If There Only Were Doors

"Sinä tiedät, mitä hän teki minulle. Sinä tiesit aina. Ja nyt haluat, että vietämme joulua yhdessä?"
Karen mulkaisi Elin suuntaan varoittavasti.
"Aida-kulta, älä järjestä kohtausta. Tällaisista asioista ei sovi keskustella vieraiden kuullen."
"Eli ei ole vieras! Hän on minun perheeni. Ja hän tietää."
"Aida, mitä sinä olet mennyt satuilemaan meidän perheemme asioista? Isäsi on hyvä mies."
Aida tunsi kutistuvansa, olevansa yhtä pieni ja avuton kuin oli ollut lapsuudessaan.
"Hyvä mies? Hän on sairas. Ja sinä uskottelit minulle koko elämäni, että se oli minun syytäni. Että minä olen niin viallinen, niin myrkyllinen, että tuhosin hyvän miehen. Että oli minun omaa syytäni, että isäni... Teki sellaista minulle", Aida vastasi ääni särkyen ja pyyhkäisi turhautuneena kostuvia silmiään.
"Aida, älä järjestä kohtausta. Minua nolottaa puolestasi."

Elistä tuntui siltä, kuin hän olisi joutunut yhtäkkiä hyökyaallon keskelle. Hän tunsi sen kaikkialla ympärillään eikä tiennyt, mitä olisi tehnyt selvitäkseen siitä. Taistellakseen sitä vastaan.
Ja mikä pahinta, se oli viemässä hänen rakkaansa mukanaan.
Niinpä hän teki lopulta sen ainoan asian, jonka osasi. Toivoi osaavansa. Astui lähemmäs Aidaa, yritti kietoa käsivartensa tämän ympärille ja halata naisen kylkeensä.
"Karen, nyt riittää."

Aida inhosi itkemistä. Ja hän inhosi holhoavaa, alentuvaa katsetta, jonka äiti loi häneen silloin.
Mutta hän ei ollut enää pieni ja avuton – tai yksin. Eli oli hänen vierellään, halasi hänet syliinsä ja antoi hänelle voimaa. Hän kiersi käsivartensa kiitollisena miehen ympärille.
Karen puolestaan katsahti Eliä loukkaantuneena.
"Suo anteeksi, mutta tämä on perheasia."
Aida suoristautui ja pyyhkäisi märkiä poskiaan.
"Eli on enemmän perheeni kuin sinä koskaan. Sinä tiesit kaikki ne vuodet, ja senkin jälkeen, kun hän lähti, sinä annoit minut hänelle kuin uhrilahjan. Kaikki siinä toivossa, että ehkä hän maagisesti rakastuisi sinuun uudelleen? Että ehkä hän suosisikin sinua pikkutyttöjen sijasta?"
Karenin posket punehtuivat kiukusta ja iso nainen ponnisteli itsensä uudelleen jaloilleen sohvalta.
"Sinä et tiedä mitään oikeasta avioliitosta! Omasi oli vain farssi. Käyttäydyt edelleen kuin pikkulapsi. Avioliitto vaatii uhrauksia."
"Ja sinä uhrasit minut. Sinun ei olisi koskaan pitänyt hankkia lapsia!"
"Puhu minulle, kun kasvat aikuiseksi", Karen puhahti loukkaantuneena, ja Aida harppasi lähemmäs ovea, osoittaen sitä käskevästi.
"Minä olen aikuinen, ei kiitos sinun. Sinä et ole ollut äiti päivääkään elämässäsi." Äidin käsi heilahti ja läimäisy kuulosti laukaukselta. Aida pyörähti sen voimasta ympäri ja törmäsi vasten eteisen ovenkarmia.
Clooney puhkesi haukkumaan hermostuneena, niskavillat pystyssä.

Kaikki tapahtui liian nopeasti.
"Hei!" Eli ärähti ja otti askeleen lähemmäs, mutta liian myöhään. Iskun ääni soi hänen korvissaan ja hetken maailma tuntui pysähtyneeltä.
Sitten hän kiiruhti Aidan luo.
"Prinsessa, sattuiko? Hitto... Shh, Clooney, kaikki okei..."

Hetken Karen oli hiljaa, lamaantuneena teostaan.
Aida räpytteli silmiään korvat soiden ja huone keinuen, mutta nyökkäsi Elille, kömpien horjahtaen pystyyn. Karen tiedosti itsekin, että nyt oli aika lähteä. Mutta ei ilman viimeisiä sanoja.
"Minä uhrasin kaiken sinun takiasi. Se on jotain, mitä sinä et ymmärrä koskaan. Olet perinpohjaisen itsekäs", hän sanoi, ennen kuin työntyi pää pystyssä ulos ovesta ja läimäisi sen kiinni takanaan.
Clooney pyöri heidän ympärilleen hermostuneena ja haukkui terävästi, ennen kuin hiljeni heiluttaen häntäänsä epävarmana.

Elin sydän hakkasi hermostuneesti, kun hän yritti tavoittaa Aidan katseen.
"Aida", hän kutsui hiljaa.
"Tule, sinun pitää päästä istumaan..."

Aida soi Elille epätietoisen hymyn ja rapsutti lohduttavasti Clooneyn korvantaustaa, vaeltaen sitten sohvan luo ja vajoten istumaan. Kasvoja kirveli, ja intohimolla läimäisty kädenjälki hohkasi punaisena pisamaisella poskella.
"Kiitos", hän kuiskasi ja painoi katseen käsiinsä, olkapäät lysyssä, ja katseli, kuinka kyyneliä tipahteli voimattomiin käsiin.

Eli seurasi Aidaa ja vajosi polvilleen naisen eteen.
"Mihin sattui?" hän kysyi hermostuneena ja nosti kätensä koskettamaan varovasti sitä poskea, jota punainen jälki ei koristanut.
Hitto. Hiton hitto.
"Löitkö pääsi?"
Hänen sydämensä tuntui särkyvän, kun Aida itki.
"Kaikki on hyvin..."

Aida pudisti rauhoittavasti päätään.
"Ei tämä ole ensimmäinen kerta", hän rauhoitteli. Äiti oli läiminyt häntä ympäriinsä paljon pahemminkin.
"Olen vain... Hän on oikeassa. Olen tyhmä. Joka kerta elättelen samaa, hölmöä toivetta siitä, että ehkä tällä kertaa, ehkä hän vihdoin rakastaisi minua. Se on tyhmää", Aida mumisi ja nosti päänsä, pyyhkien kasvojaan ja soi Elille hymyn, joka jätti silmät lohduttomiksi.

Se ei varsinaisesti ollut lohduttavaa.
"Hei, et sinä ole tyhmä", Eli vetosi onnettomana ja nousi sohvalle Aidan viereen. Yrittääkseen vetää tämän syliinsä.
"Ei se ole tyhmää. Jokainen lapsi haluaa tulla rakastetuksi."

Aida käpertyi Elin syliin, haudaten kasvonsa miehen rintakehää vasten. Hän kiersi kätensä tämän vyötärölle ja todella yritti olla itkemättä, mutta paha olo ja kipu vyöryi ulos.
Miten kipeästi hän halusi olla rakastettu. Miten typeriä asioita hän oli tehnyt tavoitellessaan sitä.
"Hän vihasi minua. Hän lähetti minut isän luo ja kun tulin kotiin, hän vihasi minua. Hän vihasi minua, koska isä halusi minut eikä häntä", hän mumisi paitaa vasten. Hän saattoi tuntea edelleen äidin pohjattoman, katkeran vihan menetetystä rakkaudesta, kun nainen purki sen häneen.

Eli käpertyi Aidan ympärille, suojellakseen tätä maailmalta, vaikka tiesikin sydämessään, ettei voinut tehdä niin. Silti hänen oli yritettävä, jos ei muuta, niin tarjota läheisyyttään lohtuna.
Hän ei sanonut mitään, vaan kuunteli. Silitti Aidan selkää lohduttavasti.
"Olen niin pahoillani, prinsessa."

Lopeta itkeminen, Aida yritti käskeä itseään, mutta vailla menestystä. Clooneykin lepuutti päätään hänen jalallaan, heiluttaen häntäänsä epävarmana.
Kuvanauha kelautui hänen mielessään. Avuttomuuden tunne. Uupumus. Äidin loputtomat vaatimukset, ainainen pettymys. Isä. Isän kädet, isän vaeltava kosketus, raskas hengitys hänen kaulallaan, painavat odotukset, joita hän ei voinut paeta. Äidin raivo. Hän oli tuntenut olevansa lohduttomassa umpikujassa. Ilman Eliä, ehkä hän ei edes olisi tässä enää.
Vei aikansa, että kyyneleet loppuivat vihdoin ja jättivät pään tukkoiseksi ja kipeäksi ja Elin paidan märäksi.
"Kiitos", Aida kuiskasi voimattomana.

Koska ei osannut muutakaan, Eli oli vain siinä. Antoi Aidan itkeä ulos tuskaa, jonka oli täytynyt kestää vuosia ja vuosia.
Hän saattoi vain olla läsnä.
"Mitä, prinsessa?" hän kysyi hiljaa.

"Kun olet siinä", Aida vastasi suoden Elille uupuneen, surumielisen hymyn. Hän sipaisi miehen kasvoja peukalollaan ja nousi ylös, hieraisten kivistävää poskeaan.
Hän kantoi kylmäksi käyneet teet keittiöön ja kaatoi ne viemäriin. Oli naurettavaa, miten kipeältä äidin täysi kuppi tuntui. Milloin hän lakkaisi janoamasta naisen hyväksyntää ja huomiota?
"Muistatko, onko meillä särkylääkettä?"

"Tietenkin olen", Eli vastasi.
"Sinä olet minun kaikkeni, prinsessa. minun perheeni."
Hän kurtisti hieman kulmiaan tutkiessaan Aidaa katseellaan.
"Olen aika varma, että kylpyhuoneen kaapissa on. Jos ei ole, käyn hakemassa."

"Sinäkin minun", Aida vastasi ja hymyili vaisusti, kun suuntasi vinokattoiseen kylpyhuoneeseen. Oli kipeän selvää, että Eli oli hänen ainoa perheensä.
Hän löysi peilikaapista aspiriinia ja nielaisi sen ilman vettä, huuhtoen sitten kasvojaan kylmällä vedellä. Hän pesi pois Aida Fitzgeraldin kasvot ja tuijotti hetken itkettynyttä, surkeaa Aidaa, kunnes nykäisi katseensa irti ja nojasi ovenpieleen pestessään hampaitaan.
"Väsyttääkö sinua jo?"

Sillä välin Eli oli omistanut huomionsa Clooneyn lohduttamiseen. Koiraparka oli selvästi hermostunut, ja niin oli hän itsekin. Se, mitä Aida oli joutunut kokemaan...
Hänellä ei ollut sanoja.
Hän kohotti katseensa pisamaisiin kasvoihin.
"Väsyttääkö sinua?"

Aida nyökkäsi ja palasi huuhtomaan suunsa lavuaarin ylle. Hän tunsi olevansa pohjattoman väsynyt. Joulukonsertissa vallinnut onni tuntui kuuluvan aivan toisen elämään.
Ja huomenna Harvey luultavasti paukkaisi huutamaan hänelle.
Hän avasi valkoisen iltapuvun vetoketjun kiivetessään parvelle, ripusti sen henkariin ja pujottautui Elin vanhaan paitaan, ennen kuin ryömi peiton alle ja veti sen korvilleen. Huominen kahden shown päivä antaisi onneksi paljon muuta ajateltavaa.

Eli seurasi huolestuneesti katseellaan, kuinka Aida kipusi parvelle.
Lepo tekisi naiselle hyvää. Todella hyvää. Eikö niin?
Hän luotti siihen, että Clooney pitäisi Aidalle seuraa sen aikaa, jonka häneltä veisi pestä hampaansa ja huuhdella kasvonsa.
Sitten hän saattoi itsekin nousta parvelle.

Aida veti Elin lähelleen, kun mies selvisi sänkyyn asti, ja nosti käsivarren ympärilleen. Clooneykin loikkasi sänkyyn ja painoi päänsä hänen reidelleen.
"En tiedä, mitä tekisin ilman sinua", hän huokasi ääni pitkästä itkusta edelleen tukkoisena.
"Olet min-" Clooney kohotti päänsä ja hyppäsi vauhdilla sängyltä, laukaten portaita alakertaan uhkaavasti muristen.

Eli oli liian väsynyt etsimään puhdasta t-paitaa, mutta siitä tuskin oli haittaa. Aida tuskin välittäisi siitä, että hän kömpi sänkyyn puolialasti.
"Ei sinun tarvitse tietää", hän vakuutti hellästi
Mutta sitten Clooney havahtui.
Eli kohottautui istumaan sydän jyskyttäen.

Silmänräpäyksen Aida makasi lopenuupuneena paikallaan. Sitten hän potkaisi peiton yltään, turhaumus veressä kiehuen, ja seurasi koiraa vauhdilla alakertaan.
Clooney haukkui karvat pystyssä ovea, ja Aida kiirehti tempaisemaan sen auki. Syke hakkasi korvissa.
Nyt sai riittää.
Mutta käytävä oli jo tyhjä. Postiluukkuun työnnetty kirje törrötti ovessa.
"Pelkuri!" Aida rähähti tyhjään porraskäytävään.

Ei helvetti.
"Aida!" Eli ähkäisi ja kiiruhti naisen perään.
"Aida, sinä... Et voi tehdä noin!"

Aida tarttui Clooneyn pantaan, ennen kuin se ehti karata rappukäytävään ja hengitti syvään, ennen kuin paiskasi oven turhautuneena kiinni.
"Miten?" hän kysyi Eliltä ja nyppäsi kirjeen irti postiluukusta.
"Sinä seurasit sitä hyypiötä portaisiin."

Eli kurtisti kulmiaan.
"Niin, mutta... Niin, no..."
Aida oli oikeassa. Ja se sai hänet ähkäisemään, sillä hänen huolensa ei vähentynyt lainkaan.
"Meidän täytyy lakata tekemästä näin."

"Olen niin väsynyt tähän", Aida huokasi ja silitti Clooneyn niskaa rauhoitellen, vaikka naapurit olivat jo häiriintyneet, jos olivat häiriintyäkseen.
"Helvetin pelkuri", hän mumisi ja repi kiukkuisesti auki jälleen yhden kirjeen. Tällä kertaa outoa piirrosta seuraava runo oli tavallista lyhyempi, julisti vain kirjoittajansa halua ottaa, omistaa, merkitä, kuristaa, läpsiä ja olla koskaan päästämättä irti.
Aida hillitsi vaivoin halunsa rytätä se mytyksi ja paiskata roskiin. Sen sijaan hän pudotti sen poliisia varten olevaan laatikkoon, kaikkien muiden seuraksi.

"Minä tiedän, prinsessa", Eli vastasi ja oli jälleen kerran kiitollinen Clooneysta. Kukaan ei pääsisi pujahtamaan sen ohi huomaamatta. He olisivat turvassa. Eikö niin.
"Mennään takaisin sänkyyn."

Aida nyökkäsi ja punoi kätensä Elin käteen, kannustaen Clooneyn ylös portaita heidän edellään. Hän tukahdutti haukotuksen ja veti miehen perässään ylös parvelle, kömpien takaisin sänkyyn.
"Kiitos, kullannuppu", hän mumisi ja veti peittoa paremmin ylleen.

Eli kömpi Aidan viereen ja veti naisen syliinsä. Ja kannusti Clooneyta, heidän vartijaansa, loikkaamaan vuoteeseen heidän seurakseen. Se pitäisi heidät turvassa.
Niin, että he voisivat nukkua.
"Rakastan sinua, prinsessa", hän muistutti hiljaa.

"Minäkin sinua", Aida vastasi painautuen Elin syliin. Ajatukset kieppuivat hurjaa, väsynyttä kehää päivän tapahtumien jäljiltä. Ystävällisesti värähtävä puhelin sai hänet kurkistamaan sitä ja hymyilemään näyttöä lukuun ottamatta läpitunkemattomassa pimeydessä. Hän näytti Elillekin Davidin lähettämää kuvaa valtavasta lahjalaatikkojen vuoresta, joka valtasi puolet pienestä asunnosta. Ne oli kaikki paketoitu miehekkäästi.
'Olet minulle velkaa. Isosti.'

Kuva sai Elinkin hykertämään naurusta.
"Sinä tosiaan olet hänelle isosti velkaa", hän myönsi ja painoi suukon Aidan hiusten joukkoon.
"Tuossa taitaa olla lahjoja suunnilleen kymmenelle Salomelle... Davidilla on varmasti mennyt tuohon koko ilta. Tai päivä. Tai mikä vuorokaudenaika siellä onkaan."

"On siinä muutama myös Davidille", Aida lupasi hymyillen ja tukahdutti kikatuksen. Ehkä hän voisi pyytää miestä videoimaan Salomen avaamassa paketteja. Hän kaipasi ystäväänsä.
"Entä sinä, kullannuppu? Onko mieleesi noussut joululahjatoiveita?"

"Muutama", Eli toisi huvittuneena ja rutisti Aidaa yhtäkkisessä hellyydenpuuskassa.
"Sinä olet mahdoton, prinsessa."
Vaikka saattoiko kukaan syyttää Aidaa? Eli tiesi, että aiemmin nainen oli ollut samassa tilanteessa kuin hänkin. Siinä, jossa rakkaille ostetut joululahjat saattoivat tarkoittaa sitä, että loppukuu elettiin pelkällä pastalla.
"All I want for Christmas is you", hän hyräili vastaukseksi.

Aida kikatti ja näykkäsi Elin kaulaa, kiertäen kätensä tiukasti miehen vyötärölle. Mitä hän tekisi ilman Eliä? Mies oli ainoa syy, miksi hän pysyi järjissään.
"Sinulla on minut. Aina. Mutta ajattelin jotain, minkä voi laittaa pakettiin", hän houkutteli ja hamusi kevyesti kaulansyrjää.

Eli mietti.
Ja kohottautui sitten istumaan niin, että saattoi mittailla käsillään Aidan pituutta.
Hän loi naiseen merkitsevän katseen.
Hyvin sopisi pakettiin.

Aida seurasi hetken Elin puuhia ja puhkesi sitten nauruun, kun ymmärsi, mitä mies viesti.
"Hyvä on! Paketoin itseni", hän lupasi ja tarttui miehen niskaan, houkutellen tätä takaisin alas ja suudelmaan.

Elin kasvoille kohosi tyytyväinen, tyytyväinen hymy.
Sitten hän paneutui takaisin Aidan vierelle, kietoi käsivartensa tämän ympärille ja vastasi suudelmaan.

Aida hyrisi naurusta suudelmaa vasten, ja ellei hänen mielensä ja kasvonsa olisi kirvellyt edelleen aikaisemman välikohtauksen jäljiltä, hän olisi vetänyt Elin ylleen.
Äidin sanat kummittelivat häntä ja tekivät olosta pienen ja surkean, vaikka hän yritti olla ajattelematta niitä.
Niinpä hän painoi vielä yhden suudelman Elin huulille ja hautasi sitten kasvonsa miehen kaulataipeeseen, kiertäen kätensä tämän vyötärölle.

Ainakin Aida nauroi.
Se sai Elin uskomaan siihen, että kaikki voisi olla vielä hyvin. Vaikka he joutuivat tällä hetkellä peittämään ikkunat lakanoilla. Vaikka joku vainosi Aidaa.
Hän halasi naisen tiukasti kylkeensä.
"Kuule, ei se haittaa, vaikka me olemme surkeita taloudenpitäjiä."

Aida hymyili lämmintä kaulaa vasten, vaikka tunsi kipeän vihlaisun äitinsä sanoista. Pieni hölmö.
"Oletko sitä mieltä?"

"Joo", Eli vakuutti hellästi.
"Ollaan kuitenkin selvitty hyvin tähänkin saakka, eikö? Me täydennämme toisiamme. Tai jotakin sellaista."

Aida kikatti.
"Ehkä se ei ole oikea ilmaisu, kun olemme molemmat täysin kädettömiä kodinpidossa ja, no, melkein kaikessa muussakin, mikä ei liity esiintymiseen."

"Niin", Eli myönsi. Ja oli hetken mietteliäästi hiljaa.
Sitten hänen ilmeensä kirkastui, vaikkei sitä voinutkaan nähdä pimeässä.
"Hei! Aida! Kaksi miinusta tekee yhden plussan!"

"Matemaattinen neroni", Aida kehräsi naurusta.
"En ole hyvä siivoamaan tai tekemään mitään sellaista, mutta pidän siitä. Se tekee olostani... Normaalin. Kaiken tämän hullun keskellä. Tiedäthän?"

Eli säteili.
Olkoonkin, että se saattoi olla ainoa asia, jonka hän todella muisti matematiikasta. Yksi niistä, joita Bast oli epätoivoisesti yrittänyt paukuttaa hänen päähänsä.
Kaksi miinusta tekee yhden plussan. Hän oli pitänyt ajatuksesta.
"Minä tiedän, prinsessa", hän vakuutti.
"Sitä paitsi, siivotessa voi tanssia."

"Sinä olet ihana tanssija", Aida myönsi ja silitti miehen selän paljasta ihoa. Se loi ihanaa, todellista lämpöä läpitunkemattomaan pimeyteen, jossa he joutuivat nukkumaan.
Ettei joku hyypiö kuvaisi heitä ikkunasta.
"Ehkä voisin opetella tekemään kotitöitä."

"Jos se tekee sinusta onnellisen", Eli vastasi.
"Mutta minä pidän sinusta juuri tuollaisena, prinsessa."
Hän rutisti naista hieman.
"Sattuuko sinuun vielä?"

"Millä tavalla?" Aida kysyi ja tunsi lämpöä miehen sanoista. Eli oli toki puolueellinen, mutta se lämmitti häntä. Jollekulle hän kelpasi näin.
Eli oli varmasti myös ainoa ihminen, joka näki hänessä arvoa, vaikka hän ei esiintyisi enää koskaan. Toivottavasti.

Eli kurtisti kulmiaan.
"Millä tahansa tavalla", hän vastasi, samalla kun Clooney huokaisi ja etsi itselleen parempaa asentoa heidän vuoteessaan.

"Jos ajattelen vanhempiani, minuun sattuu aina", Aida vastasi.
"Mutta olen kunnossa. Unohdan taas pian ja voin keskittyä mukaviin asioihin."

Elin sydäntä vihlaisi.
"Älä ajattele heitä", hän vetosi.
"Ajattele minua. Minä olen sinun perheesi."

"Mielelläni", Aida vakuutti, "minusta on ihana ajatella sinua, kullannuppu. Olet kaikkeni."

"Sinäkin olet minun", Eli vakuutti ja painoi suudelman punaisten hiusten joukkoon.
"Meillä on toisemme."

Aida painoi nenänsä lämmintä ihoa vasten ja nuuski hiljaisena sen tuoksua.
"Kaipaan sinua nyt", hän huokasi, "mutta luultavasti se ei olisi hyvä idea."

Eli nielaisi.
"Voin pidellä sinua", hän vastasi hiljaa.
"Ja silittää."

"Olet kultainen", Aida huokasi hengittäen ihoa vasten ja siveli sormenpäillään Elin selkää.
"Etkö haluaisi, että teen olosi hyväksi?"

"Juuri nyt haluan vain pitää sinut siinä", Eli vakuutti.
"Se tekee oloni hyväksi."
Ei ehkä siten, kuin Aida tarkoitti. Mutta silti.

"Oletko varma?" Aida kysyi, ymmärtämättä täysin levottomuutta sisällään. Pieni ääni kuiskutti, ettei hän riittänyt, ei voinut olla tarpeeksi, ei kelvannut muuhun. Vaikka hän saattoi sanoa sille järjellä, ettei Eli ajatellut niin. Eli rakasti häntä, niin kuin hänkin miestä.

"Mm-hmm", Eli vakuutti ja hautasi nenänpäänsä Aidan hiusten joukkoon.
"Näin on täydellistä."
Hän ähkäisi, kun Clooney potkaisi häntä unissaan.

Ehkä Eli tarkoitti sitä. Aida nuuski ihon tuoksua ja hämmentyi siitä, miten koko keho valahti rennoksi. Hän ei ollut edes tiedostanut sen olleen jännittynyt.
"Rakastan sinua."

"Minäkin rakastan sinua", Eli vakuutti ja silitti Aidan selkää.
"Enemmän kuin mitään muuta."

Se oli jotain, mihin oli hyvä nukahtaa. Läpitunkematon pimeys ei pelottanut Elin käsivarsilla, Clooneyn pää hänen jalallaan.
Hänellä oli perhe, joka rakasti häntä. Vaikka sitten itse kasattu.

Eli pysyi hereillä niin pitkään, että tunsi Aidan hengityksen rauhoittuvan. Ja vielä hetken pidempään. Mutta kun Clooneykin pysyi rauhallisena, ei hälyttänyt uusista uhista, hänkin saattoi antaa itselleen luvan nukahtaa.

*

*

*

Lauantaiaamuisin kello oli herättämässä heitä, jotta he muistaisivat kiiruhtaa Dominionille kahdentoista jälkeen matineeta varten.
Vaikka kello oli kymmenen aamulla, lakanoiden tuoma pimeys oli saanut Aidan nukkumaan niin sikeästi, että herätessään kelloon hän olisi voinut vannoa aamun vasta sarastavan.
Clooney kuitenkin oli jo hereillä. Touhotti pitkin alakertaa ja äänestä päätellen tiputti tavaroita sohvapöydältä.

Eli makasi vatsallaan, toinen käsivarsi kevyesti Aidan ympärille kiertyneenä.
"Mm-hmm-mm?" hän kysyi unisesti ja yritti haudata päätään tyynyn alle ilman suurempaa menestystä.
Ei voinut olla vielä aamu.

"Ei mitään", Aida vastasi hiljaa ja sammutti puhelimen hälytyksen. Hän nousi sängystä, manasi lyödessään jalkansa portaiden pieleen ja laskeutui äänettömin askelin alakertaan.
Hän puhui pehmeästi Clooneylle, veti sohvan käsinojalla lojuvia vaatteita ylleen ja kietoi Elin takin ylleen, nykäisten hupun päähänsä.
"Tulehan kullannuppu", hän houkutteli ja naksautti remmin koiran pantaan, ennen kuin katosi ovesta.

"Mmm-mmm-hmm", Eli hymisi tyytyväisen vastauksen ja vaipui takaisin uneen,
Ei pitkäksi aikaa, mutta riittävän pitkäksi. Kun hän havahtui ja laskeutui haukotellen alakertaan, asunto oli tyhjä.
Se sai hänen sydämensä hakkaamaan ja kädet tärisemään, kun hän etsi puhelimestaan Aidan numeron ja yritti soittaa naisen kännykkään.

Puhelin soi sohvatyynyn alla iloisesti.
Sillä välin Aida nautti raikkaasta aamuilmasta, päivänvalosta ja talven kylmästä läheisessä kirkkopuistossa. Clooney touhotti hihnassaan edestakaisin, nuuskien jokaista ruohotupsua ja lyhtytolppaa.
Kaikki oli niin kuin ennenkin. Aida ei tosin uskaltanut riskeerata sitä ottamalla huppua päästään.
Hän ei huomannut hetkiä, joina aamulenkistä napsittiin kuvat, jotka saisivat Harveyn hiiltymään entisestään.
Mutta hän huomasi liikkumattoman, pitkän, kasvonsa näkymättömiin kätkeneen hahmon ilmestyneen tielle taakseen. Se oli saada hänen sydämensä pysähtymään.
Mutta kun hän katsoi uudelleen, se oli poissa. Vain ilmestyäkseen jälleen, nyt näkyviin hänen silmäkulmastaan, lähempänä, kuitenkin kadoten hänen kääntyessään.
Hitto se oli karmivaa. Se sai sykkeen kohomaan rajuna, ja Aida nykäisi Clooneyn mukaansa, kiiruhtaen takaisin Rupert Streetille olkansa yli vilkuillen.
Hahmo oli jälleen siinä, seisoi kujan päässä.
Aida veti koiran mukanaan rappuun ja juoksi portaat ylös, paiskaten kotioven kiinni perässään.

Sillä välin Eli oli ajanut itsensä hulluuden partaalle.
Niin, että hän ryntäsi eteiseen heti kun kuuli avaimen lukossa.
"Missä sinä olet ollut?" hän henkäisi samaan aikaan kauhuissaan ja hengästyneenä.

Aida pysähtyi tuijottamaan Eliä häkeltyneenä, antaen hupun valahtaa päästään.
"Käytin Clooneyn", hän vastasi osoittaen koiraa ja riisui miehen takin naulaan.
"Lainasin takkiasi, anteeksi."

Tietenkin.
Aida oli vain vienyt Clooneyn ulos.
Silti Eli tunsi itsensä valtavan levottomaksi.
"Säikähdin kun en tiennyt missä olet."

"Anteeksi", Aida vastasi häkeltyneenä, "en ajatellut." Hän irrotti Clooneyn remmistä ja antoi kostean koiran laukata ympäri alakertaa. Se loikki tohkeissaan Eliä vasten.
"Oletko kunnossa?"

"Hei..."
Mutta oli liian myöhäistä. Ja Eli löysi itsensä jälleen lattialta, puoli koiraa sylissään.
"Ei se mitään, prinsessa. Kaikki hyvin. Olisihan minun pitänyt tietää, missä olet."

Hetken Aida mietti, olisiko kertonut karmivasta hahmosta, joka oli säikäyttänyt hänet.
Mutta sitten Eli hermostuisi vielä enemmän, jos hän veisi Clooneyn ulos. Eikä hahmo ehkä edes seurannut häntä. Ehkä se oli vain joku, joka asui samalla kadulla ja sattui käymään kävelyllä samassa puistossa.
"Kaikki hyvin", hänkin vakuutti hymyillen ja naksautti vedenkeittimen päälle.
"Haluatko ensin suihkuun?"

"Olen hieman jumissa", Eli huomautti ja osoitti Clooneytä, joka pyöri hänen sylissään onnellisena rapsutuksesta.
"Joten ota sinä vain suihku ensin. Menikö teidän lenkkinne hyvin?"

"Clooney nautti olostaan, ja oli ihana saada vähän raitista ilmaa", Aida vastasi kaataen teetä kahteen kuppiin.
"Kullannuppu", hän houkutteli koiran Elin päältä, jotta saattoi ojentaa miehelle teekupin.

Eli otti teekupin vastaan edelleen lattialla istuen.
"Ajattelin, että voisin viedä Clooneyn huomenna puistoon juoksemaan", hän totesi kietoessaan sormensa kupin ympärille.
"Tahdotko mukaan?"

"Se kuulostaa ihanalta", Aida vakuutti. Hän kaipasi koiran ulkoiluttamista ja ulkona kävelyä.
"Tehdään niin. Hyvä on, menen suihkuun, ennen kuin olemme myöhässä."

Eli havahtui sanaan "myöhässä".
"Paljonko kello on?" hän kysyi häkeltyneenä.

"Varmaan kohta yksitoista", Aida vastasi kohauttaen olkaansa. Hän ei ollut varma, minne oli jättänyt puhelimensa. Mutta toki kymmeneltä soinut kapistus ei vielä olisi kahtatoista.
Hän suuntasi vauhdilla kylpyhuoneeseen ja vapautti sen sitten Elille, kun hyppeli portaat yläkertaan kuivaamaan punaisia hiuksiaan.

Eli katsoi Aidaa epäuskoisena.
"Kuinka?"
Hän oli ollut varma, että heillä oli ollut kello soittamassa.
Hänen ei auttanut kuin kömpiä ähkäisten ylös ja suunnata vuorostaan suihkuun.

Punaiset hiukset olivat kuivat ja tavattoman kesyttömät hänen huiskittuaan ne föönillä pää ylösalaisin. Mutta oliko sillä väliä? Ne kieputettaisiin peruukin alle.
Aida hyppelehti pariin puhtaita sukkahousuja ja veti ylleen yhden sinisistä, reisimittaisista mekoistaan. Talvi oli saanut hänet muistamaan myös neuletakit.
Kahteentoista mennessä hän oli meikannut ja laittanut myös hiuksiaan, haluamatta suututtaa Harveytä enempää.
"Voisimme siepata matkalta ruokaa mukaan?"

Kahteentoista mennessä Eli oli pessyt hampaansa, käynyt suihkussa ja saanut vaatteet päälle. Hiukset kihartuivat kurittomina, mutta oliko sillä väliä?
Lisäksi hän oli leikittänyt Clooneytä, irvistellyt Aidalle peilin kautta tämän meikatessa ja tarkistanut lompakkonsa sisällön.
"Se kuulostaa hyvältä idealta."

"Mitä sinun tekee mieli?" Aida kysyi ja konttasi olohuoneen lattialla, kurkkien sohvan alle. Sitten hän löysi puhelimensa sohvapöydälle unohtuneen Voguen alta, puhahti voitonriemuisesti ja naputteli Hollandille viestin heidän aikataulustaan.

Eli seurasi Aidan etsintää hieman häkeltyneenä.
"Minä olisin voinut soittaa siihen", hän havahtui yhtäkkiä.
"Kiinalaista?"

"Toki", Aida vastasi ja kyykistyi suukottamaan Clooneyn kuonoa.
"Kullannuppu, hoitajasi vie sinut pian pitkälle lenkille. Älä hauku naapureita hulluksi", hän vannotti ja koira heilutti autuaana häntäänsä.
Sitten hän suoristautui ja sieppasi pienen käsilaukun mukaansa, sujauttaen puhelimen sen sisään.
"Mennään."

Eli kietoi huivin kaulaansa.
"Älä tee mitään, mitä minä en tekisi", hän muistutti Clooneyta ja koira vastasi hänellekin heiluttamalla häntäänsä.
Oli kotoisaa, kun oli koira.
Hän seurasi Aidaa ulos asunnosta.

Auto odotti Rupert Streetillä, melkein suoraan oven edessä, vaikka ne eivät ehkä teknisesti saaneet tulla kapealla kadulla näin pitkälle.
Holland avasi oven, ja Sullivan saattoi Aidan ovelta autoon. Se tuntui liioitellulta. Mutta Aida unohti sen nähdessään liikkumattoman hahmon kauempana kadulla, tuijottamassa heitä silmille vedetyn lippalakin alta. Se kylmäsi häntä.
Mutta sitten he olivat jo matkalla, ensin hakemaan kiinalaista ja sitten Dominionille.

Eli oli huomaavinaan Aidan katsovan jotakin, mutta kun hän käänsi katseensa samaan suuntaan, mikään ei kiinnittänyt hänen huomiotaan.
Ehkei se ollut mitään.
Autossa hän saattoi melkein unohtaa niin edes tapahtuneen.

Kun he nousivat autosta Dominionin vierellä, muutama kamera räpsähti toiveikkaana ja Aida soi ystävällisen hymyn odottaneille kuvaajille.
Se hiipui, kun hän huomasi saman, liikkumattoman hahmon myös täällä, seisomassa tien toisella puolella ja tuijottamassa heitä.
Hän kiirehti sisään, ruokakassit mukanaan. Ehkä he olivat jo vähän myöhässä.

Taas jotakin tapahtui.
Eli seurasi Aidaa sisälle teatteriin, ja sulkeutuva ovi heidän takanaan sai hänet tuntemaan olonsa paremmaksi.
"Prinsessa, onko kaikki hyvin?"

"Kaikki hyvin", Aida vakuutti. Ei ollut ihmeellistä, että Lontoon kokoisessa kaupungissa ihmisiä seisoi ruuhkaisella kadulla. Ei edes se, että niillä oli samanlainen hattu.
"Mennään syömään", hän kannusti. Ennen kuin he saisivat selkäänsä myöhästelystä.

"Meille vai teille?" Eli kysyi virnistäen.
"Sinun paikkasi on isompi, mutta minulla on kaksi ovea,"

Aida nauroi ja houkutteli Elin mukanaan omaan pukuhuoneenseensa. Se oli kuitenkin isompi. Ja viihtyisämpi. Siellä oli sohvakin.
Tänään siellä oli myös Harvey, jonka siniset silmät kiiluivat ja ruskettuneet kasvot punoittivat raivosta.
Voi paska.
"Mitä helvettiä kuvittelet tekeväsi, sinä tyhmä, kiittämätön kakara?!" manageri ärähti, alkuperäinen keskilännen aksentti vahvana.
"Mitä tarkoitat?"
"Tiedän, että olet tyhmä kuin undulaatti, mutta älä esitä vielä tyhmempää."

Eli oli, kaikesta huolimatta, onnellinen kahdesta ovestaan.
"Prinsessa-" hän aloitti, muttei koskaan ehtinyt pidemmälle, sillä jotenkin Harvey oli Aidan pukuhuoneessa. Miehen läsnäolo sai Elin hetkeksi täysin tolaltaan, sillä Harvey ja teatteri eivät kuuluneet yhteen.
Hänen hartiansa kiristyivä.
"Lopeta, Harvey."

"Tämä ei koske sinua, Elliot", Harvey napsahti otsasuoni pullottaen. Aida laski kassit pöytänsä ääreen ja astui tyynnyttävästi lähemmäs manageria, asettaen itsensä miesten väliin.
"Harvey, älä pura turhaumustasi Eliin. Mitä minä tein nyt?" hän kysyi pehmeästi. Tuuli hiipui vimmastuneen miehen purjeista.
Aida silitti kevyesti managerin käsivartta ja hipaisi punehtunutta poskea. Harvey vajosi istumaan kuin hypnotisoituna.

Eli seurasi tätä kaikkea hiljaa.
Oli hyvä, että Harvey rauhoittui, eikö niin? Miksi hänen olonsa sitten oli niin...
Huolestunut.
"Sinun ei pitäisi puhua Aidalle noin", hän mutisi hiljaa.

"Pysy erossa tästä", Harvey kivahti, mutta Aida käänsi miehen kasvot leuasta itseään kohti.
Kaipaus katseessa oli kipeän selvä.
"Et voi tehdä asioita selkäni takana", mies mumisi.
"Olen pahoillani", Aida vastasi lepytellen.
"Maistuisiko kiinalainen? Minulla on aivan liikaa."

Eli ei ollut aivan varma siitä, mitä pukuhuoneessa tapahtui. Eikä hän ollut varma, pitikö siitä lainkaan. Harveyllä ei ollut oikeutta kohdella Aidaa niin. Puhua naiselle niin.
Pukuhuone tuntui ahtaalta.

Käsi kosketti hänen vyötäröään, silitti sen kaarta. Aida astui huomaamattomasti kosketuksen ulottumattomiin ojentaessaan Harveylle rasian kiinalaista ruokaa ja istahtaen sitten pöytänsä ääreen.
Hän katsahti Eliä huolissaan peilin kautta.
"Jos sinulla on kiire valmistautumaan, mene vain, kullannuppu", hän tarjosi hymyillen.

Eli havahtui ajatuksistaan.
"Ei vielä, kukaan ei ole tullut mulkoilemaan pahasti", hän vakuutti ja suuntasi itsekin Aidan pöydän ääreen, nojaten sitä vasten tämän vierellä.
Suojellen.

Harvey katsoi Eliä mustasti, nojaten kyynärvarsia reisiinsä.
"Ja mitä ihmettä teet luottokorttisi kanssa?" manageri kysyi kurtistaen kulmiaan.
"Miten niin? Tarkoitatko joululahjoja?"
"Joululahjoja?! Oletko järjiltäsi? Et voi vain heittää rahaa menemään."
"Haluan antaa ystävilleni joululahjoja, miksi se olisi väärin? Eivätkö ne ole minun rahojani?"
"Ne pitää sijoittaa järkevästi. Joululahjaksi voi antaa vaikka pullon viiniä tai kynttilän."

Harvey oli Aidan manageri. Manageri, jonka nainen oli päättänyt pitää.
Elillä ei ollut mitään syytä puuttua asiaan. Vaikka kuinka olisi tehnyt mieli.
"Mitä järkeä on hillota rahaa?" hän kysyi, ja vei sitten melkein kiukkuisesti tulisella kastikkeella maustettua riisiä suuhunsa.

Aidan suupieli nykäisi hymystä ja hän silitti Elin reittä.
"En odottanutkaan, että sinä ymmärtäisit", Harvey ärähti Elille, silminnähden turhautuneena miehen läsnäolosta.
"Miksi sinä seuraat minun tiliäni ylipäätään?" Aida kysyi hämmentyneenä, ja hetkeksi Harvey meni sanattomaksi.
"No, managerinasi velvollisuuteni on huolehtia myös taloudestasi. Jonkun ehdottomasti pitää, koska sinä olet siinä toivoton."
"Muutama joululahja tuskin kaataa sitä."

"Ei, en ymmärräkään", Eli myönsi ja söi lisää riisiään.
Se oli ainoa tapa, jolla hän saattoi niellä myrkyllisemmät huomautukset. Sellaiset, jotka eivät tuntuneet sopivan hänen suuhunsa.

Harvey mulkaisi Eliä, ja Aida ujuttautui paremmin miesten väliin, suojatakseen rakastaan managerinsa arvaamattomalta temperamentilta.
"Tulitko katsomaan matineeta?" hän tiedusteli hymyä silmissään.
"Miksei", Harvey kohautti olkaansa.
"Eli on aivan uskomaton Strat. Todellinen rokkitähti."

Elistä tuntui, ettei Harveytä voinut vähempää kiinnostaa, millainen Strat hän oli. Mutta ehkä se oli ilkeästi ajateltu. Jokainen ansaitsi mahdollisuuden.
"Eturivin paikat ovat parhaat", hän totesi melkein sovittelevasti.
"Vaikka taaempaa näkee kyllä koko lavan."

Harvey nyökkäsi, vailla lämpöä silmissään katsoessaan Eliä. Aida näykki hajamielisesti nuudeleitaan ja silitti Elin käsivartta.
"Illalla voisimme-", hän ehti aloittaa, kun Harvey keskeytti.
"Ja sinun todella pitää miettiä minkä näköisenä menet ihmisten ilmoille. Miten voimme luoda imagon haluttavasta Aida Fitzgeraldista, jos toikkaroit missä sattuu tukka sotkussa ja ilman meikkiä?"
Aida painoi katseensa ja hipaisi alitajuisesti pisamaista poskeaan.

Haarukallinen riisiä jäi puolimatkalle Elin suuhun.
"Aida on kaunis ihan milloin tahansa", hän huomautti.
"Ei siihen tarvita mitään imagoa."

Harvey kohotti kulmaansa skeptisesti.
"No, toki, pieni poikakaverisi sanoo niin, jotta pääsee sänkyysi joka yö", mies huokasi.
"Mutta Elliot, aikuiset puhuvat nyt. Julkisuus on armotonta. Sinun on näytettävä tähdeltä."

Eli oli hetken varma, että oli kuullut väärin.
"Hei", hän vetosi ja laski pahvisen noutoruokarasian kampauspöydälle.
"Kuuletko yhtään, mitä puhut?"

"En mitään, mikä kuuluu sinulle", Harvey huomautti takaisin.
"Aida, todella, onko sinun pakko pitää lemmikkiäsi mukana bisneskeskusteluissa? Onko hänellä niin heiveröinen ego, ettei hän kestä olla hetkeä yksin?"
"Älä puhu Elistä noin", Aida napsahti takaisin.

Eli ei ymmärtänyt edes loukkaantua omasta puolestaan. Ainoa, mikä häntä satutti, oli sävy, jolla Harvey puhui Aidasta. Se ei ollut kaunis, ei ollenkaan.
"Sinun ei varmaan oikeastaan pitäisi olla täällä takatiloissa, Harvey. Nämä on tarkoitettu henkilökunnalle."

Harveyn kasvot punehtuivat ja otsasuoni pullistui.
"Mitä jos käyt kahvilla ennen näytöstä?" Aida houkutteli.
Manageri myöntyi lopulta, huokasi kyllästyneenä ja harppoi ulos.

Elin kulmat pysyivät kurtistuksessa.
"Oletko kunnossa, prinsessa?" hän kysyi, kun Harvey oli lähtenyt.

"Totta kai", Aida vakuutti.
"Oletko sinä? Olen niin pahoillani, että hän sanoi sinulle sellaista. Hänellä ei ole oikeutta puhua sinulle niin."

Eli huitaisi vähättelevästi kättään.
"Ei se haittaa", hän vakuutti.
"Mutta hän puhuu sinulle kuin olisit typerä."

Aida kohautti olkaansa puolittain hymyillen.
"Minulle on sanottu sitä koko elämäni. Ehkä hän on oikeassa. Hän ja äitini."

"Hei", Eli vetosi kulmiaan.
"Etkö uskoisi mieluummin minua? Et sinä ole tyhmä."

"Sinä olet puolueellinen, kullannuppu", Aida sanoi hymyillen ja näpäytti Elin nenänpäätä.
"Paras alkaa valmistautua näytökseen."

"En tässä asiassa", Eli vetosi.
"Minä vain tiedän sen, millainen sinä todella olet, prinsessa."
Hän ojensi käsiään vetääkseen naisen halaukseen.

"Sinä imartelija", Aida moitti halaten Eliä tiukasti ja painaen suukon miehen poskelle.
"Meiltä taisi mennä yhteinen lämmittely ohi, mutta ehkä se ei haittaa tämän kerran." Jemma naljailisi hänen kustannuksellaan joka tapauksessa.

"Emmeköhän me kestä yhdet haukut ohjaajalta", Eli myönsi ja rutisti Aidan vielä hetkeksi syliinsä.
"Nähdään lavalla, prinsessa."

"Onnea matkaan, rokkitähteni", Aida vastasi painaen vielä toisen suukon miehen huulille, ennen kuin istui pöytänsä ääreen juuri maskeeraajan saapuessa ja taivastellessa, miten myöhässä hän oli.

Eli ei saanut armollista kohtelua päästessään omaan pukuhuoneeseensa. Hänestä tuntui, että hiuslakkapilvi hänen ympärillään oli tavallistakin paksumpi.
Mutta Strat kuoriutui sen myötä esiin.

Harvey piti lupauksensa, ja Aida tunnisti miehen kolmannesta rivistä. Katse seurasi Ravenia läpi esityksen.
Lauantain yleisö oli yleensä täynnä energiaa, ja jätti esiintyjillekin hurjan adrenaliinipiikin illan näytöstä varten.

Ehkä Harvey jonakin päivänä ymmärtäisi sen, miksi Aida kaipasi ja tarvitsi teatteria.
Eli toivoi niin. Jopa ollessaan Strat, jopa sillä hetkellä kun Stratin sydän kirjaimellisesti särkyi.

*

*

*

Keskiyö kolkutti, kun he pääsivät vihdoin kotiin. Aida ei tiennyt, mitä tehdä kaikille stage doorilta saamillaan paketeilla. Holland ja Sullivan olivat kummatkin ottaneet niitä kuorman kantaakseen.
Henkivartijat kantoivat ne kultaisesti ylös asuntoon saakka, eikä Aida ollut varma, miksi Hollandin suupielet nykivät hymyyn. Ainakaan se ei johtunut perinteisistä paketeista ja ruususta heidän ovellaan.
Hän ymmärsi, kun näki vihreän, tuuhean joulukuusen heidän pienessä olohuoneessaan.

Myös Elin syli oli täynnä lahjoja. Niin täynnä, että häneltä vei hetki huomata, että jokin oli toisin kuin yleensä.
Hän jähmettyi ovensuuhun.
"Oho."

"Sinä kettu!" Aida vetosi ja pudotti pakettinsa lattialle, kietoen kätensä tiukkaan halaukseen Hollandin ympärille.
"Milloin oikein teit tämän?"
"Joulutontuthan ne", Holland nauroi kiepauttaen Aidaa puoliksi ilmassa, mikä sai Sullivanilta paheksuvan katseen.
"Miten se voi tuoksua ihan aidolta?" Aida hämmästeli näpertäen aidonnäköisen muovikuusen oksia.
Holland näytti oksien lomaan piilottamansa Wunderbaumin ja virnisti.

Paketit sopivat hyvin yhteen kuusen kanssa.
Jo se, että Aida oli niin ilahtunut, sai myös Elin halaamaan Hollandia spontaanisti - mutta hän ei odottanut tulevansa kiepautetuksi ympäri, vaikka mies ehkä olisi pystynytkin siihen.
Sen sijaan hänkin suuntasi ihmettelemään kuusta.

Holland rykäisi ja nosti sohvapöydän takaa esiin paperikassin, josta pilkotti kuusenkoristeita ja jouluvaloja. Aida suli valovoimaiseen hymyyn ja loikkasi sohvalle, jotta ulottui kunnolla painamaan suudelman Hollandin poskelle.
"Sinä aarre. Hyvää joulua, Neil."
Hän ojensi haltioituneena kassia Elillekin tutkittavaksi.

Eli tarttui tutkimiseen aivan yhtä innokkaasti.
"En muista, milloin meillä on viimeksi ollut kunnon jouluvalot."

Aida halasi ja suukotti myös vienosti punehtuvaa Sullivania, ja toivotti molemmille uudelleen hyvää joulua, ennen kuin päästi nämä jatkamaan matkaa kotiin.
"Olen varmasti hukannut omani. Mutta nekin olivat surulliset näiden rinnalla", hän sanoi ja kiipesi sohvan selkänojalle, jotta saattoi nakata valoköynnöksiä verhotankojen yli.

Eli teki parhaansa selvitelläkseen valovyyhtiä.
"Tarvitsetko apua niiden ripustamisessa, prinsessa?" hän kysyi.
"Kuusikin pitää koristella."

"Aloita sinä kuusesta", Aida kannusti ja hetken oli nykäistä lakanat pois ikkunoiden edestä, mutta muutti mielensä. Jos joku katseli pimeydessä, valaistu koti esittelisi heitä kuin akvaariossa.
Ei sen pitäisi merkitä, vaikka joku katselisikin.
"Minä hoidan valot."

"Selvä", Eli vastasi innostuneesti ja alkoi kaivaa kuusenkoristeita esiin,
"Meillä pitäisi olla tonttuhatut."

Aida kikatti.
"Haluatko käydä ostamassa sellaiset?" hän kysyi. Ehkä mikään tonttulakkeja myyvä kauppa ei ollut auki keskiyöllä, tosin.
Hän siirtyi virittämään valoja myös parven valkopuiseen kaiteeseen.

Eli tuli samaan lopputulokseen.
"Ehkä haen huomenna", hän totesi samalla kun alkoi ripustaa koristeita kuuseen hyvin huolellisesti.

Valot riittivät juuri ylös kaidetta, ja Aida ihaili niiden lämmintä, jouluista tuiketta, kun työnsi töpselin seinään.
"Rakastan joulua", hän huokasi sukien hiuksia pois kasvoiltaan ja liittyi Elin seuraan koristelemaan kuusta punaisin ja kultaisin palloin.

Eli katsoi Aidaa ja hymy siristi hänen silmiään.
"Minä rakastan sinua", hän vastasi ja kosketti naisen selkää.
"Ja jouluakin."

Aida vastasi hymyllä ja pyörähti ympäri, asettaen soittimen soittamaan joululistaa. Clooney pyöri tohkeissaan heidän ympärillään ja poimi koristeita kuusen alemmilta oksilta.
"Mitä muuta jouluista voisimme tehdä?"

Eli kietaisi ylimääräisen koristenauhan kaulaansa ja kimalteli ylpeänä.
"Leipominen on jouluista", hän totesi mietteliäänä.
"Ehkä emme voi lähteä laulamaan joululauluja ovelta ovelle..."

"Voimme laulaa niitä toisillemme", Aida vastasi ja hipaisi Elin nenänpäätä. Hän keinui kevyesti musiikin tahtiin ja hyräili parhaillaan soivaa Santa's Coming For Usia metsästäessään Clooneyn viemiä joulukoristeita.
"Ja haluaisin piparin tai kaksi."

Clooney taisi nauttia leikistä.
"Minä voisin käydä ostamassa piparitaikinaa", Eli innostui.
"Ja... Mitä muuta leipomiseen tarvitaan?"

"Mistä minä tietäisin?" Aida kysyi hämmentyneenä ja näpäytti paimenkoiran nenää, mikä sai sen sekaisin onnesta. Se loikki häntä vasten ja oli suistaa hänet tasapainosta, kunnes Aida nosti sen etutassut olkapäilleen ja tanssi sen kanssa.
"Eikö niitä saa valmiina?"

Eli liittyi tanssiin omalla koreografiallaan.
"Saisikohan niitä kotiinkuljetuksena?"

"Kuka tietää", Aida vastasi, "luultavasti minun on parempi vain haaveilla niistä joka tapauksessa."

Eli katsahti Aidaa huolissaan.
"Voisin käydä ostamassa niitä meille."

Aida vastasi vain puolittaisella hymyllä ja keinui Clooneyn kanssa.
"Oh, jouluntuoksuisia kynttilöitä. Niitä olisi ihana olla", hän huokasi.
"Ja ehkä ne tonttulakit."

"Minä voin käydä ostamassa", Eli tarjoutui.
"Kai niitä nyt jostakin saa vielä tähän aikaan."

"Eihän niillä niin kiire ole", Aida rauhoitteli, "on tässä vielä pari päivää jouluaattoon."

Eli kurtisti kulmiaan.
"Vain niin vähän", hän muistutti.
"Hitto, olisi pitänyt ajatella aikaisemmin..."

"Vähän mitä ajatellen?" Aida kysyi ja pelasti yhden paketin Clooneyn suusta. Hän istahti matolle ja avasi sen uteliaana, löytäen sisältä siniseen villapaitaan pukeutuneen nallen.
Clooney tuijotti sitä toiveikkaasti.

"No... Joulufiilistelyä?" Eli vastasi, itsekin hieman epävarmana.
"Vaikka onko sillä väliä. Me voimme viettää joulua vaikka uuteen vuoteen saakka jos haluamme."

Aida kikatti ja nyökkäsi myöntyen.
"En voi antaa Clooneyn repiä tätä... Mutta en voi olla sortumatta sen kerjäävään katseeseen. Mitä teen?"

Eli katseli Clooneytä.
Ja riistui sitten jalastaan toisen sukan.
"Clooney, katso, katso mitä täällä on..."

Aida nauroi eleelle ja nosti nallen pöydälle, kun Clooney jahtasi sukkaa. Hän poimi toisen paketin ja löysi siitä tuoksukynttilän, joka taisi olla tioksultaan vaniljaa.

Oli vaikea sanoa, kumpi oli innostuneempi. Mies vai koira. Eli heittäytyi antaumuksella mukaan leikkiin, jossa sukka suti pitkin lattiaa Clooneyta härnäten.
"Ha!" hän hihkaisi.
"Kynttilä!"

"Ehkä jossain näistä on joulukynttilä", Aida veikkasi ja asetti vaniljaversion sohvapöydälle, poimien seuraavan paketin läjästä. Se oli purkki hunajaa.
Yhdessä oli inkivääriteetä.
Mutta hän löysi myös lisää kynttilöitä. Niistä olisi voinut muodostaa pienen sateenkaaren, mutta joukossa oli vihdoin myös pari punaista, joululta tuoksuvaa kynttilää.

"Ha!" Eli hihkaisi uudelleen, tällä kertaa puolittain Clooneyn alta. Sukka roikkui puoliksi koiran suusta, ja meneillään oli jännittävä vetoleikki.
"Ei siellä sattuisi olemaan myös pipareita?"

"Saattaa olla. Sullivan ei anna minun syödä mitään lahjaksi saatua, joten en tiedä, kannattaako sinunkaan", Aida vastasi ja avasi paketin, josta paljastui siro, hopeinen rannerengas, jonka toinen pää muodosti siron höyhenen.

Eli loi Aidaan häkeltyneen katseen.
"Mitä?" hän kysyi hämillään.
"Ainahan me olemme saaneet faneilta herkkuja."

"Sullivanista se on liian iso riski. Varsinkin nyt, kaiken tapahtuneen jälkeen", Aida huokasi ja painoi vaivaantuneena katseensa. Hän sovitti kevyen rannerenkaan käteensä ja ihaili sitä onnellisena. Se näytti käsityöltä.

Eli tunsi tutun levottomuuden asettuvan vatsaansa.
"Oh", hän totesi ja nykäisi sukkaa Clooneyn suussa.
"Niin, hän on varmasti oikeassa."

Aida ravisteli itsensä irti ajatuksista, joiden ei halunnut synkentävän lähestyvää joulua.
"Mutta ainakin voimme polttaa kynttilöitä. Jossain, missä Clooney ei pääse niihin käsiksi", hän sanoi ja avasi paketin, josta paljastui pienet, hopeiset korvakorut ja toisen, jossa oli pahvilla suojattu vesiväripiirros hänestä.

Eli katsahti ympärilleen asunnossa.
"Onkohan täällä sellaista paikkaa?" hän totesi mietteliäänä.
"Clooney on näppärä poika."

"Ehkei. Ellei tiskialtaassa", Aida hymähti ja taputti koiran takapuolta, mikä sai sen kiepahtamaan ympäri ja nuolemaan hänen kasvojaan, vastusteluista huolimatta.
"Harkitsin laittavani sinun lahjasi kuusen alle, mutta Clooney saattaisi syödä ne suihinsa."

"En minä olisi tarvinnut mitään", Eli protestoi samalla kun kampesi itsensä ylös lattialta.
"Ehkä jossain myydään koirasuojattuja kynttilä...kupuja? Miksi niitä kutsutaan?"

"En tiedä, mutta olet luultavasti oikeassa", Aida sanoi hätistäen Clooneyn kimpustaan. Se sieppasi nallen pöydältä ja ravisti sitä onnessaan, ja Aida huokasi.
"Ja et ehkä tarvitse, mutta haluan silti antaa sinulle lahjasi."

Sukkauhri oli riittänyt vain hetkeksi.
Eli loi synkän katseen vaatekappaleeseen, toivoen, että koiran hampaat eivät olleet rei'ittäneet sitä kokonaan.
"Hyvä on. Jos niin sanot, prinsessa."

Aida tukahdutti haukotuksen ja keräsi loppuja lahjoja ylös kirjahyllylle, keittiötasoille ja kaappeihin. Hänen faninsa todella olivat aivan liian anteliaita.
"Näetkö Bastia jouluna?"

"Bast menee perheensä luo", Eli vastasi ja katseli lahjojen röykkiöitä.
"Me tarvitsemme kohta oman varaston näille."

"Etkö halua käydä siellä hänen kanssaan? Eikö se ole ollut paljolti sinunkin perheesi?" Aida kysyi.

"Minä haluan viettää joulun sinun kanssasi", Eli vastasi ja houkutteli Clooneytä takaisin luokseen.

"Kyllä me ehdimme olla yhdessä, vaikka kävisit syömässä Bastin perheen luona", Aida muistutti.
"Minä olen useamman päivän lomalla. Vaikka Hattie ja Harvey ovatkin aikatauluttaneet jotain muille päiville paitsi joulupäivälle."

Elin kulmat kurtistuivat hieman.
"Ei se ole lomaa", hän huomautti.
"Sinä voisit tulla minun mukaani."

"No, en ole teatterilla useampaan päivään", Aida korjasi itseään ja hymyili miehelle.
"Joulu on perhettä varten, enkä tunne heitä kunnolla. Mutta sinun pitäisi mennä. Eivätkö he olleet perheesi, kun olit nuori?"

"Sinä olet minun perheeni", Eli muistutti.

Torstai 16. tammikuuta 2020, myöhäisilta, Rupert Street, Lontoo

Ehkä heidän pitäisi ottaa jouluvalot alas. Aida katseli mietteliäänä verhoin peitetyin ikkunoihin ripustettuja, suloisia valoköynnöksiä lojuessaan kotoisan parven myllätyllä sängyllä. Ainakin ne harhauttivat pakosta pitää verhot ikkunoiden edessä.
Clooney painoi päänsä hänen paljaalle vatsalleen ja Aida rapsutti sen korvantaustaa. He taisivat molemmat odottaa isäntää töistä kotiin.

Ainakin Clooneyn tarkat korvat saattoivat varmasti erottaa tutut askeleet ja hyväntuulisen hyräilyn, kun isäntä nousi portaita kohti kotiovea. Hetkeksi askeleet hiljenivät, ja vei tovin pidempään kuin olisi voinut olettaa, ennen kuin avaimet alkoivat rapista lukossa.
Sitten ovi avautui ja Eli astui sisään.

Aida kuulosteli ääniä ja pienen hetken hermostus kouraisi hänen vatsaansa, kun Clooney kohotti päätään tarkkaavaisena. Oli karmivaa olla yksin kotona, kun joku pysähtyi oven taakse ja koira meni hulluksi kuin jokin pimeyden demoni olisi vaaninut ulko-ovella.
Mutta nyt tulija oli Eli.
Clooney laukkasi miestä vastaan läähättäen, häntä vispaten.
"Hei, kullannuppu", Aida tervehti parvelta.

Eli oli valmis.
"Hei, poika", hän tervehti onnellisena ja tipahti lattialle istumaan, kun takki oli vasta puoliksi pois päältä, ja kengät tuskin potkittu jaloista.
"Katsohan, minulla on sinulle jotain. Joo, siellä taskussa juuri..."
Hän taisi lietsoa koiraan turhaa intoa näin myöhään.
"Hei, prinsessa!"

"Menikö esitys hyvin?" Aida jatkoi sukaisten kesyttömiä, punaisia hiuksia pois kasvoiltaan ja kierähti vatsalleen heidän sängyllään. Hän halasi tyynyn päänsä alle ja taittoi jalat selkänsä ylle, keinuttaen nilkkojaan kevyesti. Pienten jouluvalojen tuike eli kalpealla, paljaalla iholla.

"Mm-hmm!"
Hetken alakerrasta kuului kolinaa, kun jotakin kaatui, ja innokkaiden kynsien rapinaa. Elin huudahdus ja toinen kolahdus.
Hetken kuluttua Eli kipusi parvelle.
"Kuinka teidän iltanne on sujunut?"

Alaston Aida vilkaisi miestä olkansa yli ja hymyili nojatessaan poskensa tyynyä vasten.
"Olemme vain odottaneet sinua kotiin", hän huokasi ja venytteli jalkojaan.
"Mikä oli sinun illassasi parasta?"

Elin aivot käsittivät alastomuuden sillä hetkellä, kun hän käänsi katseensa Aidaan.
Sen jälkeen hän oli kuin lumottu.
"Hmm?" hän kysyi, kun vaelsi sängyn luo ja istahti sen laidalle.
"Mitä kysyitkään?"
Sormenpäät laskeutuivat silittämään paljasta selkää.

Aida kikatti ja nautti kosketuksesta, katsellen miestä silmäkulmastaan.
"Kysyin, mikä oli parasta illassasi, kullannuppu", hän toisti ja ojensi kätensä sivelemään Elin reittä.

"Kotiin tuleminen", Eli vastasi epäröimättä, samalla kun Aidan kädellä vaeltanut käsi löysi jalat alleen. Neljästä sormesta muodostuivat raajat, yksi toimi päänä.
Ja niin syntynyt dinosaurus lähti liikkeelle päättäväisesti naisen selkää pitkin.

Aida hymyili ja painoi päänsä tyynyä vasten, nauttien vaelluksesta selällään.
"Minulla on ollut pitkä ilta. Lohduttoman pitkä ilta odottaa sinua kotiin", hän huokasi. Vaikka hän ei teknisesti ollutkaan ollut kotona kuin edelliset pari tuntia.

"Voi ei", Eli vastasi myötätuntoisesti, samalla kun käsidinosaurus saavutti Aidan hiukset. Se painoi uteliaana päänsä punaisten suortuvien joukkoon.
"Voisinkohan minä tehdä asialle jotakin?"

"Voi, minä toivon niin", Aida huokasi ja katsahti Eliä hymyä silmissään. Stratin villit, pystyssä seisovat hiukset saivat hänet puraisemaan alahuultaan.
"Olen ikävöinyt sinua niin kovin, kovin paljon. Rokkitähteni."

Eli nyökäytti päätään vakavana.
"Minä teen parhaani", hän lupasi. Ja kiepautti sitten Aidan hellästi, mutta päättäväisesti sängyllä ympäri, selälleen, niin että saattoi kumartua suutelemaan tämän huulia.

Aida kehräsi naurusta suudelmaa vasten ja upotti sormensa villeihin hiuksiin, sukien niitä villimmiksi. Sitten hän tarttui Elin paitaan ja riuhtoi sen kiihkeästi pään yli.
"Haluan sinua", hän huokasi käheästi.

Eli antoi paidan mieluusti lentää jonnekinpäin parvea, niin että hän itse saattoi kumartua painamaan Aidan huulille uutta, kaipaavaa suudelmaa.
"Minäkin sinua, prin-"
Hänen lauseensa jäi kesken, kun Clooney rynnisti parvelle ja loikkasi vauhdissa sänkyyn.

Aida rapsutti riehakasta koiraa varpaillaan, kun se urmutti ja mönki peittojen seassa. Hän hamusi Elin huulia ja näykkäsi alahuulta vaativasti, vetäen miestä ylleen sängyllä.
Sormet valuivat kärsimättöminä alas vatsaa ja nykivät housuja auki.

Eli ei antanut sellaisen pienen hidasteen kuin innokkaan koiran häiritä itseään. Oli hyvin vähän sellaista, mikä olisi voinut häiritä häntä tällä hetkellä.
Vihreät dinosaurukset tervehtivät Aidaa paljastuvien boksereiden kuosista.

Aida ei jäänyt ihailemaan dinosauruksia tänään. Hän harkitsi kuitenkin sitä, että olisi keskittynyt hellimään miestä – mutta hän todella halusi Eliä nyt.
Ei siksi, että hän tunsi olevansa velvoitettu käyttäytymään näin, vaan koska odotus oli ollut ajaa hänet hulluksi ja teki olosta kuuman ja levottoman.
Hän polki bokserit alas ja ryhtyi hellimään miestä kädellään, tönäisten tämän sitten päältään selälleen.

Dinosaurukset antoivat sen anteeksi. Ne olivat hyvin anteeksiantavaisia olentoja. Jopa läiskähtäessään kaidetta vasten, kun Eli potkaisi ne nilkkansa ympäriltä vauhdikkaasti.
Hän taisi urnuttaa aikalailla samalla tavalla kuin valkea paimenkoira, kun tunsi kosketuksen ja kellahti selälleen.

Aida keinahti sulavasti Elin ylle ja kumartui näykkimään rokkitähtensä kaulaa. Clooney kellahti selälleen ja jäi tuijottamaan heitä onnellisesti läähättäen.
Aida kiusasi itseään keinumalla kevyesti miehen yllä ja huokasi odotuksesta. Sormet tukistivat villejä hiuksia.

Liike sai Elin urnuttamaan lisää. Hänen toinen kätensä laskeutui Aidan paljaalle lantiolle, palvomaan naisen kehoa ja läheisyyttä. Ja toinen ojentautui, jo tuttuneena, rapsuttamaan Clooneyn vatsaa.

Aida painoi suudelman Elin huulille ja nuolaisi sitten suolaa miehen kaulalta, ennen kuin karkasi alemmas. Hän halusi Elin tuntevan olonsa yhtä kärsimättömäksi ja kuumaksi kuin hän. Suudelmat valuivat alas vatsaa ja siirtyivät hellimään miestä, kun toinen käsi keräsi hiuksia pois tieltä.

Siihen ei varsinaisesti vaadittu kovinkaan paljon. Aidalla oli sellainen vaikutus Eliin. Pelkkä jäänsinisten silmien katse saattoi ajaa hänet hulluksi, puhumattakaan kosketuksesta.
"Sääli miestä..." hän vetosi käheänä.

"Miten?" Aida nauroi käheästi ja kohottautui istumaan, kun käsi jatkoi edelleen miehen hellimistä. Kuuma hehku hänen sisällään sai jäänsiniset silmät palamaan kuumeisina.

Eli huokaisi.
"Kaipaan sinua, prinsessa", hän vastasi.
"Me kaipaamme. Hyvin, hyvin tukalasti."

Aida hymyili.
"Niin minäkin teitä", hän huokasi ja antoi periksi itselleen, nousten ylemmäs ja hamuten Elin kaulaa. Sitten hän suoristautui istumaan miehen ylle, auttoi heidät lähemmäs toisiaan yhtä vaivattomasti kuin he olisivat kuuluneet yhdeksi olennoksi, ja lähti keinuttamaan heitä kohti yhteistä hurmiota. Hän tuki kätensä Elin rintakehään ja kallisti päätään taakse, välittämättä naapureista rytmin kiihtyessä.

Eli katosi jonnekin, vaikka toinen käsi jatkoikin Edelleen Clooneyn vatsan rapsuttamista. Vain hieman sotkeentuvassa rytmissä, mutta se tuskin haittaisi onnellista koiraa.
Oli vaikea sanoa, kumpi heistä murisi.

Aida voihkaisi keinahdusta ja kumartui sitten alas, tarttuen Elin kasvoihin ja hakien vihreähippuisten silmien katsetta. Hän painoi kaipaavan suudelman miehen huulille, ennen kuin jatkoi keinuntaa yhä kiihtyvässä rytmissä.

Ehkä tämä yö olisi se, jona Eli tulisi hulluksi. Jona hän menettäisi viimeisenkin järjen rippeensä. Ja tekisi niin iloisesti, valmiina uhraamaan kaiken.
Vain, jotta hän sai olla näin lähellä Aidaa.
Hän keskittyi parhaansa mukaan siihen, ettei keho pettäisi häntä nyt.

Aida puri alahuultaan, kun mielihyvä patoutui vastustamattomana hänen sisällään.
"Tunnut niin hyvältä. Niin hyvältä", hän kuiskasi silmät kiinni painuen ja vavahti voihkaisten, kun nautinto otti hänet valtaansa ja kaarsi selkää.

Se oli liikaa Elille. Aivan liikaa.
Mielihyvä vei myös hänet mukanaan ja teki hänestä hetkeksi täydellisen hyödyttömän. Mutta se oli onnellistä hyödyttömyyttä, sellaista, joka tuntui hyvältä.

Aida vajosi alas, Elin rintakehää vasten ja hamusi miehen kaulaa. Hän antoi viipyä yhtenä olentona vielä tovin, ennen kuin nosti itseään erottaen heidät ja kierähti Elin kainaloon.
"Tuoksut jumalaiselta, kun hikoilet", hän huokasi nauttien ja nuolaisi miehen kaulaa.

Eli olisi halunnut vastata, mutta paras, mihin hän pystyi sillä hetkellä, oli naurahdus.
Puhumisen sijaan hän kietoi käsivartensa Aidan ympärille ja halasi tämän alastoman vartalon omaansa vasten.
"Sinä tuoksut jumalaiselta aina", hän muistutti naista.

Aida nauroi Elin lämmintä ihoa vasten. Miten ihanaa se oli. He olivat kuin onnelliset eläimet, huolettomia, luonnollisia, kuumia ja hikisiä.
Ei häivääkään häntä viime aikoina vaanineesta ahdistuksesta, synkistä itsesyytöksistä ja kylmästä menneisyyden tyhjyydestä.
Hän kiersi kätensä ja jalkansa miehen ympärille, halaten itsensä tiukasti Elin rintaa vasten.
"Minä jumaloin sinua, rokkitähteni."

Yksi onnellinen eläin läähätti heidän vierellään, hymy koirankasvoillaan. Häntä alkoi hakata peitettä vasten sillä samalla hetkellä, kun jonkun katse vain hipaisi koiraa.
Eli nykäisi peitettä heidän ylleen, kun viileys alkoi purra lämpimään ihoon.
"Sinä olet minun jumalattareni, prinsessa."

Aida nauroi käheästi ja näykki nälkäisenä ja raukeana Elin kaulaa. Hän painautui miestä vasten ja sulki silmänsä.
"Oletko sinä sitten jumalani?" hän kysyi sivellen paljasta selkää.

Eli nauroi.
"Jos minä olen sen arvoinen", hän vastasi ja silitti naisen selkää.

"Sinä olet", Aida vetosi ja kohotti palvovan katseen miehen kasvoihin, hakien sitten syvää, intohimoista suudelmaa tämän huulilta.
Eli oli hänen kaikkensa.

Eli nauroi. Ja vastasi suudelmaan. Ja haki sitten jumalaista poseerausta, sikäli kuin Aida kainalossaan pystyi. Sellaista, kun maalauksissa, joita oli National Galleryssä, ja joita hän ei osannut ajoittaa.

Aida painoi jumaloivia suudelmia miehen rintakehälle ja silitti vatsan lämmintä ihoa.
"Kerrohan, jumalani, millaisen fantasiasi voisin toteuttaa?" hän vetosi hamuten ihoa.

Elin jumalallisuus kesti vain hetken, sillä se murtui naurun tieltä. Hän oli onnellinen mies. Hyvin onnellinen mies.
"Sinä olet minun fantasiani, prinsessa", hän muistutti.

Aida tuhahti ja näykkäsi ihoa.
"Kertoisit nyt. Haluan tehdä olosi yhtä hyväksi kuin sinä teet minun", hän vetosi pehmeästi ja nousi ylös, suudellen Elin huulia.
"Pitäisitkö kolmenkivasta?"

"Sinä teet minun oloni hyväksi", Eli protestoi ja vastasi suudelmaan.
Ja epäili kuulleensa väärin.
"Mitä?"

Aida painoi poskensa Elin vatsalle ja katseli miehen kasvoja, hipaisten hellästi nenänpäätä.
"Haluaisitko rakastella niin, että mukana olisi joku kolmas? Nainen tai mies?"

Eli katseli Aidaa.
"Prinsessa, sinä olet minulle se ainoa", hän vastasi.

Aida hymyili huvittuneena ja näykkäisi miehen vatsaa.
"Oletko varma? Se on hyvin yleinen fantasia. Eikö se olisi sinusta uutta ja jännittävää?"

Eli silitti sormenpäillään Aidan kylkeä, kulmat hieman kurtistuen.
"Olisiko se sinusta?"

"Olen tehnyt niin muutaman kerran", Aida vastasi sivellen sormenpäillään matkaa navalta solisluille.
"Mutta haluaisin toteuttaa sinun fantasioitasi. Eikö se sytyttäisi sinua? Toinen nainen kanssamme? Tai mies?"

"Mutta piditkö siitä?" Eli jatkoi ja nautti kosketuksesta.
"Ja minä haluan vain sinut, prinsessa."

Aida avasi suunsa, muttei osannut vastata. Hän käänsi katseensa ja huokasi, kohauttaen olkaansa.
"Ehkä joistain hetkistä. Nautin siitä, että sain ajaa miesystäväni sekaisin halusta."

Se oli hyvä asia, eikö ollutkin?
Eli ojensi kättään, kutsuen Aidaa syliinsä.
"Voisit pukeutua niin kuin olisit We Will Rock Yousta. Tai Boohista."

"Niinkö?" Aida kikatti, ravistaen levottomat muistot mielestään ja kurottui suutelemaan miehen kaulaa.
"Haaveiletko Ravenista?"

Eli virnisti.
"Ravenin isosiskosta", hän vastasi ja silitti Aidan selkää.

"Isosiskosta? Vihjaatko, että alan käydä vanhaksi?" Aida härnäsi ja näykkäsi miehen kaulaa.

"En missään tapauksessa", Eli vakuutti ja vei kätensä hetkeksi Aidan takapuolelle.
"Vaan että Raven on kovin nuori."

Aida nauroi ja halasi Eliä.
"Tekisin kolmenkivan, jos sinä haluaisit. Mutta sinä olet kaikki, mitä haluan. Se- se voi olla hauskaa, jos kaikki tuntevat toisensa. Muuten..."

"Joo", Eli myönsi ja painoi suudelman Aidan hiusten joukkoon.
"Ehkä jonkun hyvän ystävän kanssa. Mutta ei kenen tahansa satunnaisen."

Aida yritti olla muistamatta, miten pelokkaaksi oli tuntenut itsensä. Halvaksi ja likaiseksi, pesunkestäväksi prostituoiduksi.
Mutta hän oli uskotellut itselleen, että oli villi ja seksikäs. Juuri sitä, mitä mies halusi.
"Joten. Raven. Ravenin isosisko. Mitä haluaisit, että Ravenin isosisko tekisi sinulle?"

Elin silmät välkähtivät.
"Ehkä me emme saisi tavata toisiamme", hän totesi.
"Ehkä minun pitäisi livahtaa hänen huoneeseensa."

Aida kikatti ja näykkäsi Elin kaulaa.
"Sinun ehdottomasti pitäisi. Mitä tekisit sen jälkeen?" hän vetosi häivähdys käheyttä äänessään ja hengitti miehen tuoksua.

Aidan nauru sai Elin hymyilemään.
"Enhän minä tiedä", hän huokaisi.
"En ole vielä päässyt livahtamaan huoneeseen. Mutta se olisi tietenkin valtavan vaarallista, koska me emme saisi jäädä kiinni."

Aida hymyili ja näpäytti Elin nenänpäätä.
"Kai sinulla jonkinlainen suunnitelma olisi?" hän houkutteli.

"Tietenkin", Eli vakuutti.
"Minun pitäisi tietenkin salakuljettaa sinut kaikessa hiljaisuudessa pois huoneesta. Me kipuaisimme ulos ikkunasta."

"Minne me menisimme?" Aida jatkoi silittäen Elin vatsaa. Se kuulosti ihanalta fantasialta.

"Salaiseen piilopaikkaan", Eli vastasi varmana, samalla kun Clooney alkoi kiehnätä peitettä vasten ja urnuttaa.
"Jonka sijainnin vain minä tietäisin."

"Mmh, voisitpa viedä minut sinne heti", Aida huokasi ja painoi suudelman Elin kaulalle.
"Mitä siellä tapahtuisi?"

Eli taputti nenänpieltään.
"Se selviäisi tietenkin salaisessa piilopaikassa", hän vastasi.
"Mutta se olisi mukavaa."

Aida hymyili.
"Jos pukeudun Ravenin isosiskoksi, näytätkö minulle?" hän kysyi silittäen miehen vatsaa.

"Mmm", Eli vastasi.
"Mutta minäkään en voi olla silloin Eli."

"Kuka sinä olet?" Aida huokasi.
"Koska minä olen kyllä erittäin, erittäin kiintynyt sinuun."

Eli katsahti Aidaa ovelasti.
"Kerro sinä,"

"No, juuri nyt voisit olla vain Eli", Aida vetosi ja tunsi sydämensä vihlaisevan rakkaudesta. Hän nousi kyynärpäänsä varaan ja katseli miehen kasvoja hellästi, nojautuen painamaan suudelman tämän huulille.
"Ja voisit rakastella kanssani uudelleen."

Mies nimeltä Eli ei tarvinnut toista vihjettä.
Hän hymyili, vihreähippuiset silmät täynnä lämpöä, ennen kuin kiepautti Aidan alleen ja suuteli naisen kaulaa.

Aida suli onnelliseen hymyyn ja kietoi kätensä Elin niskalle, sivellen sitä sormenpäillään. Hän tunsi olevansa täysin vailla naamiota, mikä oli samaan aikaan pelottavaa ja vapauttavaa.
Kun pahin kiihko oli purettu, ehkä tämä voisi olla hidasta ja rakastavaa.

Eli olisi ollut onnellinen, jos hän olisi nähnyt hymyn Aidan kasvoilla. Mutta hän oli omistanut kaiken huomionsa naisen palvomiselle. Hänen huulensa vaelsivat kaulalta solisluulle ja sitten toista puolta ylös, hipaisivat huulia ja palasivat takaisin kaulalle.

Aida sulki silmänsä ja huokasi nauttien. Hän kiersi jalkaansa miehen ympärille ja kuljetti käsiään paljaalla selällä.
"Tuo tuntuu jumalaiselta. Teet oloni niin hyväksi. Niin... Turvalliseksi", hän mumisi hamuten kevyesti Elin kaulansyrjää.

Kenties joku olisi toivonut kuulevansa jotakin muuta. Että teki naisen olon seksikkääksi. Haluttavaksi. Sai tämän tuntemaan itsensä jumalattareksi.
Mutta Eli ei olisi voinut olla onnellisempi.
Hän kohottautui Aidan ylle niin, että saattoi suudella naisen huulia ja juoksutti samalla toisen kätensä sormia tämän reidellä.

Aida vastasi suudelmaan intohimoisesti, punoen sormensa villeihin hiuksiin. Hän halasi Eliä onnellisena ylleen, tuntien olonsa melkein kipeän onnelliseksi ollessaan niin turvassa, miehen ja patjan välissä.
"Haluan sinua niin paljon", hän huokasi sormien vaeltaessa ja haki uutta, syvää suudelmaa miehen huulilta.

Lakkamäärällä, joka hiuksiin oli upotettu, hiukset muistaisivat kosketuksen ja toistaisivat sitä. Kirjaimellisesti. Ne seisoisivat röyhkeinä pystyssä.
Niin kuin muutkin osat hänestä juuri nyt.
"Minä olen sinun", Eli vastasi ennen kuin vastasi suudelmaa. Ja vaikka hän oli mielessään vannonut, että olisi kärsivällisempi, hän alkoi jo hakea parempaa asentoa Aidan lantiolle.

"Minäkin haluan olla sinun", Aida vastasi käheästi ja kiersi jalkansa kaivaten miehen ympärille, houkutellen tätä painumaan lähelle.
Huulet hakivat jälleen nälkäistä suudelmaa Elin huulilta.

Ehkä seuraavalla kerralla. Seuraavalla kerralla hän olisi kärsivällisempi.
Eli vastasi suudelmaan, paransi otettaan Aidan lantiolta ja työntyi lähelle. Samalla kun Clooney hymyili onnellisena heidän vierellään.

Aida hymyili koiralle ja sitten jäänsiniset silmät hymyilivät Elille, kun hän kohtasi miehen katseen ja tarttui tämän kasvoihin, hamuten syvän, onnellisen suudelman miehen huulilta.
Sitten hän kallisti päätään taakse tyynyä vasten, kun kosketus tuntui niin hyvältä ja mielihyvä vain kasvoi, sillä Eli tunsi hänen kehonsa paremmin kuin kukaan muu.

Eli oli onnellinen mies.
Jonka naapurit eivät kenties olisi yhtä onnellisia. Mutta olisiko silläkään väliä juuri nyt? Aina voisi pyytää anteeksi. Ja ostaa kukkia.
Nyt hän halusi keskittyä vain heihin.

Aida oli onnellinen. Eikä hän tarvinnut yhtään opittua maneeria tai liikettä, ei yhtään pientä loitsua, joka tekisi hänestä lumoavan miehen silmissä.
Hän haki Elin katsetta ja hamusi huulillaan rakkaansa kaulaa. Pehmeät naurunhyrähdykset muuttuivat huokauksiksi ja sitten voihkaisuiksi. Ja lopulta hän menetti itsensä täysin, liikahdellen Elin otteessa, kunnes nautinto otti hänet valtaansa niin vahvana, että koko keho kaartui irti patjasta ja sai maailman sumenemaan.

Elinkin maailma muuttui hetkeksi yhdeksi sumuksi.
Rakastan sinua, prinsessa, sekä hänen kehonsa että mielensä huusivat. Mutta ääneen hän ei kyennyt hetkeen sanomaan mitään.
Hän piilotti hetkeksi kasvonsa Aidan kaulataipeeseen ja hengitti syvään, ja kun ei enää luottanut käsivarsiensa voimaan, kierähti naisen vierelle.

Vei hetken, että Aida tiedosti jälleen muutakin kuin kehonsa vallanneen hyvänolon tunteen. Hän raotti raukeana silmiään ja kosketti Elin kättä, painaen sitten suudelman miehen olkapäälle.
"Olet uskomaton. Uskomaton."

Eli ei avannut silmiään.
"Sinäkin, prinsessa", hän mutisi raukeana.
Kukaan ei ollut tullut keskeyttämään heitä. Kukaan ei vaatinut mitään.

Aida silitti hellästi Elin villejä hiuksia ja houkutteli miestä lähemmäs, painautumaan syliinsä, miten mahtui.
"Minä rakastan sinua aivan valtavasti, kullannuppu."

Eli käpertyi Aidan syliin. Puolittain naisen ympärille. Kietoi heidän raajansa yhteen.
"Minäkin rakastan sinua", hän mutisi.
"Niin paljon."

Aida halasi itsensä Elin ympärille ja silitti hellästi miehen hiuksia, kuin haluten suojella tätä maailmalta. Hänen kaikkensa.
Se todella oli ollut uskomatonta.

*

*

*

Hän muisteli sitä vielä seuraavana iltana, kun katseli Stratia Dominionin kulisseista ja tunsi herkullisen nipistyksen vatsanpohjassaan. Perjantain yleisö täytti teatterin adrenaliinilla ja upealla ilmapiirillä – ja Aida tunsi syyllisyyttä siitä, miten odotti jo mahdollisuutta heittäytyä Elin syliin kotioven sulkeutuessa heidän takanaan.

Myös Eli muisteli edellistä iltaa. Ei ehkä aktiivisesti, mutta energia, joka hänessä virtasi, oli peräisin upeasta illasta. Siitä, että hän tiesi Aidan katselevan. Siitä, että pian Aida jakaisi lavan hänen kanssaan.
Yleisö oli mahtava.

Astuessaan parrasvaloihin, Aida oli jälleen Raven. Falcon tytär, joka menetti sydämensä dystopian Peter Panille ja halusi nähdä maailmaa.
Hän riisui Ravenin yltään samalla kuin korpinmustan peruukin, istuessaan shown jälkeen pukuhuoneessaan, euforia vielä suonissa polttaen. Ehkä hänen olisi pitänyt jättää se päälleen. Kuka tiesi, mitä Ravenin isosisko saisi Elissä aikaan.
Ehkä joku toinen päivä.
Hän kiirehti alas, punaiset hiukset kesyttöminä ja sähkönsininen villakangastakki auki lepattaen.

Eli oli odottamassa.
Hiukset villisti pystyssä. Ja leveä hymy huulillaan.
"Hei, prinsessa!" hän tervehti ja ojensi käsivarsiaan.

Aida loikkasi portailta Elin syliin, kiertäen käsivarret miehen niskalle ja painaen suudelman tämän huulille.
Holland ja Sullivan odottivat kärsivällisinä vieressä.
"Mennään kotiin", Aida vetosi Elille ja astui stage doorin riehakkaaseen meluun, loihtien kasvoilleen säteilevän hymyn ja pyrkien toteuttamaan odottajien toiveita.

Eli otti Aidan vastaan. Hän ottaisi Aidan aina vastaan. Ja tänään hän saattoi unohtaa henkivartijat ja sen, että ulkopuolella saattoi odottaa hullujen fanien joukko.
Hän oli onnellinen mies.
Hymy säteili kasvoilla vielä silloinkin, kun hän astui Aidan kanssa ulos.

Stage door oli todella muuttunut erilaiseksi. Aida ei tiennyt, mistä ihmisiä riitti paikalle jokaisena iltana, kun hän astui ulos ovesta.
Hän teki parhaansa omistaakseen jokaiselle pienen hetken, vaikka se oli mahdotonta. Ja Holland ja Sullivan työnsivät häntä päättäväisesti eteenpäin.
Aina kadun varressa odottavalle autolle saakka. Henkivartijat pitivät liian innokkaat ihmiset tyynesti kaukana, vaikka sitten fyysisesti nostaen nämä kauemmas, kunnes Aida – ja Eli – olivat turvallisesti takapenkillä, ja kotimatka saattoi alkaa.

Aina välillä Eli huomasi jääneensä jälkeen, ja sitten hänen oli kiiruhdettava Aidan perään. Ne fanit, jotka halusivat puhua hänen kanssaan, olivat määrältään vähäiset, mutta ainakin hän saattoi omistaa jokaiselle pidemmän hetken.
Kunnes hänen oli aika kivuta tutun auton takapenkille.

Aida poimi Elin käden omaansa istuessaan miesten välissä takapenkillä. Hän painoi rystysille viattoman suudelman.
"Oliko sinulla mukavaa, kullannuppu?" hän kysyi ja katseli vihreähippuisia silmiä edellisen illan muisto selvänä mielessään.
Kohta he olisivat kotona. Ja heillä olisi koko yö aikaa toisilleen.

Eli vastasi Aidan katseeseen.
"Aina, kun saan esiintyä sinun kanssasi", hän vastasi, ilkikurinen tuike silmissään.
Ehkä, ehkä jos tuuri kävisi, heillä olisi mukavaa myös kotona. Hyvin mukavaa.

Aida tukahdutti kikatuksen ja painoi toisen suudelman miehen rystysille. Holland katseli eteenpäin todellisen ammattilaisen tavoin, vaikkei heidän flirttailunsa taatusti ollut missään määrin yhtä hienovaraista kuin Aida arveli.
Auto pysähtyi Rupert Streetille, ja tavaksi muodostuneet kuvaajat räpsivät kuvansa ja vaihtoivat sitten muutaman ystävällisen sanan Aidan kanssa, ennen kuin nainen suuntasi sisään vetäen Elin perässään.
Salainen ihailija ei ollut häirinnyt heitä useampaan päivään, ja Aida tunsi helpotusta nähdessään, ettei ovessa roikkunut nytkään mitään. Holland toivotti heille hyvää yötä, ja Aida houkutteli Elin sisään kanssaan, loikaten hajareisin miehen syliin.

Tänään edes kuvaajat eivät häirinneet Elin onnea. Oli melkein merkillistä, kuinka pitkälle onnellinen ilta saattoi kantaa.
Silti hän oli levoton siihen mennessä, kun he pääsivät yläkertaan, omaan asuntoonsa. Hän malttoi juuri ja juuri toivottaa Hollandille hyvää yötä ennen kuin seurasi Aidaa sisään. Nappasi naisen syliinsä. Ja painoi tämän selän vasten seinää, jo syvää suudelmaa hakien.

Vatsanpohja nipisti onnesta ja Aida punoi sormensa miehen hiuksiin – nyt kun sai – ja vastasi suudelmaan kaivaten. Hän rakasti sitä, kun näki, että Eli kaipasi ja halusi häntä.
Clooneykin oli vielä hoitajansa luona.

Oli hetkiä, joina Eli ihmetteli, kuinka Aida sai sormensa ujutettua hänen hiustensa joukkoon nyt, kun ne olivat niin täynnä lakkaa. Mutta Aida oli ihmeellinen. Monella tapaa.
Hänen levottomat sormensa ujuttivat hameen helmaa vielä hieman ylemmäs, niin että pääsivät sivelemään naisen reittä.

Aida huokasi yhtä aikaa kärsimättömänä ja haluamatta hetken loppuvan. Hän kiersi jalkojaan paremmin Elin ympärille ja nojautui näykkimään rokkitähtensä kaulaa.
"Niin pitkä päivä kaivata sinua", hän huokasi.

Eli taivutti päätään ja antoi itselleen hetken nauttia kosketuksesta.
"Minä tiedän", hän huokaisi.
"Aivan liian pitkä."
Edelleen Aida sylissään hän suuntasi peremmälle, potkien kenkiä huolimattomasti jalastaan.

Aida kehräsi onnellisesta naurusta ja villitsi Elin hiuksia, huulet leukaperälle nousten. Vaikka asunto oli pieni, siellä oli kovin monia paikkoja, joissa kärsimättömät rakastavaiset voisivat saada toisensa.
Mutta Eli oli vetänyt uskomattoman shown, ja ehkä miehen jalat olisivat jo väsyneet.
"Vie minut sänkyyn?" hän vetosi käheästi.

Eli olisi voinut vakuuttaa Aidalle, että hän ei väsyisi koskaan. Ei ainakaan kantamaan naista käsivarsillaan.
Mutta kauniit, kauniit sanat saivat hänet suuntaamaan kohti parvea.

"Viime yö oli jotain... Uskomatonta", Aida huokasi hamutessaan Elin kaulaa ja sukiessaan villejä hiuksia.
Maailma tuntui vähemmän hullulta, vähemmän ylivoimaiselta, kun hän sai paeta sitä tänne Elin kanssa. Heidän turvasatamaansa.
Mutta joku oli käynyt heidän kotipesässään. Sänky ei ollut kotoisasti myllätty.
Se oli pedattu armeijallisella säntillisyydellä. Peitto oli täytetty valokuvilla, kirjeillä ja häiriintyneeltä vaikuttavilla piirroksilla. Valokuvia oli hänestä kadulla, hänestä stage doorilla, hänestä ostamassa Pretistä tai Tescosta välipalaa, hänestä kävelyttämässä Clooneyä. Heistä heidän kodissaan.
Elin kasvot oli raavittu tai poltettu jokaisessa kuvassa, joihin mies oli osunut.
Mutta vieras ei ollut tyytynyt vain kuviin. Keskellä näyttelyä oli parit likapyykkikorista haetut, sähkönsiniset alushousut. Ja niiden ylle lentänyt tahmea valkoinen kertoi näyttelyn kokoajan rakkaudesta muusaansa kohtaan.

Vei hetken, ennen kuin Eli ymmärsi, mitä katsoi.
Hän oli jähmettynyt portaiden yläpäähän tuijottamaan sänkyä, Aida yhä sylissään.
Ei hitto. Ei helvetti.
Hänen sydämensä alkoi hakata nopeammin. Paniikissa. Veri kohisi korvissa.
"Meidän pitää mennä."
Hän yritti perääntyä portaisiin, yritti suojella Aidaa sairaalta näyltä.

"Mitä?" Aida kysyi häkeltyneenä ja kohotti päätään. Elin olemus ja äänensävy hälyttivät hänet siihen, että kyse ei ollut vain muuttuneesta mieltymyksestä.
"Eli?" hän vetosi ja katsoi olkansa yli, lamaantuen näystä.

"Älä katso-" Eli vetosi, mutta taisi olla liian myöhäistä.
"Älä katso."
Hän laski Aidan varovasti sylistään ja tarttui naisen käteen.
"Tule, mennään. Pitää soittaa Hollandille."

Aidan ehkä ei olisi pitänyt katsoa. Mutta hän ei saanut katsettaan irti. Sydän hakkasi kurkussa pahoinvoivana ja hän nyki itsensä irti Elin otteesta ja siirtyi lähemmäs sänkyä.
Katse vaelsi kuvissa, häiriintyneissä sanoissa, Elin rakkaissa, rumasti tuhotuissa kasvoissa.
Hänen alusvaatteissaan ja... Aida kumartui hämmentyneenä lähemmäs ja suoristautui kalpeana.
"Hän on ollut meidän kodissamme. Meidän makuuhuoneessamme ja hän on..." Hän ei löytänyt voimaa pukea sanoiksi, miten kuvottavalta yksityisyyden loukkaus tuntui. Miten hänen ihoonsa sattui tieto siitä, mitä hänen vainoajansa oli tehnyt. Seissyt tässä, hänen käytettyjen alushousujensa kanssa, ja tyydyttänyt itseään.
Se oli väärin. Niin kammottavan väärin.

"Aida!" Eli ärähti, hädän tuomaa kiukkua äänessään.
"Meidän täytyy mennä!"

Aida katsahti Eliä poissaolevana.
"Hän oli meidän kodissamme", hän sanoi ja tunsi sydämensä särkyvän. Hän tiesi, etteivät he voisi jäädä tänne enää, vaikka toivoi, että olisi voinut olla myöntämättä sitä itselleen.
Tämä oli heidän kotinsa. Heidän turvapaikkansa hullussa maailmassa. Tämä oli ollut hänen ensimmäinen oma kotinsa, suojaisa pesä, missä nuolla haavoja ruman avioeron koittaessa. Ja tämä oli heidän yhteinen kotinsa, kun he löysivät taas toisena.
Nyt se oli rikki.

Eli yritti riuhtaista Aidan mukaansa.
"Jumalauta", hän ärähti tarkoittamatta sitä.
"Meidän pitää mennä, juuri siksi!"
Jos hullu oli ollut heidän kodissaan, tämä pääsisi kyllä paikalle uudestaankin.

Aida horjahti riuhtaisusta ja seurasi Eliä lamaantuneena.
"Tämä on meidän kotimme", hän mumisi enemmän itselleen kuin miehelle ja tunsi silmiensä kostuvan sekä surusta että vihasta. Heidän kotinsa.
Hän tunsi olonsa tyhjäksi.
"Meidän pitäisi kai pakata."

"Ei", Eli vastasi ahdistuneena.
"Ei, ennen kuin Holland ja Sullivan olvat täällä."
Hän ei enää vaarantaisi Aidaa. Ei koskaan.

"Jos se paskiainen tulee takaisin", Aida vastasi – tai jos mies piileskeli edelleen heidän kodissaan –, "minä tapan sen." Hän suojelisi Eliä.

"Aida", Eli vetosi.
"Ole nyt järkevä."
Sillä paskiaisella voisi olla ase. Mitä he sitten tekisivät?

Aida katsahti Eliä onnettomana, mutta nyökkäsi ja seurasi, napaten käsilaukun olalleen.
"Soitan Hollandille", hän lupasi ja nosti puhelimen korvalleen, koko keho turtana.

"Hyvä."
Eli oli jo käytävässä ennen kuin tajusi, ettei hänellä ollut kenkiä jalassa.
Hitto.

Aida nojasi selkänsä rappukäytävän kiviseen seinään ja valui istumaan sitä pitkin, kun Holland vastasi.
"Hän oli meidän kodissamme", hän sanoi ja tunsi silmiensä kostuvan jälleen. Hänen ei tarvinnut sanoa muuta. Holland, Sullivan ja poliisi olisivat tulossa.
"Minne me voimme mennä?" hän kysyi vaisusti ja painoi pään koukistettuja polviaan vasten.

Eli tunsi havahtuvansa tilasta, jossa ainoa merkitys oli selviytymisellä.
"Hei..." hän vetosi ja kyykistyi Aidan viereen, yrittäen kietoa käsivartensa naisen ympärille.
"Kaikki on okei. Kyllä me jonnekin pääsemme."

Aida halasi tiukasti polviaan ja nojautui Elin halaukseen. He olivat kodittomia.
Se mies oli tullut ja vienyt heiltä kodin.
Hän aikoi vastata, muttei löytänyt sanoja, ja sen sijaan vain itki hiljaa.
Ei vienyt montaa minuuttia, että alaovi kolahti ja useat askeleet hyppivät ylös portaita. Huolestunut Holland, tuima Sullivan ja useampi poliisi kiiruhtivat sisään, tervehtien heitä vain pikaisesti.

Eli ei tiennyt, mitä olisi tehnyt. Joten hän vain piteli Aidaa sylissään, sydän kipeästi hakaten.
"Kaikki on hyvin, prinsessa", hän vakuutti hiljaa, uudelleen ja uudelleen.

Kaikki ei ollut hyvin. Mikään ei ollut hyvin. Aida ei voinut lakata itkemästä. Hänen sydämensä oli särkynyt. Hän oli rakastanut heidän kotiaan, rakastanut koko sydämestään. Lämmintä, kotoisaa sohvanurkkaa. Valkopuista, hämyisää parvea. Keittiötasoja, joilla he tekivät aivan muuta kuin kokkasivat.
Holland liittyi pian heidän seuraansa, päätään pudistellen.
"Sairasta. Hyvä, kun soititte. Poliisien pitää tutkia asunto perinpohjin johtolankojen varalta, joten ette voi nyt palata sinne. Menettekö hotelliin?"

Eli kohotti katseensa, Aida yhä sylissään.
"Emmekö me voi hakea mitään?" hän kysyi, ja yritti estää ääntään särkymästä.
"Kaikki tavaramme ovat siellä."

Holland nyökkäsi anteeksipyytävänä.
"On paras olla koskematta juuri nyt mihinkään. Tunkeutuja on selvästi käynyt ainakin alusvaatelaatikolla ja varmaankin vienyt osan tyhjästä tilasta päätellen", henkivartija sanoi hieraisten niskaansa. Aida värähti inhoten.
"Laitan Salomelle viestiä, jos hän järjestäisi teille hotellimajoituksen", Holland lisäsi.

Elin hartiat kiristyivät.
"Hyvä on", hän vastasi, leukaperät kivistäen.
"Kiitos."

Aida harkitsi hetken lähettävänsä Salomelle itsekin viestin. Ole kiltti ja tule Lontooseen. En pärjää yksin.
Mutta hän ei tohtinut. Oliko hän nyt jo niin avuton? Hän puristi puhelinta levottomana ja työnsi sen käsilaukkuunsa, nousten ylös huterilta tuntuvin jaloin ja pyyhki silmiään.
"Oletteko te kunnossa?" Holland kysyi katsoen kasvoista toisiin ja laski käden kummankin olkapäälle.

Elikin nousi käsivarsi Aidan ympärillä. Suojellen.
"Kaikki okei", hän vastasi ja katsoi naista huolissaan.

Aida nyökkäsi poissaolevasti.
"Auto on ulkona. Voin saattaa teidät sinne, ja vien teidät sitten hotellille", Holland lupasi ja viittasi kaksikkoa laskeutumaan portaita. Tuttu, tumma auto odotti Rupert Streetillä, tällä kertaa ilman kameroita.
Aida oli siitä onnellinen.

He olivat tuskin ehtineet autolle, kun Aidan puhelin soi.
Salome.

Aida tunsi huolestuttavaa helpotusta nähdessään soittajan nimen ja nosti puhelimen korvalleen, kiinnittämättä huomiota joukkoon kadun päässä, jotka alkoivat kuhista ja kuvasivat heitä puhelimillaan. Muutama kiiruhti lähemmäs.
"Salome?" hän tervehti ja nousi autoon Hollandin suojaamana.

Eli tarttui tiukasti Aidan käteen, kun he pääsivät takapenkille.
"Querida", Salome henkäisi.
"Oletko sinä kunnossa?"

"Kyllä, ihan kunnossa", Aida vastasi ja pyyhkäisi uudelleen kostuvia silmiään turhautuneena.
"Emme vain voi mennä enää kotiin." Ajatuskin sattui niin, että hän oli käpertyä kaksinkerroin. Se oli ollut viimeinen paikka, jossa hän todella tunsi olevansa normaali, oma itsensä.

"Ei mitään hätää", Salome vastasi.
"Varasin teille huoneen hotellista. Tulen sinne ensimmäisellä lennolla, okei? Katsotaan sitten eteenpäin. Ovathan Holland ja Sullivan siellä?"

Aida pyyhki uudelleen poskiaan, nyt helpotuksesta. Maailma tuntui vähemmän hullulta ja pelottavalta, kun Salome oli tehtävän tasalla ja huolehti asioista.
"Olet niin kultainen, kiitos. He ovat täällä. Oletko varma, että haluat tulla?" hän kysyi huolissaan.

Salome puhahti.
"Tietenkin minä tulen!" hän ilmoitti.
"Älä huolehdi yhtään mistään. Kaikki järjestyy kyllä."

Aida olisi halunnut vedota, että se oli liioittelua eikä Salomen tarvitsisi tehdä sellaista matkaa hänen takiaan. Mutta hän oli niin kiitollinen naisen paluusta, ettei saanut sanoja suustaan.
"Kiitos", hän vastasi ja hätkähti, kun innokkaat kädet koputtivat auton tummennettuja takalaseja.
"Mennään", Holland käski kuljettajaa, ennen kuin Aida ehti kurottua kahvaan vastatakseen puhelimien kanssa odottavien nuorten toiveeseen. Auto nytkähti liikkeelle.

Eli puristi Aidan kättä.
"Querida, soita minulle, jos tulee mitään, okei?" Salome vetosi.
"Olen siellä pian. Aivan pian. Yritä saada levättyä sillä välin."

"Okei. Kiitos, Salome", Aida vastasi uudelleen, vilpittömän kiitollisena, ennen kuin päätti puhelun ja puristi puhelimen syliinsä.
Etupenkillä istuva Holland tarkkaili heitä säännöllisesti taustapeilistä. Sullivan oli jäänyt valvomaan heidän kotinsa tutkimuksia. Entisen kotinsa.
"Mayfairin Four Seasonsiin", henkivartija ohjasi kuljettajaa Salomen tietojen mukaan, ja kun auto liukui pysähdyksiin sen edessä, nousi kyydistä ensimmäisenä, tarkkaillen hetken kadun liikennettä, ennen kuin avasi oven Elille ja Aidalle.

Eli muisti, kun hienot hotellit olivat saaneet hänet innostumaan, kun oli tuntunut mahtavalta yöpyä sellaisessa.
Nyt kaikki muistutti vain siitä, että he olivat menettäneet kotinsa.
Hän nousi ulos ensimmäisenä, vetääkseen naisen turvallisesti kainaloonsa. Suojaan.

Aida nousi autosta Elin perässä, kiertäen käsivarsia ympärilleen. Sentään hänellä oli sähkönsininen villakangastakkinsa, jonka hän oli siepannut eteisestä käsilaukun kanssa.
Holland käveli hänen toisella puolellaan, avaten heille oven ja valvoen heidän selustaansa, kun he saivat vastaanotosta huoneensa avaimen ja pääsivät hissiin.
Huone oli kaunis. Salome tunsi hänet hyvin. Tiesi, ettei hän halunnut mitään liian ylellistä ja hienoa. Arvasi, ettei hän halunnut vieraita, hämäriä huoneita, joissa joku voisi vaania.
Aida vaelsi poissaolevana ikkunan eteen, katselemaan vierasta Lontoon näkymää, ja Holland sulki oven hiljaa heidän takanaan.
"Voinko tuoda teille jotain?" henkivartija kysyi.

Eli seurasi Aidaa huolestuneena huoneeseen.
"Prinsessa?" hän kutsui, vaeltaen naisen luo.
"Tahdotko jotakin?"

Aida pudisti hajamielisesti päätään. Holland nosti kirjoituspöydän ääressä olevan tuolin lähemmäs ovea ja istahti alas. Hän pitäisi vahtia ainakin tovin, varmistaakseen, ettei kukaan seurannut pariskuntaa tänne.
"Oletko kunnossa, Eli?" Aida kysyi hiljaa ja pyyhkäisi märkiä poskiaan, kääntyen miehen puoleen.

"Joo", Eli vastasi, vaikka ei ollutkaan aivan varma.
Mutta hän tulisi olemaan kunnossa. Ja hänen pitäisi olla kunnossa.
Hän ojensi käsivarsiaan vetääkseen Aidan halaukseen.
"Sinä?"

Aida pudisti päätään aloitettuaan nyökkäyksellä. Ei, hän ei ollut kunnossa. Se oli sairasta. Se oli väärin.
Hän kiersi kätensä Elin ympärille ja halasi itsensä miehen rintaa vasten.
"Se paskiainen", hän mumisi ääni särkyen.

"Minä tiedän", Eli vastasi ja rutisti Aidan syliinsä.
"Helvetin paskiainen."

"Kuka tekee jotain tuollaista?" Aida kysyi ahdistuneena ja hyppäsi Elin syliin, kietoen jalkansa miehen ympärille ja haudaten kasvonsa tämän kaulataipeeseen.
"Hän on kaivanut meidän likapyykkiämme."

Eli nielaisi ja peruutti sängyn luo. Hän istahti sen laidalle ja veti Aidan paremmin syliinsä.
"Joku sairas, sairas yksilö" hän vastasi.
Tavallisesti hän halusi aina yrittää ymmärtää. Mutta kuinka tällaisessa tilanteessa voisi tehdä niin?

Aida hengitti Elin tuoksua ja sulki silmänsä, yrittäen sulkea maailman pois. Se oli paljon vaikeampaa ja tieto siitä, ettei heillä enää ollut kotipesää, oli saada hänet purskahtamaan uudelleen itkuun.
Holland istui hiljaisena ja ammattimaisen huomaamattomana kapeassa eteisessä vartioimassa heidän turvallisuuttaan.
"Oletko sinä oikeasti kunnossa, kullannuppu?"

Eli oli vastaamassa myöntävästi.
Mutta muutti mielensä.
"En taida ihan olla", hän myönsi ja halasi Aidaa tiukemmin.
"Hitto se oli karmivaa."

"Niin oli", Aida vastasi helpottuneena Elin vastauksesta. Hän silitti sormenpäillään miehen niskaa ja kiersi jalkojaan tiukemmin tämän vyötärölle.
"Voi luoja. Se paskiainen runkkasi meidän makuuhuoneessamme. Minun alushousuihini. Kuka tekee sellaista?"

"Joku todella sairas", Eli vastasi, koska ei osannut sanoa muuta.
Hitto, todella sairas.
"Mutta hän jää ihan varmasti pian kiinni."

"Oletko varma?" Aida kysyi levottomana, kiitollisena pienestä huoneesta, jossa ei ollut lukemattomia hämäriä nurkkia.
Poliisilla ei ollut tähän mennessä pienintäkään vihjettä.
"Mitä me teemme nyt?"

Eli halusi olla varma.
"Pakkohan hänen on, ennemmin tai myöhemmin."
Hän silitti Aidan selkää.
"Nyt me kai vain odotamme. Nautimme hotellista. Täällä on varmaan kylpyamme!"

Aida naurahti vaisusti ja kipristi varpaitaan. Hän potkaisi hajamielisesti kengät jalastaan.
"Emme kai voi enää asua siellä." Osoite oli vuotanut. Paparazzit ja intoilevat ihailijat norkoilivat talon ulkopuolella, ja joku hullu murtautui nyt jo sisään. Heidän kotinsa ei ollut enää yksityinen.
"En haluaisi muuttaa. Olen ollut niin onnellinen tuolla."

"Minäkin", Eli vastasi ja oli hetken onneton.
"Mutta Aida, me voimme etsiä ihan oman kodin. Meille."

Aida halusi kotoisan sohvanurkan ja valkopuisen parven. Hän halusi vinokattoisen kylpyhuoneen ja tutun kadun ja keittiötasot, joiden muistot saivat hänet hymyilemään.
Mutta hänen oli pakko hyväksyä se, ettei se voisi olla enää heidän.
"Niin kai. Millaisessa talossa sinä haluaisit asua?"

Ehkä he voisivat leikkiä ajatusleikkiä. Ehkä se voisi piristää heitä.
"No, me tarvitsisimme Clooneytä varten lisää tilaa", Eli aloitti.
"Ja prinsessa, sinä tarvitset vaatekomeron."

Aida hymyili ja rentoutui miehen sylissä, nojaten päänsä tämän olkaan.
"Se on totta. Hattie haluaisi, että minulla olisi oma piano. Tai seuraavassa konsertissa soitan Ukko-Nooaa, koska unohdan kaikki nuotit."

Eli oli helpottunut tuntiessaan Aidan rentoutuvan.
"Se olisi hyvä ajatus", hän vastasi vakavana.
"Se piano. Miksei Ukko-Nooakin."

"Mitä muuta sinä haluaisit?" Aida kysyi ja työnsi kätensä Elin paidan alle, hakien lohtua tutusta lämmöstä.

Eli mietti.
"Oman tanssisalin", hän vastasi sitten ja virnisti suuruudenhullulta kuulostavalle ajatukselle.
"Ja kylpyammeen."

Aida nauroi itkun tukkoisuutta äänessään ja halasi Eliä tiukemmin.
"Se kuulostaa ihanalta. Ansaitset kaiken haluamasi."

"Clooney voisi oikeastaan haluta oman huoneen", Eli jatkoi vain, jotta voisi kuulla Aidan nauravan. Tai ainakin estää naista itkemästä.
"Ja palvelijan."

Aida kikatti uupuneesti ajatukselle ja pyyhkäisi kosteaa poskeaan. Clooney oli saanut jäädä yöksi hoitajansa luo. Miten hän toivoi, että se olisi ollut heidän kanssaan. Painanut päänsä hänen syliinsä ja kerjännyt rapsutuksia.
"Kävisiköhän se diivamaisesta käytöksestä? Palkata koiralle palvelija."

"Sinä olet väsynyt", Eli huomautti ja nauroi Aidan kikatukselle.
"Kyllä se aika hyvin. Mutta arvaa, mikä olisi vielä diivamaisempaa?"

"Kerro minulle", Aida vetosi sivellen Elin vatsaa paidan alla. Internetissä oli kokonainen joukko, joka arveli häntä sietämättömäksi diivaksi suljettujen ovien takana.

Elin suupieli nykäisi ja silmät tuikkivat poikamaisesti.
"Palkata koiralle kaksi palvelijaa."

Aida purskahti kehräävään, käheään nauruun ja vajosi Eliä vasten.
"Olisi pitänyt arvata", hän sanoi ja valui alas miehen sylistä, istahtaen paksulle matolle ja nojaten päänsä Elin polveen.

Elikin nauroi. Väsyneesti, melkein hysteerisesti.
"Eikö vain?" hän vastasi ja silitti punaisia hiuksia.
"Clooney olisi onnellinen."

"Olen varma", Aida vastasi painaen silmänsä kiinni ja tunsi lämpöä kuullessaan Elin nauravan.
"Mitä muuta diivan kotiin kuuluisi?"

Eli pohti.
"Mikä se on? Sellainen pyörtymissohva..."

"Pyörtymissohva?" Aida kysyi huvittuneena ja kohotti katseensa ylös Elin kasvoihin.

"Niin", Eli vastasi.
"Sellainen, jolle voit heittäytyä dramaattisesti, kun et saa tahtoasi läpi. Ja iso maalaus sinusta!"

"Se sopisi sinun öljyvärimaalauksesi viereen. Vai päädyimmekö isoon patsaaseen Trafalgar Squarella?" Aida kysyi hymyä silmissään.

"Molempiin", Eli vastasi ja katsoi Aidaa vetoavasti.
"Molempi parempi?"

"Ehdottomasti. Keneltäköhän voin kysyä patsaasta", hän pohti nojaten päätään Elin polveen ja silitti villaista mattoa poissaolevasti.

Eli suki Aidan hiuksia hellästi.
"Kuningattarelta?"

"Se varmaan kävisi helposti", Aida huokasi.
"Missä päin Lontoota haluaisit asua?"

"Tietenkin. Sinä olet Aida", Eli muistutti.
"Enkä minä oikeastaan välitä. Kun saan olla kanssasi. Vaikka teatterien läheisyys olisi tietenkin plussa. Työmatkaa ajatellen."

Aida tuhahti huvittuneena ja kääntyi ympäri, jotta saattoi painaa kätensä Elin polville ja nojata päänsä niihin.
Jonain toisena hetkenä hän olisi saattanut kohottautua ylemmäs ja hemmotella rakastaan. Nyt ajatus vain palautti hänen mieleensä heitä odottaneen näyn.
"Oletko miettinyt, mitä haluaisit tehdä Batin jälkeen? Vaikka olen varma, että haluaisivat jatkaa sopimustasi Stratina. Olet mieletön, kullannuppu."

Eli vastasi jäänsinisten silmien katseeseen.
"En vielä", hän myönsi.
"Minun varmaan pitäisi. Se on minun ongelmani. En koskaan mieti."

"Minä rakastan sinua sellaisena kuin olet", Aida muistutti väsynyttä hymyä silmissään. Miettiminen ja suunnittelu ei ollut hänenkään vahvuuksiaan.
"Hotellin turvatoimet on nostettu korkeammalle tasolle", Holland sanoi oven luota, "lähden takaisin asunnollenne auttamaan Sullivania. Soittakaa, jos havaitsette mitään, mikä huolestuttaa teitä tai haluaisitte meidät takaisin tänne."

Eli oli vastaamassa Aidalle, mutta Hollandin sanat saivat hänet kääntämään katseensa ovelle.
Huolestuneena.
"Lähdetkö sinä?"

"Jään totta kai, jos haluatte", Holland vakuutti.
"Ei, meillä on kaikki hyvin", Aida rauhoitteli, "vai mitä, Eli?"

Eli katsahti Aidaa ja sitten uudelleen Hollandia. Ja vielä kerran Aidaa.
"Joo", hän vastasi lopulta.
"Kaikki okei."

Holland nyökkäsi. Ystävälliset silmät lupasivat Elille, että hän tulisi takaisin, jos mies pyytäisi.
Aida valui selälleen paksulle matolle, kun ovi naksahti henkivartijan perässä.
"Huomenna on kahden shown päivä." Se tuntui epätodelliselta. He olivat kodittomia.

Kahden päivän show.
Eli alkoi ujuttaa toista jalkateräänsä Aidan selän alle.
"Jaksatko sen, prinsessa?"
Oliko Aidan ylipäätään turvallista lähteä hotellista?

"Jaksan, totta kai", Aida vastasi ja kohotti selkäänsä kaarelle, jotta Eli sai jalkansa hänen alleen.
"Ei ole montaa showta jäljellä, ennen kuin lähdemme Los Angelesiin Grammyjä varten, enkä halua menettää ylimääräisiä." Tekisi hyvää voida keskittyä johonkin muuhun kuin heitä odottaneeseen yllätykseen ja kodin puutteeseen. Olla joku muu vähän aikaa.

Elin varpaat kutittivat Aidan selkää.
Huoli kouraisi hänen vatsaansa. Ja jokin muu, kun hän ajatteli sitä, että Aida lähtisi taas.
"Odotatko sitä? Losia."

"Tavallaan", Aida vastasi mietteliäästi ja kierähti vatsalleen, jotta Eli voisi leikitellä hänen selällään vapaasti.
"Se on jännittävää, ja on uskomatonta päästä näkemään Grammyt. Esiintymään siellä. Entä sinä? Onko sinusta mukava lähteä käymään siellä?"

Eli vajosi istumaan lattialle Aidan viereen. Pian pieni sormidinosaurus vaelsi taas naisen selällä.
"Joo. Pääsen näkemään kun esiinnyt. Se on mahtavaa."

Aida hymyili pienelle otukselle selällään ja nautti sen tutusta kosketuksesta, yrittäen pitää ajatuksensa onnellisissa asioissa.
"Niin varmasti", hän tuhahti huvittuneena.
"Toivottavasti ehdimme tehdä jotain hauskaa yhdessä. Ehkä käydä vaikka uudelleen Disneylandissä."

"Mm, se olisi mahtavaa", Eli vastasi ja kellahti kyljelleen Aidan vierelle. Pieni dinosaurus jatkoi matkaansa.
"Näetkö Edisonia?"

"Kyllä. Hän toivoi, että asuisimme hänen luonaan, mutta Harveyllä on paljon suunnitelmia ja hän haluaa meidät hotelliin", Aida huokasi.

Eli oli yllättynyt.
"Hän olisi ottanut minutkin sinne?" hän kysyi.

"Tietenkin", Aida vastasi ja katsahti Eliä hämmentyneenä.
"Enhän minä majoittuisi eri paikassa kuin sinä."

"Niin", Eli myönsi helpottuneena.
Tietenkään ei.
"Kummassa sinä majoittuisit mieluummin?"

"Edisonin luona. Se on kotoisa ja rauhallinen, mutta Harvey on oikeassa siinä, että hotelli on käytännöllisempi nyt", Aida huokasi ja ojensi kätensä silittämään Elin reittä.
"Olen niin onnellinen, että tulet kanssani."

Eli kurtisti kulmiaan.
"Me emme yleensä ole käytännöllisiä", hän muistutti.
"Täytyykö meidän olla tässä?"

"Ehkä tässä tapauksessa. Olemme siellä kuitenkin vain alle viikon, ja Harvey on ilmeisesti järjestänyt paljon ohjelmaa Grammy-harjoitusten ja haastatteluiden ohella", Aida irvisti.

Elikin irvisti.
"Onko sinun pakko osallistua kaikkeen siihen?"

"Olen koetellut Harveyn kärsivällisyyttä riittämiin, joten luultavasti", Aida huokasi, "hän kuitenkin vain haluaa parasta uralleni."

Eli ei ollut siitä niinkään varma.
"Me emme taida voida livahtaa rannalle kävelemään kun olemme siellä?"

"Voimme yrittää", Aida vetosi hymyä silmissään ja nousi istumaan, koskettaen Elin poskea.
"Haluan tehdä jotain hauskaa kanssasi." Jotain normaalia.

Olisiko se turvallista?
Eli yritti hiljentää hermostuneen äänen, joka oli hänelle vieras.
"Tehdään jotain hauskaa."

Aida hipaisi Elin nenänpäätä ja toivoi jälleen, että Clooney olisi heidän kanssaan. Ehkä sen olisi parempi palata Simonille nyt, kun heillä ei ollut edes kotia.
Ajatus sai hänet painamaan katseensa.
"Toivon, että olisi tarpeeksi lämmintä uida ja nauttia auringosta."

Elin kulmat kurtistuivat, kun Aida painoi katseensa.
"Prinsessa?" hän kutsui kysyvänä.
"Mikä on?"

"Ajattelin vain kotiamme. Entistä kotiamme", Aida huokasi ja räpytteli sinnikkäästi nousevan kosteuden silmistään.
"Ja mietin, missä tulemme asumaan, kun palaamme Los Angelesista."

"Me löydämme uuden kodin", Eli lohdutti ja nousi itsekin istumaan, niin että voisi halata Aidaa.
"Me olemme yhdessä. Muulla ei ole väliä vai mitä?"

"Muulla ei ole väliä", Aida vastasi nojautuen Elin halaukseen, vaikka hänen sydäntään särki. Se oli heidän kotinsa. Hän oli ollut siellä onnellinen. Hän oli siellä edelleen Aida, sama hölmö, joka hän oli ollut aina.
"Ehkä meidän pitäisi käydä nukkumaan."

Eli kietoutui Aidan ympärille.
"Varmastikin", hän myönsi.
Hän ei tehnyt elettäkään liikkuakseen.

Aida hengitti Elin tuoksua, kiirehtimättä pois halauksesta. Eli oli hänen kotinsa. Kaikki järjestyisi, vai mitä? Ainakin sitten, kun Salome olisi täällä.
Hänen assistenttinsa oli ihmeellinen olento.
"Olet minulle tärkeintä maailmassa, tiedäthän sen?"

"Sinäkin minulle", Eli vastasi.
Ja haluamatta päästää Aidaa halauksestaan hän nosti tämän syliinsä samalla kun nousi seisomaan.

Aida kietoutui tottuneesti Elin ympärille, kiertäen kätensä miehen niskalle ja painaen nenänpäänsä lämmintä kaulaa vasten.
"Miltä sinusta tuntui? Kun näit... Sen."

Eli nielaisi ja halasi Aidaa hieman lujemmin.
"Se oli ihan sairasta", hän puhahti.
"En... En varmaan pysty unohtamaan sitä hetkeen."

Aidakaan ei pystyisi. Kun hän sulki silmänsä, näky palasi. Kuka tekisi sellaista?
"En voi olla miettimättä, onko hän ollut siellä ennenkin. Kuinka usein hän on katsellut ja kuvannut meitä. Onko hän ollut kodissamme, käynyt läpi tavaroitamme, vienyt alusvaatteitani..."

Elin hartiat kiristyivät.
"Älä mieti sitä", hän kuiskasi ääni särkyen.
"Se on liian..."
Hänellä ei ollut sanoja sille.

Aida toivoi, että olisi voinut olla miettimättä. Hän oli voinut työntää karmivat kirjeet ja runot pois mielestään, heittää pois tunkeilevat lahjat ja jättää huomiotta tunteen siitä, että joku seurasi.
Nyt edes hänestä ulkona otetut kuvat eivät tuntuneet yhtä karmivilta, koska niitä otti häkellyttävä joukko muitakin, ja ne päätyivät ties mille juorusivuille.
Mutta nyt hänen vainoajansa oli tunkeutunut niin syvälle hänen yksityisyyteensä, ettei hän voinut unohtaa sitä.
"Toivon, ettei sinun olisi tarvinnut nähdä sitä", Aida huokasi, särkyvä ääni hänen sydäntään vihloen, ja silitti Elin hiuksia.

"Minäkin toivon, ettei sinun olisi tarvinnut nähdä sitä", Eli vastasi ääni uudelleen värähtäen.
Hän nielaisi ja hengitti hetken.
"En anna mitään pahaa tapahtua sinulle."

"Ei minulla ole hätää", Aida vakuutti. Eli ole se, josta hän oli huolissaan. Eli oli se, jonka kasvot oli revitty rikki valokuvissa.
"Mutta minä en anna mitään pahaa tapahtua sinulle."

"Hyvä", Eli totesi.
"Sitten me olemme turvassa."
Hän jähmettyi, kun ovelta kuului koputus.

Aida laski jalkansa lattialle ja kiemurteli irti halauksesta.
"Ei hätää", hän rauhoitteli ja suuntasi avaamaan oven.

Eli seurasi Aidan perässä sydän hakaten.
Mutta se oli vain hotellin henkilökunnan jäsen. Ainakin vaatteista päätellen.
"Neiti Fitzgerald?"

"Niin?" Aida kysyi työntäen kesyttömiä hiuksia pois kasvoiltaan ja ojensi toisen kätensä taakse, koskettaakseen Eliä rauhoittavasti.
Ja pitääkseen miehen vaivihkaa takanaan. Varmuuden vuoksi.

Ainakaan mies ei vaikuttanut menettävän järkeään siitä, että tähti avasi oven.
"Anteeksi häiriö", hän pahoitteli.
"Teille on lähetys."
Hän viittasi kohti laukkukärryä, johon oli koottu ilmeisesti eri kauppojen kasseja.

Aida kurkisti häkeltyneenä lähetystä. Ehkä se oli Salomelta. Kuka muu saisi järjestettyä sellaisen keskellä yötä?
"Kiitos", Aida vastasi ja väisti ovelta, jotta mies saisi työnnettyä sen sisään.

Mies lykki vaunun sisään ja nyökäytti päätään ennen kuin suuntasi ulos huoneesta.
Ja kuin innokas lapsi, eli kiiruhti tutkimaan sen sisältöä.
"Täällä on vaatetta", hän totesi.
"Ja ruokaa."

"Se on varmaan Salomelta", Aida arveli ja seurasi Eliä, kurkistaen kasseja.
"Hän on jonkinlainen yli-ihminen. Miten hän voi saada kaiken vain järjestymään?"

Eli nosti yhdestä kassista suurikokoisen t-paidan, jonka rintamuksessa oli torkkuva, pörröinen koira.
"Tämä on varmaan sinulle."

Aida hymyili.
"Se sopisi myös sinulle", hän huomautti, mutta otti paidan vastaan ja tukahdutti haukotuksen. Hän kiemurteli ulos vaatteistaan ja nykäisi paidan päänsä yli, kiiveten sängylle ja työntäen jalkansa tiukasti pedatun peiton alle.

Eli löysi itselleen dinosauruskuvioisen paidan.
"Tämä on varmaan sinulle", hän totesi ja laski yöpöydälle ananaskuvioisen toilettilaukun.
Sitten hän kömpi Aidan viereen.

"Hän ajattelee kaikkea", Aida huokasi arvostaen ja veti Elin lähemmäs itseään. Ajatukset pyörivät päässä, mutta huominen kahden shown päivä vaatisi lepoa.
Elin sykkeen kuunteleminen sai hänet lipsahtamaan nopeasti levottomiin uniin.

Aida nukahti.
Se oli hyvä.
Eli ei ollut aivan varma, kauanko valvoi, ennen kuin viimein ajelehti uneen.

*

*

*

Seuraavana aamuna Aida lähti mielellään hyvissä ajoin teatterille. Ravenin rooliin solahtaminen oli houkuttelevampaa kuin tavallisesti, sillä se tarjosi keinon paeta uutta todellisuutta.
Ja odottaessaan pukuhuoneessaan, hän saattoi viestitellä heidän ystäviensä kanssa Elin pienistä yllätysjuhlista seuraavana tiistaina.

Eli näki varjoja jokaisen kulman takana. Vaikka järki sanoi, että teatterilla he olivat turvassa, sydän hakkasi silti hermostuneena.
Sen vuoksi hän pujahti vielä viime hetkellä Aidan pukuhuoneelle ja koputti ovenpieleen.

Aida sysäsi puhelimensa piiloon, vaikkei Eli varmasti hänen puhelintaan tutkisikaan.
"Miten voit, kullannuppu?" hän kysyi hymyillen ja kiepahti tuolissaan miestä kohti, Ravenin mustat hiukset nyt kasvojaan kehystäen.

Eli kohotti peukaloaan merkiksi siitä, että kaikki oli hyvin.
"Miten täällä sujuu?" hän kysyi vuorostaan.
"Kaikki okei?"

"Totta kai", Aida rauhoitteli ja ojensi kättään, jotta voisi puristaa Elin kättä sanojensa tueksi.
"Näytät upealta, rokkitähteni."

Eli tarttui ojennettuun käteen.
"Sinäkin, prinsessa", hän vastasi ja kumartui painamaan suudelman Aidan huulille silläkin uhalla, että saattaisi maskeeraajan mielestä sotkea naisen meikin.
"Katkaise jalka."

"Sinä myös", Aida vastasi hipaisten Elin nenänpäätä ja painaen suudelman kumartuvan miehen huulille.
Ainakin he saisivat tämän päivän keskittyä johonkin muuhun kuin siihen, ettei heillä ollut enää kotia, mihin mennä. Onneksi syntymäpäivät oli suunniteltu varattuun yökerhoon joka tapauksessa, joten kaikki ei ollut murentunut.

Eli kosketti Aidan hiuksia ja suoristautui sitten.
"Odotan sinua lavalla", hän totesi ja iski silmää, ennen kuin suuntasi valmistautumaan monologiinsa.

Aida odotti, että Eli oli mennyt, ennen kuin naputteli vielä viimeiset viestit yllätysjuhlien järjestelyihin liittyen ja kiiruhti sitten lavan kulisseihin, jotta ehti nähdä Stratin aloittavan shown pamauksella.
Hänen rokkitähtensä.

Oli helppo unohtaa kodittomuus kun heittäytyi Stratin rooliin. Raastavaan rakkauteen, jossa oli jotakin samaa kuin tunteessa, joka Elin oli aikanaan vallannut. Silloin, kun hän oli tavannut Aidan ensimmäistä kertaa.
Hän oli ollut hirvittävän nuori. Lapsi.

Aida ei luopunut korpinmustista hiuksista myöskään kahden shown välissä olevalla tauolla – vaikka palasi omaksi itsekseen tarpeeksi tehdäkseen järjestelyjä rakkaansa syntymäpäivää varten.
Hänen pukuhuoneensa sohvalla loikova Holland oli hakenut heille päivällistä ja napsi nyt autuaana perunalastuja, kun Sullivan ei ollut paheksumassa epävirallista maneeria.

Taukoa oli kulunut tovi, kun Aidan puhelin soi. Näytöllä vilkkui Salomen nimi.

"Hei kullannuppu", Aida vastasi nostaen puhelimen korvalleen ja hymyili henkivartijalle, joka manasi heitettyään yhden perunalastun suunsa sijasta päin silmäänsä.
"Missä päin maailmaa olet?"

"Aida!" Salome vinkaisi tuohtuneena.
"He eivät päästä minua sisään!"

"Ketkä?" Aida kysyi hämmentyeenä.
"Missä sinä olet?"

Puhelimesta kuului kohahdus, kun Salomen tuohtuneesti huitovat kädet viuhuivat.
"Teatteriin!" hän parahti.
"Olen stage doorilla."

"Oh!" Aida henkäisi ja pyrähti ylös, kadoten ovesta. Holland kompasteli jalkoihinsa juostessaan perään.
"Fred! Päästä hänet sisään. Salome on ystäväni", Aida vetosi turvamiehelle jo portaikosta, liitäen ne alas korpinmustat hiukset liehuen, Ravenin vaaleanpunaisessa mekossa.
Tummaihoinen turvamies avasi oven nyökäten, ja Aida heittäytyi halaamaan Salomea.

Salome syöksyi sisään heti, kun ovi avautui riittävästi.
"Querida!" hän henkäisi, halasi Aidan syliinsä ja hukutti tämän suukkoihin.
"Siinähän sinä olet... Kuinka voit? Onko kaikki hyvin?"

Fred sulki oven uteliaana stage doorin kaiteen takana kurkkivilta odottajilta.
"Kaikki hyvin", Aida vakuutti vastaten Salomen suukkoihin ja rutistaen assistenttiaan.
"Ihana nähdä sinua! Olen niin onnellinen, että tulit."

Salome häkeltyi hetkeksi mustista hiuksista, mutta tajusi sen peruukiksi juuri ennen, kuin olisi alkanut kauhistella. Tietenkin se oli peruukki. Ravenilla oli mustat hiukset.
"Tietenkin tulin!" hän vastasi.
"Enkä enää lähdekään."

Aida tarttui innostuksissaan Salomen kasvoihin ja painoi kevyen suudelman suoraan assistenttinsa huulille, ennen kuin tarttui tämän käteen ja houkutteli mukanaan ylös portaita ja pukuhuoneeseensa.
"Mitä tarkoitat, kullannuppu?"

Salome myhäili.
"Muutan takaisin Lontooseen", hän vastasi. Sikäli kuin sitä saattoi muutoksi sanoa, kun hän joka tapauksessa oli ollut New Yorkissa vain väliaikaisesti.
Hän nuuhkaisi ilmaa.
"Teillä on täällä ruokaa."

"Niinkö? Ihanaa!" Aida vastasi ja tarjosi Salomelle pukuhuoneen sohvaa ja sitten pöydällä istunutta rasiaa vielä lämmintä kasviswokkia.
"Mikä sai sinut päättämään niin?"

Salome tarttui ruokaan ja kävi nälkäisenä kiinni.
"Sinä enkeli", hän huokaisi, kun oli saanut ensimmäisen muovisen haarukallisen suuhunsa.
Häntä alkoi hymyilyttää.
"Uskon, että minua kaivataan täällä enemmän."

"Entä David?" Aida kysyi tutkien assistenttia, joka ei vaikuttanut kärsivän kovista sydänsuruista.
"Palaako hänkin?"

Salome tukki suunsa nopeasti uudella haarukallisella ruokaa. Sitten hän katsahti ympärilleen ja nojautui lähemmäs Aidaa kuin olisi pelännyt seinillä olevan korvat.
"Kyllä. Mutta älä kerro Elille, okei? Se on yllätys."

"En kerro", Aida vakuutti sulaen hymyyn. Hän tiesi, että David oli tulossa yllättämään Elin juhliin, mutta tämä olisi paljon parempi yllätys.
"Onko kaikki hyvin teidän välillänne?"

Salome alkoi säteillä.
"Paremmin. Paremmin kuin hyvin."
Hän veti dramaattisesti henkeä.
"Hän haluaa, että olen hänen naisystävänsä."

"No jo on aikakin!" Aida nauroi onnellisena ystävänsä puolesta ja tarttui tämän käteen, painaen suudelman sen rystysille.
"Oletko sinä onnellinen?"

Salome säteili hieman lisää.
"Olen", hän myönsi ja vinkaisi.
"Minä olen niin valtavan onnellinen! Ja meillä oli aivan ihanaa, kun hän kertoi siitä..."

Aida suli hymyyn ja puristi naisen kättä.
"Niinkö? Kerro lisää", hän vetosi ja kiepahti sohvalle Salomen viereen. Holland oli jäänyt oven toiselle puolelle, antaakseen heille yksityisyyttä. Sipsipussin rapina kuului vaimeana sen läpi.

Salome hymyili.
"No, se ei oikeastaan ollut mitään... Erikoista", hän varoitti.
"Mutta ensin rakastelimme ja sitten hän kertoi, että on hakenut roolia ja muuttaa takaisin Lontooseen. Ja että haluaisi, että me olisimme, tiedäthän, virallisia."
Hänen silmänsä säteilivät.
"Sitten otimme päiväunet. Ja rakastelimme vähän lisää. Ja se oli hirveän mukavaa."

Aida nauroi onnellisena ja nojautui painamaan suukon Salomen poskelle.
"Se kuulostaa aivan ihanalta. Olen valtavan onnellinen puolestasi", hän vakuutti vilpittömästi ja kosketti hellästi tummia hiuksia.

"Minäkin olen", Salome myönsi rehellisesti ja silitti Aidan polvea.
"Se kaikki tuntui niin... Luonnolliselta."

"Niin sen kuuluukin", Aida vakuutti ja painoi toisenkin suudelman naisen poskelle.
"On ihana saada teidät molemmat takaisin Lontooseen."

"Niin", Salome huokaisi ja nojasi päänsä Aidan hartiaan.
"Minäkin olen onnellinen siitä, että olen nyt täällä. Onko teillä kaikki hyvin?"

Aida nyökkäsi, yrittäen olla ajattelematta asiaa. Teknisesti kaikki oli hyvin, vaikka he olivat kodittomia. Hän nojasi päänsä Salomen päätä vasten.
"Davidin on parasta kohdella sinua jatkossakin hyvin. Tai pieksen hänet."

Salome hihitti.
"Minä uskon sen", hän vakuutti ja tarttui Aidan käteen.
"Kaikki järjestyy kyllä, querida."

Aida toivoi niin. Hän toivoi voivansa unohtaa rujolta tuntuvan yksityisyyden rikkomisen.
"Oletko palannut nyt jo pysyvästi Lontooseen vai palaatko vielä New Yorkiin?"

"No, tavallaan. Tavarani tulevat seuraavalla lennolla..."
Salome naurahti nolona.
"Lähtö oli kiireinen."

"Olen pahoillani", Aida vetosi. Varmastikin aikuinen ihminen olisi pärjännyt itsekin muutaman päivän, joutumatta vaatimaan assistenttia kiiruhtamaan toiselta puolelta valtamerta.
"Oletko ehtinyt käydä asunnollasi laisinkaan?"

Salome kurtisti kulmiaan.
"Mistä?" hän kysyi ja kohautti hartiaansa.
"En kamalasti."

"Älä murehdi meistä, selviämme kyllä hotellilla – voit asettua rauhassa asunnollesi", Aida rauhoitteli ja tarjosi Salomelle myös pöydällään odottaneen vesipullon.
"Haluaisitko jotain muuta? Neil voi varmasti hakea."

Salome otti vastaan vesipullon ja hörppäsi siitä.
"Kaikki hyvin. Voisitte tulla minun luokseni. Vaikka hotelli taitaa olla parempi."

"Tiistai menee paljolti Elin syntymäpäivän järjestelyissä ennen illan showta ja sen jälkeen juhlissa", Aida pohti, "ja keskiviikkona lennämme Los Angelesiin. Joten ei tässä ole kuin pari päivää."

Salome värähti innosta.
"Kuinka järjestelyt sujuvat? Tarvitsetko apua?"

"Tarvitsen aina apuasi", Aida irvisti ja katsahti assistenttiaan anteeksipyytäen.
"Eniten tarvitsisin apua sen kanssa, että, no... Meillä ei ole enää kotia. Emme voi enää asua siellä, kun- No, tiedät mitä tapahtui", hän sanoi painaen katseen käsiinsä hartiat painuen.

Salome taputti käsiään.
"Etsitään teille uusi koti", hän innostui.
"Miten jännittävää!"

Aida hymyili ja käänsi hetkeksi katseensa pois, kun tunsi silmiensä uhkaavan kostua uudelleen. Älä ole hölmö.
"En tiedä, mistä edes aloittaa. On naurettavaa, miten tyhmä olen."

"Sinä et ole tyhmä", Salome vakuutti ja veti naisen halaukseen.
"Teidän ei tarvitse hakea lainaa!"

Aidalla ei olisi ollut aavistustakaan, miten tai mistä tarkalleen hakea lainaa asuntoa varten.
"Se on kai hyvä", hän arveli epävarmasti ja nojautui Salomea vasten.
"Eli haluaa kylpyammeen."

Salome silitti Aidan selkää.
"Se on. Se tarkoittaa, että me voimme vain alkaa katsella sopivia asuntoja", hän vastasi.
"Minä rakastan asuntojen katselua!"

Aida hymyili Salomen onnelle ja räpytteli sinnikkään kosteuden silmistään. Hän ei ollut kiintynyt paikkoihin samalla tavalla, ja nyt hänen sydämensä oli särkynyt.
"Tiedätkö sinä, mistä meidän pitäisi aloittaa? Tai mitä etsiä?"

"No", Salome aloitti, kurtistaen kulmiaan.
"Ensin me listaamme, mitä te haluatte. Ja sitten alamme tutkia."

Aida nyökkäsi.
"Olisi varmaan mukavaa, jos olisi vähän enemmän tilaa. Voisimme kutsua ystäviä luoksemme ja meillä olisi enemmän tilaa Clooneylle, kun se on kylässä. Elistä tarvitsen myös kunnon vaatekomeron", hän totesi häivähdys haikeaa hymyä suupielessään.

"Sinä tarvitset", Salome vahvisti ja alkoi kirjoittaa listaa puhelimeensa.
"Ja pianon!"

"Totta, luet ajatuksiani. Hattie haluaa minun soittavan päivittäin", Aida myönsi. Jotta hän ei joutuisi taistelemaan soittimen kanssa seuraavan kiertueen tullen.
"Luultavasti innostun pian. Nyt sydämeeni sattuu jättää kotimme. Haluaisimme pysyä Lontoon keskustassa, lähellä teattereita."

Salome nyökäytti päätään.
"Minä olen innoissani puolestasi siihen saakka", Salome lupasi.
Ovelta kuului koputus, ja Eli saapui viimein pukuhuoneeseen ruuan toivossa.

Aida soi miehelle hymyn ja osoitti peilipöydällä istuvaa kassia, jonka Holland oli tuonut aikaisemmin.
"Tuleeko sinulle mieleen, jotain mitä tarvitsemme?" hän kysyi assistentiltaan.

Eli tervehti Salomea ilahtuneena ja siirtyi sitten ruoan ääreen.
"Kunnon kylpyammeen", Salome ilmoitti.
"Oi, ja parveke olisi ihana!"

Aida kietoi kädet ympärilleen ja katseli valkoisten tennarien kärkiä.
"Olisi ihanaa, jos ei tarvitsisi pelätä jonkun kuvaavan meitä ikkunoiden takaa."

"Ylempi kerros, siis", Salome tulkkasi.
"Te kai haluatte asunnon, ette taloa?"

Aida nyökkäsi. Luultavasti olisi ihanteellista, jos sen osoite ei vuotaisi samalla tavalla julkisuuteen kuin heidän nykyisen kotinsa. Jos kuka tahansa ei voisi tulla heidän ovelleen.
"Olisipa sen lähellä puisto tai useampi, Clooneytä ajatellen."

Salome kirjoitti senkin ylös.
"Voin alkaa etsiä vaihtoehtoja, jos tahdot."

"Se olisi ihanaa, kiitos", Aida vastasi ja kosketti naisen kättä.
"En tiedä, mitä tekisin ilman sinua."

Salome hymyili.
"Pärjäisit vallan mainiosti", hän vakuutti.
"Olet upea."

Aida hymyili puolittain, uskomatta sitä laisinkaan itse. Hän pyyhkäisi vaivihkaa kostuvia silmiään ja työnsi menetetyn kodin pois mielestään.
"Tulethan kanssamme Grammyihin?"

Salome hymyili häkeltyneenä.
"Tietenkin. Jos haluat minut sinne."

"Totta kai haluan", Aida vakuutti.
"Voimme pyytää stylistiani etsimään myös sinulle puvun."

Salome räpäytti silmiään.
"Se olisi ihanaa."

"Millaisen puvun haluaisit?" Aida kysyi helpottuneena siitä, että saattoi kääntää ajatuksensa johonkin mukavaan.

Salome silitti keltaista takkiaan samalla kun mietti.
"Mitä sinä laitat päälle?"

"Jotain sinistä", Aida naurahti. Sen verran hän tiesi, mutta varsinainen puku oli vielä mysteeri. Se olisi jotain yksinkertaista, kehonmyötäistä ja imartelevaa.
"Mutta saan höyhenkorvakorut."

Salome huokaisi ihastuneena.
"Ihanaa", hän sano.
"Luuletko, että voisin tosiaan päästä mukaan?"

"Tietenkin! Tarvitsen assistenttini", Aida vakuutti. Harveykin oli paikalla, merkittävänä alan ammattilaisena.

Salome hymyili ilahtuneena.
"En malta odottaa!"

"Millaisen puvun haluaisit?" Aida kannusti ja kosketti naisen tummia hiuksia.

Salome huokaisi.
"En tiedä", hän myönsi.
"Jotakin kirkasta."

"Talisa on aikamoinen velho, joten olen varma, että hän löytää jotain ihanaa", Aida vakuutti ja hätkähti, kun äänimerkki muistutti illan näytöksen alun lähestymisestä.
"Paras valmistautua menemään lavalle."

Salome kiiruhti painamaan suukon Aidan poskelle.
"Pidä hauskaa, querida."

"Kiitos", Aida vastasi ja vilkaisi Ravenia peilistä, ennen kuin kiiruhti kulisseihin, jotta saattoi katsoa Elin, Stratin, monologia. Mies todella oli rokkitähti ja otti koko valtavan teatterin haltuunsa.

Se, että takana oli jo yksi näytös, ei tehnyt monologista yhtään vähemmän nautittavaa.
Autuaan tietämättömänä siitä, että häntä odottaisi syntymäpäivänä yllätys, Eli antoi parastaan tällekin yleisölle.

Tiistai 21. tammikuuta 2020, myöhäisilta, Birdcage, Bird of Smithfield, Farringdon, Lontoo

Birdcage, Bird of Smithfieldissä, oli jo tuttu edellisistä juhlista. Ehkä se teki viehättävästä, hämyisästä tilasta melkein kotoisan, ja se lohdutti Aidaa maailmassa, jossa heillä ei ollut enää kotia. Arvokkaasti valaistut turkoosin ja kullan sävyt, tyylitelty sisustus, peilikatto ja tumma, hiottu puulattia olivat nyt sopivan näköinen ympäristö joukolle heidän läheisimpiä ystäviään, jotka odottivat jännittyneinä syntymäpäiväsankaria tulevaksi.
Koska heidän ystäväpiirinsä koostui lähes täysin teatteriväestä, tilan täyttävä musiikki oli – tietenkin – peräisin musikaaleista.
Baaritiskillä tarjoiltiin Elin inspiroimia cocktaileja, ja sitä kansoittivat kulhot perunalastuja, suolapähkinöitä ja kultaisia suolakaloja sekä telineet dinosaurusteemaisia, värikkäitä kuppikakkuja. Yhdelle sohvaryhmien ympäröimistä pöydistä oli kasattu röykkiö paketoituja lahjoja.
Aida oli valtuuttanut Davidin hallinnoimaan valokatkaisijaa, vannottaen vastuun tärkeyttä. Hän todella halusi yllätyksen onnistuvan, vaikka pahoin pelkäsikin paljastavansa sen liian aikaisin.
Tänään hän oli todella yrittänyt selviytyä ulos pukuhuoneesta ja stage doorin odottajien läpi nopeasti, jotta he ehtisivät juhliin ennen keskiyötä. Hän hypisteli jännittyneenä mekkonsa sähkönsinistä, elävää helmaa, kun auto ei kääntynytkään kotiin tuttua reittiä, ja tarttui Elin käteen, toivoen voivansa harhauttaa miestä.
"Olit jumalainen, rokkitähteni", Aida vetosi ja hipaisi toisella kädellään villejä hiuksia.

Eli oli helppo harhautettava.
Sillä samalla hetkellä, kun hän jo melkein mietti outoa reittivalintaa, hänen huomionsa kiinnittyi Aidaan. Ja sitten millään muulla ei ollut enää väliä.
Hän hymyili.
"Sinä olet aina upea, prinsessa."

Hetkeksi Aida oli unohtanut, etteivät he olisi olleet menossa kotiin. He olisivat menneet hienoon hotelliin Mayfairissä.
Mutta Salome auttaisi heitä löytämään uuden kodin.
"Sinä imartelija. Voi Eli, olen niin pahoillani, ettei lahjasi tullut ajoissa. Minun olisi pitänyt tilata se aikaisemmin", Aida huokasi onnettomana ja painoi suudelman miehen rystysille.
"Halusin syntymäpäiväsi olevan ihana, ja nyt..."

Eli taputti Aidan polvea.
"Se on okei, prinsessa", hän vakuutti.
"Sinä olet kaikki, mitä minä tarvitsen. Me voimme tilata jotakin hotellin huonepalvelusta ja katsella taivaskanavia."

Aida hymyili ja painoi toisen suudelman Elin kädelle.
"Olen silti pahoillani. Ansaitsisit niin paljon enemmän", hän huokasi ja nojautui miehen olkapäätä vasten.
"Sinä teet aina minun syntymäpäivistäni niin ihastuttavia."

Eli painoi suukon Aidan hiusten joukkoon.
"Sinä olet ihastuttava", hän vastasi ja kurtisti kulmiaan.
"Menemmekö me kiertoreittiä?"

"Minun vikani", Holland puuttui puheeseen anteeksipyytäen, "minun pitää hakea muutama tavara ystävältäni ja pyysin Aidalta, voisimmeko kiertää sitä kautta."
Aida kätki hymynsä ja hipaisi kiitollisena henkivartijansa reittä.

"Okei", Eli hyväksyi selityksen. Koska sellainen hän oli.
Hän jäi hetkeksi pohtimaan, millainen Hollandin ystävä mahtoi olla. Ehkä samanlainen kuin mies itse? Suurikokoinen ja voimakas.

Aida silitti Elin kättä ja jos he olisivat olleet kaksin, olisi voinut luvata korvaavansa pettymyksen heidän ollessaan yksin. Hän tekisi aina Elin syntymäpäivän yöstä miellyttävän, riippumatta siitä, vaivasivatko levottomat ajatukset häntä.
Auto liukui pysähdyksiin yökerhon eteen.
"Tulisitteko sanomaan pikaisesti hei? Hän on musikaalinne innokas fani", Holland ehdotti, ja Aida kiitti miestä hiljaa noustuaan autosta kylmänkosteaan yöhön.
Hän tarttui Elin käteen johdattessaan miehen sisään ja sitten pimeään portaikkoon, tunnustellen seinää kädellään.

Totta kai Hollandin ystävä työskenteli yökerhossa. Varmasti portsarina, tai ehkä baarimikkona?
Eli näki jo mielessään tatuoidun, leveähauiksisen miehen.
"On aina mahtava tavata faneja!" hän vakuutti, mutta kurtisti kulmiaan portaikon pimeydessä.
"Eikö tänne saisi valot?"

"Ehkä sähköt ovat poikki", Aida vastasi mietteliäänä. Holland katosi hänen edellään pimeyteen. Kun he laskeutuivat himmeästi valaistuun, tuttuun tilaan, valot syttyivät humauksessa ja heidän vieraansa loikkivat esiin pöytien, sohvien ja tasojen takaa.
"Hyvää syntymäpäivää!"

Elin sydän alkoi hakata hieman hermostuneemmin.
Mutta kaikki oli hyvin, eikö ollutkin? Hollandin ystävä oli täällä töissä. Holland ei pitäisi ystävinään ihmisiä, jotka eivät hoitaisi työtään kunnolla.
Yhtäkkiä syttyvät valot saivat Elin räpyttelemään häkeltyneenä silmiään. Häkeltynyt ilme säilyi hänen kasvoillaan vielä silloinkin, kun hän taas näki.
Hän oli kuin peura ajovaloissa. Tosin onnellinen peura. Joten ehkä vertaus ei toiminut?

Hyvän syntymäpäivän toivotukset jatkuivat vähemmän yhtenäisenä kuorona, kun vieraat kerääntyivät hyörimään Elin ympärille. Kädet taputtivat miehen selkää ja vatkasivat käsiä. Useampi veti Elin halaukseen.
Aida puri toiveikkaana alahuultaan.
"Hyvää syntymäpäivää, kullannuppu", hänkin lisäsi, koskettaen miehen selkää.

Eli oli onnellinen. Kuin kultainennoutaja, jonka rakkaat ihmiset olivat yhtäkkiä ympäröineet. Ei siksi, että kaikki olivat täällä, koska oli hänen syntymäpäivänsä - vaikka olihan se mahtavaa - vaan koska kaikki olivat täällä.
Hän katsahti Aidaa kasvoillaan edelleen hämmästynyt ilme.
"Sinä huijasit minua!"

Aida kikatti.
"Vain vähän", hän vakuutti onnellisena ja hipaisi Elin nenänpäätä. Miten hän oli toivonut yllätyksen onnistuvan.
"Kuppikakku?" hän tarjosi poimien tarjottimelta yhden, jonka vihreässä, kuoheassa kuorrutuksessa kulki dinosauruksen selkäevät.

"Dinosaurus!" Eli riemastui ja otti kuppikakun vastaan. Ja tuli sitten taas vedetyksi halaukseen, niin että oli hyvin pienestä kiinni, ettei dinosauruksen selkäevä painunut jonkun takinselkämystä vasten.
Sellaista se joskus oli.

Seuraava halaus tuli Davidilta, joka kiersi lihaksikkaat, isot käsivarret Elin ympärille takaapäin, nosti nuoremman ystävänsä ilmaan ja kiepautti tätä ympäri.

Vei liian pitkään, ennen kuin Eli ymmärsi, kuka häntä oli halannut.
Hän taisi vinkaista. Ehkä Salome oli tartuttanut sen häneen.
"David!"

"Hei Eli", David nauroi kumeasti ja kiepautti Eliä ympäri toisenkin kerran, ennen kuin laski tanssijan jaloilleen. Hän tarttui spontaanisti ystävänsä poskiin ja moiskautti miehekkään, toverillisen suudelman suoraan tämän huulille.
"Hyvää syntymäpäivää!"

David ei päässyt niin helpolla.
"David!" Eli hihkaisi uudestaan ja kietoi vielä kätensä uuteen halaukseen miehen ympärille.
"Miten sinä olet täällä? Ota cupcake!"

"Minä muutin tänään takaisin Lontooseen", David kertoi musiikin yli ja kietoi toisen käsivarren Elin ympärille.
"Kiitos", hän sanoi ja poimi tarjottimelta varsin herkullisen minttusuklaaleivoksen.

Eli oli juuri haukannut omasta cupcakestaan.
"Sinä mitä?" hän ähkäisi, kun oli saanut nielaistua palan. Hieman liian suuren, niin että se sai hänet yskähtämään pari kertaa.

"Minä muutin tänään takaisin Lontooseen", David toisti siltä varalta, ettei Eli ollut kuullut häntä musiikin yli. Hän söi kuppikakkunsa muutamalla haukkauksella ja imaisi murut siivosti sormistaan.

"Mahtavaa!" Eli hihkaisi ja halasi Davidia vielä kerran.
Sitten hän etsi Aidaa katseellaan.
"Aida! Kuulitko?"

"Kuulin", Aida vakuutti nauraen ja siemaisi mansikka-cosmopolitania, jonka salli itselleen Elin syntymäpäivän kunniaksi. Harvey varmaan repisi pelihousunsa.
"Niin minustakin. Voimme viettää enemmän aikaa yhdessä", David vastasi ja kiersi toverillisen käsivarren Elin hartioille.

Elin silmät loistivat.
"Voit tulla lenkille minun ja Clooneyn kanssa!" hän innostui.
"Ja me voimme taas pitää illanistujaisia!"

"Niin voimme", David vakuutti rutistaen Eliä kainaloonsa.
"Miten haluat juhlistaa syntymäpäivääsi? Meillä on täällä karaokelaitteet, seurapelejä, juotavaa..."

Eli oli kuin lapsi karkkikaupassa.
"Karaokea, tietenkin", hän vastasi ja veti samalla halaukseensa Salomen, joka oli saapunut heidän luokseen kaksi juomaa käsissään. Toinen itselleen, toinen Davidille.
Juomat melkein läikkyivät.

"Päivänsankarin tulisi aloittaa!" David sanoi ja vapautti Elin otteestaan, jotta saattoi kiertää käden Salomen hartioille ja poimia drinkin kiittäen naisen kädestä.
Hän painoi luontevan suukon tummiin hiuksiin.
"Sinulle, kullannuppu", Salomea seuraava Aida sanoi ojentaen Elille vihreää drinkkiä, jonka laidassa istui limeviipale.

Hölmökin olisi nähnyt, kuinka Salome loisti kilpaa yökerhon valojen kanssa Davidin vierellä.
Eli otti drinkin kiittäen vastaan.
"Okei, mitä minun pitäisi laulaa?"

"No, voisimme toki esittää duetonkin – kuten kauan sitten", David ehdotti lämmin tuikahdus meripihkaisissa silmissään.
"Olemmehan me edelleen kuin tuskaiset prinssit. Vaikka minä olenkin vanha ja raihnainen."

Elin silmät loistivat.
"Se olisi mahtavaa. Aiotko repiä taas paitasi? Etkä sinä ole vanha tai raihnainen."

"En tänään, koska ei ole vaihtovaatteita mukana", David naurahti ja läimäisi Elin selkää, viittoen päivänsankaria edellään kohti pientä, valaistua lavaa tilan perällä.
Aida kiiruhti etsimään heille oikean taustanauhan.

Eli oli lähellä tarjota omaa paitaansa. Mutta sitten hän antoi katseensa kulkea Davidin ylävartalolla ja tuli siihen tulokseen, etteivät he, surullista kyllä, olleet samaa kokoa.
Ei lentäviä nappeja.
Se ei estänyt häntä kipuamasta pienelle lavalle.

Tähkäpään prinssi seurasi Tuhkimon prinssiä lavalle, ja antoi päivänsankarin aloittaa duetto, jota moni puhelin nousi kuvaamaan.
Into the Woods -musikaalin Agony alkoi, ja Aida nojasi baaritiskiin katsellen Eliä hymyä silmissään.

Eli yritti olla virnistelemättä, kun ensimmäiset, keinuvat nuotit lähtivät soimaan. Hänen oli otettava itsensä vakavasti. Tämä oli hirvittävän vakava asia.
Niin vakava, että hän olisi pyyhkäissyt hiuksensa pois otsalta, jos ne eivät olisi jo sojottaneet pystyssä Stratin jäljiltä.
Hän aloitti dueton kulmat kurtussa, yrittäen keksiä, mitä oli tehnyt väärin. Oliko hän kenties kohdellut tyttöä huonosti? Miksi tämä muutoin pakenisi häneltä? Mitä tapahtuisi hänen sydänparalleen, jonka tyttö oli jo vienyt?
Tuska oli sanoinkuvaamaton.

Mutta Tähkäpään prinssin tuska oli paljon suurempaa. David tuuppasi Eliä kevyesti, varastaen tilan mikrofonin edessä, esiintyen oopperatähden mahtipontisella teatraalisuudella. Isot kädet viittoilivat tuskissaan ja korostivat Tähkäpään melodiaa.
Hänen tuskansa oli pahempaa. Sillä hänen prinsessansa lähtisi hänen kanssaan, jos vain olisi ovi.

Mutta Tuhkimon prinssi ei voinut sallia sellaista, ei millään.
Koska hänen tuskansa vasta hirvittävää olikin.
Hän työntyi Tähkämään prinssin tilaan voidakseen liittyä yhteiseen crescendoon - tuskaa!
Mitä kidutusta naiset olivatkaan!
Sillä eikö hän muka ollut herkkä, älykäs, hyvätapainen, huomaavainen? Intohimoinen ja hurmaava? Yhtä kiltti kuin oli komea? Kruununperijä!

Hetken prinssit olivat melkein yhteisymmärryksessä. Sitten David painoi käden Elin kasvoille ja tuuppasi ystäväänsä kauemmas mikrofonista.
Ei Tuhkimon prinssi tiennyt mitään hulluudesta. Ei siitä, kuinka kiipesi ylös tornin seinää prinsessan hiuksia pitkin, koko ajan kuullen laulun.
Ah-ah-ah-ah!

Tuska ja epätoivoi olivat molemmille todellisia, vaikka erilaisia.
Aina oli kymmenen askelta jäljessä, Tuhkimon prinssi huomautti, ja kääntyi hetkeksi katsomaan taakseen. Ennen kuin heittäytyi polvilleen lavalle ja kurkotti eteenpäin. Sormet kohtasivat tyhjää.
Tuskaa.

Se oli tuskaa. David astui Elin eteen valokeilaan, värittäen tilan yltiödramaattisella, viimeisellä nuotilla.
Olihan hänen tuskansa lopulta kaikista suurin.
Ehkä hänen olisi pitänyt pukea kauluspaita, jonka olisi voinut repäistä auki, mutta vaalea poolokauluksinen neule ei soveltunut aivan samoin.

Mutta Eli ei luovuttanut. Hän nojasi itsensä Davidin leveään hartiaan, niin että heidän päänsä olivat melkein vierekkäin viimeisten nuottien ajan.
Kunnes myös soittimet hiljenivät kunnioittamaan kahden prinssin tuskaa.

Syntymäpäivien yleisö osoitti myrskyisästi suosiotaan. David läimäisi Elin selkää kannustavasti ja jätti päivänsankarin nauttimaan valokeilasta, palatessaan itse drinkkinsä ja Salomen luo. Hän vajosi istumaan yhdelle mukavista sohvista ja nosti naisen kevyesti syliinsä.

Salome asettui Davidin syliin onnellisuutta säteillen, samalla kun Eli kiitti kaikkia paikalle tulleita. Edelleen häkeltyneenä. Ja hyvin onnellisena.
Joku ojensi hänelle juoman, niin että hän saattoi kohottaa sen kiitoksena ennen kuin kipusi alas lavalta luovuttaakseen tilan seuraavalle.

David kietoi käden Salomen vyötärölle kiemurteltuaan ulos lämpimänoranssista pikkutakista, joka alkoi tuntua liian kuumalta neuleen päällä. Hän siemaisi drinkkiään ja painoi suukon naisen olkapäälle.
"Kai olet jo maistanut kuppikakkuja? Ne olivat herkullisia."

"Mm-hmm", Salome vakuutti ja kehräsi onnellista lämpöä.
"Olit upea tuolla."

David naurahti kumeasti.
"On mukava irrotella aina välillä", hän sanoi ja halasi Salomen paremmin syliinsä.
"Haluatko sinä kokeilla?"

Salome irvisti.
"Minua ei ole siunattu lauluäänellä", hän vetosi.
Se ei estänyt häntä laulamasta suihkussa, keittiössä, missä tahansa.
Paitsi lavalla.
"Enkä ole vielä tarpeeksi humalassa."

"No, sen me voimme korjata", David nauroi ja pyysi vanhaa tuttuaan tuomaan heille uudet juomat baaritiskiltä.
"Oletko ehtinyt viettää aikaa asunnollasi?"

"Periaatteessa", Salome vastasi ja silitti Davidin olkapäätä.
"Mutta en ole juuri tehnyt niin. Maali ei ole vielä seinässä."

"Ehkä sinulla on aikaa, kun palaatte Los Angelesista", David vastasi ja ojensi naiselle tuttunsa tuoman, värikkään Eli-drinkin. Itselleen hän oli pyytänyt viskin.

"Niin."
Salome otti kulauksen juomastaan.
"Sinun ei olisi pitänyt palata vanhalle asunnollesi niin pian."

"Miksei?" David kysyi silittäen naisen selkää.
"Tutkimukset ovat päättyneet, ja se on minun asuntoni. Tuntuisi hölmöltä maksaa jostain toisesta asunnosta, kun se on nyt tyhjillään."

"Mitä, jos se... hirviö palaa?" Salome kysyi ja otti pitkän kulauksen juomastaan ajatellessaan, mitä Aida oli joutunut kestämään.
Hänen päänsä alkoi tuntua kevyeltä.
"Kun olet nukkumassa?"

David hyrähti naurusta.
"Melkein toivon sitä." Hän voisi opettaa sille paskiaiselle tapoja ja sitten toimittaa poliisille. Ehkä Aida ja Eli saisivat sitten olla rauhassa.

Salome kauhistui.
"Et voi sanoa noin!" hän henkäisi järkyttyneenä.
"Manaat huonoa onnea!"

David nauroi.
"Ei sinun tarvitse minun puolestani huolehtia. Haluaisin nähdä sen hiipparin, joka yrittää minun asuntooni."

Salome huolehti. Huolehti kamalasti.
"En halua, että sinulle sattuu mitään", hän vetosi ja silitti miehen poskea.

"Mitä minulle sattuisi?" David kysyi.
"Asuntoon vaihdettiin lukot, ja olen melko varma, että se paskiainen on pakkomieltynyt Aidaan. Keski-ikäisen ukonrähjän seuraaminen tuskin aiheuttaisi samaa tunnetta."

"Sinä et ole ukonrähjä", Salome vetosi tuohtuneena.
Hän ei kestäisi, jos Davidille sattuisi jotakin. Luoja, se olisi kamalaa.
Eli liittyi heidän seuraansa, juoma kädessään.
"Tännehän te pakenitte."

"Tännehän me", David vastasi ja taputti Elille paikkaa vieressään. Hän tyhjensi viskilasinsa ja tarjoutui ottamaan Elin kainaloonsa.
"Millä mielin päivänsankari on?"

Eli vajosi istumaan Davidin toiselle puolelle ja asettui Davidin kainaloon. Hän kohotti peukaloaan merkiksi siitä, että oli onnellinen.
"Tämä on ihan hiton mahtavaa. En tiedä, miten Aida onnistui järjestämään kaiken niin, etten arvannut mitään. Tai oikeastaan tiedän. En ole hyvä huomaamaan asioita."

David nauroi kumeasti ja rutisti Eliä.
"Kuulehan, päivänsankari, sinun pitäisi avata lahjojasi", hän muistutti ja viittasi kohti pöydällä istuvaa röykkiötä paketteja.

"Aivan!" Eli riemastui kuin olisi muistanut lahjat vasta nyt.
Ehkä hän muistikin.
"Niitä on valtavan paljon."

"Olet valtavan hyvä nuori mies ja ansaitset lahjoja", David muistutti taputtaen Elin olkaa. Häneltä oli röykkiössä kolme lahjakorttia yhteiseen päivään, jonka hän tarjoaisi ja jonka ohjelman Eli saisi päättää, kehystetty, julisteen pohjalta maalattu kuva Stratista ja Ravenista ja lupaus lipuista mysteerimusikaalin ensi-iltaan.

Eli virnisti ja painoi suukon sekä Davidin että Salomen poskelle ennen kuin nousi ja lähti etsimään Aidaa. Olisi ollut väärin avata lahjat ilman tätä.

Aida ilmestyi väkijoukosta ja laski rauhoittavan käden Elin olkapäälle.
Tempestiltä oli röykkiössä Elin toivoma, pieni, kehystetty vesivärimaalaus Clooneystä sekä lahjakortti lentomatkoja varten.
Ja Aidan paketissa oli tumma, mittatilattu puku hienoihin tilaisuuksiin kenkineen. Sen silkkinen sisävuori oli kirjottu pikkuisilla dinosauruksilla, jotka kävivät yhteen turkoosinsinisten, dinosauruskuvioisten rusetin ja taskuliinan kanssa.

Eli kuului niihin ihmisiin, jotka eivät kainostelleet lahjojen avaamista, tai kokeneet tarvetta muisuttaa, ettei ystävien olisi tarvinnut. Että olisi hän pärjännyt ilmankin.
Sen sijaan hän riemuitsi vilpittömästi jokaisesta lahjasta ja etsi lahjanantajan vieraiden joukosta.
Puvun pienet dinosaurukset saivat hänet nauramaan.
"Laitanko tämän Grammyihin?"

"Jos haluat", Aida vakuutti hipaisten Elin nenänpäätä.
"Ajattelin, että näin saisit olla oma itsesi missä tahansa."

Eli veti Aidan halaukseen.
"Jopa Grammyissä."

Ainakin toinen heistä tuntisi toivottavasti olevansa kotona. Aida painoi suukon Elin ohimolle ja kannusti miestä sitten avaamaan loput röykkiöstä ystävien odottaessa uteliaina pöydän ympärillä.

Eli kääntyi takaisin lahjojen hämmentävän hitaasti hupenevan kasan puoleen. Dinosaurusrusetti ja taskuliina saivat seurakseen valkoisilla koirilla koristellun parin (Salomelta) sekä niihin sopivat sukat. Bast oli adoptoinut hänen nimissään saukon.

Elin inspiroimia drinkkejä ja dinosaurusteemaisia kuppikakkuja hupeni samalla.
"Onnea, Eli", David vetosi taputtaen miehen selkää.

"Kiitos, David", Eli vastasi ja tarjosi miehelle yhtä kuppikakkua.
"Etkö aio antaa minulle vinkkiä siitä, millainen mysteerinäytös on kyseessä?"

"Se on seuraava roolini, joka varmistui tänään – vaikka virallisesti siitä tiedotetaan vasta myöhemmin", David vastasi huvittuneena.
"Joten en voi. Mutta sinä voisit esiintyä meille."

"Mitä? Mahtavaa!" Eli vetosi ja halasi Davidia innostuneena.
"Saat päättää, mitä esitän. Roolin kunniaksi."

"Päivänsankarin pitäisi saada valita, mutta hyvä on... I Believe. Book of Mormonista", David valitsi hymyä silmissään.

Eli virnisti.
"Okei. Jos haluat sen..."
Hän taputti Davidin selkää ja suuntasi sitten pikkuiselle lavalle. Ja toivoi, ettei saisi kappaletta kuulostamaan aivan hirveältä.

David tiesi, ettei Eli saisi. Hänen ystävänsä oli kuin luotu rooliin, joka yhdisti vilpittömyyttä, lämmintä huumoria ja mahtavaa laulua.
Muut olivat samaa mieltä.

Vaikka kyse oli vain pienestä lavasta yökerhossa, Eli antoi kaikkensa tulkitakseen Elder Pricea, jonka usko horjui.
Ja löytyi uudelleen.
Viimeisten nuottien aikana hän ojensi kätensä korkealle päänsä yläpuolelle.

Päivänsankari sai yleisöltään myrskyisät suosionosoitukset. Davidkin tyhjensi toisen viskin vauhdilla, jotta sai kätensä vapaaksi taputukseen ja kuuluvaan vislaukseen.
"Brava! Brava!"

Eli kumarsi syvään ennen kuin hypähti alas lavalta.
"Minäkin haluan laulaa", Salome huomautti Davidin viereltä.
Jo riittävän humalaisena.

"Loistavaa. Mitä haluat laulaa?" David kannusti ja auttoi Salomen ylös, tukien naista varmuuden vuoksi selästä.

Salome nousi ylös varsin päättäväisesti.
"En minä tiedä", hän myönsi, ja katsoi ympärilleen.
"Haluan laulaa Aidan kanssa. Aida!"

"Voi kullannuppu", Aida vetosi hymyillen ja nojautui painamaan suukon Salomen poskelle.
"Lauletaan Grammyjen after-partyissä. Voisit esittää ihanan dueton Elin kanssa!"

Salome mutristi suutaan.
"Minä haluaisin laulaa sinun kanssasi", hän vetosi.
"Mutta kyllä kai Elikin kelpaa."

Aida painoi toisenkin suukon Salomen poskelle.
"Los Angelesissa", hän lupasi. Harvey haluaisi hänen säästelevän ääntään, mutta sitä painavammin hän ei halunnut kahmia parrasvaloja eikä kohdata halveksivia katseita ystäviltään, kun nämä kuiskisivat siitä, että eikö häntä oltu katseltu jo tarpeeksi ja oliko hänen huomiontarpeensa kyltymätön.
"Laulakaa jotain ihanaa Elin kanssa."

"Okei", Salome myöntyi ja ojensi kättään, viittoen Eliä luokseen.
"Mitä me laulamme?"
Hän katsahti Aidaa ja Davidia.

"Miten olisi Can You Feel The Love Tonight?" Aida ehdotti hymyä kalpeissa silmissään ja istahti sohvan käsinojalle Davidin viereen.

Salomen ilme kirkastui.
"Sen minä osaan", hän ilmoitti ja lähti sitten Elin kanssa kohti lavaa.

Oikea taustanauha lähti soimaan, ja osin onnellisen humaltunut yleisö hurrasi avokätisesti jo ennen alkua. David kiersi käsivarren Aidan vyötärölle, ja Aida nojasi päänsä leijonanharjaan katsellessaan lavalle nousseita rakkaitaan.

Leijonakuninkaan ikonisen kappaleen ensimmäiset nuotit helähtivät ilmoille.
Vasta siinä vaiheessa Salome havahtui siihen, ettei muistanut sanoja. Ei englanniksi. Mutta se ei haitannut, sillä portugalinkielinen versio oli syöpynyt hänen muistiinsa puhki kuluneelta VHS-kasetilta.
Kaksikielisyys ei ikonisessa kappaleessa haitannut.

Se oli upea versio. Aida kuvasi sen talteen puhelimellaan, tukien kättään Davidin leveään hartiaan. Muutama vahvemmin humaltunut pariskunta tanssi vapaassa tilassa esityksen tahtiin.

Ehkä jokainen nuotti ei Salomen osalta osunut juuri oikeaan kohtaan. Mutta moni osui. Ja hän pysyi sävelessä riittävän hyvin, niin ettei laulu kuulostanut kamalalta.
Ja hänellä oli hauskaa.
Niin taisi olla Elilläkin.

Muutama kohotti sytkärin liekin keinumaan hämärään, ja muutama muu puhelimen taskulampun, tuen ja solidaarisuuden osoituksena.

Englanti ja portugali sointuivat yllättävän hyvin yhteen, kun Simba ja Nala lauloivat viimeiset säkeet yhdessä.
Ja kumarrusten kohdalla Eli nappasi Salomen kainaloonsa. Varmuuden vuoksi.
Ettei nainen kellahtaisi lavalta.

Kappaleen päättyessä suosiotaan hurjasti osoittaneet ja vaihikaa lähemmäs siirtyneet vieraat kerääntyivät puolikaareksi lavan ympärille, jolla Eli ja Salome seisoivat. David johti pientä acapellakuoroa sen keulahahmona, meripihkaiset silmät lämpiminä ja näyttäen tempoa kädellään, ja ohjelmanumeron luonut Aida katseli Eliä hellästi kaaren laidalta.

"Sixteen million eight hundred and thirty thousand minutes,
Sixteen million eight hundred thousand moments so dear,
Sixteen million eight hundred and thirty thousand minutes – how do you measure, measure our Eli?

In daylights, in sunsets, in midnights, in cups of tea,
In dances, in smiles, in laughter, in strides.

In sixteen million eight hundred and thirty thousand minutes, how do you measure, measure his life?
How about love? How about love? How about love? Measure in love – seasons of love, seasons of love.
Sixteen million eight hundred and thirty thousand minutes, sixteen million eight hundred thousand journeys to plan.
Sixteen million eight hundred and thirty thousand minutes – how do you measure the life of this wonderful man?"

Teatterista elävien äänet muodostivat yhdessä saumattoman harmonian, ja soolovuoro kulki spontaanilla sujuvuudella puolikaaren eturivissä. Musiikki syntyi täysin kuoron laulusta, taputuksista ja kenkien tömähdyksistä lattiaa vasten. Kertosäkeestä välittyvän tunteen vilpittömyys oli jaettua, ja kappaleen loppua kohti tunnelma nousi kuoron lähtiessä taputtamaan rytmiä.

"In truths that he learned or in times that he cried, in how much he yearned or the way that he tried?
It's time now to sing out, let's hope the story never ends – let's celebrate, remember the life of our dearest friend.
Remember the love, remember the love, remember the love,
Measure in love, measure, measure your life in love,
Seasons of love, seasons of love."

Eli oli aikeissa hypähtää alas lavalta, auttaakseen Salomen turvallisesti alas, mutta nainen tarttui hänen käteensä. Ennen, kuin hän ehti ihmetellä, hänen ystävänsä olivat kokoontuneet lavan ympärille.
Eikä hän hävennyt lainkaan sitä, että hänen silmänsä kostuivat.

Ikonisen musikaalikappaleen sovellus päättyi Elille annettuihin aplodeihin ja hurraukseen. Puolikaari kiipesi muutama kerrallaan lavalle, jossa jokainen saattoi vetää päivänsankarin halaukseen ja onnitella tätä vielä henkilökohtaisesti.
David kiepautti Eliä ympäri muutaman kerran, ja Aida nousi ylös viimeisenä, hipaisten Elin nenänpäätä hellästi ja halaten miestä.
"Hyvää syntymäpäivää, kullannuppu. Miten ihanaa, että olet olemassa."

Eli vastasi halauksiin ja kiitti, sikäli kuin pystyi.
Välillä hänen oli pyyhittävä silmiään. Ja niistettävä nenäänsä.
"On kiva olla olemassa", hän vastasi käheästi ja halasi Aidaa.

Aida painoi vielä suudelman Elin poskelle, ennen kuin vapautti miehen muidenkin vieraiden iloksi ja palasi istumaan Davidin vierelle tilan laidalle. Eli oli kuin päivänsäde, jonka iloa ja valoa jokainen läsnäolija kaipasi tänään.

Salomekin oli hypännyt alas lavalta ja vaeltanut Davidin luo.
Silmä kyynelissä ja nenä tukossa itkusta.

"Onko kaikki hyvin?" David kysyi vetäen naisen istumaan syliinsä ja tarjosi tälle isoa vesilasillista ja paria minttusuklaakuppikakkua alkoholin vastapainoksi.

Salome otti kuppikakun ja haukkasi siitä.
"Se oli niin kaunista", hän vastasi nyyhkyttäen, ja otti toisen haukkauksen.

"Sitä se kyllä oli", David myönsi ja painoi suukon Salomen poskelle. Hän kaivoi taskustaan nenäliinan ja pyyhkäisi naisen nenää hellästi.
"Ja niin olet sinäkin."

Salome niiskaisi ja tarjosi Davidille haukkausta kuppikakustaan.
"Sinäkin olet", hän vastasi.
"Kuka sen suunnitteli?"

David haukkasi kuppikakkua mielellään ja nyökkäsi sitten päällään Aidaa kohti.
"Aida."
"Olen iloinen, että pidit siitä", viitattu vastasi koskettaen Salomen käsivartta.

Salome kurottautui painamaan suukon Aidan poskelle.
"Se oli upea", hän vetosi.
"Kaikki tämä on upeaa."

Aida tarjosi avuliaasti poskensa.
"On ihanaa, että te olette täällä. Olen varma, että se tekee Elin syntymäpäivästä paljon paremman."

Se oli hyvä. Salome olisi saattanut suukottaa harhaan.
Makeat drinkit olivat petollisia, yhdistettynä väsymykseen. Mutta sellaista elämä oli.
"Sinä teit hänen syntymäpäivästään ihanan."

Aida hymyili, ja David tarjosi vesilasia houkutellen.
"Juopas vähän", hän kannusti lempeästi.

"Ei minulla ole jano", Salome protestoi, mutta otti silti kulauksen vesilasista.
"Kylmää..."

"Sinun pitää muistaa juoda vettäkin välissä", David muistutti.
"Lennätte huomenna. Ikävä olla päivä lentokoneessa, jos on hirveä krapula päällä."

Salome näytti kieltä. Tai lipaisi huuliaan, oli vaikea sanoa.
"Ei olisi ensimmäinen kerta."

"Jos se on mieluisaa, siitä vaan", David vastasi huvittuneena.
"Lentonne lähti joskus puolen päivän aikoihin?" Aida vahvisti sen nyökkäyksellä. Se oli armollista heräämisen kannalta.

"Se on ihan kamalaa", Salome vastasi rehellisesti.
"Pitkä, pitkä lento."

Yksitoista ja puoli tuntia lentokoneessa oli tuskallista, ensimmäisessäkin luokassa. Aida kosketti myötätuntoisesti Salomen käsivartta ja tunsi stressin kouraisin. Mitä jos hän menettäisi äänensä juuri ennen Grammyjen esiintymistä?
"Olen kiitollinen, että tulet mukaani."

"Tietenkin tulen", Salome vastasi ja kurotti halaamaan Aidaa.
"Olet minulle hyvin rakas."

Aida hymyili, pohtien kuinka paljon alkoholi vaikutti sanoihin.
"Pitäisiköhän minun viedä sinut kotiin", David pohti, pidellen Salomea sylissään ja huolehtien, ettei nainen kupsahtanut alas.

Salome katsahti Davidia kulmat kurtussa.
"Mutta Eli rakastaa sinua."

"Ja minä olen täällä häntä varten nyt pysyvästi", David rauhoitteli, "hänenkin on luultavasti hyvä käydä nukkumaan ennen aamuyötä."

Salome painoi suukon Davidin huulille.
"Voisin ottaa kuppikakun evääksi. Tai kaksi."

"Pakataan sinulle kokonainen rasia", David lupasi ja nousi ylös, auttaen Salomen varovasti jaloilleen. Aida auttoi keräämään heille pienen pahvilaatikollisen makeaa ja suolaista evästä mukaan.

Salome oli tyytyväinen.
Mutta kääntyi sitten Aidan puoleen huolissaan.
"Pärjäättekö te?"

"Totta kai", Aida rauhoitteli. Holland ja Sullivan olivat täällä, mikä oli kai hänen uutta todellisuuttaan, ja huolehtisivat heidät kotiin.
"Mene vain levollisin mielin kotiin – ja yritä levätä."

Salome ojensi käsiään halaukseen.
"Minun tulee ikävä."

"Näemme aamulla", Aida vastasi kikattaen ja kietoi kätensä Salomen ympärille, painaen suukon naisen poskelle.
"David taitaa olla se, jota sinun on ikävöitävä."

"Mutta se on romanttista", Salome vetosi ja suukotti Aidan poskea.

"Ikävöinti?" Aida nauroi hämmentyneenä ja painoi suukon Salomen poskelle. David kiersi kätensä naisystävänsä vyötärölle ja ohjasi tämän portaita ja ovea.
"Tulehan, romantikko, viedään sinut nukkumaan."

"Sopivissa määrin", Salome vakuutti. Ja seurasi sitten Davidia kiltisti ulos.
Eli kietoi kätenä Aidan vyötäisille.
"Onko kaikki okei?"

"Kaikki okei. David vie Salomen nukkumaan. Hän saattoi juoda hippusen liikaa", Aida rauhoitteli.
"Ehkä minunkin pitäisi mennä, mutta sinä voit juhlia niin kauan kuin haluat, kullannuppu."

Eli painoi suukon Aidan hiuksiin.
"Joudut kantamaan minut lentokoneeseen."

"Älä huoli, Holland ottaa sinut varmasti mielellään reppuselkään", Aida rauhoitteli.
"Nauti juhlista ja ystävistä."

"Okei."
Elin katseessa häivähti huoli.
"Pärjäätkö varmasti?"

"Totta kai pärjään", Aida vakuutti.
"Sullivan vie minut hotellille, ja Holland voi jäädä tänne kanssasi."

Eli kurtisti kulmiaan.
"Eikö molempien olisi parempi tulla sinun kanssasi?" hän kysyi huolissaan.

"Ei, minä pärjään kyllä", Aida vakuutti uudelleen ja kurottui painamaan suukon Elin huulille.
"Hyvää syntymäpäivää, kullannuppu." Sitten hän lähti Sullivanin kanssa heidän hotellilleen lepäämään matkaa varten, vaikka tunsikin siitä huonoa omaatuntoa.

Eli tunsi huonoa omaatuntoa siitä, että jäi.
Mutta paikalla oli vielä paljon vieraita. Paljon ystäviä, joita hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan.
Hän lähetti tekstiviestin varmistaakseen, että Aida oli päässyt turvallisesti hotellille.

Aida oli päässyt turvallisesti hotellille. Hän istui orpona sängyllä, kun Sullivan tutki huoneen huolellisesti, ennen kuin suostui lähtemään.
Ja yksin pimeydessä Aida antoi itsensä itkeä menetettyä kotiaan, kunnes nukahti uupumuksen lyötyä hänet melkein tiedottomaksi.

Taisi olla aamuyö, kun Eli saapui hotellille.
Tai aamu. Ehkä se oli pikemminkin aamu.
Hän oli kaikeksi onnekseen muistanut avainkortin, joten hänen ei tarvinnut herättää Aidaa päästäkseen heidän huoneeseensa.

Holland seurasi Eliä, kurkistaen sisään hiljaa varmuuden vuoksi ja toivotti sitten päivänsankarille ystävällisesti hyvää yötä, ennen kuin lähti.
Aida havahtui miesten läsnäoloon ja kömpi istumaan, hieroen toista silmäänsä.
"Hei kullannuppu."

"Hei, prinsessa", Eli tervehti käheästi.
"Anteeksi, en halunnut herättää."
Hänen päässään keikkui vielä kirkkaanvihreä, kimaltava juhlahattu.

"Oliko sinulla mukavaa?" Aida kysyi sulaen väsyneeseen hymyyn ja valui takaisin selälleen. Hänen olisi pitänyt jaksaa juhlia syntymäpäiviä miehen kanssa.

"Oli", Eli vastasi samalla kun suuntasi kylpyhuoneeseen. Hän pesi hampaansa pikaisesti ja palasi sitten huoneeseen T-paidassa ja boksereissa. Ja juhlahatussa.
"Oletko saanut nukuttua?"

"Vähän", Aida vastasi yrittäen pitää silmänsä auki ja pöyhi tyynyä päänsä alle, jotta näki Elin paremmin.
"Nautitko syntymäpäivästäsi?"

"Nautin", Eli vastasi ja kumartui suukottamaan Aidan otsaa.
"Jatka vain unia, prinsessa", hän kehotti hellästi.

"Sinunkin pitäisi nukkua", Aida muistutti vetäen Eliä viereensä.
"Ja nyt on syntymäpäiväsi. Ansaitsisit hemmottelua."

Eli haukotteli.
"Joo", hän myönsi ja kietoi käsivartensa Aidan ympärille.
"Me taidamme olla liian väsyneitä."

Se oli totta. Hän oli väsynyt. Niin väsynyt, että ajatus ylös nousemisesta nyt olisi saanut hänet itkemään.
Niinpä Aida kietoi kätensä onnellisena Elin vyötärölle ja houkutteli miestä jatkamaan unia kanssaan – edes hetken, ennen kuin heidän olisi noustava lentoa varten.

Eli ei ajatellut, että herätys olisi niin pian, että olisi ehkä ollut viisaampi valvoa.
Hän hautasi nenänpäänsä Aidan hiusten joukkoon.
"Kauniita unia, prinsessa."

* * *

Puhelimen hälytys soi ja hetkeksi Aida nousi istumaan, tuijottaen kelloa onnettomana. Jos hän halusi laittautua Harveyn toivoman imagon kaltaiseksi, hänen pitäisi nousta nyt.
Paskat Harveystä.
Aida nukkui vielä onnellisen tunnin ja kiirehti sitten itsensä valmiiksi lähtöön. Ponihännälle kiepautetut, punaiset hiukset olivat puhtaat ja kasvot meikattu kevyesti; valkoisilla kauluksilla somistettu tummansininen mekko oli siisti beigen trenssitakin alla. Hän oli menossa lentokoneeseen puoleksi vuorokaudeksi. Hitot laittautumisesta.
Ainakin lento tarjosi mahdollisuuden jatkaa unia.

Eli ei ollut aivan yhtä hehkeä. Silmät olivat väsymyksestä kiiltävät ja hiukset pystyssä unen jäljiltä.
Lyhyen unen.
Mutta hän ei katunut mitään.
Leuat melkein loksuivat kun hän haukotteli.

Aida ei tuntenut oloaan hehkeäksi. Hän ei tuntenut olevansa virkeä ja säteilevä, saati valovoimainen.
Paparazzit saivat varmaan loistavia otoksia, jotka saisivat Harveyn pillastumaan.
Teki melkein kipeää, miten useampi lentokentän henkilökunnan jäsen halusi vaihtaa muutaman sanan ja ottaa selfien hänen kanssaan. Onneksi hän oli oppinut loihtimaan hymyn tyhjästä.
Siinä vaiheessa, kun lentokone oli vihdoin ilmassa, hän nukkui sikeästi, ääntä suojeleva maski kasvoillaan.

Eli tunsi syvää myötätuntoa vitivalkeaa Salomea kohtaan, joka hörppi käsi hieman täeisten oranssia virvoitusjuomaa.
Mutta uni vei hänetkin nopeasti mukanaan.

Keskiviikko 22. tammikuuta 2020, alkuilta, LAX, Los Angeles

Kymmentä yli neljä iltapäivällä melkein 12 tuntia kestänyt lento laskeutui Los Angelesiin, missä vähitellen laskeva aurinko vielä paistoi.
Taivas miten nuhjuiseksi Aida tunsi olonsa. Katkonaiset, levottomat unet olivat leikanneet pahimman terän uupumukselta, mutta silti hän haaveili hartaasti suihkusta ja mahdollisuudesta heittäytyä hiljaiseen sänkyyn.
Hänen olisi ehkä pitänyt laittautua, mutta hän ei jaksanut muuta kuin vaihtaa ylleen vähemmän nuhjuisen, purppuranvärisen mekon ja etsiä suuret aurinkolasit käsilaukustaan.
Hän arveli Elin ja Salomenkin arvostavan mahdollisuutta levätä rauhassa hotellilla.
Kunhan he pääsisivät sinne. LAX:n lentokenttää vaanivat paparazzit olivat kyltymättömiä. Heti kun he astuivat aulaan, kameroiden aggressiivinen nakse ja välke alkoi heidän ympärillään.

Valojen hyökkäys.
Jopa omien aurinkolasiensa takaa Eli räpytteli silmiään, samalla kun tunsi rintakehänsä kutistuvan keuhkojen ympäriltä. Sydän alkoi hakata ja kylmä hiipi raajoihin.
Kaikki hyvin. Älä ole naurettava.

Aida oli unohtanut.
Arki teatterissa oli tuudittanut hänet normaaliuden rutiiniin, jossa toki välillä joku halusi ottaa kuvia ja Jerry ja Paul päivystivät säännöllisesti jopa kotiovella. Hän oli unohtanut, miltä se tuntui, kun kokonainen lauma ahnaita, toisiaan töniviä, huutavia paparazzeja tungeksi heidän ympärillään ja salamat välkkyivät niin, että hän sokaistui ja menetti suuntavaistonsa.
Holland tarttui hänen käsivarteensa ja ohjasi hänet oikeaan suuntaan, kohti kadunvarteen pysähtynyttä, mustaa SUV:tä, jonka tummennetut lasit tarjoaisivat edes hyppysellisen yksityisyyttä.
Sullivan aurasi tietä heidän edellään, luoden kameramiehiin julman arvovaltaisia katseita.
Vaikka matka autolle kesti tuskin minuuttia, se tuntui eliniältä. Koko keho tuntui jännittyvän kuin paniikkikohtaukseen valmistautuen. Hän ei nähnyt mitään. Ei tiennyt, kuka häntä kosketti, sillä vaihteleva kosketus tuntui kulkevan pitkin kehoa. Huudot sekoittuivat eläimelliseksi äänivyöryksi, josta saattoi poimia vain yksittäisiä sanoja. 'Grammyt' toistui usein.
Sullivan avasi auton ovet ja Holland suojasi ovensuuta auttaessaan Aidan sisään. Hän piteli ovea auki Eliä varten, samalla kuin Sullivan auttoi Salomen sisään takimmaiselle penkkiriville.
Holland työnsi autoon kameroitaan työntävät miehet karusti kauemmas, läimäisi oven kiinni ja kiersi istumaan Aidan toiselle puolelle. Sullivan asettui etupenkille kuljettajan viereen, ja yhtäkkiä melun vaimetessa hiljaisuus tuntui melkein kuurouttavalta.
Auto liukui Los Angelesin liikenteeseen, jonka auringonlasku värjäsi punertavaksi.
Tovin Aida vain istui hiljaa, sydän kiivaasti hakaten, lamaantuneena paikalleen. Sitten hän keräsi itsensä ja tarttui Elin käteen, vilkaisten Salomea olkansa yli.
"Oletteko kunnossa?"

Salome tutki takapenkillä käsivarteensa jääneitä kynnenjälkiä kulmat kurtussa.
"Pitääköhän näitä varten uusia jäykkäkouristusrokotus?" hän mutisi ja kohotti sitten katseensa.
"Kaikki okei, querida. Oletko sinä kunnossa?"
Huoli häivähti tummissa silmissä.
Eli istui hiljaa paikoillaan.

Aida nyökkäsi, työntäen vatsaansa kouristavan pahoinvoinnin pois mielestään. Hän silitti Elin kämmenselkää rauhoittavasti.
Se oli hullua. Hullua.
"Kullannuppu", hän vetosi hiljaa, "katso minuun."

Vei hetken, ennen kuin Eli havahtui.
Hän käänsi katseensa Aidaan, ja hetken silmissä oli puhdasta kauhua.
Mutta sitten hän rauhoittui.
"Mitä, prinsessa? Olitko okei?"

"Olen okei", Aida rauhoitteli ja silitti Elin hiuksia.
"Kaikki hyvin." Kauhu hänen rakkaansa silmissä viilsi. Olisiko Eli onnellisempi, jos ei joutuisi kohtaamaan tätä hänen kanssaan?
"Harmaa ja vihreä", Sullivan sanoi ja Holland kääntyi katsomaan taakse.
"Saatanan hyeenat", mies murahti katsellessaan, kuinka paparazzit seurasivat heitä autoissaan. Auto liukui pysähdyksiin ylellisen hotellin eteen, ja heitä seuranneet autot seisahtuivat tielle. Miehet ryntäsivät liikenteen ja torvien tööttäysten seasta kuvaamaan heitä, kun he kävelivät hotelliin.

Harmaa ja vihreä?
Hetken Eli oli häkeltynyt. Oliko se jonkinlainen koodi? Jokin peli?
Ei, ei tietenkään ollut.
Hän veti syvään henkeä ja halasi Aidan kylkeensä, kun he suuntasivat oville.

Milloin maailma oli käynyt näin hulluksi? Miehet olisivat voineet jäädä auton alle tai aiheuttaa vakavan kolarin. Torvien kakofonia sai sydämen hakkaamaan rajuna.
Aida painoi päätään salamavalojen sokaisevassa välkkeessä ja saattoi hengittää, kun he astuivat sisään Waldorf Asterian ylelliseen, valoisaan aulaan. Hotellin ovimiehet sulkivat paparazzit tottuneesti ulkopuolelle, ja laukut tuotaisiin ylös pian.
Heidän ei tarvinnut edes kirjautua sisään. Säteilevästi hymyilevä vastaanottovirkailija kiiruhti heitä vastaan avaimien kanssa ja saattoi heidät amerikkalaisella vieraanvaraisuudella hisseille.
Ne nousivat suoraan heidän kattohuoneistosviittiinsä.

Hienot hotellit olivat mahtavia, Eli muistutti itseään, samalla kun salamavalojen muisto sykki vielä jossakin hänen verkkokalvojensa takana.
Ja se, että he olivat täällä. Se oli mahtavaa.
Siihen mennessä, kun hissin ovet avautuivat, hän melkein jo uskoi, että kaikki matkassa oli mahtavaa.

Aida kätki kasvot hetkeksi käsiinsä hissin nostaessa heitä ylöspäin, rukoillen hetkeä, jona saisi vain kaatua sängylle ja edes pienen hetken kaikki olisi hiljaista ja paikallaan.
Karuselli kieppui taas voimalla, joka oli saada lattian keinumaan.
Sviitti oli kaunis ja ylellinen. Aivan toista elämää. Ja luojan kiitos, täysin hiljainen. Aida olisi voinut itkeä onnesta. Hän vajosi vatsalleen divaanille henkivartijoiden tarkastaessa sviitin.
"Haluatteko ensin suihkuun?"

"Mene sinä vain, prinsessa", Eli vakuutti ja vajosi divaanin vierelle istumaan. Hän silitti Aidan selkää ja tuijotti eteensä.
Tämä kai oli heidän elämäänsä nyt. Oli heidän elämäänsä.
"Mene vain", Salomekin vakuutti.

"Täällä taitaa olla kaksi suihkua", Aida muistutti ja kömpi ylös juuri, kun heidän matkatavaransa rullattiin sisään.
Hän sulkeutui päämakuuhuoneen ohessa olevaan, absurdin ylelliseen kylpyhuoneeseen ja hetken harkitsi kuumaa kylpyä, mutta tyytyi sen sijaan pikaiseen suihkuun.
Siten hän saattoi tuntea olonsa raikkaaksi ja puhtaaksi ja heittäytyä nopeammin viileisiin, silkkisen sileisiin, valkoisiin lakanoihin.

Salome oli sillä välin nukahtanut yhdelle sohvista.
Elikin nuokkui päämakuuhuoneen melkein pelottavan korkeassa sängyssä, mutta havahtui, kun patja liikahti.
Hän kääntyi Aidaa kohti ja ojensi käsiään vetääkseen naisen lähemmäs.

Aida kierähti Elin kylkeen alusvaatteissaan.
"Voi kullannuppu, käy ihmeessä suihkussa. Se tuntuu jumalaiselta pitkän lennon jälkeen", hän houkutteli raukeasti ja veti peittoa päälleen.

Eli ähisi.
"En ole varma, jaksanko nousta", hän vetosi.
"Tuuppaa minut alas."

"En voisi", Aida vakuutti ja kietoi kätensä Elin vyötärölle, halasi itsensä lähemmäs.
"Ehdit myöhemminkin." Ja Eli tuoksui viehättävältä pitkän lennonkin jälkeen. Aidolta. Omalta itseltään.
Pimenneiden ikkunoiden takana oli vasta varhainen ilta, mutta sisäinen kello näytti yötä ja mahdollisuus nukkua aamuun saakka oli fantastinen.

Elikin kiemursi lähemmäs.
"Joo", hän myönsi ja haukotteli leuat loksuen.
"Maailma on aika hullu."

"Hullu", Aida myönsi ja painoi kasvonsa vasten Elin rintaa. Mies oli hänen ankkurinsa, hänen kotinsa – nyt konkreettisemmin kuin koskaan – mutta oliko itsekästä raahata mies mukaan? Olisiko Eli halunnut jäädä Lontooseen?
Lopulta hän nukahti levottomiin mietteisiin.

Elikin nukahti.
Ja havahtui jossain vaiheessa hereille henkeään haukkoen. Mutta kaikki oli hyvin, Aida oli hänen vierellään eikä ollut vielä aika nousta. Väkijoukot eivät sulkeneet heitä sisäänsä.
Hän vajosi uudelleen uneen.

Torstai 23. tammikuuta, aamuyö, Waldorf Astoria, Los Angeles

Aikaero sai Aidan heräämään aamuyön pimeydessä. Hän nousi hiljaa, varoen herättämästä Eliä, ja istui terassin lasiovien edessä olevaan nojatuoliin, kietoen paljaat käsivarret koukistettujen polvien ympärille.
Los Angelesin yö humisi ikkunoiden takana, ja palmut ja vihreät puut rikkoivat öistä horisonttia. Suurkaupungin valot varmistivat, ettei se ollut koskaan täysin pimeä.
Hän oli Los Angelesissa. Huomenna olisi hänen vuoronsa Grammyjen harjoituksissa. Hän nipisti käsivarttaan, mutta todellisuus ei muuttunut.

Eli ynisi unissaan ja avasi lopulta silmänsä.
"Onko jo aamu?" hän kysyi unisesti samalla kun nousi istumaan vuoteessaan.
Ei tuntunut aamulta. Tai ehkä tuntui. Hän ei ollut aivan varma.
Hitto.

"Ei aivan vielä", Aida rauhoitteli hiljaa ja soi Elille hymyn olkansa yli.
"Nuku vain, kullannuppu."

Elin hiukset sojottivat pystyssä.
"Kuinka paljon ei vielä?" hän vastasi haukotellen.
"Pitäisi käydä suihkussa."

"Kello on vähän yli viisi", Aida vastasi ja nousi ylös, venytellen käsiä raukeasti päänsä ylle.
"Ehdit kyllä." Hän kömpi takaisin sänkyyn ja veti tyynyn päänsä alle.
"Mitä teit syntymäpäivilläsi, kun lähdin? Olen pahoillani, etten jaksanut viipyä myöhempään."

Eli yritti mietiä, mitä se tarkoitti.
Mutta totesi sen turhaksi ja kietoi käsivartensa Aidan ympärille.
"Ei se haittaa, prinsessa. Sinun pitää pitää itsestäsi huolta. Me lauloimme lisää karaokea ja pelasimme Twisteriä. Ja kävimme syömässä Burger Kingissä, mutta se oli jo aamulla."

"Olen onnellinen, että sinulla oli mukavaa", Aida vakuutti ja tunsi huonon omantunnon syövän.
"Jos käyt suihkussa, voin helliä sinua. Niin kuin ansaitset."

Ajatus oli hyvin... innostava.
Eli huokaisi.
"Nytkö minun pitäisi todella saada itseni raahattua suihkuun?"

Aida hymyili ja näpäytti Elin nenänpäätä.
Kyllä, sitä se tarkoitti.
"Minä odotan sinua täällä – tai voin tulla luoksesi kylpyhuoneeseen, miten vain haluat."

Eli katseli Aidaa lumoutuneena.
"Tule minun kanssani."

"Hyvä on", Aida lupasi, "mutta en voi kastella hiuksiani." Hän nousi istumaan ja kiepautti ne huolimattomalle, korkealle nutturalle, hypähtäen sitten alas amerikkalaisen valtavalta sängyltä.
Hän pudotti alusvaatteet yltään matkalla loisteliaaseen kylpyhuoneeseen.

"Laitetaan sinulle suihkumyssy", Eli ehdotti hyvillään.
Kylpyhuonekin oli valtava.
Eli jättäytyi Aidan taakse ja tiputteli omia vaatekappaleitaan matkalle, samalla kun ihaili näkymää.

"Tai voin ihailla sinua suihkussa", Aida vastasi istahtaen loisteliaan kylpyammeen laidalle. Siitä oli hyvä näköala suihkukopin lasioveen.

Elin suupieli nykäisi.
"Vai niin", hän huokaisi, ennen kuin potkaisi bokserit nilkkansa ympäriltä ja astui suihkun alle.
"Tänne mahtuisi hyvin kaksi."
Tai useampi.

"Hyvä on", Aida huokasi ja nousi, liittyen Elin seuraan. Ehkä hän voisi olla kastelematta hiuksiaan. Mutta silläkään ei ollut merkittävästi väliä.
Käsi valui alas paljasta vatsaa, hellimään miestä.

Eli oli painanut päänsä suihkun alle ja tunsi olonsa virkeämmäksi.
Aidan saapuminen sai hänet virnistämään.
Ja sitten huokaamaan.

Huono omatunto nakersi häntä. Hänen olisi pitänyt jaksaa juhlia Elin kanssa. Hänen olisi pitänyt tehdä miehen yöstä ja miksei aamustakin erityinen. Hitot siitä, jos joku hullu teki hänen olonsa levottomaksi.
Aida valui alas polvilleen, ja otti miehen suuhunsa. Eli ansaitsi hemmottelua.

Sitä Eli ei ollut osannut odottaa.
Mutta taivas, miten se tuntui hyvältä.
Hän haki toisella kädellään tukea suihkukopin seinästä.

Eli ansaitsi vain parasta. Loputonta hellyyttä. Ja tämän Aida osasi.
Hän ei antanut itsensä miettiä, miksi.
Sen sijaan hän omisti kaiken huomionsa Elin nautinnolle.

Eli ei hävennyt sitä, ettei mennyt pitkään ennen kuin hänen kehonsa jo antoi periksi mielihyvälle.
Sehän vain kuvasti sitä, kuinka paljon hän Aidaa rakasti. Kuinka hyvältä tämä sai hänen olonsa tuntumaan.

Aida helli miestä loppuun saakka, ja auttoi sitten lempein sormin peseytymisessä. Hän huuhtoi pikaisesti itsensä, ennen kuin astui ulos suihkusta ja kääriytyi pyyhkeeseen.

Eli oli edelleen pyörällä päästään astuessaan pois suihkun alta.
"Sinun hiuksesi kastuivat", hän huomautti pahoitellen.

"Sitä sattuu", Aida vakuutti ja soi Elille hymyn.
"Ehdimme nukkua vielä hetken."

Eli hymyili onnellisesti.
"Tuo on toiseksi kauneinta, mitä olet tänä aamuna sanonut."

Aida naurahti ja pujottautui siniseen pariin alusvaatteita, ennen kuin kömpi takaisin sänkyyn, pujottautuen peiton alle.
Hän taputti paikkaa vieressään.

Eli nykäisi jalkaansa puhtaan parin boksereita ja kömpi sänkyyn. Hiukset edelleen pystyssä.
Ne olisivat pystyssä vielä silloinkin, kun hän heräisi.
Mutta hitot siitä.
Hän veti Aidaa kainaloonsa.

Aida käpertyi Elin kainaloon ja hengitti miehen tuoksua. Maailma oli liian suuri, liian paljon, kieppui liian lujaa. Nyt hänellä ei ollut enää pakopaikkaa.
Vain Eli.
Hän sulki silmänsä, tyynnytti mielensä ja onnistui nukahtamaan vielä toviksi.

Eli nukkui onnellisena Aidan vieressä, ja unessa myös Clooney oli heidän seurassaan. Hotellihuone muuttui heidän uudeksi kodikseen, joka oli vain heidän.
Se oli mahtavaa.
Hän havahtui makuuhuoneen ovelta kuuluvaan koputukseen.

Aidakin havahtui koputukseen, nousten istumaan ja sukaisten kesyttömiä hiuksia pois kasvoiltaan.
"Salome?" hän kysyi toivoen osuvansa oikeaan ja vilkaisi tokkuraisena puhelimensa kelloa.
Aurinko oli noussut ja vihreä maisema kylpi kullassa sinisen taivaan alla, mutta aamu ei ollut vielä pitkällä.

Salomen pää kurkisti sisään ovenraosta.
"Huomenta", hän tervehti hymyillen.
"Aika herätä. Täällä olisi aamupalaa."

"Olet kultainen", Aida vetosi ja nousi sängystä kissamaisesti venytellen ja kietoi ylellisen pehmeän kylpytakin ympärilleen.
"Söitkö sinä jo?" hän kysyi liittyen assistenttinsa seuraan viehättävään olohuoneeseen.

Olohuoneeseen oli työnnetty kärry, jonka päällä lukuisat, hopeisilla kuvuilla peitetyt astialliset ruokaa odottivat.
"En vielä", Salome vastasi ja nosti uteliaana ensimmäistä kantta.
"Se olisi ollut tavallaan epäreilua."

"Miten?" Aida kysyi naurahtaen ja tamppasi levottomuuden sisällään pois mielestään.
Hän istahti vaalealle sohvalle ja auttoi nostelemaan kansia pois. Hetken hän tuijotti hedelmäkorissa viattomia istuvia banaaneja ja tunsi pahoinvoinnin nostavan päätään rajuna.
Älä ole hölmö. Hän hengitti syvään ja kaatoi itselleen lasin jäävettä.
"Näyttää hyvältä."

Salome oli jo poiminut itselleen hunajaisen muffinin.
"Maistuu myös", hän vakuutti.
"Ja se vain olisi. Jos meillä kotona ensimmäiseksi keittiöön olisi saanut valita kaiken haluamansa, olisi seurannut katastrofi."
Elikin liittyi heidän seurassaan, t-paita paljaan ylävartalonsa peitoksi vedettynä.

"Niinkö? Nyt olet enemmän kuin tervetullut tekemään niin", Aida vakuutti ja asettui sohvalle mukavasti niin, ettei katsellut hedelmäkoria.
"Hei kullannuppu. Tule syömään!"

Eli alkoi tutkia vaunujen sisältöä innokkaasti.
"Haluatko smoothien?" hän kysyi Aidalta.
"Täällä olisi myös mansikoita."

Aida tunsi olonsa pahoinvoivaksi, mutta otti smoothien vastaan ja siemaili sitä.
"Tiedätkö tämän päivän ohjelmasta? Harvey sanoi jotain kuvauksista ja haastattelusta, kai täällä hotellilla", hän kysyi assistentiltaan.

Salome irvisti muffinsinsa - jo toisen - takaa.
"Olisin halunnut pitää päivän vapaana sinulle", hän pahoitteli.
"Mutta Harvey runnoi tahtonsa läpi."

"Älä huoli, kullannuppu. Harveylla on sellainen lahja. Olihan minulla kuitenkin ilta vapaata", hän rauhoitteli ja siemaili smoothietaan.
"Tiedätkö, onko tälle päivälle suunniteltu muuta?"

Salome pudisti päätään.
"Harvey olisi kai halunnut vielä tapaamisen joidenkin isoherrojen kanssa, mutta en antanut periksi", hän totesi ja haukkasi loput muffinssistaan.

Aida nojautui painamaan suukon Salomen poskelle.
"Te voisitte tehdä jotain ihanaa Elin kanssa. Käydä Disneylandissä tai shoppailemassa tai kävelemässä rannalla", hän houkutteli. Talisa tulisi ennen haastatteluja huolehtimaan hänen ulkonäöstään ja Grammy-puvun sovittamisesta.

"Minä olen sinun kanssasi", Salome vastasi melkein järkyttyneenä. Hän ei hylkäisi Aidaa kaiken tämän... hullunmyllyn keskelle.
"Mutta voin järjestää Elille jotakin. Mitä haluaisit tehdä, Eli?"
Mies kurtisti kulmiaan.
"Enkö minä tule mukaan?"

"Mukaan minne?" Aida kysyi hämmentyneenä ja silitti Salomen käsivartta kiitoksena.

Eli kohautti harteitaan.
"No, missä sinun tänään pitääkään olla."

"Haastattelut ja kuvaukset järjestetään täällä, jos ymmärsin Harveyn oikein", Aida vastasi.
"Voisit hyvin tehdä jotain hauskaa. Nauttia Los Angelesista."

Eli tutki Aidaa huolissaan.
"Eikö sinulla olisi täällä ikävää? Sinunkin pitäisi saada tehdä jotakin hauskaa."

"Olen varma, ettei siinä mene koko päivää. Mutta ei ole syytä, miksi sinun pitäisi istua täällä katsomassa jotain puisevaa haastattelua", Aida vetosi. Ja sitä, miten Talisa laittaisi hänen hiuksiaan ja valikoisi hänelle asuja kuvauksia varten.

Ehkä Eliä ei edes haluttu paikalle. Pyörimään nurkkiin.
"Ehkä lähden katsomaan merta", hän vastasi lopulta ja poimi itselleen omenan ruokavaunusta.

"Voi, ota paljon kuvia!" Aida vetosi ja nojautui painamaan suukon Elin poskelle.
"Ja syö jotain herkullista. Voisimme tehdä kaikki jotain yhdessä illalla. Mitä haluaisitte?"

"Oi, mennään jonnekin ihanaan paikkaan", Salome henkäisi, mutta jatkoi sitten pian:
"Tai sitten voidaan vain katsoa täällä elokuvia."

"Mikä olisi ihana paikka?" Aida houkutteli ja nojautui Elin kainaloon, hengittäen miehen tuoksua, joka rauhoitti levottomuutta hänen sisällään.

Eli silitti Aidan käsivartta.
"En ole varma", Salome myönsi kulmiaan kurtistaen.
"Ehkä hotellilla lojuminen olisi kaikkein parasta."

Aida nyökkäsi. Hänen olisi tehnyt mieli mennä ulos, ehkä tanssimaan, ehkä kävelemään öiselle rannalle, mutta ehkä oli paras levätä ja säästellä ääntä sunnuntain esitystä varten.
Ovelta kuului koputus, ja hän kiiruhti päästämään Talisan sisään. Hotellin työntekijä työnsi muhkean vaaterekin stylistin perässä.
"Nauttikaa vain aamiaisesta", Aida kannusti, ennen kuin siirtyi makuuhuoneeseen stylistin kanssa.

He nauttivat. Ja Salome siirsi mansikoita ja smoothieta jääkaappiin siltä varalta, että Aida haluaisi niitä myöhemmin. Hedelmäkorin hän nosti pöydälle.
Kun oli ensin antanut Elille matkaevääksi muutaman omenan ja myslipatukan.

Aida istui kärsivällisesti aloillaan, kun Talisa, yhtä välinpitämättömän näköisenä kuin aina, purukumia jauhaen, ensin meikkasi hänen kasvonsa huolellisesti – tänään lähempänä luonnollista tyyliä – ja sitten vietti kaksi kertaa kauemmin laittamalla punaisia hiuksia laskeutumaan olkapäiden yli ilmavina, vivahteikkaina laineina.
Stylisti valitsi ensimmäisen asun, ja pian sen jälkeen Vanity Fairin haastattelija ja kuvaaja saapuivat paikalle.
Kun valotus ja kuvaajan lukuisat varusteet olivat vihdoin paikallaan ja Talisa oli viettänyt hyvän tovin asettelemalla Aidaa, hiuksia ja pukua sohvalle, luonnolliselta ja välittömältä näyttävä haastattelu saattoi vihdoin alkaa.

Salome jäi Aidan seuraksi.
Meikkauksen ja hiusten laittamisen ajan hän hauskuutti naista lukemalla tälle horoskooppeja ja muita harmittomia osia naistenlehdestä, jonka oli napannut mukaan lentokentältä.
Välillä hän katseli lehden kuvia ja hipaisi epätasaista, kuumuuden polttamaa ihoaan.
Mutta haastattelun ajaksi hän asettui syrjään.

Valokuvia. Luonnollisia, aitoja. Vaikka niiden ottamiseen meni kohtuuttomasti aikaa.
Mutta haastattelu osoittautui paljon nautinnollisemmaksi kuin Aida odotti. Haastattelija tulitti häntä kysymyksillä, joista osa oli absurdin hassuja, ja hän kehräsi naurusta vastatessaan niihin.
Sitten oli toisen asun vuoro. Ja kolmannen. Ja neljännen. Häntä kuvattiin nojatuolissa, sohvalla, sängyllä, terassilla auringonpaisteessa.
Kun Vanity Fairin ihmiset lähtivät, Talisa valmisteli hänet seuraavaa haastattelua varten.
Ja sitten seuraavaa.
Talisa kantoi Grammyjen iltapukua hartaasti kuin Graalin maljaa ja otti ylös pienet sovituksessa ilmenneet tarpeet muokkauksille, jota syvänsininen puku olisi valmiina sunnuntaina tullen.
Aurinko oli laskenut siinä vaiheessa, kun stylistikin lähti ja päivä oli ohi.
Aida heittäytyi sängylle kuin meritähti ja hengitti syvään.

David olisi ansainnut jonkun upeamman. Jonkun sellaisen kuin Aida.
Salome hiljensi ajatuksen heti ja keskittyi selaamaan lehteään. Kunnes hermostui ja alkoi sen sijaan selata hotellin huonepalvelun menua. Ja lopulta puhelintaan. Selvittääkseen lukuisten, huomiota vaativien sähköpostien sumaa.

"Onkohan Elillä ollut mukava päivä?" Aida pohti ja etsi puhelimensa tyynyjen joukosta nähdäkseen, oliko mies laittanut viestejä.
"Oletko jo nälkäinen?"

Aidaa odotti puhelimessa joukko kuvia rannasta. Ja koirista. Useammasta koirasta rannalla.
"Varmasti", Salome vastasi kun nosti katseensa puhelimesta.
"Ja minä kuolen nälkään."

"Voimme varmaan tilata tänne jotain", Aida sanoi ja hymyili Elin lähettämille kuville, onnellisena siitä, että mies oli tainnut nauttia päivästään.
"Sinä saat valita, mitä tekee mieli", hän lupasi ja naputteli Elille viestin päivällissuunnitelmista.

Eli vastasi lähettämällä kuvan.
Ensin hotellin ovista, sitten aulasta. Hissin ovista.
"Jotain hirveän epäterveellistä", Salome vastasi.
"Pizzaa. Saako näin hienosta paikasta pizzaa?"

Aida kikatti katsellessaan Elin kuvia ja nousi istumaan, venytellen samalla nojautuen suoran jalkansa ylle.
"Varmaankin tänne saa tilattua pizzaa, jos he eivät tee sellaista itse", hän arveli.
"Eli on kohta täällä."

Yhdessä kuvassa hissin ovi oli auki ja Holland seisoi kuvassa. Seuraavassa kuvassa oli heidän hotellihuoneensa ovi.
"Olisi kyllä hienoa syödä viiden tähden hotellin pizzaa", Salome huokaisi.
"Täällä on muuten ihania vintageliikkeitä. Ehkä ehtisimme joku päivä ostoksille?"

"Toivon niin", Aida huokasi ja tukahdutti kikatuksen kuvien jatkuessa. Taivas, miten hän rakasti Eliä.
"Tilaisitko sinä sellaisen? Ja voi, mennään ostoksille! Ehditkö kysyä Talisalta Grammy-puvustasi?"

Salome päätti tilata.
"Yritin", hän vastasi ja irvisti samalla kun näpytteli kännykkäänsä.
"Mutta hän vain... katsoi minua."

Aida tyrskähti.
"Olen pahoillani. Hän on vähän erikoinen. Mutta ehkä voit etsiä itsellesi ihanan puvun? Ja minä maksan sen", Aida lupasi.
"Vaikka huomenna, jos ehtisimme jossain välissä ennen Grammy-harjoituksia ostoksille?"

"Se olisi ihanaa", Salome huokaisi.
Heidän sviittinsä ovi avautui ja Eli astui sisään, aurinkoa säteillen.
Kirjaimellisesti, sillä posket punoittivat palaneina.
"Kotona ollaan!"

"Kullannuppu!" Aida tervehti ja ojensi käsiään miestä kohti, houkutellen tätä luokseen sängylle.
"Näytät onnelliselta. Oliko sinulla mukavaa?"

"Prinsessa!" Eli tervehti yhtä onnellisena, otti vaihtia ja loikkasi sänkyyn.
"Oli!"
Hän kietoi käsivartensa Aidan ympärille ja hukutti tämän suudelmiin.

Aida kikatti onnellisena ja kiersi kätensä Elin niskalle ja jalkansa miehen reidelle. Aamun levottomuus oli haihtunut, ja Elin paluun myötä hän tunsi olevansa melkein euforinen.
"Mitä kaikkea sinä teit?"

"Olin rannalla, monta tuntia", Eli vastasi ja halasi Aidaa.
"Sain uusia ystäviä. Roverin, Buddyn, Sunshinen, Mister Honeybunsin..."

"Ihanaa. Olen onnellinen puolestasi", Aida nauroi ja silitti Elin niskaa, painaen suudelmia miehen poskille ja leualle.
"Kuvat oli mahtavia."

Eli hymyili vihreähippuiset silmät loistaen.
"Kuinka sinulla on mennyt?"

"Vanity Fairin haastattelut olivat mukavia", Aida vastasi ja upotti sormensa Elin hiuksiin. Sitten hän muisti Salomen läsnäolon ja katsahti assistenttiaan anteeksipyytäen.
"Pohdimme, että yrittäisimme huomenna ostoksille ennen harjoituksia."

"Hyvä juttu", Eli totesi hyvillään.
Salome oli hienotunteisesti keskittynyt valitsemaan pizzaan täytteitä.
"Mahtavaa! Minne?" Eli halusi tietää.

"Minulla ei ole aavistustakaan. Rodeo Drive?" Aida ehdotti muistellen, mitä tiesi Los Angelesissa shoppailusta. Hänen vaatteensa tuotiin aina hänen luokseen.

"Kuulostaa hyvältä", Eli vakuutti ja kellahti Aidan vierelle.
"Sinulla on kivat hiukset."

"Kiitos", Aida kikatti ja hipaisi Elin nenänpäätä, kietoen miehen käsivartta ympärilleen.
"Millaista pizzaa tilasit?"

Salome kohotti katseensa puhelimesta.
Ja hymyili nolona.
"Minun oli pakko ihan vähän kokeilla. Anteeksi."

Aida nauroi.
"Eli on seikkailullinen, etkö olekin, kullannuppu?" hän kysyi.
"Se on varmasti hyvää, Salome."

Salome naurahti.
"Halusin vain nähdä, kuinka tarkkaan he noudattavat ohjeita. En tilannut mitään kamalaa, niin kuin... anjovista."
Ajatus sai hänet melkein yökkäämään samalla kun Eli hamusi Aidan kaulaa.
"Anteeksi. Ruoalle ei saisi yökkiä."

Aida antoi kaulansa Elille, nauttien kosketuksesta ja siitä, ettei se tuonut hänen mieleensä kylmää levottomuutta, jonka stalkkerin näyttely oli herättänyt.
"Se on varmasti hyvä tilaus. Jos siitä ei ole liikaa vaivaa, voisitko tilata minulle vaikka smoothien?"

"Järjestyy", Salome lupasi.
"Millaisen haluaisit? Ja haluaisitko ehkä seuraksi tuoreita mansikoita?"

Aida liikahti vaivaantuneena, pohtien, oliko pyyntö sopiva. Saiko hän pyytää sellaista? Oliko outoa, jos hän pyysi asioita Salomelta?
"Oh, millainen tahansa käy. Kiitos. Olet hyvin kultainen."

Salome tilasi vielä smoothien. Ei vihreää, vaan ihanan mansikkaisen. Sekä mansikoita. Ja varmuuden vuoksi myös teetä, ja hunajaa.
Ja suklaata.
Hänelle tuli huono omatunto asemansa hyväksikäyttämisestä.

"Haluaisitko sinä jotain muuta, Eli?" Aida varmisti silittäen miehen hiuksia hellästi.

"Sinut", Eli vastasi viattomasti ja silitti Aidan kylkeä.
Mutta se ei tainnut olla vaihtoehto juuri nyt.

Aida kikatti epäuskoisena ja tukisti Eliä kevyesti, katsahtaen vihreähippuisia silmiä yhtä aikaa toruvana ja onnellisena.
"Kiitos, Salome, valtavasti. Olet enkeli", hän vetosi yrittäen olla nauramatta.

Eli ei hävennyt. Lainkaan.
Sen näki vihreähippuisista silmistä, jotka tuikkivat onnellisina.
Ei mennyt pitkään, kun oveen koputettiin, ja Salome meni vastaanottamaan heidän ruokiaan.

Aida käytti tilaisuutta hyödyksi ja kiepautti Elin selälleen, nousten hajareisin miehen ylle ja kumartuen alas suutelemaan tätä. Kädet pujottautuivat paidan alle silittämään paljasta vatsaa.

Eli nosti kätensä Aidan vyötäisille.
"Prinsessa", hän mutisi suudelman lomasta.

"Kullannuppu", Aida huokasi kuljettaen sormiaan paljaalla iholla ja näykkäsi Elin alahuulta, ennen kuin kiepahti kauemmas Salomen paluuta ja ruokaa varten.

Eli murisi pettyneenä, mutta kömpi istumaan.
Salome rullasi tutun vaunun makuuhuoneeseen.
"Ruokaa!"

"Olet enkeli", Aida vakuutti ja kannusti Eliä käymään kiinni. Hän poimi smoothien kiitollisena tarjottimelta.
"Paljastatko nyt, mitä tilasit pizzaan?"

Salome tutki pizzatilausta uteliaana.
"Ainakin italialaista rucolaa. Nimenomaan italialaista. Valkoisen vuohen juustoa. Symmetristä punaista paprikaa..."
Hän näytti nololta.
"Anteeksi. Ei pitäisi kiusata heitä."

Aida nauroi ja kurottui tökkäämään Salomen kylkeä hellästi varpaillaan.
"On jännittävää nähdä aivan uudenlaisia puolia sinusta." Sen perusteella, paljonko tällaisen sviitin täytyi maksaa, muutama omituinen pyyntö oli varmasti odotettuakin.

Salome kohautti toista hartiaansa ennen kuin ojensi täydellisen symmetriseksi leikattua, hyvin juustoista pizzapalaa Elille. Tämä tarttui siihen niin nälkäisenä, kuin päivänsä rannalla viettänyt mies saattoi.
"En pyytänyt mitään mahdotonta", Salome vielä puolustautui.

"Pidän siitä", Aida vakuutti tökäten Salomea uudelleen, ennen kuin vajosi vatsalleen sängylle ja siemaili smoothietaan selaten samalla puhelimensa Instagramia salatililtä. Ehkä hänen ei pitäisi katsoa, millaisia asioita hänestä julkaistiin ja kommentoitiin, mutta hän ei voinut estää itseään.

Salome päätti silti, että pyytäisi jälkikäteen anteeksi henkilökunnalta. Tai ehkä pikemminkin kiittäisi. Tietenkin kiittäisi.
"David olisi pettynyt, jos minulla ei olisi raportoitavaa minkäänlaisesta diivailusta", hän totesi ennen kuin haukkasi pizzapalastaan.

"Onko hän kysellyt minun diivailuistani?" Aida kysyi uteliaana. He olivat kiusanneet ja piikitelleet toisiaan pitkän ystävyytensä alusta saakka, ja viime aikoina Aida oli ollut voitolla.

"Jatkuvasti", Salome vastasi huokaisten.
"Sinä et anna minulle jännittäviä tarinoita."

Aida kikatti ja painoi pään sängylle taitettuja käsivarsiaan vasten, hyläten puhelimensa.
"Millaisia tarinoita haluaisit?"

"Dramaattisia", Salome vastasi kun poimi itselleen uuden palan pizzaa.
"Sellaisia, joissa olen joutunut lennättämään suklaapatukoita puolen maailman halki. Tai tarjoamaan pelkästään vihreitä m&m-karkkeja."

"Ehkä sinä voit keksiä minulle sellaisia oikkuja? Tunnen olevani kovin mielikuvitukseton", Aida huokasi.
"Mitä muuta voisin oikutella? En syö karkkia."

Salome pudisti päätään.
"En minäkään tiedä", hän myönsi.
"Pizzantäytteiden tilaaminen taitaa olla jännittävintä, mitä minä keksin."

"Olen varma, että minulla on sisäinen diiva, jota en ole vielä löytänyt. Tai sitten en vain tiedosta diivailuani itse", Aida huokasi haikeasti.
"Ehkä minun täytyy yrittää kovemmin."

"Et sinä ole diiva", Eli vakuutti.
"Kaukana siitä", Salome myönteli.

Aida huokasi pudistaen päätään. Ei häntä tarvinnut puolustella. Ehkä hän vielä joskus antaisi Davidille ilon aiheita diivailullaan.
Rento, kiireetön ilta oli tervetullut – mutta jätti aivan liikaa ajatella lähestyviä Grammyjä. Yleisö kuin yleisö, Aida hoki itselleen.

Perjantai 24. tammikuuta 2020, iltapäivä, Staples Center, Los Angeles

Ikoninen Staples Center levittäytyi massiivisena modernin lavan ympärillä. Lavalla pidettäisiin sunnuntaina 62. vuosittainen Grammy-gaala, jota katselisi suorana paikalla olevien 20 000 katsojan lisäksi kuulemma kymmeniä miljoonia ihmistä ympäri maailmaa. Joku sanoi, että esityksiä päätyisi katsomaan puoli miljardia ihmistä.
Aida hengitti syvään noustessaan lavalle harjoitusvuoroaan varten. Yleisö kuin yleisö.
Hän seisahtui lavan merkille, mikrofonin ääreen ja työnsi levottomat kädet pohjemittaisen, vaaleanharmaan neuletakin taskuihin, keinahdellen kevyesti odottaessaan teknikon saavan mikrofonin valmiiksi. Hän kiitti miestä lämpimällä hymyllä ja antoi katseensa vaeltaa ympäri massiiviselta tuntuvaa stadiumia, kun äänentoistoa viimeisteltiin.
Milloin minun elämäni muuttui näin?
Milloin he huomaavat, että en oikeasti kuulu tänne?

Hän aloitti äänentoiston testit hyräilemällä I'm Alivea, rento ponihäntä ja sirot höyhenkorvakorut keinuen, tuntien onnellisten perhosten lepattavan vatsanpohjassaan.
Yksi teknikoista vaihtoi hänelle paremmin toimivan korvanapin, josta hallintokeskuksen ammattilaiset välittivät ohjeita.
"Thank you! Shall we go for it?" Aida vetosi tyhjälle salille omaksi ilokseen, imitoiden suurinta ihastustaan ja idoliaan, ja läimäisi dramaattisesti rintakehäänsä sanojen tehosteeksi. Soittajien ja teknikkojen keskuudesta kuuluvat naurunpyrskähdykset saivat hänet hymyilemään.

Mikrofoni irtosi sulavasti telineestä, kun hän vaelsi lähemmäs instrumenttinsa ääressä istuvaa pianistia, testattavat ja valmisteltavat valot taustalla välkkyen. Hän voisi pitää hieman hauskaa, ennen kuin kaikki olisi valmiina oikean numeron harjoittelemiseen.
"Look at him there, my piano man, my partner through every ballad,
Our relationship's strictly professional, but when I sing with him, all the love songs are valid."
Pianistin kapeat, melkein surumieliset kasvot punehtuivat asteen ja koko olemus sävähti kuin sähköiskusta miehen ymmärtäessä tulevansa puhutelluksi.
"My heart melts just hearing play, but I can't ever say what I mean, there's always a piano in between." Jäänsiniset silmät siristyivät onnellisina, kun piano lähti säestämään häntä kappaleen tunnistaneena.

"I never get stage fright performing in public; I only get shy on rehearsal days, cause that's when we're alone. How do I stay in the zone, when he plays – the boy plays – why can't he just play me!" Aida painoi käden kauhistuneena suulleen.
Lavan ympärille oli kerääntynyt yleisöä. Teknikkoja ja roudareita oli seisahtunut lavan eteen ja laidoille, useimmilla kädet täynnä varusteita, eturiveissä istuvien journalistien ja tuottajien seuraksi.
"Oh my god. Was that out loud? Oh my god, I'm still out loud. And this is a quiet crowd..." Naurunpyrskähdykset eivät rikkoneet Aidan teatraalista nolostusta, kun hän pureskeli alahuultaan ja peitti kasvot häpeissään kädellään, välittämättä lavan ja tekniikan valmisteluista ympärillään.
"He must have heard something. Oh, I can't look. You look!" Aida kannusti viittoillen eturivissä istuvia journalisteja, ja nyt katsojat nauroivat jo vapautuneesti.
"Okay, I'll look..." Hän hengitti dramaattisen syvään, valmistellen itseään, ennen kuin vilkaisi pianistia.
"He's not looking in his book. He's looking at me!" Niin pianisti todella teki, tuijotti posket punehtuneina kuin olisi jäänyt katseestaan kiinni, epäuskoinen, jännittynyt hehku harmaissa silmissä.
"He's still looking at me!"

"How's it going over there?" Aida houkutteli sulaen hymyyn, joka nosti ujon hymyn myös miehen huulille.
"So I kind of want to die. Yes, I do. What's that? Play that again... You too? All along?
Now I can tell you what I've been holding in, feelings that I had to dispel.
And when we're done, let's put away that grand piano – come on, baby, play me tonight!" Kappaleen huipennus antoi hänen revitellä ääntään valmistautuessaan harjoittelemaan oikeaa esitystään. Pianon sävelet haparoivat, kun Aida istui pianistin viereen.
Seuraamaan kerääntynyt, pieni yleisö nauroi ja taputti, useampi puhelin kuvaamaan kohotettuna, ja puna pianistin kasvoilla syveni entisestään. Aida kiitti koskettamalla miehen kättä.
"Minä, tuota... Minulla on albumisi. Se on upea", kapeakasvoinen mies sanoi hiljaa, tohtimatta aivan kohdata hänen katsettaan, ja Aida hymyili hellästi, nojautuen painamaan suudelman punehtuneelle poskelle.
"Kiitos!"

Harvey, tärkeänä Armanin kauluspaidassa ja aurinkolasit harmaiden hiusten joukkoon työnnettynä, harppoi lavalle tuottajien kanssa. Hattie seurasi pian perässä, väreillen lämmintä, kutsuvaa energiaa ja hienoista kiukkua lattiamittaisessa, värikkäässä tulppaanimekossa, suostumatta tulemaan karistetuksi matkasta Harveyn parhaista yrityksistä huolimatta.
Harvey ja Hattie olivat luoneet hyvin tarkan ajatuksen siitä, miltä hänen esityksensä tuli näyttää, pitkällistä, kiivasta keskustelua seuranneen kompromissin tuloksena.
Maailmankuulussa palkintogaalassa, jonka halutut esityspaikat olivat visuaalisia spektaakkeleita ja puhututtavia, provosoiviakin performansseja, hänen esityksensä nojaisi täysin hänen ääneensä. Aida toivoi, lievästi pahoinvoivana, että hänen manageriensa uhkapeli osoittautuisi riskin arvoiseksi.
Lavan ympärille kerääntynyt yleisö odotti edelleen paikallaan, kun esitystä valmisteltiin, tunnollisimmat levottomina painoa jalalta toiselle vaihdellen töiden kutsuessa. Pianonsa ääressä kapeakasvoinen pianisti kosketti välillä ajatuksissaan poskeaan, häivähdys epäuskoista hymyä edelleen huulillaan.

Hattie keskeytti bändin säännöllisesti, samaan aikaan lempeänä ja tiukan arvovaltaisena, vaatien vahvempaa sointia. Aidompia, autenttisimpia rumpuja. Bassoa, joka löisi kuin sydämensyke.
Valot kävivät läpi liikerataansa. Esityksen suurin erikoistehoste olisi ensimmäisen säkeistön jälkeen pimeydestä ilmestyvä bändi.
Hän esitti Nightingalen kolmesti, ennen kuin sekä Hattien että Harveyn keskenään riitelevä perfektionismi tyydyttyi. He olivat valmiit. Loppu olisi hänen varassaan.
Se ei ollut rauhoittava ajatus.

Sunnuntai 26. tammikuuta 2020, aamupäivä, Waldorf Astoria, Los Angeles

Jännitys möyri ihon alla ja sai hänet liikahtelemaan levottomasti. Talisa katsoi häntä paheksuen ja naksautti toruen kieltään.
Aida soi anteeksipyytävän hymyn ja yritti pitää kasvonsa liikkumattomina, kun stylisti viimeisteli jäänsinisten silmien dramaattisen meikin ja ylellisen pitkät, tuuheat ripset hänen omiensa tueksi.
Syvänsininen, lattiapituinen, hihaton iltapuku riippui pukupussissaan. Harvey piti erityisesti sen reisimittaisesta halkiosta.
Talisa pujotti pitkät, sirot höyhenkorvakorut hänen korviinsa, kurtisti tyytymättömänä muotoiltuja kulmiaan ja asetteli punaisia hiuksia uudelleen, laskeutumaan tuuheina, ilmavina ryöppyinä olkapäiden yli.
Normaali päivä. Kohta he olisivat Grammy-gaalassa. Ei syytä hermoille. Sitten hän esiintyisi musiikin kirkkaimmille tähdille ja kymmenille miljoonille.
Helppo nakki.

Salomen kasvoihin ei koskaan saisi symmetristä, dramaattista meikkiä. Hän voisi tehdä sellaisen oikealle puolelle kasvojaan, lisätä dramaattista kultaa joka sopi hänen ihonsa sävyyn.
Vasen puoli kasvoista oli se, joka tuotti ongelmia.
Lopulta hän pesi kullan pois ja tyytyi huomamattomampaan tyyliin.
"Tarvitsetko jotakin, Aida?" hän varmisti ovensuusta.
"Vettä? Keksejä?"

"Ei kiitos, kullannuppu, minulla on kaikki hyvin", Aida vakuutti. Hän oli melko varma, että oksentaisi, jos yrittäisi syödä jotain.
Yleisö kuin yleisö, vai mitä?
"Näytät ihastuttavalta", hän vakuutti ja soi Talisalle uuden, pahoittelevan hymyn, jotta nainen saattoi punata tarkasti hänen huulensa.

Salome väläytti Aidalle hymyn ja palasi sitten omaan makuuhuoneeseensa.
Aika pukeutua.
Seuraavaksi Aidan laittautumisrauhaa häiritsi Eli, hammasharja suussaan.
"Hyvältä näyttää", hän totesi hymyillen.

Aida vastasi Elille hymyllä, koskettaen jännityksestä kouristavaa vatsaansa ja kipristeli varpaitaan. Hänelle valitut kengät olivat kauniit, mutta korko näytti siltä, että hänen jalkansa olisivat kipeät seuraavan viikon.
Talisa auttoi hänet sisään kehoa halaavaan, ylelliseen pukuun ja suoristi sen elävää, aaltoilevaa helmaa, ennen kuin pujotti kengät hänen jalkaansa.
Aida pyöritti levottomana hopeista, höyheneksi muotoiltua rannekorua kädessään.
"Meidän on parasta alkaa lähteä, jotta olemme siellä oikeaan aikaan", Holland sanoi pistäen päänsä sisään.

Ehkä Elin olisi pitänyt kiinnittää enemmän huomiota ulkonäköönsä.
Mutta oliko sillä väliä? Hän ei ollut se, johon kameroiden huomio kiinnittyisi.
Hän tarkisti silti vielä kertaalleen peilistä, ettei ollut unohtanut kasvoilleen mitään, ja etteivät hiukset sojottaneet täysin villiintyneinä, ennen kuin liittyi Aidan seuraan.
Salome odotti heitä jo olohuoneen puolella.

Hermostus tuntui käsinkosketeltavalta matkalla Staples Centerille. Automatka oli yhtä aikaa kiduttavan pitkä Los Angelesin tukkoisessa, ruuhkaisessa liikenteessä ja aivan liian lyhyt.
Aida ei ollut valmis. Nauti hetkestä, sinä hölmö. Et saa tätä enää takaisin.
Ikonisen stadiumin ympärillä liikenne oli täysin pysähdyksissä, ja siellä oli enemmän mustia SUV:tä kuin United Nationsin konferenssissa.
Kamerat välkkyivät punaisen maton äärellä, jossa tunnelma oli nälkäinen, melkein hysteerinen. Musiikin tähdet vaelsivat sitä pitkin.
Stadiumin takana, metalliverkkoaidan toisella puolen, oli sisäänkäynti vähemmän kuuluisille vieraille ja pitkä, pitkä jono.

Jono, joka olisi myös Salomen ja Elin kohtalo.
Eli kumartui painamaan suukon Aidan poskelle - tai melkein poskelle. Niin, että huulet melkein hipaisivat ihoa, mutta eivät kuitenkaan aivan.
Niinkin tehdessään hän Talisan vihaisen katseen takaraivossaan.
"Nähdään katsomossa", hän totesi.
Salome kurotti puristamaan Aidan kättä.
"Hurmaa heidät kaikki."

Elin ja Salomen olisi pitänyt tulla hänen kanssaan. Mutta Harvey työnsi häntä jo mukanaan punaiselle matolle, jossa kameroiden välke ja kuvaajien huuto tuntui korviahuumaavalta.
Kuvissa ei näkynyt työtä, joka meni siihen, että kuvattavat tähdet esiintyivät edukseen ja saivat oikeat haastattelut.
Aida nipisti vaivihkaa käsivarttaan varmistaakseen, ettei vain uneksinut tästä.
Harvey hyöri hänen ympärillään, varmisti, että hän siirtyi oikeaan aikaan kappaleen mattoa eteenpäin. Hymyile vasemmalle, suoraan eteen ja oikealle. Vaihtele hymyä, vaihtele asentoa.
Vastaa kysymyksiin. Muista, kuka on suunnitellut pukusi, kenkäsi, korusi.
Kun hän astui vihdoin sisään hämärään stadiumiin, kamerat välkkyivät edelleen silmissä. Oli erikoista nähdä pitkät jonot smokkeja ja iltapukuja stadiumin McDonaldsin jonossa.
Hänen – ja Elin – paikka oli Grammyjen kolmannessa rivissä. Se tuntui järjettömältä.
Maailman suurimmat musiikin tähdet ympäröivät heitä ja asettuivat paikoilleen, kun valtava, suorana televisioitava show valmistautui alkamaan.

Siinä vaiheessa, ihme kyllä, Eli oli matkalla omalle paikalleen.
Hänen kasvonsa syttyivät säteilemään, kun hän erotti tutun, ainakin hänen silmissään muita kirkkaampana loistavan hahmon.
"Aida!"
Hän heilutti kättään naiselle.

Aida kiiruhti Elin luo ja viittasi miestä istumaan alas heidän paikoilleen.
Sydän jätti lyönnin välistä, kun yksi musiikin kirkkaimmista tähdistä koputti hänen olkaansa. Kehui hänen levyään. Halasi häntä.
Ja toinen.
Ja kolmas.
Aida takelteli selittäessään, kuinka oli kuunnellut artisteja lapsuudestaan tai mitä hänen ihailemiensa taiteilijoiden musiikki sai hänet tuntemaan. Hän tunsi olonsa todelliseksi, nolostuneeksi fanitytöksi melkein hyperventiloidessaan, kun istui alas Elin viereen. Gaalan järjestäjät paimensivat ihmisiä stressaantuneina istumaan alas, jotta suora lähetys pääsisi alkamaan ajoissa.
"Luoja, tunnen olevani yksi pienenpieni kala isossa valtameressä juuri nyt", hän henkäisi ja hieraisi poskeaan.
"Onko Salomella kaikki hyvin?"

Eli uskoi alkaneensa oppia.
Hän tiesi, että näissä tilaisuuksissa hän oli vain avec. Hän oli täällä vain ja ainoastaan Aidaa varten, ja silloin, kun häntä ei tarvittu, hän saattoi keskittyä katselemaan ympärilleen.
Kun Aida istui hänen vierelleen, hän poimi naisen käden omaansa.
"Sinä olet minulle tämän salin kirkkain tähti", hän muistutti ja painoi rystysille suudelman.
"Uskoisin niin. Hänen paikkansa on taaempana."

"Oliko hän innoissaan?" Aida kysyi, kuiskaten, ettei häiritsisi aloitusvalmisteluja – vaikka yleisön humina ja puheensorina oli korviahuumaavaa. Hän vilkuili taakseen, mutta ei tietenkään voinut nähdä assistenttiaan.
Hän toivoi, että olisi saanut molemmat rakkaansa vierelleen.

Eli loi Aidaan paljonpuhuvan katseen:
Mitä luulisit?
Kyse oli Salomesta, joka rakasti tätä kaikkea.
"Hän osasi nimetä aika monta suunnittelijaa puvuille."

"Toivon, että hän löytää tiensä takatiloihin", Aida huokasi. Salomen oli tarkoitus liittyä hänen seuraansa ennen hänen esiintymisvuoroaan. Auttaakseen häntä valmistautumaan, vaikka oikea syy olikin taata naiselle pääsy Grammy-gaalan backstagelle, toiminnan sydämeen.

"Varmasti", Eli vakuutti ja tutki Aidan kasvoja.
"Jännittääkö sinua, prinsessa?"

Aida loi Eliin paljonpuhuvan katseen:
Mitä luulisit?
Stressi kuului järjestäjien äänestä, kun gaalaa valmisteltiin alkamaan ja viimeisiä vaeltajia istutettiin alas paikoilleen lempeällä väkivallalla.
Hän puristi miehen kättä ehkä hieman turhan lujaa, kun lähtölaskenta käynnistyi, televisiokamerat ryhtyivät kuvaamaan suoraa lähetystä, valtava yleisö hurrasi ja juontajat saapuivat lavalle.

Eli nyökäytti ymmärtäväisesti päätään.
"Minuakin", hän myönsi ja puristi Aidan kättä.
"Mutta sinä olet minun tähteni."
Hän vaimeni äkkiä, kun lähtölaskenta alkoi.

Yleisö nauroi juontajille, ehkä osittain kohteliaisuudesta, ehkä osittain siksi, että juomatarjoilu pelasi jo paremmin kuin sujuvasti ja tunnelma oli korkealla.
Valtaosa palkinnoista oli jaettu jo ennen kuin lähetys alkoi, sillä varsinainen Grammy-gaala keskittyi enemmän esityksiin kuin itse palkintoihin.
Nyt niistä ensimmäisenä jaettiin Best New Artist, ja Aida tunsi epäuskoiset perhoset vatsassaan nähdessään oman nimensä, kuullessaan oman musiikkinsa, merkittävien, uusien, oikeiden artistien joukossa, ja hymyili kameralle, joka kuvasi häntä massiiviselle yleisölle. Ne olivat artisteja, jotka soivat radiossa, joiden laulut olivat niin tuttuja, että mukana lauloi kuin luonnostaan.
"Ja Grammyn saa...", juontaja joko pitkitti jännitystä tai ei aidosti saanut kirjekuorta avattua hansikoiduin käsin.
"Aida Fitzgerald!"
Hän tunsi olevansa lamaantunut. Mutta häntä tuijotettiin odottavasti, ja joku tuuppasi häntä liikkeelle olkapäästä. Aida nousi lavalle hänen levynsä soidessa taustalla, nostaen syvänsinisen puvun anteliasta helmaa, jottei kaatuisi naamalleen suorassa lähetyksessä, ja otti kultaisen gramofonin vastaan vienosti tärisevin käsin. Olipa se painava.
Hän kohtasi 20 000 yleisön jäsentä ja televisiokamerat kääntyessään mikrofonin eteen ja suli epäuskoiseen hymyyn.
"Kiitos." Hän katsahti palkintoaan ja tiedosti nyt etäisesti, että hänen korteille kirjoittamansa puhe oli hotellilla. Paska. Hän sukaisi hiuksiaan ja naurahti häkeltyneenä.
"Kiitos niin paljon. Tämä todella on odottamatonta. En koskaan uskonut, että... Minä... Kiitos, kiitos jokaiselle, jonka ansiosta seison nyt tässä. Kiitos!"

Kultainen gramofoni oli hyvin todellinen hänen sylissään. Hän silitti sen eleganttia muotoa katsellessaan häikäistyneenä musiikin uusien ja vanhojen legendojen esityksiä lavalla, jolle hänenkin tulisi nousta myöhemmin illalla.
Hengitä syvään.
Eikä ollut varma, minne asettaa seuraavan Grammyn – Best Pop Vocal Album – tai kolmannen – Best Short Form Music Video. Luojan kiitos, hän sai nousta lavalle uudelleen yhdessä albumin tekijöiden kanssa, sillä jo ensimmäinen puhe oli retoriikaltaan surkuhupaisa.
Aidalla ei ollut aavistustakaan, mitä hän olisi sanonut, jos olisi joutunut pitämään useamman puheen yksin. 'Kiitos' oli ainoita sanoja jäljellä hänen tyrmistyksestä taantuneessa sanavarastossaan.
Kolme Grammyä. Se oli järjetöntä.

Eli oli unohtanut kamerat, suorat lähetykset, kaiken sen.
Hän oli hurrannut niin, että hänen äänensä oli jo käheä. Eikä palkintogaala edes vielä lähestynyt loppuaan.
"Minä tiesin sen, minä tiesin sen", hän muistutti joka kerta, kun Aida nousi lähteäkseen lavalle tai palasi hänen luokseen. Ehkä joku halauksista ikuistui kameralle.
Ehkä jokin niistä löytyisi internetistä tekstillä "etsi itsellesi joku, joka katsoo sinua näin".
Hän oli aina tiennyt, että Aida oli tähti.