If There Only Were Doors

Aida vastasi hymyllä ja nojasi päänsä Elin hartiaan. Teknisesti väsytti, mutta hän ei halunnut antaa väsymykselle valtaa. Hän halusi nauttia juhlista ja elossa olemisesta – ja hän halusi olla virkeä, kun he saisivat lukkiutua hotellihuoneeseensa kaksin.
"Väsyttääkö sinua, kullannuppu?" hän kysyi takaisin silittäen miehen reittä ja katseli ohi kulkevaa Washington D.C:tä. Ehkä hän saisi nukkua aamulla pitkään ja valmistautua rauhassa illan keikkaa varten.

Elin silmät tuikahtivat ilkikurisesti.
"Minua ei olisi haitannut lainkaan kaatua sänkyyn", hän vastasi.
"Mutta selviän kyllä."
Salomen huomio oli taas kiinnittynyt puhelimeen.
"Näiden juhlien tarkoitus on ennen kaikkea verkostoitua", hän totesi ja irvisti päälle.
"Mutta ehkä se on hyvä juttu. Voit olla vain oma, hurmaava itsesi, Aida, eikä muuta tarvita."

Jäänsiniset silmät tuikahtivat takaisin, ja Aida näpäytti Elin nenänpäätä. Toivottavasti väsymys pysyisi hallittavissa loppuillan.
"Oh? Se kuulostaa huolestuttavalta", Aida nauroi ja sukaisi punaisen suortuvan korvansa taakse. Hän ei luottanut lahjoihinsa verkostoitua, ainakaan yrittäessään tehdä niin, mutta ehkä hän vain yrittäisi unohtaa illan agendan.
"Nauti illastasi, älä murehdi töitä", hän lisäsi Salomelle.

Salome pukkasi Aidaa kyynärpäällään kylkeen.
"Älä viitsi väittää, ettet muka tiedä, kuinka hurmaava olet", hän vetosi.
"Olet lumonnut aivan kaikki. Jatka samaan malliin, ja jotakin sitä rataa."

Aida nauroi epäuskoisena ja hieraisi nenänpäätään Salomen hiuksiin, tohtimatta sotkea huulipunalla.
"Kiitos", hän vastasi ja yritti kerätä itsensä, kun auto hidasti kääntyessään oikean, ylellisen osoitteen eteen. Oma itsesi, selvä.
Vaimea musiikki kantautui ulos saakka ja valaistu, suuri talo oli kutsuva. Elegantisti pukeutuneet ihmiset vaelsivat sen huoneissa nimelliset juomat käsissään ja puhuivat tärkeinä ei mistään.

Jos hotellin ulkopuolella oli ollut paparazzeja, nyt heitä oli kaksinkertainen määrä. Salamavalot välkkyivät, kun auto pysähtyi hetkeksi odottamaan, että portit liukuivat pois tieltä. Jykevä turvamies esti väkeä vyörymästä sisään heidän autonsa mukana, ja sitten portti sulkeutui taas ja piha oli rauhallinen.
Elin sydän hakkasi hermostuneempana kuin hän olisi toivonut.
"Kaikki hyvin, prinsessa?" hän varmisti.

"Kaikki hyvin", Aida vakuutti ja puristi Elin kättä, ennen kuin nousi autosta. Näin hienot juhlat saivat hänet yleensä tuntemaan olonsa huijariksi, kuin hän ei voisi kuulua tänne – mutta he voisivat vain nauttia hetkestä, eikö niin?
Hän punoi kätensä Elin käteen noustessaan portaita sisään ja häikäistyen hetkeksi sekä ihmispaljoudesta että loistosta. Harveykin oli täällä, helmenharmaassa puvussa ja paita vatsan kohdalta pingottaen, taputellen ohimoitaan vaivihkaa nenäliinalla.

Elillä ei ollut aavistustakaan, miten tällaisissa juhlissa oli tarkoitus toimia, eikä ollut myöskään Salomella. Tosin ainoastaan jälkimmäinen huomasi todella harmistuvansa asiasta, kun taas Eli oli yhtä luonnollisen huoleton kuin tavallisestikin.
"Sinun managerisi on tuolla", hän huomasi.
"Pitääkö meidän mennä tervehtimään?"

Aidakin käänsi katseensa Harveyn suuntaan.
"Ehkä myöhemmin", hän ehdotti puristaen Elin kättä, "etsitään sen sijaan juotavaa." Hänen ei pitäisi sortua mansikka-cosmopolitaneihin, mutta he voisivat etsiä Elille ja Salomelle ihanat drinkit ja hän voisi ottaa jotain alkoholinta. Jotain muuta kuin hunaja-hiton-teetä.

"Eiköhän täältä sellaista löydy", Eli esitti valistuneen arvauksen katsoessaan laseja piteleviä käsiä ja katsahti sitten mietteliäänä ympärilleen. Hän madalsi ääntään kysyessään:
"Kenen juhlat nämä oikein ovat?"
Salome nojautui lähemmäs.
"Erään musiikkituottajan. Sen takia Harvey halusi sinut tänne, Aida. On hyvä verkostoitua."
Hän irvisti.

"Totta kai", Aida naurahti ja kun he osuivat tarjotinta kantavan tarjoilijan polulle, hän kannusti Eliä ja Salomea poimimaan juomat. Hän sai omaan käteensä lasin jäävettä.
"Paras kai käydä toimeen", hän huokasi, kurottui koskettamaan Elin leukaperää nenänpäällään ja suunnisti sitten ihmisten joukkoon, uppoutuen keskusteluihin vieraiden kanssa.

Eli soi surullisen katseen Aidan jääveteen, pidellessään itse kädessään hyvin kirkkaankeltaista, sitruksiselta tuoksuvaa juomaa, johon oli lisätty jotakin vihreää - ehkä mintunlehtiä.
Salome oli valinnut itselleen hyvin kirkaanoranssin juoman.
Eli otti kulauksen omastaan ennen kuin seurasi Aidaa ihmisten joukkoon, haluamatta hylätä naista yksin vieraiden keskelle. Vaikkei hänestä varmasti olisikaan juuri iloa.

Amerikkalaisuus tuntui velvoittavan ylivuotavaan kohteliaisuuteen, siltä se ainakin tuntui, mutta Aida kiitti jokaisesta vilpittömästi ja jokseenkin häkeltyneenä.
"Mukava, kun pääsit tulemaan", Harvey kuiskasi ilmestyttyään hänen taakseen, huulet korvaa hipoen. Toinen käsi kiertyi vyötärölle ja kuuma hengitys kaulalla tuntui hieman liian intiimiltä, mutta heillä oli vain tuttavalliset välit.
Manageri päätyi kiertämään heidän mukanaan, käsi hänen selällään leväten, ja lopulta johdatti hänet mukanaan tapaamaan muutamaa tuttavaansa yksityisemmin.

Eli seurasi tilannetta tietämättä, oliko hänellä oikeutta puuttua siihen. Hän yritti tavoittaa jäänsinisten silmien katseen, muttei onnistunut siinä, sillä liian moni halusi kehua Aidaa, vaihtaa tämän kanssa muutaman sanan tai tulla esitellyksi.
Ja sitten Harvey vei Aidan pois.
Eli tunsi olonsa levottomaksi, kun liittyi Salomen seuraan eräällä sohvaryhmällä käytävään keskusteluun.
Hän toivoi, että kaikki oli kunnossa.

Ilta venähti yön puolelle siinä vaiheessa, kun Aida löysi jälleen Elin ja Salomen. Hän soi seurueelleen anteeksipyytävän, hieman hämillisen hymyn ja kosketti Elin käsivartta.
"Miten teidän iltanne on mennyt?" hän kysyi työntäen väsymyksen, hämmennyksen ja levottomuuden kiertyvän palloksi vatsaansa, jotta saattoi yrittää vain keskittyä nauttimaan juhlien tunnelmasta.

Eli hymyili Aidalle ja ojensi käsiään vetääkseen tämän halaukseen.
"Hei, prinsessa, meillä on ollut oikein mukavaa", hän vakuutti, kun huomattavasti kovaäänisemmäksi illan mittaan muuttunut puheensorina oli saada hänen äänensä katoamaan.
"Entä sinulla? Joko lähdetään hotellille?"

Aida kiersi kätensä Elin ympärille ja nojautui miestä vasten, hengittäen syvään tuttua tuoksua.
"Haluatko sinä lähteä? Entä sinä, Salome?" hän kysyi hakien myös assistenttinsa katsetta.
"Tuo mekko todella näyttää ihanalta ylläsi."

Eli kumartui lähemmäs Aidan korvaa.
"Haluan", hän vastasi, vaikka taisikin olla niin, ettei heidän aiemmin illalla esittämä toiveensa toteutuisi. Aida tuntui lopenuupuneelta.
Salome räpäyti silmiään, jotka kiiltelivät hieman liikaa.
"Sim, alkaa olla jo myöhä..."

Aida punoi kätensä Elin käteen ja hipaisi hellästi myös Salomen hiuksia, kun he lähtivät ovelle. Hyvästely vei tovin, ja yöksi kääntyneestä illasta huolimatta paparazzit parveilivat edelleen porteilla, odottamassa otoksiaan illan kuuluisista vieraista.
Auto odotti heitä talon edessä, ja Aida kömpi takapenkille seurueensa keskelle. Pää tuntui kovin painavalta, ja hän antoi sen painua Elin olkapäätä vasten, kun auto nytkähti liikkeelle ja lähti takaisin Ritz-Carltonia kohti.

Salamavalot tuntuivat välkkyvän Elin silmissä vielä siinäkin vaiheessa, kun he olivat jo turvallisesti auton suojissa. Hän kietoi toisen käsivartensa Aidan harteille ja halasi tämän kylkeensä, painaen hiusten joukkoon suudelman.
Salome tuijotti hetken hiljaa eteensä.
"Luulen, että olen humalassa", hän totesi sitten voihkaisten.
"Hitto."

Aida naurahti käheästi ja ojensi kätensä silittämään Salomen käsivartta.
"Voi ei", hän vetosi lämmintä huvitusta ja myötätuntoa äänessään. Sitä sattui. Hänelle oli sattunut varmasti vähän turhankin usein, ja Eli herrasmiehenä oli saattanut hänet kotiin.
"Voitko pahoin?"

"En lainkaan", Salome vakuutti ja nojasi hetkeksi päänsä Aidan hartiaa vasten - tai oikeammin Elin sillä lepäävää käsivartta vasten, mutta ehkä sillä ei ollut niin väliä.
"Voin äärimmäisen hyvin. Huomenna saatan voida pahoin. Olen yksi hölmö kun annoin niin tapahtua."

"Älä murehdi", Aida rauhoitteli hymyillen väsyneesti, "voit pitää puolestani vapaata huomenna, jos haluat." Hän selväisi kyllä konsertista, vaikka ajatus nipistikin vatsaa. Ensimmäinen konsertti Yhdysvalloissa. Mitäköhän paikallinen yleisö pitäisi hänen tavastaan tarinoida kappaleiden välissä?
Auto liukui pysähdyksiin hotellin edessä.
"Nuku hyvin", hän vetosi assistentilleen, kun he astuivat hissistä omalla käytävällään ja nojautui painamaan suudelman tämän poskelle.

Salome puhahti.
"Aida, en tosiaankaan ole jättämättä väliin ensimmäistä konserttiasi Yhdysvalloissa! Aion olla takahuoneessa hurraamassa sinulle ja tuomassa kylmiä pyyhkeitä ja haaleaa juotavaa."
Käytävässä hän veti Aidan tiukkaan halaukseen.
"Tiedäthän, että olet minulle valtavan rakas, Aida?"

"Olet kultainen", Aida vastasi kiertäen käsivarren Salomen vyötärölle, "niin sinäkin. Selviätkö huoneeseesi?" Jossain vaiheessa Harvey oli ehdottanut, että hän jakaisi huoneen assistenttinsa kanssa – eli asuisi pröystäilevässä sviitissä, jossa oli kaksi makuuhuonetta. Mutta se tuntui liioitellulta.
Varmistettuaan, että Salome selvisi perille huoneeseensa saakka, hänkin saattoi siirtyä omaansa. Aikaisemmat suunnitelmat olivat pyyhkiytyneet pois, ja nyt hän todella halusi vain kömpiä nukkumaan.

Eli oli onnellinen pelkästään siitä, että saattoi kietoa käsivartensa Aidan ympärille ja vetää tämän syliinsä, tuntea vartalon lämmön omaansa vasten. Hänkään ei tosin valvonut kauaa, valitettavasti, vaan nukahti nenänpää kastanjanpunaisiin hiuksiin painettuna.

* * *

Salome sen sijaan suuntasi huoneeseensa yksin. Vaikka hänelle oli flirttailtu juhlissa.
Hän potki korot jaloistaan ja vajosi istumaan sänkynsä reunalle. Käsi siirtyi silittämään uuden puvun kaunista, korkealaatuista kudosta.
Hitot.
Hänellä oli ikävä.
Ikävästään sisuuntuneena hän tempaisi puhelimensa esiin ennen kuin ehti alkaa katua ja valikoi videopuhelun Davidin kanssa.

Muutaman soinnin jälkeen David vastasi, uniset kasvot ja paljaat hartiat sinertävinä asunnon hämärässä. Yöpöydän lukuvalo napsahti päälle ja muutti värimaailman lämpimäksi, paljastaen punaisen ja oranssin kirjomat petivaatteet ja antaen paksuille, vaaleanruskeille hiuksille häivähdyksen kultaa.
"Hei, onko kaikki hyvin?" mies tervehti ääni unesta painuksissa ja kömpi toisen kyynärpäänsä varaan. Musta itämainen ilmestyi puskemaan lihaksikasta olkapäätä.

Hetken Salome oli mykistynyt.
Luoja, hän toivoi, että olisi todella voinut olla siellä. Davidin vieressä. Nähdä paljaat hartiat, silittää niitä, koskettaa...
Lopeta.
"Hei. Kaikki on hyvin. Anteeksi, olit tietenkin nukkumassa. Paljonko kello on?"

David katsahti puhelintaan, siirtäen sitä kauemmas kasvoistaan nähdäkseen lukea pienen kellon näytön yläkulmassa.
"Puoli kaksi, älä huolehdi siitä", hän vakuutti suoden naiselle lämpimän hymyn. Musta käpälä kosketti hänen poskeaan, ja mies kallisti päätään niin, että kissa sai puskea hänen päätään.
"Mitä kuuluu, Salome?"

Sekin oli melkein liikaa.
Pienen, pienen hetken ajan Salome todella harkitsi hyppäävänsä koneeseen ja lentävänsä Davidin luo. Hitot mistään muusta, hän kaipasi miestä juuri nyt niin kipeästi, että hän pelkäsi kuolevansa.
Mutta Aida oli hänen ystävänsä. Hänen rakas ystävänsä. Ja hänen olisi oltava ystävänsä tukena.
"Minulla on sinua ikävä", hän tunnusti.

Meripihkaiset silmät siristyivät lämpimästä, hellästä hymystä. David pohti, tarkoittivatko myöhäinen, yllättävä soittoaika ja kiiltävät silmät puhelun toisessa päässä humalaa.
"Missä päin olet? Washingtonistako kiertue alkoi?" mies tiedusteli.

Salome huomasi vastaavansa hymyyn.
"Kyllä. Tämä on ollut upeaa. Aida on upea. Oletko seurannut, mitä hänestä kirjoitetaan?"
Hän oli aikeissa kellahtaa makuulle, mutta tuli sitten toisiin ajatuksiin.
"Minun pitää näyttää sinulle jotakin!"
Hän alkoi tasapainottaa puhelintaan tyynyä vasten niin, että se pysyisi pystyssä, vaikka hän nousisikin seisomaan.

"Odotan New Yorkin konserttia uteliaisuudella, on hienoa nähdä hänen esiintyvän jälleen", David totesi. Lipun saaminen oli ollut huomattavasti haastavampaa kuin hän oli alunperin arvellut, mikä oli hyvin imartelevaa artistille.
"Oh, selvä", mies vastasi häkeltyneenä ja kömpi istumaan kunnolla, hieraisten kasvojaan. Kesäinen aurinko oli tuottanut kyömylle nenälle muutaman pisaman.

Hitto, ei olisi pitänyt riisua koroja. No, sille ei mahtanut enää mitään.
Salome kömpi alas sängyltä ja peruutti muutaman askeleen, kunnes saattoi nähdä koko mekkonsa pienestä kuvaruudusta näytön alakulmassa - mikä tarkoitti, että Davidkin näki.
Hän pyörähti ympäri.
"Katso, mitä sain Aidalta!"

David hymähti lämpimästi Salomen innolle.
"Näytät hyvin kauniilta", hän vakuutti kohteliaasti ja tarkoitti sanojaan vilpittömästi. Puku oli hyvin viehättävä naisen yllä.
"Oliko teillä mukava ilta?"

Salome pysähtyi hieman horjahtaen ja silitti oranssia, kultakirjailtua kangasta hellästi.
"Tämä on aitoa vintagea. Käsityötä. En tiedä, miten voin ikinä korvata näin ihanan lahjan hänelle..."
Hän vajosi polvilleen sängyn vierelle ja nojasi kyynärpäänsä patjaan, katsellen Davidin kasvoja.
"Ihan, luulisin. Vaikka Aidaa kuljetettiin hirveästi paikasta toiseen, olisin halunnut viettää aikaa hänen kanssaan. Häntä haastateltiin Paperiin, tiesitkö?"

"En tiennyt", David vastasi ja pohti, että hänen varmasti pitäisi yrittää pitää enemmän yhteyttä ystäviinsä. Eli taisi olla hänen ystävistään se, jonka kanssa hän viestitteli ja soitteli eniten. Hän toivoi voivansa olla nuoren ystävänsä tukena, vaikka sitten valtameren toiselta puolelta.
"Olen varma, ettei sinun tarvitse korvata mitään. Aida on kehunut sinua aarteekseen."

"He lennättivät tänne toimittajan ja kuvaajan New Yorkista. Olisitpa sinäkin voinut tulla..."
Salome kurtisti kulmiaan ja läpsäisi otsaansa.
"David, mitä sinulle kuuluu? Anteeksi, minun olisi pitänyt kysyä sitä heti. Olin niin innoissani tästä puvusta, että unohdin kaiken muun."
Hän irvisti pahoittelevasti.

"Hyvää vain", David lupasi ja soi Salomelle lämpimän hymyn, joka sai hellyyden viipymään meripihkaisissa silmissä. Hän sukaisi hiuksia pois kasvoiltaan ja tuki puhelimen paremmin käteensä. Takana olevasta ikkunasta näkyi muutama kaupungin valo puun kesästä tuuheiden oksien lomasta.
"Oletko viihtynyt kiertueella?"

"Olen", Salome vastasi ja kurtisti sitten hieman kulmiaan.
"Vaikka joskus onkin hieman yksinäinen olo. Yksin hotellihuoneessa... Voi kun olisit täällä."
Quim sai aivan rauhassa olla sitä mieltä, että David oli liian vanha.
"Voimmeko tavata, kun tulemme New Yorkiin?"

David vastasi hymyllä.
"Mielelläni", hän lupasi, "olet aina tervetullut luokseni, kun olet New Yorkissa." Heidän harvat, yllätyksenä tulleet yhteiset yönsä olivat olleet hyvin miellyttäviä, eikä hän lainkaan pahastuisi uusintaa. Toki saattoi olla, että Salome haluaisi vain käydä kahvilla. Mutta herttaisen humalainen aamuyön puhelu vihjasi muuta.
"Aida taisi sanoa, että tulette 20.7. tänne."

Salomen hymy leveni.
"Minä muistan tuon", hän vetosi ja kurotti suoristamaan puhelinta hieman.
"Silloin. Siihen on vielä hirveän pitkään. Onko sinulla huome- tänään aikainen herätys?"

David taisi olla hyvin vanha mies, mutta viikko hänen maailmassaan ei kuulostanut hirveän pitkältä ajalta – vaikka se toki oli sitä usein, jos vanha mies oli väsynyt ja edessä oli kahdeksan showta ennen seuraavaa vapaapäivää. Tai jos odotti seuraavaa kertaa, kun voisi koskettaa vaimoaan.
"Ei erityisen, perinteinen kahden shown lauantai", David vastasi, "onko sinulla? Millaisia suunnitelmia sinulla on huomenna?"

"Aida sanoi, että voisin pitää vapaata, mutta en voi tehdä niin. Hän tarvitsee minua."
Salome sanoi sen melkein ylpeänä.
"Iltapäivä menee konserttiin valmistautuessa, mutta pelkään, että aamupäivälle on buukattu jotakin ohjelmaa. Aidalle, siis. Ja minä menen mukaan. David, jos soitan sinulle ihan kohta takaisin, lupaatko olla vielä hereillä?"

"Ehm, toki", David lupasi häkeltyneenä. Ainakaan yö ei ollut mitäänsanomaton, niin kuin surullisen moni hänen öistään. Punaraidallinen Momo istui yöpöydällä ja tuijotti häntä vaativasti, pitkät, valkeat viikset pörhöllään, ja mies rapsutti sen korvantaustaa, ennen kuin valui takaisin selälleen sänkyyn odottamaan uutta puhelua.

"Soitan sinulle aivan pian", Salome lupasi ja lähetti Davidille lentosuukon ennen kuin sammutti puhelun.
Ja sitten hän kiiruhti.
Hän pujottautui ulos ihanasta puvustaan ja ripusti sen hellästi henkariin. Sitten hän pesi kasvonsa ja rasvasi ne pikaisesti, ja pesi hampaansa ehkä hieman liian nopeasti. Vedettyään persikanvärisen yöpaidan ylleen hän kiiruhti takaisin huoneen puolelle ja kipusi sänkyyn. Vielä hetki, kun hän asetteli puhelinta toiselle tyynylle, ja painaessaan videopuhelun painiketta hän saattoi käpertyä peitteen alle.

David tukahdutti haukotuksen, ennen kuin vastasi videopuheluun nopeammin kuin ensimmäisellä kerralla. Jaettu asento peiton alla sai hänen suupieleensä hymyä.
"Mitä sinulla on mielessäsi?" hän kannusti lempeästi.

Salomekin hymyili.
"Tuntuu melkein siltä, kuin olisit vieressäni", hän vetosi, toinen käsi liikahtaen kuin sipaisemaan vaaleanruskeaa suortuvaa pois Davidin otsalta.
"Ajattelin, että voin pitää sinulle seuraa, ennen kuin nukahdat. Vaikka oikeastaan haluaisin koskettaa sinua."

Meripihkaiset silmät siristyivät hymystä.
"Se olisi harvinaisen mukavaa", David myönsi. Ehkä he voisivat viikon päästä koskettaa toisiaan oikeasti, mutta nyt ajatus tuntui kieltämättä melkein kipeältä. Hän oli kulkenut pari edellistä viikkoa harmaassa sumussa, jossa ei ollut halunnut muuta kuin kömpiä yksin sänkyyn.
Hän tutki Salomen kasvoja.
"Mielelläni suutelisin sinua."

Salome tutki Davidin meripihkaista katsetta.
"Millä tavalla sinä suutelisit minua?" hän kysyi sitten, ilkikurisuutta, mutta myös aitoa kaipausta katseessaan.
Miksi New Yorkin täytyi olla niin kaukana? Henkisesti, vähintään, jollei maantieteellisesti katsottuna.

Suupielet nykäisivät. Tilanne tuntui melkein epätodelliselta ja hieman turhankin kutkuttavalta.
"Ensin haluaisin katsella sinua ja koskettaa hiuksiasi, juoksuttaa sormiani niiden lomassa", David vastasi vetäen tyynyä paremmin päänsä alle.
"Sitten haluaisin suudella sinua, kevyesti ja hellästi. Syvemmin, nälkäisemmin, kunnes en voisi vastustaa kiusausta nostaa sinua syliini ja painaa selkääsi seinää vasten ja..."

Salome nosti käden hiuksilleen, melkein kuin yrittäen toisintaa sen, mitä David kuvaili haluavansa hänelle tehdä.
Ajatus sai hänen varpaansa kipristymään. Ehkä kyse oli vain liian monesta drinkistä, mutta hänen oli yhtäkkiä hyvin lämmin.
"Ja..?" hän kysyi, ääni hieman käheänä.

Meripihkaiset silmät siristyivät lämpimästä hymystä. Hänenkin olonsa oli käynyt melkein kuumaksi. Hän katseli vain tovin Salomen kasvoja, hymyä suupielissään.
"Kerro sinä minulle", hän kannusti käheyttä myös omassa äänessään.

Davidilla oli valtavan ihana hymy.
Salome joutui keskittymään hetken hengitykseensä, sillä veri kohisi uhkaavasti hänen korvissaan.
"Kietoisin jalkani ympärillesi. Ja antaisin sormieni upota hiuksiisi samalla kun suutelisin sinua. Enkä usko, että naapurisi olisivat kovinkaan onnellisia."

David hymyili ja veti itsekin syvään henkeä. Visio tuntui hyvin elävältä.
"Niinkö?" hän kannusti pehmeästi ja oli ojentaa kätensä koskettaakseen naisen poskea. Henley näki sen kutsuna ja hyökkäsi puskemaan isäntänsä kättä.
"Mitä sitten tapahtuisi?"

Salome nielaisi.
"Tämä alkaa mennä vaaralliseksi", hän huomautti, ääni yhä käheämpänä.
"Alan kaivata kosketustasi pian niin, etten saa enää unta."
Ei sillä, että se olisi haitannut. Se tuntui oikein... mukavalta, siinä missä hieman turhauttavaltakin.
Hänen varpaansa kipristyivät jälleen.

David nauroi käheästi ja toivoi nyt itsekin, että olisi vain voinut vetää naisen syliinsä. Mutta viikko ei olisi pitkä aika.
"Siinä tapauksessa sinun pitää ehkä teeskennellä, että kosketan sinua nyt", hän ehdotti lämpöä silmissään ja rapsutti Henleyn silkkistä niskaa.

Salomen tummat silmät siristyivät melkein kissamaisesti.
"Pitäisitkö sinä siitä?" hän kysyi, sydän hieman nopeammin lyöden. Ehkä David pitäisi häntä tämän jälkeen kammottavana. Soittaa nyt keskellä yötä, kuka sellaista teki?
Mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi.

Davidin piti vetää henkeä ja kostuttaa huuliaan.
"Se olisi tavattoman viehättävää", mies myönsi käheästi. Tämä oli hyvin odottamaton käänne hänen yöhönsä ja sai veren kuumumaan tavalla, jota hän ei ollut tuntenut hetkeen.

Äidinkasvoinen katolilaisuus yritti hetken nostaa päätään Salomen mielessä, mutta hän huitoi sen takaisin alas muistuttamalla, että hän oli elänyt synnissä jo monta vuotta. Tämä ei olisi sen pahempi, ei mitään, mitä muutama avemaria ei korjaisi.
Tummat silmät siristyivät melkein ovelina, kun hän ujutti toisen kätensä untuvaisen peitteen alle. Yöpaidan satiininen helma loppui pitsiseen reunaan.
Kosketus sai hänet vetämään terävästi henkeä.

David oli lumoutunut. Hänen oli mahdotonta irrottaa katsettaan puhelimen näytöstä, suu tuntui kuivalta ja nielaiseminen yhtäkkiä vaikealta.
Tämä todella tuntui epätodelliselta. Ja aivan liian kutkuttavalta. Tunne sai hänet liikahtamaan kuumissaan, katse Salomen kasvoihin lukkiutuneena.

Salome ei voinut väittää tehneensä tällaista ennen. Saattoi hyvin olla, että seuraavana aamuna hän katuisi, hautaisi kasvonsa tyynyyn ja haluaisi kuolla.
David ei tosin näyttänyt pahastuneelta. Tai huvittuneelta.
Se sai hänen sydämensä sykkimään hieman nopeammin, samalla kun hän salli hengityksensä löytää luonnollisen, syvemmän rytmin, joka toisinaan purkautui ulos huokauksina.
"David..."

Salomen huokaukset tuntuivat fyysisinä väristyksinä hänen kehossaan, ja David näytti häikäistyneeltä ja hieman pöllämystyneeltä katsellessaan naista. Hän ei ollut odottanut tätä yöltään.
Hän nielaisi, keräten itseään.
"Näytät hyvin kauniilta juuri nyt."

Salome hymyili, katsellen Davidia ripsiensä lomasta.
Ehkä kymmenen avemariaa riittäisi. Tai kaksikymmentä. Kai se, että hän halusi ilahduttaa myös Davidia, laskettiin lieventäväksi asianhaaraksi?
Hänen hengityksensä kulki kiihtyneempänä.
"Ikävöin sinua."

Kuuma, melkein pakottava tunne oli levinnyt koko kehoon. David ei voinut irrottaa katsettaan Salomesta, joka todella oli hyvin, hyvin kaunis juuri nyt. Viikko alkoi tuntua kohtuuttoman pitkältä aika.
Hän tunsi kadottaneensa kykynsä puhua. Hengittäminenkin oli alkanut tuntua vaikealta.

Jos Salome olisi tiennyt, että David oli alkanut ymmärtää hänen näkemyksensä viikosta pitkänä aikana, hän olisi ollut hyvin onnellinen. Vaikka juuri tällä hetkellä hän ei kyennytkään keskittymään mihinkään muuhun kuin siihen ajatukseen, kuinka paljon hän Davidia kaipasi. Miehen naurua. Tämän leveitä hartioita. Huulten kosketusta ihollaan.
Hetkeksi hän katosi omaan maailmaansa, kun selkä taipui kaarelle, ja havahtuessaan hän haki Davidin katsetta, posket yhä punoittaen.

David tuijotti takaisin lumoutuneena, meripihkaiset silmät epäuskoisina ja kuumeisina, suu raolleen unohtuneena.
Hyvä luoja.
"Olet hyvin kaunis", hän kuiskasi käheästi.

Jokin Davidin ilmeessä teki Salomen hyvin onnelliseksi. Hänen kasvoilleen kohosi silmät siristävä hymy, vaikka hengitys kulkikin yhä hieman tavallista raskaammin.
"Minusta olisi silti ihanaa, jos olisit täällä juuri nyt", hän kehräsi.

"Minustakin olisi mukavaa, jos olisit sylissäni", David myönsi. Lämpimänä, todellisena ja erittäin alastomana. Kuvitelma teki olosta vielä kuumemman.
"Tämä oli hyvin ainutlaatuinen puhelu."

Salome kehräsi naurusta.
"Ehkä minun pitäisi päästää sinut nukkumaan", hän vetosi, koskettaen puhelimen näyttöä niin kuin olisi halunnut koskettaa Davidin kasvoja. Voimakkaita hartioita.
Hänellä oli niin ikävä.
"Kaksi esitystä huomenna. Tarvitset leposi."

David oli melko varma, ettei nukkuisi hetkeen, ainakaan ennen kuin kehon vallannut kuumuus helpottaisi. Aamulla puhelu luultavasti tuntuisi unelta.
"Sinunkin olisi hyvä levätä. Teillä taitaa olla pitkiä päiviä Aidan kanssa."

Salome painoi hetkeksi käden vasten kuumottavaa poskeaan.
"Meillä on paljon tehtävää. Nuku hyvin, David", hän toivotti pehmeästi.
"Näe unta minusta."

David suli hymyyn, joka siristi kuumeiset silmät.
"Siitä voit olla varma", hän lupasi käheys edelleen äänessä viipyen.
"Nuku hyvin, Salome." Hän sulki puhelun, katsahti kissojaan ja hengitti syvään. Se oli odottamatonta.

Ehkä Salomen olisi pitänyt siirtää puhelin johonkin turvallisempaan paikkaan, mutta hän ei raaskinut tehdä niin. Sen sijaan hän kurotti sammuttamaan yöpöydän valon ja antoi silmiensä painua kiinni.
Aamulla särkisi päätä.
Mutta juuri nyt hän oli onnellinen.

Maanantai 15. heinäkuuta 2019, 21.32, Executive Suite, the Ritz-Carlton, Boston, Massachusetts, Yhdysvallat

Tyhjä, vihreänkuultava viinipullo pyörähti ylellisen sviitin sohvapöydällä.
"Totuus vai tehtävä?" Ääni sammalsi hienoisesti, ja suurin osa bändistä taisi olla kevyessä, hyväntuulisessa humalassa. Aida tunsi haikeutta siitä, että piteli itse vain purkkia vähäkalorista Redbullia, vaikka ei halunnutkaan tuntea, ettei nauttisi olostaan ilman alkoholia. Hän loikoi suuren, harmaankirjavan kulmasohvan nurkassa Elin ja Ollyn välissä, pää Elin olkapäätä vasten ja jalat viikingiltä näyttävän rumpalin omimina.
Ja hän oli onnellinen. Huone oli rikas naurusta ja rennosta puheensorinasta, ja lämmin muultakin kuin tunnelmaltaan, siinä määrin, että posket punoittivat.
Nyt parin illan takaisilla tapahtumilla tai millään niitä edeltävilläkään ei ollut merkitystä, ja Aida tunsi olonsa kevyeksi ja huolettomaksi. Kaksi ensimmäistä konserttia Yhdysvalloissa olivat olleet... Euforisia. Yleisö täällä oli joko syntyjään melkein hysteerisen innokas tai hönkinyt jotain juuri ennen konserttia.
Huomenna olisi kolmas, mutta tämä ilta oli heidän ja täynnä lähestyvän yön mahdollisuuksia.
"Eli, totuus vai tehtävä?" Benjamin kysyi ylpeä aksentti hieman turhankin vahvana, kun pullo päätti kierroksensa.

Aida ei ollut huoneessa ainoa, joka pidättäytyi alkoholista, sillä toisella sohvalla istuva, tummasilmäinen Theo siemaili sitruunaista kivennäisvettä vakavailmeisenä. Bänditovereidensa hienoisesta, mutta täysin hyväntahtoisesta pilkasta huolimatta hän ei koskenut alkoholiin niin kauan, kuin he olivat kiertueella. Töissä.
Eli sen sijaan oli korkannut yhden omenaisen siiderin, jota hän oli hörppinyt hitaaseen tahtiin illan mittaan.
"Tehtävä!" hän vastasi epäröimättä. Hän valitsi aina tehtävän.

Benjamin pyyhkäisi korpinmustia, ylellisen paksuja hiuksia taakse ja siemaisi olutmerkkiä, jota harva tunsi, mutta hän ylisti vienolla ylemmyydentunnolla.
"Tee taikatemppu", marokkolais-ranskalainen kitaristi määräsi, laventelinviolettiin kauluspaitaan verhottu käsivarsi keltaiseen pukeutuneen Naomin olkapäiden ympäri kierrettynä.

"Taikatemppu?" Eli toisti ja virnisti sitten.
"Hyvä on."
Hän painoi suudelman Aidan hiusten joukkoon ja suoristautui parempaan asentoon sohvalla.
"Onko kellään kolikkoa?"

Vaaleisiin, toisesta polvesta käytössä rispaantuneisiin farkkuihin pukeutunut Olly kaivoi taskustaan ryttyisen dollarin setelin ja muutaman amerikkalaisen kolikon, joiden eroa hän ei vielä tuntenut, ja tarjosi niitä Elille, pidellen Aidan paljaita sääriä sylissään toisella.
Aida suoristautui asteen, jotta saattoi paremmin katsella Eliä. Kaikkien muidenkin katse kääntyi mieheen.

Eli poimi yhden kolikon, jonka arvoa hänkään ei tuntenut, ja kääri sitten suurieleisesti hihansa hieman kyynärpään alapuolelle. Sitten hän asetti kolikon kämmenelleen, näytti sitä muille ja käänsi kätensä kämmenpuoli alaspäin. Kolikko ilmestyi hänen sormiensa lomaan, vaelsi sormien ylitse ja katosi sitten - ja kun hän oli esitellyt suurieleisesti tyhjää kättään samainen kolikko ilmestyi toiseen käteen, vaelsi sormien ylitse ja asettui hänen kämmenelleen.
Eli virnisti.
"Pahoittelut, tämän ihmeellisempään en pysty."

Taikatemppu sai kierroksen aplodeja hienoisesti humaltuneelta yleisöltä. Joku vislasi kannustavasti, ennen kuin kohotti olutpullon takaisin huulilleen.
"Pyöritätkö?" Benjamin kysyi loikoillen sohvan selkänojaa vasten, jalat yhdelle pyöreistä sohvapöydistä nostettuina, ja osoitti pulloa kohti.

Vaikka aplodit menivätkin varmasti alkoholin piikkiin, Eli ei malttanut olla kumartamatta liioitellun syvään innokkaalle yleisölleen ennen kuin palautti rahat oikealle omistajalleen.
Sitten hän tarttui pulloon ja pyöräytti sitä reippaasti. Kiepahdettuaan useamman kerran ympäri se kääntyi osoittamaan Aidaa.
"Aida, totuus vai tehtävä?"

Aida vastasi raukealla, kissamaisella hymyllä ja kallisti päätään sohvan harmaata selkänojaa vasten.
"Tehtävä", hän vastasi ja poimi Redbullin pillin punattujen huultensa väliin. Hän toivoi löytävänsä siitä aseistusta häntä viime kuukausina seuraavaa väsymystä vastaan.

Eli tutki pisamaisia kasvoja ja kumartui suukottamaan Aidan poskea.
"Tanssi jonkun kanssa tangoa", hän kehotti, vaikka tuntuikin ilkeältä pakottaa Aida nousemaan paikoiltaan, kun tämä oli jo joutunut olemaan ties kuinka kauan jaloillaan kiertueensa aikana.
"Muutama liike riittää."

Aida soi Elille hymyn, laski Redbullinsa pöydälle ja katsahti uutta perhettään. Luultavasti olisi sopimatonta siepata tehtävän antaja tanssiin, joten hän päätyi pyytämään Ollya tangoamaan kanssaan. Skotlantilainen viikinki kiepautti paksut, punertavanvaaleat hiuksensa nutturalle ja kaappasi yllätyksestä vingahtavan Aidan käsivarsilleen, kantaen naisen tilavampaan osaan sviittiä.
Askelsarja olisi käynyt tangossa ehkä Skotlannin rannikolla, mistä rumpali oli kotoisin, ja hervottomana nauramaan päätyvä Aida kiitti miestä poskisuudelmalla, saaden kyydin reppuselässä takaisin sohvalle. Hän pyöräytti pulloa, kurottuen alas Ollyn selästä.
"Totuus vai tehtävä?" hän kysyi Theolta.

Elin silmissä Theo oli aina näyttänyt jotenkin surumieliseltä. Ehkä se johtui silmistä, joillain ihmisillä vain oli pysyvästi surullinen katse. Vähän niin kuin jotkut näyttivät häijyiltä, vaikka olisivat olleet oikeita kullannuppuja.
"Tehtävä", Theo vastasi hetken mietittyään ja korjasi vaivihkaa lasiensa asentoa.

Aida pohti kysymystä hetken: olisi tylsä antaa melkein sama tehtävä, mikä oli jo ollut pelissä. Mutta suuri osa tehtävistä, mitä hän oli kuullut, tuntui nauttivan jonkinlaisesta, nöyryyttävästä aspektista – eikä hän halunnut tehdä Theon oloa kurjaksi. Mies vaikutti herttaiselta ja herkältä.
"Suutele haluamaasi ihmistä", hän vetosi lämpimästi hymyillen.

Theo katsoi Aidaa hetken, melkein kuin olisi yrittänyt saada tämän sanoista selvää.
Ja alkoi sitten punastua.
"Anteeksi?" hän kysyi sitten häkeltyneenä.

Aida tunsi myötätunnon piston, mutta ei kai tehtävä ollut paha? Suuteleminen oli ihanaa, ja tehtävänanto oli tarpeeksi harmaa antaakseen miehen pysyä mukavuusalueellaan.
"Suutele haluamaasi ihmistä", hän kannusti uudelleen.

Theo hieraisi nenänvarttaan hieman hermostuneena.
"Ei se ole paha, suutele vain jotakuta", nojatuoliin käpertynyt Salome kannusti ja otti kulauksen Fantaa. Oltuaan varsin huonovointinen edellisen humalansa jälkeen hän oli todennut paremmaksi pysytellä minibaarin alkoholittomissa juomissa.
Theo näytti edelleen häkeltyneeltä, ja punaiselta, mutta nousi silti jaloilleen. Hän kiersi sohvapöydän päästäkseen Aidan luo ja kumartui painamaan suudelman tämän poskelle.
"Olet hyvin lahjakas laulaja, Aida."

Aida suli onnelliseen, aurinkoiseen hymyyn ja silitti Theon hiuksia taakse, kun mies kumartui painamaan suukon hänen poskelleen.
"Kiitos, olet kultainen", hän vetosi takaisin ja haki mukavamman asennon Eliä vasten jäädessään odottamaan, että Theo pyörittäisi pulloa.

Theo oli edelleen hienoisen punastunut, kun kumartui pyörittämään pulloa. Toisaalta, brittiläisen isänsä ihonlaadun perineenä punastuminen ei ollut mikään ilme.
Pullo pysähtyi Salomeen, ja hän sai tehtäväkseen luetella kymmenen USA:n osavaltiota. Hän epäonnistui siinä varsin surkeasti, varsinkin, kun oli itse asunut Yhdysvalloissa, ja joutui rangaistuksena hakemaan heille lisää juotavaa minibaarista, joka oli alkanut käydä tyhjäksi.
Pullo pyörähti ja pysähtyi Aidaan.
"Aida, totuus vai tehtävä?" Salome kysyi.

"Totuus", juuri erityisen mukavan asennon löytänyt Aida vastasi raukeaa hymyä silmissään ja kipristi varpaitaan, kun käsiltään levoton rumpaili päätyi hieromaan hänen jalkapohjiaan kai tekemisen puutteessa.

Salome mietti. Ja hymyili sitten ovelasti.
"Jos ehdottaisimme, että voisimme salakuljettaa sinut tänään tanssimaan, vastaisitko kyllä?"
Aida rakasti tanssimista, samoin Eli. Eikö pieni irtiotto tekisi kaikille hyvää?
Kiertueen juhlistaminen.

"Salakuljettaa? Se kuulostaa jännittävältä", Aida nauroi kehräten ja venytteli jalkojaan.
"Totta kai vastaisin kyllä. Kuka voisi kieltäytyä tuollaisesta tarjouksesta?" hän kysyi kulmaansa kohottaen ja tyhjensi Redbull-tölkkinsä.
Hän pyöräytti pullon Ollyyn, joka valitsi myös totuuden ja kertoi laulaneensa kirkkokuorossa 13-vuotiaaksi, kunnes äänenmurros oli pistänyt sille pisteen.
Seuraavaksi Maddox sai tehtäväkseen esittää jonkun lemmikkiä seuraavien kierrosten ajan, ja pitkä, notkea musikaalinen ihmelapsi nousi laiskasti ylös, harppasi sohvapöydän yli ja rojahti Aidan syliin, haudaten naisen alleen ja nuolaisten pisamaista poskea. Täysin tyytyväisenä olinpaikkaansa mies kieräytti pulloa varpaillaan suoraan Eliin.
"Totuus vai tehtävä?" hän kysyi rennosti virnistäen, varsin lähellä Elin kasvoja ja kumartui yrittäen nuolla kiemurtelevan ja kikattavan naisen ihoa kuin riehakas koira.

Salome säteili.
"Ehkä voimme tehdä niin myöhemmin. Meidän pitää vain laatia suunnitelma..."
Hän uppoutui juoniinsa pelin jatkuessa, miettien puoliksi tosissaan, voisivatko he piilottaa Aidan ruokakärryjen alaosaan, niin kuin elokuvissa tehtiin.
"Totuus", Eli vastasi, yllättäen itsensäkin, ja ojensi toisen kätensä taputtamaan Maddoxin päätä kuin tämä olisi ollut esittämänsä riehakas koira.

Maddox virnisti, nojautuen taputusta vasten ja kutitti sormenpäillään Aidan kylkiä, haudaten naisen melkein täysin alleen. Vihreissä silmissä oli humalainen hehku.
"Totuus – rohkea poika", mies kehui, häivähdys äidinpuolen brasilialaista aksenttia äänessään, "kerro meille kieroin fantasiasi."

"Hyi!" Salome puuttui puheeseen ja viskasi kultakirjaillun sohvatyynyn kohti Maddoxia.
"Hävytön!"
Eli ei kysymyksestä kiusaantunut, hymy suupielissään
"Sinä, minä ja Olly ja vaahtokylpy", hän vastasi, mutta purskahti sitten hilpeään nauruun.

Maddox vastasi virneellä Salomelle, kohottaen kulmiaan, ja toisella Elille, huvittunut tuikahdus silmissään ja kumartui sitten takaisin alas lemmikin roolissaan, riehakkaana, omistajansa kasvoja nuolevana koirana.
Aida vingahti, kiemurteli ja sai lopulta sysättyä Maddoxin kauemmas, nauraen hyväntahtoisesti ja vain häivähdys ahdistusta silmissään. Hän pyyhkäisi sotkeutunutta huulipunaa pois nenäliinalla ja kohottautui kunnolla istumaan.
"Mitä jos lähdemme tanssimaan ja ulos?"

Salome nousi venytellen pystyyn.
"Jos te ette ole liian humalassa. Kuka lähtee kanssani varmistamaan, että reitti on selvä? Meidän on suunniteltava reitti huolella!"
Hän oli asiasta varmasti innostuneempi kuin hänen olisi pitänyt olla.
Eli katsahti Aidaa ja hieraisi hellästi tämän niskaa sormenpäillään.
"Jaksatko vielä lähteä?"

"Minä!" Olly julisti ja oli kompastua sohvapöytään kiiruhtaessaan ovelle. Viikinki kieputti pitkät, paksut hiuksensa löysälle nutturalle ja nykäisi farkkujaan paremmin ylös, ennen kuin luikahti käytävään. Aida ei ollut varma, miksi salakuljetus ja hiiviskely oli tarkalleen tarpeen, mutta Salome oli herttaisen innoissaan ajatuksesta eikä hän halunnut pilata naisen iloa.
"Totta kai", Aida lupasi Elille, "jaksatko sinä?"

"Aina", Eli vakuutti, samalla kun seurasi, kuinka Salome luikahti Ollyn perässä käytävään. Ajatus siitä, että he livahtaisivat ulos alkoi kuulostaa varsin jännittävältä.
Hän ojensi käsivarsiaan, houkutellen Aidaa syliinsä, nyt kun siihen oli mahdollisuus.

Aida nojautui hetkeksi Eliä vasten, painaen suukon miehen poskelle, mutta siirtyi sitten peilin eteen käsilaukkunsa kanssa, korjaamaan pikaisesti meikkinsä riehakkaan nuoleskelijan jäljiltä ja pöyhäisemään hiuksiinsa lakkaa.
"Pitäisikö meidän mennä?" hän ehdotti vilkaisten sviitin ovea epätietoisena. Vai pitäisiköhän heidän kuulostella jonkinlaisia lintukutsuja?

"Minä luulen, että meidän pitää odottaa", Eli esitti epäilyksensä. Hänestä tuntui, että Salome loukkaantuisi, jos he vain marssisivat alas aulaan.
Melkein heti hänen sanojensa jälkeen Salome kurkisti sisään sviittiin.
"Oletteko valmiina? Reitti on selvä!"

Aida heitti laukun olalleen ja sieppasi mukaansa varmuuden vuoksi valkoisen pikkutakin, jos sää kävisi kylmäksi. Bändi seurasi häntä ulos ovesta, humalaisen hiljaisina toisiaan hyssyttäen.
"Menkää te vain hissillä", Aida kannusti ja hätisti isomman joukon kohti hissejä, sillä luultavasti minkäänsortin luikahdus olisi toivotonta. Sitten hän seurasi Salomea.

Salome virnisti ja poimi Aidan käden omaansa.
"Bändin pojat saavat mennä etuovesta ja aiheuttaa yleistä hämminkiä", hän selitti, kun lähti johdattamaan naista ja Eliä kohti henkilökunnan portaikkoa.
"Me livahdamme ulos takakautta."

Aida mukautui kiltisti Salomen suunnitelmaan ja seurasi assistenttiaan hiljaisin askelin. Hiiviskely oli hauskaa, vaikka hän arveli sen varsin turhaksi.
"Näytä vain tietä."

Eli seurasi kaksikon perässä, tuntien innon tarttuvan.
"Tännepäin", Salome vetosi, ja johdatti Aidan kiemuraisia portaita alas kapeaan käytävään, joka muistutti häntä Downton Abbeyn palvelijoiden tiloista. Käytävä johti varsin vaatimattomalle ovelle, jonka lukon hän avasi kurkistaakseen varovasti pienelle sivukujalle, jolle se johti.
"Reitti selvä."

Aida kätki suupieliensä nykimisen.
"Hienoa", hän vakuutti ja nojautui suikkaamaan Salomen poskelle suudelman, ennen kuin siirtyivät ulos. Raikas, myöhäisillan ilma tuntui hyvältä.
Bändi oli sopinut tapaavansa heidät Royale-nimisessä yökerhossa, Bostonin teatterikorttelissa.

Ainakaan heti salamavalot eivät välkähtäneet.
Salome puristi Aidan kättä jännittyneenä, kun hän johdatti naisen kujaa pitkin poispäin etuovesta, roskatynnyrien ohi ja sitten ihmisiä vilisevälle kadulle, Elin seuratessa heidän perässään.
Hän oli hyvin ylpeä huitoessaan heille taksin, johon he saattoivat nousta.
Ilman paparazzeja.

Aida painoi suukon Salomen poskelle naisen vaikuttaessa innostuneelta ja onnelliselta suunnitelmasta. Hyvää työtä.
Hän pujottautui taksin takapenkille seurueensa väliin ja pyyhkäisi muutaman suortuvan pois kasvoiltaan, kun se otti suunnaksi yhden kaupungin suosituimmista yökerhoista. Bändi oli tainnut jo ehtiä sinne.

Taksissa Eli saattoi halata Aidan jälleen kainaloonsa.
"Me pääsimme livahtamaan ulos", Salome riemuitsi ja puristi jälleen Aidan kättä.
"Ei ole reilua, että joudut olemaan hotelliin kahlittuna."

Aida silitti Salomen kättä kiitollisena. Hän ei ollut ajatellut, että olisi kahlittu hotelliin, mutta oliko nainen oikeassa? Harvey ainakin oli varsin närkästynyt ulkoiluista, ja usein paparazzit vaanivat ovilla ja joskus vain ilmestyivät kuin tyhjästä.
Auto pysähtyi yökerhon eteen ja he saattoivat nousta ulos. Ovelle kiemurteli jono, mutta ilmeisesti toinen turvamiehistä tunnisti heidät, tai hänet, ja kutsui heidät suoraan sisään.
Musiikki tervehti hurjalla pauhulla ja jyskeellä, ja trendikäs yökerho välkkyi värikkäitä valoja, pinkin, punaisen ja sinisen sävyissä. Ihmiset tanssivat, enemmän tai vähemmän humaltuneina ja puulattialle oli sijoiteltuna valkoisia, tyylikkäitä sohvaryhmiä.
Bändi ponkaisi pystyyn yhdeltä tunnistaessaan punaiset hiukset ja huitoi heitä luokseen.

Bändin pojat olivat siis päässeet perille.
Salome, joka oli poiminut Aidan käden takaisin omaansa heidän noustuaan taksista, tunnisti Theon, joka ei pelkästään tyytynyt nousemaan seisomaan, vaan suuntasi askeleensa heitä kohti.
"Kaikki hyvin?" tummasilmäinen mies varmisti selvästi huolestuneen oloisena.

"Totta kai", Aida vastasi hieman hämmentyneenä ja nojautui painamaan suukon Theon poskelle, kun he suuntasivat istumaan ryhmän seuraksi.
Hänen olisi tehnyt mieli tilata mansikka-Cosmopolitan, mutta oli tärkeä huolehtia äänestä ja välttää alkoholia. Niinpä juomajuoksulle lähtevä Olly lupasi tuoda heille jotain alkoholitonta.
Aida istahti valkoiselle nahkasohvalle ja hengitti yökerhon humalluttavan energistä tunnelmaa. Oli ihana olla ulkona!

Yökerhon elegantissa valaistuksessa ei kaikeksi onneksi nähnyt punastumista aivan yhtä helposti kuin hotellihuoneen kirkkaiden valojen alla.
Eli tarjoutui seuraksi hakemaan juomia, siltä varalta, ettei Olly saisi kuljetettua itse kaikkia, kun oli ensin pyytänyt Aidaa varaamaan itselleen paikan ja suukottanut naisen korvaa.
Salome vajosi sohvalle Aidan vierelle.
"Viime kerrasta on aikaa", hän huomautti lähemmäs nojautuen.
"Oletko onnellinen, Aida?"

"Totta kai", Aida vastasi ja suli hymyyn. Hän halusi ainakin uskoa olevansa, sillä kuka ei olisi saadessaan olla tällaisella kiertueella ystäviensä kanssa?
Väliäkö satunnaisilla painajaisilla ja ahdistavilla hetkillä.
"Oletko sinä?" hän kysyi hipaisten Salomen hiuksia ja katsahti olkansa yli tuntiessaan taputuksen olallaan.
Hän nojautui kahden nuoren naisen väliin yhteiskuvaa varten ja kiitti vilpittömästi vuolaista kehuista.

Salome katsahti ympärilleen.
"Suurimman osan ajasta", hän aloitti, muttei päässyt pidemmälle, ennen kuin vieraat naiset yhtäkkiä tulivat juttelemaan heille.
Fanit. Tietenkin.
Hänen olisi tehnyt mieli läiskäistä itseään otsaan.

Nuoremman naisen vaaleat hiukset oli vedetty suoristusraudalla tikkusuoriksi ja raskaaseen meikkiin oli selvästi käytetty useampi tunti. Asiaa olisi riittänyt loputtomiin, ja kädet hapuilivat hänen käsivarsiaan, hiuksiaan ja olkapäitään. Vanhempi seuralainen, jolla oli toffeenruskea polkkatukka, veti lopulta nuoremman mukanaan, vaistotessaan ajan loppuneen.
Aida hieraisi poskeaan.
"Suurimman osan ajasta?" hän toisti. Olly palasi samaan aikaan, vaikuttava määrä juomia käsissään.

Salome tunsi olonsa epämiellyttäväksi, vaikkei tarkalleen osannut määritellä, miksi. Hänestä tuntui melkein siltä, kuin hän olisi epäonnistunut jollakin tavalla.
"Niin, olen onnellinen suurimman osan ajasta", hän toisti.
"Joskus kaipaan jotakuta, mutta muuten."
Eli kantoi toista, hieman maltillisempaa tarjotinta, ja ojensi Aidalle ylpeänä alkoholitonta versiota mansikkamargaritasta. Tai ainakin hyvin samanlaista mocktailia.

Aida kiitti Eliä poskisuudelmalla ja tutki Salomen tummia silmiä myötätuntoisena. Hän oli aikeissa kysyä lisää aiheesta, kun näki silmäkulmastaan humalaisen joukon nuoria aikuisia, jotka kiiruhtivat heidän luokseen puhelimet ojossa ja hänen nimeään toisilleen kuiskien.
Se oli absurdia.
Hän suoristautui, otti sarjan yhteiskuvia, halasi tulijoita, kuunteli aavistuksen sammaltavaa vuodatusta ja toivotti joukolle hyvää iltaa, ennen kuin vajosi takaisin alas, siemaisten lasistaan ja yrittäen muistaa, mistä he olivat puhuneet.
Ainakin bändillä oli hauskaa: Olly ja Maddox kilistivät olutpulloja hyvässä hengessä, ja Benjamin ja Naomi näyttivät suutelevan vienosti sohvannurkassa.

Salome tunsi hermostuvansa hieman lisää, mutta hän selitti itselleen, että huomion oli varmasti johduttava vain ihmisten humalasta. Että se sai muutamat yksilöt käyttäytymään tavallista avoimemmin.
Eikö niin?
Eli sen sijaan oli hyvällä tuulilla.
"Aida, mennäänkö tanssimaan?" hän ehdotti, kun nainen palasi heidän luokseen.

Aida tarttui Elin käteen ja veti miehen perässään tanssilattialle. Kerrankin hänellä oli mekko, jossa tanssiminen oli vaivatonta: polven ylle laskeutuva, syvänsininen helma eli liikkeen mukana.
Musiikki virtasi kehoon jalkapohjissa tuntuvan sykkeen myötä, ja Aida houkutteli Elin samaan rytmiin kanssaan.

Eli ei houkuttelua kaivannut.
Hetkeen maailmassa ei ollut ketään muuta kuin he kaksi. Hänen katseensa lukkiutui Aidan jäänsinisiin silmiin, samalla kun keho löysi yhteisen rytmin kuin itsestään.
"Olen kaivannut tätä, prinsessa", hän kumartui kuiskaamaan naisen korvaan. Tai kuiskaamaan, niin kuin se meluisassa tilassa nyt oli mahdollista.

"Minäkin", Aida vastasi koskettaen punatuilla huulillaan Elin korvanlehteä heidän painautuessaan hetkeksi toisiaan vasten. Ehkä kaikki palautuisi nyt takaisin ennalleen, eikä hän tuntisi oloaan levottomaksi ja pahoinvoivaksi, kun he olisivat kaksin yön tullen.
Hän kosketti Elin kylkeä, ennen kuin kiepahti kauemmas miehestä, helma lentäen,

Elin käsivarsi ojentui ja valmistautui vetämään Aidan takaisin lähelle.
Oliko heitä katsottu erityisen pitkään?
Ei, hän varmasti kuvitteli. He olivat ihmisiä täynnä olevassa yökerhossa, eivät kaikki voineet millään huomata, kuka oli liikkeellä.

Käsi kurottui koskettamaan hänen käsivarttaan, sitten joku tempaisi hänet halaukseen ja Aida sai tujun henkäyksen loiskahtanutta hajuvettä.
Hän vastasi halaukseen, sitten toiseen, kiitti kehuista ja otti muutaman yhteiskuvan tanssilattian vilskeessä, ennen kuin pääsi luikahtamaan irti ja palaamaan takaisin heidän seurueensa luo.
"Hal-" hän ehti aloittaa poimien juomansa pöydältä, kun joku kiljui hänen takanaan niin vihlovasti, että mansikkainen juoma oli loiskahtaa lattialle.
Käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen ja useampi juhlija kerääntyi puhelimiensa kanssa melkein iholle, haluten hetken aikaa – ja selfien, jolla pönkittää statustaan.

Eli ei ollut varma, mitä tarkalleen ottaen oli tapahtunut. Yhtäkkiä Aida vain oli poissa.
Hänen sykkeensä muuttui hätääntyneeksi, mutta sitten hän erotti punaiset hiukset ja sinisen mekon, ja saattoi suunnata niitä kohti.
Paitsi että heidän välissään oli yhtäkkiä ihmisiä.
Samaan aikaan Salomekin oli pompannut pystyyn ja pyrki Aidan luo.

"Minulla on liput huomisen konserttiin!"
"Olen isoin fanisi!"
"Hei kirjoita nimmarisi käsivarteeni!"
"Voitko ottaa selfien?"
Aida ei ollut varma, kuinka todella huomioida jokaista. Stage doorilla tämä ei ollut ongelma, sillä ruuhkainen päivä oli hallittavissa ja tarkoitti vain hieman myöhäisempää kotiintuloa.
Kun hän saattoi siemaista juomaansa ja yrittää päästä takaisin sohvalle, jostain ilmestyi lisää toiveikkaita käsiä. Joku vain räpsi puhelimellaan kuvia, ja puheensorina tuntui leviävän tilassa. Lisää käsiä, ja joku kiljui humalaisessa hysteriassa, pujottautuen ihmisten lomasta ja heittäytyen halaamaan häntä, käsivarret hänen kaulansa ympärillä.

Yhtäkkiä Eli tajusi juuttuneensa väkijoukkoon. Hänellä oli kuitenkin etunaan pituus, niin että hän saattoi kurotella itseään lyhyempien ylitse Aidaa.
Siellä.
"Prinsessa", hän huikkasi ja yritti raivata tiensä Aidan luo, samalla kun Salome yritti lähestyä toisesta suunnasta hysteerisiltä vaikuttavien fanien lomasta.

Myös bändi oli noussut jaloilleen. Olly nosteli humaltuneita, uusia seuralaisia pois tieltään hauikset pullistellen, ja Maddox työnsi päättäväisesti ihmisiä kauemmas.
Aida kosketti Elin kättä, kun he löysivät toisensa, mutta joku kiljui edelleen ja se tuntui sekoittavan ihmisten päitä ja yhä useampi tuntui haluavan, enemmän tai vähemmän kiihdyksissään, saada statusta nostavan selfien illastaan.
"Parempi lähteä", Maddox sanoi metelin yli ja Aida tunsi vatsansa vajoavan kylmänä, mutta nyökkäsi.
"Minä menen, jääkää te. Ei ole syytä leikata iltaanne lyhyeksi minun takiani", hän vakuutti koskettaen myös soittajansa käsivartta. Maddox työnsi syrjään vihlovasti kiljaisevan naisen, joka yritti heittäytyä halaukseen, kun Aida lähti pujottelemaan ihmisten joukossa, tuskallisen hitaasti, kohti ovea.

Uusi käsi tarttui Aidan käsivarteen, mutta tällä kertaa se kuului Theolle.
"Hei, et todellakaan lähde minnekään yksin", mies vetosi, samalla kun veti Aidan lähemmäs itseään. Toisessa tilanteessa hän olisi pahoitellut sitä, että teki niin ilman lupaa, mutta juuri nyt hän halusi saada naisen vain turvaan.
Ihmisjoukossa taaemmas jäänyt Eli alkoi raivata tietään kohti Aidaa ja Theoa, joka yritti johdattaa naisen lähimmälle uloskäynnille.

Ihana, huoleton ilta tuntui saaneen kurjan käänteen. Bändillä oli ollut hauskaa, ja Aidaa söi ajatus siitä, että ilta leikattaisiin lyhyeen hänen takiaan.
Joku oli lyödä häntä kasvoihin puhelimellaan tavoitellessaan selfietä, toinen räpsäisi salaman niin lähellä, että hän sokaistui hetkeksi. Joka puolella jonkun käsi kosketti häntä käsivarresta, olkapäästä, hiuksista, kyljestä, reidestä. Se oli hämmentävä tunne.
Musiikki pauhasi niin kovaa, ettei hän ollut saada ääntään kuuluviin ja viittoili vain sen sijaan oven suuntaan, johon pujotteli Theon vierellä.
"Yksi selfie! Haluan vain yhden selfien! Ole nyt reilu!" joku melkein parkaisi ja työnsi puhelinta hänen kasvoihinsa. Aida yritti hymyillä, tuntien olonsa ajovaloihin jääneeksi peuraksi. Matkanteko oli tuskaisen hidasta täpötäydessä yökerhossa.

Theo taivutti toista käsivarttaan Aidan suojaksi, niin etteivät innokkaimpien fanien puhelimet olisi työntyneet suoraan naisen kasvoihin. Puhelimet, kädet tai mitkä tahansa raajat, jotka ojentuivat eteenpäin.
He olivat tehneet virheen. Hitto.
Jostain kuului uusi kiljahdus, joko hysteerisestä onnesta tai kivusta. Oli vaikea sanoa tarkkaan.
Eli pääsi heidän vierelleen ja painoi kätensä Aidan selälälle.
"Kaikki hyvin, prinsessa", hän rauhoitti, vaikka vihreähippuisten silmien katse olikin vauhko.

Aida katsahti Eliä pohtien, rauhoitteliko mies enemmän itseään. Hän tunsi olonsa vain epätodelliseksi, kuin olisi nähnyt painajaisensekaista unta ja seurannut kaaosta ulkopuolelta.
Oliko Eli oikeassa heidän elämänsä muutoksesta?
Heidän oli aurattava tiensä meluisan kaaoksen läpi ulko-oville, mutta raikas ulkoilma ehti tuskin koskettaa kasvoja, kun uusi melun aalto löi vastaan ja sokaisevien salamavalojen meri naksui ympärillä.

Todella, todella pahan virheen.
Eli veti Aidan vuorostaan kainaloonsa, kun Theo yritti työntyä paparazzien meren läpi viittomaan heille taksia. Olisi pitänyt tietää, olisi pitänyt käskeä kuljettajaa odottamaan.
Eli kohotti toista käsivarttaan suojaamaan Aidaa kameroiden ahneilta salamoilta.

Muutama juhlija oli seurannut ulos heidän mukanaan. Joku töni ja kosketti jatkuvasti, ja Aida alkoi tuntea itsensä jonkinlaiseksi sirkuseläimeksi kameroiden räpsyessä. Kukaan ei kysynyt, halusiko hän ottaa kuvaa tai sopiko se, mutta ehkä olisi ollut hölmöä olettaa kenenkään tekevän niin.
Väkimassa heidän ympärillään tungeksi lähemmäs, kunnes he olivat puristuksissa. Aida ei ollut varma, minne suuntaan edes yrittää hymyillä. Koko suuntavaisto oli hävinnyt salamavalojen kyllästämässä pimeässä.
Joku nyhti hänen helmaansa taaksepäin ja hoki selfietä. Hän näki vain ihmisiä ympärillään ja häivähdyksen Bostonin yötaivasta. Maddox ja Ollykin olivat ulkona, aurasivat heille teitä päättäväisinä.

Elistä tuntui, että he olivat joutuneet jonkun toisen elämään. Heidän ruuhkansa yökerhossa tarkoittivat niitä tilanteita, kun tanssilattialla oli ahdasta, ei tällaista.
Pieni ääni hänen sisällään huomautti, että he kuolisivat vielä tänne, ihmisten keskelle. Hän ei antanut äänelle vartaa, vaan piteli Aidaa päättäväisesti käsivartensa alla turvassa.
"Anteeksi, me lähdemme nyt", hän vetosi, vaikka se taisikin olla turhaa.
"Tehkää tilaa, olkaa niin kilttejä."

Aida yritti nähdä Salomen, mutta se oli turhaa: hän näki vain salamavalojen välkkeen ja vieraita kasvoja ja käsivarsia.
Joku huusi melkein suoraan hänen korvaansa.
Paparazzit puhuivat hänelle, kysyivät tai huusivat, mutta hän ei saanut sanoista selvää. Melu oli yksi, elävä massa, joka painoi hartioista kohti maata. Jonkun käsi oli hänen olkapäällään, kynnet olivat painua kalpeaan, pisamaiseen ihoon.
Taksi liukui kadunvarteen, ja Olly ja Maddox aurasivat humalaisen rohkein ottein polun sen luo.
"Kiitos rakkaani", Aida vetosi bändin jäsenille, kun kiipesi taksin takapenkille, "yrittäkää nauttia vielä illasta, jooko?"
Kameroiden linssit työntyivät ovenrakoon.

Eli toivoi, että olisi ehtinyt kiittää bändin poikia. Mutta hänen prioriteettinsa oli saada Aida turvaan. Hän toivoi myös, ettei murskannut kenenkään sormia nykäistessään taksin oven kiinni.
Sydän jyskytti, kun ihmiset ympäröivät auton ja kuljettaja soitti torvea, jotta konepellillä kiipeilijät tekisivät tilaa. Näky oli kuin jostakin postapokalyptisestä elokuvasta.
Tämä oli hullua.
Hän veti Aidan kainaloonsa.
"Oletko kunnossa, prinsessa? Sattuiko sinuun?"

Salamavalot välkkyivät ikkunoissa ja huuto kuului vaimeana ulkopuolelta. Aida kosketti huuliaan katsellessaan hulluutta, poissaoleva katse silmissään.
Taksi mateli liikkeelle, ja mukana ulos seuranneet juhlijat lähtivät juoksemaan sen rinnalla. Joku hakkasi ikkunoita.
"Mitä?" Aida kysyi poissaolevana ja tunsi sydämensä hakkaavan katselleessaan absurdia näkyä. Joku jäisi vielä auton alle.
"Ihan hyvin", hän lupasi hajamielisesti ja hätkähti, kun taksi pysähtyi kadun pään liikennevaloihin, ja useampi käsi hakkasi vaativana ikkunoita.

Jollekin kävisi vielä pahasti. Erottuiko jossain kaukaisuudessa jo hälytysajoneuvon sireenien ääni? Ehkä joku oli kutsunut poliisit paikalle. Toivottavasti oli.
Eli poimi Aidan käden omaansa ja painoi kämmenselälle suudelman, samalla kun vei toisen kätensä hieromaan naisen niskaa.
"Ei kai kukaan satuttanut sinua?" hän kysyi uudelleen.

Taksi lähti uudelleen liikkeelle, kiihdytti risteyksen poikki ja alas katua, kohti hotellia, joka oli vain muutamien minuuttien automatkan päässä.
Innokkaat seuraajat jäivät matkasta, ja Aida toivoi, ettei kukaan kompastunut.
"Ei, ei tietenkään", Aida vastasi hajamielisenä ja hankasi kasvojaan.
"Sattuiko sinuun?"

Eli yritti olla hermostumatta sireenien ääneen. Suurkaupungissa ne olivat tavallisia.
"Ei, ei sattunut", hän vastasi melkein häkeltyneenä.
Hän ei ollut se, jonka ihmiset olivat halunneet päästä näkemään. Jota nämä olivat halunneet koskettaa.
"Hitto, se oli ihan hullua", hän puuskahti.

Aida pudisti päätään ja antoi sitten kasvojensa painua reisiin tuettuja käsiä vasten.
"Se oli hullua", hän myönsi ja tunsi olonsa ontoksi. Se oli kuin absurdista painajaisunesta. Se ei ollut oikeaa elämää. Ehkä humala sai ihmiset päästään sekaisin.
Miksi kukaan jahtaisi taksia?
"Oletko sinä kunnossa?"

Eli yritti olla miettimättä, kuinka he pääsisivät hotellin turvaan, jos samanlainen ihmisjoukko odottaisi sen ulkopuolella. Hän toivoi, ettei odottaisi.
Hän antoi kätensä siirtyä Aidan selälle, hieromaan sitä rauhoittavasti.
"Olen. Kohta olen. Hitto. Pelkäsin vain puolestasi."

"Mikä sinua pelotti?" Aida kysyi ja tuijotti avokkaidensa mustia kärkiä, jotka melkein hävisivät taksin lattian hämärään. Hän katseli itseään ulkopuolelta, turtana shokista. Ei tällaista mielipuolisuutta vain tapahtunut – toki julkkiksille, oikeille sellaisille.
Taksi liukui pysähdyksiin hotellin edustalla, ja kun ovien luona norkoileva ryhmä paparazzeja huomasi punaiset hiukset ja aukeavan oven, miehet hyökkäsivät eteen kamerat naksuen ja salamat välkkyen.

"Että sinulle sattuisi jotakin", Eli vastasi, ja nähdessään paparazzit hän todella pelkäsi hetken purskahtavansa itkuun.
Hitto, antakaa meidän olla.
Hän työntyi ulos autosta ensimmäisenä ja halasi Aidan jälleen kainaloonsa, suojaten tätä parhaansa mukaan ahneilta kameroilta.

Aida ei jaksanut hymyillä, vaikka yleensä hän yritti ajatella paparazzeja melkein ystävinä. Moni tähän mennessä vastaan tullut olikin todella mukava ja teki vain työtään.
Nyt hän tunsi päänsä painavaksi ja ajatuksensa sumuisiksi. Heillä olisi voinut olla niin mukava, huoleton ilta.
Kamerat työntyivät melkein kiinni kasvoihin, joku huusi jotain. Ehkä useampi. Melu löi korvissa.
Ja sitten he olivat sisällä, Ritz-Carltonin rauhallisessa, ylellisessä aulassa ja suuntasivat hissiin.

Kun hissin ovet sulkeutuivat, Eli veti Aidan syliinsä. Hiljaisuus, joka heitä ympäröi, tuntui melkein kipeältä kaiken sen melun jälkeen.
Hän oli todella pelännyt.

Hissi kilahti merkiksi oikeasta kerroksesta, ja Aida astui ulos hetken viiveellä, kulkien Elin rinnalla oikean sviitin ovelle ja sisään. Bostonin yö oli komea ikkunoiden takana.
Harmaa sohva ja ympäröivät nojatuolit oli myllätty, vihreänkuultava viinipullo oli edelleen sohvapöydällä.
Hän vajosi istumaan sohvan laidalle hartiat lysyssä ja katseli sitä hiljaisena. Heillä olisi ollut niin mukava ilta.

Eli tunsi olonsa levottomaksi, ja levottomuus sai hänet keinahtelemaan paikoillaan ennen kuin hän kyykistyi Aidan eteen.
"Prinsessa, hei", hän kutsui ja kosketti naisen polvea.
"Onko kaikki varmasti okei? Pitäisikö meidän soittaa tänne lääkäri?"

"Lääkäri? Ei tietenkään", Aida vastasi ja hieraisi poskeaan.
"En vain... En tunnu aivan ymmärtävän, mitä tapahtui. Me vain menimme ulos tanssimaan. Kuinka se voi johtaa tuollaiseen kaaokseen? Siihen, että ihmiset juoksevat taksin perässä ja hakkaavat sen ikkunoita?"

Eli tunsi hartioidensa painuvan lysyyn.
"En tiedä, prinsessa", hän vastasi, vaikka todellisuudessa hän taisikin tietää.
Aida oli nyt kuuluisa. Heidän entinen elämänsä todella oli ohi.
Hän silitti naisen polvea hellästi.
"Sinun pitäisi päästä lepäämään."

Aida huitaisi kättään. Hän ei tarvinnut lepoa. Katse pysyi vihreässä viinipullossa kuin lasittuneena.
Oliko hän muuttanut heidän elämäänsä?
Voisiko näinä tapahtua uudelleen?
Mitä jos hän todella olisi kahlittuna hotelliinsa, ellei haluaisi kohdata tällaista?
"Käy vain nukkumaan, kullannuppu", hän kannusti ja käänsi poissaolevan katseensa Elin kasvoihin.

Oli lähellä. ettei huoli saanut Eliä ärähtämään.
"Et selvästikään ole kunnossa", hän vetosi ja suoristautui, siirtyäkseen istumaan sohvalle Aidan viereen.
"Puhuisit minulle, prinsessa."

Aida katsahti Eliä samaan aikaan surumielisenä ja tyhjänä.
"Mistä haluat, että puhun?" hän kysyi ja vajosi kyljelleen sohvalle, taittaen käden päänsä alle ja käpertyen kerälle.
"En tiedä, mitä sanoa. Se oli hullua", hän sanoi ja kosketti käsivarteensa ilmestyneitä kynnennaarmuja.

Katse, jonka Eli kohtasi, teki melkein fyysisesti kipeää.
"En tiedä", hän vetosi ja katsahti ympärilleen jonkinlaista torkkupeitettä etsien. Sellaista ei ollut, ja se sai hänet melkein hermostumaan.
"Minä vain... Hitto, olen niin pahoillani."
Hän kosketti varovasti Aidan hiuksia.

"Miksi olet pahoillasi?" Aida kysyi ja painoi silmänsä kiinni, työntäen mielestään vienosti kirvelevät jäljet. Joku oli kokenut oikeudekseen pysäyttää hänet repimällä hänen ihoaan kynsillään, kai voidakseen postata Instagramiin selfien.

Elin katse osui kynnenjälkiin ja hetken hän tunsi sydämensä uppoavan jonnekin vatsanpohjalle.
"Nuo pitäisi putsata", hän vetosi ja kosketti varovasti Aidan kämmentä.
"Voisin pyytää desinfiointiainetta huonepalvelusta. Ja olen pahoillani, koska toivoin, että sinulla olisi ollut mukava ilta."

"Ne ovat vain naarmuja", Aida vastasi ja avasi uudelleen silmänsä, katsellen pimeää televisiota.
"Minulla oli mukava ilta. Mutta minun takiani muiden ilta muuttui kaaokseksi ja oli katketa kesken."

"Hei", Eli vetosi.
"Ei sinun takiasi. Ei se ollu sinun syytäsi, prinsessa"
Hän vei kätensä silittämään naisen hiuksia.
"Siellä olleet ihmiset käyttäytyivät ihan älyttömän typerästi. Sinä et ole siitä vastuussa."

Mutta ne hysteeriset, kajahtaneet ihmiset olivat kiljuneet hänen nimeään, takertuneet häneen, työntäneet kameraansa hänen kasvoihinsa.
Kukaan ei olisi häirinnyt seuruetta muuten.
Aida kohautti toista olkaansa ja silitti ranteessaan olevia, siroja, hopeisia rannerenkaita.
"Olenko minä tuhonnut meidän elämämme?"

Eli ei ollut lainkaan varautunut kysymykseen.
"Mitä?" hän kysyi ja pudisti sitten päätään.
"Et tietenkään ole. Hitto, se, mitä tänään tapahtui, oli sairasta, mutta ei se ollut sinun syysi. Ja ajattele, mitä kaikkea hyvää meidän elämässämme on urasi ansiosta."

Aida katsahti Eliä surua silmissään, jota hän ei jaksanut yrittää naamioida hymyn alle.
"Et halunnut tätä elämää", hän muistutti.
"Ehkä tämä oli poikkeus. Ehkä minut unohdetaan, kun kiertue loppuu. Mutta kauanko sinä jaksat tätä?"

Eli katui, että oli koskaan sanonut niin.
"Prinsessa", hän vetosi, ja ujutti itseään makuulle sohvalle, niin että voisi vetää Aidan kainaloonsa.
"Minä jaksan sinun kanssasi aivan mitä tahansa, aivan miten kauan tahansa."

Aida arveli Elin valehtelevan. Kukaan ei jaksaisi. Mitä jos tämä ei helpottaisi? Mitä jos tämä ilta ei ollut absurdi poikkeus? Mitä jos tämä olisi hänen uutta elämäänsä? Hullut juoksemassa auton rinnalla, hakkaamassa lasia, takertumassa häneen kynsillä.
Hän kierähti Elin kainaloon ja painoi nenänsä miehen paitaan.
"Haluan sinun olevan onnellinen."

Eli kietoi käsivartensa Aidan ympärille ja veti tämän syliinsä, teki parhaansa sulkeakseen muun maailman ulkopuolelle. Ihmiset, jotka olivat valmiita jäämään vaikka auton alle nähdäkseen edes vilauksen idolistaan.
"Minä olen onnellinen, kun saan olla sinun kanssasi, prinsessa", hän muistutti.
"Meillä on ollut upeaa yhdessä, kun olemme saaneet matkustaa ja tanssia yhdessä."

"On ollut ihana jakaa kiertue kanssasi", Aida vastasi ja kiersi kätensä Elin vyötärölle, ujuttaen kätensä paidan helman alle, selän paljasta ihoa vasten.
"En koskaan ajatellut, että näin kävisi. En uskaltanut ajatella tulevaisuutta, en uskaltanut ajatella, mitä tapahtuisi, jos menestyisin. En ajatellut, mitä elämällemme tapahtuisi, jos menestyisin."

Kosketus selällä tuntui hyvältä.
"Meidän elämämme on mahtavaa", Eli vetosi ja halasi Aidaa hieman tiukemmin.
"Se on erilaista, kuin ennen, mutta se ei tarkoita, ettei se voisi siitä huolimatta olla mahtavaa. Sinähän nautit siitä, kun saat laulaa, eikö niin?"

"Totta kai nautin", Aida myönsi ja piirsi sormenpäillään lämpimään ihoon.
Hän rakasti laulamista. Hän rakasti esiintymistä. Ja tuntui hyvältä olla rakastettu, ihailtu. Kuinka ihmiset lauloivat hänen musiikkiaan takaisin hänelle ja kuinka onnellisilta kysyjät vaikuttivat saadessaan nimikirjoituksen tai yhteiskuvan.
"Miten sinä haluaisit elää?"

"Sinun kanssasi", Eli vastasi.
"Tiedän, että se kuulostaa kliseiseltä tai joltakin, mutta minä en ihan totta tarvitse muuta kuin sinut ollakseni onnellinen. Kaikki muu, mitä eteen tulee, on vain lisämauste."

Aida sulki silmänsä ja käpertyi paremmin Elin rintaa vasten.
"Olet kultainen", hän vastasi.
"Mutta miten haluat elää? Maalaisit minulle arkipäivän, joka tekisi sinut onnelliseksi. Olet puhunut ainakin teatterista ja yhteisistä kotimatkoista."

Elistä tuntui, että kaiken tapahtuneen jälkeen aihe oli vaarallinen. Mitä, jos Aida ottaisi hänen puheensa itseensä? Niin kuin oli ottanut sen, kuinka hän oli sanonut halunneensa erilaista elämää.
Kieltäytyminenkään tuskin auttaisi.
"Minulla on kieltämättä ikävä teatteria", hän myönsi, painaen suukon naisen punaisiin hiuksiin.
"Ja sitä, kuinka saatoimme tanssia sateessa palatessamme kotiin."

"Minäkin ikävöin teatteria", Aida vastasi. Perheen tuntua, kuinka teatterin käytävät tuntuivat kodilta ja jokainen sopukka kävi tutuksi.
"Toivon, että voisin olla monessa paikassa yhtä aikaa. He haluaisivat, että jatkaisin kiertuetta. Kuulemma kysyntä on suurta. Mutta kaipaan teatteriin ja olen kertonut sen heille."

Tuntui tavallaan hyvältä kuulla se. Ei siksi, että Eli olisi halunnut Aidan joutuvan ikävöimään, vaan koska se tuntui tekevän hänen omista kokemuksistaan sallittuja. Hänkin saattoi ikävöidä sitä, mitä heillä oli ollut, eikä se silti tarkoittanut, etteikö hän olisi ollut iloinen Aidan puolesta.
Hän silitti naisen selkää sormenpäillään.
"Teatteri kyllä odottaa", hän totesi, vaikka se tekikin kipeää.
"Jos haluaisit jatkaa kiertuetta."

"Haluan teatteriin", Aida vastasi. Hän nautti kiertueestakin, mutta tämä oli... Raskasta. Aivan toisella tavalla kuin teatteri. Jatkuva stressi omasta terveydestä ja esiintymiskyvystä, tarve kantaa koko showta reilun kahden tunnin ajan – se oli kauhistuttavaa. Tien päällä eläminen sai hänet myös kaipaamaan takaisin kotiin.
"Oletko miettinyt, mitä haluaisit tehdä?"

Eli toivoi, että hänellä olisi ollut vastaus valmiina.
"En", hän myönsi melkein pahoitellen.
"Olen vain keskittynyt siihen, että saamme taas esiintyä yhdessä."

"Mennään sänkyyn", Aida ehdotti hieraisten poskeaan ja nousi istumaan. Melu tuntui hakkaavaan hänen korviaan edelleen muistona ja olo tuntui hieman huteralta.
Mitä hänen elämälleen oli tapahtunut?

Elikin nousi istumaan ja pyyhkäisi punaista suortuvaa Aidan korvan taakse.
"Ota sinä kylpyhuone ensin", hän ehdotti.
"Vai tarvitsetko apua?"
Aida näytti valtavan uupuneelta. Niin uupuneelta, että se pelotti häntä.

"En tietenkään, kaikki hyvin", Aida vakuutti. Tällä kertaa avuntarjous oli kuulostanut juuri siltä, ei vihjaukselta jakaa kylpyhuone tavalla, jota he yleensä harrastuvat.
Hän nousi ylös, sukaisi kesyttömiä hiuksia pois kasvoiltaan ja suuntasi kylpyhuoneeseen pesemään hampaansa.
Hetken hän vain tuijotti vierasta ihmistä peilistä, yrittäen löytää itsensä jäänsinisten silmien takaa, pakotti itsensä hymyilemään kuvajaiselleen ja siirtyi sitten sviitin ylelliseen makuuhuoneeseen, kömpien sänkyyn vedettyään Eliltä varastamansa t-paidan päälleen.

Eli nousi, kun Aidakin nousi, mutta vajosi sitten takaisin istumaan. Naisen ollessa poissa hän tunsi sydämensä alkavan hakata lujempaa. Jotain pahaa olisi voinut sattua.
Kun Aida palasi, hän oli koonnut itsensä. Ja pikaisen hammaspesun jälkeen hän saattoi kömpiä seuraksi naurettavan suureen sänkyyn, joka oli riemastuttanut häntä heidän majoittuessaan hotelliin.

Jollekulle toiselle parille olisi varmasti täysin normaalia voida viettää useampi yö yhdessä ja haluta vain nukkua. Aida tunsi olonsa levottomaksi. He saattoivat tuskin olla kaksin haluamatta takertua toisiinsa, mutta nyt ajatus sai hänet pahoinvoivaksi, kun sekava, vatsaa kouristava filminauha pyöri hänen päässään.
Niinpä hän vain veti tyynyä päänsä alle, asettui Elin kylkeen ja painoi nenänsä miestä vasten toivoen, että uni veisi hänet mukanaan.

Lauantai 20. heinäkuuta 2019, aamu, New York, Yhdysvallat

Eli havahtui hereille, kun bussin liike yhtäkkiä pysähtyi. Tai ei ehkä yhtäkkiä, kun otti huomioon, että kyseinen bussi oli ajanut reilun kahdeksan ja puolen tunnin matkan sillä välin, kun hän oli nukkunut.
Kiertue-elämä uuvutti.
Hän liikahti unisesti ja avasi silmiään, hetken peläten, että Aida oli kadonnut hänen viereltään. Siitä, että he saattoivat edes nukkua vierekkäin, oli tullut viime aikoina valtavan tärkeää.

Bussin moottorin jyrinästä oli tullut melkein kehtolaulu. Sen sammumista seuraava hiljaisuus – niin hiljainen kuin New York suinkin saattoi olla lauantaiaamuna – sai Aidan havahtumaan hereille, jäänsiniset silmät tokkuraisina ja toinen käsivarsi täysin puuduksissa hänen nukuttuaan sen päällä.
Ilmeisesti useampi jakoi samaa tunnetilaa. Bändi oli juhlinut pitkälle yöhön bussissa, ja ryömi nyt esiin punkistaan, osa pahoinvoivan näköisinä, silmät verestäen ja nenä punoittaen, heittäen rinkkoja selkäänsä ja raahaten kassejaan vihreän Central Parkin vieressä majesteettisena seisovaan Ritz-Carltoniin, jonka vastaanoton henkilökunta silmäili tulokkaita varautuneina.
Punaiset hiukset nopealle nutturalle kiepauttanut, uninen Aida pujottautui legginsseihin ja ballerinoihin, jättäen ylleen puoleen reiteen laskeutuvan Elin t-paidan, sillä halusi jatkamaan uniaan, vaikka sivilisaation parissa aamu olikin jo kyllin pitkällä uuden päivän aloittamista varten. Harvey saisi kohtauksen, jos näkisi, mutta Harvey ei ollut täällä.

Eli vilkaisi Salomea, joka oli näyttänyt apealta siitä saakka, kun välikohtaus fanien kanssa oli sattunut. Hän oli ensin kuvitellut sen johtuvan murtuneesta ranteesta, kuka tahansa olisi apea sellaisen jälkeen, mutta kun apeus ei ollut mennyt ohi, hän oli alkanut epäillä, että kyse oli jostakin muustakin.
"Olen pahoillani Harveyn järjestelystä", nainen vetosi, kun he suuntasivat hisseille.
"Voin mennä nukkumaan poikien kanssa, niin saatte olla rauhassa."

"Älä höpsi, sviitti on valtava ja siellä on kaksi huonetta", Aida vastasi nojaten hissin seinään ja katsellen kullanhohtoista heijastusta poissaolevana. Bostonin välikohtaus kummitteli myös häntä.
Hänen uuden perheensä illanvietto oli mennyt sekaisin – ja hänen assistenttinsa oli murtanut ranteensa – koska hän oli lähtenyt mukaan. Johtuiko se siitä, että hän oli suostunut ottamaan selfieitä, jutellut ja antanut nimikirjoituksia? Oliko se saanut ihmiset sekaisin? Oli vaikea olla tuntematta syyllisyyttä.
Hän avasi sviitin oven heille, kurkisti olohuonetta, jossa Salome saisi majoittua muhkean vuodesohvan kanssa, ja suuntasi sitten makuuhuoneeseen, potkaisten kengät jaloistaan ja kömpien suoraan sänkyyn.

Salome loi Aidaan surullisen katseen, ja jäädessään yksin olohuoneen puolelle hän kaivoi esiin puhelimensa varmistaakseen, että sviitin jääkaapista löytyisi naisen lempijuomia ja -smoothieita.
Eli seurasi Aidaa makuuhuoneeseen ja istahti naurettavan korkean sängyn laidalle.
"Onko kaikki hyvin, prinsessa?"

"Kaikki hyvin", Aida vastasi vetäen tyynyä päänsä alle ja nykäisten päiväpeittoa pois altaan, jotta saattoi kaivautua hohtavan valkoisten petivaatteiden sekaan.
"Olen vain väsynyt ja ajattelin jatkaa vielä unia", hän mumisi hieraisten kalpeaa, pisamaista poskeaan ja käpertyi kerälle.

Eli potki housut jaloistaan, tosin täysin viattomasti eikä intohimosta sekopäisenä - viime kerrasta oli jo hyvä tovi - ja kömpi sänkyyn Aidan vierelle.
"Tahtoisitko jotakin ennen kuin jatkat unia? Jotakin juomista?"

"Ei, haluan vain nukkua", Aida vastasi ja painoi silmänsä kiinni. Ainakin se tarjoaisi rauhaa hänen mielessään kelautuvalle, levottomalle filminauhalle. Eikä kukaan murtaisi luita hänen takiaan, kun hän makaisi sängyssä, eikö niin?
Luojan kiitos vapaapäivästä, jonka hän saisi toivottavasti vain viettää sängyssä.

*

*

*

Huoneistoon laskeutui hiljaisuus. Eli nukahti nopeasti Aidan vierelle, mutta Salome sen sijaan ei saanut enää unta, vaikka hän yrittikin paneutua makuulle ylelliselle sohvalle.
Se, mitä Aidalle olisi voinut tapahtua, kummitteli hänen mielessään. Ja yhtäkkiä hiljaisuus oli hänelle liikaa, se tuntui tukahduttavalta peitolta, joka kietoutui hiljalleen hänen ympärilleen.
Hän ei suunnitellut soittavansa Davidille, mutta yhtäkkiä hän tajusi pitelevänsä puhelinta korvallaan.

"Haloo?" David vastasi ääni unesta painuksissa. Hänkään ei mukautunut sivilisaation normiin siitä, että kello yhdeksän jälkeen pitäisi olla jo uuden päivän kimpussa. Tänään hänen kuitenkin pitäisi olla teatterilla jo puolen päivän jälkeen lauantaimatineeta varten.

Salome nielaisi ja vilkaisi hermostuneesti ympärilleen. Harvey ei olisi lainkaan tyytyväinen, jos tietäisi, mitä hän suunnitteli.
"Hei, herätinkö? Anteeksi?"
Hänen äänensä värähti hieman.
"Voisinko tulla käymään?"

"Ei se mitään", David vakuutti ja vääntäytyi istumaan. Hän vilkaisi vihreää puuta ikkunansa takana, silitti hellyydenkipeän kissan selkää ja laski jalkansa lattialle.
Momo ja Henley nuohosivat hänen nilkkojensa ympärillä aamiaisen toivossa.
"Totta kai, tule vain. Muistatko, missä asun?" hän kysyi ja nousi ylös, keräten vaatteita lattialta pyykkikoriin.
"Minun pitää lähteä kahdeltatoista teatterille. Onko kaikki hyvin?"

"Muistan. Kaikki on... Olen siellä pian."
Salome lopetti puhelun ennen kuin ehti purskahtaa itkuun. Hän läpsäisi kevyesti poskiaan ja nousi seisomaan, ja harkitsi hetken, olisiko hänen pitänyt meikata. Ajatus tuntui kuitenkin juuri nyt liian tuskaiselta. Hänen oli päästävä ulos.
Niin pian kuin New Yorkin liikenne antoi myöten, hän seisoi tutun oven takana, mandariininoranssiin paitamekkoon pukeutuneena, ja soitti summeria.

Sillä välin David oli ehtinyt siistiä puolipitoiset vaatteet pois lojumasta, kerännyt teekupit tiskialtaaseen, ruokkinut kissat ja käynyt suihkussa. Hän oli jopa pedannut sängyn miehekkäästi: nakannut tyynyt toiseen päätyyn ja heittänyt peiton sängyn ylle.
Vaaleanruskeat hiukset olivat edelleen kosteat ja työnnetty pois kasvoilta, ja David oli vetänyt ylleen beiget chinot ja valkoisen kauluspaidan, joka näytti hieman säikkyvän kookkaan miehen hartioiden leveyttä.
Hän painoi summeria päästäen Salomen rappuun ja avasi ovensa kuullessaan askeleet.

Ehkä tämä oli uusi virhe. Ehkä jotakin kamalaa tapahtuisi sillä välin, kun hän olisi poissa. Hän saisi vielä potkut. Tai vielä pahempaa, Aidalle tapahtuisi jotakin.
Sydän hakkasi kipeästi, kun Salome kipusi tutun oven luo - oven, joka avautui ennen kuin hän ehti koputtaa tai soittaa kelloa.
Pala tuntui nousevan kurkkuun.
"Hei, David."

"Hei", David tervehti meripihkaiset silmät lämpiminä, päästi Salomen sisään ja kosketti sitten naisen selkää.
"Mikä on?" hän kannusti lempeästi ja kehoitti naista istuutumaan sängylleen. Pienessä yksiössä ei ollut kovin montaa istumapaikkaa, ainakaan Henleyn vallattua aurinkoisen oranssi nojatuoli, missä se istui nuolemassa häpeilemättä takapuoltaan.

Salome nielaisi ja riisui korolliset kävelykenkänsä eteiseen.
"Olen pahoillani, en tuonut tuliaisia, minä..."
Hän vajosi istumaan ja tunsi kyynelten kohoavan silmiinsä.
"Se oli täysin minun syytäni."

"Ei sinun tarvitse tuoda tuliaisia", David vakuutti hämmentyneenä ja istahti naisen vierelle, silittäen tämän selkää.
"Haluaisitko kupin teetä? Mikä oli sinun syytäsi?"

Silitys tuntui niin hyvältä, että Salomelle tuli siitä huono omatunto. Hän oli hetken liian itkuinen puhuakseen, mutta nyökäytti vastaukseksi päätään.
Eivätkö britit uskoneet, että kupillinen teetä auttoi kaikkeen?
"S-se, mitä Aidalle tapahtui... L-luitko siitä?" hän nyyhkytti, samalla kun toinen kissoista puski päätään hänen jalkaansa vasten.

"En lukenut, mutta tarkoitatko sitä yökerhoa Bostonissa?" David kysyi nousten ylös ja suunnaten muutamalla askeleella keittiöön laittamaan teepannun tulille.
"Aida mainitsi siitä viestillä. Eikös hän syytä itseään sinun ranteestasi? Miksi se olisi sinun syytäsi?"

Salome nyökkäsi ja uikahti niin, että Momo-parka säikähti.
Ajatus siitä, että Aida syytti itseään siitä, että hän oli kompuroinut, oli melkein sietämätön. Se oli sietämätön.
"Minä ehdotin sitä! Minun olisi pitänyt ymmärtää..."

David kantoi hetken kuluttua naiselle kupin kuumaa, englantilaista teetä ja istahti takaisin sängylle, laskien käden Salomen selälle, silittäen sitä.
"Aida sanoi sitä omaksi päätöksekseen. Sinun todella ei tarvitse syyttää itseäsi."

Salome nyyhkäisi.
"Mutta jos en olisi ehdottanut sitä, me olisimme olleet hotellilla. Meillä olisi ollut mukava ilta. Ja nyt hän syyttää itseään ja on selvästi järkyttynyt, minä epäonnistuin..."
Hän kohotti kyyneleiset silmänsä Davidin kasvoihin, ripset kosteudesta yhteen liimaantuneena.
"Minulla on ollut sinua niin ikävä."

"Aida ja Eli rakastavat tanssimista", David vastasi silittäen naisen selkää.
"He olisivat varmasti yhtä hyvin lähteneet ulos aivan omasta ajatuksestaan", mies huomautti lempeästi ja hymyili sitten pehmeästi vastauksena, silittäen Salomen poskea.

Salomen alahuuli värähti.
"Minä olen niin huolissani hänestä", hän vetosi, ajatellessaan Aidaa.
"Hänen aikataulunsa on hirveän kireä. Minä... ajattelin... luulin, että se olisi tehnyt hänelle hyvää. Päästä käymään ulkona. Mutta sitten kävikin niin..."

David kiersi käden paremmin Salomen ympärille ja yksinkertaisesti nosti naisen syliinsä, kiertäen käsivarret tämän ympärille ja kannustaen naista painamaan päänsä hänen hartialleen.
"Mikä sinua huolettaa?" hän kysyi.

Salome painautui lämmintä vartaloa vasten ja hautasi kasvonsa Davidin kaulataipeeseen, hengittääkseen tämän tuoksua, joka jossakin toisessa tilanteessa olisi saanut hänet järjiltään.
Niin se teki nytkin, osittain.
"Haluan huolehtia hänestä. Siitä, että hänellä on hyvä olla ja että hän on onnellinen."

"Aida kehuu sinua joka kerta, kun tulet puheeksi. Olen varma, että teet enemmän kuin tarpeeksi ja erinomaista työtä", David rauhoitteli ja painoi suudelman naisen hiuksiin.

Salome ei ollut siitä lainkaan yhtä varma.
Aida oli hänelle hirveän rakas. He olivat tunteneet vasta hetken, mutta silti hän saattoi sanoa niin vilpittömästi. Ja hän halusi pitää rakkaansa onnellisina.
Hän kohotti katseensa ja tutki hetken Davidin kasvoja, ennen kuin painoi suudelman tämän huulille.

David vastasi katseeseen, meripihkaiset silmät tyyninä ja lempeinä. Sormet nousivat kevyinä Salomen niskalle, kannustaen naista jatkamaan suudelmaa, johon hän vastasi kuin herrasmies, halaten naista paremmin syliinsä.

Suudelma toi hetkellisen unohduksen, jota Salome kaipasi. Se sai hänet kääntymään miehen sylissä, kipuamaan parempaan asentoon, niin että hän saattoi syventää suudelmaa.
"Mihin aikaan sinun on oltava teatterilla?" hän kysyi melkein hengästyneenä, upottaen sormiaan vielä kosteisiin, vaaleanruskeisiin hiuksiin.

"Minun pitää lähteä kahdeltatoista", David vastasi käheästi suudelmien lomasta ja antoi käsiensä valua alas naisen lantiota.
"Meillä on pari tuntia."
Se tuntui täydelliseltä ajalta jälleennäkemiseen.

Salome huokaisi. Ja jäykistyi sitten.
"David..."
Hän nojautui kauemmas, toinen käsi yhä miehen hiuksissa.
"Älä sano, että olet niin kuin urheilijat."

"Mitä?" David kysyi pöllämystyneenä, räpäyttäen häkeltyneenä, käsi Salomen pakaralle jähmettyneenä. Oliko hän kuullut väärin?

Salomen silmissä oli melkein kuumeinen katse.
"Minä kuolen, jos ilmoitat pian, että me emme voi rakastella, koska sinun on pidättäydyttävä sellaisesta ennen kuin nouset lavalle..."

David räjähti nauramaan ja siirtyi peremmälle sängyllä, nojaten selkänsä seinää vasten.
"Ei huolta", hän vakuutti kumeaa naurua edelleen äänessään, "Minä todella, todella haluan rakastella kanssasi."

Miten hän ei ollut ennen huomannut, kuinka seksikäs nauru Davidilla oli? Tai ehkä se johtui vain tilanteesta.
Ei, ei johtunut. Nauru oli ihana.
Vastaus sai hänet vetämään syvään henkeä.
"Hyvä."

Öinen puhelu palasi elävästi Davidin mieleen. Tapa, jolla Salome oli hengittänyt, kun käsi oli jäljitellyt mielikuvitusta.
Hän nosti teekupin syrjään ja heitti sitten Salomen selälleen sängylle, kumartuen naisen ylle ja hamuten tämän kaulan lämmintä ihoa nälkäisenä.

Salomesta tuntui, että toinen kissoista ehti juuri ja juuri syöksyä pakoon hänen altaan. Ei olisi ihme, jos ne alkaisivat inhota häntä.
Toivottavasti eivät. Hän rakasti kissoja.
Ja niiden omistajaa. Vaikka olikin naurettavaa puhua rakkaudesta vielä tässä vaiheessa. Hän oli ihastunut niiden omistajaan. Himoitsi niiden omistajaa.
Luoja.
Huokaus karkasi naisen huulilta, samalla kun hän kietoi jalkojaan miehen ympärille.

Toinen käsi vaelsi ylös Salomen reittä, hapuili otteen kankaasta ja nyki sitä kärsimättömästi pois heidän välistään.
Huulet suutelivat kaulan ihoa, hampaat näykkäisivät sitä, ja tekivät niin uudelleen, kun sormet saattoivat vaeltaa ylös paljasta reittä.

Näykkäisy houkutteli Salomen huulilta hiljaisen, mutta painokkaan voihkaisun, ja viimeistään pään kallistaminen kertoi, että hän todella piti siitä, mitä David teki.
Hetkeksi hän saattoi unohtaa sen, kuinka kammottavalla tavalla hän oli omasta mielestään epäonnistunut.
Heillä oli... pari tuntia. Pari tuntia olisi riittävästi.

Jos David olisi ollut herrasmies tai jos heillä olisi enemmän aikaa, hän olisi mielellään keskittynyt kiireettä vain Salomeen.
Mutta hänen oli mahdotonta saada mielestään puhelimella näkynyttä kuvaa Salomesta, tavasta, jolla nainen oli huokaillut ajatellessaan hänen kosketustaan, oli ajaa hänet hulluksi.
Hän avasi paitansa voimalla, joka lennätti muutaman napin huoneen poikki ja omisti toisen käden naisen hyväilylle, kun avasi toisella housujaan.

Napit, jotka ropisivat lattialle, saivat Salomen kehräämään naurusta, ja nauraminen tuntui hyvältä. Hän ei ollut nauranut hyvin pitkään aikaan, ainakin siltä se tuntui.
Moneen päivään.
Sormet hakeutuivat silittämään paljastunutta ihoa, ihaillen, melkein palvoen, ja hän kohotti ylävartaloaan niin, että saattoi näykätä paljastunutta ihoa solisluun lähellä.

David vastasi näykkimällä Salomen kaulaa, hieman intohimoisemmin kuin alunperin suunnitteli.
Hän murisi matalasti itsekseen, kun joutui vetäytymään kauemmas saadakseen ehkäisyn yöpöydän laatikosta. Hän katsahti naista silmät palaen, katse reisien paljaalla iholla vaeltaen, kun hän viritti kumin paikalleen ja tarttui sitten Salomen jalkaan, nykäisten naista itseään kohti.

Murina sai Salomen vatsan kipristämään. Ja hetken, hyvin lyhyen hetken hänen mielensä maalasi hänelle kuvaa siitä, millaista olisi herätä tällaisen miehen vierestä aamuisin. Nousta keittämään kahvia - ei, teetä varmastikin - ja kantaa kupillinen vuoteeseen. Odottaa kotona, kun David palaisi teatterilta kotiin.
Lopeta.
Nykäisy sai hänet vinkaisemaan ja sitten nauramaan, ja kietomaan sääriään malttamattomana miehen ympärille.

Rajattu aika oli täydellinen tekosyy kiireelle. David ei malttanut riisua Salomen paitamekkoa, eikä välittänyt siitä, että hänen omat housunsa olivat edelleen puoliksi jalassa.
Hän tarttui Salomen lantioon, sieppasi naisen syliinsä ja painoi tämän selän seinää vasten, viipyen polvillaan sängyllään – ja painautui sitten nälkäisesti lähelle.

Pienen hetken ajan Salomesta tuntui siltä, kuin hän olisi ollut unessa. Siinä samassa unessa, joka oli vainonnut häntä heidän puhelunsa jälkeen. Joka oli saanut hänet tuntemaan olonsa hirvittävän yksinäiseksi.
Ei enää. David oli nyt tässä, todellisena.
Hänen kyntensä piirsivät punaiset viirut miehen hartioihin.

David ei välittänyt naapureistaan. Hän painoi Salomen lujemmin seinän ja itsensä väliin, haki paremmin otteen naisen reisistä ja lantiosta kiihtyvää, nälkäistä rytmiä varten.
Viikko oli todella tuntunut pitkältä.

Salome ei edes muistanut naapureiden olemassaoloa. Hän halusi vain takertua tähän hetkeen, tietäen ja peläten, että jokin näistä kerroista olisi viimeinen. Työ veisi hänet toiselle mantereelle, ja David löytäisi itselleen jonkun sopivamman.
Mutta ei aivan vielä.
Miehen nimi tuntui melkein loitsulta, kun mielihyvä lopulta purkautui ja pyyhki ahdistusta mennessään, edes hetkeksi.

David ei ollut vielä valmis. Hän keinautti Salomen selälleen sängylleen, kumartui naisen ylle ja antoi itsensä humaltua läheisyyden tunteesta.
Sitten mielihyvä pyyhkäisi myös hänen ylitseen ja sai hänet hengittämään syvään naisen lämmintä kaulaa vasten, ennen kuin kierähti selälleen tämän vierelle ja polki laiskasti housut jalastaan. Sydän hakkasi ja miellyttävä raukeus teki kehosta painavan.

Pienen, naurettavan pienen hetken ajan Salome pelkäsi Davidin nousevan luotaan.
Mutta mies ei tehnyt niin, tietenkään.
Tietenkin hän saattoi kierähtää kyljelleen ja viedä kätensä sivelemään jykevää rintakehää, jonka näkeminen teki hänen polvistaan aina heikot.
Hän oli onnellinen. Pienen hetken.

David kallisti päätään Salomea kohti ja kosketti naisen tummia hiuksia, joiden kampauksen oli tainnut myllätä.
Hän kierähti kunnolla kyljelleen, kiersi sormet naisen niskalle ja veti tämän suudelmaan. Heillä oli vielä tovi.

Salome tunsi lämpimän onnen pyyhkäisevän ylitseen, kun kämmen painui hänen niskaansa vasten. Hän rakasti sitä, kuinka turvalliseksi Davidin fyysisyys hänen olonsa teki.
Hän vastasi suudelmaan hellästi.
"Luuletko, että minulla olisi mahdollisuutta saada lippua illan näytökseen?" hän kysyi, ääni hieman käheänä.

"Usein joku ei pääsekään paikalle", David vastasi silittäen sormenpäillään naisen niskan kaarta.
"Voisit aina kysyä lippuja ennen showta", hän ehdotti. Hän voisi lahjoa työntekijät antamaan alennusta, mutta illan näytöksestä lupailtiin täyttä taloa.
"Voisin myös teknisesti ujuttaa sinut takatiloihin, mutta itse show jäisi näkemättä."

"Haluan nähdä sinut lavalla", Salome vastasi ja painoi Davidin huulille uuden suudelman.
Vaikka ajatus takatiloihin luikahtamisesta tuntui kovin... intiimiltä. Mutta hänen ei pitänyt kuvitella liikoja, vaan keskittyä vain hetkeen.
"Päivystän vapautuvaa lippua kuin tiikeri."

David nauroi ja vastasi suudelmaan.
"Olen melko varma, että maanantaille on lippuja", hän lupasi. Oli onnekasta, että Aida seurueineen viipyisi täällä useamman päivän.
"Minä tulen huomenna katsomaan konserttia. Lipun saaminen olikin aikamoinen seikkailu."

"Haluan nähdä sinut myös maanantaina", Salome vastasi ja sukaisi sormensa läpi tuuheista, vaaleanruskeista hiuksista.
"Joten se ei auta."
Hänen ilmeensä vakavoitui.
"Jos ehdin. Minun täytyy totta kai olla Aidan luona, jos hän tarvitsee minua."

"Olen melko varma siitäkin, että Aida selviää", David lupasi huvittunutta hymyä silmissään.
"Hän ja Eli luultavasti nauttisivat teatterista myös, mikäli teillä ei ole jo jotain muuta ohjelmassa."

Salome ei ollut ollenkaan niin varma. Eikä kyse ollut siitä, että hän olisi epäillyt Aidan olevan kykenemätön huolehtimaan itsestään, vaan sen vuoksi, mitä oli tapahtunut. Aida tarvitsisi häntä.
Ajatus teatterista sai hänet hetkeksi piristymään.
"Luuletko, että se ilahduttaisi Aidaa? Hänellä on ollut raskasta viime aikoina."

"Aida ja Eli ovat yleensä nauttineet teatterista", David lupasi.
"Mutta he ovat toki nähneet tämän vanhan ja raihnaisen miehen lavalla luvattoman monta kertaa."

Salome tuhahti ja tökkäsi Davidin säärtä varpaillaan.
"Et ollut lainkaan vanha ja raihkainen vielä hetki sitten", hän huomautti ja painoi miehen huulille suukon. Sitten hänen ilmeensä muuttui taas huolestuneeksi.
"Mutta mitä jos Aida joutuu taas vaaraan?"

"Se ei ole sinun vastuusi", David muistutti.
"Sellaista varten on koulutettuja turvamiehiä, jotka voivat pitää teidät molemmat turvassa", hän lisäsi ja soi naiselle puolittaisen hymyn kommenttina raihnaisuuteensa.

"Minun tehtäväni on pitää Aida terveenä ja onnellisena", Salome muistutti, kierähtäen selälleen.
"Enkä usko tehneeni siinä kovinkaan hyvää työtä."
Nautinnollisen raukea tunne uhkasi haihtua, ja hän takertui sen rippeisiin.
"Ehkä teatterimatka piristäisi häntä. Muistuttaisi siitä, mitä hän rakastaa."

"Salome", David vetosi lempeästi, "hän kehuu sinua aina, kun tulet puheeksi. Mutta jos olet huolissasi, ehkä teidän kannattaa puhua asiasta."
Hän vilkaisi puhelimensa kelloa ja ähkäisi.
"Minun pitää käydä pikaisessa suihkussa, pahastutko?"

Salome katsahti Davidia.
"Pikainen suihku taitaa tarkoittaa sitä, ettet tahdo seuraa?" hän kysyi, vieden toisen kätensä silittämään miehen poskea.
"En tietenkään pahastu. Sinun täytyy valmistautua hurmaamaan yleisösi Kummituksena. Monet ovat varmasti odottaneet päästäkseen näkemään sinut."

David naurahti käheästi ja nousi ylös, riisuen ehkäisyn ja työntäen sen keittiön roskakoriin.
"Se olisi ihastuttava ajatus, mutta pelkään hyvin vaikeaksi vastustaa kiusausta muuttaa pikainen suihku uusinnaksi", hän huokasi haikeasti, sukaisten hiuksiaan taakse ja asteli alastomana asunnon perällä olevaan kylpyhuoneeseen. Pikainen todella oli pikainen ja tarkoitti kahta minuuttia, minkä jälkeen hän palasi pyyhe lantionsa ympärillä.
"Haluaisitko sinä käydä suihkussa?"

Salome ymmärsi. Hän pelkäsi samaa.
Jos hän vain olisikin voinut olla illalla odottamassa, kun David palaisi kotiin.
Miehen ollessa suihkussa hän etsi alushousunsa ja oli aikeissa pujottaa ne päälleen, mutta tuli lopulta toisiin ajatuksiin.
"Mielelläni. Pikaisessa vain", hän vastasi ja alkoi riisua päälle unohtunutta mekkoaan.
"Sinun paidallesi taisi käydä huonosti. Ompelisinko napit takaisin?"

David ojensi kaapista puhtaan, muhkean punaisen pyyhkeen Salomelle ja painoi naisen hiuksiin suukon.
"Ole kuin kotonasi", hän lupasi, nakkasi pyyhkeensä kuivumaan kaapin oven päälle ja etsi kiireettä alushousuja.
"Älä huoli, minulla on paitoja", hän vakuutti nauraen ja pujottautui alushousuihin ja sitten beigeihin chinoihin, jotka oli polkenut jalastaan.

Voi kun olisinkin, Salome vastasi mielessään, mutta Davidille hän soi sen sijaan vain kissamaisen hymyn.
"Se oli hyvä paita", hän huomautti, kun hylkäsi vaatteensa sängyn laidalle ja suuntasi kylpyhuoneeseen.
Hän ei malttanut olla lainaamatta suihkusaippuaa, niin että saisi pitää Davidin tuoksun luonaan vielä hieman pidempään.
Hän palasi takaisin huoneen puolelle suihkunraikkaana.
"Ethän ole myöhässä minun takiani?"

"En suinkaan", David vakuutti. Hän voisi poimia maskeeraajalleen ruusun matkalta lepytykseksi, jos olisi myöhässä.
"Jos haluat, voisit tulla tänne yöksi", hän ehdotti vetäen valkoisen t-paidan päänsä yli ja oranssin samettipikkutakin sen päälle.

Salomen sydän jätti lyönnin välistä.
"Jos se vain sopii Aidalle", hän vastasi.
"Tulisin mielelläni. Varsinkin, kun Harvey on laittanut meidät samaan hotellihuoneeseen. Voisin kuvitella, että Aida ja Eli arvostaisivat omaa rauhaa."

David kosketti Salomen poskea, kiersi sormet niskalle ja kumartui alas suutelemaan naista.
"Samaan huoneeseen? Kappas", hän sanoi suoristautuen ja työnsi puhelimen taskuunsa.
"Olet erittäin tervetullut. Olen pahoillani, minun on kiiruhdettava matkaan. Viivy niin kauan kuin haluat ja ole kuin kotonasi", hän lisäsi sipaisten Salomen hiuksia ja lähti sitten ovelle.

Salome viipyi tovin. Sellaisen tovin, jonka aikana hän ehti ommella irronneet napit takaisin paikoilleen käsilaukustaan löytyvän matkaompelusetin ansiosta ja laskostaa paidan sängylle, leikittää kissoja jotka olivat kerta kaikkiaan hurmaavia ja luoda kaihoisan katseen asuntoon.
Ehkä hän palaisi illalla. Davidin sanomana pyyntö jäädä yöksi oli ollut ihastuttava.
Mutta hänen oli hoidettava ensin eräs tärkeääkin tärkeämpi asia.

* * *

Hotellilla Salome törmäsi Eliin, joka oli tutkimassa huonepalvelun listaa minibaarin luona.
"Hei, Eli, nukkuuko Aida vielä?" Salome kysyi ja sai vastaukseksi hieman epävarman katseen. He olivat huolissaan, molemmat.
Salome suuntasi kohti sviitin makuuhuonetta ja koputti ovenpieleen.

Vapaa päivä oli harvinaisuus uudessa elämässä. Oliko tuhlausta viettää se sängyssä?
He olivat New Yorkissa. He olisivat voineet käydä kävelemässä tutuilla kaduilla tai mennä vaikka piknikille Central Parkiin. Mutta olisivatko?
Aida oli käynyt suihkussa ja vetänyt ylleen helmansa leikkaukselta kukkien terälehtiä muistuttavan tummansinisen mekon, mutta valahtanut sitten takaisin selälleen sänkyyn. Kosteat, punaiset hiukset levittäytyivät valkoisille tyynyille.
"Mitä?" hän kysyi kääntäen katseensa katosta ovelle ja soi Salomelle puolittaisen hymyn.

"Hei", Salome tervehti ja pujahti makuuhuoneeseen nähdessään, ettei Aida ollut unessa. Ja ainakin nainen oli vaihtanut vaatteensa, mikä oli varmasti hyvä merkki.
"Ehditkö jutella hetken?"

"Tietenkin", Aida vastasi ja kierähti kyljelleen, kasvot Salomea kohti ja nyki tyynyä paremmin päänsä alle. Levoton syyllisyys paloi jäänsinisissä, kevyesti meikatuissa silmissä.
"Sattuuko ranteeseesi?"

Aida oli myös meikannut. Salome ei ollut varma, oliko se hyvä merkki. Ehkä? Paitsi jos Aida oli tehnyt niin, koska ei uskaltanut olla ilman meikkiä, ettei Harvey saisi syytä suuttua. Tai vielä pahempaa, koska kuvitteli, ettei voisi olla ilman.
Hänen kurkkuaan kuristi.
"Mitä?"
Hän seisahtui sängyn vierelle, potkaisi kengät jalastaan ja kömpi Aidan seuraksi.
"Ei, ei tietenkään. Millainen olo sinulla on?"

"Minulla on kaikki ihan hyvin", Aida vakuutti ja soi assistentilleen rauhoittavan hymyn, työntäen paljaat jalkansa untuvaisen peiton alle.
"Mitä sinulla on mielessäsi?"

Salome katseli Aidaa hetken polvillaan istuen ja kellahti sitten tuttavallisesti kyljelleen vuoteelle niin, että saattoi katsella naisen kasvoja.
"Olen huolissani sinusta", hän vastasi.
"Se, mitä tapahtui, oli aika järkyttävää."

"Niin oli", Aida vastasi ja katsahti assistenttinsa kättä.
"Mursit luita minun takiani. Olisit voinut satuttaa itsesi paljon pahemminkin", hän jatkoi hymy hiipuen ja kiersi käsiään vyötärönsä ympärille.

"Hei", Salome vetosi, kulmat kurtistuen.
"Ei se ollut sinun syytäsi. Niiden ihmisten ei olisi tarvinnut käyttäytyä niin. Jos... Jos se jonkun syytä oli, niin minun. Minun olisi pitänyt ymmärtää järjestää turvamiehet paikalle."
Hän yritti olla itkemättä.
"Olen niin pahoillani."

Aida pudisti päätään ja nousi istumaan.
"Millä ihmeen logiikalla se olisi sinun syysi? Olen aikuinen nainen ja osaan tehdä omat päätökseni. Sinulla ei ole mitään syytä syytellä itseäsi."

Salome peilasi Aidan liikettä nousemalla itsekin istumaan.
"Minun olisi pitänyt ymmärtää", hän vetosi.
"Halusin vain niin kovasti, että sinulla olisi ihana ilta meidän kanssamme. En osannut kuvitella, että niin voisi käydä..."

"Miksi sinun olisi pitänyt osata? En minäkään osannut", Aida vastasi ja sukaisi stressaantuneena hiuksiaan.
"Minulla ei ole aavistustakaan, miksi niin tapahtui tai miten voin välttää, että niin tapahtuisi uudelleen. Olisiko pitänyt vain kieltäytyä kaikista pyynnöistä tai teeskennellä kuuroa? Maailma on hitto tullut hulluksi enkä tiedä, mitä tehdä."

Salome katsoi Aidaa hetken.
Sitten hän ojensi käsivarsiaan vetääkseen naisen tiukkaan halaukseen.
"Se oli ihan hiton pelottavaa."

Aida kiersi käden Salomen vyötärölle ja painoi kasvonsa naisen hartiaa vasten.
"Se oli hullua. Mikään ei käy enää järkeen", hän mumisi turhautuneena.
"En tiedä, mitä tehdä. En tiedä, miten pitää sinut tai Eli tai kukaan turvassa."

Salome halasi Aidan syliinsä, niin kuin olisi voinut sillä tavalla suojella tätä hulluksi käyneeltä maailmalta.
"Tai itsesi. Sekin on tärkeää", hän muistutti, vatsa huolesta vihloen.
"Meidän täytyy alkaa naamioida sinut. Hankitaan sinulle ruma hattu."
Hän yritti etsiä ääneensä kevyttä sävyä, epäonnistuen siinä melko surkeasti.

Mutta hetki sitten etsin taskurahaa Tescossa, Aida olisi halunnut vastata. Hetki sitten hän oli ollut mitätön: jopa päärooli Moulin Rougessa oli tehnyt hänestä jonkun vain innokkaille teatterifaneille, jotka vierailivat stage doorilla.
Ja nyt?
"Tiedätkö sinä, mitä minun pitäisi tehdä? Jos tuollainen tilanne satuu uudelleen?" hän kysyi antaen päänsä levätä Salomen hartiaa vasten.

"En", Salome myönsi.
"Mutta aion ottaa siitä selvää. Sinä et voi olla ensimmäinen, jolle on käynyt niin. Olen varma, että siihen on olemassa jokin järkevä tapa vastata."
Hän silitti Aidan selkää.
"Voisimme kokeilla sitä maanantaina, jos haluatte Elin kanssa lähteä katsomaan Oopperan kummitusta."

"Olen varma, että se olisi Elistä ihanaa", Aida myönsi eikä halunnut irrottautua halauksesta, vaan kiersi käsiään paremmin Salomen vyötärölle ja veti naisen kanssaan kyljelleen peittojen sekaan.
"Hänen pitäisi muutenkin viettää aikaa Davidin kanssa, nyt kun olemme täällä."

Salome kietoi käsiään paremmin Aidan ympärille, niin kuin tämä olisi ollut yksi hänen sisaristaan. Hän saattoi olla tulisieluinen tietyissä asioissa, mutta hän myös kiintyi ja välitti koko sydämestään.
"David näkisi varmasti sinuakin mielellään. Hänellä on liput konserttiisi."

Aida painoi suukon Salomen leukaperälle ja kätki kasvonsa naisen kaulataipeeseen, antaen läheisyydestä tulevan lämmön elää sisällään ja tyynnyttää kylmää levottomuutta, joka oli pesinyt siellä viime päivät.
"Hän sanoi. Minäkin näen Davidiä mielelläni, mutta haluaisin antaa Elille mahdollisuuksia olla kaksin hänen kanssaan. He ovat hyviä ystäviä ja näkevät harvoin."

Sillä hetkellä Salome olisi tehnyt mitä tahansa, jotta Aida olisi voinut olla onnellinen.
"Ehkä he voisivat käydä lounaalla yhdessä", hän pohti, miettien läpi aikatauluja.
"Kun sinulla on haastatteluja."
Eli oli tuntunut olevan vastentahtoinen jättämään Aidaa yksin tapahtuneen jälkeen.

"Se olisi hyvä", Aida vastasi ja hieraisi nenänpäätään Salomen kaulaan. Hän oli onnellinen, sillä nainen ei tuntunut pahastuvan hänen läheisyyttään.
"Ehkä Eli haluaisi mennä teatterille. David hakee usein ruokaa sinne." Muut tosin taisivat syödä lounasta ennen kello kolmea eivätkä viiden jälkeen.

"Olen varma, että se onnistuisi", Salome vakuutti, välittämättä lainkaan siitä, että henkilö, josta he puhuivat, oli viereisessä huoneessa ja olisi hyvin voinut ilmaista oman mielipiteensä.
"Kuinka sinä todella voit, Aida? Emme ole puhuneet kunnolla sen illan jälkeen, ja ainakin minusta se oli pelottavaa."

"Olen okei", Aida vakuutti. Hän halusi olla. Hän oli, sillä outoa, levotonta, ahdistunutta tunnetta rintakehässä tuskin laskettiin. Hän oli saanut elämän, josta niin moni haaveili, ja hänen kuuluisi nauttia siitä.
"Kuinka sinä voit? Miten kätesi?"

"Se tulee kyllä kuntoon", Salome vakuutti, käsi yhä Aidan selkää melkein rauhoittavasti silittäen. Tosin hän ei ollut täysin varma siitä, kumpi heistä kaipasi rauhoittelua.
"Eikä sitä edes särje kovinkaan pahasti. Hyvä juttu, että se oli vasen eikä oikea. Lähdetkö maanantaina katsomaan Oopperan kummitusta?"

"Totta kai", Aida lupasi. Salome varmastikin osaisi varoittaa, jos maanantain aikataulu sisältäisi illaksi jotain muuta.
"Oletko sinä tykästynyt siihen musikaaliin?"

Salome oli helpottunut. Hänen olisi tietenkin varmistettava, ettei aiempi tilanne pääsisi toistumaan, mutta ehkä vierailu teatterissa toisi Aidan mieleen hyviä muistoja, sekä antaisi jotakin, mitä tulevaisuudelta odottaa.
Hän toivoi niin.
Kysymys sai hänet hymyilemään.
"Niinkin voisi sanoa. Erityisesti Kummitukseen."

"Niinkö?" Aida kysyi hymyä äänessään ja tökkäsi naisen kaulaa nenänpäällään.
"Kummitukseen vai Davidiin?" Ainakin kaksikko oli näyttänyt viihtyvän toistensa seurassa, kun hän oli nähnyt nämä yhdessä.

Salome naurahti.
"No, ei Kummituksessakaan mitään vikaa ole, minusta hän on aika traaginen hahmo... Ja minä todella pidän musikaalista, en pysty katsomaan sitä itkemättä."
Hän kipristi varpaitaan.
"David pyysi minua luokseen yöksi. Ajattelin, että yritän saada lipun illan näytökseen. Te saisitte Elin kanssa aikaa kahden."

"Oh", Aida vastasi yllättyneenä. Yöksi Davidin luo. Ei tarvinnut olla nero ymmärtääkseen, mitä se tarkoitti.
"Haluatko mennä?" hän varmisti varovasti.
"Koska meillä on ihan tarpeeksi aikaa Elin kanssa ja on mukava jakaa sviitti kanssasi."

Salome kosketti Aidan hiuksia.
"Jos haluat viettää elokuvailtaa tai tilata jotakin hyvää huonepalvelusta, olen ehdottomasti seuranasi", hän vakuutti.
"Mutta en olisi menossa Davidin luo sen vuoksi, etten uskoisi olevani tervetullut tänne. Minä... Minulla on ollut häntä ikävä."

Aida kierähti kauemmas niin, että saattoi nähdä Salomen kasvot ja tutkia niitä vienolla epäuskolla.
"Mitä teidän välillänne on?" hän kysyi pohtien, kauanko se oli jatkunut ja miten hän ei ollut huomannut mitään.

Salome tunsi melkein selittämätöntä halua painaa kädet kasvoilleen. Ehkä se oli hänen katolilainen omatuntonsa, joka yritti kolkuttaa.
"Me vain... lievitämme toistemme yksinäisyyttä. Tai niin haluan uskotella. Mutta meu deus, hän on ihana."

"Oh", Aida sanoi jäänsiniset silmät yllätyksestä suurentuen. Se taisi olla runollinen ilmaisu. Hän oli kuullut tarinoita siitä, millainen yksinäisyyden lievittäjä intohimoinen mies oli.
"Mitä sinä ajattelet siitä?"

"Todennäköisesti tulen särkemään vielä sydämeni, mutta sellaista elämä on."
Salome kohautti toista hartiaansa ja naurahti pehmeästi.
"Mutta ainakin minulla on ihanaa niin kauan, kuin sitä kestää."

Aida vastasi hymyllä ja painoi suudelman Salomen poskipäälle. Ainakin se olisi ihanaa niin kauan kuin sitä kestäisi.
"Viettäkää siis ihana yö yhdessä", hän kannusti.

Salome hymyili.
"Sitä ennen me voisimme tilata jotakin hyvää huonepalvelusta", hän ehdotti.
"Ja katsoa vaikka televisiota, täällä on varmasti miljoona kanavaa. Ellet tahdo mieluummin levätä, ottaa vaikka päiväunia?"

"Se kuulostaa mukavalta", Aida vakuutti. Hän oli nukkunut riittämiin, vaikka sitten pätkissä.
"Kullannuppu?" hän kutsui varoen, tuntien huonoa omaatuntoa, vaikkei ollut varma miksi.
"Haluaisitko jotain huonepalvelusta?"

Eli kurkisti makuuhuoneeseen ja heilautti kädessään huonepalvelun menua.
"Olin juuri katsomassa vaihtoehtoja", hän vastasi ja vaelsi naurettavan suuren sängyn luo. Hän istahti Aidan toiselle puolelle ja kumartui painamaan suukon naisen hiusten joukkoon.
"Tahdotteko te jotakin? Täällä on aika mahtava lista."

Aida punoi sormensa Elin paidan helmaan ja houkutteli miestä käymään viereensä. He mahtuisivat kaikki tähän hyvin.
" Salome ehdotti, että voisimme tilata jotain hyvää ja katsoa televisiota", hän selvitti. Se oli varmaankin parempi ratkaisu kuin ulos lähteminen.
"Mitä te haluaisitte? Voisin ottaa vihreän smoothien."

Eli kellahti vuoteelle enemmän kuin mielellään.
"Se kuulostaa mahtavalta. Täällä on varmaan tuhat kanavaa", hänkin esitti oman arvionsa ja ojensi listaa Salomelle.
Salome irvisti Aidan valinnalle.
"Etkö edes mansikkaista?"

"Vihreä on hyvä", Aida vakuutti. Ainakaan se ei lisäisi levottomuutta tai herättäisi huolestuttavia impulsseja. Huono omatunto nakersi häntä, ja hän veti Elin kättä ympärilleen.
"Voisitte tilata jotain herkullista päivälliseksi, oh ja ehdottomasti jälkiruokaa. Ehkä jotkin hyvät drinkit lisäksi?"

"Minä tahdon ranskalaisia", Salome ilmoitti, kiepauttaen uuden sivun listalta esiin.
"Kultaisia, rouskuvia ranskalaisia."
Eli kietoi käsivartensa Aidan ympärille ja veti naisen lähelleen, painaen suudelman tämän hiusten joukkoon. Hän päätyi tilaamaan pizzaa, taas, sillä se tuntui varsin sopivalta ruualta sängyssä loikoiluun.

Kun tilaukset oli toimitettu huonepalveluun, Aida veti peittoa heidän kaikkien jaloilleen ja käpertyi mukavasti Elin ja Salomen väliin, selkä Eliä vasten ja käsi Salomen käsivartta silittäen.
Hetken hänestä tuntui, että hän oli löytänyt takaisin levottomuudesta, joka oli pitänyt häntä otteessaan viime päivät.
"Mitä haluaisitte katsoa?"

Salome tunsi olonsa kotoisaksi. Niin kotoisaksi, että hetken hänen sydäntään melkein särki.
"Joko jotakin hölmöä saippuasarjaa, tai sitten jotakin tosi-tv -viihdettä", Salome ehdotti.
Hän ei pitänyt erityisesti kummastakaan, mutta juuri nyt he tarvitsivat jotakin, mikä veisi ajatukset muualle kiireestä ja stressistä.

Aida nauroi kehräten ehdotukselle. Hän ei ollut varma, oliko koskaan todella katsellut kumpaakaan kategoriaa, mutta ajatus oli kiehtova.
Ja siihen mennessä, kun 90 Day Fiancé oli pyörinyt kymmenen minuuttia, hän oli jo koukussa.

Tuntui mukavalta vain makoilla sängyssä katsomassa hölmöä viihdettä, joka missä tahansa muussa tilanteessa olisi lähinnä ärsyttänyt. Salomesta oli ihana myös nähdä, kuinka Eli silitteli ja suukotteli Aidaa ohjelman katsomisen lomassa - sellaista läheisyyttä hän huomasi itsekin kaipaavansa.
"Saitko nukuttua riittävästi?" hän varmisti Aidalta, samaan aikaan kun television ruudulla elettiin vuosisadan draamaa.

Aidakin nautti olostaan. Hän painautui Eliä vasten ja pakahtui onnesta voidessaan nauttia hellästä huomiosta ja kosketuksesta tuntematta viime päivien ahdistusta.
Hän ojensi toisen kätensä taakse, silittämään miehen kiharaisia hiuksia.
"Varmasti enemmän kuin viime öinä yhteensä", Aida vakuutti.
"Nukuitteko te?"

Eli oli aivan yhtä onnellinen läheisyydestä, ja jos hän olisi ollut koira, hänen häntänsä olisi heilunut onnellisesti puolelta toiselle. Hän kallisti päätään kosketusta vasten.
"Minulla ei ole mitään muistikuvaa koko ajomatkasta, joten niinkin voisi sanoa", hän naurahti, Salomen myönnellessä omalta osaltaan.

Ehkä tänä iltana läheisyys tuntuisi taas hyvältä, ja jos ei, ainakin hän voisi tehdä Elin olon hyväksi, Aida pohti kuljettaessaan sormiaan vaaleanruskeiden suortuvien lomassa.
"Voisitteko te tehdä noin? Tutustua johonkuhun toisesta maasta, muuttaa yhtäkkiä yhteen ja mennä naimisiin kolmen kuukauden aikana?"

Salomen ajatukset alkoivat harhailla vaarallisille vesille.
"Juuri nyt en voisi kuvitella tekeväni niin", hän myönsi.
"Mutta jos olisin kotimaassani pahassa tilanteessa... Kuka tietää. Entä sinä?"

Aida katsahti Eliä. Hänelle ei ollut enää olemassa ketään muuta kuin Eli, tuskin oli koskaan oikeasti ollutkaan.
"Haluaisin uskoa satuihin ja onnellisiin loppuihin, niin kuin Emmie, mutta tätä katsoessa en voi olla kokematta, kuinka ahdistuneita näiden naisten ja miestenkin pitää olla. Niin kuin tuo mies, joka vaatii läheisyyttä", hän nyökkäsi värähtäen televisiota kohti.
"Mitä siinä tilanteessa pitäisi tehdä? Jos ei ole valmis, mutta koko tulevaisuus riippuu puolivieraasta, jonka kotona nyt asut?"

Salome vilkaisi Aidaa mietteliäänä.
"En todellakaan tiedä. Nuo naiset ovat varmasti todella epätoivoisessa tilanteessa", hän vastasi, kääntäen katseensa takaisin televisioon.
"Mutta heidän ei pitäisi tehdä mitään, mikä tuntuu pahalta."

Aida ei ollut varma, miten muisto livahti takaisin. Toivottomuuden tunne, kuin selkä nurkkaa vasten, ajatukset samaan aikaan sumeina ja aivan liian äänekkäinä humisten.
Etkö rakasta minua enää? Etkö halua tehdä oloani hyväksi?
Hetkeen hän ei voinut hengittää. Sitten sviitin ovelta kuului koputus, ja hän pyrähti jaloilleen, melkein sotkeutuen peittoihin.
Aida oli helpottunut voidessaan työntää kärryn huoneeseen ja palata teeskentelemään, ettei mitään sellaista koskaan tapahtunut.

Eli hätkähti tapaa, jolla Aida pyrähti jaloilleen. Siinä oli jotakin... paniikinomaista. Niin kuin nainen olisi halunnut pois.
Ei kai hänen luotaan?
Vihreähippuisissa silmissä viipyi huoli, kun tämä palasi huoneeseen.

Aida vastasi hymyllä ja ojensi kärrystä tilatut annokset niiden tilaajille, ennen kuin kömpi takaisin lämpimään pesäänsä Elin ja Salomen välissä.
Kaikki oli hyvin.
"Onko sinulla reality-tv-ohjelmia, joita suosittelisit?" hän kysyi Salomelta, kun siemaisi vihreää terveyssmoothietaan.

Salome nousi istumaan, niin että saattoi poimia ranskanperunakorin syliinsä. Ranskalaiset olivat juuri sellaisia, joista hän oli haaveillut, kultaisia ja rapeita.
Hän tarjosi niitä myös Aidalle.
"Ei, valitettavasti olen katsonut hyvin vähän realityä. Mutta pidätkö telenoveloista?"

Aida pudisti päätään ja kosketti kiitollisena Salomen olkaa. Smoothie riittäisi tällä erää. Hän yritti olla maistamatta sen vienoa, kuvottavaa sävyä, joka taisi tulla pinaatista.
"En ole tainnut koskaan katsoa. Onko sinulla suosikkia?"

"Jane The Virgin on yllättävän hyvä parodia", Salome vastasi ennen kuin hörppäsi jääkylmää Fantaansa.
"Ja Tuhkimotarina on klassikko. Ne ovat sarjoja, joita katson, kun minulla on huono päivä."

Aida painoi nimet mieleensä, ja kun sai tyhjennettyä lasinsa, kurottui laskemaan sen yöpöydälle ja käpertyi takaisin Elin viereen, yrittäen olla häiritsemättä miehen ruokailua.
"Mitä Tuhkimotarinassa tapahtuu?"

Pizza oli siitä kiitollista ruokaa, että kun oli osaava, sen syömiseen tarvittiin vain yhtä kättä. Toisen käden saattoi hyvin kietoa naisystävän ympärille ja vielä silittää hellästi tämän käsivartta.
Sänky ei tuntunut enää naurettavan leveältä, vaan juuri sopivalta laiskaan iltapäivään.
Salome poimi kullanruskean ranskalaisen koristaan.
"Se kertoo Valentinasta, joka yrittää löytää onnensa. Hän on hirveän hyväsydäminen, mutta ei mahdu nykystandardien kauneuskäsitykseen. Hän rakastuu ihanaan Orestesiin ja... Sinun täytyy katsoa itse. Me voisimme katsoa sarjaa yhdessä, kun tulee seuraava vapaapäivä."

Aida vastasi kurottumalla painamaan suukon Salomen poskelle, ennen kuin vajosi takaisin Elin kainaloon.
Kaikki oli hyvin. Tässä hetkessä kaikki oli erinomaisen hyvin, ja se riitti.
Hän nojasi päänsä paremmin Eliä vasten ja hengitti miehen tuttua, lohdullista tuoksua. Tämä hetki riitti.

Lauantai 20. heinäkuuta 2019, ilta, The Majestic Theatre, New York, Yhdysvallat

Ihmismäärä, joka Salomea vastaan puski kun hän asteli kohti lipunmyyntitiskiä, ei ollut kovinkaan lupaava. Siitä huolimatta hän jatkoi päättäväisesti eteenpäin, korot lattiaa vasten vaimeasti kopisten.
Hän ei ollut malttanut olla käyttämättä hyödykseen tilaisuutta pukea uuden, oranssinkultaisen vintagemekkonsa, mutta hän oli arkeistanut sitä yksinkertaisella, valkealla neuleella.

Tungos oli valitettava. Jostain syystä puolet teatterikävijöistä illan loppuunmyydyssä näytöksessä luulivat olevansa ainoita, jotka keksivät tulla paikalle viime hetkellä. Silti väkeä virtasi tasaisesti teatterisaliin, joka täyttyi paikka paikalta.
Kun box officen työntekijä kuuli, mikä Salomen tilanne oli ja kuka nainen oli, tietävä pilke syttyi silmiin ja tämä pyysi jäämään odottamaan teatterin ylelliseen aulaan. Ehkä joku jättäisi tulematta.

Salome oli pettynyt, vaikka hän olikin osannut varautua. Pieni romantikko hänessä oli antanut hänen kuvitella, että asiat järjestyisivät varmasti itsestään, jos niin oli tarkoitettu.
Hän ei antanut pettymyksensä pilata oloaan, vaan suuntasi tutkimaan Phantomin fanitavaraa. Punainen, silkkinen ja ehdottoman turha ruusu houkutteli häntä huolestuttavasti.

Vähitellen jonot ehtyivät ja aula alkoi hiljetä. Viimeisetkin myöhässä olevat kiiruhtivat sisään ja nyreiden oppaiden johdolla teatterisaliin. Näytös oli valmiina alkamaan.
Hetken aula oli tyhjä ja hiljainen, box officea lukuun ottamatta. Teatterisalista tuntui huokuvan salaperäisyyden ja taian tunne.
"Salome", syvä, samettinen ääni kutsui. David, tai Kummitus, seisoi huomaamattoman oven luona. Viitta teki hartioista vielä leveämmät, ja tumma puku oli kirjailtu häkellyttävin yksityiskohdin. Hiuksia peitti taakse suittu, tumma peruukki ja kasvoja Kummituksen ikoninen, valkoinen naamio, jonka alta pilkotti maskeeraajan taidokas työ. Hän ojensi mustaan nahkahanskaan verhotun käden naista kohti.
"Tule kanssani."

Siinä vaiheessa Salome oli jo melkein luovuttanut.
Hän oli jo kietonut sormensa käsilaukkunsa hihnan ympärille ja alkanut henkisesti valmistautua siihen, että hänen olisi palattava hotellille, vaikka hän oli nimenomaan luvannut antaa Elille ja Aidalle kahdenkeskistä aikaa.
Sitten hän kuuli äänen.
Ja hänen sydämensä lakkasi lyömästä.
Tai siltä se ainakin tuntui. Hän tunsi olevansa kuin peilin läpi astuva Christine, kun hän vaelsi aulan läpi ovelle ja tarttui Phantomin - Davidin - käteen.
"Hei..."

Kummitus kosketti etusormella huuliaan, naamion osin varjostamat silmät lämpöä tuikahtaen. Hän kumartui painamaan suudelman naisen kämmenselälle ja johdatti tämän sitten mukanaan hämyisään henkilökunnan käytävään, joka kiemurteli lavasteisiin.
Hetkeä myöhemmin mies avasi oven pieneen, melkein lavan laidalla olevaan aitioon ja osoitti Salomelle penkkiä, joka jäi yleisöltä piiloon. Hän kosketti etusormella uudelleen huuliaan ja haihtui sitten äänettömästi varjoihin, sulkien oven takanaan.

Salome oli kiitollinen siitä, että saattoi vajota istumaan. Hänen sydämensä hakkasi ja jalat tuntuivat huterilta, ja hänen oli painettava kämmenensä hetkeksi rintakehälleen siltä varalta, että sydän ponkaisisi ulos.
Hän paloi halusta kertoa tästä jollekulle. Aidalle. Hän kertoisi tästä Aidalle huomenna.

Lavalla Oopperan kummitus oli alkanut. Nyt lavan tapahtumat todella olivat lähellä, ja vaikka näyttäytyivät enemmän sivulta kuin edestä, Salomella oli oiva näkymä kulisseihin, jossa lavasteita valmisteltiin ja näyttelijät odottivat merkkiään astua lavalle.
Teatterisavu maistui salaperäiseltä ja raskaissa esiripuissa viipyi muinainen tuoksu.
Music of the Night eli tänään.
Ja David eli maineensa mukaan: antoi kaikkensa tietäessään jonkun erityisen olevan yleisössä. David itse tosin oli kadonnut, ja paikalla oli vain raju ja arvaamaton Kummitus, jonka pyyteetön rakkaus, raivo ja mustasukkaisuus vuorottelivat tai sulautuivat yhteen.

Salomesta tuntui siltä, kuin hän olisi todella ollut osa musikaalin maailmaa. Niin kuin Raoul aitiossaam. hänkin ihaili teatterin tapahtumia.
Tosin hänen katseensa oli kiinnittynyt kummitukseen.
Ainakin niiltä osin kuin kyyneleiset silmät kykenivät ylipäätään kiinnittymään mihinkään. Hän oli sentään varannut mukaan erityisen ison pakkauksen nenäliinoja.

Kukaan ei näyttänyt hämääntyvän katsojasta aitiossa, jossa ei normaalisti näkynyt kasvoja. David oli kertonut tulijasta kollegoilleen.
Ja vihdoin Yön musiikin aika oli ohi.
Näyttelijät saapuivat loppukumarruksiin lauantai-illan täyden, seisten taputtavan yleisön eteen. Ensin ensemblen jäsenet, sitten näyttelijät, lopulta Raoul, sitten Christine ja muiden muodostamaa kujaa pitkin kattoa nostattavaan tunnelmaan itse Kummitus, joka kumarsi vaatimattomasti suosionosoituksille ja nosti sitten kolkegoitaan sekä orkesteria esiin.

Salomen käsiä särki siinö vaiheessa, kun turvaesirippu laskeutui alas, ja yleisö alkoi virrata ulos salista. Ja hänen silmänsä olivat itkun punaisiksi muuttamat.
Mutta ainakin hänellä oli kaunis mekkonsa.

Yksi teatterin henkilökunnasta tuli hakemaan Salomea hetkeä myöhemmin, silmäillen uteliaana naista, joka oli saanut erityiskohtelua.
"Stage door on täällä", nainen esitteli kadunvartta.
"David lupasi tulla pian." Ovella odotti jo joukko teatterifaneja, suurimmalla osalla jonkinlainen lahjapussi tai ainakin ohjelma ja sharpie käsissään. Nopeimmat ensemblen jäsenet pyrähtelivät jo ulos ovesta.

Salomesta tuntui, ettei hänen sydämensä rauhoittuisi enää koskaan. Se sykki edelleen kiivaana, ja syke vain kiihtyi, kun hän liittyi stage doorilla odottajien sekaan.
Hän vain olisi se, jonka David veisi yöksi kotiinsa.
Ajatus kutkutti vatsanpohjassa.

Näyttelijöitä, orkesterin jäseniä ja muita teatterin työntekijöitä virtasi ovesta tasaisin väliajoin.
Vihdoin myös David harppasi ulos lämpimään kesäyöhön, hiukset pois kasvoilta pyyhkäistynä ja samaan, oranssiin samettipikkutakkiin pukeutuneena, jonka hän oli vetänyt ylleen aamupäivällä.
Hän otti vilpittömän kiitollisena vastaan ojennettuja lahjapusseja ja rasioita, punaisia ruusuja ja paketoituja piirroksia, vaikka kädet olivat loppua. Hän otti yhteiskuvia, etenkin punehtuneiden japanilaistyttöjen kanssa ja halasi lämpimästi odottajia, joista useampi vajosi ystäviensä sekaan sydäntään painellen.
Sitten hän huomasi Salomen ja kiersi paikoin kassien kirjoman käsivarren naisen hartioiden ympärille, kutsuen tämän mukaansa kohti suurempaa katua.
"Kiitos, kun tulit. Piditkö showsta?"
Heidän takanaan paikalla hyörinyt joukko jäi supisemaan kiivaasti.

Salomen sydän alkoi hakata kiivaammin, kun hän näki Davidin, tai ehkä se pysähtyi, nykyään oli vaikea sanoa.
"Sinä olit jumalainen", hän vastasi ja nautti käsivarren painosta harteillaan.

David naurahti käheästi ja kumartui painamaan suukon Salomen hiuksiin heidän kävellessään. Hän nosti kättään taksille ja avasi sen takaoven sitten naiselle.
"Sinun jälkeesi - jos olet tulossa luokseni?"

Salome huomasi toivovansa, että tämä olisi hänen tavallista elämäänsä. Arkea Davidin rinnalla.
Älä ole hölmö.
Kysymys sai hänet kehräämään naurusta.
"En valikoinut alusvaatteitani puolta tuntia vain istuakseni teatterissa, niin ihana kuin show onkin."

"Oh", David naurahti yllättyneenä ja katsahti Salomen mekkoa. Oliko se sama kuin mieleenpainuvassa yöpuhelussa?
"Olet hyvin kaunis. Toivoin, että maltan ihastella vaivannäköäsi", hän huokasi, kun taksi lähti kohti hänen kotiaan.

Tummat silmät siristyivät hymystä.
"Ehkä minun täytyy pitää sinulle näytös ensin", hän totesi viatonta sävyä tavoitellen.
"Niissä on ranskalaista pitsiä."

David oli hetken hiljaa, tuntien kuuman sisällään.
"Se olisi hyvin miellyttävää", hän totesi paljastavaa käheyttä äänessään. Mies maksoi kärsimättömästi taksikuskille auton pysähtyessä ja auttoi Salomen ulos. Käsi lepäsi naisen selällä, kun hän saattoi tämän ylös portaita ja hämärään asuntoonsa.

Käheys teki Salomen onnelliseksi. Edes hetken David tunsi jonkinlaista kaipausta häntä kohtaan. Tämä olisi ihanaa niin kauan, kuin tätä kestäisi, hän muistutti itseään.
Hän asteli edeltä hämärään asuntoon ja kiepahti katsomaan miestä.
"Oletko nälkäinen?"

David astui ulos ruskeista nahkakengistä ja hillitsi halunsa siepata Salome syleilyynsä.
Hänelle oli lupailtu näytöstä. Hänen pitäisi malttaa arvostaa sitä.
Mies nyökkäsi ja vajosi istumaan sänkynsä laidalle, katse Salomeen nauliutuneena.

Salome tunsi vatsanpohjansa kutkuttavan.
"Mitä sinä haluaisit?" hän kysyi, samalla kun alkoi napittaa neuletakkiaan auki.

Hymy nykäisi miehen suupieliä.
"Kolme arvausta", hän ehdotti naurahtaen ja pujottautui ulos samettisesta pikkutakistaan. Se ja stage doorilta saadut tuliaiset levisivät huolettomina eteiskomeron oven eteen. Kissat nuohosivat sängyllä hänen ympärillään.

"Vai kolme", Salome hymähti. Hän oli aikeissa riisua korkonsa, mutta tuli toisiin ajatuksiin. Ne saivat hänen valitettavan lyhyet säärensä näyttämään pidemmiltä.
Sen sijaan hän riisui neuleensa.
"No, ehkä kaipaat englantilaista aamiaista tähän aikaan yöstä."
Hän vei kätensä avaamaan pukunsa vetoketjua.

"Ehkä", David vastasi ja seurasi kiinteästi Salomen käsiä. Kaunis puku, oliko hän kiittämätön halutessaan vain nähdä, mitä sen alla oli?
Toinen käsi rapsutti hajamielisesti Momon niskaa, ja toinen siirtyi avaamaan hänen paitansa nappeja.

Salome avasi pukunsa vetoketjun hitaasti ja pujottautui siitä ulos. Hän laski puvun hellästi käsistään persikanoransseissa alusvaatteissaan. Hän oli ostanut jopa stay up-sukat vain iltaa varten.
"Tai ehkä himoitset pannukakkuja nyt, kun olemme Yhdysvalloissa."

"Voi olla", David vastasi käheästi, katse paljastuneella keholla vaeltaen. Alusvaatteet olivat kauniit, sen hän myönsi. Mutta hän halusi niiden alle.
Oma paita tipahti lattialle ja veri paloi suonissa.

Salome ei pitänyt kiirettä astellessaan Davidin luo, korot yhä kopisten.
"Vai tekisikö sinun mielesi sittenkin jotain eksoottisempaa?"
Hän tarttui miehen käteen ja vei sen lantiolleen.
"Kokeile, miten pehmeän pitsiä."

Se oli pehmeää. Lantion iho oli vielä pehmeämpää. David tunnusteli sitä sormillaan, piirsi pitsin reunaa ja siirtyi sitten vatsan iholle.
Hän houkutteli Salomea lähemmäs, jotta saattoi painaa myös huulensa vatsan iholle.
"Se on jo parempi arvaus", hän myönsi käheästi ja näykkäsi pehmeää ihoa.

Salome veti syvään henkeä ja upotti sormensa Davidin hiuksiin.
"Ne ovat myös mukavat riisua. Pehmeää kangasta. Haluatko kokeilla?"

David halusi. Hän tarttui alushousuihin ja ujutti ne naisen jalasta, nousten sitten ylös ja kiepauttaen Salomen selälleen sängylle. Hän kumartui alas suutelemaan vatsaa ja valui sitten kyykkyyn sängyn reunalle, kun suudelmat vaelsivat alas.

Voi taivas.
Salomen sormet etsivät otetta Davidin hiuksista samalla kun hän tunsi menettävänsä otteen tilanteesta. Hän muisti taas, kuinka mies oli kutsunut häntä mukaansa, ja sänky tuntui keikahtavan hieman.

David hamusi ihoa huulillaan, pidellen naisen jalkoja hellästi otteessaan. Pitsiset somisteet olivat kauniita ja hän tunsi huonoa omaatuntoa arvostuksensa puutteesta, sillä hän vain halusi Salomen.

Salome ei ollut pahoillaan. Kaikkea muuta. Ei ollut mitään syytä, miksi lahja olisi pitänyt pitää papereissa, vaikka paperi olisikin ollut kaunis.
Oli kulunut hyvin pitkään siitä, kun kukaan oli huomioinut häntä tällä tavalla.
"David..."

"Mitä?" David kysyi vetäen henkeä ja nosti toisen jalan leveälle olkapäälleen, punoen sormensa Salomen toiseen käteen.

"Tuntuu vain hyvältä", Salome vastasi hieman hengästyneenä. Hän antoi itsensä taas hetken kuvitella, millaista olisi jakaa vuode pysyvästi.
Mutta David ei varmasti kaivannut sellaista, hän muistutti itseään.

David soi naiselle hymyn, joka sai meripihkaiset silmät palamaan lämpiminä. Hän haki paremman asennon sängyn vierelle ja jatkoi, muistuttaen itseään siitä, että heillä ei ollut kiire. Nyt heillä oli koko yö.

Ehkä Salomen olisi pitänyt yrittää hillitä itsensä paremmin. Käyttäytyä vaikeasti tavoiteltavasti ja miellytettävästi.
Ei hänestä kuitenkaan ollut siihen, vaan mielihyvä pyyhkäisi hänen ylitseen, ja hän antoi sen tehdä niin.

David kohottautui ylemmäs, hamuten naisen vatsaa huulillaan ja nosti tämän paremmin sängylle. Hän riisui korkokengät naisen jaloista, tiputtaen ne lattialle ja vetäen Salomen syliinsä, siirtyen hamuamaan naisen kaulaa.

Siinä meni se lisäpituus sääriin, Salome ajatteli, muttei kyennyt olemaan haikea.
"Sinä olet jumalainen mies", hän kehräsi, sormet vaaleanruskeisiin hiuksiin upoten.

"Niinkö?" David kysyi naurua ja paljastavaa käheyttä äänessään. Kädet vaelsivat naisen keholla. Hän ei välittänyt säärten pituudesta.

"Mm", Salome myönsi.
"Kun tulit hakemaan minua aitioon... Meu deus, en tiedä, kuinka pystyin päästämään sinut lavalle."

Rintakehä hytkähti naurusta, kun Davidin käsi siveli naisen reittä ja sitä peittävää sukkaa.
"Miksi niin?" hän kannusti huulet kaulaa ja korvankehteä hamuten.

Salomen oli varsin vaikea keskittyä muodostamaan koherentteja ajatuksia.
"Olit ihan mielettömän haluttava", hän vastasi.
"Niin kuin nytkin."

David hyrähti Salomen kaulaa vasten ja avasi toisella kädellä housunsa, mikä helpotti kuumaa hänen sisällään.
Sitten hän suuteli Salomea suulle, ensin pehmeästi, lopulta nälkäisenä ja kurotti naisen yli yöpöydän laatikkoon hakemaan ehkäisyn.

Salome huomasi, että pelkkä laatikon avautumisesta kuuluva ääni sai hänet malttamattomaksi. Jos he jakaisivat kodin, toimisiko ääni edelleen?
Älä mene asioiden edelle.
Hän vastasi suudelmaan yhtä nälkäisenä.
"Haluan sinua..."

David hengitti syvään ja nousi ylös, jotta saattoi riisua housunsa ja kiivetä alastomana naisen vierelle. Hän repäisi pakkauksen auki hampaillaan, viritti sen kärsimättömänä paikalleen ja nykäisi Salomen sitten varmoin käsin lähemmäs itseään. Hän kohotti naisen lantiota, kumartui suutelemaan rinnan pehmeää ihoa ja painui lähelle.

Salome toivoi, että hänellä olisi ollut kärsivällisyyttä ihailla Davidin alastonta vartaloa. Mutta hän oli kärsimätön, niin kärsimätön, että jo pelkkä kosketus sai hänet voihkaisemaan. Hänen valitettavan lyhyet säärensä olivat juuri sopivat kietoutuessaan Davidin ympärille.

David halasi Salomen syliinsä hakiessaan kiihtyvää, nälkäistä, nautinnosta humaltuvaa rytmiä. Huulet vaelsivat paikoin pehmeällä iholla, kädet pitelivät naista oikeassa asennossa.

Hetken Salome saattoi kuvitella, että kyse ei ollut vain tästä yöstä, tästä ja muutamasta muusta. Kun Davidin nimi muuttui huokauksiksi hänen huuliltaan, hän saattoi todella uskoa niin.
Hänen huulensa hamusivat suudelmaa.
Joanna
Harva asia oli viehättävämpi kuin hänen nimeään huokaava nainen. David vastasi syvään suudelmaan eikä välittänyt naapureistaan. Rakasteluun ei kuulunut murehtiminen siitä, kuka voisi kuulla.

Salome ei uhrannut naapureille ajatustakaan. Ei varsinkaan siinä vaiheessa, kun mielihyvä pyyhkäisi hänet mukaansa.
Naapurit tiesivät siitä aivan varmasti.

Jälkeenpäin David lojui selällään, peitto osittain jaloillaan ja muuten häpeilemättömän alastomana, Salome kainalossaan. Kahden esityksen päivä, ja intohimoinen rakastelu, olivat tehneet kehosta raskaan ja miellyttävän unisen. Hän kuitenkin painoi hellän suukon Salomen hiuksiin, ennen kuin antoi silmiensä painua kiinni.

Salome valvoi tovin pidempään. Ei siksi, ettei hän olisi saanut unta, vaan koska hän ei halunnut nukkua.
Hän halusi ottaa irti jokaisen sekunnin, jokaisen hetken, jonka voimakas käsivarsi halasi hänet lämpimään kylkeen. Kun hän ei ollut yksin.
Lopulta uni kuitenkin vei hänet.

* * *

Kun Salome aamulla heräsi, hän kuvitteli hetken kaiken olleen unta. Mutta räpytellessään silmiään auki hän tunsi lämpimän kehon vierellään.
Hymy kohosi naisen huulille. Olisipa hän osannut valmistaa jotain herkullista aamiaiseksi.

David oli kierähtänyt yöllä vatsalleen ja halannut tyynyn päänsä alle. Kesän lämpö oli saanut miehen potkimaan lakanan jalkoihinsa ja nyt pakarat paistattelivat paljaina aamuauringossa sikeän unen nostaessa selkää rytmikkäästi. Toinen kissa oli kerällä miehen tyynyllä.

Salome toivoi, että olisi voinut herättää Davidin aamupalan tuoksulla. Hänen tapauksessaan se olisi kuitenkin tarkoittanut palaneen käryä, joten hänen oli keksittävä jotain muuta.
Hän nousi varovasti istumaan ja juoksutti sormenpäitään leveällän selällä. Sitten hän kumartui painamaan suudelman miehen niskalle.

David liikahti unisesti ja raotti sitten silmiään, jotka pehmenivät hymystä.
"Huomenta", hän tervehti hieraisten toista silmäänsä ja ojensi kätensä sivelemään Salomen kylkeä.
"Nukuitko hyvin?"

Salome hymyili silmät siristyen.
"Kuinka olisin voinut nukkua mitenkään muuten?" hän kysyi, kun kumartui jatkamaan niskan suutelua.
"Huomenta."

Davidin suupieli nykäisi ja hän katseli raukeasti aamuauringossa kylpevää asuntoa nauttiessaan suudelmista niskallaan.
"Onko sinulla vapaa päivä tänään?"

Salome siirsi suudelmiaan, niin että saattoi näykätä Davidin korvaa.
"Minua kaivataan töihin myöhemmin tänään. Ei kuitenkaan aivan vielä."

"Mitä haluaisit siis tehdä?" David kysyi ja nautti näykkäisyn lähettämistä väreistä selässään. Hänen kätensä valui kyljeltä reidelle.

"Jaa."
Salome näykkäsi korvaa uudelleen.
"Voisin tehdä sinulle aamupalaa. Mutta se olisi kamalaa."
Hänen sormensa vaelsivat miehen alaselälle. Meu deus hän rakasti Davidin selkää.
"Joten voisin hemmotella sinua jollakin toisella tavalla."

"Kerro toki lisää", David kannusti häivähdys käheää naurua äänessään. Se kuulosti... Hyvältä. Toki aamiainen oli tärkeä, mutta hän voisi hakea heille jotain myöhemmin.

Salome tutki Davidin silmiä.
"Voisin myös näyttää", hän ehdotti.
"Jos käännyt selällesi, querido."

David kohotti kulmaansa, mutta kierähti selälleen, häpeilemättä alastomuuttaan ja katsahti Salomea uteliaisuutta, lämpöä ja edellisen yön muiston kuumaa meripihkaisissa silmissään.

Salome antoi itselleen hetken aikaa jumaloida Davidin paljasta vartaloa myös tästä kulmasta. Sitten, yhtä alastomana, hän kipusi hajareisin miehen ylle ja kumartui suutelemaan tämän huulia.

Kädet etsiytyivät automaattisesti Salomen lantiolle, silittivät sen kaarta arvostavin sormenpäin. David vastasi suudelmaan ja tunsi aamun rauhan miellyttävänä raukeutena suonissaan, vaikka sanaton lupaus kuumensikin hänen vertaan.
Hän oli kaivannut toisen ihmisen vierestä heräämistä, ei vain omille teille lähtemistä, vaan läheisyyttä.

Ainakaan David ei työntänyt häntä pois luotaan. Se teki Salomen onnelliseksi. Jos heillä olisi vain tämä aamu, ainakin se voisi olla hyvä.
Hitaasti hän antoi suudelmiensa valua miehen kaulalle. Käsi silitti tämän kylkeä.
"Nukuitko sinä hyvin?"

David kuljetti sormiaan Salomen tummissa hiuksissa ja sulki silmänsä, kun kosketus vaelsi hänen ihollaan ja huulet lähettivät lämpimiä väreitä alas selkää.
"Mainiosti", mies lupasi ja hätisti lempeästi punatabbyn kollin kauemmas.

Se oli hyvä. Todella hyvä. Se tarkoitti, että Davidin oli hyvä olla hänen seurassaan, eikö niin?
Salome antoi suudelmiensa siirtyä alemmas rintakehälle, samalla kun sormet siirtyivät siluttämään miehen vatsaa.

Davidin sormet kulkivat tummien hiusten lomassa ja vaikka hän yritti muistuttaa itseään olemaan herrasmies, joka ei vaatisi mitään, hänen kehonsa ei ollut samaa mieltä kuuman tunteen kasvaessa ja valuessa alas kosketuksen myötä.

Salome ei kaivannut herrasmiestä. Hän kaipasi miestä, joka hullaantui hänen kosketuksestaan.
Käsi valui yhä alemmas, kunnes saavutti kohteensa.
"Millaisia unia näit?"

Muistot unista ja rehellisyyden nimissä muutkin koherentit ajatukset hajaantuivat kosketuksen myötä. David huokasi syvään, haki päälleen mukavamman asennon tyynyltä ja nautti kosketuksesta.
"Luultavasti elin uudelleen viime yötä, entä sinä?"

Oli ihanaa nähdä Davidin nauttivan. Se täytti myös Salomen lämpimällä onnella.
Hän saattoi tehdä edes jotakin.
"Uneksin sinusta", hän vastasi, kun vetäytyi kauemmas voidakseen antaa suudelmiensa siirtyä rintakehältä vatsalle.

David katseli Salomea lämpöä silmissään ja silitti naisen hiuksia.
"Mitä minä tein unessasi?" hän kannusti.

Silitys tuntui niin hyvältä, että hetken Salomea melkein itketti.
"Olit oma, jumalainen itsesi", hän vastasi ja näykkäsi vatsan ihoa.
"Loikoilimme sängyssä kun lämmin tuuli keinutti verhoja."

David huokasi ja sulki hetkeksi silmänsä.
"Vai jumalainen itseni", hän myhäili käheyttä äänessään.

Salome äännähti myöntävästi ja pukkasi samalla hellästi punaturkkisen kissan kauemmas.
Sen enempää hän ei sanonut, sillä valui suudelmineen vatsalta vielä hieman alemmas.

David huokasi uudelleen, nyt melkein voihkaisten, kun keho janosi lisää. Hän antoi sormiensa vaeltaa hellinä Salomen hiuksissa.
"Taivas kun tuntuu hyvältä", hän huokasi käheästi. Se todella tuntui.
Moni naisista, jotka jakoivat yön tai muutaman hänen kanssaan, halusivat hemmotella häntä ja heikkona, yksinäisenä miehenä hän ei estellyt, vaikka ele tuntui kopioituneen pornosta, jota naiset eivät koskaan tunnustaisi katsovansa. Elleivät luulleet sen kiihottavan miestä. Mutta Salomessa oli jotain vilpitöntä ja aitoa, joka teki eleestä intiimin.

Davidin sanat saivat kylmät väreet juoksemaan Salomen selkää pitkin.
Meu deus, hän toivoi, että olisi osannut kokata. Hänen pitäisi opetella. Hän halusi ruokkia Davidia.
Nyt hän saattoi keskittyä edes tähän.

Kun David tunsi lipsuvansa kohti mielihyvän huippua, hän työnsi Salomen varovasti kauemmas. Silmissä viipyi kuumeinen hehku.
"Tule tänne", hän vetosi karheasti, "haluan rakastella kanssasi."

Lyhyen hetken Salome pelkäsi, että oli mennyt liian pitkälle. Ehkä David ei olisikaan halunnut tällaista, ei näin pian.
Mutta sitten hän kuuli karhean äänen ja tunsi melkein huimausta. Hän kipusi ylemmäs ja kumartui suutelemaan Davidin huulia.
Hän ei luottanut ääneensä.

David vastasi suudelmaan ja hetken oli niin malttamaton, että harkitsi vain vetävänsä naisen lähelleen.
Mutta täytyi olla vastuullinen. Hän murahti hakiessaan yöpöydän laatikosta ehkäisyä ja kiepautti Salomen alleen. Viritettyään suojan kärsimättömästi paikalleen, hän halasi naisen otteeseensa ja painui nälkäisesti lähelle.

Salome olisi unohtanut ehkäisyn täysin. Se olisi ollut paha juttu, varsinkin kun hän oli jättänyt pillerireseptin uusimatta eronsa jälkeen.
Miten typerää.
Onneksi hän unohti typeryytensä kietoessaan jalkansa Davidin ympärille.

David hamusi huulillaan Salomen kaulaa, kun haki työntöihin kiihtyvää rytmiä, joka samaan aikaan tyydytti nälkää ja ajoi häntä hulluksi.
Sänky kopsui seinää vasten, mutta hän ei välittänyt.
Kissat tuijottivat heitä oranssista nojatuolista rävähtämättöminä.

Salome oli jo hyvin lähellä huippunaan, kun hän sattui vilkaisemaan kissoja. Jokin niiden rävähtämättömässä katseessa sekoitti hänen rytmissä. Hän voihkaisi ja hamusi sitten suudelmaa Davidin huulilta päästäkseen takaisin heidän kuplaansa.

David katsahti kissoja ja kosketti sitten Salomen poskea. Hän vastasi suudelmaan ja hamusi hetken naisen huulia hellänä, rauhoittavana, ennen kuin kohottui paremmin käsiensä varaan ja haki rytmiä uudelleen, auttaakseen heidät molemmat odotettuun huippuun.

Salome oli hyvin onnellinen siitä, että saattoi unohtaa tuijotuksen ja keskittyä sen sijaan Davidiin. Ei mennyt pitkään, kun jo kerran karannut mielihyvän aalto sai hänet kehräämään miehen nimen tahtiin.

Vanha, yksinäinen mies ei kestänyt kauempaa. Miellyttävä raukeus seurasi nautintoa ja hän valahti selälleen Salomen viereen, iho kuumaa hohkaen ja silmät kiinni painuen.

Salome tunsi raukean hellyyden leviävän kehoonsa. Hän kierähti kyljelleen ja vei toisen kätensä silittämään Davidin rintakehää. Jumalaista rintakehää.

David vastasi raukealla hymyllä raottaen silmiään ja veti Salomen kainaloonsa, painaen suukon naisen hiuksiin.
Hän oli kaivannut tällaisia sunnuntaita.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Salomella oli kotoisa olo. Hän käpertyi Davidin kainaloon ja painoi nenänpäänsä tämän kaulataipeeseen.
"Tuoksut ihanalta."

David naurahti käheästi ja silitti Salomen selkää. Ikkuna oli raollaan ja päästi sisään tuulenhenkäyksen, joka muistutti kolmessakymmenessä kieppuvasta lämpötilasta.
"Niin sinäkin."

"Minulla on uutta hajuvettä", Salome myönsi. Pieni pullollinen aitoa hajuvettä, jonka hinta oli hirvittänyt häntä.
"Ostin sen Pariisista."

David nuuhkaisi Salomen kaulaa.
"Sekin on viehättävä, mutta pidän siitä, miltä sinä tuoksut", hän totesi huulet ihoa vasten.

Salome nauroi pehmeästi ja ojensi kättään sipaistakseen Davidin hiuksia.
"Oli ihana herätä aamulla vierestäsi."

David vastasi painamalla suudelman naisen kaulalle ja kierähti sitten paremmin selälleen.
"Minun olisi parasta hakea meille aamiaista", hän totesi vääntäytyen istumaan ja riisuen paikalleen jääneen ja nyt epämukavaksi käyneen ehkäisyn samalla, kun kömpi sängystä.

Salome ei ollut valmis vielä nousemaan. Hän oikaisi itsensä paremmin sänkyyn ja katseli Davidia häpeilemättä.
"Voisinpa väittää osaavani kokata. Mutta en osaa."

"En osaa minäkään, ja sen jälkeen, mitä tein Lizzielle, on parempi etten edes yritä", David totesi päätään puistaen ja lakkasi hetkeksi hengittämästä, kun yllätti itsensä vihlovalla viillolla sydämeen.
"Käyn vain pikasuihkussa ja sitten lähikahvilassa, en viivy kauaa."

Salome oli aistivinaan jotakin, ja hetken häneen sattuu Davidin puolesta. Hän nousi ylös vuoteesta, asteli miehen taakse ja kietoi käsivartensa halaukseen tämän ympärille.
"Ei ole kiirettä."

David kosketti Salomen käsivartta ja antoi naisen viipyä takaperisessä halauksessa kiireettömän tovin, ennen kuin irrottautui lempeästi ja painoi suukon tummiin hiuksiin.
"Ansaitsemme aamiaista", hän muistutti, ennen kuin suuntasi keittiön kautta kylpyhuoneeseen, varistaen matkalla lisää naksuja kissojen ruokakuppiin.

Davidin ollessa suihkussa Salome etsi itselleen häpeilemättä yhden miehen paidoista, jonka kaulusta hän nuuhki hetken.
Hän lähetti myös Aidalle viestin, jossa toivotti hyvää huomenta ja muistutti, että he näkisivät taas pian.

Kun David palasi hakemasta aamiaista - Starbucksin kahvia Salomelle, kroisantteja ja muffinsseja - hän kiinnitti huomiota naisen vaatetukseen eikä voinut olla hymyilemättä.
"Ole hyvä", hän totesi ojentaen tuomisiaan ja poimi eilisen paidan lattialta.
"Hetkinen, ompelitko sinä tähän napit takaisin?"

Salome otti tuomiset riemastuneesti vastaan ja palasi niiden kanssa sänkyyn. Hän voisi vaihtaa Davidin lakanat ennen lähtöään, mikäli murustaisi.
"Ompelin. Se on laadukas paita."

"Olet hämmästyttävä", David totesi yllättyneenä. Salome oli ommellut nappeja hänen paitaansa täysin omasta aloitteestaan. Hän napsautti vedenkeittimen päälle ja istahti sängylle.
"Kiitos."

Salome naurahti häkeltyneenä samalla kun kaivoi itselleen croisantin.
"Ei siinä ole mitään ihmeellistä. Olen ommellut nappeja viisivuotiaasta. Mutta ole hyvä."

David todella taisi olla harvinaisen kädetön, hän pohti. Hän katseli paitaa häkeltyneenä ja nousi sitten ripustamaan sen kunnioittavasti henkariin.
"Mitä yleensä syöt aamiaiseksi?"

Salome oli upottanut hampaansa ihanaan, rapeakuoriseen croisanttiin.
"Nykyisin lähinnä myslipatukoita tai terveysjuomia, mitä tahansa nopeaa. Meillä on kiireinen aikataulu. Kaipaan hitaita aamuja."

"Luulisi, että saat pyytää sellaisia", David totesi vajoten takaisin sängylle ja kellahtaen selälleen t-paitaan ja farkkuihin pukeutuneena.
"Eihän sinun tarvitse koko päivää töissä olla?"

"Aidaa ei haittaisi, vaikka pitäisin vapaapäiviä jatkuvasti", Salome vastasi.
"Mutta en voi tehdä sitä hänelle. Hän tarvitsee minua, katsos."

"Niinkö?" David kysyi ja kääntyi kyljelleen, ojentaen kätensä Salomen reidelle.
"Mitä tarkoitat?"

Kosketus tuntui hyvältä.
"Hänellä on kamalan tiukka aikataulu ja kamalan tiukka manageri. Haluan suojella häntä."
Ja sitten olivat fanit. Jotka olivat alkaneet muuttua pelottaviksi.

David hymyili ja veti tyynyn päänsä alle.
"Olet herttainen. Millä tavalla suojelet häntä?"

Salome tunsi punehtuvansa mielihyvästä.
"Aidalla on kammottava aikataulu. Yritän järjestää hänelle vapaata aikaa edes hieman. Ja varmistan, että hän ehtii syödä."

"Se kuulostaa tärkeältä", David vakuutti. Salome varmasti oli tärkeä Aidalle.
"Mutta saat ottaa myös vapaata. Eikös Elikin kulje hänen kanssaan?"

Salome nyökäytti päätään.
"Se on tärkeää. Haluan, että hän on onnellinen."
Hänen kulmansa kurtistuivat.
"Kulkee. En vain halua epäonnistua taas."
Kipsattu käsi liikahti.

"En todella usko, että olisit epäonnistunut", David vakuutti.
"Onko Aida ilmaissut, että olisit?"

Salome pudisti päätään.
"En saa sitä iltaa mielestäni", hän totesi ja irvisti.
"Hänelle olisi voinut käydä huonosti."

"Mitä silloin siis tapahtui? Menitte ulos ja ihmiset innostuivat liikaa?" David varmisti ja katseli Salomen kasvoja makuulta.

"Niin", Salome vastasi ja poimi samalla muffinin käteensä.
"Minun olisi pitänyt ennakoida paremmin."

"Sehän on turvamiesten tehtävä, ei sinun", David vetosi rauhoittaen.
"Olen varma, ettei hän ole sinuun tyytymätön."

"Minä olen itseeni tyytymätön", Salome puhahti, mutta kumartui sitten suukottamaan Davidin otsaa.
"Olen pahoillani, puhutaan vain jostain muusta. Kerro minulle jotain itsestäsi."

"Ei, haluan kuulla murheitasi", David protestoi.
"Miksi vaadit itseltäsi niin paljon? Ei sinun tarvitse olla täydellinen."

"Ei tarvitsekaan."
Salome mursi muffinista palasen ja tarjosi sitä Davidille.
"Mutta Aidaan olisi voinut sattua."

David otti palan vastaan huulillaan, koskettaen Salomen sormia.
"Mutta kenelle tahansa voi sattua jotain, vaikka omassa kylpyhuoneessa." Tai auton ratissa.

Salome irvisti.
"Minä sain kerran aivotärähdyksen, kun liukastuin suihkussa", hän myönsi. Se oli ollut noloa. Ja turhauttavaa. Silloin hän oli miettinyt vain töitä.

"Ei kai ole sinun vastuusi syyttää itseäsi kaikista vahingoista ja onnettomuuksista?" David kysyi.

"Sen ei pitäisi olla kenenkään vastuu."
Salome söi loput muffinssista ja kellahti Davidin vierelle.
"Millä tavoilla minä voisin hemmotella sinua, querido?"

"Sinä hemmottelit minua kylliksi", David vakuutti rauhoittaen.
"Syytätkö itseäsi vielä?"

Salome tuhahti.
"Sellainen käsite kuin kylliksi hemmottelu on kuvitelmaa!" hän huomautti. Se koski kaikkia hänen rakkaitaan.
"Siitä, mitä Aidalle tapahtui? Syytän."

David kohotti kulmaansa hymyä silmissään. Hän luultavasti jakoi saman filosofian, eikä kieltämättä pahastunut hemmottelusta itsekään.
"Onko siitä hyötyä? Että syytät itseäsi?"

Salome puhahti.
"Ei sitten niin minkäänlaista", hän vastasi suoraan.
"Mutta tuntuu, että minun on vellottava syyllisyydestä."

"Miksi?" David kysyi lempeyttä meripihkaisissa silmissään ja haki mukavamman asennon tyynyn kanssa.

"Minä olen katolilainen", Salome vastasi hetkeäkään epäröimättä.
"Syyllisyys on iskostettu minuun jo äidinmaidossa."
Hän laski tyhjän kahvikupin yöpöydälle ja kellahti Davidin viereen.

David naurahti kumeasti ja kierähti paremmin selälleen, katsellen kattoa. Henley päätyi kiehnäämään nopeasti hänen rinnalleen, vaeltaen sen yli häntä pystyssä.
"Mistä muusta kannat syyllisyyttä?"

"Mistä minä en kantaisi. Olen katolilainen."
Salome kohottautui kyynärpäänsä varaan.
"David, jonakin aamuna minä kokkaan sinulle aamiaista."

Davidin suupieli kohosi hymyyn ja hän kallisti päätään katsellen naista. Vaaleanruskea suortuva valahti otsalle ja hän puhalsi sitä pois.
"Mitä ajattelit kokata?"

Salome vei kätensä silittämään hiussuortuvaa pois Davidin otsalta.
"Mikä on lempiaamupalasi?"

"Taidan olla hyvin huono syömään aamiaista, koska vuorokausirytmini on mitä on", David myönsi.
"Tee? Pidän teestä." Ainakaan se ei olisi liian kunnianhimoista, eikä hän antanut itsensä palata sunnuntaihin, jotka oli viettänyt Lizzien kanssa, lojuen sängyssä ja tehden aamiaista yhdessä.

Salome kurtisti kulmiaan.
"Ei se käy. Minä osaan jo keittää teetä. Entä päivällinen? Tai lounas?"
Hän alkoi innostua.
"Tehdäänkö sopimus?"

"Millainen sopimus?" David kysyi ja upotti sormet tuuheisiin, vaaleanruskeisiin hiuksiin, sukaisten niitä pois kasvoiltaan.
Henley asettui kerälle hänen vatsalleen, vihreät silmät heitä tarkkaillen.

Salome oli hetkeksi unohtua katselemaan kissaa ja miestä.
"Minä kokkaan sinulle jokin päivä", hän selitti.
"Ja sinä voisit silloin laulaa minulle jotakin."

David nauroi.
"Vai niin", hän totesi silittäen kissan silkkistä, noenmustaa turkkia ja katsahti Salomea.
"Mitä haluaisit minun laulavan sinulle?"

Salome toivoi hetken, että olisi voinut olla yksi Davidin kissoista.
"Jotakin portugaliksi tai espanjaksi", hän haastoi ovelasti hymyillen.

"En ole tainnut koskaan esiintyä niillä kielillä", David myönsi katsellen naisen tummia silmiä.
"Tuntemani aariatkin ovat italiaksi tai saksaksi."

"Minäkään en ole koskaan kokannut", Salome huomautti.
"Joten se on täydellinen sopimus!"

David hymyili puolittain.
"Joskus laittaessani ruokaa minulla oli tapana laulaa oopperaa", hän totesi.
"Ruoka ei ollut kummoista, mutta Nessun Dorma kuulostaa hyvältä keittiössä."

"Minä en ole koskaan kuullut sitä keittiössä", Salome myönsi naurahtaen.
"Olen varma, että nauttisin."

Suupieli nykäisi.
"Suosittelen ensisijaisesti oopperataloa tai suurta konserttia, mutta se tuo aivan toisenlaisen tunteen pastan keittämiseen."

"Eikö keittiö olisi intiimimpi?" Salome kysyi, pilkahdus tummissa silmissään.
"Vaikka ei minua haittaisi oopperatalokaan."

"Onhan se", David myönsi.
"Saa nähdä, päädynkö työskentelemään enemmän oopperan parissa sopimuksen jälkeen."

"Pitäisitkö siitä?" Salome kysyi. Hänen kulmansa kurtistuivat.
"Minun on vaikea kuvitella Oopperan Kummitusta ilman sinua."

"Teatteri on sydämeni, mutta se on raskasta. Olen vanha ja raihnainen", David huokasi hymyillen.
"Selvästi minäkään en pääse kauas tästä roolista. En ole varma, mitä tekisin, jos he tarjoaisivat minulle jatkoa ensi vuonna."

Salome nipisti Davidin poskea.
"Sinä et ole vanhaa ja raihnaista nähnytkään", hän vakuutti ja tunsi huolen vihlaisevan vatsaansa, kun David puhui jatkosta.
"Haluaisitko jäädä New Yorkiin?"

"En tiedä. Tällä alalla ei ole yleensä varaa torjua hyviä työtarjouksia, ja koska ystäväni ovat ympäri maailmaa, sillä ei todella ole väliä, missä asun", David totesi pöyhäisten tyynyään. Kukaan ei enää odottanut häntä kotiin.
"Ja New York on kaupunki siinä missä Lontookin."

Solmu Salomen vatsassa kiristyi kipeämmäksi. Älä ole hölmö, olet täällä vain, jotta molemmat voisivat helpottaa yksinäisyyttään.
"Saisiko työtarjous sinut palaamaan sinne? Lontooseen?"

"Sopimuksen päättymisen jälkeen täällä? Jos se olisi hyvä, toki", David pohti ja kosketti siläksi ajettua leukaansa.
"Aina on toki mahdollisuus, että toviin ei ole tarjolla mitään."

Salome nielaisi kipeää palaa kurkustaan. Kuinka paljon aikaeroa kaupunkien välillä oli?
"Jäätkö siinä tapauksessa tänne?"

"En tiedä, se riippuu vähän siitä, missä todennäköisimmin olisi seuraava työ", David pohti.
"Mei ei tarvitse minua Englannissa, se tyttö on aikuisempi kuin minä."

Salome vei kätensä silittämään Davidin hiuksia.
"Olisi mukavaa asua hiukan lähempänä sinua", hän myönsi.

David hymyili ja kääntyi katsomaan Salomea.
"Kuinka paljon sinä vietät aikaa Lontoossa?" hän kysyi.

Salome irvisti.
"Tuskin paljoakaan, kun katsoo Aidan suosiota", hän myönsi.
"Mutta haaveilu on tärkeää."

"Jos hän palaa teatteriin, siinä tapauksessa saat varmaan asua yhdessä paikassa", David arveli.
"Mutta pitäisitkö siitä? Et tainnut olla kovin kiintynyt Lontooseen."

"Hän haluaisi kovasti palata", Salome myönsi. Hän piti sormiaan ristissä sen puolesta.
"Lontoo on kylmä. Ja olen siellä yksinäinen. Mutta mitä tahansa paikkaa voi oppia rakastamaan. Tai ainakin sietämään."

"Kodin sietäminen kuulostaa murheelliselta", David vastasi lempeää hymyä silmissään.
"Kuka tietää, ehkä ensi vuonna olemme molemmat Lontoossa ja voin ainakin suositella sinulle hyvää teatteria ajanvietteeksi."

Salome kohottautui istumaan ja painoi suudelman Davidin huulille.
"Se kuulostaa mukavalta", hän myönsi.
"Silloin Aidakin olisi päässyt teatteriin."

"Jatkatko hänen assistenttinaan, jos hän palaa teatteriin?" David kysyi. Hän taisi olla perusteellisen tietämätön assistentin todellisesta työstä.

"Minä jatkan niin kauan, kuin hän tarvitsee minua", Salome vastasi. Hän kurtisti kulmiaan ja tutki Davidin kasvoja.
"Pelkään, ettei hän ehkä pääsekään palaamaan. Hänen sydämensä särkyisi."

David hymyili. Jutuista päätellen tarve jatkuisi ikuisesti.
"Mikä saa sinut pelkäämään sitä?"

Salome oli vähällä puraista peukalonsa kynttä. Hän oli yrittänyt tavasta eroon, se pilasi aina kynsilakan.
"Hän on hirveän suosittu. Miten se voisi toimia?"

"Tarkoitatko turvallisuutta? Luulisi sen onnistuvan, onhan teatterissa jatkuvasti kuuluisia näyttelijöitä", mies totesi.

Salomea kylmäsi, kun hän muisteli heidän ympärilleen pakkaituvia faneja. Kipsattua kättä vihlaisi, mutta se oli varmasti psykosomaattista.
"Entä jos joku yrittää rynnätä lavalle? Tai alkaa kiljua?"
Hän värähti.

"Teatterissa on hyvät turvatoimet", David rauhoitteli. Jokainen laukku tarkastettiin ja teatterin henkilökunta puuttui huonoon käytökseen. A-listan julkimot esiintyivät näytelmissä West Endillä, joten varmasti Aidakin pärjäisi.
"Eikä lavalle kiipeäminen ole ihan vaivatonta, koska orkesterimonttu on välissä."

Salome katsahti Davidia epäilevästi.
"Kuka suojelisi orkesteria? Ne ihmiset olisivat valmiita vaikka loikkaamaan monttuun, jos olisi edes pieni mahdollisuus päästä lähemmäs Aidaa."
Hänen ilmeensä muuttui mietteliääksi.
"Onko sinulla agentti?"

David kohotti kulmaansa. Hänestä se kuulosti epätodennäköiseltä: teatterit olivat arvokkaita, käytösnormeiltaan tiukkoja paikkoja, mutta Salome oli toki nähnyt omakohtaisesti, millaisia ihmiset olivat.
"Onhan minulla, miksi?"

Salomen sydän oli alkanut hakata nopeammin, kun hän muisteli kaaosta. Hän kosketti rannettaan ja irvisti.
"Miten hän kohtelee sinua?"

"Agenttini?" David varmisti ja katsahti Salomea kysyvästi.
"Asiallisesti. Emme ole tekemisissä kuin työasioissa silloin tällöin, lähinnä silloin, kun etsin uutta sopimusta. Miksi kysyt?"

"Koska Aidan manageri on kammottava", Salome puuskahti.
"Kohtelee Aidaa kuin idioottia. Se on yksi syy, miksi pelkään, ettei hän pääse palaamaan teatteriin. Minusta hänen pitäisi erottaa Harvey."

David kurtisti kulmiaan.
"Se ei ole hyvä. Oletteko puhuneet asiasta Aidan kanssa?" hän kysyi. Se ei kuulostanut toimivalta suhteelta.

"Olen yrittänyt", Salome vastasi.
"Hänellä on vain niin paljon ajateltavaa juuri nyt, ja kaikki on niin uutta. Mutta se ei ole oikein!"

"Millä tavalla se mies on kammottava?" David jatkoi ja silitti sormenpäillään Salomen kylkeä. Hän oli nähnyt Harvey Armstrongin vain vilaukselta.

Salomen silmät välkähtivät.
"Hän kohtelee Aidaa niin kuin tällä ei olisi omaa käsitystä siitä, mitä hän haluaa. Ja on muutenkin... En pidä hänestä."

"Ja on muutenkin mitä?" David kannusti ja kiersi käsivarren naisen ympärille, vetäen tämän kainaloonsa.

Salome pudisti päätään.
"Minulle tulee hänestä ikävä tunne. Että hän on niitä miehiä, jotka varmasti käyttävät asemaansa hyväkseen."

"Mitä tarkoitat sillä?" David kysyi ja tunsi huolen koskettavan vatsaansa.

"Sitä, että häntä ei yhtään haittaisi väittää, että ainoa tie tähteyteen käy reittä pitkin", Salome vastasi halveksien.

Se ei kuulostanut hyvältä.
"Hän ei kuulosta mukavalta mieheltä. Mutta Aidako ei halua vaihtaa manageria?" David varmisti.

Salome pudisti päätään.
"Minustahän ei tunnu olevan varma siitä, onko Harvey vain niin kuin kaikki muut managerit. Etkö sinä voisi puhua hänen kanssaan?"

"Enpä tiedä", David vastasi vaivaantuneena.
"En tiedä, olemmeko tarpeeksi läheisiä ystäviä, jotta minun sopisi sekaantua. En kuitenkaan tiedä asiasta mitään tätä enempää enkä ole tavannut manageria kunnolla."

Salome huokaisi.
"Minä haluan suojella häntä. Mutta en tiedä, kuinka sen tekisin. Tämä kaikki on uutta minullekin."

"Hän kehuu sinua aina aarteekseen, kun tulet puheeksi", David vakuutti.
"Olen varma, että teet enemmän kuin tarpeeksi. Mitä mieltä Eli on?"

"Harveystä?" Salome kysyi ja kurtisti kulmiaan.
"Niin no, Eli taitaa pitää aika lailla kaikista, eikö? Ainakin yrittää pitää. Harvey ei kyllä muista edes hänen nimeään."

David hymähti. Se kuulosti klassiselta miestekniikalta, mutta manageri tuskin yrittäisi vähätellä miesystävän arvoa teeskentelemällä tämän nimen unohtamista.
"Aida varmastikin arvostaa mielipidettäsi. Jos olet huolissasi, puhu hänelle."

Salome mutristi suutaan.
"Olet oikeassa. Tietenkin. Minä vain olen niin huolissani hänestä."

"Mitä tarkalleen pelkäät?" David kysyi ja silitti naisen kylkeä.
"Söisit loputkin muffinssit."

Salome nousi istumaan ja poimi itselleen muffinsin.
"Haluan, että hän on onnellinen. Hän on minulle rakas, enkä halua, että hänelle tapahtuu mitään pahaa."
Hän haukkasi muffinsia.

"Olen varma, että teet parhaasi ja olet merkittävä tekijä hänen onnellisuudessaan", David arveli.
"Ehkä voit puhua hänen kanssaan sinua mietityttävistä asioista."

Salome söi loput muffinsistaan.
"Ehkä hän kuuntelee minua ja hankkiutuu eroon siitä niljakkeesta. Mistä puheenollen, minun pitäisi alkaa varmastikin lähteä pian."
Ajatus sai hänet mutristamaan suutaan.

"Ehkä", David arveli hymyillen ja nousi istumaan, kurottuen vilkaisemaan puhelimensa kelloa.
"Olen varma, ettei hän pahastu, vaikka olisit vapaalla."

"Minun pitää pitää hänestä huolta", Salome muistutti, mutta laski kätensä Davidin paljastuneelle selälle.
"Mutta tässä on vielä aikaa."

"Vastuuntuntosi on ihailtavaa", David vastasi huvittuneena. Mutta Salome oli varmasti paras mahdollinen assistentti Aidalle. Maailma oli julma, ja välittäminen ei ollut itsestäänselvää.

"Minä pidän huolen rakkaistani", Salome vastasi.
Sitten hän tökkäsi Davidin kylkeä.
"Ottaisit minut vielä hetkeksi kainaloon."

David naurahti ja veti Salomen syliinsä, painaen suukon naisen hiuksiin.
"Mitä muuta haluaisit?"

Salome huokaisi tyytyväisenä.
"Juuri nyt vain tämän", hän vastasi ja hipaisi huulillaan Davidin kaulaa ennen kuin painoi nenänpäänsä sitä vasten.
"Joskus kaipaan läheisyyttä niin, että luulen kuolevani. Toisen ihmisen kosketusta."

David ymmärsi tunteen. Se oli tunne, joka sai hänet suostumaan hetken rakkauteen, vaikka jälkeenpäin hän ei voinut ajatella kauniisti itsestään.
"Olet tervetullut luokseni, kun olet New Yorkissa."

Oli hetkiä, joina Salome oli valmis sortumaan samaan, eikä vähiten siksi, ettei hän uskonut löytävänsä sitä paljon puhuttua tosirakkautta. Ehkä sitä ei kaikille ollutkaan.
"Sinä voisit tulla käymään minun luonani Lontoossa. Osaatko maalata?"

"Maalata mitä?" David tarkensi huvittuneena.
"Taideteoksia en missään nimessä, mutta seinää ehkä juuri ja juuri. Millainen koti sinulla on?"

Salome hyrisi naurusta.
"Seinää, seinää. Minun seinäni ovat kamalan väriset, enkä tiedä, kuinka saan kaiken maalatuksi. En raaski varastaa Eliä, heillä on muutenkin niin vähän aikaa toisilleen. Se ei oikeastaan ole vielä koti."

"Aida varmasti suostuisi palkkaamaan sinulle ammattilaiset remonttiavuksi", David ehdotti.
"Mikä sinulle tekee kodin?"

"Hän on ihan liian kultainen."
Salome paransi asentoaan ja ojensi kätensä silittämään toista kissaa.
"Koti on siellä missä sydänkin. Entä sinun kotisi?"

"Kotini taitaa olla nykyään ystävien seurassa ja teatterissa", David totesi.
"Muu on vain seinät ja katto ja paikka, missä säilyttää omaisuuttaan."

Salome hipaisi huulillaan Davidin kaulaa.
"Tuntuuko se sinusta surulliselta?"

"Olen tainnut aina ajatella siten", David sanoi. Joskus hänellä oli ollut koti, Lizzie oli ollut hänen kotinsa ja perheensä, mutta hän ei antanut itsensä ajatella niitä aikoja kuin silloin tällöin.
"Millaiseksi olet ajatellut maalata Lontoon kotisi?"

"Haluan sinne kirkkaitavärejä", Salome vastasi.
"Nyt se on harmaa. Lontookin on harmaa. Ei se sovi."

David hymyili puolittain ja silitti naisen kylkeä.
"Oranssia, ehkä?" hän ehdotti villinä veikkauksena nähtyään heidän yhteisen mieltymyksensä väriin Salomen yllä.

Salomen suupieli nykäisi.
"Ihanaa, täyteläistä mandariinia. Eikö sinun tee mieli maalata täällä?"

David kohotti päätään ja vilkaisi miehekästä, pientä yksiötä, jonka seinät olivat kieltämättä valkoiset. Väriä toi kuitenkin seinille ripustetut valokuvat ja taulut, kirjahyllyn kirjava sisältö, tuhti, oranssi nojatuoli nurkassa ja punaoranssit petivaatteet.
"En tiedä, kauanko asun täällä. Sisustussilmäni tuskin on parhaimmasta päästä, joten en tiedä tohtisinko."

"Minun entisessä kodissani oli keltaiset seinät ja leveät ikkunalaudat", Salome huokaisi.
"Ja minulla oli huonekasveja. Ne muuttivat ystävieni luo."

"Ehkä sama ilme tekisi tästäkin asunnosta siis kotoisamman", David arveli.
"Valitettavasti en taida olla tulossa Lontooseen ennen kuin ensi keväänä. Mutta jos olet maalaamatta vielä silloin, autan mielelläni."

Ajatus oli viehättävä.
"Laulatko, kun työskentelet?" Salome kysyi toiveikkaana.
"Voisin odottaa maalaamista ihan siitä ilosta."

"Jaa'a. En ole koskaan pahemmin remontoinut tai tehnyt muutakaan käsilläni, joten en tiedä. Mutta voin aina laulaa sinun iloksesi", David lupasi.

Se kuulosti lupaukselta.
"Sinulla on jumalainen ääni", Salome huokaisi.
"Vaikka kuulet sitä tietenkin jatkuvasti."

David naurahti.
"Mukavaa, jos pidät siitä", hän vastasi ja silitti Salomen kylkeä. Kissat ahtautuivat samaan läjään heidän kanssaan.

Salome tuhahti.
"Et kai yritä olla vaatimaton? Pitää olla y,peä omista lahjoistaan."
Hän näykkäsi Davidin kaulaa.
"En voisi olla pitämättä."

David kallisti päätään taakse tyynyllä ja nautti näykkäisyn tuomista väreistä ihollaan.
"Vaatimattomuus ei taida olla parhaita tai tunnetuimpia puoliani", hän myönsi.

"Parempi niin", Salome vastasi ja näykkäsi kaulaa uudelleen. Tällä kertaa jättääkseen pienen jäljen itsestään.
Ei kai häntä voinut syyttää?
"Miten sinun päiväsi jatkuu tänään, David?"

"Sunnuntait ovat armollisia vapaapäiviä, mutta tulen illalla Aidan konserttiin. Beacon Theatre, eikö?" David sanoi silitellen naisen selkää.

Silitys sai Salomen värisemään mielihyvästä. Tuntui hyvältä olla hellittävänä, paidassa, jossa viipyi Davidin tuoksu.
"Kyllä. Tulet olemaan lumoutunut! Vaikka sinä olet toki kuullut hänen laulavan teatterissa."

"Niin minulle on lupailtu, enkä epäile", David vakuutti.
"Olen toki seurannut Aidan uraa siitä saakka, kun hän oli pikkutyttö, mutta tämä on eri asia kuin teatterinäytös. Odotan iltaa innolla."

"Voisinpa olla silloin kanssasi", Salome huokaisi.
"Minä olen itkenyt jokaisessa konsertissa."

"Ehkä voit istua syliini, jos teatteri todella on loppuunmyyty", David ehdotti.
"Varmasti salissa on jokin sopukka, josta sovit katsomaan."

Ehdotus sai Salomen nauramaan.
"Istuisin mielelläni syliisi muutenkin", hän vakuutti.
"Ja minun täytyy pysytellä lavan takana. Haluan olla siellä Aidaa varten."

"Olen melko varma, että hän selviäisi, vaikka olisit katsomassa salin puolella", David naurahti.
"Voithan luikahtaa sinne väliajalla."

Oli totta, että Aidalla oli kokonainen tiimi vastaamassa siitä, että kaikki meni täydellisesti väliajalla.
"Minä olen hänen assistenttinsa", Salome muistutti.
"Hän voi tarvita minua."

"Kesken lavalla olemisen?" David varmisti suupielet lämpimästä huvituksesta nykäisten.
"Montako kertaa niin on käynyt?"

Salome siristi silmiään.
"Noin pompeijilaisetkin varmasti ajattelivat", hän huomautti.
"Montako kertaa tulivuori oli purkautunut... Milloin sinulla on lomaa, David?"

"En tiedä vielä, luultavasti loppusyksyllä pari tai kolme päivää", David arveli.
"Mei tulee toivottavasti käymään."

Salome häpesi sitä, että tunsi hetken pettymyksen vihlaisevan. Totta kai David halusi nähdä tytärtään.
"Onko hän innoissaan siitä, että pääsee käymään New Yorkissa?"

"Hän ilmaisee tunteita hillitysti, mutta hän tuntui viihtyvän edellisellä kerralla", David sanoi ja tunsi huonon omantunnon vihlaisevan.
"Hän pitää erityisesti museoista ja teatterista, ja täällä on runsaasti molempia."

Salome huokaisi ihastuneena ja kietoi käsivartensa paremmin Davidin ympärille.
"Hän kuulostaa hyvin sivistyneeltä nuorelta naiselta. Minä selailin teininä vain muotilehtiä."
Vaikka oli hän tietenkin tehnyt muutakin. Mutta siltä se tuntui.

"Mei on ollut henkisesti aina vanha sielu", David vastasi.
"Pelottavan paljon aikuisempi kuin minä koskaan. Hän on opettajiensa mukaan poikkeuksellisen edistynyt, enkä epäile, etteikö hän pääsisi sisään haluamaansa yliopistoon."

Salome hieraisi poskeaan Davidin hartiaa vasten.
Olisi ihana tavata hänet joskus, hän oli aikeissa sanoa, mutta se olisi ehkä ollut jo liikaa. Kuulostanut siltä, että hän haaveili liiaksi.
"Minun pitäisi tosiaan alkaa lähteä pian."

"Jos olet varma", David vastasi, irrottamatta käsivarsiaan Salomen ympäriltä.
"Tarvitsetko taksirahaa?"

Salome hautasi kasvonsa Davidin kaulaa vasten.
"En, en tosiaan ole varma. Ja kiitos, pärjään kyllä."
Hän halasi miestä hieman tiukemmin.

"Aida varmaankin ymmärtää, jos olet välillä vapaalla", David arveli ja kaivoi kuitenkin rytistyneitä seteleitä chinojensa takusta.

"Hän tarvitsee minua", Salome muistutti. Hän ojensi Davidin paidanhihan peittämää kättään eteensä.
"Saanko pitää tämän paidan?"

"Oh, ihan vapaasti", David vastasi yllättyneenä ja vilkaisi paitaa naisen yllä.
"Ja kyllä, olen varma, että tarvitsee." Hän työnsi Salomeen käteen pari hieman ryttyistä kahdenkympin seteliä.

Salome painoi miehen huulille suudelman ja nousi sitten vastentahtoisesti seisomaan. Hän pukeutui varsin pikaisesti ja keräsi tavaransa vielä pikaisemmin, ja viipyi sitten vielä hetken houkuttelemassa Davidia suudelmaan ennen kuin kiiruhti matkaan.

David vastasi suudelmaan mielellään ja katseli ovelta naisen perään rappukäytävässä, ennen kuin sulki sen ja kellahti takaisin sängylle kissojensa seuraksi.
Kahdeksan showta viikossa saivat hänet tuntemaan olonsa vanhaksi. Luojalle kiitos sunnuntaista.

Sunnuntai 21. heinäkuuta 2019, ilta, Beacon Theatre, New York, Yhdysvallat

Minä tein sen.
Ajatus kävi Aidan mielessä, kun hän käveli kohti lavaa. Yleisön humina tuntui tutisuttavan rakennusta, ja odottava tunnelma oli käsinkosketeltava. Se hiipi sähköisinä väreinä hänen selkäänsä ja sai perhoset nipistelemään vatsan pohjassa.
Minä tein sen, hän toisti itselleen. Nyt hänkin uskoi sen. Hän esiintyisi tänään melkein 3000 ihmiselle, esittäisi omaa musiikkiaan täyteen myydylle teatterille. Tänään hän esiintyisi Broadwayn parrasvaloissa.
Musiikki sai lattian hänen kenkiensä alla tärähtelemään kutsuvasti. Hänen bändinsä oli jo lavalla, ja kitaran revittelystä päätellen Maddoxilla oli hauskaa. Aida katsahti maalatulta posliinilta näyttäviä avokkaitaan ja esti itseään viime hetkellä puremasta huolella punattua alahuultaan, kun jännityksen kouraisu muistutti vuoristoradan syöksyä.

"...Aida Fitzgerald!" Noah kutsui.
Hetkeksi lavan valot sokaisivat hänet. Luultavasti niiden kuuma hehku kolmenkymmenen asteen kesälämpötiloissa tekisi hänen olonsa tukalaksi jo reilusti ennen väliaikaa.
Teatteri oli kaunis. Se henki majesteettista, vanhaa arvovaltaa, kuten West Endin teatterit. Se jopa tuoksui samalta salaperäisyydeltä. Valaistus sai sen hehkumaan sinistä, vahvaa vaaleanpunaista ja lämmintä kultaa, jotka korostivat arkkitehtuuria ja parvekkeiden pehmeitä kaaria. Katsellessaan teatteria ja suosiotaan osoittavaa yleisöä, Aida tunsi olevansa onnellinen. Minä tein sen.
Viulu soitti konsertin avaavan Rememberin ensimmäiset sävelet, ja Aida astui jalan varassa seisovan mikrofonin eteen.

"Olen pahoillani, puhun varmasti aivan liikaa. Kun hermostun, en osaa lakata puhumasta", Aida huokasi hieraisten pisamaista, jo kuumalta tuntuvaa poskeaan, toisen käden sormet kevyesti mikrofonin jalan ympärillä.
Yleisö hurrasi kuin ollakseen eri mieltä, ja Aida hymyili siemaistessaan lämmintä hunajateetään.
"Luultavasti teitä haittaa, jos iltaan mahtuu vain muutama kappale, koska en lakannut puhumasta. Hyvä on, tämä on Music Box."

Rummut kumisivat kutsuvasti They Sayn tempossa. Olly oli tulessa tänäänkin. Viikinkiä muistuttava rumpali oli kääräissyt vaaleansinisen kauluspaidan hihat kyynärpäihin ja kiepauttanut paksut, vaaleat hiukset huolettomalle nutturalle, josta sojottavat suortuvat tanssivat rumpukapuloiden tahdissa.
Aida vaihtoi lämpimiä katseita pianon takana istuvan Noahin kanssa ja tunsi hymyn nykäisevän suupieltään, kun hänen katseensa takertui hetkeksi laventelinviolettiin kauluspaitaan pukeutuneen Maddoxin häpeilemättömästi flirttaileviin, vihreisiin silmiin. Bändistään hän oli löytänyt perheen, jollaista ei ollut edes tiennyt tarvitsevansa.

Yksi kylteistä kiinnitti hänen huomionsa.
"Hei sinä sinisessä mekossa", Aida kutsui osoittaen näyttävään, sähkönsiniseen mekkoon pukeutunutta naista, joka kurotteli kylttiään korkeammalle kyynelsilmin.
"Mikä nimesi on?" Yleisöstä kuului hälyn äly 'Delilah' kimeällä, innostuneella nuotilla.
"Tänään on syntymäpäiväsi? Todella? Mitä täytät?"
"30!" Ilmoitusta säesti vimmaisa paikallaan hyppiminen, ja pahvista rakennettu kyltti oli läpsäistä vieruskaveria päähän.
"Onneksi olkoon! Hei, laulatteko kanssani Delilahlle syntymäpäivälaulun? Happy birthday to you, happy birthday to you, happy birthday dear Delilah..."
Massiivinen yleisö yhtyi mukaan Happy Birthdayn tuttuun säveleen, ja päivänsankari kuvasi riehakkaihin aplodeihin päättyvää esitystä tärisevin, onnellisin käsin.

Pianon soittaminen hermostutti häntä edelleen. Hänen täytyi soittaa sitä ajattelematta ja keskittyä kappaleensa tunteeseen, sillä jos hän soi ajatuksenkaan sille, mitä koskettimia painoi, hän alkoi epäillä itseään ja sormet muuttuivat kömpelöiksi ja kylmiksi.
Like Poems to Me ei ollut hänen tunnetuimpia kappaleitaan, mutta se oli pala hänen sydäntään. Se oli yksinkertainen rakkauslaulu, vain hän ja piano. Rakkaudentunnustus Elille.

Pienen hetken hän tunsi olonsa oudoksi, kun Eli ei liittynyt hänen seuraansa seuraavaa kappaletta varten niin kuin aikaisemmissa konserteissa. Sky Full of Starlight oli ollut heidän kappaleensa, vaikka hän olikin äänittänyt sen miehen kanssa, joka astui nyt lavalle hänen seurakseen.
Dallas Bass aiheutti yleisöissä polvien notkahduksia ja amerikkalaista kirkunaa. Nelikymppisessä miehessä oli kiistämätöntä karismaa, joka ei johtunut vain pitkästä, atleettisesta varresta, tuuheista, mustanruskeista hiuksista, pettämättömästä tyylitajusta ja virheettömästä, valkoisesta hymystä. Jokin kulmistaan naururypyille viuhkottuvissa, kirkkaansinisissä silmissä kutsui puoleensa ja hymykuopat riisuivat aseista.

"Aida", Dallas tervehti sulaen hymyyn, johon hän ei voinut olla vastaamatta, ja veti hänet halaukseen. Huulet koskettivat hänen pisamaista poskeaan ja hetkeksi vieras partavesi vangitsi hänet.
"Dallas, mikä ihana yllätys", Aida vastasi silmät tuikahtaen ja kosketti miehen poskea. Joku yleisössä kirkui taas hengästyneenä. Käsi kiertyi hänen vyötärölleen ystävällisenä, ja kevyt suudelma painui hänen hiuksiinsa. Aida kallisti onnellisena hymyillen päätään.
"En jättäisi tätä väliin mistään hinnasta – mahdollisuutta esiintyä kanssasi tälle upealle yleisölle."
Aida nauroi hyväntuulisesti kehräten, ja yleisö taputti.

Dallas aloitti kappaleen, ja Aida jatkoi.
"The sky's full of starlight, watch as I take flight,
I'm never coming down.
Fly through the night sky, never been this high,
We're in the starlight now."
Hän ojensi kätensä kuin siivet ja todella tunsi hetken lentävänsä vokalisoidessaan vapaasti. Sitten Dallas oli hänen takanaan, jakoi mikrofonin hänen kanssaan ja melkein halasi hänet syliinsä, kuten oikeaan rakkauslauluun kuului.
"In the starlight, li-li-li-light, in the starlight-li-li-li-light, in the starlight-li-li-li-light, li-li-li-li-light." Kappale muuttui intiimiksi, kun he nojasivat päänsä kevyesti yhteen yhteisen mikrofonin ääressä ja hymyilivät toisilleen yksityisesti sen loppuessa.
"We're in the starlight now."
Mies painoi suudelman hänen kämmenselälleen.

Väliaika oli tervetullut. Aida tunsi kesyttöminä ja vapaina ryöppyävien hiusten liimautuvan niskaansa ja pohti, tohtisiko ehdottaa stylistilleen tyyliteltyä ponihäntää seuraavaa konserttia varten. Yleisö ei tiennyt, kuinka fyysinen ponnistus esiintyminen oli.
Esirippu sulkeutui ja hän sai istahtaa takatiloissa hetkeksi vesipullon ja mansikkasmoothien kanssa, kun yksi tiimistä taputteli hänen ohimoitaan ja niskaansa viileällä pyyhkeellä.
Hän tunsi edelleen onnellista häkellystä ohikulkijoilta ja tiimiltä satavista kohteliaisuuksista, joihin vastasi kiitollisella hymyllä. Mutta konsertti todella meni hyvin, eikö mennytkin?

Konsertin jälkimmäinen puolisko pakotti hänet elämään uudelleen tuskalliset hetket ja typerät päätökset, jotka olivat vieneet hänet ja Elin erilleen ja lopulta takaisin toistensa luo.
"Hän on ollut idolini aina. Äidilläni on joitain vähemmän imartelevia videokasetteja minusta esittämässä tunteikkaita versioita Ne Partez Pas Sans Moista ja Power of Lovesta pikkulapsena, lattiaharja mikrofonina ja äidin korkokengät jalassa", Aida sanoi ja irvisti mielikuvalle.
"Hän on ainutlaatuinen artisti, eikö olekin? Olen esittänyt hänen kappaleitaan niin kauan kuin olen osannut puhua ja löytänyt niistä voimaa vaikeimpina hetkinä – ja olen uskomattoman kiitollinen siitä, että minulla on mahdollisuus esittää pari suosikeistani teille tänä iltana. Tässä on Think Twice."
Alkusävelet olivat nostalgisen tutut. Mutta hän lauloi kappaletta itselleen ja teki siitä omansa.

"Don't say what you're about to say, look back before you leave my life,
Be sure before you close that door, before you roll those dice,
Baby think twice.

Baby think twice for the sake of our love, for the memory – for the fire and the faith that was you and me,
Baby I know it ain't easy when your soul cries out for higher ground.
'Cause when you're halfway up, you're always halfway down, but baby this is serious.
Are you thinking about you or us?

Don't say what you're about to say, look back before you leave my life,
Be sure before you close that door, before you roll those dice
Baby think twice."

Aida katse kiinnittyi katsomon etuosaan ujuttautuneeseen tyttöön, joka saattoi tuskin olla 12 vuotta enempää. Pisamaiset kasvot loistivat ja kädet kurottuivat lavaa kohti kuin vain hipaistakseen tämäniltaisen, sinisen puvun aaltoilevaa helmaa.
"Mikä sinun nimesi on? Verity?" Aida kysyi tytöltä ja kumartui alemmas lavan reunalla.
"Haluatko tulla käymään lavalla?" Koko yleisö vastasi lapsen puolesta.
"Ota vain äitisi mukaan."
Vaaleansiniseen mekkoon pukeutunut tytär ja tuhdimpi, punaposkinen äiti kiipesivät turvamiesten saattamana katsomosta lavalla. Lapsi syöksähti silmät epäuskosta valtavina halaamaan Aidaa, joka nauroi häkeltyneenä kiertäen kädet tytön hartioille ja vaihtoi poskisuudelmia halaukseen kiiruhtavan äidinkin kanssa.
"Me rakastamme sinua!"
"Oletteko te New Yorkista? Oh, haluaisitteko kuvan? Otetaan vain. Haluatko, että pidän puhelinta?" Aida tarjosi nähdessään, miten äidin kädet tärisivät ja hymyili kameralle äidin ja tyttären välissä, käsivarsi hellästi tytön olkapäällä.
Yleisössä useampi kirkui, joku hyppi kyltin kanssa toivoen kiinnittävänsä illan tähden katseen.

Joka konsertissa Aida oli ylpeä selvitessään murtumatta kyyneliin. Hattie todella oli velho auttaessaan häntä pukemaan kipeimmät ja rakkaimmat muistonsa ja tunteensa lyriikoiksi.
Hän oli helpottunut In Your Wildernessin hyväntuulisten, rytmikkäiden sointujen kutsuessa häntä onnellisempiin aikoihin. Rumpujen dominoima musiikki tarttui häneen vastustamattomana ja sai hänet tanssimaan mikrofoninsa takana. Mukana tanssivan yleisön pitelemät, rakkautta julistavat kyltit ja 3000 innostuneesta sielusta vyöryvä energia saivat hänet hymyilemään ja vilkuttamaan kevyesti sormillaan innokkaimmille katsojille.

Joka konsertissa hän myös odotti, milloin konsertin päättävä Nightingale saisi aikaan silmienpyöräytyksiä, kärsimättömiä painonvaihtoja tai kyllästyneitä huokauksia, sillä kappale tuntui olevan kaikkialla. Se soi auton radiossa ja vaatekaupoissa, ja lähti yhtäkkiä soimaan jopa lääkärin vastaanotolla.
Mutta se konsertti ei ollut vielä: tämäkin yleisö tuntui sähköistyvän pelkästä nimestä, ja hän olisi voinut itkeä onnesta nähdessään, kuinka katsojat yhtyivät kappaleeseen jaloilleen nousten, taputtaen ja laulaen sanoja takaisin hänelle.
Niin hän tekikin, kun hän jätti lavan ja mylvintää muistuttavat suosionosoitukset jäivät taakse. Aida pyyhkäisi silmäkulmiaan, ennen kuin hänet vastaanottava tiimi tempaisi hänet syleilyynsä. Voisiko onneen kuolla?

Tänään he eivät kiivenneet odottavaan keikkabussiin, joka oli muuttunut kodiksi kodittomassa, liikkuvassa elämässä. Ylellinen sviitti odotti heitä Ritz-Carltonissa New Yorkissa viipymisen ajan, ja takaikkunoiltaan tummennettu katumaasturi seisoi teatterin takaoven tuntumassa odottamassa artistia ja tämän entouragea.
Oivaltavimmat, innokkaimmat yleisön edustajat ja jokunen paparazzikin oli löytänyt jo tiensä paikalle. Aida ei ollut varma, kuinka he olivat niin nopeita. Ehkä kyse oli samasta ilmiöstä kuin teatterissa: vaikka hän vaihtoi vaatteita niin nopeasti kuin saattoi, silti Eli päätyi odottamaan häntä.
Hänet kiidätettiin läpi teatterin takatilojen, tiimi pyörremyrskynä ympärillä, joku auttoi kevyen huivin hänen kaulaansa, joku tarjosi vesipulloa, joku irrotti vaatteiden alle pujotetun varamikrofonin ja joku ojensi käsilaukun hänen olalleen. Silti ihmiset ehtivät odottamaan takaovelle CD:t, julisteet ja t-paidat mukanaan ja puhelimet ojossa.

Kamerat välkähtelivät, kun Aida kulki kunniakujaa pitkin, yrittäen huomioida jokaista odottajaa, vaikka Sullivan ja Holland painostivat häntä hiljaisina eteenpäin, kohti odottavaa autoa ja hotellin turvaa. Kuultuaan Bostonin välikohtauksesta, Harvey oli määrännyt turvavartijat hänen tiimiinsä, vastaväitteistä viis.
Hiljaisuus tuntui kuurouttavalta, kun auton ovet vihdoin läimähtivät kiinni ja se lähti pehmeästi Manhattanin myöhäisillan liikenteeseen. Olkapään takana vaaninut uupumus sai Aidan vajoamaan penkkiä vasten euforisesta adrenaliinista huolimatta ja sulkemaan silmänsä, hymy suupielissä edelleen viipyen.
Minä tein sen.

Maanantai 22. heinäkuuta 2019, karvan verran viiden jälkeen, Rockefeller Plaza, New York

The Tonight Shown studioyleisö taputti, ja Aida saattoi kuulla vaimeasti isännän, Jimmy Finchin, hyväntuulisen monologin takatiloihin. Sitten hänen oli aika astua häikäisevän kirkkaisiin valoihin ja ottaa paikkansa korokkeella isännän vieressä olevassa harmaassa nojatuolissa.
Aida kohotti kätensä suupielet hymyyn nousten, kun joku kirkui hänen nimeään yleisön joukossa.
Hänen teki mieli nipistää käsivarttaan, sillä yhä edelleen tämä kaikki tuntui epätodelliselta. Pitkältä, ihanalta unelta, josta hän heräisi yhtäkkiä sängyssään, ehkä jälleen yhteen päivään, jona hän odottaisi hartaasti soittoa päättämään epävarmuuden tulevaisuudesta.

"Joten, olet parhaillaan kiertueella New Yorkissa", illan isäntä selvitti vieraille.
"Huomenna on viimeinen konsertti New Yorkissa, ja sitten matka jatkuu Michiganiin? Valitettavasti joudun raportoimaan innokkaille, että kiertue on loppuunmyyty – mutta Nightingale, Aidan debyyttialbumi on saatavilla kaupoissa."
Aida hymyili hämillisesti mainokselle, joka oli varmastikin Harveyn laatima.

"Kyllä, se on totta. Olen toivoton kömpelys", Aida myönsi ja hieraisi nolostuneena poskeaan.
"Tiimini uhkasi tuoda minulle nokkamukin. En ymmärrä, miten onnistunkin läikyttämään kaiken", hän jatkoi ja heilautti käsiään turhautuneena. Valitettavan usein hän teki niin juoma kädessään.
"Viime lennolla onnistuin läikyttämään jopa jogurttia, kaikista asioista. Kone tuoksahti happamalta maidolta koko lennon, olkaa hyvä vain."

"Okei, nyt painamme vuorotellen tätä nappia ja meille generoidaan artisti ja kappale, joka meidän täytyy esittää sinä artistina", Jimmy Finch esitteli talk shownsa segmentin Wheel of Musical Impressions.
"Älä ole hermostunut, tämä on hauskaa!" Kuvan ulkopuolella kameramiehet asettelivat kuvakulmia, studion bändi valmistautui ja hyväntuulinen studioyleisö hurrasi merkistä.
Aida puraisi jännittyneenä alahuultaan, kun painoi pöydälle asetettua nappulaa ja irvisti sitten nähdessään tuloksen: Cher ja Bingo Was His Name-O.
Hän rykäisi ja yritti hakea matalinta repertuaariaan, löytää Cherin syvimmän olemuksen, kun bändi jo aloitti.
"There was a farmer who had a dog, and Bingo was his name-o.
B-I-N-G-O – B-I-N-G-O – B-I-N-G-O,
And Bingo was his name-o."
Aida lähetti äänettömän anteeksipyynnön ikoniselle laulajalle, ja yleisö taputti. Jimmy painoi nappulaa seuraavaksi.

Nyt vatsaa vihlaisi jännityksestä, kun Aida kurkisti seuraavaa tulostaan. Häntä pelotti imitoida maailman jumaloimia poptähtiä, sillä luoja tiesi millainen myrsky huonosta esityksestä tai epäkunnioittavaksi katsotusta imitaatiosta seuraisi. Joskus hän olisi vain nauttinut mahdollisuudesta.
Christina Aguilera ja Spongebob Squarepants. Aida nauroi epäuskoisena ja sukaisi hiuksia taakse kasvoiltaan. Hitot.
Hän rykäisi uudelleen, etsi äänestään Aguileralle tunnusomaista, syvää, matalaa murinaa, ennen kuin aloitti räväkästi vokalisoinnilla.
"Whooo, uuu-uu-uuu, lives in a pineapple under the sea-a-aa, oooh, Spongebob Squarepants, absorbent and yellow and pourous is he-e-eeee – Spongebob Squarepa-a-aaa-aa-ants."
Aida vastasi aplodeihin nauraen ja yskäisi nousevaa käheyttä pois äänestään, siemaisten teekupistaan. Jimmykin taputti ja enemmän tai vähemmän vilpittömään tapaansa julisti, miten hänen ei kannattaisi enää yrittää, mutta painoi nappulaa kuitenkin omalla vuorollaan ja päätyi imitoimaan Stingiä esittämässä Can't Feel My Facea.

Aida kurottui painamaan kevyen suukon itseään vähättelevän talk show -isännän poskelle, kun yleisö taputti ja empi sitten hetken, ennen kuin napautti nappulaa viimeisen kerran. Yleisö kohahti.
"Celine Dion!" Jimmy osoitti kameraa.
"Voi luoja", Aida henkäisi kauhusta. Hänen elämänsä suurin idoli.
"Ja Twinkle Twinkle Little Star!"
Aida sukaisi hiuksiaan ja nousi ylös, kun bändi aloitti. Bändin sävel mukaili selvästi Power of Lovea.
"Twinkle, twinkle little star, how I wonder what you are!
Up above the world so high, like a diamond in the sky.
When this blazing sun is gone, when he nothing shines upon,
Then you show your little light, twinkle twinkle through the night." Hän lauloi hienovaraisesti nenäänsä ja sai aikaan imitaation, joka tekisi Youtubeen ladattavasta klipistä hyvin suositun. Aida ei säästellyt riffeissä ja vokalisoinnissa, tribuuttina idolinsa uskomattomalle äänenkäytölle, ja lisäsi mukaan muutaman manerismin, kuten legendaarisen rintakehän paukautuksen.
"Twinkle, twinkle, little star, how I wonder what you are!
Up above the world so high, like a diamond in the sky.
Twinkle, twinkle, little star, how I wonder what you are, how I wonder what you are!"
Hän nauroi käheästi suosionosoituksille istuessaan takaisin tuoliinsa.
"Haluan tuosta äänityksen! Tässä on selvästi illan voittaja. Aida Fitzgerald, kaikki!"

* * *

Pukuhuoneen pöydällä lojuva puhelin värähti viestin merkiksi, ja Aida tunsi sydämensä sykähtävän nähdessään sisäpiirin vitsiksi muodostuneen memen Edisonilta. Kiireiset elämät olivat laittaneet heidän ystävyytensä läheisyyden koetukselle.
Katso taaksesi viestissä luki.
Ja Edison oli siinä, rentona ja kutsuvana ovenpielessä. Hiilenharmaassa puvuntakissa, muutama suortuva tuuheista, tummanruskeista hiuksista otsalle valahtaneena ja tuttu, lämmin, poikamainen tuike tummanruskeissa silmissään.
"Aida", Edison vetosi levittäen kätensä ja kaappasi naisen halaukseensa, kieräyttäen tätä useamman kerran ilmassa. Toinen korkokengistä putosi matkasta, ja Aida nauroi onnellisena, epäuskosta kehräten.
"Ihana nähdä! Mitä teet täällä?" Aida kysyi kiertäen kädet miehen niskalle ja painoi suukon lämpimälle, tutuntuoksuiselle poskelle, jolle punainen huulipuna jätti muiston.
"Tulin katsomaan sinua."
"Minua?"
"Olin eilen konsertissasi, mutta ehdit kadota, ennen kuin löysin sinut."
"Edison! Mikset laittanut viestiä? Piditkö konsertista?"
"Halusin yllättää sinut, ja oletko tosissasi, Satakieli? Se oli fantastinen! Sinä olet fantastinen", Edison vetosi ja silitti Aidan poskea, tutkien jäänsinisiä silmiä. Aida ei voinut olla hymyilemättä, mutta laskeutuvassa hiljaisuudessa oli jotain painavaa ja liiankin merkityksellistä. Hän oli kokenut sen ennenkin.
"Olet kultainen", hän vastasi ja astui kauemmas, poimien laukkunsa tuolin selkänojalta ja pujottaen pudonneen kengän takaisin jalkaansa.
"Haluaisin tulla myös huomiseen konserttiin, mutta liput taidettiin myydä loppuun kauan, kauan sitten."
Aida soi miehelle myötätuntoisen hymyn.
"Mitä sinulle kuuluu?"
"Hyvää, hyvää vain. Mutta ikävöin sinua." Jokin sanoissa oli liian painavaa.
"Tule tapaamaan muita", Aida vetosi ja tarttui Edisonin käteen, vetäen miehen mukaansa.
"Aida", Edison vastasi ja pysäytti hänet lempeästi käsivarresta, hakien naisen katsetta. Aida tunsi vatsansa kouraisevan. Hän tunsi katseen.
"Tule, he varmasti odottavat jo!"

Tiistai 23. heinäkuuta 2019, keskiyö, Greenwich Village, New York

Musiikki kuului vaimeasti käytävään. Basso sykki talon rakenteissa.
"Tule, haluan esitellä sinut ystävilleni", Dallas sanoi ja kiersi käden hänen selälleen, ohjaten hänet ulos hissistä. Manhattanin Greenwich Villagessa sijaitseva neljän makuuhuoneen kattohuoneisto oli sisustettu tyylitellysti modernein, pohjoismaisin huonekaluin ja vaalein, mustin ja puisin sävyin. Seinillä riippui modernia, graafista taidetta ja lasi hallitsi arkkitehtuuria. Suurten ikkunoiden läpi näkyi kattoterassi, joka hehkui päivänvalossa varmastikin vihreänä ylellisten istutusten voimasta.
Nyt ikkunoiden takana paistatteli New Yorkin uneton yö.
Huoneisto oli täynnä ystäviä, musiikkia ja hyvää tunnelmaa. Illan konserttia seuraava uupumus painoi raajoissa, mutta Aida ei halunnut olla väsynyt. Ehkä tarjolla olisi energiajuomia tai vaikka espressoa.
Hän oli astunut maailmaan, jossa oletettu asumismuoto oli upeasti sisustettu huoneisto tai ehkä massiivinen huvila turkoosina hehkuvan uima-altaan kera Beverly Hillsissä. Se sai hänet kaipaamaan kotiin: pientä, parvellista yksiötä Sohon uumenissa.

Hänen karuselliksi muuttunut elämänsä, musiikin hurja syke ja innostunut, amerikkalainen ihmispaljous saivat Aidan lopulta etsiytymään piiloon voidakseen hengittää hetken.
Olikohan makuuhuone Dallasin? Se näytti sisustuslehden sivulta, ja ainoat elämisen merkit olivat vinoon kellahtanut koristetyyny mahtipontisella, kermanvalkealla pedatulla sängyllä ja puhelimen laturi, jonka johto kiemurteli huolimattomasti alas valkoiselta lipastolta. Pääseinä oli paneloitu tummalla viinillä, ja metalliset yöpöytälamput heijastivat huoneen muutoin harmonisen vaaleaa värimaailmaa.
Lampussa näkyi nyt myös miehen hahmo hänen takanaan.

Käsi kosketti hänen selkäänsä, ja Aida tunsi läsnäolon, väreilevän tunteen ihollaan jo ennen kuin kääntyi ympäri ja näki lämpimät, tummat silmät ja haistoi tutun, viehättävän partaveden.
"Kuinka olet vielä täällä?" hän kysyi painaen nenänsä vasten koboltinsinistä puvuntakkia, kun Edison kiersi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet halaukseen.
"Olen projektien välissä", Edison vastasi hengittäen punaisten hiusten tuoksua. Mies oli hetken hiljaa.
"Halusin nähdä sinut uudelleen."
Aida tunsi kylmien väreiden kulkevan alas selkäänsä, mutta ei kuitenkaan vetäytynyt halauksesta. Edison oli jotain tuttua ja lohdullista tässä hulluksi kääntyneessä maailmassa.
Olemme vain ystäviä. Oikeasti ystäviä, ei niin kuin minä ja Eli.
"Minäkin ikävöin sinua. Tuntuu, ettemme ole ehtineet jutella viime aikoina. Tämä on ollut hullunmoinen karuselli."
"Aida", Edison vetosi ja kosketti hänen leukaansa, nostaakseen hänen kasvojaan. Aida kohotti vastahakoisesti katseensa, ja mies oli siinä. Lämmin, spearmint-purukumilta tuoksuva hengitys kosketti hänen huuliaan, ja Aida kiepahti kauemmas, vaikka matka loppui lyhyeen hänen kätensä ollessa edelleen Edisonin otteessa.
"Älä!"
"Aida, minä-"
"Älä!" Aida käski silmät ahdistusta välkähtäen ja veti kätensä irti. Älä riko, mitä meillä on.
"Edison, älä sano sitä. Älä sano mitään."
Tummat silmät katsoivat häntä surumielisinä, sanat sanomattomina niiden syvyyksissä, ja Aida tunsi sydämensä hakkaavan levottomana.
"Minä valitsen aina Elin", Aida sanoi vastatessaan katseeseen. Hän pujottautui Edisonin ohi, ulos makuuhuoneesta, ja palasi takaisin elämää pulppuaviin juhliin.

Torstai 25. heinäkuuta 2019, 18.08, Ritz-Carlton, New York

"Aida! Se on Aida! Se on Aida!"
Hän saattoi nähdä silmäkulmastaan, kuinka hotellin ylellisessä aulassa istuskellut ihmisryhmä pyrähti liikkeelle hänen astuessaan sisään ovesta, Sullivan ja Holland varjona kannoillaan.
Tyylikkäästi pukeutunut vastaanottovirkailija katsahti hälinää paheksuen kulmiensa alta, ja Aida suli hymyyn nähdessään neljän odottajan ylittävän aulan puolijuoksua tavoittaakseen hänet ennen hissiä.
Sullivan ja Holland astuivat varoittavasti lähemmäs.
"Aida! Voi luoja, se olet sinä! Voitko...?" tulijoista nopein, nuori nainen, jolla oli vaalea polkkatukka ja kenties idoliltaan imitoidut, kissamaiset rajaukset, ojensi innosta tärisevin käsin nimikirjoituksilla täyttyvää vihkoa.
"Se olen minä", Aida naurahti ja kirjoitti nimensä sivulle, yrittäen keskittyä muodostamaan edes tunnistettavan A:n ja F:n. Myös loput liittyivät heidän seuraansa. Yksi kuvasi puhelimellaan alahuultaan pureskellen, toinen syöksyi ottamaan selfietä unohtaen kysyä sopiko sellainen, mutta Aida hymyili kameralle ja halasi kaulaansa kapsahtavaa nuorta miestä, joka oli häntä reilua päätä pidempi.

"Voi luoja, voi luoja, voi luoja", mies henkäili melkein hyperventiloiden, ja Aida silitti t-paidan selkämystä rauhoittaen.
"En voi uskoa, että todella tapasimme sinut. Olemme odottaneet täällä aamuseitsemästä toivoen, että näkisimme sinusta edes vilauksen", vikkeläjalkaisin kertoi halaten vihkoaan, ja Aida katsahti naista pöyristyneenä.
"Oletteko te olleet täällä melkein puoli vuorokautta? Vain odottamassa minua?"
Neljä päätä nyökyttelivät innokkaina, ja Aida hieraisi pisamaista poskeaan, nostaen viime hetkellä hymyn huulilleen, kun yksi odottajista nojautui ottamaan selfien hänen kanssaan. Se oli järjetöntä.
"Mitä teidän nimenne ovat?"
"Hannah. Ivan. Georgia. Colleen. Minä asun täällä, mutta Georgia ja Colleen tulivat Tennesseestä. Ja Ivan tuli Venäjältä saakka konserttiisi – hänellä on liput myös Chicagon konserttiin", Hannahiksi itsensä esitellyt selosti, ja Aida katsahti pitkää miestä tyrmistyneenä.
"Tulit Venäjältä saakka?" Aida varmisti kirjoittaessaan nimeään ojennettuihin pintoihin.
"Kyllä, olen isoin fanisi. Rakastan sinua", Ivan vetosi, ansaiten toruvan katseen seuralaisiltaan, ja kiersi kätensä uudelleen halaukseen naisen ympärille. Sanaton sopimus tai ehkä pitkin päivää jatkunut väittely ei sallinut yhden nousta fanituksen asteessa muiden yläpuolelle.

"Oh, Colleen! Kukat", Hannah usutti, ja puhuteltu ojensi kädet tutisten kimppua punaisia ruusuja.
"Voi kiitos. Olette hyvin kultaisia", Aida vastasi takaisin ja painoi suudelman punastuvan naisen poskelle ottaessaan kukat vastaan.
Colleen kiepahti supattamaan ystävälleen hetkeä myöhemmin, koskettaen poskeaan kuin demonstroiden. Aidasta oli outoa seurata kasvavaa ilmiötä, kuinka ihmiset tuntuivat sekoavan sanoissaan tai unohtavan järkensä täysin hänen seurassaan. Toki teatterifaneillekin kävi sitä, jopa hänenkaltaisensa pienen tekijän kanssa – mutta siellä se oli laskettavissa eksentrisyyden nimiin.
Sullivan liikahti ja katsoi kelloaan merkiksi siitä, että heidän pitäisi jatkaa matkaa. Mutta nämä neljä olivat odottaneet koko pitkän päivän: ei kai hän voisi vain jatkaa matkaa hissiin, vaikka keho tuntuikin lyijynraskaalta pitkän, haastatteluista ja valokuvauksista koostuneen päivän jäljiltä?
Ajatus bussin punkkaan kömpimisestä oli ihastuttava. Päivä ei kuitenkaan ollut ohi vielä.
"Aida, meidän pitää jatkaa matkaa. Sinua odotetaan pian", Holland muistutti lempeämmin ja kosketti hänen selkäänsä.
"Hyvä on. Oli ihastuttavaa tavata teidät, käykää edes syömässä – minä tarjoan", Aida vetosi ja sai vaihtaa tiukkoja rutistuksia kaikkien neljän kanssa, ennen kuin selvisi vastaanottotiskille saakka kertomaan lisätä nelikon ravintolalasku sviittinsä hintaan.

Edison varmasti odotti jo.
Näyttelijä ei tainnut enää tuntea pienesti elämisen käsitettä. Edison oli majoittautunut vierailunsa ajaksi yhteen Ritz-Carltonin ylellisimmistä sviiteistä ja tilannut tarjottimellisen suklaadipattuja mansikoita sekä samppanjaa, Aida sai huomata miehen saattaessa hänet Central Parkiin katsovaan olohuoneeseen.
"Olenko ajoissa?" hän kysyi hämmästyneenä ja katsahti miestä olkansa yli.
"Ajattelin, että voisimme viettää iltaa ihan vain kaksin", Edison selvensi ja nauroi käheästi nähdessään Aidan varoittavan, epäluuloisen katseen, kumartuen suikkaamaan suukon naisen poskelle.
"Lupaan käyttäytyä siivosti. Kunniasanalla", mies vakuutti huvittuneena ja viittasi Aidaa istumaan sohvalle, vajoten naisen viereen.
"Siitä on ikuisuus, kun olemme ehtineet viettää aikaa yhdessä. Voitko syyttää minua, jos haluaisin varastaa sinut omakseni pieneksi hetkeksi? Mansikka?"
Aida ei ollut varma, mitä sanoa ja päätyi ottamaan häkeltyneenä päättäväisesti tarjotun mansikan huultensa väliin. Silmät painuivat kiinni, kun suklaan ja mansikan makeuden yhdistelmä täytti hänen ajatuksensa.
"Niin hyvää", hän henkäisi ja suli syylliseen hymyyn avatessaan silmänsä. Edison vastasi poikamaisella virnistyksellä ja tarjosi hänelle samppanjalasia, toinen omassa kädessään.
"Mansikoille ja meille. Oh! Et arvaakaan, mitä hankin meille", mies jatkoi ja ponkaisi innostuneena ylös. Hän onki sohvan käsinojan takaa Twister-laatikon ja esitteli sitä ylpeästi sohvan selkänojaa vasten vajonneelle naiselle, joka nauroi vapautuneena.

Lauantai 27. heinäkuuta 2019, iltapäivä, Executive Suite, Ritz-Carlton, Chicago

Tänään hän halusi vain tanssia. Hän halusi unohtaa kiireen, vaatimukset, röyhkeät juorut tabloidin sivuilla, Harveyn tuohtumuksen, sisällä kalvavan levottomuuden – kaiken.
Hän käänsi musiikkia lujemmalle, upotti sormet suihkun jäljiltä kosteisiin hiuksiinsa ja keskittyi rytmiin. Se hallitsi hänen kehoaan. Helma aaltoili liikkeessä, lähti elämään lantion hienovaraisistakin liikkeistä.
"Aida", Harvey kutsui sviitin nojatuolista, toinen jalka toisen yli ristittynä, kulmat kevyessä kurtussa, "meidän täytyy puhua asiasta." Tabloidit lojuivat levällään sviitin kahvipöydällä. Kuvat hänestä ja Edisonista hyppivät sivuilta.
Aida vastasi pudistamalla päätään ja käänsi volyymia lujemmalle, kunnes ei voinut enää kuulla miestä. Harvey huokasi eleen lapsellisuudelle.

Mutta kun Aida vangitsi miehen katseen ja kutsui manageria tanssimaan kanssaan sormiensa koukistuksella, Harvey koki vaikeaksi irrottaa katsettaan, varsinkaan kapeasta vyötäröstä ja lyhyen helman alta vilahtelevasta reiden ihosta. Mies nousi jaloilleen, vaikka tiesi, ettei suinkaan ollut sulokas tanssija, ja kosketti suojattinsa vyötärön kaarta.
Lantion hienovaraiset kosketukset häntä vasten tekivät huoneesta kuuman.
"Aida", Harvey vaati tarttuen naisen ranteisiin ja pysäyttäen tämän.
"Tämä on hyvä asia. Se tekee sinusta haluttavan. Ihmiset ahmivat tällaista. Uskoisit nyt, sinun pitää olla saatavilla faniesi päiväunissa. Ja Edison-"
"Ei. Harvey, ei! En välitä. En teeskentele olevani vapaa tai yhtään mitään muuta kuin olen."
"Dallas olisi toinen-"
"Harvey."
"Olet nyt yritys, jonka on tarkoitus tuottaa voittoa. Et voi vain tehdä, mikä sinua huvittaa."
"Minähän olen täällä. Minä hypin joka renkaan, jonka asetat, mutta en aio teeskennellä, etten olisi Elin kanssa."
"Luuletko niin? Miksi sitten olet vaikein asiakas, mikä minulla on koskaan ollut?"
Aida ei osannut vastata. Hän painoi katseensa. Harvey sammutti musiikin.
"Olen pahoillani."
"Valmistaudu konserttiin- hei, baby", Harvey vetosi ja kosketti pisamaista poskea, silittäen sitten mansikkaiselta shampoolta ja arvokkaalta hoitoaineelta tuoksuvia hiuksia pois kasvoilta.
"Olet tähteni."

Maanantai 29. heinäkuuta 2019, 13.07, 1881 Curtis Street, Denver

Koti kodittomassa elämässä, se vuokratusta keikkabusissista oli tullut. Vaikka sen loisteliaista, valkoisen nahkan ja kiiltävien puupintojen dominoimista puitteista puuttuikin sama kodinomaisuus, joka Hattien ja Noahin kotikutoisessa bussissa oli ollut.
Bussin jyrinä ja liikkeen tuntu olivat muuttuneet melkein kehtolauluksi. Nyt uni katkesi koruttomasti.
Aida kömpi esiin makuupunkastaan, silmät unesta sumeina, kun Katie veti verhon syrjään, värikkäästi tatuoidut käsivarret paljaina. Bussi oli pysähtynyt kadunvarteen, Ritz-Carltonin tuttu brändi näkyi vilahdukselta ikkunasta, ja bändin uneliaat jäsenet keräsivät laukkujaan jatkaakseen sisälle.
"Tuolla on faneja odottamassa sinua", Katie kertoi viittoen ulos, ja Aida seurasi katsetta tyhmänä.
Sitten hän katsahti häkeltyneenä Elin vanhaa t-paitaa, johon oli pukeutunut, ja etsi parin legginssejä sen alle. Reilusti yli kolmenkymmenen kiipeävät lämpötilat uhkasivat luikertaa ohi bussin ilmastoinnista, ja huolettomalta, korkealta nutturalta karanneet suortuvat takertuivat niskaan. Aida hieraisi tokkuraisena silmiään ja etsi peilin, jotta saattoi sipaista vähän meikkiä kasvoilleen.
Sullivan ja Holland olivat jo ulkona, kertomassa odottavalle joukolle toimintaohjeita.
Harvey saisi halvauksen, jos tietäisi hänen olevan menossa ulos näin.

Jalkakäytävällä seisoi joukko ihmisiä. Jono kiemurteli seuraavan korttelin nurkkaan saakka. Aidalla ei ollut aavistustakaan, kuinka ihmiset olivat löytäneet siihen, mutta kun hän astui bussista aurinkoiselle kadulle, jonon läpi kävi sähkövirta, joka sai joukon liikahtelemaan, supisemaan ja tönimään toisiaan. Sharpieiden korkit naksuivat auki.
"Hei! Hei Aida!", jonossa ensimmäisenä seisovat naiset henkäisivät yhteen ääneen, näyttivät hypähtävän paikallaan ja ojensivat tuomiaan CD:eitä. Hattie oli avannut yöllä pullon samppanjaa levyn myytyä maailmanlaajuisesti jo useamman kerran platinaa.
"Anteeksi, olen pyjamassani", Aida vetosi ja pyyhkäisi kesyttömiä, punaisia suortuvia korviensa taakse, "mikä sinun nimesi on?"
"Casey."
"Ceellä? Onko sinulla toista tussia? Tämä ei taida toimia." Sellainen ojennettiin vauhdilla, joka oli tyhjentää käsilaukun sisällön jalkakäytävälle, ja Aida soi naisille ystävällisen hymyn kirjoittaessaan nimensä ja omistuskirjoituksen CD:eiden kansilehtiseen. Joku kuiskutteli, henkäili hänen nimeään ja vuorotteli sitä luojan hämmästelyn seassa.
"Saammeko ottaa kuvan kanssasi?"
"Totta kai", hän lupasi lämmin tuikahdus valossa siristyneissä silmissään, nostaen aurinkolasit päälaelleen ja nojautui yhteiseen selfieen jonon ensimmäisten odottajien kanssa, vastaten sitten innokkaaseen halaukseen. Hän melkein tunsi sydämen villin sykkeen halauksessa, ja silitti naisen selkää. Jännityksestä tärisevät kädet täyttivät hänen sydämensä hellyydellä.
"Ihana tavata sinut! Kiitos niin paljon!"

Levyjä, julisteita ja hänen brändillään – saattoiko hänellä todella olla sellainen? – leimattuja t-paitojaan ojennettiin innokkaasti nimikirjoitettavaksi. Joku ojensi herttaista lierihattua. Puhelinten kamerat räpsähtelivät, ja odottajat nojautuivat leveästi tai hermostuksesta jäykkinä hymyillen ottamaan selfieitä hänen kanssaan.
"Kiitos, Aida!"
"Kauanko olette odottaneet tässä?" Aida kysyi nähdessään yhdellä odottajista makuupussin. Useammalla oli taitettava retkituoli ja reppu.
"Kuudesta."
"Me tulimme aamukolmelta." Aida katsahti odottajia järkyttyneenä ja kirjoitti hajamielisesti nimensä ojennettuun käsivarteen. Voi taivas, toivottavasti suttuisesta nimikirjoituksesta ei tulisi tatuointia, jota ottaja katuisi myöhemmin.
Yhdellä odottajista oli mukanaan rakastava kultainennoutaja ja pikkuinen chihuahua. Ne heiluttivat hänelle häntäänsä, ja Aida kyykistyi ottamaan vastaan niiden yltäkylläisen tervehdyksen omakin sydän onnellisena hakaten.
"Hei kullannuput", hän nauroi silittäen koirien turkkeja.
"Sinullahan oli joskus koiria? Ovatko ne mukana?"
"Ei, eivät valitettavasti", Aida vastasi puolittain hymyillen ja Clooneyn ajatteleminen sai sydämen vihlaisemaan. Muistikohan se enää häntä? Chihuahua vispasi häntäänsä hurjalla voimalla ja kiipeili hänen reittään vasten, eikä Aida ollut varma, miten jatkaa matkaa.
Puhelimet naksuivat innokkaasti.

Hän ei tohtinut katsoa kelloa, kun pääsi vihdoin jonon päähän ja saattoi halata viimeistäkin, jännityksestä levotonta odottajaa, joka rutisti häntä tiukasti ja hengitti punaisten hiusten tuoksua.
Hollandin ja Sullivanin varjot tuntuivat massiivisilta seuratessaan häntä. Sullivan siirtyi edellä ja tuntui tarkastavan odottajia tummien aurinkolasien läpi kuin olettaen näiltä löytyvän aseita tai pahoja aikeita. Isotkin miehet näyttivät kutistuvan pienemmäksi hopeoituvan henkivartijan katseen alla.
Taputtaminen kuului ilmeisesti amerikkalaiseen DNA:han. Kun hän käveli kunniakujaa takaisin bussin ovella odottavaa tiimiään kohti, Holland ja Sullivan vierellään, odottava jono puhkesi aplodehin. Useampi hoki kiitosta, joku toisteli luojan nimeä ja joku vetosi rakastavansa häntä.
Aida hymyili ja vilkutti sormillaan, sydän häkeltyneenä hakaten. Maddox oli ottanut hänen tavaransa kantoonsa, ja tiimi ympäröi hänet lämpimänä ja tuttuna, kun he suuntasivat sisään hotelliin.

Keskiviikko 31. heinäkuuta 2019, aamupäivä, 1401 West 8th Avenue, Vancouver, Kanada

Auto liukui pysähdyksiin yhden Vancouverin suosituimman radioaseman eteen, ja kamerat välkkyivät jo ennen kuin takaovi aukeni ja Aida nousi esiin. Odottajat oli paimennettu ovelta molemmin puolin kulkevilla, metallisilla aidoilla, jotka kertoivat, että hänen tuloaan odotettiin.
Kameroiden nälkäinen, jatkuva naksuminen oli alkanut kuulostaa jo tutulta. Salamoiden kirkas, valkoinen valo välkkyi tummista aurinkolaseista.
Julisteet, levyt, käsivarret, lehdet, joiden kannesta hän katsoi takaisin, ja mitä mielikuvituksellisimmat esineet työntyivät innokkaasti esiin kameroiden seasta, yrittäen kiinnittää hänen huomionsa vatkauksella ja heilunnalla. Lukuisat huudot sekoittuivat toisiinsa. Valtaosa kyseli kuvaa.
Mutta nyt Aida ei voinut kuin hymyillä anteeksipyytävästi odottajille ja pysähtyä radioaseman ovelle, riisua aurinkolasinsa ja kääntyä ympäri paparazzeja varten, ennen kuin katosi sisään. 102.7 The PEAK odotti häntä haastattelua varten.

Aida oli yllättynyt siitä, että sama väkijoukko odotti edelleen oven ulkopuolella hänen tullessaan ulos. Kärsivällisesti hänen turvallisuuttaan kai takaavien metallikaiteiden taakse paimennettuna.
Hän kohotti rauhoittavasti kättään toisen puolen hätääntyneille huudoille, kun aloitti huutajien mielestä ilmeisesti väärältä puolelta. Hän yrittäisi ehtiä kyllä kaikkien luo.
"Häntä odotetaan toisessa haastattelussa, joten meidän pitää olla nopeita", yksi hänen tiimistään ilmoitti ja pettyneet, hermostuneet voihkaukset levisivät väkijoukossa.
Aida kiiruhti sharpien kanssa riviä pitkin, yrittäen kovasti saada edes nimiensä ensimmäiset kirjaimet muotoiltua tunnistettavasti ja hymyili välkkyville kameroille ja tullessaan vedetyksi yhteiskuviin. Holland ja Sullivan seurasivat hänen varjossaan.
Vain nopea yhteiskuva, Aida, ole kiltti, yksi kuva.
Miten kukaan saattoi vain kävellä pois, kun joku vetosi melkein epätoivoisena pientä palvelusta? Vaikka tiimi ympärillä huokailikin, naputteli kellojaan ja työnsi häntä vaivihkaa liikkeelle.

BuzzFeedin haastattelu kuvattiin pienessä, kotoisassa studiossa, joka oli muutettu pastelliseksi areenaksi laventelinvioletilla paperiverholla. Fanien esittämät kysymykset lisättäisiin tekstiksi videoon jälkikäteen, mutta nyt kuvausassistentti näyttäisi ne hänelle paperilta kameran takaa.
"Voi luoja", Aida henkäisi saadessaan läjän pörröisiä, pehmoisia kissanpentuja syliinsä. Valkoisen, mustan ja harmaan kirjavat pennut oli tuotu paikalliselta eläinsuojalta – jota mainostettiin anteliaasti videossa – ja nyt ne kiipeilivät ylös hänen mekkonsa miehustaa, asettuivat luottavaiselle kerälle hänen syliinsä ja sinkoilivat pitkin paperiverhottua maailmaa hännät pörhöllä kuin pulloharjat.
Aida tiedosti jonkun puhuvan, mutta hänen oli valtavan vaikea keskittyä mihinkään muuhun kuin kissanpentuihin, jotka saivat hänen kasvonsa hehkumaan.

Jos olisit jumissa autiolla saarella kolmen elokuvan kanssa, mitä ne olisivat?
"Anastasia", Aida vastasi epäröimättä, "Kaunotar ja Hirviö, se Disneyn alkuperäinen ja..." Hänen huomionsa harhaili valkoharmaaseen kissanpentuun, joka kiipesi pienet kynnet pistellen ylös hänen rintakehäänsä ja hautautui punaisiin hiuksiin.
"Mikä kysymys oli? Aivan. Miten kukaan osaa valita? Käykö Celine Dionin konsertti elokuvasta?"

Jos voisit olla missä tahansa Disneyn live-action-elokuvassa, mitä roolia haluaisit esittää?
"Olen aina tykännyt Bellen roolista, mutta myös Pieni Merenneito olisi mahtava. En tosin ole lainkaan yhtä sulokas merenneito kuin Em, ystäväni, joka kirjoitti Seabornin."

Mitä tekisit, jos et olisi laulaja tai näyttelijä?
Aida silitti syliinsä käpertyvän, mustan olennon silkkistä turkkia ja pureskeli alahuultaan mietteliäänä. Lapsuudessa oli tuntunut siltä, ettei hänelle olisi ollut muita vaihtoehtoja. Mitäköhän äiti olisi sanonut, jos hän olisi ilmoittanut hakevansakin kampaajaksi tai automekaanikoksi?
"Olisi hienoa työskennellä tällaisten eläinten kanssa. Vaikka eläinsuojassa."

Kun sinulle tarjottiin Anastasian roolia, epäilyttikö sinua mikään vai oliko vastaus välitön kyllä?
"Se oli unelmien täyttymys, sillä olen rakastanut sitä elokuvaa lapsuudesta saakka. Se oli hyvin välitön kyllä", Aida nauroi ja kuljetti höyhenhuiskaa paperilattian poikki ja sai kissanpennut viiraantumaan. Se oli välitön kyllä, eikä hän pysähtynyt lainkaan ajattelemaan, mitä se tarkoittaisi hänen ja heidän elämälleen.

Miten Anastasian rooli on vaikuttanut elämääsi? Ja kuinka haluat sen vaikuttavan muiden elämiin?
Kissanpennut vaikeuttivat merkittävästi syvällisiin, tärkeisiin kysymyksiin vastaamista. Yksi oli tehnyt pesän hänen hiustensa sekaan. Pieni, vaaleanpunainen nenä pilkotti punaisten suortuvien seasta ja hengitti hänen kaulaansa vasten.
"Uskon, että onnelliset loput ovat tärkeitä", hän sanoi hetken emmittyään.
"Ne antavat meille toivoa synkimpinäkin hetkinä. Anastasia menetti kaiken, mutta löysi aivan uudenlaisen elämän. Rooli mullisti koko elämäni – joskus pelkäsin, etten löytäisi paikkaani koskaan ja vain haihtuisin pois, mutta Anastasia muutti sen kaiken – ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. Haluaisin oppia Anastasialta rohkeutta suunnata tuntemattomaan ja uskoa, että mahdoton voi olla totta."

Oletko koskaan halunnut luovuttaa jonkin sinulle tärkeän suhteen?
"Monta kertaa. Luovuttaminen olisi helppoa ja turvallista", Aida vastasi ja hätkähti nauraen, kun yksi kissoista sinkosi ilmaan häntä pörhöllä ja oli repiä taustarippua kynsillään.
"Kun muutin New Yorkista takaisin Lontooseen, minulla oli vaikeuksia löytää roolia teatterista ja olin menettää uskoni tulevaisuuteen. Muistutan itseäni, että mahdoton voi tapahtua, mutta ei luovuttamalla."

Jos sinulla voisi olla supervoima, mikä se olisi?
Aida pureskeli huultaan ja silitti sylissään kiipeilevien kissojen silkkisiä selkiä.
"Lentäminen, toivottavasti", hän vastasi nauraen, ennen kuin ehti karata ajatuksissaan liian syvällisille, reflektoiville vesille.

Kuka menneistä roolihahmoistasi on samanlaisin kanssasi?
"Luulen, että jaan piirteitä jokaisen kanssa – mutta koin syvää yhteyttä Anastasian kanssa."

Onko menneillä rooleillasi millaisia asioita yhteisenä?
"Voi taivas", Aida henkäisi ja nosti syliinsä kiipeilevää läjää paremmin helmaansa.
"En pysty ajattelemaan, kun nämä pienet ovat näin suloisia. Okei, yhteisiä piirteitä... Olen ollut ylpeä saadessani esittää jokaista rooliani. Kaikki ovat olleet omalla tavallaan rohkeita, itsenäisiä naisia, ja toivon, että olen omaksunut edes hippusen jokaista heistä."

Otitko mitään matkamuistoksi Anastasian kuvauksista?
Aida hymyili syyllisenä ja silitti olallaan nukkuvaa kissanpentua.
"Virallisesti? En tietenkään. Epävirallisesti, minulla saattaa olla tämä kaulakoru ja Anastasian yönsininen iltapuku oopperasta", hän myönsi ja veti pukunsa alta esiin musiikkirasian avaimen.
"Mutta en ottanut niitä. Ne olivat lahja... Ystävältä."

"Tämä oli BuzzFeedin haastattelu kissanpentujen kanssa. Nämä kaikki pienet ihanuudet ovat vailla uutta kotia paikallisessa eläinsuojassa, osoite tässä", Aida vetosi ja osoitti viittoiltuun kohtaan ilmassa, johon lisättäisiin editoidessa eläinsuojan kotisivujen osoite.
"Käykää tutustumassa heidän toimintaansa ja tarjotkaa koti näille kissoille."

Torstai 1. elokuuta 2019, iltapäivä, vuokra-auton takapenkki, Seattle

Jokin Hollandin kasvoissa oli melkein kaunista. Aida katseli hänen kanssaan takapenkillä istuvan henkivartijan profiilia ajatuksiinsa uppoutuneena: muuten suoran nenän profiilissa olevaa, selvää kyömyä, pitkiä, tummia silmäripsiä ja suuta, jonka kulmissa tuntui asuvan jatkuva pilke hymyä. Toiseen poskeen ilmestyi hymykuoppa pienestäkin hymystä.
Holland vaistosi katseen ja melkein mustien silmien katse kääntyi häneen, eikä Aida voinut olla vastaamatta hymyyn.
Henkivartijoiden läsnäolo tuntui edelleen liioitellulta. Hän saattoi ymmärtää Harveyn ja Hattien yhteisymmärryksen turvata hänet konserteissa ja muissa julkisissa tapahtumissa, mutta jopa matka kahvilaan tai ostoksille?
Ehkä kyse oli vain kiertueesta.

"Miten päädyit tälle alalle?" Aida kysyi uteliaana nuoremmalta henkivartijalta, joka tuntui huomattavasti lähestyttävämmältä kuin Sullivan. Hopeoitunut mies melkein pelotti häntäkin.
"Harhailin väärästä ovesta sisään", Holland vastasi virnistäen, mutta jatkoi pian kuin peläten, että vanhempi kollega ottaisi sen tosissaan. Aida tukahdutti naurun.
"Minulla on kuulemma aina ollut oikeanlaista silmää, ja sedälläni on yritys, jonka kautta Sullivan löysi minut."
"Niinkö? Mitä oikeanlainen silmä tarkoittaa?"
"Minulla on aina ollut kyky lukea ihmisiä ja ennakoida, mitä he tekevät. Aloitin järjestyksenvalvojana Coachellassa."
"Oletko Kaliforniasta?" Aida kysyi innostuneena päästessään kurkistamaan turvamiehensä hillityn naamion taakse.
"Tavallaan. Olen kotoisin Lontoosta, mutta perheeni päätti nuoruudessani perustaa viinitilan Pohjois-Kaliforniaan. Napaan. Se ei ollut aivan sitä, mitä he haaveilivat. Loppupelissä."
Sullivan rykäisi merkitsevästi etupenkiltä, selvästi paheksuen tuttavallista rupattelua.

"Hei, odota sinä tässä. Minä voin hakea juomat", Holland vakuutti, kun amerikkalaisen muhkea SUV, jonka takaikkunat oli tummennettu, liukui pysähdyksiin Starbucksin viereen.
"Siellä näyttää olevan ruuhkaa", mies lisäsi, ja Aida nyökkäsi epäröiden, mutta muutti pian mielensä. Kiinnostaisiko ketään, jos hän kävelisi sisään hakemaan teetä tai mansikkafrappuchinon? Se oli naurettavaa.
Holland nousi autosta, mutta Aida seurasi paria silmänräpäystä myöhemmin. Ei hänen elämänsä voinut ollut muuttua niin, ettei hän voisi käydä Starbucksissa.

Myyjän silmät suurenivat, kun välinpitämätön katse nousi kassakoneesta. Aida oli oppinut tunnistamaan hetken, jona hänet tunnistettiin. Hän soi naiselle lämpimän, jäänsiniset silmät siristävän hymyn ja kun mitään ei tapahtunut, myyjä vain tuijotti, hän toisti tilauksensa kysyvästi.
"Saisinko mansikkafrappuchinon, kahvin mustana, jääteen ja kaksi jääkahvia?"
Myyjä nyökkäsi mykkänä. Kollegat tämän takana supisivat keskenään, heitä vilkuillen, ja toinen napsaisi kuvan edes yrittämättä olla huomaamaton. Missäköhän vaiheessa oli käynyt hyväksyttäväksi vain ottaa jostakusta toisesta kuvia mitään kysymättä?

Hän saattoi nähdä silmäkulmastaan, että myös muut tiskillä odottavat olivat alkaneet supista, töniä toisiaan. Muutama muukin puhelin kohosi enemmän tai vähemmän vaivihkaisena.
Myyjä valmisti juomia hajamielisenä, vilkuillen heitä samalla. Häntä mustavalkoisessa kotelomekossa ja Hollandia vaikuttavan pitkänä ja leveäharteisena, aurinkolasit silmillään.
Holland otti osan juomista kantaakseen, kun he poistuivat.

Oven takana oli jo mies kameran kanssa, mutta vain yksi. Luultavasti Seattlessa ei sen useampia paparazzeja ollutkaan. Vatsanpohja nipisti, mutta tuhdiksi pyöristynyt mies kameran takana hymyili ystävällisesti ja piti kunnioittavan etäisyyden, ja Aida vastasi hymyyn.
"Hei Aida! Mitä pidät Seattlesta?"
"Täällä on hyvin kaunista. Näkymät Space Needlestä ovat uskomattomat", Aida vastasi seisahtuen juttelemaan miehen kanssa.
"Sinullahan on tänään konsertti täällä? Missä tunnelmissa olet?" mies jatkoi ja kamera kuvasi, mutta melkein huomaamatta kuvaajan käsissä, ei kasvojen edessä.
"Odotan sitä innolla."
"Aida, meidän pitää mennä. Sinua odotetaan soundcheckiin", Holland sanoi hiljaa, seisten hänen vierellään ja pidellen auton ovea auki.
"Kiitos Aida! Oli ilo tavata!"
"Vietä hyvä päivä", Aida toivotti ja soi miehelle vilpittömän, lämpimän hymyn, ennen kuin kiipesi autoon Hollandin edellä ja siemaisi kylmää juomaansa. Toivottavasti Eli ja Salome pitäisivät jääkahvista vaatimattomana tuliaisena.