Valkeita ratsuja

Maanantai 30. tammikuuta, aamupäivä

Harva nainen oli onnellinen työnantajansa tapaamisesta, etenkään jos pomo oli tulossa vierailulle kotiin. Gabriellelle se merkitsi kuitenkin Matthewin päiväunien mittaista taukoa äitiydestä. Niin ihana kuin poika olikin, nainen kaipasi hieman enemmän kuin kotona oleskelu lapsen kanssa antoi. Tekihän Gabrielle satunnaisesti kotoa töitä, mutta aiemmin hyvin töilleen omistautuneelle naiselle se oli liian vähän. Ehkä tämä ei olisi ollut puoliksikaan niin vapauttavaa jos hänen pomonsa ei olisi ollut myös hänen aviomiehensä ystävä ja poikansa kolmas kummi. Ovikellon vihdoin soidessa nainen nousi sohvalta, vilkaisten nopeasti yläkertaan. Ainakaan hälyttimen kautta ei kuulunut merkkejä pojan heräämisestä, joten hän saattoi astella rauhallisesti avaamaan oven. Ovella nainen nappasi valkoharmaan kissan syliinsä - Dingle oli alkanut Durhamissa livahdella ovesta ulos, sen mielestä jokainen ovi vei kissojen ulkotarhaan, joka sijaitsi takapihalla.
"Päivää. Löysithän tänne ilman suurempia ongelmia? Navigaattori joskus ohjaa väärin." Gabrielle astui sivuun, päästäen Charlesin sisälle taloon. Oven sulkeuduttua hän laski kissan sylistään.

Ulkoministeri seisoi portaalla moitteettomassa, laivastonsinisessä mittatilauspuvussaan juuri niin rennon näköisenä, kuin siniverisen ylhäistön edustajan saattoi odottaa. Tammikuinen tuuli heitteli ilmavasti kammattua, kalpeaa tukkaa pois ojennuksesta, ja Charles tervehti Gabriellea hienovaraisella hymynhäiveellä.
"Hei Gabrielle", hän vastasi kokien naisen sinuttelun edelleen vieraaksi, "älä huoli. Kuljettajallani on erinomainen suuntavaisto." Siistiin uniformuun pukeutunut, valkohapsinen mies seisoi mustan, puhtaana kiiltelevän Bentleyn vieressä ja kosketti hattunsa lippaa kohteliaasti.
"Kuinka voit?" Charles kysyi astuttuaan sisään.

Gabrielle oli joutunut miettimään muutaman kerran aikoinaan että saattoiko sinutella, mutta nyt hän oli todennut sen edes jollakin tapaa luotevammaksi vaihtoehdoksi.
"Olet onnekas. Tiedän erään joka tarvitsisi sellaisen myös." Nainen hymyili hieman, viitaten omaan mieheensä sanoillaan. Teddylle ainakin uusi navigaattori tulisi tarpeeseen, kuljettaja olisi ehkä hieman ylimitoitettua.
"Hyvin, kiitos. Entä sinä?" Puhuessaan nainen ohjasi Charlesin peremmälle, viitaten tuota istumaan olohuoneessa olevan pienen ruokapöydän ääreen. Ruokailutila oli seinän takana, mutta tässä oli mukavampi tehdä töitä ja juoda teetä. Pöydälle nainen olikin kasannut läppärinsä, kalenterin, muistivihon ja erinäisiä papereita.
"Keitänkö teetä nyt vai myöhemmin?"

Charles istuutui kehoituksesta pöydän ääreen, risti pitkät jalkansa varovasti ja irrotti ajatuksissaan valkean kissankarvan lahkeestaan. Hän laski tehokkaan tabletin ja äänettömällä välkähtelevän älypuhelimen vapaana olevalle kaistaleelle pöytää, ja seurasi sitten emäntää katseellaan.
"Myöhemmin sopii hyvin", hän vastasi ja vilkaisi sivusilmällä sähköpostien paraatia.
"Miten olet viihtynyt äitiyslomalla?"

Gabrielle istui alas, avaten oman koneensa horrostilasta. Salasanan nakkutteluun meni tovi, sillä sattuneista syistä naisen tietokone oli suojattu kahteen otteeseen.
"Hyvin. Vaikka joudun myöntämään että olen enemmän kuin iloinen kun saan muuta tekemistä kuin vauvauinnin ja musiikkikerhon."

Miehen suupieli nytkähti huvittuneena, ja Charles kohotti kalpean katseen elektronisesta näytöstä.
"Oletko laatinut toimintasuunnitelman keväälle?"

"Hyvin alustavan ja suurinpiirteisen. Sain eilen kasaan muutaman asian mitä tarvitsen että saan sen kasattua kunnolla. Ja sitten toisessa sähköpostissa oli liitteenä parin lehtihaastattelun raakaversio. Haluan että luet ne läpi. En itse päästäisi niitä painoon sellaisenaan, epäilen ettet ole sanonut ihan niin kuin niihin on kirjoitettu."

Charles nyökkäsi tavaramerkiksi muotoutuneella ilmeettömyydellä ja selasi listasta mainittuja sähköposteja.
"Oletko ollut tyytyväinen Lovallin työpanokseen?" mies tiedusteli lukiessaan Gabriellen suunnitelmaa. Tuoreempi assistenteista oli hoitanut työnsä ainakin ulospäin tunnollisesti, mutta vaikutti hänen läsnäollessaan hermostuneelta ja joskus vaaralliselta sekä itselleen että ympäristölleen tasapainotellessaan kahvikuppeja elektroniikan päällä, kompastellessa portaissa ja sotkeentuessa sanoihinsa.

Gabrielle kuittasi koneella olevasta muistiosta nämä asiat käsitellyiksi. Katse kohosi näytöstä Charlesiin, naisen kohottaessa toista kulmaansa.
"Sanotaan että kyllä hän oppii. Työkokemukseen nähden hän on pärjännyt todella hyvin."

Mies ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta nyökkäsi häivähdys tyytymättömyyttä suupielissään. Epäpätevyys oli hänen inhonsa suurimpia kohteita, ja Lovallin työtapaa saattoi luonnehtia säheltämiseksi.
"Jos sanot niin."

"Olen nähnyt paljon toivottomampiakin. Ehkä säännöt kahveista ja elektroniikasta voisivat töissä olla tarpeen." Nainen totesi hymyillen. Välillä hän vilkaisi koneensa kelloa, odottaen sitä hetkeä kun Matthew päättäisi päiväunien jatkamisen olevan yliarvostettua.

"Ehkä", mies myönsi ja soi sivuttaisen katseen välkkyvälle puhelimelle. Ihmisten kanssa puhuminen oli uuvuttavaa, ja Charles kaipasi pätevää assistenttia, joka voisi toimia viestinviejänä.
"Ehkä voin pitää Lovallin taka-alalla ja suoda hänelle vielä yhden mahdollisuuden."

"Suosittelen. Rekrytointikaan ei ole helppoa, enkä tiedä auttaako armotonta mainettasi nopeat potkut assistentille." Gabrielle nosti kansiosta sen suunnitelman miehen eteen paperisena.

Gabriellen kommentti sai Charlesin hymyilemään huvittuneena näytölleen.
"Armoton. Onko se hyvä vai huono asia?" hän kysyi ottaen paperin vastaan ja silmäillen sitä kriittisesti.

"Tässä asiayhteydessä huono." Gabrielle selasi omaa sähköpostiaan. Oli tarkistettava ettei hän ollut unohtanut mitään. Hän ei halunnut saada niitä potkuja, Gabrielle piti työstään.

"Onko maineeni muuta kuin armoton?" mies kysyi poimien mustekynän taskustaan ja tehden kommentteja paperin marginaaleihin.

Gabrielle kosketti suljettujen huulien takana etuhampaitaan ja naksautti kieltään kevyesti.
"Jos olisin parempi valehtelija, sanoisin että ei." Koska hän ei osannut valehdella, Gabrielle joutui tyytymään asiam myöntämiseen.
"Siksi puhuin sinut hyväksymään ne kaksi haastattelukutsua mutta niissä oli käytetty värikynää ja mielikuvitusta joten... Ne ovat nyt siellä luettavien liitteiden joukossa."

Charles peitti hymyn ja mittaili naista katseellaan.
"Millaisen kuvan haluat maalata minusta niistä? Puhunko katukissojen puolesta?"

"... Haluan pitää sen uskottavana." Jos Charles alkoi piikitellä, hänkin alkaisi.
"Toivoisin ehkä lähinnä vähemmän diktaattoriviittauksia roskalehtiem artikkeleihin, helpottaisi työtäni."

Miehen kalpeanharmaat silmät siristyivät huvittuneina, ja Charles nojasi taakse tuolissaan suoristaen kasmirneuleen poolokaulusta.
"Joten mistä puhun?"

"Puhu mistä haluat mutta vähemmän kuin eräs 1900-luvulla vaikuttanut saksalainen. Olet pidetty koska sinulla on mielipiteesi mutta kurisi on pelottava ja armeijamainen, joka tarjoaa vähän liikaa lyömäaseita. Puhumattakaan tilaisuuksista vääristellä sanomisiasi."

"Hienoa", Charles myhäili kuivasti ja naputti vastausta kulmat painuen.
"Mitä ehdotat strategiaksi? Mikä tarjoaa vähemmän lyömäaseita?"

"Eikö olekin? Ja odotas, minulla oli se... Siis... Se on jokin siinä miten puhut ja sanavalinnat, löysin yhden valmentajan joka voisi auttaa..." Gabrielle uppoutui hetkeksi kaivamaan sähköpostiaan. Se oli ollut siellä!

Mies odotti piilottaen lahjakkaasti kärsimättömyytensä. Hän investoi paljon pitääkseen pienen lähipiirinsä ihmisiä onnellisina.
"Jokin siinä miten puhun?" hän kannusti jatkamaan.

"Älä loukkaannu, mutta minä en kuulu niihin jotka löytävät puheistasi vikaa. Eikä ihmisillä, saatika lehdistöllä, ole tapana antaa perusteluja. Joten, minun mielikseni yksi käynti siellä? Jos se on ylihinnoiteltua huuhaata ja pyörän uudelleen keksimistä, mietitään toinen ratkaisu?" Gabriellen ilme kirkastui kun hän löysi etsimänsä sähköpostin ja sai välitettyä sen Charlesille.

Charles naurahti.
"En loukkaannu. Olen kuullut pahempaakin", hän vastasi, nyökkäsi ääneti huoahtaen konsulttinsa suunnitelmalle ja syventyi tutkimaan saamaansa sähköpostia.

"Usko pois, saisin perusteluja, työni olisi niin helppoa." Keskustelupalstojen ja kommenttiosioiden viestit kun eivät yleensä tarjonneet mitään mihin tarttua.
"Onko Lontoossa jotain mistä minun pitäisi tietää? Tulevat tapahtumat, haastattelut?"

"Summers pitää kalenterini ajantasalla. Lähden huomenna Brysseliin, ja perjantai on varattu medialle", mies vastasi viitaten ensimmäiseen, standardinsa täyttävään assistenttiin.
"Olet oikeutettu nauttimaan äitiyslomasta, Gabrielle."

Gabrielle nyökkäsi, vilkaisten että oma kalenterinsa oli samaa mieltä.
"En halua muuttua naiseksi joka voi keskustella tunnin tuttipulloista. Joten jotta voin nauttia tästä, tarvitsen hieman töitä."

Se oli juuri se syy, miksi Charles oli palkannut naisen alunperinkin. Mies nyökkäsi hillitysti, piilottaen hyväksyntänsä. Hän ei halunnut Gabriellen kokevan painostusta työntekoon, sillä lapsi oli ainutlaatuinen, arvokas kokemus. Mies ei tietenkään voinut sanoa sitä ääneen, sillä hän oli tuskin koskaan pidellyt lasta, saati kokenut vanhemmuutta, joten hänen mielipiteellään ei ollut pohjaa.
"Miten tahdot. Mistä haluaisit keskustella?"

"Vaikka siitä että sinulla on huhtikuussa kaksi päällekkäistä kutsua kalenterissa ja ensi viikolla pitää ilmoittaa saapumisesta, joten kumman haluat ottaa?" Ei Gabrielle sen kevyempää aihetta keksinyt.

"Genevan", Charles vastasi vilkaisten kalenteriaan. Se oli valitettavan ruuhkainen. Politiikka viljeli liian paljon idiootteja, jotka yrittivät ajaa sekä hänen maansa että maailman perikatoon - se ei varsinaisesti motivoitunut työhön. Hän kaipasi hetkiä hevostensa kanssa, kilparatsastajaansa seuraamassa, purjehtimassa.
"Summers varmaankin hoitaa asian."

Gabrielle kirjasi sen omaan kalenteriinsa - hän halusi olla perillä siitä missä mies oli, jos pitäisi siivota lehdistön jälkiä. Se oli helpompaa kun tiesi ja oli perillä.

"Välillä harkitsen jättäväni politiikan", Charles huokasi hetken hiljaisuuden jälkeen.

Gabrielle nosti katseensa näytöstään, kohottaen kevyesti kulmiaan.
"Ai? Onko siihen joku syy?" Hän ei voisi tuomita. Hän oli vaihtanut oman perheensä aviomieheensä ja isossa firmassa osaston johtavan esimiehen aseman tähän.

"Se on kuin yrittäsi hallita valtamerta paljain käsin. Toinen toistaan pahempia mielipuolia valjastetaan johtoon kisassa kolmanteen maailmaansotaan ja maailmanloppuun", mies vastasi hieraisten ohimoitaan ja sukaisten valkeaa tukkaa taakse. Epäpätevyys uuvutti häntä parhaanakin päivänä, mutta mielipuolien kanssa turhaan väitteleminen sai hänet kadottamaan elämänhalunsa.

Gabrielle nyökkäsi. Se oli totta.
"... Pakko myöntää että tuo on paras kuvaus politiikasta jonka olen kuullut."

Charles soi naiselle kuivan hymynhäiveen ja vilkaisi hillittyä rannekelloaan. Häntä revittiin eteenpäin.
"Haluatko käydä vielä jotain läpi?" hän kysyi palauttaen itsensä takaisin itsekurin piiriin.

Gabrielle silmäili kalenterinsa läpi.
"Uskoisin että ei mitään ihmeellisempää työasiaa. Varasin helmikuun loppuun aivan itse sinulle päivän pohjoisessa. Sovitimme ristiäiset niin että pääset paikalle. Teddy arvostaisi sitä." Gabriellen ystävä ei niinkään.

Mies tarkasti päivän elektronisesta, klaustrofobisesta kalenteristaan.
"Hyvä on. Pidän sen mielessä", hän lupasi.
"Millaiset ristiäiset olette suunnitelleet?"

"Pienet, helpot. Kaste ihan vain kotona ja kahvit. Niiden vähienkin ihmisten sovittaminen samaan tilaan on tuskallista." Gabrielle sulki läppärinsä. Se olisi todella kivuliasta, Charles ja Veronica samassa tilassa. Lisänä Veronican mukana kulkenut Teddyn irlantilaiskollega ja... Ajatuskin itketti.

"Tuskallista?" Charles kohotti vaaleaa kulmaansa kysyvästi. Ketkä Gabrielle oli kutsumassa?

"Lapsen toinen kummi ei pidä politiikasta tai politiikoista." Gabrielle myönsi rehellisesti. Veronica ei myöskään peittelisi sitä.

Charles naurahti kuivasti.
"Oletko varma, että haluat minut paikalle?"

"Hän ei myöskään pidä Teddystä, joten mieheni mielenterveyden kannalta... Haluan." Gabrielle ei halunnut miehensä itkevän pojan ristiäisissä koska Veronica jakaisi hurmaavia muka-huomaamattomia napautuksiaan, eikä Teddyllä olisi muuta tukipilaria kuin Miyato.

"Hyvä on", ulkoministeri huokasi. Ristiäiset kuulostivat hurmaavan rennolta ja hyvähenkiseltä tapahtumalta. Hän olisi siis varmaan aivan kuin kotonaan.
"Tulen paikalle."

"Jos lohduttaa, kukaan tuskin viihtyy paikalla kauan. En ymmärrä miksi edes yritän."

"Lapsesi ristiäisten pitäisi olla sinulle ja isälle tapahtuma, josta jää kaunis muisto."

"Niinhän niiden pitäisi, mutta elämän huonon huumorin vuoksi meille läheisimmät ihmiset eivät tule toimeen keskenään." Gabrielle hymähti, istuen rennompaan asentoon.

"Se on kieltämättä onneton kohtalo", Charles myönsi hienovaraisesti huvittuneena. Teddy ja Gabrielle olivat kuitenkin löytäneet toisensa, vaikka muuten valitsisivat ihmissuhteensa kehnosti.

"Asiaa ei auta että samainen ystäväni liikkuu nykyään yhden Rosingsin valmentajan kanssa, eikä Teddy taas pidä hänestä. Olen tuomittu."

"Kenties sinun kannattaa kohdistaa katseesi toimiviin ihmissuhteisiin", mies ehdotti.

"Ainoat toimivat ihmissuhteeni on suhteeni esimieheeni ja aviomieheeni. Etenkin jos pitää saada ihmisiä samaan tilaan." Nainen nousi ja meni keittiöön, napsauttaen vedenkeittimen päälle.

Se kuulosti kohteliaisuudelta, mutta Charles koki parhaaksi olla kommentoimatta.
"Ohjeesi mediaa varten olisi siis tiivistettynä olla olematta kuin Hitler?" mies varmisti.

"Kyllä. Kutakuinkin. Sillä ainakin pääsee pitkälle, jos ei ihan täydellisyyteen."

"Hienoa, pidän sen mielessä", ulkoministeri vastasi ja kokosi laitteensa siistiin pinoon. Oli aika lähteä takaisin pääkaupunkiin.

Perjantai 26. toukokuuta 2017, iltapäivä

Winston laukkasi vanhan, arvokkaan persialaismaton yli liian iso pallo suussaan, ähersi sen ylpeänä puhisten omistajansa jalkoihin ja kun laadukas, musta nahkakenkä tuuppasi lelun jälleen liikkeelle, punavalkea, liian isolla turkilla varustettu, nelikuinen welsh corgi pembroke lähti perään minkä lyhkäisistä jaloistaan pääsi. Ulkoministereille tarjottu virka-asunto Carlton Gardens yhdessä oli herännyt henkiin aivan uudella tavalla koiranpennun tultua.
Taloudenhoitaja kattoi teen mahonkiselle pöydälle, ja Charles kohotti katseensa naisen poistuttua Gabrielleen. Hän oli kutsunut PR-konsulttinsa iltapäiväksi Lontooseen. Ilmeisesti realitytanssikilpailun katastrofi ei ollut ainoa ongelma. Mies ei tuntenut huonoa omaatuntoa, että oli irtisanonut sen, jonka mielestä hänen sotkemisensa formaattiin oli ollut hyvä idea. Hän ei suhtautunut velvoitteeseen vieläkään suopeasti, vaikka olikin neuvotellut kauden varat hyväntekeväisyyteen. Yksityinen mies sai tarpeeksi huomiota medialta ulkoministerin virassa.
”Onko jotain tapahtunut?” hän kysyi siirtäen kannettavan tietokoneensa sivuun voidakseen paremmin keskustella konsulttinsa kanssa.

Gabrielle oli uskaltanut jättää poikansa tänään Teddyn huomaan hyvillä mielin. Eilinen illallinen ja sen aikana perheen lapsimäärää koskenut keskustelu koputteli naisen päätä, etenkin kun hän oli aamupäivällä salaa käynyt eräällä maineikkaalla klinikalla asian osalta, vaikka oli luvannut miehelleen ettei miettisi asiaa vielä. Hän oli kuitenkin halunnut selvittää asian ja ottaisi asian puheeksi myöhemmin uudelleen, kun eilisen epämukavuus olisi unohdettu.
Sen myötä naisen päässä pyöri aivan liikaa sekä henkilökohtaisia että työhön liittyviä asioita, joita edes suloinen corgipentu ei poistanut, vaikka helpottikin ihmisajattelun tuskaa suuresti sillä hetkellä. Hän nosti pöydälle sievän, hennon shamppanjan värisen Acerin kannettavansa vierelle kaksi kansiota, joista toisen välistä rönsyili tulosteita ja lehtileikkeitä. Osa oli jo vanhoja, mutta osa oli valitettavan tuoreita.
"Et lue turhan paljon roskalehtiä. Se on ehkä sinun onnesi." Sen lehtileikekansion hän avasi tietystä kohdasta, ojentaen sen ulkoministerin eteen.
"Valitettavasti joku on kokenut aiheelliseksi tehdä jutun, josta olen saanut myös useamman soiton. Löysin itsestäni juuri ja juuri tarpeeksi poliitikkoa vastaamaan sopivan ympäripyöreästi tiedusteluihin sinun ja Halen suhteen tilasta, jota tässä on ruodittu tuon hämärän kuvan turvin hieman turhankin tarkasti."

Charles harvoin reagoi näkyvästi, mutta nyt hän veti teetä henkeen ja yskäisi rajusti. Kuuliko hän oikein? Mies koki turvallisemmaksi laskea kupin takaisin pöydälle ja kumartui katsomaan ojennettua artikkelia ja kuvaa. Charles hieraisi kasvojaan ja tuijotti hämärää otosta sanattomana. Hän oli tottunut torjumaan milloin mitenkin tekaistuja uutisia ja luullut olevansa immuuni maailman käsittämättömälle kiinnostukselle hänen pitkään olematonta rakkauselämäänsä kohtaan, mutta nyt hän tunsi ajatustensa lyövän tyhjää.
”Mitä sinulta on kyselty?” hän kysyi sukaisten turhautuneena hiuksiaan. Totta kai hänen tuskallinen virheensä oli päätynyt roskalehdistön hampaisiin. Jos hän oli elätellyt pienintäkään toivetta suhteensa paikkaamisesta Bexiin, se olisi lopullisesti kuollut nyt.

Gabrielle puraisi pehmeästi huolella meikatun huulensa sisäpintaa, katsoen miestä hieman säälivästi. Pitikö niiden hyeenojen aina iskeä siihen mihin ei tarvinnut? Gabrielle oli konsulttina tehnyt rumia asioita, mutta ei koskaan mennyt henkilökohtaisuuksiin paikkaillessaan kenenkään sotkuja.
"Varmisteltu henkilöllisyyttä, pyydelty numeroasi jotta sinua voitaisiin haastatella, kyselty miksi suhde on pidetty poissa julkisuudesta... Rumimpia ovat kysymykset siitä että palkkaatko aina henkilökuntasi näin. Yksi kyseenalaisti jo minunkin palkkaustani kun en antanut mitään tietoa."

Mies nousi äkillisesti jaloilleen ja harppoi muutaman askeleen arvokkaan, vanhan huoneen poikki varoen palloa jäystävää koiranpentua. Voi helvetti! Charles nosti kädet kasvoilleen ja hengitti syvään, ennen kuin sukaisi hiuksiaan takaisin ojennukseen ja kääntyi takaisin Gabriellen puoleen yrittäen epätoivoisesti hillitä itsensä.
”Hienoa. Kerrassaan hienoa. Eikö maailmassa tapahdu muuta uutisten arvoista, jos on ruvettava repimään kuukausien takaisia asioita?” hän vetosi levottomana.

Gabrielle pudisteli kevyesti päätään.
"Jos lohduttaa, saan ainakin yhden syytteeseen kunnianloukkauksesta." Laiha lohtu se olisi, mutta luojalle kiitos ilmoituksesta joka naisen työnumerossa ilmoitti puheluiden tallentuvan. Eräs malttinsa menettänyt reportteri voisi odotella postiluukkuunsa kirjettä Veronicalta näinä päivinä. Ei Gabriellekaan kaikkea kestänyt työnsä puolesta, eikä aikonutkaan niellä mitä tahansa.
"Mutta ei ilmeisesti. Pari lehteä sain puhuttua hiljaiseksi, mutta jouduin lupaamaan heille että jos vain saan sinut suostumaan haastatteluun tämän ohjelmabuukkauksen tiimoilta, teet sen. Saat lukea jutun ennen painoa läpi, joten ne olisivat ainakin turvallisia. Joten, pari katastrofia vältin."

Charles vajosi takaisin tuoliinsa hartiat vastoinkäymisten voimasta painuen. Miten hän toivoi voivansa kadota purjeveneelle keskelle avomerta. Miten hän kohtaisi Bexin? Miten hän selittäisi, että nainen oli vedetty osaksi jotain näin rumaa ja tunkeilevaa?
”Kiitos, Gabrielle. Teet erinomaista työtä”, hän huokasi nojaten päänsä käsivarteen ja yritti miettiä.
”Monessako lehdessä tästä on?”

"Ei aina tunnu siltä. Jos tekisin, tätä ei olisi... Viidessä lehdessä kuvan kanssa ja kahdella palstalla ilman kuvaa." Nainen hieraisi niskaansa.
"Kaikkialta sitä ei saa pois ja kuva on netissä, mahdotonta saada sitä kaikkialta pois. Vaihtoehdoiksi jää vedota nettijulkaisujen kohdalla Halen yksityisyydensuojaan, mutta se on käytännössä mahdotonta. Kolme lehteä voisi vetää lehdet pois myynnistä, jos uhkaan heitä toimittajiensa epäasiallisen käytöksen vuoksi lakimiehillä, mutta sekin tapahtuu parin päivän viiveellä. Ja jo myydyt lehdet olisivat jo tuolla. Oikaisuja tällaiseen ei saa. Koska... Noh. Valitettavasti kuva ei jätä mitään oikaistavaa."

Mies tuijotti mahonkista pöytää ja siirsi katseensa takaisin hämärään kuvaan. Se oli hänen tammikuiselta kotikadultaan Hyde Parkin vierellä, öisessä hämärässä, mutta katulamppujen valossa hänen saattoi erottaa avaavan kotitalonsa ovea Bexille. Sitä oli vaikeaa selittää järkevästi.
”Vetoamme, että Be- Hale on vain ystäväni eikä asiassa ole mitään sen enempää”, Charles huokasi. Luoja tiesi, ettei sellaisesta ollut ollut toivoa.

Gabrielle puraisi uudelleen huultaan.
"Se on käytännössä ainoa vaihtoehto. Onneksi juttu on noin vanha. Ja sanon seuraavan konsulttinasi, en ystäväsi vaimona: mitä ikinä seuraavan puolen vuoden aikana teetkin, älä julkista kihlausta. Muuten meillä on lehdissä ulkoministerin salatusta suhteesta palkkaamaansa ratsastajaan. Sitä ei meistä kukaan halua siivota."

Charles huokasi ja pyyhkäisi kädellään turhautuneena sileää, tahratonta pöytää. Hän ei tiennyt nauraako Gabriellen vetoamukselle.
”Siitä ei ole pelkoa.”

"Sanoin sen silti. Varmuuden vuoksi." Gabrielle hymähti vaisusti. Teddyn ystävänä hän toivoi lapsens akummisedälle vain hyvää, mutta luoja tiesi ettei hän halunnut olla tuon konsulttina jos sellainen mehukas juttu millään tasolla voisi päätyä lehdille asti.
"Paras tapa vastata tähän on saada johonkin jonkinlainen oikaisu ja toivoa että se menisi läpi. Niiden osalta joihin emme voi vaikuttaa. Se on eri asia, haluatko vaimentaa asianajajalla uhkailemalla. Se on rumaa, mutta toimivaa. Kokemukseni perusteella."

”Voimmeko toivoa, että he menettävät kiinnostuksensa lausunnon jälkeen?” mies kysyi sukaisten hiuksiaan. Luoja tiesi, että lehdistö oli ehdotellut vuosien varrella milloin ketäkin salarakkaaksi siniveriselle miljonäärille, mutta huonolla menestyksellä. Emilyn jälkeen Bex oli ensimmäinen, jonka kohdalla jutussa olisi voinut olla perää. Charles olisi kestänyt mantereen tabloidit riesanaan, jos saisi toisen mahdollisuuden.

Gabrielle raapi kevyesti tummanruskeuta hiuksiaan, miettien hetken.
"Ehkä. Jos tällainen ei toistu. Aika tuo kuitenkin muuta kiinnostavaa heille."

”Ei, se ei toistu”, Charles vastasi ontosti.
”Onko yksityiselämäni vieraillut enemmänkin lehdissä vai tyytyivätkö he kaivamaan tämän menneisyydestä?”

"Ei. En ole löytänyt mitään muuta ja minulla on kuitenkin hyvin tehokas hälytysohjelma tietokoneella." Gabrielle hymyili vaisusti. Hänen tietokoneensa avasi tiettyyn ohjelmaan linkit kaikesta, missä hänen työnantajansa nimi, titteli tai poliittinen asema mainittiin. Se auttoi jo suuresti hänen työtään pysyä ajantasalla kaikesta.

”Hienoa”, mies huokasi. Ei kai olisi pitänyt yllättyä, että hänen yksityiselämänsä yksi merkittävä hetki saatiin metsästettyä tabloideihin. Hän ei usein täyttänyt lehdistön odotuksia viettäessään tuskallisen hillittyä, hiljaista ja urakeskeistä elämää. Charles nosti jalkaansa purevan koiranpennun syliinsä, missä se tuijotti häntä tummin, pyörein silmin ja läähätti ihastuneena.
”Kiitos. En tiedä, mitä tekisin ilman sinua.”

Gabrielle hymyili kevyesti pienelle corgille. Se oli kyllä hellyyttävä pentu, vaikka ei nainen heille olisi ehkä sellaista putkikassin muotoista koiraa ottanut.
"Olisit palkannut jonkun toisen." Nainen naurahti pehmeästi. ”Ei siinä sen kummempaa."

”Antaisit arvoa omalle työllesi”, Charles huomautti. Nainen oli yksi harvoja ihmisiä, joita mies saattoi sanoa kunnioittavansa ja vielä harvempia, joista hän saattoi myöntää pitävänsä. Hän ei kaivannut ympärilleen enempää hännystelijöitä, jotka janosivat palasta hänen elämästään, oli se sitten verkostojen, statuksen tai rahan muodossa.
”Arveletko, ettei siitä naurettavasta tanssishowsta pääse mitenkään irti?”

Gabriellelle suurin kannuste tämän työn ottamiseen oli ollut sen helppo sovitettavuus äitiyden yhteyteen. Toinen suuri syy oli ollut suhteellisen skandaalivapaa asiakas, hän oli lopen kyllästynyt siivoamaan milloin mitäkin firman johtajien typeriä sotkuja.
"Arvelen. Etenkin nyt kun kauden ehdot on saneltu toiveidesi mukaan. Valitan. Siitä tulee enemmän sanomista jos nyt perut sen."

Mies huokasi raskaasti ja hieroi kasvojaan. Ehkä hänen pitäisi jättää politiikka vaalien aikaan ja muuttaa saarelleen Tyynelle merelle.
”Hienoa”, hän totesi kuivasti ja vilkaisi naista sitten huolestuneena, ”et kai ole kuullut muista umpityperistä suunnitelmista varalleni?”

"En ja jos kuulen, lupaan antaa ympäri korvia." Nainen vastasi hymyillen, antaen taas hieman liikaa valtaa henkilökohtaisen elämänsä ajatuksille.

”Hyvä”, Charles tarjosi konsultilleen väsyneen hymynhäiveen. Gabrielle ei näyttänyt olevan täysin läsnä, ja mies pohti työllistikö äitiydelle aikaa tarvitsevaa naista liikaa.
”Miten sinä voit, Gabrielle? Onko kaikki hyvin?”

Nainen kohotti katseen tietokoneen näytöstä, hymyillen hieman.
"Ei mitään ihmeellistä. Kaikki on hyvin."

”Mitä Teddylle kuuluu?” mies kysyi.

"Hänellä menee hyvin. Jopa hevoset kuulemma käyttäytyvät ja voivat hyvin, mitä olen ymmärtänyt." Ei hän tosiaan puhuisi Charlesille heidän eilisestä keskustelustaan. Ei tuon tarvinnut tietää, ellei Teddy itse puhuisi.

”Mukava kuulla”, Charles vastasi ja tarkasti ajan kellostaan vetäen huomionkipeän koiranpennun toiseen kainaloon.
”Onko jotain muuta, mitä haluaisit käydä läpi, ennen kuin vapautan sinut kotimatkalle?”

"Ei mitään ihmeellistä. Voisin kyllä hetken odottaa tässä, ennen kuin menen lentokentälle. Jos en häiritse aikatauluasi."

”Et tietenkään häiritse. Viivy niin kauan kuin haluat”, mies tarjosi ja viittasi pöydälle asetettua, yltäkylläistä teetarjotinta kohti. Hän veti tietokoneen takaisin eteensä ja laski näppäimistölle kiipeävän koiran lattialle, heittäen pallon tarkalla sihdillä ovenraosta toiseen huoneeseen.

Gabrielle katseli pallon perään, naurahtaen.
"Suorastaan kadehdittavaa tarkkuutta. Etkai vain ole harjoitellut viime päivien aikana tuollaista heittoa paljonkin?" Joskus hän olisi antanut mitä vain siitä että kiukkuavalle lapselle olisi voinut tehdä samoin. Sitten hän haaveili toisesta lapsesta siihen hetkeen kun esikoisella olisi uhmaikä.

”Olosuhteiden pakosta”, Charles totesi, ”pentu ei viihdy kauaa yksin. Se on onneksi hurmannut assistenttini täysin. Muuten en tiedä, kuinka tehokkaasti voisin työskennellä kotoa.”

"Oletko miettinyt assistentillesi puuhaksi vaikka Winstonille omaa sosiaalisen median tiliä?" Nainen väläytti viattoman hymyn. Ajatus oli viihdytävä.

Mies kohotti kulmaansa. Milloin hän mietti edes omaa sosiaalista mediaansa, saati koiran?
”Sinä ilmeisesti olet. Mitä ajattelet?”

"Se voisi olla hauska. Ihmiset varmasti seuraisivat mielellään yhden kuuluisan corgin elämää." Gabrielle vilkaisi ovea josta pentu oli hetki sitten hävinnyt.

”Jos arvelet niin, voimme pyytää heitä luomaan sellaisen”, Charles myöntyi. Luoja tiesi, että naiset napsivat koirasta kuvia tarpeeksi katalogin tarpeisiin.
”Ehkä se pitää heidät kiireisenä eikä kukaan keksi yrittää lähettää minua toiseen realityformaattiin.”

"Se voisi olla yksi hyöty. Ja se olisi sitä kuuluisaa pehmeää julkisuutta. Eikä se ole edes mitenkään tavatonta nykyään. Winston saisi varmasti paljon ihailijoita."

”Voin kuvitella. En tiedä, miten estän sitä lihomasta, kun jokainen henkilökunnan jäsen näyttää hemmottelevan sitä salaa”, mies vastasi kuivalla huvituksella, kun pentu palasi takaisin pallon kanssa, kompastui liian suureen palloon ja kiepahti kuperkeikalla selälleen.

"Piilota heiltä herkut." Gabrielle vastasi.
"Minulla on tosin sama ongelma Teddyn ja Fattyn kanssa."

Charles kurtisti kulmiaan hämmentyneenä. Fattyn? Se oli varmaankin lemmikki eikä julma lempinimi pariskunnan lapselle.
”On se lemmikkisi?”

"Fatty on vanhempi kissani. Venäjänsininen, laiskanpulskea kolli. Teddy hemmottelee sen pilalle."

”Eikö se ole kissojen tarkoitus?” mies kysyi suupieli vienosti kohoten.

"Ei. Teillä on Teddyn kanssa selvästi sama määränpää." Gabrielle mietti hetken, hakien rohkaisua.
"Onko hän puhunut sinulle mitään perheasioista? Kysyn vain."

”Ei hiljattain. En ole ehtinyt pitää häneen niin paljoa yhteyttä kuin haluaisin”, Charles vastasi.

Gabrielle nyökkäsi.
"Ole kiltti ja soita. Hän on vähän sekaisin ystävänsä elämäntilanteesta ja kaipaisi ehkä harhautusta sen miettimisestä." Gabrielle veti pinnallisesti henkeä.
"Ja ehkä vähän vaimostaankin."

Mies kurtisti kulmiaan ja kirjasi itselleen muistutuksen soittaa vanhalle ystävälleen heti, kun saisi tilaisuuden.
”Miksi? Onko kaikki oikeasti kunnossa?”

"Otin vain epämukavan aiheen puheeksi eilen." Gabrielle nyrpisti vähättelevästi nenäänsä.
"Kun vihdoin pääsimme syömään kaksin. Tyypillinen vaimo."

”Ahaa”, Charles totesi mietteliäästi. Teddy oli niin kypsä ja rauhallinen, että mies oletti ystävänsä käsittelevän epämukaviakin aiheita ainakin hetken tauon jälkeen.
”Onko hänen syytä olla huolissaan sinusta?”

"Ei minusta. Sinänsä." Gabrielle hymähti pehmeästi.
"Otin puheeksi toisen lapsen hankkimisen. Häntä pelottaa, enkä voi syyttää."

”Aivan. Soitan hänelle tänään”, Charles vastasi kelaten mielessään to-do-listaansa. Ystävät saisivat häneltä aina aikaa, vaikka sen järjestäminen vaatisikin hieman työtä.
”Mitä Matthew’lle kuuluu?”

"Hänelle kuuluu hyvää. Konttaa jo." Gabrielle vastasi kuin koiranlailla kulkeminen olisi suurikin saavutus.

Poika ei siis ollut syy Teddyn vastustukseen. Ehkä kyse oli ensimmäisen raskauden tragediasta, mutta Charles ei kokenut oikeudekseen ottaa sitä puheeksi. Hän ei voinut myöskään antaa pariskunnalle mielipidettä lapsien hankkimisesta, sillä se ei tosiaan ollut hänen paikkansa. Sen verran mitä hän Gabriellea tunsi, nainen saisi haluamansa.
”Mukava kuulla. Toivottavasti ehdin nähdä häntä joku kerta pohjoiseen ehtiessäni.”

Tämä oli asia jota Gabrielle ei haluaisi väkisin. Yhteinen lapsi oli jotakin mitä molempien piti oikeasti haluta.
"Toivottavasti. Vaikka minä ainakin olen pojan kanssa usein kotona. Ellen ole Newcastlessa Veronican luona."

Veronica oli kai pariskunnan ystävä, joka ei varsinaisesti arvostanut häntä. Charles ei ollut kysynyt miksi.
”Täytyy kysyä Teddyltä mahdollisuutta tavata, kun pääsen pohjoiseen seuraavan kerran.”

"Hän varmasti järjestää sen. Luulen etten valehtele kovin paljon kun sanon hänen kaipaavan seuraa." Miyato oli edelleen hieman häpeissään keväisestä paljastumisestaan, joten amerikkalaista oli heilläkin näkynyt kovin vähän. Valitettavasti.

”Siinä tapauksessa etsin hänelle enemmän aikaa”, mies vakuutti.

"Ei se vain sinun vastuullasi ole." Gabrielle vakuutti pehmeästi. Ehkä Charlesin vakaa seura tekisi Teddylle kuitenkin hyvää.

”Mitä teille muuten kuuluu? Haluaisitko teetä tai jotain syötävää?” Charles kysyi isännän vastuu selkärankaan kaiverettuna.

"Oikein hyvää. Olemme terveitä ja olemme edelleen onnellisesti naimisissa." Gabrielle naurahti pehmeästi, pudistellen kevyesti päätään.
"Ehkä tämä yli-innokkaan naisihmisen kasaama teetarjotin riitä. Minä luulin että minulta lähtee lapasesta."

”Jostain syystä henkilökuntani haluaa ylikompensoida”, Charles vastasi puolittain hymyillen ja kosketti niskaansa itsetietoisena. Hän ei ilmeisesti ollut rentouttavin työnantaja tai helposti lähestyttävin ihminen.

"Näemmä. Ehkä sinun pitäisi pyytää heitä hieman rajoittamaan." Gabrielle nojautui teekuppi käsissään syvemmälle tuolin uumeniin.
"Voin moralisoida koska et nähnyt miten minulle kävi jouluna."

Mies kohotti kysyvästi kulmaansa.
”Mitä sinulle kävi jouluna?”

"Hyvä että pöytä kesti kaiken tarjottavan. Kutsuin kolme ihmistä syömään." Gabrielle naurahti. Se oli ollut rankasti ylimitoitettua.
"Etenkin kun yksi vieraista söi lapsen annoksen. Taisin heittää jotakin pakastimeen ennen uutta vuotta."

”Liekö se pahasta”, Charles vastasi puolittaisella hymyllä. Hänen perspektiivinsä saattoi toki olla vääristynyt oman kasvatuksen yltäkylläisyydestä.
”Mihin aikaan lentosi lähtee? Pyydän kuljettajaani viemään sinut kentälle.”

"Kolmen tunnin päästä." Gabrielle vastasi hymyillen, tarkistaen henkilökohtaisen puhelimensa. Ei isähuumorin värittämiä kuvaviestejä, ehkä koti olisi pystyssä kun hän palaisi.
"Miten sinulla menee? Jos tätä sotkua ei lasketa."

”Tarpeeksi hyvin”, mies totesi hillityllä, sävyltään aavistuksen surumielisellä hymynhäiveellä. Gabriellen ei tarvinnut tietää, miten hän makasi yöt valveilla elämän merkityksettömään tyhjyyteen hukkuen, miten hänen äitinsä eksyneisyys ilman isää särki hänen sydämensä ja miten Edgerlyn suvun taakka painosti häntä kohti päätöksiä, joita hän ei halunnut tehdä.
”Jatkamme hiljalleen elämää perheeni kanssa.”

Gabrielle nyökkäsi. Hän hieman katui kysymystään, mutta se oli tuntunut aiheelliselta. Ehkä hän ei kysyisi mitään tarkentavaa.
"Ymmärrän." Nainen odotti kauhulla anoppinsa hautajaisia, haluamatta edes ajatella vielä aikaa niiden jälkeen. Hän vilkaisi kelloa, puntaroiden hetken.
"Itseasiassa voisin lähteä nyt. Ehtisin hieman shoppailla, nyt kun saan tehdä sen ilman lastenvaunuja."

Charles naurahti ja nousi seisomaan.
”Ymmärrän. Kiitos, kun tulit käymään.”

"Tulin mielelläni. Teddylle tekee hyvää olla kaksin pojan kanssa " Gabrielle pakkasi kaiken siistiin, beigeen nahkasalkkuun. Työpuhelimen hän sammutti nyt, omansa hän sujautti salkun pikkulokeroon.

Mies saattoi konsulttinsa ovelle, missä pyysi ulkopuolella odottavaa, harteikasta miestä tilaamaan auton Gabriellelle.
”Turvallista kotimatkaa.”

Gabrielle ei pitänyt siitä miten hänen korkonsa kopisivat ulkoministerin virka-asunnossa. Hän halusi takaisin omaan kotoisaan taloonsa.
"Kiitos. Nähdään ja ilmoitan miten näiden juttujen kanssa käy." Pian hän istui onnellisesti autossa, soittaen miehelleen. Kaiken olisi parempi olla hyvin.

Perjantai 02. kesäkuuta - alkuilta

Gabrielle oli arponut kauan, voisiko jättää Teddyn ja Matthewin kaksin. Loppujen lopuksi hän oli päätynyt lentämään yökoneella takaisin kotiin, mutta lähtenyt kuitenkin Lontooseen hyväntekeväisyysgaalaan, johon oli esimiehensä pakottanut. Kutsu oli tullut ja Gabrielle ei ollut keksinyt hyvää syytä miksi ulkoministeri kieltäytyisi lahjoittamasta (ja kunnioittamaan juhlaa läsnäolollaan) lasten syöpätutkimuksien hyväksi. Vain muutamaa tuntia aiemmin ostettuun, kalpean violettiin mekkoon pukeutunut nainen oli siemaillut samaa lasillista kuohuvaa tunnin. Alkoholi ei maistunut niin hyvältä kuin hän oli muistellut, mutta ehkä se helpottaisi ajan kanssa.
"Gabrielle!" Yllättynyt naisääni sai tummaihoisen naisen kääntymään pomonsa puolesta kohti tuttua ääntä. Hän oli tutustunut tummatukkaiseen naiseen Keikon kautta. Gabrielle hymyili, halaten nopeasti tutuksi luokittelemaansa naista.
"Hei, en tiennyt että olet täällä. Sinähän asut nykyään Newcastlessa?" Seuraan tuppautunut, kauniskasvoinen nainen varmisti.
"Ei, Durhamissa nykyään. Lennän yöllä kotiin, olen tavallaan töissä. Anteeksi tavattomuuteni. Charles Edgerly on nykyinen pomoni. Charles, Sabriel Sabel." Pikaisen esittelyn jälkeen Sabriel soi miehelle hieman huolimattoman niiauksen, ojentaen sitten kättään kätelläkseen.

Klassiseen, tummaan smokkiin tilaisuuden kunniaksi pukeutunut mies laski kätensä puristamasta nenänvarttaan, kun heidän seurueensa kasvoi. Hän oli yrittänyt tivata PR-konsultitaan aikansa, miksei voinut vain lahjoittaa ja olla sujut asian kanssa, mutta - kuten aina - Gabrielle sai tahtonsa läpi ja siinä hän istui. Hänen täytyisi yrittää lentää Newcastleen seuraavana aamuna.
Mies haravoi poissaolevalla katseella tilaisuuteen varattua salia toivoen, että voisi edes hoitaa kasautuvia työasioita, muttei tohtinut uhmata Gabriellen raivoa, jos hänet yllätettäisiin tuijottamasta puhelintaan tärkeän puheen aikana. Hän havahtui naisen kiskaistessa hänet keskusteluun tuttavansa kanssa, ja Charles nousi kohteliaasti ylös kätelläkseen. Niiaus yllätti hänet, ja mies mittasi Sabriel Sabeliksi esitellyn naisen katseellaan tarttuessaan ojennettuun käteen. Toivottavasti hänen ei ollut tarkoitus tuntea naista entuudestaan.
”On aina mukava tavata Gabriellen ystäviä”, hän totesi häivähdys huvitusta toiseen suupieleen hiipien.

Gabrielle oli hyvä pyörittämään asioita kuten halusi. Tarkoituksella hän oli kutsujen seasta valinnut tämän suhteellisen pikainen gaalan ja erään pidemman tilaisuuden, joista Charles oli saanut valita. Sen jälkeen tuo saisi jälleen olla muutaman kuukauden, ehkä koko realityshow-sotkun ajan olla rauhassa hänen vaatimuksiltaan. Nainen tiesi ettei mies nauttinut, mutta tiesi myös että vain nimellä annetut (vaikkakin suuret lahjoitukset) eivät olleet aina ainoa vaihtoehto.
Sabriel kohotti kevyesti toista kulmaansa, hymyillen pehmeästi.
"En voi sanoa ennen tavanneeni hänen asiakkaitaan." Seuraan tuppautunut nainen naurahti hiljaa, ottaen sopivan välimatkan maan ulkoministeriin. Hän ei viihtynyt ihmisten seurassa niin hyvin siviilissä kuin valkoinen työtakki päällään. Nainen oli pukeutunut lattiaa hipovaan iltapukuun, tarkoituksenaan jatkaa tästä isänsä luo sairaalan johtokunnan illalliselle. Ajatus puisevista vanhoista miehistä kummitteli naisen takaraivossa, mutta mitäpä sitä ei tekisi kun havitteli veljensä tavoin osaston ylilääkärin paikkaa?
"Luulin että olisit töissä illan." Gabrielle ei ollut aikoihin ehtinyt tavata töidensä kanssa kiireistä naista.
"Sairaala ilmeisesti pyörii hetken ilman isääni ja veljeäni, joten sen oletetaan pyörivän ilman minuakin."

Charleskaan ei voinut sanoa tavanneensa ennen Gabriellen ystäviä. Hän tarjosi hienovaraisella viittauksella naiselle lupaa istua heidän pöytäänsä, ennen kuin istui itse takaisin tuolilleen ja soi Sabelille kohteliaan, hillityn hymyn. Mies käänsi katseensa hienotunteisesti takaisin salin liikkeisiin, jotta ystävät saisivat keskustella kokematta velvoitetta vetää häntä mukaan, mutta huomasi kuuntelevansa keskustelua kuitenkin. Ilmeisesti tilaisuudessa oli paikalla aito lääkärikin hyväntekeväisyyteen nimensä yhdistämistä tahtovien ohella. Mies vilkaisi Sabelia silmäkulmastaan.

Ainakin kolme lääkäriä, jos tarkkoja oltiin. Gabrielle uppoutui hetkeksi vaihtamaan kuulumisia, kunnes tajusi hylänneensä taidokkaasti jo valmiiksi hieman nyreän miehen keskustelun ulkopuolelle.
"Anteeksi, unohdin ettei kaikkia kiinnosta esikoiseni hampaat. Ja olet saanut kuulla niistä ehkä riittämiin." Gabrielle naurahti anteeksipyytävä hymy huulillaan. Sabriel pudisteli kevyesti päätään.
"En minäkään osaa puhua muusta kuin lapsista. Mutta kukaan tuskin haluaa kuulla minun työpäivästäni lasten parissa." Tummaihoinen nainen nyrpisti nenäänsä kevyesti.
"En kestäisi päivääkään lastenosastolla sairaalassa." Synnytysosastolla vain juuri ja juuri.
"Se on palkitsevaa, hyvänä päivänä." Sabriel laski tyhjän viinilasin pöydälle, suoristaen kevyesti ryhtiään. Vieraassa seurassa hän valui huomaamattaan hieman kasaan.
"Huonot päivät tuntuvat tosin joskus vievän pohjan kaikilta hyviltä päiviltä."

Gabrielle sai miehen kääntymään naisten puoleen, mutta Charles soi konsultilleen rauhoittavan hymyn.
”Älä huoli. Kuulen aina mielelläni mitä kummipojalleni kuuluu”, mies vakuutti suorastaan lämpimästi. Se oli totta, ja vaikkei olisi ollut, oli harvoja asioita, joita Charles inhosi yhtä paljon kuin turhanpäiväistä smalltalkia. Sitä välttääkseen hän olisi kuunnellut autuaasti mitä tahansa: pelkkä ajatuskin sai päänsäryn sykkimään ohimoilla. Omaksi yllätyksekseen mies kuitenkin huomasi olevansa kiinnostunut kuulemaan lisää.
”Oletteko pediatri?” hän kysyi seuraan liittyneeltä naiselta.

"Niin aina sanot." Gabrielle vastasi hymyillen. Hän peitti lasinsa taakse hymynsä Sabrielin reaktiolle kun Charles kiinnostuikin tuon puheista. Hän oli jo tottunut näkemään naisesta sen rohkean puolen, joten oli hämmentävää nähdä se sama ujo ja vaatimaton ihminen uudelleen.
"Olen, pediatrian kirurgi." Sabriel pelasi itselleen hieman aikaa ottaen kulauksen viinistä.

Se oli vaikuttavaa. Jos ihmiskuntaan kyllästynyt mies jotain arvosti, se oli elämällään hyvää tekeminen ja aikaansaaminen. Pediatrian kirurgia kuului ehdottomasti kategoriaan. Sabel näytti kuitenkin hermostuvan kysymyksestä tai kenties hänen läsnäolostaan, joten Charles nyökkäsi ja katsahti Gabriellea kannustuksena jatkaa keskustelua ystävänsä kanssa. Kuka tiesi kuinka usein naiset näkivät toisiaan.

"Unohdit mainita olevasi loistava sellainen." Gabrielle muistutti. Se sai nuoremman naisen vain naurahtamaan hiljaa.
"Liioittelet." Gabrielle pudisteli päätään ponnekkaasti.
"Kysy Charlesilta, en valehtele koskaan. Hyvä on, joskus lehdistölle."

Mies naurahti ja käänsi katseensa takaisin Sabeliin.
”Se on totta. Hän myös tuntuu saavan aina tahtonsa läpi”, hän lisäsi luoden huvittuneen katseen konsulttiinsa.

Gabrielle pyöräytti silmiään viattomana, katsellen hetken seinien väritystä kovinkin kiinnostuneena.
"En ikinä." Nainen puolustautui, pienen hymyn nostattaessa suunpieltä. Sabriel naurahti hiljaa, pudistellen päätään.
"Valehtelet meille nyt."

”Miten totta”, Charles vastasi kuivalla huvituksella ja loi konsulttiinsa painokkaan katseen. Hän ei suinkaan viettänyt iltaansa tässä omasta oikustaan.

"Älä katso minua noin. Viaton naisihminen, kehtaatkin." Gabrielle katsoi ulkoministeriä takaisin lähes yhtä painokkaasti. Hän istui tässä jotta tuolla olisi ollut edes hieman seuraa, vaikka muutaman kuukauden ikäinen lapsensa oli kaukana. Uhraus, jota hänen ei olisi ehkä tarvinnut tehdä.
"En ole koskaan kuullut sinun valehtelevan yhtä paljon."

Gabriellen vastaus sai Charlesin hymyilemään ja kalpeanharmaat silmät viuhkoittumaan kulmistaan pehmeille naururypyille. Mies piilotti hymynsä shampanjalasin taakse, siemaisi sitä ja laski sen sitten pöydälle tajutessaan mitä teki. Luoja tiesi, että hän teki enemmän typeryyksiä kuin koskaan alkoholin ollessa mukana.
”Ehkä olen huono vaikutus”, mies totesi kohottaen kulmiaan.

"Teddy on." Gabrielle korjasi. Miten monta kertaa mies livauttikin kirkkain silmin hänelle pienen valheen, jotta naisen ei tarvitsisi huokaista syvään miehensä touhujen vuoksi?
"Ette tiedäkään miten monta kertaa päivässä aviomies voi kuvitella minun uskovan asioita, joiden tiedän tapahtuneen." Ei gabrielle koskaan ollut miehelleen vihainen. Ei mies sellaisista koskaan valehdellut.
"Mikäli olen ymmärtänyt oikein, se tuntuu olevan miesten tehtävä." Sabriel myötäili, vaikka ei sen suuremmin suhderintamalta kokemusta omistanutkaan.

Sekö heidän tehtävänsä oli? Charles ei voinut sanoa olevansa asiantuntija parisuhteissa, tuhottuaan omansa niin kivuliaasti, joten koki parhaaksi olla kommentoimatta.
”Miten Teddy voi?” mies kysyi sen sijaan.

"Oikein loistavasti. Keksii tempauksia ajaakseen minut hulluksi." Gabriellen ääneen hiipi aina erityinen lämpö kun hän puhui miehestään tai lapsestaan. Molemmat olivat hänelle korvaamattoman ihania.

”Mukava kuulla, että hän on ennallaan”, mies sanoi.

"Todellakin." Gabrielle vakuutti. Mies ei ollut muuttunut mihinkään.
"Mitä kautta tunnette toisenne?" Sabriel oli kuunnellessaan päätellyt että kaksikko tunsi toisensa henkilökohtaisen elämän kautta.

”Teddy ja minä olemme vanhoja ystäviä. Olemme tunteneet hevospiirien kautta jo vuosikymmenen. Gabrielle värväytyi konsultikseni kuin itsestään”, Charles vastasi antaen Gabrielle mahdollisuuden täydentää tarinaa.

"Tai siis minä tarvitsin työpaikkaa ja Charles jonkun suosittelemaan koiranpennulle Instagram-tiliä." Gabrielle ei voinut olla virnistämättä kun ajatteli Winstonin sosiaalista mediaa.
"Oikeasti? Jos en kokisi vetoa lasten pelastamiseen, haluaisin ehdottomasti olla se joka päivittää koiran instagramtiliä." Se olisi ollut todella hohdokas uravalinta kirurgin tilalle. Sabriel otti tarjoilijan lautaselta toisen viinilasin kun sellaista kumarruttiin tarjoamaan. Gabrielle nousi seisomaan.
"Hylkään teidät hetkeksi, käyn etsimässä täältä jostakin vettä ja syötävää jota voin syödä." Kaikki tuntui sisältävän jotakin mitä imettävä nainen ei uskaltanut syödä.

”Kun ystäväni ylipuhui minut ottamaan koiran, sosiaalinen media ei ollut ensimmäisen mielessäni”, Charles totesi.
”Mutta Winston lumosi henkilökuntani.” Mies katsahti Gabriellen perään ja mietti miten estää kiusallista hiljaisuutta laskeutumasta heidän välilleen.
”Mitä kautta te tunnette Gabriellen kanssa?”

Sabriel vilkaisi naisen perään, ottaen kulauksen viiniä. Ehkä se helpottaisi oloa pian ja nyt nautittu viini mahdollistaisi illallisella paon viihdyttävämpään, päänsisäiseen maailmaan.
"Yhteisen tutun kautta. Tiedän työni puolesta hänen ystävänsä ja tuon aviomiehen."

Charles nyökkäsi kohteliaasti.
”Morlandit ovat harvinaisen mukava pariskunta.”

"En ole koskaan tavannut kuin Gabriellen." Naisen aviomies oli jäänyt tapaamatta, sillä harvemmin hän vieraili pohjoisessa, eivätkä Morlandit liiemmin viihtyneet Lontoossa.

Sabel saattoi inhota smalltalkia yhtä paljon kuin hän tai nainen oli vain ujo. Oli asia kummin vain, Charles koki paremmaksi olla utelematta ja sen sijaan soi seuralaiselle hillityn hymyn ja siemaisi shampanjalasista. Ehkä sillä ei ollut merkitystä, jos hän päätyisi ostamaan lisää kryptisiä kirjoja verkkokaupoista tai toisen saaren lähempää kotia.

Nainen oli vain ujo, ilman sitä suojaavaa valkoista takkia ja sen antamaa auktoriteettia. Se päällään hän ei pelännyt mitään.
"Gabrielleko puhui sinut lähtemään?"

Charles nyökkäsi, joskin soi Sabelille aavistuksen anteeksipyytävän hymyn.
”Lahjoitan aina mielelläni tärkeisiin tarkoitusperiin, mutta en varsinaisesti viihdy tällaisissa tilaisuuksissa”, hän sanoi. Hän ei ollut paras kätkemään sitä, että toivoi olevansa muualla, ja halusi selventää, ettei syy ollut tilaisuuden tarkoituksessa. Mies koki hyväntekeväisyystilaisuuksiin lähtemisen melkein tekopyhäksi, sillä tarkoitushan oli auttaa asiaa, ei kerätä itselleen nimeä tai tarjota lehdistölle suuren hyväntekijän imagoa.
”Gabriellea ei kuitenkaan ole helppoa uhmata.”

Nainen hymyili hieman, nyökäten. Ei tosiaan ollut, sen hän oli saanut kuulla ja huomata. Kun kaksi naista olivat tutustuneet kunnolla, oli mennyt aikaa että he tulivat toimeen.
"Olen huomannut. Hän on taitava ylipuhumaan."

Sekä kiristämään, uhkailemaan ja manipuloimaan, mies lisäsi mielessään.
”Toivottavasti hän löysi etsimänsä eväät”, Charles totesi ja loi kuivan katseen suuntaan, johon nainen oli kadonnut. Jos Gabrielle olisi hylännyt hänet tänne ja karannut itse, hänen olisi vaihdettava muutama valikoitu sana konsulttinsa kanssa.

Ei Gabrielle sellaista tekisi, hän halusi pitää työnsä.
"Eiköhän täältä jotain löydy, mikä ei ilmene vatsavaivoina lapselle."

”Eiköhän”, Charles vastasi. Tilaisuuden järjestämiseen, tilaan ja tarjoiluun käytetyt varat olisi toki voinut lahjoittaa suoraan tarkoitukseen, jota varten tilaisuus järjestettiin.
”Oletko suuremmassakin roolissa tänä iltana kuin katsojana?”

Se oli aina totta, mutta Sabriel oli oppinut ummistamaan silmänsä näiden tilaisuuksien ontuvalta logiikalta.
"En, luojan kiitos." Hän inhosi julkisesti puhumista, joten siinä mielessä hän oli onnellinen asemastaan tavallisena kirurgina. Harmi vain että lastenosaston ylilääkärillä oli enemmän valtaa päättää asioista ja siksi nainen tavoitteli paikkaa. Pian Gabrielle palasi takaisin, huokaisten syvään.
"Tehän olette suorastaan villiintyneet keskustelemaan kun olin poissa." Nainen huomautti pehmeästi.

Mies loi konsulttiinsa kuivan katseen.
”Toivottavasti löysit etsimäsi”, hän huomautti hillitysti.

"Löysin, kiitos vain." Gabrielle ei suhtautunut ulkoministerin kuivuuteen kuin huvittuneella hymyllä. Jos hän pelkäisi Charlesia ja mielistelisi miestä, hän ei olisi hyvä konsultti. Sabriel nousi seisomaan, ottaen lasinsa pöydältä. Ehkä hänen pitäisi kadota kaksikon seurasta, ennen kuin miehen pinna kiristyisi enemmän.
"Minä taidan etsiä veljeni, hän tietää enemmän iltamme aikataulusta kuin minä." Nainen huokaisi kevyesti. Se illallinen ei aikonut kadota, vaikka hän miten toivoi. Gabrielle hyvästeli naisen, kääntyen Charlesin puoleen.
"Katso, et kuollut. Edes."

Charles nousi ylös Sabelin lähtiessä ja soi Gabriellelle viileän hymyn.
”Emmeköhän mekin ole tehneet velvollisuutemme.”

Nainen pyöräytti kevyesti silmiään.
"Hieman hymyä, minähän lupasin että en pakota sinua ehkä koko loppuvuonna mihinkään." Olisi pakottanut jos sitä tanssiohjelmaa ei olisi, mutta se ei ollut nyt jutun pääidea.
"Ja olisin voinut pakottaa sinut keskustelemaan nuivien, taivasta vanhempien lääkärien kanssa. Sabriel on sentään..." Gabrielle jäi miettimään sanaa.
"Noh, nuori."

”Kiitos huomaavaisuudesta”, mies huokasi ja vajosi alistuneena takaisin tuolilleen.
”Onko hän vanhakin ystäväsi?”

"Ei kovin. Emme varsinaisesti tulleet toimeen aluksi, pidin häntä liian suorapuheisena. Hän ei varsinaisesti tutussa seurassa jää hiljaiseksi jos ei niin halua." Gabrielle nousi seisomaan, ottaen pikkulaukkunsa pöydältä.
"Hyvä on, voimme mennä."

Charles kohotti kulmaansa ja hillitsi huvituksesta nykivän suupielensä. Ilmeisesti Sabel ei jäänyt toiseksi Gabriellelle. Liekö se oli syynä siihen, ettei nainen ollut voittanut hänen konsulttinsa suosiota.
”Hienoa, kiitos”, mies sanoi nousten ylös ja viittasi kohti aulaan johtavia ovia. Ehkä hän ehtisi Newcastleen jopa myöhäisillan lennolla.
”Oletko lentämässä kotiin vielä tänään?”

"Olen. En halunnut jäädä yöksi." Gabrielle todellakin halusi kotiin nukkumaan ja herätä aamulla omasta sängystään.

”Pääset autossani lentokentälle, jos haluat”, mies totesi laskeutuessaan kevein askelin koreita kiviportaita ja naputtaessaan viestiä kuljettajalleen.

"Olet tulossa pohjoiseen?" Gabrielle ei keksinyt muuta syytä sille miksi Charles menisi kentän kautta.

”Totta kai”, Charles sanoi, ”minun on käytettävä jokainen mahdollisuus nähdä hevoseni.” Viikonloput kotimaassa eivät olleet itsestäänselvyys eikä myöskään mahdollisuus jättää ulkoministeriötä, kun hulluksi tullut maailma villiintyi kieriskelemään kriisitilanteissa.

"Ymmärrän." Teddykin tuntui käyttävän ja mies asui sentään vain tunnin ajomatkan päässä hevosistaan. Puhumattakaan siitä että oli tallilla töissä.

”Haluatko kyydin?” mies kysyi, kun musta auto lipui kadunvarteen ja kuljettaja kiersi avaamaan lähestyvälle kaksikolle takapenkin oven.

"Autosi voittaa taksin mennen tullen." Gabrielle oli vain tyytyväinen kyydistä.

Charles piti ajatuksensa tiukasti viidessä hevosessaan lentäessään pohjoiseen, ei niiden punatukkaisessa ratsastajassa. Hevoset olivat olleet kantava, parantava voima hänen elämässään lapsuudesta saakka, eikä niiden taikavoima voisi epäonnistua nytkään.

Sunnuntai 19. kesäkuuta 2017, iltapäivä - Pelinappulat

Iltapäivästä sovittu tapaaminen Gabriellen kanssa oli piristänyt vapaapäivää. Hän istui pienen ravintolan syrjäisessä loossissa, jonne näköyhteyttä ei juuri ollut. Kirurgi oli jo tilannut itselleen juomaksi lasin kuohuvaa.
"Tässä on pöytänne, sir." Sabriel kohotti katseensa kun huomasi tarjoilijan johdattaneen jonkun Gabriellen varaaman pöydän luo.
"Tässä on varmasti tapahtunut virhe." Silti Sabriel soi kohteliaan hymyn tarjoilijan mukana tulleelle ulkoministerille.
"Ei, pöytä on varattu molempien nimellä, neiti."

Tarjoilija sai ulkoministeriltä jokseenkin tuiman, skeptisen katseen. Hänen PR-konsulttinsa oli sopinut iltapäiväksi haastattelun, jota ei kuulemma voinut siirtää tai perua, mutta journalistin sijasta häntä odotti yhtä hämmentynyt nainen. Charles soi naiselle hillityn, kuivan hymyn ja käänsi huomionsa takaisin tarjoilijan puoleen.
”Ole hyvä ja tarkasta uudelleen”, mies totesi.

Hieman pelästynyt tarjoilija nyökkäsi ja lähti kiireisin askelin kohti tiskiä.
"Millä syyllä hän sai sinut tänne?" Sabriel kysyi hieman uteliaana. Hän tavallaan jo arvasi mitä nainen oli tehnyt. Takaisin palannut tarjoilija vahvisti epäilyksen.
"Varaus on oikein, molempien nimillä."

Charles hillitsi halunsa hieraista ohimoitaan ja loi tarjoilijaan vain hyisen, pettyneen katseen.
”Kiitos”, hän totesi ja käänsi huomionsa sitten naiseen, jonka etäisen tutut kasvot yhdistyivät hyväntekeväisyysgaalaan ja Gabrielle Morlandiin. Pediatrian kirurgi tuskin vietti kaksoiselämää toimittajana.
”Gabrielle sopi minulle haastattelun, jota oli mahdotonta siirtää. Satutko tietämään siitä mitään?” mies kysyi naiselta ja loihti kasvoilleen melkein ystävällisen, väsyneen hymyn.

Sabriel pudisteli kevyesti päätään.
"En tiedä. Hän lupasi itse tavata minut joten epäilen molempien joutuneen vedätetyksi nyt. Anteeksi siitä." Hän viittasi miestä kuitenkin istumaan alas. Noloin oli jo tapahtunut.
"Ymmärrän toki jos sinulla on parempaa tekemistä kuin olematon haastattelu."

Charles ei ymmärtänyt mitä tapahtui. Hänellä oli ikävä tunne, että Gabrielle oli tehnyt jotain hänen selän takanaan, ja nainen hänen edessään ymmärsi mitä se oli.
”Ei, ei - iltapäiväni varattiin tätä varten”, hän vastasi istuen Sabrielin viittauksesta alas, sillä oli ollut jo tarpeeksi epäkohtelias.
”Kuinka virallisesti tapasimme aikaisemmin lasten syöpätutkimuksen hyväntekeväisyyspäivällisellä?”

"Gabrielle esitteli meidät." Sabriel vastasi rauhoittelevaan sävyyn, ottaen kulauksen juomastaan. Hän tiesi ettei se selvittäisi hänen ajatuksiaan, mutta kunhan nyt otti.
"Järjestääkö hän usein tällaisia yllätyksiä?"

Charlesilla oli erehtymätön kasvomuisti, mutta hän ei ollut häpeäkseen varma naisen nimestä. Ehkä se palaisi pian. Miehellä oli vielä ikävämpi tunne, että nainen ymmärsi tapaamisesta jotain, mitä hän ei vielä nähnyt.
”Millaisista yllätyksistä on kysymys?” hän kysyi kevyesti.

"Uskon etten ole tämän pöydän ääressä ainoa, jonka siviilisäädystä hän on tietoinen." Sabriel pudisteli kevyesti päätään.
"En olisi silti uskonut että hänellä olisi pokkaa järjestää sokkotreffit työnantajansa kanssa."

Sanan painoarvo rekisteröityi miehen hillityille kasvoille, ja hän räpäytti epäuskoisena silmiään. Ei siitä voinut olla kyse. Ei Gabrielle voisi huijata häntä sokkotreffeille. Vai voisiko? Hyvä luoja. Charles katsahti Sabrielia hienoinen hermostuneisuuden vivahde olemuksessaan. Jos hän ei ollut jossain kotonaan, ne olivat täysin puun takaa tulleet treffit. Mikä oli oikea etiketti sellaisille?
”En minäkään. Tämä on ensimmäinen yllätys, jonka hän on järjestänyt minulle”, mies totesi.

"Olen pahoillani." Sabriel pyysi anteeksi omasta puolestaan. Tilanne huvitti häntä ja siitä päätellen että tarjoilija ei selvästi uskaltanut tulla paikalle omatoimisesti kysymään juomista, Charlesia ei tainnut naurattaa.
"En pahastu jos poistut. En ole itsekään parhaimmillani yllätettynä."

”Sinulla ei ole mitään anteeksipyydettävää”, mies vastasi automaattisesti ja lisäsi sitten hämillisesti hymyillen, ”mutta keskustelen Gabriellen kanssa myöhemmin.” Sen hän tosiaan tekisi. Etiketti tällaisille tilanteille oli kenties hämärä, mutta se varmastikin kielsi naisen tylysti hylkäämisen.
”Tämän ravintolan pitäisi kuulemma olla hyvä. Oletko käynyt täällä aikaisemmin?”

Sabriel pudisteli päätään.
"En. Olen halunnut kyllä, mutta ei ollut tilaisuutta." Siksi hän oli paikkaa Gabriellelle ehdottanutkin tapaamispaikaksi. Kuinka kävikään? Hän ei tiennyt itkisikö vai nauraisiko. Kirurgi otti ruokalistan käteensä, kuitenkaan vielä avaamatta sitä.
"En haluaisi olla hän sen keskustelun aikana."

Charles naurahti vaivaantuneena ja kosketti niskaansa. Gabrielle saisi kyllä antaa erinomaisen selityksen toiminnalleen, mutta ehkä miehen oli syytä pehmentää imagoaan aste tai kaksi. Hän noudatti Sabrielin esimerkkiä ja poimi ruokalistan käteensä.
”Tiedätkö, mitä haluaisit?”

Sabriel avasi listan, sulkien sen hyvinkin pian.
"Tiedän. Mieti vain rauhassa." Vaikka Sabriel oli seikkailunhaluinen ja matkusteleva nainen, hän oli hieman nirso ruokansa suhteen.

Charles vilkaisi menua ja viittasi sitten tarjoilijaa lähemmäs hakemaan tilauksen. Onneton iltapäivä olisi ainakin hyvä tilaisuus kokeilla kehuttua ravintolaa. Mies tarjosi tilausvuoroa ensin Sabrielille, ja tilasi naisen jälkeen ravintolan lohen sekä kalalle sopivaa valkoviiniä.

Sabriel otti kanaa vuohenjuustolla sekä valkoviiniä. Hän kiitti tilauksen ottanutta tarjoilijaa, pyöräyttäen kevyesti lasia sormiensa välissä. Oli hankalaa kun ei tiennyt halusiko paikalle tullut osapuoli tutustua ollenkaan.
"Näin lehtijutun koirastasi. Oikein suloinen corgi."

”Kyllä”, Charles vastasi ja pohti, kuinka matalalle kaupungin uutiskynnys oli laskenut. Ehkä maailma kaipasi jotain suloista, pörröistä ja rakastettavaa terroritekojen, katastrofien ja ihmisten tyhmyyden vastapainoksi.
”Winston ujuttautuu näköjään lehdistöönkin”, hän totesi puolittain hymyillen, ”minun ei ollut tarkoitus ottaa koiraa enkä osaa vieläkään täysin sanoa, miten se päätyi minulle.”

Jotakin sellaista taustalla varmasti oli.
"Lähinnä sen Instagram-tili. En itse käytä sitä, niin huomasin jutun lehdessä."

”Se oli yksi Gabriellen oivalluksia”, mies kommentoi kuivalla huvituksella. Hänen henkilökuntansa päivitti vähä-älyisen koiran seikkailuja enemmän kuin mielellään, ja päivitysten suosion perusteella yleisö rakasti corgia.
”Onko sinulla lemmikkejä?”

"Hevonen tai no, puolikas hevosesta." Sabriel hymyili pehmeästi ajatellen voikkoa täysiveristään. Hän oli juuri aikaisemmin tänään ollut tallilla.

”Sinäkin harrastat ratsastusta?” Charles varmisti.

Sabriel nyökkäsi, nielaisten sen ottamansa kulauksen ennen kuin vastasi.
"Nimenomaan harrastan." Hän olisi voinut kysyä miten miehen hevoset voivat, mutta oli epäreilua että hän tiesi Charlesista niinkin paljon.

Miehen olemus rentoutui näkyvän asteen, kun hevoset tulivat puheeksi.
”Millainen hevonen sinulla on?”

"Englantilainen täysiverinen, 14-vuotias ruuna. Backfire on oikein hyvä harrastehevonen." Sabriel puhui hevosestaan lämmöllä. Se oli jälleen aamulla ollut oma mahtava itsensä maastossa, tarjoten mitä parhainta seuraa.

”Onko se ollut sinulla kauan?” Charles tiedusteli ja kiitti tarjoilijaa ruoan saapuessa. Lohi näytti hyvältä, ja mies nosti valkoviinilasin huulilleen tarkastellessaan viehättävästi sommiteltua annosta.

Sabriel puri huultaan, muistellessaan milloin tarkalleen oli ystävänsä kanssa ruunan ostanut.
"Viisi vuotta. En ymmärrä miten olen aiemmin pärjännyt ilman hevosta. Montako hevosta sinulla on nyt?"

Vastaus sai Charlesin hymyilemään. Hän saattoi samaistua: hän ei tiennyt, mitä tekisi ilman Paddyä. Heidän kilpavuotensa olivat ohi, mikä sai miehen haikeaksi, mutta hevonen oli silti tärkeimpiä olentoja hänen elämässään.
”Viisi kappaletta, joskin äitini, joka kasvattaa ja kilpailuttaa sekä kenttä- että kouluratsuja, yrittää aktiivisesti ujuttaa minulle saman verran lisää”, mies sanoi.
”Paddy Blue on elämäni hevonen, ja kilparatsastajani kilpailee neljällä muulla.”

"Muistan Paddy Bluen." Oli Sabriel seurannut ratsastusta jonkun verran aikoinaan ja seurasi edelleenkin.
"Sellaisia äidit kai ovat. Minun yrittää aina saada siirtymään kalliimpaan sairaalaan ja parempaan asemaan."

Charles naurahti.
”Ilmeisesti universaali ominaisuus. Minun yritti saada minut pyrkimään myös pääministeriksi vaalien kunniaksi.”

"Vaatimatonta! Ehkä oma äitini on sittenkin kohtuullinen vaatimuksineen." Sabriel naurahti pehmeästi. Nainen ei tuntunut ymmärtävän että lapsellaan ei ollut paljoa enää vaihtoehtoja työpaikkojen osalta.

”Työskentelitkö pediatrian kirurgina?” Charles varmisti muistavansa oikein.

"Tällä hetkellä kyllä." Kohta ehkä osaston johtavana kirurgina, mutta sen kertominen olisi turhaa brassailua. Etenkin kun se ei ollut varmaa.

Mies leikkasi palan kalastaan ja pohti sen makua.
”Kenties ravintola on kehujensa arvoinen.”

Sabriel hymyili hieman, nyökäten.
"Ei silti lempiravintolani veroinen."

Charles vilkaisi sivusilmällä ravintolan sisustusta. Hän enää harvemmin huomasi ympäristöään, ellei sitten erehtynyt terveystarkastajaa kaipaavaan kuppilaan. Joku oli sisustanut täällä kai Instagram-hullutus mielessään. Mies katsahti vaivihkaa yllättävää seuralaistaan ja rekisteröi, että naisen hymyssä oli jotain harvinaisen miellyttävää.
”Niinkö? Mikä on lempiravintolasi?”

"The Ledbury. Pidän siitä todella paljon." Liikaa, jos joku muu olisi saanut sanoa mielipiteensä.

”Se Notting Hillissä sijaitseva? Onko heillä bravuuria, jota suosittelisit?” mies kysyi.

"Lammas on todella hyvää. Olen kaavoihin kangistunut ja syön aina sitä." Sabi nyrpisti nenäänsä hymyillen. Seikkailunhimoiseksi ihmiseksi hän oli aika nirso tietyissä asioissa.

Charles nyökkäsi. Ehkä hänen pitäisi joskus kokeilla ravintolaa, pyytää vaikka assistenttiaan sopimaan tapaamisen sinne. Mies saattoi samastua kaavoihin kangistumiseen. Ei kai mikään ihme, että hän oli niin puutunut elämäänsä. Hän leikkasi lohtaan mietteliäänä.
”Ehkä minunkin pitäisi kokeilla sitä joskus.”

"Suosittelen. Toki jos haluaa heittäytyä villiksi, aivan paras ruoka on eräässä pienessä kojussa. En ole koskaan saanut niin hyviä fish'n chipsejä." Harmi ettei uppopaistettu ruoka ollut paras ratkaisu aina.

”Kojussa?” mies toisti hienovaraisesti hymyillen ja yritti olla kuulostamatta skeptiseltä. Kuvaus uppopaistetusta, pikaruoaksi laskettavasta kansallisruokalajista ja pienen kojun määritelmä toivat mieleen hygieenisen turvallisuusriskin.

Sabriel hymyili leveästi, tavoitellen pientä viattomuutta olemukseensa.
"Älä ole niin epäluuloinen. En ole vielä kuollut niihin ruokiin. Ilmeisimmin sinua ei saa kokeilemaan?"

Hymy nyki miehen suupieltä. Paistoivatko hänen ennakkoluulonsa läpi?
”Se varmaankin riippuu kojusta”, Charles vastasi koskettaen leukaansa ja katsoi seuralaisensa silmiä arvioiden.
”Ja suosittelijasta.”

Se oli onnekas arvaus. Sabriel ei ollut saanut edes Gabriellea sinne, joten siniverinen herra ulkoministeri tuskin olisi mahdollista puhua sinne.
"Ai? Millainen suosittelijan sitten pitäisi olla, jotta sinut saisi paikalle."

Se oli haastava kysymys. Mies laski katseensa vienosti hymyillen.
”Missä tämä koju sijaitsee?” hän kysyi, sillä suosittelijan arvioiminen muistutti vaarallisesti jotain flirttailuksi laskettavaa eikä se ollut Charlesin vahvuuksia.

Sabriel naurahti pehmeästi. Vai ei mies aikonut tarttua siihen?
"Batterseassa. Erään Thamesin vartta kulkevan kävelykadun varressa."

Charles mittaili naista viinilasinsa yli ja tunsi olonsa epätavallisen levolliseksi. Hän ei välittänyt smalltalkista - eikä sokkotreffeistä - mutta nyt keskustelu tuntui vaivattomalta. Gabrielle ansaitsi puhuttelun joka tapauksessa.
”Ahaa. Liikutko usein siellä?”

"Asun Tilson Gardensissa, joten aina välillä." Olihan se kohtalaisen lähellä hänen kotiaan kuitenkin.

”Viehättävää seutua?” mies kysyi laskien aterimet siististi lautaselleen ja siemaisten vielä kulauksen valkoviiniä.

"Riippuu keneltä kysyy. Minusta se on, mutta monen muun mielestä ei. Battersea siis."

”Mikä on saanut sinut asettumaan sinne?” mies kysyi ja katsahti heitä varuillaan silmällä pitävän tarjoilijan suuntaan.
”Voisinko tarjota sinulle jälkiruokaa?”

"Tarvitsin asunnon nopeasti aikanaan ja siellä oli hurmaava asunto vapaana. Kiireeseen melko sopuisaan hintaankin." Sen enempää ei tehnyt mieli avata asiaa, ellei kysyttäisi. Nainen näytti selvästi hieman yllättyneeltä, pyyhkien ilmeen kasvoiltaan mahdollisimman pian.

Se ei varsinaisesti ollut vastaus tarjoilijalle akuuttiin kysymykseen, joten Charles kohotti naiselle kulmiaan hienovaraisella kysyvyydellä.
”Onko heidän menussaan mitään, mitä haluaisit?”

"Heidän? Tarkoitatko nyt tätä kyseenalaista katukojua?" Sabriel hymyili vienosti.

Charles näytti hämmentyneeltä.
”Tarkoitin tämän ravintolan menua”, hän selvensi nyökäten kohti heitä odottavasti silmäilevää tarjoilijaa, ”mutta onko mielessäsi jokin toinen jälkiruoka, jota suosisit?”

"Täällä mangosorbetti on kuulemma taivaallista." Hän hymyili pehmeästi.
"Tosin, eräästä paikasta saa vielä parempia, tuoreita churroja joita kastaa sulatettuun suklaaseen."

”Onko se paikka Lontoossa?” Charles tarkensi kulmiaan hienoisesti kurtistaen. Luultavasti parhaat churrot myytäisiin Espanjasta, ja vaikka mies mielellään harrasti äkkilähtöjä vaikka toiselle puolelle maailmaa, tänään hänellä oli vain haastatteluun varattu iltapäivä.
”Ehkä voin tarjota sinulle sellaisen.”

"Parhaita Lontoossa, joten kyllä." Espanjasta saatavat olivat omaa luokkaansa, mutta nämä olivat parhaita Lontoossa. Hän todella suosi hienompien ravintoloiden ohessa kaikenlaisia katukioskeja.

Charles ei ollut varma oliko se vastaus ensimmäiseen vai jälkimmäiseen kysymykseen, mutta mies päätti tilata laskun kuitenkin. Kun tarjoilija toi sen, mies tarjoutui maksamaan, kuten herrasmiehen sopi.

Sabriel oli vetänyt jo lompakkonsa esiin, empien pitäisikö hänen kuitenkin maksaa oma osansa. Hetken päästä hän kuitenkin tyytyi laittamaan beigen nahkalompakon takaisin laukkuunsa.
"Kiitos."

Mies nousi ylös suoristaen laivastonsinistä puvuntakkiaan ja vilkaisten vaistomaisesti jatkuvasti elävää, äänetömmällä värisevää puhelinta. Vapaa-aika oli selvästi tuntematoman käsite hänen urallaan.
”Joten, saisinko tarjota sinulle jälkiruoaksi churron tai kaksi?”

"Miksei? En keksi mitä pahaa voisi mahdollisesti tapahtua." Sabriel vastasi hymyillen, vilkaisten miehen puhelinta. Raukkaa, tuolla todella oli kiire.

”Missä Lontoon parhaita churroja myydään?” Charles kysyi pohtien pyytäisikö autoaan tulemaan ravintolan edustalle. Vaalikausi kävi kuumana ja erityisesti roskalehdistön kamerat olivat häpeilemättömän röyhkeitä. Mies ei ollut aikeissa antaa haastatteluja eikä myöskään kaivannut toista tekosyyllä tai toisella skandaloitua juttua olemattomasta rakkauselämästään.

Sabriel joutui pohtimaan hetken.
"Kahden korttelin päässä."

Ei siis autoa. Vain hänen ulkona odottanut turvamiehensä, joka olisi omiaan rentouttamaan hämmentävien sokkotreffien tunnelmaa. Miehestä oli kuitenkin haastavaa hankkiutua eroon, kun terroriuhka Lontoossa oli kohonnut ja ulkoministeri sai entistä enemmän häiriintynyttä huomiota erinäisten uhkausten muodossa.
”Selvä. Näytä vain tietä”, mies tarjosi avaten Sabrielille ravintolan oven.

Sabriel ei edes hämmentynyt turvamiehestä ulkona. Se oli ollut enemmän kuin odotettavaa.
"En olekaan koskaan ollut ulkona turvamies kannoillani, vaikka joskus olisi ehkä ollut tarpeen."

Charles katsahti taakseen selvästi vaivaantuneena ja viittasi tummanpuhuvasti pukeutunutta, leveäharteista miestä pysymään kauempana.
”Olen pahoillani. Hän on hieman yli-innokas virkansa suhteen”, mies totesi sukaisten vaaleita hiuksiaan.
”Löytyvätkö Lontoon parhaat churrotkin pienestä kojusta?”

"En sanonut sitä pahalla." Pienikorkoiset, puuterinsävyiset korkokengät kopisivat kävelytietä vasten. Naisen huulille levisi viekas hymy.
"Saattaa olla että löytyy."

”Hienoa”, Charles vastasi yrittäen olla maalaamatta mieleensä kuvaa rähjäisestä kärrystä, jonka pitäjä ei tuntenut hygienian tai asiakaspalvelun peruskäsitteitä.
”Monellako kojulla yleisesti asioit?”

Sabriel vilkaisi Charlesia.
"Kävin juuri vastaavan keskustelun Gabriellen kanssa. Selvisin elävänä Afrikastakin, joten ehkä nämä kojut eivät ole niin pahoja kuin kuvittelette. Ja aika usein."

Mies kohotti naiselle kulmaansa hienovaraisella skeptisyydellä ja vilkaisi silmäkulmastaan muutaman metrin päässä heidän takanaan kulkevaa turvamiestä. Hän tunsi olonsa naurettavaksi kulkiessaan sellainen perässään, mutta toimisto oli vaatinut sitä.
”Vai niin. Minun on kai luotettava sanaasi”, Charles totesi aivan vakuuttumatta.

"En kuule vakuuttuneisuutta äänessäsi." Sabriel nauroi pehmeästi, hieraisten kyynerpäällään miehen kylkeä hellästi.

”Missä päin tämä koju on?” mies kysyi, hieraisten niskaansa. Hän ei ollut varma, kuinka vastata naisen tuttavalliseen eleeseen: hän tunsi olonsa toivottoman kömpelöksi kaikessa, mikä muistutti flirttailua.

Sabriel kulki määrätietoisesti oikeaan suuntaan.
"Pari käännöstä vielä. Älä toki hihku innosta. Lordi Edgerly, näytätte siltä kuin taluttaisin teitä teurastamolle."

Charles painoi päätään anteeksipyyntönä.
”Olet oikeassa. On mielenkiintoista nähdä, mistä Lontoon parhaat churrot tulevat. En ole itse asiassa tainnut koskaan syödä sellaista.”

"Älä nyt maatasi myy, en loukkaantunut. Reaktiosi on vain niin huvittava." Sabriel pysähtyi pienen, siistin kojun eteen. Sieltä ei saanut oikein muuta kuin crepejä ja erilaisia uppopaistettuja leivonnaisia. Koju näytti siistiltä ja nainen tilasikin heille neljän uppopaistetun leivonnaistikun annoksen. Ne eivät olleet aivan pieniä, mutta kaksi voisi hyvällä omatunnolla syödä.

Charles silmäili kojua hienovaraisella epäluulolla, mutta olisi ollut tavattoman epäkohteliasta olla ottamatta vastaan naisen tarjoamaa jälkiruokaa. Niinpä mies piteli sydänsairautta muistuttavia tikkuja käsissään tietämättä aivan mitä tehdä niiden kanssa.
”Kiitos”, hän sanoi aavistuksen hämillisenä. Pitikö tikkua dipata jonnekin?

Parin metrin päässä oleva penkki ei olisi voinut olla parempi idea. Hän istui alas ja kastoi paperiin käärityn tikun suklaaseen ja haukkasi. Ei kaunista ja eleganttia syötävää, mutta hän ei yrittänyt ollakaan sellainen silloin kun ei ollut pakko.

Charles vapautti toisen kätensä tarjoamalla toisen tarpeeksi tuhdeista leivostikuista heidän perässään tulleelle Fergusonille ja istahti sitten pukuaan pyyhkäisten naisen viereen. Hän seurasi empien Sabrielin esimerkkiä ja maistoi suklaista jälkiruokaa nyökkäillen kohteliaasti sen maulle ja pyyhkäisten suutaan lautasliinalla.
”Ei hullumpaa.”

"Sano nyt vain suora mielipide. Olen iso tyttö, kestän kyllä." Sabriel vastasi hymyillen.

”Tarkoitan sitä. Ei hullumpaa. Suosin yleisesti hieman kevyempiä ja raikkaampia jälkiruokia, mutta omassa kategoriassaan tämä on varsin maistuvaa”, mies sanoi.

"Tuntuu siltä että kaikki tekevät nykyään niin." Sabriel ei ymmärtänyt viehätystä, ainakaan täysin. Joskus överi ja raskas jälkiruoka oli paikallaan.

”Mutta sinä et? Ovatko churrot lempijälkiruokasi?”

"En tiedä. Lempijälkiruokani vaihtelee päivästä ja olinpaikasta riippuen." Sabriel hymyili hieman, haukaten toisen palan.

Charleskin haukkasi churroa uudelleen. Turvamies oli jo viimeistellyt omansa ja näytti varsin tyytyväiseltä napsiessaan suklaakastikkeen jämiä vaivihkaa sormenpäistään.
”Todellako? Mitä se oli eilen?”

"Eilen se oli appelsiini ja kaksi kiiviä. Sitä edeltävänä päivänä kinuskilatte kahvilasta." Sabriel sai ensimmäisen omansa syötyä, kastaen toisen suklaaseen.

Mies viimeisteli omansa ja pyyhki kätensä hajamielisesti lautasliinaan. Ferguson oli käynyt ostamassa itselleen vaivihkaa toisen.
”Kuulostaa monipuoliselta.”

"On tylsää kangistua kaavoihinsa. On mukavampaa kun edes pienet asiat vaihtuvat arjessa."

Se oli totta. Charles katsahti naista tutkivasti ja pudotti jälkiruokansa paperit siististi penkin vieressä olevaan roskakoriin. Tämä oli ei ollut paikka, jossa hän normaalisti asioisi, mutta ehkä mukavuusalueen ulkoupuolelle astuminen teki hyvää, ainakin kyynisyyttä korulauseillaan roikkuvien onnellisuusoppaiden mukaan.
”Ehkä minunkin tulisi toteuttaa sitä aktiivisemmin.”

"Ehkä. Sinun tosin kannattaa ehkä aloittaa kokeilemalla vaikka tavallisia kahviloita, tämä näytti olevan suuri kokemus. Ja kauhunhetki."

Mies painoi katseensa huvittuneena hymyillen.
”Sanotko, etten selviytynyt tehtävästä kunnialla?”

"Näytit hyvin kauhistuneelta." Sabriel muistutti pehmeästi.
"Joten jotta et kuole sydänkohtaukseen, suosittelen ensin vain laskemaan vaikka kahviloiden standardeja."

”Kiitos neuvosta”, Charles totesi kuivalla huvittuneisuudella.

"En tarkoittanut loukata." Sabriel ei tosiaan halunnut tehdä sitä, mutta olisi myös hyvä olla realisti.

”Älä huoli. En ole helposti loukattavissa”, mies rauhoitteli ja vilkaisi vaivihkaa kelloaan.

"Piti silti muistuttaa. Minun pitäisi varmaan palauttaa sinut töihisi." Sabriel nousi seisomaan, kiertäen ohutta sifonkihuivia kaulaansa. Hän voisi onneksi poistua kotiin.

”Voinko tarjota kyydin?” Charles kysyi nousten ylös ja viitaten turhautuneena Fergusonia pysymään kauempana. Näyttikö hän olevan hengenvaarassa?

"Ei sinun tarvitse miesparalle huitoa." Sabriel naurahti pehmeästi.
"Kyyti kyllä kelpaisi."

Charles katsahti yli-innokasta turvamiestä viileästi vailla katumusta, nyökkäsi naiselle ja lähetti viestin kuljettajalleen. Parin minuutin kuluttua musta auto liukui pysähdyksiin kadun varrella, jota pitkin he kävelivät. Charles avasi Sabrielille takaoven ja kiersi itse auton toiselle puolelle.
”Minne haluaisit mennä?”

"Kingswood road on hyvä. Kävelen siitä kotiin." Hän ei kaivannut naapurin yksinäistä mummoa tuijottamaan ikkunasta kun tällainen auto ajaisi pienkerrostalon eteen. Ei todellakaan.

Charles vaihtoi katseita ajajan kanssa varmistaakseen, että määränpää oli kuultu, hiljensi tärisevän puhelimen ja kääntyi paremmin Sabrielin puoleen takapenkillä.
”Onko sinulla terveisiä Gabriellelle? Vaihdan hänen kanssaan muutaman sanan.”

"Ei mitään sellaista mistä en voisi itse soittaa." Sabriel naurahti pehmeästi.
"Aistinko pientä nyreyttä häntä kohtaan?"

Charles soi seuralaiselleen hillityn hymyn.
”Iltapäivä oli harvinaisen miellyttävä”, hän vakuutti, ”mutten voi sanoa arvostavani tapaa, jolla se järjestettiin.”

Sabriel kohotti kulmiaan. Miellyttävä? Missähän olisi seinä johon vetää rasti?
"Hyvä niin. Älä ole turhan ankara hänelle kuitenkaan."

Mies laski katseensa ja hymyn sävy muuttui haikeammaksi. Gabrielle työskenteli hänelle ja vaikka naisen tarkoitusperät olivat varmasti olleet hyvät, Charles ei pitänyt huijatuksi tulemisesta tai manipuloinnista. Totta, ehkä hän ei olisi varmastikaan edes harkinnut ajatusta sokkotreffeistä ilman rankkaa painostusta, mutta hänen periaatteensa eivät antaneet katsoa tällaista toimintaa läpi sormien.
”Kiitos lounasseurasta ja uudesta, hmm, elämyksestä”, Charles kiitti viitaten huvittuneena churrokojuun.

"Ajattele sitä niin että hän on nainen äitiyslomalla, nainen joka on tottunut tekemään kokoajan töitä. Ehkä hetkellinen tylsyys sumensi ajattelua." Sabriel hymyili, nousten autosta.
"Kiitos sinulle. Olen otettu siitä että olin miellyttävää seuraa." Hän ehti vielä kerran kiusoitella ministeriä, ennen kuin painoi oven kiinni perässään.
Mitä ihmettä juuri oli tapahtunut?

Perjantai 16. kesäkuuta 2017, iltapäivä - Kurinpalautus

Gabrielle oli päivävisiitillä Lontoossa. Hän seurasi ulkoministerin avustajan perässä, huokaisten syvään kun avasi oven ja astui sisään.
"Päivää Charles."

Ulkoministeri nousi raskaan, tammipuisen kirjoituspöydän takaa, jolle moderni, virtaviivainen kannettava tietokone ei aivan tuntunut istuvan ja tervehti Gabriellea hillityllä nyökkäyksellä. Mies viittasi naista istumaan pöydän edessä olevaan nojatuoliin, ennen kuin aloitti.
”Joten, tiistain haastattelu oli mielenkiintoinen. Onko sinulla jotain, mitä haluaisit sanoa?”

Gabrielle hymyili sisäänpäin, pysyen kuitenkin ulospäin vakavana.
”Anteeksipyyntö elämääsi sotkeutumisesta?"

”Miksi teit niin?” Charles kohotti kulmiaan ja nojasi takanaan olevan ikkunalautaan käsivarret kevyessä puuskassa.

"Rehellisesti? Olisitte hyvä pari mielestäni. Sabriel ei kuitenkaan koskaan olisi uskaltanut pyytää sinua ulos ja sinä taas et olisi pyytänyt häntä ulos." Gabrielle hymyili vaisusti. Häntä väsytti.

Aivan, naisen nimi oli Sabriel. Charles hieraisi kasvojaan yrittäen pitää huomionsa olennaisessa.
”Arvostan ajatusta, ja ihailen suurisydämisyyttäsi ja lämpöäsi - mutta valehtelu, huijaaminen ja petos eivät ole työkaluja, joita arvostan. Tapa, jolla järjestit minut paikalle oli törkeä, ja… Arvelitko, että ystäväsi olisi halunnut pyytää minua ulos?”

Gabrielle hymyili hieman leveämmin.
"Ja pyysin anteeksi sitä. Ja tiedän että hän olisi halunnut "

Charles kohotti kulmaansa merkitsevästi. Gabrielle ei vaikuttanut olevan lainkaan pahoillaan, mutta toisaalta hän ei ollut tainnut sitä odottaakaan. Hän oli kannustanut PR-konsulttiaan olemaan rehellinen sen sijaan, että hiipisi hänen ympärillään varpaillaan niin kuin suurin osa hänen alaisistaan - ja elämänsä ihmisistä - ja Gabrielle taisi syleillä rooliaan.
”Mikä ihme saa sinut päättelemään niin?”

Gabrielle ei pelännyt Charlesia ihmisenä, joten se ei ollut rooli. Hän ei vain aikonut esittää katuvansa asiaa kovin paljon.
"Kysyin."

Charles näytti skeptiseltä.
”Luulin, että pidit siitä, etten seikkaile roskalehdissä henkilökohtaisella elämälläni. Oletko tylsistynyt?”

"Eivät treffit tarkoita roskalehtiä. Eiväthän nämäkään päätyneet sellaisiin. Sabrielissa ei ole mitään mikä kiinnostaisi lehtiä."

Mies ei ollut koskaan ymmärtänyt, mikä ylitti lehdistön uutiskynnyksen, joten ehkä hänen oli luotettava Gabriellen sanaan. Jostain syystä hänen elämäänsä oli jaksettu vaania vuosien varrella: kai hänen toivottiin tekevän jotain järkyttävää. Strictly Come Dancing oli selvästi sellaista, sillä hänen osallistumisensa tuntui olevan loputtoman kiinnostavaa ja herättävän ties mitä spekulointia, vaikkei ohjelmasta ollut esitetty kuin vasta kaksi jaksoa.
”Minkä perusteella päättelit, että me olisimme hyvä pari?” mies kohotti kulmaansa. Sabriel tuskin janosikaan kuvaansa lehtien sivuille toisin kuin muutama hänen tuttavansa, jotka olivat turhaan kehitelleet romanttista virettä heidän välilleen.

"Näytätte hyvältä parilta. Sabrielissa on luonnetta, vaikka ensitapaamisella ei uskoisi. Hän pärjäisi sinun ja perheesi kanssa. Lisäksi hän saattaisi kelvata vanhemmillesi, vaikka ei olekaan siniveristä sukua. Ja jos ei kelpaisi, hän tekisi kuten minä ja pakottaisi itsensä kelpaamaan." Nainen hymyili vaisusti ajatellessaan miehensä vanhempia.
"Olen ollut Teddyn kanssa tarpeeksi kauan tietääkseni että sinulla on tapa kapinoida tällaista vastaan, joten en voinut selittää tätä sinulle heti. En ole äitisi, en ajattele muiden kuin sinun etuasi."

Charles vajosi istumaan tuoliinsa ja tuijotti Gabriellea yrittäen ymmärtää, mitä nainen sanoi.
”Arvostan ajatusta, mutta en palkannut sinua parittamaan minua”, mies aloitti ja keskeytti sitten suupieli huvituksesta nykien.
”Kanssani pitää pärjätä?”

"En saanut siltä ajalta palkkaa kun paritin sinua." Gabrielle lisäsi hymyillen.
"Pitää. Nimenomaan pärjätä."

Charles risti sormensa ja nojasi leukansa niitä vasten katsellen Gabriellea tutkivasti huvittuneena hymyillen.
”Ja sinusta ystäväsi on oikea ihminen hommaan? Soittiko hän sinulle niiden tavattoman sulavien sokkotreffien jälkeen ilmoittautuen vapaaehtoiseksi vai onko tämä täysin omaa kuvitelmaasi?”

"On. Ja ei niiden jälkeen, mutta kysyin ennen treffien järjestämistä. Ja hän sanoi viihtyneensä."

”Voi luoja, Gabrielle”, mies huokasi hieraisten kasvojaan. Tämä oli absurdia. Tämä oli jotain, mitä hänen äitinsä oli yrittänyt tehdä siitä saakka, kun hän oli 16.
”Ehkä… Ehkä meidän pitäisi vain palata työasioihin. Onko kaikki kunnossa PR-rintamalla? Siitä huolimatta, että joku tylsistynyt lehdistön edustaja yrittää sinnikkäästi värittää minun ja tanssinopettajani välille jotakin uutisen arvoista.”

"On, kaikki on kunnossa." Nainen vastasi ammattimainen, vakava ilme kasvoillaan.
"Olen yrittänyt hoitaa sitäkin asiaa, mutta kirjoittajalla taitaa olla uransa pelissä tai jotakin."

”Selvästi”, Charles totesi ja pudisti päätään. Hän todella nautti tanssimisesta, mikä kuulemma välittyi tuomareille, mutta ei voinut sietää realityshow’hun liittyvää hölynpölyä.
”En voi uskoa, että minut on sidottu tähän farssiin.”

"Sellaista sattuu. Kestä se nyt ja lupaan pitää tällaiset jatkossa tarpeeksi kaukana." Gabrielle vastasi hymyillen.

Charles naurahti.
”Pidän tuosta kiinni”, hän sanoi viitaten lupaukseen. Show’sta ei pääsisi irti, ennen kuin hänet äänestettäisiin pois, ja kilpailuhenki miehen sisällä ei voinut toivoa häviötä.
”Oletko aikatauluttanut minulle lisää haastatteluita tai ”haastatteluita”, joista minun olisi hyvä olla tietoinen?”

"En. Ajattelin yrittää antaa jotakin kesäloman kaltaista. Ja oliko se haastattelu nyt niin hirveä? Ei lasketa sitä että sinut yllätettiin."

Ulkoministerin virkaan ei kuulunut lomaa, mutta ajatus oli huomaavainen. Mies kohotti kulmaansa Gabriellen vaatiessa tuomiota ”haastattelusta”.
”En pidä sokkotreffeistä”, Charles vastasi merkitsevästi, varsinkaan niiden tullessa täytenä yllätyksenä.
”Mutta ei ystävässäsi mitään vikaa ole, jos sitä kysyt.”

"Kysyin ja en kysynyt." Gabrielle vastasi salaperäisesti, jättäen asian siihen. Charles tekisi mitä tekisi asian suhteen.

Mies siristi silmiään epäluuloisena.
”Suunnitteletko jotain, mitä en arvostaisi?”

"En. Saat tehdä tai olla tekemättä mitä ikinä haluatkaan." Gabriellen ilme pysyi vakavana kun hän sanoi sen.

”Ahaa. Sehän on hyvin huomaavaista sinulta”, Charles totesi huvittuneena.

"Eikö? Suorastaan armeliasta." Hän olisi halunnut kysyä aikoiko Charles tehdä jotakin, mutta hän antoi sen olla.

Mies vaistosi sen eikä siksi halunnut kysyä neuvoa, vaikka tunsikin ajatuksensa sekaviksi. Gabrielle oli jo tarpeeksi rohkea järjestellessään hänen elämäänsä. Hän oli viettänyt viimeiset 20 vuotta vastustaen yrityksiä saada hänet pariutumaan, ja näköjään kiinnostumalla aivan vääristä naisista ja tekemällä typeriä päätöksiä. Hän tarvitsi aikaa ajatella.
”Kyllä. Voimme sopia, että puhumme jatkossa tapaamisista niiden oikeilla nimillä, eikö?”

"Sovitaan niin." Gabrielle vastasi hymyillen hieman.
"... Aiotko tehdä asialle jotakin? Kysyn tätä ystävänä, en parittajana."

Charles nauroi epäuskoisena ja sukaisi vaaleita hiuksiaan.
”Mitä arvelet?”

"En tiedä. Siksi kysyin. Se että seura on ollut miellyttävää, ei varsinaisesti kerro mitään."

”Ehkä hyvä niin”, Charles hymyili huvittuneena.
”Pikaiset lounastreffit eivät myöskään kerro kovin paljoa.”

"Josta pääsemme edelliseen kysymykseeni. Kertoivatko ne jotain mistä pidit?"

”Oletpas utelias”, mies nauroi.
”En tiedä koenko oloani mukavaksi asiasta keskustellessa, mutta vastauksena kysymykseesi en tiedä, en voi muodostaa mielipidettä yhden tai kahden tapaamisen perusteella.” Se nyt ei varsinaisesti pitänyt paikkaansa, sillä Charles oli pahamaineisen nopea arvioimaan ihmisiä eikä muuttanut mielipidettään ilman hyvää perustetta. Sabrielista hän ei kuitenkaan osannut muodostaa koherenttia ajatusta, mikä hämmensi häntä suuresti.

”Voisin takertua siihen että valehtelet minulle, mutta annan sen olla." Gabrielle tiesi Charlesin tuomitsevan hyvinkin nopeasti.

”Hyvä on, en ole muodostanut ystävästäsi mielipidettä”, Charles selvensi tietäen, ettei voisi vaatia naista olemaan valehtelematta hänelle, jos ei noudattaisi itse omaa periaatettaan.

Gabrielle naurahti, pyöräyttäen kevyesti silmiään.
"Olet yhtä mahdoton kuin ystäväsi."

”Mukava kuulla”, mies naurahti.
”Kiitos, kun tulit Lontooseen.”

"Minulla oli täällä muutakin menoa tänään, joten ei ongelmaa." Gabrielle ei kuollakseenkaan ymmärtänyt miksi oli suostunut tapaamaan Keikon miehineen Lontoossa. Ehkä siksi että se mitä hän tiesi miehestä, ei ollut imartelevaa tai kannustanut ainakaan tapaamaan tuota Matthew sylissä.

”Hienoa”, Charles vastasi hillitysti hymyillen ja avasi uudelleen sähköpostinsa.
”Katsotaan ensi viikolla Skypen kautta Brysselin konferenssiin liittyviä yksityiskohtia.”

"Katsotaan. Ilmoita kun tiedät mihin rakoon saat palaverin mahtumaan." Gabrielle nousi ylös, suoristellen mekkonsa helmaa.

”Tehdään niin. Mukavaa päivää”, mies toivotti ja keskitti huomionsa takaisin keskenjääneeseen sähköpostiin.

Lauantai 7. lokakuuta 2017, 17:45 - Vaununne odottavat

Musta, moderni Bentley liukui pysähdyksiin Tilson Gardensin kapean kadun varrelle täsmälleen sovittuun aikaan, ja laivastonsiniseen pukuun ja mustaan pooloneuleeseen pukeutunut mies nousi autosta odottamaan seuralaistaan. Charles sulki takavaloissaan hiihtävän Range Roverin pois mielestään ja katseli hiljaista, viehättävää naapurustoa poissaolevana. Grease-musikaalin tänään Crawleyssä esiintyvä kansallinen kiertue oli antanut hänelle sopivan syyn pyytää neiti Sabel viettämään iltaa kanssaan. Gabriellen lempeäsilmäinen ystävätär oli maininnut kerran musikaalin kuuluvan lempielokuviinsa. Neiti Sabelille soittaminen Gabriellen huomaamatta oli ollut haastavaa, ja vaikka Charles olisikin mielellään pimittänyt illanvieton röyhkeäksi heittäytyvältä PR-konsultiltaan - sokkotreffien salaa orkestroiminen ei ollut kannustettavaa käytöstä - hän arveli Gabriellen onkivan tiedon käsiinsä tavalla tai toisella.
Hän oli harkinnut neiti Sabelille soittamista useampaan otteeseen syksyn aikana, mutta sopivan, tarpeeksi huomaamattoman tilaisuuden löytäminen oli ollut haaste. Hänen PR-konsulttinsa oli huomauttanut, että kenet tahansa hän kutsuisi mukaansa yhteen lukemattomista tilaisuuksista, joissa hänen vaadittiin ravaavan, päätyisi todennäköisesti mukaan lehdistön arvausleikkiin hänen olemattomasta rakkauselämästään.
Charles ei halunnut sekoittaa neiti Sabelia siihen osaan elämästään, josta kukaan ei ymmärtänyt varoittaa, ennen virkaan astumista.

Sen yhden kerran jälkeen Gabrielle oli yrittänyt käyttäytyä. Hän kuitenkin piti työstään, eikä halunnut käydä työnantajansa hermoon.
Sabriel sen sijaan oli yllättynyt kutsusta, kylläkin vain positiivisesti. Nainen ei ollut kertonut kenellekään, ei edes Gabriellelle. Koska nainen ei ollut osannut kysellä, hän kuvitteli ettei tuokaan tiennyt.
Tyylikkäästi pari minuuttia myöhässä hän sulki alaoven perässään, tarkistaen kaiken olevan mukana.
"Hei, anteeksi kun kesti." Syyt Sabriel ei antanut. Charlesin ei tarvinnut tietää hänen välittäneen tänään poikkeuksellisen paljon siitä, miten loivasti kiharretut hiukset laskeutuivat.

Charles kiersi auton ympäri naisen tullessa ulos ja avasi matkustajan puolen oven.
"Hei", mies sanoi ja hymyili hienoisesti. Saiko hän kommentoida neiti Sabelin ulkonäköä? Charles tunsi tulevansa hulluksi työnsä ja asemansa kahleiden kanssa. Sabriel näytti hyvin kauniilta. Antaisiko kohteliaisuus illalle väärän sävyn? Lopeta, mies huokasi itselleen.
"Kiitos, että lähdit kanssani."

Brunette nainen ei oikein tiennyt mitä olisi illasta ajatellut tai mitä kuvitteli Charlesin ajattelevan. Hän pudisteli kevyesti päätään.
"Mielelläni, vaikka yllätyinkin kutsusta."

Charles katsahti naista silmäkulmastaan ja kiersi ajajan puolelle suljettuaan matkustajan puolen oven.
"Miksi niin?" mies tiedusteli ystävälliseen sävyyn ja käänsi auton ympäri Range Rover tehokkaasti takana pysytellen.

"En tiedä." Siinä Sabriel oli rehellinen. Kutsu oli ollut yllättävä, eikä hän tiennyt mikä siinä oli kaikista yllättävintä. Hän jätti sujuvasti takana valuvan auton huomiotta. Eiköhän sille ollut syynsä.

Charleskaan ei ollut varma, miksi kutsu oli yllättävä. Saattoihan nainen olla varattu ja suostui kutsuun silkasta kohteliaisuudesta, mutta sillä ei ollut merkitystä. Miehellä ei ollut aikomusta olla muuta kuin moitteeton herrasmies. Luoja tiesi, että hän oli tehnyt tarpeeksi typeryyksiä yhden vuoden aikana.
”Kieltämättä kutsu on myöhässä”, hän totesi häivähdys hymyä suupielessään.
”Minun oli vaikeaa myöntää, että Gabrielle oli oikeassa.”

Sabriel suoristi polvimittaisen mekkonsa helmaa istuttuaan autoon. Lempeisiin silmiin syttyi utelias katse, kun hän vilkaisi silmäkulmastaan herra Edgerlyä.
"Ai? Missä hän oli oikeassa?"

Charles vilkaisi Sabrielia silmäkulmastaan. Oli ollut typerää olla ottamatta yhteyttä neiti Sabeliin, koska hän ei halunnut rohkaista Gabriellen sekaantumista rakkauselämäänsä. Oli ollut typerää sekaantua Bexiin, tavattoman typerää, ja vielä typerämpää takertua ajatukseen tulevaisuudesta, joka ei ollut mahdollinen. Ehkä hänen oli annettava itselleen mahdollisuus olla onnellinen.
Ja neiti Sabel todella näytti hyvin kauniilta tänään.
”Että nauttisin seurastasi.”

Sabriel ei ehtinyt pidätellä pientä virnettä. Vai niin?
"Jos ette ole vielä myöntäneet, en suosittele myöntämään. Hänellä on taipumus muistaa sellaiset myöntymykset. Ja olla sietämätön."

Charles nauroi kuin huomaamattaan. Kenties hän voisi saada neiti Sabelista liittolaisen röyhkeää PR-konsulttiaan vastaan. Gabrielle oli toki ollut oikeassa eikä mies voinut todella olla vihainen: päinvastoin, hän piti konsultista, joka ei pyrkinyt miellyttämään häntä ja mukailemaan hänen mielipiteitään. Ellei Gabrielle työskennellyt hänen äidilleen ja yrittänyt järjestää häntä soveliaisiin naimisiin, ehkä nainen jopa toivoi hänen olevan onnellinen.
Hän ei vain ollut tehnyt itselleen palveluksia ollessaan niin tyly heidän järjestetyssä tapaamisessaan ja niin etäinen heidän tavatessaan sattumalta syksyn mittaan. Ehkei ollut lainkaan yllättävää, että neiti Sabel yllättyi illan kutsusta.
”Kuinka pitkä ystävyys teillä olikaan takananne?”

Sabriel oli tosiaan yllättynyt, eikä vieläkään tiennyt miksi sellaisen oli oikeastaan saanut. Ehkä syynä oli se, että Charles nautti hänen seurastaan.
"Ei kovin pitkää, mutta riittävän, jotta tunnen hänet. Gabrielle ei koskaan antaisi sellaisen unohtua."

”Olet luultavasti oikeassa siinä”, mies totesi luoviessaan Lontoon poikki kohti etelää ja Crawleyä. Luultavasti olisi ollut luontevampaa ehdottaa teatteria tai oopperaa keskustassa, ei reilun tunnin ajomatkan päässä, mutta Charles ei halunnut saada naista tuntemaan oloaan hetken mielijohteeksi. Ehkä myöntävä vastauskin oli todennäköisempi, mikäli hän saattoi ehdottaa jotain, mistä nainen piti.
”Millainen viikko sinulla on takanasi?”

Sabriel laski laukkunsa siististi syliinsä. Hän oli lähtenyt mielellään, sillä musikaali varmasti olisi hänen mieleensä.
"Siedettävä. Ei puhuta siitä, työasiani eivät ole mieltä ylentäviä missään määrin." Kukaan ei haluaisi kuulla sairaista lapsista.
"Millainen sinun viikkosi on ollut?"

Charles kohotti kulmaansa.
”Minunkaan työasiani eivät ole kovin mieltä ylentäviä”, hän vastasi puolittain hymyillen. Maailman nykyisessä tilassa politiikka oli yksi painajainen toisen perään.
”Kenties voimme siis jättää työasiat pois tästä viikonlopusta.”

"Ehkä se on parasta." Heidän työnsä eivät tosiaan olleet piristävintä laatua. Hetken hiljaisuutta siedettyään Sabriel päätti rikkoa sen.
"Teetkö Lontoossa muuta kuin töitä?" Ei hän ollut perillä ministerin asumis- ja elämisjärjestelyistä, vaikka ainakin spekulaatiot niistä olivat hyvin julkisia.

”En kovin paljoa”, mies totesi.
”Käyn katsomassa hevosteni etenemistä pohjoisessa niin usein kuin ehdin, ja näin kesäkaudella katsomassa niiden kisoja milloin vain mahdollista. Viihdyn myös merellä purjeveneen kanssa ja nautin lyhyen varoitusajan ulkomaanmatkoista, mutta valitettavasti virassani ei suhtauduta äkillisiin katoamisiin kovin suopeasti”, Charles totesi ja hieraisi sileäksi ajettua leukaansa.
”Entä sinä? Sinullahan oli hevonen lähistöllä?”

Hillityn beigen ja vaaleanpunaisen sekoituksella meikatut huulet mutristuivat kevyesti. Hän ei olisi voinut kuvitella elämää niin että Backfire eläisi kaukana.
"Oi ei. Etkö ratsasta Lontoossa ollenkaan?" Hän olisi tullut hulluksi ilman rentouttavia maastoja, katkaisemassa masentavaa arkea.
"On. Ja en tiennyt että nautit yllättävistä matkoista. Omani eivät ole yllättäviä, mutta yritän aina tehdä jotakin elämykellistä."

”En, valitettavasti. Joskus harkitsisin tuovani hevoseni tänne, mutta minulla ei olisi tarpeeksi aikaa niille, ja tiedän Paddy Bluen olevan onnellinen Northumberlandin avarissa, rauhallisissa maastoissa”, Charles sanoi. Hänen työpäivänsä jättivät hänelle hyvin vähän vapaa-aikaa.
”Millaiset asiat lasket elämyksellisiksi?”

"Haluaisitko joskus mennä? Uskon että ystäväni lainaisi omaa hevostaan. Hän omistaa tallin jolla Backfire asuu." Samalla hän voisi toki tulla näyttämään maastoja ja pitämään seuraa.
"Olen käynyt ratsastuslomilla Espanjassa ja Australissa. Olen haaveillut sukeltamisesta ja vuorikiipeilystä. Tai vaeltamisesta."

Charles ei ollut varma, sisältyikö neiti Sabelin seura ehdotukseen - toivottavasti.
”Se olisi varmasti mukavaa”, hän vastasi, yllättyneenä huomaavaisesta tarjouksesta. Aktiivisten, seikkailuhenkisten lomien kuvaus sai hänet katsahtamaan naista hymyillen.
”Onko jotain, mitä et tohtisi kokeilla?”

Nainen pudisteli kevyesti päätään. Hän nautti ulkoilusta ja halusi kokea asioita, nyt kun vielä oli nuori ja pystyi siihen.
"Hyppäsin jo opiskeluaikoina benji-hypynkin. Haluan vain kokeilla mahdollisimman paljon asioita, kun vielä voin."

”Vaikuttavaa”, mies totesi vilpittömästi.
”Onko sinulla jo seuraava, hmm, elämyksellinen matka suunniteltuna?”

Sabriel pudisteli päätään.
"Ei vielä. Ensi kesänä on seuraava mahdollisuus pidempään lomaan ja en ole vielä keksinyt mitä haluaisin tehdä."

Charles nyökkäsi.
”Olen odottanut tilaisuutta käydä saarellani, mutta sellaista ei ole tullut vielä vastaan.”

"... Saarellasi?" Sabriel ei voinut olla nauramatta. Sen oli oltava vitsi, eikö?

Ehkä se oli ollut typerä maininta. Muisto sai edelleen Charlesin korvat punehtumaan asteen. Mies hieraisi nenänpieltään nolostuneena. Mitä hän voisi sanoa? Tarina päätyisi varmasti joskus muutenkin lehtiin.
”Se on syy, miksi alkoholi ja mahdollisuus internetostoksiin eivät sovi yhteen.”

Sabriel katsoi Charlesia enemmän kuin yllättyneenä, naurua pidätellen.
"... Ei. Apua. Anteeksi, en saisi nauraa." Ja silti nauratti.
"Noh, ei kaikilla ole saarta. Vaikka se olisi ostettu humalassa."

Miehen olisi tehnyt mieli protestoida, mutta tottahan se oli. Hän oli antanut itsensä humaltua ja viihdyttänyt sitten yksinäistä iltaa ostamalla kohtuuttoman anteliaita lahjoja elämänsä ihmisille ja itselleen tuhdin kokoisen saaren Polynesiasta sekä tanssikurssin. Oli ironista, että kenties sen seurauksena hän oli tullut satuloiduksi naurettavalla, televisioidulla tanssikilpailullakin.
”Minun oli tarkoitus myydä se pois, mutta lopulta en voinut.”

"Mikset?" Sen selityksen Sabriel haluaisi kuulla. Hän tosiaan halusi kuulla sen.

Charles huokasi ja juoksutti sormet läpi tuuheista, valkeista hiuksistaan. Syy kuulosti tunteelliselta ja kornilta hänen omassa päässäänkin eikä kumpikaan ollut adjektiivi, joita hän yleensä yhdisti itseensä, saati loogisiin päätöksiin.
”Se on pala luonnollista paratiisia. Turismi ja ihmisen kädenjälki ei ole vielä ehtinyt saastuttaa sen kauneutta, ja maailmassa, jossa luonnon elintila vähenee rajusti, halusin pelastaa edes yhden palan aitoa, luonnollista paratiisia”, mies sanoi vilkaisten Sabrielia.

Hyvä on, Sabriel ei ollut odottanut mitään sellaista syyksi.
"Se on... Kaunis ja hyvä syy. En olisi saanut nauraa sille."

Mies pudisti päätään hymyillen.
”Naura pois. Se on varoittava esimerkki siitä, miksei alkoholia sovi käyttää liikaa”, Charles huokasi.
”Olisin varmaan voinut toki ostaa jotain omituisempaakin.” Kuten hänen asunolleen muutaman päivän kuluttua saapuneet, kymmenet laatikolliset kirjoja, kuten ’Neuvostoliiton aikaiset bussipysäkit ja niiden arkkitehtuuri’.

"Ei, se on oikeasti hieno syy. Vaikka teitkin sen humalassa." Sabrielista se oli oikeasti hienoa. Luontoa olisi pitänyt suojella enemmän.
"Olisit. Todellakin. En vain juuri heti keksi että mitä."

Charles naurahti ja hieraisi kasvojaan. Hänkään ei tiennyt, mikä olisi omituisempi ostos kuin saari Polynesiasta.
”Ymmärtääkseni olet matkustellut paljon. Onko paikkaa, jossa haluaisit päästä käymään?”

Sabriel jäi miettimään vastausta.
"Islannissa. Ja Venäjällä. Sekä useammassa paikassa Aasiassa." Eiköhän siinä ollut jo vaihtoehtoja.

Mies nyökkäsi. Maailma kuulosti avoimelta ja mielenkiintoiselta Sabrielin sanoin, ja luultavasti tarjoaisi naiselle kaivattuja elämyksiä vielä vuosia.
”Islanti on viehättävä maa”, hän sanoi ja vilkaisi tottuneesti ääneti värisevää puhelinta, mutta kieltäytyi vastaamasta siihen vapaailtanaan, ”mutta Kaakkois-Aasia ja Oseania vetävät minua puoleensa yhä uudelleen.”

"Siltä se näyttääkin. Ja haluaisin käydä Uudessa-Seelannissa. Se vain vaatisi hieman enemmän kuin viikon." Maailma oli Sabrielin silmin hyvin mielenkiintoinen.
"Oletko käynyt siellä usein?"

”Uudessa-Seelannissa?” Charles kysyi katsahtaen Sabrielia silmäkulmastaan.
”Muutaman kerran loman merkeissä. Vierailun arvoinen maa, ehdottomasti. Mikä matka on tehnyt sinuun suurimman vaikutuksen?”

Mikä matka? Apua!
"Vaeltaminen Sveitsissä oli hyvin mieleenpainuvaa."

”Millaisesta vaeltamisesta tässä on kyse?” mies kysyi häivähdys hyväntahtoista huvitusta suupielessään. Oliko hillityn oloinen pediatri uhkarohkea vuorikiipeilijä vai maisemia ihaileva, merkittyjen polkujen seuraaja?
”Sveitsi on harvinaisen mukava maa. Alpit tarjoavat aika ikimuistoiset maisemat.”

"Osittain omatoimisesta." Sabriel virnisti hieman. Hän oli saattanut tahallaan katsoa karttaa väärin, jotta oli päässyt muutamaan vaikuttavaan, hieman vaaralliseen paikkaan. Hups.

Virneestä päätellen Sabriel nautti jostain muusta kuin valmiiksi pureskelluista turistimatkoista. Charles vastasi tunnustukseen häivähdyksellä hymyä ja kiihdytti heidän päästessään M23:lle. Itse ajaminen antoi hänelle mukavan muiston itsenäisestä vapaudesta. Ajasta, jolloin spontaanit matkat olivat mahdollisia. Nyt hän ei viettänyt montaa päivää kerrallaan Britanniassa - ei maailman ollessa pahanpäiväisesti sekaisin - mutta matkat määrittivät katastrofit ja diplomaattiset velvoitteet.
”Liekö uskallan kysyä enempää?” hän kysyi huvittuneena.

Nainen katseli maisemia, hymyillen vinosti Charlesin kysymykselle. Aina oli hyvä varmistaa, kun Sabrielista oli kyse. Hillityn kuoren ja persoonallisuuden seassa oli myös jotakin ei-niin-hillittyä, jonka piti päästä silloin tällöin ulos.
"Saatoin lukea karttaa tahallani väärin, jotta näin muuta kuin yleisimmän turistien talloman vaellusreitin." Hymy, jolla lause viimeisteltiin, tavoitteli mitä puhtainta viattomuutta.

”Ehkä muuten ei todellista maailmaa näkisikään”, Charles vastasi kohteliaalla hymyllä. Hän oli harvoin elämässään kunnioittanut normeja ja sääntöjä, muttei ollut välittänyt herättämästään närkästyksestä. Nyt aikuisuus oli avannut hänen silmänsä, poistanut etuoikeutetun nuoruuden välinpitämättömän ylimielisyyden.
Vaikka hänen ei voinutkaan sanoa elävän vieläkään samassa maailmassa kuin suurimman osan väestöstä.

"Tuskinpa. Tosin aina todellisen maailman näkeminen ei ole se mitä haluaisi nähdä." Sabriel olisi toivonut, ettei hyväntekeväisyysmatkoille olisi tarvetta. Tehtyään vapaaehtoistyötä, sitä miltein toivoi näkevänsä siivotun turistirysän todellisuuden.

Charles katsahti Sabrielia sivusilmällä. Todellinen maailma oli menettänyt kauneutensa kauan sitten, mutta onneksi pieniä paloja paratiisia löytyi vielä maailman syrjäisistä kolkista, joita ihmisen ahneus ja alati kasvava tilalle ja resursseille ei ollut vielä polkenut jalkoihinsa.
”Olet oikeassa. Maailma on luisumassa hulluuteen”, mies totesi. Ehkä ihmiskunta voisi kuitenkin tehdä jotain asialle, jos ajattelisi hetken. Charles oli tavannut optimisteja, jotka saivat hänetkin hymyilemään ja vakuuttumaan toivosta. Siksi kai hänkin lahjoitti vuosittain kaksi miljoonaa puntaa luonnonsuojelulle.
”Muttei ehkä vielä tänä iltana. Oletko nähnyt tämän musikaalin aikaisemmin lavalla?”

Sabriel havahtui miehen kysymyksen myötä iloisempaan aiheeseen.
"Olen, eri version kylläkin. Katson mielelläni kaikki mahdolliset versiot." Naisen kasvoille nousi hymy. Tällaiset elokuvat ja esitykset olivat hänen heikkoutensa.

Ainakin ajatus esityksestä oli mieluinen hymystä päätellen. Toivottavasti myös itse esitys.
”Mitä minun tulisi odottaa?” Charles kysyi ja kohotti kulmaansa häivähdys huvittunutta hymyä silmäkulmaansa. Hän oli ollut korkeakulttuurin ja West Endin tarjonnan suurkuluttaja pikkupojasta, mutta ’Grease’ ei ollut koskaan osunut hänen listalleen.

"Ei kovin kiillotettua kieltä, rockabilly-vaatteita, lukiolaisromanssi. Aivan mahtavaa viihdettä." Sabriel nautti musikaalin romanttisesta tarinasta erittäin paljon.
"Kukaan ei tosin voita John Travoltaa miespääosassa."

Mies katsahti seuralaistaan sivusilmällä ja tunsi odottavansa illan show’ta astetta positiivisemmalla mielellä - ei siksi, että hän olisi nauttinut lukiolaisromansseista, amerikkalaisuudesta tai huolimattomasta kielenkäytöstä, vaan Sabrielin oman innostuksen tähden.
”John Travolta”, Charles pohti kohottaen kulmiaan puolittain hymyillen, ”hänestäkö pidät?”

Sabriel oli todennut, että aivoja nollaava romanttinen hömppä oli joskus paikallaan.
"Älä katso minua noin. Jokaisella on salaiset paheensa! Vai voitko väittää ettei sinulla ole?"

Charles naurahti ja kohotti toista kättään ratista antautumisen eleenä. Sitten mies katsahti naista kulmiaan huvittuneena kurtistaen.
”Se kai riippuu siitä, mitä salaisiksi paheiksi lasketaan. Kenties voit nimetä omiasi esimerkkinä?” hän kysyi hymyillen.

"Ja sinä lupaat sen jälkeen nimetä omiasi? Oikea lupaus, ei poliitikon." Nainen heitti takaisin kiusoitellen.
"John Travolta, Justin Trudeau, Ben and Jerry... Ah, Pierce Brosnan."

Vaatimus sai miehen nauramaan epäuskoisena. Hänen ei ollut koskaan tarvinnut pohtia salaisia paheitaan - miten sellainen edes määriteltiin? Charles nyökkäsi tarkkaavaisena painaen mieleensä tarjotun tiedon mieleensä. Justin Trudeau oli tuttu, mutta loput vaativat hieman kontekstia. Kyse taisi olla näyttelijöistä ja jäätelöstä? Mielenkiintoista.
”Hyvä on”, mies vastasi asiallisesti, mutta hiljeni sitten kulmat mietteliäässä kurtussa.
”Kimot irlantilaiset, hyvä aallokko, tuota… Impulsiiviset, enemmän tai vähemmän harkitut ja kannattavat päätökset.”

Sabriel jäi katsomaan miestä pitkään.
"Siis minä kerroin jotakin oikeasti noloa sekä tyhjäpäistä ja sinä tarjoat minulle hevosia ja aallokkoa? Siinä minulla herrasmies." Hän kiusoittelisi takaisin sen minkä ehtisi. Olisi pitänyt valehdella, edes vähän.

Charles nauroi nähdessään naisen katseen.
”Olen pahoillani”, hän vetosi, ”en taida tuntea nykypäivän näyttelijöitä kovinkaan hyvin.” Hän harvemmin katsoi elokuvia eikä ollut elämässään omistanut televisiota. Mies ei ollut myöskään kiinnostunut elämässään kuin kourallisesta vastakkaisen sukupuolen edustajia eikä kuollakseenkaan osannut täsmätä vastausta Sabrielin antamaan listaan.
”En ole tainnut koskaan joutua pohtimaan salaisia paheita. Mitkä sinä laskisit hyväksyttäviksi vastauksiksi?”

"Jotakin... No, minun vastaukseni. Toki minä nimesin vain henkilöitä. Mutta nuo eivät ole kyllä salaisia paheita. Paitsi ehkä viimeinen, mutta sekin oli kovin yleispätevä." Sabriel haki parempaa asentoa penkillä.

”Kerroin sinulle ostaneeni humalapäissäni saaren, eikö sitä lasketa?” mies huomautti kulmaansa kohottaen.
”Mutta en tietäisi millaisia henkilöitä nimetä. Ehkä sinun pitäisi paljastaa muutama pahe lisää.”

"No se lasketaan." Sabriel myönsi vino hymy huulillaan. Siitä mies oli ansainnut tunnustuksen. Ensinnäkin, vaati paljon alkoholia että oli riittävän humalassa ostaakseen saaren. Toisekseen, miten tuli edes mieleen ostaa saari?
"Siinä olivat henkilöpaheeni. Muita paheita ovat meksikolainen ruoka, makeat leivokset ja sitcom-sarjat. Ne tosin eivät ole enää kovin salaisia."

Charles ei ollut tainnut koskaan katsoa sitcom-sarjaa. Tai totta puhuakseen, mitään muutakaan tv-tuotantoa muutoin kuin pakotettuna. Hän tunsi haparoivansa pahemmanlaatuisesti yrittäessään miettiä omasta elämästään mitään vastaavaa. Oliko teatterissa ja baletissa käyminen sopiva vastine sitcom-sarjoille?
”Ehkä meidän pitäisi Crawleystä sopiva meksikolainen ravintola ennen näytöstä”, mies ehdotti.

Sabrielin piti keksiä jotain, millä paeta tylsää elämää, jota hänen vanhempana olivat eläneet hänen asuessa kotona. Nyt nainen taas paikkasi jaksolla tai kahdella niitä hetkiä, kun ei jaksanut tehdä oikein mitään, kun kaikki kirjat ja julkaisut oli luettu.
"Ehkä. Jääkö tarpeeksi aikaa?"

”Kyllä”, mies vastasi. Matka oli ajoitettu sopimaan päivälliselle ja teatterinäytökselle. Se olisi sitä vielä todennäköisemmin, jos hän ajaisi ylinopeutta, mutta se tuskin oli suotavaa hänen asemassaan.
”Ben and Jerry’s on jäätelöä, eikö niin? Onko sinulla suosikkimakua?”

Sabriel kääntyi katsomaan ulkoministeriä, hymyillen leveästi.
"Toivoin että juuri sitä et tietäisi. On. Sellainen missä on vanilja- ja suklaajäätelöä sekä kinuskikastiketta."

Hän ei ollut koskaan ollut erityisen kiinnostunut jälkiruoista, varsinkaan ruokakaupassa purkissa myytävistä, mutta kieltämättä kuvaus kuulosti mielenkiintoiselta.
”Ja sitäkö myydään yleisimmissä ruokakaupoissa?” miehen oli varmistettava.

Sabriel vilkaisi Charlesia uudelleen, kohottaen toista muotoilluista ja kestopigmentoiduista kulmistaan.
"Kyllä." Joskus elämä vaati jäätelöä, jonka jälkeen ei halunnut nähdä sokeria viikkoon.

Ehkä hänen täytyisi joskus käydä tutustumassa ruokakauppojen tarjontaan. Charlesin ei ollut koskaan varsinaisesti tarvinnut käydä kaupassa. Asuessaan vielä omassa asunnossaan ennen virka-asuntoon muuttoa, hänen kaapeistaan oli löytynyt teetä ja kahvia.
”Täytyy varmaankin maistaa sitä joskus.”

Sabriel hymähti. Hän tosiaan haluaisi nähdä Charlesin käymässä kaupassa.
"Sitä ei ehkä ole tehty aateliston makuaistia ajatellen, mutta rohkaisen kokeilemaan."

Charles kohotti kulmaansa. Harvaa asiaa nykymaailmassa oli tehty aateliston makuaistia ajatellen.
”Palatakseni elämäsi miehiin, mikä yhdistää Justin Trudeauta ja Pierce Brosnania?”

Sabrielin suu aukesi hieman, naisen ähkäisten epäuskoisena, jota seurasi helisevä nauru.
"Elämäni miehiin? Olethan ihan varma ettet nyt hiiieman liioittele? Ja he nyt vain näyttävät kivalta televisiossa tai uutiskuvissa. Ei sen kummempaa."

”Pahoitteluni. Termistö ei ole tuttu”, mies vastasi huvittuneena. Kukaan ei ollut tainnut listata hänelle ’kivan’ näköisiä julkisuuden henkilöitä aikaisemmin. Ehkä hänen tulisi vaihtaa aihetta.
”Kuinka usein käyt teatterissa?”

Oli puhuttu salaisista paheista, joten hän oli edes yrittänyt myöntää jotain mitä ei sanonut normaalisti ääneen.
"Mahdollisimman usein. Entä sinä?"

”Milloin vain ehdin”, Charles vastasi. Hänen vuorokautensa tunnit tuntuivat loppuvan vääjäämättä kesken, usean elämän suuntaan revetessään, mutta harvinaisina hetkinä todetessaan olevansa illan tai iltapäivän vapaana, hän hakeutui teatteriin. West Endin teatteritarjonta oli maailmassa ensiluokkaista, ja vaikka mies matkusti mielellään Moskovaan, Pariisiin tai Wieniin halutessaan nähdä arvostamansa baletin tai oopperan, muutaman korttelin päässä oleva tarjonta oli kätevää.
”Onko sinulla muita suosikkeja Greasen ohella?”

Nainen katsoi miestä hieman säälien. Jopa hän tiesi kun aika loppui kesken, joten mitä se oli vielä kiireisemmälle miehelle?
"Liiankin monta. Harvoin olen nähnyt huonoa näytelmää, musikaalia tai oopperaa, on ollut vain huonoja näyttelijöitä."

He lähestyivät Crawleyä, ja Charles pyysi puhelintaan etsimään heille sopivan, meksikolaisen ravintolan. Se ohjasi heidät Chiquiton luo ja vaikka mies katsahtikin sitä skeptisesti, hän parkkeerasi Bentleyn kadunvarteen ja kiersi auton keulan ympäri avaamaan oven seuralaiselleen.
”Sopiiko tämä?” mies varmisti viitaten ravintolaa kohti. Arvostelu ei ollut ollut katastrofaalinen.

Sabriel ei valitettavasti osannut olla avuksi ravintolan kanssa. Crawley ei kuulunut kaikista tutuimpiin paikkoihin. Meksikolaista kuitenkaan harvoin sai viiden tähden á la cartena, joten hän ei katsonut ravintolaa nenäänsä pitkin. Hän hymyili kiitokseksi kun nousi autosta, vilkaisten vielä ravintolaa ja sitten miestä.
"Sopii se minulle. Luotan arvostelukykyysi."

Charles viittasi Sabrielia sisään edellään ja laski kätensä hetkeksi naisen alaselälle heidän pujotellessaan kohti suojaisaa pöytää värikkäästi sisustetun ravintolan seinustalla. Hän loi arvioivan silmäyksen menun tarjontaan; meksikolainen ruoka ei ollut vierasta, vaikkei hän ollutkaan tainnut syödä sitä koskaan kotimaassa. Heidän ohittamiensa pöytien annokset olivat näyttäneet harkituilta.
”Mitä haluaisit juoda?”

Sabriel pujotteli sulavasti pöytien välissä, laskien pienen kirjekuorimallisen iltalaukkunsa pöydälle. Mekon päälle puettu takki olisi liian kuuma täällä pidettäväksi.
"Vain vettä. En halua unettavaa haittavaikutusta kesken musikaalin."

Mies tilasi pöytään jäävesikannun ja laski sitten mietteliään katseen takaisin menuun. Ehkä hän voisi hyödyntää Sabrielin asiantuntemusta.
”Onko jotain, mitä suosittelisit?” hän kysyi viitaten kategorioihin tortilloja, burgereita, grillistä tulleita annoksia, nachoja ja fajitaksia.

Sabriel katseli listaa. Hän olisi normaalisti saattanut valita tacoja, mutta nyt itsesuojeluvaisto sai hänet valitsemaan muuta. Hän ei halunnut joutua puhdistamaan mekkoaan ravintolan vessassa.
"Kestätkö mausteista ruokaa?" Kaikki eivät kestäneet, joten se oli hyvä kysyä, ennen kuin meni suosittelemaan, missä mainittiin habanero chilikastike.

Charles oli tuskallisen englantilainen. Hän epäili kestävänsä merkittävää mausteisuutta millään elämänsä osa-alueella ja pudisti päätään huvittunut hymynhäive suupielessään.
”Voi olla parempi olla kokeilematta. Oletko sinä mausteisen ruoan ystäviä?”

Sabriel nyökkäsi. Hän nautti välillä siitä että suuta poltti syödessä. Pieni kipu muistutti että eli, tai jotakin sellaista.
"Ehkä joku burgeri tai sitten tortilla, jonka sisällössä ei mainita habaneroa? Ylikypsällä possulla täytetyt eivät taida sisältää mitään barbequekastiketta tulisempaa."

”Kiitos”, mies vastasi ja katsahti harkiten kattavaa listaa.
”Mitä sinä haluaisit?”

Sabriel sulki listan ja laittoi sen telineeseen.
"Ajattelin maistaa tulista sieniburritoa. En ole törmännyt sellaiseen ennen."

Seikkailunhenkeä hänen seuralaiseltaan ei puuttunut. Charles kohotti kulmiaan yllättyneenä ja laski omankin menunsa takaisin telineen tarkastaen samalla ajan. Hänen vaistonsa oli mennyt kalalla tai salaatilla, mutta ehkä hän voisi vastavuoroisesti yrittää luottaa Sabrielin arvostelukykyyn ja kokeilla naisen ehdotusta. Tarjoilijan tullessa hän päätti kokeilla kanatäytteistä tortillaa.
”Mikä meksikolaisessa keittiössä puhuttelee sinua?”

Sabriel tilasi itselleen sen sieniburriton, pyytäen varmuuden vuoksi lasin maitoa. Jos se olisi liian tulista, hän kykenisi syömään, mikäili voisi tasoittaa tulisuutta maidolla.
"Se on ihanan erilaista englantilaiseen nähden. Helppo tapa paeta tavallista arkea ja lisäksi se on hyvää."

”Mielenkiintoinen ajatus”, Charles nyökkäsi ja kiitti tarjoilijaa poissaolevasti annosten saapuessa. Keittiössä taisi olla hiljaista, mikä toimi heidän edukseen. He ehtisivät hyvin illan näytökseen. Ehkä hän ehtisi jopa tarjota makean leivoksen jälkiruoaksi.

"Alan kuulostaa pahanlaatuiselta eskapistilta." Sabriel naurahti oivallukselleen, pudistellen kevyesti päätään. Noh, hän ei nauttinut aina ihan samanlaisesta arjesta. Kun ei voinut muuttaa sitä radikaalisti joka päivä, tuntui hyvältä idealta muuttaa sitä vähän ja hiljalleen.
"Pienet asiat arjessa vain tekevät siitä paljon mukavampaa."

Mies soi naiselle kalpeat silmät pehmentävän hymyn.
”Kadehdin eskapisteja”, hän vastasi. Hän olisi mielellään paennut omaa arkeaan useammin.
”Sinulla on kaunis elämänfilosofia.”

Helisevä nauru pääsi naisen huulilta.
"Kaunis? Kiitos. Ja miksi kadehdit? Jokainen voi olla oman elämänsä eskapisti."

Charles laski hetkeksi katseensa. Hän oli yrittänyt elämänsä paeta rooliaan, odotuksia, ihmiskuntaa ja suuntaa, johon maailma oli menossa. Ehkä hän ei vain ollut onnistunut.
”Onko sinulla siihen toimivaa strategiaa?” hän kysyi hymyillen hienoisesti.

"Pienet asiat. Koko elämää ei voi paeta ja laittaa sekaisin, mutta pienillä asioilla voi tehdä paljon. Kuten vaikka syömällä erilaista ruokaa, kokeilemalla uutta kävelyreittiä, uusi matkakohde... Mitä tahansa, mitä voi muuttaa. Kaikkea ei kuitenkaan pääse karkuun." Kuten esimerkiksi tylsiä gaaloja joita perhe vaati.

Ajatus oli yllättävän vaikuttava, ja hetken Charles pohti sitä mietteliäänä. Ehkä nainen oli oikeassa. Mies ei usein päätynyt tilanteisiin, jossa ei ollut tullut ajatelleeksi asiaa, ja se hämmensi häntä.
”Pienille asioille”, hän totesi ja kohotti jäävettään arvostavasti. Ehkä hänen pitäisi lisätä uusien asioiden kokeileminen to-do-listalleen.

"Ja niiden luomalle vapaudelle." Sabriel piti itse omasta ruoastaan, yllättävänkin paljon. Sieniburrito oli ansainnut uteliasta skeptisyyttä osakseen.
"Miltä se maistuu?"

Charles katsahti alas tortillaansa. Hän oli unohtanut sen olemassaolon, vaikka oli syönyt ruoasta jo osan. Miltä se oli maistunut? Hänen mielensä oli unohtunut askartelemaan naisen elämänfilosofian parissa, pienten asioiden painoarvossa.
”Miellyttävältä”, hän sanoi hakien hetken sopivaa sanaa. Makumaailma oli erilainen, myös erilainen kuin Etelä-Amerikassa syödyllä ruoalla, mutta ei paha.
”Ehkä minun pitäisi käydä meksikolaisissa ravintoloissa useammin - tai kysyä suosituksiasi.”

"Varoitan, en ole erehtymätön." Sabriel ei voisi vannoa, etteivätkö suositukset joskus menisi pieleen.
"Hyvä ettei se ole pettymys. Ilta olisi kuitenkin pitkä nälkäisenä."

”En ole minäkään, mutta älä kerro muille”, Charles vastasi puolittain hymyillen ja siemaisi lasistaan. Hän kohtasi ikkunan vieressä istuvan, toisilleen supisevan, harmaantuneen pariskunnan katseen ja nyökkäsi hillitysti.
”Maistuisiko sinulle myös jälkiruoka?”

"Mitä? Etkö?" Parhaansa mukaan nainen yritti esittää suorastaan järkyttynyttä.
"Minä aivan kuvittelin! Ja miksei maistuisi. Jos meillä vain ei ole vielä kiire."

Mies katsahti kelloaan.
”Meillä on hyvin aikaa. Teatteri ei ole kovin kaukana. Mitä haluaisit?” hän kysyi asettaen aterimet lautaselleen.
”Voin pyytää Andersonia hakemaan mainitsemaasi jäätelöä, mikäli listalla ei ole miellyttävää vaihtoehtoa.”

Sabriel pudisteli päätään pehmeästi.
"Sehän olisi klassista, syödä jäätelöä suoraan purkista autossa." Naurua synnyttävä ajatus kylläkin.
"Ehkä chilillä ja kanelilla maustettu ananas voisi olla hyvää." Koska miksi syödä suklaakakkua, kun saattoi kokeilla paistettua, maustettua ananasta?

Charles kohotti kulmaansa.
”Hyvä on”, hän vastasi, viittasi tarjoilijan lähemmäs ja tilaisi kaksi sellaista. Ehkä hän voisi noudattaa naisen esimerkkiä ja kokeilla jotain uutta, vaikka se kuulostikin… Erikoiselta.
”Kuinka usein olet katunut päivällisvalintaasi?”

"Harvoin. En ole kovin nirso." Vain silloin Sabrielia kadutti, kun ruoka oli oikeasti pahaa. Hyvin harvoin siksi ettei ruoka ollut hänen makuunsa.

”Laitatko ruokaa itse?” Charles kysyi. Se tuntui olevan taito, jonka suurin osa ihmiskunnasta hallitsi. Silloin tällöin hän mietti pitäisikö hänen opetella. Mutta aika tuntui loppuvan kesken.

"Sitäkin teen harvoin. Yritän löytää aikaa sille, mutta yleensä huomaan keksineeni jotain mielenkiintoisempaa ja en ehdikään enää." Sabriel osasi laittaa ruokaa, mutta itselleen oli tylsä tehdä.
"Ja vain itselleen on hyvin typerä tehdä ruokaa."

"Sitäkin teen harvoin. Yritän löytää aikaa sille, mutta yleensä huomaan keksineeni jotain mielenkiintoisempaa ja en ehdikään enää." Sabriel osasi laittaa ruokaa, mutta itselleen oli tylsä tehdä.
"Ja vain itselleen on hyvin typerä tehdä ruokaa."

Logiikka kuulosti pätevältä, vaikka Charlesilla ei ollut omakohtaista kokemusta. Hän ei jaksanut kiinnostua ruokailusta yksin syödessään. Ruoan laittaminen alusta saakka vain itseään oli absurdi ajatus.
”Ymmärrän. Lontoossa asuessa olisi hullua olla hyödyntämättä sen ravintolatarjontaa.”

"Niinhän se on. Hullua se olisi, vaikka joskus olisi kyllä mukavaa laittaa ruokaa kotonakin." Sabriel kiitti tarjoilijaa hymyillen. Annos oli hyvin kaunis. Onneksi siinä oli pallo vaniljajäätelöä, jolla taittaa mahdollinen (liika) tulisuus.
"Ihana annos."

Ainakin Sabriel näytti nauttivan jälkiruoasta. Charles hengitti syvään ja maistoi erikoiselta kuulostavaa ananasta. Se oli ehdottomasti erikoista. Heidän viimeisteltyään jälkiruoan mies tarjosi tottuneesti luottokorttinsa tarjoilijalle. Oli aika lähteä teatterille.
Charles viittasi naista kulkemaan jälleen edellään, mutta astui ulkona tämän ohitse avatakseen auton oven seuralaiselleen.

Sabriel nautti sen raikkaasta makeudesta ja sopivasta tulisuudesta. Hän tosin piti monista asioista samoilla sanoilla kuvattuna. Muussa tilanteessa nainen olisi pyytänyt saada maksaa omansa, mutta nyt hän antoi sen olla. Charles hänet tänne oli pyytänyt ja kerran mies ei tehnyt asiasta numeroa, ei pitäisi hänenkään.
Teatterilla odotus valtasi naisen, näkyen hyvin leveänä hymynä.
"En malta odottaa."

Naisen innostus sai Charlesinkin hymyilemään. Hän työnsi heidän lippunsa pukunsa rintataskuun ja ohjasi Sabrielin suojaisampaan osaan teatterin aulasta.
”Meille tarjottiin mahdollisuutta tavata cast esityksen jälkeen. Oletko kiinnostunut?”

Hetkeksi Sabriel jäi tuijottamaan ulkoministeriä.
"Kiinnostaa, etenkin jos esitys on hyvä." Huono näytöksen jälkeen castin tapaaminen voisi olla kiusallista.

Reaktiosta päätellen teatterin henkilökunta ei ollut odottanut näkevänsä häntä täällä, Crawleyn näytöksessä. Charleskin toivoi esityksen olevan hyvä - hän nautti hyvin vähän mistään keskinkertaisesta.
”Toivokaamme parasta”, hän sanoi ja nyökkäsi teatterisaliin avautuvia ovia kohti. Mies oli varannut heille salin akustisesti parhaat paikat ja asettui Sabrielin viereen.
”Miten kuvailitkaan tätä? Epämääräistä kielenkäyttöä ja lukiolaisromanssi?”

Nainen nauroi istuessaan omalle paikalleen. Se oli hyvä tiivistelmä hänen kuvauksestaan.
"Ihan pätevä tiivistelmä, sanoisinko.”

Charles soi naiselle puolittaisen hymyn ja käänsi katseensa lavaa kohti, kun sali pimeni ja musikaali nykäisi yleisönsä amerikkalaiselle 50-luvulle. Näyttelijät vangitsivat yleisön huomion, ja mies huomasi hämmästyksekseen joidenkin hytkyvän penkeillään kuin tanssien. Joku heidän edessään näytti laulavan mukana. Hänen huomionsa kuitenkin hiipi seuraamaan musikaalia katsovaa Sabrielia, joka oli vaikuttanut vilpittömän innostuneelta näytöksestä.

Sabriel oli tosiaan ollut innostunut. Hän nautti kahdesta samantyylisestä musikaalista ja oli aina valmis näkemään ne muualtakin kuin levyltä elokuvana.
Hän ei laulanut tai hytkynyt paikallaan, mutta kestohymy naisen huulilla ja silmissä loistava innostus varmasti kertoivat tarpeeksi.

Musiikki ei aivan käynyt Tchaikovskystä, mutta naisen innostus sai myös Charlesin viihtymään. Musikaalin päättyessä teatraalisella pamauksella, mies nousi kohteliaasti muun yleisön mukana taputtamaan seisten näyttelijöille ja hipaisi naisen kättä nyökäten, kun yleisö lähti vihdoin valumaan kohti uloskäyntejä. Yksi teatterin henkilökunnasta näytti tähyilevän heitä lavan vieressä olevan oven luona.
”Mitä pidit?”

Sabriel antoi innostuneet aplodit, hyvin tyytyväisenä. Hän oli todella pitänyt näkemästään.
"Se oli hyvä esitys, pidin siitä todella."

”Hyvä niin”, Charles vastasi puolittaisella hymyllä ja kosketti naisen selkää kevyesti kannustuksena lähteä heitä odottavan työntekijän suuntaan. He voisivat tervehtiä näyttelijöitä pikaisesti, antaa muutaman kohteliaisuuden hyvää työtä tehneelle seurueelle ja lähteä sitten ajamaan kotiin, ennen kuin hän olisi pidätellyt naista yöhön saakka.

Sabriel suuntasi työntekijän suuntaan, puhkuen intoa kehua näyttelijöitä. Onneksi nainen sentään osasi hillitä itseään ja näyttää ulkoministerin vierellä rauhalliselta. Se olisi puuttunut että hän olisi kirkunut onnesta.

Onnesta kirkuminen olisi luultavasti tehnyt hillittyyn mieheen vaikutuksen. Hän ei ollut varma, kuinka kiinnostunut Sabriel oli vahingossa aikatauluun työntyneestä ohjelmasta, vaikka olikin pitänyt itse näytöksestä. Mies tervehti lavalle esiripun taakse kerääntyneitä näyttelijöitä kohteliaasti, kehui näytöstä, kuten oli odotettua ja esitteli sitten neiti Sabelin.

Sabriel innostui puhumaan näyttelijöille aivan uudella tavalla. Se oli hillityn naisen tapa kirkua riemusta - puhua. Hän puhui niin paljon, että varmasti kärsisi siitä seuraavana aamuna. Samalla hän muisti muutamaan otteeseen kiittää Charlesia hänen tuomisestaan sinne.

Charles seurasi Sabrielin vuorovaikutusta näyttelijöiden kanssa pysytellen itse taustalla, rekisteröi muutoksen naisen maneerissa ja tutki vaivihkaa kasvojen hienovaraisia ilmeitä. Hän kieltäytyi kohteliaalla anteeksipyytävyydellä yhteiskuvista, jotka eivät tukisi yksityisen illan ajatusta, ja saattoi seuralaisensa lopulta takaisin autolleen. Hampurilaista antaumuksella syövä Anderson suoristautui Bentleyn taakse parkkeeratun Land Roverin konepelliltä, sulloi loput suuhunsa ja nakkasi paperin roskakoriin.
Charles avasi autonsa oven Sabrielille.

Sabriel oli todella nauttinut illastaan. Hän hymyili leveästi teatterilta poistuessaan, haluten pyörähdellä pieniä piruetteja kävellessään. Hän tyytyi vain kevyempään askellukseen. Autoon istuttuaan hän huokasi syvään.
"Kiitos, kaipasin tällaista piristystä."

Mies ei olisi pahastunut piruetteja. Hän sulki autonoven kevyesti naisen jäljessä, kiersi kuljettajan puolelle ja lähetti Bentleyn aikailematta yöhön.
”Ilo oli minun puolellani”, Charles vastasi vilpittömästi. Hänen pitäisi kenties valita jatkossa teatteri lähempää kotia, jotta naisen ei tarvitsisi omistaa aivan koko iltaa hänelle.

Nainen huomasi autossa katuvansa, ettei ollut purkanut tyytyväisyyttä ennen autoa. Nyt hän istuisi kauan paikallaan, kauan, voimatta purkaa sisällä kuplivaa tyytyväisyyttä. Korkokenkä nakutti pehmeästi auton lattiaa, naisen heiluessa kevyesti paikallaan.
"Mistä arvasit valita tämän?" Oliko hän joskus satunnaisesti törmätessä sanonut jotakin vai oliko mies kysynyt Gabriellelta? Vai vain arvannut?

Charles katsahti Sabrielia häivähdys hymyä suupielessään, kun auto liukui pehmeästi kehräten kohti Lontoota.
”Mainitsit kerran Greasen kuuluvan suosikkielokuviisi”, hän sanoi. Sabriel vaikutti viihtyneen hyvin, ja mies tunsi helpotusta ohjelmavalinnasta - ehkä se antoi anteeksi pitkät automatkat.

Se antoi pidemmän matkan anteeksi. Ja matkat kertoivat miehen nähneen vaivaa. Tuo oli valinnut jotain mistä hän piti, eikä vain lähintä mahdollista.
"En ajatellut että muistaisit sellaista." Sabriel vastasi hymyn kera.

Mies katsahti naista uudemman kerran tutkivasti. Oliko omituista, että hän muisti?
”Pidän kai sanomiasi asioita mielenkiintoisina”, hän vastasi hymyillen huvittuneena.

"Joku olisi voinut katsoa tiedon turhaksi." Sabrie hymähti, katsellen hetken ikkunasta ulos. Olo oli hyvin levoton. Onneksi auton tasainen hurina ehtisi rauhoittaa häntä ennen kotiovea.
"Pahastuisitko jos joskus saisit mahdollisuuden ratsastaa Lontoossa? Muistan sinun sanoneen ettet käy."

Charles käänsi katseensa hetkeksi Sabrieliin häivähdys yllätystä kalpeanharmaissa silmissään.
”Ei, en tietenkään pahastuisi”, hän vastasi. Hänen hevosensa asuivat pohjoisessa, ja vapaa-aikansa mies yritti käyttää seuraamalla niiden edistymistä tai viettämällä aikaa Paddyn satulassa, mutta eihän hän kieltäytyisi koskaan mahdollisuudesta olla hevosten kanssa.
”Se olisi mukavaa.”

"Saisin luultavasti lainaan ihan kelvollista hevosta. Ei huippuratsu, mutta aivan loistava vaikka maastoretkelle." Sabriel ei nähnyt mitään syytä, miksi olisi mennyt entisen kenttäratsastajan kanssa muualle kuin maastoon.
"Jos sen saisi sopimaan aikatauluusi, voisin tulla oppaaksi Backfiren kanssa."

Ehdotuksesta päätellen nainen halusi tavata hänet uudelleen. Ehkä Gabrielle oli ollut oikeassa. Ehkä Sabrieliin tutustuminen tekisi hänelle hyvää.
”Minä sovitan sen aikatauluuni”, Charles lupasi ja soi naiselle puolittaisen hymyn.

"Ilmoita toki kun tiedät milloin sopisi. Puhun Castellanon lainaan." Saksalainen puoliverinen oli tallin omistajan kouluratsu. Sabriel ei nähnyt syytä miksi nainen ei lainaisi hevosta.

Mies pohti hetken kalenteriaan. Sen muistaminen oli käynyt paljon vaikeammaksi tehokkaan assistentin palkkaamisen myötä.
”Kenties jokin viikonloppu seuraavan kuukauden aikana?” hän ehdotti.

Sabriel nyökkäsi hymyillen.
"Selvitän ja palaan siihen myöhemmin." Nainen lupasi. Ajatus ei ainakaan latistanut hyvää mieltä. Maastolenkki hyvässä seurassa voisi olla todella rentouttava kokemus.
"Vielä kerran, kiitos illasta. Minulla ainakin oli hauskaa."

Charles vastasi naisen hymyyn, ja vaikka yrittikin pitää katseensa tunnollisesti tiessä heidän edessään, hän ei voinut olla kääntämättä katsettaan silloin tällöin seuralaiseensa.
”Ilo on minun puolellani. Kiitos, kun lähdit seuraukseni”, mies vastasi auton lipuessa Tilson Gardensin kapeille kaduille. Hän pysäytti sen naisen kotitalon eteen, nousi autosta ja kiersi avaamaan Sabrielille oven.

Sabriel vilkaisi kotikatua, vetäen syvään henkeä kun nousi pirteään ilmaan autosta.
"Ilmoitan siitä viikonlopusta tarkemmin kun käyn tallilla seuraavan kerran." Sabriel ei oikein tiennyt, miten olisi ollut sopivaa hyvästellä ulos kutsunut mies, joten hän tyytyi ojentamaan kättään.

Tällaisten tilanteiden etiketti ei ollut miehelle tuttu. Charles nyökkäsi ja tarttui ojennettuun käteen lauantai-illan hämyssä, mutta nosti sitä sitten ja painoi kevyen suudelman naisen kämmenselälle.
”Hyvää yötä.”

Kevyt suudelma kämmenselälle sai naisen värähtämään, eikä edes huonoimmalla mahdollisella tavalla. Sabriel väläytti vielä kauniin hymyn miehelle.
"Hyvää yötä." Ja nopeasti sisälle, ennen kuin jaloille tulisi kylmä.

Torstai 07. joulukuuta 2017 - Lontoo

Pelissä mukana Charles Edgerly (Kirke), Sabriel Sabel (Hatsiubat), Gabrielle Morland (Hatsiubat) ja Wren Reynard (Lilya).

Sabriel koki mananneensa jotakin esiin kun oli pohjoisessa ottanut puheeksi miehen josta ei ollut kuulunut mitään. Oikeastaan, nyt kun hän käveli kohti sovittua kahvilaa, hän toivoi että kyseinen ihminen olisi pysynytkin kadoksissa. Sabriel tunsi olonsa hirmuisen epämukavaksi, eikä voinut kuin toivoa että voisi kävellä täältä pian ulos. Hän avasi kahvilan oven, vetäen vaaleaksi värjättyjä nahkahanskoja käsistään. Hän istui sopivaan nurkkapöytään haettuaan kupillisen vihreää teetä. Tällä kertaa hyvin hennon pastellinvihreään jakkupukuun pukeutunut nainen katseli ikkunasta ulos, huomaten kaipaavansa pohjoiseen ystäviensä luo. Gabrielle tarvitsi häntä, Keikon luona oli ollut ihana vietää aikaa. Augustin näkeminen oli ollut ihanaa. Kaikki parhaat ystävät olivat asettuneet sinne.

Kaksi tummiin, siistiin pukuihin pukeutunutta miestä astuivat sisään ja jäivät hetkeksi tuijottamaan toisiaan. Andersonin vakaumus haparoi ensin, ja virkaintoinen turvamies painoi päänsä ja lähti hakemaan itselleen kahvia, kun Charles lähestyi tuttua, vaaleanvihreään pukeutunutta hahmoa yksin.
”Hei Sabriel”, hän tervehti hillitysti, kalpeanharmaiden silmien jää pehmeten ja istui alas naista vastapäätä.
”Kuinka olet voinut?”

Tuttu ääni sai naisen havahtumaan ajatuksistaan. Hän kohotti katseensa kadun ihmismassasta. Voisiko hän vain vedota töihin ja lähteä tilanteesta?
"Hei. Hyvin, entä sinä?" Ei turhaa jaarittelua. Kun hän oli viimeksi jaaritellut, hän oli jäänyt tuntemaan itsensä kovin typeräksi.

Laivastonsiniseen pukuun pukeutunut mies pyyhkäisi valkeita hiuksia pois otsaltaan ja katsahti naista anteeksipyytävästi. Vaaleansinistä kauluspaitaa vasten hillittyyn solmioon oli ilmestynyt vaaleanpunaista kuin vaivihkaa. Kai hän alkoi sokeutua väreille riemunkirjavan assistenttinsa läsnäolon turruttamana.
”Töiden parissa”, mies vastasi.
”Tiedostan, että siitä on kauan, kun viimeksi otin sinuun yhteyttä, ja olen hyvin pahoillani. Tunnun kadottavan ajantajuni töissä.”

Sabriel hymähti. Niin, töissä. Hän ei tosiaan nauttinut olostaan juuri nyt. Charlesin läsnäolo muistutti omaksi rauniokseen romahtaneesta Gabriellesta.
"Oletin että sinulla on ollut tekemistä. Ei ole syytä olla pahoillaan."

”Olen pahoillani”, Charles toisti ja laski katseen pöydän reunalla lepääviin, ristittyihin käsiinsä.
”Minulla oli hyvin mukava ilta kanssasi, ja on häpeällistä, etten ottanut yhteyttä aikaisemmin. Koko elämäni tuntuu olevan kaoottisten kalentereiden sanelemaa.”

Sabriel puraisi kevyesti huultaan. Voi hyvä luoja.
"Uskon sen." Olihan Charles yksi Englannin kiireisimpiä miehiä, ellei kiireisin.
"Joten, säästäksemme aikaasi, voimmeko vain mennä siihen miksi halusit tavata?" Kuin laastari.

Mies kohotti katseensa hämmentyneenä, vaaleat kulmat painuen.
”Halusin pyytää anteeksi”, hän sanoi, ”en ole kohdellut sinua, niin kuin haluaisin. Ehkä toimin väärin alunperinkin, kun en tiennyt, hallitsinko työtäni vai se minua. Voisinko tarjota sinulle, mitä olisin halunnut ja mitä ansaitsisit.”

"Ei ole mitään anteeksipyydettävää." Oli hieman, mutta Sabriel oli sillä tavalla liian kiltti. Liian kiltti myöntämään sellaista. Hänen tehtävänsä oli hymyillä.
"Ymmärrän kyllä." Hän vastasi teemukinsa taakse suojautuneena, ottaen kulauksen juomalämpöiseksi jäähtyneestä teestä.

Charles tutki naisen kasvoja pehmein, siristynein silmin.
”Olen silti pahoillani. En koskaan haluaisi olla syy mielipahaasi tai toivo sinulle muuta kuin onnea”, mies sanoi hiljaa.
”En olisi saanut antaa itseni elätellä toiveita jostain, mitä en voisi tarjota, enkä menettää ajantajuani.”

Ei, et olisi saanut. Olisit voinut myös hoitaa tämän tekstiviestillä. Ei, Sabriel vain hymyili pehmeästi.
"Kaikki sanovat toivovansa minulle onnea, aivan kuin en voisi olla onnellinen näin." Se alkoi ärsyttää. Mitä se Charlesia kiinnosti edes? Ystäviltään hän ymmärsi sen. Mutta hän ei tapaisi ulkoministeriä enää, ellei kerran sinisen kuun aikana Gabriellen pojan syntymäpäivillä. Siinä se.

Charles kohotti kysyvänä kulmiaan.
”En tarkoittanut kyseenalaistaa, ettetkö olisi onnellinen”, sanoi.
”Halusin vain ilmaista toivovani, että olet sitä myös tulevaisuudessa.” Niin hän todella teki. Sabriel oli ihastuttava, kaikin puolin ihastuttava. Ehkä toisena aikana, toisessa tilanteessa hän olisi voinut olla erilainen mies.

Kuinka paljon hän oli kuullut sitä pohjoisessa? Se alkoi tuntua kyseenalaistukselta. Pahasti. Hän laski puoliksi tyhjän kupin pöydälle, tuijottaen siellä olevaa vihreää nestettä.
"Olen varmasti. Ei ole mitään mistä olla pahoillaan. Viesti olisi kyllä riittänyt, että olet kiireinen."

”Olet oikeassa”, Charles myönsi painaen katseensa. Miksi hän ei ollut laittanut naiselle viestiä? Yksi tekstiviesti olisi sopinut kenen tahansa kalenteriin. Hän oli aloittanutkin sellaisen usamman kerran, mutta pyyhkinyt pois, koska ei tiennyt, mitä sanoa. Hän oli elätellyt toivetta, että löytäisi ajankohdan ehdottaa naisen mainitsemaa maastoratsastusta tai vaikka vain kahvia, mutta kalenteri täyttyi. Eikä olisi ollut oikein ehdottaa uusia tapaamisia, joihin olisi helppoa lukea merkitystä, ellei hän voisi jatkaa niitä.
”Minun olisi pitänyt toimia toisin.”

Sabriel pudisteli kevyesti päätään.
"Vahinkoa ei tapahtunut." Hän oli ajatellut tänään antavansa Backfirelle vapaapäivän, mutta maastolaukka tihkusateen ja kostean usvan sekoituksessa alkoi tuntua virkistävältä ajatukselta.
"Ymmärrän että asiat ovat sekaisin nyt kun Gabrielle on sairaslomalla." Hän vain oletti ystävänsä olevan sairaslomalla. Suorastaan toivoi.

Mies räpäytti kalpeita silmiään hämmentyneenä. Oliko häneltä mennyt HR-osaston ilmoitus ohi? Charles vastusti halua vetää puhelin esiin ja tarkastaa.
”Ei Gabrielle ole sairaslomalla. Ainakaan hän ei ole kertonut olevansa.”

Pediatri tuijotti hetken vaaleaa miestä.
"Oh." Sabriel kuulosti samaan aikaan äärimmäisen hämmentyneeltä ja yllättyneeltä.
"Oletin että hän olisi ollut."

Charles kurtisti kulmiaan. Hän oli kiinnittänyt huomiota Gabriellen outoon käytökseen, mutta olettanut naisen kertovan, mikäli tarvitsi jotain häneltä. Kyse oli vaikuttanut olevan tarpeesta viettää aikaa perheen parissa.
”Miksi?” mies kysyi silmät terävöityen.

Sabriel käänsi katseensa teemukiin, kiroillen hiljaa päänsä sisällä. Se oli harvinaista.
"Hän vain vaikutti oudolta kun kävin."

”Miten oudolta?” Charles kysyi rekisteröiden, kuinka nainen vältti hänen katsettaan. Jos ystävätkin huomasivat muutoksen Gabriellessa, jokin saattoi todella olla vialla.

Sabriel vaihtoi kevyesti asentoaan. Charles ei tiennyt. Olisi pitänyt ajatella ennen puhumista. Voi apua.
"Varjolta itsestään. Siitä itsevarmasta ja upeasta naisesta jonka tunnen." Siitä naisesta, joka nauraen syleili rooliaan olla mielistelemättä Charlesia.

”Onko hänelle sattunut jotain?” mies kysyi kulmat kurtistuen ja kelasi läpi vaihtoehtoja: olisiko naisen avioliitossa ongelmia, olisiko tämä voinut sairastua, olisiko nainen joutunut onnettomuuteen?
”Tiedätkö sinä asiasta jotain?”

Mitenhän vakavaa olisi valehdella ulkoministerille? Voi luoja hänen olisi pitänyt olla hiljaa.
"... Olen hänen ystävänsä." Se ei tavallaan ollut vastaus mihinkään.

Se ei ollut vastaus, mutta paljasti, että hänen katsettaan välttelevä nainen tiesi kuin tiesikin jotain.
”Mistä on kysymys?” Charles vaati ja tunsi huolen piston.

"Usko kun sanon ettei ole minun asiani kertoa, jos hän ei ole sitä itse sanonut." Sabriel ei kyllä voisi olla kertomatta, jos Charles kysyisi uudelleen. Hänen mielestä miehen pitäisi tietää ja väkisin määrätä Gabrielle sairaslomalle. Kerran nainen oli liian ylpeä sitä ottaakseen.

Charles kohotti kulmaansa ja tutki naista katseellaan.
”Ja silti nostit asian esille ja tunnut haluavan minun tietävän. Mistä on kysymys?”

"... Kuvittelin että tiesit. Ymmärsin että hän olisi ollut sairaslomalla." Nainen pelasi itselleen hieman lisää aikaa. Mitä hän voisi sanoa? Miten?
"Hän ei... Hänelle kävi jotakin."

”Ei, hän on tehnyt töitä kotoa ja saanut enemmän aikaa perheelleen”, Charles vastasi kulmat jälleen kurtistuen ja napautti pöytää kärsimättömästi sormillaan.
”Mitä hänelle on tapahtunut?”

Sabriel räpytteli silmiään. Ollakseen niin viisas ja suurisydäminen nainen Gabrielle osasi joskus kaikessa itsepäisyydessään olla melkoinen juntti.
"Joku kävi hänen päälleen kun hän oli marraskuun alussa Lontoossa. Hän oli tapaamassa minua töidensä jälkeen ja lähdössä hotellille." Sabriel myönsi hiljaa. Olo oli syyllinen. Niin syyllinen.

Charles tunsi jättäneensä askeleen välistä. Hän räpäytti tyrmistyneenä, ravisti päätään ja räpäytti uudelleen.
”Mitä?” hän kysyi yrittäen sisäistää naisen sanat.
”Mitä?” mies toisti ääni asteen kohoten, kalpeat silmät hurjistuneina välkähtäen. Miksi, luojan tähden, Gabrielle ei ollut sanonut mitään? Siitähän oli jo kuukausi aikaa!
”Mitä asialle on tehty? Onko tekijä saatu kiinni?”

Sabriel ei toistanut, kysymys oli ilmeisen retorinen. Charles oli kyllä kuullut ja ymmärtänyt. Valitettavasti.
"Ymmärsin että ei ole. Hän ei puhunut siitä mielellään."

Ei voinut olla todellista. Charles naurahti epäuskoisella onttoudella, tarttui päähänsä ja juoksutti pitkät, kalpeat sormet läpi tuuheista hiuksistaan.
”Siis se sairas… Yksilö, joka satutti Gabriellea, on edelleen vapaalla jalalla ja voi tehdä niin kenelle tahansa muullekin?”

Sabriel kohautti kevyesti olkiaan. Hän ei haluaisi olla Charlesin tiellä seuraavaan tuntiin.
"Minä en tiedä. Hän ei halunnut puhua asiasta, mutta näin minä käsitin. Hän oli hyvin... Tiukka sen suhteen."

”Mikä helvetin logiikka siinä on?” Charles kysyi. Ääni leikkasi ilmaa kuin piiska, ja mies painoi nyrkin suutaan vasten yrittäen hillitä nousevan raivon.
”Eihän häntä satuttanut yksilö voi vain päästä kävelemään sellaisen jälkeen.”

"Häpeä." Sabriel saattoi kuvitella. Hän ei olisi kyennyt edes siihen mitä Gabrielle. Häpeä olisi lamaannuttanut hänet täysin.

Charles pudisti päätään. Siinä ei ollut häivähdystäkään logiikkaa. Eikö trauman keskelläkin olisi kokenut tarvetta suojella muita joutumasta samanlaisen trauman kohteeksi?
”Kiitos, kun kerroit minulle. On korkea aika, että tiedän”, hän sanoi pakottaen itsensä hillityksi.
”Tiedätkö tapauksesta mitään muuta?”

Sabriel pudisteli päätään.
"En minäkään olisi kertonut jos en olisi kuvitellut että tiedät." Ainakin jotain. Ei ehkä kaikkea, mutta jotakin.
"En. Sinun pitää kysyä häneltä."

Miehen veistokselliset leukaperät kiristyivät kiveksi, kun Charles yritti pitää itsensä hillittynä ja asiallisena. Hän ei ollut varma, milloin oli viimeksi kiroillut elämässään.
”Taitaa olla parasta, että teen niin heti”, hän sanoi ja nousi ylös.
”Kiitos, Sabriel.”

Sabriel vain nyökkäsi. Hän oli tuntenut itsensä typeräksi jo aiemmin ja nyt hän halusi kadota. Gabrielle murhaisi hänet. Se ei tuntunut enää missään, mitä mies oli tarjonnut hänelle selitykseksi.

Anderson havahtui työnantajansa lähdettyä liikkeelle ja nousi niin vauhdikkaasti tuoliltaan, että oli dipata viereisen pöydän asiakkaan nenän kahvikuppiin. Turvamies kiiruhti ulkoministerin perään ja istahti vaahtoviiksiä vaivihkaa pois pyyhkien kuljettajan viereen, kun auto lipui Lontoon liikenteen sekaan.
Charles hengitti syvään, ennen kuin etsi Gabriellen numeron yhteystiedoistaan ja nosti puhelimen korvalleen.

Gabrielle oli kotona kuten aina. Hän haparoitsi tietyllä tavalla soivan puhelimensa käteensä, varmistamatta edes soittajaa.
"Charles, odota ihan hetki!" Nainen pesi ja kuivasi kätensä, ottaen puhelimen uudelleen käteensä. Hän oli ollut käsivarsiaan myöten taikinassa.
"Noin. Kerro toki?"

”Hei Gabrielle”, mies tervehti pakottaen äänensä tyyneksi. Sormet naputtivat reittä ylellisen auton hämärällä takapenkillä.
”Kuinka voit?”

Gabrielle hämmentyi kysymyksestä. Milloin Charles kysyi tuollaista? Onneksi Matthew nukkui päiväunia nyt ja hän oli harrastanut taikinaterapiaa.
"Hyvin. Mitä asiaa sinulla oli? Mitä tarvitset?"

Selvä sitten.
”Minusta tämä olisi hyvä hetki sinun kertoa, mitä sinulle tapahtui ollessasi Lontoossa marraskuun alussa”, Charles vastasi.

Gabrielle jäätyi aloilleen. Hiljaisuudesta saattoi kuvitella millainen ilme naisen tummilla kasvoilla viipyi.
"... Jumalauta Wren." Hän sihahti sen enempää ajattelematta.

Se ei ollut vastaus, jota Charles odotti.
”Wren?” mies toisti hetken hiljaisuuden kuluttua.
”Mitä tekemistä hänellä on tämän kanssa?”

Gabrielle jäi hiljaiseksi. Voihann helvetti.
"... Kuka sinulle kertoi?" Eli Wren oli tiennyt.

Kaikkiko Gabriellea kohdanneesta vääryydestä tiesivät - paitsi hän? Charles painoi sormen ohimolleen ja yritti ajaa nousevaa päänsärkyä pois.
”Minä olen ulkoministeri, Gabrielle. Kauanko arvelit, että minulla kestäisi saada selville? Kuka sinun kimppuusi kävi? Onko hän yritetty saattaa vastuuseen?”

"Minä toivoin ettei kukaan kertoisi sinulle koskaan, joten yritin minimoida ihmiset jotka tiesivät. Ja sellaiset, jotka eivät ole kanssasi tekemisissä. Wren sai tietää vahingossa." Hän oli ollut vähän pakostakin selityksen velkaa lähimäpänä kollegaa olevalle naiselle.
"En minä tiedä. Ei. Charles, en halua puhua tästä."

”Jos et puhu minulle puhelimessa, tulen paikalle”, Charles uhkasi ja tarkoitti sanojaan.
”Miksi et halunnut minun tietävän?”

"Et tule." Gabrielle totesi tiukasti. Luoja, hän ei tosiaan kaipaisi kiireistä miestä pohjoiseen tämän takia. Hän alkoi tuntea olonsa nurkkaan ahdistetuksi.
"Koska en halunnut. Se on minun asiani. Charles, tämä ei kuulu asioihin mitä haluaisin käydä läpi tässä tilanteessa."

”Gabrielle, haluan vain varmistaa, ettei se… Yksilö, joka teki väärin sinua kohtaan, voi tehdä niin enää kenellekään muulle”, mies vetosi.

"Ja minä en osaa auttaa siinä, onko selvä!?" Nainen huusi puhelimeen.
"Minä en helvetti soikoon tiedä mitään enkä tosiaan suostu mihinkään ihmekuulusteluun jossa käyn muistoja läpi."

”Ei, ei ole selvä”, Charles vastasi.
”Sinä tiedät mikä päivä rikos tapahtui. Missä se tapahtui. Millaisia tuntomerkkejä hyökkääjällä oli.”

"Paskanko väliä sillä on?" Gabrielle sulki silmänsä. Ei, huono idea. Hyvin huono idea. Ruskeat silmät rävähtivät auki kauhusta kankeina.
"Voisitko kerrankin kuunnella mitä sinulle sanotaan? Olet ulkoministeri, mutta et holhoojani!"

”En minä halua holhota sinua”, Charles vetosi.
”Mutta etkö sinä välitä siitä, että sama asia voi tapahtua parhaillaankin jollekulle toiselle? Tällaiset yksilöt eivät koskaan lopeta, ennen kuin jäävät kiinni.”

Gabrielle puri huultaan. Hän ei halunnut ajatella. Ei sellaista tapahtunut. Tämä oli ollut kohtalon oikku, julma vahinko.
"Charles. Kiltti. Ei. Olen pojan kanssa yksin kotona."

”Ei sinun tarvitse kertoa minulle”, mies sanoi pehmeämmin.
”Toivoisin vain, että voisit kertoa jollekulle – kenelle tahansa, jonka seurassa tunnet olosi mukavammaksi. Minusta on sietämätöntä, etten ole voinut suojella sinua tältä tai edes auttaa sinua sen jälkeen. Mutta yksi asia, mitä minä aivan varmasti voin tehdä, on pysäyttää tämän yksilön.”

"Minulla on kaikki mitä tarvitsen." Gabrielle lupasi. Hän ei kyllä kuulostanut siltä, kun ei tiennyt minne olisi paennut mieleen hiipiviä kuvia menneisyydestä.
"Minä en ole auttamassa siinä. Minä en voi. En halua palata ajattelemaan sitä. Charles, en vain voi." Nainen hieroi vatsaansa. Lihakset olivat aamun oksentamisesta hellinä, jälleen. Luojan kiitos tästä ei tiennyt kukaan.

”Et edes suojellaksesi toisia naisia kokemasta samaa kohtaloa?” Charles vetosi. Gabrielle ei kuulostanut hyvinvoivalta. Pärjäisikö nainen yksin?

Gabrielle ei voinut hyvin. Hän oli sekaisin kuin seinäkello, mutta piti itsensä kasassa pienen lapsensa takia. Hän painoi nyrkkiä huuliaan vasten.
"Olen pahoillani."

”Mistä olet pahoillasi?” Charles kysyi, vaihtoi äänen hands-freehen ja tarkasti lentoaikataulun Newcastleen.

"En voi auttaa. Mutta minulla on kaikki hyvin. Oliko... Oliko sinulla jotakin töihin liittyvää? Minulla oli jotakin kesken." Nainen katseli raivolla vaivaamaansa kanelirullien taikinaa. Sitä oli tullut ihan liikaa. Ehkä hän antaisi Veronicalle niitä ja veisi hieman Keikolle mennessään kylään.

”Sinun työkykysi liittyy olennaisesti töihin”, Charles huomautti kulmat kurtussa, napsautti sormiaan kiinnittäkseen kuljettajan huomion ja viittasi ajamaan nopeammin kotiin.
”Mitä sinulla oli kesken?” mies haastoi ja naputti assistentilleen leukaperät kireinä viestin nousta autoon, kun se pysähtyisi Carlton Gardensin eteen. Heidän olisi lähdettävä tapaamaan Gabriellea.

"Olen työkykyinen, kiitos vain." Gabrielle huomautti terävästi puhelimeen. Hän oli tähänkin asti hoitanut työnsä.
"Leivon." Nainen myönsi hiljaa. Hänen tähdellinen tekemisensä.

Wren oli saanut juuri unenpäästä kiinni kun puhelin vinkaisi viestin merkiksi.
Hän hapuili puhelimen käteensä ja oli pystyssä jo ennen kuin oli ehtinyt lukea viestiä loppuun. Hän kietaisi hiuksensa nopealle nutturalle kiiruhtaessaan pitkin kiillotettua asuinkerroksen käytävää.
Portaissa hän loikki kengät jalkoihinsa, kiepahti ovimiehen sylin kautta ja kiiruhti ulko-ovelle.
Kirkkaanvihreän takin niskaan kiskominen onnistui hyvin siinä kadun varressa.
Ja kun auto kaartoi näkyviin, Wren oli moitteettomassa kunnossa, olkapäällään Charles-laukkunsa (jossa oli aina valmiiksi pakattuna kaikki tarpeellinen) ja toisessa kädessään paperikassi, jossa vihreään, viidakkoteemaiseen lahjapaperiin kääritty, suorakaiteen muotoinen paketti odotti.
Nainen tunsi itsensä valtion salaiseksi agentiksi loikatessaan autoon, kun se hyvä tuskin hidasti kadun reunassa. Hän ehti juuri ja juuri tempaista oven kiinni, kun kuski jo käänsi auton ympäri ja ampaisi matkaan.

Charles ei ollut varma, oliko se sarkasmia.
”Ehkä se voi siis odottaa”, mies vastasi kuivasti ja vilkaisi kelloaan. Kyllä he ehtisivät kello 12:00 lennolle Newcastleen, vaikkakin ehkä aivan nipinnapin. Jos kuljettaja painaisi kaasua eikä ihailisi maisemia.
”Minulla on tunne, että sinulla ei ole kaikki lainkaan niin hyvin kuin annat ymmärtää.”
Auto liukui pysähdyksiin ulkoministerin virka-asunnon edustalle. Hänen jalkateränsä ei ehtinyt ryhtyä kärsimättömään naputukseen, kun Wren sukelsi jo kyytiin, löi miestä hajuvetensä tai shampoonsa tuoksulla ja auto oli jälleen liikkeellä.
’Osta liput keskipäivän lennolle Newcastleen’ Charles lisäsi Wrenille lähteneeseen viestiin korjaten hands-freetä paremmin korvaansa.

"Charles, minulla on täällä myös lapsi vastuullani. Joka sattuu nyt nukkumaan päiväunia. Joten, jos mitenkään viitsisit? Tämä on minun omaa aikaani. Jos sinulla ei ole mitään työasiaa, minä todellakin haluaisin hyödyntää sen pari tuntia kun Matthew nukkuu." Gabrielle huokaisi kyllästyneenä. Ja hän vaatisi nyt hetken itsensä kasaamiseen.
"Kaikki on hyvin. Uskoisit joskus mitä sinulle sanotaan."

Wren ei käyttänyt aikaa huolestuneeseen vilkuiluun - sille ja kysymyksille olisi kyllä aikaa lentokoneessa - vaan kaivoi esille kätevän, matkakokoisen kannettavansa (ei sitä, joka oli jumiutunut) ja alkoi sormet näppäimistöllä lentäen varata heille vaadittua lentoa. Samalla hän hoiti myös lähtöselvityksen, niin että he voisivat vain rynnätä suoraan koneeseen.

”Jos niin vaadit”, Charles vastasi hillitysti. Olihan mies varoittanut, että ellei Gabrielle puhuisi hänelle puhelimitse, hän tulisi paikalle. Se oli reilua.
Mies päätti puhelun ja katsahti uudelleen kelloaan. Gabrielle saisi nauttia omasta ajastaan mainitsemansa pari tuntia. Charles kääntyi katsomaan Wreniä.
”Joten.”

"Lennot on varattu ja lähtöselvitys hoidettu, joten meidän ei tarvitse muuta kuin pinkoa porteista läpi. Mikäli kuskimme pitää reippaan nopeuden, meille pitäisi jäädä suurin piirtein viisi minuuttia pelivaraa."
Se ei ollut paljon, mutta toivottavasti riittävästi.
Hän varmisti, että liput löytyivät puhelimesta, ennen kuin käänsi katseensa Charlesiin.
"Oliko muuta?"

Turhautunut epäusko mylläsi miehen rinnassa. Hän vihasi avuttomuuden tunnetta, ja se, että jotakuta hänelle läheistä oli satutettu niin, eikä hänen annettu tehdä asialle yhtään mitään, oli sietämätöntä.
Ja Wren oli tiennyt asiasta.
Hetken mies tutki naista tulkitsemattomin, kalpein silmin, ennen kuin laski katseen puhelimensa sähköpostikansioon.
”Varaa meille auto Newcastlesta”, hän lisäsi. Ei menisi montaa tuntia, että he olisivat Durhamissa.

Wrenistä tuntui, kuin jotakin sanomatonta olisi jäänyt leijailemaan heidän välilleen.
Mutta ehkä hän vain kuvitteli, ponkaistuaan suoraan unesta liikkuvaan autoon.
Hän sysäsi epäluulon syrjään ja käänsi katseensa takaisin koneeseensa ja varasi auton Newcastlen päähän valmiiksi.

Virkaintoinen Anderson sai jäädä murjottamaan Heathrow’lle, kun Charles jatkoi matkaa Wren vanavedessään päättäväisin, matkaavoittavin harppauksin läpi turvatarkastuksen, portille ja suoraan keskipäivän lennon matkustajaluokkaan.
Ei voinut olla totta.
Penkit olivat naurettavan ahtaat, ja hänen viereensä ähertävä täti-ihminen vaikutti toivottoman uteliaalta. Charles liikahti epämukavana tuntiessaan räpsyvien silmien katseen porautuvan poskeensa, ja käänsi kasvonsa Wreniä kohti, vaikka keskittikin katseensa puhelimensa näyttöön. Eikä missään nimessä siihen, miten vahva häntä piinaava tuoksu oli näin lähellä.
Se ei helpottanut merkittävästi, kun hän istahti vuokra-auton rattiin ja sai naisen viereensä. Ei, mies ruoski itseään ja painoi kaasua lähtiessään kohti Durhamia.

Wreninkin kyvyt riittivät vain tiettyyn pisteeseen asti. Jos ykkösluokka oli täynnä, se oli täynnä, eikä siinä nyt yksinkertaisesti auttanut, vaikka olisikin sattunut olemaan Britannian ulkoministeri.
Ainakaan he eivät joutuneet matkustamaan vuohien seassa, tai mitään muutakaan.
Charles vaikutti niin kireältä, että Wren katsoi parhaaksi olla esittämättä kysymyksiä. Niinpä hän oli yhä hienoisen hämmennyksen vallassa seisoessaan lopulta Gabriellen ja Teddyn oven takana, pidellen lahjakassia toisessa kädessään.

Gabrielle havahtui kun ovikello soi. Hän otti porkkanatikut pois syöttötuolissa istuvan lapsensa ulottuvilta ja vilkaisi uuniin. Kuka se muka olisi? Ei Keiko tai Sabriel, vastahan he olivat käyneet. Nainen haroi kiharia hiuksiaan matkalla ovelle, keräten raivoa.
"Jos minä vielä kerran joudun häätämään sinut saatanan psykopaatin siitä ovelta, niin minä lupaan että sinä olet ruumispus-" Naisen lause jäi kesken kun hän kohtasi aivan toisen ihmisen kuin oli olettanut.
"... Charles."

”Gabrielle”, laivastonsiniseen pukeutunut mies vastasi tyynesti, vaaleanpunaisella sävytetty solmio moitteettoman suorassa.
”Et halunnut puhua puhelimessa”, Charles huomautti ja työnsi puhelimen taskuunsa.
”Kutsutko meidät sisään?”

Wrenille tuli tervehdyksestä hetkellisesti äärimmäisen kotoisa olo.
Kuin olisi ollut kotona Irlannissa, ja piipahtanut naapuriin teelle.
"Hei, Gabrielle", hän tervehti Charlesin viereltä, vihreässä takissaan ja kanariankeltaisessa kaulahuivissaan.

Gabrielle painoi sormillaan nenänvartta. Hän oli juuri säksättänyt ulkoministerille psykopaateista ja ruumispusseista. Hienosti tehty. Eikä hän oikeastaan edes hävennyt.
"Vain koska en ehdi tappelemaan kanssasi siitä kutsunko vai en." Hä jätti oven auki ja kierähti kannoillaan keittiöön. Pelti ulos uunista ja toinen sisään. Keittiö näytti enemmän kanelikierretehtaalta kuin pieneltä erältä kotona leivottua herkkua. Hän antoi porkkanat takaisin Matthewille ja samoin nokkamukin jossa oli vettä. Jonka lapsi avuliaasti heitti heti alas.

Charles pysähtyi nähdessään keittiön. Miehen katse kiersi hämmentyneenä röykkiöitä leivoksia, ja hajamielisesti hän kumartui poimimaan lattialle heitetyn nokkamukin ojentaen sen takaisin lapselle.
”Oletko valmistelemassa juhlia?” hän kysyi.

Wren jäi hetkeksi epäröimään ovensuuhun. Gabrielle ei ollut varsinaisesti huomioinut hänen läsnäoloaan, mutta ei toisaalta osoittanut selvästi, että ei haluaisi häntä sisällekään, joten lopulta nainen seurasi ulkoministerin vanavedessä sisälle.
Siinä oli siis kuuluisa Matthew, jonka lahja oli odottanut paketissa toista kuukautta.

Nainen vilkaisi ulkoministeriä leiskuvin silmin.
"En. Leivoin vain hieman." Koska siltä pellillinen jäähtyviä ja kaksi isoa leipäkorillista valmiita näyttivät, kun uunissa oli yksi pellillinen ja vielä kaksi odotti paistamista. Gabrielle kääntyi Wrenin puoleen, toisen suunpielen noustessa hieman.
"Anteeksi. Hei. En ole siulle vihainen. Mutta Charles ei selvästi osaa kuunnella minä hänelle sanotaan." Nainen totesi painokkaasti, astellen samalla nostamaan kummisetänsä näkemisestä riemastuneen pojan syliinsä, ojentaen tuota Charlesille. Mies ei aina tuntunut käsittävän että pienen ihmisen toiveita, kun Matthew ei niitä sanallisesti ilmaissut.

”Niin kuin et sinäkään”, Charles huomautti painokkaasti.
”Minähän sanoin, että ellet puhu puhelimessa, minä tulen paik-”, mies jähmettyi, kun Gabrielle ojensi Matthewn hänelle. Epäröiden Charles nosti lapsen syliinsä, tuki pienen ihmisen rintaansa vasten ja unohtui tutkimaan lapsen kasvoja, pitkiä silmäripsiä ja maailmaa ruskeiden silmien takana.

Wren pudisti päätään.
"Ei hätää, en minä niin ajatellutkaan", nainen vakuutti, katseensa hakeutuessa Matthewiin, joka oli nostettu Charlesin syliin.
Ja ilmeisesti hänen petollinen naisenkehonsa oli juuri sopivassa hetkessä kierrossaan, että näyssä oli jotakin uskomattoman herttaista. Niin että olisi tehnyt mieli purra kieltään, jotta ajatukset olisivat palanneet raiteilleen.
Voi miten paljon helpompaa miehillä täytyi olla...

Paras keino saada Charles hiljaiseksi, edes hetkeksi.
"Ja minä kielsin sinua tulemasta, joten olemme tasoissa." Gabrielle totesi.
"Haluatteko teetä? Charles, hän on kummipoikasi, ei pommi."

Charles nosti katseensa Matthewn silmistä, ja nosti pojan paremmin käsivartensa varaan laivastonsinisen puvun rintamusta vasten. Toinen käsi lepäsi pojan selällä varmistamassa, ettei taapero sukeltaisi alas.
”Mistä lähtien sinä olet kieltänyt minua tekemästä mitään?” hän kysyi Gabriellelta, ääni pehmeämpänä ja katse kummipojan kasvoihin uudelleen hakeutuen.

Charles ei ollut ainoa, jonka huomion Matthew oli vanginnut, vaan myös Wrenin katse oli kiinnittynyt tummahipiäiseen poikaan, eksyen välillä ulkoministeriin ja sitten taas takaisin lapseen. Hän oli nähnyt tämän edellisellä kerralla vain hyvin pikaisesti, kiiruhtaessaan pois Teddyn tieltä, jotta tämä olisi päässyt olemaan vaimonsa tukena.
Wren ei edes tajunnut, että Gabrielle oli kysynyt jotakin.

"Siitä lähtien kun palkkasit minut." Gabrielle totesi ääni vahvana. Hän ei särkyisi nyt. Ei Charlesin edessä. Nainen huokaisi ja naksautti vedenkeittimen päälle. Matthew nauroi ja kokeili sormillaan ulkoministerin solmiota. Lapsi ei ainakaan miettinyt kenen sylissä oli ja miten käyttäytyä.

”Ja mistä lähtien minä olen kuunnellut kieltojasi?” Charles kysyi takaisin. Matthewn nauru sai hänet sulamaan syvältä nousevaan, aitoon hymyyn, joka sulatti silmien jään ja muutti veistokselliset, yleensä ilmeettömät kasvot kutsuviksi. Hän nykäisi solmionsa vapaaksi mittatilatun puvun uumenista ja antoi sen lapsen uteliaisiin sormiin.

Wren puristi kätensä tiukemmin lahjakassin paperisten sankojen ympärille.
Universumilla oli selvästikin jotakin häntä vastaan, jotakin hän oli tehnyt ansaitakseen rangaistuksen. Siinä vaiheessa kun Charles lahjoitti solmionsa pään Matthewn tutkittavaksi, hän pakottautui nykäisemään katseensa irti kaksikosta ja siirsi sen kiertämään kanelikierrevuorta.
"Joissain asioissa on ihan kannattavaa kuunnella", hän totesi samalla kun pohti, olisiko ollut kohteliasta siirtyä toiseen huoneeseen, että Charles ja Gabrielle olisivat saaneet puhua rauhassa.
Sydän oli sitä paitsi alkanut takoa levottomasti, kun alkoi yhä pahaenteisemmin tuntua siltä, ettei kyse ollut vain johonkin työasiaan liittyvästä vierailusta.

"Siitä lähtien kun olet kunnioittanut minua vertaisenasi ihmisenä, etkä alaisena, jota voit pompottaa mennen tullen miten haluat. Ja Wren, anteeksi vastaanotto, oletin sen olevan eräs toinen." Iha selvennykseksi, ettrei Wren kuvitellut hänen noille rähisevän sillälailla. Matthewin nauru sai pojan äidin pysähtymään hetkeksi ja hipaisemaan lantiolla olevan käden sormilla vatsan ja lantion väliseutua paidan läpi.
"Charles, minä en ole jotakin minkä yli voit kävellä ja sinä tiedät sen." Hän otti pellin pois uunista ja kaatoi veden teenlehtien seuraksi pannuun hautumaan.
"Jos sanon että kaikki on hyvin, minulla on kaikki mitä tarvitsen, se on niin. Ja keneltä sinä edes kuulit, jos et Wrenilta? Teddy ei kertonu sinulle, eikä kyllä Veronicakaan."

”Ja koska kunnioitan sinua vertaisenani ihmisenä, minä uhmaan sinua”, Charles vastasi katse Matthewssa.
”Sinä et ole kunnossa, ja ystäväsi kertoi minulle – vihdoin – miksi. Minusta tuntuu, että on parasta, että menisin Matthewn kanssa toiseen huoneeseen ja voisit kertoa Wrenille, mitä minä pyydän sinulta.”
Mies nosti katseensa Wreniin.
”Minä tiedän, mitä marraskuussa tapahtui. Ja minulla on valta varmistaa, ettei niin tapahdu sen yksilön toimesta enää kenellekään muulle. Mutta sitä varten minun pitää tietää jotain, minkä avulla jäljittää tekijä. Ymmärrätkö?”

Wrenin katse kääntyi Gabrielleen, ja se vähäinenkin väri, jota irlantilaisittain luonnonkalpeille (värittömille) kasvoille oli suotu, tuntui haihtuvan.
Kuvitteliko Gabrielle, että hän oli kertonut Charlesille? Kun hän oli nimenomaa, useampaan kertaan, luvannut, ettei puhuisi. Ja samalla yrittänyt muistuttaa, että Charles olisi varmasti halunnut tietää.
Sydän takoi nyt kipeämmin, pian se ponkaisisi rintakehästä ulos. Kanelin voimakas tuoksu tuntui yhtäkkiä kuvottavalta.
Mutta nyt Charles tiesi. Ja vaikka se oli vastoin Gabriellen toivetta, hän oli helpottunut.

Gabrielle katsoi Charlesia hieman tamalla tavalla kuin katsoi miestään, kun Teddy kävi hänen hermoillensa. Pahasti. Hän otti askeleen miestä kohti, vilkaisten merkitsevästi alaspäin. Se tarkoitti että lapsi alas. Nyt. Jos Charles malttoi laskea uteliaan pojan lattialle, tuo kyllä taapertaisi olohuoneeseen lelujensa pariin. Talouden nuorempi kissa yritti hiipiä haistelemaan leivoksia ja Gabrielle sähähti Dinglen pois keittiön tasolta.
"Uhmaat minua? Sinä uhmaat minua?" Naisen ääni oli huolestuttavan tyyni myrskyn edellä.
"Älä enää ikinä puhu jollekulle kuin minä en olisi huoneessa, jos olen läsnä. Ja keneltä ystävältäni sait tietää? Sabrieliltako? Voi hyvä luoja!" Naisen ääni alkoi kohota uhkaavasti.
"Minä kuvittelin että ette puhu toisillenne. Yritin kysyä mitä tapahtui, mutta hän kieltäytyi puhumasta siitä. Eikö sinussa ollut miestä vain sanomaan ei kiitos vai mikä sinua vaivaa? Vai onko sinulla kenties kiikarissa joku, josta minun pitäisi tietää? Aiotko taas toistaa sen keväisen, epäilemättä Wrenin kanssa? Jumalauta!" Naisen vihaiset ajatukset heittelehtivät seinästä toiseen, ottaen tukea törmäyksessä. Mutta se ei hidastanut häntä tai terävää kieltä ollenkaan.
"Saat vielä jonkun syytteen alaistesi kanssa makaamisesta tällä tahdilla! Voisitko edes rehellisesti tapailla heitä, jos et osaa käyttäytyä?" Vihainen, hermoromahduksen partaalla oleva nainen ei tosiaan tiennyt mistä edes keksi sellaista. Mikään ei antanut ymmärtää että Charles olisi tehnyt mitään sopimatonta Wrenin kanssa.
"Se ei ole minun asiani, millä perustein palkkaat, mutta minä en montaa kertaa siivoa saman sotkun jälkiä, kun sinä haluat uhmata jotakin!"

Katse sai Charlesin laskemaan pojan lattialle ja kohtaamaan sitten Gabriellen raivon tyynenä ja järkkymättömänä. Kalpeiden kasvojen pehmeys kätkeytyi takaisin viileän tulkisemattomuuden alle, kun poika oli poissa hänen vastuultaan. Hän ei vastannut Gabriellen syytöksiin, ennen kuin nainen lakkasi huutamasta, mutta astui sitten lähemmäs silmät kylmiksi muuttuen.
”Minä olen täällä, koska minä välitän siitä, miten sinä voit”, hän korjasi.
”Ja sinä saat purkaa vihasi ja pahan olosi minuun. Minä ymmärrän, että olet kokenut jotain sanoinkuvaamattoman kamalaa etkä ole valmis käsittelemään asiaa – mutta tämä on viimeinen kerta koskaan, kun sinä puhut Wrenistä tähän sävyyn. Ymmärrätkö minua?” hän kysyi ääni teräksisenä, sanojen uhka päivänselvänä.
”Hän ei ole tehnyt mitään ansaitakseen lokaasi, etkä sinä toista tällaista roskaa hänestä enää koskaan. Onko se selvä?”

Wren vaistosi myrskyn lähestyvän kuin kissa hetken ennen ukkosta.
"Minä voisin-"
Hän olisi voinut poistua, antaa Charlesin ja Gabriellen selvittää asian kahden kesken. Mutta valitettavasti hän oli liian hidas.
Kun huuto alkoi, hän jähmettyi täysin liikkumattomaksi. Se oli kuin onnettomuus, jota ei halunnut katsoa, mutta katsoi silti.
Toistaa keväisen. Syyte alaisten kanssa makaamisesta.
Jokainen sana värittyi ja tallentui muistiin, niin kuin talvisen taivaan sininen ja rikkoutuvan jään ääni.
Typerä, typerä tyttö. Joka oli kuvitellut, että pääsisi näkemään, millainen oli tyynenmerensininen.
Se olikin ollut liian hyvää ollakseen totta.
Wren tunsi katselevansa keittiön tapahtumia lasin läpi. Jostain käsittämättömästä syystä hän oli aivan varma, että pian joku löisi. Niin oli tapahtunut ennenkin, tällaisessa samanlaisessa keittiössä.
Voi Luoja, hän oli ollut idiootti.
Nielu tuntui kuroutuvan umpeen, ilma takertui kurkkuun matkalla keuhkoihin. Olkalaukku ja lahjakassi olivat tipahtaneet lattialle, eikä hän edes huomannut sitä korvissa sykkivän pulssin takaa.

Gabrielle tuijotti ulkoministeriä silmät leimuten. Nainen oli vihainen, selittämättömän vihainen, eikä edes tiennyt miksi. Hän ei pelännyt kylmää katsetta tai ilmeettömiä kasvoja, seisoen suorastaan typerän itsevarmana ja suorana Charlesin edessä. Joku olisi sanonut häntä tyhmänrohkeaksi.
"Saanko sinut ulos ovestani, jos toistan?" Gabrielle esitti terävästi. Jokin ruskeiden silmien katseessa alkoi tosin säröillä, kun hän kuuli sen kolahduksen kun Wrenin kantamukset putosivat lattialle. Samalla sekunnilla Gabrielle tajusi sanoneensa jotakin väärin. Jotakin peruuttamatonta, mitä hän ei tiennyt miten paikkaisi sen. Samoin kuin se musta möykky hänen sisällään, joka esti häntä syömästä, nukkumasta, olemasta miehensä lähellä, nauramasta lapsensa kanssa yhdessä, iloitsemasta tulevasta lapsesta.

Charles tuijotti Gabriellea takaisin, tietämättä, että nainen oli luultavasti juuri varmistanut, ettei hän joutuisi koskaan tekemään valintaa sen suhteen, minkä arveli oikeaksi ja mitä hänen sydämensä kaipasi.
”Et, ennen kuin pyydät anteeksi Wreniltä”, mies vaati.

Kun oli joutunut joskus polvistumaan pitääkseen työnsä, eikä todellakaan vain anoakseen sen puolesta, Gabriellen sanat onnistuivat uppoamaan suoraan panssarin heikon kohdan läpi. Niitä ei ollut Wrenin kuoressa montaa, mutta kun löysi oikean kohdan, onnistui kaatamaan hänet yhdellä iskulla.
Entä se puhe tanssiopetuksesta? Ja siitä, että hän pääsisi mukaan tallille, kun Charles seuraavan kerran kävisi tervehtimässä Paddya? Ja hän näkisi Javan?
Ihailtavaa sinnikkyyttä.
Kummallinen vingahdus, joka pakeni Wrenin huulten lomasta, saattoi olla joko naurahdus tai nyyhkäys. Hän painoi käden suulleen.

Gabrielle tajusi hitaasti mitä hän oli sanonut. Hän ei hävennyt purkaustaan Charlesille, mutta kauhistunut katse levisi naisen silmiin, kun hän kääntyi hitaasti irlantilaisnaisen puoleen. Voi luoja. Voi luoja.
"M-minä sanoin ettet olisi saanut tulla." Hän kuiskasi hiljaa, karaten huoneesta, Hän nappasi Matthewin syliinsä ja asteli ylös. Voi hyvä luoja. Mitä hän oli sanonut?

Vingahdus sai Charlesinkin kääntymään Wrenin puoleen ja jähmettymään niille sijoilleen. Wren näytti niin perinpohjin järkyttyneeltä, että mies otti askeleen taaksepäin. Mitä oli tapahtunut?
Gabrielle katosi, mutta Charles ei voinut irrottaa katsettaan assistentistaan. Oliko hän sanonut jotain? Vai oliko kyse jostain, mitä Gabrielle oli sanonut?
”Wren?” hän kysyi itsekin järkyttyneenä, kalpeanharmaat silmät vastausta pyytäen.

Wren rukoili salaamaa, joka olisi iskenyt hänet kuoliaaksi siihen paikkaan. Kaneli tuoksui niin vahvana, että sen saattoi melkein maistaa. Kuvotti.
Kanelikierteet paistuivat uunissa. Ja Gabrielle oli paennut yläkertaan.
Wren pakotti hartiat rennoiksi, laski hitaasti käden pois kasvoiltaan, toivoen voivansa luottaa ääneensä.
"Ei pidä antaa noiden palaa", hän totesi, viitaten kädellään uunia kohti.
"Minun on paras käydä tarkistamassa, että kaikki on kunnossa."
Hän lähti askeleet jäykkinä kohti suuntaa, jonne Gabrielle lapsineen oli paennut.

Gabrielle istui makuuhuoneessa sängyllä, halaten poikaansa. Voi hyvä luoja, noiden ei tosian olisi pitänyt tulla. Ei koskaan. Ikinä. Hän havahtui askeliin, kohottaen katseensa. Wren.
"... Wren." Nainen vetosi pehmeästi. Hän ei ollut halunnut loukata tuota. Ei koskaan. Vain Charlesia, mieluiten niin pahasti että mies ei koskaan tulisi talon kynnyksen yli ja pakottaisi häntä ajattelemaan sitä iltaa Lontoossa.
"En tarkoittanut että sinut olisi palkattu sen takia." Silmiä kirveli.

Charles jäi keittiöön hänelle määrätyn tehtävän kanssa. Leivosten ei pitänyt antaa palaa. Mies tunsi jonkin kylmän vellovan sisällään muistellessaan järkytystä Wrenin kasvoilla. Mitä nainen kuvitteli? Luuliko Wren hänen todella olevan mies, joka hyväksikäytti asemaansa? Kutsuneen naisen purjehtimaan Fidzille sen tähden?
Miten hitossa pelti otettiin uunista? Pakkohan siihen oli olla jokin… Mitä Gabriellella oli käsissään? Joku lapanen tai rätti tai pyyhe tai jokin… Hetken ankaran päättelyn jälkeen Charles löysi sekä patalapun että keinon avata uuni, poimia uunipelto hellalle ja jopa sammuttaa kodinkone.

Wren jäi seisomaan makuuhuoneen ovensuuhun. Hän liikautti käsiään avuttomasti, ja kun ei muutakaan keksinyt, kietoi ne ympärilleen.
Hän katsoi Gabriellea hetken hiljaa.
"Eipä siinä olisi mitään uutta", hän pakottautui sanomaan mahdollisimman rauhallisesti.
"Onko kaikki hyvin? Charles on vain huolissaan sinusta."

Hetken Gabrielle mietti Wrenin sanoja. Kun hän lopulta sai kiinni ajatuksesta, nainen laski Matthewin sylistään ja nousi seisomaan.
"Wren. Kiltti. Tule tänne." Nainen levitti käsiään. Hän ei ollut tainnut koskaan halata Wreniä, mutta tuntui että nainen voisi nyt tarvita halausta.
"Puhu minulle. Kiltti. Olen niin pahoillani."

Wren asteli lattian poikki kulmikkain askelin, hartiat terävinä, ja seisahtui Gabriellen eteen.
"Ei siinä ole mitään uutta", hän vakuutti rauhallisesti.
Kun otti asiat kylminä faktoina, niitä oli helpompi käsitellä.
"En voi väittää, että tietäisin tarkalleen, mitä teidän välillänne on keskusteltu puhelimessa. Mutta olen varma, että Charles on vain huolissaan, ja haluaisi todella auttaa sinua. Et varmasti halua ajatella tapahtunutta, mutta Gabrielle-kiltti, antaisit meidän auttaa."

Gabrielle nielaisi nyt oman pahan olonsa, antaen Matthewin leikkiä hänen satiinitohveleillaan lattialla. Hän kietoi pehmeästi kädet irlantilaisnaisen ympärille.
"Kerrot minulle kuka teki sinulle niin ja minä kaadan hänet kuin korttitalon." Sellainen naisen alentaminen oli... Melkein pahempaa. Charles sentään oli tehnyt vain intohimoissaan vihreen Bexin kanssa. Kai. Niin hän luuli. Ja molemmilla oli ollut kai hauskaa, tilanteeseen tuskin olisi liittynyt kieroa valta-asetelmaa.
"Ei puhuta siitä nyt. Wren-pieni, minä en tarkoittanut sitä. Sait paikan persoonallisuutesi vuoksi. Koska Charles arvostaa näkemyksiäsi, älyäsi, omalaatuista tapaasi ajatella."

Wrenin hartiat jännittyivät hetkeksi, mutta rentoutuivat sitten taas. Hän ei osannut kietoa käsiään Gabriellen ympärille, muttei myöskään vetäytynyt pois, tai tuntenut oloaan epämukavaksi.
Hän ei vain ollut tottunut, siinä kaikki.
"Ei se ole mitään sellaista, Gabrielle", hän vakuutti, pudistaen kevyesti päätään.
"Mutta ainahan sitä saa naisena kuulla kaikenlaista. Ja Charles on ollut vain herrasmies."
Hän vetäytyi sen verran kauemmas, että saattoi nähdä Gabriellen kasvot.
"Etkö sinä voisi antaa meidän auttaa? Jos joku voi saada sen paskiaisen kiinni niin Charles. Varmistaa, ettei kukaan muu joudu enää kärsimään."

Gabrielle halasi Wreniä tiukasti.
"Mitä sitten? Minä näin ilmeesi. Jotakin sinulle on tapahtunut, eikä minun pitänyt kaivaa esiin sellaista, Wren-pieni. Teemme töitä yhdessä ja sinä tiedät suurimman salaisuuteni tällä hetkellä." Vain Wren tiesi hänen ja Teddyn lisäksi, vain siksi että hän oli soittanut sen itkuisen aamuyön puhelun kollegalleen.
"Ja hän ei olekaan mitään muuta. Halusin vain satuttaa häntä. En mitään muuta." Sen hän myönsi. Hän oli sanoillaan halunnut sivaltaa vain Charlesia ja osunut rankasti väärään osoitteeseen. Silmiä kirveli enemmän ja hän käänsi katseensa lattiaan. Se äsken olemukseen saapunut itseluottamus karisi, jättäin jäljelle sen varjon itsevarmasta naisesta, jonka Wren oli kuukausia sitten tavannut.
"En halua palata siihen. Wren, minä... Voisin tehdä mitä tahansa. Mutta minä en muista juuri mitään nopeasti ajateltuna ja... Se tulee öisin uniini kun suljen silmät. Älkää pakottako minua käymään sitä läpi hereilläkin."

"Olen vain kuullut sitä niin hirvittävän paljon", Wren naurahti ilottomasti.
Kyllähän sitä aina kuuli. Jos sattui olemaan nuorehko nainen. Eikä tarvinnut olla edes erityisen viehättävä, koska kukapa sitä naamaa katsoi.
Viimeinkin Wren kohotti käsivartensa ja siirsi ne Gabriellen ympärille halaukseen. Ehkä se alkaisi vielä luonnistua.
Oli kamalaa nähdä Gabriellen kärsivän.
"Minäkään en haluaisi, jos olisin sinun tilanteessasi. Mutta siitä voisi olla apua. Sinun ei tarvitsisi tuntea itseäsi enää voimattomaksi. Kun se jo vainoaa sinua unissasikin. Sinä tarvitset tilanteelle kunnollisen lopun. Ja Charles voi auttaa sen kanssa. Gabrielle-kiltti, minä lupaan, ettet joudu jäämään yksin."

"Wren." Gabrielle totesi painokkaasti. Hän puri huultaan, painaen tummanruskeat silmänsä kiinni. Hän ei nukkunut öitään ja kun nukkuim hän nukkui ne levottomasti. Harvassa olivat ne hetket kun hän saattoi nukkua levollisesti Fatty jaloissaan, miehensä kainalossa ja keskittyä Teddyn uniseen tuhinaan. Miten hän kaipasikaan sitä.
"Jos sinä kerrot totuuden ja lupaat olla jättämättä minua yksin, minä voin yrittää."

"En minä jätä sinua yksin", Wren lupasi painokkaasti.
Niin kuin oli luvannut olla kertomatta. Ja pitänyt lupauksensa.
"Eikä kukaan voi vaatia sinulta enempää kuin sen, että yrität. Itsesi vuoksi. Ja perheesi."
Jotta Gabrielle voisi taas olla oma itsensä. Jotta tämä ei joutuisi näkemään enää painajaisia.
"Hoidetaan tämä asia ensin, okei? Koska minä jätin Charlesin alakertaan vahtimaan sinun kanelikierteitäsi, enkä suoraan sanoen ole aivan varma, osaako hän käyttää uunia."

"Lupaa myös se toinen asia." Gabrielle pyysi. Hän saattaisi vielä hermostua uudelleen, jos luottaisi itsensä Wrenin käsiin siinä mittakaavassa, että yrittäisi kaivella muistinsa kätköjä, eikä tuo kertoisi hänelle totuutta sen järkytyksensä takana.
"Palakoot, minulla on niitä varmaan kaksisataa. Saatte pullaa lähtiessänne." Nainen naurahti tukkoisen käheästi.
"Matthew-kulta, mennäänkö alas? Charlessetää katsomaan?" Nainen kyykistyi lattialle ja avasi kädet pojalleen, kietoen taaperon syleilyynsä. Hän yritti takavarikoida sen mustan, hyvin aistikkaan oloisen satiinitossun. Ei. Pojan irvistys kertoi kaiken. Selvä. Hän lähti alakertaan poika sylissään, katse painuksissa. Varjona entisestä olemuksestaan, hän ei vallannut huonetta itseluottamuksellaan.

"Kun tämä on hoidettu", Wren lupasi.
"Ja muistuta, että minä annan viimeinkin sen hel... Sen paketin, joka unohtuu joka kerta."
Matthew oli ehkä niin pieni, ettei välttämättä poimisi jokaista lausuttua voimasanaa, mutta siitä huolimatta Wren ei halunnut ottaa riskiä, että menisi opettamaan Gabriellen pojalle sopimatonta kieltä.
Hän tiesi, mihin nainen pystyi.
Wren veti syvään henkeä ja seurasi sitten Gabriellea alakertaan. Hän ei ollut edes joutunut keksimään huolta päästään, mistä sen tiesi, osasivatko aateliset ulkoministerit käyttää uunia.

Tämä aatelinen oli käyttänyt uunia ja varsin ansiokkaasti olikin. Pullapelti oli hellalla, uuni edelleen ehjä ja jopa sammutettu. Charles näytti hyvin hienovaraisesti ylpeältä kätensä jäljestä. Miehen vaaleat kulmat kuitenkin painuivat huolesta, ja katse tutki naisia. Wrenin reaktio Gabriellen huutoon kummitteli häntä kylmänä ja sinnikkäästi kalvavana. Gabriellen oli parempi ollut pyytää Wreniltä anteeksi. Ainakin raivo oli kadonnut naisen olemuksesta. Charles kohotti toista kulmaa kysyvänä.

Gabrielle ojensi varovasti poikaansa Charlesille. Hän vilkaisi uunista otettua peltiä ja vaisu hymy kipaisi naisen huulilla.
"Et polttanut niitä, mutta älä riko häntäkään. Tai minun pitää tappaa sinut." Hän ei ollut koskaan tainnut jättää Charlesia kahden poikansa kanssa. Se hermostutti. Ehkä turhaan, ehkä aiheesta. Äänestä puuttui leikkisä särmä, nainen näytti siltä kuin hän olisi kuolemassa kohta. Henkisesti hän olikin, kun pitäisi ajatella asiaa. Hän kaatoi kahteen kuppiin teetä ja livahti olohuoneeseen. Hän ei tosiaan voisi käydä sitä läpi Charlesin kuullen. Ei ikinä.

Wren vastasi Charlesin katseeseen, he selviäisivät kyllä.
Hän poimi pudonneen lahjakassin lattialta ja onki paketin ulos, ojentaen sen miehen vapaaseen käteen.
"Voitte avata tuon Matthewn kanssa. Ja lukea sitä yhdessä sillä välin kun me..."
Hän lopetti lauseensa kesken.
Kirja, jonka hän oli Matthewlle valinnut kaksi kuukautta aikaisemmin, tuntui olevan kotoisin toisesta maailmasta. Hän oli harkinnut lahjaa pitkään, ja päätynyt lopulta pienille lapsille tarkoitettuun Touchy Feely sarjan kirjaan That's not my pony... Suurilla, värikkäillä kuvilla varustettuun kirjaan oli upotettu yksityiskohtia, joita lapsi saattoi tunnustella, pehmeää samettia ponin turpaan, pörröistä karvaa sen harjaan.
Aihe oli tuntunut sopivalta, Matthewn isä kun työskenteli hevosten parissa.
Wren nielaisi, katsahti vielä kerran Charlesin vaaleita silmiä ja seurasi sitten Gabriellea olohuoneeseen.

Charles otti Matthewn vastaan, nostaen pojan käsivartensa varaan ja hyppyyttäen lasta muutaman kerran, kun ikävä äitiä uhkasi yllättää. Hän unohtaisi, mitä Gabrielle oli hänelle karjunut, sillä arveli koetun trauman vaikuttavan naisen arvostelukykyyn.
Hän kuitenkin tutki Wreniä levottomin, huolestunein silmin ottaessaan vastaan herttaisen lahjan ja antaen pojan sormien takertua pakettiin. Myöhemmin.
Naiset katosivat, ja Charles käänsi katseensa poikaan.
"Luetaanpas sitten - ja jos kyllästyt, voit soittaa Yhdysvaltojen suurlähettiläälle. Hän luultavasti ymmärtää sinua paremmin kuin minua."

Gabrielle istui olohuoneen sohvalla ja tuijotti tyhjästi eteensä. Naisen silmissä näkyi sellaista kauhua, jota tuskin kukaan oli nähnyt naisen silmissä. Paitsi hänen miehensä. Teddy oli nähnyt kaiken, aivan kaiken. Gabriellen heikoimmillaan, kun hän oli ollut aivan rikki, menetettyään heidän ensimmäisen yhteisen lapsensa. Kun hän ei ollut päiviin jaksanut nousta sängystä, pukeutua pyjamaa kummempiin vaatteisiin viikkoihin. Sitten hän oli kadonnut Lontooseen.
Lienikö tämä Lontoon kosto siitä että hän oli hylännyt kaupungin pohjoiseen jääneen rakkauden takia?
Hän hapuili kiinni Wrenin kädestä, puristaen sitä kuin turvatyynyä.
"Mitä sinä haluat tietää?" Hän kysyi hiljaa, ääni särkyneenä. Oliko pakko?

Wren istahti Gabriellen vierelle ja inhosi sitä, että nainen joutui käymään läpi kokemuksensa vielä kerran, näki kauhun heijastuvan tämän silmistä.
Hän puristi kättä takaisin ja silitti rystystä peukalollaan.
"Mitä vain muistat", hän vastasi Gabriellen kysymykseen.
"Pienillä yksityiskohdillakin voi olla merkitystä, vaikka ne tuntuisivat kuinka turhilta."

Gabrielle laski teemukin pöydälle, tuijottaen teen väreilevää pintaa.
"Olin ravintolan edessä kun nousin taksiin." Sen hän muisti varmaksi. Hän puristi kättä kovempaa.
"Sen jälkeen kaikki on... Tyhjää. Kunnes saavuin hotellille, kävellen. Menin suihkuun. Pesin ihoni rikki. Tiedätkö miten saippuavesi kirvelee kun ihosi on riivitty pesusienellä kevyesti vereslihalle?" Hän tiesi.

"Mikä ravintola se oli?" Wren kysyi rauhallisesti, jatkaen Gabriellen käden silittelyä peukalollaan vakuuttaakseen, että vaikka asiat eivät olleet juurit nyt hyvin eivätkä varmasti lähellekään, niin ainakin nainen oli nyt kotonaan. Turvassa. Matthew vietti laatuaikaa kummisetänsä kanssa, ja Teddykin palaisi pian kotiin vaimonsa luo.
"Muistatko, mitä kello oli?"
Hän puristi Gabriellen kättä, kun tämä mainitsi kirvelevän saippuaveden.

Gabrielle joutui miettimään. Nainen jonka muisti oli yleensä loistava.
"Sabriel puhui siitä viikkoja, hän halusi kokeilla sieltä jotakin, Black..." Loppuosa pyöri naisen kielelä hetken. Hän painoi silmänsä kiinni. Ei vieläkään hyvä idea.
"Black Birch." Hän oli melko varma nimestä. Mitä kello oli?
"Lähdin Charlesin luota kolmelta ja kävin hotellilla.... yhdeksän, ehkä. Ei ainakaan vähempää, menimme syömään vasta seitsemältä ja ravintolassa oli ruuhkaa. Ja jäimme juttelemaan. Sabriel oli innoissaan jostakin. En muista mistä." Hän yritti takertua hyviin asioihin.

Wren painoi ravintolan nimen ja kellonajan mieleensä. Ehkä alueella oli kameroita, joiden nauhoilta saattaisi paljastua jotakin. Vaikka aikaa olikin kulunut, ehkä jotakin olisi jäljellä.
"Oliko Sabriel vielä kanssasi, kun nousit taksiin?" hän kysyi varovasti, käsi yhä Gabriellen käteen puristettuna.

Gabrielle vinkaisi. Hän puristi tiukasti Wrenin kättä.
"Ei. Hän lähti... Johonkin. Metroon tai bussiin. Minun piti myös, mutta taksi ajoi sopivasti ohi." Oliko se ihme että se oli ajanut ohi? Nainen värähti inhosta.
"Olisi pitänyt mennä metroon."

Wren piteli Gabriellen kättä omassaan. Pärjäät hienosti, kaikki tulee vielä olemaan hyvin.
"On turha jossitella", hän sanoi, mahdollisimman lempeästi.
"Muistatko mitään taksista?"

Nainen veti itseään pienemmäksi sohvalla. Hän ei halunnut muistaa. Pisarat vierähtivät silmistä tummille poskille. Gabrielle pudisteli päätään.
"Gabrielle..." Wren vetosi hiljaa ja siirsi Gabriellen käden toiseen käteensä, jotta saattoi kietoa käsivartensa tämän hartioiden ympärille. Oli varmasti kamalaa käydä läpi muistoja, ei hänkään olisi halunnut, eikä varsinkaan pakottaa Gabriellea, mutta se paskiainen oli saatava kiinni.
"Mikä tahansa muisto, pienikin yksityiskohta. Jotta se kusipää saa ansionsa mukaan."

Vapaa käsi hipaisi kevyesti kaulaa. Hän muisti vain epäolennaisia asioita. Ei mitään tunnistettavaa. Nainen pudisteli päätään.
"En muista. En mitään mitä... Voisi käyttää."

"Joskus epäolennaisetkin asiat voivat olla tärkeitä", Wren huomautti hiljaa.
"Jos vain pystyt puhumaan niistä. Muistatko minne hän ajoi sinut?"

Gabrielle puri huultaan. Kuristava pelko nielaisi häntä hitaasti.
"En tunnistanut paikkaa, mutta ei kauas. Hän..." Gabrielle hautasi kasvot käsiinsä. Ei, pois hänen päästään.

Ei kauas. Selvä.
Wren veti Gabriellea lähemmäs, ja vaikka liike ei ollutkaan hänelle luonteva, se oli kuitenkin vilpitön.
"Ei hätää, et ole yksin. Olet turvassa nyt."

"En muista." Gabrielle pihahti hiljaa. Hän muisti vain sellaisia asioita, joita ei halunnut puhua ääneen.

"No mutta paikka ja kellonaika kertovat kuitenkin paljon", Wren vakuutti.
Charles kyllä kaivaisi syyllisen esille.
"Onko mitään, mitä voisit vielä kertoa minulle?"

Gabrielle oli lamaantunut niistä muistoista. Hän pelkäsi vain niitä muistoja. Ne tunkisivat hänen painajaisiinsa.
"... Hän kuristi. Etten huutaisi. Yritin lyödä. H-hän nauroi." Tuntui että se nauru oli mennyt ihon alle.

Rauhallisena. Pysy rauhallisena.
Wren siirsi kättään, jotta saattoi silittää varovasti Gabriellen hiuksia. Hän ei sanonut mitään, odotti vain, halusiko nainen sanoa vielä jotakin. Puristi kättä.

Gabriellen silmät rävähtivät auki. Nimikirjailu takissa.
"... Hudson." Se ei liittynyt mihinkään, mitenkään.

Wren räpäytti silmiään.
"Hudson?" hän toisti, varmistaen kuulleensa oikein, vaikkei erehtymisen vaaraa juuri ollutkaan.

Gabrielle veti ääni väristen henkeä. Miten monta kertaa se sama kuva oli tullut hänen uniinsa ja nyt hän muisti sen... Kultaisen kirjailun(?) takissa.
"Takissa. Siinä luki Hudson."

Hudson.
Wrenin sormet syyhysivät päästä koneen ääreen ja kirjoittaa sana hakukenttään, mutta hän ei noussut Gabriellen viereltä. Hän nyökäytti päätään ja puristi tämän kättä.
"Olen ylpeä sinusta."

Sydän hakkasi kurkussa, olo oli turta, raajat puutuivat. Gabrielle ei osannut pidätellä kyyneliä. Hänen määräysvaltansa itseensä oli murentunut sillä sekunnilla.

Wrenin kulmat painuivat huolestuneesti ja käsi siirtyi hiuksilta selälle, silittämään sitä hitain vedoin.
"Minä olen tässä", hän muistutti pehmeästi, muttei kieltänyt Gabriellea itkemästä.
"Jaksoit hienosti."

"Vihaan olla heikko." Gabrielle tunnusti hiljaa. Hän vihasi kontrollittomuuden tunnetta, muiden käsiin antautumista, voimattomuutta hetkessä. Hän uskoi itsensä vain harvojen käsiin varauksetta.

"Se on kamala tunne", Wren myönsi. Hirvittävä avuttomuus ja tunne siitä, ettei voinut vaikuttaa omiin asioihinsa.
"Mutta et sinä ole heikko ikuisesti."

"Olin silloin." Gabrielle nielaisi. Ja nyt se määritti hänen elämäänsä.
"Enkä tiedä miten paljon pahempaa se on että olin raskaana silloin." Hänen lapsensa. Olkoonkin että solumöykky, mutta... Silti.

Wren ei tiennyt, mitä olisi siihen sanonut, joten hän vain silitti Gabriellen selkää.
Ainakin lapsi oli varmasti Teddyn. Mutta sitä olisi ollut liian julma sanoa ääneen.

"Jos... Jos se olisi ollut myöhemmin ja jotain olisi sattunut..." Gabrielle puri huultaan.
"Hänellä oli ase. Hän olisi voinut ampua minut."

Voi Luoja, sekin vielä. Wrenin vatsaa kouristi kauhusta ja myötätunnosta.
"Onneksi niin ei käynyt."

"... Välillä toivon että olisi ampunut." Silloin Gabrielle ei olisi joutunut elämään tällaisena. Naisena jolta oli riistetty kaikki.

Wren nielaisi.
"Mutta ajattele, miten paljon hyvää sinun elämässäsi vielä on. Teddy ja Matthew."
Jolle ulkoministeri luki juuri kirjaa keittiössä.
"Olen aivan varma, että selviät tästä vielä."

Gabrielle pudisteli kevyesti päätään.
"En voi antaa mieheni koskea. Teddy nukkui viime päiviin asti Matthewin huoneessa. En nuku. En jaksa leikkiä lapseni kanssa. En halua syödä, en tavata ihmisiä."

"Sinun täytyy antaa itsellesi aikaa", Wren muistutti. Oli kulunut vasta muutama viikko.
Olisipa ollut jokin tilasto, josta tarkistaa asioita.
"Olethan käynyt siellä psykologilla?"

Gabrielle nyökkäsi. Hän oli käynyt.
"Käyn. Viimeksi eilen. Sain rauhoittavia mutta en voi syödä niitä. Nukkuakseni."

"Olen pahoillani", Wren totesi. Vaikka raskaus olikin varmasti ihana asia sellaista toivovalle, ja vaikka toinen lapsi olikin toivottu nyttkin, raskaus oli tullut vaikeaan kohtaan.
"Sinun täytyy huolehtia itsestäsi."

Gabrielle olisi toivonut toista lasta milloin tahansa, mutta ei nyt. Kaikki oli sekaisin.
"Minä yritän. Yritän, mutta se on hankalaa."

"Varmasti on", Wren myönsi, ja toivoi taas sitä tilastoa tai taulukkoa.
"Mutta sinulla on ystäviä, jotka tahtovat auttaa. Ja Teddy."

"... Teddy-parka." Gabrielle pihahti hiljaa. Miksi he? Miksi he eiväy vain saaneet olla onnellisia?

"Te pärjäätte kyllä", Wren vakuutti, haluten uskoa omiin sanoihinsa. Teddy ja Gabrielle olivat jo selvinneet ensimmäisen lapsensa menettämisestä, ja olivat silti päätyneet takaisin yhteen. Oli hirveän epäreilua, että samat ihmiset joutuivat läpikäymään kamaluuksia yhä uudelleen, mutta silti.
"Helvetin epäreiluahan se on, että jonkun saatanan paskiaisen takia olette tässä tilanteessa, mutta silti."

Gabrielle tuijotti tyhjästi eteensä.
"Hän väistää minua. Jotta en pelästyisi kosketusta. Se on uskomatonta miten nopeasti hänestä on tullut niin hyvä siinä. Ja se sattuu. Aivan kuin hän pelkäisi minua, kuten moni muukin." Gabrielle ei ollut koskaan nähnyt omaa pelottavuuttaan.

Wren puraisi huultaan.
"En voi puhua Teddyn puolesta, mutta hän haluaa varmasti vain, että sinä et tuntisi oloasi huonoksi", hän totesi hiljaa, silittäen Gabriellen kättä, kun ei muutakaan osannut.
"Ei hän sinua pelkää, ei varmasti."

"En halua että kukaan pelkäisi. Silti ihmiset kuvittelevat että minulla olisi jotenkin enemmän valtaa tai kyky saada asioita tapahtumaan." Mieleen palasi Keikon sanat maanantailta.
"En ainakaan enää saa mitään tapahtumaan."

Wren katseli Gabriellea hiljaisena.
"Sinä leivoit juuri keittiön täyteen pullaa", hän huomautti.
"Tiedän, ettei se ole se, mitä tarkoitat sillä, että saisit asioita tapahtumaan. Mutta tarkoitan vain, että sinussa on vielä voimaa jäljellä. Elämä jatkuu."

"Ystävänikin kuvittelevat että voin tehdä mitä tahansa. En voinut edes suojella itseäni." Gabrielle inahti hiljaa. Sattui niin paljon. Olisi pitänyt.

Wren puraisi uudelleen huultaan, kun ei voinut pureskella kynsiäänkään.
"Gabrielle, ei se ollut sinun syytäsi."

Gabrielle puristi sormiaan nyrkkiin. Kenen sitten? Hän oli hyödytön, eikä pitänyt siitä.

Wren katseli Gabriellea onnettomana.
Oli varmasti luonnollista käydä näitä tunteita läpi, mutta eikö ollut olemassa mitään, mitä hän voisi sanoa? Kai siitäkin oli tehty tutkimusta, mutta sitä varten olisi pitänyt kaivaa puhelin esille, eikä se oikein käynyt päinsä tässä tilanteessa.
Vatsanpohjassa velloi epämiellyttävä tunne.
"Tiedäthän, ettei se ole?"

Hiljaisuus puhui puolestaan. Gabrielle velloi sellaisessa syyllisyydessä, että sen paino olisi varmasti voinut hukuttaa hänet. Oliti pitänyt mennä metroo, olisi pitänyt tehdä toisin. Ei olisi pitänyt lähteä enää ulos kun hän oli saanut pänäsäryn nukuttua pois hotellilla. Miljoonia syitä miksi hänen olisi pitänyt jäädä hotelliin.
Tai olla lähtemättä ollenkaan Lontooseen. Hänellä oli kotona pieni poika, joka tarvitsi äitiään. Häntä nakersi se miten hän oli vitsaillut ettei vain äitiys riittänyt hänelle. Se oli totta. Hän tulisi hulluksi yksin kotona poikansa kanssa, ilman mitään muuta ajateltavaa, jotakin mitä odottaa. Jos hän olisi vain kyennyt olemaan se ihana äiti pojalleen, jonka tuo tarvitsi, eikä tehnyt tällaisia työmatkoja poikansa vauvavuonna itsekkyydestä, näin ei olisi käynyt.

Wren ei ollut varma, olisiko hänen tehnyt mieli purskahtaa itkuun, huutaa vai voida pahoin, joten hän katsoi parhaaksi olla tekemättä niistä mitään, vaikka kiukku epäreilua maailmaa kohtaan velloikin kipeänä.
"Et saa syyttää itseäsi", hän vetosi melkein vihaisesti.

Gabrielle nielaisi tyhjää, tuijottaen hiljaisena eteensä. Hän kuuli Charlesin äänen keittiöstä nyt kun oli täysin hiljaista. Hän ei halunnut häiritä. Matthew kiljahteli naurunsekaisesta riemusta, epäilemättä voidessaan silittää heppoja lukiessa. Teddy oli onnistunut opettamaan pojan reagoimaan kaikkeen karvaiseen.
"Niin monta syytä miksi minun ei olisi pitänyt olla edes Lontoossa silloin."

"Mutta sinä olit", Wren huomautti raadollisesti.
"Ja sinulle tapahtui siellä jotakin uskomattoman kamalaa. Mutta se ei ollut sinun syytäsi, vaan sen sairaan paskiaisen, jonka mielestä on oikein kohdella naisia niin kuin lystää. Helvetti, se kusipää tässä ansaitsee kärsiä, et sinä!"

Gabrielle värähti Wrenin korottaessa ääntään. Niin. Hän tosiaan oli ollut. Nyt Wreninkin sanat saivat syyllistävän kaiun hänen korvissaan.
"Niin olin. Vaikka minun ei olisi pitänyt. Minun olisi pitänyt niin monet muutkin kerrat olla Lontoon sijaan kotona poikani kanssa. Eikä ajatella itsekkäästi omaa tarvettani. Minulla on lahja, jota kaikki eivät saa haluamisestaan huolimatta ja siltikään en ole tyytyväinen, vaan tarvitsen enemmän. Jos en tarvitsisi enemmän, jos osaisin olla hyvä äiti, tätä ei olisi tapahtunut!"

Wren nielaisi.
Hän tunsi astuneensa yhtäkkiä aivan liian suuriin saappaisiin, ja virhearvio saattaisi johtaa siihen, että joku tulisi tallotuksi niiden alle.
Tässä tuntui olevan kysymys nyt niin paljon muustakin kuin vain siitä, mitä Lontoossa oli tapahtunut.
"Deduktiivisesti tarkasteltuna väitteesi ei pidä paikkansa", hän totesi onnettomana.
Matematiikkaa ei ollut ehkä tarkoitettu hyödynnettäväksi tällaisessa tilanteessa, mutta Wren tunsi olonsa avuttomaksi. Eikä väitelauseessa huonot äidit ovat syyllisiä siihen, jos tulevat raiskatuksi > Gabrielle on huono äiti > oli Gabriellen omaa syytä, että raiskaaja iski ollut kertakaikkiaan minkäänlaista empiiristä totuusarvoa.
"Aikamatkustusta ei ole kyetty todistamaan mahdottomaksi, mutta toistaiseksi siihen ei ole olemassa keinoja. Ja kun mennyttä ei nykytiedon mukaan voi muuttaa, niin eikö pitäisi keskittyä siihen, mitä voi tehdä tässä hetkessä?"

Gabrielle jäi tuijottamaan Wreniä tyhjästi. Hän nousi seisomaan, nieleskellen tyhjää. Nainen pyyhkäisi kyyneliä poskiltaan. Miten niitä vieläkin riitti? Hän ei tehnyt muuta kuin itki.
"Mitä sinä selität? Wren, tämä ei ole tiedettä." Se oli elämää. Elävää elämää.

Wren katsoi Gabriellea hämmentyneenä.
"Kaikki on tiedettä, Gabrielle", hän huomautti ja siirsi sormensa nyhertämään petrolinsinisen neuletakkinsa hihaa. Juuri maailmaahan tiede tutki.
Hän oli halunnut vain lohduttaa, osoittaa, ettei auttanut miettiä, mitä olisi voinut tehdä toisin, kun toistaiseksi ei ollut mahdollisuutta matkustaa siihen hetkeen tekemään valintaa uudestaan.
"Ja vaikka ajassa voisikin matkustaa, olisi hyvin epätodennäköistä, että menneisyyttä olisi mahdollisuutta muuttaa. Aikamatkustusparadoksi. Mutta nykyhetkeen ja tulevaan on mahdollisuutta vaikuttaa."

Gabrielle pudisteli kevyesti päätään.
"Minulla ei ole voimaa siihen." Hän myönsi ensimmäistä kertaa itsestäänselvän asian ääneen. Teddyllä oli varmasti aavistus, mutta mies ei kiltteyttään koetellut hänen hermojaan monesti.

Pieni langanpätkä irtosi hihansuusta.
"Sitten ne voimavarat, jotka käytät jossitteluun, kannattaa vapauttaa nykyhetkestä selviämiseen. Keskittyä niihin hyviin asioihin. Ja antaa meidän muiden huolehtia lopusta."

Gabrielle nielaisi. Antaa muiden huolehtia?
"Mitä te voitte tehdä? Wren, minä käytän voimavarani selviämiseen, kun olen liikkeellä ja teen jotakin. Yritän elää, hengittää. Miksi kuvittelet että Charles kuvittelee minun pitävän pitopalvelua tai sadan hengen kahvihetken?"

Wren nykäisi toisen langanpätkän irti hihastaan.
"Olet oikeassa, minä en pysty tekemään paljoakaan."
Vain etsimään tietoa, josta ei lopulta ollut edes mitään iloa. Siinä taisi olla kaikki, mihin hänen taidoillaan ja arvovallallaan pystyi.
"Mutta Charles voi ainakin varmistaa, että se, joka sinua satutti, ei kulje tuolla vapaana ja saa sen, mitä ansaitsee. Ja ystäväsi voivat olla tukenasi, mitä se sitten ikinä onkaan, mitä tarvitset."

Gabrielle veti syvään henkeä. Hänellä oli mennyt jo mukavasti. Miksei Charles vain voinut kuunnella häntä?
"... Minä pyysin häntä pysymään poissa. En halua nähdä ihmisiä. Häpeän. En kaipaa sääliviä katseita tai kyselyitä siitä miten jaksan."

"Asiat eivät vain ratkea sillä, että työntää päänsä pensaaseen ja toivoo voivansa unohtaa."
Ei Wren halunnut olla ilkeä, mutta se oli tosiasia. Jos ne eivät vaivanneet unissa, niin sitten muuten, hyökkäsivät kimppuun pimeistä nurkista.
"Charles haluaa vain auttaa."

Gabrielle vilkaisi Wreniä silmät leimuten. Työntää päänsä pensaaseen? Hän nosti kätensä, varoittava etusormi pystyssä. Normaalisti ele olisi saanut heikomman häipymään huoneesta. Nyt se oli vain kurja muistutus siitä, ettei hän saanut ladattua itseensä sitä samaa itsevarmuutta.
"Minä en tiedä mitä sinulle on tapahtunut - selvitän sen vielä, lupasit kertoa - ja romutan sen paskiaisen elämän, kunhan minulla on voimaa siihen." Gabrielle oli tuonut polvilleen pahempiakin. Siinä missä Charlesin uhkaus kannatti ottaa tosissaan, myös tuon pr-puolta hoitava nainen oli voimakkaimmillaan pelottava. Nainen, jonka lapsen kuullen ei kannattanut kiroilla, nainen joka leijonaemon lailla hääti epämiellyttävän vieraan oveltaan, nainen joka puolusti raivolla omiaan.
"Mutta älä sinä sano minulle että piiloudun. Sinä et tiedä."

Wren vastasi hätkähtämättä Gabriellen katseeseen.
"Siltä se minusta kovasti näyttää", hän vastasi, yrittäen pitää äänensä kurissa, vaikka kipeä möykky velloi vatsassa.
"Kun sinulle tarjotaan apua, ja kieltäydyt siitä kerta toisensa jälkeen."

"Minä olen ottanut vastaan apua. Minä käyn puhumassa asiasta. Se että muutenkin kiireinen ulkoministeri säntää tänne tällaisen takia, on lähinnä resurssien naurettavaa ylikäyttöä." Nainen heilautti kättään.
"Jos sinulla on sanottavaa, anna tulla. Kestän sen kyllä."

"Lienee Charlesin oma asia, kuinka hän haluaa päivänsä tunnit käyttää", Wren huomautti. Vaikka eihän se ollut täysin totta, tietenkin maan ulkoministerillä oli velvollisuuksia, jotka vaativat tätä kiitämään milloin minnekin.
Mutta ne tunnit, jotka maan luotsaamisesta jäivät jäljelle.
"Miksi sinun on niin vaikea ymmärtää, että tämä on hänen tapansa välittää? Olisiko hänen pitänyt vain kohauttaa hartioitaan ja todeta, että minkäs teet, maailma on ikävä paikka?"

Gabrielle hieraisi kasvojaan.
"Kyse on siitä etten minä halunnut että hän tietäisi. Hänellä on tärkeämpiä asioita mietittävänään." Gabrielle myönsi lopulta. Tärkeämpiä, kuin huolehtia alaisestaan ja ystävänsä vaimosta. Kuten esimerkiksi pyörittää hullun maailman myllerryksessä yhden maan ulkomaansuhteita. Ei helppoa.

Wrenin kulmikkaat hartiat rentoutuivat hieman.
"Charles kykenee kyllä päättämään prioriteeteistaan. Eikä hän ole sellainen mies, joka jättäisi ystävänsä tai näiden perheen pulaan."
Sitähän Charles aina sanoi, niiden, joilla oli valta muuttaa maailmaa paremmaksi, oli tehtävä niin. Kai tämä kuului siihen samaan kategoriaan.
"Toki siitä voi olla montaa mieltä, että hän ilmestyi ovellesi, vaikka kielsit - mutta syy oli kuitenkin hyvä."

"Kun joku on vienyt sinulta vallan määrätä itsestäsi ja astunut aivan liian tiukasti henkilökohtaiseen tilaasi, sitä arvostaisi jos edes läheiset kunnioittaisivat yksinkertaista pyyntöä." Tuli naisen olemuksesta alkoi haihtua. Hitaasti jäljelle oli jäämässä se sama kuori, joka oli maanantaina tervehtinyt ystäviä ovella.

Wren ei ollut varma, mitä siihen olisi voinut enää sanoa. Hän hieraisi ahdistuneesti vatsaansa ja nyppäsi sitten uuden langan hihastaan.
"Ihmiset eivät ole loogisia olentoja", hän myönsi lopulta.
"Mutta monesti tarkoitus on joka tapauksessa hyvä, oli toiminta itsessään kuinka ajattelematonta tahansa."

"Hyvät tarkoitukset ovat vieneet monta viatonta helvettiin."Gabrielle huomautti hiljaa. Hän oli tarkoittanut hyvää ja saanut vain ystävänsä vaisuksi.

"Vain silloin, kun ymmärrys niiden taustalla on ollut puutteellinen", Wren huomautti ja hieraisi otsaansa.
"Teidän kannattaisi varmasti keskustella tästä hänen kanssaan. Sitten kun sinusta tuntuu siltä, että jaksat."

Gabrielle siristi kevyesti silmiään.
"Kuulitko mitä sanoin hänelle äsken?" Tai huusi, miten sen nyt halusikaan ottaa. Osa naisesta pelkäsi keittiöön menemistä. Kun se todellisuus nappasi kiinni, että oli juuri saattanut ylittää sen näkymättömän rajan, jonkayli hän ei ollut ennen astunut. Charles ei ollut ansainnut hänen kiukkuaan. Kuten ei kukaan raukkaparka, joka sen tielle oli joutunut viimeaikoina.

"Mmm, kuulin."
Enemmän kuin olisi ehkä halunnutkaan. Niin.
Wren nousi seisomaan ja nykäisi mustaa kynähametta suoremmaksi.
"Ehkä olisi paras mennä katsomaan, joko Matthew on päätynyt soittamaan Amerikan suurlähettiläälle tai jotakin,"

Gabrielle seisoi vielä tukevasti Wrenin edessä, tutkien ruskeillä silmillään irlantilaisnaisen kasvoja.
"Wren. En tarkoittanut sanaakaan siitä sinulle. Ja muistakin se, että sinä lupasit. Ja minä lupasin sinulle jotain." Enemmän hän lupasi sen itselleen. Jos kukaan olisi koskaan käyttänyt asemaansa Wrenin esimiehenä niin väärin, hän varmasti toisi sen ihmisen alas. Charles tarvitsi ehkä vain yhden puhelun, Gabrielle tarvitsi enemmän, mutta sillä ei ollut väliä.
"En koskaan haluaisi loukata sinua. Olet älykäs nainen, liiankin älykäs välillä. Ja sinulla on ehkä suurempi sydän kuin annat kuoresi alta ymmärtää. Minun tehtäväni on huolehtia Charlesista, mutta huolehdin myös sinusta mielelläni." Koska Wren ei Bexin tavoin asettanut itseään maalitauluksi joka kerta kun astui talosta ulos. Wren osasi käyttäytyä. Ja lähetti hänelle hilpeitä valokuvia Lontoosta, jotka piristivät hänen harmaata arkeaan, kun tyhjyys oli nielaista hänet.

Wren katsoi Gabriellea alta kulmiensa.
Olisit paljon nätimpi, jos et aina näyttäisi niin vihaiselta. Hei muru, kannattaisiko harkita hymyilemistä?
Mutta hän oli täynnä särmiä ja kulmia, hartioiden terävästä linjasta helposti kiristyvään leukaan.
"Minä tiedän", hän vakuutti. Sanat oli tarkoitettu Charlesille. Mutta silti ne vaivasivat.
Jotakin oli tapahtunut keväällä.
Kuten ihmiset, jotka eivät ole tottuneet kehuihin, myös Wren siirsi katsettaan ja hieraisi käsivarttaan.
"Arvostan sitä."

"Eikä minun pitäisi puhua siitä. Minä en tiedä mitä tapahtui." Hän tiesi usein vain pintapuolisen version. Sen verran mitä piti. Gabrielle metsästi kiinni Wrenin katseesta.
"Ja mitä ikinä tarvitset. Tiedän että sinulla on kaikki ovet avoinna Lontoossa, mitä ikinä kaipaatkaan, mutta jos on jotain missä voin auttaa. Olen aina täällä."

"Eikä se minulle kuulukaan", Wren vakuutti, vaikka vatsaa vihlaisi taas niin, että oli pakko painaa toinen käsivarsi sitä vasten. Ei sillä ollut mitään väliä.
Kohdatessaan Gabriellen katseen hän oli melko varma, että särkyisi siihen paikkaan. Murenisi pieniksi kappaleiksi, jotka pitäisi lakaista nopeasti pois, ettei Matthew ehtisi loukata itseään lattialla möyriessään.
"... Kiitos."

Gabrielle veti Wrenin varovaiseen halaukseen. Hän ei tiennyt olisiko hänellä lupa enää edes yrittää olla lähellä.
"Sinun tai tarvitse kiittää. Vähintä mitä voin tehdä sinulle kaiken jälkeen."

Jälleen kerran hartiat jännittyivät ennen kuin rentoutuivat uudelleen - tai ainakin rentoutuivat sen verran, kuin ne nyt ylipäätään koskaan tekivät.
Tällä kertaa käsien kietominen Gabriellen ympärille ei ollut aivan yhtä kömpelöä. Aivan.
"Sitten katsomaan, kuinka keittiössä pärjätään?"

Gabrielle huokaisi syvään. Keittiö.
"... Suurlähettilään oli parempi olla vitsi." Nainen mutisi hiljaa, irtautuen irlantilaisesta. Hän pysähtyi keittiön oviaukkoon käsi suun edessä. Jostain syystä vaaleat hiukset olivat tummatukkaisten ympäröimän pojan suuri hämmennyksen aihe. Niinpä Matthew nytkin oli päätynyt tutkimaan ministerin hiuksia uteliaana käsillään.
Ei saisi nauraa.

Ulkoministerin pää oli kallistunut sivulle, pienet, päättäväiset kädet tuuheissa, valkeissa hiuksissa. Charlesin silmät siristyivät, kun kummipoika innostui tukistamaan häntä, mutta miehen katse oli unohtunut arvioimaan kummallisen, karvaisen kirjan hevosten rakennetta. Mies oli istahtanut Gabriellen keittiön lattialle mittatilauspuvussaan, selkä keittiön kaappeja vasten ja pieni kummipoika sylissään. Hän kohotti katseensa naisten palatessa, antoi sen kiertää hetken tutkivana kasvoista toisiin, ennen kuin kohosi sulavalla liikkeellä jaloilleen ja irrotti hellävaraisesti pikkuiset kädet villiintyneistä hiuksistaan.
”Onko kaikki hyvin?”

Kun kyse oli Charlesista, ei koskaan voinut olla aivan varma, mikä oli vitsi ja mikä ei, tällaisista asioista puhuttaessa.
Mutta mitä ilmeisimmin kirja ja hämmentävän vaaleat hiukset olivat riittäneet, sillä Matthew vaikutti edelleen varsin hyväntuuliselta pikkumieheltä.
Wren kovetti kuorensa takaisin, ei katsonut miestä ja lasta sen enempää, vaan antoi sen kiertää keittiötä.

Gabrielle huokaisi huomaamattaan helpotuksesta. Charles ei ollut antanut lapsen soittaa puhelua Amerikan suurlähettiläälle. Se olisi voinut miehen mielestä kun vaikka ollakin hauskaa.
"Niin hyvin kuin voi olla." Nainen räpäytti häpeillen silmiään, silittäen pienen pojan hiuksia.
"Kerran te nyt olette siinä, niin Charles istu edes tuolille. Saat kostoksi viettää aikaa kummipoikasi kanssa." Naisen katse osui kirjaan lattialla ja hän kumartui noukkimaan sen. Pehmokirja ja silmiä alkoi vetistää. Hän vilkaisi Wreniä, laskien kirjan pöydälle.
"Matthew piti siitä varmasti." Voi luoja.
"Haluatteko syödä jotakin? Luoja tietää ettei Charles syö usein kotiruokaa. Sanakin vaivaksi olemisesta ja minä näytän mistä on vaivaa."

”En voi puhua Wrenin puolesta, mutta minulla oli lounastapaaminen ennen lähtöämme”, mies vastasi ja nosti Matthewn paremmin kainaloonsa, kun ilmeisesti kummisedän sylivastuu sai jatkua. Charles sukaisi vaivihkaa hiuksiaan parempaan ojennukseen, vaikka ahkera käsittely oli saanut ne heittäytymään kurittomiksi. Muutama itsepäinen suortuva putoili otsalle ja sai mieheltä paheksuvan katseen.

Wren kyykistyi lattialle pudonneen olkalaukkunsa viereen ja kaivoi yhdestä sen lukuisista taskuista siistin, hopeanvärisen kamman. Sen enempää asiaa ajattelematta hän asteli Charlesin luo ja alkoi kammata tämän kummipojan taiteilemaa kampausta takaisin kuosiin, yhtä tottuneesti kuin mies olisi ollut kohta astumassa yleisön tai kameran eteen, ja he olisivat vain olleet valmistautumassa julkiseen esiintymiseen. Tai Charlesin esiintymiseen, hän pysytteli syrjässä niin kuin kilttien pienten assistenttien kuului.

Gabrielle huomasi kohottavansa kevyesti kulmaansa.
Älä sano mitään. Sanoit jo ihan tarpeeksi.
Kun vastalausetta ei kuulunut, Gabrielle nykäisi jääkaapin oven auki, etsien sieltä Wrenille jotakin syötävää, ettei raukka nääntyisi vielä nälkään. Ja samalla pakkasi pakastepussiin niitä hiton leivoksia. Heittäisivät vaikka roskiin, ihan sama hänelle.

Sunnuntai 28. tammikuuta 2018 - keskipäivä, Lontoo / Durham

Gabrielle oli laittanut poikansa päiväunille puolituntia sitten ja odottanut hetken, että lapsi ihan varmasti nukkui. Nainen asteli pehmein askelin teemukin kanssa sohvalle ja katseli aiemmista pihaleikeistä nukahtanutta koiranpentua hymyillen. Kissat nukkuivat molemmat sohvalla. Naisen istuttua Fatty tunki emäntänsä syliin ja vatsan päälle. Siniharmaa kissa oli tehnyt niin silloinkin kun hän oli odottanut Matthewia ja kun hän oli ollut ensimmäisen kerran raskaana. Vielä viltti jalkojen päälle ja bluetooth korvalle. Hän otti puhelimen pikavalinnasta Charlesin numeron - ei sen joka heittäisi hänet Wrenin kautta - ja yhdisti. Samalla hän hapuili teemukin käteensä.
Nauratti jo nyt. Ihan liian paljon. Ei saisi nauraa, kun Wreniä oli selvästi enemmänkin itkettänyt.

Ulkoministeri näki soittajan nimen henkilökohtaisen puhelimensa näytöllä ja nosti puhelimen korvalleen ikävä ennakkoaavistus vatsanpohjallaan. Wren oli sanonut kertoneensa heistä Gabriellelle. Liekö oli sattumaa, että asenteeltaan jokseenkin rohkea PR-konsultti soitti heti seuraavana päivänä?
”Gabrielle”, Charles tervehti tyynesti ja katsahti pientä köysilelua, jota Winston jaksoi tuoda hänelle kerta toisensa jälkeen, terhakkaasti tepsuttaen. Mies huokasi, kumartui poimimaan lelun kirjotulta persialaismatolta ja heitti sen uudelleen.

Gabrielle saattoi näyttää huvittavalta kun makasi sohvalla rapsuttamassa kissaansa. Tältähän kaikki vakoojaelokuvien pahikset aina näyttivät? Fatty ei tosin olisi uskottava pahislemmikki.
"Hei. Ole toki hieman iloisempi että minä soitan, halkeat riemusta." Nainen kiusoitteli naurahtaen, pudistellen kasvonsa vakaviksi. Tässä ei ollut mitään huvittavaa.
"Minä kuulin että sinä olet alkanut havittelemaan itsellesi marttyyrimaisesti jonkinlaisen hirviön manttelia?”

Charles kurtisti vaaleita kulmiaan ja katsahti corgia, joka tepsutti silmät kirkkaina lähemmäs ravistellen ylpeydestä pakahtumaisillaan saalistaan.
”Hei vain sinullekin”, hän tervehti, ”anteeksi kuinka?”

Gabrielle pudisteli kevyesti päätään.
"Wren soitti minulle eilen itkien." Gabrielle täsmensi pehmeästi. Nainen ei kuulostanut vihaiselta, mutta hän oli siinä hieman petollinen. Oli ehkä ymmärrettävää jos Charles ei luottanut häneen tässä.
"Ja pyysi minua puhumaan kanssasi, koska ei enää tiennyt mitä olisi voinut sanoa sinulle. Kertoi siitä mitä tapahtui. Suosittelen vaikka solmiota toimistosi oveen." Pehmeä hymähdys karkasi naisen huulilta.
"Joten, kerro nyt. Pelkäätkö sinä olevasi kuten ne muut hänen menneisyydessään, koska hän säikähti yllätetyksi tulemisen riskiä eikä suinkaan sinua?" Puhuessaan nainen nyppäisi pari kissankarvaa viltistä ja pudotti ne lattialle.

Charles hieraisi kasvojaan ja liikahti epämukavana. Totta kai oli hyvä, että Wrenillä oli joku, jolle puhua – se oli erinomaisen hyvä, jos se tarkoittaisi, ettei hänen tarvitsisi enää pakottaa naista alleen lattialle, jotta tämä ei satuttaisi itseään.
Mutta hän oli hyvin yksityinen ihminen eikä varsinaisesti kokenut tällaisista aiheista puhumista mukavana. Solmioista ovenkahvassa. Rakkauselämästään.
”Oletatko minun todella puhuvan aiheesta sinulle?”

"Charles." Gabrielle vetosi pehmeästi.
"Minä en ole mitään muuta kuin onnellinen teidän kahden puolesta, joten olisin hyvin iloinen, jos voisit puhua minulle. En kaipaa saatika vaadi graafisia yksityiskohtia, mutta voisitko kuvitella kokeilevasi jos se vaikka helpottaisi? Kysyin aika yksinkertaisen kysymyksen. Wren pyysi."

Charles hieraisi uudelleen kasvojaan ja nipisti turhautuneena veistoksellista nenänvarttaan.
”Miksi Wren itki, kun hän soitti sinulle?”

"Hän inhoaa ajatusta siitä että sinä koet tehneesi jotakin väärin hänen kanssaan. Pelkää kultaraukka että pilasi kaiken kun säikähti." Gabriellen ääni oli hämmentävän pehmeä. Hän ei yleensä puhunut aikuisista ihmisistä niin äidillisesti työnantajansa kuullen.

Charles huokasi ja heitti köysilelun corgille, joka luisteli sen perään töppöjalat sutien.
”Kertoiko hän sinulle koko tarinan siitä, mitä tapahtui?”

"Sain version jossa teitte jotakin mitä ette halua muiden näkevän, oveen koputettiin, hän karkasi. Riitelitte tai keskustelitte siitä kovaäänisesti, hän pakeni ja hajotti särkyvää tavaraa." Gabrielle muisteli eilen käytyä keskustelua. Wren-rakas.

Charles tuijotti vainotuin silmin tummapuista kirjahyllyä.
”Hän ahdistui niin, että särki kaiken, mihin ulottui, ennen kuin lukitsi itsensä kylpyhuoneeseen. Siellä hän satutti itseään, kunnes mursin oven. Ja ainoa asia, mitä osasin tehdä, oli pakottaa itkevä, kirkuva ja vastaan taisteleva nainen alleni lattialle, kunnes hän rauhoittui, koska pelkäsin sydämeni pohjasta, että hän satuttaisi itseään paljon pahemmin. Hän myönsi minulle eilen, että todella pelkää itsekin satuttavansa itseään.” Kenties jopa tappavansa itsensä.

Gabrielle huokaisi syvään. Voi kun hän olisi voinut lähteä Lontooseen käymään.
Ajatus painoi keuhkot kasaan ja sai naisen koskettamaan aavistuksen turvonnutta vatsaansa, joka oli vielä täysin peitettävissä vaatteilla.
"Charles. Olet työnantajani ja mieheni ystävä, etkä halua kuulla tätä, mutta naisen häpeä on voimakas asia." Miten hän voisi löytää oikeat sanat, jos Wrenkään ei löytänyt? Nuo kaksi viettivät käytännössä hereilläolotuntinsa yhdessä.
"Se saa ihmisen tekemään typeriä asioita ja kuvittelemaan sellaisia asioita itsestään, jotka eivät ole totta. Ne aiheuttavat väärinkäsityksiä. Jos hän sanoo, että se ei johdu sinusta, usko häntä. Ole kiltti ja usko minua kun sanon, että jos hän kavahtaisi kosketustasi, sinä todellakin tietäisit. Osaisit välttää sitä, keskeyttää liikkeesi lennosta, koska en haluaisi ahdistaa ihmistä jota rakastat." Hyvä on, se tuli ehkä kokemuksesta.

Charles puri hampaansa yhteen, huokasi ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
”Koetko, että tämä tilanne on sopiva solmioille ovenkahvassa? Tällä on hyvin vähän tekemistä sen kanssa, mitä minä ajattelen itsestäni. Pelkään hänen puolestaan. Järjestän hänelle parhaani mukaan apua.”

"Anteeksi. En ihan tiennyt miten pahaksi tilanne oikeasti meni teidän välillänne. Ja se on hyvä että hän saa apua, mutta kuuntelitko sinä?" Gabrielle ei uskonut että Charles halusi kuunnella.
"Minä en ole oikein pätevä puhumaan sinulle tästä, huudettuani kuukautta aikaisemmin sinulle samasta asiasta. Voisitko kuvitella ajattelevasi, että se ei tee sinusta hirviötä, edes Wrenin menneisyyden valossa, jos sinä rakastat häntä? Et ole mies joka käyttää asemaansa hyväksi, olet vain mies joka löysi onnen läheltä. Ja enemmän kuin mitään ammattiapua, sinun onnesi voisi nyt kaivata ihan vain sinua lähelle. Hyvin monta mielipahaa voi suudella ja silittää, jos ei pois, niin ainakin paremmaksi."

Ei, Gabrielle ei varsinaisesti ollut pätevä puhumaan aiheesta hakattuaan häntä syytteillä alaisten kanssa makaamisesta – ja nyt mitä, kannustaen häntä siihen? Mies juoksutti sormet uudelleen läpi valkeiden hiusten.
”Minä rakastan häntä, mutta sillä, mitä ajattelen itsestäni, on todella hyvin vähän tekemistä nykyhetken kanssa. Minä teen parhaani ollakseni hänen tukenaan. Kuinka romanttisen vireen sinä virittäisit, jos pohtisit kuinka lähellä rakastamasi ihminen on uutta romahdusta, joka voisi viedä jopa itsemurhaan? Jos muistat, miltä hän näytti repiessään ihoaan riekaleiksi ja taistellessaan sinua vastaan janossaan satuttaa itseään lisää?”

Gabrielle painoi kevyesti otsaansa sormillaan.
Kiitos Charles, nyt hänkin saisi nauttia mielikuvasta sitten. Oikein graafisena.
"Kaikista paras ihminen puhumaan tästä olisi Teddy." Hän myönsi pehmeästi. Hänen miehensä tiesi yhtä sun toista romahtaneen naisen käsittelystä.
"Eikä sen tarvitse olla romanttisen vireen virittämistä, Charles. Hän antoi ymmärtää että kaipaa sinua lähelle. Se -" Ruskeat silmät vilkaisivat miltein epätoivoisesti kattoa, kun hän yritti pitää äänensä neutraalina. Nyt ei puhuttu hänen tunteistaan tai ongelmistaan, vaan pienen Wrenin, joka oli ollut niin surkeana.
"Se on pahin rangaistus jonka voi langettaa. Tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla, tiedäthän? Joskus ei tarvitse sanoa mitään ollakseen tukean. Vaan se mitä kaipaa, on kainalo, hellä silitys ja viattomat suukot. Jotta voi tuntea itsensä ihmiseksi. Vain viatonta läsnäoloa toista varten, kun hän kaipaa sinua silittämään pahan olonsa pois."

Charles ei voinut uskoa, että puhui asiasta PR-konsultilleen.
”Minä luulin tekeväni niin”, hän vastasi. Eikö hän avannut sylinsä Wrenille aina, kun nainen sinne kaipasi? Piteli naista, silitti selkää, käsivarsia, punaisia hiuksia. Painoi suudelmia hiusten sekaan. Valvoi öitä nainen sylissään huolehtimassa, että kaikki oli hyvin.

Gabrielle halusi ainakin kuvitella olevansa muutakin kuin konsultti. Mies oli heidän poikansa kummisetä.
"Hyvä on, asiaan saattaa liittyä ehkä se intensiivisempi sävy, mutta yritän tässä säästää sinua siltä. Siihen pätee sama kuin muuhun mistä sanoin. Jos hän todella pelkäisi sinua, sinä ahdistaisit häntä, et koskisi häneen. Sinulle ei suotaisi mahdollisuutta. Usko minua."

Charles hieraisi tuskastuneena kasvojaan. Hän saattoi vain kuvitella, mihin Gabrielle viittasi ’intensiivisemmällä sävyllä’.
”Gabrielle, tällä hetkellä – kun hän on ahdistunut ja niin epävakaa, että pelottaa itseäänkin melkein kyyneliin saakka – minä en pysty edes ajattelemaan asiaa.”
Hän ei voinut kuvitellakaan jatkavansa siitä, mihin he olivat jääneet toimistossa, kun hän pelkäsi naisen syöksyvän pakoon sylistään ja ajatuvan aikaisempaa pahempaan ahdistukseen, jossa todella satuttaisi itseään ja pahasti.

Gabrielle veti syvään henkeä.
"Charles. Nyt sinä otat korvatulpat pois ja kuuntelet minua, onko selvä?" Hän ei ollut vihainen, mutta turhautunut. Hieman.
"Et halua kuulla tätä, mutta minä yritin sanoa kauniisti. Se, että kuvittelet suojelevasi häntä joltakin, lähettää hänelle vääränlaisen viestin. Häpeä muuttaa hyvät aikomuksesi joksikin muuksi. Se tunne nakertaa kaiken altaan. Tietenkin hän säikähtää tehtyään jotakin sellaista. Minäkin säikähdin. Mutta sinä olet se ihminen jolla on voima viedä se häpeä pois, edes hetkeksi. Helpottaa sitä. Minä puhun tästä sinulle, koska haluaisin kovasti teidän molempien olevan onnellisia ja olette mielikuvissani hyvin suloinen pariskunta. Enkä halua että elämänne on samaa kuin Teddyn elämä on ollut viimeiset kuukaudet." Nainen veti syvään henkeä.
"Tietenkin hän tuntee olonsa hirveäksi, jos mies jota hän omien sanojensa mukaan rakastaa ja joka ennen sai tuntemaan olon naiseksi, eikä märäksi, syljetyksi ja tallotuksi rätiksi, tietenkin hän menee tolaltaan. Siihen auttaa ammattiapu, mutta jos hän sanoo haluavansa sinut lähelleen, eikä pakene kosketustasi, usko mitä hän sanoo. Me naiset emme ole niin vaikeita mitä aina väitetään."

”Ei, Gabrielle, sinä et kuuntele minua”, Charles vastasi.
”Tällä ei ole nyt mitään tekemistä sen kanssa, ahdistaako minun kosketukseni häntä vai ei. Minä teen parhaani ollakseni hänen tukenaan ja tarjotakseni hänelle turvallista läheisyyttä – mutta minä en pysty muuhun juuri nyt. En pysty muuhun, kun pelkään näin hänen puolestaan.”

"Helvetin luupäät." Nainen puuskahti kärsimättömästi.
"Ja sinä teet sen varmasti loistavasti. Minä en epäile sitä hetkeäkään. Mutta hän kokee sen niin. Aiheuttaneensa omalla käytöksellää sen, ettet sinä kosketa. Halua häntä. Ole hänelle se mies joka olit ja se syö häntä. Hyvä on, me naiset olemme juuri niin vaikeita kuin sanotaan."

Naiset olivat täsmälleen niin vaikeita kuin sanottiin.
”Gabrielle, arvostan sitä, että välität – ja sitä, että Wren voi puhua sinulle. Ymmärrän kyllä, mitä minulle sanot ja olen pahoillani, että Wren kokee olonsa kurjaksi. Toivon, että voisin olla hänelle, mitä hän kaipaa”, Charles totesi.
Mutta kun hän tunsi näin, hän ei pystyisi siihen. Suhde Wreniin oli merkityksellisin hänen elämässään. Hän välitti naisesta niin paljon, että pelotti itseään – eikä hän yksinkertaisesti pystynyt muuta kuin pitelemään naista sylissään tällä hetkellä.

Gabrielle pudisteli kevyesti päätään ja painoi naurettavan kallista bluetooth handsfreeta korvalleen.
Työetuja. Maailman ergonomisin kapistus tai jotain.
"Voi sinua." Se tuli suoraan sydämestä. Niin kierolla tavalla kaksi ystävystä - Charles ja Teddy - olivat niin samassa tilanteessa naistensa kanssa.
"Vaikka hän on temperamenttinen irlantilainen luupää, luuletko että hän kuuntelisi jos istutat hänet alas kuuntelemaan sinun kantasi asiaan? Voisiko hän ymmärtää? Jos saisit sanottua sen rauhassa, ilman kovaäänistä korostamista puolin ja toisin. Kun mieli on avoinna."

Charles hankasi kasvojaan ja huokasi. Kaikki tuntui olevan solmussa. Wrenin pelko itsensä satuttamisesta ja muisto häntä vastaan kirkuen ja rimpuillen taistelevasta olennosta kummittelivat häntä.
”Ehkä. Puhun hänelle. Olen pahoillani, että jouduit vedetyksi asiaan.”

"Charles. Minä olen luvannut Wrenille olla aina täällä häntä varten. Olen iloinen siitä että hän luotti minuun tarpeeksi ja soitti. Olen tehnyt hänelle samoin keskellä yötä." Nainen veti syvään henkeä.
"Ennen kuin suljet puhelun hankkiutuaksesi minusta eroon, haluaisin sanoa miten vilpittömän onnellinen olen teidän puolestanne. Kunhan saatte vielä asiat selvitettyä. En olisi toivonut sinulle vähempää kuin Wrenin kaltaisen naisen. Eikä minulla ole pahaa sanottavaa suhteestanne, aiemmista sanoistani huolimatta. Ei kun välitätte toisistanne vilpittömästi. Tiedän, sinua ei sanomiseni kiinnosta, mutta kunhan nyt... sanoin."

”Kiitos”, Charles vastasi hetken epätietoisen hiljaisuuden jälkeen. Gabrielle ei ollut koskaan epäröinyt syytää mielipiteitään tai puuttua hänen henkilökohtaiseen elämäänsä, mutta varsin musertavien syytösten jälkeen toivotus oli helpottava. Gabrielle ei olisi epäröinyt lytätä häntä kelvottomana ihmishirviönä.
”Kuinka sinä olet voinut?”

Ei. Gabrielle olisi sanonut sen suoraan ja olikin tuonut ilmi mielipiteensä alaisten kanssa pelehtimisestä vailla tarkoitusta. Tässä oli kuitenkin kyse enemmästä, jostakin kovin kauniista. Nainen hieraisi vatsaansa kevyesti. Wren oli luvannut järjestää kaksikon pohjoiseen, joten hän voisi mainita kuukauden lomastaan (tavoitettavissa vain äärimmäisessä hädässä ja henkilökohtaisissa asioissa) kasvokkain.
"Paremmin. Yleensä." Pieniä takapakkeja silloin tällöin, mutta yleisesti ottaen paljon paremmin.

”Mukava kuulla”, Charles totesi – se todella oli. Gabrielle oli hänelle tärkeä, ja hän toivoi naiselle vain hyviä asioita.
”Minä todella olen onnellinen, että Wren on löytänyt sinusta jonkun, jolle puhua.”

Gabrielle veti hiuksia korvansa taakse.
"Hän on minulle tärkeä. Suloinen ihminen." Joten tietenkin hän olisi aina täällä. Ihan aina.
"Olen aina täällä jos kukaan läheiseni minua tarvitsee."

”Hän on minullekin tärkeä”, Charles vastasi ja sukaisi hiuksiaan.
”Haluaisin pitää suhteemme poissa yleisestä tiedosta, ennen kuin voin todistaa maailmalle sen olevan vakavaa. Wrenillä on kipeä menneisyys, jota en halua yhdenkään roskalehden tonkivan, ja hän on huolissaan ihmisten kommenteista. Sinäkin tiedät, että ihmiset tulevat sanomaan brutaalin rumia asioita meistä. En halua, että Wreniin sattuu.”

Gabrielle ei voinut olla hymyilemättä. Oli ehkä hyvä ettei mies nähnyt häntä nyt. Tietäväinen, äidillisen onnellinen hymy ei ehkä olisi muuta kuin hämmentänyt miestä.
"Älä huoli. Minä hoidan. Lupasin Wrenille saman." Hieman rumemmin sanoin.

”Kiitos”, Charles vastasi vilpittömästi. Ajatus siitä, että Wren olisi voinut edes kuvitella hänen häpeävän, oli kammottava. Mies pelkäsi, että kun jossain vaiheessa heidän suhteensa tulisi väistämättä tietoon, Wren satuttaisi itsensä. Charles tiesi millaisin sanoin hänestä puhuttaisiin – hän pohti samoja sanoja välillä itsekin pohtiessaan toimintaansa.
Mutta hän tiesi myös, miten julmia sanoja Wrenistä voitaisiin käyttää. Miten pahasti nainen voisi ahdistua, jos kamala menneisyys lävähtäisi keskustelupalstoille.
”Sinulla kun on hieman enemmän asiantuntemusta parisuhteista, sattuuko sinulla olemaan empiiristä tietoa siitä, milloin on oikea aika näyttää kihlasormus?” Charles kysyi hieraisten kiusaantuneena niskaansa.

Voi, Gabrielle hoitaisi. Ihan joka ainoan avuttoman ihmissielun joka yrittäisi tehdä Wrenille pahaa sanoilla. Luoja sitä parkaa auttakoon.
"Kihlasormus? Se riippuu ihmisistä itsestään."

Niin Charleskin oli päätellyt. Hänellä ei vain ollut asiantuntemusta parisuhteista – eihän hänellä ollut kokemusta kuin yhdestä epäonnistuneesta vuosien takaa.
”Kiitos”, hän sanoi.
”Olen kiitollinen, että huolehdit hänestä.”

"Mutta jos sinua helpottaa, me olimme Teddyn kanssa olleet yhdessä vain kuukausia, kun ostimme talon ja olimme saamassa lapsen. Hän osti sormuksenkin silloin, mutta jäi odottamaan täydellistä hetkeä." Ja Charles tiesi miten oli käynyt. Sitä täydellistä hetkeä ei miltein koskaan ollut tullut.
"Tietenkin huolehdin. Sinustakin, ihan yhtälailla. Hieman pienemmällä äitikarhun raivolla vain, sinä olet jo iso poika."

Charles hieraisi uudelleen niskaansa. Yönsiniseen samettirasiaan kätketty, Edgerlyjen suvussa sukupolvia periytynyt kihlasormus matkusti hänen laukussaan odottamassa, ei ehkä täydellistä, mutta edes sopivaa hetkeä. Sellaista, jona Wren ei nauraisi häntä hulluksi tai lukkiutuisi ahdistuksesta kylpyhuoneeseen. Hän oli hakenut sen Lilford Hallista seuraavana päivänä heidän palattuaan Fidziltä takaisin.
”Arvostan sitä”, ’iso poika’ totesi kuivalla huvituksella.

"Solmit kengännauhat ja kaikki." Gabrielle lisäsi huvittuneena.
"Mutta ole viisaampi kuin Teddy ja kanna sormusta mukana, jos sinulla on sellainen. Kun hän lopulta sai aikaiseksi kosia, sormus oli kotona yöpöydän laatikossa ja me Whirlow Hallissa." Nainen naurahti pehmeästi ajatellessaan sitä hetkeä.

”Minä kannan sitä mukana”, Charles vastasi ja katsahti tuskastuneena kattoa. Hän oli typerys. Hän oli varmasti paljon muutakin ja kaukana siitä hyvästä miehestä, joka toivoi voivansa olla – mutta oli vaikeaa olla huolestumatta omasta järjestään, kun menetti sydämensä ja sielunsa niin perinpohjaisesti toiselle ihmiselle.

"Tiesin että olet viisas mies. Älä kerro tuota Teddylle." Gabrielle naurahti pehmeästi ja laski tyhjän teemukin pöydälle, rapsutellen kissaansa hellästi niskasta.
"Minä olen varma että hän suostuisi, ihan milloin tahansa." Nainen vilkaisi yläkertaan. Itkuhälyttimestä kuului vaativaa tuhinaa, mutta ei vielä muuta.

Charles ei ollut yhtä varma, mutta Gabriellen vakuutus lämmitti silti.
”Kiitos, Gabrielle. En yleensä… Minä vain… Luulen, että olen odottanut häntä koko elämäni”, hän sanoi ja hieraisi kasvojaan. Winston kiipeili tuolin laitaan köysilelu toiveikkaasti suussaan.

Se sai naisen hymyilemään kovin lämpimästi.
"Tiedän tunteen. Ja olen iloinen siitä että sinä olet löytänyt ihmisen joka saa sinut tuntemaan niin."

”Kiitos. Mutta minä puhun Wrenille”, mies lupasi. Toivottavasti se keskustelu ei päättyisi kylpyhuoneen oven murtamiseen.
”Sano terveisiä miehillesi.”

"Hyvä." Gabrielle laski Fattyn sylistään ja nousi, lähtien yläkertaan. Charles saattoi kuulla pinnasängyssään istuvan taaperon hokevan kakkua. Muuten hyvä, mutta pojalla oli kädessään hevospehmolelu.
"Kultapieni, se on poni, ei kakku." Gabrielle totesi hellästi pojallensa ja nosti tuon syliinsä. Pojan huomatessa kuulokkeen, tuo alkoi heiluttaa kättään.
Niin. Heihei.
"Kummipoikasi heiluttaa sinulle. Ilmeisesti handsfreeni tarkoittaa hänelle heippoja."

”Ehkä hän haluaa äitinsä kokonaan itselleen”, Charles vastasi.
”Jatketaan huomenna?”

"Tai ehkä äiti vain aina kuuloke korvassa sanoo heihei." Gabrielle naurahti. Jos hän olisi ollut erilainen ihminen, hän olisi voinut lepertää poikaansa sanomaan heipat kummisedälleen. Ei, Charlesilla oli nyt kiire setvimään omia sotkujaan. Ja kuka jaksaisi kuunnella mykkää taaperoa puhelimessa, äidin lässyttäessä taustalla.
"Jatketaan vain. Minulla on muutama juttu sinulle, saat taas valita pienimmän pahan." Naisen äänestä kuului huvittunut virnistys.
"Koeta selvittää sotkusi. Heippa." Ja pieni taapero heilutti kättään vimmatusti, muksaisten jopa vahingossa äitiään poskeen. Sormi hapuili sulkemaan kuuloketta puhelun päätyttyä.

Sunnuntai 11. helmikuuta 2018 - iltapäivä, Durham

Mukana Wren Reynard.

Gabrielle oli yllättävän hyvällä tuulella. Suorastaan hämmentävän, naisen olemukseen oli palannut sitä vanhaa itseluottamuksen hehkua. Hän oli vahva nainen, määräsi itse omasta elämästään ja kukaan paskiainen ei veisi sitä häneltä pois. Tummanpurppuraan mekkoon pukeutunut nainen oli taktisesti hakenut tummanharmaan löysän neuleen lämmikkeeksi (eli peittämään sen pienen vatsansa, jonka tyköistuva mekko paljasti tavalla johon ei kelpaisi selitykseksi ruoasta johtuva turvotus).
Ovikellon soidessa nainen veti neuletta ympärilleen, ohjasi Keeshan lelunsa pariin ja asteli sulavin askelin eteiseen.
"Hei! Tulkaa sisälle ja kun menette peremmälle, älkää huomatkokaan koiraa ennen kuin se rauhoittuu. Sain tällaisen ohjeen." Nainen naurahti pehmeästi. Ei Gabrielle koirista juurikaan tiennyt.

Wren oli pitänyt huolen siitä, ettei hukkuisi helmikuisen harmauden keskelle. Kirkkaan kanariankeltainen villakangastakki oli uusi, limenvihreä helma pilkisti sen alta.
Kaulaan oli kiedottu sähkönsininen huivi.
"Gabrielle, hei", hän tervehti, astuen sisään.
Hiukset taisivat olla auki ensimmäistä kertaa naisen läsnäollessa, villi, punainen kiharapilvi, jonka Wren yleensä kesytti työskentelyä varten soljella ja pinneillä.
Nyt he olivat kuitenkin vapaalla.

Vapaa-aika oli varsin vieras käsite Charlesille. Mutta kai laivastonsininen pooloneule mustan villakangastakin alla lukeutui vapaa-ajan pukeutumiseen. Sen rintamukseen oli takertunut muutama valkoinen karva Paddyn päästä, sillä mies ei ollut voinut olla hyvästelemättä sitä vielä kertaalleen.
"Gabrielle", mies tervehti kohteliaalla nyökkäyksellä seuratessaan Wreniä sisään. Tietämättä täysin, miten toimia nyt, kun Gabrielle tiesi heistä.

Gabrielle keskittyi lähinnä pitämään löysän neuleen sopivassa kulmassa. Hän päästi vieraat sisään, kääntäen katseensa eteiskäytävää pitkin juoksevalle huskypennulle, joka tuntui päivä päivältä olevan enemmän raajaa kuin mitään muuta. Holtittomia raajoja. Matthew taapersi riemastuneen Keeshan perässä.
"Isi!" Poika huusi jo riemuissaan, mutta pyllähti hämmentyneenä istumaan kun tulijat eivät vastanneetkaan pojan odotuksia.
"Isi on vielä töissä, kultapieni pesusieni." Nainen kumartui nostamaan taaperonsa syliinsä, toinen toimiva vatsanpiilottaja.
"Charles ja Wren tulivat käymään. Mmm'm." Hyvin pian lapsi unohti pettymyksensä, kun oivalsi kummisetänsä vaaleat hiukset. Aina yhtä suuri ihmetyksen aihe. Charles saisi ottaa tai olla ottamatta pojan syliinsä.
"Peremmälle vain. Haluatteko teetä tai kahvia?"

Wrenin uuden takin tasku oli kuolassa.
Copper oli ollut hyvin toiveikas siitä, että sen uusi omistaja olisi halunnut lahjoa sitä vähän lisää.
Eikä se edes haitannut. Kuola.
Oli melkein mahdotonta olla kumartumatta tervehtimään nuorta huskya, mutta Wren noudatti tunnollisesti ohjetta ja kohdisti sen sijaan katseensa Matthewiin.
"Hei, Matthew, hauska tavata taas", irlantilaisnainen tervehti, hymyn väläyttäessä hieman vinoja kulmahampaita.
Onnellinen kettu.

Charles ei koskaan kieltäytynyt, jos kummipoikaa ojennettiin syliin eikä tekisi niin nytkään. Hän auttoi ensin räikeän takin Wrenin päältä, sitten riisui omansa ja vapautti käsivarret lasta varten.
"Ei kiitos – ellet haluaisi jotain, Wren? Kävimme lounaalla ennen tuloamme", mies sanoi pyyhkäisten kuohkeaa, luonnonvalkeaa tukkaansa ojennukseen. Jokin tuntui ajavan sen perinpohjaisesti sekaisin.

"Te kaksi olette tylsimmät vieraani koskaan." Gabrielle mutisi hiljaa. Noh, kyllä hän johonkin sen pienen kakun kaapista hävittäisi.
Rosings Parkissa oli aina neuvotteluhuone. Sieltä ei yksikään leipomus ollut palannut yhden päivän jälkeen. Hän veti uudelleen villatakkia ympärilleen kun kädet kevenivät Matthewin verran. Hän johdatti vieraat olohuoneeseen ja viittasi istumaan alas.
"Joskus minä vielä onnistun tarjoamaan teillekin jotakin."

Wren hymyili, kun Matthew siirtyi kummisetänsä syliin.
Ei poika vielä kovin puhelias ollut, mutta kaikki ajallaan. Kakku oli oikein hieno sana.
Gabriellen sanat saivat hänet kurtistamaan kulmiaan kevyesti.
"Voimme hyvin ottaa teetä", hän vakuutti, istahtaessaan sohvalle.

Charles katsahti syliinsä ojennettua taaperoa.
"Matthew, kuinka voit?" hän tervehti kohteliaasti nojatessaan lapsen rintaansa vasten ja kiertäessään käsivarret ympärille. Ei pommi, selvä.
Hän istahti epäröiden alas Wrenin viereen ja kohotti naiselle skeptisellä merkittävyydellä valkeaa kulmaansa.

Matthew vain kiekaisi innoissaan kummisedälleen vastaukseksi ja otti tehtäväkseen sotkea tuon hiukset.
"Wren, olet ihana. Minulla on myös kakkua jos haluat." Nainen lisäsi. Saatuaan teen hautumaan hän toi teepannun tykötarpeineen sohvapöydälle ja istui nojatuoliin.
"Mitä Lontooseen kuuluu?" Olo oli vähän syyllinen. Nuo olivat vapaalla ja noh, hän oli enemmän työasia.

Wren vastasi Charlesille kurtistamalla kevyesti kulmiaan ennen kuin käänsi katseensa takaisin Matthewiin.
"Tulkitsisin tuon tarkoittavan, että hän on voinut hyvin", hän tulkkasi ennen kuin käänsi katseensa Gabrielleen.
"Kakkukin maistuisi, kiitos."
Olisi varmasti ollut epäkohteliasta kieltäytyä. Ja heillä oli pitkä ajomatka edessä, eivätkä vihreät Skittlesit riittäisi eväiksi kovinkaan pitkälle.
Lontoon mainitseminen sai vatsan vihlaisemaan kipeästi, mutta Wren pakotti synkkyyden tiehensä. Gabrielle näytti voivan hyvin.
"Winston on oikein hyvävointinen."

Charles oli uppoutunut keskustelemaan sanattomasti kummipoikansa kanssa. Kalpeat, hopeanharmaat silmät tutkivat keskittyneesti pieniä kasvoja ja tummista silmistä heijastuvaa sielua. Pienet kädet takertuivat valkeisiin hiuksiin, ja Charles suli lämpimään hymyyn.
"Kuinka sinä voit, Gabrielle?" mies kysyi nostaen katseensa lapsesta, pää kuuliaisesti kenossa, kun ote hiuksista kiristyi.

Nainen hymyili nojatuolista pojalleen.
"Hyvä. harmi että Winstonia ja Keeshaa tuskin saisi tapaamaan helposti. Keesha pitäisi leikkikaverista. Artemiksen whippet on hieman liian arka sille. Raukka." Pian jostakin saapui sinertavanharmaa, jopa sopiviin mittoihin laihtunut, mahtavaposkinen kollikissa, joka pysäköitsi itsensä emäntänsä vatsalle.
Kuten aina kun Garielle oli raskaana. Fatty makasi vatsan päällä ja kehräsi onnellisena. Ruskeiden silmien katse kohosi Charlesiin ja nainen hymyili pehmeästi. Kuten ennen, itsevarmuutta ja valoa olemuksessaan. Hän ei ollut rikki, hän ei suostuisi koskaan enää olemaan rikki.
"Minä voin oikein hyvin. Samoin Teddy." Hän mietti hetken, nielaisten tyhjää.
"Tiedän että olette vapaalla, mutta minulla olisi pikaisesti yksi työasia."

Wren ei voinut syyttää Matthewia kiinnostuksesta Charlesin luonnonvalkeita hiuksia kohtaan. Olihan hänellä itselläänkin vaikeuksia pitää sormensa niistä irti.
"Ehkä Winstonkin voisi tulla joku kerta käymään", hän totesi, melkein toiveikkaana.
Vaikka ei corgilla ollut mitään hätää kotonakaan, siellä se makoili, palveltuna ja palvottuna.
Oli helpottava kuulla, että Gabrielle voi paremmin. Ja ennen kaikkea nähdä se.
Wren antoi katseensa hakeutua etsimään huskynpentua, hän tiesi jo, mistä työasiasta olisi kyse.

Hiljaisuus laskeutui, ja Charles nosti katseensa uudelleen hiuksillaan leikkivästä lapsesta.
"Niin?" hän kysyi kohottaen kulmaansa. Vapaa-aika oli löyhä ja tuntematon käsite ulkoministerille.

"Ehkä sitä voisi ainakin yrittää." Gabrielle hymyili pehmeästi. Se olisi mukavaa, nähdä loputtomasti onnellinen corgi ja saada Keeshalle leikkitoveri joka ehkä ymmärtäisi pentua. Samainen pentu hölkkäsi pian olohuoneeseen pitkät tassut huitoen, narupallolelua ylpeästi kantaen. Gabrielle repi katseensa irti koirasta ja veti syvään henkeä. Mikä siinä oli muka niin vaikeaa?
"Minä tarvitsen kesällä hieman lomaa." Uusi rauhoittava hengenveto.
"Tutustuakseni perheen uuteen tulokkaaseen."

Siellä.
Wren vilkaisi sohvapöytää teekuppeineen ja kakkulautasineen, ja nousi sitten kaukokatseisesti ylös. Hän laskeutui polvilleen hieman sivummalle ja ojensi käsiään huskynpentua kohti.
"Keesha, tänne", hän kutsui sitä pehmeästi.
Winston olisi varmasti pitänyt narupallosta.
Hän katsahti Gabriellea silmäkulmastaan, yrittäen etsiä merkkejä siitä, oliko kaikki hyvin.

Charlesin katse kiersi Gabriellesta sylissään istuvaan poikaan, Wreniin ja takaisin Gabrielleen, pyyhkäisten epätietoisena naisen vatsaa. Sitähän nainen sanoi. Olevansa raskaana.
"Onneksi olkoon", hän sanoi ja irrotti hellästi pienet kädet hiuksistaan voidakseen suoristaa niskansa.
"Olette varmastikin onnellisia."

Gabrielle nousi istumaan kunnolla ja hätisti Fattyn vatsansa päältä. Ei nyt.
"Kiitos." Hän vilkaisi lattiaa ja sitten Charlesia.
"Ymmärrän jos se tulee huonoon kohtaan ja haluat palkata toisen. Kun on... Kaikkea meneillään. Lapseni eivät vain halua tulla sopivilla hetkillä."

Wren upotti sormensa huskyn pennunpehmoiseen turkkiin.
Gabrielle oli ollut niin hirvittävän peloissaan ennen joulua, mutta vaikutti nyt vilpittömän onnelliselta.
"Minäkin olen hyvin onnellinen puolestanne", hän totesi, vaikka olikin tiennyt uutisesta jo etukäteen.
Hartiat jännittyivät hieman.
Kaikkea.

Charles pudisti päätään sulatellen uutista. Olivatko Gabrielle ja Teddy toivoneet toista lasta? Ainakin pariskunta rakasti ensimmäistään intensiteetillä, joka lupaili toisenkin olevan toivottu.
"Ei, ei. Kuinka pitkälle äitiyslomalle olet jäämässä? Jotta tiedän, millaisen sijaisen etsiä siksi aikaa."

Kyllä toinenkin oli toivottu, se oli vain tullut hieman väärällä hetkellä. Siinä kaikki. Onneksi Charles ei tainnut osata laskea asiaa.
"Kuukausi, kaksi? En ole kaua pois jos kaikki vain sujuu hyvin."

Wren hieraisi Keeshan korvaa ja nousi sitten seisomaan, palaten istumaan sohvalle.
"Matthew, tulisitko syliin?" hän kysyi kohteliaasti pojalta, ja ojensi sitten käsiään tätä kohti.
Pitäisi pitää erityisen tarkkaan huolta siitä, ettei mitään pääsisi vuotamaan julkisuuteen.
Ajatus kouristi vatsaa kipeänä.

Charles nosti pojan Wrenin syliin ja pyyhkäisi valkeita hiuksiaan ojennukseen.
"Hankin äitiysloman sijaisen. Otat tietenkin niin pitkän ajan lapsesi kanssa kuin suinkin tarvitset", mies sanoi.

"Charles." Gabrielle vetosi pehmeästi.
"Molemmat tiedämme että minä voin kyllä hoitaa lasta samalla ja minä mielelläni palaan mahdollisimman pian. Olen kuitenkin kotona. Videopuhelut on keksitty, kuten myös sähköposti. Ja olen tavoitettavissa myös äitiyslomalla, jos tulet aloittaneeksi kolmannen maailmansodan tai jotain."

Wren tuki pienen pojan syliinsä varsin tottuneesti - sitä tottui, kun sattui olemaan suuren sisarusparven esikoinen.
"Jos aivan tarkkoja ollaan, seuraavaa maailmansotaa voisi pitää jo viidentenä maailmansotana, mikäli kylmä sota lasketaan kolmanneksi, ja sota terrorismia vastaan neljänneksi", hän totesi avuliaasti, samalla kun painoi pehmeän suukon pulleille lapsensormille.
"Siitä ollaan toki hyvin erimielisiä, mutta joka tapauksessa olisi melko epätodennäköistä, että seuraava maailmanlaajuinen konflikti olisi ensimmäisenä lähtöisin omasta hallituksestamme."

Charles katsahti Wreniä ja sitten Gabriellea, viitaten punatukkaista assistenttiaan kohti.
"Mitä hän sanoi", hän totesi ja hillitsi tottumuksesta kumpuavan tavan tarkastaa puhelimensa.
"Olen kiitollinen, että haluat pysyä työssä. Olet kuitenkin oikeutettu pidempäänkin äitiyslomaan, jos muutat mielesi."

Gabrielle kohotti huvittuneena toista kulmaansa. Voi jestas.
"Olkoon vaikka viideskymmenens, olen täällä silti. Aina. Kun kumpi tahansa tarvitsee." Nainen painotti, katsoen molempia tiukasti. Hän nousi riisumaan sen villataki, nyt kun sitä pientä vatsaa ei tarvinnut piilottaa ja otti teekupin käsiinsä.
"Minä tiedän. En vain pidä siitä että joku muu tonkii asioitanne. Haluan olla itse se utelias, nenäkäs akka joka tietää kaikesta kaiken."

Wren räpäytti silmiään Gabriellen kulmankohotukselle.
"En saanut unta kun... Eräänä yönä, joten lueskelin vähän."
Kun Charlesin diplomaattinen illallinen oli venynyt suunniteltua pidemmäksi, ja Carlton Gardens oli tuntunut kovin tyhjältä. Winstonista huolimatta.
Tuntui hyvältä tietää, ettei Gabrielle ollut hylkäämässä heitä. Hän ei ollut alkuunkaan varma siitä, olisiko voinut luottaa kehenkään toiseen.

Charles katsahti Wreniä silmäkulmastaan ja jäi hetkeksi tutkimaan naisen pisamaisia kasvoja. Hetken hän toivoi, että olisi vain voinut ojentaa kätensä ja koskettaa Wreniä, mutta... Olisiko se oikeasti sopivaa edes seurassa, jossa heidän salaisuutensa oli tiedossa?
"Kuvailet itseäsi kovin kauniisti, Gabrielle."

Se olisi enemmän kuin sallittua. Gabrielle vain hymyilisi kovin leveästi ja onnellisena.
"Voi, Charles, se oli kaunista. Olen se nainen ilolla ja sinä tiedät miten syleilen sitä roolia." Se pirullien vire teekupin takana oli melkein huolestuttava.

Oli Wrenin vuoro alkaa irrottaa pieniä sormia hiustensa joukosta.
Kiharat olivat niin villiintyneellä tuulella, ettei olisi ollut mikään ihme, jos sormiparat olisivat sotkeutuneet niihin lopullisesti.
Joskus hiuksilla tosiaan tuntui olevan oma tahtonsa.
"On hyvä olla ylpeä siitä, mitä tekee", hänkin myönsi.

"Niin, olen huomannut sen", Charles myönsi ja unohtui katselemaan Wreniä Matthewn kanssa. Ei kai hänen pitäisi olla yllättynyt, miten luonteva nainen oli – olihan Wren taltuttanut vandalismiin ja kannibalismiin taipuvaisen pikkusiskonkin nuoruudessaan.
Noinkohan Wren pitelisi sylissään heidänkin lastaan.
Luoja.
Charles käänsi katseensa takaisin Gabrielleen, kohottaen kulmaansa huolestuttavalle virneelle. Ei kai hänen päänsä menoksi juonittu jälleen jotain?

Ei, Gabrielle ei juoninut mitään uuden lastenhuoneen seinien maalausta kummempaa. Ainakaan juuri nyt.
"Ihanaa kun saa juoda teen kuumana."

Matthew oli oikea enkeli, mikäli Wreniltä kysyttiin.
Hän oli tottunut siihen, että pikkulapset purivat paljon enemmän. Mutta se oli saattanut liittyä ainoastaan heidän sukuunsa ja sen tapoihin.
"Sellaista pikkulapsiaika on, ruokakin jäähtyy aina lautaselle", hän myönsi, kulmat kevyesti kurtistuen samalla kun antoi pienen pojan tutkia neulepaitansa hihaa.
"Gabrielle, joko Horse & Houndista oltiin yhteydessä? Kuvauksista Paddy Bluesta ja Winstonista?"

Pikkulapsiaika ei kuulostanut erityisen ihastuttavalta, vaikka varmasti vanhemmat olivat eri mieltä ollessaan jälkikasvunsa lumoissa. Seuratessaan ihmiselämän hienovaraista kehitystä päivä päivältä, tai jotakin siihen suuntaan.
Charles nojautui kevyesti sohvan selkänojaa vasten, vaikkei ratsastajan pettämätön ryhti haparoinutkaan. Maininta kuvauksista sai hänet koskettamaan ohimoaan tuskastuneena.

Gabrielle vilkaisi Charlesia ja naksautti kieltää.
"Iso mies." Hän tuhahti toruvasti. Äitiys jätti jälkensä äänensävyyn. Jota sitten Gabrielle purki maan ulkoministeriin.
Moniko voisi kertoa lapsenlapsilleen tehneensä samaa?
"Otettiin ja sovin aikataulua parhaillaan. Charles, sinä kestät sen hymyillen - melkein hymyillen, en ole aina varma osaatko - ja kuin aikuinen mies. Sitten en kiusaa sinua pariin kuukauteen. Ja saat puhua Paddysta, olisit iloinen."

"Osaa hän", Wren vakuutti hieman pehmeämmin, samalla kun antoi Matthewn tutkia sormiaan, joissa tuntui tällä hetkellä olevan jotakin hyvin kiinnostavaa. Ehkä poika oli tuleva biologi, tai lääkäri. Pitäisi ostaa aiheeseen sopivia kirjoja lahjaksi, eihän sitä koskaan tiennyt.
"Winston on hyvin kuvauksellinen. Ja Paddylla on paljon faneja, jotka varmasti kuulisivat mielellään, mitä sille nykyään kuuluu."

Charles antoi viileän, skeptisen katseen siirtyä Gabriellesta Wreniin ja takaisin PR-vastaavaansa. Mies nosti toista pitkäsormista, valkeaa kättä antautuvaan eleeseen.
”Hyvä on sitten. Miten tahdotte”, hän totesi ja suoristi kashmirneuleensa poolokaulusta yrittäessään turhaan asettua rennommin sohvalla. Rentous ei lukeutunut hänen erityistaitoihinsa.
”Ja mitä teille muuten kuuluu, Gabrielle?”

Gabrielle hymyili tyytyväisenä. Hyvä poika. Istu, hymyile, kieri? Ai eikö? Se olisi voinut olla liikaa Charlesin huumorintajulle. Tummaihoinen nainen naurahti itsekseen ja otti kupillisen teetäm ristien jalkansa sirosti.
"Hyvää. Matthew on oppinut toisen sanansa, joten nyt minä keskustelen lähinnä isistä ja kakusta. Teddyllä sujuu töissä hyvin ja voi hyvin, kun ottaa huomion kaiken." Sen että että miehen äiti oli joutunut luovuttamaan taistelussa kasvaimen kanssa.

Wren nykäisi varovasti yhden kiharaisen hiussuortuvan pienten sormien ulottuvilta.
"Ensimmäiset sanat ovat äärettömän hieno saavutus, Matthew", hän totesi hiljaisella äänellä pojalle.
"Voit olla hyvin ylpeä itsestäsi."
Vaikka toinen sanosita sitten olisi ollut kakku. Olisi voinut mennä huonomminkin.

Charles nyökkäsi ja painoi hetkeksi katseensa osanottona. Hän katsahti sivusilmällä Wreniä ja kummipoikaansa, ennen kuin nosti katseensa Gabrielleen.
"Olen onnellinen puolestanne." Hän harkitsi hetken toivovansa Gabriellelle miellyttävää raskautta, mutta ehkä niin ei sopinut sanoa naiselle. Ainakin Gabrielle näytti hyvinvoivalta ja onnellisemmalta kuin aikaisemmin.

Gabrielle hymyili pehmeästi kiitokseksi.
"Kiitos. Olemme onnellisia vaikka tämä ei nyt taas ihan tullut parhaaseen hetkeen." Matthew oli ollut puhdas vahinko, tämä ei sentään.

Raskauden alku ei todellakaan ollut ollut parasta mahdollista aikaa, Wren pohti muistellessaan keskellä yötä saapunutta puhelua.
Mutta nyt kaikki olisi hyvin, eikö niin?
Ei olisi oikea hetki kysyä, oliko raiskaaja jo saatu kiinni. Sen sijaan hän keskittyi Matthewiin, joka oli kiinnostunut hiusten sijaan hänen jakkunsa napeista.

"Emme valitettavasti varmaankaan voi viipyä kovin pitkään", Charles sanoi ja kääntyi katselemaan Wreniä lapsi sylissään. Hänen itsekurinsa tuntui kärsivän. Ajatukset harhailivat vallan vailla kontrollia, kauas tulevaisuuteen.
"Ajamme tästä Lontooseen."

"Koettakaa ajaa nätisti. Ja laittakaa viestiä kun olette perillä?" Ai miten niin ylihuolehtiva?

Wren pyyhkäisi Matthewin tummia hiuksia ja nousi seisomaan palauttaakseen pojan äitinsä syliin. Tai lattialle, kumpi nyt pikkumiehelle paremmin sillä hetkellä sopikaan.
"Tietenkin laitamme", hän lupasi, ymmärtäen Gabriellen huolen.
"Voit odottaa viestiä suunnilleen viiden tunnin kuluttua lähdöstämme, mikäli liikenne on suotuisa."

Charles nousi ylös, kätteli Matthewn pientä kättä hyvästinä ja suoristautui.
"Kiitos, Gabrielle. Jatketaan huomenna työasioiden merkeissä", hän sanoi ja laski sitten kätensä Wrenin selälle.
"Menisimmekö?"

Gabrielle otti pienen pojan syliinsä, ettei tuo taapertaisi vieraiden perässä vauhdilla ulos.
"Ei sinun pidä kiittää." Nainen vastasi hymyillen. Charles antoi hänen jatkaa työssään, vaikka nainen ei osannut pysyä yhtenä kappaleena.

"Hei sitten, Matthew. Toivottavasti tapaamme taas pian, Gabrielle."
Wren väläytti naiselle vinon hymynsä ja kumartui halaamaan tätä pikaisesti. Ehkä hän onnistuisi etsimään Charlesille taas vapaan hetken, niin että mies pääsisi tapaamaan hevosiaan.
Hän suoristi selkänsä ja pyyhkäisi villiintyneitä hiuksia kasvoiltaan ennen kuin kääntyi Charlesin puoleen ja nyökäytti päätään.
Kotiin.