa huulillaan naisen korvaa ja empi hetken. Mitä hänen kuului kuiskata?
'Pilkkoisitko tomaatteja?' Ehkei.
"Sinä toit värit minun maailmaani", hän kuiskasi ja painoi korvanlehdelle suudelman.
"Ja ajat minut niin perinpohjaisen hulluksi, ettei yhdenkään jaarlin sopisi käyttäytyä siten."

Nyt Wrenin oli todella suljettava silmänsä ja keskityttävä vain kosketukseen ja tuttuun tuoksuun, joka tuntui kietoutuvan hänen ympärilleen yhtä turvallisena kuin Charlesin käsivarret.
Ja ääneen.
Olisi ollut aivan samantekevää, mitä Charles sanoi, sillä pelkkä kuiskaava ääni riitti lähettämään kylmät väreet alas hänen selkäänsä. Mutta nyt miehen valitsemat sanat saivat hänen kehonsa kihelmöimään vatsanpohjaa myöten.
"Mmh…"
Hän hieraisi nenänpäätään uudelleen valkeaa kaulaa vasten.

Ajattele jotain muuta, jotain rauhoittavaa, jotain asiallista, Charles käskytti itseään ja hautasi oman nenänsä hetkeksi punaisiin hiuksiin. Hän rutisti Wreniä syliinsä tavalla, joka ei tosin viestinyt ajatusleikin menestyksestä.
"Näin luvattoman monia unia sinusta, kun olimme täällä", hän kuiskasi ja silitti naisen selkää.
"En ollut voida kohdata katsettasi aamun tullen. Kuin olisit voinut nähdä, miten sopimattomia asioita alitajuntani kehitteli."

Voisivatko he vain jäädä Whimsylle? Unohtaa kaiken muun, ja purjehtia loputtomiin kristallinkirkkaassa meressä.
Ehkä eivät. Mutta haaveet olivat tärkeitä, eivätkö olleetkin? Oli hämmästyttävää, kuinka veneen pienessä hytissä oli helpompi hengittää kuin Lontoon avonaisilla kaduilla.
Wren antoi sormiensa ujuttautua Charlesin hiusten lomaan, sukia ja tukistaa niitä kevyesti mietteidensä tahtiin.
"Tahtoisin sänkyyn", hän myönsi kuiskaten.

Wren ei tainnut tarkoittaa päiväunia.
Ajattele vaikka Yhdysvaltojen ulkoministeriä. Hallitse itsesi, aikuinen mies.
"Niinkö?" hän kysyi, häivähdys paljastavaa käheyttä äänessään, ja katsahti keulahytin suuntaan. Se oli kuulunut Wrenille edellisellä kerralla. Hän muisti edelleen elävästi kerrat, joina Wren oli tullut hänen hyttiinsä. Miten naisen lämpö hiipi melkein tuskaisena hänen ihollaan pienessä tilassa.
Mies nojasi otsansa hetkeksi naisen otsaa vasten ja hipoi sitten poskipäätä huulillaan.

Wren mietti hetken.
"Niin."
Vaikka muhkuraiset leipäpalat odottivat edelleen pöydällä, että joku tekisi niille jotakin. Ja vaikka edellisellä kerralla oli tapahtunut jotakin, mikä oli saanut Charlesin pakenemaan hänen luotaan kirjastoon. Ensimmäisenä yönä heidän yhteisessä kodissaan.
Ajatus vihlaisi kipeästi vatsassa, mutta ei niin kipeästi, että se olisi pyyhkinyt tieltään toisenlaisen tunteen.
Hänen sormensa siveli Charlesin paidan ylintä nappia mietteliäänä.

Yhdysvaltojen ulkoministerikään ei auttanut. Kuuma, levoton tunne jylläsi miehen vatsassa ja sai hänen kehonsa karkaamaan hiljalleen hallinnasta. Charles paheksui itseään.
Sormet sivelivät Wrenin kylkiä. Muistivat, miltä paljas, lämmin iho tuntui koskettaa.
Hän kumarsi päätään ja kosketti huulillaan naisen huulia. Hänen ajatuksensa eivät tuntuneet kulkevan lainkaan selvästi Wrenin ollessa lähellä. Kaipaus sai hänet kumartumaan alemmas, jotta saattoi kiertää kätensä Wrenin reisien taakse ja nostaa naisen syliinsä.

Wren ei ollut varma mitä tekisi, jos tulisi jälleen työnnetyksi pois. Jos Charles ilmoittaisi tarvitsevansa hieman tilaa ja pakenisi hänen luotaan veneen kannelle. Tai hyttiin, suljetun oven taakse.
Mies oli aina varmistanut, että hänellä oli omaa tilaa johon paeta, ja silti hän tunsi kipeää, melkein loukkaantumista muistuttavaa tunnetta siinä vaiheessa, kun koki itsensä hylätyksi.
Kosketus reisillä sai hänet henkäisemään yllättyneenä, ja oli hyvin lähellä, ettei hän kolauttanut polveaan viereiseen pöytätasoon.

Charles yritti tyynnyttää itseään hengittämällä syvään, mutta sillä tuntui olevan päinvastainen vaikutus hänen täyttäessään keuhkonsa Wrenin tuoksulla.
Hillitse itsesi. Älä säikäytä Wreniä.
Hetken miehen valtasi melkein vastustamaton halu pyyhkäistä keittiötaso tyhjäksi möhkäleisistä leipäviipaleista ja laskea Wren sille. Riuhtoa vaatteita pois ja helpottaa kasvavaa tukaluutta, melkein alkukantaiselta tuntuvaa nälkää. Mutta hän ei voinut olla muistamatta katastrofaalista päivää toimistossa.
Niinpä hän kohotti naista paremmin syliinsä ja suuntasi kohti keulan hyttiä.

Whimsyllä kaikki oli ollut hyvin.
Wren takertui ajatukseen, kun hänen sydämensä rytmi kiihtyi, ja hermostus yritti samalla muistuttaa olemassaolostaan. Se, mitä oli tapahtunut Lontoossa, ei tapahtuisi täällä. Whimsy oli heidän turvapaikkansa, jonne hänen menneisyydellään ei olisi mitään asiaa.
Hän painoi huulensa hamuamaan suudelmaa Charlesin huulilta, samalla kun toinen käsi ojentui taaksepäin avaamaan hänelle kuuluneen hytin ovea, melkein kärsimättömänä.

Hillitse itsesi, Charles läksytti itseään, vaikka kuumalta, levottomalta tuntuva tukaluus oli ajaa hänet hulluksi. Hän ei ollut tottunut menettämään hallintaa.
Ja hän tunsi tekevänsä juuri niin. Hän pujotti heidät sisään hyttiin ja laski Wrenin siististi pedatuille, valkeille petivaatteille. Aallot loiskuivat veneen laitoja vasten, auringonsäteet raidoittivat lakanoita viistosti pienistä ikkunoista. Mutta miehen oli vaikeaa keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen, kuinka hänen kätensä hapuilivat mekkoa pois Wrenin yltä ja huulet vaelsivat naisen kaulalle.

Hytti oli samanlainen, kuin millaisena hän sen muisti.
Lakanoissa viipyi sama puhdas tuoksu, ja sama kirja oli edelleen kyljelleen unohtuneena kiinteässä hyllyssä. Hän muisti selanneensa sitä, kun oli odottanut unta, ja palauttaneensa sitten takaisin paikoilleen. Kirjanmerkkinä oli ollut oikea kirjanmerkki, ei kuitinpala tai vanha joulukortti.
Aaltojen ääni veneen kylkeen täytti hänet puhtaalla riemulla, samalla kun riemunkirjavan kukkamekon alta paljastui sama uimapuku, jota hän oli käyttänyt jouluna. Se, joka jätti selän paljaaksi.
Sormet hakeutuivat Charlesin valkeiden hiusten joukkoon, villitsemään niiden kostean ilmaston luomaa röyhkeyttä entisestään.

Hyvä luoja. Charles tunsi lipsuvansa hulluuteen.
Mekko leijaili lattialle jossain hänen takanaan, sormet vaelsivat uimapuvulle. Wren oli halunnut uimaan, hän muisti tuntien huonoa omaatuntoa. Ja heidän oli pitänyt syödä lounasta.
Mutta hetken hänestä tuntui, että hän kuolisi, jos päästäisi naisen nyt käsistään.
Kädet hapuilivat uimapukua pois Wrenin yltä, ja hampaat hipaisivat naisen solisluuta kuin helpottaakseen nälkää hänen sisällään.

Jos Wren olisi malttanut kohottaa katseensa hetkeksi hytin kattoon, sama kihelmöivä, nostalginen tunne oli saanut hänet valtaansa. Mutta juuri nyt hänen ajatuksensa olivat muualla, muistot alkoivat väistyä tämän hetken tieltä.
Hampaiden kosketus sai hänet voihkaisemaan hiljaa, sormet valuivat valkeilta hiuksilta Charlesin paidalle availemaan nappeja samalla kun hän kohotti avuliaasti lantiotaan, niin että mies saisi ujutettua tiukasti ihoa vasten istuvan uimapuvun hänen yltään.

Kyllä, hän oli lipsunut hulluuteen. Jokin jyskytti hänen korvissaan, tuntui sykkeenä koko kehossa. Charles nyki uimapuvun alas naisen jalkoja ja heitti sen kärsimättömänä lattialle. Hetkeksi hänen täytyi pysähtyä katselemaan paljastunutta ihoa.
Voi hyvä luoja.
Miehen oli vaikea hengittää. Hän kumartui ja painoi huulensa vasten paljasta vatsaa.

Wren oli kuulevinaan, kuinka uimapuku iskeytyi seinää vasten, tai ehkä kyse oli vain aallosta, joka hyväili veneen kylkeä. Ainakin hänestä tuntui, että Whimsy oli alkanut keinahdella voimakkaammin, ellei kyse sitten ollut vain levottomasta tunteesta, joka oli vaivihkaa vallannut hänen koko kehonsa.
Pisamat eivät olleet villiintyneet samalla tavalla kuin heidän edellisen matkansa loppupuolella, nyt niiden tähtikartat erottuivat vielä kalpeina valkeaa ihoa vasten.
Charlesin nimi oli karata hänen huuliltaan huokauksena.

Charles huokasi hamutessaan naisen ihoa. Se tuntui juovuttavalta kuin pullo shampanjaa. Hänen oli vaikeaa myöntää itselleen, miten paljon hän kaipasi Wreniä, mahdollisuutta koskettaa naista ja naisen tapaa koskettaa häntä.
Hän ei ollut koskaan ajatellut kaipaavansa tai ymmärtävänsä ihmisten läheisyydentarvetta, mutta ehkä hänkin tarvitsi sitä. Hetken hän pohti, pitäisikö hänen valua alemmas, mutta hänen olonsa oli kipeän tukala.
Mies hamusi tietään ylös rintakehää ja kaulalle, kun sormet valuivat alas reiden pehmeälle iholle.

Osa Wrenistä pelkäsi, että Charles perääntyisi. Että jokin hänessä säikäyttäisi miehen pois.
Ja hän kaipasi tätä lähelleen enemmän kuin saattoi edes ymmärtää. Hän janosi läheisyyttä tavalla, jolla ei ollut janonnut sitä vuosikausiin. Ei vain rakastelua, vaan kosketuksia, halauksia, toisen kehon lämpöä vierelleen nukkuessaan.
Ja silti oli hetkiä jolloin hän tunsi, että hänen menneisyytensä oli jo riistänyt häneltä mahdollisuuden siihen. Että se oli merkinnyt hänet pysyvästi.
Huulten kosketus kaulalla sai hänet huokaisemaan, ja levottomat sormet vaeltamaan miehen paljaalle iholle, ennen kuin hän sysäsi avointa kauluspaitaa pois tämän hartioilta.