We didn't start the fire

Ronnieksi kutsuttu mies kaivoi puhelimen taskustaan. 
"Hän on matkalla sairaalaan. Hän on turvassa." 
Nainek toisti rauhoittevaan sävyyn. 
"Sattuuko sinua johonkin?"

"Ei, ei, minun täytyy päästä hänen luokseen, olen ihan kunnossa", Lucy pudisteli kiivaasti päätään. Mitä nyt pienistä lasinsiruista ja haavoista ympäri kehoa, ne paranisivat kyllä, eikä nilkkakaan voinut olla niin rikki, etteikö sillä kävelisi taksitolpalle.
"Mihin sairaalaan? Mitä hänelle kävi? Onko hän kunnossa?" Turvassa ei kuulostanut yhtään niin lohdulliselta kuin se, että hän olisi kuullut Ivorin olevan kunnossa. Vaan ei kai ketään, joka oli kunnossa, viety sairaalaan.

"Sinut viedään myös sairaalaan tarkistettavaksi. Voit sieltä kysyä lisää." 
Eli nainen ei tiennyt. Ronnie oli kertonut että kuvausta vastaava mies oli viety tajuttomana sairaalaan, tuon lyötyä päänsä ja menetettyään tajunsa hengitettyään savua liikaa.

"Mennään sitten jo", Lucy älähti. Mitä he täällä vielä istuskelivat, jos häntäkin kerran kärrättäisiin sairaalaan? Nainen pomppasi jaloilleen, vingahti kun tunsi nilkkansa pettävän alta ja tasapainoili yhdellä jalalla ambulanssin luokse. Hänhän voisi hyvin matkustaa samalla ambulanssilla jonkun toisen kanssa. Hän voisi istua. Hän oli aivan kunnossa.
Matka sairaalalle ei kestänyt kauaa, olivathan he keskustan alueella. Lucy istui huokaisten pyörätuolin kyytiin, jota hänelle tarjottiin sairaalan pihalla. Ihan vain, koska niin hän pääsisi nopeimmin sisään ja tarkistettavaksi ja saisi tietää Ivorista, josta hän kyseli jokaiselta sairaalan työntekijältä hätääntyneenä. Jossakin kohtaa ajatus Pauluksesta rekisteröityi naisen mieleen, ja hän lähetti lyhyen tekstiviestin miehelle. Siltä varalta, että uutiset tavoittaisivat miehen korvat jotakin kautta. Hän oli kunnossa, ei mitään hätää, hän toisi tullessaan pizzaa iltapalaksi.

Ivorista osasi kertoa vasta viides hoitaja jolta Lucy kysyi. Tuo antoi huoneen, jossa hyvin hämärästi tajuissaan oleva mies oli. Ivorilla oli happiviikset ja tuon vieressä piippasi joukko koneita. Käsien ja kasvojen ihossa ei ollut siruja, mutta niiden jättämät haavat edelleen. Hengitys tuntui rohinana keuhkoissa. Hän oli hengittänyt savua enemmän kuin oli terveydelle mitenkään sopivaa.

Lucy oli saanut nilkkaansa tuen, kun hoitajat olivat tarkistaneet, ettei murtumaa ollut. Vain paha venähdys, kuten Lucy oli hoitajille vakuuttanut kiireessään päästä Ivorin luokse. Haavat oli puhdistettu lasinsiruista, kämmenet kääritty siteisiin ja poskelle teipattu haavalappu, mikä sai hänet tuntemaan olonsa muumioksi. Mutta ainakin hän sai nyt loikkia kyynärsauvojen avustuksella Ivorin huoneeseen.
"Hei", hän kähähti. Nainen epäili, ettei kurkun käheys helpottaisi hetkessä, kun nielaiseminenkin sattui. "Ei kai mihinkään enää satu?" Hän oli kieltäytynyt päättäväisesti kipulääkkeistä, mutta joutunut taipumaan rauhoittavan edessä. Ilmeisesti hoitajat olivat pitäneet häntä lähestulkoon hysteerisenä, kun nainen oli vain kysellyt Ivorin perään.

Toinen Rosings Parkim työntekijöistä ei saanut sanotuksi mitään. Vain kevyt korahdus sai käydä tervehdyksestä. Ivor pudisteli kevyesti päätään. Ei sattunut, ainakaan paljon. Kipulääkkeet auttoivat taittamaan pahimman.

Lucy oletti, että ensimmäistä kertaa ikinä Ivorin hiljaisuus ei johtunut miehen tahdosta olla hiljaa vaan siitä, ettei mies saanut ääntä aikaiseksi. Hänenkin oli vaikea saada sanoja ulos, joten oliko se ihmekään, että Ivorilla oli hankaluuksia.
"Tahdotko minun ilmoittavan jollekulle?" Hän kysyi. Sairaalat harvoin osasivat - tai edes tahtoivat - ottaa yhteyttä muihin kuin lähimpiin perheenjäseniin. Hän veisi toki viestin Effielle tallille, jotta Ivorin työvuorot osattaisiin jakaa muille tallitiimin jäsenille, mutta kenties miehellä oli ystäviä muualtakin kuin Rosings Parkista, jotka tahtoisivat kuulla Ivorin voinnista.

Ivor liikahti kun Lucy kysyi oliko joku jolle piti ilmoittaa. Hän pudisteli kevyesti päätään. Ei, ei ollut. Ivor oli juuri niin yksinäinen kuin olettaa saattoi. Hän ei töissäkään puhunut kellekään ja dragin puolesta saatujen ystävien ei tarvitsisi paukata tänne.

"Jos olet aivan varma", Lucy vastasi. Hän ymmärsi, etteivät kaikki tahtoneet kutsua ystäviään kylään, kun joutuivat sairaalaan, tai edes kertoa ystävilleen, että olivat valkoisessa huoneessa. Hänkin toivoi aina, ettei kukaan soittaisi Hollandeille, sillä noilla oli taipumusta huolestua ja sännätä pää kolmantena jalkana häiriköimään lääkäreiden työtä.
"Pidän huolta, että Effie saa tiedon, niin työvuorosi saadaan siirrettyä muille eikä hän soittele perääsi ihmeissään, kun et ilmaannu tallille", Lucy lisäsi vilkaisten miestä huolissaan. Ivor ei näyttänyt turhan hyvältä kaikkine naarmuineen, mutta ehkä hänestä sopi sanoa samaa.

Mies hymyili pikaisesti ja nyökkäsi. 
"Sinä... Kunnossa?" 
Ivorin ääni kuulosti siltä kuin joku raastanut sen epätasaiseksi. Keuhkot eivät ihan toimineet kuten piti.

"Joo", Lucy vakuutti nyökkäyksen kera ja siirsi kyynärsauvat samaan käteen siinä seisoskellessaan. "Nyrjäytin vain nilkkani." Pienet haavat nyt eivät olleet mainitsemisen arvoisia sitten mitenkään. Nilkkakin tulisi kuntoon muutamassa viikossa, eikä eroa aiempaan toivon mukaan edes huomaisi. Ainakin hän toivoi kovasti niin. Pitkä kuntoutuminen nilkan murtumisen jäljiltä oli ottanut koville. Hän ei jaksaisi käydä läpi sitä prosessia uudestaan.

Ivor nyökkäsi kevyesti. Sentään hän oli päästänyt Lucyn menemään ensin. Ei hänellä niin väliä ollut, ei kukaan muu kuin Effie edes huomaisi hänen puuttumistaan töissä. Lucy oli tärkeä osa tallia ja sen toimintaa, tuo teki niin ahkerasti töitä. Tuolla oli ystäviä ja Pauluskin. Niin moni kaipaisi tuota.

Lucy tunsi tuttua syyllisyyttä, kun ajatteli, miten Ivor oli pitänyt huolta hänestä, mutta hän ei ollut tehnyt samaa Ivorin suhteen. Ehei. Hän oli jättänyt Ivorin itsekseen ja havahtunut miehen poissaoloon vasta, kun oli itse ollut turvassa ja ensihoitajien sörkittävänä.
"Voinko tehdä jotain? Tarvitsetko jotain tänne? Puhtaita vaatteita tai uuden kännykän tai jotain luettavaa?"

Ivor mietti hetken, miten oikein osaisi kommunikoida. Hoitaja oli puhunut jotakin hengitysteiden palovammasta, eikä se varsinaisesti kannustanut puhumaan. Hengittämäänkin mahdollisimman vähän. Hän osoitti lopulta tippaan kytketyllä kädellään muistivihkoa ja kynää. Kai hän voisi kirjoittaa mitä haluaisi. 
Paitsi että se tarkoittaisi Lucyn päästämistä hänen huoneeseensa.

Lucy vilkaisi miehen osoittamaan suuntaan. Hän räpäytti pari kertaa silmiään, ennenkö ymmärsi, mitä Ivor tahtoi sanoa. Hän hyppi kyynärsauvojen tukemana tason luokse ja poimi muistivihkon ja kynän käteensä. Kävi järkeen, ettei mies tahtonut puhua turhia. Hänkään ei kertoisi pitkää sepustusta päivästään Paulukselle illalla, vaikka mies miten kyselisi, eikä hän ollut edes jäänyt hengittämään savua yhtään pidemmäksi aikaa. Nainen ojensi vihkon ja kynän Ivorille jääden odottamaan listaa siitä, mitä mies tahtoisi sairaalaan. Eihän sitä tiennyt, vaikka Ivoria tahdottaisiin pitää täällä pidempään kuin vain yksi ilta. Olihan mies mitä ilmeisimmin menettänyt tajuntansakin tulipalon yhteydessä.

Ivor kirjoitti listaan uuden puhelimen (mikä tahansa vanha kapula kelpaisi siihen asti että hän pääsisi ostamaan uuden). Sen jälkeen mies katsoi kollegaansa miltein epätoivoisen surkein silmin, punnitessaan voisiko päästää Lucya huoneeseensa.
Tärisevin hän kirjoitti siihen puhtaat vaatteet, pari kirjaa ja vuosikalenterinsa. Ja pahoitteli sotkuista huonettaan.

Lucy otti listan vastaan vilkaisten sitä pikaisesti siltä varalta, että siinä olisi jotain kysyttävää.
"Ei huolta, huoneesi ei varmasti näytä pahemmalta kuin minun kotini", nainen vakuutti käheää naurua äänessään. "Koirat pitävät huolta, ettei siistiä päivää ole nähtykään." Ei, kun Noodle tuhosi melkein mitä tahansa. Onneksi Bentley ja Clive olivat hyvätapaisemmat otukset. Hän ei olisi kestänyt, jos kaikki kolme koiraa olisivat olleet yhtä hirveitä kuin Noodle pahimmillaan osasi olla.
"Voin tuoda nämä", hän vilkaisi kärsinyttä rannekelloaan tajuten sen hajonneen lopullisesti tulipalossa, "viimeistään huomenna aamulla, mutta varmaan jo tänään." Hän ainakin yrittäisi kovasti. Sairaalassa oli aina paljon mielekkäämpää olla, kun oli jotakin tekemistä tai ainakin mahdollisuus pitää yhteyttä ulkomaailmaan.

Voi kun Lucy olisikaan tiennyt. Ivorin huone oli meikkien, peruukkien, keskeneräisten ompeluprojektien, toppausten ja ties minkä sekalainen ihmemaa. Lucyn koti ei koskaan näyttäisi siltä. Hän nyökkäsi kiitokseksi pehmeästi. Voi luoja.

"Koeta pärjätä, Ivor", nainen lausahti pehmeästi taitellessaan muistilehtiöstä irtirevityn sivun taskuunsa. Hän muistaisi kaiken varmasti, kun kantaisi listaa mukanaan. Lucy hyppäsi muutaman loikan kauemmas kyynärsauvoillaan, ennenkö kääntyi katsomaan sängyllä makoilevaa, hiljaista miestä.
"Kiitos", hän lisäsi lämpöä ja vilpittömyyttä äänessään. Mies oli pitänyt hänestä huolta kaiken sekasorron keskellä, vaikka ei itsekään ollut voinut hyvin, ja nyt se oli kostautunut, kun Ivor joutui jäämään sairaalaan siinä missä hän voisi vain soittaa itselleen kyydin kotiin.

Ivor hymyili naiselle pehmeästi. Tokihän pärjäisi. Hän pärjäisi aina.
Mies kohautti olkiaan, heilauttaen kätään välinpitämättömästi. Tietenkin hän oli auttanut. Lucya kaipaisi joku. Paulus odotti tuota kotiin illaksi. Häntä odotti vain Jemman demonimainen käytös. Sairaalahan oli miltein lomaa.

Se ei ollut pieni asia hänelle. Moni muu olisi toiminut toisin, pitänyt ensin huolta itsestään ja vasta sen jälkeen muista. Ihmisten itsesuojeluvaisto kehotti toimimaan niin. Se, että Ivor ei ollut vain juossut tiehensä ja jättänyt häntä konkkaamaan yksikseen nyrjähtäneellä nilkallaan, oli suuri asia hänelle.
"Pidän huolta, että saat kaiken tämän", nainen lisäsi taputtaen taskuaan, ennenkö lähti hyppimään kyynärsauvojen tukemana kohti huoneen ovea. Hänen täytyisi soittaa kyyti tallilta ja jonkun täytyisi käydä noutamassa Fairchildeilta lainattu auto ostoskeskuksen parkkipaikalta. Hän ei uskaltaisi ajaa, kun nilkka tuntui näin kipeältä, puhumattakaan rauhoittavasta, mitä häneen oli pumpattu. Päivä ei tosiaankaan ollut ottanut käännöstä, jota hän oli siltä odottanut. Ei lähellekään. Hän oli vain tahtonut saada talvitakin, jotta tarkenisi töissä. Nyt hän olisi sen sijaan sairaslomalla ilman talvitakkia, ja Ivor lepäisi sairaalassa äänettömänä.