If There Only Were Doors

Salome halasi Aidan kylkeensä, voidakseen pitää tämän lämpimänä. Hän pelkäsi, että nainen palelisi, riippumatta siitä, kuinka lämmintä oli.
Kaikki järjestyisi.
Hän painoi suukon Aidan hiuksiin.
"Mitä me saamme palkkioksi?"

"Nimeä hintasi", Edison vastasi takaisin lämmin pilke tummanruskeissa silmissä ja ui lähemmäs heitä. Aida painoi päänsä Salomen olkapäälle ja sulki silmänsä.

Salome siristi silmiään ja katsahti Aidaa.
"Mitä sinä haluaisit, querida?" hän kysyi, silittäen naisen kylkeä.

"Luotan sinuun", Aida lupasi.
"Ilta täällä kuulostaa täydelliseltä."

Salome hymyili.
"Siinä tapauksessa, me voimme tanssia sinulle, jos tarjoilet meille aamulla aamiaisen vuoteeseen."

Aida kikatti.
"Varo, mitä toivot", hän vastasi ja Edison puhahti, ojentaen sitten kätensä Salomelle leveästi hymyillen.
"Sovittu. Jos lupaan erityisen hyvän aamiaisen, saanko jotain lisää?"

Salome kohotti kulmaansa ja tarttui käteen.
"Mitähän mahdat toivoa lisää, sankaripoika?"

"Voi, en tiedä. Mitä olisi tarjolla?" Edison kysyi puristaen kättä sopimuksen merkiksi.
"Paidaton tanssi?" hän ehdotti virnistäen ja vapautti Salomen käden. Aida potkaisi vettä miehen päälle.

Salome tirskahti.
"Kai tiedät, että voin luvata sen vain omasta puolestani?"

"Sekin on hyvä", Edison vakuutti hymyillen ja tarttui vettä potkivan jalan nilkkaan, kutittaen sen jalkapohjaa, kunnes Aida kiemurteli kikattaen.
"Voin aina toivoa, vai mitä?" Edison virnisti.

Tuntui hyvältä kuulla Aidan nauravan. Vaikka sitten kutitettavana.
"Toivo on elämän tärkein suola", Salome myönsi.

"Onko sinulla vaihtoehtoisia ehdotuksia?" Edison kysyi Salomelta, vapauttaen Aidan jalan niin, että nainen saattoi karata jaloilleen ja kauemmas altaasta.

"Jos David ei odottaisi minua kotona, minulla olisi vaikka mitä ehdotuksia", Salome vakuutti.
"Mutta nyt saat tyytyä tanssiin."

Edison suli hymyyn, tummat silmät siristyen.
"Hyvä kuulla. Pidän tuon mielessä", mies vakuutti ja ponnisti vaivatta altaasta hauikset pullistuen.
"Minä en kerro, jos et sinäkään."

Salome väläytti Edisonille hymyn ja kämpi itsekin jaloilleen.
"Haluatko yhä tanssia kanssani?" hän varmisti Aidalta.

"Aina", Aida vakuutti hymyillen ja kietoi pyyhettä tiukemmin ympärilleen, ennen kuin suuntasi yläkertaan vaihtamaan kuivaa ylleen. Edison korjasi drinkkitarpeet ja lasit altaan vierellä.
"Taloudenhoitaja laittoi huoneeseesi pyyhkeitä ja shampoota ja sen sellaista."

Salome tarjoutui auttamaan drinkkitarpeiden kantamisessa.
"Kuinka huomaavaista", hän totesi ja katsahti Aidan perään.
"Onko hän ollut huonona pitkään?"

"Aida halusi vain parasta sinulle", Edison naurahti kantaen lasit ja kulhot keittiöön.
"Se riippuu siitä, mitä tarkoitat huonolla?"

Salome seurasi miestä keittiöön.
"Kauanko hänen on ollut noin vaikeaa syödä ja olla oksentamatta."

"Varmaan aina. Täällä huomasin jonkin olevan pahemmin vialla... Olisiko ollut helmikuun lopulla. Löysin hänet lattialta, mutta hän tietenkin vakuutti kaiken olevan hyvin", Edison pohti ja nojasi keittiötasoon uimashortseissaan.
"Oksentamisesta en ole varma. Epäilin sitä ennen Karibian reissua, mutta en tiedä oikeaa tilannetta."

Salomen kasvot vakavoituivat.
Sen ajan hän oli ollut Lontoossa. Itsekkäästi.
Hän ei tekisi sitä virhettä enää.
"Kiitos, että olet pitänyt huolta hänestä."

"En ole osannut tehdä paljoa. Olen harvojen lahjojen mies", Edison sanoi pahoitellen.
"Aida oli ehdoton. Hän ei halunnut kertoa kenellekään ja vakuutti olevansa kunnossa."

"Silti", Salome vakuutti.
Hänen olisi pitänyt arvata.
"Parasta mennä vaihtamaan vaatteet päälle. Onko sinulla kaikki okei?"

"Sydänsuruja lukuun ottamatta täydellisesti", Edison vakuutti hymyillen ja kosketti Salomen olkapäätä.
"Todella hyvä saada sinut vieraaksi tänne. Ole kuin kotonasi."

Salome väläytti Edisonille hymyn.
"Teen niin", hän vakuutti, ennen kuin suuntasi yläkertaan vaihtamaan uimapukunsa johonkin salonkikelpoisempaan.

Aida tuli naista vastaan valtavan ikkunan valaisemissa portaissa, legginsseihin ja löyhällä istuvuudella luita kätkevään, napitettuun paitamekkoon pukeutuneena.
"Hei kullannuppu", hän tervehti, ennen kuin jatkoi alas.

"Querida", Salome vastasi hymyillen.
"Nähdään pian."

Edison houkutteli hänet istumaan mustan flyygelin ääreen.
"Älä ole vihainen", mies vetosi jääden hänen taakseen. Aida huokasi ja soitti muutaman hajamielisen soinnun.
"Haluamme kaikki vain parastasi."
"Tiedän", Aida huokasi. Edison hieroi hänen niskaansa ja kumartui hipaisemaan sitä huulillaan.
"Älä."
"Miksi?"
"Tiedät miksi."

Salome osui paikalle juuri silloin.
Vain ystäviä.
Ja kiusallisen tilanteen välttääkseen hän peruutti hieman. Kuin ei olisi ehtinyt näkemään mitään.
"Täällähän te olette."
Hän oli pukenut ylleen yksinkertaisen, sahraminkeltaisen mekon, jonka edustassa kulki nappien rivi.
"Joko tanssikappale on valittu?"

"Aivan! Tuota... Millaisen musiikin tahtiin salsaa tanssitaan?" Edison kysyi hieraisten niskaansa, ja Aida kääntyi katsomaan Salomea penkillään.
"Näytät kauniilta, kullannuppu."

Salome hymyili.
"Kahdeksanjakoisen."

Edison katsahti Salomea eksyneesti ja ojensi puhelimensa soittolistaa. Bluetooth kytki sen alakerran kovatasoisiin kaiuttimiin.
"Ehkä parasta, että sinä valitset."

Salome otti puhelimen vastaan ja tutki listaa hetken.
"Valitse joku näistä", hän ehdotti armollisesti palauttaessaan kolmen kappaleen listan.

Edison ei tuntenut kappaleita, joten valitsi summamutikassa yhden. Hän oli vain hakenut tanssilistaa. Musiikki lähti soimaan kaiuttimista, ja mies katsahti Salomea kysyvästi.

Salome ojensi käsiään kutsuvasti Edisonille, samalla kun alkoi keinua musiikin tahtiin.

Edison tarttui Salomen käsiin ja astui lähemmäs. Aida katseli kaksikkoa hymyillen, ja Edison yritti seurata kömpelösti opettajansa jalkoja omillaan.

Salome ohjasi Edisonin kädet oikeille paikoille ja teki sitten parhaansa näyttääkseen mallia siitä, kuinka salsassa liikuttiin.
"Kolme askelta neljää iskua kohti", hän selitti.
"Jos se tuntuu vaikealta, keinu vain mukana. Se on kaikkein tärkeintä, anna musiikin virrata kehosi läpi."

Aida tukahdutti hyväntahtoisen kikatuksen, kun Edisonin kulmat kurtistuivat miehen yrittäessä hahmottaa numeroita. Lantion keinunta tai musiikin seuraaminen ei kumpikaan ollut hänen vahvuuksiaan.

Salome hymyili.
"Älä kurtistele", hän vetosi.
"Unohda laskeminen ja anna musiikin viedä."

Edison naurahti.
"Ei minulla ole sitä taitoa", mies protestoi ja yritti askeltaa edestakaisin rytmin mukana.
Aida nousi pianon äärestä ja tarttui Edisonin lantioon miehen takaa, ohjaten sitä rytmiin. Hän puhalsi kevyesti miehen niskaa vasten, kurottuen varpailleen. Se sai tummat silmät sulkeutumaan hetkeksi, kipeästi kaivaten.
"Kuuntele Salomea. Hän on hyvin viisas", Aida kuiskasi.
"Ja aivan ihana salsan tanssija."

Vain ystäviä.
Se ei eronnut mitenkään siitä, että hän ja Aida halailivat ja suukottelivat toisiaan ja nukkuivat sylikkäin samassa sängyssä. Vain ystäviä.
"Noin, sieltähän se rytmi alkaa löytyä", Salome totesi kehräävää naurua äänessään.

Aida istui takaisin flyygelin edessä olevalle penkille, katsellen tanssijoita hymyä kalpeansinisissä silmissään.
Edison yritti, tosissaan, mutta miestä ei voinut väittää sulokkaaksi.

Salome ei arvostellut. Edison ansaitsi poskelleen suukon silkasta yrittämisestä siinä vaiheessa, kun kappale loppui.
"Eihän ollut paha?" hän vetosi.

Edison hymyili suukolle.
"Olisi paljon vähemmän paja, jos lohduttaisitte minua paidattomalla tanssilla", mies ehdotti.

"Hm", Salome hymähti.
"Mitä jos tehdään niin, että sinä heität paidan pois ja Aida ja minä tanssimme?"

Edison nauroi.
"Se on hyvä alku, mutta varsin epäreilua", mies huomautti, nykäisten kuitenkin punaisen t-paidan päänsä yli jättäen pelkät farkut jalkaansa.

Salomen suupielet nykäisivät.
"Minusta se on oikein hyvä diili", hän vakuutti ja ojensi sitten käsiään houkutellen Aidaa kohti.

"Hei, säälisitte minua", Edison vetosi onnettomana. Aida hymyili ja nousi ylös, tarttuen Salomen käsiin.

Salome nauroi hyristen.
"Miksi? Olet jumalainen, Edison, ja olen varma, että tiedät sen."
Hän hymyili Aidalle ja kietoi toisen kätensä tämän vyötärölle.

Aida kietoi kätensä Salomen vyötärölle ja nojautui naista vasten, painaen pään tämän olalle. Hän keinui pehmeästi musiikin tahtiin ja katsahti Edisonia huvittuneena.
"Voi kiitos", mies vakuutti vilpittömästi ja istahti pianopenkille.
"Mutta jonkun muunkin pitäisi olla paidatta."

Salome keinui musiikin tahtiin ja hengitti Aidan tuoksua sisäänsä.
Kaikki järjestyisi kyllä.
"Vaativa sankaripoika."

"Ei se ole iso vaiva", Edison hykersi naurua äänessään.
"Kunhan nykäisette vaatteen pois päältä."

Salome nauroi.
"Soitatko Davidille ja kysyt, onko se okei?"

"En kerro, jos et sinäkään", Edison hymyili puolittain ja Aida pudisti päätään, sulkien hetkeksi silmänsä, keinuen Salomen kanssa.

Salome naksautti kieltään.
"Ei se olisi reilua", hän vastasi huvittuneena.
"Jos saat luvan Davidilta ja Eliltä, se on eri asia."

Edison hymyili ja vilkaisi Aidaa merkitsevä pilke silmäkulmassaan.
Aida suoristautui ja tarttui Salomen käsiin.
"Tanssitaan."

Salome palautti katseensa Aidaan.
"Tanssitaan", hän vahvisti ja antoi musiikin viedä.

Edison katseli lämmin hehku silmissään, tyytyi ihailemaan, sillä hänen lantiotaan ei ollut luotu latinotanssien sulokkuuteen.

Vain ystäviä, Salome muistutti itseään ja keinui musiikin tahtiin.
"Meidän pitäisi päästä tanssimaan kunnolla."

"Missä haluat tanssia?" Aida kysyi ja astui takaisin lähemmäs, kietoen kätensä Salomen vyötärölle ja nojautuen naisen rintaa vasten.

Salome keinutti lanteitaan ja hymyili Aidalle.
"Jonnekin, missä on vilkkuvia valoja. Ei sinulla satu olemaan täällä salaista discoa, Edison?"

"Minun pitää selvästi hankkia sellainen", Edison vastasi.
"Mutta ystävilläni on sellaisia juhlia ympäri Los Angelesia."

"Ehdottomasti", Salome vakuutti ja kiepautti Aidan hellästi ympäri.

"Voimme lähteä sellaisiin vaikka heti", Edison sanoi, ja Aida kiepahti Salomen otteessa, nojautuen sitten painamaan suudelman naisen poskelle, kun kappale loppui.

"Minulle luvattiin elokuvailta", Salome muistutti.
"Kai sinulla on herkkuja kaapissa, sankaripoika?"

"Toki", Edison lupasi.
"Mitä sinun tekee mieli?" mies kysyi nousten pianopenkiltä ja siirtyen harmaan design-sohvaryhmän luo käynnistämään kotiteatteriaan.

Salome pohti.
"Popcornia, jos sinulla on. Ja jotain makeaa. Onko mansikoita vielä?"

"Kyllä vain. Aida, voitko..?" Edison kysyi kotiteatterin äärestä, ja Aida suuntasi keittiöön, nostellen kaapeista kulhon mansikoita, toisen suklaapaloja ja vadin popcornille, jota hän oli halunnut taloon Salomea varten. Sen poksuminen mikrossa oli kotoisaa, vaikka se ei koskaan ollutkaan ollut osa hänen lapsuuttaan.

Salome tanssahteli vielä musiikin loputtuakin.
"Mitä me katsomme?" hän halusi tietää.
"Jonkin elokuvan, missä sinä olet, Edison?"

"Luoja ei", Edison irvisti. Hän ei halunnut pakottaa muita katsomaan elokuviaan, eikä katsella itseään.
"Mutta miten olisi Mission Impossible: Ghost Protocol? Tai Spectre?"

"Kuulostaa hyvältä", Salome vastasi.
"Valitse sinä. Käyn katsomassa, tarvitseeko Aida apua herkkujen kantamisessa."

Aida ei tarvinnut. Hän nosti kulhot avoimen alakerran poikki sohvapöydälle ja vajosi tyylikkäiden koristetyynyjen sekaan, kun Edison napsautti playtä Mahdottomalle tehtävälle. Mies rojahti sohvalle Aidan viereen, silmät innosta syttyen - Tom Cruise oli legenda - ja Aida haki Salomea katseellaan.

Salome poimi itselleen suklaata ja heittäytyi sohvalle Aidan toiselle puolelle.
"Onko tässä tuttujasi, Edison?"

"Muutama", Edison vastasi kietoen kätensä Aidan hartioiden ympärille ja vetäen naisen kainaloonsa.
"Haluaisin tutustua Tom Cruiseen, mutta omiin idoleihin kai pitäisi pitää etäisyyttä. Mielikuva särkyy helposti."

"Hmm."
Salome nosti jalkansa röyhkeästi Aidan ja Edisonin syliin.
Vain ystäviä.
"Sinä olet komeampi. Mikä olisi unelmaroolisi?"

Aida suli hymyyn ja ryhtyi hieromaan Salomen jalkoja.
Edison hykersi naurusta kommentille.
"James Bondin tai Ethan Hawkin veroinen sankari, jonka minä tekisin tunnetuksi."

Salome kipristi varpaitaan hyväksyvästi.
"Ehkä sinun pitäisi lahjoa joku kehittelemään sellainen? Eikö yksi ystävistäsi ole se kirjailija, Aida? Dawn? Joka on naimisissa Tiarnanin kanssa."

"Emmie. Tempest, kyllä", Aida nyökkäsi pyörittäen sormenpäitään Salomen jalkapohjilla.
"Awakeningin kirjoittaja?" Edison kysyi.
"Millä saan lahjottua hänet kirjoittamaan räjähdyksistä ja helikopterista hyppäämisestä ja dramaattisista käsirysyistä?"

Salome kurtisti mietteliäästi kulmiaan.
"Se ei vaikuta hänen tyyliltään", hän myönsi.
"Hän kirjoittaa jumalaista fantasiaa. Onko sinulla käsikirjoittajatuttuja?"

Aida tukahdutti naurun ympärilleen kiertyneen käsivarren hihaan, ja Edisonkin naurahti. Tom Cruisea olisi vaikea nähdä unenomaisissa, kauniissa fantasiatarinoissa. Niissä ei ollut tähän menessä hypätty moottoripyörillä helikoptereihin.
"Ei kovin montaa. Pitää kysellä ympäriinsä. Vaikka olen kyllä nauttinut nykyisestäkin roolista. Joku sanoisi luonnerooliksi."
Aida muksautti miehen treenattuja vatsalihaksia kyynärpäällään.

"Sankaripoika", Salome hymähti ja ojensi toista jalkaansa niin, että saattoi tökätä Edisonia.
"Voisit toteuttaa luonnettasi ja ojentaa suklaan lähemmäs."

Edison virnisti. Minkäs sille voi: jumaluus oli veressä. Hän taputti tökkäävää jalkaa ja ojensi suklaakulhon kuuliaisesti Salomen syliin.
Ja houkutteli sitten Aidaa syömään mansikan tökkimällä sillä naisen huulia, kunnes tämä pyöräytti silmiään ja avasi suunsa, näykäten samalla miehen sormia.
"Mikä sinun luonneroolisi oli?" Edison kysyi Salomelta.

Salome otti suklaan vastaan ja näytti esimerkkiä siitä, että herkuista sai nauttia.
"Jaa", hän hymähti.
"Näkisin itseni aika hyvänä kuningattarena."

Edison nauroi hyväntuulisesti ja taputti heidän syliinsä tuupattuja jalkoja.
"Voin nähdä sen", mies vakuutti vilpittömästi.

Salome kohotti leukaansa.
"Niinkö? Kerro lisää", hän vastasi, heilauttaen armollisesti kättään.

"Sinulla on hyvin kuninkaallinen olemus", Edison vakuutti.
"Sopivat manerismit ja tavat kuningattarelle."

Salomen suupielet nykäisivät.
"Osaat imarrella, sankaripoika."

"En lainkaan niin hyvin kuin haluaisin", Edison huokasi haikeasti ja valui mukavammin sohvalle, halaten Aidan kainaloonsa.
"Ehkä voit opettaa minua?"

Salomen käsi heilahti armollisesti.
"Kenties, kenties. Mikäli meitä huvittaa."

Edison nauroi.
"Ehkä voin ansaita ylhäisyytenne suosion tavalla tai toisella?" mies ehdotti huvittuneena ja kohotti tummaa kulmaansa.

Salome katsoi Edisonia silmiään siristäen.
"Kuka tietää", hän vastasi mystisesti ja ojensi armollisesti heiluneen kätensä silittämään Aidan poskea.

Aida hymyili ja katsahti Salomen poskea. Kiemurrellen sitten irti Edisonin halauksesta ja vaihtoi Salomeen, asettuen naisen kainaloon, painaen päänsä tämän rintakehälle.
"Noh, älkää molemmat hylätkö minua", Edison vetosi.

Salome kietoi käsivartensa Aidan ympärille ja halasi tämän pehmeää vartaloaan vasten. Olisivatkohan heidän sylinsä voineet olla enää enempää erilaiset? Hänen ja Edisonin.
Hän vaihtoi jalkojensa asentoa, niin että ne olivat edelleen Edisonin sylissä.
"Ei sinua ole hylätty, sankaripoika."

"Miten jumalolento päätyy alhaiseksi jalkahierojaksi?" Edison valitti dramaattisesti ja taputti Salomen nilkkaa.

Salome hyrisi naurusta.
"Jumalolentojenkin on kohdattava koettelemuksensa", hän vakuutti.
"Eivätkö ihmiset rakasta sellaisia tarinoita?"

"Luultavasti", Edison huokasi haikeasti. Aida kätki hymynsä Salomen mekon sahraminkeltaiseen kankaaseen ja antoi silmiensä painua kiinni. Energiajuomien ylikulutus tuntui olevan ainoa asia, mikä esti häntä romahtamasta sänkyyn kesken päivän.
"Yleensä niissä on kuitenkin onnellinen loppu."

"Kuka sanoo, ettei tässä ole?" Salome vetosi ja silitti Aidan kylkeä pitkin, rauhallisin vedoin.
"Minä en pidä tarinoista, joiden loppu on onneton."

"Hyvä. Haluatko paljastaa, millaisen onnellisen lopun tämä jumalolento saa?" Edison kysyi väläyttäen naiselle valkoisen hymyn. Aida potkaisi miehen vatsaa toruen.

Salome pudisti päätään.
"Ei se toimi niin", hän vastasi.

"Miksei? Kuka päättää, miten se toimii?" Edison kysyi takaisin.

Salome hymyili.
"Minä", hän vastasi.

"Eikö jumala ole kuninkaiden ja kuningattarien yläpuolella?" Edison haastoi huvittuneena.

Salome naurahti.
"Paitsi jos kyseessä on jumalten kuningatar."

"Oletpas sinä kunnianhimoinen. Mitä jos minä olen jumalten kuningas? Minulla on oma kuningaskunta", hän sanoi.

Salome kohotti kulmaansa.
"Siinä tapauksessa edessä olisi valtataistelu."

"Kuningas on teknisesti ylin arvonimi", Edison muistutti.
"Mutta me hallitsemme siis toki myös seireenejä?" hän varmisti ja silitti Aidan säärtä sormenpäillään.

Salome siristi silmiään.
"Kerro tuo kuningatar Elizabethille", hän huomautti.

"Hän onkin harvinainen poikkeus. Eikä hänellä ole kuningasta", Edison sanoi.
"Jos hänen isällään olisi ollut poika, eikö hän olisi perinyt kruunun?"

Salome tuhahti.
"Kuningatar Elizabeth I. Hatshepsut. Maria Theresa. Keisarinna Wu Zetian. Catherine II. Kuningatar Victoria."

"Ja pointtisi on?" Edison kysyi huvittuneena.

"Että on turha kuvitella, että kuningas olisi aina kuningattaren yläpuolella", Salome vastasi.

"Sanoinkin teknisesti", Edison muistutti.
"Kuten korttipakoissa. Ja useimmissa mytologioissa."

"Mytologiasi ja korttipakkasi ovat väärässä", Salome ilmoitti päättäväisesti.

Mies nauroi.
"Minkä perusteella?"

"Koska minä sanon niin", Salome vastasi kuningattaren määrätietoisuudella.

"Kuningaskuntasi taitaa olla diktatuuri", Edison arveli.
"Pää poikki ja sitä rataa?"

Salome tuhahti.
"Alamaiseni jumaloivat minua", hän vakuutti.
"Valavat muotoni patsaisiin."

"Missä tällainen valtakunta on?" Edison kysyi.

"Valtameren tuolla puolen", Salome vastasi kättään heilauttaen.

"Asuuko siellä seireenejä?" Edison kysyi piirtäen sormenpäillään Aidan sääreen.

Salome pohti.
"Uskon, että Aida osaa kertoa siitä paremmin."

Aida naurahti ja veti jalat lähemmäs itseään, katsahtaen Edisonia vedoten.
"Onneksi elokuvan kuvausten pitäisi alkaa parin kuukauden sisällä. Tosin, minulla ei ole mitään Karibialla loikoilua vastaan", mies pohti.

Salome katsahti Edisonia.
"Oletko ruskettuvaa vai palavaa lajia?"

Edison nosti paitaansa ja näytti ruskettuneita, treenattuja vatsalihaksiaan.
"Sano sinä", mies virnisti.

Salome tökkäsi lihaksia varpaallaan.
"Ei hullummin", hän myönsi.

"Kiitos", Edison vastasi ja vilkaisi katseensa elokuvaan keskittänyttä Aidaa silmäkulmastaan.
"Me voimme loikoa yhdessä rannalla, kun Aida on kuvauksissa."

"Queridaparka", Salome totesi ja suukotti Aidan hiuksia.
"Sinun ei kannata makoilla auringossa ilman kunnon suojakerrointa ja hattua."

"Tiedän", Aida huokasi onnettomana. Hänen oli turha haaveilla kauniista rusketuksesta.
"Minun taitaa olla paras käydä nukkumaan. Mutta jatkakaa te vain", hän sanoi nousten sohvalta.

Salome päästi Aidan otteestaan. Hänen sydäntään kivisti, kun hän katseli kutistunutta hahmoa.
"Olen odottanut, että pääsen nukkumaan viereesi", hän muistutti ja nousi itsekin ylös.
"Luultavasti kaikille tekee hyvää käydä untenmaille. Varsinkin, kun Edisonin täytyy nousta aikaisin huolehtimaan aamupalasta."

Edison suli hymyyn.
"Kiitos muistutuksesta", mies nauroi ja etsi puhelimensa, kirjaten itselleen samanlaisen.
"Nuku hyvin", Aida sanoi, ennen kuin lähti yläkertaan, houkutellen Salomen mukaansa.

"Kauniita unia, sankaripoika", Salome toivotti hymyillen ja painoi suukon Edisonin hiusten joukkoon ennen kuin seurasi Aidaa.
Kaikki kääntyisi vielä parhain päin.

Aida istahti tuhdin sängyn laidalle makuuhuoneessa, joka oli alkanut tuntua kodilta, ja suki punaisia hiuksia taakse.
"Ota vain kylpyhuone ensin", hän kannusti ja soi Salomelle puolittaisen hymyn.

Salome tekisi niin.
Mutta ensin hän heittäytyi sängylle ja veti Aidan mukaansa halaukseen.
"Minulla on ollut ikävä."

"Niin minullakin sinua", Aida vakuutti, ääni sahraminkeltaisen mekon vaimentamana. Hän kietoi kätensä Salomen ympärille ja rutisti.

Salome painoi suukon Aidan otsalle ja sitten kummallekin poskelle.
"En malta odottaa, että pääsemme Karibialle."

Aida hymyili.
"Hyvä. Haluan, että saat nauttia siitä koettuasi Lontoon koleuden minun takiani. Vai ehkä myös Davidin?"

Salome hymyili.
"Myös Davidin", hän myönsi.
"Ikävöin häntä kamalasti."

"Voi kullannuppu", Aida vetosi hipaisten Salomen nenänpäätä.
"Tiedäthän, että voit lähteä hänen luokseen koska vain haluat?"

Salome huokaisi.
"Tiedän", hän vakuutti.
"Mutta sitten ikävöisin taas sinua."

Aida naurahti.
"Olen pahoillani. Vaikea valinta?" hän kysyi.

"Mahdoton", Salome vastasi.
"Mutta ehkä kärsiminen on romanttista."

"Ehkä", Aida nauroi. Se ei tuntunut siltä hänestä, mutta varmasti kärsimystäkin oli erilaista.
Hän painoi katseensa ja nousi ylös, vaeltaen valtavien, uima-altaan ylle antavien ikkunoiden ääreen.
"Oletko nähnyt Eliä?"

Salome nousi istumaan sängyn laidalle ja katseli Aidaa.
"Muutaman kerran", hän vastasi.
"Hänkin ikävöi sinua."

Aida kietoi käsivarret ahdistuneena ympärilleen.
"Onko hän kunnossa? Voiko hän hyvin?"

Salomen kulmat kurtistuivat ja hän nousi seisomaan.
"Hän oli ihan oma itsensä", hän vastasi ja käveli Aidan vierelle. Hän kosketti naisen selkää varovasti.
"Onko jokin vialla, querida?"

"Ei. Ei kai", Aida vastasi. Hän ei osannut pukea sanoiksi tunnetta, joka tuntui rutistavan hänen rintakehänsä kasaan.
"Ehkä meidän pitäisi käydä nukkumaan."

"Hei..." Salome vetosi ja silitti Aidan selkää.
"Sinun ei tarvitse puhua, jos et halua. Tai jos et pysty. Mutta minusta näyttää siltä, että jokin ahdistaa sinua."

Aida naurahti melkein itkuisesti ja sukaisi väkivaltaisesti hiuksiaan. Edison oli sanonut samaa hänen saapumisestaan saakka.
"En osaa pukea sitä sanoiksi. Ei sillä ole merkitystä. Kunhan olen tulossa hulluksi."

Salomen kulmat painuivat kurtistukseen.
"Querida", hän vetosi ja yritti vetää Aidan halaukseen.
"Et ole yksin. Sinulla on minut."

Aida nojasi otsansa Salomen solisluuta vasten ja hengitti syvään. Ahdistus sai hänet tuntemaan kuin hän olisi tukehtumassa, mutta se oli vain hänen päässään.
"Olet kultainen. En tiedä, mitä tekisin ilman sinua."

Salome painoi suudelman Aidan hiusten joukkoon.
"Jos sinulla ei ole sanoja, joilla kuvata tunnetta juuri nyt, se ei haittaa. Kunhan tiedät, että jos ja kun sanat löytyvät, minä haluan olla tukenasi. Kuunnella."

"Olet hyvin ystävällinen", Aida vakuutti ja suoristautui halauksesta. Hän soi Salomelle puolittaisen hymyn ja istahti takaisin sängylle, napittaen auki mekkonsa.

Salome kosketti vielä Aidan poskea ennen kuin suuntasi kylpyhuoneeseen. Hän palasi takaisin suu piparmintulta maistuen ja kiskaisi okrankeltaisen mekon päänsä yli, jaksamatta vaivautua nappien kanssa.
"Kylpyhuone on sinun, querida."

Aida peseytyi nopeasti, katseli eksyneitä, vainottuja silmiään ja tunnusteli epäröiden kehoaan peilin ääressä.
Oliko hänellä ongelma?
Hän vaihtoi liian suureen t-paitaan ja kömpi Salomen viereen sänkyyn.
"Saanko olla lähelläsi vai rikkooko se rajoja?" hän kysyi epävarmana.

Salome oli sillä välin vaihtanut ylleen persikanvärisen, pitsikoristellun topin ja samaa sarjaa olevan shortsialaosan. Hän oli letittänyt hiuksensa pikaisesti kahdelle pikkuiselle letille ja pujahtanut untuvaisen peitteen alle.
Kysymys sai hänen kulmansa kurtistumaan.
"Totta kai saat tulla lähelle."

"Sitä kuulee kauhutarinoita", Aida sanoi painautuen Salomea vasten, nojaten päänsä naisen olkaan.
"Väärin kohdelluista ja turhautuneista assistenteista, joilta vaaditaan sopimattomia asioita."

Salome halasi Aidan kainaloonsa.
"No, minä en ole yksi niistä assistenteista. Olen päinvastoi aina vakuuttanut kaikille, kuinka onnekas olen. Olet mahtava työnantaja. Ja ystävä."

Aida nauroi väsyneenä.
"Toivon, että voisin olla", hän sanoi ja kätki kasvonsa, hengittäen syvään Salomen tuoksua.
"En silti halua tehdä oloasi epämukavaksi."

Salome tuhahti.
"Querida, minä olen isän puolelta portugalilainen ja äidin puolelta espanjalainen", hän muistutti.
"Kai tiedät, ettei meillä Etelä-Euroopassa tiedetä sellaisesta asiasta kuin henkilökohtainen tila?"

Aida hymyili.
"Hyvä niin." Salomen läheisyys oli jotain, mitä hän kaipasi. Se ei vaatinut mitään. Se ei saanut häntä katoamaan naamion taakse.
"Nuku pitkään huomenna, kullannuppu."

Salome painoi suukon Aidan poskelle.
"Sinäkin, querida", hän kehotti.
"Siihen saakka, että oma sankaripoikamme saapuu aamiaistarjottimen kanssa."

Lauantai 25. huhtikuuta 2020, ilta, Los Angeles

Salomen oli pakko myöntää, että ajatus 11 tunnin lennosta oli paljon siedettävämpi, kun tiesi sen tapahtuvan ensimmäisessä luokassa. Hän ei osannut edes hävetä sitä, vaikka se saikin hänen olonsa tuntumaan hemmotellulta.
Oli melkein haikeaa jättää akvaariotalo taakseen, toistaiseksi.
Hän seisahtui Aidan huoneen oven taakse ja koputti.
"Aida, auto on odottamassa."

Luultavasti koputus osui täydelliseen hetkeen. Aida nykäisi katseensa irti ylellisen kylpyhuoneen peilistä, jossa peilikuva tuntui maanittelevan häntä hankkiutumaan eroon hyvin tuhdista smoothiesta ja lounaasta ja päivällisestä. Hän tunsi ruoan painon, täyden tunteen, kuvottavan määrän kaloreita takertumassa kehoonsa, paisuttamassa ja turvottamassa sitä.
Ei, hän ei lähtisi uudelleen tälle tielle, hän muistutti itseään tiukasti, pyyhkäisi mustan, kullanhehkuisten kukkien kirjoman mekon helman suoraksi ja nosti käsilaukun olalleen.
"Mennään, kullannuppu", hän totesi hymyillen ja tarttui Salomen käteen.
Edison odotti alakerrassa farkkuihin ja valkoiseen kauluspaitaan pukeutuneena, tietäen katuvansa sitä, kun he pääsisivät Saint Lucian yli 30 asteen kosteankuumaan ilmastoon.

Salome oli valinnut ylleen valkean, pitsikoristeisen paidan ja lämpimän oranssin, polvimittaisen hameen. Vaatteet, joissa olisi mahdollisimman mukava lentää.
"En malta odottaa, että pääsemme perille."

Aida hymyili nyt vilpittömästi, lämpöä kalpeissa silmissä, ja nojautui painamaan suukon Salomen poskelle.
Matkalaukut olivat jo autossa, ja matkustajat pakkautuivat sisään. Myös Holland näytti olevan hyvin innoissaan, kukkakirjaillussa kauluspaidassa, aurinkolasit hiusten joukkoon unohtuneena.
"Onko jotain, mitä odotat erityisesti?" Aida kysyi assistentiltaan, istuen tämän ja Edisonin välissä takapenkillä.

"Aurinkoa", Salome vastasi joutumatta miettimään.
"Ja valkoisia rantoja. Lämpöä."

"Olen onnellinen", Aida vakuutti punoen heidän sormensa lomittain. Los Angelesin pimentynyt yö liukui ohi tummennettujen ikkunoiden takana, kun auto kiidätti heitä kohti LAX:n yksityistä terminaalin sisäänkäyntiä.
"Lupaathan minulle nauttia olostasi ja lomailla?"

"Lupaan nauttia olostani", Salome vastasi.
"Mutta lomailen vain, jos saan sinullekin järjestettyä vapaata aikaa."

"Älä huoli, kullannuppu. Minä nautin kuvauksista – ja haluan sinun nauttivan saaresta ja rannoista ja auringosta", Aida muistutti.

Salome mutristi suutaan.
"Sinäkin olet vain ihminen, querida."

"Olen, olen", Aida vakuutti. Mutta varsinkin ulkomailla aidoissa maisemissa kuvaaminen oli kallista, eikä kuvausaikaa voisi heittää hukkaan, koska hänen teki mieli tehdä jotain muuta.
Auto liukui pysähdyksiin terminaalin ovien eteen, ja Holland saattoi suojattinsa sisään, turvaan paparazzien välkkyvältä, ahnaalta huomiolta, kun Sullivan ja kuljettaja toivat matkalaukut perästä.

Jonakin päivänä Salome saattaisi syyllistyä viharikokseen paparazzeja vastaan.
Mutta nyt hän vain puristi Aidan kättä, suuret aurinkolasit silmillään. Eivät suojana kuvia vastaan, vaan suojana välkettä vastaan.
"Tahtoisitko jotakin ennen lentoa, querida? Juotavaa?"

Aida pudisti päätään. Hän hymyili ystävällisesti lentovirkailijoille, jotka käsittelivät heidän lippunsa ja passinsa ja lähettivät matkalaukut ruumaan, ja tukahdutti kikatuksen nähdessään, miten herkästi Edison sai ihmisten posket punehtumaan. Hävytön flirttailija.
He selvisivät myös yksityisestä turvatarkastuksesta nopeasti ensimmäisen luokan aulaan, missä tunnelma oli aivan erilainen kuin muualla lentokentällä. Heidän ei tarvinnut myöskään odotella lentokoneen pääsyä, sillä se taattiin heidän seurueelleen ensimmäisenä.

Millaistahan olisi voida tuntea itsensä näin tärkeäksi?
Mutta Salomen ajatukset hakeutuivat nopeasti muualle. Hän nappasi pikaisen kuvan Davidille ennen kuin he nousivat koneeseen, ja varmisti, että hänen laukussaan oli varmasti kaikki, mitä lennon aikana voisi tarvita.
Sitten oli enää noustava koneeseen. Hetkeen ei tarvitsisi stressata aikatauluista tai mistään muustakaan.

Edison tutustui ensimmäisen luokan lentoemäntiin sillä välin, kun Aida asetti ääntään suojelevan hengitysmaskin kasvoilleen. Sen läpi keskusteleminen oli vaikeaa, mikä antoi hänelle liikaa aikaa ajatella.
Kun hän ajatteli, ahdistus kasvoi. Ja kun ahdistus kasvoi, hän pelkäsi tekevänsä typeryyksiä.
Eikä hänen tarvinnut olla lukittuna ajatustensa seuraan kuin reilu 11 tuntia.

Maski ei estänyt Salomea kurkottamasta heitä erottavan väliseinän yli ja puhumasta Aidalle. Hän oli varannut matkalukemiseksi muutaman muotilehden, joiden sivulta hän saattoi poimia vaatekappaleita Aidalle esitettäviksi.
"Tämä sopisi sinulle kauniisti", hän totesi riikinkukkokuviolla koristelusta sinisestä mekosta.

Aida katseli Salomea kiitollisena. Miten onnekas hän oli. Hän oli ollut kauhuissaan assistentista, kapinoinut ajatusta vastaan – ja nyt hän ei selviäisi ilman Salomea. Mutta Salome oli hänen ystävänsä, paras ystävä Elin jälkeen.
Elin ajatteleminen sai ahdistuksen möyrimään.
Hän kurottui hipaisemaan Salomen hiuksia arvostuksen merkkinä ja keskittyi ahdistuksen sijasta tervetulleeseen viihteeseen.
Silti hän oli helpottunut, kun laskeutumisesta kuulutettiin ja Saint Lucian smaragdinvihreä paratiisisaari ilmestyi auringossa välkehtivän Karibianmeren ja Atlantin väliin.

Lentäminen ensimmäisessä luokassa todella oli paljon, paljon mukavampaa.
Kukaan ei kuorsannut korvan juuressa, eikä lapsi kirkunut ääntään käheäksi.
Hän kurotti nähdäkseen maiseman.
"Meu Deus miten kaunista."

Jäänsinisissä kissansilmissä viipyi lämmin hehku, kun Aida seurasi Salomen ilmeitä. Salome auttoi häntä jatkuvasti – oli ihanaa voida antaa naiselle jotain takaisin. Vaikka hän pelkäsi, ettei hänen assistenttinsa suostuisi heittäytymään lomalle niin kuin hän toivoi.
Lentokone laskeutui alemmas turbulenssin ravistelemana ja otti kontaktia kiitorataan pari kertaa uudelleen ilmaan pompahtaen, ennen kuin pysähtyi renkaat vinkuen ja sauhuten. He olivat perillä.

Salomen sydän hakkasi hieman lujempaa, ja hän oli kurkottanut poimimaan Aidan käden omaansa.
Mutta he olivat perillä.
Hän vinkaisi jännityksestä.

Pieni lentokenttä Saint Lucian pienen pääkaupungin keskellä oli hyvin erilainen kuin LAX. Siellä ei ollut ylellisiä, erillisiä tiloja ylemmän luokan matkustajille, mutta ei myöskään röyhkeitä laumoja paparazzeja.
Siitä huolimatta sosiaaliseen mediaan päätyi kiertämään kiireisiä näppäyksiä heistä kävelemässä lentokentän poikki tai nousemassa odottavaan autoon.
Yli 30 asteen lämpötila sai Los Angelesin tuntumaan kylmältä, ja Aida kohotti suurten aurinkolasien puoliksi peittämät kasvonsa onnellisena iltapäivän kuumaa, kirkasta aurinkoa ja hehkuvansinistä taivasta kohti, ennen kuin nousi autoon.

Lämpö.
Salome tunsi, kuinka auringon voima täytti hänen kehonsa, niin kuin hän olisi ollut sitä kohti kurottava kukka. Lämpöä ja valoa.
Hän ei ollut varma, miten selvisi Lontoossa. Mutta sillä ei ollut nyt väliä.
Hän väläytti Aidalle säteilevän hymyn kivuttuaan autoon tämän vierelle.

Aida vajosi penkin selkänojaa vasten ja nautti kuumankosteasta ilmavirrasta, joka suhisi sisään raotetuista ikkunoista auton lähtiessä liikkeelle.
Ilmassa yhdistyi lämmön, trooppisen kasvillisuuden ja meren jokseenkin pistävä tuoksu. Los Angelesin ja Lontoon rinnalla pikkuruinen pääkaupunki muodostui matalista, hyvin värikkäistä taloista ja pörheistä palmupuista teiden varsilla.
Tie mutkitteli tiuhaan kukkuloiden ja rinteiden rinteillä, ja mitä kauemmas Castrieisistä he ajoivat, sitä vaatimattomammalta talot teiden varsilla näyttivät. Näköalapaikoilta avautui näkymä kuumassa auringossa rusehtavan sävyn saaneisiin, vihreän metsän peittämiin vuoriin ja niiden väliin jääviin, pieniin kaupunkeihin, joita Aida katseli haaveikkuuden ja unisuuden sekoituksella niiden lipuessa ohi ikkunoiden takana.
Ladera Resort, sekin värikäs hotelli keskellä smaragdinvihreää, trooppista sademetsää, sijaitsi puolentoistatunnin ajomatkan päässä etelässä. Korkealla metsäisessä rinteessä sijaitsevasta hotellista avautui pysäyttävät näkymät saaren tunnetuille Piton-vuorille sekä Karibianmeren hehkuviin vesiin.

Siinä vaiheessa Salome jo itki.
"Voi Aida, katso miten kaunista", hän vetosi ääni särkyen.
"Tuo vuorikin tuolla..."

Aida kielsi itseään nauramasta ja sen sijaan painoi suukon Salomen kämmenselälle. Edison vaihtoi hänen kanssaan lämpimiä, huvittuneita katseita etupenkiltä.
Punertavan, lämpimän puun dominoima hotelli ja sitä ympäröivä, elinvoimaisen vihreä kasvillisuus imaisivat heidät sisäänsä kuin suojaava peitto. Kapeat, kiviset polut kulkivat rakennukselta toiselle ja niiden varsilla riippui kolibreille tarkoitettuja ruokinta-asemia, joiden ääreen Aida oli ollut jäädä jumiiin toistuvasti edellisellä kerralla.
"Tervetuloa takaisin!" siististi pukeutunut, heistä huolehtiva hovimestari toivotti auton pysähtyessä hotellin edustalle, tarjotin värikkäitä, trooppisia drinkkejä käsissään.

Salome itki hieman lisää, kun näki pikkuiset kolibrit. Ja lähetti niistä kuvan Davidille, todennäköisesti kymmenennen tai yhdennentoista lyhyen matkan aikana.
"Ne ovat niin pieniä", hän vetosi Aidalle ja poimi värikkään drinkin itselleen.

"Drinkit?" Aida kysyi hajamielisesti, siemaisten omastaan ja vaihtoi sitten poskisuudelmia tutun, tummaihoisen miehen kanssa.
"Huvilanne on valmiina", mies lupasi.
"Oletko varma, ettet haluaisi mieluummin omaa huonetta?" Aida varmisti Salomelta.

Salome katsoi Aidaa hetken häkeltyneenä.
"Mitä? Ei, kolibrit."
Hän pyyhkäisi silmiään vapaalla kädellään.
"En. Minä olen sosiaalinen olento."

Aida hymyili ja puristi Salomen kättä.
"Samat toiveet kuin edellisellä vierailullanne?" hovimestari varmisti, ja Edison nyökkäsi, kietaisten käsivarren Aidan hartioiden ympärille ja painaen suukon punaisiin hiuksiin.
"Tulkaahan", Edison kannusti ja viittasi heitä seuraamaan kauempana varsinaisesta hotellista sijaitsevalle huvilalle, jossa he olivat asuneet Aidan kanssa myös edellisellä vierailulla.

Salome unohti hetken huolehtia siitä, että Edison ja Aida olivat vain ystäviä eivätkä muuta.
Hetken hän Eli ja hengitti uskomatonta maisemaa, ja puristi Aidan kättä.
"Täällä on uskomatonta, querida."

"Olen onnellinen, että olet sitä mieltä", Aida vakuutti vilpittömästi ja päästi Salomen sisään edellään. Voimakkaan punertavalla puulla, turkoosilla, vaaleansinisellä ja pehmeillä, kellertävillä sävyillä sisustettu huvila heijasti perinteistä sisustuskulttuuria. Infinity-uima-altaasta avautui saumaton näkymä Piton-vuorille ja turkoosinsiniseen mereen kaukana, kaukana heidän alapuolellaan.
Kahdesta makuuhuoneesta toinen kuuluisi Edisonille ja toinen heille. Hollandilla oli oma huoneensa varsinaisen hotellin puolella.

Salome huokaisi ääneen.
"Pelkään, että herään kohta", hän myönsi ja tarttui Aidan käteen.
"Tämä on kuin paratiisi."

Aida nojautui painamaan suukon Salomen poskelle.
"Olet hyvin hereillä", hän sanoi johdattaen naisen heidän makuuhuoneeseensa. Hyttysverhoin suojattu pylvässänky dominoi taivaansiniseksi maalattua, hempeää huonetta.
"Mitä haluat tehdä ensimmäiseksi?"

Salome katsahti Aidaa.
Sitten suurta sänkyä.
Ja taas Aidaa.
Ja sitten hän loikkasi sängylle vatsalleen hyttysverhojen lomaan.

Aida hymyili ja nojasi puiseen pylvääseen.
"Päiväunet, ehkä?" hän arvasi ja kiitti hotellin työntekijää, joka kantoi heidän laukkunsa huoneeseen.

Meri oli kaunis.
Aurinko oli kaunis.
Kaikki oli kaunista.
Mutta sänky oli pehmeä.
Salome ojensi houkutellen kättään kohti Aidaa.

Aida vajosi selälleen sängylle Salomen viereen ja pudotti dramaattiset Jimmy Choon korkokengät jaloistaan, kipristellen varpaitaan.
"Olen onnellinen, että olet täällä kanssani."

Salome oli potkinut omat ballerinansa jalasta samalla liikkeellä, jolla oli paiskautunut sänkyyn.
Nyt hän saattoi kierähtää kyljelleen ja kietoa käsivartensa Aidan ympärille.
"Minäkin", hän myönsi.

Aida hymyili ja silitti Salomen käsivartta. Makuullaan oleminen oli riskialtista, sillä väsymys uhkasi saada kiinni.
Parvekkeen avoimista ovista sisään virtasi vain lämmin, mereltä tuoksuva tuuli ja ilman täytti tuulen humina vihreissä metsissä ja meren kaukainen kohina.
Silmät painuivat kiinni.

Salome hymyili.
Ja kädet edelleen Aidan ympärille kietoutuneina antoi omienkin silmiensä painua kiinni.
Aaltojen ääni oli jumalainen.

Ei vaatinut montaa minuuttia, että Aida nukahti. Lentokoneessa suurimmaksi osaksi valvottu yö teki siitä luvattoman helppoa.

Salome oli siitä hyvillään.
Hänen puhelimensa herättäisi heidät aina, kun niin olisi tarpeen. Hän oli ohjelmoinut hälytyksen valmiiksi.
Niin, että Aida saisi levätä.
Hänkin vaipui keveään uneen.

Edison ilmestyi ovensuuhun punaisissa uimashortseissa ja viittoili Aidaa mukaansa pantomiimilla, joka teki hiljaa pysymisestä vaikeaa.
Tovin Aida oli vain katsellut pylvässängyn katosta, kuunnellen Salomen rauhallista hengitystä, mutta nyt hän yritti nousta mahdollisimman hiljaa ollakseen herättämättä naista, ja etsiä Ralph Laurenin mustavalkoisen uimapuvun matkalaukustaan.

Salomea ei huijattu pantomiimeilla tai millään muullakaan.
Kun lämpö hänen viereltään katosi, tummat silmät avautuivat unisina. Hän kömpi istumaan, muutama kosteuden kihartama suortuva poskeen tarttuneena.
"Mitä te suunnittelette?"

"Anteeksi, kullannuppu, en halunnut herättää", Aida sanoi suoristautuen uimapuku käsissään.
"Olemme vain menossa uima-altaaseen. Jatka vain unia, jos olet väsynyt."

Salome hieraisi silmiään.
"Minäkin haluan uimaan", hän ilmoitti.
Ja karkotti mielestään ajatuksen, että Aida ja Edison olisivat kaivanneet kahdenkeskistä aikaa. Koska nämä olivat vain ystäviä.

"Hyvä", Aida vakuutti lämpimästi hymyillen ja kosketti Salomen säärtä, ennen kuin kävi vaihtamassa uimapuvun ylleen kylpyhuoneessa.
Loiskahdus kertoi Edisonin jo sukeltaneen viehättävään infinity-altaaseen.
Uimapuku ei istunut hänen ylleen samalla sulavuudella kuin mallille ja hetken Aida tunnusteli vatsaansa, kylkiään ja teräviä lonkkaluitaan epäillen, ennen kuin sysäsi asian mielestään ja suuntasi myös altaalle.

Salome oli vaihtanut sillä välin keltaisiin, polkkapilkullisiin bikineihin, joiden yläosa nousi korkealle vyötärölle ja olkaimet sai sidotua niskaan rusetille.
"Aida, laitoithan aurinkovoidetta?" hän varmisti seuratessaan naista altaalle.

"Ai niin", Aida irvisti. Altaan ylle varjon heittävä huvila varmaan suojaisi häntä pahimmalta, eikä hän varmaan viipyisi vedessä kauaa.
"Autan mielelläni", Edison ilmoitti ja sukaisi märkiä, paksuja hiuksia taakse kasvoiltaan, kun nousi altaasta etsimään aurinkorasvaansa.

Salome oli jo ehtinyt poimia aurinkovoidepurkin pienestä olkalaukusta, joka mahtui hänen suurempaan olkalaukkuunsa.
"Tässä", hän tarjosi Aidalle.
"Siinä on kunnon suojakerroin."

"Kiitos, olet kultainen", Aida vastasi ja nousi istumaan altaan laidalle, missä saattoi levittää rasvaa varovasti kasvoilleen.
Edison liittyi pian seuraan ja auttoi enemmän kuin mielellään levittämään aurinkovoidetta niskalle, hartioille, käsivarsille, nenä punaisia hiuksia hipoen.

Vain ystäviä.
Salome istahti sillä välin altaan laidalle ja työnsi jalkansa veteen. Hänen sydämensä oli pakahtua, kun hän katseli maisemaa ja allasta. Meren tuoksu oli tuttu.

Huulet hipaisivat hänen korvaansa, ja lämmin hengitys sai kylmät väreet kulkemaan alas selkää. Aida tönäisi Edisonia leikkisästi kauemmas ja pulahti altaaseen, uiden reunan luo, joka näytti yhtyvän suoraan maisemaan.
Edison naurahti, hylkäsi aurinkovoiteen ja hyppäsi altaaseen räiskyttäen vettä korkealle ilmaan.

Salome kurtisti kulmiaan. Aurinkovoiteen olisi pitänyt antaa imeytyä, ennen kuin...
Mutta Aida oli aikuinen ihminen.
Hän kiljahti, kun vettä räiskyi hänen päälleen, ja pulahti sitten altaaseen.

Aida lipui Salomen luo, kesyttömät, punaiset hiukset nutturaksi pään päälle koottuna, ja tarttui naisen käsiin.
"Lupaa minulle, että nautit olostasi ja tästä paikasta, kun olen kuvauksissa."

Salome mutristi suutaan.
"Kuka sinusta sitten huolehtii?"

"Minä", Aida nauroi kehräten.
"Selvisin täällä edelliset kuukaudet, selviän nytkin, vaikka ottaisit vähän aikaa itsellesi."

Salomen silmissä häivähti huoli.
"Olit unohtaa aurinkovoiteen", hän muistutti.

"Totta, mutta olen selviytynyt hengissä", Aida rauhoitteli. Edisonkin lipui heidän luokseen, iho jo nyt auringosta lämpimänä hehkuen.

Juuri ja juuri, Salome huomautti mielessään.
Mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi ollut poissa pidempään?
"Annat heidät ajaa sinut työskentelemään itsesi hengiltä."

Aida kikatti.
"Minulla on kaikki ihan hyvin", hän vakuutti. Haasteet ruoan kanssa eivät liittyneet työhön.
"Nautin kuvauksista."

Mutta kun ei ollut.
Mutta Salome ei käynyt inttämään vastaan.
"Minusta tulee vielä laiska."

"Se on vain hyvä", Aida vakuutti.
"Tällaisessa paikassa kuuluukin vain laiskotella." Edison nyökkäsi ollen ehdottomasti samaa mieltä. Hotellin työntekijä toi heille tarjottimen värikkäitä drinkkejä, ja mies kiitti avokätisesti, ennen kuin poimi yhden ja ojensi toisen Salomelle.

"Minusta tulee ikuisuuslaiska", Salome vastasi ja otti drinkin vastaan, vaikka hänen ei olisi pitänyt.
"Katso nyt minua, laiskottelen uima-altaassa drinkki kädessä keskellä päivää."

"Kuten sinun pitäisikin", Aida lupasi. Edison kilautti laseja Salomen kanssa ja otti pitkän kulauksen.
"Mikä olisi parempi tapa viettää aikaa?" mies kysyi.

Salomen oli vaikea keksiä kieltävää perustelua.
"Aiotko sinä vain lomailla, Edison?"

"Ehdottomasti", Edison vakuutti. Onneksi hän nautti treenaamisesta ja urheilusta, joten kunnossa pysyminen kävi sekin lomailusta.
"Kun Aida lähtee aamulla kuvauksiin, me voisimme lähteä alas merenrantaan."

Salome mutristi suutaan.
"Se kuulostaa ihanalta", hän vastasi.
"Ja hirveän epäreilulta."

"Ei ollenkaan", Aida vakuutti.
"Nautin kuvauksista. Sitä paitsi, he hemmottelevat minua aivan liikaa."

Salome kurtisti kulmiaan.
"Hemmottelua ei voi koskaan olla liikaa."

"Oletko varma?" Aida kysyi ja vilkaisi kaihoten kauniita drinkkejä. Mutta jos hän halusi suojella ääntään, hän ei voisi leikkiä alkoholilla.

"Olen", Salome vastasi.
"Se on minun elämänfilosofiani."

"Millaisesta hemmottelusta sinä itse nautit?" Aida tiedusteli hymyä silmissään. Edison oli nostanut vapaan kätensä hänen niskalleen ja möyhensi lennon jäykistämiä lihaksia.

Vain ystäviä.
Salome laski puolittaisen drinkkilasin altaan reunalle ja kellahti selälleen veden kannateltavaksi. Aurinko hyväili hänen kasvojaan, ja olo oli onnellinen.
Olisi ollut ihanaa jakaa tämä Davidin kanssa.
"Mikään hemmottelu ei ole pahasta", hän vastasi.
"Mutta rakastan hyvää ruokaa ja juomaa ja hellyyttä. Suklaata."

Aida yritti painaa ne mieleensä. Hän halusi hemmotella Salomea. Kiitoksena siitä, mitä nainen teki hänen vuokseen.
Hän karkasi Edisonin kosketukselta ja ui lähemmäs Salomea, punoen sormensa naisen käteen ja kellahtaen kellumaan tämän vierelle.

Salome puristi Aidan kättä hellästi.
"Pelkään edelleen, että herään yhtäkkiä", hän myönsi.
"Sateisessa Lontoossa."

"Jos niin kävisi", Aida totesi katsellen sinistä taivasta, jolla ajelehti pumpulipilviä laiskan tuulen työntäminä, "soita minulle ja hankin sinulle liput tänne."

Salome nauroi kehräten.
"Ehkä voisin saada tänne myös Davidin?" hän ehdotti.
"Ja sinä Elin. Ja joku Edisonille. Ällöttävän suloinen parisuhdeloma."

Aida yritti hymyillä, mutta se tuntui pakotetulta. Eli. Ahdistus nosti päätään ja kouraisi häntä kylmänä. Tämä ei ollut reilua miestä kohtaan. Hän ei ollut koskaan kohdellut miestä tämän ansaitsemalla tavalla.
Edison painoi katseensa, surumielinen hymynhäivähdys suupielessään, ja heidän välilleen laskeutui hetkeksi painava, vaivaantunut hiljaisuus.
"Tarjoan mielelläni sinulle ja Davidille paratiisiloman milloin vain haluatte", Aida kiirehti sanomaan.

Salome huokaisi.
"En usko, että hän pääsee irtautumaan teatterista niin pitkäksi aikaa", hän totesi kärsien eron tuskaa.

"Se on sääli", Aida myönsi, tietäen hyvin työn joustamattomuuden.
"Mutta toki näyttelijöilläkin on lomansa."

"Niin", Salome myönsi.
"Te olette vain kovin intohimoista väkeä työn suhteen."

Aida kehräsi naurusta. Se oli totta.
Aurinko oli lipunut kuin huomaamatta taivaanrantaan ja taivas leiskui vaaleanpunaisen, oranssin ja purppuran sävyissä, värjäten myös meren. Se oli taivaallisen kaunista.
"Minun on parasta lähteä valmistautumaan", hän totesi ja nousi altaasta. Nyt Awakeningia kuvattiin myös öisin.

Salome mutristi suutaan ja ojensi kättään tarttuakseen Aidan nilkkaan.
"Onko se ihan välttämätöntä?" hän kysyi.
"Ihan, ihan välttämätöntä?"

"Luultavasti he pahastuvat, jos en tule töihin", Aida kikatti ja keinutti käsiään vedessä nilkan ollessa Salomen otteessa.
"Mutta te voisitte hyvin jäädä tänne nauttimaan illasta. Selviän kyllä kuvauksissa."

"Mitä, jos lähetetään Edison sinun tilallesi?" Salome ehdotti.
"Mitä sanoisit siihen, sankaripoika?"

"Epäilen heidän huomaavan vähintään siinä vaiheessa, jos yritän lumota seireenin laululla", sankaripoika arveli.

Salome hihitti ja irrotti otteensa Aidan nilkasta.
"Lumoa heidät katseellasi."

"Totta. Kukaan ei huomaa eroa välillämme. Tummanruskea tai vangitseva jäänsininen. Käytännössä identtiset kaksoset", Edison myönsi ja Aida nousi nauraen altaasta, lähtien pukeutumaan.

"Sitähän minäkin!" Salome vastasi naurua äänessään.
Ja nousi sitten istumaan uima-altaan laidalle.
"Oletko varma, ettet halua minua mukaan, Aida?"

"Olen. Haluan, että nautit illasta täällä miten parhaaksi näet", Aida vakuutti.
"Edison tuntee kaikki parhaat ravintolat lähistöltä."

Röyhkeästi vettä tippuva Salome seurasi Aidaa.
"Tiedätkö, kuinka pitkään sinulla menee, querida?"

"En, kuvaustiimi on toivoton aikataulujen ennustamisessa", kuiviin alusvaatteisiin ja polkkapilkkuiseen, tummansiniseen mekkoon vaihtanut Aida vastasi.
"Mutta olen tehnyt tätä samaa edelliset kuusi viikkoa, ja Holland on kanssani. Voit olla rauhassa."

Salome mutristi mietteliäästi suutaan.
"Pitäisikö minun lainata olkalaukkuni hänelle?"

Aida hymyili ja juoksutti harjan muutaman kerran läpi kastuneista hiuksistaan. Ei sen väliä, ne piilotettaisiin joka tapauksessa Ondinen lumivalkean peruukin alle.
"Me pärjäämme. Etkö halua vain rentoutua? Käydä syömässä ja kävelemässä rannalla?"

Totta kai", Salome vastasi.
"Mutta haluan myös olla varma, että sinulla on kaikki hyvin."

"Minulla on", Aida lupasi ja nojautui lähemmäs peiliä sipaistessaan kasvoilleen puuteria.
"Ota edes yksi ilta vain itsellesi."

Salome poimi itselleen pehmeän pyyhkeen ja vajosi sen kanssa istumaan sängylle.
"Ehkä Edison tarjoaa minulle illallisen."

"Olen varma siitä. Jos ei, minä tarjoan", Aida lupasi.
"Minä maksan tällä lomalla kaiken, jooko?"

Salome huokaisi.
"Kai minun on pakko suostua", hän vastasi, suupielet nykäisten.
"Älä anna heidän laittaa sinua työskentelemään uuvuksiin, jooko?"

"En anna", Aida rauhoitteli ja painoi suukon sängylle istahtaneen naisen poskelle. Ovelta kuului koputus. Holland odotti auton kanssa.
"Nauti illasta."

"Hyvä tyttö", Salome vastasi ja suukotti vuorostaan Aidan poskea.
"Nauti sinäkin kuvauksista. Onhan puhelin mukana?"

Se oli. Aida lähti nopeasti pimenevään, edelleen tukalan kuumaan yöhön Hollandin kanssa, ja Edison jäi katselemaan maisemaa uima-altaasta, haikeus peittelemättömänä kasvoillaan.

* * *

Eli oli aina ollut hirvittävän huono laskemaan, mitä kello oli toisella puolella valtamerta. Hän oli ollut siinä huono jo silloin, kun oli itse asunut siellä.
Mutta silloin he olivat olleet siellä Aidan kanssa.
Uusi asunto oli hiljainen, kun hän valikoi puhelimestaan naisen numeron.

Ahdistus rutisti hänen rintakehäänsä kasaan. Aida tuijotti hetken nimeä näytöllä, sydän kipeästi hakaten, ja toivotti Hollandille hajamielisesti hyvää yötä. Vaikka aurinko nousisi pian.
Hän istahti huvilan portaille, kuuma, sirittävä pimeys hartioille huovan lailla kietoutuen, ja painoi vihreää luuria.
"Hei, Eli. Kullannuppu."

Elin kasvoille kohosi hymy.
"Hei, prinsessa", hän tervehti.
"Herätinkö sinut? Olen pahoillani, en yhtään tiedä, mitä kello on..."

"Et, et", Aida vakuutti hangaten vapaalla kädellä kasvojaan.
"Kuvasimme yökohtauksia. Mitä sinulle kuuluu? Onko kaikki hyvin?"

"No hyvä", Eli vastasi ja kellahti sängylle.
"Joo. Tai ei. Minulla on ikävä sinua. Mitä kuuluu?"

Sydän hakkasi kipeästi kurkussa. Aida yritti hymyillä kameralle, vaikka jokin repi häntä rikki.
"Minäkin ikävöin sinua." Se oli tuskallisen totta. Miten rakas Eli oli. Se oli suurempaa kuin hän osasi pukea sanoiksi.
"Salome tuli kanssamme Saint Lucialle. Täällä on hyvin kaunista. Miten- miten teatterilla menee?"

"Siinähän se", Eli vastasi ja tuki puhelimen peittomyttyä vasten.
"Ei siellä ole niin mukavaa ilman sinua. Oletko ehtinyt uimaan meressä?"

Aida pudisti päätään niellen möykkyä kurkustaan. Se sai silmät polttelemaan ja keuhkot kutistumaan.
"En vielä, mutta uimme altaassa. Oletko voinut hyvin? Onko sinulla ollut... Synkkiä ajatuksia?"

Hymy ei hävinnyt Elin kasvoilta.
"Minulla on kaikki hyvin", hän vakuutti.
"Mitä nyt ikävöin sinua. Koska tulet kotiin?"

"Minä- minä en tiedä", Aida vastasi ja tunsi kauhukseen äänensä särkyvän. Hänen oli käännettävä katseensa pois puhelimesta.
"Tämä on kaikki niin hullua... He haluavat, että jatkan kuvauksista kiertueelle ja sen jälkeen... En tiedä, milloin tulen Lontooseen."

Elin suupielet nykäisivät.
"Mitä?" hän kysyi hämillään,
"Mutta kiertuehan voi kestää monta viikkoa."

"Pari kuukautta. Ainakin", Aida vastasi painaen katseensa maahan. Eikä ollut tietoa siitä, montako viikkoa menisi vielä Awakeningin kuvauksissa. Tai kuukautta.
Hän pyyhkäisi pois silmäkulmasta karkaavan kyyneleen. Ei hän voisi tehdä tätä Elille. Se ei ollut rakkautta, se oli itsekkyyttä.
"Minä... Minä en voi tehdä tätä enää", hän sanoi ääni särkyen ja nosti lohduttoman katseen Elin kasvoihin. Kertoen, kuka 'tämä' oli.

Elin sydän pysähtyi.
Tai siltä se ainakin tuntui.
Hän nousi istumaan ja nosti puhelintaan nähdäkseen Aidan kasvot.
"Hei... Ei se... Eivät he voi pakottaa sinua", hän takelsi.

Aidan oli käännettävä katseensa pois. Hän yritti räpytellä kyyneliä silmistään.
"Tämä ei ole elämä, jonka halusit", hän sanoi heijaten itseään portaalla, käsivarsi tiukasti ympärilleen kierrettynä.
"En voi tehdä näin enää. Rakastan sinua, mutta en pysty tähän."

Eli palasi vuosia taaksepäin. Tilanteeseen, joka oli ollut pelottavan samanlainen.
Mutta hän oli ymmärtänyt tämän kaiken väärin, eikö niin?
Eikö niin?
"Mitä?"

Aida pudisti päätään eikä voinut enää estää itseään itkemästä.
"Eli, en voi tehdä tätä. Meitä."

Eli tiesi, miltä tuntui, kun sydän särkyi.
Hän oli vain unohtanut sen. Hetkeksi.
"Prinsessa... Miksi?"
Aida itki. Ehkä hänkin itki? Hän halusi vain sulkea naisen syliinsä ja lohduttaa.

Syitä oli niin monia. Yhtä monia kuin sirpaleita, joiksi hänet oli lyöty. Aida puristi laihaa käsivartta kynsillään.
Elin äänen kuuleminen, miehen kasvojen näkeminen repi häntä.
"Eli, ei tässä ole järkeä. Sinun elämäsi on siellä. Et halunnut tätä hulluutta. Olen niin pahoillani kaikesta."

Hetkeen Eli ei muistanut kuinka hengittää.
"Ha-haluatko sinä erota?" hän sai lopulta kysyttyä.
Hän rukoili, että oli ymmärtänyt väärin. Hän oli tyhmä. Sellaista sattui.

Koko keho oli alkanut täristä. Alkukantainen, haavoittuneen villieläimen itku pyrki ulos.
Aida nyökkäsi voimatta kohdata Elin katsetta. Se oli oikein. Näin Eli voisi löytää jonkun, joka jakaisi miehen haluaman elämän. Jonkun hyvän ja kiltin.
"Jää asuntoon. Ostin sen, jotta sinulla olisi koti."

Elin sydän hakkasi niin kovaa, ettei hän ollut kuulla sen yli.
Hänen painajaisensa toistui. Oli muuttunut todeksi.
"Prinsessa-kiltti... Minä... Minä teen mitä vain..."

Aida pudisti päätään pyyhkien märkiä poskiaan. Hän ei voinut hengittää.
Miten hän eläisi ilman Eliä? Mutta ehkä Eli saisi elää.
"Sinun pitää löytää joku parempi. Niin kuin Edith." Ehkä Edith rakastaisi edelleen Eliä, kuka voisi olla rakastamatta? Tällä kertaa hän ei tuhoaisi rakkaansa suhdetta.

Eli nielaisi.
"Et tarkoita tuota", hän vetosi.
"Tiedän, että sinulla on hankalaa, mutta... Mutta minä voin matkustaa sinne. Okei? Voin matkustaa sinne heti."

Aida pudisti kiivaasti päätään. Ei. Hän ei tekisi sitä Elille. Pakottaisi miestä luopumaan kaikesta rakastamassaan elämässä, jotta voisi olla laiminlyöty lemmikki, jolle hänellä ei ollut antaa mitään. Ei mitään. Ja vähitellen Eli olisi hänelle katkera, kunnes vihaisi häntä.
"Sinun kuuluu olla jonkun sellaisen kanssa, joka jakaa arkesi ja haaveesi. En voi tehdä tätä enää. Tämä on väärin."

Elin oli vaikea hengittää.
"Tark... Tarkoitatko sitä?" hän kysyi ääni särkyen.
"Oikeasti?"

Hän ei voinut hengittää. Jokin rusensi keuhkoja ja painoi häntä maata kohti.
Aida nyökkäsi, Elin äänen särkyminen kuin polttorauta iholla.
"Ansaitset parempaa. Jos oikeasti rakastan sinua, minä en voi tehdä tätä enää."

Näin ei tapahtunut. Ei enää. Ei taas.
"Minä..." Eli aloitti.
"Teen mitä... mitä vain... Minä rakastan sinua."

Aida olisi halunnut vain sammuttaa puhelimen. Vaikka paiskata sen pimeään sademetsään. Paeta.
Mutta se tarkoittaisi Elistä luopumista. Aida kohtasi miehen itkuisin, lohduttomin silmin.
"Ja koska minä rakastan sinua, minun täytyy tehdä näin."

Aida valitsisi aina jonkun, joka veisi eteenpäin. Ei sellaista, joka pidättelisi maassa.
Eli kuuli äänen, joka hänen sydämestään lähti, kun se pirstaloitui.
"Kiltti..."

Aida liikahti sanan voimasta kuin yrittäen paeta fyysistä tuskaa.
"Sinun pitää löytää joku parempi." Joku, joka toisi appelsiineja ja pitäisi Elistä huolta tavalla, johon hän ei ollut koskaan pystynyt.
"Olen niin pahoillani. En vain voi tehdä tätä enää."

Eliltä loppuivat sanat.
Ne menettivät merkityksensä. Kaikki menetti.
"Oletko... varma?"

Aida nyökkäsi hartiat kyyryssä, pyyhkien turtana märkiä poskiaan. Hän teki oikein. Edes kerran elämässään. Laittoi jonkun muun itsensä edelle.
"En pysty tähän enää", hän sanoi tuskin kuuluvasti.

Mitä sellaisessa tilanteessa saattoi sanoa?
Eli halusi pyytää. Hän halusi anella.
Mutta se olisi ollut väärin.
Hän oli aina ollut huono sanojen kanssa.
Joten hän vain katsoi Aidaa silmiin viimeisen kerran.
Ja katkaisi puhelun.

Näytön pimeneminen sai Aidan haukkomaan kipeästi, hätääntyneenä henkeään. Eli oli poissa. Mitä hän oli tehnyt?
Näin oli parasta.
Se ei kuitenkaan estänyt häntä painamasta päätä polviaan vasten ja itkemästä kuin tuskasta ulvova villieläin.

Ääni herätti Salomen. Tai ehkä se oli vaisto.
Hän syöksyi paratiisihuvilan läpi persikkaisessa yöasussaan.
"Aida! Mitä on sattunut?"

Voi paska.
Aida kohotti päätään, mutta ei voinut lakata itkemästä tai haukkomasta henkeä kuin hukkuva. Hän pudisti päätään merkiksi siitä, ettei ollut hätää. Ei sellaista, mitä hän ei olisi ansainnut ja aiheuttanut itse.
Vei useamman minuutin, että hän sai vedettyä henkeä tarpeeksi löytääkseen äänensä.
"Minä... Minä jätin Elin." Vaikka oli luvannut, ettei tekisi niin enää. Näin oli parasta.

Salome ei kysynyt mitään. Hän vajosi Aidan vierelle ja veti tämän syliinsä.
Ja kun hän viimein sai tietää syyn itkulle, hänenkin silmänsä kostuivat.
"Voi querida..."

Aida yritti hillitä itseään, huonolla menestyksellä. Hän painoi kasvonsa Salomen syliin, terävät olkapäät täristen ja yritti löytää lohtua naisen tutusta tuoksusta.
Yön pimeä oli alkanut taittua, eikä auringonnousu ollut enää kaukana.
"En halunnut herättää", Aida sanoi tukkoisesti, nostamatta päätään.

Salome tuhahti.
"Uni on tällaisella hetkellä yhdentekevää", hän vakuutti.
"Olen niin pahoillani, querida."

Niin minäkin. Tekihän hän oikein? Tämän täytyi olla oikea päätös.
"Meidän pitäisi mennä nukkumaan", Aida sanoi tyhjästi ja nousi istumaan.
"Minun pitää laittaa Davidille viesti. Hän todella tulee vihaamaan minua nyt", hän naurahti ilottomalla itkulla ja suki stressaantuneena hiuksiaan.

Salome seurasi Aidan esimerkkiä ja tarttui naisen käteen, puristaen sitä hellästi.
"Saat nukkua niin pitkään kuin tahdot", hän totesi.
"Haluaisitko, että minä soitan Davidille? Ei hän sinua ala vihata."

Aida pudisti päätään.
"Minun on tehtävä tämä itse. Ja hän on ollut hyvin tiukka sen suhteen, etten saa satuttaa Eliä. Enää", hän sanoi vaisusti. Mutta tässä sitä oltiin. Pyörremyrsky Aida kävi kaupungissa.
"He kaipaavat minua takaisin kuvauksiin kahdelta."

Salome puristi Aidan kättä.
"Haluatko, että ilmoitan heille, ettet pääse tulemaan?"

Aida naurahti uudelleen itkunsekaisesti.
"Shown on jatkuttava, eikö?" hän kysyi retorisesti ja nousi ylös huterilta tuntuvin jaloin. Elin sanat kummittelivat häntä kuin palovammat. Ja katse, jonka mies loi häneen, ennen kuin katkaisi puhelun.
Hän oli alkaa itkeä uudelleen, mutta puri alahuultaan ja hengitti syvään.
"Sinä voisit ainakin yrittää nukkua vielä vähän."

Salome sulki makuuhuoneen oveen perässään.
"Sinäkin tarvitset lepoa", hän muistutti.
"Haluatko käydä ensin suihkussa, vai pöyhinkö meille pehmeän pesän samantien?"

Koko maailma tuntui etäiseltä. Aida tuijotti pylvässänkyä, jonka hyttysverhoja aamuyön hyvin lämmin tuuli keinutti.
Mitä hän oli tehnyt? Mitä merkitystä suihkulla tai unella oli juuri nyt? Hän nosti katseensa kattoon ja räpytti kyyneliä silmistään. Lakkaa itkemästä, hölmö.
"Mennään vain nukkumaan", hän sanoi tyhjästi ja astui ulos korkeakorkoisista kengistään.

Salome nyökkäsi ja pöyhi tyynyjä ja peittoja heille kotoisaksi pesäksi.
Hänellä ei ollut sanoja, joilla lohduttaa Aidaa.
Joten hän saattoi vain avata sylinsä naiselle.

Aida kömpi sänkyyn ja naputteli Davidille tärisevin sormin viestin tapahtuneesta. Pyynnön pitää Elistä huolta. Ja piiloutui sitten Salomen syliin, kätkien kasvonsa peittojen pimeyteen. Hän yritti pitää itsensä kasassa, mutta päätyi vain itkemään uudelleen.
Voi luoja, Eli.
"Minun ei olisi koskaan pitänyt palata hänen elämäänsä. He voisivat olla onnellisia nyt", hän nyyhkäisi tukahtuneesti.

Salome kurtisti kulmiaan.
"Ketkä olisivat?" hän kysyi ja silitti Aidan selkää hellästi.

"Eli ja Edith", Aida vastasi yrittäen hengittää polttavan, tukehduttavan itkun läpi. Lakkaa itkemästä.
"Hän oli niin hyvä. Niin kiltti ja hyvä. Hän oli hyvä Elille. Hän aneli minua pysymään poissa. Jos pysyisin poissa ja antaisin hänelle mahdollisuuden, hän olisi tehnyt Elin onnelliseksi."

Salome ei voinut väittää ymmärtävänsä kaikkea.
Mutta ehkä sillä ei ollut väliä.
"Olen niin pahoillani, querida", hän vetosi uudelleen.

Aidakin oli pahoillaan. Niin pahoillaan, ettei tiennyt, miten kestää sitä.
Hänen ei ollut pitänyt satuttaa Eliä. Ei enää. Ei näin. Kuuluiko oikein tekemisen tuntua näin paskalta?
Hän hengitti kostuneita peittoja vasten, kunnes kyyneliä ei enää ollut ja hän tunsi olonsa tyhjäksi. Ulkona aurinko oli noussut ja säteili lämmintä, onnellista kultaa paratiisin ylle tietämättä aamuyön tragediasta.

Tiistai 28. huhtikuuta 2020, myöhäinen ilta, Rupert Street, Lontoo

Eli oli kadottanut käsityksensä siitä, mitä kuluneiden tuntien - päivien? - aikana oli tapahtunut. Maailma oli menettänyt merkityksensä, kaikesta oli tullut harmaata.
Aika kului ilman häntä.
Oli mahdotonta sanoa, kuinka hän tarkalleen ottaen päätyi Rupert Streetille, istumaan heidän entisen kotiovensa eteen. Oliko hän päättänyt tulla tänne? Vai olivatko jalat, kävelemisestä turrat, kuljettaneet hänet tänne ilman tietoista päätöstä.
Hän tiesi vain sen, että jalkoja särki, eivätkä ne enää jaksaneet nostaa häntä pystyyn, mutta kipukin tuntui kuuluvan jollekulle toiselle. Vihreän tennistossun nauha roikkui avoimena.
Hän jäi katselemaan sitä tuntematta erityistä mielenkiintoa asiaa kohtaan.

"Luojan kiitos", David ähkäisi ja otti rappukäytävän seinästä tukea tunnistaessaan hahmon ovensa edessä. Hän nielaisi kysymykset siitä, missä Eli oli ollut viimeiset puolitoista vuorokautta ja miksei mies ollut vastannut puheluihin. Hän tiesi miksi.
Helvetin Aida.
"Oletko loukannut itsesi?" mies kysyi pehmeämmin astuen lähemmäs ja ojensi kätensä Elille auttaakseen ystävänsä pystyyn ja avatakseen heille oven asuntoonsa.

Vei hetken, ennen kuin Eli havahtui Davidin läsnäoloon. Hän ei kohottanut katsettaan kengännauhasta, joka pysyi itsepintaisesti auki.
Mitä sillä oli väliä?
Hän pudisti hitaasti päätään.

David kumartui ja tarttui Elin käsivarsiin, fyysisesti nostaen ystävänsä ylös. Hän kietoi käsivarren miehen hartioiden ympärille ja puoliksi kantoi tämän sisään tuttuun asuntoon. Hän talutti Elin sohvalle ja kannusti vajoamaan alas.
"Haluatko puhua?" hän kysyi sulkiessaan oven ja laittaessaan teepannun kuumenemaan.

Jalkojen lihakset valittivat, kun Eli nousi pystyyn enemmän Davidin nostamana kuin omasta ponnistuksestaan. Sisällä hän vajosi istumaan sohvalle, jonka hän ja Aida olivat jakaneet.
Kauan sitten.
Kylmä sai hänen kehonsa tärisemään, kun hän pudisti hitaasti päätään.

David vilkuili Eliä silmäkulmastaan valmistaessaan heille kuumat kupit hunajalla rikastettua inkivääriteetä. Hän toi toisen kupin Elille, joskin käytännössä pakotti sen ystävänsä käsiin, ja veti sitten selkänojalta pörheän torkkupeiton Elin hartioiden ympärille.
Hän istahti alas ystävänsä viereen ja siemaili omaa teetään hiljaisena, hellien kurkkuaan illan esityksen jäljiltä.

Kuppi tuntui lämpimältä kämmeniä vasten.
Torkkupeitto oli tuttu. Se oli ollut täällä... ennen.
Eli istui pitkään hiljaa.
"Mitä minä tein väärin?"

"Et mitään", David vakuutti vilpittömän tosissaan ja laski käden Elin hartialle, hangaten siihen lämpöä.
"Sanoin hänelle ennen lähtöä. Sanoin Aidalle, että katkon hänen niskansa, jos hän tekee tällaisia temppuja."

Eli tuijotti teekuppia. Toisessa todellisuudessa hän olisi nostanut sen helposti huulilleen ja juonut. Teen inkiväärimaku oli tuttu.
Entisessä elämässä se oli ollut osa hänen arkeaan.
"En... Yritin olla rajoittamatta häntä. David, minä todella yritin."

"Eli, sinä et rajoittanut häntä. Sinä et tehnyt mitään väärin", David vakuutti ja hörppäsi kupistaan esimerkiksi.
"Tämä on täysin Aidan syytä."

Eli pudisti päätään.
"Ei", hän vastasi ja puristi sormensa tiukemmin mukin ympärille.
"Aida... Hän tarvitsee jonkun, joka auttaa häntä lentämään."

David pudisti itsekin päätään. Hänen puolestaan Aida ansaitsi vain tukkapöllyn.
"Mitä hän sanoi sinulle?"

Eli ei halunnut muistaa.
"Minä vain... Soitin hänelle kysyäkseni, mitä kuuluu", hän vastasi, ääni karheana puhumattomuudesta.
"Ja hän... Hän sanoi, ettei pysty tähän."

David nielaisi vihaiset sanat ja kirosi sen sijaan mielessään.
"Ei mitään muuta? Ei mitään perustelua?"

Eli oli hetken hiljaa.
"Hän sanoi, että hän rakastaa minua", hän vastasi sitten, tuijottaen teetään.
"Eikä siksi voi tehdä tätä enää."

"Mitä se tarkoittaa?" David kysyi katsellen Eliä silmäkulmastaan ja tyhjensi teekuppinsa.

Elin kädet tärisivät.
"Olen tyhmä. En tiedä", hän vastasi.

"Eikö hän sanonut mitään muuta?" David toivoi, että Aidalla oli typeryyksilleen jokin syy. Muukin kuin jokin vääristynyt ja musta syvällä sielussaan.

Eli ei halunnut ajatella sitä.
Hän ei halunnut ajatella enää mitään. Hän halusi palata takaisin tyhjyyteen, joka oli suojannut häntä kuluneen vuorokauden.
"He halusivat hänet kiertueelle. Mutta minä olisin odottanut. Hän... hän sanoi, etten halunnut tätä uutta elämää..."

"Halusitko?" David varmisti pehmeästi ja hieroi miehekkäällä voimalla ystävänsä selkää.

Eli tuijotti teetään.
"En minä tiedä", hän vastasi.
"Mutta minä rakastan Aidaa."

David oli hetken hiljaa ja nosti sitten Elin kättä, houkutellen miestä juomaan teetä. Se lämmittäisi.
"Voinko tehdä jotain?"

Eli nosti mukin huulilleen, mutta vei vielä hetken ennen kuin hän muisti, kuinka siitä tuli juoda,
Inkivääri maistui vahvana.
"En vain ymmärrä. Minä yritin tukea häntä. Todella yritin. Ehkä... Luuletko, että minun olisi pitänyt olla soittamatta hänelle?"

"En, Eli, sinä teit kaiken oikein. Tässä on nyt kyse Aidasta", David sanoi leukaperät kiristyen, kun hän ajatteli asiaa.
"Eikö hän sanonut muuta?"

Eli laski mukin takaisin syliinsä kädet täristen.
"Minun pitäisi etsiä joku toinen", hän vastasi, ääni eleettömänä.
"Mutta en... En halua."

"Hänkö sanoi niin?" David varmisti.
"Että sinun pitäisi etsiä joku toinen? Miksi?"

Eli puisti hitaasti päätään. Epäuskoisena.
"Minä en... Että ansaitsen parempaa. Miksi? Miksi hän... En ymmärrä."

Siitä he saattoivat olla samaa mieltä.
"Sinä ansaitset parempaa", David vakuutti.

Eli pudisti päätään.
"En tiedä, mitä tein väärin", hän totesi uudelleen.
"Taas. Enkö... Enkö minä ole riittävä?"

"Tietenkin olet. Älä koskaan epäile sitä", David sanoi kurtistaen kulmiaan.
"Sinä olet tarpeeksi. Sinä olet upea mies, Eli. Aida on tässä se, joka on rikki."

Eli ei tuntenut itseään upeaksi.
"He sanoivat, että olisin hänen uransa tiellä. Minä en... En halua sitä."

"Ketkä he?" Kulmat kurtistuivat syvemmälle.
"Sinä et ole minkään tiellä. Älä syytä itseäsi tästä."

Eli katseli eteensä näkemättä mitään.
"Hänen tiiminsä. Aida on tähti. Ja minä... en ole mitään."

"Eli", David sanoi tiukasti ja tunsi ärtymyksen nostavan jälleen päätään. Helvetin Aida.
"Sinä olet upea mies. Olet tarpeeksi, enemmän kuin tarpeeksi. Älä kuuntele sellaista soopaa."

Eli ei tuntenut itseään erityisen upeaksi.
"Minun ei olisi koskaan pitänyt sanoa hänelle mitään. Siitä, että uusi elämä tuntui oudolta."

"Tuntuuko se sinusta oudolta?" David kysyi hangaten Elin selkään lämpöä.

"Tuntuu", Eli vastasi.
"Mutta ei se ole Aidan vika."

"Eikö? Miksi se tuntuu sinusta oudolta?" Luultavasti yhtäkkinen sukellus Aidan saamaan julkisuuteen tuntuisi oudolta kenestä tahansa.

Elin sormet kietoutuivat tiukemmin teekupin ympärille.
"Olen itsekäs", hän vastasi ääni särkyen.

"Sinä?" David kysyi skeptisesti, voimatta olla ajattelematta heidän punapäistä ystäväänsä. Pyörremyrskyä, joka repi ihmisiä rikki.

"Minä en koskaan... En halunnut sellaista elämää", Eli myönsi häpeissään.
"Tiesin aina, että Aida on upea, mutta ajattelin... Ajattelin, että meidän elämämme olisi teatterissa."

"Ei siinä ole mitään pahaa. Minäkin kuvittelin elämäni aina teatteriin, enkä haluaisi mitään muuta. Saat haluta juuri sitä, mitä haluat", David vakuutti.

Eli pudisti päätään.
"Jos olisin ollut sanomatta mitään niin... Ehkä hän ei olisi tehnyt näin."

"Oletko sinä ollut onnellinen edelliset kuukaudet?" David kysyi. Pitkän matkan suhteet olivat olleet hänen henkilökohtainen helvettinsä.

"Minä..." Eli aloitti, mutta vaikeni sitten.
"En tiedä. Olen onnellinen kun olen Aidan kanssa."

"Ehkä tämä on paras ratkaisu", David arveli. Eli ansaitsisi jonkun vähemmän... Jonkun, joka saisi Elin tuntemaan olonsa upeaksi.

Eli pudisti päätään.
"En voi elää ilman häntä."

"Ero sattuu", David sanoi ja tunsi kipeän vihlaisun. Hän oli tuntenut hyvin vahvasti samoin Lizzien kuoltua.
"Mutta sen jälkeen on elämää. Voit olla onnellinen. Jopa onnellisempi."

Eli pudisti päätään.
"Aida on... oli... on minun kaikkeni."

"Minäkin tunsin niin", David muistutti, toivoen, että voisi tarjota Elille edes hippusen toivoa.
"Sinä löysit Edithin. Viime kerran jälkeen."

Eli pudisti päätään uudelleen.
Hän ei tiennyt, mitä tekisi ilman Aidaa.
Hänellä ei ollut mitään.

"Tunsit viimeksi samoin, etkö?" David muistutti lempeästi. Eli oli yrittänyt viedä oman elämänsä. Sekin oli jotain, mitä hän ymmärsi kipeän selvästi.
"Mutta olit onnellinen Edithin kanssa?"

Eli pudisti hitaasti päätään.
"En pysty siihen uudelleen."

"Etkö tuntenut samoin viimeksi?" David kysyi nostaen peittoa paremmin Elin ympärille.

Eli ei vastannut.
Hän ei tiennyt vastausta.
"Minä rakastan Aidaa edelleen."

David nyökkäsi. Hänkin tulisi aina rakastamaan Lizzietä. Rakastamaan niin, että sieluun sattui. Mutta elämässä oli edelleen valoa ja rakkautta.
"Voit oppia rakastamaan jotakuta muuta."

Se ei olisi reilua.
Eli oli satuttanut Edithiä. Koska ei ollut rakastanut tätä tarpeeksi.
"En pysty tähän taas."

"Miksi sinusta tuntuu siltä?" David kysyi lempeästi ja antoi kätensä levätä Elin selällä.

Eli katseli hiljaa eteensä.
"Minä en tiedä, mitä tehdä ilman häntä. Minä..."
Hänellä ei ollut edes kotia.

"Parantuminen vie aikaa", David sanoi.
"Sinä mitä?"

Eli pudisti päätään.
"En tiedä, mitä tehdä."

"Voinko minä tehdä jotain?" David kysyi.
"Tiedäthän, että olet aina tervetullut tänne? Jos et halua olla yksin, voit hyvin jäädä tänne luokseni."

Eli tuijotti käsiään.
"Minulla ei ole kotia", hän vastasi.
Asunto oli Aidan ostama. Suuri ja autio.

David kurtisti kulmiaan.
"Aida laittoi ainakin minulle viestiä, että haluaa sinun saavan asunnon. Eihän hän edes ole täällä. Tule ilmeisesti olemaankaan kuukausiin."

Eli pudisti päätään.
"En voi asua siellä", hän vastasi hiljaa.
"En ilman Aidaa. Siellä on hänen... Hänen pianonsa. Tavaransa. Sen piti olla meidän kotimme."

Davidin sydäntä särki. Miten hän toivoi, että olisi voinut tehdä jotain. Helvetin Aida.
"Ymmärrän. Voit asua täällä minun luonani, jos haluat", hän lupasi vetäen Elin kainaloonsa. Hänellä ei ollut edes naisseuraa Salomen ollessa maapallon toisella puolella.

Elistä ajatus seuraavasta aamusta tuntui mahdottomalta. Sen pidemmälle hän ei kyennyt edes ajattelemaan. Jos hän ei olisi ollut niin synkkä, hän olisi ollut kiitollinen.
"Minä en tiedä, mitä tehdä."

"Ymmärrän. Tietääkö teatteri, että et ole tulossa töihin vähään aikaan?" David kysyi.

Eli kurtisti kulmiaan.
"Mitä?"

"Oletko ilmoittanut töihin, ettet ole tulossa?" David kysyi. Eli oli uskomaton Stratin roolissa, ja hän halusi suojella ystävänsä työpaikkaa.

Eli katsoi Davidia vielä hetken.
Ja pudisti sitten päätään.
Hän ei ollut varma, mikä päivä oli.

"Ei hätää. Minä laitan sinne viestiä", David rauhoitteli ja veti puhelimen taskustaan, etsien oikean teatterimanagerin yhteystiedot ja naputteli viestin.

Elin ryhti painui, jos mahdollista, entistä enemmän kasaan.
Työt tuntuivat juuri nyt yhdentekeviltä.
Kaikki tuntui yhdentekevältä.

David laski puhelimen pöydälle viestin lähdettyä ja hieroi miehekkäästi ystävänsä niskaa toisella kädellä.
"Kyllä kaikki järjestyy. Niin kuin viimeksi."

Viimeksi Eli oli ollut lähellä kuolla.
Kuinka kävisi tällä kertaa?
Hänen sormensa puristuivat mukin ympärille.
"Ne ovat liian lähellä."

"Mitkä?" David kysyi hämmentyneenä ja veti kätensä takaisin. Kissat tuijottivat heitä keittiön tasolta. Niitä varten päälle jätetyssä radiossa soi 80-luvun rakkauslaulu. Häiritsikö se Eliä?

Eli katsahti Davidia, ja hänen katseensa oli tumma ja levoton.
"Varjot", hän vastasi.
"Jonakin päivänä ne saavat minut kiinni."

"En anna niin tapahtua", David lupasi. Helvetin Aida. Jokin todella oli väärin siinä naisessa.
"Ystäväsi rakastavat sinua."

Eli painoi katseensa.
Hän oli taistellut varjoja vastaan koko elämänsä. Ensin äitinsä puolesta. Ja sitten itsensä.
Hän oli hävinnyt taistelun kerran. Hävinnyt melkein toistamiseen.
"Minua väsyttää."

"Ehkä unet auttavat siihen. Ja lämmin ruoka", David ehdotti.
"Minulla on eilistä pizzaa jääkaapissa. Voisin laittaa sitä uuniin."

Eli pudisti päätään.
"En ole nälkäinen", hän vastasi.
Jopa teen nieleminen tuntui työltä.
"Kiitos."

"Ymmärrän. Se voisi kuitenkin helpottaa oloa", David vetosi ja nousi ylös. Jos Eli ei söisi, sitten ei söisi. Hän laittoi pizzan lämpiämään uuniin ja vilkaisi radiota, josta oli alkanut soida Aida – naisen musiikki oli kaikkialla – mutta Eli ei varmaan edes huomaisi.

Eli huomasi.
Ennen tuttu ääni olisi saanut hänet ilahtumaan. Nyt... Se tuntui leikkaavan hänen kehonsa läpi kuin veitsi, teki fyysisesti kipeää.
Hänen hartiansa muuttuivat kipeän kireiksi.

Ilmeisesti mies huomasi. David pyyhkäisi käsiä farkkuihinsa ja palasi pikkuisesti keittiönurkasta takaisin sohvalle, sammuttaen radion matkalla.
"Missä olit edellisen päivän? Ja yön?"

Elin hartiat jäivät kireiksi.
Niiden ei olisi pitänyt.
Aida eli unelmaansa.
"Mitä?" hän kysyi ja katsahti Davidia.

"Missä vietit viime yön?" David toisti ja istahti sohvalle, antaen kissojen kiivetä huomionkipeinä kehräten syliinsä.

Eli kurtisti kulmiaan.
Hän yritti todella muistaa.
"Kävelemässä kai. Luulen. En ole varma.

"Voi Eli", David totesi myötätuntoisesti ja nousi ottamaan pizzan uunista. Hän ojensi sen Elille lautasella ja vajosi rennosti miehen viereen.
"Synkimmätkin hetket muuttuvat lopulta paremmaksi."

Eli tuijotti pizzaa.
Hän toivoi, että olisi voinut uskoa Davidia.
Mutta varjot hiipivät kaiken aikaa lähemmäs, hän saattoi nähdä ne näkökenttänsä rajoilla.
Hän nosti palan pizzaa ja haukkasi sitä, eikä maistanut mitään.

David taputti Elin käsivartta rohkaisevasti ja rapsutti sitten sinnikkäästi syliinsä kömpiviä kissoja.
"Sinä selviät tästä."

Eli ei ollut varma.
Mutta hän ei jaksanut myöskään väittää vastaan.
Niinpä hän vain söi hiljaisena pari pizzapalaa ennen kuin laski lautasen sylistään.

David oli tyytyväinen siihen ja nosti lautasen valkopuiselle arkulle, joka toimitti sohvapöydän virkaa.
"Haluatko käydä nukkumaan? Teen sinulle pedin tähän sohvalle."

He olivat nukkuneet sohvalla Aidan kanssa. Tehneet paljon muutakin.
Eli tuijotti hetken eteensä.
Ja nyökkäsi sitten.

David nyökkäsi takaisin ja nousi etsimään puhtaita petivaatteita portaiden alla olevasta kaapista. Hän oli pujottanut miehekkäästi pesukoneen jäljiltä ryttyiset pussilakanat täkkiin ja tyynyyn arvellen Elin ilmestyvän jossain välissä, ja levitti nyt vain lakanan tummanharmaalle sohvalle. Sitten nakkasi oranssinpunaisten lehtikuvioiden kirjomat petivaatteet sen päälle houkutellen.

Varjot hajaantuivat Davidin palatessa hänen luokseen.
"Täällä ei ollut tarpeeksi kaappitilaa Aidalle", Eli totesi hiljaa.
"Sen jälkeen kun hänestä tuli tähti."

David hymyili puolittain.
"Tämä on ollut aina varsin pieni asunto", hän myönsi. Joskus hänestä tuntui, että hartiat ottivat seiniin ja pää kolisi kattoon. Pikkuisessa kylpyhuoneessa niin tapahtuikin.
"Miltä se tuntui sinusta? Kun hänen uransa muuttui?"

Elin oli vaikea keskittyä Davidin sanoihin. Hän tunsi varjojen liikkuvan lähemmäs.
"Se oli hänelle hiton hienoa."

"Entä sinulle?" David kysyi kannustaen Eliä käymään pitkäkseen. Sitten hän voisi auttaa tennarit ja housut miehen jalasta.

Eli vajosi kyljelleen sohvalle, joka oli ollut riittävän tilava hänelle ja Aidalle. Kun Aida oli nukkunut hänen sylissään.
"En tiedä. Olen onnellinen hänen puolestaan."

"Toki", David myönsi ja riisui vihreät tennarit ja päällyshousut, vetäen sitten täkin Elin jalkojen suojaksi.
"Mutta entä itsesi kannalta? Se ei tainnut olla elämä, josta sinä haaveilit?"

Irvistys häivähti Elin kasvoilla, kun rakoille hankautunut iho kosketti kenkien sisäpuolta.
Hän oli hetken hiljaa.
"Saanko olla ihan rehellinen, David?"

"Toivon, että olisit", David vakuutti ja jäi kyykkyyn sohvan vierelle, tarjoutuen auttamaan myös päällimmäisen paidan Edin yltä.

Eli ojensi uupuneesti käsiään, niin että David voisi auttaa vihreän hupparin hänen päältään. Sen alla olevassa t-paidassa t-rex surkutteli, ettei yltänyt taputtamaan lyhyillä käsillään.
"Minä haaveilin aina vain siitä, että olisimme yhdessä teatterissa. Että voisimme tulla kotiin yhtä matkaa. Jännittää yhdessä rooleja."

"Se kuulostaa siltä, mistä minäkin olen haaveillut", David vastasi. Vaikka hänen elämänsä naiset olivatkin aina olleet eri aloilta kuin hän itse.
"Siinä ei ole mitään pahaa."

Eli huokaisi.
"Mutta Aida on kirkas tähti", hän totesi.
"Liian kirkas minun tavalliseen elämääni."

"Sinä olet kirkas tähti", David muistutti, ärtyneenä Aidalle siitä, miten nainen sai Elin ajattelemaan itsestään.
"Mutta kun elämänne ovat muuttuneet näin erilaisiksi, ehkä tämä on paras ratkaisu."

Eli nielaisi kuuluvasti.
"Minä kaipaan häntä", hän vastasi.
"Hän on minun elämäni."

"Tiedän", mies huokasi. Hän oli tuntenut samoin Lizziestä ja viettänyt kuukausia ja kuukausia pimeydessä, josta ei ollut ulospääsyä. Anellen kuolemaa. Itkien herätessään unista, joissa Liz oli vielä hänen.
"Mutta voit löytää uuden rakkauden, niin kuin viimeksi."

Elin silmät painuivat kiinni.
"En halua uutta rakkautta", hän vastasi.
"Aida on minun rakkauteni."

David oli hetken hiljaa, käsi lämpimänä Elin olalla.
"Tiedätkö, mitä Edithille kuuluu? Hän vaikutti aina hyvin herttaiselta."

Eli oli kiitollinen kosketuksesta. Se muistutti häntä siitä, että hän oli yhä elossa.
"Emme ole ehtineet olla yhteyksissä."

"Miten te päädyitte rakastumaan silloin aikaisemmin?" David kysyi pehmeästi ja silitti ystävänsä selkää, vetäen peittoa ylemmäs.

Lämpö tuntui hyvältä.
"Minä rakastan häntä ystävänä", Eli vastasi.
"Enkä osannut olla yksin."

David epäröi hetken.
"Miksi rakastuit Aidaan?"

"Miten häntä voisi olla rakastamatta?", Eli kysyi.
"Hän oli paras asia Les Misérablesin harjoituksissa."

"Mutta olitte vain lapsia", David muistutti. Hän tiesi kyllä Aidan maineen ja viehätysvoiman.
"Miksi rakastit häntä nyt? Mikä saa sinut ikävöimään häntä nyt?"

"Ilman häntä minä en ole kokonainen", Eli vastasi.
"Kaipaan kaikkea hänessä."

"Pääsit siitä tunteesta yli jo kerran", David muistutti.
"Löysit Edithin. Etkö ollut onnellinen hänen kanssaan?"

Varjot hiipivät lähemmäs vaikka Elin silmät olivat suljetut.
"Minä olisin jättänyt Edithin koska tahansa, jos Aida olisi sanonut ottavansa minut takaisin. Se ei ollut oikein."

David puristi Elin olkaa myötätuntoisena.
"Miksi?"
"Oletko varma, ettei kyse ole enemmän... Tottumuksesta? Jostain tutusta ja turvallisesta? Vaikka se ei olisi sinulle hyväksi?"

Eli pudisti päätään, yhä silmät suljettuina.
"Olen ollut aina onneton ilman häntä. Kuin... Kuin en voisi hengittää kunnolla."

Se tuki Davidin teoriaa.
"Jotain tuttua ja turvallista." Niin kuin lasten turvahuovat, joita ilman nämä eivät osanneet olla.
"Sellaista ilman oppii selviämään. Löytää jotain uutta tilalle." Jotain tervettä.

"Kukaan ei ole niin kuin Aida", Eli vastasi.
He elivät ja hengittivät samaan rytmiin. Aida teki hänen elämästään elämisen arvoista.

David huokasi hiljaa ja silitti Elin selkää. Ehkä mies voisi paljon paremmin kuin vapautuisi Aidan otteesta. Kuin myrkyistä vapautuva addikti.
"Olen pahoillani puolestasi."

Elikin oli pahoillaan.
Varjot hiipivät hitaasti lähemmäs.
"David", hän aloitti hiljaa.
"Luuletko, että Aida on onnellisempi ilman minua?"

"En", David vakuutti vilpittömästi.
"Kuka voisi olla? Olet upea mies ja ihminen, Eli. Kaikkien ystäviesi elämä on parempaa, kun sinä olet läsnä."

Silti Aida oli ollut onneton.
"Ehkä hän ei olisi jättänyt minua, jos olisin matkustanut hänen mukanaan", Eli pohti hiljaa.

"Olisitko sinä ollut onnellinen?" David kysyi silittäen rauhoittavasti ystävänsä selkää.

Silitys helpotti Elin oloa.
"Olisin ollut hänen kanssaan."

"Olisiko se tarpeeksi? Vain olla hänen kanssaan? Entä oma elämäsi? Asiat, mitkä tekevät sinut onnelliseksi?" David kysyi.

Elin sydän hakkasi kipeään tahtiin.
"Aida tekee minut onnelliseksi. Jos... jos en olisi takertunut teatteriin, ehkä hän... Ehkä hän olisi halunnut vielä olla kanssani."

"Eli, olisitko todella onnellinen? Jos vain matkustaisit Aidan mukana ja jättäisit oman elämäsi? Oman urasi?" David vetosi lempeästi.

Eli oli hiljaa.
Pitkään.
"En."

"Joten... Ehkä tämä on hyvä ratkaisu?" David arveli ja myönsi itselleen vastahakoisesti, että ehkä Aidan päätös ei ollutkaan paha.

Eli pudisti päätään.
"Minä luopuisin mistä tahansa hänen takiaan. Jos minun pitää valita, valitsen aina Aidan."

"Ehkä sinun ei pitäisi", David sanoi lempeästi.
"Ansaitset sellaisen elämän, mikä tekee sinut onnelliseksi."

"Aida tekee minut onnelliseksi", Eli vastasi.
"Hän on tehnyt minut aina onnelliseksi."

"Mutta ei pelkästään hän", David muistutti. Kuten Eli oli juuri itsekin todennut.

Eli huomasi joutuneensa ansaan, jota hänen mielensä ei halunnut nähdä.
"Minä valitsen aina Aidan."

"Miksi?" David kysyi silittäen ystävänsä selkää. Kissat myöhivät itselleen pesän Elin jalkojen päältä.

Kissojen lämpö ja käden silitys tekivät Elin olosta levollisen. Tämä oli pieni, turvallinen asunto, johon varjoja mahtui paljon, paljon vähemmän.
"Koska rakastan häntä."

"Ehkä voit rakastaa häntä ystävänä ja olla onnellinen jonkun muun kanssa", David arveli.

Eli tiesi, ettei se olisi mahdollista.
Mutta jos Aida olisi, lopulta, onnellisempi ilman häntä, oliko hänellä oikeutta yrittää pitää nainen luonaan?
"Ei ole ketään muuta."

"Etkö ajatellut noin myös viimeksi?" David muistutti lempeästi ja nousi istumaan valkopuiselle arkulle, manaten vanhan miehen raihnaisia polvia.

Se oli ollut eri asia.
Tällä kertaa hän oli menettänyt Aidan, kun oli ensin saanut tämän takaisin.
"Se ei olisi reilua kellekään. Koska jättäisin suhteen heti, jos Aida ottaisi minut takaisin."

"Ehkä sinun ei pitäisi." Aida oli tuhoisa pyörremyrsky, joka päätyisi satuttamaan Eliä uudelleen ja uudelleen, samoin kuin muitakin elämänsä miehiä.

Mitä muuta Eli voisi?
Hänen sydämensä kuului Aidalle. Tulisi aina kuulumaan.
"Olisin voinut olla parempi."

"Mitä tarkoitat?" David kysyi ja rapsutti kehräävää Momoa leuan alta kissan ojennellessa pitkää, laihaa tassua häntä kohti.

"Jos olisin ollut hänen tukenaan paremmin", Eli vastasi.
"Mutta minä olen liian tyhmä sellaiseen."

"Hei", David protestoi ja tunsi vihlaisun. Aida oli kutsunut itseään tyhmäksi pikkutytöstä.
"Ei tässä ole kyse mistään sellaisesta."

Eli huokaisi.
"Ehkä joku toinen on hänelle parempi. Joku sellainen kuin Edison."

"Eli, älä aliarvioi itseäsi", David vetosi.
"Olen varma, ettei Aida ajattele niin." Naisen oli parasta olla ajattelematta sellaista potaskaa.

Eli uskoi olevansa realistinen.
"Hän on toisesta maailmasta. Ja minä olen vain minä."

"Sinä olet upea mies", David muistutti.
"Älä aliarvioi omaa arvoasi."

Eli ei tuntenut olevansa upea. Kaikkea muuta.
"En tiedä, mitä tehdä ilman häntä."

"Jatkat elämääsi. Niin kuin edellisellä kerralla", David sanoi.
"Sinulla on upea työ ja ystäviä, jotka rakastavat sinua."

Kuinka, Eli olisi halunnut kysyä.
Kuinka hän voisi jatkaa elämäänsä? Nyt, kun Aida oli kaikkialla. Paitsi hänen luonaan.
Hän oli liian uupunut vastaamaan.

David taputti Elin olkaa ja nykäisi peittoa paremmin miehen ylle.
"Annan sinun levätä", hän sanoi hiljaa ja suoristautui, lähtien valmistautumaan itsekin nukkumaan.

Eli toivoi, että edes toinen kissoista jäisi hänen seurakseen. Vaikkei hän ymmärtänytkään niiden sielunelämää niin kuin Tempest ymmärsi.
Uni, joka lopulta vei hänet mukanaan, oli siunaus.

*

*

*

David nukkui yönsä sikeästi parvella, jossa kummittelevat muistot tuskin koskaan jättäisivät häntä rauhaan. Nykyään ne alkoivat olla kauniita ja haikeita, tuskallisen sijasta.
Hän aloitti aamun laskeutumalla hiljaa alakertaan ja nostamalla teepannun tulille.

Eli nukkui sohvalla, liikkumattomaksi keräksi käpertyneenä. Sohva tuntui liian tilavalta yhdelle kun oli tottunut nukkumaan sylikkäin.

David laittoi hiljaisena kupin teetä ja söi muutaman palan paahtoleipää. Sitten hän jätti Elille lapun, pyytäen miestä olemaan kuin kotonaan, ennen kuin lähti juoksulenkille.

Jossain vaiheessa Eli havahtui hereille.
Ja pienen, onnellisen hetken ajan kuluneet tunnit olivat pelkkää pahaa unta. Hänen pitäisi laittaa Aidalle viestiä. Kertoa, kuinka hullua unta hän oli nähnyt.
Mutta se ei ollut unta.
Hän jäi peiton alle, kun ajatus nousemisesta tuntui liian musertavalta.

David palasi lenkiltä, t-paita ihoon takertuen ja ohimot märkinä. Hänen pitäisi urheilla enemmän.
"Huomenta", hän tervehti, ennen kuin kävi pikaisessa suihkussa ja nousi sitten parvelle pukeutumaan pyyhe lantion ympärille kierrettynä.

Eli oli aikeissa vastata ja toivottaa Davidille huomenta. Mutta aika kului väärin, ja siinä vaiheessa, kun hän muisti jälleen kuinka puhuttiin, suihku oli jo päällä ja David kylpyhuoneessa.
Ehkei sillä ollut niin väliä.

David pukeutui, harjasi leijonanharjan taakse ja laskeutui takaisin alakertaan.
"Haluaisitko aamupalaa?" hän kysyi vilkaisten puhelimensa kelloa ja ravisti kissojen kuppiin lisää naksuja.

Eli prosessoi sanoja hetken.
"Paljonko kello on?"
Ääni kuulosti käheältä.

"Kohta yksi iltapäivällä", David vastasi.
"Voin toki laittaa suoraan lounasta." Hänen tapauksessaan se tarkoitti noutoruoan hakemista.

Eli nousi hitaasti istumaan. Hiukset levottomasti pystyssä, toiselta puolelta poskeen takertuneina.
Hän harkitsi käyvänsä takaisin makuulle.
"Miten vain haluat."

David haki heille tuhdit annokset pastaa läheisestä, italialaisesta ravintolasta. Elille kasvisversion.
Hän laski rasian sohvapöydälle haarukan ja vesikannun kanssa, ja nojasi keittiötasoon syödessään omaansa.
"Sinun ei tarvitse lähteä tänään minnekään."

Tänään, huomenna, mitä väliä oli päivillä?
Jokainen tunti sattui.
Eli nosti rasian syliinsä vain puolittain sen tiedostaen.
"Luulin todella, että... Että tällä kertaa kaikki olisi hyvin."

"Olen pahoillani puolestasi", David vastasi vilpittömän myötätuntoisesti.
"Et nähnyt tästä mitään varoitusta?"

Eli pudisti päätään.
"Mutta minä olen tyhmä", hän muistutti.
"Ehkä... Mitä, jos Aida on ollut onneton minun kanssani?"

"En usko, että sillä olisi mitään tekemistä sinun kanssasi", David vastasi.

Eli tuijotti pasta-annostaan niin kuin se olisi voinut antaa hänelle vastauksia.
"Miksi hän muuten tekisi näin?"

David oli kysynyt sitä itseltään ja joutunut toteamaan, että ehkä päätös oli järkevä.
"Ehkä näin on parasta. Ansaitset olla onnellinen."

Eli nielaisi palaa kurkustaan.
"Minusta ei tunnu onnelliselta."

"Tiedän. Se vie vähän aikaa", David myönsi.
"Mutta voit olla onnellinen. Voit löytää jonkun, jonka kanssa jakaa elämäsi täällä. Arjen teatterissa. Kotimatkat."

Vähän.
Ikuisuuden.
"Minun piti jakaa se Aidan kanssa", Eli vastasi ääni särkyen.
Se kaikki oli ollut hänen pienen hetken. Se teki kaikesta vielä kipeämpää. Pienen hetken he olivat eläneet hänen unelmaansa.

David katseli ystäväänsä myötätuntoisena, toivoen, että olisi voinut poistaa tämän tuskan.
"Voit löytää jonkun uuden. Paremman. Jonkun, joka jakaa sinun unelmasi ja elämäsi."

Eli tunsi silmiensä kostuvan.
"Miksi elämä on näin vaikeaa?"

David ei osannut vastata. Eikä ollut saanut koskaan vastausta kysyessään samaa maailmankaikkeudelta.
"Se muuttuu helpommaksi."

Eli ei ollut vakuuttunut. Mutta se ei ollut Davidin vika. Eikä edes maailman vika.
Hän oli vain liian rikkinäinen juuri nyt.
"Kävitkö lenkillä?"

David nyökkäsi.
"Minun pitää yrittää tehdä jotain pitääkseni itseni kunnossa. Salome pyysi paidattomia kuvia. Tällaisesta vanhasta miehestä", hän huokasi.

Elin kurkkua kuristi.
"Et sinä ole vanha", hän vetosi, yrittäen karkottaa synkkyyden. Ja teeskennellä, etteivät varjot hiipineet hitaasti lähemmäs. Hän oli selvinnyt tästä jo kerran.

"Yritin valehdella itselleni samaa", David huokasi.
"Kohta syön Digestive-keksejä ja käytän villatakkeja kyynärpaikoilla."

Eli kurtisti kulmiaan.
"Mitä vikaa Digestive-kekseissä on? Ja minulla on sellainen villatakki."

"Sinä olet ikinuori", David vakuutti.
"Saitko nukuttua?"

"Joo", Eli vastasi.
"Luulen niin."
Hän pakotti itsensä nielaisemaan uuden haarukallisen pastaa.

"Hyvä homma. Minun pitää lähteä viiden jälkeen teatterille. Pärjäätkö täällä illan?" David kysyi viimeistellen oman annoksensa.

Eli ei voisi tehdä niin kuin oli tehnyt edellisellä kerralla. Hän ei voisi, ei haluaisi aiheuttaa ystävilleen huolta.
Varjot väistyivät kauemmas.
"Joo."

"Haluaisitko, että tuon mukanani päivällistä? Mitä sinun tekisi mieli?" David kysyi nakaten tyhjän rasian roskakoriin.

Älä aiheuta huolta.
Eli nyökkäsi hitaasti.
"Pizzaa vaikka."

David nyökkäsi. Se olisi helppo järjestää. Tutut ruokapaikat tekivät usein poikkeuksen ja myivät hänelle yöpäivällistä.
"Usko minua. Päivät näyttävät taas pian valoisammilta."

Eli halusi uskoa niin.
Se vain oli vaikeaa. Hirvittävän vaikeaa.
"Olen tainnut hukata puhelimeni."

"Ehkä se on asunnollanne", David arveli.
"Haluatko käydä hakemassa sen? Voin tulla mukaan."

En, Eli vastasi mielessään.
Ajatus tyhjästä kodista sai hänen sydämensä hakkaamaan kipeästi.
"Pitäisi varmaan."

"Voimme hakea samalla muita tavaroitasi, jos haluat", David vastasi.
"Kai tiedät, että sinä todella saat jäädä siihen asuntoon jos haluat? Aida lupasi sen sinulle."

Eli pudisti päätään.
"Se on liian iso", hän vastasi.
"Ja se.... Sen piti olla meidän."

"Ymmärrän", David vastasi. Hänenkin oli ollut vaikeaa viipyä pohjoisen kodissa Lizzien kuoleman jälkeen.
"Haetaan siis sinulle tavaroita tänne."

Eli oli kiitollinen.
Vaikka hän ei vielä osannutkaan sanoa sitä ääneen.
Joten hän laski pastarasian sohvapöydän virkaa toimittavalle arkulle ja nousi seisomaan. Hetken nopea liike huimasi.
Sitten hän asteli Davidin luo ja halasi miestä.

David kietoi kätensä Elin ympärille ja rutisti ystävänsä karhumaiseen halaukseen. Eikä hän kiirehtinyt lopettamaan sitä. Joskus itse kukin vain tarvitsi hetken.

Eli hautasi kasvonsa Davidin hartiaa vasten.
Hän oli selvinnyt tästä kerran. Hän voisi selvitä toistamiseen. Ja ehkä, ehkä Aida haluaisi vielä jonakin päivänä olla hänen ystävänsä. Ehkä hänen ei tarvitsisi menettää tätä kokonaan.
Ehkä.

David silitti hellästi Elin selkää ja piti ystäväänsä halauksessa. Hän toivoi, että tuska hellittäisi nopeammin toisella kerralla.

Eli ei ollut varma, kuinka kauan tarkalleen ottaen viipyi halauksessa.
Lopulta hän suoristi ryhtinsä ja pyyhki silmiään.
"En halua, että käy niin kuin viimeksi."

"Tarkoitatko erityisen synkkää hetkeäsi?" David varmisti antaen käden viipyä Elin hartialla lämpimänä.

Eli nielaisi.
"Niin."

"Minäkään en halua sitä", David vakuutti.
"Onko jotain, mitä minä voin tehdä?"

Eli veti syvään henkeä.
"Minun pitää vain olla fiksumpi."

"Sinulla on ystäviä, jotka rakastavat sinua", David sanoi. Aidakin väitti tekevänsä niin.
"Voit tukeutua meihin."

Eli vakuutti itselleen, ettei tekisi samaa virhettä enää toistamiseen.
Hän ei voisi tehdä sitä.
Varjot pysyisivät poissa.
"Paljonko kello on?"

"Kohta kolme. Lähdetäänkö käymään asunnollanne?" David ehdotti.

"Joo", Eli vastasi.
"Jos sinulle ei tule liian kiire?"

"Ei, ei", David rauhoitteli.
"Heidän ei tarvitse rakentaa minulle naamaa. Ehdin hyvin. Laita kengät jalkaan, niin mennään."

Eli nyökäytti päätään. Ja katsahti sitten häkeltyneenä ympärilleen.
"En muista, mihin laitoin ne."

"Täällä", David sanoi ja avasi pienen eteisen oven. Hän oli nostanut kengät sinne Elin nukahdettua. Hän polkaisi punertavanahkaiset kengät jalkoihinsa ja veti oranssin, samettisen pikkutakin hyvinistuvan, valkoisen t-paidan päälle.
"Mennäänkö?"

Eli tuijotti kenkiä hetken, muistojen pyrkiessä pintaan. Mutta hän pakotti ne pois mielestään.
Toinen tennari oli rispaantunut kantapäästä.
"Joo."

David varmisti avaimien, lompakon ja puhelimen olevan taskuissaan ja johdatti ystävänsä sitten ulos. Lontoon sää ei ollut pahimmasta päästä ja lämpötilakin keikkui melkein kahdessakymmenessä asteessa, joten alle parinkymmenen minuutin kävely uudelle asunnolle oli mukava.
"Onko sinulla avaimet?"

Eli katsahti Davidia ja kokeili taskujaan.
"Hitto, ei..."
Ei puhelinta, lompakkoa tai avaimia.

"Ei se mitään. Minulla on vara-avain", David rauhoitteli. Hänellä oli ollut vara-avain Aidan asuntoon vuosia naisen ollessa niin toivoton avaimien kanssa.
Hän etsi sen avainnipustaan ja päästi heidät sisään isoon, valoisaan, varsin tyhjään kattohuoneistoon.

Eli ei ollut varma, mitä olisi tehnyt ilman Davidia.
Ja siltikin hän jähmettyi kynnykselle, sydän kipeästi hakaten.
"En tiedä, pystynkö tähän."

"Mihin?" David varmisti astuen peremmälle ja polkaisi kengät jaloistaan. Vaalea lautalattia näytti arvokkaalta, ja isoista ikkunoista sisään tulviva auringonvalo teki tunnelmasta uneliaan pölyhiukkasten kieppuessa sisääntulon ilmavirrassa.

Elin jalat eivät suostuneet liikkumaan.
"Tämän piti olla meidän kotimme."

David katsahti ystäväänsä myötätuntoisesti.
"Ehkä siitä voi tulla sinun kotisi."

Eli pudisti päätään.
"Se on liian suuri. Ja kallis. Se ei ole... Se ei ole minun."

"Ymmärrän", David myönsi.
"Missä käytit viimeksi puhelintasi?"

Eli pakotti jalkansa liikkeelle. Riisui kengät eteiseen. Clooneyn hihna, se, joka oli heidän käytössään, odotti edelleen eteisessä.
Hänen sydämensä takoi kipeästi.
"Minä... En ole varma. En muista paljoakaan edellisistä päivistä..."

"Eiköhän se jostain löydy", David vakuutti katsellen ympärilleen. Valkoinen, kaunis flyygeli oli toimitettu avaran olohuoneen syvennykseen.
"Mitä muuta tarvitset?"

Eli jähmettyti katselemaan flyygeliä.
Se oli Aidaa varten. Tämän piti olla heidän yhteinen kotinsa.
Hänen sydämensä hakkasi niin, että hänen oli vaikea kuulla.
"Mitä?"

"Mitä muuta tarvitset?" David toisti kärsivällisesti.

Eli yritti keskittyä Davidin sanoihin, vaikka hänen olonsa olikin levoton.
Mitä hän tarvitsi? Mitä hän ottaisi mukaansa entisestä elämästään? Mitä hänellä edes oli.
Hän hätkähti ja käänsi levottomana päätään, kun jokin näytti liikahtavan silmäkulmassa. Varjot hiipisivät lähelle, jos hän ei olisi varovainen.
Aida oli aina osannut pitää ne poissa.
"Vaatetta. Kai. Ja.. Jos lompakkoni on jossain täällä."

David kierteli alakerrassa ihaillen suurta, kromista keittiötä, joka kylpi vinon katon ikkunoista tulvivassa valossa. Asunto oli iso, mutta silti kompakti. Se ei tuntunut autiolta, vaikka huonekaluja ja elämisen merkkejä voisi olla lisää.
"Ehkä meidän kannattaa katsoa yläkerrasta?"

Eli seurasi Davidia, vilkuillen hermostuneena ympärilleen.
"Joo", hän vastasi.
"Siellä... Suurin osa tavaroistani taitaa olla siellä."

David etsi hetken yläkertaan vieviä, tyylitellysti valaistuja portaita ja ihasteli sitten valoisaa, tilavaa yläkertaa, jonka ikkunoista aukesi näkymät korkealla Lontoon kattojen yllä.
Makuuhuoneen remontti oli vaiheessa, mutta seinillä oli jo pehmeää tummansinistä.
"Ehkä puhelimesi on täällä."

Sinisten seinien näkeminen sai Elin jähmettymään. Sininen oli Aidan väri. Makuuhuoneesta olisi tullut viihtyisä.
"Mitä?" hän kysyi ja vaelsi peremmälle.

"Ehkä puhelimesi on täällä", David toisti kärsivällisesti ja jäi makuuhuoneen ovensuuhun.

Eli epäröi ja astui sitten makuuhuoneeseen. Se oli huoneista eletyin, vuode oli edelleen petaamatta ja yksi unohtunut vaatekerta lepäsi lattialla. Se oli ollut tarkoitus viedä pyykkiin, mutta hän ei ollut ehtinyt tehdä niin.
Hän katseli sänkyä hetken.
"Pitäisiköhän minun vaihtaa lakanat?"

"Ei, ei tietenkään", David rauhoitteli. Aidan mukaan asunto oli Elin, eikä naisella pitäisi olla valittamista olisi se missä tahansa kunnossa.

Eli jäi tuijottamaan sänkyä.
"Ei Aida varmaan halua nukkua minun vanhoissa lakanoissani."

"Hän ei ole täällä", David muistutti.
"Eikä ilmeisesti tule olemaan moneen kuukauteen."

Moneen kuukauteen.
Elin katse harhaili ja osui Clooneyn naruleluun. Kulmat kurtistuivat.

David ei kiirehtinyt täyttämään hiljaisuutta, katseli sen sijaan vain ympärilleen. Näköalat makuuhuoneen isoista ikkunoista ja sirolta parveketerassilta olivat tyrmäävät.

Hitto.
Eli ravistautui irti ajatuksistaan. Vaatetta, lompakko, puhelin.
Hän alkoi nostella peitteitä ja tyynyjä omaisuuttaan etsien.
"Mitä... Entä, jos Aida muuttaa mielensä?"

"Minkä suhteen?" David kysyi ja kurkisti vaatekomeroon, joka oli melkein yhtä iso kuin makuuhuone. Huolella sijoitellut peilit saivat sen näyttämään loputtomalta. Mutta nyt sinne oli pinottu vai laatikoita ja pukupusseja.

"Jos hän haluaisikin minut takaisin", Eli vastasi ja luovutti puhelimensa etsimisen. Laturin hän sentään löysi, sotkussa sängyn vieressä.

"Haluaisitko sinä sitä? Oikeasti?" David kysyi ja kääntyi katsomaan ystäväänsä.

Eli vastasi Davidin katseeseen.
"... Joo."

"Oikeasti? Vaikka hän kohtelee sinua näin?" David varmisti.
"Vaikka elämänne ovat nyt hyvin erilaiset? Vaikka hän voi olla poissa kuukausia kerrallaan?" Onnellisesti toisen miehen syleilyssä.

Eli painoi katseensa.
"Ei tämä ole hänen syytään. Jos en olisi sanonut mitään siitä, etten halunnut tällaista elämää, kaikki voisi olla hyvin."

"Oletko sitä mieltä, että kaikki olisi hyvin, jos toinen teistä pitää todelliset tunteensa ja halunsa ja toiveensa salassa?" David kysyi kohottaen kulmaansa.

"Oppisin varmasti pitämään siitä kaikesta", hän vastasi ja hieraisi käsivarttaan.
"Kunhan vain saisin hetken tottua."

"Joten sinun pitäisi hylätä omat haaveesi ja mieltymyksesi?" David varmisti.

Eli pudisti päätään.
"Voisin keksiä uusia. Sellaisia, jotka sopivat paremmin yhteen Aidan uuden elämän kanssa."

"Ei mikään parisuhde ole sen arvoinen, että sinun on luovuttava itsestäsi ja sinulle tärkeistä asioista. Ehkä Aida näki sen", David pohti.

"Aida on minulle tärkeä", Eli protestoi.
"Muulla ei ole väliä."

"Jos tilanne olisi toisinpäin, tuntisitko samoin? Jos Aida sanoisi, että jättää uransa, luopuu unelmistaan ja keksii uusia haaveita, jotka sopisivat sinun elämääsi?"

"Ei tietenkään", Eli vastasi.
"Se on eri asia."

"Miksi se on eri asia? Aida ei varmasti näe sitä niin, eikä kenenkään pitäisi."

"Aida on tähti", Eli muistutti.
"Ainutlaatuinen. Hänen kuuluu saada loistaa."

"Niin olet sinäkin", David muistutti.

Eli hymyili.
"Minä olen hyvä, joo", hän vastasi.
"Aida on ainutlaatuinen. Jos minä lakkaan työskentelemästä teatterissa, tilalleni löytyy kymmenen uutta. Mutta Aidan täytyy saada loistaa."

"Eli, sinun todella pitää lakata lyttäämästä itseäsi." Ehkä Aidan päätös ei ollut huono, vaikka David tunsikin suuttumusta Elin puolesta.
"Sinä olet ihan yhtä ainutlaatuinen."

"En minä lyttää", Eli vakuutti.
"Sanoinhan, että olen hyvä siinä, mitä teen. Mutta Aida on tähti. Olen aina tiennyt sen.

"Sinäkin olet", David muistutti ja soitti Elin puhelimeen nähdäkseen, oliko se lähistöllä.

Aida oli ainutlaatuinen. Hän oli tiennyt sen aina. Tähti, jonka oli saatava loistaa.
Puhelimen soittoääni kantautui jostain vaimeana, ja Eli alkoi vaeltaa sen perässä.

David huokasi hiljaa ja ymmärsi Aidan päätöstä vastahakoisesti enemmän ja enemmän. Ehkä näin todella oli parasta kaikille.
Hän seurasi ystäväänsä.

Puhelin löytyi lopulta, laatikoiden keskeltä vaatehuoneesta.
Eli poimi sen, katkaisi puhelun ja työnsi sitten puhelimen taskuunsa.
Hänen vaatteensa olivat suurimmaksi osaksi laatikoissa.

"Joten, mitä kaikkea haluat mukaan?" David kysyi.

Elin hartiat lysähtivät.
"En tiedä", hän myönsi ja kyykistyi yhden laatikon viereen. Sieltä oli löytynyt hänen vaatteitaan aiemmin, ennen kuin hän oli tiennyt, ettei enää asuisi täällä.

"Eihän sillä niin paljoa väliä ole. Tämä on edelleen asuntosi ja voit pitää tavaroitasi täällä", David muistutti.

Ajatus kammotti Eliä.
Hän saattoi nytkin tuntea varjojen katseen.
Lopulta hän löysi urheilukassin, johon nosteli joitakin vaatteitaan. Niin kuin olisi lähdössä vain matkalle.

David katseli kiirehtimättä miestä.
"Lompakko mukana?"

Eli kävi taskunsa hajamielisesti läpi.
"Ei", hän myönsi.
"Se on varmaankin takin taskussa."

"Katsotaan siis sieltä", David kannusti ja tarjoutui seuraamaan Eliä.

Eli palasi takaisin omia jälkiään, tällä kertaa laukku hartiallaan.
Koti jäisi tyhjäksi.
Lompakko löytyi lopulta hänen talvitakkinsa taskusta. Vaikkei hän ollut käyttänyt kyseistä takkia toviin.
Kaikkea sitä.

"Onko siinä kaikki?" David varmisti.

Eli mietti hetken.
Sitten hän palasi vielä kylpyhuoneeseen ja nosti lääkepaketit päällimmäiseksi laukkuun.
Ja harkitsi hetken, voisiko poimia mukaansa jonkin muiston.
Mutta se olisi ollut väärin.
Hän palasi Davidin luo.
"Nyt on."

David nyökkäsi ja soi Elille hymyn.
"Haluatko mennä asunnolleni, kun lähden töihin?"

Eli toivoi että olisi löytänyt hymynsä.
"Et varmaankaan voi vedota lastenhoitovelvollisuuteen ja ottaa minua teatterin takahuoneeseen."

David naurahti.
"Luultavasti en. Pelottaako sinua olla yksin? Voin soittaa ystävilleni ja ehkä joku heistä voi tulla seuraksesi."

Varjot hiipivät vaivihkaa lähemmäs.
"Äh, pärjään kyllä", Eli vakuutti ja huitoi varjot kauemmas.
"Onhan minulla kissat. Ne ovat mahtavia tyyppejä, Momolla on hieno huumorintaju."

"Se on totta", David myönsi ja astui ulos alakertaan laskeutuneesta hissistä.
"Voin saattaa sinut asunnolleni."

Eli kurtisti kulmiaan.
"Tuleeko sinulle kiire?"

"Ei, ei. Meillä on ihan hyvin aikaa", David rauhoitteli ja tarjoutui kantamaan Elin kassia.

Eli oli kiitollinen seurasta.
Sillä vaikka hän ei sanonutkaan sitä ääneen, yksin jääminen kauhistutti häntä.
Mutta hän selviäisi.

David silmäili Eliä silmäkulmastaan, mutta jos hän olisi illan poissa, eihän mitään pahaa tapahtuisi?
Hän saattoi Elin molemmille tutulle asunnolle ja laski kassin olohuoneen matolle, missä kissat hyökkäsivät tutkimaan sitä.

Eli katseli uteliaita kissoja.
"Onko Tempestistä kuulunut mitään?"

"Ei", David vastasi.
"Tiarnan on ollut hyvin onneton."

Eli kurtisti kulmiaan.
"Ehkä pitäisi käydä tervehtimässä häntä", hän totesi.

"Se olisi hyvä idea", David myönsi.
"Hän on luultavasti kotona nytkin. Jos haluaisit nähdä hänet. Tai voimme mennä käymään hänen luonaan yhdessä shown jälkeen."

"Jos hän haluaa nähdä minut", Eli vastasi.
"Voidaan mennä yhtä matkaa. Lupasin jo kissoille laatuaikaa."

"Miksei haluaisi?" David kysyi.
"Hienoa, tuletko teatterille shown jälkeen vai haenko sinut täältä?"

"Voin tulla norkoilemaan stage doorille", Eli vastasi.
"Ehkä minua onnistaa ja saan David Kingin nimikirjoituksen."

David nauroi huvittuneena.
"Luota minuun, se on arvoton. Hyvä on, nähdään stage doorilla shown jälkeen."

"Katkaise jalka", Eli toivotti ja vajosi lattialle istumaan. Hän alkoi houkutella kissoja luokseen laatuaikaa varten.

David kiitti onnentoivotuksesta ja lähti sitten kävelemään Covent Gardenin kyljessä olevaa Novelloa kohti. Kaunis sää teki liikunnasta virkistävää.

Eli keskittyi illan kissoihin. Ne auttoivat pitämään varjot kaukana.
Ja lähtiessään kohti teatteria hän muisti sekä puhelimensa että lompakkonsa.
Stage doorin tunnelma oli kotoisa. Ei hysteerinen, niin kuin se oli pahimmillaan ollut Batissa.

Sam Carmichael jäi teatteriin paljon helpommin ja nopeammin kuin Oopperan kummitus. Hänen ei tarvinnut kuin vaihtaa takaisin omiin vaatteisiinsa.
"Hei, miten iltasi meni?" hän tervehti Eliä lämpimästi astuessaan ulos lämpimänoranssissa samettitakissaan.

"Meillä oli oikein mukavaa", Eli vakuutti.
"Miten sen nimikirjoituksen laita?"

"Sopiiko keskelle otsaa?" David kysyi ja lainasi sharpieta punastuvalta, nuorelta naiselta.

Eli pyyhkäisi hiuksia pois otsaltaan.
"Anna mennä."

David nauroi ja pudisti päätään.
"Olet ihan kajahtanut", hän sanoi kirjoittaen nimensä naisen ojentamaan lippuun, nojautui painamaan kevyen suudelman tämän poskelle ja kietoi sitten kätensä Elin hartioiden ympärille.
"Etsitään taksi."

Eli kurtisti kulmiaan.
"Hei, lupasit minulle nimikirjoituksen", hän muistutti, mutta lähti kohti mukisematta miehen mukaan.
"Vaikka ihan kuka tahansa ei pääsekään David Kingin mukana kotiin."

"Se on hyvin totta. Voin kirjoittaa nimeni kotona ihan mihin haluat", David lupasi huvittuneena ja poimi läheisestä ravintolasta mukaan kokonaisen suklaakakun ja pullon valkoviiniä, ennen kuin viittoi heille risteyksestä kaasuttavan mustan taksin. Hän avasi takaoven Elille ja antoi kuskille Tiarnanin osoitteen kömpiessään miehen viereen.

"Oliko tuo lupaus?" Eli kysyi, samalla kun käänsi kasvojaan pois varjoista.
Jos hän ei näkisi niitä, ne eivät näkisi häntä.

"Rikkoisinko lupaukseni sinulle?" David kysyi ja katseli öistä Lontoota ikkunoiden takana, kun taksi mateli liikenteessä kohti Batterseata.

Eli hymyili, vaikka hymy ei yltänytkään silmiin saakka.
"Et tietenkään."

David vilkaisi Eliä sivusilmällä ja maksoi kuskille, kun taksi pysähtyi ylellisen kerrostalon eteen Lombard Roadilla.
"Mennään sitten", hän sanoi ja suuntasi sisään viinipullo ja kakkurasia mukanaan.

Räpsähtävä valo sai Elin hätkähtämään.
Mutta nämä kamerat eivät ahmineet ympäristöään saadakseen kuvan Aidasta. Nämä taisivat olla paikalla Tiarnanin tai Emmien vuoksi.

David laski käden Elin olalle ja johdatti miehen mukanaan hissiin. Aulamies tunsi hänet jo hyvin eikä pidätellyt heitä.
"Ingridkin on varmaankin siellä."

Elin kulmat kurtistuivat.
"Kuka Ingrid?"

"Tiarnanin ex-vaimo, joka asuu nyt hänen kanssaan", David sanoi.
"Ilmeisesti hän kertoi Tempestille olevansa uudelleen pariskunta Tiarnanin kanssa, ja sen jälkeen Tempest katosi."

Eli katsahti Davidia häkeltyneenä.
"Ovatko he?"

"En ole varma", David vastasi rehellisesti. Ingrid todella näytti uskovan niin, ja nainen oli edelleen ex-miehensä luona kuin uskollinen vaimo. Ehkä pari löytäisi toisensa uudelleen?

Elin kulmat painuivat alemmas.
"Kaikki on ihan sekaisin."

"Sano muuta", David huokasi ja sukaisi vaaleanruskeaa leijonanharjaansa. Hän astui hissistä ja koputti Tiarnanin kattohuoneiston ovea ylellisessä aulatilassa.

Meni jonkin aikaa ennen kuin ovi avautui.
Tällä kertaa oven avasi Tiarnan itse, uupumus varjoina kasvoillaan.
"Hei. Eli, David. Tulkaa sisään."

"Hei, toin lahjuksia", David kohotti tuomisiaan ja astui tottuneesti sisään.
"Miten olet voinut?"

Tiarnan teki tilaa niin, että Eli ja David pääsivät eteiseen.
"Tässähän se", hän vastasi, ja pyyhkäisi kätensä hopeisten hiustensa läpi.

David tarkkaili miehen olemusta ja kannusti tätä siirtymään peremmälle omassa kodissaan.
"Maistuuko viini tai suklaa?"

"Kiitos", Tiarnan vastasi ja johdatti vieraat olohuoneeseen.
Emmien nurkka pysyi edelleen koskemattomana.
"Teillä taisi olla tänään työpäivä?" hän kysyi hieman pahoitellen siitä, ettei ollut täysin varma päivästä.

"Minulla oli show", David vastasi ja kannusti Eliä seuraamaan Tiarnania.
"Käyn hakemassa meille lasit. Missä Ingrid on?"

Eli vajosi muhkealle sohvalle, joka oli mitoitettu suuremmalle vierasjoukolle.
"Nukkumassa", Tiarnan vastasi.

David nyökkäsi ja pohti, missä Ingrid nukkui. Oliko nainen ottanut edellisen vaimon paikan avioparin sängyssä? Hän poimi keittiöstä mukaan kolme viinilasia, lautasia, lusikoita ja kakkulapion.
Sitten hän palasi ystäviensä seuraan, alkaen kaataa viiniä laseihin.

Tiarnan ja Eli olivat istuneet sen ajan äänettöminä. Asunto oli tyhjä ilman kissojen röyhkeyttä.
"Kuinka illan show sujui?" Tiarnan kysyi poimiessaan itselleen lasin.

"Oikein hyvin. ABBA on aina piristävää, ja on virkistävää olla niin onnellisessa, hyväntuulisessa showssa", David vastasi ojentaen lasit ystävilleen ja lohkoen sitten sulalla suklaalla vuoratusta kakusta miehekkäitä järkäleitä lautasille.

Tiarnan jäi katselemaan kakkua mietteliäs kurtistus kulmillaan.
"Mitä me juhlimme?"

"Teidän kahden olemassaoloa, tietenkin", David vakuutti vieden haarukallisen suuhunsa. Taivas, kun se oli hyvää.
"Siitä puheen ollen. Miten aiot juhlia 40-vuotissyntymäpäiviäsi? Sinulla ja Ingridillä taisi olla jo jotain suunnitelmia?"

Tiarnan kuristi kulmiaan ja otti pitkän kulauksen viiniä samalla kun Eli kävi kiinni suklaiseen kakkuun.
"Ingrid haluaisi teatteriin", Tiarnan myönsi.

"Toki, liput ovat valmiina. Mutta täytät 40. Pidättekö isommat juhlat?" David kysyi.

Tiarnan pudisti päätään.
"Sinun pitäisi", Eli huomautti.
"Tasavuosia pitää juhlia kunnolla. Vuokraa huvipuisto tai jotain."

"Ehdottomasti. Kuuntele Eliä", David säesti.
"Täytät 40 vain kerran. Kriisi iskee sinullekin jossain vaiheessa ja on sääli, jos et ole edes juhlistanut sitä kunnolla."

"Minä olen liian vanha vuoristoratoihin", Tiarnan protestoi.
"No jokin muu paikka sitten. Lasersotapaikka."

David hymyili.
"Voisit myös vain kutsua ystäväsi tänne, jos haluaisit. Me kaikki rakastamme sinua ja haluamme juhlia isoa päivääsi."

Tiarnanin katseessa häivähti varjo.
"Haluaisitteko todella?"

"Totta kai", David vakuutti ja tarkkaili Tiarnania. Olisiko miehen parempi antaa olla rauhassa?

Tiarnan hieraisi mietteliäästi ohimoaan.
"Ehkä minun pitäisi sitten järjestää jotakin."

"Ehdottomasti", David vastasi. Ingrid varmaan auttaisi siinä enemmän kuin mielellään.

Tiarnan ei ollut juhlatuulella. Mutta hän ei myöskään halunnut vetää ystäviään synkkyyteen.
Elämän piti jatkua. Hänen piti uskoa siihen, että Tempest palaisi.
"Juhliin tarvitaan kai kakku."

David suli hymyyn.
"Ehdottomasti. Tai pöydän kokoinen marja-trifle?" hän ehdotti.

"Harkitsen sitä", Tiarnan vastasi.
"Ingrid haluaa todennäköisesti osallistua."

David nyökkäsi. Se näytti todennäköiseltä, sillä nainen oli ottanut vaimon roolin tehokkaasti omakseen.
"Ja viet hänet teatteriin ennen juhlia? Vai siirretäänkö treffit torstaille ja juhlitaan perjantai?"

Tiarnan hieraisi ohimoaan.
"Ehkä niin olisi viisainta."

David nyökkäsi. Ehkä Ingrid ottaisi paikkansa oikeasti takaisin. Siinä tapauksessa hänen olisi hyvä tutustua naiseen paremmin.
"Sinun kannattaa viedä hänet katsomaan myös Bat out of Hell, kunhan Eli palaa töihin."

Tiarnanin kulmat painuivat kurtistukseen.
"Etkö ole nyt töissä?" hän varmisti, ja yritti kuumeisesti päätellä, olisiko hänen pitänyt tietää, miksi niin oli. Ehkä Eli oli ollut matkalla Aidan kanssa? Sairaalta mies ei vaikuttanut, ellei sitten hieman kalpealta.
Hänen olisi todellakin pakko alkaa kiinnittää maailmaan enemmän huomiota.
Eli vastasi pudistamalla päätään.
"En juuri nyt."

"Eli tarvitsee hieman aikaa itselleen", David sanoi ja loi Tiarnaniin surullisen, myötätuntoisen katseen, kun ei tohtinut sanoa Aidan nimeä.

Tiarnan ei tiennyt tarkalleen, mistä oli kyse. Mutta hän tunnisti surun Davidin katseessa, ja oli varma, että Davidkin saattoi nähdä hänen katseestaan, että niin kävi.
"Se tekee hyvää itse kullekin", hän vastasi ja ojensi tyhjentynyttä viinilasiaan toiveikkaasti täytettäväksi.

David kaatoi lasiin anteliaasti viiniä ja tarjosi ystävilleen lisää kakkua.
"Eli, haluatko kertoa Tiarnanille?"

Eli juoksutti sormet läpi hiuksistaan ja taputti toisella jalallaan levotonta rytmiä lattiaan.
"Aida tavallaan jätti minut", hän vastasi.
"Voi helvetti", Tiarnan ähkäisi myötätuntoisesti.

David kurottui puristamaan Elin kättä myötätuntoisena.
"Me olemme tässä, jos haluat puhua."

Tiarnan vahvisti Davidin sanat nyökäyttämällä päätään, tuntien samalla kipeää ikävää ajatellessaan Tempestiä.
Hän saattoi vielä uskoa siihen, että hänen vaimonsa palaisi.
Eli hieraisi poskeaan.
"Mietin vain, mitä olisin voinut tehdä toisin."

"Eli, ei tämä johtunut sinusta. Olet upea mies ja kadehdittavan hyvä poikaystävä", David vetosi.

Eli ei ollut siitä yhtä vakuuttunut.
"Aidan elämä on kokenut valtavan muutoksen", Tiarnankin muistutti.
"Olen varma, että mikä ikinä hänen päätökseensä johtikaan, syy ei ollut sinun käytöksessäsi."

David nyökkäsi myöntyen. Tiarnan oli aina ollut lahjakkaampi sanojen ja viisauden kanssa.
"Olen samaa mieltä. Tämä johtui täysin Aidasta."

Tiarnan kurottautui taputtamaan Elin polvea, sitä, joka ei liikkunut äänettömän rytmin tahtiin.
"Olen varma, että kaikki kääntyy vielä parhain päin, tavalla tai toisella."

"Ehdottomasti", David myönteli kiitollisena. Hän toivoi sitä molemmille ystävilleen.
"Siihen voi aina luottaa."

Ehkä Tiarnan olisi ollut vakuuttavampi, jos hän olisi uskonut kunnolla omiin sanoihinsa. Se oli hankalaa, kun pelkäsi menettäneensä elämänsä rakkauden.
Elistä täytyi tuntua samalta.
"Eihän sinun suhteesi näytä kuihtumisen merkkejä, David?" Tiarnan varmisti.
"Muuten olisimme varsin surkea kolmikko."

David hymyili. Hänen romanttisella onnellaan niin kävisi pian.
"Ei vielä." Hänen täytyi nauttia hetkestä niin kauan kuin sitä kestäisi.
"Entä Ingrid? Hän vaikuttaa herttaiselta ja välittää sinusta syvästi."

Tiarnan pudisti päätään.
"Haluan uskoa, että Tempest palaa."

David hymyili myötätuntoisesti.
"Olet hyvin uskollinen, hyväsydäminen mies."

Tiarnan pudisti päätään.
"Taidan olla mies, joka toistaa virheitään."

"Miksi sanot niin?" David kysyi.

Tiarnan hymyili väsyneesti.
"Avioliittoni rikkoutui jo kerran."

David kurottui taputtamaan Tiarnanin reittä. Leski, joka oli käynyt läpi avioeron hiljattain, ymmärsi tuskan.
"Onneksi elämä tarjoaa uusia mahdollisuuksia." Niin kuin Ingridin.

Jos Eli ei olisi ollut paikalla, Tiarnan olisi saattanut huomauttaa, ettei hän halunnut uutta mahdollisuutta. Toisaalta, hän oli itse toivonut samaa Davidille joitakin kuukausia sitten. Että tämä löytäisi uuden mahdollisuuden.
Nyt hän oli surullinen, vanha mies.
"Joten, millaisen kakun haluatte?"

"Päivänsankarille maistuvan. Eivätkös marjatriflet ole sinun suosikkejasi?" David varmisti.

"Ovat", Tiarnan myönsi ja muisti kipeästi, kuinka Tempest oli valmistanut hänelle sellaista juhlapäivän kunniaksi.
"Olen yksinkertaisten makujen mies."

"Siinä tapauksessa se on täydellinen valinta", David vakuutti.

Tiarnan hymyili, vaikka hymy ei yltänytkään silmiin asti.
"Onhan sinulla paikka, jossa nukkua?" hän varmisti Eliltä.
"Joo", tämä vastasi.
"David majoittaa minut."

"Asunto ei taida nyt tuntua hyvältä, vaikka Aida lupasikin sen Elille", David sanoi.

Eli nyökäytti päätään.
"Ymmrärrän", Tiarnan vastasi.
"Täälläkin on autiota ilman Tempestiä."

David nieli kysymyksen Ingridistä, joka näytti täyttävän vaimon roolin hyvin luontevasti.
"Tiarnankin on tervetullut luokseni. Voitte vääntää kättä siitä, kumpi saa kunnian nukkua vieressäni."

Tiarnan kurtisti kulmiaan.
"Väitän, että se olisi epäreilu kisa", hän huomautti.
"Ehdottaisin mieluummin jotakin, jossa minullakin olisi mahdollisuus."

David nauroi.
"Älä nyt aliarvioi itseäsi. Minusta sinulla on ihan vaikuttavat hauikset."

Tiarnan huokaisi.
"Olen päästänyt itseni rupsahtamaan", hän vakuutti.
"Emmekö me voisi vaikka yrittää voittaa sinun suosiosi?"

David hymyili.
"Sekin sopii. Olen varsin perso sellaiselle. Mitä sinulla oli mielessäsi?"

Tiarnan kohautti harteitaan.
"Mitä sinä toivoisit?" hän vastasi.
"Serenadia, lahjoja, imartelevaa runoutta?"

"Voit yllättää minut", David lupasi anteliaasti ja tarjosi sitten ystävilleen jälleen lisää kakkua ja viiniä.
"Mutta oikeasti. Oletko saanut nukuttua?"

"Kuinka ylevää", Tiarnan vastasi ja otti kiitollisena viinilasillisen vastaan.
"Ja nukun minä. Jonkin verran, pitkin päivää. Mutta saan lepoa."

"Onko mitään, mitä voisin tehdä vuoksesi?" David kysyi myötätuntoisena.

Tiarnan otti kulauksen viinilasistaan.
"Pidä itsestäsi huolta. Ja Elistä."
Eli kurtisti kulmiaan.
"Osaan minäkin huolehtia itsestäni."

David katsahti Eliä lempeää hymyä silmissään.
"Tietenkin. Mutta siinä ei ole mitään pahaa, että tukeutuu ystäviin, kun on vaikeaa. Vai mitä, Tiarnan?"

Tiarnan vahvisti Davidin sanat pudistamalla päätään.
"Sitä varten ystävät ovat."

David loi Tiarnaniin itseensä painokkaan katseen.
"Mikä sinua valvottaa?"

Tiarnan kohotti väsyneesti kulmiaan ja olisi hymyillyt, jos olisi jaksanut.
"Ajatukset", hän vastasi ja joi viiniään.
"Mietin, missä Em on. Onko hän kunnossa."

"Olen varma, että hän on", David rauhoitti. Hän toivoi niin miehen tähden.
"Mikä niihin auttaa?"

Tiarnan pudisti päätään.
"Kyllä se tästä", hän vakuutti.

David kurottui taputtamaan Tiarnanin käsivartta.
"Mitä varten ystävät ovat?"

Tiarnan kurtisti kulmiaan. Tuhahti ja pudisti päätään.
"Minusta tuntuu, että olen hokenut joskus samaa sinulle", hän huomautti, ja kaiken surun ja väsymyksen keskellä häivähti hiven huvittuneisuutta.

David hymyili meripihkaiset silmät siristyen.
"Tiedän. Et voi väittää omaa viisauttasi vastaan."

Tiarnan huokaisi.
"Olet ikävä kyllä oikeassa", hän myönsi.
"Pahinta on se, etten tiedä, missä Tempest on. Onko hän kunnossa. Ja miksi hän tarkalleen ottaen lähti."

"Ingrid ei ole kertonut sinulle?" David kysyi ja pohti, oliko hänellä oikeutta tehdä niin.

"Hän ei suostu puhumaan muusta kuin siitä, kuinka kiltti Tempest on", Tiarnan vastasi ja hieraisi kasvojaan.
"En vain... En vain voi ymmärtää, kuinka Tempest saattoi lähteä puhumatta ensin kanssani."

"Puhuin hänen kanssaan jokunen ilta sitten", David myönsi.
"Hän esitteli sitä suunnittelemaasi helmisormusta, mitä hän pitää nimettömässään. Hän sanoi, ettei tiennyt, ettet ollut kertonut hänen ilmestyessään oven taakse, eikä Emmiellä ollut aavistustakaan."

Tiarnanin kulmat kurtistuivat.
"No helvetti", hän ähkäisi ja hieraisi uudelleen kasvojaan, tällä kertaa voimakkaammin.
"En tiedä, kuinka sokea minusta on tullut."

"Hän oli hyvin pahoillaan, että joutui kertomaan Emmielle", David sanoi.
"Että olette palanneet yhteen. Olette kuulemma onnellisia ja vielä onnellisempia, kunhan toivut syyllisyydestäsi."

Tiarnan tuijotti Davidia hetken.
"No helvetti."

David soi miehelle myötätuntoisen hymyn.
"Hän tuntuu todella välittävän sinusta ja haluavan parastasi."

"Ingrid?" Tiarnan varmisti.
"Hän elää omassa maailmassaan."

David nyökkäsi.
"Olet varmaan oikeassa. Hän sanoi, ettei sinun tarvinnut kosia uudelleen, koska olitte jo naimisissa aikaisemmin."

Hetken Tiarnan epäili, että voisi pahoin.
"En tiennyt, että hän on niin... harhainen."

"Varmastikin tilanne tasoittuu pian?" David arveli optimistisesti.

Tiarnan huokaisi.
"Minun on pitänyt olla yhteydessä hänen lääkäriinsä."

"Se kuulostaa hyvältä idealta", David vakuutti ja vilkaisi Eliä silmäkulmastaan.

Eli oli unohtunut ajatuksiinsa, toinen jalka levottoman rytmin tahtiin hakaten.
"Teen sen pian", Tiarnan vakuutti.
"Olen varmastikin rypenyt omassa surkeassa olossani aivan riittävän kauan."

Tehtävä tai projekti usein auttoi, David oli todennut omakohtaisesti.
"Palaat kai pian kuvauksiin?"

"Minun pitäisi", Tiarnan vastasi.
"Vaikka totta puhuakseni, välillä mietin, pitäisikö minun jättäytyä pois."
Eli havahtui älähtämään järkyttyneenä.
"Et voi tehdä sitä, Tiarnan", hän vetosi.

"Älä luovu työstäsi. Muistaakseni kannustit minua palaamaan töihin Lizzien... Silloin, ja se antoi minulle elämäni takaisin."

Sekä Elin että Tiarnanin katseessa häivähti myötätunto.
"Elämä tarvitsee sisältöä", Tiarnan joutui myöntämään.

"Työsi antaa päivillesi sisältöä, rytmiä ja terveen rutiinin. Maailma jumaloi sinua, ja sitä sarjaa. Hahmosi lähtö kesken räjäyttäisi tarinan", David muistutti.

"Se tekisi myös pahaa uralleni", Tiarnan myönsi vastentahtoisesti.
"Olen jo nyt venyttänyt oikeuttani käyttäytyä kuin diiva."

David nauroi lämpimästi.
"Minusta ystäväpiirissämme on aivan liian vähän diivoja. Olen yrittänyt udella Salomelta, onko Aida jo löytänyt sellaisen persoonan, huonolla menestyksellä."

Eli nielaisi ja painoi katseensa.
"Ehkä sinä voisit itse alkaa diivaksi", Tiarnan ehdotti ja pukkasi Davidin jalkaa omallaan.
"Oopperadiiva."

"Se on paljon vaikeampaa ilman viittaa", David huomautti.
"Sitä paitsi, oppisin mielelläni sinulta."

Tiarnan tarkasteli ystäväänsä.
"Oletko varma, ettei sellaista voitaisi lisätä discoasuun sinun mieliksesi?"

"Melko varma", David vastasi.
"Millaisia vinkkejä sinulla on omien diivakokemustesi perusteella?"

"Kuten sanoit, on vaikea olla diiva ilman viittaa", Tiarnan vastasi samalla kun nosti kakkulautasen takaisin syliinsä.
"Mutta olen sellainen hienohelma, joka ei suostu lentämään kuin ensimmäisessä luokassa."

David hymyili.
"Siihen voi vaikuttaa se, että saat laumat kiljuvia faneja perääsi minne vain menetkin."

"Niinhän sitä haluaisi uskoa", Tiarnan hymähti.
"Mutta todellisuudessa ajatus turistiluokasta ei viehätä minua."

"Miksi ei?" David kysyi kohottaen kulmiaan teatraalisesti, vaikka tunsi itsekin ihan samoin. Hän ei vain tohtinut ostaa ensimmäisen luokan lippuja teatterinäyttelijän epävarmalla palkalla.

Tiarnan tuhahti.
"Eihän se sopisi imagolleni", hän vastasi.
"Ja inhoan kolisuttaa polvia edessä istuvan penkkiin."

David hymyili.
"Minäkin. Onneksi lennän harvoin. Tiukan teatterityön iloja, ettei tule lomailtua."

Tiarnan vilkaisi Eliä, joka oli mennyt hiljaiseksi, mutta katse tuntui havahduttavan tämän.
"Pitkät lennot ovat kamalia", Elikin myönsi.
Ja yritti olla ajattelematta, että niitä ei olisi enää edessä.

David kurottui puristamaan Elin olkaa solidaarisuuden osoituksena.
"Lisää suklaakakkua?"

Eli nyökäytti päätään ja ojensi tyhjentynyttä lautastaan.
Elämä ranttaliksi.

David kippasi loput mehukkaasta suklaakakusta Elin lautaselle. Mies voisi syödä sellaisen varmaan päivittäin ilman, että se näkyisi missään.
Nuoruuden iloja.
"Oletko miettinyt, millaista ohjelmaa haluaisit syntymäpäivillesi?"

Eli kävi halukkaasti suklaakakun kimppuun.
Tiarnan puolestaan kurtisti mietteliäästi kulmiaan.
"En todellakaan tiedä. Kutsun teidät mielelläni tänne, mutta ohjelmasta minulla ei ole aavistustakaan."

"Hyvä on. Eli, mikä olisi hyvää ohjelmaa?" David kysyi.

Eli nielaisi suunsa tyhjäksi.
"Karaoke."

"Miten totta. Erinomaista. Ja sinä tulet olemaan sen tähti", David arveli.

Eli virnisti ja vei uuden haarukallisen kakkua suuhunsa.
"Meillä pitäisi olla laitteisto valmiina", Tiarnan muisteli.
"En ole aivan varma, mikä valikoima kappaleissa on."

"Onneksi teatterinäyttelijät on koulutettu improvisoimaan", David rauhoitteli.
"Muistaakseni sinäkin loistat siinä lajissa."

Elin katse kirkastui.
"Mehän voisimme ottaa sitäkin", hän totesi.
"Sitä peliä, jossa pitää arvata, mitä toinen esittää. Neljäkymmentä vuotta on hyvä ikä juhlia hölmöillä peleillä."

"Charades?" David varmisti.
"Mitä tuumit, päivänsankari?"

Tiarnanin suupieli nykäisi.
"Vastaavaa tuli pelattua kouluaikoina. Mikäs siinä."

"Mitä muuta? Eli voisi ainakin tanssia meille", David pohti.

Eli tyrskähti.
"Millainen tanssishow saisi olla?"

"Voisit esittää sellaisen vaikka heti", David ehdotti.
"Suuri spektaakkeli."

Ajatus selvästikin piristi Eliä, ja se ilahdutti Tiarnania.
"En voi vielä, se täytyy säästää syntymäpäiville", Eli huomautti.

"Tänään on harjoituskierros. Kyllähän kaltaisesi taiteilija loihtii kaksi erilaista esitystä", David protestoi.

Eli hymyili.
"Valitkaa tyylilaji."

"Mitä ylihuomisen päivänsankari toivoisi?" David kysyi.
"Miten olisi riverdance?"

Tiarnan hymyili.
"Kuulostaa hyvältä. Pitäisikö meidän laittaa musiikkia soimaan?"

"Ehdottomasti. Onko stereoissasi mitään sopivaa?" David kysyi.

Tiarnan etsi puhelintaan vain hetken.
"Eiköhän täältä jotakin sopivaa löydy", hän lupasi, samalla kun Eli nousi venyttelemään.

David haki mukavamman asennon sohvalla ja tyhjensi viinilasinsa, vapauttaen kätensä myrskyisiä aplodeja varten, jotka veikkasi Elin ansaitsevan esityksensä jälkeen.

Tiarnan tutki soittolistoja hetken, kulmat kurtussa. Sitten irlantilaisen pillin ja viulun pirteä ääni täytti olohuoneen.
Eli suoristi ryhtinsä, laski käsivartensa kyljilleen ja veti henkeä.
Sitten hänen jalkansa alkoivat liikkua musiikin tahtiin.

David seurasi vuoroin Elin esitystä ja vuoroin ystäviensä kasvoja. Toivoen näkevänsä häivähdyksen hymyä. Tai edes jotain muuta kuin surua ja ahdistusta.

Hetkeksi Eli saattoi unohtaa kaiken muun kuin musiikin rytmin.
Ja hetken Tiarnan saattoi keskittyä seuraamaan esitystä.
Ja musiikin loppuessa Eli kiepahti liioitellun piruetin ja painui syvään kumarrukseen.

David vislasi voimakkaasti ja taputti anteliaasti, toivoen myös Tiarnanin löytäneen hetken viihdykettä.
"Brava, brava!"

Myös Tiarnan taputti ja Eli kumarsi uudestaan, kädet nöyrästi sydämelleen painettuina.
"Tiarnan?" Ingridin ääni kutsui kysyvänä, ja pian nainen ilmestyi olohuoneeseen aamutakkiin kietoutuneena.

David katsahti äänen suuntaan ja soi Ingridille ystävällisen hymyn.
"Suo anteeksi. Herätimmekö sinut?"

"Ei se mitään", Ingrid vakuutti ja kietoi aamutakkia paremmin ympärilleen.
"Oletteko saaneet syödäksenne?"

"Söimme suklaakakun. Lasketaanko se?" David kysyi.

Ingrid kurtisti kulmiaan.
"Oletteko nälkäisiä?"

David pudisti päätään, mutta antoi Tiarnanin ja Elin puhua omasta puolestaan.

Suklaakakku oli ollut enemmän kuin riittävä yöpala.
"Mene vain takaisin nukkumaan", Tiarnan kannusti.
"Me pärjäämme kyllä."

David soi naiselle toisen, ystävällisen hymyn.
"Ehkä meidän pitäisi päästää teidät molemmat nukkumaan?"

Tiarnan oli lähellä kieltäytyä. Vakuuttaa, että ilta oli vielä nuori.
Mutta hän ei ollut.
"Näemme sitten varmaankin syntymäpäivänäni."

"Ja huomenna teatterissa", David muistutti ja suoristautui. Sitten hän veti Tiarnanin ylös karhumaiseen halaukseen.
"Nuku hyvin."

Tiarnan vastasi halaukseen.
"Kuin myös", hän toivotti ystävälleen ennen kuin siirtyi halaamaan Eliä.

David taputti Elin selkää, kun he pääsivät vihdoin ovelle ja kotimatkalle.
Kyllä se siitä. Tätä vartenhan ystävät olivat.

Torstai 7. toukokuuta 2020, Santa Lucia

Pikaisen suihkun ja pukeutumisen - jos yöasun pukemista saattoi sellaiseksi kutsua - Salome hiipi takaisin makuuhuoneeseen ja yritti kömpiä mahdollisimman varovasti takaisin hyttysverkon suojaan.

Paratiisin yö oli kuuma, vaikka huoneessa oli ilmastointi. Aida katseli kuunsirppiä ajatuksiinsa unohtuneena, käsivarsi pään alle taitettuna ja punaiset hiukset kesyttömänä viuhkana.
Hän katsahti olkansa yli Salomen kömpiessä sänkyyn ja soi naiselle häivähdyksen hymyä.

Salome jähmettyi konttausasentoon.
"Voi querida, herätinkö minä sinut?"

Aida pudisti rauhoittaen päätään. Hän vietti nykyään usein vähäisiä yöuniaan puoliksi valveilla, ajatuksiinsa unohtuneena.
"Älä huoli."

Salome lysähti omalle puolelleen sänkyä ja katseli Aidaa.
"Etkö saa unta?"

Aida kohautti toista olkaansa. Sitä sattui.
"Oliko teillä hyvä puhelu?"

Salome ei voinut mitään hymylle, joka kohosi hänen kasvoilleen.
"Hän kaipaa minua."

"David olisi hullu, jos ei kaipaisi", Aida vakuutti ja tunsi haikean piston kovista sanoista, joita mies oli laukonut hänelle.
"Olet aarre."

Salome hymyili.
"Se tuntuu silti hyvältä", hän myönsi.
"Tahdotko yöuinnille?"

Aida nojautui painamaan kevyen suukon Salomen poskelle. Varmasti tuntui. Oli ihanaa olla haluttu.
"Miksei. Näytä tietä."

Salome hymyili ja kömpi istumaan.
"Se tekee hyvää näin lämpimässä."

Aida nousi myös istumaan ja pujottautui hyttysverkon alta.
"Uimapuvut?"

Salome katsahti Aidaa.
"Onko meidän ihan pakko?"

Aida hymyili.
"Sinun ei. Sinulla on hyvin kaunis vartalo", hän vakuutti. Hän ei tiennyt, miten tieto erosta oli päätynyt julki tai miten joku otti hänestä kuvia täälläkin. Hän ei kaivannut skandaalia alastonkuvista eikä enempää spekulointia kehostaan.

Salome katsahti Aidaa.
"Okei. Pue sinä uimapuku niin minä riisun vaatteet, ja sitten altaaseen."

Aida hymyili puolittain ja otti designer-uimapukunsa tuolin selkänojalta, mihin se oli unohtunut. Kuu tarttui selkärangan nikamiin ja teräviin lapaluihin, kun hän vaihtoi yöpaitansa siihen ja kietoi käsivarren ympärilleen.
"Mennäänkö?"

Salome oli sillä välin kiemurtanut ulos vaatteistaan ja seisoi makuuhuoneessa häpeämättömän alastomana. Valkea valo hyväili kurveja.
"Mennään."

Aida seurasi ja matkalla huvilan ohessa olevalle infinity-altaalle vilkaisi Edisonin huoneen ovea. Syyllisyys vihlaisi. He olivat riidelleet rumasti. Keskustelleet. Jotakin. Ja nyt Edison vältteli häntä. Hän karkoitti kaikki elämästään.

Kuun kalpea valo valaisi pihaa kauniisti.
Salome vilkaisi Aidaa, ennen kuin otti muutaman juoksuaskeleen ja loikkasi altaan kutsuvaan veteen. Ehkä, vielä jonakin päivänä, he voisivat olla alastomina molemmat. Aida rakastaisi itseään ja kehoaan, eikä kukaan kommentoisi mitään.

Aida katseli Salomea hymyillen ja seurasi pudottautumalla reunalta varovasti altaaseen. Katseet, kulmankurtistukset, huoli ja internetin kiivaat kommentit saivat hänet itsetietoiseksi.
Vaikka peilikuva sanoi hänen olevan täysin normaali, pelottavan normaali.
"Mahtava ajatus", hän huokasi lipuen lähemmäs suoraan yötaivaaseen yhtyvää reunaa.

Vesi tuntui taivaalliselta.
Salome nousi pintaan ja puisteli päätään ja ui lähemmäs Aidaa.
"Eikö ollutkin?" hän vastasi.
"Kuutamouinti. Olen aika varma, että sellainen tuottaa jonkin uskomuksen mukaan hyvää onnea."

"Olen varma", Aida vastasi puolittain hymyillen ja sipaisi korkealle kiepautetulta nutturalta karanneita suortuvia korviensa taakse.
"Sinähän olet täynnä loistoideoita."

Salome hymyili.
"Sim. Sinä sentään ymmärrät sen, querida."

"Kuka ei arvosta sinua?" Aida kysyi ja nautti öisestä merituulesta, joka hellitti kuumuutta.

Salome mutristi suutaan.
"Enemmänkin kyse on siitä, että minun ideoitani ei arvosteta", hän vastasi.
"Niin kuin Harvey..."
Hän irvisti, kun sanat eivät riittäneet kuvaamaan tuntemusta.

Aida hipaisi Salomen poskea myötätuntoisesti.
"Hän on erikoinen persoona. Älä ota sitä itseesi."

Salome tuhahti.
"En todellakaan ota", hän vakuutti.
"Hän on liero."

Aida naurahti väsyneesti.
"Olet oikeassa. Oletko nauttinut täällä olosta?"

"Täällä on ihanaa", Salome vastasi ja nojasi altaan reunaan, joka näytti yhtyvän taivaaseen.
"Entä sinä, querida? Minusta tuntuu, että olet onneton."
Tietenkin oli. Aida ja Eli kuuluivat yhteen.

Aida hymyili puolittain ja käänsi katseensa tummaan maisemaan. Sademetsän verhoamassa rinteessä tuikahteli valoja vain siellä täällä.
"Kuvaukset ovat menneet hyvin. Hyvä pysytellä kiireisenä."

"Mmm, tiedän sen, querida", Salome vakuutti.
"Juoksetko karkuun ajatuksiasi?"

Aida naurahti yllättyneenä, vaaniva häivähdys itkua äänessään, ja sukaisi suortuvia korviensa taakse.
"En tarpeeksi hyvin."

Salome painautui lähemmäs.
"Querida", hän vetosi.
"Puhuisit minulle. Jaettu suru on pienempi."

Aida räpäytti sumeutta silmistään ja nojautui sitten Salomen syliin.
"En tiedä, mikä minussa on vikana."

Salome kietoi käsivartensa Aidan ympärille ja halasi tämän pehmeää vartaloaan vasten.
"Miksi sinusta tuntuu, että jokin on vikana, querida?"

"Olen rikki. Kuin moukarilla lyöty peili", Aida vastasi painaen päänsä Salomen olalle.
"En enää tunne itseäni, kun katson peiliin."

Se kuulosti kamalalta.
Salome painoi suukon Aidan hiuksiin ja halasi tätä tiukasti.
"Miten me voisimme alkaa korjata sinua?"

Aida naurahti itkuisesti ja hengitti syvään.
"En tiedä. En ole koskaan osannut korjata mitään. Olen hyvä vain kolmessa asiassa. Ja nyt niistäkin vain kahdessa."

Salome kurtisti kulmiaan.
"Mitä tarkoitat?"

"Olen ollut aina toivoton. Olen hyvä vain laulamisessa, seksissä ja asioideni sotkemisessa", Aida vastasi tyhjyyden ja itkuisen paniikin välissä seilaten.
"Nyt en voi enää edes ajatella seksiä ahdistumatta, joten vain kaksi jäljellä. Ehkä siksi olen sotkenut niin hyvin."

"Hei", Salome vetosi.
"Puhut itsestäsi ihan liian rumasti."

"En tarpeeksi rumasti." Ainakaan jos Davidiä uskoi. Aida kätki kasvonsa lämmintä ihoa vasten.
"Eli voi olla onnellinen, eikö niin? Nyt hän voi tavata jonkun, joka antaa hänelle elämän, josta hän haaveili?"

Salome suukotti Aidan hiuksia.
"Querida... Teidät on tarkoitettu toisillenne."

"Mitä minun pitäisi tehdä?" Aida kysyi ahdistuneena.
"Pyytää häntä luopumaan elämästään ja kaikesta, mitä rakastaa, jotta voi olla kuin laiminlyöty lemmikki ja kiertää mukanani? Vai luopua itse tästä kaikesta ja palata kotiin hänen luokseen, vaikka en voi antaa hänelle elämää, jota hän kaipaa, enkä yhtään mitään muutakaan? "

Salome kurtisti kulmiaan.
"Tai sitten voitte tehdä toisenne onnellisiksi", hän vastasi.
"Teidän pitäisi puhua."

"Miten?" Aida vetosi itkuisesti ja suoristautui halauksesta.
"Miten teemme toisemme onnelliseksi, kun olemme eri puolilla maailmaa enkä tiedä, milloin olen palaamassa kotiin?"

Salome katseli Aidan kasvoja.
"Ehkä se ei onnistu", hän vastasi.
"Mutta et voi vain katkaista suhdetta puhumatta siitä ensin Elin kanssa. Te ansaitsette mahdollisuuden."

Aida katsoi Salomea onnettomana.
"Mitä puhuminen ratkaisee? Synnyttää maagisen kolmannen vaihtoehdon?"

"Kuka tietää", Salome vastasi.
"Mutta eikö ole oikein, että Elikin saa sanoa, mitä haluaa? Jos kerran rakastat häntä etkä halua erota itsesi vuoksi."

Aida painoi katseensa.
"Hän on aina ollut niin kovin kiltti. Tietenkin hän sanoi puhelussa, ettei halunnut erota", hän sanoi.
"Mutta nyt hän voisi löytää jonkun, jonka kanssa jakaa elämänsä. Teatterin. Kotimatkat metrossa. Spontaanit kävelyt tai kahvilat."

Salome kosketti Aidan hiuksia.
"Mutta ei puhelimessa voi erota", hän vetosi.
"Eikä ainakaan siksi, että juuri nyt sinä olet hyvin eksyksissä, querida. Se ei tarkoita, ettet ansaitse onnea."

Aida katseli veden alla keinuvia käsiään.
"Eli ansaitsee jonkun, joka voi antaa hänelle sen, mistä hän haaveilee. Vaikka hylkäisin tämän kaiken, en usko, että elämä palaisi normaaliksi." Hän ei ollut ajatellut asiaa ajoissa, tietenkään.
"Hän ansaitsee jonkun, joka voi rakastella hänen kanssaan päivittäin. Herättää hänet ihanilla tavoilla. Olla odottamassa pukuhuoneessa. Minä olen rikki. Liian rikki. Enkä usko, että hän pystyy käsittelemään sitä. Eikä hänen pitäisikään."

"Teidän elämänne ei voi olla enää samaa, ei", Salome myönsi.
"Mutta querida, te voitte löytää uuden tavan olla. Sellaisen, joka tekee teidät molemmat onnellisiksi."

Aida nosti onnettoman katseen Salomen kasvoihin.
"Kerro minulle, millainen se on. Koska minä en näe sitä. En niin, että jompikumpi luopuu osasta itseään ja on onneton. Tai elää etäsuhteessa ja on onneton."

"Querida", Salome vetosi
"Olet nyt pimeydessä etkä näe valoa. Ensin sinun täytyy saada itsesi parempaan kuntoon. Ja sitten te voitte todella miettiä tulevaisuuttanne."

Aida painoi katseensa ja kietoi luisevat käsivarret ympärilleen.
"Toivon, että hän löytää jonkun, joka voi antaa hänelle elämän, jonka hän ansaitsee."

Salome halasi Aidaa tiukemmin.
"Ja oletko sinä onnellinen ilman häntä?"

"En tiedä, onko minun tarkoitus olla onnellinen", Aida vastasi.
"Tiesitkö, etten ole ollut yksin sen jälkeen, kun olin 15?"

"Querida", Salome moitti.
"Sinä ansaitset onnen. Pelkäätkö olla yksin?"

Aida kohautti olkaansa.
"Jos äitiäni on uskominen, en ole minkään arvoinen ilman miehen rakkautta." Ja halua.
"Opin peilaamaan sitä, mistä joku muu haaveili, etten tiedä enää kuka olen."

"Ajatteletko sinä niin?" Salome kysyi.
"Päteekö se kaikkiin naisiin?"

Aida naurahti onnettomasti.
"Ei tietenkään. Enkä minä halua ajatella niin. Luulen, että minulle tekee hyvää olla yksin. Ehkä muistan, kuka olen peilin takana."

Salome nyökäytti päätään.
"Sinun pitää löytää itsesi", hän myönsi.
"Mutta muista, että et ole täysin yksin. Sinulla on minut."

Aida hymyili puolittain.
"Mitä tekisinkään ilman sinua."

"Sinun ei tarvitse ajatella sitä", Salome vakuutti.
"Tässä minä olen."

"Kuinka sinä olet voinut?" Aida kysyi ja katsahti assistenttiaan.

Salome hymyili.
"Ikävöin Davidia", hän vastasi.
"Mutta tämä on paratiisi."

"Olen onnellinen, että viihdyt", Aida vakuutti.
"Ota huominen vapaata. Tee jotain mukavaa."

Salome huokaisi.
"Voi kun voisimme ottaa molemmat."

"Älä huoli. Nautin kuvauksista", Aida vakuutti. Mahdollisuudesta olla joku muu. Keskittyä työhön. Olla niin väsynyt, että vain kaatui sänkyyn.

Salome tutki Aidan kasvoja hetken.
"Etsitään sinut", hän totesi ja veti naista halaukseen.
"Etsitään se ihana, luova, uskomaton ihminen, jonka minä näen. Ja sitten laitetaan muut asiat kuntoon, querida."

Aida naurahti hämillisenä ja kätki kasvonsa lämpimään, kutsuvaan halaukseen.
"Miten sinusta tuli näin kultainen?"

Salome nauroi.
"Pitää kiittää äitiä", hän vastasi.
"Ja isää. Ehkä pitää lähettää heille kukkia."

"Hyvä ajatus", Aida vakuutti antaen päänsä levätä Salomea vasten. Hetken hän vain kuunteli vieressä humisevaa sademetsää ja öistä Karibiaa.
"Teinkö sinusta väärin erotessani Elistä?"

"Teit", Salome vastasi.
"Sinä rakastat häntä. Tarvitset nyt aikaa löytää itsesi, mutta jos senkin jälkeen vielä rakastat häntä, silloin tiedät että se oli virhe. En anna sinun satuttaa itseäsi."

Aida pureskeli alahuultaan.
"Yritin tehdä oikein. Mutta olit oikeassa siitä, ettei minun olisi pitänyt tehdä niin puhelimessa." Hänen olisi pitänyt nähdä mies kasvotusten. Tai edes varoittaa etukäteen.
"Se oli epäreilua."

"Tiedän, querida", Salome vakuutti.
"Sinuun sattuu. Ja yrität säästää muut siltä. Mutta me rakastamme sinua."

"Ei tässä ole kyse vain siitä. En koskaan ajatellut häntä, kun sanoin kyllä ja tuhosin mahdollisuutemme siihen elämään, josta Eli haaveili. Ja nyt en edes ole paikalla. En tiedä, milloin ylipäätään voisin käydä Lontoossa, saati elää siellä."

Salome suukotti Aidan hiuksia.
"Querida, sinun ei tarvitse ratkaista noita kysymyksiä yksin. Ja kuka tietää, vaikka tämä uusi elämä olisikin jotain vielä parempaa?"

Aida pudisti päätään.
"Minäkin kaipaan teatteria. Metroa. Kävelyjä. Spontaaneja retkiä kahviloihin tai puistoon. Eli on sanonut, ettei halunnut tätä hullua elämää."

Salome mutristi suutaan.
"Teidät tempaistiin siihen niin nopeasti", hän huomautti.
"Ette ole vielä ehtineet nähdä niitä hyviä juttuja."

Aida naurahti ontosti. Hän ei ollut varma, mitä ne olivat juuri nyt - muuta kuin mahdollisuus tehdä, mitä hän rakasti. Hän toivoi, että se oli sen arvoista eikä hän katuisi tätä vuosien päästä.
"Voisit tehdä jotain Edisonin kanssa. Piristää häntä vähän."

Salome tutki Aidan kasvoja.
"Onko teillä riitaa?"

Aida vetäytyi kauemmas ja ui altaan laidalle, katselemaan öistä maisemaa.
"Taisin satuttaa häntäkin. Olen todella lahjakas sotkemaan asioita."

Salome seurasi.
"Mitä tapahtui?"

Aida pudisti ahdistuneena päätään.
"Ei mitään oikeaa. Ei sillä ole väliä."

"Querida", Salome vetosi.
"Sinuun sattuu. Sillä on selvästi väliä."

Aida tukisti hiuksiaan.
"En halua käydä hänen kanssaan sitä keskustelua. Hän... Hän luuli, että erosin Elistä, jotta me voisimme... Olin luultavasti jyrkempi kuin minun olisi pitänyt."

Salome henkäisi.
"Voi ei..."
Hän ojensi kättään Aidaa kohti.
"Voi querida..."

Aida huokasi ja nojautui halaukseen.
"En ole antanut hänen sanoa sitä. Hän on yrittänyt puhua kanssani kuukausia, mutta olen pelkuri. En halua menettää häntä ystävänä. Se varmaan tekee minusta itsekkään."

"Querida", Salome vetosi.
"On kamalaa, kun ei voi vastata toisen tunteisiin niin kuin tämä toivoisi. Ei se ole itsekästä."

Aida liikahti ahdistuneena.
"Sotken kaikki ihmissuhteeni. En tiedä, mikä minussa on vikana."

"Hei..." Salome vetosi.
"Koska sinuun sattuu."

"Olen tehnyt niin aina. En tiedä, miksi tai miten lopettaa", Aida vastasi.
"Minua on sanottu pyörremyrskyksi."

"Ei sentään kiskoilla kulkevaksi liekinheittimeksi", Salome lohdutti.
"Tarvitset vain apua, querida."

Aida ei tiennyt, mitä se apu olisi. Eikä ollut varma, kuinka lakata olemasta hurrikaani, joka repi elämät riekaleiksi vanavedessään.
"Ehkä meidän pitäisi mennä takaisin nukkumaan."

Salome yritti vetää Aidan vielä halaukseen.
"Querida, minä rakastan sinua, muista se", hän muistutti.
"Edison saa viedä minut huomenna jonnekin. Rannalle. Tai ostoksille."

Aida hymyili puolittain ja halasi Salomea. Hän toivoi, että se antaisi Salomen nauttia rennosta vapaapäivästä.
"Hyvä. Olen onnellinen."

"Hyvä", Salome vastasi ja vapautti Aidan halauksestaan.
"Mennään nukkumaan."

Torstai 21. toukokuuta keskiyön jälkeen tai jotain sinnepäin, Lontoo, Rupert Street

Eli ei enää muistanut, miksei ollut päässyt joitakin päiviä sitten edes ylös sängystä. Tai sohvalta. Sama asia hänelle.
Ei, kun hän nyt istui yksiön lattialla kiskomassa lenkkareita jalkoihinsa.

David yllättyi näystä palatessaan illan näytöksestä kotiin. Hän oli olettanut Elin olevan turvallisesti nukkumassa ja unohtunut toviksi pubiin muun castin kanssa, juhlimaan Donnan syntymäpäivää.
"Tulitko vasta sisään?" hän kysyi riisuen takkinsa.

"Hei David!" Eli tervehti pirteästi ja taisteli kengännauhojen kanssa.
"Ei, olen vasta lähdössä."

"Minne sinä lähdet keskellä yötä? Treffeille?" David kysyi polkaisten kengät jalastaan ja siirtyen keittiöön laittamaan teekupillista.

"Häh?"
Eli räpäytti silmiään hämillään.
"Lenkille."

"Ei yöllä lenkkeillä", David muistutti.
"Yöllä nukutaan tai hiivitään rakastajattaren luo."

Eli kurtisti kulmiaan.
"En ole käynyt lenkillä... No, pitkään aikaan."

"Hyvä syy siis nukkua yö ja aloittaa huomenna. Onko sinulla kaikki hyvin?" David kysyi kulmat kurtussa.

"Joo", Eli vastasi.
"Voisit lähteä mukaan lenkille."

"Yöllä nukutaan tai rakastellaan", David sanoi sekoittaen hunajaa teehensä. Sitten hän asettui nojaamaan eteisen ovea vasten.
"Eli, oletko okei?"

Eli hylkäsi sotkeutuneen kengännauhan.
"Aida ei ole täällä eikä minua nukuta, joten lenkki on ihan hyvä vaihtoehto."

"Hei, huolestutat minua. Oletko ottanut jotain?" David kysyi kulmat syvemmässä kurtussa.

"Täh?" Eli kysyi häkeltyneenä.
"En tietenkään. Miten niin?"

"Et ole oma itsesi", David vastasi.
"Et voi lähteä lenkille keskellä yötä. Tämä on Lontoo."

Eli huokaisi.
"Okei, okei", hän vastasi ja ojensi jalkaansa, sitä, jossa sekaantunut kengännauha oli.
"Saatko tämän auki?"

David tyhjensi teemukinsa ja laski sen keittiötasolle, kumartuen sitten selvittämään umpisolmua.
"Jos olisit menossa uuden tyttöystävän luo, se olisi okei."

Eli kurtisti kulmiaan.
"Ei minulla ole uutta tyttöystävää", hän vastasi.
"Unohditko?"

"Voin aina toivoa", David kohautti olkaansa ja vapautti jalan kengästä.
"Miksi halusit ulos keskellä yötä?"

Eli heilutti varpaitaan.
"Mistä tiedät, ettei se olisikin poikaystävä?" hän kysyi.
"Ja tuli vain sellainen olo."

David hymyili.
"Sekin olisi hyvä. En tiennyt, että heilut siihen suuntaan."

Eli kurtisti kulmiaan.
"En usko että teen niin", hän vastasi.
"Mutta halusin tuoda sen vaihtoehdon esille."

"Oletko utelias?" David kysyi uteliaana.

"Minä olen aina utelias", Eli vastasi ja nykäisi toisenkin kengän jalastaan.
Sukat olivat eri paria.

David ojensi kätensä auttaakseen Elin ylös.
"Minä olin kerran utelias nuorempana miehenä. Aikamoinen kokemus."

Eli tarttui ojennettuun käteen ja nousi ylös.
"Hyvällä vai pahalla tavalla?"

"Hyvällä kai", David vastasi.
"Vaikka en siihen suuntaan heilukaan." Hän ohjasi Eliä sohvalle.

Eli lysähti istumaan sohvalle.
"Minäkin pidän naisista,", hän vastasi.

David taputti Elin olkaa.
"Löydät vielä uuden tyttöystävän."

Eli kurtisti kulmiaan.
"Luuletko, että Aida ottaisi minut takaisin, jos saisi olla myös Edisonin kanssa?"

"Mitä?" David kysyi hämmentyneenä ja istahti valkoiselle sohvapöydälle.
"Mitä tarkoitat?"

Elin jalka naputti mietteliästä rytmiä lattiaa vasten.
"Ajattelin vain", hän selitti.
"Että jos minä en riitä Aidalle, niin ehkä hän voisi silti olla kanssani, jos saisi olla myös jonkun toisen kanssa?"

"Eli, sinä olet tarpeeksi juuri sellaisena kuin olet", David muistutti.
"Pystyisitkö sellaiseen suhteeseen?"

Eli ei ollut siitä niin varma.
"Sanotaan, että hän on alkanut seurustella Edisonin kanssa", hän huomautti.
"Joten ehkä hän haluaisi myös Edisonin. Tiedäthän, jonkun joka... vie häntä eteenpäin. On paikalla. Ymmärtää asioista. Aidan vuoksi pystyisin mihin tahansa."

David pudisti päätään. Hän oli nähnyt samat juorut.
"Sinä olet tarpeeksi. Minä en pystyisi siihen. Ajaisin itseni hulluksi mustasukkaisuudesta, jos minun pitäisi jakaa naisystäväni toisen miehen kanssa."

Eli ei tuntenut olevansa tarpeeksi.
"Minä haluan vain, että Aida on onnellinen."

"Olen melko varma, että hän haluaa sinun olevan onnellinen", David arveli.
"Tekisikö sellainen sinut todella onnelliseksi?"

"Jos saisin edelleen olla Aidan kanssa", Eli vastasi.
"Hänen kanssaan voisin olla onnellinen miten vain."

"Eli. Sinun täytyy tietää itsekin, ettei tuo ole totta", David protestoi.
"Ei kukaan voi elää vain toista ihmistä varten."

Eli katsoi Davidia häkeltyneenä.
"Miksei se olisi?"

"Myönsit jo aikaisemmin, ettet olisi onnellinen jos luopuisit kaikesta elämässäsi ja vain seuraisit Aidaa", David muistutti.

Eli kohautti harteitaan.
"Joskus mieli muuttuu."

"Eli", David vetosi puristaen ystävänsä olkaa.
"Voisitko todella olla onnellinen? Jos luopuisit omasta elämästäsi, kiinnostuksistasi, ystävistäsi vain ollaksesi yksi hänen rakastajistaan?"

Elin kulmat kurtistuivat.
"En voi olla onnellinen ilman Aidaa", hän vastasi.
"Joten minun on tehtävä, mitä täytyy."

"Joskus mieli muuttuu", David vastasi takaisin ja kannusti ystäväänsä käymään pitkäkseen.

Eli kellahti kyljelleen.
"En halua, että mieleni muuttuu. Haluan Aidan."

David veti peiton Elin ylle ja puristi miehen olkaa.
"Olen pahoillani. Voinko tehdä jotain?"

Eli katsoi Davidia häkeltyneenä.
"Miksi?" hän kysyi.
"Minulla on kaikki hyvin. Oletko varma, ettet haluaisi lähteä lenkille? Tai vaikka tanssimaan?"

"Ei, Eli. Tähän aikaan nukutaan tai rakastellaan", David vastasi ja suoristautui.
"Ja arvelen, että suosit niistä ensimmäistä."

"Joo", Eli huokaisi.
"Tykkään sinusta, David. Ihan oikeasti. Mutta on rajoja, joita ei pidä ylittää. Se ei ole henkilökohtaista, okei?"

Davidin suupielet nykivät.
"Okei. Karvas pettymys, mutta yritän selvitä."

Eli katsoi Davidia huolissaan.
"Olen pahoillani."

David nauroi ja pörrötti Elin hiuksia.
"Älä huoli. Nuku rauhassa."

Eli huoli. Vähän.
"Kyllä minä sinua silti rakastan."

"Minäkin sinua", David lupasi hymyillen ja vilkaisi ovea huolissaan. Mutta ei kai Eli katoaisi keskellä yötä?

Eli nykäisi peittoa paremmin ylleen.
"Nuku hyvin."

"Sinä myös", David sanoi ja taputti vielä miehen käsivartta, ennen kuin kiipesi puiset portaat parvelle ja kömpi haukotellen sänkyyn.

Eli kuunteli Davidin askeleita ja katseli varjoja katossa.
Ja katseli niiden muuttumista sitä mukaa, kun yö eteni ja alkoi muuttua aamuksi.

Davidin hengitys pysyi tasaisena ja unisena kauan sen jälkeen, kun aurinko oli noussut. Hän kömpi alas parvelta vasta keskipäivän tienoilla, tummissa alushousuissa, leijonanharja röyhkeästi pystyssä.
Ja toivoi, että Elikin oli edelleen sängyssä.

Eli ei ollut paikalla.
Peitto oli työnnetty syrjään ja tyyny tipahtanut lattialle.
Mutta avain kääntyi lukossa melkein samalla hetkellä, kun David oli laskeutunut alakertaan.

David helpottui avaimesta. Ehkä Eli oli käynyt vain aamulenkillä.
"Huomenta", hän tervehti eteisen suuntaan, kun päätti matkansa keittiöön ja laittoi teeveden kiehumaan.

"Huomenta", Eli tervehti ja potki kengät jaloistaan.
"Oletpa aikaisin hereillä."
Hän asteli sisään ja laski mustan, pitkulaisen kassin sohvan vierelle.

"Joko olet hukannut kellosi tai oppinut sarkasmin sulot", David vastasi nojaten paljaan selkänsä keittiötasoon.
"Olitko kuntosalilla?"

Eli hymyili.
"En ole koskaan ollut hyvä kellonajoissa", hän vastasi.
"Mitä? En, miten niin? Haisenko?"

"Et, olen vain utelias, minne päädyit näin aik... Noh, aamusta", David vastasi ja irvisti nähdessään kellon. Ehkä teatterinäyttelijän sopi nukkua keskipäivään.

Eli hymyili.
"Lähdin aamulenkille", hän vastasi.
"Sitten kävin musiikkikaupassa."

"Musiikkikaupassa? Ostitko jotain?" David kysyi ja istahti valkopuiselle sohvapöydälle teekuppinsa kanssa.

"Joo", Eli innostui ja nosti puikulaisen kassin sohvalle.
"Arvaa, minkä."

"Saksofonin?" David heitti soittimen, vaikka ehkä se ei ollut muodoltaan sopivin.
"Ajattelitko opetella soittamaan? Eivätkö ne ole todella kalliita?"

"Ei ihan", Eli vastasi ja avasi vetoketjun.
"Tämä on kyllä soitin. Saat vielä toisen arvauksen."

"Oboe?" David arveli umpimähkään.

Eli nauroi.
"Ei", hän vastasi.
"Tämä on..."
Hän nosti hellästi esiin melkein radiota muistuttavan, pitkulaisen esineen.
"Theremin."

"Mikä?" David kysyi kurtistaen kulmiaan. Musiikin opinnoista oli hyvin pitkä aika.

"Theremin", Eli vastasi ja ojensi soitinta Davidia kohti.
"Se, mitä soitetaan heiluttamalla käsiä."

"Ehm, aivan", David vastasi ymmärtämättä sen enempää. Hän otti soittimen vastaan.
"Paljonko tämä maksoi?"

"Eikö ole hieno?" Eli kysyi silmät loistaen.
Ja kurtisti sitten kulmiaan.
"En minä tiedä. Maksoin kortilla."

"Toki. Eli, olen varma, että Aida maksaa ostoksesi mielellään, mutta et voi vain mennä ostamaan soitinta tietämättä paljonko se maksaa. Ne voivat olla satoja tai tuhansia puntia", David huomautti kulmat kurtistuen.

Eli katsahti soitinta.
"En usko, että se maksoi niin paljon", hän vastasi.
"Ainakaan tuhansia. Luultavasti kortti olisi valittanut."

"Ajattelitko opetella soittamaan?" David kysyi vilkaisten kummallista soitinta.

"Joo", Eli vastasi innostuen.
"Theremin on ihan mahtava."

"Hienoa, onnea sen kanssa. Oletko ajatellut työtäsi? Stratin roolia?" David kysyi.

"Hm?"
Eli ojensi käsivartensa ottaakseen soittimensa takaisin.
"Joo. Ilmoitin, etten ole enää palaamassa. Se on aika mahtava juttu understudylleni."

David ojensi soittimen takaisin.
"Luulin, että pidit roolista. Että se oli sinusta hyvä työpaikka ja mahdollisuus."

"Joo, niin pidin", Eli vastasi.
"Mutta ei se ollut kivaa ilman Aidaa."

"Miksei? Etkö löytänyt castista ystäviä?" David kysyi ja nojasi käsivarret reisiinsä.

"He olivat mahtavia", Eli vastasi ja istahti sohvalle tutkimaan Thereminiä.
"Mutta eivät niin mahtavia kuin Aida."

"Hyvä on. Mitä siis aiot tehdä nyt? Onko sinulla jo tiedossa uusi rooli?" David kysyi huolissaan.

"Ei", Eli vastasi.
"En tiedä, onko haku mihinkään rooliin auki juuri nyt."

"Kaipasitko vapaata? Luulin, että pelkäsit työttömyyttä. Sitä, ettei päivissä ole rutiinia", David sanoi kulmat kurtussa.

"Joo", Eli myönsi.
"Mutta kyllä kaikki järjestyy."

"Varmasti järjestyy. Mitä ajattelit tehdä nyt?" David kysyi.

Eli hymyili häkeltyneesti.
"En oikeastaan ajatellut."

Se kuulosti pahalta. Mutta Eli oli aikuinen mies.
"Kaipa se siitä selkenee", David kannusti ja soi ystävälleen hymyn.

"Joo", Eli vastasi huolettomasti.
"Minulla on ikävä sitä kun teimme Aidan kanssa videoita."

"Ehkä löydät uuden ystävän sitä varten. Aidan understudyhan on ollut tutustumassa sinuun hyvin innoissaan", David muisteli.

Eli kurtisti kulmiaan.
"Hän ei ollut kamalan ystävällinen Aidalle."

"Aivan. Piditkö hänestä muuten?" David kysyi.

Eli kohautti harteitaan.
"Ei ole reilua olla ilkeä."

David ei ollut varma, kenestä Eli puhui.
"No, löytäisit varmasti paljon halukkaita jakamaan vlogin. Aidahan antoi kanavan sinulle?"

"Ei se ole sama asia", Eli vastasi.
"Meillä oli hauskaa. Hän soitti ukulelea."

"Ymmärrän. Mikset ostanut sellaista?" David kysyi.

"Ukulelea?" Eli varmisti.
"Se on Aidan soitin."

"Hyvä on. Olen varma, että hallitset pian teh... Tämän uuden", mies arveli.

"Thereminin", Eli vastasi.
"Sitä soitetaan vain heiluttamalla käsiä."

"Aivan..." David toivoi olevansa töissä ensimmäisten, innokkaiden harjoitustuokioiden aikaan.
"Mikä sai sinut hankkimaan sen?"

"Oh", Eli vastasi hämillään.
"Se vain tuntui hyvältä."

"Aivan. Onko sinulla suunnitelmia tälle päivälle?" mies kysyi.

Eli kohautti harteitaan.
"Ehkä käyn lenkillä tai jotain."

Se oli varmastikin ihan järkevää. David nyökkäsi ja vilkaisi kelloa.
"Voit toki tulla aina katsomaan shown, jos et ole jo kyllästynyt Abbaan."

Eli hymyili.
"Joo. En koskaan kyllästy sinuun discoasussa."

David nauroi. Ehkä oli hullua kokea tarvetta pitää aikuista miestä silmällä.
"Voit päättää myöhemmin. Pyydän toimistoa varaamaan sinulle paikan varmuuden vuoksi."

"Ei tarvitse. Miettiä, siis", Eli vastasi jalka innostunutta rytmiä naputtaen.
"Totta kai tulen katsomaan."

David hymyili.
"Mukava kuulla. Voisimme haukata lounasta, ennen kuin lähden teatterille."

"Hyvä ajatus", Eli vastasi.
"Voitaisiin mennä ulos syömään. Minä tarjoan."

"Kultainen tarjous", David vakuutti, arvellen parhaaksi olla kuitenkin tarjoava osapuoli. Hänellä oli vakituinen työ.

Surun pahin terä oli tarttunut. Ehkä liian nopeasti. Mutta Eli oli onnellinen siitä, että saattoi ajatella Aidaa lamaantumatta.
Se oli parempi kaikille.
"Mitä haluaisit syödä?"

"Italialaista?" David ehdotti vakiovastauksensa ja hieraisi epätietoisena reisiään. Eli vaikutti olevan hyväntuulinen. Se oli vamastikin positiivista tässä tilanteessa.

"Kelpaa aina", Eli vastasi ja pakkasi hellästi thereminin takaisin kantolaukkuun.
Ja jäi epäröimään.
"Olisi varmaan väärin laittaa tästä kuva Aidalle?"

"Miksi se olisi väärin? Voithan sinä laittaa hänelle viestejä, vaikka ehkä sinun olisi helpompi jatkaa eteenpäin muuten", David arveli ja nousi ylös.

Eli kohautti harteitaan.
"Jos hän haluaisi olla minulta rauhassa."

"En usko", David vakuutti, vaikka pohtikin olisiko Elin helpompi jatkaa elämää, jos Aida ei olisi läsnä.

Siitä rohkaistuneena Eli nappasi kuvan kantolaukussa olevasta soittimesta ja lähetti sen Aidalle.
Hän ei vaatinut sillä mitään, eikö niin? Jakoi vain hauska hetken.
"Milloin lähdetään syömään?"

"Vaikka heti, jos olet nälkäinen", David lupasi.

"Minä olen aina nälkäinen", Eli vastasi ja kielsi itseään tarkistamasta puhelintaan.

David taputti miehekkäästi ystävänsä selkää.
"Mennään siis. Kulman takana on vakiopaikkani."

"Hienoa", Eli vastasi ja tarkisti taskunsa.
"Kengännauha on taas umpisolmussa."

"Ehkä tarvitset tarralenkkarit", David ehdotti. Hän nykäisi farkut jalkaan, veti t-paidan päänsä yli ja oranssin pikkutakin sen päälle, työntäen puhelimen ja avaimet taskuunsa.

Eli sai kengät jalkoihinsa.
"Haluaisin sellaiset, joissa on valot", hän vastasi.
"Saisikohan niitä jostakin?"

"Kenkäkaupat ovat hyvä paikka aloittaa", David arveli ja sukaisi hiuksiaan parempaan ojennukseen, ennen kuin lähti ulos.

"Joo", Eli myönsi.
"Nyt minulla on aikaa pyöriä niissä."

Oli varmastikin vain hyväksi, että Eli sai ottaa tauon töistä. David ohjasi Elin lempiravintolaansa ja ikkunan ääressä olevaan pöytään.
"Mitä haluaisit?"

Eli poimi ruokalistan käsiinsä.
"Mikä täällä on parasta?"

"Kaikki", David naurahti.
"Minä pidän pizzasta eniten, mutta myös pasta on hyvää."

"Pizza on aina hyvää", Eli vastasi.
"Otan sitä."

David nyökkäsi. Hän tilasi itselleen pepperonipizzan, pohtien hetken ruokavaliotaan, ja sen kaveriksi lasin punaviiniä.

Eli valikoi pizzan mozzarellalla, tomaatilla ja pestolla. Sekä ekstajuustolla.
Juomaksi limsaa. Colaa sitruunalla.
"Millainen tiimi teillä on Mamma Miassa?"

"Tiimi? Siellä on hyvä porukka. Käyn usein drinkeillä Donnan, Tanyan, Rosien ja Bill Austinin näyttelijöiden kanssa", David vastasi.
"Meillä on hyviä, yhteisiä lämmittelyjä ennen showta."

"Niitä minun tulee ikävä", Eli myönsi.
"Niitä ja illanistujaisia. Mutta eivät nekään ole sama ilman Aidaa. Ei hän voisi enää tulla niihin."

"Mitä tarkoitat?" David kysyi kurtistaen huolissaan kulmiaan. Hän kiitti tarjoilijaa pöytään tuoduista juomista ja siemaisi viiniään.

"Hm? Että tulee ikävä sitä tunnetta, kun on osa porukkaa", Eli vastasi.

"Bat Out of Hellissä? Saisit varmastikin vielä osasi takaisin", David houkutteli.

Eli pudisti päätään.
"Minun täytyy alkaa miettiä jotain uutta. Teatteri ei sovi yhteen Aidan uran kanssa."

"Mutta sinun ei tarvitse sopia yhteen Aidan tai hänen uransa kanssa", David huomautti.
"Ette ole yhdessä enää."

Eli hymyili.
"Emme juuri nyt", hän vastasi.
"Mutta minä odotan."

"Eli", David vetosi myötätuntoa katseessaan.
"Sinun pitää jatkaa elämääsi. Et voi luopua urastasi sen takia."

Elin hymy ei kadonnut.
"Olen luvannut sen hänelle", hän vastasi.
"Että odotan häntä aina."

"Ehkä hän ei halua sitä?" David sanoi ja kiitti tarjoilijaa, kun höyryävät pizzat laskettiin heidän eteensä. Nälkä kurnaisi.

Pizza näytti hyvältä.
"Se oli silti lupaus", Eli vastasi.

"Kysy Aidalta, ennen kuin vietät elämäsi onnettomana munkkina", David huomautti ja haukkasi pizzasta. Nimi sai viereisen pöydän seurueen vilkaisemaan heitä uteliaana.

Davidin sanat saivat Elin nauramaan.
"En minä aio ryhtyä munkiksi. Voiko niin enää edes tehdä?"

"Tiedät, mitä tarkoitan", David muistutti. Viereinen pöytä supisi keskenään.
"Älä tee typeriä päätöksiä."

Eli hymyili.
"En koskaan", hän vakuutti.

David ei ollut siitä yhtä varma, mutta hiljensi epäilyksensä tuhtiin pizzapalaan. Ehkä hän söisi huomenna salaattia.
"Hei, etkös sinä ole- oletko sinä Aida Fitzgeraldin miesystävä? Erositteko?" utelias, parikymppinen nainen nojautui lähemmäs heitä.

Eli kuuli vain nimen 'Aida'.
Vieraalla äänellä.
Hän käänsi häkeltyneenä katseensa naista kohti.
"Anteeksi?"

"Erositteko te Aidan kanssa?" nainen toisti kärsivällisesti, silmät janoisina.

Eli melkein tunsi, kuinka rattaat kirskahtivat hänen aivoissaan toisiaan vasten.
Sydän alkoi hakata.
Hän vain hymyili häkeltyneenä.
"En usko, että minulla on oikeutta kommentoida asiaa, sori."

"Oh", nainen vastasi pettyneenä, mutta katse kirkastui uudelleen ja hän nykäisi tuoöiaan lähemmäs heidän pöytäänsä.
"Millainen hän on? Oikeassa elämässä?"

Elin oli vaikea kuulla sydämensä sykkeen ylitse muuta.
"Minun ei todellakaan pitäisi puhua siitä, olen pahoillani", hän vastasi.
"Hänen managerinsa ei tykkäisi."

"En minä kerro kenellekään", nainen vetosi kiihkeästi.
"Olen valtava fani. Sinähän olet tai siis olit hänen miesystävänsä?"

Eli ei ollut enää nälkäinen.
Mitä hänen kuului tehdä?
"Aida on ihana ihminen."

"Käyn maksamassa laskun", David sanoi ja taputti Elin käsivartta. Ehkä oli parempi jatkaa matkaa.
"Onko? Tiesin sen!" nainen vinkaisi innostuksesta.
"Miksi te erositte? Näytitte niin rakastuneilta kuvissa."

Eli ei voinut kuin hymyillä häkeltyneenä.
"Minun ei ole reilua puhua sellaisesta. Mutta voin kertoa, että Aidalla on ihana nauru."

"Niin on!" nainen vinkaisi uudelleen ja hivutti tuoliaan lähemmäs.
"Ja kerro nyt, en minä kerro kenellekään. Särkikö hän sydämesi?"

Eli toivoi Davidin palaavan pian.
"Aida ei koskaan tekisi mitään sellaista."
Eihän hän satuttaisi naisen mainetta, jos puhuisi tästä vain hyvää?

"Ettekö te siis eronneetkaan?" nainen kysyi lumoutuneena.
"Ovatko huhut ja kuvat Edison Ellsworthista valhetta?"

Eli hymyili häkeltyneenä.
"Edison on Aidalle hyvä ystävä. Ystävät ovat tärkeitä."

David palasi pöydän luo, nyökäten Elille. Lasku oli hoidettu.
"Voisit tulla kahville kanssamme", nainen vetosi.
"Voisimme puhua lisää."

"Sori, minun pitää mennä", Eli vastasi ja nousi pöydästä.
Hemmetti.

David taputti Elin olkaa ja kutsui miehen mukaansa, kun lähti ulos. Pöytä jäi supisemaan kiivaasti keskenään.
"Oletko kunnossa?" David kysyi.

Eli hieraisi kasvojaan käsi hieman täristen.
"Mitä jos sanoin jotain väärää?"

"Et varmasti sanonut, eikä sinun tarvitse murehtia asiasta", David muistutti.
"Saat kyllä puhua ihmisille."

Elin sydän hakkasi.
"En halua pilata hänen mainettaan."

"Miksi sinä niin tekisit?" David kysyi ja vilkaisi kelloaan.
"Minun kannattaa alkaa siirtyä teatterille. Menetkö takaisin asunnolle?"

"Harveyn mielestä minä en ollut hyväksi Aidan uralle", Eli selitti hermostuneena.
"Joo. Menen pitämään kissoille seuraa."

"Sinun ei tarvitse enää murehtia Harveystä tai Aidan urasta", David muistutti.

Eli loi Davidiin synkän katseen.
"Lähden harjoittelemaan thereminiä", hän totesi ja painoi Davidin poskelle suukon.
"Nähdään. Minä sinut discoasussa."

David vastasi hymyllä, puristi Elin olkaa ja lähti kohti Novelloa. Päättäen kävellä pizzalounaansa jäljiltä ja lupasi itselleen jälleen, että huomenna söisi salaattia.

Eli suuntasi puolestaan kohti... Ei se koti ollut. Enää.
Mutta ainakin hän näkisi Davidin discopuvussa.

Sunnuntai 17. toukokuuta 2020, hyvin varhainen aamu, Saint Lucian paratiisi

Salomen olisi varmastikin pitänyt olla parempi assistentti.
Olla valmiina jo ennen kellon soittoa, valmistella kaikki niin, että Aida saisi nukkua mahdollisimman pitkään. Niin hän oli usein tehnytkin.
Mutta juuri nyt hän makasi heidän muhkeassa sängyssään, hyttysverhojen suojissa ja hapuili käsivarsillaan kohti paikkaa, jossa oletti Aidan olevan, vetääkseen naisen syliinsä.

Sänky oli Salomea ja hyttysverhon lomasta livahtanutta hyttystä lukuun ottamatta tyhjä.
Aurinko ei ollut vielä noussut ja veisi vielä tunnin, ennen kuin se kiipeäisi näkyviin meren alta ja muuttaisi mustan siniseksi.
Hana kohisi kylpyhuoneessa hetken, ennen kuin Aida ilmestyi huoneeseen lankeavaan valokeilaan pyyhkien suutaan.
"Herätinkö sinut?" hän kuiskasi kömpien takaisin sänkyyn hiukset kosteina ja viehättävältä shampoolta tuoksuen.

Salome ähkäisi pettyneenä.
"Querida", hän vetosi avatessaan silmänsä.
"Tule tänne..."
Hänen käsivartensa ojentautuivat onnettoman tyhjinä Aidaa kohti.

"Mitä?" Aida kysyi hiljaa, häivähdys huvitusta äänessään ja asettui kyljelleen Salomen viereen. Hänen oli helpompi olla.

Salome tuhisi.
"Minne sinä menit?" hän vetosi.

"Suihkuun", Aida vastasi puolitotuudella ja sipaisi Salomen nenänpäätä.
"Minun pitää alkaa valmistautua melko pian, mutta sinun pitää jatkaa uniasi, kullannuppu."

Salomen kulmat kurtistuivat.
"Suihkuun?" hän toisti.
"Tähän aikaan?"

"Minun pitää lähteä kuvauksiin ajoissa", Aida muistutti.
"Olen pahoillani, että herätin."

Salome mutristi suutaan.
"Minä tulen mukaan", hän muistutti.
"Mutta en aio käydä suihkussa enkä laittautua."

"Mutta kun sen sijaan voisit nukkua pitkään, pulahtaa uimaan, syödä herkullista aamiaista", Aida houkutteli ja näpäytti naisen nenänpäätä uudelleen.
"Eikö se kuulosta hyvältä?"

"Sim", Salome myönsi.
"Mutta haluan mukaan kuvauksiin. Siellä voi tavata tähtiä."

Aida kikatti kehräten.
"Hyvä on sitten." Saint Lucialla elokuvatähtiä oli vähemmän kuin Hollywoodin kuuluisilla elokuvastudioilla, mutta hän ei halunnut murskata naisen toiveita.
"Nuku vielä hetki."

Salome antoi silmiensä painua kiinni. Sänky oli pehmeä ja ihana.
"Sinäkin voisit."

Aida painoi suukon Salomen hiuksiin.
"Nuku vain", hän kuiskasi ja silitti naisen kylkeä, ennen kuin nousi hiljaa ja hiipi huoneesta.

Salome todella, todella halusi nukkua.
Mutta Aida nousi.
Hän pakotti silmänsä auki.

Aida tassutti paljain varpain huvilan poikki, kuunnellen aamuöisen paratiisisaaren huminaa, ja livahti Edisonin huoneeseen.
Hänellä oli hetki ennen kuin kuin hänen oikeasti pitäisi olla valmiina lähtöön.

Salome seurasi Aidaa hiljaa.
Mutta nähdessään, että tämä pujahti Edisonin huoneeseen hän rauhoittui. Aida ei satuttaisi itseään.
Hän saattoi suunnata vuorostaan herättämään itseään suihkulla, vaikka olikin vannonut ettei tekisi niin kuvausten takia.

Aida palasi omaan makuuhuoneeseensa vain vähän sen jälkeen, kun hänen olisi pitänyt olla jo valmistautumassa kovaa vauhtia. Ja tunsi pienen, syyllisen vihlaisun tajutessaan Salomen nousseen jo.
Hän pujottautui kylpytakin sijaan kevyeen, siniseen kesämekkoon ja työnsi aurinkolasit laukkuunsa.
"Salome?" hän kutsui istahtaessaan sängylle kieputtamaan kesyttömiksi kuivaneita hiuksia sekaiselle, korkealle nutturalle.

Salome työnsi kylpyhuoneen oven auki.
"Siinähän sinä olet", hän totesi, oranssiin paitamekkoon pukeutuneena ja hiukset vielä suihkun jäljiltä kosteina.
"Katso, laittauduin ihan sinua varten."

Aida hymyili.
"Pitäisin enemmän siitä, jos nukkuisit pitkään ja nauttisit lomasta", hän huomautti suoristautuen.
"Oletko varma, ettet jäisi mieluummin tänne?"

Salome pöyhäisi hiuksiaan.
"Kun kävin jo suihkussa tätä varten?" hän vetosi.
"Älä unta näe."

Jäänsiniset silmät tuikahtivat hymyä, ja Aida nyökkäsi. Hyvä on sitten. Aurinko nousisi pian, joten oli aika mennä.
"Holland on odottamassa auton kanssa", hän sanoi vilkaisten viestejään.

Salome työnsi jalkansa sandaaleihin ja poimi hoitolaukun olalleen.
"Oletko valmis, querida?"

Aida nyökkäsi ja lähti ovelle, manaten kun kolautti luisevan säären tuolinkulmaan matkalla ovelle hämärän alakerran poikki.
Auto hyrisi pihalla, ja hän kömpi takapenkille, houkutellen Salomea viereensä. Kuvaukset olivat alkaneet jo ennen auringonnousua, mutta hän ei ollut vielä myöhässä kuin pari minuuttia.

Salome kömpi takapenkille Aidan viereen ja ojensi kättään tarttuakseen naisen käteen.
"Joten, mitä me kuvaamme tänään?"

"Minulla ei ole aavistustakaan", Aida vastasi ja antoi kätensä Salomelle, nojaten päänsä penkin niskatukeen.
"Päivästä voi tulla sinulle tylsä."

Salome kohotti kulmaansa.
"Tylsä?" hän toisti epäuskoisena.
"Kun saan katsella, kuinka elokuva syntyy?"

Aida nauroi.
"Siellä on melko vähän syntymistä ja hyvin paljon odottamista ja saman, pienen asian uudelleen kuvaamista."

Salome hymyili.
"Minä olen taitava odottamaan", hän vakuutti.

"Minä en", Aida huokasi ja katseli mustasta sinertäväksi muuttuvaa sademetsää tien ympärillä. Vähitellen se alkoi hehkua vihreää, kun taivas vaaleni.
Aurinko oli noussut siinä vaiheessa, kun he saapuivat kuvauspaikalle. Hiljaisen rannikon ympäristössä oli parkkeerattuna useampi asuntoauto ja kuorma-auto.

Kaikki tuntui edelleen sadulta. Tai elokuvalta.
Silti Salome haukotteli vähän ennen kuin puristi Aidan kättä.
"Oletko valmis?"

Aida oli valmis. Hän soi Salomelle hymyn, ennen kuin nousi autosta ja ylitti piha-alueen kietoen käsivarret ympärilleen. Maskeeraajat odottivat jo asuntoautossa.

Salome seurasi.
Täällä sitä ei katsottu pahasti. Ovia ei suljettu hänen nenänsä edestä.
Hän asettui pois maskeeraajien tieltä ja jäi ihastelemaan näiden taitavaa työskentelyä.

Pisamat katosivat seireenin kasvojen alle, ja mustavalkoiset, vahvat muodot antoivat hänelle eksoottisen ilmeen. Silmien jäinen sini oli hypnoottinen meikin tummuudessa, ja ripsiin kiinnitetyt, valkeat höyhenet tekivät katseesta vangitsevan.
Sinisenmustien höyhenten hunnuttama, kevyt ja liikkuva rooliasu roikkui odottamassa pukupussissa.
Tänään maskeeraajat esittivät toiveeksi Elton Johnin, kun Aida avasi ääntään. Goodbye Yellow Brick Roadin tulkinta sai jokusen pysähtymään asuntoauton ohi kulkiessaan.
Kun myös Ondinen lumivalkea, paksu ja villi peruukki kätki punaiset hiukset alleen, Aida suoristautui käsivarsia päänsä ylle venytellen ja lähti kohti kuvauspaikkaa pari liian isoja, aurinkoisenoransseja varvastossuja paljaissa jaloissaan, joihin niihinkin oli kirjailtu seireenin merkkejä.

*

Päivä todella oli paljolti vain odottamista. Ja saman kohtauksen kuvaamista uudelleen ja uudelleen. Mutta se oli odotettavissakin.
Aurinko oli laskenut tunteja sitten, kun Aida pääsi vihdoin palaamaan maskeeraajien huomaan ja riisumaan seireenin yltään.

Odottaminen ei haitannut Salomea lainkaan.
Hän keskittyi imemään itseensä kuvauspaikan tunnelmaa - aina silloin, kun ei varmistanut, että Aida muisti juoda riittävästi.
Hänen poskensa hehkuivat innostuksesta vielä asuntoautossakin, kun hän näpytti viestiä Davidille.
Ovelta kuului koputus.

Toinen maskeeraajista avasi asuntoauton oven, kun toinen kietoi aamutakkia seireenin ylle autettuaan rooliasun takaisin pukupussiin.

"Hei, Satakieli", Tommyn tuttu ääni tervehti ovelta.
"En kai häiritse?"

"Et voisi", Aida vastasi häkeltyneenä. Tommy tuntui kuuluvan kalliisiin kattohuoneistoihin ja metropolien sykkeeseen. Ei hikiseen, ahtaseen maskeerausvaunuun pikkuruisen saaren syrjäisissä osissa.
"Miten voin auttaa?"

Tommy hymyili pahoittelevasti maskeeraajille ennen kuin astui sisään, viemään tilaa jo ennestään ahtaasta pukeutumistilasta. Tummat hiukset oli pyyhkäisty otsalta taaksepäin, ja päästyään sisälle hän nosti aurinkolasit pois silmiltään.
Kasvoilla oli hymy, kun hän kumartui painamaan suukon Aidan poskelle.
"En häiritse sinua pitkään, olet varmasti uupunut. Tulin vain katsomaan, kuinka kaikki sujuu täällä."

Muutama valoista riehaantunut, lentävä hyönteinen livahti sisään laskeutuneesta, sirittävästä pimeydestä ja kieppui humaltuneena peilien valojen ympärillä.
Aida - tai Ondine - hymyili suukolle ja hipaisi Tommyn poskea naisen kumartuessa.
"On aina ihana nähdä sinua", Aida vakuutti.

"Olen siitä iloinen", Tommy vakuutti.
"Onko teitä kohdeltu täällä hyvin? Ei kammottavia, pomottelevia ohjaajia?"

Aida nauroi ja sulki silmänsä, kun toinen maskeeraajista irrotti varovasti seireenin höyhenripset.
"Varmasti paremmin kuin ansaitsen", hän vakuutti ja yritti olla kikattamatta, kun toinen naisista pesi maalia hänen jaloistaan.

Tommyn suupieli nykäisi.
"Entä teitä? Ei rumaa käskyttämistä?" hän varmisti myös maskeeraajilta. Kevyeen sävyyn, mutta täysin tosissaan.
Hän halusi, että työpaikalla oli hyvä olla, jokaiselle.
"Satakieli, sinä ansaitset vain parasta."

Myös maskeeraajat olivat tyytyväisiä oloonsa, vaikka tuskin olisivat tohtineet sanoa, vaikka eivät olisi olleet.
Aida naurahti epäuskoisena ja pyyhki käsiään ja käsivarsiaan puhdistusaineella.
"Tulitko tänne vain yhdeksi illaksi vai pidemmäksikin aikaa?"

Tommy huokaisi.
"Et usko, kuinka mielelläni viipyisin täällä edes pari päivää", hän vastasi.
"Mutta minun on kiidettävä pian jo seuraavaan paikkaan. No rest for the wicked, ilmeisesti."

"Oli mukava nähdä sinua."
Aida soi naiselle hymyn peilin kautta ja kumartui sitten hankaamaan kasvojaan puhtaaksi mustavalkoisesta maalista.

"Palaathan tämän jälkeen Losiin?" Tommy varmisti, katsellen Aidaa peilin kautta.

"Kyllä", Aida vastasi kosteuspyyhkeiden mytystä, kikattaen kirjavalle peilikuvalleen ja hangaten tunnollisemmin. Lopulta maali oli poissa ja pisamainen iho punoitti hehkuen käsittelystä.
"Minua tuskin tarvitaan täällä enää montaa päivää."

Tommy hymyili.
"Siinä tapauksessa, tulethan tervehtimään minua, kun sinulla on aikaa?"

"Mielelläni", Aida vakuutti hymyä silmissään. Maskeeraaja irrotti peruukin, ja hän vapautti nyt röyhkeän kesyttömät, punaiset hiukset sen alta.
"Mutta million sinulla on aikaa?"

"Sinulle, Satakieli, milloin tahansa", Tommy vakuutti ja painoi suukon vapautuneiden hiusten joukkoon.
"Olen pahoillani, minun täytyy yrittää ehtiä vierailla kaikkien luona nyt kun olen täällä... Onko kaikki toiveesi toteutettu?"

Aida nyökkäsi. Hänestä pidettiin häkellyttävän hyvää huolta.
"Olet hyvin huomaavainen. Oli mukava nähdä sinua."

"Sinuakin, Satakieli. Muistathan, että sinulla on numeroni?" Tommy muistutti.
"Henkilökohtaiseen puhelimeeni."

Jäänsiniset silmät siristyivät lämpimään hymyyn peilin kautta, ja hiuksiin painettu suudelma sai vatsanpohjan nipistämään.
"Vaalin sitä", Aida vakuutti.

"Hienoa", Tommy vastasi ja kosketti Aidan selkää.
"Nähdään Losissa."
Hän hymyili Aidalle peilin kautta ja käännähti sitten ympäri.
"Hei, Salome", hän tervehti vielä ennen kuin suuntasi takaisin pimeään yöhön.

Aida katseli hetken Tommyn perään peilin kautta, ajatuksiinsa uppoutuneena, ja toivoi, että saisi joskus tilaisuuden viettää enemmänkin aikaa kiehtovan naisen kanssa.
"Lähdetäänkö?" hän kysyi assistentiltaan, nousten ylös lihakset jumissa ja kiepautti villit hiukset ponihännälle.

Salome oli häkeltynyt siitä, että hänen nimensä oli muistettu, ja vei hetken ennen kuin hän tajusi Aidan kysyneen jotain.
"Jep!" hän vastasi ja nousi ylös.
"Tahdotko kasvovoidetta?"

"Oh, kiitos", Aida vastasi häkeltyneenä tarjouksesta ja astui ulos kuumaan, sirittävään yöhön. Holland ja auto olivat odottamassa.

Salome poimi laukun sivutaskusta pienen voidepurkin.
"Ole hyvä. Tuollainen putsaaminen ja maalaaminen on rankkaa iholle."

"Ajattelet kaikkea", Aida huokasi ottaen voiteen vastaan ja levitti sitä pisamaisille kasvoilleen. Niiden meikittömyys sai hermostuksen nakertamaan hänen vatsaansa, vaikka tuskin kukaan oikeasti olisi ottamassa hänestä kuvaa heidän huvilansa pimeässä pihassa.
"Mitä haluaisit tehdä huomenna?"

"Minulle maksetaan siitä palkkaa", Salome muistutti suupielet hymyssä.
"Mennään huomenna ajelulle?"

"Voisitte tehdä niin Edisonin kanssa", Aida houkutteli. Kuvausten oli tarkoitus jatkua huomenna. Hän ojensi purkin takaisin Salomelle.
"En tiedä, olemmeko täällä enää montaa päivää, joten sinun kannattaisi nähdä kaikki, mitä haluat nähdä täällä."

"Mutta minä haluan tehdä sen sinun kanssasi", Salome vetosi.
"Tyttöjen retki. Paitsi että Holland voi tulla kuskiksi."

"Etkö halua Edisonia mukaan?" Aida kysyi suupieli nykäisten. Hyvin, hyvin, hyvin harva nainen sanoi ei elokuvatähdelle.

Salome mietti.
"Onko teillä kaikki okei?"

Aida käänsi katseensa välttäen ikkunaan ja kohautti olkaansa.
"Suunnilleen, kai."

Salome poimi Aidan käden omaansa.
"Hän voi tulla mukaan, jos se on okei sinulle. Tyttöjenilta."

Aida hymyili puolittain.
"Mutta minun pitää olla huominen kuvauksissa. Etkö mieluummin nauttisi saaresta hänen kanssaan kuin vain istu kuumassa asuntovaunussa?"

"Kerron sinulle salaisuuden", Salome vastasi.
"Saan viettää päivän Aidan kanssa, sen kuuluisan, jos vain kestän kuuman asuntovaunun."

Aida pudisti päätään ja tuuppasi Salomen käsivartta.
"Se onkin varmasti kerrassaan hurmaavaa. Oikeasti, tekisit jotain hauskaa minun mielikseni. Makaa vaikka rannalla ja juo piña coladoita aamupalaksi."

Salome mutristi suutaan.
"Tekisin niin paljon mieluummin sinun kanssasi", hän vastasi.
"Holland voi mennä kuvauksiin puolestasi."

"Hyvä idea. Kukaan ei huomaisi eroa", Aida vakuutti huvittuneena ja valui alemmas penkillään. Holland vilkaisi häntä peilin kautta hymyä silmissään.

"Tiedän!" Salome vastasi.
"Holland, olisit hurmaava Ondine. Oletko haaveillut näyttelijän urasta?"

"Joka päivä", Holland vastasi kuivasti huvittuneena. Maailma auton ympärillä oli pilkkopimeä ja vain sen valot pyyhkivät kapeaa, hiljaista tietä.
Aida antoi päänsä vajota Salomen olkaa vasten.

Salome kietoi toisen käsivartensa Aidan ympärille.
"Sulje vain silmät, querida."

Aida oli unessa, ennen kuin ehti ajatella asiaa. Päivät olivat pitkiä.
"Onko sinulla kaikki hyvin?" Holland kysyi ratin takaa, katsahtaen Salomea peilin kautta.

Salome painoi suukon Aidan hiusten joukkoon.
"Kaikki on hyvin", hän vakuutti.

Holland nyökkäsi ja keskittyi kiemurtelevaan tiehen. Vain moottorin hurina rikkoi öistä hiljaisuutta.
Huvilan kellertävät, lämpimät valot herättivät Aidan auton pysähtyessä vihdoin kotipihaan, ja hän kömpi autosta haukotellen.

Salome hymyili.
"Nyt nopeasti petiin, querida", hän vetosi.
"Ennen kuin uni menee ohi."

Aida vastasi tokkuraisella hymyllä, puristi Salomen kättä ja vaihtoi huvilan olohuoneessa televisiosta jalkapalloa katsovan Edisonin kanssa hiljaisia katseita, ennen kuin suuntasi heidän makuuhuoneeseensa. Hänellä ei ollut montaa tuntia aikaa nukkua, ennen kuin olisi aika palata kuvauksiin.

Salome seisahtui olohuoneeseen.
"Sinunkin pitäisi nukkua, Eddie."

Edison kääntyi katsomaan Salomea häkeltyneenä, tummat varjot tummien silmien alla.
"Eddie?" mies toisti huvittuneena ja hieraisi kasvojaan.
"Luultavasti olet oikeassa. Haluatko vaihtaa huoneita yöksi?"

"Olisitko mieluummin Sonny?" Salome kysyi vilpittömästi.
"Se kuulostaa hirveän amerikkalaiselta. Mitä sinulla on mielessä?"

"Minulla ei ole koskaan ollut lempinimeä", Edison myönsi, tietämättä innostuiko kummastakaan vaihtoehdosta.
"Voisin myös vain lainata Aidan yöksi omaan huoneeseeni, jos et pahastu."

"Eikö? Onko se jokin brittijuttu?"
Salome tutki miehen kasvoja.
"Kysy, jos Aida ottaa sinut vieressä. Hän on aivan uupunut."

"Ei, vain vanhempieni juttu", Edison vastasi huvittuneena ja nyökkäsi, suoristautuen ja napsauttaen television kiinni.
Hän suuntasi edeltä naisten varaamaan makuuhuoneeseen ja kantoi hetkeä myöhemmin puoliksi torkkuvan Aidan sylissään toiseen makuuhuoneeseen.
"Nuku hyvin, Salome."

"Öitä", Salome vastasi.
Ja toivoi, että oli tehnyt oikein.
Aida oli väsynyt, ei tiedoton.

Torstai 21. toukokuuta 2020, 9.03, Ladera Resort, Saint Lucia

Viimeinen päivä Saint Lucialla. Kuvaukset olivat päättyneet yöllä, ja huomisen tullen työt odottaisivat Los Angelesissa. Mutta tämä päivä oli omistettu Salomelle ja smaragdinvihreän paratiisisaaren hyvästelyyn.
"Hei, oletteko te valmiita?" Edison kysyi ilmestyen makuuhuoneen ovelle lihaksikasta rintakehää imartelevassa, punaisessa t-paidassa, aurinkolasit paksuihin, tummiin hiuksiin työnnettyinä. Mies pyöritteli autonavaimia sormissaan.
Aida lojui sängyllä mustassa, kultaisten kukkien kirjomassa mekossa, käsivarret pään ylle heitettynä ja raotti silmiään miehen kuullessaan. Aamu oli pitkällä hänen viime aikaisen aikataulunsa valossa, mutta hetken hiljaisuus olisi tuudittanut hänet uneen.
"Hotelli pakkasi meille eväätkin", Edison houkutteli ja tuli lähemmäs, siepaten kiinni naisen nilkasta ja kutittaen jalkapohjaa, kunnes Aida kiemurteli kikattaen ja karisti loputkin unet silmistään.

Salome kurkisti kylpyhuoneesta.
"Siinähän sinä olet!" hän puhahti Edisonille ja astui huoneen puolelle, yllään oranssein liljoin koristeltu mekko.
"En osaa päättää."

"Mitä sinä et osaa päättää?" Edison kysyi pitäen edelleen kiinni Aidan nilkasta, vaikka nainen muksi treenattuja vatsalihaksia vapaalla jalallaan.

"Laitanko tämän mekon", Salome vastasi ja nykäisi mekkonsa helmaa, ja nosti sitten nähtäväksi toisen, okrankeltaisen mekon.
"Vai tämän?"

"Näytät ihastuttavalta molemmissa", Edison lupasi ja vapautti jalan ähkäisten, kun yksi potku oli muita napakampi.
"Valitse se, josta pidät enemmän?"

Salome ähkäisi.
"Sinä et auta", hän protestoi.
"Pidän molemmista."

"Voit myös olla ilman?" mies tarjosi avuliaasti ja auttoi Aidan jaloilleen sängyltä, kietoen kätensä naisen hartioiden ympärille ja halaten tämän selän rintaansa vasten.

Salome ähkäisi uudelleen.
"Sinä et auta!" hän protestoi ja laski okrankeltaisen mekon tuolinselkämykselle.
"Aida?"

Aida tukahdutti kikatuksen.
"Ne ovat molemmat kauniita, kullannuppu. Valitse se, joka on mukavampi autossa istumiseen?" hän ehdotti.

Salome tuhisi.
"Haluan lähettää Davidille kuvan", hän selitti.
"Haluan näyttää kauniilta."

"Sinä olet kaunis missä tahansa", Aida vakuutti ja tuuppasi Edisonin hymyillen kauemmas. Mies nosti käsiään antautuen ja lähti jo käynnistämään autoa.

Salome tuhisi hieman lisää.
"Okei, en jaksa enää vaihtaa", hän totesi lopulta.
"Lähdetään."

Aida hymyili ja hipaisi Salomen nenää, kiepauttaen kesyttömät, punaiset hiukset huolettomalle, korkealle ponihännälle.
"Edison! Mitä sinä teit?" hän kikatti epäuskoisena, kun astui ulos huvilasta ja näki odottavan, avoautomallisen urheiluauton, jonka punainen maali kiilteli auringossa metallisena.

Salome vinkaisi.
Todella vinkaisi nähdessään auton ja tarttui Aidan käteen.
"Querida! Katso!"

Aida taputti Salomen kättä ja tukahdutti naurun. Edison nojasi auton kylkeen aurinkolasit silmillään ja väläytti naisille valkoisen, leveän hymyn.
"Ota vain etupenkki", Aida kannusti Salomea.

Salome liikahti autoa kohti ja kurtisti sitten kulmiaan.
"Etkö sinä tahdo, querida?"

"Minä selviän takanakin", Aida vakuutti. Hän halusi Salomen saavan nauttia viimeisestä päivästä paratiisissa, ja näköalat olivat paremmat etupenkiltä. Edison tarttui häntä vyötäisiltä ja nosti kevyesti pienelle takapenkille etupenkkien takana, ennen kuin avasi Salomea varten oven.

Salome pujahti etupenkille.
"Joudut tyytymään minuun vieruskaverina, Eddie."

Edison irvisti lempinimelle ja työnsi oven kiinni, kiertäen sitten ratin taakse. Aida valui rennosti takapenkille, punainen ponihäntä liehuen, kun mies painoi kaasua ja kurvasi kapealle tielle.
"Haluatko toimia reittioppaana, Salome?" Edison kysyi.

Salome työnsi aurinkolasejaan paremmin silmilleen.
"Kai minun täytyy", hän huokaisi.
"Kun sain kerran etupenkin."

Edison hymyili ja vilkaisi peilin kautta takapenkin matkustajaa, joka oli kallistanut kasvonsa puolipilvistä taivasta kohti.
"Voisimme varmaan ajaa vaikka saaren ympäri. Ja käydä vuorilla patikoimassa."

Salome siristi silmiään.
"Mitä patikointi käytännössä tarkoittaa?"

"25 kilometrin mäkijuoksua, mitäs muutakaan", Edison virnisti ratin takaa.

Salome irvisti.
"Ei", hän vastasi.
"Minä en juokse mitään mäkiä."

Aida tukahdutti kikatuksen takapenkillä. Edison katsahti Salomea pöyristyneenä aurinkolasiensa yli.
"Etkö? Edes kymmentä kilometriä?"

Salome mutristi suutaan.
"Juoksin kerran", hän vastasi.
"Se oli kamalaa."

Edison hymyili ja nosti aurinkolasit paremmin nenälleen.
"No niin, matkaopas, minne olemme matkalla?"

Salome avasi karttasovelluksen.
"Missä täällä ei ole mäkiä?"

"Ei kovin monissa paikoissa", Edison nauroi.
"Eikös koko saari ole vähän kuin iso vuori?"

Salome irvisti.
"En silti aio juosta", hän vakuutti ja tutki karttaa.
"Haluan uimaan vesiputoukseen."

"Se kuulostaa hyvältä. Etsi meille vesiputous?" Edison kannusti.

"Okei", Salome vastasi ja keskittyi hetken puhelimeensa.
"Sellainen, joka ei ole täynnä turisteja."

"Se olisi erinomaista", Edison myönsi. Hän ei pahastunut ulkomaillakin saamaansa huomiota, mutta se voisi tehdä rennosta päivästä haastavaa.

"Voin patikoida, jos se tarkoittaa, että pääsemme vesiputoukselle", Salome lupasi armollisesti.
"Jos väsyn, jaksat varmasti kantaa minut vahvoilla käsivarsillasi."

"Ainakin, jos saan suudelman vaivanpalkaksi", Edison lupasi ja liittyi sulavasti isomman, joskin melkein yhtä kapean ja mutkaisen, tien liikenteeseen. Takapenkillä Aida oli valunut kyljelleen ja luisui uneen auton hurinan tuudittamana.

Salome hyrähti.
"Sellaisesta uroteosta kyllä ansaitsetkin sen", hän vastasi ja kurkisti takapenkille.
Lepo tekisi Aidalle hyvää.

Edison hymyili tietävästi ja kiihdytti kohti sisämaata. Koko saaren ympäri voisi käytännössä ajaa viidessä tunnissa. Se oli hurja ajatus.
"Aika kurjaa, mitä hänelle on tapahtunut", hän totesi vilkaisten nukahtanutta matkustajaa takapeilistä.

Salome oli unohtunut katsomaan maisemaa, mutta käänsi nyt katseensa Edisoniin.
"Mitä tarkoitat?"

Edison vilkaisi peiliä uudelleen ja katsahti Salomea epäillen.
"Eikö hän olekaan kertonut sinulle? Luulin, että oli. Anteeksi."

Salome tunsi sydämensä alkavan hakata nopeammin.
"Mistä?"

"Siitä, mitä hänelle on tapahtunut. Aikaisemmin", Edison vastasi madaltaen ääntään.
"Mistä puhuminen ahdistaa häntä."

Salome nielaisi. Kammottavan hetken hän oli pelännyt, että jotain pahaa oli tapahtunut. Jotain pahaa, vaikka hän oli yrittänyt olla läsnä.
"Se paskiainen saa palaa helvetissä."

"Niinpä", Edison myönsi ja vilkaisi Salomea silmäkulmastaan, kurtistaen sitten kulmaansa.
"Puhummehan me samasta ihmisestä?"

Salomekin kurtisti kulmiaan.
"Siitä, joka satutti häntä."

"Eli kenestä...?" Edison houkutteli ja vilkaisi Salomea uudelleen.
"Sehän tapahtui hyvän aikaa sitten?"

Salome siristi silmiään.
"Kenestä sinä puhut?"

"Kenestä sinä puhut?" Edison toisti kysymyksen imitoiden silmien siristystä.
"Kuka on paskiainen, jonka pitäisi palaa helvetissä?"

Salome puhahti.
"Hänen isänsä, tietenkin", hän vastasi.
"Ja kaikki ne paskiaiset, jotka ovat satuttaneet häntä. Helvettiin kaikki."

Edisonin kasvot kalpenivat asteen ja hän vilkaisi Salomea uudelleen, pakottaen itsensä keskittymään tiehen.
"Hänen isänsä. Aivan. Tietenkin. Hänen isänsä, joka...?"

Salomen kädet puristuivat nyrkkeihin.
"Teki hänelle pahaa. Se paskiainen."

Edison tunsi sykkeensä kohoavan rajusti ja vilkaisi Aidaa nopeasti olkansa yli.
"Millaista pahaa?"

Salomen katseessa häivähti epäilys.
"Kyllähän sinä tiedät. Sanoit niin."

"Toki, toki. Halusin vain varmistaa, että olen ymmärtänyt varmasti oikein", Edison vakuutteli.
"Kertoisit minulle."

Salome pudisti päätään.
"En halua puhua siitä", hän vastasi.
"Se on niin kamalaa. Ei niin tehdä lapselle."

Edison hieraisi kalvenneita kasvojaan ja vilkaisi Aidaa. Hänen oli pakko saada tietää.
"Mitä hän teki? Tarkoitatko... Oliko hän väkivaltainen?"

"Mitä?" Salome kysyi.
"Se oli paljon pahempaa. Eikö hän kertonut sinulle?"

"Kertoi, tietenkin", Edison kiirehti vakuuttamaan. Tavallaan.
"Paljon pahempaa... Tarkoitatko- Ei kai hän- puhutko seksuaalisesta hyväksikäytöstä?" hän kuiskasi kauhistuneena.

Salome katsoi Edisonia, mutta hänen katseensa kertoi kaiken. Että juuri siitä oli kyse.
"Sinä valehtelit minulle!"

"Hyvä luoja", Edison ähkäisi ja hieraisi kasvojaan.
"Oikeasti? Se on sairasta. Sairasta. Ja enkä! Mistä minä valehtelin?"

Salomen sydän alkoi hakata lujempaa.
"Sanoit, että tiesit!"

"Minä halusin tietää. Minun täytyi saada tietää", Edison vetosi katsahtaen Salomea pyytäen ja vilkaisi Aidaa peilin kautta, sydän hakaten.
"Tiesin, että hänelle on tapahtunut jotain kamalaa."

Salomen silmät täyttyivät kyynelistä.
"Minä luotin sinuun! Luulin, että olimme ystäviä!"

Edison katsahti naista häkeltyneenä.
"Mitä? Me olemme ystäviä!" hän protestoi.
"Minä rakastan häntä. Minun piti saada tietää, mistä oli kyse."

"Sinä käytit minua!" Salome vastasi.
"Ja sait minut rikkomaan lupauksen. Pysäytä!"

"Hei", Edison vetosi ahdistuneena ja hiljensi vauhtia.
"Olen pahoillani. En minä tarkoituksella tehnyt mitään sellaista."
Aida havahtui takapenkillä ja kömpi tokkuraisena istumaan.

Salomen sydän hakkasi.
"Pysäytä!"

Edison vilkaisi epätietoisena kapeaa tietä ja kaarsi arvokkaan avoauton varovasti nurmikkoiselle rinteelle tien vieressä.
"Voitko huonosti?" Aida kysyi ääni unesta painuksissa ja hieraisi silmäänsä.

Salome itki.
"Olen niin pahoillani, querida."

"Mitä tapahtui?" Aida kysyi hämmentyneenä, pohtien oliko liian unessa ymmärtääkseen jotain itsestäänselvää.

Salome alkoi itkeä rajummin.
Hän oli pettänyt Aidan luottamuksen.
Ja todella kuvitellut, että Edison oli hänen ystävänsä. Mutta ei tietenkään ollut. Miksi Edisonin kaltainen mies olisi ollut hänen ystävänsä?
Hän oli pelkkä idiootti.

"Mitä tapahtui? Salome, sattuuko sinua johonkin?" Aida kysyi huolissaan ja nojautui eteenpäin takapenkiltä, koskettaen naisen olkaa.

Salome pudisti päätään.
"Minä olen niin pahoillani", hän itki.
Typerys. Hän oli typerys.
"Minä kerroin Edisonille."

"Mitä?" Aida toisti edelleen hämmentyneenä ja silitti Salomen olkapäätä.
"Hei, ei ole mitään syytä itkeä", Edison vetosi ahdistuneena.

Salome pudisteli päätään.
Hän oli rikkonut lupauksen. Aidan luottamuksen.

"Mitä? Salome, sattuuko sinua? Pitääkö meidän viedä sinut sairaalaan?" Aida kysyi ihmeissään ja vilkaisi Edisonia.
"Todella, ei sinun tarvitse itkeä. Kaikki on ihan hyvin", Edison muistutti.

Kaikki ei ollut hyvin.
Salome oli rikkonut Aidan luottamuksen.
Hän ei ollut tehnyt sitä tahallaan, mutta hän oli silti tehnyt niin.
Hänen sydäntään särki.

Aida puristi Salomen olkaa.
"Pitääkö meidän viedä sinut sairaalaan? Mitä tapahtui?" hän vaati.

Salome pudisti päätään.
Sitä, mitä hän oli tehnyt, ei voisi korjata sairaalassa.
Hän oli idiootti.

"Mitä ihmettä tapahtui?" Aida vetosi turhautuneena ja vilkaisi Edisonia.
"Ei mitään! Me vain juttelimme. Ei ole mitään syytä itkeä."

Salome pudisti päätään uudelleen.
Jos hän kertoisi, mitä kävisi Aidan ja Edisonin väleille? Mutta jos hän ei kertoisi, hän olisi epärehellinen.
Hän kietoi käsivarret ympärilleen, pitääkseen itsensä kasassa.
"Haluan takaisin."

"Takaisin? Huvilalle?" Aida kysyi hämmentyneenä. Mitä oikein oli tapahtunut?
Edison huokasi hieraisten kasvojaan ja käänsi auton varovasti ympäri kapealla tiellä, lähtien takaisin kohti heidän väliaikaista kotiaan.

Salome tärisi.
"Voin minä kävelläkin."

Aida pudisti ahdistuneena päätään.
"Salome, mikä sinun on? Mitä tapahtui?"

Salome nielaisi.
"En voi kertoa", hän vastasi.
Koska silloin hän pettäisi Edisonin.

Aida tuijotti kaksikkoa hämmentyneenä. Kauanko hän oli oikein nukkunut?
"Minä halusin tietää enemmän sinusta", Edison vastasi.
"Ja Salome meni tolaltaan"

Salome kietoi käsivartensa tiukemmin ympärilleen.
Hän ymmärsi Edisonia. Mutta se oli silti väärin.

"En ymmärrä", Aida vetosi tuskastuneena.
Edison kaarsi avoauton takaisin huvilan pihaan.

Salome pudisti päätään.
"Edisonin pitää kertoa", hän vastasi onnettomana.

Edison huokasi ja sammutti auton moottorin, nousten autosta ja nosti Aidan takapenkiltä.
"Halusin tietää, mitä sinulle on tapahtunut. Mikä satuttaa sinua niin, mutta et suostu kertomaan minulle mistä on kyse", Edison selitti sukaisten paksuja, tummia hiuksia taakse kasvoiltaan.

Salome nousi autosta jalat täristen ja alkoi itkeä uudelleen.
"Minä luulin, että hän tiesi."

Aida katsoi kasvoista toisiin edelleen ymmärtämättä, mitä heidän retkelleen oli tapahtunut.
"Isästäsi. Siitä, mitä hän teki sinulle."
Aida kalpeni pahoinvoivan asteen, kietoi käsivarret ympärilleen ja käänsi katseensa.
"En halua puhua siitä. Eikö sinulla käynyt mielessä, että en kertonut sinulle, koska en halunnut sinun tietävän?"
"Kävi, mutta minun täytyi saada tietää. Minä rakastan sinua, haluan tiet-"
"Lakkaa sanomasta niin!" Aida sähähti ja liikahti kauemmas Edisonin ojentuvasta käsivarresta.

Salome kietoi käsivarret ympärilleen.
Typerä, typerä, typerä.
Aida tarvitsi ympärilleen ihmisiä, joihin luottaa. Ja hän oli pilannut sen.

"Hei", Edison sanoi ja tarttui Aidan ranteisiin, vetäen naisen lähelleen.
"Minä rakastan sinua. Eikä se muutu, koska sinua ahdistaa kuulla ne sanat. Minun täytyi tietää", mies sanoi halaten Aidan syliinsä tiukasti, kunnes nainen nojasi päänsä hänen rintakehäänsä vasten.
"Hetkinen. Isäsi. Se mies, joka on pyörinyt talolla? Jonka olen kutsunut sisään odottamaan, tarjonnut olutta ja kysellyt lapsuustarinoitasi?" Edison kysyi valahtaen kalpeaksi.
"Enkä tajunnut mitään."

Olisipa David ollut täällä.
Hän kaipasi Davidia niin että se sattui.
Salome suuntasi hiljaa huvilalle.

"Minä tapan sen", Edison sanoi synkällä raivolla, joka sai Aidan värähtämään.
Hän pyysi mieheltä aikalisää katseellaan ja seurasi Salomea.
"Älä itke, kullannuppu."

Heidän makuuhuoneessaan Salome vajosi istumaan sängyn laidalle. Hänen oli ollut tarkoitus ottaa Davidille kuva vesiputouksesta. Ja urheiluautosta.
Typerä, typerä, typerä. Typerä ja ruma.

Aida työnsi mielensä myllerryksen syrjään, ennen kuin seurasi Salomea makuuhuoneeseen.
"Puhuisit minulle. Mikä on?"

Salome pudisti päätään.
"Minä petin sinun luottamuksesi", hän vastasi.
"Olen pahoillani."

Aida hieraisi kasvojaan.
"Et sinä tehnyt mitään pahaa. Älä itke."

Totta kai hän oli tehnyt.
Hän oli rikkonut luottamuksen.
"Teidän pitää jutella."

Aida huitaisi kättään ja hankasi silmäänsä ahdistuneena.
"Älä itke. Kaikki on hyvin. Et sinä tehnyt mitään pahaa."

Kaikki ei todellakaan ollut hyvin.
Mutta nyt oli liian myöhäistä.
Idiootti mikä idiootti.

Aida ei tiennyt, oliko Salome kuullut häntä.
"Hei, olen pahoillani. Ole kiltti äläkä itke. En tiedä, mitä tehdä."

Salome pudisti päätään.
"Teidän pitää puhua Edisonin kanssa", hän vastasi.

"Ehdimme kyllä", Aida sanoi. Hän mieluiten unohtaisi koko asian, työntäisi sen mielestään.
"Etkö antaisi minulle anteeksi? Sinun piti saada nauttia saaresta tänään."