If There Only Were Doors

24 tuntia hän voisi keskittyä vain Eliin, ja ehkä he todella vain pysyisivät näiden seinien sisällä. Tai jopa sängyssä. Eikä millään muulla tarvinnut olla väliä.
Ja ainakin Eli oli onnellinen hänen tulostaan. Aidan silmät tuikahtivat rakastavasta, aidosta hymystä, kun kun kosketti miehen vatsaa kielellään ja jäi hetkeksi katselemaan tämän kasvoja.
"Onko jotain, mitä sinä haluaisit?" hän kysyi ja poimi toisen miehen käsistä omaansa, koskettaen huulillaan sen kämmenselkää ja siepaten sitten etusormen hetkeksi suuhunsa.

Elin suunnitelmat olivat hyvin samanlaiset. Ja hän kieltäytyi myöntämästä, että osa, hyvin pieni sellainen, saattoi johtua siitä, että sijaitsevat salamavalot välkähtivät hänen mielessään sokaisevina. Oliko sillä väliä, kun suurimmaksi osaksi hän oli vain puhtaan iloinen siitä, että Aida oli täällä.
Väristys juoksi pitkin hänen selkäänsä.
"Sinut", hän vastasi käheästi.

Aida vastasi lämpimällä hymyllä, ennen kuin valui suudelmineen alas vatsaa. Näin hän halusi aloittaa Elin syntymäpäivän – ja näin hän olisi herättänyt miehen, jos hän olisi ollut nukkumassa tämän vieressä. Eli ansaitsisi hemmottelua niin paljon useammin kuin hänellä oli viime aikoina ollut mahdollista antaa.
Hänen oli vaikeaa sisäistää olevansa kotona, tuttujen petivaatteiden seassa, hämärällä parvella. Se tuntui samaan aikaan niin tutulta, melkein kuin ei olisi koskaan ollutkaan poissa, ja kummallisen vieraalta.

Aida oli täällä.
Millään muulla ei ollut väliä juuri nyt. Heillä olisi vuorokausi aikaa olla yhdessä.
Ehkä hän ehtisi hieroa naisen jalkoja tai hartioita. Hän saisi toivoa mitä tahansa, ja hän toivoisi, että saisi vuorostaan pitää Aidaa hyvänä.
Naisen oma syntymäpäivä oli ollut niin kiireinen.
Mutta hän ei ajatellut sitäkään juuri nyt. Juuri nyt hän tunsi vain sen, kuinka oli hitaasti menettämässä järkensä.
"Aida..." hän ähkäisi hiljaa.
Täällä heitä ei keskeytettäisi.

Aida kohotti katseensa Elin kasvoihin ja lopetti, kevyesti hengästyneenä, nousten polviensa varaan. Hän pujottautui ulos sähkönsinisistä alushousuista ja kiipesi miehen ylle, kumartuen painamaan suudelman tämän huulille.
Sitten hän valui suudelmineen kaulan lämpimälle iholle ja painautui vasten paljasta, lämmintä rintakehää. Toinen käsi valui alas vatsaa, hyväilemään Eliä jatkona edellisestä, ennen kuin yritti auttaa heidät lähemmäs toisiaan.

Eli ei juuri nyt muistanut, miksi hän oli ollut niin ahdistunut silloin joskus vuosia - se tuntui vuosilta - sitten Japanissa. Ei Aida ollut tarkoittanut sanoillaan mitään, niin kuin ei hänkään.
Kaikki oli hyvin. Ainakin siinä vaiheessa, kun hän juoksutti sormiaan naisen reisillä ja haki paremman otteen tämän vyötäisiltä.
Kukaan ei koputtaisi oveen. Ei kipeää, turhautunutta raivoa.
Vain ihana, tuttu liike.
"Rakastan sinua..."

Joskus Aidasta tuntui, että Elillä oli yliluonnollisia kykyjä. Vaikka hän olisi kuinka hukassa itsensä kanssa, kuinka kadoksissa näyttelijättären kerrosten alla, Eli tavoitti hänen todellisen minänsä.
Ja hän sai hukuttautua kaivattuun läheisyyteen unentuoksuisten, myllättyjen petivaatteiden seassa, missä he saattoivat kietoutua yhteen välittämättä ajasta. Hän oli melko varma, että he kiepahtivat ympäri useamman kerran – tai sitten Eli vain sai hänen maailmansa pyörimään.
Sitä se teki, kun hän kallistui miehen sylissä notkeasti taaksepäin, antaen niskansa koskettaa patjaa ja tunsi ikävöimänsä, ravistelevan mielihyvän ottavan koko kehon valtaansa.

Hetkeen muulla maailmalla ei ollut väliä.
Eli tunsi hetken vilpitöntä, mielihyvään sekoittuvaa onnea, jonka tarjoama euforia ensin jännitti ja sitten rentoutti hänen kehonsa, niin että hän saattoi haudata kasvonsa hetkeksi Aidan kaulataipeeseen ja hengittää naisen tuoksua.
"Minulla on ollut ikävä", hän vetosi, ääni käheänä, eikä halunnut kierähtää pois naisen yltä.
"Hirveä ikävä."

Aida kiersi kätensä Elin niskalle ja antoi sormiensa vaeltaa kiharaisissa hiuksissa, kutsuen miestä viipymään siinä.
"Niin minullakin sinua", hän vastasi vilpittömästi ja hipaisi huulillaan miehen päälakea. Ahdistus, levottomat ajatukset ja stressaantunut kireys hänen vatsassaan olivat kaikki sulaneet pois.
Verhojen takaa kuuluva Lontoon päivän humina tuntui kotoisalta.
"Rakastan sinua, kullannuppu", hän vastasi sivellen sormenpäillään miehen niskaa ja hengitti tämän hiusten tuoksua.

Eli antoi lopulta periksi ja kellahti Aidan vierelle myllättyyn sänkyyn. Hän ojensi käsivarsiaan ja houkutteli naista syliinsä.
"Olisin siivonnut", hän vetosi, kun rentona harhaileva katse osui sängyn ympäristön vallanneisiin vaatteisiin.
"Jos olisin tiennyt, että tulet kotiin..."
Hänen kasvonsa sulivat hymyyn.
"Minäkin rakastan sinua, prinsessa."

Aida kierähti Elin vierelle, kietoen käsivarren tämän ympärille ja punoen heidän jalkansa lomittain. Hän oli kaivannut vain mahdollisuutta olla miehen kanssa, lojua yhdessä kiireettä. Hellyyttä. Sille ei ollut tuntuneen olevan aikaa... Pitkään aikaan. Hän oli ollut niin kammottavan kiireinen.
Hän kiersi Elin kädet tiukemmin ympärilleen ja painoi nenänsä miehen ihoa vasten.
"Ei sinun tarvitse siivota minua varten, hupsu. Mutta... Onhan sinulla kaikki hyvin?"

Silloin, kun he olivat muuttaneet yhteen, Eli oli haaveillut juuri tällaisista hetkistä. Kiireettömiä, sängyssä vietettyä hetkiä. Yhteisiä aamuja ja iltoja.
Yhteisiä öitä. Yhteistä kotimatkaa.
Viime aikoina heillä oli ollut kovin vähän mitään niistä.
Hän piirsi helliä kuvioita Aidan selkään.
"Mitä? Tietenkin on."
Hän naurahti hiljaa.
"Paitsi etten ehkä tahdo päästää sinua lähtemään enää, nyt kun olet täällä."

Aida nauroi käheästi kehräten ja hamusi kevyesti Elin kaulaa, silittäen sormenpäillään miehen niskaa. Hänen täytyi muistuttaa itseään siitä, että hän kaipasi kiireettömyyttä. Hän kaipasi sitä, että tuli pidellyksi ja kosketetuksi ilman kiirettä tai odotusta enemmästä – ja silti hänen oli vaikeaa antautua sille ja olla kiirehtimättä enempää.
Hän hengitti miehen ihon tuoksua syvään.
"Kertoisithan minulle, jos sinulla ei olisi kaikki hyvin? Jos sinulla olisi... Synkkiä ajatuksia?"

Eli antoi huultensa vaeltaa Aidan kaulalle, hamuamaan sen valkeaa ihoa hellästi.
Huulten kosketus pysähtyi hetkeksi naisen kysymyksen myötä.
David oli sanonut samaa. Puhunut synkistä ajatuksista.
Hän nielaisi ja naurahti käheästi.
"Ei sinun tarvitse sellaisesta huolehtia, prinsessa."

Aida avasi suudelmien myötä kiinni painuneet silmänsä ja kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan, kipristäen mustien, silkkisten sukkien verhoamia varpaitaan peiton alla.
"Älä tee minulle niin enää", hän vetosi hakien vihreähippuisten silmien katsetta.
"Älä katoa tästä maailmasta äläkä jätä minua niin, kiltti. Kerrothan minulle, jos kaikki ei ole hyvin?"

Parempi herrasmies olisi varmastikin riisunut myös sukat, ja Elillä oli hienoinen pelko siitä, että silkkisiin sukkiin oli saattanut hänen jäljiltään jäädä silmäpako tai pari.
Eivät kai sukat voineet olla korvaamaton osa jotakin kallista mallistoa? Oli sitä kai hullumpaakin.
Hänen kulmansa olivat painuneet kurtistukseen, ja hartioille oli ilmestynyt tuttu kireys, joka tuntui seuraavan aina sitä, että aihe nostettiin esiin.
"Aida, en minä... En ole tekemässä enää mitään niin tyhmää."

Aida tutki vihreähippuisia silmiä levottomana, silittäen miehen poskea.
"Koska en tiedä, miten selviäisin ilman sinua", hän vetosi ja upotti sormensa kiharaisiin hiuksiin, vajoten sitten takaisin patjaa vasten ja halaten itsensä kiinni Elin rintaan.
"Minä todella rakastan sinua. Niin paljon, että se pelottaa minua. En halua menettää sinua."

Minäkään en tiennyt, miten olisin selvinnyt ilman sinua, Eli vastasi mielessään. Mutta hän ei sanonut sitä ääneen, sillä se olisi saattanut kuulostaa syytökseltä. Eikä hän syyttänyt Aidaa, sillä päätös ja vastuu olivat molemmat hänen omiaan. Hän oli tehnyt itse valintansa.
Mutta ikävä oli kaihertanut silloin hänet sisältä mustaksi.
Sen sijaan hän sanoi:
"Ei sinun tarvitse selvitä ilman minua, hassu."
Hän kietoi käsivartensa Aidan ympärille.
"Miksi se pelottaa sinua, prinsessa?"

Aida toivoi, että Eli oli oikeassa. Hän painoi kasvonsa miehen rintaa vasten ja kiemursi paremmin tutun peiton alle, kädet vyötärön ympärille tiukemmin kiertyen.
Hän ei ollut varma, kuinka pukea pelkoa sanoiksi. Mutta se oli niin todellinen, että kun hän ajatteli asiaa, hän tunsi vatsansa kouristuvan ja sydämensä alkavan hakata kuin hädissään.
"En tiedä, minä- ensimmäistä kertaa jollakulla on valta särkeä sydämeni enkä tiedä, kuinka sellaisesta voi toipua." Hänen äitinsä ei ollut koskaan toipunut.

Eli irrotti toisen käsivartensa Aidan ympäriltä nykäistäkseen peittoa paremmin heidän ympärilleen. Kukaan ei tulisi vaatimaan Aidaa johonkin tärkeään tapaamiseen tai tapahtumaan tai kuvauksiin täältä, joten heillä ei ollut kiirettä. He saattoivat unohtua sylikkäin ilman kiireen tuomaa, hermostunutta painetta.
Naisen sanat saivat hänen kulmansa kurtistumaan.
"Valta särkeä sinun sydämesi? Se kuulostaa aika... kammottavalta."

"Olen pahoillani", Aida vastasi silittäen anteeksipyytäen Elin kylkeä. Se varmasti kuulosti kammottavalta. Hän oli aina ollut naurettavan huono ilmaisemaan itseään sanoin. Usein hän tunsi itsensä vain pohjattoman tyhmäksi hapuillessaan sanoja ja tavoittaessaan aina väärät.
"Tarkoitan vain... En ole koskaan tuntenut ketään kohtaan niin kuin tunnen sinua kohtaan", hän sanoi.
"Vain sinä olet vienyt sydämeni."

"Hei, en sanonut sitä siksi", Eli vetosi kiireesti.
"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi. Minusta se on vain... Minusta se kuulostaa kamalan lohduttomalta ajatukselta, sitä minä tarkoitin."
Se, että olisi niin peloissaan sydämensä särkymisestä. Vaikka toisaalta hän ymmärsi kyllä. Hänen oma sydämensä oli särkynyt kerran.
"Eikö se tavallaan ole hyvä juttu? Koska minun sydämeni taas kuuluu sinulle."

"Tietenkin on", Aida vastasi, vaikkei se poistanutkaan pelkoa hänen sisältään. Hän oli katsellut lähietäisyydeltä äitiään, joka oli rakastanut hänen isäänsä, särkenyt sydämensä eikä päässyt koskaan yli rakkaudesta. Äidistä oli kasvanut vain katkera, kyyninen ja lihava.
Oli parempi olla ajattelematta sitä.
"Joten, synttärisankari, mitä haluaisit?" hän kysyi hieraisten nenänpäätään lämpimään ihoon.

Elilla oli ikävä tunne siitä, että ehkä hän ei ymmärtänyt täysin, mitä Aida tarkoitti. Sydämen särkyminen oli ollut yksi hänen elämänsä kammottavimpia kokemuksia, ja se kaikki oli ollut viedä häneltä hengen.
Mutta hän halusi silti uskoa, että oli parempi vaihtoehto rakastaa ja menettää, kuin elää koskaan täysin rakastamatta.
"Prinsessa, miten voisin auttaa sinua?" hän kysyi lopulta, kun oli ollut hetken hiljaa.
"Ettei sinun tarvitsisi pelätä?"

Aida kallisti päänsä taakse, jotta saattoi nähdä miehen kasvot ja tarttua tämän poskiin.
"Eli, sinä olet uskomaton", hän vetosi, "ei sinun tarvitse tehdä mitään – sinä olet jo kaikki, mitä voisin koskaan kaivata. Tämä on vain jotain, mitä minun pitää käsitellä. Olen pahoillani, että sanoin siitä." Se ei ollut jotain, millä hän oli halunnut tuoda varjoja miehen syntymäpäivään. Hänen oli vain pitänyt sanoa, että hän rakasti Eliä.
"Pohditaan syntymäpäiväsi ohjelmaa", hän kannusti hipaisten miehen nenänpäätä, "meillä on vielä monta tuntia aikaa."

Elin kulmat kurtistuivat.
"Mutta Aida, minä haluaisin tehdä jotakin", hän vetosi.
"Eikä sinun pitäisi pyytää anteeksi, että puhut tunteistasi. Enkö minä... Enkö minä ole osannut kuunnella?"
Syntymäpäivän ohjelma. Ehkä hänen olisi vain pitänyt tarttua siihen. Ehkä Aida ei edes halunnut keskustella tästä aiheesta hänen kanssaan, ja hän vain jatkoi inttämistään.

Aida nousi istumaan levottomana, kiertäen peittoa ympärilleen. Tämä ei ollut lainkaan, miten hän oli halunnut juhlistaa Elin syntymäpäivää. Hän sukaisi stressaantuneet sormet läpi hiuksistaan.
"Eli", hän vetosi anteeksipyytäen ja katsahti miestä olkansa yli, "ei tämä ole- halusin vain sanoa, että rakastan sinua. Eikä tämä johdu sinusta, tämä on... Sinä tiedät, millainen äitini on. Millaisen ero teki hänestä. Koko lapsuuteni sama nauha. 'Älä syö liikaa, miehet eivät pidä lihavista tytöistä. Pyyhi kyyneleesi ja hymyile, miehet eivät pidä surullisista tytöistä. Ole varovainen, miehet vain murskaavat sydämesi. Työskentele lujemmin, et halua päätyä tällaiseksi."
Aida hankasi kasvojaan ja tunsi lapsuudesta tutun ahdistuksen kiertyvän kipeäksi, piikikkääksi solmuksi sisälleen.

Eli nielaisi ja seurasi Aidan esimerkkiä, nousten istumaan.
Ehkä hän oli ollut typerä kysyessään. Mutta vaikka hän kuinka uskotteli itselleen muuta, Aidan sanat heidän hotellihuoneessaan Japanissa kummittelivat häntä edelleen.
Kokiko nainen, ettei ollut tarpeeksi hänellekään?
Oliko Aida palannut hänen syntymäpäiväkseen vilpittömästä halustaan, vai koska oli kokenut sen velvollisuudekseen? Yhdeksi kohdaksi listalla siitä, kuinka olla hyvä ja haluttava.
Hitto.
Hän pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan.
"Aida, kai tiedät, ettei äitisi ole ihan okei?"

Luoja, tämä ei ollut jotain, mitä hänen oli ollut tarkoitus nostaa esiin Elin syntymäpäivänä. Ole hiljaa, sinä hölmö, hän sätti itseään ja hieraisi pisamaisia kasvojaan, ennen kuin kääntyi Eliä kohti ja kosketti miehen poskea.
"Tiedän", hän vakuutti. Hän ei ollut tiennyt lapsuudessaan, mutta se oli tullut selväksi hänen muutettuaan kotoa.
"Olen pahoillani. Meidän ei pitäisi puhua jostain näin hölmöstä nyt – me voisimme juhlia sen sijaan", hän vetosi ja upotti sormensa miehen kiharaisiin hiuksiin.

Ei pahalla tavalla, Eli halusi uskoa. Karen oli vain ollut hyvin rikkinäinen ihminen. Niin kuin hänen oma äitinsäkin.
Ehkä heistä molemmista oli tullut sen takia omalla tavallaan rikkinäisiä aikuisia.
Oli hetkiä, joina hän toivoi, että olisi ollut vähemmän rikkinäinen. Vastuullisempi. Aikuisempi. Niin kuin tämä.
"Aida-kiltti, älä pyydä tällaisia juttuja anteeksi", hän vetosi, melkein tuskainen sävy äänessään.
"Sinä saat puhua siitä, miltä sinusta tuntuu. Ei se hitto ole hölmöä."

Aida puri hetken eksyneen näköisenä alahuultaan, ennen kuin hymyili epätietoisena.
"Olet kultainen", hän vetosi ääni särähtäen ja nojautui painamaan suudelman miehen huulille.
"Mutta puhutaan syntymäpäivästäsi, jooko? Toivon, että meillä olisi enemmän aikaa, mutta voisimme ainakin nauttia niistä tunneista, mitä meillä on."

Eli katsoi Aidaa hetken, ennen kuin vajosi huokaisten takaisin selälleen.
Älä ole naurettava. Aida tuli tänne saakka ollakseen kanssasi tänään, älä nyt hitto pilaa tätä murjottamalla.
Mutta huoli kaihersi häntä kipeänä.
"Minä vain... Aida, minäkin olen huolissani sinusta."

Mitä vikaa oli 'minä rakastan sinussa'? Sinä hölmö, Aida sätti itseään ja siirtyi lähemmäs, nojaten toiseen käsivarteensa ja silittäen toisella Elin poskea.
"Kullannuppu, mitä tarkoitat?" hän vetosi. He olivat toki sängyssä, mutta hänen oli ollut tarkoitus tarjota hyvin erilaista aikaa miehelle. Syntymäpäivien kuului olla iloisia, onnellisia päiviä.

Eli pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan ja katsahti Aidaa, huolta vihreähippuisissa silmissään.
"Minä vain..." hän aloitti, eikä ollut varma, kuinka olisi jatkanut.
Oli niin paljon asioita, joista hän oli huolissaan. Kaikki tämä. Heidän uusi elämänsä - tai Aidan uusi elämä, joskus hän ei ollut aivan varma.
Heidän, tietenkin.
"Koetko, että et saisi olla surullinen minun nähteni?"

Aida ei ollut varma, mitä vastata. Hän ei halunnut olla surullinen, ei varsinkaan kenenkään nähden. Äidin opit olivat iskostuneet vahvoina hänen luihinsa.
"Sinä olet ainoa, joka tuntuu aina nähneen minut sellaisena kuin olen", hän vastasi Elille ja silitti vaaleanruskeita hiuksia taakse miehen kasvoilta.
"Ja ainoa, joka pitää siitä ihmisestä, joka olen. Sinä myös tunnuit näkevän minut ennen kuin minä ymmärsin itsekään, kuka olen", hän jatkoi tutkien vihreähippuisia silmiä.

Eli oli kyennyt luottamaan siihen ennen.
Mutta nyt tämä kaikki uusi ja... hämmentävä oli saanut hänet joskus epäilemään. Hän muisti Aidan, joka oli kömpinyt hänen viereensä ja itkenyt väsymystään, ja hän oli tehnyt parhaansa lohduttaakseen.
Se oli tuntunut aidolta.
Mitä oli tapahtunut?
Ehkä oli kuvottavaa edes ajatella sellaista juuri nyt. Hitto, eihän hän halunnut Aidan itkevän!
"Haluan vain, että voit olla oma itsesi", hän vetosi.
"Että tiedät, etten odota sinulta mitään. Minä rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet, Aida."

Aida nielaisi kerran ja sitten toisen, ajaen kipeää möykkyä pois rinnastaan. Hän ei aikonut itkeä Elin syntymäpäivänä – ei edes siksi, että miehen sanat tekivät hänet niin onnelliseksi.
"Tuo on varmaankin kauneinta, mitä minulle on sanottu", hän vastasi hymyä kalpeissa silmissään ja kumartui painamaan suudelman miehen huulille.
"Ja minä tiedän. Sinä olet uskomaton, Eli." Hän oli vähän hukassa itsensä kanssa, mutta jos mies antaisi hänelle vielä vähän aikaa, hän löytäisi tiensä ja voisi oppia olemaan parempi ihminen.

Oli Elin vuoro tuntea kipeä vihlaisu rinnassaan.
"Sen ei pitäisi olla", hän muistutti hellästi, ja antoi sormiensa upota kastanjanpunaisten hiusten joukkoon samalla, kun vastasi suudelmaan.
"Sinä olet mahtava, Aida, ja toivon vain, että tiedät sen. Että sinun ei tarvitse olla mitään muuta kuin oma, upea itsesi. Sinä hurmaat aivan kaikki, prinsessa."

Aida vastasi hymyllä ja painoi uuden suudelman miehen huulille. Elillä oli aina puhunut hänelle niin uskomattoman kauniisti, että hän tunsi heidän suhteensa olleen kovin epäreilu. Kuin hän olisi vain ottanut antamatta mitään takaisin. Hän toivoi voivansa muuttaa sen.
"Nyt", hän vetosi pehmeästi ja kiipesi hajareisin miehen ylle, hamuten hellästi tämän kaulaa, "me voisimme jatkaa syntymäpäivääsi."

Ehkä kaikki oli hyvin.
Tai niin hyvin kuin saattoi olla tilanteessa, jossa oli parempi olla kysymättä tiettyjä kysymyksiä. Niin kuin 'milloin pääset palaamaan kotiin' ja 'kuinka kauan ehdit viipyä'.
Mutta juuri nyt heillä oli yhteiset tuntinsa, eikä muulla ollut väliä.
Hän antoi toisen kätensä vaeltaa silittämään Aidan vyötäröä, palvoen sitä kosketuksellaan.
"Haluaisin tehdä sinulle jotakin mukavaa, prinsessa."

Aida näykkäsi hellästi Elin kaulaa ja ravisti levottomat mietteet mielestään. Hän oli kotona ja heillä oli vielä tunteja yhdessä – ja nyt oli Elin syntymäpäivä.
"Niinkö?" hän kysyi pehmeästi kehräten ja nousi hamuamaan miehen korvaa.
"Mutta minä haluaisin jotakin mukavaa sinulle, synttärisankari."

"Se olisi mukavaa minullekin, prinsessa", Eli vakuutti, ja odotti hetken ennen kuin kiepautti heidän asetelmansa ympäri. Hän katseli Aidaa hetken, hymyä vihreähippuisissa silmissään, ja kohotti sitten tämän säärtä hellästi.
"Jos vaikka aloittaisin riisumalla sinulta nämä sukat."
Hän painoi naisen nilkalle suudelman.
"Miltä se kuulostaisi?"

Aida nauroi, kun tunsi vatsanpohjansa nipistävän Elin kiepauttaessa heidät ympäri. Keskity hetkeen. Ole onnellinen ja rentoudu.
Hän katseli miestä antaen päänsä vajota tyynyyn ja tunsi lämmön sisällään. Ehkä Eli oli hänen aurinkonsa.
"Etkö pidä sukistani?" hän kysyi hymyä kalpeissa silmissään ja silitti toisen jalan varpailla miehen rintakehää.

"Minä pidän", Eli vakuutti, kun painoi uuden suudelman nilkalle.
"Mutta pidän sinusta vielä paljon enemmän."
Hän antoi sormiensa kulkea pitkin säärtä ja ylös reidelle, sivelemään silkinhienon sukan reunaa.
"Olet jumalainen, tiesithän sinä sen?"

Sanat saivat Aidan nauramaan yllättyneenä, syvältä tulevalla, aidolla kehräyksellä. Jäänsiniset silmät paloivat hellinä, kun hän katseli Elin kasvoja. Varpaat silittivät miehen rintakehää.
"Sinä imartelija", hän vastasi ja tunsi kosketuksen lähettävän miellyttäviä väreitä hänen iholleen. Silti sanat lämmittivät häntä tavalla, joka sai hänet ymmärtämään kuinka kylmissään oli ollut.

Eli piirsi helliä kuvioita Aidan reidelle, ennen kuin viimein alkoi riisua sukkaa, hitaasti ja huolellisesti. Niin kuin hänellä olisi ollut mahdollisuus saada se ehjänä pois jalasta.
"En minä imartele", hän vetosi, ja kumartui painamaan suudelmia paljastuvalle iholle.
"Kerron vain totuuden."

Suudelmat tuntuivat ihanilta ja saivat hänet muistuttamaan itseään siitä, ettei ollut tarvetta kiirehtiä. Hänellä tuntui aina olevan kiire. Viime aikoina hänellä todella oli ollut niin kiire, että edes hurja kiirehtiminen ei ollut antanut heille aikaa olla yhdessä.
Aida kipristi varpaitaan ja puraisi alahuultaan katsellessaan miestä.
"Rakastan sinua, synttärisankari", hän muistutti ja ojensi kätensä, jotta saattoi silittää kiharaisia hiuksia Elin ollessa kosketusetäisyydellä.

"Minäkin rakastan sinua, prinsessa", Eli vastasi.
Hän tunsi syvää voitonriemua tajutessaan, että oli onnistunut riisumaan ensimmäisen sukan ilman ainuttakaan silmäpakoa, ja juhlisti voittoaan painamalla uuden suudelman sirolle, nyt paljaalle niljalle.
Parempi.
Hän ei kuitenkaan siirtynyt toiseen jalkaan, vaan vei alkoi hieroa hellästi pitelemänsä jalan jalkapohjaa.
"Ja olen ikävöinyt sinua hyvin paljon."

Jalan hierominen sai hänet voihkaisemaan ääneen. Ehkä se oli seurausta vuosista korkokengillä.
"Niin minäkin sinua", Aida vastasi ja muistutti itseään jälleen olematta kiirehtimättä. Hän ei halunnut arvailla, millaisia teorioita hänen terapeutillaan olisi ollut siitä. Ehkä hänen pitäisi jatkaa käyntejä sitten, kun hän palaisi taas Lontooseen.
"Onko sinulla kakkua valmiina syntymäpäiväksesi vai käymmekö ostamassa sellaisen jossain vaiheessa?"

Voihkaisu oli hyvin viehättävä, ja oli hyvin lähellä, ettei se myös saanut Eliä menettämään itsehillintäänsä ennen, kuin molemmat jalat olivat vapautuneet sukistaan. Oli suoranainen ihme, että hänen onnistui säilyttää rauhallinen rytminsä hieronnassa.
Hän antoi sormiensa siirtyä hitaasti päkiää kohti.
"Kakku?" hän toisti, kurtistaen kulmiaan.
"Pelkäänpä, ettei ole, prinsessa. Voisimme aina myös tyytyä pelkkään kermavaahtoon."

Aida nauroi ja kallisti päätään tyynyä vasten, katsellen Eliä miehen käsien helliessä hänen jalkapohjiaan.
"Luulen, että olisi syytä syödä jotakin – mmmhh – tänään", hän vetosi ja antoi silmiensä painua kiinni, keskittyen vain nauttimaan hemmottelusta. Vaikka varmastikin hänen olisi pitänyt hemmotella synttärisankaria eikä toisinpäin.
"Mitä sinä haluat syödä tänään, kullannuppu?"

"Aivan. Totta kai."
Eli kohotti siroa jalkaa hieman, painaakseen paljaalle nilkalle uuden suudelman. Syöminen oli ehdottomasti hyvä ajatus. Milloinhan hän oli viimeksi syönyt jotakin muuta kuin voileipiä, jotka tulivat muovikääreisiin pakattuina? Viimeisen vuorokauden hän oli tainnut elää pelkällä teellä.
Ehdottomasti huonoa käytöstä.
Kysymys sai hänen silmänsä siristymään hieman.
"Minusta kermavaahto sinun vartaloltasi olisi silti hyvä vaihtoehto."

"Niinkö sinusta?" Aida kysyi kehräten naurusta ja pukkasi miehen rintaa toisella jalallaan. Milloin heillä oli viimeksi ollut kiireetön päivä yhdessä? Hän oli tainnut unohtaa, miten rakasti aikatauluttamatonta alastomuutta Elin kanssa.
Hän ei halunnut ajatella aikarajaa, keskittyi vain rentoutumaan tuttujen peittojen muodostamassa pesässä. Kireys katosi hiljalleen väsyneistä lihaksista.
Ehkä hänenkin pitäisi nauttia hieman kermavaahtoa.

"Ehdottomasti", Eli vakuutti, vihreähippuiset silmät tuikkien.
"Ja miksei suklaakastikekin."
Hän ei pitänyt turhaa kiirettä, vaan siirtyi hitaasti toiseen jalkaan, riisui sukan samanlaisella hartaudella ja hieroi kovia kokeneen jalkapohjan yhtä huolellisesti, unohtamatta paljaalle iholle painettuja suudelmia.
Ja kun molemmat jalat oli huollettu, hän kumartui Aidan ylle hamutakseen suudelmaa tämän huulilta.
"Tahdotko lähteä hakemaan ruokaa..?"

Aida kiersi käden Elin niskalle ja vastasi suudelmaan, kaartaen selkäänsä irti patjasta, jotta paljas iho saattoi koskettaa ihoa.
"En", hän huokasi hamuten uuden suudelman miehen huulilta ja kiersi toisen jalkansa kevyesti tämän lantiolle.
"Kun juuri riisuitkin minut... Mutta meidän pitäisi. Sinun ei pitäisi nähdä nälkää syntymäpäivänäsi."

Ehkä olisi ollut vain tervettä olla nälkäinen, mutta jos aivan rehellisiä oltiin, Elin oli hyvin vaikea ajatella ruokaa juuri nyt. Jos hän olisi tiennyt Aidan kotiinpaluusta - vierailusta kotona - hän olisi voinut ostaa jotakin etukäteen. Mutta sitten taas, etukäteen ilmoittaminen olisi tainnut pilata yllätyksen.
"En minäkään", hän myönsi suudelman lomasta.
"En malttaisi lähteä yhtään mihinkään."

Aida punoi sormiaan Elin varsin villien, kiharaisten lomaan ja näykkäsi miehen alahuulta.
"Minä voisin- mmm, käydä hakemassa meille ruokaa vaikka Leonista ja jos haluat, kermavaahtoa Tescosta", hän tarjosi painaen uuden suudelman miehen huulille.
Jos hän ei lähtisi nyt, he unohtuisivat tähän vielä loppupäiväksi.

Eli hautasi kasvonsa Aidan kaulaa vasten ja hamusi sitä huulillaan.
"En haluaisi päästää sinua", hän vetosi matalasti murahtaen.
"Kun nyt olet täällä."
Ja voisiko Aida edes liikkua turvallisesti kadulla? Los Angelesissa paparazzit olivat vainonneet naista, samoin Japanissa. Olisiko Lontoo yhtä paha?

Aida kehräsi naurusta ja kallisti päätään antaen miehelle enemmän tilaa kaulallaan. Huulten kosketus sai ihanat väreet kulkemaan alas hänen selkäänsä ja silmät painumaan kiinni. Hän huokasi haikeasti ja siveli miehen niskan kaarta.
"Mutta jos en mene nyt, päädymme paastoamaan koko päivän – ja kuinka jaksamme yöhön saakka, jos emme syö välissä?" hän vetosi hamuten miehen korvaa kevyesti huulillaan.
"Mitä haluat syödä? Vai yllätänkö sinut?"

Aida oli, kuten tavallista, täysin oikeassa.
Silti Eli murisi turhautuneena tämän kaulaa vasten ja näykkäsi sitä mietteliäänä.
"Voit yllättää minut, prinsessa", hän vastasi, samalla kun kohottautui paremmin naisen ylle, kämmenet patjaa vasten nojaten, jotta saattoi tutkia tämän kasvoja katseellaan.
"Mutta onko sinun okei kulkea yksin tuolla ulkona?"

"Mitä? Tietenkin on", Aida nauroi epäuskoisena ja näpäytti Elin nenänpäätä. Sehän olisi absurdia, ettei hän voisi käydä lähi-Tescossa ostoksilla, eikö niin?
Varsinkin, kun vain Harvey tiesi hänen olevan Lontoossa.
"Älä höpsi, kullannuppu", hän sanoi ja luikerteli miehen otteesta, nousten jaloilleen ja pyyhkäisten sormet läpi hiuksistaan, ennen kuin onki vaatekaappinsa uumenista vaatteita.

Eli kierähti kuuliaisesti pois Aidan päältä, nojasi selkänsä sängynpäätyyn ja jäi katselemaan, kuinka Aida etsi itselleen vaatteita.
"Sääli, olit jo niin viehättävän alasti", hän huomautti haikeasti. Mutta ehkä alasti kulkeminen ei olisi paras mahdollinen idea, kun oli jo valmiiksi olemassa pelko valokuvaajista. Ainakin hänellä oli.
"Tahtoisitko, että tulen mukaan?"
Ehkä niin olisi paras. Varmuuden vuoksi.

"En", Aida vastasi katsahtaen Eliä olkansa yli jäänsiniset silmät tuikahtaen, ennen kuin pujotti mekon päänsä yli vaivautumatta pukemaan rintaliivejä sen alle. Hän nojautui sängylle polvensa varaan ja painoi suukon Elin huulille, pyrähtäen sitten portaisiin trenssitakki mukanaan.
"Haluan löytää sinut alastomana sängystä, kun palaan!" hän huikkasi ja suoristi kiertyneitä sukkahousuja, ennen kuin kiskoi takin ylleen ja hävisi ovesta. Hän palaisi pian.

Huoli vihlaisi Elin vatsaa kipeänä, ja hetken hän harkitsi sittenkin nousevansa ja liittyvänsä Aidan seuraan. Mutta seuraisiko siitä vain riitaa? Kokisiko Aida, ettei hän kunnioittanut tämän päätöstä?
Miksi asioista oli tullut niin vaikeita?
Hän nousi sängystä ja kurkisti parven kaiteen yli alakertaan.
"Hyvä on. Älä viivy liian kauaa, prinsessa!"

Aida toimi nopeasti. Hän pyrähti läheiseen Tescoon hakemaan kermavaahtoa ja muisti viime hetkellä myös suklaakastikkeen – ja sieppasi mukaan myös pari rasiaa Ben & Jerry'siä synttärien kunniaksi – ja sitten Queen's Theatren vieressä olevaan LEONiin hakemaan heille nopeaa lounasta.
Hän oli kevyesti hengästynyt pysähtyessään oven taakse ja irvistäessään jo, kun luuli unohtaneensa avaimensa, ennen kuin löysi ne laukkunsa sivutaskusta ja päästi itsensä sisään.
"Hei kullannuppu, toin ruokaa", hän huikkasi ja potkaisi kengät jalastaan, työntäen sitten jälkiruoat kylmään.
"Voimme syödä sängyssä."

Aidan ollessa Eli oli siivonnut.
Tai yrittänyt siivota. Niin lyhyessä ajassa ei kuitenkaan voinut tehdä ihmeitä. Hän oli kuitenkin kantanut lukuisat teemukit lavuaariin, ja kiikuttanut suurimman osan pyykeistä pyykkikoriin. Sillä seurauksella, että se vyöryi nyt yli äyräidensä, mutta ainakaan vaatteet eivät vallanneet enää lattiatilaa muualta.
Ja hän oli edelleen alasti, kun Aida palasi, loikoillen kuuliaisesti sängyssä.
"Hei prinsessa", hän vastasi hyväntuulisesti, ja myös hieman helpottuneena.
"Odottelen jo sinua täällä!"

Kun hän näki alastoman, odottavan miehen, Aida suli kissamaisesti rajatut silmät siristävään hymyyn ja istahti sängyn laidalle ruokakassit, rulla talouspaperia ja kaksi haarukkaa mukanaan.
"Näytät ihanalta", hän vetosi antaen katseensa vaeltaa hetken ihaillen, ennen kuin ryhtyi purkamaan LEONin pusseista rasioita.
"Toin sinulle Lentil Masalaa – eikö se tuoksu ihanalta? Se on kookoscurrya kuminalla, inkiväärillä ja sinapinsiemenillä... Ja! Toin sinulle myös hummusta, LEONin röstiperunoita ja flatbreadia", hän esitteli tuomisiaan, ojentaen niitä Elin syliin.
Sitten hän veti jalat ristiin eteensä, avasi oman ateriansa ja maistoi wrappia kokeillen.

Eli kurotti kätensä sipaisemaan punaisen suortuvan Aidan korvan taakse, ja silitti tämän poskea hellästi sormenpäillään.
"Sinäkin tuoksut ihanalta", hän huomautti, lämpöä vihreähippuisissa silmissään.
Oli varmastikin väärin, ettei hän olisi millään malttanut kiinnittää huomiotaan ruokaan, jota Aida oli varta vasten käynyt hakemassa heille.
Hän tutki naista hetken katseellaan.
"Meillä on tosin yksi ongelma, prinsessa."

Aida oli laskenut katseensa mietteliäänä ja kumartui poimimaan selkänsä taakse jääneestä pussista heidän juomansa, ojentaen Elille rosmariinivettä ja mustaherukkalimonaadia.
"Hmm? Mikä ongelma?" hän kysyi ja vilkaisi ympärilleen yrittäen nähdä, mitä olisi voinut unohtaa. Hän onki pussista vielä oman, vihreän terveyssmoothiensa, jonka nimeen Harvey vannoi, vaikka tuntuikin itse suosivan tuhteja pihvejä ja viskiä.

Eli ei voinut olla irvistämättä hieman vihreälle smoothielle, samalla kun otti vastaan rosmariiniveden ja limonadin. Kaikki kunnia terveystuotteille, mutta hitto se näytti... väärältä.
"Katsohan, prinsessa", hän jatkoi, ja nykäisi samalla tyynyä paremmin selkänsä taakse.
"Näyttää siltä, että sinulla on aivan liikaa vaatteita ylläsi."

Aida hyrähti naurusta ja siemaisi pillistään, nyrpistäen vienosti nenäänsä vihreän juoman maulle.
"Ajattelen vain sinua, kullannuppu", hän vastasi silmät tuikkien, "jotta voisit keskittyä syömään. Kun olet syönyt, lupaan riisuutua." Hän haukkasi uudelleen wrapistaan ja katseli Eliä lämmin hehku sisällään.
"Ja jälkiruoaksi toin Ben & Jerrysiä: mansikkajuustokakkua ja Karamel Sutraa", hän sanoi suupieli nykäisten, "ja kermavaahtoa ja suklaakastiketta."

Myös Eli nyrpisti nenäänsä myötätunnosta, ja ehkä hieman ajatuksesta, että joutuisi odottamaan.
"Hyvin jaloa sinulta", hän huomautti, kun otti oman rasiansa paremmin syliinsä ja tarttui haarukkaan. Ehkä oli jollakin tavalla väärin syödä alasti, mutta hitto, oli hänen syntymäpäivänsä.
Hänen toinen suupielensä nykäisi.
"Kuuluvatko kermavaahto ja suklaakastike jäätelöön?"

Vihreä smoothie oli toivottavasti terveellistä. Aida yritti olla ajattelematta turhan tarkkaan soseutettua avocadoa ja pinaattia, jota joi, mutta tämä ei ollut pahimmasta päästä.
"Synttärisankari saa päättää", Aida vastasi hymyä silmissään ja haukkasi wrapistaan, lipaisten sormenpäistään sen kastiketta.
"Sinun pitäisi olla alasti paljon useammin", hän totesi katsellen miestä.

"Voisit vaikka ensimmäiseksi aloittaa sillä, että joisit jotain vähemmän... vihreää", Eli huomautti, ja ojensi toista jalkaansa tökätäkseen Aidan reittä. Hänellä oli nostalginen, kotoisa olo. Melkein kuin heidän pienessä vaatekaapissaan Manhattanilla.
Paitsi että nyt Aida oli oikea, todellinen tähti.
"Ja minusta sama pätee sinuun, prinsessa. Olet hurmaava alasti."

Aida nauroi ja katsahti juomaansa.
"Mitä minun pitäisi juoda?" hän kysyi huvittuneena ja kallisti päätään, laskien puoliksi syödyn wrapin takaisin rasiaan.
"Kuulemma ruokavalio on kriittisen tärkeä." Hän tunsi melkein olevansa kotona, kun Harvey suunnitteli ideaalia ruokavaliota optimaalisen viehättävää kehoa varten. Vihreät smoothiet olivat ok, rintojen suurennus ei.

"Jotakin, mistä pitäisit enemmän", Eli huomautti, ja jäi silittelemään Aidan reittä varpaillaan.
"Vaikka jotakin hyvää ja marjaista."
Vaikka mistä hän tiesi, ehkä Aida pitikin... vihreistä juomista. Vihreistä juomista, joiden ainesosia hän ei itse halunnut edes ajatella. Ehkä pinaattia.
Hyi.
"Niin on elämästä nauttiminenkin", hän huomautti.
"Varsinkin syntymäpäivisin."

"Minä nautin sinun seurastasi", Aida huomautti silmät hyväntahtoisen huvittuneina tuikkien.
"Valtavan paljon", hän lisäsi ja tökkäsi miehen reittä sukkahousuun verhotuilla varpaillaan.
"Joten syö nopeasti. En tiedä kauanko voin pitää käsiäni erossa."

"En tarkoittanut sitä", Eli vetosi kun kalasti haarukkaansa hieman riisiä kastikkeineen ja vei sen sitten houkutellen kohti Aidan huulia.
Hän oli juuri harkitsemassa, pitäisikö hänen hyödyntää jotakin niistä naurettavista tekniikoista, joita pienten lasten vanhemmat käyttivät houkutellessaan jälkikasvuaan syömään, ja saisiko sellainen Aidan nauramaan, kun tämän sanat saivat miellyttävät väreet juoksemaan alas hänen selkäänsä.
"Kun sanot asian noin, minun on hyvin vaikea keskittyä syömiseen..."

Aida nojasi rennosti toiseen käsivarteensa ja suoristi jalkansa sängylle, ristien kevyesti säärensä. Hän pudisti päätään kohteliaasti tarjoukselle ja nauroi sitten hyväntuulisesti Elin sanoille, kohottaen toista punaista, huolella muotoiltua kulmaa merkitsevästi.
"Mikä kauhistuttava sääli...", hän huokasi ja pyyhkäisi sormet läpi kesyttömistä hiuksistaan.
"Me voisimme myös syödä jälkiruokaa tämän jälkeen. Vaikka Karamel Sutraa kermavaahdolla ja suklaakastikkeella." Tai ainakin Eli voisi ja hän voisi nauttia mausta suudelmien kautta.

Eli kurtisti hieman kulmiaan, mutta vei haarukallisen lopulta omaan suuhunsa. Hän toivoi, että Aidan kieltäytyminen johtui vain siitä, että tämä oli tosiaan saanut syödäkseen, eikä siitä, että Harvey oli laatinut säännöt jopa siihen, mitä tämän oli sallittua syödä.
Eikö kuninkaallisilta ollut merenelävien syöminen kiellettyä?
"Minä tiedän, mitä muutakin me voisimme tehdä kermavaahdolla ja suklaakastikkeella", hän huomautti, suupieli nykäisten.
"Sekin olisi jälkiruoka."

Aidan silmät tuikahtivat huvittuneina.
"Niinkö?" hän kysyi kallistaen päätään ja siemaisi vihreää smoothieta, jossa yritti keskittyä edes kuviteltuun hedelmien makuun. Hän harkitsi silittävänsä miehen jalkaa varpaillaan, mutta ehkä oli parempi antaa Elin syödä rauhassa, ennen kuin mies riehaantuisi liikaa kesken ruoan.

Vihreä smoothie oli saada Elin irvistämään.
"Hitto, onko tuo oikeasti edes siedettävää?" hän puhahti, kun vei viimeisen haarukallisen riisiä ja kastiketta suuhunsa ja sulki rasian kannen. Hän katsahti mietteliäänä ympärilleen, ja oli kiitollinen siitä, että oli sentään muitanut viedä roskat. Bast oli muistuttanut siitä puhelimessa.
"Söin. Voinko nyt saada jälkiruokaa, prinsessa?"

"Se menettelee", Aida nauroi ja kurottui hipaisemaan Elin nenänpäätä.
"Hyvä on, syntymäpäiväsankari", hän lupasi ja suoristautui sängyltä, venyttäen käsivarsia hetkeksi päänsä ylle, ennen kuin laski tyhjentyneen smoothiekupin pussiin muiden roskien kanssa ja keräsi loputkin turhat tavarat mukaansa.
"Karamel Sutraa lisukkeilla?" hän tarjosi kulmaansa kohottaen.

'Menettelee' ei ollut adjektiivi - Eli oli varsin ylpeä osatessaan nimetä sanaluokan - jolla ruokaa tuli hänen mielestään kuvailla. Mutta kyllä Aida varmasti tiesi parhaiten.
Toivottavasti. Toivottavasti se ei ollut Harvey.
Hän ojensi käsiään houkutellakseen Aidan halaukseen.
"Mm, se kuulostaisi hyvältä."

Aida vastasi hymyllä ja painoi pikaisen suukon Elin hiuksiin, luikahtaen sitten miehen käsivarsien otteesta portaisiin.
"Palaan pian", hän lupasi laskeutuen vauhdikkain, äänettömin askelin alas puisia rappuja ja pyrähti keittiöön, missä hän etsi kaapista syvän kulhon. Oli huolestuttavaa, että vei pienen hetken muistaa, missä he pitivät niitä.
Hän sommitteli siihen useamman pallon rikasta, suklaan ja karamellin makuista jäätelöä, tuhdin nokareen pursotettavaa kermavaahtoa ja kallista, aitoa suklaakastiketta. Hän oli vain poiminut sen hyllystä katsomatta hintaa. Hän poimi miehen mieliksi mukaansa myös suklaakastikkeen ja tökkäsi pienen, sytyttämänsä kakkukynttilän annoksen keskelle, ennen kuin nousi takaisin yläkertaan ja ojensi kulhon Elille.
"Hyvää syntymäpäivää, kullannuppu."

Eli käytti hetken siihen, että muistutti itseään olennaisesta: Aida oli nyt täällä. Millään muulla ei ollut oikeastaan väliä. Kaikki muu voisi odottaa johonkin toiseen hetkeen.
Hän hymyili, kun nainen nousi takaisin parvelle, ja taputti patjaa.
"Laulaisitko minulle, prinsessa?" hän pyysi.

Aida nauroi kehräten ja istahti sängyn laidalle, sukaisten hellästi Elin hiuksia annettuaan kulhon miehen käsiin. Hän kannusti tätä puhaltaan yksinäisen ja kieltämättä hieman surullisen näköisen kynttilän. Se oli lopsahtanut hieman vinoon. Mutta ehkä ajatus oli tärkein.
"Mitä haluat, että laulan? Hyvää syntymäpäivää?" hän kysyi laskien suklaakastikepurkin yöpöydälle.

Elin mielestä jäätelöannos oli paras mahdollinen kakku. Se oli Aidan tekemä, eikä häntä haitannut, vaikka kynttilä olikin vinossa, eikä olisi haitannut, vaikka se olisi kellahtanut kokonaan kumoon.
Pääasia oli, että Aida oli täällä.
"Niin", hän myönsi toiveikkaasti.
"Se pitää laulaa ennen kuin puhallan kynttilän. Muuten toive ei toteudu."

Jäänsiniset silmät tuikahtivat naurua.
"Hyvä on, kullannuppu", Aida vastasi ja hipaisi Elin nenänpäätä huvittuneena, ennen kuin pyöräytti hartioitaan ja lauloi miehen mieliksi pehmeän version onnittelulaulusta. Oli parempi olla aikailematta, koska kynttilä kupsahtaisi vielä jäätelön sekaan. Sormet silittivät Elin säärtä. Miehen oma versio onnittelulaulusta oli voittamaton.
"Toivo jotain."

Eli kuunteli laulua hiljaa, ja laulun loputtua puhalsi kynttilän sammuksiin. Kai se laskettiin, vaikka puhallettavia kynttilöitä oli vain yksi?
Hän toivoi, että laskettiin.
Kynttilän sammuttua hän kohotti katseensa jäänsinisiin silmiin ja kumartui jäätelöannoksensa yli painamaan suudelman Aidan huulille.
"Tuomaan ekstrapontta toivomukseen", hän selitti pehmeästi.

"Et varmaankaan voi kertoa minulle, mitä toivoit", Aida vastasi, ennen kuin hamusi toisenkin suudelman miehen huulilta. Sitten hän vetäytyi kauemmas, kellahtaen selälleen poikittain sängylle ja katseli Eliä lämpimin, raukein silmin.
"Olen todella onnellinen, että saan olla juhlimassa syntymäpäivääsi kanssasi", hän jatkoi ja viittoili Eliä syömään jäätelöä, ennen kuin se sulaisi.

"En, toive ei silloin toteutuisi", Eli myönsi pahoitellen.
Ja hän todella halusi toiveensa toteutuvan. Hän toivoi, että he olisivat hirvittävän onnellisia vielä hänen seuraavana syntymäpäivänään, jolloin hän voisi taas uudistaa toiveensa. Hän ei ollut varma, kuinka kauan toiveet säilyivät voimallisina, joten oli parempi katsoa kuin katua.
"Minäkin olen onnellinen, että olet täällä, prinsessa", hän vetosi, vei lusikallisen jäätelöä suuhunsa ja kumartui sitten painamaan suudelman naisen huulille.

"Mmmhh", Aida huokasi sipaisten sormenpäillään Elin niskaa, "maistut hyvältä, kullannuppu." Sitä mies teki – ilman suklaata ja jäätelöäkin, mutta tämä oli mitä miellyttävin tapa nauttia makeasta.
Hän ei halunnut ajatella sitä, kuinka paljon kello oli tai kuinka lähellä aamu ja hänen lähtönsä lentokentälle olisi.
"Mikä on nykyään lempijäätelöäsi?"

Eli näykkäsi Aidan alahuulta, ennen kuin suoristautui ottamaan uuden lusikallisen jäätelöä.
"Suolainen kinuski. Luulen, että se tulee olemaan sitä aina..."
Hän kumartui painamaan uuden suudelman Aidan huulille.
"Ja kävimme Bastin kanssa italialaisessa jätskipaikassa, jossa oli outoja makuja. Veisin sinut sinne joskus mielelläni."

"Niinkö?" Aida vastasi ja kallisti päätään patjaa vasten. Petivaatteissa viipyi kotoisa tuoksu, vaikka hänen olikin vaikeaa sisäistää olevansa kotona. Luultavasti hän ymmärtäisi sen vasta lähdettyään taas.
"Millaisia makuja siellä oli?" hän kysyi ja venytteli käsivarsia päänsä ylle, ojentaen kätensä sitten silittämään Elin säärtä. Mies todella oli hurmaava alastomana.

Eli vei lusikan mietteliäänä suuhunsa.
"Purukumia. Ja sitten sinistä, jonka nimi oli Smurffi, mutta joka taisi maistua vähän sitruksiselta... Oikeastaan aika samalta kuin se limsa, jota sai Japanista, muistatko? Jossa pieni kuula piti painaa pois pullon suulta, jotta limsaa saattoi juoda."
Sillä oli ollut hauska nimi, jota hän ei muistanut.
Hän kumartui taas Aidan ylle suutelemaan tämän huulia.
"Oletko varma, ettet tahdo kunnon lusikallista synttärijäätelöstäni?"

"Olen varma", Aida vakuutti ja hamusi hellästi Elin huulia, katsellen miehen kasvoja lämmöllä tämän puhuessa.
Olisi parempi välttää ylimääräisiä kaloreita, sokeria ja rasvaa, kun hänen ruokavaliotaan vahdittiin nyt vielä tarkemmin kuin hän teki itse. Ehkä Harvey tulisi hyvin toimeen hänen äitinsä kanssa.
"Maistelen mieluummin sinua", hän sanoi ja siveli sormenpäillään paljasta reittä, malttamatta täysin pitää käsiään erossa.

Eli ratkaisi ongelman syömällä lisää jäätelöä, ja painamalla suudelmia Aidan huulille. Sekin oli parempi kuin ei mitään, eikö niin? Edes suklainen, makea maku.
Ja kun hän oli syönyt, hän siirsi kulhon yöpöydälle ja kumartui paremmin Aidan ylle, nojaten kämmeniään patjaa vasten.
"Olisiko nyt jälkiruuan jälkiruuan aika, prinsessa?"

Aida suli hymyyn ja nosti kätensä Elin niskalle, sivellen sen kaarta sormillaan.
"Lupasin päivänsankarille mitä tahansa hän tahtoo", hän muistutti ja kohottautui ylös patjasta, jotta saattoi painaa suudelman miehen huulille ja näykätä tämän alahuulta.
"Joten, mitä tahtoisit, kullannuppu?" hän kysyi vajoten takaisin patjaa vasten ja tutki vihreähippuisia silmiä.

"Sinut", Eli vastasi, ääni hieman kähentyneenä. Sillä oli tuskin mitään tekemistä jäätelön kanssa, ja paljon enemmän tekemistä sen kanssa, että Aida oli siinä.
Luoja, hänellä oli ollut niin ikävä.
"Vain sinut."
Hän kumartui suutelemaan naista.

Aida vastasi suudelmaan ja antoi käsiensä vaeltaa Elin niskalta hartioille ja alas kylkiä. Mies oli ehtinyt riisua hänet aikaisemmin, mutta hän voisi auttaa tällä kertaa. Hän halasi miehen lantiota jaloillaan ja kallisti päätään suudelmasta niin, että saattoi siirtyä hamuamaan lämmintä, ihanalta tuoksuvaa kaulansyrjää.
"Minä olen täysin sinun", hän lupasi pehmeästi. Ainakin vielä tämän vuorokauden.

"Ja minä sinun", Eli muistutti, hipaisten huulillaan Aidan korvaa.
Oli ja tulisi aina olemaan. Jos vain saisi.
Hänen toinen kätensä vaelsi pitkin naisen reittä, hivuttautui ylemmäs kunnes ymmärsi, että tällä kertaa kyse ei ollutkaan pitkistä sukista.
Se sai hänet murahtamaan hiljaa.
"Olet edelleen pukeissa, prinsessa."

"Olen pahoillani", Aida vastasi kehräten hiljaisesta naurusta ja näykkäsi Elin kaulansyrjää.
"Jos kuljen alasti kaduilla, ihmiset heittelevät vielä roskia." Hänen kätensä halusivat vaeltaa alas miehen paljasta vatsaa, jäljitellä sen muodot tuoreina hänen muistiinsa ja sitten... Mutta hän muistutti itseään kiireettömyydestä. Älä hätäile. Nauti hetkestä.
"Haluatko riisua minut, päivänsankari?"

"Mitä?" Eli kysyi, nauraen puolestaan.
"Prinsessa, jos sinä kävelet alasti kadulla, joka ajaa vielä kolarin tai kompastuu koiraanta" hän huomautti, hän vakuutti vilpittömästi.
Vaikka ehkä sellainen päätyisi nykyään lehtien etusivuille. Hitto. Hän ei halunnut todellakaan ajatella sellaista. Ei nyt.
Unohtaakseen hän antoi huultensa vaeltaa Aidan kaulalle.
"Se olisi minulle suuri ilo."

Aida nauroi onnellisena ja kallisti päätään, antaen Elin suudella kaulaansa. Se lähetti miellyttäviä väreitä alas selkää. Hän rakasti Elin naurua. Hän rakasti koko miestä niin, ettei ollut varma, miten käsitellä tunnetta.
Hän ojensi kätensä päänsä ylle kuin kannustaakseen Eliä riisumaan hänet ja katseli miehen vihreähippuisia silmiä nähdessään tämän kasvot.

Eli ei pitänyt kiirettä, vaikka kärsimättömyys polttelikin hänen kehoaan. Hän suuteli kaulaa kaikessa rauhassa, nautti siitä, että saattoi näykkiä sen ihoa pelkäämättä, että mahdolliset jäljet pilaisivat jotakin. Vaikka ehkä hänen olisi pitänytkin ottaa sellaiset asiat huomioon. Ehkä Aidan uudessa elämässä ei ollut hetkeä, jolloin kaulan näykkiminen olisi ollut hyväksyttävää.
Lopeta.
"Rakastan sinua niin paljon", hän muistutti, samalla kun lähti pujottamaan mekkoa naisen yltä.

"Minäkin rakastan sinua", Aida vastasi ja auttoi nostamalla itseään niin, että kangas lähti heidän välistään. Se sai pudota jonnekin parven hämärään.
Ja se riitti. Pelko vapauttaisi hänet joku päivä, ja siihen saakka pelkkä 'minä rakastan sinua' riitti.
Hän nosti kätensä Elin hiuksiin, kuljetti vaaleanruskeita suortuvia sormiensa lomasta ja kohotti päätään, jotta saattoi kutsua miestä suudelmaan.

Olikohan mekko jokin designluomus?
Myöhäistä joka tapauksessa. Saattoi olla, että vaatekappale pysähtyi vauhdikkaan ilmalennon jälkeen parven kaiteelle, tai saattoi olla, että se valui siitä vielä portaille.
Eli ei ollut edes pahoillaan.
Hän vastasi suudelmaan, ja antoi sitten huultensa valua alemmas, hyväilemään paljastunutta ihoa.
"Aida, minun on pakko myöntää, että ajatus sinusta ilman liivejä ulkona on aika... innostava", hän mutisi sitä vasten.

Kosketus sai Aidan sulkemaan silmänsä ja kallistamaan päätään taakse. Sormet tukistivat hellästi kiharaisia hiuksia ja siirtyivät sivelemään Elin niskan kaarta.
"Todellako?" hän kysyi kehräten naurusta ja huokasi miehen huulille, halaten tämän lantiota lähemmäs itseään jaloillaan.

"Mm-hmm", Eli myönsi, lainkaan liioittelematta.
Hänen silmissään Aida oli aina kaunis. Mutta kaikkein kauneimmillaan tämä oli hänen mielestään alastomana, tai ehkä hänen vanhaan t-paitaansa pukeutuneena, täysin rentona ja onnellisena.
Olikohan Aida todella onnellinen juuri nyt?
Hän lähti laskeutumaan suudelmineen alemmas, samalla kun antoi sormiensa vaeltaa sukkahousujen vyötärönauhalle alkaakseen ujuttaa niitä pois naisen yltä.

Siitä oli pitkä aika, kun hän oli tuntenut hienoistakaan epävarmuutta kehostaan. Jokin Harveyn tavassa kommentoida hänen elämänsä kaikkia osa-alueita järkähtämättömällä vakaumuksella ja asiantuntemuksella tuntui pääsevän hänen ihonsa alle, mutta ehkä sille ei ollut aihetta.
"Olet kultainen, päivänsankari", hän huokasi pehmeästi ja antoi sormiensa vaeltaa Elin hiuksissa samalla, kun nosti lantiotaan ja auttoi miestä riisumisessaan.

Eli tuli siihen tulokseen, jonka oli oikeastaan tiennyt jo etukäteen, että sukkien riisuminen oli huomattavasti mukavampaa kuin sukkahousujen, vaikkei jälkimmäisessäkään ollut mitään suoranaista vikaa.
"Olen vain rehellinen, prinsessa", hän vakuutti, samalla kun ujutti ensin sukkahousut ja sitten vielä alushousutkin pois tieltä. Sitten hän saattoi viimein painaa tyytyväisen suudelman Aidan vatsalle.
"Näin on parempi."

Aida katseli Eliä hymyillen ja hipaisi miehen nenänpäätä sormellaan, kun kosketus vatsalla sai hänet värähtämään. Hän halasi miestä kevyesti nyt paljailla reisillään.
"Olen onnellinen siitä, että olet edelleen alasti", hän sanoi ja tukisti kevyesti kiharaisia hiuksia.
"Mutta haluaisin nähdä sinut paremmin, sinä komea mies."

Eli nauroi pehmeästi.
"Sinä saat katsella minua ihan niin paljon kuin tahdot, prinsessa", hän vakuutti, ja hamusi vatsan ihoa mietteliäästi hampaillaan ennen kuin kohottautui jälleen Aidan ylle.
"Vaikka oikeastaan minäkin katselisin hyvin mielelläni sinua."
Hän kumartui suutelemaan naisen huulia.
"Mutta en ole varma, riittäisikö itsekurini pelkkään katseluun."

Aida vastasi suudelmaan tukistaen kiharaisia hiuksia uudemman kerran ja näykkäsi Elin alahuulta.
"Minun ei ainakaan riitä", hän huokasi suudelmaa vasten ja töni miehen sitten päältään kierähtämään selälleen, jotta saattoi kumartua suutelemaan tätä uudemman kerran.
Kädet vaelsivat miehen paljaalla rintakehällä ja kyljillä, valuivat vatsalle ja siitä alemmas hyväilemään päivänsankaria.

Oliko heidän kärsivällisyytensä joskus riittänyt?
Eli sai itsensä silloin tällöin kiinni siitä, että oli alkanut vertailla heidän entistä elämäänsä tägän uuteen. Olivatko he muuttuneet siitä, mitä he olivat aiemmin olleet? Mutta se oli hölmö kysymys, elämä oli joka tapauksessa jatkuvaa muutosta, ei sillä ollut todellä väliä.
Käsien kosketus sai hänet murahtamaan hiljaa suudelmaa vasten.
"Hitto, Aida, sinä ajat minut hulluksi..."

Aida kehräsi naurusta Elin huulia vasten, näykkäsi uudelleen alahuulta ja kohottautui sitten ylemmäs.
"Hyvä", hän vastasi häivähdys käheyttä äänessään ja kalpeat silmät tuikahtaen. Sitten hän lähti valumaan alemmas suudelmineen, näykkäsi rintakehää ja kohotti katseensa Elin kasvoihin, kun siirtyi miehen alavatsalle.

Täysin hulluksi.
Eli toivoi, että hänelle koittaisi vielä mahdollisuus hemmotella Aidaa niin kuin tämä oli hemmotellut häntä. Nykyään tuntui melkein siltä, että nainen pyyhälsi hänen elämäänsä ja siitä pois, ja hän tuli vasta jälkikäteen ajatelleeksi, mitä kaikkea olisi voinut tai halunnut tehdä.
"Aida..." hän vetosi käheästi, muttei tiennyt, kuinka olisi jatkanut.
Jokin ajatus yritti puskea pintaan, jokin tähän tilanteeseen liittyvä, mutta hän ei halunnut ajatella sitä. Ei nyt.

"Mitä Eli?" Aida kysyi ja kiipesi hajareisin miehen jalkojen ylle, kumartuen hamuamaan alavatsaa paremmin. Hän näykkäsi sitä kevyesti ja kosketti ihoa sitten kielellään.
Hänellä ei ollut itsekuria olla kiirehtimättä eteenpäin, sillä he tuntuivat olleen erossa pienen eliniän eikä hän uskaltanut ajatella, milloin he tapaisivat uudelleen tämän jälkeen.

Sitä ajatusta Elikään ei halunnut pysähtyä pohtimaan. Ei mahdollisuutta siihen, että yhä uudet, entistä upeammat projektit pitäisivät Aidan kiireisenä viikkoja, samaan aikaan kun hän...
Itsesääliin tai ahdistukseen ei ollut mitään syytä vajota. Heillä oli tämä hetki.
"Rakastan sinua", hän päätyi muistuttamaan.
"Rakastan ja haluan sinua."

Aida vastasi hymyllä, lämpöä silmissä tuikahtaen. Ehkä oli surullista, kuinka onnelliseksi miehen sanat tekivät hänet. Eli tuntui olevan ainoa, joka oli todella aina tuntenut hänen todellisen minänsä.
Hän työnsi hiuksia taakse kasvoiltaan ja valui sitten alemmas suudelmineen. Päivänsankari ansaitsi tulla hemmotelluksi.

Päivänsankari tuli hemmotelluksi enemmän kuin tarpeeksi. Niin, että tämä unohti lopulta ajankulun, eikä ollut enää varma siitä, oliko syntymäpäivä jo teknisesti ottaen ehtinyt hujahtaa ohi vai ei.
Mutta sellaisilla asioilla oli hyvin vähän väliä juuri nyt.
Jossain vaiheessa hän veti Aidan syliinsä ja toivoi, että saattoi ajaa tämän samanlaisen mielihyvään sekoittuvan hulluuden partaalle, kuin mitä nainen oli tehnyt hänelle.

Aida nojasi poskensa lämpimänä hehkuvaa rintakehää vasten ja veti peittoa heidän päälleen, ennen kuin Englannin kylmänkalsea talvi muistuttaisi olemassaolostaan. Elin vatsan yli kierretty käsi silitti kylkeä hellästi.
Olisi ihana unohtaa aika täysin, mutta iltapäivä oli kääntynyt illaksi ja sitten yöksi.
"Minun pitää lähteä aikaisin", hän sanoi haikeasti.
"Yritän olla herättämättä sinua."

"Mitä?" Eli toisti, kulmat alas painuen, ja mieli vielä syntymäpäivässä viipyen. Kun sanojen todellinen merkitys sitten alkoi valjeta, se sai hänen vatsansa muljahtamaan kipeästi.
"Onko sinun aivan pakko?" hän kysyi onnettomana, kietoen käsivarsiaan paremmin Aidan vartalon ympärille.
"Vastahan sinä tulit kotiin."

Aida vastasi halaukseen rutistamalla Eliä tiukemmin ja hengitti miehen tuoksua.
"Toivon, että voisin viipyä vielä", hän huokasi ja painoi suudelman paljaalle iholle, käpertyen paremmin peiton alle. Olisi ollut ihana viettää edes päivä tai kaksi kauemmin Elin kanssa.
"Mutta minun täytyy lähteä aamulla. Yksi kuvauspäivä maksaa kymmeniä tuhansia dollareita, se on järjetöntä, ja olen luvannut olla paikalla. Voisinpa ottaa sinut mukaan."

Se kuulosti valtavan järjettömältä.
Ja sellaiselta, mitä vastaan oli mahdoton kamppailla. Tuhlaa muiden aikaa ja rahaa, koska minä haluan olla kanssasi vielä hetken?
Eli oli jo melkein huomauttamassa, että hän voisi lähteä mukaan. Hän oli lähtenyt mukaan viimeksikin. Mutta se oli ollut lyhyt loma, ja nyt hänen oli keskityttävä hakemaan töitä. Hän ei voinut, eikä tahtonut, olla Aidan elätettävänä.
"Osaatko sanoa, milloin pääsisit seuraavan kerran käymään, prinsessa?"
Käymään kotona. Heidän kodissaan. Aidan kodissa.

Hän saattoi arvata Elin tuntemukset siitä, että hän tarjoutui maksamaan heidän elämisensä. Ja vaikka hän halusi protestoida, että olisi hölmöä vastustella, mitä väliä sillä oli, mistä rahat tulivat – hän tiesi, että olisi tuntenut samoin jos tilanne olisi ollut toisin päin. Eikä työ ollut vain rahaa: se oli intohimoa, unelmia ja merkityksellisyyttä.
"En tiedä", Aida vastasi levottomana.
"Toivon, että pian. Ja ehkä jos maailma todella on hullu ja päädyn esiintymään Oscar-gaalassa, voisit tulla käymään luonani? Se on helmikuun lopussa."

Eli yritti olla näyttämättä pettymystään liian selvästi. Hän tiesi, ettei pystyisi piilottamaan Aidalta kaikkea, mutta ehkä edes sen, kuinka kipeää naisen sanat todella tekivät. Ei hän syyttänyt tätä mistään, mutta siitä huolimatta kaipaus tuntui miltei ylitsepääsemättömältä.
"Minä odotan kyllä", hän lupasi, samalla kun painoi hellän suudelman kastanjanpunaisille hiuksille.
"Ja ehkä minulla on siihen mennessä jo työ, josta on pyydettävä vapaata."
Hän olisi mielellään päässyt töihin.

"Minä ymmärrän kyllä, jos et pääse", Aida vakuutti. Hän toivoi, että Eli löytäisi inspiroivan roolin pian. Työttömyys ja tekemättömyys ei ollut koskaan tainnut sopia Elille kovin hyvin, ja se sai hänet pelkäämään, milloin hän löytäisi miehen pimeästä sängynpohjalta melkein katatonisena tai pahempaa.
"Ehkä ennen sitäkin osuu sopiva hetki minun käydä kotona", hän ehdotti, vaikka epäili sitä.

"Toivoisin pääseväni", Eli vakuutti ja painoi uuden suudelman Aidan hiusten joukkoon.
"Olisi mahtavaa päästä kokemaan Oscarit. Mutta vielä mahtavampaa nähdä sinun esiintyvän. Ei olisi yhtään sama asia katsoa sitä televisiosta. Näytetäänköhän Oscarit joka puolella maailmaa?"
Hän yritti keskittyä kaikkeen muuhun paitsi siihen, että Aida lähtisi pian.
"Minä lupaan olla valmis heittämään vaatteeni pois hyvin lyhyellä varoitusajalla kotiinpaluutasi varten."

"Luulen, että melkein kaikkialla", Aida vastasi. Ehkä hänen pitäisi tietää paremmin. Ajatuskin tuntui absurdilta. Hän oli haaveillut siitä, että voisi joskus olla ehdolla Olivieria varten – haaveili toki edelleen – mutta Oscar-gaala tuntui vain naurettavalta. Mitä hänen elämälleen oli tapahtunut?
"Hyvä", hän jatkoi ja nauroi, kurottuen suukottamaan Elin huulia, "minä tulen todella pitämään kiinni tuosta lupauksesta."

Aika erossa kuluisi varmasti nopeasti.
Oli vain ajan kysymys, milloin Eli saisi itselleen töitä. Ja sen jälkeen kaikki olisi taas hyvin, ja kai Aidalla oli pakko olla edes kesäloma jossakin välissä?
Hän todella toivoi, että olisi.
"Minä olen sanani mittainen mies", hän vakuutti.
"Ja hyvin nopea riisuutumaan. Kuten ehkä tiedät."

"Tiedän", Aida vastasi ja näykkäsi rintakehän ihoa, "vaikka voisit olla nopeampikin." Kärsivällisyys ei tainnut olla heidän kummankaan vahvuuksia. Eikä hän väsyisi koskaan katselemaan Eliä alasti.
"Sinä komea mies", hän huokasi ja hamusi kaulan ihoa haikeasti.
"Voisin tehdä sinulle vielä toisen jäätelöannoksen, jos haluaisit. Syntymäpäiväsi kunniaksi."

"Ehkä minun täytyy harjoitella sitä", Eli myönsi nöyränä.
"Voin ottaa sinulle videokuvaa joku kerta."
Vaikka olikohan sellainen typerää? Voisivatko sellaiset videot päästä jotenkin livahtamaan julkisuuteen, niin että Aida saisi kärsiä?
Hän toivoi, ettei niin kävisi.
"Se tarkoittaisi, että minun pitäisi päästää sinut sylistäni."

"Kyllä kiitos!" Aida vetosi jäänsiniset silmät tuikahtaen ja painoi suukon miehen huulille.
"Se olisi ihastuttavaa." Ehkä se tuntuisi siltä kuin Eli olisi melkein hänen luonaan. Hän ei halunnut ajatella lähtöä tai sitä, että huomenna hän olisi taas Los Angelesissa ilman Eliä. Ja päivisin hänen elämänsä oli uskomatonta ja unenomaista, mutta öisin hän tunsi olonsa usein niin yksinäiseksi ja eksyneeksi, että oli vaikeaa hengittää.
"Mutta saisit jäätelöä, kullannuppu. Suklaakastike on tosin tuossa, jos haluat syödä sitä."

"Kunhan vain-" Eli aloitti, ja katkaisi itse itsensä ennen kuin ehti loppuun saakka.
Hän oli ollut aikeissa huomauttaa, että kunhan Edison ei olisi mukana yleisössä. Miehellä oli ollut hämmentävä tapa ilmestyä heidän videopuheluihinsa osalliseksi ilman, että Eli oli tiennyt tämän läsnäolosta.
Tuntui olevan paljon asioita, joista hän ei tiennyt.
Mutta niitä ei pitänyt ajatella nyt.
Hän vilkaisi kohti suklaakastiketta.
"Sinäkin olet siinä."

"Kunhan vain mitä?" Aida kysyi uteliaana ja näykkäsi kaulansyrjää, joka luultavasti oli aina runnellun näköinen hänen jäljiltään. Hän tunsi kipeän syyllisyyden vihlaisun, kun muisti yön, joka oli päättynyt Simonin nyrkkiin Elin leuassa – ja Edithin murtuneeseen toteamukseen siitä, etteivät kiihkeiden suudelmien jäljet Elin kaulalla olleet siinä tyttöystävän toimesta.
"Ja minäkin olen tässä", hän lisäsi nauraen, "vaikka minun varmaankin pitäisi käydä suihkussa."

Eli harkisi heken, ennen kuin jatkoi:
"En vain tahdo, että Edison päätyy mukaan katselemaan minua kelteisilläni."
Hän tavoitteli ääneensä keveää sävyä ja täydensi mielikuvaa naurahduksella. Ei tässä mitään, oli ihan okei, että Aida vietti niin paljon aikaa toisen miehen kanssa.
"Ei pitäisi", hän vakuutti varmana.
"Ainakaan yksin."

Aida nauroi kehräten ja tunsi sitten syyllisen, kipeän vihlaisun, tietämättä tarkalleen miksi.
"Ei päädy", hän lupasi pehmeästi ja painoi suudelman miehen kaulalle, "sellaiset hetket ovat vain minulle." Hänen pitäisi pitää siitä huolta. Oliko Edison osa heidän suhdettaan useammin kuin hän tajusi?
"Mitä minun pitäisi tehdä?" hän jatkoi ravistaen ajatuksen harteiltaan ja näykkäsi Elin solisluuta.

"Ei sillä, että häpeilisin", Eli kiiruhti lisäämään, yrittäen epätoivoisesti keventää sanojensa painoa.
"Mutta en vain tahdo, että kaveriparka käsittää väärin."
Aida ja Edison olivat vain ystäviä. Niin kuin he olivat olleet Aidan kanssa. Paitsi ei, eivät tietenkään sillä tavalla.
Ajatukset olivat joskus hankalia hallittavia.
"Mitä sinä haluaisit tehdä, prinsessa?"

Aida vastasi hymyllä, vaikka hänen sydäntään vihloikin. Mitä jos hän tuhoaisi suhteensa Eliin, koska jokin hänessä oli vain väärin ja hänen kohtalonaan oli särkeä jokainen suhteensa?
"Haluaisin tuoda sinulle lisää jäätelöä", hän vastasi ja siveli sormenpäällään miehen huulten muotoa katsellen vihreähippuisia silmiä haikeana. Olisi parempi olla ajattelematta lähtöä, mutta aika tuntui valuvan sormien välistä kuin hieno hiekka.

Eli nauroi hellästi ja halasi Aidan hetkeksi tiukemmin syliinsä.
"Hyvä on", hän myöntyi melkein haikeasti.
"Hae meille jäätelöä."
Jos Aida ei suostuisi jakamaan jäätelöä selaisenaan, hän voisi ainakin suudella naista lusikallisten välissä, mikä sekään ei ollut hänen kannaltaan yhtään hullumpi vaihtoehto. Ja ehkä, sitten kun tämä kaikki olisi ohi, Aida voisi jakaa jäätelön kunnolla hänen kanssaan.

Aida suikkasi suukon Elin huulille ja nousi sitten sängystä, venytellen käsiä päänsä ylle, ennen kuin laskeutui äänettömin askelin alakertaan. Yö tuntui viileältä paljasta ihoa vasten, varsinkin pakastimen kanssa työskennellessä, mutta ei mennyt kauaa, kun hän kiipesi takaisin parvelle uuden jäätelökulhon kanssa.
Hän ojensi sen Elille kiivetessään takaisin sänkyyn ja näytti etusormeaan merkkinä odottaa, kun poimi suklaakastikkeen yöpöydältä ja valeli sitä keskittyneesti jäätelön päälle.

Eli oli sillä välin järjestänyt sängyn hieman mukavammaksi heille, mikä tarkoitti tyynyjen pöyhimistä ja peittojen oikomista. Ehkä hänen pitäisi yrittää vaihtaa lakanat säännöllisemmin, niin että Aida pääsisi palaamaan puhtaaseen kotiin. Hänen pitäisi ylipäätään yrittää pitää parempaa huolta heidän asunnostaan.
Varsinkin, kun hänellä ei ollut parempaakaan tekemistä.
Aidan palatessa hän unohtui katselemaan naisen keskittynyttä ilmettä.
"Näytät nauttivan tuosta."

Aida nauroi hyristen ja hetken puri alahuultaan, harkiten valelevansa suklaakastiketta myös Elin iholle, mistä voisi nuolla sen pois. Mutta se olisi vaarallinen ajatus. Hän ei pitänyt vallasta, jonka lihomisen pelko otti eikä ollut varma, kuinka hyvin hallitsisi impulssejaan.
"Nautinkin", hän lupasi ja laski suklaakastikkeen yöpöydälle työntäen sitten kulhoa paremmin Elin syliin.
"Toivon, että olisimme voineet juhlia syntymäpäivääsi enemmän. Olisin halunnut järjestää sinulle yllätysjuhlat. Olisinpa ymmärtänyt aikaisemmin."

"Hei, minulla oli yllätysjuhlat viime vuonna", Eli muistutti.
"Ja se oli merkittävä syntymäpäivä."
Kolmenkymmenen rajapyykki oli mennyt rikki. Vaikka, jos aivan rehellisiä oltiin, rajapyykin ylittäminen ei ollut tuntunut niin isolta jutulta kuin olisi ehkä pitänyt. Hän oli nyt aikamies, reilusti, eikä silti tuntenut olevansa kovinkaan aikuinen.
Niin kuin vaikka nyt, kun söi jäätelöä sängyssä.
Hän painoi suolaisenmakean suudelman Aidan huulille.
"En kaivannut mitään muuta kuin sinut juhlimaan kanssani."

Hän maistoi kaivaten huuliaan. Ehkä hän tohtisi syödä joku päivä pelkäämättä ja voisi jakaa annoksen oikeasti, ei vain maun muiston kautta.
"Juhlin aina mielelläni kanssasi", Aida lupasi ja kellahti selälleen Elin vierelle, vetäen peittoa päälleen. Lontoon kylmyys tuntui tarttuvan heti varpaisiin ja sormiin.
"Jokainen syntymäpäiväsi on merkittävä minulle."

Eli nykäisi tyynyjä paremmin selkänsä taakse ja peittoa jaloilleen, niin että soi samalla jalosti Aidalle mahdollisuuden painaa varpaat hänen sääriään vasten, mikäli siltä tuntuisi. Heidän lattiansa olivat kovin kylmät.
"Onko Edisonin luona kovin kylmät lattiat?" hän kysyi, ennen kuin tuli ajatelleeksi asiaa tarkemmin.
Hitto, miksi hän puhui koko ajan Edisonista?
Ainakaan hän ei ollut kysynyt, tarjoutuiko mies lämmittämään Aidan varpaita.

"Melko kylmät", Aida vastasi ja kiepahti peiton alla niin, että saattoi painaa päänsä Elin vatsalle ja katsella miehen kasvoja. Hän halusi jättää käsivarret vapaiksi syömiseen. Jäätelö sulaisi muuten.
"Ilmeisesti Los Angelesissa ei paremmin koeta tarvetta lämmittää taloja", hän naurahti ja antoi sormiensa vaeltaa paljaalla iholla, "mutta yleensä minulla on kengät jalassa. Jos pääset käymään luonani, olen varma, ettei hän pahastu, vaikka jakaisit huoneeni. Voisit kokeilla uima-allasta, vaikka siellä onkin nyt melko kylmä. Se on kuin Avatarista iltaisin, kun se hehkuu valoa."

"En oikein vieläkään usko, että Los Angelesissa voi olla kylmä", Eli huomautti, samalla kun luskoi jäätelöään, josta joutui valitettavasti nauttimaan yksin..
"Minusta siellä on aina lämmintä. Uimahousukeli."
Ajatus Edisonin luona yöpymisestä herätti hänessä hämmästyttävän kieltoreaktion, jota hän hämmästyi itsekin. Jessus, kyse oli vain Aidan ystävästä, siinä kaikki.
"Se kuulostaa aika hienolta. Oletko sinä ehtinyt uida?"

"Minäkään en uskonut – mutta millaista tuuria asua siellä juuri silloin, kun päivälämpötilat ovat parissakymmenessä jos sielläkään ja yölämpötila jopa alle kymmenen astetta", Aida värähti. Se oli tosin luultavasti mieluisampi vaihtoehto kuin vaikka paahtava kuumuus, joka piinasi Australiaa. Ainakin englantilaiselle.
"Ja kävin uimassa tullessani ja pari kertaa sen jälkeenkin, mutta vesi oli varsin vilpoista. Ensimmäisellä kerralla Edison tuuppasi minut altaaseen, mutta vedin hänet lopulta seurakseni. Syö", hän kannusti ja kurottui painamaan suudelman Elin huulille, hamuten muiston jäätelön mausta, ennen kuin painoi päänsä takaisin miehen vatsalle.
"Aurinko sentään paistaa suurimman osan ajasta."

Eli värähti, mutta se saattoi johtua myös jäätelöstä. Hän ei ollut ollut koskaan erityisen herkkä kylmälle, mitä nyt suojeli kurkkuaan ja ääntään varsin intohimoisesti.
Viime aikoina sekin oli jäänyt. Hitto, hänen olisi alettava ryhdistäytyä.
Hän ei halunnut ajatella liian tarkasti myöskään tilannetta, jossa Aida ja Edison olivat uiskennelleet yhdessä uima-altaassa. Se oli varmasti ollut hauskaa. Ja hauskuus oli hyvä asia, ei mitään, mistä olla mustasukkainen.
Nyt jäätelölusikallinen tosiaan oli liian iso, ja sai hänen otsansa vihlaisemaan.
"Oletko ehtinyt käydä rannalla katselemassa palmuja?"

"Vähän", Aida vastasi katsellen vihreähippuisia silmiä ja tunsi oudon, levottoman nakerruksen vatsassaan. Miksi? Ehkä hän tarvitsi edelleen terapiaa. Hän oli aina ollut paljon lahjakkaampi pakenemaan tunteitaan kuin käsittelemään niitä.
"Mutta puhun kamalan paljon itsestäni. Kertoisit minulle sinun arjestasi. Oletko käynyt kivoissa koe-esiintymisissä?" hän kysyi ja hipaisi sormenpäällään Elin alahuulta. Ehkä hän voisi unohtaa toviksi lähestyvän aamun ja lähtönsä.
Ja viikot, jotka luultavasti vierähtäisivät, ennen kuin he näkisivät jälleen.

"Vähän ei ole tarpeeksi", Eli huomautti.
"Sinun pitäisi katsella niitä varastoon. Tai ehkä meidän pitäisi hankkia sellainen pieni versio tänne?"
Hän katsahti mietteliäästi parven kaidetta kohti, arvioiden, kuinka suuri todennäköisyys heillä oli onnistua palmun hengissä pitämisessä. Ehkä, jos hän kirjoittaisi selkeän ohjelistan, jota seurata, vaikka jääkaapin oveen.
"Pelkäänpä, ettei minulla ole paljoakaan kerrottavaa", hän myönsi hieman irvistäen.
"Juuri nyt on ollut vähän nihkeää koe-esiintymisten suhteen. Harkitsin, että olisin voinut hakea Elphaban rooliin, mutta luulen, että minulla ei olisi ollut siihen realistisia mahdollisuuksia..."

Aida kehräsi naurusta ja painoi suukon Elin poskelle.
"Olisit upea vihreänä", hän vakuutti.
"Haaveilen, että saisin kokea Elphaban roolin joku päivä. Tämänhetkinen Elphaba on tosin niin käsittämättömän lahjakas, etten tiedä, kuinka kukaan astuu hänen saappaisiinsa." Kukaan näyttelijä ei halunnut tuottaa musertavaa pettymystä odottaville faneille. Tai tulla buuatuksi lavalle tullessaan, niin kuin jokunen understudy-parka epäkiitollisen yleisön toimesta.
"Olen varma, että löydät jotain ihanaa, kullannuppu."

"Sinäkin olet käsittämättömän lahjakas", Eli muistutti. Hän oli varma, että Aidalla olisi mahdollisuudet mihin rooliin tahansa. Vaikka sitten Elphabaan, jonka nykyinen tähti kieltämättä loisti ja tuntui voittaneet monet fanit puolelleen.
"Ja sitten todennäköisesti kiroat vihreää väriä ja sitä, miten se ei lähde irti millään."
Hänen kulmillaan häivähti mietteliäs kurtistus.
"Kai sinä olet vielä palaamassa teatteriin?"

"Luultavasti", Aida hyrähti. Ehkä vihreän ja punaisen yhdistelmä olisi siihen aikaan hurjan tyylikäs ja hänen ei tarvitsisi edes vaivautua pesemään maalia pois.
"Totta kai olen! Heti kun vaan voin", hän vastasi. Hän hoki sitä itselleen jatkuvasti. Hän ryhtyisi katselemaan koe-esiintymisiä, kunhan tämä olisi tehty. Sitten kun tuo seuraava etappi olisi saavutettu. Joku päivä.
Olisi hullua kieltäytyä mahdollisuuksista, joita hänelle oli avattu, eikö niin? Kenellekään ei tapahtunut tällaista. Hän katuisi loppuelämänsä, jos kääntäisi selkänsä nyt.
"Ehkä päivänsankarin olisi aika nukkua."

"Minä voin nukkua koska tahansa", Eli huomautti.
"Haluaisin viettää käytettävissäolevan ajan sinun kanssasi."
Mutta ehkä se oli itsekästä. Aidalla olisi edessään pitkä lento, ja sen jälkeen... Hän ei edes tarkalleen tiennyt, mitä. Jotakin hienoa, varmasti, mutta nukuttava oli silti.
Hän kurotti laskemaan tyhjän jäätelökulhon yöpöydälle ja kumartui sitten hamuamaan suudelmaa Aidan huulilta.

Aida vastasi suudelmaan ja upotti sormensa Elin hiuksiin. Hänkin halusi viettää käytettävissäolevan ajan Elin kanssa. Väsymys vaani mielen laidoilla raskaana ja musertavana, sillä hän ei ollut varma, milloin oli viimeksi todella nukkunut enemmän kuin muutaman tunnin. Ehkä hän nukkuisi vihdoin kunnolla lentokoneessa.
"Voimme viettää sen miten tahdot, päivänsankari", hän lupasi, ennen kuin haki uutta suudelmaa Elin huulilta.

Eli keksi monta mahdollista tapaa.
Ja muisti sitten aina, että Aida ei olisi täällä enää aamulla. Että Aidan olisi lennettävä pois, että tällä olisi edessään monta raskasta työpäivää, toisin kuin hänellä.
Hän näykkäsi alahuulta haikeana.
"Ehkä meidän pitäisi yrittää nukkua hetki."

Hänen pitäisi nauttia mahdollisuudesta nukahtaa Elin syliin. Luoja tiesi montako yksinäistä yötä hänellä olisi edessään. Vaikka oli kiittämätöntä valittaa, kun jokin kosminen voima syyti toinen toistaan uskomattomampia tilaisuuksia hänen eteensä.
"Käväisen pikaisesti suihkussa", hän sanoi ja suikkasi suukon miehen huulille.
"Lepää vain, kullannuppu."

Eli hipaisi sormillaan punaista suortuvaa Aidan korvan taakse.
"Oletko varma, ettet tahtoisi seuraa, prinsessa?"
Vaikka siinä taitaisi olla oma vaaransa. Ehkä nukkumisesta ei enää sitten tulisikaan mitään. Olisi vaarallisen helppoa unohtaa, että aamulla heidän tiensä eroaisivat jälleen.

"En", Aida huokasi ja näpäytti Elin nenänpäätä.
"Mutta luultavasti parempi olla nopea. Palaan kymmenen minuutin päästä", hän lupasi, kun kiipesi sängystä ja lähti alakertaan käsiä päänsä ylle venytellen. Hän toivoi, että olisi voinut tuntea enemmän kotona olosta, mutta kai tunne rekisteröityisi vasta hänen lähtiessään.
Aida palasi lupauksensa mukaisesti, kastanjanpunaiset hiukset nyt kosteina. Hän jätti pyyhkeen kuivamaan parven kaiteelle ja veti miehen t-paidan alushousujen päälle, ennen kuin kömpi Elin viereen suu hammastahnalta maistuen. Hän painoi hyvänyön suukon miehen poskelle.

Vasta nyt Eli ymmärsi, kuinka hiljainen asunto oli ollut ilman Aidaa. Pelkästään suihkun kohina teki hänen olostaan niin uskomattoman kotoisan, että hetken hän uskoi, että olisi vain voinut ummistaa silmänsä ja nukahtaa.
Hän ei kuitenkaan tehnyt niin, sillä ei halunnut yhtäkkiä huomata nukkuneensa naisen lähdön ohi.
Hymy kohosi hänen kasvoilleen, kun tämä palasi.
"Minulle tuli jo ikävä sinua, prinsessa", hän huomautti.

"Minäkin ikävöin sinua, kullannuppu", Aida huokasi ja hamusi vielä suudelman Elin huulilta, ennen kuin hautasi kasvonsa miehen kaulataipeeseen ja kiersi käsivarren tämän rinnan yli, punoen heidän jalkansa lomittain. Se oli aina ollut helpoin paikka nukahtaa.
"Oli ihanaa nähdä sinua, ja voida viettää syntymäpäivääsi kanssasi", hän jatkoi, ääni jo unisempana, kun väsymys pusersi häntä patjaa vasten. Pian se pyyhkäisi hänet mukaansa, edes hetkeksi.
Ulkona oli vielä pimeää, kun hän laski paperin tyynylleen Elin viereen, painoi sille punaisen suudelman ja hiipi ääneti ulos, kadunvarressa odottavan taksin luo.
Rakastan sinua. Puhutaan pian. Anna anteeksi, olisi liian vaikeaa sanoa hyvästi.

Lauantai 26. tammikuuta 2018, 00.38, Beverly Hills, Los Angeles

Eriskummallinen, pääosin ikkunoista koostuva talo oli täynnä elämää tänään. Tanssimaan kutsuva musiikki soi volyymilla, joka tuntui jalkapohjissa saakka, ja onnellinen naurunremakka kohosi säännöllisesti sen yli. Kesäisin valoa hehkuvat, hurjan kauniit uima-altaat varmasti olisivat uimareista ruuhkaisia, mutta tammikuun noin kymmenen asteen yölämpötilat taisivat karkoittaa paikallisilta uimahalut.
Anastasia oli saanut kolme Oscar-ehdokkuutta.
Se oli Edisonista juhlimisen arvoista, mutta rehellisyyden nimissä moni asia oli. Edison piti juhlimisesta. Mies oli kutsunut ystäviään paikalle ja tarjonnut avokätisesti juotavaa. Nyt tunnelma oli varsin kirjaimellisesti katossa.
Aida oli kevyesti hengästynyt euforisen tanssituokion jäljiltä, kun hän kiipesi portaat yläkertaan ja istahti sänkynsä laidalle, juoksuttaen sormet läpi kesyttömistä, punaisista hiuksistaan. Hänen oli vaikeaa olla hymyilemättä.
Hän puraisi huultaan, kun yritti laskea aikaeroa Lontooseen. Eli olisi varmaan nukkumassa vielä, ja olisi varmastikin itsekästä herättää mies, riippumatta siitä, paljonko hän ikävöi Eliä. Niinpä hän päätyi kompromissiin itsensä kanssa ja lähetti miehelle viestin.
'Ikävöin sinua, kullannuppu.'

Jos tarkkoja oltiin, Eli ei ollut nukkumassa. Vielä.
Hän ei ollut täysin varma, missä vaiheessa päivä oli muuttunut yöksi, ja sitten yö taas aamuksi, mutta siinä vaiheessa, kun hän alkoi harkita nukkumaanmenoa, hänen puhelimensa kilahti. Jossakin sohvatyynyjen välissä.
Vei hetken aikaa kaivella se esiin, mutta lopulta hänen onnistui onkia puhelin käteensä.
Hän avasi viestin, pyyhkäisi sormet läpi hieman pörröön unohtuneista hiuksistaan ja nykäisi dinosaurusvillapaidan kaulusta suoraan ennen kuin painoi toiveikkaasti vihreää luuria.
Ehkä Aidalla olisi aikaa videopuheluun.

Aida oli juuri aikeissa palata takaisin Edisonin ja vieraiden seuraan, kun puhelin heräsi henkiin. Hän pyyhkäisi vihreää luuria jäänsiniset, dramaattisesti rajatut silmät hehkuen.
"Hei kullannuppu!" hän tervehti pidellen puhelinta niin, että Eli saattoi nähdä hänen kasvonsa. Hänen oli korotettava ääntään aste, jotta se kuului musiikin ja vieraiden juhlinnan yli.
"Herätinkö sinut? Mitä kuuluu?"

"Hei, prinsessa!" Eli tervehti hyväntuulisesti ja kellahti samalla sohvalle. Hän käytti hetken yrittämällä laskea, paljonko kello oli meren toisella puolella, ja luovutti varsin nopeasti.
"Et herättänyt, ei huolta! Tänne kuuluu pelkkää hyvää, paitsi että on ikävä..."
Hän tutki uteliaana Aidan kasvoja.
"Mitä sinnepäin maailmaa kuuluu? Mitä olet tehnyt tänään? Tai teet? Paljonko kello siellä on?"

Aida oli melko varma, että Eli oli valvonut läpi yön sen sijaan, että olisi herännyt ennen yhdeksää.
"Hyvää! Meillä on pienet juhlat", hän nauroi kehräten ja nyökkäsi tervehdyksen vieraille, jotka vaelsivat hänen avoimen ovensa ohi.
"Kello on kohta yksi. Edison kutsui ystäviään kylään, juhlimme Anastasian ehdokkuuksia", hän sanoi ja istahti takaisin sängylleen. Varpaat tuntuivat tunnottomilta korkokengissä.
"Minullakin on ikävä sinua."

Jostain taisi kuuluakin musiikkia.
"Niinkö? Mahtavaa!" Eli totesi vilpittömästi, samalla kun nousi takaisin istumaan ja tuki puhelimen koukistettua polveaan vasten.
"Onko ollut mukavat juhlat? Olisinpa siellä. Olisi mahtava päästä tanssimaan."
Hänen ilmeensä pehmeni hieman.
"Sinun pitäisi pitää hauskaa, ei ikävöidä minua."

"Minustakin olisi ihanaa tanssia kanssasi. Olen kaivannut sitä", Aida huokasi haaveikkaasti ja vajosi selälleen sängylle, pidellen puhelinta niin, että Eli saattoi nähdä hänen kasvonsa.
"Ehkä meidän olisi pitänyt tanssia syntymäpäivänäsi", hän pohti.
"Juhlat ovat oikein mukavat. Kullannuppu, luuletko, että voit matkustaa tänne Oscareita varten? Minä maksan, tietenkin."

Sitä Eli oli yrittänyt itselleen vakuuttaa.
Se oli vain rahaa. Kun hän olisi taas töissä, hänkin voisi ostaa Aidalle mukavia asioita. Maksaa lounaita. Ja vuokraa. Oman osansa vuokrasta.
Hän ei tiennyt, milloin se oli lakannut olemasta vain rahaa.
"Olisi mahtavaa tulla käymään siellä", hän myönsi, etsien kasvoilleen hymyä.
"Ja kävin, mutta ne eivät menneet... ne eivät olleet varmaan sitä, mitä hain."

Kauankohan Eli voisi viipyä? Aida tiesi, että miehen oma ura odotti tätä Lontoossa – hänenkin toivottavasti taas joku päivä – ja olisi epäreilua pyytää Eliä laittamaan oma uransa tauolle voidakseen kulkea hänen mukanaan. Silti hän haaveili, että he voisivat viettää ainakin muutaman päivän yhdessä Los Angelesissa.
"Mitä tarkoitat?" hän kannusti ja tunsi sydämensä vihlaisevan Elin puolesta.

Eli naurahti ja pörrötti hiuksiaan.
"En mitään sen dramaattisempaa, prinsessa. Ne roolit eivät vain olleet minua varten."
Tai hän ei ollut niitä rooleja varten. Sellaista oli elämä. Vielä tulisi vastaan se oikea tilaisuus, joka juuri nyt antoi odottaa itseään. Ei ollut mitään syytä vaipua epätoivoon.
"Joten, Edison kutsui ystäviään juhlimaan? Ketään, jonka minä tuntisin?"
Hienoja, tärkeitä julkkisystäviä.

Aidan olisi tehnyt mieli kysyä lisää ja ymmärtää, mikä rooleissa ei tuntunut omalta vai olivatko koe-esiintymiset menneet jollain tavalla huonosti. Mutta ehkä Eli ei halunnut puhua aiheesta.
"En ole varma tuntisitko, mutta täällä on useampi, jotka ovat esiintyneet niissä samoissa supersankarielokuvissa kuin Edison", hän sanoi. Oli häkellyttävää tavata noin vain julkimoita, jotka esiintyivät säännöllisesti valkokankaalla.
"Tunnelma on aika korkealla. Ehkä voit tulla kanssani Oscar-juhliin, kun tulet käymään."

"Ehkä tunnistaisin heidän kasvonsa", Eli myönsi. Hän oli tainnut alkaa seurata julkkiksia tarkemmin vasta sen jälkeen, kun Aida oli liittynyt osaksi tähtiparvea, eikä hän vieläkään muistanut nimiä kovinkaan hyvin. Se saattoi olla hieman kiusallista juhlissa.
Ei sillä, hän oli vain ei-kukaan, jolla ei muutenkaan ollut väliä. Plus yksi.
"Luuletko, että niistä tulee hyvät juhlat?"

"Taatusti", Aida hyrisi naurusta, "meillä on jo useampi kutsukin, itse asiassa. En ole varma, mihin juhliin menemme. Edison on niissä ammattilainen." Mies ei ollut ollut ehdolla näyttelijän Oscareihin, mutta tunsi valtaosan Hollywoodin tähdistä. Ilmeisesti miljardibisneksen supersankarielokuvat eivät miellyttäneet hienostuneita elokuvakriitikkoja.
"Mitä sinä olet- aiot tehdä tänään?"

"Ai niitä juhlia on enemmänkin?" Eli kysyi yllättyneenä. Vaikka kai se kävi järkeen. Ehkä kaikki Hollywoodin silmäätekevät eivät mahtuneet vieraineen samaan paikkaan. Tai tulleet toimeen keskenään. Eivätkö aika monet olleet toistensa exiäkin? Sellainen ei ehkä ollut paras mahdollinen lähtökohta juhlille.
Aidan kysymys sai hänen ilmeensä kirkastumaan.
"Bast lupasi lähteä illasta lenkille. Sitä ennen... luulen, että pitäisi olla aikuinen ja siivota. Voin laittaa sinulle videota, jossa luuttuan musiikin tahtiin."

"Ne olisivat ihania", Aida kikatti silmät tuikahtaen ja kierähti vatsalleen sängyllä, tukien puhelimen tyynyihin ja nojaten pään käsiinsä.
"Vielä ihanampia, jos olet alasti." Vaikka siitä oli vain muutama päivä, kun he olivat nähneet. Se tuntui silti eliniältä ja Aida kaipasi mahdollisuutta koskettaa Eliä.
"Sano terveisiä Bastille. Hienoa, että pääset näkemään häntä."

Ehdotus sai Elin nauramaan.
"Aivan alasti?" hän varmisti, ja kellahti takaisin sohvalle, kädet suoriksi eteensä ojennettuina.
"Vaikka eipä pitäisi olla ainakaan huolta siitä, että vuokraisäntä pelmahtaisi varoittamatta paikalle."
Vaikka se olisikin Davidin tapauksessa ollut vain mukava yllätys. Ehkei välttämättä silloin, kun hän olisi siivoamassa alasti, mutta muuten.
"Minä kerron. He aikovat pitää Oscar-katsomon ja kannustaa sinua."

"Aivan alasti", Aida vastasi silmät lämpimästä hymystä siristyen ja puraisi alahuultaan ajatuksesta. Hitto hän ikävöi Eliä. Ehkä mies voisi viettää tovin hänen luonaan, ja ehkä hän pääsisi palaamaan pian kotiin ja he asuisivat jälleen yhdessä.
"Niinkö?" hän kysyi ja nauroi onnellisena. Hän luultavasti tarvitsisi onnea. Ajatus Oscar-gaalassa esiintymisestä oli... Hullu. Sellaisen yleisön edessä suorassa lähetyksessä mokaaminen olisi painajaismaista.
"Mitä muuta aiot tehdä kuin tanssia ja luututa alasti?"

"Ei edes sukkaa?" Eli varmisti, suupielet nytkähtäen.
Oli mukava nähdä Aidan hymyilevän. Ja nauravan. Vaikka samaan aikaan se sai ikävän vihlomaan hirvittävän kipeänä.
"Joo. Luulen, että moni tuttumme aikoo tehdä saman."
Oli uskomaton tilaisuus päästä laulamaan niin valtavan yleisön edessä - kun mukaan laskettiin kaikki ne, jotka katselisivat gaalaa ympäri maailmaa.
"Joko sinulla on puku?"

"Ei edes sukkaa", Aida kikatti ja kallisti päätään, kierähtäen sitten takaisin selälleen sängyllä puhelin mukanaan. Hän jumaloi Elin alastomuutta.
Ja kosketusta. Miten hän ikävöi sitä.
"Ei vielä, mutta kuulemma Harvey keskustelee suunnittelijoiden kanssa." Oli outoa, että joku maksaisi hänelle uskomattoman puvun käyttämisestä.
"Oh. En tainnut sanoa. Minulla on levytyssopimus."

"Sinulla on korkea vaatimustaso, prinsessa", Eli huomautti.
"Minua saattaa alkaa kainostuttaa."
Niin kuin siihen olisi ollut syytä. Hänellä ei ollut Aidalta enää mitään salattavaa, ei ollut ollut enää hyvään toviin.
Hänen kulmansa kurtistuivat hetkeksi.
"Sinulla on... mitä?"
Hän ponnahti istumaan.
"Aida, sehän on mielettömän upeaa!"

"Sinulla ei ole syytä kainostella, kullannuppu", Aida vakuutti hymyä silmissään. Hän yritti olla antamatta ikävälle valtaa, mutta se oli vaikeaa.
"Niin. Niin se taitaa olla", hän vastasi nauraen häkeltyneenä ja suki hiuksia pois kasvoiltaan kohottautuen istumaan.
"En ole aivan sisäistänyt sitä. Tapasin hänet pari päivää sitten uudelleen, Hattie Finchin. Hän on tehnyt sanoituksia... Kaikille. Ja hän teki kanssani sopimuksen Finch-Prescott Recordsille. Harveyn mielestä olen tyhmä kuin saapas, mutta se tuntui oikealta."

Eli oli liian onnellinen pysyäkseen paikoillaan, joten hän tempaisi itsensä pystyyn ja lähti vaeltamaan ympäri heidän olohuonettaan.
"Harvey on itse saapas!" hän puhahti, kiertäessään sohvan ja loikatessaan lattialle unohtuneen vaatekasan yli.
"Minä tiesin, että saisit upean sopimuksen. Sinä olet upea, Aida!"

Aida nauroi ja tunsi innon nipistävän vatsaansa. Hyvät uutiset tuntuivat muuttuvan todellisuudeksi vasta, kun hän saattoi kertoa niistä Elille.
"Se on aika upeaa. Tapaan Hattien maanantaina kuvausten lomassa ja ryhdymme heti töihin." Kuulemma nyt oli oikea hetki albumille, kun hänen nimensä oli esillä.
"Sinäkin olet upea Eli ja tulet vielä saamaan huikean roolin."

Eli huitaisi kättään, ei ollut mitään syytä miettiä hänen masentavaa työtilannettaan juuri nyt. Hän oli sitä paitsi alkanut tottua, ettei yleensä ollut sitä, mitä roolittajat hakivat. Kaikkeen tottui.
"Milloin ensimmäinen albumisi ilmestyy?" hän halusi tietää, ja tuli vasta kysyttyään ajatelleeksi, että ehkä sellaista ei tiennyt vielä.
Hän oli, kuten oli joutunut huomaamaan, hyvin tietämätön tällaisista asioista.
"Saatko kirjoittaa omaa musiikkiasi?"

"Saisin varmasti jos osaisin", Aida kikatti ja kellahti takaisin selälleen sängylle. Hän oli aina ollut toivottoman huono ilmaisemaan itseään sanoin, jotka vääristyivät ja vääntyivät ulos tullessaan.
"Mutta he auttavat minua. Hattie haluaa musiikin olevan aidosti minusta, joten tulemme tekemään sitä yhdessä. Tarkoitus on saada albumi ulos mahdollisimman pian, mutta minulla ei ole aavistustakaan, kuinka kauan sellaisen tekemiseen menee..." Hän tiesi surullisen vähän tästä maailmasta, johon hän oli yhtäkkiä sukeltanut pää edellä.
"Voit varmasti tavata Hattien ja muut, kun tulet käymään."

"Sinä osaat ihan mitä tahansa, prinsessa", Eli vakuutti, kun lysähti takaisin sohvalle istumaan.
"Osaisit aivan varmasti kirjoittaa omia kappaleitakin."
Hän ei ollut varma, mistä Aida oli saanut päähänsä kutsua itseään tyhmäksi, mutta hän taisteli kaikin voimin moista uskomusta vastaan.
Hänen silmissään Aida tosiaan pystyi mihin tahansa.
"Se olisi mahtavaa."

Aida pudisti hymyillen päätään. Elin usko häneen oli aina ollut samaan aikaan häkellyttävää ja suunnattoman ihanaa. Se oli auttanut hänet yli ajoista, joina hänen oli vaikeaa uskoa itseensä.
"Miten sinä voit muuten, kullannuppu?" hän kysyi ja katseli miestä näytöllä. Huoli ei täysin jättänyt häntä, kun hän ajatteli Eliä yksin päivät pitkät. Heidän kotinsa oli näyttänyt... Se ei ollut sotkuinen normaalilla 'en ehdi siivota, koska haluan rakastella'-tavalla. Se oli ollut melkein masentunut.

Eli huitaisi jälleen kärsimättömästi kättään.
"Minun elämäni on juuri nyt hyvin mielenkiinnotonta", hän huomautti naurahtaen.
"Puhutaan mieluummin sinusta."
Siinä, että tuli kerta toisensa jälkeen hylätyksi, ja ettei ollut riittävän sitä tai tätä, ei ollut varsinaisesti hurraamista. Hassua, kuinka kaikkea sitä oli ollut helpompi kestää silloin, kun he olivat olleet samassa tilanteessa.
"Mitä te teette huomenna?"

Se ei hellittänyt hänen huoltaan. Mitä jos Eli lipsui kohti synkkyyttä, mutta kätki sen häneltä? Tai hän oli liian itsekeskeinen nähdäkseen sitä?
Selvästi aihe turhautti miestä ja siitä jatkaminen voisi saada aikaan ikävän riidan, mutta Aidan oli vaikea rauhoittua.
"Tapaan Hattien ja alamme työstää levyä. Huomenna ei ole kuvauksia, niin on koko päivä aikaa", hän sanoi ja pureskeli alahuultaan.
"Eli, kertoisithan minulle, jos sinulla ei olisi kaikki hyvin?"

Elin kulmat kurtistuivat hieman.
"Prinsessa, minun elämäni on hyvin pitkäveteistä juuri nyt", hän muistutti, yrittäen hakea kevyttä sävyä ääneensä.
"Muistathan sinä millaista se on, hylkäys toisensa jälkeen."
Vaikka silloin heillä oli ollut toisensa. Nyt hän oli yksin heistä se, joka ei enää kelvannut.
Ja Aida oli tähti.
"Ei siinä ole mitään sen kummempaa. Ei sinun tarvitse huolehtia yhtään. Keskity vain nauttimaan ajastasi siellä, jooko?"

Huoli paloi jäänsinisissä silmissä.
"Eli, sinun elämäsi ei ole koskaan pitkäveteistä minulle", Aida vetosi levottomana. Tapa, jolla Eli puhui itsestään ja elämästään kylmäsi häntä. Hylkäys toisensa jälkeen. Mitä jos kaikki ei ollut lainkaan hyvin? Oliko Elin vaikea nousta sängystä?
Eihän mies satuttaisi itseään? Eihän?
"Pidetään yhdessä hauskaa, kun tulet tänne, eikö niin? Milloin arvelet, että voisit tulla?" hän kysyi hymyillen epätietoisena, myötätuntoa silmissään.

Mutta minulle se joskus on, prinsessa, Eli vetosi mielessään, ja kirosi sitten itseään.
Hän oli pärjännyt tähän saakka niin hyvin. Hän ei ollut maininnut mitään siitä, että Bast oli lähdössä lenkille hänen kanssaan, koska hän oli jäänyt ystävälleen kiinni siitä, että oli nukkunut koko päivän.
Rytmiä elämään, Eli, hitto vie.
"En tiedä, prinsessa", hän totesi hieman pahoitellen.
"Ennen Oscareita. Haluan nähdä sinut esiintymässä siellä."

Aida tutki Elin kasvoja eikä voinut kätkeä edelleen palavaa huolta. Kertoisihan mies, jos saisi synkkiä ajatuksia? Ei kai Eli jättäisi häntä yksin tähän maailmaan?
Se oli varmasti kovin itsekäs pelko.
"Ymmärrän. Kerrot vain sitten minulle, kun tiedät, ja ostan sinulle liput", hän sanoi etsien hymyä huulilleen.

Eli tunsi syyllisyyden vihlaisevan vatsaansa. Hitto, ei hänen ollut ollut tarkoitus kuulostaa niin hirvittävän synkältä. Hänhän pääsisi taas matkustamaan, ei ollut mitään syytä mököttää.
Hän pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan.
"Luulen, että kysymys kuuluu, milloin tahtoisit minut sinne", hän huomautti pehmeämmällä äänellä.
"Onko sinulla kovin kiireinen aikataulu?"

"Heti?" Aida naurahti anteeksipyytävästi ja sukaisi kesyttömiä hiuksia pois kasvoiltaan. Yltäkylläinen auringonpaiste oli villinnyt myös pisamat ja antoi iholle lämpimän hehkun, jota harvemmin näki Englannissa.
"Ikävöin sinua, kullannuppu. On totta, että olen aika kiinni päivät, mutta toivon saavani sinut tänne heti kuin vain haluat matkustaa. Voit käydä kävelemässä rannalla ja uida uima-altaassa, jos uskallat uhmata vähän vilpoista vettä, ja voisit käydä ostoksilla ja katsomassa katutähtiä ja... Disneylandissä! Me voisimme mennä sinunkin kanssasi Disneylandiin." Varmastikin hänellä olisi jossain välissä vapaapäivä.

Elin olisi tehnyt mieli suostua. Pako todellisuudesta, joka mahtui neljän, yhtäkkiä hyvin ahtaan seinän sisään tuntui aivan liian houkuttelevalta. Hän voisi suostua, eikö niin? Mikään ei estäisi häntä.
Paitsi raha. Ja se, että hän todella tarvitsi työpaikan.
"Minullakin on ikävä sinua, prinsessa", hän vastasi hellästi.
"Ja voisin matkustaa sinne, kunhan saan omat aikatauluni kuntoon. Ehkä jokunen yritys koe-esiintymisten suhteen."
Hänen silmänsä siristyivät hymystä.
"Disneyland oli aika mahtava."

Aida hymyili. Totta kai Elin pitäisi keskittyä uraansa, ja hän tukisi miestä.
"Laita minulle viestiä, kun olet menossa, niin kannustan sinua vietävästi ja ristin sormet ja varpaat puolestasi – vaikka et tarvitse onnea, sillä olet uskomaton esiintyjä", hän vakuutti ja vilkaisi oven suuntaan, kun Edison seisahtui ovensuuhun. Tummat silmät hehkuivat hieman turhan kirkkaina. Mies oli kova juhlimaan.
"Tule tanssimaan vielä", Edison vetosi aavistuksen sammaltaen ja Aida hymyili, tuupaten lähemmäs tulevaa miestä jalallaan vatsaan. Sormet kiertyivät nilkan ympärille.
"Myöhemmin. Puhun Elin kanssa", hän vastasi ja käänsi kameraa niin, että Edison saattoi vilkuttaa sille.
"Hei Eli!"

"Luulen, että ottaisin enemmän kuin mielelläni vastaan kaikki ristityt sormet ja varpaat", Eli huomautti naurahtaen. Hän vakuutti itselleen, ettei kyse ollut aina lahjakkuudesta, vaan siitä, mitä kulloinkin haettiin. Ehkä hänkin olisi jonakin päivänä riittävän vakavastiotettava, niin että hän voisi astua vaikka Valjeanin saappaisiin.
Jonakin päivänä.
Hän oli ensin häkeltyä kuullessaan Edisonin äänen, mutta muisti sitten taas, missä Aida oli.
"Hei Edison", hän tervehti ja vilkutti takaisin.
"Sinä taidat olla vähän hiprakassa."

"Hyvä syy juhlia", Edison vastasi väläyttäen amerikkalaisen valkoisen hymyn kameralle. Välillä Aida pohti tyytyikö mies vain juotavaan. Välillä hän ikävöi yhtä huoletonta juhlimista, mansikka-cosmopolitaneja ja kevyttä, murheetonta päätä, mutta jos hän halusi rakentaa uran äänelleen, hänen olisi suojeltava sitä.
"Mene vain, tulen myöhemmin", Aida kannusti ja nyki jalkaansa otteesta, joka pyrki riisumaan hänen kenkäänsä ja kutittamaan jalkapohjaa. Hieman napakampi potku irrotti otteen ja sai isännän harhailemaan takaisin alakertaa kohti. Musiikki pauhasi edelleen hurjalla voimakkuudella.
"Pitäisikö sinun nukkua enemmän, kullannuppu?"

"Kuulinkin siitä", Eli vakuutti, ja yritti olla päästämättä huolestuttavan mustasukkaisia ajatuksia valtaamaan mieltään. Hitto, Aida ja Edison olivat ystäviä. Mitä sitten, jos Edison olikin juonut itsensä hieman humalaan. Niin hänkin oli tehnyt, kun oli ollut viimeksi mukana juhlissa.
Sellaista sattui.
"Ja sinun pitäisi päästä jatkamaan tanssimista, prinsessa", hän muistutti.
"Rakastat tanssimista."

"Niin rakastan", Aida vastasi hymyä silmissään ja vajosi takaisin selälleen, kun Edison oli mennyt.
"Mutta rakastan sinua paljon enemmän." Hänen pitäisi käydä myös nukkumaan, sillä herätys oli varsin varhainen ja huomenna koittaisi jälleen pitkä, pitkä päivä. Ehkä oli siunaus, että valtaosa siitä oli odotusta.
Siitä huolimatta oli varmaankin sopimatonta nukahtaa maskeeraajan tuoliin. Seireeniksi muuttuminen vei tovin.
"Ehkä voimme molemmat käydä nukkumaan tahoillamme?"

Elistä tuntui, että hän oli aivan liian energinen käydäkseen nukkumaan. Ehkä hän voisi suunnata sen sijaan lenkille - iltaan oli vielä monta tuntia aikaa.
"Minäkin rakastan sinua", hän vastasi, ja kellahti itse takaisin sohvalle.
"Olisitpa täällä. Tai minä siellä. Yksin on aika onnetonta nukkua."
Ainakin, kun oli tottunut toisen läsnäoloon.

"Niin on", Aida vetosi ääni särähtäen ja sukaisi hiuksiaan, suoden Elille haikean, melkein tuskaisen hymyn. Yksin nukkuminen oli lohdutonta. Kuin olisi jatkuvasti kylmissään.
"Mutta ei enää montaa viikkoa ja voimme viettää ainakin hetken yhdessä", hän sanoi tietämättä lohduttiko enemmän itseään vai miestä.
"Yritän ehtiä soittamaan taas huomeniltana. Vaikka sinulle se on aamu. Pidä huolta itsestäsi, kullannuppu."

"Ei enää montaa viikkoa", Elikin vahvisti.
Hetken hän harkitsi, että voisi tarjoutua pitämään Aidalle seuraa, kunnes tämä nukahtaisi. Mutta ehkä tämä kaipasi hetken aikaa vain itselleen, kaiken pyörityksen jälkeen.
"Toivottavasti saat nukuttua, prinsessa. Heitä Edisonia jollakin, jos hän ei tajua käskeä vieraitaan olemaan hiljaa. Tyynyllä. Tai ehkä kengällä, jos on oikein turhautunut olo."

Aida nauroi, vaikkei haikeus jättänytkään jäänsinisiä silmiä.
"Nuku hyvin", hän vetosi vielä, ennen kuin päätti videopuhelun ja vajosi sängylleen, tuijottaen kattoa. Talo humisi edelleen juhlivia vieraita ja hyvää mieltä.
Mutta luoja miten väsynyt hän oli.

Tiistai 29. tammikuuta 2019, 6.47, Beverly Hills, Los Angeles

Tällä kertaa Eli varmastikin olisi hereillä, Aida pohti laskiessaan sormilla kahdeksan tunnin aikaeroa Los Angelesin ja Lontoon välillä. Lontoossa oli nyt iltapäivä. Ehkä Eli olisi koe-esiintymisessä tai vaikka kahvilla Bastin kanssa.
Hän olisi varmastikin pian myöhässä, mutta hyvänen aika hän oli väsynyt. Vaikka hän kuinka yritti, jokainen ilta tuntui venähtävän pitkälle yöhön ennen kuin hän pääsi nukkumaan. Aurinko nousisi ihan pian Beverly Hillsin loiston ylle, ja lämmin, kultainen hehku oli jo korvannut pimeän.
Aida irvisti kuvalleen FaceTimen kamerassa sen soittaessa Elille nähdessään, kuinka kesyttöminä ja röyhkeinä kastanjanpunaiset hiukset levisivät tyynyille ja paljaille hartioille. Onneksi ne päätyisivät peruukin alle.

Eli oli vannonut itselleen, että nousisi etsimään puhelimensa, mikäli se soisi vielä kolmannen kerran. Jos aivan rehellisiä oltiin, hän ei ollut täysin varma siitä, oliko ehkä jättänyt laskematta kerran tai pari, mutta ehkä se ei ollut niin tarkkaa. Nyt puhelin kuitenkin soi, ja hänen olisi pidettävä lupauksensa.
Vaikka se tuntuikin suoranaisesti urheilusuoritukselta.
Dinosauruskuvioituun t-paitaan pukeutunut mies kurkotti kättään ensin kohti yöpöytää ja sitten lattiaa, ja onnistui lopulta tavoittamaan puhelimen, joka huusi soittoääntään sängyn vieressä.
Anteeksi nyt vain, ei pudotus ole voinut olla noin dramaattisen kamala.
Nähdessään soittajan nimen hän epäröi hetken, varjot silmien alla, ennen kuin pyyhkäisi vihreää luuria.
"Hei, prinsessa."
Hän ei onnistunut kuulostamaan aivan niin onnelliselta kuin olisi halunnut. Ääni ei enää totellut häntä.

Kylmä huoli kouraisi hänen vatsaansa. Jokin oli vinossa, vaisto hälytti, ennen kuin Aida ehti edes rekisteröidä, mikä se tarkalleen oli. Äänensävy? Viive vastauksessa? Sängyssä olo tähän aikaan? Tummat varjot ja miehen olemus?
Mitä jos jokin synkkä oli ottanut otteen Elistä?
"Eli", hän vetosi ja kohottautui istumaan, kiertäen peittoa paljaan ihon peitoksi.
"Oletko sinä kunnossa?"

Eli tiesi, että hänen olisi tehtävä jotakin, että Aida ei huolestuisi. Hän tiesi sen, ja silti jokin selittämätön synkkyys tuntui estävän häntä tekemästä niin.
Älä viitsi. Hymyile. Älä aiheuta enää enempää huolta.
"Joo, kaikki on hyvin", hän vakuutti, ja vilkaisi jonnekin kameran sivulle.
"Olen vain... Kuinka sinulla menee siellä?"
Hän ei edes kuulostanut täysin itseltään. Ryhdistäydy.

Selvästikään kaikki ei ollut hyvin. Mutta Aida esti itseään napsahtamasta niin. Mitä jos jokin oli pahasti vialla?
"Hyvin", hän vastasi kärsimättömästi, unohtaen mitä oli tehnyt edellisinä päivinä tai tulisi tekemään seuraavina. Hänen ajatuksensa olivat syöksyneet Lontooseen.
"Mikset puhuisi minulle, kullannuppu?" Aida vetosi sukien sormia läpi kesyttömien hiustensa.

Eli laski puhelimen viereiselle tyynylle, ja vei hetken, ennen kuin hän ymmärsi sen kellahtaneen kumoon. Hetkeä myöhemmin hänen kasvonsa ilmestyivät takaisin Aidan näytölle, tai ainakin hän toivoi niin, kun hän sai puhelimen tuettua pystynpään asentoon.
"Näytät aika väsyneeltä, prinsessa", hän vetosi, kulmat kurtistuen.
"Oletko... paljonko kello siellä on?"

Ei, kaikki ei selvästikään ollut hyvin. Mutta Eli ei suostunut myöntämään sitä eikä näyttänyt siltä, että aikoisi myöskään puhua asiasta hänelle. Ehkä miestä ei voinut syyttää. Hän ei ollut ollut kunnolla läsnä viikkoihin. Kuukausiin.
Ja Aida pelkäsi olevansa perinpohjaisen itsekäs, itsekeskeinen olento.
"Kohta seitsemän", hän sanoi vilkaisten valtavan ikkunan suuntaan. Hänen varmaan pitäisi alkaa nukkua yöpaidassa, ja ainakin pitää ovi kiinni, jos ei.
"Olen huolissani sinusta."

Vei hetken, ennen kuin Eli hahmotti, että Aida taisi puhua aamusta. Siellähän kello oli jäljessä oikeaa aikaa, eikö? Tai heidän aikaansa. Hänen aikaansa. Aika oli kai oikeaa kaikkialla.
Hän olisi halunnut jakaa ajatuksensa Aidan kanssa, ehkä nauraa sille hieman, mutta jotenkin ajatus tuntui juuri nyt hieman työläältä.
"Minä..." hän aloitti, ja huokaisi sitten. Aida taisi nähdä hänen lävitseen, sanoi hän mitä hyvänsä.
Hitto.
"Olen vain... olen ollut hiukan väsynyt."

Kuinka kauan, Aida oli aikeissa kysyä, mutta muutti mielensä. Ehkä se ei ollut olennaista. Ajatus kylmäsi häntä silti niin, että hän oli väristä, vaikka päivän lämpötila kipuaisi varmastikin melkein 25 asteeseen.
"Voisinko jotenkin auttaa sinua?" hän kysyi huolta silmissään ja tutki Elin kasvoja tarkasti kameran kuvasta.

Hymyile. Hitto, se ei ole sen vaikeampaa. Hymyile.
Eli vilkaisi taas jonnekin kameran ulkopuolelle, ja hetken ajan hänen kasvoillaan häivähti melkein pelokas ilme. Se oli typerää, hänellä ei ollut mitään hätää, hän tiesi sen.
"Kyllä tämä varmasti tästä, prinsessa", hän vakuutti, palauttaessaan katseensa puhelimeena.
"Minun on vain... pitää saada rytmistä taas kiinni, tiedäthän."

Oliko asunnossa joku muukin? Vai mitä Eli katsoi?
Pienen, levottoman hetken Aida pohti, odottiko kameran ulkopuolella joku, joka oli paremmin läsnä miehelle. Mutta Eli ei tekisi niin, ei puhumatta hänelle. Eli ei ollut hän.
"Olen huolissani sinusta, kullannuppu", Aida vetosi pehmeästi. Mitä hän voisi tehdä? Voisiko hän jotenkin saada vapaata? Ehkä he voisivat lykätä Australian matkaa. Tai hän voisi tehdä myös Lontoossa yllätysesiintymisen Anastasian sing-along-esityksessä. Se oli ollut menestys Los Angelesissa.
"Pidätkö itsestäsi huolta?"

Eli hieraisi kasvojaan, jotka juuti nyt näyttivät haalistuneiden pisamien alla kalpeilta ja elottomilta. Ei siltä, että Aidakaan olisi juuri nyt näyttänyt kovinkaan eloisalta. Naisen täytyi olla aivan hirveän väsynyt.
Ja hän aiheutti vain enemmän huolta. Hitto.
"Juuri nyt minulla ei mene kamalan hyvin", hän myönsi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Olen päästänyt itseni hiukan lipsumaan. Täytyy vain... täytyy vain ottaa itseäni niskasta kiinni."

"Eli", Aida vetosi ja yritti pitää kylmän pelon poissa kasvoiltaan. Mitä jos jotain kamalaa tapahtuisi? Hänen olisi pakko päästä katsomaan miestä. Hän ei koskaan antaisi itselleen anteeksi, jos Elille tapahtuisi jotain ja hän oli vain liian kiireinen uransa kanssa.
"Pitäisikö sinun käydä lääkärin luona? Tai edes... Kutsua Bast kylään?" hän kysyi ja yritti muistella, mikä viikon ohjelma oli. Hänen täytyisi pyytää siirtoa Australian matkalle, ja ehkä viikonloppu voitaisiin kuvata kohtauksia, joissa hän ei ollut.

Älä huolestuta Aidaa, Eli muistutti itseään yhä uudelleen. Kunhan puhelu loppuisi, hän nousisi ylös. Kävisi suihkussa. Pesisi hiuksensa ja vaihtaisi vaatteet.
Ja jo luvatessaan niin itselleen hän tiesi, ettei niin tulisi tapahtumaan.
"Ehkä se olisi hyvä ajatus", hän myönsi hetken tauon jälkeen.
"Olisi mukava nähdä Bastia."
Hänen katseensa harhaili poissaolevana pitkin peittoa.
"Onko sinulla kovin kiireinen päivä edessä?"

Nyt huoli tuntui kylmältä pahoinvoinnilta hänen sisällään. Jokin oli ehdottomasti pahasti vialla, ja hän tunsi olonsa kammottavan avuttomaksi. Hän ei voinut edes koskettaa Eliä.
"Eh... Melko kiireinen", hän vastasi hajamielisesti. Kohta studioille maskeeraukseen ja kuvauksiin, tauolla tapaaminen Hattien kanssa ja uusi illalla kuvausten jälkeen.
"Soitathan Bastille?" hän vetosi.
"Yritän päästä käymään kotona pian."

Eli palautti katseensa takaisin puhelimeen.
"Olisi mukavaa, jos pääsisit käymään", hän vastasi, ja kurtisti hieman kulmiaan.
"Mutta sinun täytyy tietenkin keskittyä töihin. Tärkeitä asioita."
Hän ei voinut väittää ymmärtävänsä elokuva- tai musiikkibisneksestä juuri mitään, mutta sen hänkin tiedosti, että päivät, joina ei saatu kuvattua, maksoivat rahaa.
Ja Aida eli unelmaansa.

Harvey ei hyväksyisi poissaoloja, mutta Aida ei voisi vain viipyä Los Angelesissa tietäen, että Eli voi huonosti. Hän ei koskaan unohtaisi Indonesiassa saamaansa viestiä ja epätoivoa, jota tunsi yrittäessään saada jonkun hälytettyä paikalle ajoissa. Ja nyt hän oli jälleen maailman toisella laidalla.
"Rakastan sinua, kullannuppu", hän muistutti.
"Kaikki järjestyy kyllä. Ethän- ethän satuttaisi itseäsi?"

"Minäkin rakastan sinua, prinsessa", Eli muistutti. Ja samaan aikaan hän muistutti itselleen, että ei ollut oikein aiheuttaa rakkailleen huolta. Hän vakuutti itselleen, että aloittaisi ryhdistäytymisen heti puhelun loputtua, ja tiesi samaan aikaan, että ei tekisi niin.
Hitto. Se teki kaikesta vain turhauttavampaa.
Hänen ilmeensä synkkeni hieman.
"Aida, en tekisi sellaista."
Enää.

Huoli ei kadonnut Aidan silmistä. Hän oli luullut niin aiemmin. Ja hän oli luullut, ettei Em tekisi itselleen mitään, varsinkaan niin montaa kertaa.
"Soitathan minulle, jos sinun on paha olla?" hän vetosi levottomana.

Elin olisi tehnyt mieli läimäistä itseään siitä hyvästä, että hän oli selvästikin aiheuttanut Aidalle huolta. Eikä se ollut mikään ihme, kun otti huomioon hänen... taustansa.
Hitto, että ihminen osasi olla typerä.
"Soitan, totta kai. Tai Bastille. Jos sielläpäin sattuu vaikka olemaan yö."

"Eli", Aida vetosi ahdistuneena ja tunsi fyysistä tuskaa siitä, ettei voinut koskettaa Eliä. Olisipa hän voinut edes halata miestä. Hän oli aina ollut hyödytön lohduttaja.
"Haluan kuulla sinusta kellonajasta riippumatta." Hän nyökkäsi tervehdyksen alakertaan suuntaavalle Edisonille nostaen peittoa paremmin ympärilleen.
"Kullannuppu, olen pahoillani, mutta minun on lähdettävä töihin. Soitan sinulle heti kun voin, jooko?"

Hetken Eli tunsi samaa tuskaa, sillä hän todella halusi sulkea Aidan syliinsä ja vakuuttaa, että hän tulisi olemaan kunnossa. Ja vielä enemmän, vaikka hän häpesikin myöntää sitä, hän halusi tuntea tämän vartalon lämmön omaansa vasten, sillä se muistuttaisi häntä siitä, että kaikki tulisi olemaan hyvin.
Pimeys ei saisi häntä kiinni.
"Älä murehdi minusta", hän vetosi.
"Nauti ajastasi siellä, jooko?"

Aida nyökkäsi hajamielisesti ja soi Elille levottoman hymyn, ennen kuin sulki videopuhelun. Hänen pitäisi järjestää mahdollisuus lentää Lontooseen, edes pariksi päiväksi. Edes päiväksi.
Sitten hän tiedosti olevansa kammottavan myöhässä, hyppelehti vaatteisiin hammasharja suussaan ja riensi alakertaan röyhkeät hiukset huolettomalle nutturalle kiepautettuna. Niitä olisi ollut turha laittaa muutenkaan, sillä viima oli hurja hänen kaasuttaessaan Edisonin avoautomallisella Aston Martinilla kohti studioita. Onneksi tänään ei satanut, sillä katon nostaminen pysyi mysteerinä.

Torstai 7. helmikuuta 2019, kello 19:08, Rupert Street, Lontoo

Eli ei ollut varma, missä vaiheessa oli lakannut nukkumasta. Ehkä samoihin aikoihin, kun hän oli lakannut vastaamasta puhelimeen.
Hän ei ollut tehnyt sitä tahallaan. Hitto, kaikkein vähiten hän halusi huolestuttaa rakkaitaan. Joka kerta, kun puhelin oli soinut, hän oli vakuuttanut itselleen, että vastaisi.
Hän ei ollut saanut itseään ylös ennen kuin soittoääni oli lakannut, eikä ajatus nousta soittamaan takaisin ollut vielä kertaakaan muuttunut teoiksi.
Hän inhosi ja halveksi itseään sen vuoksi, eikä silti tehnyt mitään.
Iho pisamien alla oli muuttunut kalpeaksi, ja itse pisamatkin haalistuneet – Elin koko olemus oli haalistunut. Vihreät hiput tuntuivat kadonneen silmistä, jättäen jäljille pohjattomat, tummat lammet, ja vaaleanruskeat hiukset valuivat osittain niiden päälle elottomina. Jopa dinosaurus, joka t-paidan rintakehää koristi, näytti tavallistakin onnettomammalta.
Parven katto tuntui laskeutuvan hitaasti lähemmäs. Ehkä se vielä putoaisi sänkyyn ja litistäisi hänet alleen.

Eli ei vastannut puhelimeen. Yli 23 tunnin lentomatka Sydneystä Heathrow'hun oli ollut puhdasta kidutusta, ja vaikka väsymys tuntui vetävän häntä päästä kohti asfalttia, Aida ei pysähtynyt.
Hän oli niin peloissaan ja niin turhautunut, että tunsi silmiensä kostuvan sinnikkäästi. Kuulemma showbisneksestä ei noin vain juoksenneltu omiin menoihin tai poikaystävän luo, jos sattui olevan ikävä. Sopimukset olivat raudanlujia ja kauhistuttavia. Eikä sillä ollut ollut väliä, että hän oli vedonnut huoleensa Elin turvallisuuden puolesta.
Lopulta hän oli haistattanut Harveylle paskat ja ottanut taksin lentokentälle.
Luojan kiitos kukaan ei odottanut täällä kameran kanssa. Hänen hiuksensa olivat tuulentuivertamat ja sanoinkuvaamattoman villit, kalpeat silmät olivat vauhkot ja itkettyneet ja beige trenssitakki roikkui vinossa tummansinisen, polvimittaisen mekon päällä. Aida oli hengästynyt hyppiessään portaat ylös matkalaukkunsa kanssa ja hän melkein potkaisi oven auki, sysäsi laukkunsa sisään ja katsoi kylpyhuoneeseen, ennen kuin kiiruhti parven portaisiin vaivautumatta riisumaan kenkiään.
Sydän hakkasi kuvottavalla voimalla. Mitä hän löytäisi? Mitä jos Eli makaisi tyhjien lääkepurkkien ympäröimänä? Tai lakanat olivat värjäytyneet punaiseksi? Tai mies ei edes ollut täällä vaan ajelehti Thamesin pohjalla?
Mutta siinä Eli oli. Hengittäen.
Kyyneleet jäänsiniset silmät sumentaen Aida otti kengän jalastaan ja paiskasi sillä miestä.

Tällaisina hetkinä Elista tuntui usein siltä, kuin hän olisi kellunut. Ei niin kuin meressä tai uima-altaassa kellutaan, vaan niin kuin hän kuvitteli kalojen kelluvan akvaariossa - vaikka oikeastaan kalat kai uivat. Maailma heijastui lasin läpi, hieman vääristyneenä, eikä se aivan tavoittanut häntä.
Jollakin tasolla hän tiedosti, että ovi avautui. Samoin kuin hän tiedosti sen, että joku kipusi portaita pitkin ylös.
Mutta silti hän oli puhdasta hakellystä täynnä, kun jokin osui häneen kipeästi. Niin kipeästi, että se sai hänet kääntämään päätään.

Aida tuijotti Eliä hetken hengästyneenä, huone kyynelistä sumentuen.
"Mitä helvettiä sinä teet?!" hän huusi ääni särkyen ja kyykistyi hetkeksi tarttuen päähänsä, kun pelko ja helpotus sekoittuivat väsymykseen ja kävivät liian painaviksi.
"Miten saatat olla vastaamatta puhelimeen?!" hän jatkoi itkien suoristautuessaan ja kiipesi sängylle toinen kenkä vielä jalassaan ja kiersi kätensä Elin vatsalle, painaen kasvonsa peittoa vasten.

Kaikki ylsi akvaarioon hieman myöhässä.
Eli katseli ilmeettömänä sängyn vierelle ilmestynyttä hahmoa. Hahmoa, jonka hän tunsi. Jonka olisi pitänyt täyttää hänet yllättyneellä onnella.
Hän tiesi sen, ja silti se kaikki pysyi hänen ulottumattomissaan.
Maailma liikkui nopeutetusti, tai ehkä hän itse oli vain hidas.
"Aida..?"

Olkapäät vavahtelivat itkun voimasta, vaikka peitto vaimensi sen äänen. Aida lätkäisi miehen vatsaa voimattomasti ja puristi sitten peittoa nyrkkeihinsä.
"Kuinka sinä saatat olla vastaamatta puhelimeen?" hän vetosi uudelleen.
"Luulin, että olit kuollut. Että teit jotain itsellesi etkä edes hyvästellyt."

Aida.
Eli katseli naista, ja todella halusi ojentaa kätensä koskettamaan tätä. Mutta hänen kätensä tuntuivat irralliselta osalta hänen kehoaan, sellaiselta, jota hän ei kyennyt hallitsemaan.
Hän räpäytti hitaasti silmiään.
"Kuinka... Aida?"

Aida veti syvään henkeä, yrittäen hillitä ulos vyöryvää tunnetta ja nousi istumaan, pyyhkäisten märkiä poskiaan ja kiemurteli ulos takistaan, sysäten sen lattialle. Sitten hän asettui Elin viereen, pujottautuen miehen käsivarren alle ja painaen päänsä tämän olkapäälle. Käsivarsi halasi vatsaa tiukasti.
"Et voi tehdä näin", hän vetosi tukahtuneesti, haudaten kasvonsa kaulataipeeseen, jossa viipyi tuttu tuoksu.
"Et voi olla vastaamatta puhelimeen."

Eli tiesi sen. Totta kai hän tiesi. Hitto, hän saattoi jopa muistaa, kuinka oli tehnyt itselleen lupauksen siitä, ettei enää koskaan säikäyttäisi ystäviään sillä tavalla. Ei koskaan.
Ja silti ajatus puhelimeen vastaamisesta oli ollut mahdoton.
Hänen kätensä liikahti hieman, kuin se olisi halunnut kietoutua paremmin Aidan ympärille. Hänen äänensä oli tuskin kuuluva, kun hän kuiskasi:
"Anteeksi."

Aida hengitti miehen kaulaa vasten ja yritti tasata myllertävää mieltään. Väsymys oli tuntunut kohtuuttomalta, ja nyt Elin ollessa elossa, se painoi häntä raskaana patjaa vasten.
"Älä tee niin. Olin niin peloissani puolestasi", hän mumisi ja kiersi itseään paremmin Elin ympärille.
"Yritin päästä tulemaan aikaisemmin. Olen pahollani."

Elin sumuinen mieli yritti edelleen ymmärtää, että Aida oli täällä. Hänen luonaan. Kotona.
Hän nielaisi kipeästi, kurkku tuntui kuivalta. Melkein kuin hän olisi vaeltanut pitkään autiomaan poikki ilman vettä. Siltä se melkein tuntuikin.
"Anteeksi", hän kuiskasi, ja sitten kuuluvammin, samalla kun kyyneleet kohosivat silmiin:
"Anteeksi."

Halaus tuntui melkein epätoivoisen tiukalta, mutta edelliset vuorokaudet Aida oli tuntenut puhdasta, raastavaa epätoivoa. Hän nosti miehen käsivarsia ympärilleen ja hengitti Elin tuoksua, välittämättä siitä, kauanko edellisestä suihkusta oli.
"Rakastan sinua", hän vetosi, "en tiedä, miten selvitä ilman sinua."

Idiootti.
Valtava, tukahduttava itseinho vyöryi Elin yli voimalla, joka sai hänet hetken pelkäämään kuolemaa. Se ei ollut hänelle tavallinen tunne, suurimman osan elämästään hän oli varsin sovussa itsensä kanssa. Mutta nyt rumat, iljettävät ajatukset muistuttivat häntä siitä, kuinka hän aiheutti vain huolta ja murhetta.
Sinun ei tarvinnut muuta kuin vastata puhelimeen. Mikset tehnyt niin? Hölmö.
Kipeät, kuumat kyyneleet valuivat poskille, ja Eli kohotti toisen käsivartensa kasvojensa suojaksi.
"Anteeksi."

"Hankitaan sinulle apua", Aida sanoi ja nosti päätään, jotta saattoi painaa suudelmia miehen poskelle ja ohimolle. Sydän hakkasi edelleen vauhkona kuin osa hänestä olisi edelleen pelännyt löytävänsä Elin kuolleena.
Miehen kyyneleet särkivät hänen sydäntään.
"Minä pidän sinusta huolta, okei?"

Oli kuin Aidan saapuminen olisi havahduttanut Elin syvästä unesta. Tai pakottanut katsomaan ensimmäistä kertaa kunnolla häntä suojelleen akvaariolasin lävitse.
Eikä hän ollut varma, pitikö siitä.
Pitikö itsestään.
Hän kääntyi kyljelleen ja käpertyi kerälle, piilottaen kasvonsa Aidan kapeaa hartiaa vasten.
"Olen niin pahoillani", hän vetosi hiljaa, rajujen nyyhkäysten lomasta.
"Minä yritin."

Aida rutisti Eliä tiukasti, sydän kipeästi hakaten. Hän yritti kiertää itsensä niin hyvin miehen ympärille kuin raajoissa vain riitti mittaa ja upotti sormensa vaaleanruskeisiin hiuksiin, sukien niitä hellästi ja silittäen niskan kaarta ja selkää.
"Rakastan sinua", hän muistutti kiertäen vielä kengällisen jalan miehen ympärille.
"Kaikki tulee olemaan hyvin."

Elin keho vaikutti tavallista pienemmältä, kun hän käpertyi Aidan syliin ja hengitti syvään tuttua tuoksua, jota oli kaivannut niin, että se oli tehnyt fyysisesti kipeää.
En tahdo, että olet toisella puolella maailmaa yksin. Tahdon olla siellä kanssasi.
"Olen niin pahoillani", hän vetosi, uudelleen ja uudelleen, kunnes sanat alkoivat puuroutua toisiinsa niin, että niitä oli melkein mahdoton erottaa toisistaan.
"En halunnut huolestuttaa."

"Rakastan sinua", Aida toisti rutistaen Eliä ja painoi huolestuneita suukkoja miehen ohimolle, kiertäen käsivarsiaan tiukemmin tämän ympärille.
"Sinun ei tarvitse pyytää anteeksi. Mutta kullannuppu, et voi olla vastaamatta puhelimeen. Olet kaikki, mitä minulla on. Minä pidän sinusta nyt huolta, ja kaikki tulee olemaan hyvin."

Minäkin rakastan sinua, Eli vakuutti mielessään.
Ja pyysi anteeksi. Kymmenen, sata, tuhat kertaa. Tai ehkä vain yhden, Hän ei ollut varma, aika tuntui kummallisen vääntyneeltä. Yksi sekunti saattoikin olla tunti, ja yksi tunti sekunti.
Kaikki maailmassa oli hieman pielessä.
"En halunnut säikäyttää", hän vetosi, ääni elottomana.

Eloton sävy oli melkein yhtä pelottava kuin radiohiljaisuus, vaikka nyt Aida saattoi takertua Eliin ja vakuuttaa itselleen, että kaikki olisi hyvin, koska mies ei voisi satuttaa itseään, kun hän oli tässä. Eihän?
"Kullannuppu, pitäisikö meidän käydä lääkärin luona?" Aida kysyi varovasti ja nojasi päänsä Elin päähän, silittäen vaaleanruskeita hiuksia ja miehen selkää. Hänen olisi tehnyt mieli hakea miehelle vettä, teetä ja hyvää ruokaa, mutta hän pelkäsi jättää tätä yksin.

Eli ei halunnut nousta. Hän halusi vain maata Aidan vieressä, hengittää tuttua tuoksua, ja tuntea sillä tavalla olevansa edes osittain kiinni todellisessa maailmassa. Pimeys pysyisi sängyn reunojen ulkopuolella, Aida pitäisi sen loitolla.
Mutta Aidan piti saada levittää siipensä. Lentää.
"Ehkä", hän myönsi hiljaa ja nielaisi.
"Väsyttää vain."

Aida halasi Eliä tiukemmin ja tunsi sydämensä hakkaavan hädissään. Mutta kaikki tulisi olemaan hyvin. Eli oli ollut ennenkin masentunut, ja palannut sitten iloisemmaksi itsekseen. Hän hankkisi miehelle apua. Ja pitäisi tästä huolta.
"Tarvitset juotavaa ja syötävää", hän totesi painaen suukon miehen poskipäälle.
"Onko sinulla täällä jotain?"

Eli mietti.
"Ei, en... Ehkä kaurahiutaleita..."
Jotakin, mitä kaapissa oli aina. Hän ei ollut edes varma, oliko kaikki siitä heidän ostamaansa. Bast täytti toisinaan kaappeja, mutta milloin hän oli nähnyt Bastin viimeksi?
Hänen vatsaansa kouraisi kipeä syyllisyys.
"Olen niin pahoillani. Sinun pitäisi olla elämässä unelmaasi, Aida..."

"Sinä olet unelmani", Aida vastasi ja painoi suukon Elin otsalle, halaten miestä tiukasti.
"Ja minun perheeni." Se oli tuskallisen totta. Ainoa maailmassa, joka tunsi hänet.
"Ethän satuta itseäsi, jos haen sinulle ruokaa alakerrasta?" hän kysyi huolissaan ja tunsi vatsansa kouristavan.

Syyllisyys kouristi jälleen Elin vatsassa kipeästi. Tai ehkä se oli vain hänen kehoparkansa, joka vaati ruokaa - milloin hän oli viimeksi syönyt?
Hitto, hänen olisi pitänyt osata pitää huolta itsestään.
"En", hän vakuutti, hipaisten sormenpäillään Aidan kylkeä.

Aida ei luottanut siihen. Sydän hakkasi hädissään ja pahoinvointi nosti päätään. Mutta Eli tarvitsi ruokaa. Hän nousi ylös, riisui toisenkin kengän ja laskeutui alakertaan kaiteesta pidellen, kun väsymys ja stressi vetivät lattiaa kohti. Teetä. Vettä... Ja - hän pohti hyppien keittiön kaappien edessä nähdäkseen niihin sisään - makaronia. Se oli jotain. Hän ei uskaltanut lähteä asunnosta ja tilaus veisi liian kauan.
Hän vajosi istumaan keittiökulman lattialle pastan keittyessä ja kantoi sitten parvelle kannun vettä, kupin kuumaa teetä tavalla, josta Eli oli ainakin joskus pitänyt, sekä kulhon pastaa aromisuolalla ja ketsupilla laitettuna.
Se oli surkeaa, mutta sai kelvata tässä hetkessä.

Aika kiertyi taas merkilliselle mutkalle, kun Aida oli poissa. Sekunneista tuli tuntien mittaisia, ja silti ne tuntuivat pyyhkäisevän ohi hetkessä, niin että Elin yritys nousta ylös kariutui jo siihen, että hänen olisi pitänyt siirtää peitto syrjään.
Ehkä sillä ei ollut niin väliä.
Ehkä hän oli vain kuvitellut, että Aida oli täällä.
Hän oli hirvittävän helpottunut nähdessään naisen kipuavan takaisin parvelle.

Aida kiipesi takaisin sänkyyn asetettuaan juomat varovasti yöpöydälle. Käsi tuntui tärisevän rasituksesta, mutta ainakaan nyt hän ei ollut läikyttänyt mitään.
Hän istui Elin viereen ja työnsi höyryävän kulhon miehen syliin.
"Syö, ole kiltti."

Eli nousi istumaan.
Se vei hetken. Ehkä pitkänkin. Hänen tuntui olevan vaikea muistaa, kuinka jokaista jäsentä liikutettiin.
Mutta lopulta hän istui, ja otti kulhon ja haarukan vastaan. Hän unohtui hetkeksi katselemaan ketsupilla maustettua makaronia.
"Kokkasit tätä New Yorkissa."
Hän olisi halunnut hymyillä. Se oli mukava muisto.

Aida katseli Eliä huolissaan ja silitti miehen selkää tämän päästessä istumaan.
"Se on varmaan ainoa ruoka, jota osaan laittaa", hän huokasi ja kurtisti kulmia kodinhengettären puutteilleen. Makaronikin usein oli turhan pehmeää tai narskui hampaissa. Ehkä hänen lahjansa olivat toisaalla.
"Mutta se on jotain alkuun", hän kannusti ja valui kyljelleen, nojaten kohtuuttoman raskaalta tuntuvan päänsä tyynyyn, sormet Elin reittä silittäen.

"Teet sen paremmin kuin kukaan muu", Eli vakuutti, eikä aivan saanut kasvoilleen hymyä, niin kuin olisi halunnut. Mitä väliä oli sillä, jos pasta olikin liian pehmeää, tai jos se oli liian rouheaa? Aida oli silti aina keittänyt sen rakkaudella, kun heidän ruokakaappinsa oli huutanut tyhjyyttään, niin kuin pankkitilikin.
Hän poimi hitaasti makaronia haarukkaansa.
"Missä sinä olit, Aida?"

Suupielessä häivähti hymyä. Eli oli kultainen. Keittiö ei koskaan ollut ollut hänen valtakuntansa, ja Aida oli hyväksynyt kohtalonsa. Tämä sattui vain olemaan hätätapaus. Eli tarvitsi taatusti ruokaa, ja hän toivoi, että miehen olo helpottuisi edes pienen asteen täydestä vatsasta.
"Mitä tarkoitat?" hän kysyi huoli vatsaa vihlaisten. Missä hän oli ollut, kun Eli kärsi ja olisi tarvinnut häntä?

Aromisuolan, pastan ja ketsupin yhdistelmä palautti Elin hetkeksi takaisin New Yorkiin ja pikkuruiseen vaatekomeroon, mutta se ei ollut aivan tarpeeksi voimakas nykäisemään häntä vapaaksi turruttavasta väsymyksestä.
Vihreähippuisissa silmissä häivähti anteeksipyyntö.
"En muista, missä maassa olit nyt", hän vetosi, ja painoi häpeillen katseensa.
"Anteeksi."

"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi, kullannuppu", Aida vetosi silittäen miehen käsivartta ja kylkeä, kierähtäen lähemmäs, jotta saattoi tuntea Elin lämmön.
"Ei sinulla ole velvollisuutta tuntea aikataulujani. Hyvä kun tiedän itsekään, missä olen ollut. Lensin tänään Sydneystä", hän sanoi ja ojensi Elille pöydältä vesikannua. Miehellä oli varmaan nestehukkakin, jos tämä oli viipynyt yksin sängyssä. Syyllisyys nakersi hänen vatsanpohjaansa. Hänen olisi pitänyt tulla kotiin aikaisemmin, sanoi Harvey mitä tahansa.
"Mutta nyt voimme vain olla tässä, ja katsotaan huomenna lääkäriä, jooko?"

"Joo."
Aida oli lentänyt pitkän matkan. Eli olisi halunnut hemmotella naista, hieroa tämän jalkoja ja peitellä sänkyyn lepäämään, ehkä ehdottaa, että Aidan ei välttämättä tarvitsi nousta sieltä seuraavaan vuorokauteen.
Paras, mihin hän pystyi, oli haarukan kuljettaminen suun ja lautasen väliä, kasvot ilmeettöminä ja katse elottomana.
Totta kai hän oli iloinen siitä, että Aida oli täällä.
"Oliko siellä mukavaa? Sydneyssä."

Hetkeen Aida ei ollut mitä vastata. Hän oli viettänyt ajan itkien huolesta, tapellen Harveyn kanssa ja itkien turhaumuksesta ja teeskennellen hymyä kameroiden edessä.
"Olisi ihana palata sinne joskus sinun kanssasi", hän totesi lämpöä äänessään ja silitti miehen reittä, huoli edelleen häntä sisältä syöden. Miksei hän ollut tullut kotiin aikaisemmin? Eli tarvitsi apua. Hän oli tiennyt sen.
"Voisit nähdä kenguruita."

"Pitäisin siitä", Eli myönsi, samalla kun haarukka jatkoi mekaanista liikettään.
Hänellä oli edelleen bumeranginsa tallessa. Hän oli melkein oppinut heittämään sitä niin, ettei se iskeytynyt päin näköä kääntyessään takaisin.
Siitä tuntui olevan ikuisuus.
"Ehditkö sinä nähdä kenguruita, Aida?"

"En valitettavasti tällä kertaa, mutta voimme tehdä niin yhdessä", Aida vakuutti ja silitti Elin reittä miehen syödessä. Elottomuus tuntui kouristavan häntä kasaan, vaikka hän halusi vakaasti uskoa, että se oli väliaikaista ja hänen Elinsä oli jossain kuoren sisällä.
Ellei hän ollut liian myöhässä.
"Keskitytään nyt siihen, että saamme sinulle apua", hän vetosi ja nojasi päänsä kevyesti Elin kylkeen.

Aidan olisi pitänyt olla nauttimassa elämästään.
Elin haarukkaa pitelevä käsi uhkasi alkaa täristä, kun ääni hänen päässään muistutti, kuinka hän oli pelkkä taakka ystävilleen. Millainen aikuinen ei selvinnyt viikkoakaan itsekseen ilman, että jonkun oli kiiruhdettava avuksi?
Aidan täytyi olla hirveän väsynyt.
"Olen pahoillani. Sinun pitäisi saada levätä."

"Ei sinun tarvitse olla pahoillasi, kullannuppu", Aida vetosi ja tunsi sisuksensa kiertyvän kylmään, hermostuneeseen solmuun. Miksi hän oli laittanut uransa etusijalle, vaikka tiesi, että Eli tarvitsi apua? Itsekäs pieni hölmö.
"Minä lepään", hän jatkoi ja venytteli jalkojaan kuin todistaakseen sanansa, pujottaen ne sitten peiton alle. Lakanoita ei ollut varmaan vaihdettu hetkeen, mutta niiden tuoksu teki hänen olonsa kotoisaksi.
"Haluaisitko lisää? Voin myös tilata ruokaa. Vaikka pizzaa tai kiinalaista tai jotakin."

Mutta Eli oli. Hirvittävän pahoillaan.
Kipeät, kuumat kyynelee yrittivät taas nousta silmiin ja saivat hänet kurtistamaan kulmiaan.
"Ei kiitos. Näin on hyvä."
Hän jäi katselemaan lautasensa pohjaa kuin ei olisi ollut varma, mitä astialle olisi pitänyt tehdä sen jälkeen, kun se tyhjentyi.
"Toivon, että olisin parempi."

"Eli", Aida pyysi ja kiipesi istumaan, jotta saattoi kiertää kätensä miehen ympärille, "sinä olet täydellinen juuri sellaisena kuin olet – ja me hankimme sinulle apua ja alat voida paremmin." Hän halusi uskoa niin. Eli ei katoaisi, eihän?
Hän nosti kulhon miehen sylistä yöpöydälle ja tarjosi vielä lämmintä teekuppia sen tilalle.
"Rakastan sinua. Kaikki tulee olemaan hyvin."

Eli tarttui teekuppiin samanlaisella automatisaatiolla kuin oli tarttunut haarukkaan ja pastakulhoon.
"Tämä ei voi mennä aina näin", hän vetosi hiljaa, tuijottaessaan teetä, joka hohkasi vielä lämpöä kupin kylkien läpi.
Hän ei voisi romahtaa aina, kun Aida oli poissa. Naisen oli saatava elää omaa elämäänsä, omaa unelmaansa,
Hän ei voisi olla aina tiellä.
"Toivoin, että olisin pärjännyt."

"Eli, rakas, ole kiltti äläkä ole niin ankara itsellesi", Aida vetosi huolissaan ja silitti vaaleanruskeita hiuksia, jotka tuntuivat kadottaneen elinvoimaisen röyhkeytensä.
"Rakastan sinua. Haluan olla tukenasi ja auttaa sinua ja huolehtia sinusta", hän sanoi ja tunsi syyllisyyden nakertavan vatsaansa julmilla sanoilla. Hän ei ollut tehnyt siinä kovinkaan hyvää työtä vielä kertaakaan, vaikka Eli oli ollut osa hänen elämäänsä melkein niin kauan kuin hän saattoi muistaa.

Eli tuijotti teetä, ja kohotti sitten hitaasti mukin huulilleen.
"Minä haluan kannustaa sinua", hän vetosi hiljaa, katsellen jonnekin eteensä hartiat lannistuneesti kumartuneina.
"Joskus..."
Hän pudisti hieman päätään kuin keskustellen itsensä kanssa siitä, mitä halusi sanoa.
"Haluan, että olet onnellinen."

Jokin kylmä puristi hänen sydäntään kasaan. Joskus mitä? Eli ei selvästikään ollut onnellinen, eikä kukaan syyttäisi miestä.
"Minä olen onnellinen", Aida vetosi levottomana ja sukaisi kesyttömiä hiuksia pois kasvoiltaan.
"Joskus mitä?" hän jatkoi ja silitti sormenpäillään Elin niskan kaarta. Tekikö hän Elin onnettomaksi? Oliko tämä jotain, mitä Eli ei halunnut enää?

Sama, mekaaninen liike kohotti mukin jälleen Elin huulille. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut Phantomissa esiintyvä musiikkiapina, joka hakkasi lautasia yhteen kerta toisensa jälkeen. Sama liike toistui ja toistui, kunnes maailmassa ei ollut enää mitään muuta.
"Joskus toivon, että olisin joku muu. Joku, joka voisi olla paremmin sinun tukenasi. Löytäisi töitä. Ei olisi tällainen... luuseri."

"Eli, rakas", Aida pyysi ja kurotti koskettamaan huulillaan miehen poskea, "sinä et ole luuseri. Rakastan sinua. Olet perheeni ja olet aina ollut minun tukenani. Antaisit minun tukea sinua nyt." Maailma suhtautui työttömyyteen kauhistuttavalla kieroudella, jota hän ei koskaan ymmärtäisi. Ehkä näyttelijän ja muusikon piti ollakin eri tavalla virittynyt, sillä työttömyys oli jatkuva osa elämää sopimusten päättyessä.
"Voisit tulla Los Angelesiin kanssani. Nauttia auringosta ja lomailla hetken vailla huolta."

Teekuppi oli tyhjentynyt, mutta Eli nosti sen silti huulilleen edes huomaamatta asiaa.
"Mitä, jos minusta ei koskaan tule mitään?" hän vetosi, tuska äänestään melkein fyysisenä heijastuen. Hänen hartiansa kiristyivät ja saivat olemuksen käpertymään kasaan.
"Jos en koskaan enää kelpaa?"

"Sinä olet uskomaton esiintyjä", Aida vetosi melkein anoen ja kiersi käsivartensa miehen ympärille, halaten tämän olkapäätä.
"Sinä olet niin paljon vain olemalla itsesi, sekä minulle että ystävillesi että ventovieraille. Työsopimus ei määritä sinua, Eli, kullannuppu, kaikki kääntyy vielä parhain päin."

Viimein Eli antoi teekupin jäädä lepäämään kämmentensä väliin, pohja peitettä vasten nojaten.
Hän kaipasi töitä. Töiden tuomia ystäviä. Sitä, että he saisivat työskennellä Aidan kanssa yhdessä. Pelko siitä, että se kaikki saattaisi olla mennyttä.
Ajatus sai hänen ryhtinsä käpertymään entisestään.
"Minä en halua olla ikuisesti kotona."

"Minä tiedän, etkä sinä tule olemaan", Aida kannusti silittäen käsivartta vieressään. Hän oli potenut epätoivon tunteita heidän muutettuaan Englantiin: Eli oli työskennellyt upeassa Les Miserablesissa ja hän oli yrittänyt löytää sopivaa osaa, mutta mikään ei vain tuntunut osuvan ja hän oli menettämässä toivonsa joutuessaan tekemään aivan muita töitä voidakseen elättää itsensä. Mutta se ei kestänyt kuin hetken jälkikäteen katsottuna, vaikka tuntuikin nyt ikuisuudelta.
"Aloita sillä, että tulet luokseni Los Angelesiin. Edisonia ei varmasti haittaa, jos asut kanssani. Voisit nauttia auringosta, palmuista ja merenrannasta ja kerätä uutta energiaa."

Eli ei ollut siitä lainkaan niin varma.
Eikä sen olisi pitänyt tuntua miltään. Sellaista sattui. Oli uskomattoman onnekas, jos sai tehdä näinkin pitkään sitä, mitä rakasti.
Hän katseli käsiään, pieni kurtistus kulmillaan.
"Kuka oletkaan, olen aina ollut riippuvainen vieraiden ystävällisyydestä", hän mutisi hiljaa, kuuluisaa repliikkiä lainaten.
Jälleen kerran hän olisi Edisonin ystävällisyyden varassa.

Aida ei ollut varma, oliko se myöntävä vai kieltävä vastaus, mutta ehkä oli parempi olla kysymättä juuri nyt. Hän tarjoutui nostamaan ainakin osittain tyhjentyneen teekupin miehen käsistä yöpöydälle ja kannusti tätä valumaan pitkäkseen.
"Me voimme vain viipyä tässä hetken", hän sanoi silittäen miehen käsivartta, "ajattelematta huomista tai tulevaisuutta."

Ennen se olisi tarkoittanut jotakin muuta kuin aloillaan makaamista.
Mutta juuri nyt Eli oli liian väsynyt edes ajattelemaan. Hän painautui takaisin makuulle, katse kattoon kohoten.
"Tuntuu, etten jaksa nousta enää koskaan."

Aida nielaisi esiin pyrkivät väsymyksen, pelon ja huolen kyyneleet, joita hän oli vuodattanut nöyryyttävän paljon edellisten päivien aikana. Hän itki harvoin, hyvin harvoin, tai niin hän oli ainakin uskotellut itselleen.
"Kaikki kääntyy vielä paremmaksi", hän vetosi toivoen, että osaisi todella uskoa omiin sanoihinsa, kun kiertyi Elin ympärille ja halasi miestä tiukasti. Väsymys sai pään jyskyttämään.
"Ethän- ole kiltti äläkä satuta itseäsi, jos nukun, ethän?"

Pyyntö särki Elin sydäntä niin, että hetken hänen oli vaikea hengittää.
"En satuta", hän lupasi sitten nieleskellen.
"Nuku vain."
Aida tarvitsi lepoa. Unta. Ehkä uni veisi hänetkin mukanaan, tarjoaisi hetken helpotuksen tyhjyydelle.

Aida ei ollut varma, johtuiko tärinä hänen kehossaan uupumuksesta vai pelosta. Hänen mielensä vilisi kauhistuttavia mitä jos -ajatusketjuja, mutta hänellä ei ollut voimaa pysytellä hereillä. Hän ei muistanut, milloin tarkalleen oli nukkunut enemmän kuin torkkunut tai nukahtanut pariksi tunniksi.
Hän kiersi kätensä tiukemmin Elin ympärille, yrittäen lukita ne niin, että heräisi jos mies olisi lähdössä jonnekin tai jotain tapahtuisi ja nojasi päänsä tämän olkapäähän. Hänen oli ollut tarkoitus sanoa vielä jotain, mutta uni löi hänet tiedottomaksi ennen kuin ajatus muotoutui sanoiksi.
Rakastan sinua, muista se.

Eli piti lupauksensa. Hän ei liikkunut paikoiltaan, vaikka uni ei huolinutkaan häntä huomaansa.
Mutta ainakin hän saattoi vahtia Aidan unta ja kuunnella tämän rauhallista hengitystä.
Jos hän olisi ollut parempi, enemmän, Aida olisi voinut palata puhtaaseen kotiin. Syödä illallista ja kaatua raikkaisiin, puhtaisiin lakanoihin.
Edisonin luona lakanat olisivat aina puhtaat.

* * *

Seuraava päivä oli kierähtänyt iltapäivän puolelle, kun Aida heräsi uni edelleen ajatuksia sumentaen ja joutui pohtimaan hyvän tovin, missä hän oli tai miksi. Kun hän muisti, sydän alkoi hakata rajusti ja hän avasi silmänsä, kiiveten istumaan ja hapuili Eliä vierestään.
Yöpöydällä tikittävä kello näytti luoja ties mitä. Hänen ei ollut ollut tarkoitus nukkua näin pitkään, mutta jokin Elin läsnäolossa, tutussa sydämensykkeessä ja kodin tuoksussa oli ollut kuin vasara päähän.
Nyt huoli palasi.

Eli makasi edelleen samassa asennossa kuin silloin, kun Aida oli vaipunut uneen. Naisen liikehdintä sai hänet kuitenkin kääntämään päätään kevyesti tätä kohti.
"Huomenta", hän kuiskasi, ääni käheänä ja katse tummana.
"Nukuitko hyvin?"

Ainakin Eli oli elossa. Se tuntui kuitenkin sydäntäsärkevän vähältä, koska usein mies säteili elämäniloa ja energiaa. Aida työnsi sormet läpi hiuksistaan ja tutki miehen kasvoja huolissaan kohottautuen paremmin istumaan.
"Liiankin hyvin. Olen vähän tokkurassa", hän sanoi hieraisten pisamaista poskea.
"Nukuitko sinä ollenkaan?"

"En tiedä", Eli myönsi, ja palautti katseensa takaisin kattoon, jonka jokainen juova tuntui muuttuneen hänelle ahdistavan tutuksi. Hän ei osannut sanoa, milloin oli viimeksi nukkunut, vaikka hänen kehonsa tuntui olevan kipeästi levon tarpeessa. Oikean levon, ei merkillisen... olemattomuuden.
"Tarvitsit unta. Sinulla oli pitkä matka."

Hetkeksi Aida käänsi katseensa parven ikkunaan kätkeäkseen silmiinsä tulvahtaneet kyyneleet. Miksei hän ollut tullut aikaisemmin? Hän oli tiennyt, ettei Elillä ollut kaikki hyvin. Miehen elottomuus sai hänen sisuksensa kiertymään kylmään, panikoituneeseen solmuun. Hän halusi pitää Elistä huolta, mutta miten?
"Kullannuppu, tule kanssani suihkuun", hän sanoi pakottaen paljastavan käheyden alas ja pyyhkäisi poskeaan, ennen kuin kääntyi takaisin Eliin päin.

Entinen Eli ei olisi koskaan sanonut ei. Mutta juuri nyt hän pelkäsi, että se entinen Eli oli poissa, ja tilalle hän oli saanut vain tämän tyhjän... kuoren.
Hänen oli vaikea muistaa, millaista oli ollut olla elossa. Todella elossa. Tuntea jotakin muuta kuin tyhjää turtuutta.
Hän veti syvään henkeä ja yritti viestittää keholleen käskyn nousta istumaan.
"Etkö haluaisi käydä suihkussa rauhassa?"

"En", Aida vastasi, vaikka tunsi sydämensä särkyvän palan lisää. Milloin Eli oli kieltäytynyt yhteisestä suihkusta? Ja milloin mies oli ylipäätään käynyt viimeksi suihkussa?
Hän yritti kerätä itsensä ja nousi sängystä, avaten selässään olevan vetoketjun ja kuoriutui ulos tummansinisestä mekosta ja unesta kiertyneistä sukkahousuista.
"Tule, Eli", hän sanoi, kiersi sängyn ja tarttui miehen käteen.

Milloin Aida oli viimeksi joutunut riisumaan omat vaatteensa palattuaan kotiin pitkältä matkalta? Eli oli ollut aina enemmän kuin innokas avustaja. Jopa niin innokas, etteivät he olisi välttämättä ehtineet edes parvelle saakka.
Mitä hänelle oli tapahtunut?
Hän tarttui ojennettuun käteen ja takertui siihen, kuin se olisi ollut ainoa häntä kiinni maailmassa pitelevä asia.
"Milloin sinun täytyy lentää takaisin?"

Aida peruutti kiskoen Eliä jaloilleen, jotta voisi taluttaa miehen perässään alas parven valkopuisia rappuja ja heidän pikkuruiseen, vinokattoiseen kylpyhuoneeseensa. Mies voisi vaikka istua suihkussa ja hän huolehtisi tämän pesemisestä. Kunhan hän vain saisi Elin ylös sängystä.
"Mietin sitä sitten, kun sinä voit paremmin. Nyt haluan vain pitää sinusta huolta."

Se ei tuntunut oikealta. Aidalla oli unelmansa elettävänään.
Mutta juuri nyt Eli ei jaksanut inttää vastaan, sillä ainoa, mihin hän pystyi, oli seurata naista, kun tämä johdatti hänet alakertaan ja pikkuiseen kylpyhuoneeseen.
Heillä oli ollut hyviä hetkiä pikkuisessa suihkussa.
"Olen pahoillani."

"Ei sinun tarvitse olla pahoillasi, kullannuppu", Aida vetosi sytyttäen valot pieneen kylpyhuoneeseen ja käänsi Elin sitten itseään kohti, vetäen t-paidan tämän pään yli ja nakaten sen ulos ovesta. Sitten hän nyki bokserit alas, kannusti Eliä tukeutumaan häneen, kun auttoi miehen jalat ulos lahkeista ja heitti ne paidan perään. Hän yritti työntää miehen lempeästi pieneen suihkutilaan ja kiemurteli sitten ulos omista alusvaatteistaan. Hän oli ostanut ne joku päivä sitten Victoria's Secretistä toivoen, että Eli voisi pitää niistä.
Hän astui lähemmäs suihkua, avasi hanan ja haki hetken sopivaa lämpötilaa, ennen kuin antoi veden ryöpsähtää miehen päälle.

Jopa uupuneena Eli myötäili Aidan liikkeitä. Se oli melkein kuin tanssi, vain paljon kömpelömpi. Onnettomampi.
Ja alastomana hän astui suihkukoppiin, nojaten selkänsä kevyesti seinää vasten. Sen ahtaus ei ollut ollut koskaan heille ongelma, vaikka hän toisinaan iskikin kyynärpäänsä tai polvensa jonnekin.
"Nuo ovat kauniit", hän huomautti, katsellen Aidan alusvaatteita väsyneesti.
Olisipa hän ollut pirteämpi.

Aida puri hampaansa yhteen, työntäen epäavuliaat tunteet sivuun. Eli oli sairas ja tarvitsi apua, tukea ja ymmärrystä. Ei hänen itkuaan tai pelkoaan.
"Onko tämä lämpötila hyvä?" hän kysyi vedestä, ennen kuin kaatoi käsiinsä miehen shampoota ja kurottui varpailleen, kannustaen Eliä kumartumaan eteenpäin, jotta saattoi vaahdottaa kiharaiset hiukset huolella.

"On", Eli vakuutti ja taivutti päätään kuuliaisesti alemmas, niin ettei Aidan tarvinnut kurkotella turhaan. Hän ei halunnut, että tämä liukastuisi ja satuttaisi itsensä.
Shampoon tuttu tuoksu nosti kyyneleet varoittamatta hänen silmiinsä.
"Olen niin hirveän väsynyt, Aida."

Aida puri kipeästi alahuultaan, pakottaen alas melkein panikoituneen itkun, jonka miehen sanat synnyttivät hänen sisällään. Kaikki tulisi olemaan hyvin. Tämä oli vain vaihe, joka menisi ohi, kuten ennenkin.
"Me hankimme sinulle apua", hän vakuutti hieroessaan päänahkaa hellin sormin. Shampoon perään hän lisäsi omaa, ihanalta tuoksuvaa hoitoainettaan huolehtimaan kiharaisista latvoista.
"Ja minä pidän sinusta huolta."

"Sinun ei pitäisi joutua pitämään", Eli vetosi hiljaa, samalla kun kyyneleet sekoittuivat veteen ja katosivat sen mukana viemäriin.
"Olen niin pahoillani."
Hän muisti keskustelun Emmien kanssa. Heidän rakkaansa halusivat pitää heistä huolta, se ei ollut kammottava velvollisuus, vaikka olikin toisinaan raskasta.
Sitä oli vaikea uskoa juuri nyt.

Hän veti syvään henkeä, haudaten pelkonsa ja huuhtoi sen sijaan Elin hiuksia, silittäen toisella kädellä tämän poskea.
"Sinun ei tarvitse olla pahoillasi", Aida muistutti silittäen märkiä, huuhdottuja ja puhtaita hiuksia pois miehen kasvoilta. Hän kurottui painamaan suudelman märälle poskelle.
"Minä rakastan sinua. Olet perheeni."

Eli toivoi, että suihkulla olisi ollut jokin maaginen kyky huuhdella pois kaikki se väsymys ja ahdistus, joka tuntui vetävän häntä maata kohti. Hän toivoi, että olisi saanut voimansa takaisin, ja voisi nyt kaapata Aidan syliinsä niin kuin aina ennenkin.
Niin ei ollut käynyt.
"Minäkin rakastan sinua", hän muistutti.
Se ei muuttuisi miksikään.

"Kaikki järjestyy kyllä", Aida vakuutti, ehkä enemmän itseään kuin Eliä. Hän ei ollut koskaan ollut lahjakas pukemaan ajatuksiaan sanoiksi, saati sanomaan mitään oikeasti avuliasta. Paras mihin hän oli pystynyt oli ollut tiukka, lohduttava halaus.
Tai rakastelu piristämään surkeaa päivää.
Luoja.
Hän levitti käsiinsä saippuaa ja ryhtyi pesemään miehen kehoa huolellisesti hierovin liikkein, liikkuen niskalta käsivarsiin ja rintakehälle. Sitten hän kiersi selälle ja kyykistyi valuessaan jalkoihin ja alueelle, jota yleensä helli hyvin erilaisella tavalla.

Tavallisesti sellainen kosketus olisi ajanut Elin ennemmin tai myöhemmin hulluksi. Ainakin siinä tapauksessa, että he olivat olleet pitkään erossa toisistaan. Ehkä vielä miellyttävän raukeana hän olisi saattanut nauttia kosketuksesta ilman, että se olisi johtanut mihinkään enempään.
Mutta siitä tuntui olevan elinikä. Nyt hänen voimansa riittivät vain siihen, että hän kannatteli itseään pystyssä. Pieni kylpyhuone alkoi nopeasti täyttyä höyrystä.
Hän katseli Aidan päälakea ja hipaisi punaisia hiuksia hellästi sormenpäillään.
"Minulla oli ikävä."

Aida tiesi, että ennen hänen kosketuksensa olisi vaikuttanut toisin. Mutta nyt oli tärkeää vain huolehtia Elin hyvinvoinnista. Se ei tarkoittanut, ettei Eli haluaisi häntä enää. Tietenkään.
"Minäkin ikävöin sinua", hän vastasi ja ollessaan tyytyväinen pesunsa perusteellisuuteen, kohottautui niin, että saattoi painaa kevyen suukon märälle vatsalle ja suoristautua sitten jaloilleen.
"Nyt olet puhdas."

Se tuntui melkein jonkinlaiselta luvalta.
Hitaasti Eli lähti valumaan seinää pitkin alemmas, ennen kuin hänen takapuolensa kohtasi laatoitetun lattian. Hän veti jalat vartaloaan vasten koukkuun ja yritti viedä mahdollisimman vähän tilaa.
Lämmin vesi tuntui hyvältä. Kaikesta huolimatta.
"Kiitos", hän kuiskasi, ja vei toisen kätensä silittämään Aidan säärtä.
Hän toivoi, että olisi voinut auttaa samalla tavalla tämän peseytymisessä.

Se, että Eli kosketti häntä oma-aloitteisesti, oli saada hänet itkemään uudelleen.
"Minä rakastan sinua", Aida muistutti ja kosketti miehen päälakea, siirtyen paremmin suihkun alle. He tarvitsisivat ruokaa. Hän ei kuitenkaan halunnut jättää Eliä yksin, ei uskaltanut jättää yksin. Eikä hän halunnut pakottaa Eliä ulos asunnosta, kun mies oli näin haavoittuva ja onneton.
Maailma oli julma. Hän tilaisi heille ruokaa, ja sitten hän voisi varata miehelle lääkäriajan, Aida pohti pestessään poissaolevasti hiuksensa. Ensin ajatuksissaan saippualla ja sitten shampoolla.
"Mitä sinun tekisi mieli syödä, kullannuppu?"

Eli nojasi päänsä suihkun seinää vasten ja antoi silmiensä painua kiinni.
"En tiedä", hän myönsi hiljaa, toinen käsi Aidan säärtä vasten leväten. Melkein kuin hän olisi pelännyt, että otteen irrottaminen saattaisi havahduttaa hänet siihen, ettei nainen todella ollutkaan täällä. Että tämä oli kaikki vain hänen mielikuvitustaan.
"Jos minä... Jos tulisin kanssasi Los Angelesiin, voisitko työskennellä?"

"Olisi ihanaa, jos tulisit kanssani", Aida vakuutti ja tarkasti kahteen kertaan, että todella levitti hoitoainetta hiuksiinsa eikä vaikka partavaahtoa.
"Kaikki järjestyisi kyllä", hän lupasi. Ehkä hän työskentelisi tai pitäisi hieman lomaa voidakseen huolehtia Elistä. Hän ei voisi tehdä yhtä katastrofaalista virhettä kuin aikaisemmin, että valitsisi uransa rakastamansa ihmisen yli. Eli oli hänen perheensä.
"Voisit uida Edisonin uima-altaassa lämpimänä päivänä, ja voisimme kävellä rannalla. Ja käydä Disneylandissä."

Se kaikki kuulosti mahtavalta.
Jos hän ei vain olisi ollut niin hirvittävän väsymys. Jos pelkkä ajatus suihkun lattialta nousemisesta sai hänet tuntemaan kaikennielevää väsymystä.
"Emmiekin matkustaa sinne pian", hän muisti, ja tunsi sitten kylmän vihlaisun vatsassaan.
"Eiväthän Oscarit ole jo menneet?"

"Eivät ole, ne ovat vasta reilun parin viikon päästä", Aida vastasi ja sammutti suihkun ollessaan tyytyväinen siihen, että oli varmaankin pessyt itsensä oikeilla aineilla. Hän veti telineestä pyyhkeen, jonka kääri ympärilleen ja kyykistyi alas, pyyhkäisten hiuksia pois kasvoiltaan. Ne takertuivat märkinä ihoon.
"Kullannuppu, jaksaisitko nousta ylös? Voin keittää sinulle teetä ja jos haluaisit istua hetken sohvalla, voisin vaihtaa puhtaat lakanat. Meidän pitää käydä tänään lääkärissä."

Eli oli niin helpottunut, että olisi voinut itkeä. Hän ei olisi koskaan antanut itselleen anteeksi, jos Aidan esiintyminen olisi jäänyt häneltä näkemättä.
Hän oli ennenkin kadottanut päiviä, pahimmillaan jopa viikkoja.
Suihkun sammuttua höyry viipyi vielä pikkuisessa huoneessa, mutta oven avaaminen saisi sen karkaamaan.
"Totta kai", Eli vakuutti, keräsi voimansa ja nousi seisomaan.

Aida avasi oven yhtä pieneen eteiseen ja etsi sen kaapista puhtaan pyyhkeen, jonka saattoi kääriä miehen ympärille. Hän olisi halunnut peitellä Elin peittoon, mutta miehen päästäminen takaisin sänkyyn tuntui pelottavalta. Mitä jos hän ei saisi Eliä enää ylös?
Ainakin hän voisi vaihtaa sinne puhtaat, raikkaat lakanat.
"Tilaan meille ruokaa", hän sanoi ottaen kaapista toisen pyyhkeen, jonka kiepautti kesyttömien hiuksiensa ympärille, ennen kuin kannusti miestä siirtymään olohuoneen tummanharmaalle kulmasohvalle ja napsautti vedenkeittimen päälle.
"Käykö pizza?"

"Juu."
Eli vaelsi asunnon poikki ja vajosi istumaan sohvalle. Hänen mielessään häivähti sama pelko siitä, ettei hän ehkä pääsisi enää ylös, että hän muuttuisi erottamattomaksi osaksi tummanharmaata sohvaa. Juuri tällä hetkellä sen väri tuntui istuvan täydellisesti yhteen hänen mielialansa kanssa.
Aida oli kotona. Hänen olisi pitänyt olla iloinen. Hän oli iloinen. Ilo vain tuntui hukkuvan jonnekin harmaan ahdistuksen keskelle.

Aida vilkaisi Eliä huoli vatsaa kaivertaen. Totta kai hän voisi jättää miehen sohvalle ja käydä parvella, eikö niin? Eli ei olisi poissa, kun hän palaisi alakertaan, eihän?
Hän nousi portaat vikkelin askelin yläkertaan ja soitti läheiseen pizzeriaan puhelin korvan ja olkapään väliin painettuna samalla, kun kiskoi petivaatteita sängystä ja etsi sen alla olevista laatikoista puhtaita, jotka vaihtaa niiden tilalle. Hän tunsi olonsa hieman paremmaksi, kun saattoi tehdä jotain konkreettista.
Vaikka asunnon siivoaminen ei muuttaisi Elin masennusta.
"Pizza on tulossa. Olethan ottanut lääkkeesi?" Hän palasi alakertaan varttia myöhemmin, mustiin sukkahousuihin, pehmeään, pitkään villatakkiin ja tummanpurppuraiseen, reisimittaiseen mekkoon, jonka hän oli tainnut hankkia New Yorkista heidän opiskeluaikoinaan.

Oli kai tavallaan hyvä asia, että Eli oli liian masentunut todella liikkuakseen. Ainakaan hänen masentunut mielensä ei päässyt kehittelemään ideoita, joita hän katuisi jälkikäteen. Tai ainakaan kroppa ei suostuisi toteuttamaan niitä. Oli sekin jo jotakin.
Keho oli puskenut käsivarsien nukan pystyyn suojaksi viileyttä vastaan, joka ei aivan rekisteröitynyt Elin mieleen. Myös kasvojen nukka oli melkein yhtä säälittävää.
Hän muisti joskus leikkimielisesti kadehtineensa Tiarnanin partaa.
Vei hetken, ennen kuin hän käänsi katseensa Aidaan ja räpäytti silmiään kuin unesta heräten.
"Luulisin. Ehkä. Söin vielä... viime viikolla."

"Eli", Aida vetosi turhautuneena, mutta puri huultaan ja esti itseään jatkamasta. Miehen oli paha olla, eikä tämä tarvinnut nyt huutoja siitä, miten typerää oli jättää lääkkeet syömättä. Hitto, sinä tiedät näin käyvän, kun et tee niin.
Sen sijaan hän etsi lääkkeitä keittiön kaapeista.
"Meidän pitää käydä ruoan jälkeen lääkärillä", hän totesi, kun löysi lupaavan näköisiä purkkeja ja toi ne miehelle yhdessä vesilasin kanssa. Hän toivoi, että olisi voinut luottaa Elin ottavan ne itsenäisesti, mutta nyt jäi katsomaan.

Eli jäi tuijottamaan purkkeja hetkeksi. Hänellä oli epämääräinen muistikuva siitä, kuinka hän oli annostellut ne valmiiksi dosettiin, joka oli... Missä? Minne se oli joutunut?
"Bast on pohjoisessa", hän totesi yhtäkkiä onnettomana, samalla kun kurotti pöydältä ensimmäisen purkin, jonka kannen käänsi auki. Ainakin se sujui melkein lihasmuistista. Hän ei jättänyt lääkkeitään tahallaan syömättä, ei varsinkaan silloin, kun oli masentanut.
"Ja David on New Yorkissa."

Ja hän oli ollut poissa viikkoja. Kuukausia. Hänen olisi pitänyt ymmärtää tulla kotiin aikaisemmin.
"Käyn hakemassa sinulle vaatteet", Aida lupasi helpottuneena siitä, että Eli otti lääkkeensä. Hän ei ollut varma, kuinka osaisi käsitellä sitä, jos joutuisi pakottamaan miestä. Luoja tiesi, ettei hän olisi koskaan menestynyt äitinä.
Hän kiipesi portaat parvelle, suoristi puhdasta peittoa sängyllä ja palasi alas mukanaan pari miellyttävän pehmeitä chinoja, dinosauruskuvioiset bokserit, saman teeman sukat, t-paita ja paksu neule. Hän ojensi ne Elille ja kantoi toisessa kainalossa petivaatteet varsin täydenoloiseen pyykkikoriin.

Mekaanisessa liikkeessä oli jotakin lohduttavaa. Kierto, korkki auki, pilleri kämmenelle, korkki kiinni, pilleri suuhun.
Jos hän olisi ollut huolellisempi, Aidan ei olisi tarvinnut palata kotiin löytämään häntä tallaisena. Naisen ei olisi tarvinnut palata kotiin ollenkaan, tämä olisi voinut nauttia elämästään Los Angelesissa.
Aidalla olisi helpompi ilman häntä.
Ei.
Aidan palatessa alas hän oli sulkenut viimeisen lääkepurkin ja ojensi kätensä ottaakseen vaatteensa vastaa. Neule oli uusi, Bastin äidin hänelle jouluksi lahjoittama.
Hän nielaisi ja hieraisi poskeaan.
"Pitäisikö ajaa parta?"
Se olisi kuulostanut enemmän vitsiltä, jos hän olisi saanut ääneensä keveämmän sävyn.

"Jos tuntuu siltä", Aida vastasi katsahtaen Eliä epätietoisena. Oliko se hyvä merkki, jos mies tarjoutui tekemään muuta kuin makaamaan sängyssä?
Summeri soi ja hän päästi pizzalähetin rappukäytävään, avaten hetkeä myöhemmin oven ja työntäen miehelle setelin käteen. Hän kantoi höyryävän, perhekokoisen margherita-pizzan olohuoneen puolelle, napaten keittiönurkan tasolta mukaan rullan talouspaperia.
"Toivottavasti on nälkä", hän kannusti ojentaen laatikkoa Elille.

Ehkä pukeutuminen olisi hyvä alku. Sen jälkeen hän voisi miettiä parranajoa. Säälittävän, tuskin havaittavan untuvansa.
Ehkä ulkona olisi niin viileää, että parrasta olisi enemmän iloa kuin haittaa.
Eliltä vei hetken, ennen kuin hänen onnistui asennoitua pukeutumiseen. Paksu neule jätti hiukset hieman sähköisiksi, kun hän vajosi takaisin sohvalle nyt hieman enemmän sivistyneeltä ihmisolennolta näyttäen. Hän poimi jopa pyyhkeen käteensä viedäkseen sen pyykkikoriin, mutta niin pitkälle hän ei koskaan päässyt.
"Oletko sinä vielä uupunut, Aida?" hän kysyi hiljaa, katse pizzalaatikkoon suunnattuna.

"Minulla on kaikki ihan hyvin", Aida vakuutti ja otti miehen pyyhkeen, ripustaen sen kylpyhuoneen oven päälle kuivumaan. Hänellä ei ollut varaa olla uupunut juuri nyt. Hän ei ollut varma, miten tarkalleen oli päätynyt tekemään kolmea työtä samaan aikaan, mutta uupuminen ei ollut vaihtoehto.
"Syö, kullannuppu", hän sanoi juoksuttaen sormet läpi vielä kosteista, paksuista hiuksista ja etsi sitten puhelimensa.
"Varaan sinulle lääkärin."

"Ehä sinäkin voisit ottaa hiukan lomaa", Eli totesi toiveikkaasti, kun pakotti itsensä poimimaan palan höyryävän lämmintä pizzaa, joka tavallisesti olisi saanut hänen vatsansa murisemaan nälkäisesti.
Nyt hän voi hieman pahoin, mutta se menisi ohi.
"Vaikka viikonlopun. Vai... Mikä päivä tänään on?"
Hänen kulmansa kurtistuivat epätietoisina.

"Perjantai", Aida vastasi ja nojasi alaselkänsä keittiötasoon, punertavat kulmat kurtistuen, kun hän yritti keksiä, kuinka käyttää yksityisen terveystoimijan sivuja. Hän maksaisi lääkärikäynnin ja tunsi helpotusta siitä, että se ei olisi ongelma: hän voisi vain etsiä Elille lääkärin, jolla olisi aikaa vielä tänään, eikä heidän tarvitsisi murehtia rahasta.
"Ehkä", hän jatkoi suoden miehelle puolittaisen hymyn. Hän huolehtisi Elistä.
"Sain sinulle ajan kuudeksi, joten meillä on vielä hetki. Syö vain rauhassa."

Perjantai.
Eli oli tainnut osua arvauksessaan viikonlopusta oikeaan pikemminkin tuurilla kuin sen vuoksi, että hän olisi enää toviin tiennyt, mitä viikonpäivää elettiin. Hänellä oli ollut kalenteri yöpöydällä, fyysinen, paperinen kalenteri, jossa oli kuvia koirista - sekin oli lahja Bastin äidiltä - mutta sillekin oli tapahtunut jotakin.
Hän tajusi unohtuneensa pitelemään pizzapalaa kädessään.
"Mitä Edison sanoi kun lähdit?"

Aida kantoi laukkunsa pienestä eteisestä olohuoneen puolelle ja kaivoi sen kiireellä pakatuista uumenista meikkipussinsa.
"Lähetin hänelle viestin saavuttuani Lontooseen. Hän toivoi, että sinulla on kaikki hyvin", hän vastasi hajamielisesti meikatessaan kasvojaan kevyesti: peitettä tummille silmänalusille, puuteria kiiltoa vastaan ja hillitysti korostetut silmät. Meikkaaminen tuntui merkityksettömältä tällaisessa tilanteessa, mutta Harvey oli viestien sävystä päätellen hurjan vihainen jo valmiiksi – eikä Aida syyttänyt miestä – eikä hän halunnut koetella tämän temperamenttia sillä, että julkisuuteen päätyisi hyvin epäimartelevia kuvia.
"Eli, syö. Meidän pitää lähteä pian."

Tietenkin. Edison oli kunnon kaveri. Sellainen, jonka vuoksi Aida ei varmasti milloinkaan joutuisi lentämään toiselta puolelta maailmaa pahinta peläten. Sellainen, joka huolehtisi siitä, että Aida sai levätä tarpeeksi, eikä tältä koskaan puuttuisi mitään.
Elin oli yhtäkkiä valtavan vaikea niellä, ja lopulta hän hylkäsi keskeneräisen pizzapalan takaisin rasiaan.
"Voimmeko me mennä ulos?" hän kysyi, seuraten samealla katseellaan, kuinka Aida valmistautui.

"Mitä tarkoitat?" Aida kysyi katsahtaen miestä silmäkulmastaan, kun lisäsi maskaraa luonnostaan punertavan vaaleisiin ripsiinsä. Ajatus siitä, että kukaan olisi kiinnostunut siitä, miltä hän näytti astuessaan ulos, oli naurettava, mutta hän ei halunnut suututtaa Harveytä enempää. 'Haista paska' ei luultavasti ollut jotain, mitä ammattilainen sanoisi managerilleen.

"Onko kameroita joka paikassa?"
Eli laski katseensa käsiinsä ja unohtui nyppimään yksittäistä langanpätkää neulepaitansa hihasta. Los Angelesissa kamerat olivat vainonneet heitä, ja pelkkä aajtus niiden räiskyvistä valoista sai hänet voimaan pahoin.

"Ei tietenkään", Aida vastasi kurtistaen kulmiaan. Kukaan ei varmastikaan edes tiennyt hänen palanneen Lontooseen, saati väijyisi heidän talonsa ulkopuolella.
"Mutta voisimme hyvin lähteä. Voimme napata taksin Shaftesbury Avenuelta", hän sanoi katsahtaen kelloa ja suoristautui, työntäen puhelimen käsilaukkuunsa ja kiipesi parvelle hakemaan beigen trenssitakkinsa.

Eikö mentäisi mieluummin metrolla?
Mutta ennen, kuin Eli ehti esittää kysymystään, hän tiesi sen jo typeräksi. Aidan elämään ei kuulunut enää metromatkoja. Saattaisi olla, etteivät he pääsisi edes ensimmäiselle laiturille, ennen kuin joku kaipaisi yhteiskuvaa tai nimikirjoitusta.
Aida oli nyt oikea tähti.
Hän pakotti itsensä pystyyn ja etsimään itselleen takin, jonka vetää neuleen päälle. Kengät. Kengät olivat tärkeät.
"Jaksatko varmasti lähteä mukaan?"

"Totta kai", Aida sanoi ihmeissään ja veti takkia paremmin päälleen, kun suuntasi pikkuruiseen eteiseen vetämään mustia mokkanilkkureita jalkoihinsa. Hän oli huolissaan Elin jaksamisesta. Luoja tiesi, milloin mies oli viimeksi noussut sängystä tai kuinka tämä oli huolehtinut itsestään.
"Tulehan, kullannuppu", hän kannusti, kun molemmat olivat saaneet kengät jalkoihinsa, ja veti Elin mukanaan rappukäytävään ja ulos Lontoon kylmänkosteaan ilmaan, joka tunkeutui suoraan trenssitakin alle. Hän etsi katseellaan taksia pääkadulta arvellen sen nopeammaksi ja kätevämmäksi masentuneelle miehelle. Kerrankin hänellä oli varaa vain ottaa taksi.

Eli tutki eteistä hieman eksyneenä, ennen kuin löysi huivin, jonka kietoa kaulansa ympärille. Viimein hän löysi raidallisen huivin, jonka toisen pään tupsut olivat joskus joutuneet naapurin uuden koiranpennun pureskelemiksi.
Vaikka ei kai sillä enää ollut väliä. Hänen äänellään.
Jopa kylmänkostea harmaus tuntui kirkkaalta ja sai Elin siristelemään silmiään.
Maassa viipyvä loskansekainen lumi sai hänet häkeltymään.
"Miten pääsit tänne lentokentältä, Aida?"

"Heathrow Expressillä", Aida vastasi ja viittoili mustalle taksille sen ajaessa alas Shaftesbury Avenueta. Auto hiljensi kadun varteen, ja Aida nykäisi takaoven auki, pujottautuen sisään ja antaen yksityisen lääkäriaseman osoitteen saatuaan Elin viereensä.
"Miten sinä voit, kullannuppu?", hän kysyi ja laski käden miehen reidelle, silittäen sitä hellästi. Huoli tuntui kasvaneen viime päivien aikana pysyväksi osaksi hänen sisintään.

"Ihme, että se suostui liikkumaan", Eli huomautti, kulmat hieman kurtistuen. Vaikka ehkä kaikki tämä räntä oli satanut maahan sillä välin, kun Aida oli ollut kotona huolehtimassa hänestä.
Olisi varmaan pitänyt katsoa uutisia. Säätiedotusta.
"Ihan hyvin", hän vakuutti, kun valui hieman alemmas penkillään.
"Kaikki on hyvin."

Se ei varsinaisesti kuulostanut vakuuttavalta. Ei sen jälkeen, kun Eli oli lakannut vastaamasta puhelimeen ja hän oli löytänyt miehen sängystä, jossa tämä oli näköjään viipynyt päiväkausia.
Aida käänsi katseensa ikkunaan antaen kätensä viipyä miehen reidellä, kun taksi kuljetti heidät keskustassa sijaitsevan yksityisen terveydenhuoltoyrityksen alaovelle. Hän toivoi, että lääkäri voisi jotenkin helpottaa miehen pahaa oloa.
"Mennään", hän kannusti maksettuaan kuskille.

Taksimatka tuntui samaan aikaan menevän ohi silmänräpäyksessä, ja kestävän ikuisuuden. Tuulilasinpyyhkijät sutivat etuikkunaa puhtaaksi loskansekaisesta vedestä, jota taivaalta vihmoi.
Hän toivoi, ettei Aida vilustuisi.
Vieras rakennus sai Elin kurtistamaan kulmiaan.
"Mikä paikka tämä on?"

"Lääkäri", Aida vastasi ja kannusti miehen ulos taksista ja sisään ovesta. Palvelu oli hyvin erilaista kuin terveyskeskuksen ensiavussa, missä Aida oli useammin vieraillut. Esimerkiksi silloin, kun Simon oli löytänyt Elin heidän kotoaan keskellä yötä ja lyönyt miehen leuan sijoiltaan.
Muisto vihloi edelleen yhtä kipeänä.
"Hei, varasin ajan kello kuudeksi", hän sanoi tiskin takana istuvalle vastaanottovirkailijalle, joka halusi tietää Elin henkilötietoja, ennen kuin ilmoitti heille oikean huonenumeron, jonka edessä he voisivat odottaa.

Kaikki näytti täällä oudolta. Jopa huonekasvit olivat elossa, ja näyttivät vielä harvinaisen hyvävointisilta. Ehkä jonakin toisena päivänä, kun hän olisi tuntenut olonsa vähemmän huonoksi, Eli olisi voinut käydä kokeilemassa, olivatko kasvit varmasti aitoja.
Penkitkään eivät olleet kuluneet, ja moderniin telineeseen asetellut lehdet näyttivät uusilta.
Eli vajosi pehmustettuun, mukavaksi muotoiltuun tuoliin ja jäi katselemaan kengänkärkiään.
"Tämä varmasti maksaa kamalasti."

"Eikä maksa", Aida vakuutti ja jäi seisomaan Elin viereen, sipaisten miehen niskan kaarta sormenpäillään. 'Kamalasti' oli saanut aivan uudet ulottuvuudet hänen uusien tuttaviensa myötä. Hän ei ollut koskaan kuvitellut, että joku voisi käyttää tuhansia dollareita harkitsematta hetkeäkään, pariin kenkiä tai kivannäköiseen paitaan, jota luultavasti eivät edes käyttäisi montaa kertaa.
Ovi aukesi muutamaa minuuttia yli kuusi ja Eli kutsuttiin sisään.
"Tulenko mukaan vai haluaisitko, että odotan tässä?" Aida kysyi.

Nimi kutsuttiin niin nopeasti, että Eliltä vei hetken ymmärtää, että se todella tarkoitti häntä. Hän kohotti katseensa ja tuijotti lääkäriä hetken, ja nousi sitten hitaasti seisomaan.
"Kyllä minä pärjään", hän vakuutti, ja olisi hymyillyt Aidalle jos olisi jaksanut. Jos olisi muistanut, miten se tapahtui.
"En usko, että menee kauaa."
Hän katsoi naista hetken, hymyn sijasta, kenties, ja laahusti sitten hämmästyttävän viihtyisältä näyttävään huoneeseen, jonka ilmastointi ei pauhannut liian kovaa niin kuin joskus terveysasemalla.

Aida jäi käytävään, vaelsi muutaman askeleen levottomasti edestakaisin ja istahti hetkeksi saman tuolin laidalle, jolla Eli oli istunut, ennen kuin nousi uudelleen seisomaan. Tietenkään Eli ei valehtelisi lääkärille, eihän? Hänen ei tarvinnut vahtia aikuista miestä. Kaikki järjestyisi kyllä.
Minuutit tuntuivat ikuisuudelta, ja Aida harhautti itseään lopulta vastaamalla Harveyn vihaisiin ja Edisonin huolestuneisiin viesteihin, vaikka hermostus sai vatsan vihlomaan. Hänen täytyi läpsäistä kättään, ettei hän nakertanut huolellisella, ranskalaisella manikyyrillä somistettuja kynsiään.

Eli viipyi sisällä häkellyttävän pitkään. Tai ehkä se tuntui häkellyttävän pitkältä ajalta vain, koska hän oli tottunut julkisen terveydenhuollon puoleen, jossa potilas yritettiin usein saada ulos vastaanotolta mahdollisimman nopeasti. Ei hän ollut katkera, hän uskoi vilpittömästi siihen, että terveydenhuoltohenkilökunta teki parhaansa niillä resursseilla, jotka näillä oli käytössään.
Lopulta hän kuitenkin palasi takaisin - lääkäri jopa saattoi hänet takaisin käytävään, toisessa kädessään taiteltua paperinivaskaa kantaen, katse maahan painettuna.

Aida nosti katseensa puhelimesta ja tuuppasi sen laukkuunsa, pyrähtäen jaloilleen. Hän katsahti lääkärin kasvoja kuin olisi voinut tulkita siitä jotain Elin voinnista tai saada lupauksen, että kaikki tulisi olemaan hyvin.
"Kullannuppu?" hän kysyi ojentaen kätensä silittämään Elin käsivartta, kun lähti miehen rinnalla kohti vastaanottotiskiä, jossa maksaisi käynnin.
"Miten meni?"

Käytävän sen enempää kuin aulankaan lattiaan ei ollut pinttynyt epämääräisiä, tahmeita läikkiä, joiden alkuperää oli mieluummin ajattelematta, mikä sekin tuntui melkein vieraalta.
Elin kulmilla häivähti hienoinen kurtistus.
"Ihan hyvin, luulen", hän vastasi, ja vilkaisi poissaolevana suurikokoista, hyväkuntoiselta näyttävää akvaariota.
"Hänen mielestään voisin hyötyä osastosta."

Aidaa kylmäsi ja hän puristi käsilaukkunsa hihnaa tiukasti. Kuinka hän oli saattanut olla niin itsekäs, ettei ollut nähnyt, kuinka pahassa jamassa Eli oli?
"Oh", hän vastasi ja ojensi luottokorttinsa vastaanottoon, saattaen Elin sitten ovelle.
"Milloin hän haluaisi laittaa sinut osastolle?"

Jokin osa Elistä pelkäsi, että luottokortinlukija piippaisi merkiksi siitä, ettei sen kate riittäisi. Ja kun niin ei käynyt, hän jäi hetkeksi seisomaan hölmönä paikalleen.
Ilmeisesti rahaa oli riittävästi lääkärikäyntiin.
"Mielellään heti", hän vastasi, kulmat edelleen kurtistuneina.
"Jotta voitaisiin varmistua, että olo tasaantuu niin kuin sen pitää."

Aida puri alahuultaan ja räpäytti muutaman kerran, käsi ovenkahvalla.
"Se- varmaankin se olisi sitten järkevää", hän totesi ja yritti kuulostaa reippaalta ja kannustavalta.
"Missä se osasto on?" Ehkä hänen pitäisikin viedä Eli suoraan sinne. Hän voisi hakea miehelle kotoa kassin ja ehkä jotain hyvää evästä, jos se olisi sallittua. Ehkä niin oli parempi. Joku muu varmasti pitäisi miehestä parempaa huolta kuin hän osasi.

Eli tunsi sydämensä alkavan hakata lujempaa.
"Aida, luuletko, että minun on aivan välttämätöntä mennä?" hän kysyi, hypistellen lähetettä kuin olisi harkinnut, voisiko vain työntää sen piiloon lähimpään kukkaruukkuun.
"Uskon, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Kun syön lääkkeeni."

"Jos lääkäri on sitä mieltä, sitten se on varmasti tärkeää", Aida sanoi ja juoksutti stressaantuneet sormet läpi hiuksistaan. Hänen olisi pitänyt ymmärtää aikaisemmin. Olisiko tilanne ollut toisenlainen, jos hän olisi lentänyt kotiin kaksi viikkoa sitten?
"Missä osasto on?" hän toisti ja vilkaisi ympärilleen etsien kylttiä, joka kertoisi oliko täällä tilat osastohoitoon vai jatkaisivatko he matkaa sairaalaan.

Mutta minä en haluaisi, Eli olisi halunnut vedota.
En nyt, kun sinäkin olet täällä. Meillä voisi olla mukava viikonloppu, voisimme katsella elokuvia vaivautumatta nousemaan sängystä.
Mutta ehkä se olisi ollut epäreilua. Ehkä Aida olisi joutunut pelkäämään hänen puolestaan, ja hän saattoi aavistaa, kuinka kipeästi nainen kaipasi lepoa.
Hän taitteli paperinsa auki.
"Tässä on osoite."

Aida veti syvään henkeä, minkä aikana yritti kerätä itsensä. Hän kätki pelkonsa ja huolensa hallitun hymyn alle ja silitti Elin selkää, katsahtaen osoitetta, kun he laskeutuivat katutasoon ja hän tähyili taksia kadulta.
"Kauanko sinun pitää olla osastolla?" hän kysyi sukaisten hiuksia pois kasvoiltaan. Mitä hän tekisi? Hänen pitäisi olla Elin tukena tietenkin, käydä katsomassa miestä ja tuomassa tälle piristäviä lahjoja. Mutta mitä jos hänen läsnäolonsa teki Elin oloa kurjemmaksi? Ja mitä hän tekisi Harveyn ja elokuvasopimuksen suhteen?

Aida-kiltti.
Mutta olisi ollu epäreilua anella, Eli tiesi sen kyllä. Hän tekisi rakkailleen palveluksen, kun huolehtisi siitä, että tulisi kuntoon. Vapauttaisi Aidan siitä huolesta, että hän tekisi jotain itselleen ollessaan näin... maissa.
Mutta hän ei halunnut sairaalaan.
"Ei varmastikaan kauaa", hän vastasi, katsellen, kuinka paksut, märät pisarat tipahtelivat hyvälaatuiselle paperille, jolle lähete oli printattu. Allekirjoituksen muste alkoi hitaasti levitä.
"Milloin sinun pitää lentää takaisin?"

Aida viittasi mustaa taksia pysähtymään ja se liukui kadunvarteen. Hän pujottautui takapenkille vetäen Elin mukanaan ja antoi mieheltä saamansa osoitteen kuljettajalle.
"Mitä se tarkoittaa? Viikkoa? Kuukautta?" hän kysyi puristaen kädet neuvottomana syliinsä.
"En tiedä. Haluan olla täällä ja pitää sinusta huolta, kullannuppu."

Eli kömpi Aidan seuraksi takapenkille, hartiat kireinä.
"Ei, ei niin kauaa. Vain... vain siihen saakka, että olen taas tasapainossa", hän vastasi, nieleskellen kipeää möykkyä kurkustaan.
Vain pienen hetken. Hän ei ollut koskaan joutunut olemaan sairaalassa todella kauaa. Eikä hyvään toviin päivääkään.
"Eikö sinua kaivata kuvauksissa?"

Ehkä Eli ei tiennyt itsekään. Tärkeintä olisi, että mies alkaisi voida taas paremmin, riippumatta siitä, kauanko siihen menisi.
Aida vastasi rauhoittavalla hymyllä ja puristi Elin käsivartta.
"Älä murehdi siitä, kullannuppu", hän sanoi ja kosketti miehen pesusta kuohkeita, kiharaisia hiuksia. Hän ei voisi valita uraansa uudelleen Elin yli. Viimeksi oli ollut hiuskarvan varassa, ettei hän menettänyt miestä kokonaan.
"Haluan olla täällä sinun kanssasi. Voin tulla katsomaan sinua aina kun haluat."

Elin kädet olivat alkaneet täristä hieman, mutta hän yritti piilottaa sen puristamalla ne nyrkkiin.
Hänen äitinsä oli pelännyt sairaaloita. Tai ei ehkä niinkään sairaaloita vaan sitä, ettei pääsisi sieltä enää pois.
"Minä... tarvitsisin varmaankin joitakin tavaroita kotoa", hän huomautti hieman poissaolevana, tuijottaen ulos taksin ikkunasta.
"Hammasharjan."

"Minä tuon ne sinulle", Aida lupasi ja nakersi alahuultaan. Tänään ei ollut pelkoa dramaattisen, virheettömän huulipunan pilaamisesta. Tänään oli tärkeämpiäkin asioita kuin se, miten hänet oli meikattu.
"Hammasharjan, vaatteita, ehkä lääkkeesi. Mitä muuta tarvitsisit?" hän kysyi ja hieroi levottomana toista peukaloaan, kun taksi lähestyi annettua osoitetta.

Elin levottomuus kasvoi, ja sen myötä käsien tärinä.
"Sinä et varmaan voi jäädä seuraksi", hän huomautti haikeana, ehkä vain osittain pilaillen, ja katsahti Aidaa vihreähippuiset silmät onnettomina.
"Olisin halunnut viettää aikaa kanssasi. Nyt, kun olet taas täällä."

"Minä tulen katsomaan sinua vierailuaikoina aina kun haluat", Aida lupasi ja silitti Elin poskea, kun mies käänsi kasvonsa häntä kohti. Tällä kertaa hän tekisi oikean päätöksen – sanoi Harvey mitä tahansa. Jos se maksaisi, se maksaisi. Hän ei ollut koskaan täysin ymmärtänyt ihmisten intohimoa rahaa kohtaan.
"Me ehdimme vielä viettää aikaa yhdessä."

Eli haki jäänsinisten kissansilmien katsetta kenties ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun Aida oli palannut ja löytänyt hänet sängystä, melkein elottomana.
Häntä kadutti, että hän oli päästänyt itsensä sellaiseen kuntoon.
"Sinunkin pitäisi saada levätä", hän huomautti hiljaa, laskien katseensa takaisin syliinsä.
"Et ole ehtinyt levätä moneen viikkoon."

Aida vastasi katseeseen aidolla hymyllä ja silitti peukalollaan miehen poskipäätä, antaen käden viipyä poskella. Hän toivoi, että katse olisi kestänyt pidempään.
"Älä huolehdi minusta, kullannuppu. Minä pärjään kyllä", hän vakuutti ja upotti sormensa kiharaisiin hiuksiin, silittäen niitä hellästi pois kasvoilta. Taksi liukui pysähdyksiin ja Aida nojautui eteenpäin maksamaan kuljettajalle.

"Minä haluan huolehtia sinusta", Eli vastasi onnettomana.
Hän halusi aivan vilpittömästi pitää Aidata huolta. Hemmotella tätä. Hieroa jalkoja ja kantaa teetä sänkyyn, ja vetää tämän syliinsä ja suudella tämän huulia. Pitää hyvänä.
Prinsessaansa.
Hänen vatsaansa laskeutui kipeä möykky, kun he kipusivat ulos taksista suurikokoisen sairaalarakennuksen pihassa.
"Toivon, etten olisi tämän antanut mennä näin pitkälle."

"Sinä olet huolehtinut minusta", Aida huomautti takaisin.
"Koko elämäni." Ja hän oli ollut itsekäs, ajattelematon hölmö, joka piti Eliä itsestäänselvyytenä ja valitsi omat unelmansa miehen yli, ymmärtämättä, kuinka paljon todella rakasti tätä.
"Älä ole liian ankara itsellesi", hän kannusti saattaessaan Elin sisään.

Aulassa oli hirvittävän kirkasta, tai ehkä Elin silmät olivat vain tottuneet hämärään. Penkeillä ei istunut loputonta määrää potilaita odottamassa, ja kasvit elivät ja voivat täälläkin hyvin.
Eli tuli vasta nyt ajatelleeksi, että tämä saattoi olla yksityinen sairaala. Kalliskin, todennäköisesti.
Hänen vatsaansa kouraisi hieman.
"Ehkä tämä ei ole hyvä ajatus."

"Lääkäristä oli", Aida vastasi ja työnsiä Eliä hellästi selästä peremmälle. Hän ei ollut varma tunteako epäonnistumisen tuskaa vai helpotusta siitä, että joku muu huolehtisi Elistä häntä paremmin. Tärkeintä oli kuitenkin se, että mies voisi paremmin, riippumatta siitä miten se tapahtui.
"Anna heille paperisi", hän kannusti ja viittasi henkilökunnalta näyttäviä naisia kohti.

Henkilökuntakin oli valtavan ystävällistä, eikä lainkaan kyllästyneen tai väsyneen oloista.
Silti Eli tunsi ahdistuksen kuristavan kurkkuaan, kun miespuolinen hoitaja tarjoutui johdattamaan hänet sisään lasisista ovista sen jälkeen, kun hänen tietonsa oli ensin kirjattu järjestelmään modernilla työpisteellä, jonka yhteen reunaan oli aseteltu varmaankin rauhaa henkivä asetelma lasisista maljakoista ja pikkukivistä.
Hän kääntyi Aidan puoleen, silmät hieman vauhkoina.
"Minun pitää varmaankin mennä."

Elin onnettomuus ja hermostus tuntuivat repivän häntä rikki. Mutta jos lääkäri uskoi tästä olevan hyötyä, varmastikin siitä oli – eikö niin? Silti Aida tunsi olonsa kamalaksi. Häntä ei ollut tarkoitettu olemaan muista vastuussa.
"Kaikki tulee olemaan hyvin", hän kannusti.
"Tuon sinulle laukun, jossa on tavarasi. Älä huoli."

Hoitaja ei hoputtanut, ei vaihtanut painoa jalalta toiselle eikä yskähdellyt vihjaten, että olisi oikeastaan aika jatkaa matkaa, ja että tässä olisi vielä muutakin tekemistä tälle illalle.
"Jos... voit tulla vasta huomenna, jos tahdot", Eli totesi, ja hieraisi epävarmana käsivarttaan.
"On jo aika myöhä. Voin laittaa sinulle vierailuajat viestillä."
Aida tarvitsisi lepoa.

Jos Eli ei haluaisi nähdä häntä, hän voisi jättää laukun henkilökunnalle. Aida vastasi hymyllä ja kurottui koskettamaan vielä Elin poskea, ennen kuin astui kauemmas ja puristi käsilaukkunsa hihnaa. Kaikki tulisi olemaan hyvin, hän hoki itselleen melkein maanisesti. Kaikki tulisi olemaan hyvin.
Hän hoki sitä itselleen vielä pakatessaan miehen laukkua heidän pienessä kodissaan ja palatessaan lopulta yksin takaisin. Hän antoi itsensä tuntea lohdutonta, pelosta kylmää avuttomuutta pienen hetken, ennen kuin pakotti itsensä ryhdistäytymään, laski aikaeron Los Angelesiin ja soitti managerilleen kertoakseen, ettei ollut tulossa takaisin heti huomenna.

Sunnuntai 10. helmikuuta 2019, kello 12:38, Lontoo

Osastolla oli tietyt säännöt, joilla haluttiin varmistaa, että potilaat – tai asiakkaat, kuten täällä kutsuttiin – toipuisivat mahdollisimman nopeasti ja pääsisivät palaamaan takaisin arkeen. Tämä osasto oli tarkoitettu lyhytaikaisille potilaille, sellaisille, jotka tarvitsivat vain lyhyen irtioton arjesta ja rytmiä elämäänsä, ja joita varten lasisia ovia ei tarvinnut lukita.
Ovet oli varmuuden vuoksi valmistettu materiaalista, jonka lävitse ei ollut mahdollista juosta. Tai joihin ei voinut rikkoa kättään.
Yksi osaston säännöistä kuului, ettei koko päivää voinut viettää sängyssä lojuen. Sen vuoksi Elikin istui nyt päivähuoneessa, yhteen miellyttävän vihreistä nojatuoleista vajonneena, aamutakki sairaalanvihreän pyjamansa päällä ja aamutossut jalassa. Päivävaatteisiin pukeutuminen oli toinen sääntö, mutta sen suhteen hänelle annettiin vielä armoa.
Ehkei enää pitkään.
Hänen katseensa oli kiinnittynyt televisioruutuun, jolla pyörivästä luontodokumentista hän ei oikeastaan tiedostanut paljoakaan. Jossain vaiheessa kärryt kolisisivat merkiksi lounaasta, mutta vielä ei ollut sen aika.

"Hei kullannuppu", Aida tervehti tuoden mukanaan tuulahduksen hienovaraisen viettelevän hajuveden tuoksua ja kumartui painamaan höyhenkevyen suudelman Elin poskipäälle. Huulet oli punattu dramaattisella moitteettomuudella, kalpeita silmiä korostivat näyttävät, kissamaiset rajaukset ja kesyttömät, kastanjanpunaiset hiukset oli kiepautettu pehmeälle nutturalle niskaan, mistä avattuna ne ryöppyäisivät ilmavasti olkapäiden yli. Hän halusi voida viettää mahdollisimman pitkään Elin kanssa, joten hänen oli täytynyt laittautua valmiiksi jo ennen lähtöä: yksi askel Harveyn lepyttelyyn oli tänään Leicester Squaren ODEONissa järjestettävä Anastasian sing-along-näytös, jota oli markkinoitu hänen läsnäolollaan.
"Kuinka sinä voit?" hän kysyi avaten valkeaa villakangastakkia ja suoristaen syvänsinisen, lyhyen mekon helmaa säädyllisemmin reisiensä peitoksi, ennen kuin istuutui miestä vastapäätä.

Oli vaikea sanoa, mikä Elin ensimmäisenä havahdutti Aidan läsnäoloon. Ehkä se oli korkojen tuttu rytmi niiden osuessa lattiaan, tai ehkä hajuveden tuttu tuulahdus, tai ehkä kastanjanpunaisten hiusten liikahdus hänen silmäkulmassaan. Ja vaikka hän ei vielä jaksanutkaan olla aivan oma itsensä, vaikka hän ei vielä jaksanut ojentaa käsiään ja vetää naista syliinsä niin kuin olisi toisessa tilanteessa tehnyt, hän oli vilpittömän iloinen tämän läsnäolosta.
Vaikka samaan aikaan häpesi sitä, että Aida joutui hänen vuokseen vierailemaan tällaisessa paikassa.
"Hei, prinsessa", hän tervehti, ääni hieman käheänä vähäisestä käytöstä.
"Ihan hyvin. Olet tosi kaunis. Oletko lähdössä jonnekin?"
Pelko kouraisi hänen vatsaansa. Nytkö Aida lentäisi takaisin Los Angelesiin?

Aida suli onnelliseen hymyyn tervehdyksen myötä ja nojautui eteenpäin, jotta saattoi silittää miehen polvea.
"Kiitos", hän vastasi ja toivoi, että olisi vain voinut ottaa Elin mukaansa. Mutta tämä paikka huolehtisi miehestä.
"Illalla on sing-along-näytös Anastasiasta, ja olen luvannut olla paikalla, Leicester Squarella. Se oli hitti L.A:ssa ja Sydneyssä." Toivottavasti kotiyleisö olisi yhtä armollinen. Ja toivottavasti hän ei unohtaisi sanoja.
"Onko teillä täällä iltaohjelmaa?"

Eli ojensi kättään, tarttuakseen polveaan silittävään käteen. Hän silitti sen sormia kevyesti ja tunsi hetken olevansa hieman enemmän oma itsensä. Aidalla oli sellainen vaikutus, jopa hänen synkeimmillä hetkillään.
"Olisin mielelläni ollut näkemässä", hän huomautti, kulmat hieman kurtistuen. Ehkä joku kuvaisi senkin videolle, niin että hän voisi katsella sitä myöhemmin netistä.
Hän katsahti mietteliäänä kohti aulaa ja siellä riippuvaa valkotaulua, jonne päivän ohjelma kirjoitettiin, ja jota hän ei aivan nähnyt täältä saakka.
"Tietokilpailu, luulisin. Tai bingoa."

Aidakin katsahti taulun suuntaan. Ehkä oli parempi olla vetoamatta, että hänkin olisi toivonut voivansa ottaa miehen mukaan. Eli-parka oli tosin joutunut katsomaan Anastasian jo kohtuuttoman monta kertaa.
"Se kuulostaa mukavalta. Oletko tutustunut muihin täällä?"

"Se kuulostaa hieman vanhalta", Eli huomautti, mutta ei erityisen pahoillaan. Vanhassa ei ollut mitään pahaa. Jos hän olisi ollut vielä hieman enemmän oma itsensä, hän olisi varmasti nauttinut bingosta tai tietokilpailusta. Hän oli joskus raahannut Bastin mukanaan bingoiltaan.
"Bast lupasi tulla käymään myöhemmin tänään."
Hän punoi heidän sormensa lomittain.
"En oikein. Olen nukkunut aika paljon, luulen. Oletko ehtinyt levätä, Aida?"

Suupieli nykäisi, mutta Aida kätki hymynsä. Bingo ja tietokilpailu olivat mukavia tapoja viettää aikaa. Jos hän olisi voinut jäädä, heillä olisi voinut olla hurjan hauskaa yhdessä.
"Minulla on kaikki hyvin", hän lupasi. Tämä oli lepoa verrattuna Los Angelesiin. Hän käytti ajan puhumalla puhelimessa Hattien kanssa, äänittämällä studiossa ja kulkemalla Harveyn menoissa. Hän oli purkanut levottomuuttaan siivoamalla heidän kotinsa vimmaisasti.
"Sano terveisiä Bastille. Kuinka hän voi?" hän kysyi puristaen Elin kättä.

Eli todella toivoi, että se oli totta. Ehkä Aidan todella oli edes hieman helpompi olla täällä, vaativan managerinsa ulottumattomissa. Tai ehkei ulottumattomissa, ei nykymaailmassa, mutta kuitenkin valtameren toisella puolella.
"Hyvin", hän vastasi, ja vilkaisi poissaolevast kohti hoitajaa, joka oli ollut kulkemassa oleskelutilan poikki, mutta pysähtynyt kesken kaiken asettelemaan jo moitteettoman siistiä lehtipinoa. Hän oli melko varma, että nainen vilkuili heidän suuntaansa.
"Hän toivoo, että ehtisi nähdä sinuakin pitkästä aikaa."

Aida hymyili silmät siristyen ja nosti miehen kättä, hipaisten sen rystysiä huulillaan.
"Minustakin olisi ihana nähdä Bastia", hän vakuutti ja silitti peukalollaan Elin kämmenselkää, "mihin aikaan hän on tulossa tänään? Tai ehkä hän voi tulla käymään luonamme, kun voit paremmin." Hän ei antanut itsensä ajatella tätä päivää pidemmälle, sillä mielen laidoilla vaaniva paine ja stressi tuntui kauhistuttavalta. Hän oli tottunut pakenemaan velvollisuuksia ja kaikkea, mikä herätti hänessä sellaista ahdistusta, mutta nyt hän ei tiennyt, minne olisi paennut.

Eli haki katseellaan kelloa ja katsahti sitten uudelleen hoitajaa, joka näytti järjestelevän edelleen lehtiä pinoon, katse heitä kohti kääntyillen.
"Ennen päivällistä. Hänellä oli jotakin tekemistä ensin", hän vastasi, ja toivoi hetken, että Bast olisi tosiaan voinut tulla käymään myöhemmin heidän luonaan. Mutta sisimmässään hän pelkäsi, tai ehkä tiesi, että Aida joutuisi taas pian matkustamaan Los Angelesiin.
Ehkä hän voisi lähteä mukaan.
"Kuinka äänitykset ovat menneet?"

"Ehkä ehdin nähdä hänet", Aida pohti toiveikkaana, vaikka saattoi hyvin olla, että Bastin perheessä päivällistä syötiin Etelä-Euroopan hengessä ja hänen olisi jo täytynyt lähteä kohti Leicester Squarea. Kuulemma hänen kanssaan myös Lontoon promokiertueen aikaan ollut turvamies hakisi hänet täältä ja tulisi hänen mukaansa elokuviin.
"Hyvin. Ihan hyvin, luulen. Meillä oli vähän teknisiä vaikeuksia, mutta onneksi työt etenevät kuitenkin", hän sanoi ja sipaisi nutturalta karanneen suortuvan korvansa taakse.
"Kuinka sinä viihdyt täällä, kullannuppu?"

Elin kulmilla häivähti hienoinen kurtistus, ja hetkeksi hänen hartiansa kohosivat lähemmäs korvia.
"Oikeastaan haluaisin kotiin", hän myönsi ja hieraisi toista käsivarttaan.
"Mutta muuten täällä on ihan okei. Ei niin paha paikka, kun voisi olla."
Hän oli melko varma, että hoitaja oli siirtynyt lähemmäs.
"Onko Harveylle okei, että käyt katsomassa minua?"

"Hyvä niin", Aida totesi tietämättä, voisiko hän kannustaa Elin pääsevän varmasti pian kotiin. Olisiko se hyväksi? Lipsahtaisiko mies takaisin synkkään masennukseen, kun jäisi kahden hänen kanssaan? Tai hänen olisi jätettävä mies yksin? Jos hän ottaisi Elin mukaansa Los Angelesiin, masentuisiko mies vain enemmän hänen ollessaan töissä?
"Miksi ei olisi okei käydä katsomassa sinua?" hän kysyi kurtistaen kulmiaan hämmentyneenä.

Eli seurasi, kuinka toinen hoitaja tuli oleskeluhuoneeseen, seisahtui työtoverinsa viereen ja pukkasi tätä kylkeen. Ensimmäinen hoitaja hätkähti ja kumartui supattamaan jotakin, ja sitten molemmat lähtivät huoneesta. Lehtipino mukanaan. Se ei varmasti ollut ollut tarkoitus.
Hän nielaisi ja palautti katseensa Aidaan.
"En tiedä. Ehkei tällainen olisi hänen mielestään hyväksi sinun imagollesi."

"Paskat minun imagostani", Aida puhahti. Hän ei välittäisi, vaikka jäisi ilman manageria, jos ehtona olisi hylätä Eli yksin tänne. Hän oli menettänyt kunnioituksensa manageriaan kohtaan jo nyt, kun mies yritti estää häntä lentämästä kotiin katsomaan Eliä.
Ja jos Eli ei voisi paremmin vielä Oscarien aikaan, hän kävisi hoitamassa työnsä ja palaisi sitten takaisin. Ainakin Awakeningin väki oli tähän mennessä vaikuttanut melko ymmärtäväiseltä hänen tilannettaan kohtaan.
"Saan kuvata musiikkivideon muutamalle kappaleelle albumillani", hän lisäsi ja silitti Elin polvea, "ja haluan tanssia sinun kanssasi."

Elin kulmat painuivat kevyeen kurtistukseen.
"Minä välitän sinun imagostasi", hän muistutti, ja puristi Aidan kättä kevyesti. Hän ei halunnut antaa kellekään syytä kyseenalaistaa sitä, kuinka upea Aida oli. Ja vaikka hän ei tiennytkään paljon, hän tiesi sen, että media saattoi olla hyvin, hyvin julma.
Kaksi uutta hoitajaa ja yksi lääkäri ilmestyi kurkistamaan oleskeluhuoneeseen ovensuusta.
Elin kasvoilla kävi hieman häkeltynyt ilme.
"Millainen musiikkivideo?"

Aida yritti olla ajattelematta todellisuutta, jossa voisi joutua valitsemaan Elin ja uransa väliltä. Hän oli tehnyt väärän valinnan jo kerran. Ja varmastikin kaikki järjestyisi, vaikka hän menettäisi nyt epätodelliselta tuntuvat mahdollisuudet.
"Meillä ei ole vielä kovin tarkkoja suunnitelmia. Brändi-ilmettä kuulemma visioitu, mutta kerroin heille, että haluan tanssia vain sinun kanssasi", hän vastasi ja soi miehelle hymyn.

Eli toivoi, että olisi jaksanut vastata Aidan hymyyn. Mutta se, että se tuntui edes pikkuisen todennäköisemmältä, tuntui jo lohdulliselta. Ehkä seuraavalla kerralla, kun nainen tulisi katsomaan häntä, hän pystyisi jo hymyilemään.
Uusi hoitaja tuli palauttamaan edellisen hoitajan viemät lehdet paikoilleen ja jäi pinoamaan niitä hämmentävän huolellisesti.
"Eivätkö he halua siihen jotakuta oikeaa tanssijaa?" hän kysyi, kulmat hieman kurtistuneina.

"Sinä olet oikea tanssija", Aida huomautti ja tuuppasi Louboutinin nilkkurin kärjellä Elin säärtä hellästi.
"Ja sinä olet paras tanssija, jonka olen koskaan nähnyt. Haluan tanssia kaikki tanssini sinun kanssasi." Elin kanssa tanssiminen oli yhtä ihanaa tai ainakin melkein yhtä ihanaa kuin rakastelu. Hän oli ilmoittanut kantansa, ja Hattie ja Noah olivat olleet sinut päätöksen kanssa.

Jos Eli olisi ollut vielä hieman enemmän oma itsensä, hän olisi saattanut nauraa.
"En tarkoittanut sitä", hän selitti, ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan niin, että muutama suortuva jäi hetkeksi uhmakkaasti pystyyn.
"Vaan että eivätkö he halua jonkun sellaisen, jolla on kokemusta musiikkivideoista?"

"Ei minua kiinnosta", Aida vastasi ja pyyhkäisi kurittomia suortuvia pois kasvoiltaan.
"Haluan sinut. Ja näytin heille videon meistä tanssimassa, ja he olivat siihen hyvin tyytyväisiä." Työskentely Hattien ja Noah'n kanssa oli ollut kaikin puolin ihanaa, vaikka paine oli kova ja aikataulu tiukka. Hattiella oli häkellyttävä kyky muuttaa hänen tunteensa ja tarinat hänen elämästään upeiksi lyriikoiksi.

Se olisi varmasti mahtavaa. Jopa masennuksen turruttamana Eli tiesi sen. Aidan kanssa tanssiminen oli aina mahtavaa, ja oli kulunut liian pitkään siitä, kun he olivat päässeet viimeksi esiintymään yhdessä.
Kuinkakohan monta henkilökunnan jäsentä kokisi vielä tarvetta vierailla oleskeluhuoneessa? Varsinkin, kun siellä ei heidän lisäkseen ollut juuri nyt muita.
"Milloin se kuvataan?"

"Sitten kun sinä olet kunnossa ja voimme suunnitella sen", Aida vastasi ja nojautui eteenpäin, jotta saattoi koskettaa Elin poskea. Hän oli varma, että Eli löytäisi keinon luoda henkeäsalpaavan tanssin.
Ellei hänen musiikkinsa olisi niin huonoa, ettei se puhuttelisi miestä. Tai ketään muutakaan.
"Voinko tuoda sinulle jotain huomenna?"

Eli nielaisi ensimmäisen mieleensä pyrkivän lauseen siitä, että ehkä hän ei enää olisikaan kunnossa. Hän oli kokenut tämän saman ennenkin. Ja selvinnyt siitä aina. Hän selviäisi nytkin.
Lounaskärry taisi kolistella käytävää pitkin, ja havahdutti lehtien pariin unohtuneen hoitajan ajatuksistaan. Tämä kipitti töihinsä melkein syylliseltä näyttäen.
"Minulla on täällä kaikki hyvin. Kunhan huolehdit itsestäsi, okei?"

"Totta kai huolehdin", Aida vakuutti. Hänen varaansa kaavailtiin huolestuttavia summia omaisuutta ja vaivannäköä, eikä hänellä olisi varaa olla muuta kuin elämänsä kunnossa nyt.
"Olisi ihana käydä kanssasi ostoksilla sitten joskus Los Angelesissa", hän totesi silittäen miehen polvea. Hän ei ollut koskaan ollut tilanteessa, missä voisi kävellä kauppaan ja ostaa melkein mitä tahansa haluaisi, eikä varmaan ollut Elikään. Pienikin omaisuus olisi ollut vastuutonta tuhlata turhuuteen, kun sopimuksen loputtua edessä voisi olla kuukausien työttömyys.
Nyt he voisivat kävellä kauppaan ja ottaa mukaansa mitä haluaisivat.

Eli tutki hetken Aidan kasvoja ja kohotti sitten kättään silittämään tämän poskea.
"Hyvä. En haluaisi, että olet väsynyt tai onneton."
Hän muisti liian hyvin, millaista se oli ollut. Kun Aida oli ollut kaikista vaatimuksista niin väsynyt, ettei ollut jaksanut muuta kuin itkeä. Silloin Eli oli toivonut, että hänellä olisi ollut riittävästi valtaa tässä maailmassa käskeä kaikkia jättämään Aidan rauhaan.
Hänellä ei ollut sitä vieläkään.
"Siinä pitäisi kyllä olla värikästä puuteria."

Aida nauroi ja sipaisi suortuvan korvansa taakse.
"Ehkä sitten, kun pääset täältä, kappale on valmis ja voin soittaa sen sinulle", hän sanoi ja tunsi melkein pahoinvoivan jännityksen kouristavan vatsaansa. Mitä jos Eli ei pitäisi siitä? Olisi kammottavaa tuottaa pettymys Elille.
"Ja voimme tanssia yhdessä ja leikkiä ideoilla ja puuterilla ja millä vain haluamme."

Eli pelkäsi, ettei se todellisuudessa menisi niin. Että taas joku tekisi selväksi, ettei hän ollut riittävän hyvä olemaan osa Aidan elämää. Hän tiedosti kipeän selvästi, että hänenlaisensa eivät yleensä olleet sellaisten kuin Aida kanssa. Mutta hän toivoi, että he voisivat olla se poikkeus, joka vahvistaa säännön.
"Olen aina halunnut kokeilla sellaista", hän huomautti, samalla kun hieraisi väsyneesti kasvojaan.
"Sellaisessa puuterissa tanssimista."

"Me voimme tehdä niin", Aida vastasi ja nojautui eteen, jotta saattoi kurottua suukottamaan Elin poskea. Hän puraisi alahuultaan nähdessään huulipunasta jääneen suudelman jäljen.
He voisivat tehdä mitä tahansa, kun kaikki olisi taas hyvin.
Hän toivoi, että olisi voinut viipyä kauemmin. Ehkä tavata Bastinkin. Mutta kun päivä kääntyi kohti iltaa, hänen oli hyvästeltävä mies ja lähdettävä kohti Lontoon keskustaa ja pian odottavaa yleisöä.

Maanantai 18. helmikuuta 2019, kello 19:18, Lontoo

Eli ei ollut päässyt ystävänpäiväksi kotiin niin kuin oli ehtinyt toivoa. Ei myöskään viikonlopuksi, vaikka hän olisikin ollut omasta mielestään täysin kykenevä lähtemään jo kotiin, kiitos vain. Osa hänestä epäili, että lääkäri oli vain toivonut, että pääsisi näkemään Aidan vielä kerran. Naisesta oli ehtinyt tulla jo melkein nähtävyys osastolla, vaikkei kukaan ollut kai vielä mennytkään rikkomaan etikettiä ja pyytämään nimikirjoitusta.
Henkilökunnasta, siis. Potilaat eivät olleet olleet yhtä hienovaraisia.
Mutta nyt Eli istui sairaalan aulassa, viikonloppulaukku pakattuna ja omat vaatteet päällään. Hänen katseensa vaelsi akvaarion ja kellon väliä kun hän odotti, että viisarit liikahtaisivat siihen armolliseen hetkeen, jona Aida pääsisi häntä vastaan. Ehkä äänitykset olivat venyneet, tai ehkä tällä oli vain muuten kiireinen päivä.

Aida oli melko varma, että hänet oli geneettisesti ohjelmoitu olemaan myöhässä. Vaikka hän kuinka yritti, hän huomasi olevansa myöhässä päästessään perille.
"Hei kullannuppu", hän tervehti hengästyneenä, kun pelmahti värikkäänä pyörremyrskynä sisään osaston ovista, liukastellen märkäpohjaisilla korkokengillä. Tuuli oli tuivertanut kesyttömät hiukset hurjiksi, ja Aida nykäisi avoimen, sähkönsinisen villakangastakin alta pilkottavaa kaulahuivia suoraan.
"Anteeksi, että olen myöhässä. Minulla on taksi odottamassa. Mennäänkö?"

Vaikka aulassa oli melkein yhtä rauhallista kuin sinä iltana, jona he olivat saapuneet, Aidan saapuminen sai katseet kääntymään. Eikä ollut epäilystäkään siitä, että se olisi ollut kiinni yksin siitä, että tämä oli nykyisin yksi tähtitaivaan kirkkaimpia nimiä.
Aidalla oli sellainen vaikutus.
"Hei, prinsessa", Eli tervehti noustessaan seisomaan laukku olallaan. Hän ojensi toista käsivarttaan vetääkseen naisen pikaiseen halaukseen.
"Onko ollut pitkä päivä?"

"Oh, kyllä se tästä", Aida vastasi huiskaisten hajamielisesti kättään ja kiersi toisen käsivartensa kevyesti Elin vyötärölle, ennen kuin ohjasi miehen kohti ovea. Musta taksi odotti kärsivällisesti ulko-ovien edustalla, taksikuski Candy Crushiin uppoutuneena.
"Kuinka sinä voit?" hän kysyi Eliltä ja tutki miehen profiilia heidän kävellessään.

Eli räpsäytti silmiään, kun jossakin tuntui välähtävän kameran salamavalo. Mutta saattoi olla, että hän vain kuvitteli, tai ehkä valo vain heijastui hassusti liukuovista, jotka avautuivat heidän edellään.
Hän ei tuntunut tottuvan siihen, että ihmiset saattoivat nykyisin kaivaa puhelimensa esiin muutoinkin kuin stage doorilla, ja alkaa osoitella niitä Aidaa kohti.
"Ihan hyvin", hän vakuutti, samalla kun kurotti avaamaan taksin ovea Aidalle.
"Mitä sinä olet tehnyt tänään?"

Aida pujottautui taksin takapenkille Elin edeltä ja laski kätensä miehen reidelle saadessaan tämän viereensä. Taksi nytkähti liikkeelle kuskin työntäessä puhelimen taskuunsa.
"Et arvaa", hän vastasi nauraen ja sukaisi sormet läpi hiuksistaan, hapuillen takkinsa siroista taskusta lenkkiä, jolla sitoa ne pois kasvoiltaan.
"Vietin päivän Abbey Road Studioilla. Äänitimme kappaleistani työvedoksia, ja kuulemma Nightingale, singleni – luoja minulla ei ole mielikuvitusta – on kohta valmis julkaistavaksi. Musiikkivideo tietenkin pitää vielä kuvata."

Elistä tuntui edelleen erikoiselta matkustaa taksilla. Se sai hänet alitajuisesti odottamaan hetkeä, jona he joutuisivat väittelyyn taksikuskin kanssa siitä, ettei luottokortin kate riittänytkään matkaan.
Se taisi olla entistä elämää.
Hän nojautui paremmin selkänojaa vasten ja käänsi päätään niin, että saattoi katsella Aidaa silmäkulmastaan.
"Se on hyvä nimi. Pidän siitä. Pidetäänkö sitten juhlat?"

"Varmaankin. Jos on aikaa", Aida vastasi ja nojautui suukottamaan Elin poskea. Tänään hänellä ei ollut dramaattista, tunnusilmeeksi muodostuvaa huulipunaa, joka jättäisi muiston miehen iholle.
Single oli ensimmäinen askel, mutta albumin kanssa tulisi vielä suurempi kiire sen jälkeen – ja hänen pitäisi myös tehdä täysiä kuvauspäiviä Awakeningin parissa. Hän ei ollut varma, miten se toimisi.
"Pari muutakin kappaletta on valmiita. Kirjoitimme pari sinusta."

Elin kulmilla häivähti kurtistus.
"Miksei olisi aikaa?"
Ensimmäisen singlen julkistaminen olisi iso saavutus. Sellainen, jota Aidan pitäisi ehdottomasti saada juhlia. Mielellään suuresti, ja rakkaiden ympäröimänä. Niin kuin he olivat juhlineet uusia rooleja. Entisessä elämässä.
Hänen kasvoilleen kohosi häkeltynyt ilme.
"Minusta?"

"Awakeningin kuvaukset ovat kesken, ja meidän pitää saada koko albumi ulos pian", Aida vastasi ja nosti kätensä silittämään miehen niskan kaarta. Hänen vatsaansa tuntui pesiytyneen pysyvästi kylmä, jännittynyt kerä stressiä.
"Olet melko tärkeä minulle, kullannuppu", hän huomautti lämpöä silmissään, "ja Hattie on kokenut hyvin inspiroivaksi, kun puhun sinusta ja meidän elämästämme."

Vihreähippuisissa silmissä häivähti huoli.
"Onko se kaikki pakko tehdä samaan aikaan?"
Vaikka ehkä niin asiat hoidettiin isossa maailmassa. Ehkä oli aivan normaalia kuvata elokuvaa ja tehdä esikoisalbumia samaan aikaan. Mistä hän olisi sen tiennyt.
"Minä en ole kamalan kiinnostava. Sinä olet meistä se tähti, prinsessa."

"Tähän on sijoitettu paljon rahaa", Aida vastasi kohauttaen olkaansa. Elämä tuntui kaoottiselta ja kohtuuttoman täydeltä juuri nyt, mutta suuret projektit eivät voineet odottaa häntä ja Hattie ja Noah halusivat luoda hänen kanssaan albumin nyt. Ehkä se oli absurdia ja naurettavaakin. Siltä hänestä usein tuntuikin: kuin hän olisi jonkinlaisessa piilokamerassa.
"Sinä olet valtavan kiinnostava", hän protestoi, kun taksi lähestyi Piccadilly Circusta ja lopulta jätti heidät kadun varteen. Aida ojensi kuskille luottokorttinsa ja nousi sitten taksista.

Taksikuski ei ilmoittanut heille, että luottoraja oli tullut vastaan.
Ehkä siihen vielä tottuisi.
Eli nosti laukun olalleen ja haki Aidan kättä omaansa lähtiessään kohti kotiovea.
"Onko sinulla avaimet?" hän kysyi hellästi, kättä kevyesti puristaen, ja tunsi samalla syyllisyyden vihlaisevan muistaessaan, millaiseen kuntoon oli jättänyt heidän kotinsa.

Aida puraisi epätietoisena alahuultaan ja hapuili pienen, valkean käsilaukun sisältöä heidän seisahtuessaan kotiovelle tutulla Rupert Streetillä. Hänestä tuntui, ettei hän ollut vieläkään täysin sisäistänyt olevansa kotona. Ei sillä, että hän olisi viettänyt siellä merkittävästi aikaa – ainakin koti oli pysynyt siistinä. Melkein. Hänen vaatteensa olivat vallanneet parven.
Hän huokasi helpotuksesta voidessaan päästää heidät sisään, ja kun he pääsivät kotiin saakka, hän nosti jalkojaan avaten korkeakorkoisten nilkkurien vetoketjut ja kipristi huoahtaen varpaitaan, kun kuoriutui takistaan ja siirtyi peremmälle.
"Onko sinun nälkä?"

Eli oli jo valmistautunut vakuuttamaan, ettei haittaisi, vaikka avain olisikin unohtunut. Se ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun he joutuisivat soittelemaan huoltomiehelle päästäkseen sisään.
Mutta avain oli mukana, ja he pääsivät kotiin. Osa Elistä oli toivonut, että Aida olisi näyttänyt avainta voitonriemuisesti, niin kuin silloin, kun he olivat vasta muuttaneet yhteen, ja työskentelivät yhä molemmat teatterissa.
Entinen elämä.
"Vähän", hän vastasi nykiessään kenkiään jaloistaan, vaikkei oikeastaan ollut nälkäinen. Mutta syöminen oli tärkeää. Syöminen piti ihmisen elossa ja kunnossa.

"Voin käydä hakemassa jotain", Aida vastasi ja kiepahti ympäri kannoillaan, nostaen takkinsa naulakosta takaisin.
"Mitä sinun tekisi mieli? Vai yllätänkö sinut?" hän kysyi ja hipaisi Elin poskea, pujottautuen sähkönsiniseen villakangastakkiinsa ja pyyhkäisi kesyttömiä hiuksia pois kasvoiltaan.
"Voit toki tulla mukaankin."

Elin kulmat kurtistuivat hieman.
"Aida hei", hän vetosi, katsahti ympärilleen ja kietoi sitten käsivartensa naisen ympärille.
"Mitä jos sinä istuisit alas, okei? On ollut pitkä päivä. Ja me voimme tilata jotakin, mikä toimitetaan kotiovelle, niin ettei sinun tarvitse tehdä muuta kuin makoilla sohvalla ja rentoutua."
Jokin Aidan tavassa kiiruhtaa eteenpäin muistutti häntä pelottavalla tavalla niistä hetkistä, joina hän ei itse kyennyt pysähtymään.

"Pääsemme rentoutumaan nopeammin, jos pyörähdän ulkona nyt", Aida huomautti nykäisten hiuksia pois kauluksensa alta. Hän vilkaisi kuvaansa hajamielisesti seinällä olevasta peilistä ja harkitsi hetken, pitäisikö meikata paremmin, mutta hylkäsi ajatuksen. Hän kävisi hakemassa ruokaa, herran tähden.
"Voin yllättää sinut."

Eli yritti tavoittaa Aidan katseen.
"Voisin hieroa jalkojasi", hän houkutteli, yrittäen samalla hivuttaa sormiaan riisumaan villakangastakkia Aidan yltä.
"Ajattele. Et joutuisi enää tänään kiiruhtamaan minnekään."
He voisivat vain makoilla sohvalla sylikkäin. Rentoutua. Se tekisi heille molemmille hyvää, eikö niin?

Aida vastasi Elin katseeseen punertavat kulmat kurtistuen hämmennyksestä.
"Ei siihen mene kuin puoli tuntia, korkeintaan", hän sanoi, mutta ei työntänyt miehen käsiä pois. Hän olisi voinut käydä LEONissa, Tescossa tai vaikka hakemassa pizzan tai pussin McDonaldsin roskaruokaa.
"Pelottaako sinua jäädä yksin?"

Nyt oli Elin vuoro kurtistaa kulmiaan.
"Mitä?"
Hän katsahti ympärilleen asunnossa, joka oli paljon siistimpi, kuin millaisena hän muisti sen. Hän melkein toivoi, että Aida oli palkannut siivojaan, eikä uuvuttanut itseään siivoamalla.
"Olen vain huolissani sinusta. Mutta kuule, haetaan ruokaa yhdessä. Ja sitten voin hieroa jalkojasi, kun ollaan syöty."

"Minun on tarkoitus huolehtia sinusta", Aida muistutti vetäen takkia takaisin päälleen ja kyykistyi laittamaan nilkkureita takaisin. Jalat kieltämättä itkivät tunteesta, vaikka niiden luulisi olevan jo kivulle täysin immuuneja pitkän balettiharrastuksen jälkeen.
"Mitä sinun tekee mieli?" hän kysyi, kun palasi takaisin rappukäytävään ja tarkasti avaimien ja lompakon olevan taskuissaan.
"Käydäänkö LEONissa? Vai ihan Tescossa?"

Eli nykäisi takin takaisin niskaansa ja kietoi huivin kaulansa ympärille.
"Pidetään huolta toisistamme", hän ehdotti, kun seurasi vierestä, kuinka Aida varmisti kaiken tarvittavan olevan mukana. Hetken hän saattoi melkein kuvitella, että heillä oli takanaan vain pitkä päivä teatterilla.
Ehkä kumpikin oli unohtanut lomakkonsa, ja siksi heidän oli täytynyt käydä kodin kautta. Tai ehkä he olivat huomanneet vasta kotona, että jääkaappi oli tyhjä.
"Mennään vain Tescoon. Ellei sinun tee jotain tiettyä mieli?"

"Ei, ei mitään erityistä", Aida vakuutti ja punoi kätensä Elin käteen, kun he suuntasivat ylös Rupert Streetiä ja kohti läheistä Tescon pientä supermarkettia.
"Pääsitkö sinä kotiin viikonlopuksi?" hän kysyi ja nyki kaulaliinaa paremmin paikalleen. Oli vielä stressaavampaa tehdä töitä, kun hänellä ei ollutkaan understudya, joka voisi ottaa hänen paikkansa, jos flunssa iskisi.
"Vai pysyvästi?"

"Tescoon siis", Eli totesi ja puristi hellästi Aidan kättä. Ehkä hänen onnistuisi houkutella Aida mukaan suunnitelmaan ostaa jäätelöä, ja parhaassa tapauksessa vielä syömäänkin sitä vähän.
Ehkä juhlan kunniaksi. Tai jotakin.
"Pysyvästi", hän vastasi helpottuneena.
"Minun pitää käydä vielä tarkastuksessa, mutta muuten."

"Milloin se on?" Aida kysyi ja pujottautui sisään ahtaansorttiseen, pieneen ruokakauppaan. Hän vilkaisi hyllyjä hajamielisenä, yrittäen kasata mielessään ostoslistaa. Hänen pitäisi oppia kirjoittamaan ne alas, niin kuin vastuullinen aikuinen.
Hänen pitäisi keskittyä Elin hyvinvointiin, eikä murehtia aikatauluista. Hänen olisi pakko olla Los Angelesissa perjantaihin mennessä, jos hän halusi esiintyä Oscar-gaalassa. Mutta siihen oli monta päivää aikaa.
Hän poimi kylmähyllystä hajamielisesti salaatin, joka näytti kyllä hieman nuhjuiselta. Mutta eiköhän se kelpaisi.

Eli valikoi itselleen muoviin pakatun voileivän, joka maistuisi varmasti nostalgiselta, jos ei nyt muuten vakuuttaisi kulinaarisella rikkaudellaan. Hän harkitsi hetken limonadihyllyn edessä, mutta poimi itselleen lopulta kylmästä sitruunaisen jääteen.
"Keskiviikkona", hän vastasi, kun kokosi ostokset syliinsä, koska ei ollut ollut riittävän kauaskatseinen ottaakseen heille koria.
Jos kaikki menisi hyvin. Mutta sitä hän ei sanonut ääneen, sillä se oli jotakin, josta Aidan ei tarvitsisi huolehtia.
"Mutta se on vain rutiinijuttu."

"Oh?" Aida sanoi ja sukaisi hiuksiaan hajamielisesti. Älä ajattele nyt muuta kuin tätä hetkeä. Ei syytä tuntea kauhistuttavaa stressiä tai epätoivoa, vaikka hän näytti ajautuvan tilanteeseen, jossa joutui valitsemaan joko rakastamansa ihmisen tukena olemisen tai Oscar-gaalassa esiintymisen.
Hän vilkaisi nuhjuista salaattia välinpitämättömästi ja seurasi Eliä hyllyjen lomassa.
"Mitä muuta haluat?"

Elin kulmat kurtistuivat kevyesti, kun hän unohtui katselemaan Aidaa.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi samalla, kun pysähtyi pakastealtaiden ääreen pikemminkin automatiaatiolla kuin tietoisesta päätöksestä.
"Sinun ei tarvitse yhtään murehtia, prinsessa, minä olen käytännössä jo kunnossa."
Hieman väsynyt, totta kai. Mutta siinä ei ollut hänelle mitään uutta. Tämä kaikki oli tuttua entuudestaan.
"Ajattelin, että voisimme ostaa jäätelöä", hän muisti, kun oli tuijottanut pakasteallasta hetken hämillään.

"Kaikki hyvin", Aida vakuutti ja katsahti jäätelöitä.
"Ota mitä vain tekee mieli", hän kannusti ja tunsi olonsa lievästi pahoinvoivaksi. Hänen pitäisi soittaa Harveylle ja sanoa, ettei hän välttämättä tulisi paikalle ja Remember pitäisi antaa jollekulle toiselle esitettäväksi. Tiimi suunnitteli parhaillaan sunnuntaina järjestettävää Oscar-gaalaa hyvällä tohinalla, rakensi lavashowta. Hänen olisi pitänyt olla sovittamassa suunnittelijoiden luomuksia.
"Ben & Jerry's?" hän ehdotti nostaen altaasta purkin ehdolle.

Elistä ei tuntunut lainkaan siltä, että kaikki oli hyvin.
Katso nyt, mitä teet ihmisille ympärilläsi, synkkä ääni muistutti samalla, kun hän keskittyi itsepintaisesti valikoimaan heille purkillista jäätelöä. Ja koska hänellä oli melkein uhmakas olo, hän poimi toisen maun Aidan valitseman seuraksi.
Joskus oli elettävä reunalla.
"Nämä ovat hyvät."

Aida johdatti heidät pienen marketin kassalle, jonka takana jokseenkin kyllästyneen näköinen, tummaihoinen teini jauhoi äänekkäästi purukumia. Aida pinosi ostoksia tiskille Elin sylistä, maksoi ne kortillaan ja otti sitten toisen pienistä muovipusseista kannettavakseen.
"Onko voileipä tarpeeksi?" hän kysyi kurtistaen kulmiaan, kun muisti syyn, miksi he olivat tulleet ulos ylipäätään. Eli tarvitsi ruokaa. Kunnollista ruokaa.

"Ihan tarpeeksi", Eli vakuutti ja kohotti muovipussia pitelevää kättään.
"Sairaalassa syödään viisi kertaa päivässä. Olen aika hyvin ravittu tämänkin päivän osalta."
Hän pelkäsi, ettei tilanne ollut Aidan kohdalla yhtä hyvä. Mutta hän ei tiennyt, kuinka olisi ottanut asian puheeksi, kuulostamatta siltä, että arvosteli.
Ehkä kaikki olisi hyvin ja Aida suostuisi syömään jäätelöä.

Aida katsahti Eliä epäluuloisesti, mutta jatkoi matkaa kohti kotia. Ehkä heidän pitäisi kasvaa ihmisiksi, jotka pitivät jääkaapissaan muutakin kuin Coca-Colaa, kivennäisvettä ja jostakin juhlista jäänyttä guacamolea, jonka päiväys oli umpeutunut varmasti vuosia sitten.
Saisivathan he lisää ruokaa, jos oli tarve.
Hän päästi heidät takaisin sisään tuttuun rappuun ja sitten pieneen, parvelliseen asuntoon.

Eli ei kyennyt karistamaan tunnetta siitä, ettei kaikki ollut hyvin. Toisaalta, oliko se mikään ihme, kun otti huomioon, kuinka hän oli jälleen päästänyt itsensä huonoon kuntoon.
Hänen olisi tehnyt mieli soittaa Emmielle. Emmie olisi ymmärtänyt.
"Joten, tahdotko aloittaa jäätelöstä vai ruuasta?" hän kysyi, kun alkoi potkia kenkiä pois jaloistaan.
"Ennen jalkahierontaa."

"Kullannuppu, minun on tarkoitus pitää sinusta huolta", Aida huomautti ja kuoriutui takistaan. Hän nosti kauppakassin pienen keittiönurkan tasolle ja onki nuhjuisen Tescon salaatin sen uumenista, hypähtäen istumaan keittiötasolle.
"Sinä olet kyllä tervetullut aloittamaan jäätelöstä", hän kannusti ja nosti toisen purkin kassista, ojentaen sitä Elille, ennen kuin avasi rasiansa ja tökki salaatinlehtiä haarukalla.

Eli harkitsi sitä vakavasti, mutta siirsi lopulta jäätelöt pakkaseen odottamaan ja kuori sen sijaan kolmioleipänsä kääreestä. Hän nojasi selkänsä vasten keittiötasoa ja haukkasi mietteliäänä palan leivästä, jonka täytteenä oli kai tarkoitus olla mozzarellaa ja tomaattia.
Se maistui yllättävän hyvältä.
"Joten, milloin me matkustamme Los Angelesiin?"

"Katsotaan sitä sitten, kun voit paremmin", Aida vastasi ja silitti Elin niskaa, ennen kuin otti itseään kuvainnollisemmin niskasta kiinni, keihästi vähän nuupahtaneita salaatinlehtiä ja työnsi ne suuhunsa.
Hän ei halunnut tehdä väärää päätöstä toistamiseen. Eli oli tärkeämpi kuin mikä tahansa uratilaisuus. Hän saattoi tuntea edelleen pahoinvoinnin ja panikoituneen sykkeen, kun ajatteli pitkää lentoa Sydneystä, jolla hän oli pohtinut löytäisikö miehen kuolleena.
"Varmaan parasta käydä ruoan jälkeen nukkumaan."

Elin kulmat painuivat kurtistukseen.
"Oscareihin on enää muutama päivä aikaa", hän vetosi, ja nyppi samalla käärettä pois leipänsä ympäriltä.
"Milloin sinun täytyy olla harjoituksissa?"
Hän tunsi sen painostavan, melkein kuristavan tunteen, joka valtasi silloin, kun yritti teeskennellä, että kaikki oli hyvin, samaan aikaan kun tuntui, ettei ollut.

Aida kohautti ahdistuneena olkaansa ja laski puoliksi syödyn salaatin keittiötasolle, hypähtäen takaisin jaloilleen.
"En halua ajatella sitä juuri nyt", hän vastasi ja kosketti Elin vatsaa, ennen kuin otti itselleen lasin vettä.
"Haluan keskittyä sinuun, kullannuppu. Säikähdin kamalasti, ja haluan huolehtia siitä, että saat tarvitsemasi avun."

Eli katsoi syömättä jäänyttä salaattia hetken onnettomana, ennen kuin otti uuden haukkauksen leivästään.
Hän tunsi hartioidensa kiristyvän hieman.
"Joten minun takiani et ehkä pääse esiintymään Oscareihin?"
Se oli ollut iso juttu. Ja vain, koska hän oli kykenemätön huolehtimaan itsestään, Aida oli...
"Sanoivatko he niin?"

"Mitä?" Aida kysyi tyrmistyneenä ja painoi kätensä takaisin Elin lämpimälle vatsalle.
"Ei tietenkään! Et voi ajatella noin. Rakastan sinua, Eli – sinä olet minulle tärkeintä." Niin kuin miehen olisi pitänyt olla aina. Ei jäädä toiseksi kerta toisensa jälkeen, ei varsinkaan silloin, kun hänen olisi pitänyt ymmärtää olla Elin tukena.
"Haluan nyt vain keskittyä sinuun."

Eli työnsi loput leivästään takaisin rasiaan.
"Eli se johtuu minusta."
Päiviä kestäneen turran tyhjyyden jälkeen hänen ylitseen pyyhkäisevä tunneryöppy tuntui melkein sietämättömältä. Hän hylkäsi leipänsä keittiotasolle ja nykäisi itsensä liikkeelle, harppoi muutamalla askeleella sohvan luo.
"Etkö pääse nyt esiintymään?"

"Mitä?" Aida toisti häkeltyneenä ja kiersi torjutun käden itsensä ympärille.
"Mikään ei johdu sinusta. Mitä sinä puhut?" Eli oli vasta päässyt osastolta kotiin oltuaan tilassa, jossa... Hän ei halunnut uskaltaa ajatella, mitä olisi voinut tapahtua. Olisiko mies vain nääntynyt pois sänkyyn? Vai tehnyt jotain itselleen?
"En minä tiedä", hän vastasi turhautuneena, "en halua ajatella sitä juuri nyt."

Aidan elämän olisi piänyt olla täydellistä juuri nyt. Tämä oli saavuttamassa unelmansa, yhtenä kirkkaimmista tähdistä. Levytyssopimus, elokuvia, konsertteja...
Oli vain yksi ongelma.
Elin hartiat tuntuivat niin kireiltä, että se teki kipeää.
"Mitä sinä olisit tekemässä, jos et olisi nyt täällä?"

Aida tuijotti Eliä kulmat hämmennyksestä turhautuneessa kurtussa ja astui lähemmäs valkopuista arkkua, joka toimi heidän sohvapöytänään.
"En minä tiedä – ikävöisin sinua?" hän vastasi takaisin ja sukaisi kesyttömiä hiuksiaan stressaantunein sormin. Los Angelesissa olisi varmaankin nyt aamu, joten joko hän olisi syöksymässä elokuvastudioille puhuen koko automatkan puhelimessa Hattien kanssa tai jos häntä tarvittaisiin kuvauksissa myöhemmin, hän kiiruhtaisi Hattien ja Noahin kotoisalle äänitysstudiolle, missä he joisivat teetä, pohtisivat kappaleita ja äänittäisivät niitä. Ja ehkä Harvey yrittäisi työntää johonkin koloon vielä tapaamisen jonkun tuttavansa kanssa tai ihan lyhyen haastattelun.

Hetken Eli harkitsi, voisiko hän lähteä vielä ulos. Lenkille. Juoksemaan ankkalampea ympäri.
Mutta ehkä se ei olisi hyvä ajatus. Aida todennäköisesti kuvittelisi, että hän yrittäisi hukuttaa itsensä. Eikä hän voisi syyttää naista siitä.
Hän juoksutti sormet turhautuneesti läpi hiuksistaan.
"Ehkä olisi vain paras käydä nukkumaan."

Aida tuijotti Eliä hiljaisen hetken ja tunsi sydämensä hakkaavan kipeästi.
"Hyvä on", hän vastasi sitten, pyyhkäisi nuhjuisen salaatinlopun roskakoriin ja etsi puhelimen takkinsa taskusta, kiiveten valkopuisia portaita parvelle. Hän hankasi kasvojaan ja istahti sängyn laidalle odottamaan, että Eli saisi kylpyhuoneen ensin omakseen.
Punainen pallura hehkutti, että häntä odotti kasvava, kaksinumeroinen määrä viestejä.

Eli tömisteli kylpyhuoneeseen, ja vajosi oven suljettuaan kyykkyyn, niin että saattoi painaa pään polviaan vasten.
Aidan elämässä oli vain yksi ainoa ongelma.
Ilman häntä tämä olisi voinut elää unelmaansa täysillä. Ei mitään tai ketään sitomassa minnekään, pakottamassa kotiin kesken tärkeiden työkeikkojen.
Hän hankasi otsaansa niin, että punainen jälki erottui vielä siinäkin vaiheessa, kun hän kipusi parvelle suu miedosti mintulta maistuen.

Aida ei kohdannut Elin katsetta laskeutuessaan vuorostaan portaat alas ja lukkiutuessaan kylpyhuoneeseen. Hän vajosi istumaan suljetulle pöntönkannelle hammasharja suussaan ja naputteli vastauksia Harveyn vaativiin, turhautuneisiin viesteihin, kunnes näkökenttä sumeni kipeistä, kuumista kyynelistä.
Hän antoi itsensä itkeä pienen hetken hanan kohistessa, ennen kuin ruoski itsensä ylös, hankasi kasvonsa puhtaaksi meikistä ja tuijotti hetken punoittavaa nenää, väsyneitä silmiä, tummia silmänalusia ja pitkiä, vaaleita, punertavia ripsiä. Hän ei todella tuntenut itseään minkään luokan tähdeksi.
Aida hiipi äänettömin askelin takaisin parvelle siltä varalta, että Eli olisi jo nukahtanut.

Sydän löi kipeästi ja torjutuksi tulemisen pelko tuntui melkein elävältä olennolta ihon alla, mutta silti Aida astui lähemmäs ja yritti painautua Eliä vasten ja kiertää käsivartensa tiukasti tämän vyötärölle.
Koko maailma tuntui olevan liikaa, mutta eivätkö he voisivat olla edelleen he? Eikö kaikki voisi olla hyvin edes täällä, tutulla parvella, tutussa, sinisessä hämärässä?

Eli veti syvään henkeä.
"Minua pelottaa", hän myönsi hiljaa ja kietoi käsivartensa Aidan ympärille sulkeakseen tämän tiukkaan halaukseen.
Ennen koti oli ollut heidän turvasatamansa. Hän ei ollut varma, oliko se sitä enää.

"Mikä sinua pelottaa?" Aida kysyi tukahtuneesti, yrittäen estää ääntään särkymästä, vaikka kuumat kyyneleet yrittivät nousta takaisin silmiin. Hän painoi kasvonsa vasten dinosauruspaitaa, halasi Eliä tiukemmin ja hengitti miehen tuoksua toivoen, että se voisi edelleen karkottaa kaiken ikävän.

Kaikki.
Eli pelkäsi, ettei pääsisi enää ylös sängystä. Hän pelkäsi sitä, että Aida lähtisi, ja hän jäisi taas yksin. Ja hän pelkäsi sitä, että tämä ei koskaan voisi elää unelmaansa täysillä hänen takiaan.
"Mitä, jos minä en mahdu sinun elämääsi?"

"Mitä?" Aida kysyi tukkoisesti ja kallisti päätään taakse, jotta saattoi nähdä Elin kasvot. Kalpeansiniset silmät kostuivat sinnikkäästi, kunnes tulvahtivat yli ja saivat hänet pyyhkäisemään poskeaan turhautuneena.
"Minä rakastan sinua", hän vetosi ääni särähtäen.

"Minä tiedän", Eli vastasi.
Hän tiesi sen, todella tiesi. Ja Aida oli hänen kaikkensa. Mutta oli hetkiä, niin kuin tämä, joina hän mietti, oliko se tarpeeksi.
"Mutta minä en halua olla syy siihen, miksi et voi elää unelmaasi. Sinun ei pitäisi joutua lentämään toiselta puolelta maailmaa vain, koska minä en osaa huolehtia itsestäni."

Aida pyyhkäisi poskeaan uudelleen, mutta luovutti, kun kyyneliä tippui sinisen mekonkin rinnukselle.
"Mutta sinä olet osa minun unelmaani", hän protestoi tukkoisesti ja halasi Eliä tiukemmin, painaen päänsä tämän rintaa vasten.
"Rakastan sinua. En tiedä, mitä tekisin ilman sinua."

Eli tunsi kipeän turhautumuksen polttelevan kurkkuaan.
"Minä olen osa sinun toista elämääsi", hän vetosi, ja siirsi toisen kätensä Aidan ympäriltä niin, että saattoi hieraista turhautuneesti kasvojaan.
"Et pysty elämään unelmaasi näin."

"Mitä toista elämää?" Aida kysyi ja siirtyi kauemmas, istahtaen sängylle kuorimaan sukkahousuja mekkonsa alta.
"Kuka sinä olet kertomaan, mikä on minun unelmani tai kuinka minä voin elää sitä? Minä sanoin, että sinä olet osa minun unelmaani. Mitä sinä haluat minulta?" hän vetosi tukahduttaen nyyhkäyksen ja haki mekon vetoketjun selästään.

Eli tunsi tutun kiristyneisyyden palaavan hartioihinsa.
"En kai kukaan", hän vastasi, ja kiersi sängyn vapaalle laidalle istahtaakseen alas.
Hänen unelmansa oli ollut, että he tekisivät teatteria yhdessä. Eläisivät ehkä rahallisesti tiukkaa, mutta onnellista elämää.
Sitä unelmaa ei enää ollut, eikä hän ollut vielä päässyt yli surustaan.

Aida nojasi kyynärpäät reisiinsä ja painoi pään käsiinsä. Milloin elämästä oli tullut näin vaikeaa? Hän ei osannut tehdä vaikeita päätöksiä tai keksiä, kuinka hän voisi aikuistua tarpeeksi osatakseen pitää huolta Elistä.
Edith olisi osannut.
"Mitä sinä haluat minulta?"

Eli hieraisi kasvojaan niin voimakkaasti, että se melkein kirvelsi.
"En minä tahdo yhtään mitään!" hän ähkäisi tuskastuneena.
"En tiedä, mitä olen tehnyt väärin, kun et vain voi uskoa, että haluan sinun vain olevan onnellinen. Minä en havittele suihinottoa kohteliaisuuksia vastaan, jos sitä tarkoitat."

Aida hätkähti ja nosti päänsä tuijottaen Eliä hetken. Sana kuulosti kovalta miehen sanomana ja teki hänen olonsa pahoinvoivaksi. Mitä heille oli tapahtunut? Oliko hän rikkonut heidät yrittämällä saada kaiken?
"Olen pahoillani", hän sanoi sukaisten hiuksiaan, nousi ylös ja ravasi portaat alakertaan nykäisten samalla mekon vetoketjun takaisin kiinni. Hänen ei varmastikaan pitäisi jättää Eliä yksin, mutta hän tunsi tarvitsevansa raitista ilmaa.

Eli painui pään käsiinsä ja kuunteli portaissa kaikkoavia askeleita sydän pamppaillen.
Mikä häntä vaivasi? Miksei hän voinut vain olla vilpittömän onnellinen Aidan puolesta? Miksi hänen piti jatkuvasti olla syy siihen, ettei tämä päässyt todella toteuttamaan itseään?
Ilman häntä Aidalla olisi ollut helpompaa.
Hitot.

Hän ei voisi vain jättää Eliä yksin. Mies oli päässyt tänään osastolta – ja mitä hän teki?
Niinpä hän istahti hetkeksi olohuoneen syvällä ikkunalaudalle ja töni vanhan ikkunan auki, hengittäen sisäänsä kylmänkostean yöilman raikkautta. Raikas saattoi toki olla vahva ilmaisu pääkaupungin ilmansaasteille.
Kerää itsesi, pieni hölmö. Eli tarvitsi nyt tukea ja huolenpitoa.
Jokusta minuuttia myöhemmin hän nousi takaisin parvelle ja istui sängyn laidalle.
"Mitä jos vain käydään nukkumaan?"

Eli oli pysynyt hievahtamattomana sängyn laidalla, eikä kohottanut katsettaan edes silloin, kun kuuli Aidan askeleet portaista.
Hän veti syvään henkeä ja upotti sormet hiuksiinsa.
"Minä olen pahoillani, prinsessa", hän vetosi, ääni käheänä.
"Olen ihan hiton onnellinen puolestasi. Ja ylpeä sinusta. Joskus vain... Minä toivoin, että me olisimme voineet tehdä teatteria yhdessä. Olisin voinut tulla sinua iltaisin vastaan, ja olisimme jännittäneet yhdessä castingien tuloksia. En vain ole vielä päässyt yli siitä, että niin ei tulekaan tapahtumaan. Se ei ole sinun syysi, enkä saisi purkaa sitä sinuun."

Aida veti paljaat jalat koukkuun eteensä ja hieraisi kylmiä varpaita, antaen katseensa viipyä niissä. Hän ei ollut varma mitä sanoa, mutta sydän löi kipeästi.
"Minä haluan edelleen olla teatterissa", hän vetosi hiljaa.
"Tämä on vain vaihe."

Eli nielaisi.
"Aida, minusta tuntuu, että meidän on oltava rehellisiä", hän huomautti, katsellen omia jalkojaan, jotka lepäsivät vasten parven viileää lattiaa. Hän oli monesti miettinyt, että he tarvitsisivat riittävän suuren maton. Mutta sillekään suunnitelmalle ei ollut tapahtunut mitään.
"Ei meidän elämämme tule olemaan enää samanlaista."

Aida puri huultaan ja yritti olla itkemättä. Kerää itsesi.
"Mitä tarkoitat?" hän kysyi ja hieraisi kasvojaan, painaen otsan polviaan vasten. Koko maailma tuntui kieppuneen niin pitkään, ettei hän ollut varma, miltä tuntuisi, jos se lepäisi paikallaan.
"Haluan palata teatteriin. Ja ei kai ole paha asia, jos meillä olisi vähän enemmän rahaa?"

"Minä tiedän. Enkä tarkoita, ettet voisi palata", Eli vetosi.
Kylmyys tuntui tunkeutuvan sisään ikkunanraosta, tai ehkä se virtasi valmiiksi hänen suonissaan.
"Mutta ei se silti tule olemaan sama. Aida, sinä julkaiset pian albumin. Eivät ihmiset tule vain unohtamaan sitä."
Totuuden myöntäminen tuntui kipeältä. Hän oli halunnut uskoa, että asiat palaisivat vielä ennalleen.

Aida tukisti hiuksiaan ja halasi itsensä pienemmälle kerälle, toivoen maailman kieppuvan vähemmän äänekkäämmin.
"Koko albumi voi olla täyttä roskaa", hän vastasi tukahtuneesti. Se oli kipeän todellinen pelko. Hän tiesi osaavansa laulaa, mutta oli täysin eri asia tulkita todellisten nerojen musiikkia kuin luoda sitä itse.
"Mutta vaikka se onnistuisi, miksi me emme voisi työskennellä yhdessä teatterissa niin kuin haluat?"

"Eikä ole. Siitä tulee upea."
Eli uskoi siihen vilpittömästi. Aida oli upea. Ainoastaan täysin lahjaton tiimi voisi saada aikaan jotakin roskaa. Eikä Aidan tiimi varmasti ollut lahjaton.
Hän toivoi niin.
"Koska minun unelmassani ei ole kameroita, jotka seuraavat kaiken aikaa. Etkä sinä joudu lentämään jatkuvasti toiselle puolelle valtamerta. Mutta se on okei, se on minun ongelmani, ei sinun."

Aida puri alahuultaan ja yritti järjestää ajatuksiaan, jotka räpistelivät hädissään. Mitä Eli sanoi? Mies halusi hänen olevan onnellinen, mutta tekikö hän Elin onnelliseksi? Elikö hän elämää, jollaista Eli ei halunnut? Halusiko Eli ylipäätään jakaa elämäänsä hänen kanssaan?
"Olen pahoillani", hän sanoi hiljaa, tietämättä kuinka vastata.
"Miten minä voin tehdä sinut onnelliseksi?"

Eli hieraisi otsaansa.
"Ei sinun tarvitse olla pahoillasi", hän vetosi, ja tunsi itseinhon pyyhkäisevän kuvottavana ylitseen. Vasen jalka alkoi naputtaa levotonta rytmiä lattiaa vasten.
"Minun täytyy vain hyväksyä se, että elämämme muuttuu. Ei siinä ole kyse mistään muusta."
Irrottaa unelmasta. Keksiä tilalle uusia.

"Mutta et halua sitä?" Aida kysyi antaen sormiensa viipyä punoutuneena hiuksiin. Ne muodostivat turvalliselta tuntuvan verhon hänen ja maailman väliin, kun pää lepäsi polvia vasten.
"Minä yritän. Minä yritän olla täällä, yritän pitää sinusta huolta, yritän olla vähemmän ajattelematon", hän vetosi kipristäen varpaitaan.
"En tiedä, mitä tehdä."

"Ei sillä ole väliä."
Jalan rytmi muuttui yhä tuskastuneemmaksi kun Eli mietti, mitä hän oli kuvitellut saavuttavansa tällä. Ongelma oli hänen, ei Aidan. Ei ollut mitään syytä kaataa sitä naisen niskaan. Oli hänen omaa syytään, että hän oli joutunut pettymään.
"Sinun ei pitäisi joutua yrittämään", hän huomautti.
"Sinun ei pitäisi mitään muuta kuin nauttia siitä, että unelmasi toteutuu."

"Sillä ei ole väliä, jos sinä olet onneton? Jos et halua samaa kuin minä tai minun elämäni tekee sinut onnettomaksi?" Aida haastoi tuskaisena.
"Minulle sillä on väliä, oletko onnellinen, koska rakastan sinua. Ja jos et halua jakaa elämääni, haluaisin tietää sen", hän sanoi ja nosti päänsä, hangaten kasvojaan.

Se on minun ongelmani, Eli olisi halunnut vedota.
Mutta hänen terapeuttinsa oli muistuttanut, että tunteista oli tärkeää puhua. Jopa silloin, kun ne tuntuivat turhilta, tai melkein marinalta.
"Minä haluan sinut", hän vastasi.
"Muulla ei ole väliä."

Aida pyyhkäisi kostuvia, itkusta turvoksissa olevia silmiään ja vajosi kyljelleen, kun maailman paino ja vauhti tuntuivat olevan liikaa. Hänen elämänsä ei ollut tainnut pysähtyä hetkeksikään marraskuun jälkeen. Paitsi silloin, kun hän oli sairastunut jouluna.
"Minä haluan sinut. Siksi olen tässä", hän vastasi ja halasi tyynyään. Tällä kertaa hän teki oikean valinnan ja valitsi Elin.

Eli nielaisi.
"Minä en halua, että joudut valitsemaan joko minut tai unelmasi", hän vetosi ja hieraisi silmiään, jotka uhkasivat kostua täysin hänen tahdostaan riippumatta.
"Joten minun täytyy oppia elämään sen kanssa. Keksiä jokin ratkaisu, niin ettei sinun tarvitse tehdä niin."

Aidakaan ei halunnut tehdä niin. Se tuntui liian suurelta ja vaikealta ja aikuiselta – mutta sentään nyt hän teki oikean päätöksen. Hän ei halunnut menettää Eliä.
Uusia mahdollisuuksia voisi tulla. Mutta hän ei koskaan, koskaan voisi rakastaa ketään niin kuin hän rakasti ja tarvitsi Eliä. Luoja tiesi, että hän oli yrittänyt.
"Minä valitsen sinut."

"Aida", Eli älähti tuskastuneena.
"Minä en halua, että sinä joudut valitsemaan. Sinä olet meistä se, jolla on edessä upea ura. Hitto, sinä olet jo Hollywoodissa, ja tekemässä levyä, ja varmasti paljon sellaista, mistä minulla ei ole aavistustakaan."
Aida oli upea. Ja Aidan oli saatava pysyä upeana.
"Jos se tarkoittaa, että minun täytyy asua osa vuodesta kanssasi Los Angelesissa, sitten teen niin. Tai ihan missä tahansa. Mutta en anna sinun valita minua urasi yli."

Hän yritti pitää itsensä kasassa, mutta vaikka hän kuinka muistutti itseään siitä, että Eli tarvitsisi nyt tukea, hän ei osannut lakata itkemästä. Hän käpertyi kasaan ja painoi kasvonsa tyynyä vasten tukahduttaakseen nyyhkäykset. Milloin elämästä oli tullut näin vakavaa ja aikuista?
"Minä haluan tehdä sinut onnelliseksi", hän sanoi ja toivoi, että olisi kuulostanut vähemmän tukkoiselta ja säälittävältä.
"En halua menettää sinua."

Eli ei voinut kääntyä, sillä hän tiesi, että sillä hetkellä kun hän kääntyisi, hän ei kykenisi enää puhumaan. Ei, kun Aidaan sattui niin paljon kuin nyt.
"Minä olen onnellinen sinun kanssasi", hän vastasi, ja puristi kätensä nyrkkeihin peiton ympärille.
"Mutta en ole onnellinen, kun olemme tällä tavalla erossa. Siksi minun on keksittävä keino olla paremmin osa uutta elämääsi."

"Tai minun keino olla osa sinun elämääsi", Aida vastasi tukahtuneesti tyynyn uumenista ja halasi sitä tiukemmin. Hän oli aina ollut itsekäs, ajattelematon olento, joka ei vain tuntunut oppivan. Ei Elin pitäisi joutua luopumaan omista unelmistaan tai muuttamaan elämäänsä voidakseen olla onnellinen hänen kanssaan.
Hän työnsi kylmät varpaansa peiton alle ja yritti saada hengityksensä tasaantumaan, jotta saattaisi viimein lakata itkemästä.

Mutta sinun elämäsi on niin paljon arvokkaampi.
Eli ehti estää itseään sanomasta niin, vaikka hänen jalkansa jatkoikin levotonta naputustaan lattiaa vasten.
"Aida, sinun elämässäsi on nyt menossa kaikkea upeaa ja ainutlaatuista", hän sanoi sen sijaan.
"Ja minun... Noh. Suurin osa ystävistäni on jossain muualla. En ole varsinaisesti onnistunut löytämään töitä. Minun on paljon helpompi mukautua sinun elämäsi rytmiin juuri nyt."

Se kuulosti epäreilulta uhraukselta.
"Olen pahoillani, tulen kohta takaisin", hän sanoi ja pakotti itsensä ylös ja alas rappusia. Kerää itsesi. Viimeinen asia, mitä Eli tarvitsi juuri nyt päästyään osastolta, oli hänen romahduksensa.
Kaikki järjestyisi jotenkin, hän hoki itselleen huuhtoessaan kasvojaan vessan lavuaarin yllä ja läpsi kevyesti poskiaan. Hymyile. Osaat kyllä.
Ja kun hän kiipesi takaisin parvelle, mekon matkalaukussaan kulkeneeseen yöpaitaan vaihtaneena, hän saattoi hymyillä hillitysti ja kiivetä peiton alle.
"Nukutaanko?"

Elin hartiat painuivat kyyryyn, ja Aidan mentyä hän kömpi peiton alle.
Ehkä oli ollut virhe puhua. Hitto, eikö hän olisi voinut vain sanoa, että lähtisi mielellään Los Angelesiin? Että hän kaipasi maisemanvaihdosta, tai mitä tahansa muuta kuin ettei ollut juuri nyt niin onnellinen, kuin olisi voinut olla.
Aidan palatessa hän kääntyi toiselle kyljelleen, niin että saattoi nähdä Aidan kasvot.
"Tiedäthän sinä, ettei sinun tarvitse koskaan piilottaa kyyneleitäsi minulta?"

"Totta kai", Aida vastasi pitäen hillityn, kevyen hymyn kasvoillaan, kun veti peittoa paremmin päälleen ja tyynyä päänsä alle. Nat King Colella oli ollut kappale, jolla hän oli harjoittanut itsehillintäänsä teini-iästä saakka.
"Nuku vain, kullannuppu. Tarvitset varmasti lepoa", hän kannusti. Ensimmäinen yö takaisin omassa sängyssä olisi voinut olla toisenlainen, ja sen olisi pitänyt olla. Hän olisi voinut yrittää edes kerran elämässään olla rakastamansa ihmisen tukena.

Vihreähippuiset silmät tukivat Aidaa onnettomina. Ehkä se johtui vain hymystä, mutta Eli ei voinut karistaa tunnetta siitä, ettei Aida ollut täysin rehellinen.
"Minä todella olen onnellinen sinun kanssasi", hän vetosi hiljaa.
"Mutta meidän täytyy myöntää se, ettei elämä ole samanlaista kuin ennen."

"Olet oikeassa", Aida vastasi ja nosti katseensa parven viistoon, valkopuiseen kattoon. Hän oli katsellut kaupungin valojen kulkua sen poikki monet kerrat, kun ei ollut saanut unta.
"Olen pahoillani, ettei muutos ole sitä, mitä halusit", hän totesi pehmeästi. Hänen olisi varmastikin pitänyt ymmärtää se paljon ennen Tokiotakin.

Eli kurtisti kulmiaan.
"Ei sinun pidä olla pahoillasi. Tämä kaikki on aivan mieletöntä, ja sinä pääset tekemään sitä, mistä olet haaveillut", hän vetosi melkein hätääntyneenä.
Hän oli aina tiennyt, että pelkkä teatterilava oli liian pieni Aidan kokoiselle tähdelle. Ja ehkä hän oli pettänyt itseään toivoessaan, että se olisi silti voinut jotenkin riittää.
"Tämä on vain erilainen elämä, kuin olin ajatellut. Ei se tarkoita, että se on huono juttu. Sinä pääset tekemään vaikka mitä upeaa, prinsessa."

"En minä ole haaveillut tästä", Aida vastasi pitäen katseensa kattolautojen kuvioinnissa.
"Halusin aina vain voida esiintyä." Hän oli kuvitellut, että hänen uransa huippuhetkiä olisi saada päärooli pienessäkin teatterituotannossa, mutta West End olisi unelmien täyttymys. Hän ei ollut koskaan kuvitellut matkustavansa Los Angelesiin, saati allekirjoittavansa levytyssopimusta – tai saavansa kutsua esiintyä Oscar-gaalassa.
"Tämä on outoa minullekin."

"Sinä pääset esiintymään", Eli muistutti, ja ujutti varovasti kätensä peiton alla hapuilemaan Aidan kättä, niin että hän voisi ristiä heidän sormensa lomittain.
"Ja se tulee olemaan mahtavaa. Ja ajattele kaikkia niitä ihmisiä, jotka pääsevät nauttimaan musiikistasi."
Aida oli uskomaton. Oli vain reilua, että maailma pääsisi näkemään sen.
"Pääset matkustamaan vaikka minne."

"On hienoa voida kokea tätä kaikkea", Aida myönsi, vaikka tunsi syyllisyyttä sanoista ymmärtäessään, kuinka onnettomaksi hänen uusi elämänsä oli tehnyt Elin. Hän punoi kätensä Elin käteen ja houkutteli miestä sitten lähemmäs, jotta voisi halata tämän syliinsä. Ainakin niin paljolti kuin hänen sylinsä riittäisi.
"Ehkä kaikki kääntyy vielä parhain päin." Heille molemmille.

Eli kiemursi lähemmäs ja hautasi kasvonsa vasten Aidan kaulaa.
"Sinulla on uutta shampoota", hän huomautti, sillä tuoksu oli erilainen kuin ennen. Tai ehkä hän oli väärässä, ehkä hän oli vain unohtanut, miltä Aidan shampoo tuoksui.
"Minä haluan olla osa uutta elämääsi, Aida. Myös sitä, jossa olet... jossakin upeassa paikassa tekemässä upeita asioita."

"Minä haluan sinut elämääni", Aida vastasi ja kiersi kätensä Elin hartioiden ympärille, halaten kiharaista päätä ja silittäen miehen hiuksia. Hän halusi jakaa elämänsä Elin kanssa, kaikki sen osa-alueet. Hän halusi Elin tuntevan, että miehelle oli tilaa ja oikea paikka hänen elämässään.
"He haluavat minun käyttävän sävyttävää shampoota", hän lisäsi ja painoi nenänsä Elin hiuksiin.

Eli kietoi käsivartensa Aidan ympärille, niin että he muuttuivat jälleen yhdeksi olennoksi. Oli vaikea nukkua yksin, kun oli tottunut nukkumaan niin lähellä toista.
"Miksi ihmeessä?" hän kysyi, kulmat kurtistuen.
"Sinulla on niin kauniit hiukset muutenkin, prinsessa. Ja minä löydän kyllä paikkani."

Hän toivoi, että Eli löytäisi paikan, jossa tuntisi kuuluvansa. Ja joka veisi edes osittain pois tuskaa siitä, että mies tuntui joutuvan luopumaan unelmistaan hänen takiaan.
"Enemmän rubiiniin taittava punainen näyttää paremmalta kuvissa ja sopii paremmin yhteen käyttämieni huulipunien kanssa." Niin ainakin stylistit vakuuttivat painokkaasti.

Eli tuhahti vasten Aidan kaulan ihoa.
"Sinä näytät upealta missä värissä tahansa", hän huomautti, ja hipaisi kaulaa nenänpäällään.
"Sinun... kuka niistä asioista päättääkään ei ymmärrä hyvän päälle."
Hän halasi Aidaa hieman tiukemmin.
"Sanoisithan, jos olisit onneton?"

"Saatat olla puolueellinen", Aida huomautti nenä vaaleanruskeisiin hiuksiin haudattuna. Hän työnsi aikaisemman kommentin kohteliaisuuksista ja niiden palkinnosta mielestään.
Hän toivoi, että Eli voisi olla onnellinen hänen kanssaan. Jotenkin he saisivat suhteensa toimimaan.
"Minulla on kaikki hyvin", hän vakuutti silittäen Elin niskaa ja haki mukavampaa asentoa. Hänen sykkeensä oli rauhallisempi, kun he saattoivat olla sylikkäin Elin kanssa.
"Nuku vain, kullannuppu."

"En ole. Minulla on silmää kauneudelle ja lahjoille, ja sinulla on molempia, prinsessa", Eli huomautti.
Hänenkin hiuksissaan viipyi vieras, hieman sitruksinen tuoksu, joka oli peräisin osaston shampoosta. Mutta ainakin hän oli jaksanut käydä suihkussa oma-aloitteisesti. Se oli aina hyvä merkki.
Hän antoi silmiensä painua kiinni.
"Sinäkin tarvitset unta."

Sekin oli totta. Aidakin painoi silmänsä kiinni ja toivoi, että uni rauhoittaisi myrskyisät, levottomat ajatukset. Ei ollut syytä olla tolaltaan, kun Eli oli turvallisesti tässä. Luultavasti hänellä ei olisi monia tilaisuuksia todella levätä, kun – tai jos – hän palaisi Los Angelesiin. Hän ei halunnut valita uraa Elin hyvinvoinnin yli.
Päivä kerrallaan. Ehkä Eli jaksaisi nousta sängystä huomenna.

Keskiviikko 20. helmikuuta 2019, kello 9:17, Lontoo

Eli oli kuvitellut, että lääkärikäynti veisi häneltä korkeintaan viisi minuuttia. Niin se oli mennyt aina ennenkin, joten hän oli vähintäänkin yllättynyt siitä, että koko kolmevarttinen kului vastaanottohuoneessa. Eikä käynnillä ollut edes kyse siitä, että hän olisi laiminlyönyt hoito-ohjeensa, tai tehnyt jotakin muuta typerää.
Lääkäri oli vain perusteellinen.
Mutta tarkalleen neljäkymmentäkolme minuuttia sen jälkeen, kun oli astunut ovesta sisään, hän palasi käytävään. Ohitettuaan tutun akvaarion ja kumarruttuaan kurkistamaan sen asukkaita ensimmäistä kertaa tänne tulonsa jälkeen hän kaivoi puhelimensa esiin ja valikoi Aidan numeron.

"Hei kullannuppu", Aida vastasi hengästyneenä, ääni kevyesti kaikuen, kun hän kiiruhti ylös portaita kohti oikeaa ovea.
"Olen siellä aivan pian." Hänen oli ollut tarkoitus pysyä paikalla koko lääkärikäynnin ajan. Mutta Hattie oli soittanut, ja hänen oli täytynyt kokeilla uutta sanoitusta – joten hän oli päätynyt siivouskomeroon rakennuksen pohjakerroksessa. Odotushuoneessa esiintyminen tuntui asiattomalta.
Kukaan tuskin yllättyisi, että hän oli myöhässä.
Hän pelmahti ovesta voimakkaan kastanjanpunaiset hiukset ponihännälle kiepautettuna ja kaulahuivi huolellisesti sähkönsinisen villakangastakin yli kierrettynä.
"Miten meni?"

Eli jäi katsomaan hieman häkeltyneenä sähkönsinisen ja kastanjanpunaisen pyörremyrskyä, joka pelmahti aulaan niin, että yksi akvaarion monneista tipahti suodattimen päältä pohjalle.
Ehkä se oli hyvä asia. Eivätkö kuolleet kalat kelluneet pohjalla röhnöttämisen sijaan?
"Hei, prinsessa", Eli tervehti, samalla kun tunki puhelinta taskuunsa.
"Hyvin. Kaikki on okei."

"Okei?" Aida kysyi ja astui lähemmäs, koskettaen miehen poskea huolissaan. Tänään hän ei ollut vaivautunut dramaattisilla kissanrajauksilla tai puhuttelevalla huulipunalla.
"Mitä se tarkoittaa? Kuinka sinä voit?" hän jatkoi ja tarttui Elin käteen tutkien vihreähippuisia silmiä.

"Minä olen ihan kunnossa", Eli vakuutti.
"Kaikki on hyvin."
Hän silitti Aidan kämmenselkää hellästi peukalollaan.
"Missä sinä olit? Milloin lähdemme Los Angelesiin?"

Aida ei ollut siitä lainkaan yhtä varma. Mitä jos Eli vain väitti olevansa kunnossa? Tai ei olisi sitä enää tunnin päästä? Voisi olla katastrofaalinen, itsekäs virhe raahata mies toiselle puolelle maailmaa hänen työnsä takia.
"Alakerrassa", hän vastasi ja kurottui hipaisemaan miehen poskea huulillaan, ennen kuin laskeutui takaisin koroilleen.
"En tiedä. Harveyllä on siitä melko painokkaita ajatuksia, mutta haluaisin keskittyä sinun vointiisi."

"Minun voinnilleni tekisi oikein hyvää päästä näkemään sinut Oscareissa", Eli vetosi, kulmiaan kurtistaen.
"Siitä tulee upeaa."
Ja ei kai Aida voisi enää peruakaan? Sellainen ei varmasti tekisi hyvää imagolle, tai mistä sitten ikinä tämän tiimi olikaan huolissaan.
"Joten minusta meidän pitäisi lähteä."

Aida ei ollut vakuuttunut, mutta Harvey oli tulossa lankoja pitkin soittaessaan hänelle.
"Kuulemma Heathrowlta lähtee lento kello 11.30", hän sanoi hieraisten pisamaisen nenänsä pieltä ja piti toisen kätensä punottuna Elin käteen.
"Joten jos olisit valmis lähtemään, ehm... Hyvin pian, voisimme ehtiä siihen."

"Oh."
Eli katsahti ympärilleen kelloa etsien, luovutti ja päätti, että aikaa oli tarpeeksi.
"Totta kai. Minä olen valmis lähtemään vaikka heti. Oletko sinä?"
Se olisi seikkailu. Hän voisi käydä taas ihmettelemässä palmuja. Ja ehkä uida kuuluisassa uima-altaassa, josta Aida oli puhunut.

"Harvey lupasi huolehtia lipuista", Aida vastasi ja veti Elin sitten mukanaan kohti ulko-ovia. Musta taksi odotti pihassa, mikä oli positiviinen yllätys, sillä hän oli unohtanut pyytäneensä sitä odottamaan arvellessaan, että lääkärikäynti saattaisi olla hyvin pikainen.
He ehtisivät pakata pikaisesti kotona ja ottaa Heathrow Expressin lentokentälle, ainakin jos toimisivat ripeästi.
"Taidamme siis matkustaa ensimmäisessä luokassa", hän totesi taksin lähtiessä kohti Piccadilly Circusta.

Ehkä Eli jonakin päivänä lakkaisi hämmentymästä takseista, jotka odottivat juuri sopivasti ovien lähellä niin, ettei joutunut käyttämään aikaansa yrittäessään päättää, mikä olisi nopein reitti takaisin kotiin.
Hän toivoi, ettei koskaan alkaisi pitää limusiineja itsestäänselvyyksinä. Limusiinit olivat mahtavia, vaikka ne eivät varmaan olleetkaan erityisen ekologisia.
"Ensimmäisessä luokassa?" hän toisti, kulmiaan kurtistaen.
"Oho."

Aida oli ollut hyvin häkeltynyt ylemmistä matkustusluokista ensimmäisillä kerroilla, ja olihan ylimääräinen tila ja mahdollisuus matkustaa mukavammin miellyttävää, mutta matkustaessaan yksin hän päätyi yleensä tyytyväisesti turistiluokkaan.
Pakkaamiseen ei ollut merkittävästi aikaa. Hän etsi lentolaukun sängyn alta ja nakkeli sinne suuresta laukustaan muutaman suosikkimekkonsa, meikkipussin, toalettitarvikkeet, sylillisen alusvaatteita, jotka olivat nykyään elegantteja ja laadukkaita markettituotteiden sijaan sekä pari paria kenkiä.
Ja passi käsilaukussa, tietenkin.
"Oletko sinä valmis?" hän kysyi vetäen takkia takaisin päälleen.

Eli ei voinut väittää, että hänen pakkaamisensa olisi saanut vielä varsinaista rutiinia, siitä huolimatta, että hän oli viime aikoina tainnut matkustaa enemmän kuin koko elämänsä aikana yhteensä. Hänenkin onnistui kuitenkin haalia mukaan tärkeimmät vaatekappaleet - jotka eivät olleet yhtä elegantteja kuin Aidalla - ja muita tärkeitä tavaroita. Jopa passin.
"Pitää varmaan vuokrata puku taas paikan päältä", hän totesi, kun nykäisi laukkunsa vetoketjun kiinni. Se oli Bastilta peritty vanha laukku, jonka yksi kulma jo hieman irvisti.

Aida katseli Eliä silmäkulmastaan huolissaan matkalla Paddingtonin asemalle, Heathrow Expressin sujuvassa kyydissä ja vielä Heathrown lähtöportillakin, kun lievästi viivästynyt lento valmistautui aloittamaan matkustajien sisään ottamisen. He pääsisivät sisään ensimmäisten joukossa.
"Onko sinulla kaikki hyvin, kullannuppu?" hän kysyi pehmeästi ja naputti levottomin sormin lentolaukun kahvaa. Hän tunsi maailman kieppuvan jälleen nopeammin vauhdilla, jossa hänen oli vaikeaa saada kiinni asioista. Ilmeisesti Los Angelesiin laskeutuminen olisi suoraan juoksuun pyrähtämistä. Ainakin heillä olisi pitkä lento aikaa sitä ennen.

Elin maailmassa kaikki oli muuttunut hämmästyttävän nopeaksi. Lääkärissä ei joutunut jonottamaan loputtomiin, eikä lentokentällä jonottamaan ja odottamaan, että kaikki muut olivat ensin ahtautuneet sisään koneeseen, koska sattuivat istumaan paikoilla, joilla oli aiempi boardingtunnus.
"Totta kai", hän vakuutti, samalla kun katsahti haikeasti kohti jäätelöautomaattia, joka seisoi lähtöhallin nurkassa.
"Onko sinulla, prinsessa?"

"Totta kai", Aida vastasi, jäänsiniset silmät hymystä siristyen. Hän seurasi Elin katsetta jäätelöautomaatin suuntaan ja tuuppasi miehen olkavartta kannustaen.
"Käy hakemassa, jos sinun tekee mieli." Puolen vuorokauden lennolla varmaan alkaisi hiukoa, vaikka jäätelö pitikin syödä pikaisesti. Hänellä oli käsilaukussaan pari proteiinipatukkaa varmuuden vuoksi.
"Ennen kuin meidät otetaan koneeseen."

Eli vilkaisi tiskin yläpuolella olevaa näyttöä ja sitten taas jäätelöautomaattia.
"En taida uskaltaa ottaa riskiä", hän myönsi, pyyhkäisten sormet läpi hiuksistaan.
"Jos vaikka päästään koneeseen pian. En tiedä, miten ykkösluokassa suhtaudutaan jäätelöön."
Hän tiesi ensimmäisestä luokasta hävettävän vähän.
"Luuletko, että siellä on penkit, jotka saa kokonaan makuuasentoon?"

"Voin piilottaa sen käsilaukkuuni", Aida lupasi ja silitti kiharoita asentoon miehen sormien läpi, toivoen, että heillä olisi ollut aikaa vain makoilla yhdessä nyt, kun masennuksen varjo ei pidellyt Eliä yhtä vahvasti. Ensimmäisen luokan matkustajat tuntuivat suosivan yksityisyyttä ja penkit olivat surullisen erossa toisistaan.
"Kyllä, ainakin pitäisi olla. Se on mukavaa. Toivottavasti sinäkin saisit vähän unta." Vaikka he lensivätkin nyt keskellä päivää.

Ajatus sai Elin suupielen nytkähtävään.
"Tuo on yksi niistä syistä, miksi rakastan sinua, prinsessa", hän muistutti ja kumartui hipaisemaan huulillaan Aidan poskea, ennen kuin tuli toisiin ajatuksiin. Hän ei ollut varma, kuinka paha rikkomus oli sotkea meikki, vaikka Aida joutuisikin varmasti korjaamaan sitä joka tapauksessa sitten, kun he pääsisivät perille.
"Onko sinulla valtavan kiireinen aikataulu Los Angelesissa?" hän kysyi, kulmat hieman huolestuneesti kurtistuen.

Aida nauroi kehräten ja nojautui suukottamaan Elin suupieltä, ennen kuin tuuppi miestä ylös ja kohti jäätelöautomaattia. Hyvä, että syitä oli vielä ainakin yksi jäljellä.
"Luultavasti melko kiireinen", hän arvioi sukaisten ponihännältä karanneen suortuvan korvansa taakse ja kurtisti kulmiaan. Se oli optimistinen arvio.
"Toivon, että voit tulla mukaani. Ei ole tietenkään pakko."

"Minun kalenteri ei ole kovinkaan täysi", Eli vakuutti, vilkaisi vielä kerran kohti tiskin yläpuolella roikkuvaa taulua ja suuntasi sitten kohti jäätelöautomaattia, jonka pienet pikarit tuntuivat melkein kotoisilta.
Kun hän hetken kuluttua palasi takaisin Aidan luo, boarding ei ollut vieläkään alkanut. Hän saattoi vajota naisen vierelle takaisin penkille.
"Luuletko, että saat vielä joskus oman loungen, kun pitää odottaa lentoa?"

"Se tuntuisi liioitellulta, eikö?" Aida kysyi lämpöä silmissään ja nojasi päänsä Elin olkapäätä vasten.
"Ja tarkoitin vain, että voit myös tutkia Los Angelesia, kävellä merenrannalla tai vaikka käydä ostoksilla, jos haluat. Ehkä jos jaksat, voisimme suunnitella musiikkivideoitakin."
Vienosti intialaisittain ääntävä virkailija julisti boardingin alkaneeksi, ja heidät ohjattiin pian muiden ensimmäisen luokan matkustajien kanssa sisään. British Airwaysin ykkösluokka oli ylellisen tuntuinen: paikat olivat tilavat ja eristäytyneet, mustat nahkapenkit olivat laadukkaat ja sisustus huoliteltua. Sivutaskussa oli pitkät sivut menuja tasokasta ruokailua varten.
Aida asettui paikalleen ja ojensi kätensä matalan väliseinän yli koskettamaan Elin käsivartta viereisellä paikalla.

Eli totesi, että ensimmäisessä luokassa oli paljon pukuihin pukeutunutta väkeä, joka tuijotti puhelimiensa ja hämmästyttävän ohuiden tietokoneidensa ruutuja viimeiseen saakka. Hän oli melko varma, että nämä jatkaisivat sitä siinä vaiheessa, kun valo ilmoittaisi, että oli sallittua kytkeä lentokonetila pois päältä.
"Meillä on karsinat", hän huomautti Aidalle, kun käänsi kämmenensä ylöspäin houkutellakseen Aidan tarttumaan käteensä.
"Ja valtavasti jalkatilaa."

"Kyllä", Aida nauroi ja punoi sormensa Elin käteen. Olisivatpa he voineet jakaa karsinan. Mutta lentoemännät paheksuisivat sitä. Hän odotti kieltämättä myös sitä, kun olisi mahdollista vain muuttaa penkki sängyksi ja käydä pitkäkseen. Väsymys tuntui jatkuvan riippumatta siitä, että hän oli nukkunut kohtuullisesti viime yönä. Ja lepoa tuskin olisi luvassa lennon laskeuduttua.
"Oletko jo valikoinut menulta mitä haluat syödä?"

Eli demonstroi jalkatilan häkellyttävää kokoa ojentamalla jalkojaan suoriksi, ja katsahti sitten Aidaa silmät tuikkien.
"Katso, jopa minä mahdun hyvin."
Hänellä ei ollut Aidan pientä kokoa etunaan, joten pitkät lentomatkat kävivät kieltämättä toisinaan tukaliksi. Varsinkin, kun hän oli tottunut olemaan suurimman osan päivästään liikkeessä.
"Oh."
Hän kurotti poimimaan menun uteliaasti käteensä.
"Sinähän olet kuin vanha tekijä, prinsessa."

Aida hymyili ja nojasi raskaalta tuntuvan pään penkin niskatukea vasten, kieputtaen hiuksensa nutturalle, joka saisi ne laskeutumaan Los Angelesin päässä eloisempina ja terhakampina vähällä vaivalla.
"Tässä on puolensa", hän myönsi venytellen omiakin jalkojaan ja etsi laukustaan HumidiFlyerinsa, joka suojelisi hänen ääntään kuivalta, kyllästetyltä lentokoneilmalta.
"Onko menussa jotain hyvää?" hän kysyi antaen maskin levätä vielä sylissään.

Elin katse laskeutui hetkeksi maskiin, ja hänen kulmillaan häivähti kevyt kurtistus. Se muistutti häntä kammottavalla tavalla sairaaloista, ja hetken hän tunsi selittämätöntä levottomuutta.
Mutta hänen ei tarvinnutkaan suojella ääntään niin kuin Aidan. Aidan ääni oli nykyään arvokkaampi kuin... Hän ei edes keksinyt yhtään esimerkkiä omasta maailmastaan.
Aida oli nykyään todellinen tähti.
Hän palautti huomionsa takaisin menuun.
"Minä oikeastaan pidän niistä pienistä lentokoneruokatarjottimista."

Aida nauroi ja puristi Elin kättä, kun lentokoneen kuulutus särähti ja he nytkähtivät liikkeelle.
"Olen varma, että he tarjoilevat sinulle sellaisesta, jos pyydät", hän vakuutti ja katsahti haikeasti käytävän takana olevia ikkunoita. Hänestä oli ihana seurata nousua. Ikkunapaikan matkustaja luki nivaskaa virallisia papereita eikä vilkaissutkaan ikkunaa.

Mitähän lentohenkilökunta sanoisi, jos hän nyrpistäisi nenäänsä... mitä nämä ruuat nyt ikinä olivatkaan, joita loputtomalta tuntuvalla listalla esiteltiin, ja pyytäisi sen sijaan pikkuista tarjotinta usein mauttomaksi haukuttua lentokoneruokaa. Ehkä hän vain halusi epätoivoisesti pitää kiinni jostakin vanhasta. Vanhassa elämässään he eivät olisi matkustaneet ensimmäisessä luokassa.
"Jännittääkö sinua koskaan lentäminen?" Eli kysyi, hakien hieman paremman otteen Aidan kädestä, heidän sormensa lomittain punoen.

"Joskus, jos on turbulenssiä", Aida vastasi ja silitti sormenpäillään Elin rannetta yrittäen olla tunnustelematta arpia. Hän oli yhtäkkiä käynyt hyvin tutuksi matkustamisen kanssa.
Lentokone jyrisi huutaen kohti korkeuksia, ja Aida huomasi nukahtavansa täysin tahtomattaan, maski kasvoillaan. Jossain vaiheessa hänen oli täytynyt havahtua levittämään penkki vuoteeksi, sillä hän heräsi tokkurassa huovan alta, kyljelleen käpertyneenä ja ajantajunsa kadottaneena. Hän tähyili Eliä anteeksipyytävänä ja halusi potkaista itseään miehen hylkäämisestä.

"Lentäminen on samaan aikaan mahtavaa ja hiukan pelottavaa", Eli myönsi, hymyillen hieman häkeltyneenä, kun yritti kurkistella mahdollisimman hienovaraisesti ulos ikkunasta. Se peittyi osittain pukuun pukeutuneen Tärkeän Bisneshenkilön pään taakse, mutta tämä ei tuntunut olevan lainkaan tietoinen ympäristöstään.
Kone kiisi jo tasaista vauhtia meren yllä siinä vaiheessa, kun Eli erotti silmäkulmastaan liikettä, jonka oletti kertovan siitä, että Aida oli havahtunut hereille.
"Huomenta, prinsessa", hän tervehti, kohottamatta katsettaan ohuen tehtävälehtisen sivusta, jonka labyrinttiä oli ollut ratkomassa.
"Ehdit vielä jatkaa unia."

Pää tuntui raskaalta ja Aida pyristeli unen otetta vastaan. Hän halasi tyynyä syliinsä ja katseli hetken Eliä, toivoen, että olisi voinut koskettaa miestä helpommin.
"Kauanko matkaa on vielä jäljellä?" hän kysyi raottaen maskia, ääni painuksissa ja laski sen kaulalleen, kun joi muutaman kulauksen lämmennyttä kivennäisvettä.
"Oletko sinä kunnossa?"

Eli kohotti katseensa tehtäväkirjastaan.
"Kolmisen tuntia. Ehdit vielä jatkaa unia, jos tahdot. Vai onko sinulla nälkä?"
Hän rapsutti poskeaan mustekynänsä päällä ja hymyili hieman häkeltyneenä.
"Tuo maski on oikeastaan aika kammottava. Näytti siltä, kuin olisit ollut koomassa."

Aida pudisti päätään ja sukaisi muutaman, kesyttömän suortuvan korvansa taakse. Hänellä ei ollut erityistä viehtymystä lentokoneruokaan, mutta hän voisi yrittää pysyä hereillä. Eli oli vasta päässyt osastolta ja tässä hän oli, vetämässä miestä toiselle puolelle maapalloa.
"Olen pahoillani", hän naurahti ja antoi päänsä vajota takaisin tyynyä vasten.
"Ehkä sinunkin pitäisi yrittää nukkua hetki. Luultavasti päivä tulee olemaan kiireinen, mutta kello on Lontoon aikaa jo keskiyötä, kun saavumme."

Elin silmät siristyivät hymystä, kun hän kurotti silittämään Aidan hiuksia heitä erottavan laidan ylitse.
"Olet ihan uninen", hän vetosi hellästi, ja tarjosi naiselle uutta vesipulloa.
"Ei oikein nukuta. Pää on vielä Lontoon aikaa, kai se siitä pian..."

Aida hymyili ja hieraisi poskeaan, ottaen pullon vastaan. Se, että Eli tuntui olevan enemmän oma itsensä ja halusi jälleen koskettaa häntä, tuntui melkein musertavan lohdulliselta.
"Oletko sinä syönyt?" hän kysyi peittäen haukotuksen ja venytteli jalkojaan suoraksi huovan alla. Hänen pitäisi valmistautua laskuun hyvissä ajoin, sillä Harvey haluaisi hänen näyttävän imagon mukaiselta heidän kulkiessaan LAX:n poikki.

"Joo", Eli vastasi ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan.
"Se oli jotakin ranskalaista, luulisin. Lennolla Lontoosta Losiin. Aika mahtavaa. Saimme myös jälkiruokaa, sääli, että nukuit sen ohi. Ja oh, sain myös tämän."
Hän kohotti tehtäväkirjaa virnistäen.
"Aika mahtava tämäkin."

Aida nauroi kehräten ja painoi maskin hetkeksi kasvoilleen, hakien mukavaa asentoa kapealla sängyllään. Tehtäväkirjanen näytti täydelliseltä Elin käteen. Toivottavasti se oli viihdyttänyt miestä hänen nukkuessaan.
"Ehkä meidän pitäisi katsoa vaikka elokuva?" hän ehdotti venytellen raukeasti.
"Löytyykö valikoimasta mitään hyvää?"

Maskin näkeminen Aidan kasvoilla herätti Elissä edelleen epämiellyttävän, ahdistuksenomaisen tunteen, jota hän ei aivan osannut selittää.
Hän ei tiennyt mitä tekisi, jos Aidalle kävisi joskus jotakin.
"Täällä on vaikka mitä", hän vakuutti, ja innostui esittelemään viihdejärjestelmää.
"Mitä tekisi mieli katsoa? Ajattele, että joku saattaa vielä joskus katsella Anastasiaa lennolla."

Aida hymyili maskin takaa, jäänsiniset silmät siristyen ja ojensi toisen kätensä silittämään Elin käsivartta kömpelön väliseinän yli. Hän toivoi, että miehen matka olisi ollut mukava ja tunsi huonoa omaatuntoa siitä, kuinka kauan oli nukkunut. Ehkä he saisivat matkustaa yhdessä vielä uudelleenkin.
"Onko jotain, mitä et ole nähnyt?"

"Paljonkin", Eli vakuutti, samalla kun etsi muutamalla tökkäisyllä elokuvien valikon auki.
"Täällä on muutama niitä Edisonin elokuviakin, oletko nähnyt ne kaikki?"
Hänen kulmansa kurtistuivat keskittyneesti, kun hän keskittyi selaamaan valikkoa.
"Luuletko, että meitä katsottaisiin pahasti, jos kömpisin seuraksesi?"

"En ole varma", Aida vastasi nostaen naamiota kasvoiltaan ja nauroi, silmät lämpöä tuikahtaen.
"Luultavasti katsottaisiin, mutta voisit tehdä niin silti." Pienet tilat eivät olleet koskaan häirinneet heitä, ja hän todella kaipasi mahdollisuutta vain olla Elin lähellä. Edes sen hetken, ennen kuin lentoemäntä tulisi paheksumaan heitä ja ajamaan miestä takaisin omalle puolelleen.
"Tuo näyttää sopivalta", hän sanoi ja osoitti varpaallaan kohti yhtä suosituista supersankarielokuvista, jotka olivat nostaneet Edisonin kuuluisuuteen.

Eli katsahti Aidan puolta kuin harkiten, kuinka notkeasti pääsisi kipuamaan heitä erottavan sermimäisen rakennelman yli, ja kauanko menisi, ennen kuin joku lentohenkilökunnasta tulisi hätistelemään häntä pois Aidan puolelta. Pystyisikö hän vakuuttamaan henkilökunnan siitä, että he eivät tosiaan olleet tekemässä mitään sopimatonta, vaan halusivat vain olla viattomasti lähekkäin?
Hän epäili sitä.
Hän käynnisti oikean elokuvan ja valui hieman parempaan asentoon istuimellaan. Ehkä olisi pitänyt etsiä kuulokkeet, mutta hän oli valikoinut elokuvan tekstityksellä, joten sillä ei tainnut olla niin väliä.
"Näitkö mukavia unia, prinsessa?"

"Sekavia ainakin", Aida vastasi hymyillen ja käpertyi kerälle, asettaen maskin paremmin takaisin kasvoilleen. Hän teki parhaansa pysyäkseen hereillä – eikä kertoisi Edisonille, että oli nukahdella, sillä elokuvasta ei puuttunut ainakaan toimintaa ja vauhtia.
Lopulta hänen oli noustava istumaan ja alettava valmistautumaan saapumista varten: pestävä kasvot kosteuspyyhkeillä, levitettävä kosteusvoidetta ja sitten tunnusilmeeksi muodostuva meikki kissanrajauksilla ja punaisella, moitteettomalla huulipunalla.
Kun turvavyövalo syttyi, hän oli vaihtanut tyylitellysti leikattuun, sähkönsiniseen mekkoon, mustiin sukkahousuihin ja Louboutinin nilkkureihin, joihin oli kiintynyt, ja avannut nyt olkapäiden yli ilmavina ryöppyävät hiukset. Hän tarkasti paikkaansa unohtuvien tavaroiden varalta, kun lentokone laskeutui kohti aurinkoisen Los Angelesin kansainvälistä lentokenttää.

Eli oli seurannut Aidan valmistautumista samalla, kun oli viimeistellyt puuhalehtensä varsin helppoa ristikkoa.
"Kuule, pitäisikö minunkin jotenkin valmistautua?" hän kysyi, samalla kun kirjasi sanan 'kissa' kirjaimet oikeisiin ruutuihin ja kurtisti kulmiaan silmäillessään niitä arvioiden.
Hän näytti rehellisesti juuri niin väsyneeltä ja nuhjuiselta, kuin melkein kahdentoista tunnin lennon jälkeen saattoi olettaakin. Sitä paitsi, kotona oli jo yö.

Aida katsahti Eliä ja nojautui väliseinän yli silittämään miehen kiharaisia hiuksia hellästi.
"Minusta näytät aina ihanalta", hän vastasi. Kieltämättä Eli näytti väsyneeltä, mikä ei ollut ihme. Hän tarjosi miehelle kosteuspyyhettä, joka voisi tehdä olon vähän inhimillisemmäksi.
"Harvey lupasi, että meitä odottaa auto", hän jatkoi. Ilmeisesti ohjelma alkaisi heti lentokentältä.

Eli epäili, että tulisi näyttämään väsyneeltä vielä useita päiviä, ennen kuin keho olisi täysin toipunut aikaerosta ja siitä, että oli päässyt vajoamaan syvään masennukseen. Siitä huolimatta hän otti kosteuspyyhkeen, ja malttoi käyttäytyä asiallisesti kokonaisen hetken, ennen kuin taiteili sen kasvojaan vasten ja kumartui lähemmäs Aidaa ujeltamaan aavemaisesti.
"Minne se auto vie meidät?"

Aida nauroi ja tuuppasi Eliä rakastavasti päästä.
"Minulla ei ole aavistustakaan. Mutta olen varma, että voit mennä edeltä Edisonin luo lepäämään, jos haluat", hän sanoi ja sukaisi Elin hiuksia ojennukseen tai ehkä hieman villimmin pystyyn.
Pyörät laskeutuivat alas rungosta ja ottivat hetken kuluttua kontaktia kiitorataan. Kun lentokone parkkeerasi oikean putken viereen, ensimmäinen luokka sai purjehtia ulos matkustamosta ensimmäisenä. Aurinkoinen sää oli kuulemma armollinen 14 astetta.
Aida punoi sormet Elin käteen vetäessään toisella kädellä lentolaukkuaan.

Eli hyrisi naurusta samalla kun nykäisi kosteuspyyhkeen pois kasvoiltaan. Ehkä hän tunsi olonsa hieman inhimillisemmäksi, vaikkei lämpökäsittelykään ollut tehnyt ihmeitä tummille silmänalusille.
Tuskinpa ne ketään kiinnostaisivat. Kamerat haluaisivat ikuistaa Aidan.
"Kulkisin mielelläni mukanasi", hän vastasi, sillä ajatus pitkästä oleskelusta yksin tuntui pelottavammalta, kuin hän oikeastaan halusi edes myöntää.
"Jos se sopii."

"Totta kai se sopii", Aida vastasi ilahtuneena ja irrotti Elin kädestä siksi hetkeksi, kun kulki passintarkastuksen läpi. Hän toivoi, että voisi jakaa elämänsä Elin kanssa, vaikka samalla pelkäsi miehen tuntevan huonoa omaatuntoa jostain sanomastaan ja sanovan niin siksi.
"Olisi ihana saada sinut mukaani", hän vakuutti ja suuntasi kohti ulko-ovia. Hän hätkähti, kun salamavalot välkähtivät yllättäen ja niitä seurasi toiset, kolmannet ja monet lisää, kunnes valaistus muistutti ekstaasilla käyvää diskopalloa. Ne seurasivat heitä aaltona kohti ulko-ovien taakse liukuvaa, mustaa SUV:tä äänekkäiden, toisiaan tönivien valokuvaajien laumana.

Ensimmäiset salamavalot saivat Elin hätkähtämään. Toiset nostattivat paniikinomaisen tunteen kurkkuun. Sydän alkoi hakata lujempaa, ja hetken hän todella harkitsi, voisiko vetää Aidan mukaansa ja paeta takaisin passintarkastuksen läpi.
Hetkeksi hän oli unohtanut, millaista heidän elämänsä, Aidan elämä, nyt oli. Ja kuvitellut, että ehkä he voisivat käydä vapaana hetkenään katsomassa palmuja ja vaeltaa kaupungilla.
Eivät tietenkään voineet.
Salamavalot välkkyisivät varmasti silmissä loppupäivän.

"Neiti Fitzgerald", tuttu, syvä ääni kutsui ja harteikas, pukuun ja aurinkolaseihin pukeutunut mies aurasi tiensä valokuvaajien läpi heidän vierelleen ja saattoi heidät epäselväksi melun aalloksi sulautuvien huutojen välistä auton avatulle takaovelle.
"Antakaa tietä, olkaa hyvä", noin viisikymppinen, arvokkaasti harmaantunut Sullivan vaati luontaisella auktoriteetilla ja työnsi röyhkeimmät valokuvaajat syrjään, jotta saattoi auttaa sekä Aidan että Elin pimennettyjen lasien suojaan. Laukut päätyivät sujuvasti takakonttiin, kuljettaja istui ratin taakse ja turvamies tämän viereen, ja kuin kellopeli, auto nytkähti eteenpäin, jätti valokuvaajat taakseen ja liittyi Los Angelesin liikenteen sekaan.
"Oletko kunnossa, kullannuppu?" Aida kosketti poskeaan, sukaisi hiuksiaan taakse ja kääntyi Elin puoleen.

Jos asiat menisivät huonosti, hän kuolisi tänne.
Ajatus oli saada Elin sydämen pysähtymään kauhusta. Jos ihmisjoukot riistäytyisivät käsistä, turvamiehet huolehtisivat ainoastaan siitä, että Aida saataisiin turvaan. Hän jäisi vastaamaan itsestään ja litistyisi kuoliaaksi.
Ja niin sen piti mennäkin, tietenkin. Jos jotakin tapahtuisi, hän halusi Aidan olevan ensimmäisenä turvassa.
Mutta ei hän halunnut kuolla.
Hänestä tuntui, että jopa auton tilavalla takapenkillä oli vaikea hengittää.
Aida oli kysynyt jotakin.
"Mm, mitä sanoit, prinsessa? Anteeksi?"
Hän hieraisi kasvojan, yrittäen saada ajatuksensa hallintaan.

"Oletko kunnossa?" Aida toisti ja veti syvään henkeä. Joku päivä hän ehkä tottuisi siihen, että maailma saattoi yhtäkkiä muuttua meluisaksi ja välkkyväksi. Onneksi hän ei ollut herkkä kohtauksille.
Kuka tiesi, vaikka kaikki tämä olisi ohi kuukauden tai parin sisällä ja he palaisivat normaaliin elämäänsä. Sullivan katsahti häntä taustapeilistä ja syvänsiniset silmät näyttivät hymyilevän, vaikka mies oli muuten varsin kivikasvoinen. Aida vastasi hymyyn puolittain ja tunsi olonsa hieman paremmaksi.

Elin olisi tehnyt mieli potkaista itseään. He eivät olleet päässeet edes lentokentältä, ja hän oli jo hyvin lähellä pilaamassa kaiken. Hän halusi olla Aidan tukena. Osoittaa, ettei tämän tarvinnut valita joko häntä tai uraansa.
Tähän mennessä ei ollut sujunut kovinkaan hyvin.
"Totta kai. Tuolla oli vain... aika paljon väkeä. Onko sinulla kaikki hyvin, prinsessa?"

"Totta kai, kaikki hyvin", Aida vakuutti ja silitti Elin käsivartta rauhoittavasti. Hän tunsi huonoa omaatuntoa siitä, että oli raahannut Elin mukaansa elämään, jota mies ei halunnut. Ei kai mies todella joutuisi luopumaan omista unelmistaan hänen takiaan?
"Minne me olemme menossa?" hän kysyi katsahtaen etupenkkiä.
"Suunnittelijan luo sovitukseen", Sullivan vastasi nostaen aurinkolasit takaisin nenälleen.
"Emme ehtisi käydä Beverly Hillsissä ensin?"
"Valitettavasti ei."

Eli toivoi, että Aida puhui totta. Nykyään hän ei ollut aina varma, sillä oli hetkiä joina hän pelkäsi, että hän näki sen saman Aidan, jonka muut olivat nähneet. Sen, joka ei koskaan itkenyt.
Ajatus hermostutti häntä tavalla, joka sai hänen toisen jalkansa naputtamaa levottomasti.
"Mitä varten sinä menet sovitukseen?" hän kysyi, tiiraillen tummennettujen ikkunoiden läpi.
"Oscareita?"

"Oletan niin", Aida vastasi ja haki Elin kättä omaansa. Hänkin katsahti ulos ikkunasta ja toivoi, että palmuja näkyisi pian. Ne olivat paljon inspiroivampia kuin pelkkä ruuhkainen asfalttinen moottoritie, joka kuljetti heitä kohti keskustaa.
"Harvey ei ole kertonut, mitä hän on järjestänyt tänään." Joskus hän tunsi olonsa jokseenkin... Eksyneeksi ja avuttomaksi, kuin pikkulapseksi, jota oli talutettava kädestä pitäen.
"Onko sinun nälkä, kullannuppu?"

Elin kulmilla häivähti kevyt kurtistus.
"No, ehkä meidän ei tarvitse murehtia siitä. Joku varmaan huolehtii meidät oikeaan paikkaan?" hän huomautti, etsien hymyä kasvoilleen.
Ole positiivinen, hitto vie.
"Ei oikeastaan. Minut ruokittiin aika hyvin lentokoneessa. Osallistuuko Edison Oscareihin?"

Aida hymyili ja nojasi päänsä Elin olkapäätä vasten, poimien miehen käden käsiensä väliin. Ehkä hänen pitäisi hakea Coca-Cola tai Redbull huoltoasemalta, vaikka kofeiini ei tehnytkään äänelle hyvää, sillä pää tuntui edelleen raskaalta ja uniselta. Ja hän oli heistä se, joka oli nukkunut melkein koko lennon.
"Kyllä, vaikka hän ei olekaan ehdolla", hän sanoi silittäen miehen kämmenselkää, kun auto vei heitä lähemmäs Los Angelesin keskustaa.
"En koskaan kuvitellut, että osallistuisin." Saati esiintyisi.

Eli silitti Aidan kämmenselkää hellästi peukalollaan.
"Se on aika uskomatonta. Minä olin aina kuvitellut Oliviereja. Tosin niissäkin tapauksissa sinä olit aina ehdolla, et esiintymässä, mutta ne ovatkin eri juttu..."
Hän naurahti häkeltyneenä."
"Ehkä voisit tähdätä seuraavaksi siihen? Olivier-ehdokkuuteen. Nyt, kun Davidkin on voittanut."

"Sinäkin voisit", Aida vastasi ja puristi Elin kättä hellästi. Eli ansaitsisi nähdä oman lahjakkuutensa.
Auto hidasti saapuessaan keskustan yhtä ruuhkaiseen liikenteeseen ja luovi tiensä nousevan suunnittelijan studion luo, missä Harvey odotti. Harmaaseen pukuun pukeutunut mies puhui puhelimeen ovenpielessä, veti kireät henkäykset savukkeesta ravistaen sen tuhkaa jalkakäytävälle ja polki sen sitten kantansa alle, kun auto liukui kadunvarteen ja Sullivan nousi avaamaan takaoven katsahdettuaan katua kokenein silmin uhkien varalta.
Harvey tervehti heitä lyhytsanaisesti, laski käden Aidan selälle ja työnsi tulokkaat sisään, johdattaen nämä valoisaan vaatestudioon, jonka avaraa tilaa kirjoi vain muutamat vaaterekit, peilit ja Andy Warholin taulut.
"Elliot", manageri taputti miehen selkää vienolla aggressiolla, "istu vain alas. Tässä menee hetki."

Ainakaan kukaan ei voisi väittää, ettei Eli yrittänyt tulla toimeen Harveyn kanssa. Tälläkin kertaa hän tervehti miestä aivan yhtä hyväntuulisesti kuin ketä tahansa muuta, eikä antanut sen, ettei mies vieläkään muistanut hänen nimeään, haitata itseään.
"Minä odottelen sinua... tuolla", hän totesi Aidalle, ja viittasi kädellään kohti huoneen suurinpiirtein ainoita istuimia, joiden muovisessa, läpinäkyvässä designissa oli jotakin epäilyttävää.
"Pidä hauskaa, prinsessa."

Aida soi Elille hymyn, tervehti varsin persoonalliselta vaikuttavaa suunnittelijaa ja tämän assistentteja. Hän yritti olla tuntematta oloaan... Halvaksi, kun Harvey huomautti aikataulun kiireestä ja ryhtyi avaamaan hänen mekkonsa vetoketjua, sysäten beigen trenssitakin yhden assistentin syliin.
Hän ei hävennyt kehoaan, mutta joutui silti vastustamaan halua kiertää käsivarret suojaavasti ympärilleen, kun useampi silmäpari kierteli häntä arvioiden Harveyn sysättyä mekonkin assistentin käsivarsille. Yönsininen, vienosti välkähtelevä puku lepäsi toisen assistentin sylissä kuin pyhä kirja.
Se autettiin hänen ylleen, ja Aida katsahti itseään olkansa yli peilistä. Kallis, ylellisen näköinen kangas myötäili kehoa ja laskeutui liikkeestä aaltoilevana helmana jalkoihin. Hän katsoi Eliä kysyvästi, kun tiimi hääri hänen ympärilleen, tiedustellen miehen mielipidettä.

Sillä välin Eli oli ensin silmäillyt muovista tuolia epäluuloisesti ja lopulta istahtanut alas tultuaan siihen tulokseen, että luottaisi tuolin kestävän painoaan. Hän oli varsin onnellinen siitä, ettei ollut arvioinut väärin.
Ja sitten hän ryhtyi odottamaan.
Hän voisi tehdä odottamisesta taitolajin. Olla kuin ei olisikaan,
Vasen jalka alkoi naputtaa levotonta rytmiä vain parin minuutin jälkeen.
Silti hän hymyili ja näytti peukkua, kun kohtasi Aidan kysyvän katseen.

Puku riisuttiin hänen yltään melkein yhtä nopeasti, kun sen kanssa oli ensin vertailtu jokusta paria korvakoruja, timanttisia kaulapantoja ja siroja korkokenkiä. Aida otti omansa takaisin assistentilta ja pujottautui takaisin siihen, ravistaen epämukavan tunteen hartioiltaan.
Hän saattoi tuntea Harveyn kireyden ihollaan ja oli helpottunut voidessaan tarttua Elin käteen ja vetää miehen takaisin autoon.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi Eliltä vajotessaan takapenkkiä vasten auton nytkähtäessä jälleen liikkeelle.

Eli muistutti itselleen, että hänen oli oltava kannustava ja suhtauduttava kaikkeen avoimin mielin, vaikkei hän aivan ymmärtänytkään, miksi Harveyn piti olla henkilökohtaisesti auttamassa pukeutumisessa, kun suunnittelijalla kuitenkin oli liuta assistentteja apunaan. Mutta mitäpä hän olisi tiennyt todellisesta showbisneksestä, ehkä tämä oli täysin normaali tapa.
Silti hän oli hyvillään, kun Aida oli taas pukeissa.
"Tietenkin", hän vakuutti, kivutessaan takapenkille Aidan vierelle.
"Onko sinulla? Minne me menemme nyt?"

Aida saattoi vain arvata, että ehkä matka jatkui kohti Awakeningin kuvauksia. Loppuilta lensi ohi vauhdilla, joka sai väsymyksen painamaan hänen raajojaan. Hän todella sääli Eliä, joka ei ollut edes nukkunut lentokoneessa, kun auto jätti heidät vihdoin Edisonin eriskummallisen, näyttävän kodin eteen yöhön pimentyneessä Beverly Hillsissä.
Uima-allas hehkui valoa kuin Pandoralla, vaikka pääosin ikkunoista koostuva talo oli muuten pimeänä. Aida kantoi lentolaukkunsa ovelle ja johdatti Elin sitten toisessa kerroksessa sijaitsevaan, modernisti sisustettuun makuuhuoneeseen, jonka Edison oli antanut hänen käyttöönsä.
Hänen muistikuvansa loppuillasta olivat sumeita, ja Aida oli melko varma nukahtaneensa melkein välittömästi ryömittyään sänkyyn.

Perjantai 22. helmikuuta 2019, iltapäivä, Dolby Theatre, Los Angeles

Ikoninen, Oscareita isännöinyt teatteri tuntui jättiläismäiseltä – mutta se luultavasti johtui hermoista ja sunnuntain yleisön koosta. Tänään punaiset penkkirivit eivät kuitenkaan olleet täynnä Hollywoodin kuumimpia nimiä. Sen sijaan eturiveille oli levittäytynyt kourallinen tuotantotiimin jäseniä, ääniteknikkoja ja sunnuntain esiintyjiä, jotka valmistautuivat itse gaalaa varten.
Aida puri hajamielisenä peukalonkynttään pyörittäen hunajalla pehmitettyä yrttiteekuppia kädessään seistessään teatterin kulisseissa, kun ääniteknikko asetteli hänen mikrofonejaan paikalleen. Harvey oli äänestä päätellen puhelimessa väliseinän takana.
Aida soi Elille puolittaisen, hieman hermostuneen hymyn ja vaihtoi peukalon teekuppiin. Kastanjanpunaiset hiukset oli kiepautettu huolettomalle, korkealle nutturalle, joka jätti muutamia kesyttömiä suortuvia vapaaksi. Harvey oli kurtistanut kulmiaan ikonisen meikin puuttumiselle, mutta antanut asian olla hänen syöksyttyään paikalle suoraan Awakeningin kuvauksista.
"Toivon, ettei tässä mene kovin kauaa", hän sanoi miehelle anteeksipyytäen.

Eli oli melko tyytyväinen siihen, kuinka päättäväisesti oli onnistunut pysyttelemään Aidan mukana. Hän halus näyttää naiselle, että tuki tätä sataprosenttisesti, vaikka se olisikin tarkoittanut hänen kannaltaan kulisseissa istuskelua. Vaikka ei hän voinut valittaa, täällä jopa kulisseissa oli jännittävää.
"Minulla on kaikki hyvin, prinsessa", hän vakuutti, ja kohotti peukaloaan sanojensa vakuudeksi.
"Ehkä ehditään illalla käydä jossakin. Jos jaksat. Tai sitten vain lojutaan, sekin on okei."

"Toivottavasti", Aida vastasi hymyä kalpeissa silmissään. Hän toivoi, että he ehtisivät viettää edes hetken vain... Ollen. Edellinenkin päivä oli ollut absurdi kiireessään.
Hän nojautui suukottamaan Elin poskea ja siirtyi sitten teknikon ohjaamana lavalle tasapohjaisissa ballerinoissa, arvioiden mikrofoninsa korkeutta sunnuntaita varten korkokengillä. Vatsanpohjaa nipisti, kun hän kuvitteli sunnuntain yleisön paikalleen. 'Esitys kuin esitys' oli hyvä ohje, mutta teki vähän auttaakseen unohtamaan, kuinka moni katsoisi.
Remember oli esitettävä viidesti, kunnes tuotantotiimi oli saanut kaiken tarvitsemansa varmasti hallintaan, säätäen mikrofonien voimakkuuksia, soittajien paikkoja ja kameran suunniteltuja kulmia.
Aida kuitenkin säästeli todellista showta sunnuntaita varten, mutta kumarsi pienen yleisön kunnioitukselle jättäessään lavan nutturalta karanneita suortuvia korvien taakse sukien.

Kun laitteistoa säädettiin kuntoon, Eli käytti ajan hyödykseen yrittämällä selvittää, mistä saisi vuokrattua itselleen puvun sunnuntaita varten. Se olisi ehkä pitänyt hoitaa aiemmin, mutta oli ollut kiire. Hirvittävä kiire.
Hän ei ymmärrätänyt, kuinka Aida jaksoi.
Ja kaikkialla oli valtavan kallista.
Hän työnsi puhelimen takaisin taskuunsa joka kerta, kun Aida aloitti laulunsa, ja osoitti suosiotaan kulisseissa.
"Se oli upeaa, prinsessa", hän vetosi, kun nainen palasi hänen luokseen, ja ojensi käsiään vetääkseen tämän halaukseen.

"Varmasti", Aida vastasi itseironisesti ja kiersi kätensä Elin vyötärölle, halaten itsensä miehen rintaa vasten. Hän painoi nenänsä hetkeksi tämän paitaan ja ryhdistäytyi vastahakoisesti Harveyn liittyessä seuraan.
"Olin järjestämässä haastattelua LA Timesin kanssa, mutta Finch vaatii sinua studioille", mies sanoi närkästyneenä, pensasmaiset kulmat kurtussa ja rusketus vienosti oranssina. Hattie Finch ei kuulunut Harveyn suosikki-ihmisiin.
"Et sitten ylikäytä ääntäsi ja mokaa sunnuntaina, onko selvä?"
Aida tarttui Elin käteen ja veti miehen mukaansa, ennen kuin Harvey ehti tarttua hänen ulkomuotoonsa. He voisivat ottaa taksin äänitysstudiolle studiolle.
"Haluatko siepata ruokaa matkalta?"

Eli ei ollut koskaan väkivaltainen, ja hyvin, hyvin harvoin ajatteli pahasti muista ihmisistä. Siitä huolimatta Harveyssä oli jotakin, joka herätti hänessä alkukantaisen halun irvistää rumasti aina, kun mies avasi suunsa.
Hän ei sietänyt sitä, että Aidaa kohdeltiin rumasti.
"Minulla on kaikki hyvin", hän vakuutti, kun kietoi toisen käsivartensa melkein suojelevasti naisen vyötärölle.
"Mutta sinä ansaitsisit jotakin hyvää. Pizzaa."

Aida vastasi hymyllä ja nojautui suukottamaan Elin poskea, kun he pääsivät istumaan taksin takapenkille. Luultavasti olisi parempi pysyä salaattilinjalla tai ainakin noudattaa hyvin kirjallisesti hänelle laadittua ruokasuunnitelmaa.
"Voidaan myös tilata jotain studiolla", hän lupasi. Hattie ei koskaan kieltäytynyt ruoasta eikä häpeillyt sitä.
"Jos haluaisit tehdä huomenna jotain, ehm, vapaampaa, en pahastu."

"Minusta tämä on jännittävää", Eli vakuutti, ja heti tilaisuuden tullen vei toisen kätensä hieromaan kevyesti Aidan niskaa. Hän toivoi, että tilaisuuksia hemmotella naista olisi enemmän.
"Tosin, minun täytyy käydä etsimässä puku. Joten voi olla, että pitää käyttää osa päivästä siihen..."
Hänen kulmillaan kävi kevyt kurtistus.
"Luulisi tällaisessa paikassa olevan paljon vuokraamoja."

"Se järjestyy varmasti", Aida lupasi ja nojasi kevyesti Eliin. Olisipa heillä mahdollisuus kiireettömään aamuun vain lojua yhdessä sängyssä. Vaikka ehkä se ahdistaisi miestä, joka oli viettänyt niin pitkään sänkyyn vajonneena.
Hattien äänitysstudio ei ollut kaukana. Se oli varsin huomaamaton ja tunnistettavissa vain yhdestä, elegantista ovilaatasta muiden joukossa. Mutta itse studiotilat olivat kutsuvat ja kotoisasti sisustettu lämpimällä puulla, punasävyisillä tekstiileillä ja pehmeillä valaisimilla.
Varsin tukeva, nilkkapituiseen kukkahameeseen ja turkoosiin puseroon pukeutunut nainen nousi ketterästi tuoliltaan ja purjehti heitä vastaan. Pyöreät kasvot olivat hyväntahtoiset ja niitä kehystävä, hartiamittainen, laineikas polkkatukka oli osittain harmaantunut ja hapsotti villisti. Hattie veti Aidan tiukkaan rutistukseen, suukotti naisen poskea ja ojensi kätensä sitten Elille älykäs, tietävä pilke sinivihreissä silmissä, joiden ympärillä oli 50 vuoden iästä kertovia juonteita, joita nainen kieltäytyi peittelemästä.
Sillä välin Aida kyykistyi tervehtimään punaruskeavalkoista shetlanninlammaskoiraa.

Eli oli vilpittömän onnellinen siitä, että pääsi näkemään tämän osan Aidan elämästä. Vaikka hänen olisikin palattava Lontooseen ennemmin tai myöhemmin, hänellä olisi ainakin mielikuva sitä, missä Aida oli viettänyt päivänsä, kun tämä kertoisi olleensa äänitysstudiolla.
Hattie vaikutti mukavalta. Ilmeisesti kaikki showbisneksessä työskentelevät ihmiset eivät olleet sellaisia kuin Harvey. Oli mukava tietää, että Aidan ympärillä oli kannustaviakin ihmisiä.
Ja sitten hän huomasi koiran.
Ja tunsi, kuinka sydän jätti lyönnin välistä, kun heidän katseensa kohtasivat. Kuin lumouksen vallassa hän kyykistyi tarjoamaan koiralle ystävyyttään ojennetun käden ja rapsutustarjousten muodossa.

Arvokkaasti kasvoista harmaantunut, hieman jäykästi liikkuva Chester siirtyi seuraavan ihmisen luo palvottavaksi, istuututuen tyytyväisesti Elin jalkaterän päälle.
Hattie vajosi takaisin tuoliinsa paljastaen kukallisen hameen alta parin vaaleanpunaruudullisiin aamutohveleihin työnnettyjä jalkoja. Hän vaihtoi Aidan kanssa muutaman sanan viimeisimmistä äänityksistä, lupasi tilata heille thaimaalaista ruokaa ja istutti sitten naisen pienen, ohjelmistopöytien dominoivan huoneen laidalla olevalle sohvalle.
"Tässä on nyt valmis versio Nightingalesta, sano vain rehellinen mielipiteesi", Hattie kannusti ja Aida veti jalat koukkuun eteensä, nakertaen peukalonkynttään hermostuneena. Oman musiikin kuuleminen – varsinkin Elin läsnäollessa – oli hermostuttavaa.

Ja Eli palvoi.
Koko maailma vaikutti yhtäkkiä kirkkaammalta, kun oli joku, jota saattoi rapsuttaa. Hänen olisi yritettävä löytää ympärilleen enemmän ihmisiä, joilla oli lemmikkejä. Hän oli jo lupautunut Bastin ja tämän tyttöystävän esikoiskoiran kummiksi, sitten kun se joskus saapuisi.
Hän kohotti katseensa siinä vaiheessa, kun musiikin ensimmäiset nuotit täyttivät pienen huoneen.

Hänen ei pitäisi syödä kynsiä, mutta tämä oli hermostuttavaa. Aida ei ollut kuvitellut, että oma musiikki voisi jännittää häntä näin, vaikka hän saattoi kiivetä millaiselle tahansa lavalle ja tuntea olevansa itsevarma.
Hän toivoi, ettei vain kuvitellut kappaleen kuulostavan hyvältä. Hattien kyky pukea hänen ajatuksensa ja tunteensa sanoiksi teki todellisesta tulkinnasta yhtä vaivatonta kuin hengittämisen, ja häntä nolotti edelleen, että hän oli itkenyt lukemattomia kertoja heidän äänittäessään kappaleita.
Chester ei kuitenkaan ollut merkittävän kiinnostunut esikoisalbumin julkaisuun valmistautuvasta singlestä, vaan tökki Elin kättä valkoisella kuonollaan.

Jopa tilassa, jossa Eli muutoin oli täysin lumoutunut Aidan äänestä, joka virtasi korkealaatuisista kaiuttimista, hänen toinen kätensä jatkoi pörröisen koiran silittämistä ja rapsuttamista.
Hän oli kuullut Aidan ääntä ennenkin nauhalta, cast-äänitysten ansiosta, mutta tämä oli... erilaista. Aidan ääni kuulosti upealta. Koko kappale oli upea.
Hän ei kuitenkaan ollut se, joka ehti taputtaa ensimmäisenä.
Ensimmäisten tahtien jälkeen Tommyn pitkä, hoikka hahmo oli seisahtunut ovensuuhun, ja hiljaisuus oli tuskin ehtinyt laskeutua kappaleen viimeisten sointujen jälkeen, kun hän jo aloitti aplodit.

Aida hätkähti ääntä ja suli sitten hymyyn, painaen käden lepattavalle sydämelleen.
"Hei Tommy", hän tervehti ja pyyhkäisi kesyttömän suortuvan korvansa taakse. Chester istui Elin jalkaterällä ja kallisti päätään taakse uutta tulokasta kohti, jo hieman sumentuneet silmät odottavasti siristyen.
"Hyvä, kun tulit", Hattie totesi ja kiepahti ympäri tuolillaan.
"Kommentteja?"

"Tietenkin", Tommy vastasi, kun lähti liikkeelle ovensuusta. Hän riisui pitkän, kyyhkynharmaan päällystakkinsa, jonka alta paljastui viininpunainen kauluspaita. Hän oli yhdistänyt sen tummiin, neljäkymmenluvulta inspiraationsa saaneisiin korkeavyötäröisiin housuihin ja siroihin nyörikenkiin, joiden korot kopisivat kevyesti lattiaa vasten. Tummat hiukset oli kammattu otsalta sileinä taakse.
Aivan ensimmäiseksi hän kyykistyi tervehtimään Chesteriä, jolle hän kaivoi tottuneesti pari makupalaa takkinsa taskusta. Vasta sitten hän harppoi kiinni loput metrit ja kumartui painamaan suudelman Hattien kummallekin poskelle.
"Se oli upeaa. Pidän siitä, mitä teit kertosäkeen kanssa."
Hän kääntyi Aidan puoleen silmät hymystä siristyen ja kumartui suukottamaan myös tämän poskea.
"Olet uskomaton pieni satakieli. Eikä kukaan muistanut kertoa minulle, että olet taas luonamme kaupungissa."

Chester söi makupalansa autuaasti, purren sitä hieman harvoilla hampaillaan ja jäi sitten katsomaan Eliä odottavasti, vaatien toista herkkua.
"Saavuimme lyhyellä varoitusajalla", Aida vastasi kehräten naurusta ja hipaisi sormenpäillään Tommyn kaulansyrjää naisen huulten koskettaessa hänen poskeaan. Kohteliaisuus lämmitti hänen sisällään. Hän tarjosi paikkaa vieressään sohvalla.
"Mikä toi sinut tänne tänään?"

Elin sydän särkyi hieman.
"Olen pahoillani kaveri, minulla ei ole herkkuja", hän selitti, näytäen pahoitellen tyhjää kämmentään. Ehkä he vierailisivat studiolla uudelleen, ja hän voisi korjata vääryyden.
Hän voisi käydä ostamassa koiranherkkuja samalla, kun etsisi itselleen vuokrapuvun.
Tommy vajosi sohvalle Aidan vierelle ja jätti toisen käsivartensa lepäämään rennosti selkänojalle tämän selän taakse.
"Halusin kuulla, mitä meillä on koossa. Ja olen iloinen, että tulin. Tämä alkaa olla valmis julkaistavaksi, eikö totta, Hatts?"

Aida hymyili ja asettui mukavasti sohvan selkänojaa vasten, hienovaraisesti Tommyn kylkeen.
"Kyllä vain", Hattie vastasi ja kiepahti uudelleen huonetta kohti pöydän äärestä.
"Musiikkivideo vain puuttuu, mutta se ei taida olla ongelma nyt, kun Elikin on täällä", nainen totesi lämpimästi katsahtaen vanhaa koiraa hellivää miestä, "toivon, että se saadaan ensiviikolla kuvattua valmiiksi. Ehkä ensimmäinen versio jo huomenna, jos voin varastaa Aidan elokuvastudiolta. Kuulin, että Eli on virtuoosi tanssissa."

"Mitä pikemmin single saadaan julki, sen parempi", Tommy myönsi.
"Kuulin pikkulinnuilta, että C&C:llä on jotakin isoa työn alla, enkä haluaisi heidän ehtivän edelle. Ei sillä, että olisin huolissani, meidän Satakielemme on ainoa laatuaan."
Hän käänsi katseensa Eliin puheen kääntyessä tanssiin ja mittaili tätä päästä varpaisiin.
"Mitä pikemmin siis saamme kuvaukset käyntiin, sen parempi. Pistetään huominen onnistumaan. Joko Oscar-esiintyminen jännittää, Satakieli?"

Aida näytti huvittuneena pikkuista väliä etusormen ja peukalon välillä. Mutta jos Oscareissa esiintyminen laitettiin perspektiiviin, tämä oli huomattavasti hermostuttavampaa.
"Itse albumikin rakentuu hyvää vauhtia", Hattie totesi ja naputteli samalla puhelimellaan ruokatilausta.
"Tilaan sinullekin, Tommy. Musiikkivideot puuttuvat, toki, mutta itse kappaleista enää kourallinen on kunnolla työn alla ja muut ovat joko valmiita tai viimeistelyä vailla."

Tommy nauroi pehmeästi kehräten.
"Sinä tulet olemaan upea. Mutta taitaa olla turha sanoa, että on turha jännittää, eihän sille mitään mahda. Luoja, minä jännitän aina ennen tärkeitä puheita", hän totesi ja katsahti Hattieta.
"Kiitos, rakas. Olen nääntymässä nälkään, koko päivä on ollut yhtä pyöritystä. Olen miettinyt niitä musiikkivideoita. Pidin siitä luonnoksesta, jonka lähetit minulle. Streetlight Starsiin."

"Hyvä", Hattie vastasi, nostaen pöydältä silmälasit silmilleen, jotta näki kunnolla puhelimen näytön pienen menun. Hän tilasi heille ruhtinaallisen määrän thairuokaa ja katsahti sitten seuruetta lasien yli.
"Tarkoitus on kuvata siihenkin musiikkivideo heti kun mahdollista. Olisi hienoa voida julkaista single jo ensi viikonloppuna. Music Box on kolmas, joka ansaitsee musiikkivideon heti julkaisussa."

"Ehdottomasti", Tommy vastasi ja kosketti kevyesti Aidan käsivartta.
"Miltä se sinusta kuulostaisi, satakieli? Onhan aikataulu hiukan tiukka, mutta ottaen huomioon sinun lahjasi, uskon meidän selviytyvän huomattavasti vähemmällä määrällä ottoja kuin keskimäärin."
Eli kuunteli keskustelua, vaikka olikin keskittänyt suurimman osan huomiostaan Chesteriin rapsutteluun.
Hän toivoi vain, ettei Aidalta vaaditaisi mahdottomuuksia.

"Odotan innolla", Aida vakuutti. Kuoleman jälkeen ehti nukkua, niinhän sitä sanottiin. Ja nyt kun Eli oli täällä, hän todella odotti innolla mahdollisuutta tanssia yhdessä miehen kanssa.
"Mitä suunnitelmia sinulla on tänään, Tommy?" Hattie kysyi ja nousi jaloilleen, kun summeri soi ilmoittaen ruoan saapuneen. Chesterkin tuntui vaistoavan sen ja köpötti jäykästi emäntänsä perään.

"Niin sitä pitää", Tommy kehräsi hyvillään ja vilkaisi suurikokoista rannekelloaan.
"Minun pitäisi jatkaa tästä palaveriin, jossa neuvotellaan rojalteista. Hirvittävän ikävää, mutta älä kerro minun sanoneen niin. Kai teillä on illaksi tiedossa jotakin mielekkäämpää?"
Chesterin mentyä emäntänsä mukaan Eli saattoi irrottautua hetkeksi koiran lumoista ja siirtyä sohvan luo. Hän seisahtui sen vierelle ja hipaisi sormenpäillään Aidan niskaa.

Aida nosti katseensa ja hymyili Elille, nousten sohvalta ja kannustaen miestä istumaan alas. Hän voisi istua Elin syliin, varsin röyhkeästi, mutta hän ikävöi miehen läheisyyttä.
"Elillä ainakin, toivon", hän vastasi Tommylle ja kiersi käsivarren miehen niskalle, sivellen sen kaarta ja painoi suukon miehen ohimolle.
"Hattie lupaili, että me vietämme loppuillan täällä." Hattie palasi ruokakassien kanssa, jotka täyttivät tilan vienolla mausteiden tuoksulla.

Chester joutui jäämään toiseksi, kun Eli istui sohvalle ja ojensi käsiään kutsuen Aidaa syliinsä. Tuntui kotoisalta ahtautua sohvalle niin, että tilaa oli oikeastaan vain toiselle heistä.
Chester voisi aina istua Aidan syliin, mikäli katsoisi sellaisen arvolleen sopivaksi. Tai hänen lattiaa vasten lepäävän jalkateränsä päälle.
"Niinkö?" Tommy kysyi ja käänsi huomionsa Hattieen.
"Mitä te työstätte vielä tänään?"

Aida hautasi nenänpäänsä hetkeksi Elin kaulataipeeseen ja kuljetti sitten sormiaan miehen hiusten joukossa istuessaan tottuneesti tämän sylissä sivuttain.
"Haluan edistää keskeneräisiä kappaleita ja äänittää uusilla muokkauksilla What Ifin uudelleen", Hattie vastasi jakaen ruokarasioita läsnäolijoille ja niiden perään kivennäisvesipulloja, joita oli tilannut samalla.
"Luulen, että siitä tulee singlen arvoinen."

Pienessä äänitysstudiossa oli jotakin niin kotoisaa, että Eli saattoi melkein kuvitella heidän olevan kotona. Ehkä jossakin teatterin viihtyisässä takahuoneessa, tai miksei jopa lontoolaisessa äänitysstudiossa, jossa he olisivat voineet antaa äänensä castista kootulle levytykselle.
Melkein.
Paitsi että tässä oli kyse paljon isommista asioista.
"Tuo äskeinen oli upea. Nightingale, eikö niin? Onko mitään muuta, mitä voisi soittaa nyt?" Eli kysyi, kun otti yhden rasian ilahtuneesti vastaan.

Chester kiipeili emäntänsä säärtä vasten anova katse tummissa silmissään, kun Hattie haistoi hyväntuoksuista jasmiiniriisiä ja valeli sille samettista cashewpähkinäkastiketta.
"Toki", Hattie lupasi ja Aida tunsi vatsansa kouristavan. Hänen pitäisi tottua kuulemaan omaa musiikkiaan.
"Tässä...", Hattie aloitti ja katsoi monimutkaista äänityspöytää lasiensa yli kulmat kurtistuen, ennen kuin löysi oikean napin, "on Streetlight Stars, johon Aida haaveili musiikkivideota kanssasi, Eli."
Kappale oli albumin hyväntuulisimpia ja sen vahva, akustinen rytmi kieltämättä kutsui tanssimaan.
"Muistatko kaikki ne kerrat, kun tanssimme kotimatkalla? Ajattelin, että musiikkivideossa voisimme tanssia kadulla samalla tavalla", Aida sanoi kumartuen lähemmäs Elin korvaa, jotta mies kuulisi hänet musiikin yli.

Oli ehkä hyvä, että Chester yritti kerjätä osaansa ruuasta emännältään, sillä Elin sydän olisi särkynyt miljooniksi pieniksi palasiksi siitäkin huolimatta, että hän tiesi täysin järjellä, ettei koiralle tehnyt kovinkaan hyvää syödä sellaista ruokaa, kuin mitä he söivät nyt.
Mutta Chester oli vienyt hänen sydämensä.
Koiran sijaan hän keskittyi musiikin rytmiin ja Aidan ääneen, joka tulvi kaiuttimista. Ikävä vihlaisi häntä kipeänä, kun hän huomasi toivovansa, että he voisivat tehdä niin vielä. Tanssia kadulla välittämättä mistään muusta.
"Se olisi mahtavaa", hän vastasi, kumartuen vuorostaan lähemmäs Aidan korvaa.

"Niin olisi", Aida kehräsi naurusta ja painoi suukon Elin poskelle, sivellen sormenpäillään miehen niskaa. Oli ihanaa voida edes istua lähekkäin ja voida koskettaa. Hän sipaisi miehen hiuksia hellästi pois kasvoilta, ennen kuin avasi omankin ruokarasiansa ja maistoi kasvispainotteista wokkia.
Hattien tohveliin mukavasti verhottu jalka naputti lattiaa musiikin rytmin tahdissa huomaamatta, kunnes kappale hiipui hiljaisuuteen.
"Tämä on suosikkejani, samoin What If", nainen totesi nostaen haarukallisen suuhunsa.

Eli kumartui tuskin huomattavasti lähemmäs ja raotti hieman huuliaan, oikeastaan edes täysin tiedostamatta, mitä teki, kerjäten maistiaista Aidan wokista. Reiluuden nimissä, ja puhtaasti rakkaudesta, hän oli vastavuoroisesti valmis jakamaan oman annoksensa, jonka maku oli hyvin samanlainen kuin siinä pienessä fuusioravintolassa, joka oli sijainnut samassa korttelissa kuin heidän vaatekomerokotinsa.
Tommy oli sysännyt oman rasiansa sohvan käsinojalle kesken kappaleen, samalla kun oli kaivanut esiin punakantisen muistikirjan, jonka sivulle oli alkanut kirjoittaa jotakin koukeroisella, melkein lukukelvottomalla käsialalla, tummat kulmat keskittyneesti kurtistuneina.
"Sen pitää olla todellinen katu", hän huomautti kirjoittamisensa lomasta.

Kalpeansiniset silmät siristyivät hymystä, kun Aida ojensi haarukkaa Elin suuhun kupertaen kätensä varmuuden vuoksi sen alapuolelle. Hän oli aina enemmän kuin halukas jakamaan ruokansa miehen kanssa.
"Sellaista Aida olikin tainnut pohtia", Hattie vastasi ja rapsutti rakastavasti vanhan shetlanninlammaskoiran korvantaustaa.
"Saitko ideoita?"

Tällä kertaa Eli onnistui esiintymään edukseen eikä tiputellut ruokaa pitkin rinnuksiaan. Vaikka ei hän tavallisestikaan ollut mitenkään sotkuinen syöjä, vaikka sitä saattoi hänen olemuksensa perusteella olla hankala uskoa, vaan pikemminkin sitä sorttia, joka unohti ruokansa puolivälissä ja lähti puuhaamaan jotakin muuta.
"Mmm", Tommy äännähti myöntävästi ja pyöräytti mustekynää sormissaan. Se näytti vanhanaikaiselta, kalliilta kynältä, mutta taisi olla vain kopio.
Ehkä. Eli ei ollut varma.
"Satakieli, oliko sinulla mielessäsi jokin tietty katu?" nainen kysyi, kohottamatta katsettaan muistikirjansa sivusta.

"Ei", Aida vastasi hymyillen, irrottamatta katsettaan vihreähippuisista silmistä, ja näpäytti miehen nenää sormenpäällään, "me vain pidämme yhdessä tanssimisesta."
Milloinkohan hän oli tanssinut viimeksi Elin kanssa? Kunnolla, kun ei tullut painavan tai hyvin kalliin iltapuvun kahlitsemaksi.
"Mitä sinä visioit?" Hattie kysyi.

Sama ajatus kävi myös Elin mielessä. Milloin heillä oli viimeksi ollut mahdollisuus tanssia kunnolla? Ilman, että jokin oli tullut väliin. Joko Aidan puku, jonka hän pelkäsi rikkovansa, tai joku, jonka Aidan oli aivan ehdottomasti tavattava juuri nyt, eikö tämä ollutkin tanssinut jo tarpeeksi...
Mutta hän ei halunnut antaa tilaa synkille ajatuksille.
"Kunhan pohdin", Tommy vastasi, kulmat yhä kurtistuneina.
"Aida, minkä vuodenajan me tarvitsemme?"

"Ehm...", Aida vastasi empien ja hieraisi pisamaisen nenänsä pieltä.
"Kevät tai kesä, ehkä? Eli, mitä sinä olet mieltä?" hän kysyi kääntäen huomionsa takaisin Eliin, nojaten kevyesti miehen olkapäähän istuessaan poikittain tämän sylissä.
"Milloin me haluamme tanssia?"

"Syksyllä oli aika mahtavaa", Eli vastasi mietteliäänä, ja salli itsensä palata hetkeksi sateiseen aikaan, jona he olivat palanneet yhdessä teatterilta. Mutta hän ei halunnut unohtua muistoon liian pitkäksi aikaa, ei vielä, kun se täytti hänet kipeällä haikeudella.
Hänen olisi löydettävä uusia unelmia.
"Mutta luulen, että se voisi olla lopulta aika hankalaa. Paksut vaatteet ja kaikki, jos haluaa sen olevan aitoa. Ehkä siinä mielessä kevät olisi parempi."
Hän katsahti Aidaa kysyvänä.

Aida vastasi hymyllä ja yritti pitää kätensä erossa Elin hiuksista, nostaen sen sijaan hajamielisen haarukallisen suuhunsa.
"Olisi ihana käyttää vihdoin vaatteita, joissa todella voi tanssia", hän huokasi kalpeat silmät tuikahtaen ja ojensi toista nilkkaa mietteliäänä, varoen osumasta sillä Tommyn muistikirjaan.
"Joku suosikkimekkoni ja ballerinat." Siinä missä hän pystyi tanssimaan sekä hurjilla koroilla että balettitossuilla varpaillaan, katuolosuhteissa se olisi mieluisinta kengillä, joille saattoi laskeutua vauhdikkaasta nostosta murtamatta nilkkojaan.
"Ja Music Boxiin puhuimme baletista, jossa on asennetta, eikö?" Aida jatkoi vilkaisten Tommystä Hattieen ja takaisin.

"Helma toisi lisää liikettä", Elikin myönsi, samalla kun kietoi käsivartensa paremmin Aidan vyötärön ympärille. Hän saattoi jo melkein tuntea rytmin kehossaan, sen kuinka he voisivat taas löytää yhteisen, luonnollisen tavan liikkua yhteisessä tahdissa.
Ehkä hänet haluttaisiin vielä korvata.
Ehkä haluttaisiin joku, joka olisi oikeasti pätevä.
Tommyn käsiala muuttui kärsimättömämmäksi, ja lopulta hän näytti päätyvän luonnostelemaan jotakin sivulle kirjoittamisen sijaan.
"Ehdottomasti", hän myönsi, huitaisten kynää pitelevää kättään.
"Sinultahan luonnostuu klassinen baletti, eikö niin, Satakieli? Tossuineen päivineen."

Aida hipaisi nenänpäällään Elin ohimoa, kun mies kiersi kätensä paremmin hänen ympärilleen ja toivoi – vaikka tunsikin siitä syyllisyyttä – että heillä olisi ollut hetki kaksin. Ihan vain olla lähekkäin ja unohtua toistensa läsnäoloon.
"Kyllä", hän vastasi havahtuen takaisin tähän hetkeen ja irvisti itsekseen jatkaessaan ajatusta.
"En tosin varmastikaan tyylipuhtaasti. Opettajani ei ollut... Vaikuttunut tavastani uhmata sääntöjä." Kuulemma baletti oli eleganttia, perinteitä, täsmällistä täydellisyyttä ja hän oli ollut jotain aivan muuta. Kesytöntä energiaa, liikettä ja liikaa punaisia hiuksia.

Elin mielessä häivähti sama toive, ja hänen sormenpäänsä silittivät haikeina Aidan kylkeä.
Mutta ehkä heillä olisi vielä aikaa. Sellaista aikaa, jona he eivät olisi joko lohduttoman väsyneitä tai väsyneen lohduttomia. Varmasti olisi.
Tommyn kasvoilla häivähti vilpitön irvistys.
"Luoja minä vihasin valettitunteja samasta tyylistä. Mutta ei, me emme todellakaan hae tyylipuhdasta pliétä, vaan ilmaisua. Se tässä on tärkeää, vai mitä Hatts?"

Hattien sinivihreät, katseeltaan tietävät silmät tuikahtivat hymyä.
"Niinkin voisi sanoa", nainen myönsi nostaen haarukallisen suuhunsa ja polkaisi tohvelin jalastaan, jotta saattoi rapsuttaa varpaillaan lattialle kellahtaneen Chesterin kylkeä.
Hän haki äänityspöydän viidakosta oikean raidan ja laittoi jokseenkin raisun, rytmillä ja energialla puhuttelevan Music Boxin soimaan.
"Tuleeko sinulle inspiraatiota?" hän kysyi Eliltä musiikin yli.

Äänitysstudio oli oikeastaan hiukan liian ahdas tanssimiseen, ja ehkä olisi pitänyt olla varovaisempi siinä, ettei varmasti rikkoisi mitään. Ja oikeastaan Eli ei tiennyt, oliko Aidan edes sallittua tanssia noin vain, vai määrittelivätkö tämän kaikkea tekemistä nykyään säännöt, joista hänellä ei ollut aavistustakaan.
"Sopiiko, jos liikun?" hän kysyi siitä huolimatta, ennen kuin ehti oikeastaan edes ajatella asiaa.
Toivottavasti Chester ei ollut häiriintyvää tyyppiä.

Hattie viittasi Eliä olemaan vapaasti ja veti Chesterin jalallaan pois pienen huoneen keskustasta, jatkamaan unia pöydän alla hänen tohveliensa kanssa. Hän laski ruokarasiansa alas sivupöydälle, varoen huolella kallista äänityslaitteistoa ja jäi seuraamaan uteliaana. Myös Aida teki niin, katseli Eliä utelias hehku kissansilmissään.
Hänen mielensä välkkyi aina tämän kappaleen yhteydessä välähdyksiä baletista, jota hän voisi soveltaa, mutta hänellä oli vaikeuksia koota ajatuksista kokonaisuutta.

Chester-parka. Eli lupasi itselleen, että hyvittelisi sitä rapsutuksilla, vaikka rehellisyyden nimissä olikin myönnettävä, ettei koiravanhus näyttänyt erityisesti häiriintyvän. Ainakin pöydän alta kuuluvasta syvästä huokauksesta päätellen se oli enemmän kuin tyytyväinen oloonsa.
Hän nousi seisomaan ja pyöräytti hartioitaan, ja ojensi sitten kättään kutsuen Aidaa kohti.
"Joko teillä oli jotakin ajatusta koreagrafiasta? Muuta kuin baletti."

Aida astui lähemmäs Eliä ja laski käden kevyesti miehen kyljelle. Elin kanssa tanssiminen oli ollut vaivatonta kuin hengittäminen niin kauan kuin hän saattoi muistaa, ja hänen kehonsa tuntui muistavan sen nytkin, valmistautuen luottamaan hallinnan täysin parinsa käsiin.
"Minulla on vain satunnaisia hetkiä mielessä", Aida vastasi, "muistelin balettituntejani ja erityisesti Mrs Barksia, muistatko hänet?" Kappaleessa paikoin toistuva 'show me your feet' oli ollut tiukan ja huumorintajuttoman baletinopettajan tunnusomaisimpia haukahduksia. Hän ei muistanut enää kauhistuttavan naisen oikeaa nimeä.

"Totta kai muistan", Eli myönsi, toinen suupieli nykäisten. Hän ei ollut lainkaan varma, oliko onnistunut koskaan täysin pääsemään tiukan baletinopettajan hyvälle puolelle, sillä tiukan, venäläisen tanssikoulutuksen saanut opettaja ei koskaan hymyillyt. Ei edes silloin, kun ei löytänyt oppilaansa suorituksesta mitään korjattavaa. Erityisesti ei silloin.
"Muistatko, kuinka hän iski kepillä tahtia maahan?" hän kysyi vuorostaan, samalla kun ojensi toisen kätensä kohti Aidalle.
"Ja alkuverryttelyn?"
Hänen toinen jalkansa ojentui taakse ja alkoi hakea tuttua, melkein pakkomielteisen tarkkaa rytmiä, johon vanha opettaja oli heitä kehottanut.

"Kuinka voisin unohtaa?" Aida kysyi hymyä silmissään ja heijasti peilikuvana Elin liikkeitä. Hän saattoi melkein unohtaa kuuntelevansa omaa levyään – mikä häkellytti hänet perinpohjin ajatuksena. Ehkä hänellä olisi pitänyt olla balettitossunsa, mutta ne olivat turvallisesti Lontoossa.
Hän katsahti Tommya silmäkulmastaan pohtien, jakoiko nainen vision Elin kanssa.

Eli muistutti itseään siitä, että he eivät olleet tehneet alkuverryttelyä. Hänen olisi ehkä okei reväyttää reitensä tai notkauttaa selkänsä, mutta Aidan aikatauluihin se ei varmasti sopisi. Aidan aika oli kallisarvoista, ehkä jopa korvaamatonta.
Kappaleen alussa hänen liikkeensä noudattivat klassisen baletin alkuverryttelyä, joskin hänen oli sopeutettava liikkeensä pieneen tilaan sopiviksi.
Rytmin muuttuessa voimakkaammaksi hänkin muutti liikkeitään, hiljalleen ne murtautuivat irti muotista, ja samalla hän innosti Aidaa seuraamaan liikkeitään.
Irti marionetin köysistä, rakas.
Tommyn katse seurasi heitä tarkkaavaisena.

Aida seurasi. Hän toivoi, että he olisivat olleet jossain muualla kuin tässä pienessä, varsin ruuhkaisessa tilassa: jossain, missä olisi tilaa lentää ja heittäytyä. Mutta tämäkin oli pistos onnea, ja oli helppo unohtua liikkumaan yhdessä Elin kanssa. Pieni tila kannusti tekemään hienovaraisimmista liikkeistä, sormien asennoista lähtien, ravisuttavia. Aida potkaisi kengät jaloistaan ja antoi itsensä soveltaa baletin tekniikkaa Mrs Barksin paheksumalla kesyttömyydellä.

He olisivat tarvinneet suuren, avaran tilan, ja mielellään seinustoja kiertävät kokovartalopeilit, joista liikkeitä voisi tarkkailla kunnolla. Mutta nyt oli tyydyttävä siihen, mitä oli.
Onneksi Chester ei ollut, ainakaan enää, sitä koiratyyppiä, joka olisi syöksynyt pyörimään jaloissa heti, kun jotakin tapahtui. Koiravanhus taisi kuorsata kevyesti, mutta oli vaikea sanoa sitä varmasti musiikin yli.
Balettitunneiltakin tutun hokeman "show me your feet" kohdalla Eli kumartui aina alemmas, koskettamaan Aidan polvea tai säärtä tai nilkkaa, kuin innostaen tätä murtautumaan irti klassisten liikkeiden kahleista.
"Tähän tarvitaan myös nostoja", hän huomautti, kulmiaan kurtistaen.
"Mutta se ei onnistu täällä."

"Kyllä", Aida nauroi kehräten. Ja balettitossut. En pointe oli olennainen osa hänen visiotaan kappaleelle, mutta sitä olisi riskialtista yrittää ilman balettitossujen tukea varpaille.
Kun kappaleen hypnoottinen rytmi hiipui hiljaisuuteen, hän kurotti painamaan suukon Elin suupielelle ja palasi sitten pienen sohvan tykö.
"Täällä varmaankin menee loppuilta. En pahastu, jos haluat ottaa taksin Edisonin luo tai lähteä jonnekin ulos?" hän tarjosi miehelle kysyvästi.

"Ei minua haittaa", Eli vakuutti, samalla kun istahti sohvan käsinojalle. Vaikka ehkä Aidan tiimi haluaisi työskennellä ilman hänen jatkuvaa läsnäoloaan. Hän voisi yrittää keksiä itselleen tekemistä, sen ei pitäisi olla loputtoman hankalaa.
Aina voisi mennä Hollywoodiin ja yrittää bongata tähtiä. Tai ehkä Emmie kaipaisi seuraa.
Tommy näytti tekevän viimeiset muistiinpanot kirjaansa ja sulki sitten kannen.
"Aida, joko kanssasi on puhuttu assistentista?"

Aida nojasi päänsä Elin kylkeen ja silitti miehen reittä, harkiten kiskovansa tämän omaan syliinsä. Mutta Tommy ja Hattie saattoivat odottaa ammattimaista käytöstä.
"Mistä?" hän kysyi hämmentyneenä ja kääntyi katsomaan Tommya.
"Ei. Kenestä assistentista puhumme?"

Tommyn kulmilla häivähti kurtistus.
"Eikö Hattie ole maininnut siitä sinulle?" hän kysyi, samalla kun nousi pystyyn ja vilkaisi puhelintaan.
"Nyt, kun kiertue on vain ajan kysymys ja tekemistä riittää muutenkin, tarvitset assistentin. Olen itse antanut joitakin suosituksia siitä, kenen puoleen mielestäni olisi hyvä kääntyä."
Elin mielessä häivähti kysymys siitä, eivätkö tällaiset asiat olleet yleensä managerin huolehtittavana, mutta mitäpä hän olisi viihdemaailmasta tiennyt.

Hattie nosti kättään anteeksipyytävästi, irrottamatta katsettaan näytöstä, jolla selasi ääniraitoja.
"Ei vielä", Aida vastasi ja veti jalat ristiin eteensä, istuen mukavammin sohvalle. Hän kiersi Elin kättä ympärilleen kuin huopaa.
"Minulla ei ole, yllättäen, koskaan ollut assistenttia. Mitä he tarkalleen tekevät?" hän kysyi kohteliaasti. Hän ei ollut koskaan kokenut tarvitsevansa assistenttia. Eikö hän pystyisi hoitamaan elämäänsä itse, kuten tähänkin saakka? Vaikka se olikin käynyt hulluksi ja kaoottiseksi.

"Nyt on korkea aika palkata sellainen", Tommy vastasi, ja pahastui silminnähden, kun puhelin piippasi kärsimättömästi hänen huomiotaan vaatien.
"Ja he tekevät sitä, mitä heidän halutaan tekevän. Huolehtivat käytännön asioista, joihin sinulla ei pian enää ole aikaa."
Eli katsahti Aidaa, yrittäen taistella haikeuden tunnetta vastaan. Heidän entinen elämänsä tuntui kulkeutuvan yhä kauemmas.
"Assistentti tulee matkustamaan mukanasi varmistamassa, että kaikki sujuu mutkattomasti", Tommy jatkoi, ja kurtisti kulmiaan toiselle puhelimelle, joka vinkaisi käsilaukussa.

Aidan olisi tehnyt mieli väittää vastaan. Se kuulosti naurettavalta. Mistä käytännön asioista? Eikö hän aikuisena ihmisenä pystyisi hoitamaan omat asiansa? Mutta olisi varmasti epäkohteliasta ja kiittämätöntä kieltäytyä, kun nämä ihmiset olivat antaneet hänelle uskomattoman mahdollisuuden.
"Tommy on oikeassa", Hattie totesi nostaen katseensa ja rapsutti varpaillaan Chesterin paksua turkkia.
"Tapasin hiljattain sopivan ehdokkaan. Tuttujasi, oliko, Tommy?"

Eli yritti tavoittaa Aidan katsetta, viestittääkseen tälle äänettömästi, että tämä kaikki oli aivan uskomatonta, melkein hullua, eikö ollutkin?
Hän olisi halunnut kysyä, vilpittömän huolissaan, että ei kai assistentti muuttaisi heidän kanssaan saman katon alle, mutta ehkä hänen olisi pitänyt tietää vastaus.
"Mm, erään tuttuni tuttuja, joten minulla on korkeat odotukset. Olet totta kai vapaa vaatimaan itsellesi uuden assistentin, mikäli kemianne eivät kohtaa, tai hän ei vastaa-" Tommy vaikeni, kun äänestä päätellen kolmas puhelin pärähti soimaan.
"Ilmeisesti maailma on vähintään romahtamassa", hän tuhahti kulmat kurtussa.

Aida olisi halunnut tarkentaa vielä, mitä varten hän tarkalleen tarvitsi assistenttia – mutta varmastikin Tommy tiesi paremmin. Hän vastasi Elin katseeseen hämillisellä, anteeksipyytävällä hymyllä ja silitti miehen reittä. Tämä oli kaikki hullua.
"Ehkä voisimme pyytää hänet käymään ensi viikolla", Hattie ehdotti ja pyörähti ympäri tuolillaan, nyökäten naisen soivaa kassia kohti.
"Pitäisikö sinun vastata?"

Elin toinen suupieli kohosi hieman.
Hullua, tosiaan. Heidän elämänsä juuri nyt.
"Viimeistään. Mieluiten alkuviikosta. Muutoin-"
Tommyn lause jäi kesken, kun ensimmäinen puhelin alkoi soida uudelleen. Hänen katseessaan häivähti ärtymys, kun hän kumartui suukottamaan ensin Aidaa ja sitten Hattieta poskelle.
"Ilmeisesti. Ilmeisesti puoli tuntia hiljaisuutta olisi liikaa vaadittu. Hatts, haluan uusimmat versiot kappaleista viipymättä. Ja Satakieli, me tapaamme Oscareissa. Odotan jo esiintymistäsi."

Aida vastasi Tommylle hymyllä ja tunsi vatsansa nipistävän. Oscareissa. Hitto.
"Minä toimitan ne sinulle", Hattie lupasi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun hänen paremmin teknologiaa käsittelevät alaisensa olivat paikalla.
"Ajattelin, että äänitämme What Ifistä viimeisen version tänään. Mahdollisesti parista muustakin."

"Loistavaa. Ja Eli-"
Toinen puhelin yhtyi ensimmäisen vaativaan sointiin, ja turhautuneen silmienpyöräytyksen saattelemana Tommy kumartui hyvästelemään Chesterin pikaisesti ennen kuin lähti harppomaan ovelle takki yhä käsivarrellaan. Eli oli erottavinaan, että tämä vastasi yhteen puhelimesta kielellä, joka kuulosti ehkä italialta, mutta hän ei ollut varma.
Hän käänsi katseensa Aidasta Hattieen.
"Te jatkatte vielä äänittämistä?"

"Kyllä", Hattie vastasi ja kääntyi katsomaan Eliä hyvästeltyään Tommyn.
"Perfektionistin työ ei ole koskaan valmis... Mutta jos olet käytössä, ryhtyisin mielelläni kuvaamaan musiikkivideoita jo huomenna. Aloittaen Nightingalesta. Studio on varattuna. Haluamme saada singlen ulos mahdollisimman pian Oscarien jälkeen." Hänellä oli vahva aavistus, että uudelle nimelle olisi kysyntää sunnuntain jälkeen.

"Totta kai", Eli vakuutti.
"Minun aikatauluni ei ole erityisen kiireinen."
Mikä tarkoitti käytännössä sitä, ettei hänen elämäänsä aikatauluttanut muu kuin Aidan mukana kulkeminen ja hotellin kaapelikanavien tarjonta - niitä oli valtavasti.
Hän kumartui painamaan suukon Aidan hiusten joukkoon.
"Minä pysyn poissa tieltä, niin että te saatte äänitykset valmiiksi. Voin viihdyttää Chesteriä."
Tai ehkä toisinpäin.

Äänitykset valmistuivat. Albumi eteni jälleen pari merkittävää askelta lähemmäs valmista. Varmastikin se oli sen arvoista, vaikka kello olikin jo puolessa yössä, kun Aida hyvästeli Hattien ja punoi sormensa Elin käteen, vetäen miehen perässään taksin takapenkille.
"Olen pahoillani, että ilta venyi näin pitkäksi", hän sanoi painaen kovin raskaalta tuntuvan pään miehen olkapäälle. Ääni tuntui aavistuksen käheältä pitkän työrupeaman jäljiltä, ja taksin pehmeä hurina uhkasi tuudittaa hänet suoraan uneen heidän lähestyessään Edisonin eriskummallista kotia Beverly Hilssissä.

"Ei se mitään, minulla oli mukavaa."
Eikä Elin tarvinnut edes valehdella. Loppuillasta, tai ehkä alkuyöstä, näkökulmasta riippuen, hän oli torkkunut studion sohvalla, ja Chester oli nukkunut hänen vatsansa päällä. Se oli ollut mahtavaa.
Hän halasi Aidan kylkeensä ja painoi suudelman tämän hiusten joukkoon.
"Millainen olo sinulla on, prinsessa?"

"Minulla on kaikki hyvin", Aida lupasi ja tukahdutti haukotuksen. Hän maksoi avokätisesti taksikuskille auton liukuessa pysähdyksiin pimeän, lasisen kuutiotalon eteen ja venytteli käsivarsiaan kävellessään ovelle. Allas näytti ihanalta hehkuessaan unenomaista valoa, mutta lämpötila oli surullisen alhainen uintia varten tuskin kymmenessä asteessa.
"Miten sinä voit, kullannuppu?" hän kysyi heidän kiivetessään hänen makuuhuoneeseensa toisessa kerroksessa.
"Olen pahoillani, että nämä päivät ovat olleet niin hulluja."

"Tarvitset nyt kunnon yöunet", Eli huomautti ja hipaisi huulillaan Aidan ohimoa ennen kuin he nousivat taksista. Hän kietoi toisen käsivartensa naisen vyötäisille, melkein kuin peläten, että tämän uupunut keho saattaisi antaa viimeinkin periksi.
Mutta ehkä hän oli vain hölmö, kun huolehti. Aida osasi varmasti pitää huolen itsestään.
"Eikä se haittaa. Tämä on ollut aika mahtavaa, nähdä levyn kulisseihin."

"Miten sinä voit?" Aida toisti huolissaan ja istui alas sänkynsä laidalle. Se näytti kotoisalta petaamattomana ja myllättynä, vaikka siitä olikin aikaa, kun he olivat myllänneet petivaatteita yhdessä.
Hän polkaisi ballerinat jalastaan ja vajosi selälleen peittojen sekaan, tukahduttaen nautinnon huokaisun mahdollisuudesta vain olla ja käydä pitkäkseen. Luoja, ehkä hän oli tulossa vanhaksi.

"Oikein hyvin", Eli vakuutti. Hän astui lähemmäs sänkyä ja poimi sitten Aidan jalan hellästi käsiinsä, voidakseen hieroa sen kovia kokenutta jalkapohjaa. Vaikka tällä kertaa jalkaparat eivät olleetkaan joutuneet korkokenkien kurittamiksi, onneksi.
Eli oli kokeillut korkokengissä kävelyä, ja tanssimista roolia varten, eikä voinut muuta kuin hämmästellä, kuinka jotkut naiset saattoivat käyttää niitä päivästä toiseen.
"Onko sinulla huomenna kamalan kiireinen aikataulu?"

Aida katseli Eliä pohtien, uskaltaisiko luottaa miehen sanaan. Mitä jos Eli oli edelleen yhtä masentunut, mutta teeskenteli vain?
Hän ojensi sormenpäänsä silittämään mitä tahansa osaa miehen kehoa, mihin saattoi ylettää, ja tutki tätä huolissaan.
"Kertoisithan minulle totuuden? Ja pelkään, että on. Olen pahoillani. Käyn aamulla Awakeningin studioilla, ja loppupäivä on tarkoitus kuvata Nightingalen musiikkivideota kanssasi."

"Mitä?"
Eli kurtisti hieman kulmiaan.
"Totta kai. Mutta minä voin nyt aivan hyvin. Jos... jos en voisi, menisin lääkäriin. En halua enää päästää tilannetta... sellaiseksi."
Hän oli kiitollinen siitä, että saattoi tarttua toiseen puheenaiheeseen.
"Ei sinun tarvitse olla pahoillasi, prinsessa. Mutta jaksathan sinä varmasti? Milloin sinulla on ollut viimeksi oikea vapaapäivä?"

Aida toivoi niin. Hänen pitäisi oppia aikuiseksi ja pitää huolta Elistä.
"Tietenkin jaksan. En tiedä. Varmaan kun tulin kotiin katsomaan sinua? Siinä oli pari päivää, etten tehnyt töitä." Se ei varsinaisesti tuntunut lomalta saati rentouttavalta, mutta hän pärjäisi kyllä. Kukaan ei noin vain saanut tällaisia mahdollisuuksia.
"Toivottavasti saamme videon kuvattua huomenna. Hattie ja Noah ovat sitä mieltä, että single on saatava julki Oscareita seuraavalla viikolla."

Eli tunsi kipeän syyllisyyden vihlaisun. Aidan vapaapäivien ei olisi kuulunut kulua siihen, että tämä huolehti hänen hyvinvoinnistaan. Vaikka ehkä toisessa tapauksessa tämä olisi vain joutunut paiskimaan töitä nekin kaksi päivää.
Se tuntui kohtuuttomalta.
Hän kohotti pitelemäänsä jalkaa hieman, niin että saattoi painaa suukon sen nilkalle.
"Sitten meidän täytyy olla ahkeria. Luuletko, että saat pitää maanantain vapaata?"