If There Only Were Doors

"Tuskin", Aida naurahti ja ojensi kättään vetääkseen Elin seurakseen sängylle. Pitäisi varmastikin nousta pesemään hampaat ja vaihtamaan yöpaitaan, mutta hän ei jaksanut nostaa päätään.
"Kuule, ihan rehellisesti, mitä pidit albumista? Siitä, mitä kuulit siitä", hän kysyi tutkien miehen kasvoja ahdistuneena ja tunsi pahoinvoinnin kouraisevan.

Eli totteli enemmän kuin mielellään. Hän kellahti vuoteelle Aidan vierelle ja potki kengät huolimattomasti jaloistaan jonnekin sängyn vierelle. Hän löytäisi ne kyllä aamulla. Täällä ei ollut koiria, jotka kiikuttaisivat kengät minne sattui, jos ne jättäisi vartiotta.
Hän kääntyi kyljelleen ja vei kätensä silittämään Aidan vatsaa.
"Minusta se oli mahtava."

Aida katseli Elin kasvoja epätietoisena. Eli tuskin kertoisi hänelle, jos pitäisi sitä sieluttomana roskana, vai kertoisiko?
Hän soi miehelle haikean, puolittaisen hymyn ja nosti katseensa huoneen korkeaan kattoon. Tommy, Hattie ja Noah tuntuivat kaikki uskovan häneen niin kovasti. Voi luoja miten hän toivoi, ettei tuottaisi pettymystä.
"Ehkä meidän pitäisi käydä nukkumaan."

Eli huomasi Aidan katseen.
"Hei, minä olen ihan tosissani", hän vetosi, ja painoi nenänpäänsä naisen kaulaa vasten, puhaltaen lämmintä ilmaa huultensa lomasta sen iholle.
"Sinä olet upea, prinsessa, ja sinun albumistasi tulee upea."
Hän hieraisi kaulaa nenänpäällään.
"Voin auttaa riisumaan sinut, jos tahdot."

Aida suli hymyyn kosketuksesta kaulallaan ja kipristi nenäänsä tukahdetusta naurusta lämpimän hengityksen kutkuttaessa hänen selkäänsä. Hän kallisti päätään asteen, tarjoten kaulaansa miehelle ja sukaisi Elin kiharaisia hiuksia hellästi.
"Sinä herrasmies", hän vastasi lämpimästi ja tunsi haikean vihlaisun. Siitä tuntui olevan elinikä, kun he olivat... Vain olleet he. Ja hän tunsi fyysistä kipua ikävästä, mutta samaan aikaan oli niin uupunut, ettei ollut jaksaa nostaa päätään irti patjasta.

Eli hamusi kaulaa hellästi huulillaan. Hän oli jo oppinut olemaan varovainen, olemaan jättämättä jälkiä kalpeaan ihoon. Olisi varmasti katastrofi, ainakin maskeeraajien mielestä, mikäli Aida kuljeskelisi ympäriinsä kaula mustanpunaiseksi näykittynä.
Eli todella toivoi, että hänen stoalaista itsehillintäänsä arvostettiin. Mikäli stoalaiset nyt ylipäätään olivat isehillinnän mestareita. Hän ei oikeastaan ollut varma.
"Aina", hän vakuutti, kun nousi istumaan ja tarjoutui auttamaan Aidan ulos tämän mekosta.
"Aika hurjaa, että saat assistentin."

Aida huokasi haikeasti, kun huulten kosketus jätti hänen ihonsa ja kaarsi selkäänsä patjasta, ujuttaen vetoketjun auki ja kuoriutui sitten ulos kankaasta Elin avustuksella.
"Hullua", hän huokasi ja hieraisi kasvojaan. Kesyttömät hiukset olivat karanneet huolettomalta nutturalta, ja nyt pompula olisi varmaankin sotkeutunut pysyvästi jonnekin paksujen suortuvien joukkoon.
"En tiedä, mitä ihmettä minä oikein teen assistentilla. En minä halua juoksuttaa ketään asioillani."

Kaipaus vihlaisi Eliä kipeänä, ensimmäistä kertaa hyvään toviin, mutta hän ravisti sen tiehensä yhtä nopeasti, kuin se oli ilmaantunutkin. Aida tarvitsi lepoa, ja oli vain hänen oma ongelmansa, jos hänen sormensa kaipasivat koskettamaan kankaan alta paljastunutta ihoa.
Hän oli viskaamassa mekkoa syrjään, mutta tuli viime hetkellä toisiin ajatuksiin.
"Onko tämä jokin designluomus?" hän kysyi sen sijaan, kulmiaan kurtistaen.
"Ja kai tähdillä kuuluu olla assistentit."

Sama kaipaus vihlaisi Aidaa tavalla, joka särki luissa saakka. Mutta viime päivät- viikot olivat olleet yhtä pyöritystä, ja Eli oli joutunut viettämään hyvän tovin osastolla. Ei olisi oikein vaatia mieheltä mitään tällaisen päivän ja sirkuksen jälkeen. Eli ei ollut kone.
"En minä ole sellainen tähti", hän sanoi ja pudisti päätään mekkoa koskevaan kysymykseen. Lattialle vain. Vaate ei siitä rikki menisi.
"Mitä assistentit tekevät, tiedätkö?"

"Sinä olet tähti, Aida", Eli muistutti, epäröi vielä hetken ja antoi sitten mekon pudota lattialle.
Luoja, miten hän olisikaan halunnut kumartua suutelemaan paljastunutta ihoa. Mutta Aida tarvitsi lepoa. Lepoa kaiken sen pyörityksen jälkeen.
Silti hänen sormenpäänsä hipaisivat paljasta solisluuta kaivaten.
"Ei aavistustakaan. Tiarnan varmaan tietäisi."

Aida naurahti ja ojensi kättään, jotta voisi tarttua miehen paitaan ja nykiä sitä pois tämän yltä, tai saada Elin ottamaan vinkistä vaarin ja riisumaan sen omatoimisesti.
"Olet kultainen", hän vastasi ja nosti lantiotaan, jotta saattoi kiemurrella ulos sukkahousuistaan.
"Tiarnan onkin oikea tähti – hän on ehdolla Parhaan näyttelijän Oscariin, hyvänen aika. Ehkä assistentti ei pahastu, vaikka olisi vain nimellisesti töissä."

Eli oli riisumassa paitaansa, mutta muisto pettyneestä Aidasta jostakin viikkojen takaa sanomassa, että oli halunnut auttaa häntä riisumaan, keskeytti hänet. Paidan riisumisen sijaan hän kumartui hieman lähemmäs, niin että nainen voisi nykäistä paidan hänen päänsä ylitse.
"Sinäkin olet tähti, prinsessa", hän vakuutti uudelleen, hiukset hieman pystyssä paidan riisumisen jäljiltä.
"Ja onhan sinulla hiton kiireinen aikataulu."

Aida kohottautui ponnistaen toisen kyynärpäänsä varaan, jotta saattoi vetää paidan pois miehen yltä ja koki paremmaksi olla vänkäämättä asiasta. Eli oli aina nähnyt hänet hurjan kauniissa valossa, tai ainakin kätki kurjat mielipiteet suurimman osan ajasta.
"Onhan se", hän myönsi. Ei se ollut tuntunut ongelmalta. Mutta ehkä assistentti olisi vain onnessaan, vaikka ei varsinaisesti tekisi mitään.
"Käyn pesemässä hampaat." Hän pakotti itsensä kunnolla istumaan ja hipaisi Elin huulia omillaan, ennen kuin nousi ylös ja suuntasi kylpyhuoneeseen.

"Jos sinun on aivan välttämätöntä", Eli totesi, ja kellahti takaisin vuoteelle, vaikka tiesi, että hampaidenpesu odottaisi myös häntä, ennen kuin hän voisi käydä hyvällä omallatunnolla nukkumaan.
Aina yksin jäädessään hän tunsi lipuvansa jonnekin kauemmas, ja kaikki loisto heidän ympärillään alkoi tuntua pelkältä unelta. Niin kuin tämä koko epätodellinen talo.
Hän ojensi kättään ja silitti kaivaten peitettä, jolla Aida oli hetkeä aiemmin maannut.

Hiljaiset askeleet lähestyivät avointa ovea ja hetkeä myöhemmin Edison seisahtui oviaukkoon ruskettuneena ja jokseenkin veistoksellisen lihaksikkaana – kuten supersankarin kuului – Armanin kauluspaita auki napitettuna ja vatsalihakset sen alta näkyen.
"Oh", mies totesi yllättyneenä ja pyyhkäisi tummia hiuksia taakse.
"Hei Eli. Milloin sinä saavuit?"

Eli ei ollut varsinaisesti unohtanut, että he olivat Edisonin luona. Hän ei ollut vain ajatellut asiaa toviin, ja sen vuoksi hän hämmentyi hetkeksi, kun mies ilmestyi ovensuuhun.
Hän ponnisti itsensä istumaan, katse avoimessa paidassa käväisten.
"Hei, Edison", hän tervehti.
"Keskiviikkona. Samaa matkaa Aidan kanssa. Mitä kuuluu?"

"Niinpäs se taisikin olla", näyttelijä naurahti valkoinen hymy välkähtäen.
"Hyvää, hyvää. Kuvaukset päättyivät toviksi, niin pääsin käymään kotona." Makuuhuoneen ohessa olevan kylpyhuoneen ovi aukesi, ja Aida suli yllättyneeseen hymyyn nähdessään Edisonin.
"Arvelinkin kuulleeni äänesi", hän nauroi ja vastasi halaukseen, kiertäen kätensä hetkeksi miehen niskalle.
"Keskeytinkö jotain?" Edison kysyi katsahtaen Eliä ja pyyhkäisi sormillaan vyötärön paljasta kaarta, ennen kuin vapautti halauksen ja Aida kiipesi takaisin sängylle, kaivellen tyynyjen alta yöpaitaansa.

Oli täysin normaalia halailla puolialastomana ystäviään. Hitto, teatterissa oli tottunut siihen, että pikaisten vaatteidenvaihtojen välillä joku viipotti aina puolipukeissa pitkin käytäviä.
Siitä huolimatta Eli tunsi merkillistä epämukavuutta siitä, että Edison seisoskeli niin rentona ovensuussa.
"Olimme menossa nukkumaan", hän vastasi ja hieraisi poskeaan.
Älä viitsi olla typerä.
"Aidalla on ollut pitkä päivä."

"Hitto", Edison huokasi ja nojasi rennosti huoneen ovenpieleen.
"Ajattelin, että ehkä olisit- olisitte halunneet käydä drinkillä tai katsoa leffan. Mutta ehkä toisena iltana sitten", mies väläytti hurmaavan hymyn. Aida veti vanhan t-paidan päänsä yli ja pujotti rintaliivit pois sen alta.
"Jonain toisena iltana", hän lupasi anteeksipyytäen ja sipaisi punaisen suortuvan korvansa taakse.
"Ai niin, hitsi vie. Oletko kunnossa Eli?" mies kysyi kääntäen katseensa toiseen mieheen huoneessa.

Eli tunsi myötätunnon pyyhkäisevän ylitseen. Ehkä Edison oli vain yksinäinen ja olisi vilpittömästi halunnut vain seuraa. Eikö julkkisten elämä voinut joskus olla yksinäistä?
Hän oli jo melkein tarjoutumassa, että mikäli hänenkin seuransa kelpaisi, he voisivat hyvin katsoa elokuvan tai istua iltaa muuten, sillä välin kun Aida aloittelisi yöunia edeltä.
Edisonin sanat saivat hänet kuitenkin jähmettymään.
"Mitä?"

"Se osastojuttu", Edison vastasi ja pyyhkäisi tummia, otsalle valahtelevia suortuvia uudelleen pois kasvoiltaan.
"Paska mäihä. Miten jakselet?"
Aida vaistosi Elin jähmettymisen ja tunsi hetken jäisen renkaan sydämensä ympärillä. Oliko hän tehnyt jotain väärin? Ehkä hänen olisi vain pitänyt olla vahvempi ja käsitellä tilannetta yksin.

Totta kai Edison tiesi.
Aida oli ollut huolissaan, ja varmasti puhunut siitä miehelle, koska nämä olivat viettäneet paljon aikaa yhdessä.
Silti Eli tunsi kipeän kireyden hartioidensa välissä. Oli harvoja asioita, joita hän häpesi, mutta se, ettei hän aina pärjännyt omin avuin, oli hyvin arka paikka.
"Hyvin. Olen ihan kunnossa."

Edisonin katse viipyi hetken Aidan kasvoissa, ennen kuin mies nyökkäsi ja väläytti heille hymyn.
"Hieno juttu. Noh... Hyvää yötä, sitten", mies totesi hieman vaivaantuneena, ennen kuin jatkoi matkaa pimeää käytävää pitkin omaan makuuhuoneeseensa.
Aida raapi nilkkaansa ja katsahti Eliä silmäkulmastaan.
"Onko kaikki hyvin?"

Eli jäi katselemaan kohti ovea.
"Totta kai", hän vastasi ja hieraisi rannettaan, ja pyyhkäisi sitten sormet vielä läpi hiuksistaan.
"Kaikki on hyvin. Käy vain jo edeltä nukkumaan, käyn pesemässä hampaat."
Hän kampesi itsensä pystyyn ja suuntasi hämmentävän suureen kylpyhuoneeseen, jossa ei ollut vinoa kattoa, johon lyödä päänsä.
Ei ollut mitään syytä tuntea oloaan... oudoksi sen takia, että Edison tiesi.

Aida katseli Elin perään purren peukalonsa kynttä, kunnes läpsäsisi kättään ja vaati itseään lopettamaan. Kaikki olisi hyvin. Eli ei valehtelisi hänelle, eihän?
Hän potkaisi levottomana peiton jaloistaan ja nousi ylös sulkemaan makuuhuoneen oven. Hän oli tottunut nukkumaan se auki, mutta ehkä nyt olisi syytä sulkea se. Hän vaelsi yhtä levottoman kierroksen suuren, modernin huoneen ympäri, ennen kuin kiipesi takaisin sänkyyn ja tuijotti kattoa kipeä solmu sisällään.

Eli ei ollut aivan varma, kauanko oli tuijottanut kuvajaistaan peilistä, mutta havahtuessaan siihen, että oli seissyt hammasharja toisessa suupielessään hyvän tovin, hän läppäisi kevyesti poskeaan.
Ryhdistäydy. Älä ole idiootti.
Hän kumartui huuhtelemaan suunsa ja kasvonsa, ja suoristautui katselemaan kuvajaistaan vielä hetkeksi.
Kaikki oli hyvin.
Loistavasti.
Vedettyään syvään henkeä hän palasi takaisin makuuhuoneeseen hiljaisin askelin.

Aida oli sammuttanut valon makuuhuoneesta ja tuijotti edelleen kattoa, mutta käänsi katseensa Eliin kylpyhuoneen oven avautuessa. Los Angelesin yö välkkyi koko seinän kokoisen ikkunan takana, tonttia ympäröivän puuston yllä.
Hän avasi peittoa miestä varten.
"Ethän sinä valehtelisi minulle, jos et olisi kunnossa?"

"Ajattelin, että olisit jo nukahtanut", Eli vetosi, kun kömpi peiton alle ja ojensi kättään, kutsuen Aidaa kainaloonsa. Vaikka kaikki muu heidän vanhasta elämästään olisi viety, ainakin he voisivat nukkua lähekkäin.
Kunnes Aida revittäisiin epäinhimillisen aikaisin töihin.
"En tietenkään", hän vakuutti, haudaten nenänpäänsä kastanjanpunaisten hiusten joukkoon.
"Miten niin?"

"Et vaikuta siltä, kuin kaikki olisi hyvin", Aida vastasi pohdittuaan hetken, kuinka muotoilla ajatustaan. Hän käpertyi varovasti Elin kylkeen, kiertäen käsivarren miehen vatsan yli ja painaen nenänsä tämän rintakehää vasten.
"Pelkään, etten ymmärrä, milloin et voi hyvin, ennen kuin on liian myöhäistä."

Eli kietoi käsivarret paremmin Aidan vartalon ympärille.
"Miten niin?" hän kysyi, hengittäen samalla tuttua tuoksua, joka oli tehdä kaipauksesta liian kipeän kestää.
Lepoa. Aida tarvitsi lepoa.
"Minulla on kaikki hyvin. Ihan totta."

Aida sysäsi syrjään hölmön halun itkeä ja hengitti sen sijaan syvään Elin rakasta tuoksua, painaen silmänsä kiinni. Ainakin mies oli nyt tässä.
"Se on vain tunne", hän vastasi hiljaa ja painautui lähemmäs miehen kylkeä. Oliko Elin raahaaminen tänne virhe, tekisikö se miehen voinnin vain pahemmaksi?
Ehkä heidän pitäisi vain nukkua.

Elin pitäisi yrittää kovemmin. Hän ei halunnut aiheuttaa Aidalle huolta. Ei, kun tämä oli jo valmiiksi jaksamisensa äärirajoilla, tai siltä hänestä ainakin tuntui. Tai ehkä se oli vain hän itse, joka ei ollut kestää tätä kaikkea, ja hän vain kuvitteli, että kyse oli Aidasta.
Joskus oli vaikea sanoa.
"En tiennyt, että Edison tiesi siitä, mitä minulle... tapahtui", hän totesi hetken hiljaisuuden jälkeen.

"Häiritseekö se sinua?" Aida kysyi, vaikka vastaus taisi olla itsestäänselvä.
"Olen pahoillani. En tarkoittanut- olin vain tolaltani ja peloissani." Hän ei tiennyt, kenen puoleen kääntyä, kun hänen ihmisensä tässä maailmassa oli hädässä ja hän tunsi itsensä riittämättömäksi auttamaan.

Eli nielaisi.
"Ei sinun tarvitse olla, prinsessa", hän vetosi.
"Oli ihan minun vikani, että jouduit olemaan niin huolissasi. Totta kai sinun piti saada puhua jollekulle."
Ja heidän ystävänsä olivat hajaantuneet kuka minnekin. Sitä paitsi, Edison oli Aidan ystävä. Totta kai nainen sai puhua asioistaan ystävilleen.
"Se on ihan okei."

"Eli", Aida vetosi ahdistuneena ja puristi silmänsä kiinni huoneen pimeässä.
"Haluan tietää, jos et voi hyvin. Ole kiltti, äläkä tee minulle niin enää – lakkaa vastaamasta puhelimeen, kun olen toisella puolella maailmaa. Pelkäsin niin kamalasti, että ehtisin kotiin liian myöhään ja olisit..."

Elin hartiat kiristyivät. Se tuntui olevan yksi niistä reaktioista, joita hän ei hallinnut, vaikka kuinka olisi toivonut toisin.
"Minä olen pahoillani", hän vetosi, ahdistus äänestään kuultaen.
"En tehnyt sitä..."
Tahallani. Mutta olisiko hänen pitänyt pitää itsestään parempaa huolta? Oliko ollut hänen valintansa päästää itsensä niin huonoon kuntoon?

"Tiedän", Aida vastasi ja hieraisi poskeaan.
"En minä syytä sinua. Yritän vain sanoa, että kerro minulle, jos voit huonosti." Aika Sydneyssä ja varsinkin lento Lontooseen oli ollut melkein yhtä painajaismainen kuin Indonesiassa saatu itsemurhaviesti.

"Olen pahoillani."
Eli ei osannut sanoa mitään muuta. Hyvänä jaksonaan hän ymmärsi kyllä, kuinka tärkeää oli pitää huolta itsestään. Tunnistaa merkit ja reagoida niihin ennen, kuin mitään pahaa ehti tapahtua.
Mutta sitten masennus tai mania vyöryi päälle, eikä hän enää hahmottanut sitä, mikä oli totta ja mikä valetta.
"En halunnut huolestuttaa sinua."

Aida nielaisi ensimmäisenä mieleen nousevat, turhautuneet ajatukset. Lakkaa pyytämästä anteeksi, vaan kerro minulle, jos voit huonosti. Huolestuttavampaa on joutua syöksymään kotiin pelosta sekopäisenä, koska et vastaa puhelimeen.
Ei ollut Elin vika, että mies voi huonosti. Hänen olisi pitänyt olla paikalla aikaisemmin.
Edith olisi ollut. Edith ja appelsiinit.
"Nukutaan vain", hän vetosi haudaten kasvonsa miehen kylkeen, silittäen tämän vatsaa.

Elistä tuntui, että jotakin tärkeää jäi sanomatta.
Jos Aida olisi ollut yhdessä jonkun toisen kanssa, tämä ei olisi joutunut syöksymään kotiin toiselta puolelta maailmaa. Jonkun toisen kanssa olisi ollut helpompaa.
Ehkä Edisonin.
Edison olisi ymmärtänyt tätä uutta maailmaa, joka ei ollut heidän.
"Nuku hyvin, prinsessa", hän kuiskasi ja painoi suukon kastanjanpunaisten hiusten joukkoon.

Hetken Aida puri kipeästi alahuultaan ja potki syrjään ajatukset, jotka pysäyttivät hengityksen.
Edith olisi pitänyt Elistä huolta. Jos hän olisi pysynyt poissa, niin kuin nainen oli toivonut, ehkä Eli ei olisi enää ajautunut pahoihin paikkoihin. Edith olisi ollut paikalla eikä vetänyt Eliä elämään, jota mies ei halunnut. Pakottanut luopumaan omista haaveistaan. Edith toisi appelsiineja ja pitäisi miehestä huolta tavalla, jota hän ei osannut.
Hän osasi vain laulaa ja ottaa s-
Nuku. Hän yrittäisi olla herättämättä Eliä noustessaan puoli viideltä töihin elokuvastudioille.

Sunnuntai 24. helmikuuta 2019, kello 14:05, Yhdysvallat, Kalifornia, Los Angeles

Jos Eli oli jotakin oppinut kuluneiden päivien, tai ehkä viikkojen aikana, niin sen, että hän auttoi parhaiten pysymällä poissa tieltä. Ole paikalla silloin, kun sinua kutsutaan, muussa tapauksessa sulaudu osaksi seinää tai lähintä, tarpeetonta huonekalua.
Nyt hän suoritti tehtäväänsä istumalla Edisonin vierashuoneen sängyllä, joka tällä kertaa oli kodinhoitajan jäljiltä siististi pedattu. Hän oli jo pukeutunut viime hetkellä haettuun vuokrapukuunsa ja istui nyt sormeilemassa toista kalvosinnappia mietteliäänä.
”Ehkä minunkin olisi pitänyt pukeutua johonkin kimaltavaan”, hän vetosi, korottaen ääntään niin, että Aida toivottavasti kuulisi sen.

"Ehdottomasti", Aida vastasi, ääni seinän vaimentamana. Harvey oli vaatinut, että hän pysyttelisi hiljaa koko sunnuntain esitystä varten – mielellään lauantainkin – mutta se oli liioiteltua. Hän oli tehnyt parhaansa lepuuttaakseen ääntään, mutta ei kirjottaisi miesystävälleen tekstiviestejä heidän ollessaan puhe-etäisyydellä.
Talisa muotoili dramaattisia, kissamaisia rajauksia jäänsinisten silmien ympärille ja katsoi häntä pahasti, kun hän liikkui. Vielä suihkun jäljiltä kosteat hiukset odottivat föönausta, ja puku roikkui kunnioittavasti hengarissa pussissaan.

Ehkä oli myöhäistä alkaa enää vaihtaa puvuntakkia kimaltavaan versioon. ja ehkä se oli hyvä ajatus vain teoriassa, ja todellisuudessa hän näyttäisi siltä, kuin olisi karannut menneiden vuosikymmenten tanssishowsta.
Mikä olisi, toisaalta, aivan mahtavaa.
Vakaasta päätöksestään olla olematta tiellä huolimatta Eli nykäisi itsensä pystyyn ja vaelsi ovensuuhun nähdäkseen Aidan.
"Jännittääkö, prinsessa?"

"Luuletko?" Aida vastasi kehräten naurusta ja katsahti Eliä, mikä sai Talisan naksauttamaan kieltään paheksuen ja tarttumaan Aidan leukaan pitääkseen naisen kasvot paikallaan, kun hän viimeisteli dramaattista silmämeikkiä ja siirtyi sitten huulipunaan.
"Miten sinä voit, kullannuppu?" hän kysyi ja saattoi kääntyä tuolillaan, kun Talisa siirtyi hiuksiin. Stylisti ei ollut yllättynyt siitä, että asiakas oli jälleen myöhässä aikataulustaan.

Paheksuva naksautus sai Elin vetäytymään kauemmas, vaikkei sitä kai ollutkaan tarkoitettu hänelle.
"Sinä tulet olemaan upea, Aida, ja se tulee olemaan mahtava kokemus", hän vetosi, juoksutti sormet läpi hiuksistaan ja katui samantien. Hän epäili, että hänet oli puunattu vain, jotta hän voisi esiintyä edukseen Aidan vierellä, mikäli heistä haluttaisiin kuvia parina.
Hän ei ollut vieläkään täysin varma asemastaan, nyt kun Anastasia oli ehdolla. Aida ja Edison olivat Anastasian unelmapari.
"Loistavasti. Paitsi että minullakin on perhosia vatsassa."

Rohkeamman punaiset, kesyttömät suortuvat muotoutuivat hiljalleen Talisan käsissä huolitellun tuuheiksi, loiviksi laineiksi, jotka laskeutuisivat toisen olkapään yli.
"En koskaan kuvitellut, että edes osallistuisin Oscar-gaalaan", Aida totesi ja oli hieraista kasvojaan, mutta muutti mielensä nähdessään ilmeikkään stylistinsa mustan katseen. Ei se meikkiä pilaisi, mutta oli parempi olla leikkimättä hengellään.
"Toivon, että Tiarnan saa vihdoin Oscarinsa."

"Sinulle edes taivas ei ole rajana, prinsessa", Eli vakuutti vilpittömästi, ja liikahti hieman levottomasti ovensuussa. Hänen oli vaikea pysytellä vain paikoillaan, kun koko keho huusi häntä siirtymään lähemmäs. Hipaisemaan ilmavia, punaisia laineita tai silittämään poskea, jonka meikin hän sotkisi oman henkensä kustannuksella.
"Varmasti saa. Se on hiton hyvä elokuva. Onko meillä juhlat gaalan jälkeen?"

Aida hyrisi naurusta ja painoi nöyränä päätään, kun oli sukaista hiuksiaan ja sai Talisalta närkästyneen läpsäisyn kädelleen. Tällä hetkellä hän kieltämättä tuntui olevan syöksymässä suoraan taivasta kohti, ja oli kauhistuttavaa ajatella, mitä tapahtuisi, kun nousu pysähtyisi ja vaihtuisi putoamiseksi.
"Kyllä! Tarkoitus on suunnata samoihin juhliin kuin Tiarnan ja Emmie." Kun hiukset olivat valmiit, Talisa purki yönsinisen, välkkyvän puvun pussista kuin pyhän esineen ja auttoi sitten Aidan sen sisään.

Eli liikahti jälleen levottomasti, mutta uskaltamatta uhmata stylistin tahtoa hän päätyi vain vaihtamaan painoa jalalta toiselle.
"Tuo on upea puku", hän huomautti, silmäillen kimaltelevaa kangasta, joka muistutti häntä tähtitaivaasta.
Ja Aida oli tietenkin upea puvussaan.
"Menemmekö me gaalaan samaa matkaa, vai pitääkö sinun mennä Edisonin kanssa?"

"Mitä? Tietenkin me menemme samaa matkaa", Aida naurahti ja läpsäisi omaa kättään, kun oli upottaa sormensa huolella aseteltuihin hiuksiinsa. Hän kumarsi päätään eteen, jotta Talisa sai vaivatta kiinni selässä kulkevan vetoketjun ja saattoi sitten silotella kehoa imartelevaa, kapeaa pukua, jonka elävä, aaltoileva helma leveni kevyeksi laahukseksi.
"Ja istumme myös yhdessä."

Eli oli siitä onnellinen.
"Hyvä juttu", hän vastasi, pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan ja tunsi samantien katumusta. Hänen olisi lakattava koskettelemasta hiuksiaan silloin, kun piti esiintyä kameran edessä.
Hän siirtyi nykimään paidanhihojaan suoraan.
"Olisi ollut kurja joutua jonnekin pylvään taakse tai jotakin. Haluan nähdä sinun esiintyvän."

Aida nauroi ja tunsi vatsansa kouraisevan. Hitto, hän todella esiintyisi Oscar-gaalassa. Siitä ei tuntunut olevan kauaa, kun hän oli janonnut mahdollisuutta päästä edes yhdeksi esitykseksi lavan parrasvaloihin.
Mitä oli tapahtunut?
Talisa keräsi laukkunsa, painoi ilmasuudelman Aidan poskelle ja katsahti Eliä poksauttaen purkkaansa mielenosoituksellisesti, ennen kuin lähti lyhyt, hopeanvalkoiseksi värjätty tukka geometrisellä kampauksella.
"Pitäisikö meidän tehdä vielä jotain ennen lähtöä? Haluatko jäätelöä tai jotain? Siellä voi kuulemma tulla nälkä."

Jokin Talisan olemuksessa sai Elin tuntemaan, että hänen olisi nostettava kätensä sovittelevasti ilmaan. Hei, en ole tekemässä mitään epäilyttävää, en pilaa pukua, kampausta tai meikkiä.
Olen kiltti poika.
Purukumin poksahtelusta syntyvä ääni oli saanut Elin hätkähtämään useammin kuin kerran.
"Minulla on kaikki hyvin", hän vakuutti, ja vilkaisi vielä hieman arasti kohti suuntaa, johon stylisti oli poistunut.
"Taidan jännittää liikaa syödäkseni."

"Voi kullannuppu", Aida naurahti ja silitti Elin poskea astuen lähemmäs.
"Mikä sinua jännittää?" Hän katsahti ympärilleen ja sieppasi sitten pienen, huomaamattoman laukun vaatekaapin kahvasti, punoen sormensa Elin käteen ja vetäen miehen perässään kohti alakertaa ja talon eteen kohta liukuvaa taksia. Se veisi heidät tarpeeksi lähelle Dolby Theatrea.

"En halua, että nolaan sinua tai teen mitään tyhmää", Eli vastasi kevyesti naurahtaen.
Hän oli tehnyt parhaansa omaksuakseem mahdollisimmat paljon Hollywoodin tapoja, mutta siitä huolimatta hän tunsi usein olevansa täysin avuton.
Aidan puolesta hänen ei onneksi tarvinnut jännittää. Aida olisi mahtava.

"Et voisi koskaan nolata minua", Aida vakuutti ja vilkaisi tottumuksesta peilikuvaansa, ennen kuin pyrähti ulos ovesta käsi Elin käteen punottuna. Hän veti miehen taksin takapenkille ja tunsi hermostuksen kieltämättä möyrivän omassakin vatsassaan. Hän saattaisi hyvinkin tehdä jotain tyhmää. Jotenkin nolata itsensä koko maailman edessä.
Hän kuitenkin kätki huolen hymyn alle, kun he nousivat taksista Hollywood Boulevardilla.

* * *

Edison todella ei asunut kaukana. Arkkitehtuuriltaan erikoinen, paljolti lasisista seinistä kasattu talo oli valaistu ja useat altaat sen ympärillä hehkuivat yliluonnolliselta näyttävää valoa. Catering oli paikalla, valmiina tarjoilemaan osin jo saapuneille juhlavieraille rajattomasti juotavaa ja korkeatasoista naposteltavaa. Loiskeesta päätellen joku oli päätynyt jo uimaankin kylmästä yöstä huolimatta.
Kun Edison saapui paikalle, tunnelma kohosi välittömästi muutaman pykälän – samoin musiikki, joka kävi jyskyttämään lattiaa tärisyttävällä voimalla. Avara, tyylikäs alakerta oli jo juhlavieraista ruuhkainen.
"Juotavaa, sir, miss?" huoliteltu tarjoilija kysyi heidän viereltään.

Tiarnan oli joskus nimennyt, kaikella rakkaudella ja kunnioituksella, Edisonin talon kaltaiset asunnot akvaarioiksi. Ja vaikka hän saattoikin nähdä itsensä arvostamassa suuria ikkunoita esimerkiksi Skotlannin syrjäisellä saarella, täällä kaupungin keskellä ajatus oli aina tuntunut... alastomalta.
Mutta hän olikin sydämessään pelkkä maalaispoika.
Eli poimi itselleen juotavan ja katsahti sitten kysyvästi Aidaa kohti.
"Luuletko, että täällä voisi vihdoin tanssia?"

"Toivottavasti", Aida nauroi ja oli ottamassa tölkin colaa, mutta muutti mielensä muistaessaan, että kello oli luultavasti jo ainakin puolessa yössä ja hänen pitäisi olla valmis töihin aamun tullen. Hän oli selvinnyt ennenkin ilman unta ja jos kävisi niin, hän voisi juoda Redbullia aamupalaksi.
"Tämä on ollut uskomaton ilta", hän huokasi – tai puolittain huusi musiikin yli – ja halasi itsensä Elin kylkeen, kurottaen nenänpäänsä miehen kaulataipeeseen.
"Mennäänkö tanssimaan?"

Jokin tässä kaikessa muistutti Eliä teiniajoista ja kotibileistä, joita järjestettiin silloin, kun vanhemmat eivät olleet kotona. Paitsi että nämä olivat paljon... no, paljon enemmän kaikkea. Eikä niissä bileissä, joita heidän tuttavapiirissään oli silloin järjestetty, ollut ollut paikalla cateringia.
Se vasta olisikin ollut jotakin.
Eli kumartui lähemmäs kuullakseen Aidan paremmin ja kietoi käsivartensa Aidan vyötärölle.
"Aina."

Aida punoi sormensa Elin käteen ja veti miehen perässään alakerran keskelle raivatulle tanssilattialle, kiertäen kätensä miehen niskalle ja houkutellen tätä lähemmäs itseään. Musiikin rytmiä oli vaikeaa olla tuntematta, kun koko rakennus tuntui tutisevan sen voimasta.
Moderni tanssimusiikki ei puhutellut samalla tavalla kuin musikaalien voimakappaleet, mutta kieltämättä tämä tempasi kehon mukaansa ja tuntui sähköltä, kun se kosketti Eliä. Se tosin saattoi johtua vain Elistä itsestään.

Eli otti kulauksen juomastaan ja hylkäsi sen sitten jollekin tasolle. Baareissa ei sopinut tehdä niin, mutta tämä oli sentään yksityisasunto, joten samanlaista vaaraa ei ollut, eikö niin?
Hän seurasi Aidaa tanssilattialle ja laski kätensä lepäämään Aidan lantiolle, myötäilemään sen liikkeitä. Tuntui kuluneen ikuisuus siitä, kun he olivat viimeksi saaneet tanssia näin.
"Nyt sinulla on puku, jossa voi tanssia!" hän huomautti musiikin yli.

"Niin on!" Aida kehräsi naurusta ja tunsi onnellisen euforian virtaavan suonissaan. Hän kieltäytyi hyväksymästä raajoissa painavaa väsymystä tai kipeää vihlontaa ohimoilla. He olivat olleet Oscar-gaalassa. Hän oli esiintynyt siellä. Tämä ei ollut yö, jona kuului käpertyä sänkyyn.
"Olen odottanut sitä", hän vastasi ja kiersi kätensä paremmin Elin niskalle, hypäten hajareisin miehen syliin siitä ilosta, että saattoi tehdä niin. Hän oli odottanut myös vain mahdollisuutta olla kaksin Elin kanssa.

Eli nappasi Aidan kevyesti käsivarsilleen ja pyörähti ympäri, varoen taidokkaasti muita tanssijoita, joita oli kerääntynyt heidän ympärilleen. Tai ehkä he olivat päätyneet tanssijoiden keskelle, oli vaikea sanoa, sillä hän oli keskittynyt ainoastaan Aidaan.
Hän käytti hyväkseen tilaisuuden varastaa naiselta suudelman.
"Olit upea tänään, prinsessa."

Aida punoi sormensa Elin kiharaisiin hiuksiin vastatessaan suudelmaan. Hän hyrähti naurusta kohteliaisuudelle ja näykkäsi kaivaten miehen alahuulta. Siitä oli elinikä, kun he olivat saaneet olla yhdessä.
Hänen oli vaikeaa nähdä muuta kuin Eli, mutta hän katsahti ympärilleen etsien Tiarnania katseellaan – vaikka Oscar-voittaja olisi varmasti ihailijoiden ympäröimänä minne tahansa menisikään.
Hän laskeutui jaloilleen ja pyörähti miehen käsivarren alta musiikin kanssa, imien itseensä juhlien tunnelmaa, joka tuntui nostavan kattoa varsin kirjaimellisesti.

Kaipaus häivähti myös Elin mielessä ja kehossa, mutta hän muistutti itselleen, ettei sille sopinut antautua samalla tavalla kuin ennen. Aidan elämä oli nyt kiireistä, aikataulutettua, ja tämä tarvitsi kaiken sen levon, jonka vain sai, keskellä täysin epäinhimillistä työrytmiä.
Mutta ainakin he saivat olla lähekkäin tanssilattialla.
Lisää ihmisiä tuntui liittyvän joukkoon, ja kun kaksi, kolme tai ehkä viisi kappaletta oli soljunut ohi, Eli kumartui lähemmäs Aidan korvaa.
"Haetaanko juotavaa?"

Aida punoi sormensa Elin käteen ja veti miehen kohti keittiöön viritettyä, hyvinvarusteltua baaritiskiä. Hän käytti tahdonvoimaansa jättääkseen huomiotta päänsäryn, joka sai huoneen sykkimään kilpaa musiikin kanssa.
"Näetkö Tiarnania?" hän kysyi kurottuen Elin korvanjuureen, hamuten sitä samalla huulillaan. Ihmisten määrä tuntui vain kasvavan, ja uima-altaalta kuului hurjaa naurunremakkaa ja loisketta.

Eli käänsi päätään hieman häkeltyneenä kohti uima-allasta, ja hetkeksi hänetkin valtasi halu liittyä seuraan. Allas oli hohtanut houkuttelevan sinisenä, vaikka lämpötila olikin pysytellyt masentavan alhaisena uima-altaalla lekottelua ajatellen.
Aidan kysymys sai hänet kurkottelemaan kaulaansa.
"En", hän joutui myöntämään pahoitellen.
"Mitä tahtoisit juoda, prinsessa?"

Hänen olisi todella tehnyt mieli mansikka-Cosmopolitania. Todella, todella tehnyt mieli – mutta hänen ei pitänyt juoda enää. Lasi tai kaksi shampanjaa juhlissa oli varmaankin sallittua, mutta siinä se. Hänen äänestään oli yhtäkkiä tullut hurjan arvokas myös muille kuin hänelle itselleen.
Aida toivoi, että Tiarnan nautti illastaan. Mies ansaitsi sen hienon voiton jälkeen.
"Yllätä minut", hän kehräsi ja näykkäsi Elin korvanlehteä.

Elilla oli vain aavistus siitä, kuinka arvokas Aidan ääni oli, ja millaista ruokavaliota tämän piti nykyään noudattaa. Mutta hitto, eikö heillä ollut edes tänään oikeus ottaa hieman rennommin? Oscar-gaalassa esiintyminen oli ollut upea tilaisuus. ja he voisivat juhlia sitä hiukan, eikö niin?
Hän häkeltyi hetkeksi siitä, että baaritiskin takana todella oli baarimestari valmistamassa juomia, ja osittain kenties senkin innostamana hän tilasi Aidalle mansikkaisen Cosmopolitanin, ja itselleen Moscow Mulen, johpn oli osittain kiintynyt sen nimen ansiosta.
"Ole hyvä, prinsessa."
Hän ojensi lasia Aidalle.

"Tunnet minut hyvin", Aida nauroi ja halasi itsensä Elin kylkeen, ottaen lasin vastaan. Hetken hän empi, mutta hitto, ei hän menettäisi ääntään yhdestä drinkistä. Hän oli esiintynyt Oscareissa tänään. Se oli juhlimisen arvoista. Hän otti kulauksen punaista juomaa ja nosti sitten mansikan suuhunsa, antaen silmiensä painua kiinni.
"On ihanaa, että olet täällä kanssani", hän vetosi siemaillen juomaansa ja nojasi Elin rintaan.

"Totta kai, prinsessa."
Olisi ollut omahyväistä sanoa, että hän tunsi Aidan parhaiten, mutta hän halusi silti ajatella olevansa tämän parhaiten tuntevien joukossa.
Hän painoi suudelman kastanjanpunaisten hiusten joukkoon.
"Minusta on mahtavaa olla täällä. Tahtoisitko hetkeksi istumaan? Tai hei, tahtoisitko käydä uimassa?"
Musiikki jyskytti kuurouttavan kovaa.

Aida hymyili ja kurottui Elin korvan juureen, varoen heittämästä lasinsa sisältöä lattialle.
"Minusta olisi ihanaa-"
"Aida!" Edison kutsui ja pujottautui heidän luokseen, koskettaen Aidan selkää.
"Varastan sinut hetkeksi. Haluan esitellä sinut jollekulle", mies sanoi ja soi Elille valkoisen hymyn, ennen kuin kiersi käden Aidan vyötärölle ja veti naisen mukaansa. Aida katsahti Eliä anteeksipyytävästi olkansa yli ja näytti sormillaan viiden minuutin merkkiä.

Eli olisi halunnut kuulla, mikä Aidasta olisi ollut ihanaa. Olisi todella halunnut.
Pieni osa hänestä oli elätellyt toivoa, että Aida olisi saattanut ehdottaa, että he voisivat vetäytyä makuuhuoneeseen ja olla kahden. Musiikki olisi ollut riittävän kovalla suomaan yksityisyyttä.
Mutta ei.
Hän hymyili ja nosti peukkua viidelle minuutille, ja lähti etsimään itselleen seuraa.

Viisi minuuttia jäi pelkäksi haaveeksi.
Ilta venyi, ja Aidan oli vaikeaa riistäytyä keskusteluista ja uusien ihmisten – varsinkin sellaisten, jotka saivat hänen polvensa notkahtamaan – tapaamisesta. Hän tähyili paikoin Eliä, mutta ihmisten määrä oli hurja ja melun vielä hurjempi. Kuulosti siltä, kuin jossain tapeltaisiin ja lasi helisi.
Jossain vaiheessa hän vetosi, ettei halunnut mennä vielä nukkumaan päänsärystä huolimatta. Edison vastasi tietävällä hymyllä, houkutteli häntä avaamaan suunsa ja painoi tabletin hänen kielelleen.
Särky katosi. Maailma muuttui värien, valon ja euforian pyörteeksi, joka sai Aidan kikattamaan onnesta.
Ulkona joku hyppäsi parvekkeelta vilpoisaan uima-altaaseen, mutta ei osunutkaan täysin veteen. Vaaleansinisenä hehkuvaan altaaseen levisi huolestuttavaa punaista ja juhlaväki kerääntyi hälisten altaan ympärille.
Aidaa ja Edisonia ei näkynyt enää, mutta hopeaa kimmeltävä Jimmy Choon korkokenkä oli jäänyt tanssilattian laidalle.

Eli ei ollut yllättynyt siitä, että Aida ei palannut heti. Totta kai kaikki halusivat päästä keskustelemaan illan tähden kanssa, ei se ollut Aidan vika.
Mutta jossain vaiheessa hän alkoi huolestua. Ja siinä vaiheessa, kun pihalta alkoi kuulua hälinää, hän alkoi todella huolestua. Sydän hakkasi kipeänä, kun hän vaelsi juhlaväen joukossa, yrittäen kysellä, oliko kukaan nähnyt Aidaa.
Hän ei löytänyt naista, mutta hän löysi Tiarnanin, joka liittyi hänen kanssaan etsintöihin.

Ehkä hän oli tanssinut, mutta Aida ei ollut varma, sillä ei tuntenut raajojaan. Hän muisti kurotelleensa kohti kieppuvia, sateenkaarenhohtoisia tähtiä.
Jossain vaiheessa hän oli kikattanut jollekin, mikä tuntui hyvältä. Vei pitkän aikaa hahmottaa, että tunne taisi olla seurausta hänen kaulaansa suutelevista huulista. Hän ei ollut varma, tunsiko omiaan. Oli käynyt yhä vaikeammaksi avata silmiä.
Eriskummallisen talon päämakuuhuoneen suljettu kylpyhuone kaikui vaimeita, mutistuja kirosanoja. Sähkönsininen, imarteleva iltapuku oli valahtanut puoliksi alas sängyltä.

Tilanne pihalla oli kai saatu jollakin tavalla haltuun, ja Eli tunsi melkein syyllisyyttä siitä, kuinka helpottunut oli ollut tajutessaan, ettei kyse ollut ollut Aidasta. Helpotus oli kuitenkin vaihtunut nopeasti takaisin huoleen, kun nainen tuntui kadonneen kuin maan nielemänä.
Mitä, jos jotakin oli sattunut? Olisiko joku ulkopuolinen voinut päästä taloon ja tehdä jotakin? Mitä, jos yökerhon tilanne oli päässyt jotenkin toistumaan?
Hän vaelsi levottomana alakerrassa, samalla kun Tiarnan oli ottanut vastuulleen ylemmän kerroksen sen jälkeen, kun Eli oli todennut, ettei Aida ollut vetäytynyt heidän makuuhuoneeseensa lepäämään.
Koputettuaan ensin Edisonin makuuhuoneen oveen Tiarnan oli tullut siihen tulokseen, että kohteliaisuus sai nyt jäädä toissijaiseksi, ja astui sisään.
"Edison?" hän kutsui näennäisen tyhjässä huoneessa.

"Vittu. Vittu, vittu, vittu, vittu, vittu", Edison mantrasi ja heijasi itseään kevyesti edestakaisin, kylpyhuoneen lattialle vajonneena. Hän rutisti tiedotonta naista sylissään ja tuijotti hetken vauhkona yhtä hopeista kenkää tämän jalassa.
"Vittu, vittu, vittu", mies jatkoi ja tukisti hurjina pystyssä seisovia, tummia hiuksiaan. Paita oli hionnut kauluksen ympäriltä märäksi ja tummanruskeiden slmien pupillit olivat valtavat ja tuijottavat.
Hän silitti tärisevin käsin Aidan pisamaista poskea ja taputteli sitä jälleen vailla tuloksia. Ulkopuolelta kuuluva ääni oli saada miehen hyppäämään.
"Kaikki hyvin!" hän huusi vauhkona ja keräsi velttoa kehoa paremmin syliinsä, tarttuen naisen leukaan ja työntäen sormiaan tämän kurkkuun. Vittu.

Kaikki ei todellakaan kuulostanut olevan hyvin.
Tiarnan harppoi lattian poikki ja seisahtui kylpyhuoneen oven taakse, karkottaen jostakin syvältä heräävän, ahdistavan muiston.
"Edison, mitä tapahtuu?" hän kysyi, kokeillen ovenkahvaa.
Lukossa.
"Ole hyvä ja avaa ovi."

Kirosanojen vaimea mantra jatkui. Oksenna nyt, ole kiltti, hän aneli mielessään työntäessään sormiaan syvemmälle ja oli hurrata ääneen, kun sai tiedottoman kehon vastaamaan tukehtumisen tunteeseen yökkäyksillä.
"Kaikki hyvin!" Edison huusi uudelleen ja yritti pidellä Aidan hiuksia kallistaessaan naista pöntön ylle ja yrittäen saada tämän oksentamaan kunnolla. Vittu.
"Mene vain juhlimaan!"

"Edison."
Tiarnan ei ollut itsekään täysin varma siitä, miksi hänen äänensä kuulosti yhtäkkiä niin jyrkältä. Ehkä suljetussa kylpyhuoneen ovessa oli jotakin, joka herätti hänessä vanhoja muistoja.
"Minä tulen tästä ovesta läpi, jollet avaa sitä nyt."
Tai ehkä kyse oli Edisonin äänestä, josta kuultava paniikki sai hänen sydämensä hakkaamaan nopeammin.
"Onko Aida siellä?"

Edison nosti toisen nyrkin epätoivon siivittämään voittotuuletukseen, kun sai Aidan oksentamaan. Samassa hetkessä hän sieppasi kastanjanpunaiset, kesyttömät hiukset takaisin otteeseensa, ennen kuin nekin valahtaisivat pönttöön.
Tiarnan kuulosti hurjan jyrkältä. Ja vihaiselta.
Vittu.
Edison tiesi tehneensä virheen. Ja hän tiesi, että tämä näytti pahalta. Hän näytti pahalta, ja se näytti pahalta, että hän piteli vain alusvaatteisiin ja yhteen kenkään pukeutunutta, tajutonta naista sylissään. Varsinkin naisen ollessa yhtä kalpea ja nihkeä kuin Aida nyt. Vittu. Hän laski naisen varovasti selälleen tilavan kylpyhuoneen lattialle ja nousi avaamaan oven, kurkistaen Tiarnania vauhkosti sen raosta.
"Ollaan ihan rennosti, jooko? Ei syytä hermostua."

Tiarnan oli elänyt riittävän pitkään, tai ehkä liikkunut sopivissa piireissä tunnistaakseen luonnottoman suuriksi laajenneet pupillit.
Voi helvetti.
Hän painoi kätensä vasten ovea ja yritti työntää sen auki päästäkseen sisään, samalla kun työnsi jalkansa ovenrakoon siltä varalta, että Edison yrittäisi työntää sen uudelleen kiinni.
"Onko Aida siellä?"

Vittu. Edison loi Tiarnaniin epätoivoisen katseen ja selvästi harkitsi hetken, voisiko työntää oven kiinni, mutta luovutti. Hän upotti sormet hiuksiinsa ja väisti hartiat lysyssä, päästäen Tiarnanin sisään ja viittasi anteeksipyytäen kohti tiedotonta hahmoa.
"Kaikki on ihan hyvin", hän vakuutti työntäen oven takaisin kiinni.
"Kunhan saan hänet oksentamaan vähän lisää, kaikki on ihan hyvin."

Tiarnan ei ollut täysin varma, mitä oli odottanut, mutta tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä, kun hänen katseensa osui tiedottomalta vaikuttavaan hahmoon.
"Voi helvetti", hän ärähti, harppasi Aidan luo ja polvistui tämän vierelle.
"Mitä olet antanut hänelle?"
Hän käänsi naisen kyljelleen ja tarkisti tämän pulssin.
"Aida, hei, kuuletko?"

Edison työnsi sormet pystyssä seisoviin hiuksiinsa ja tukisti lujasti.
"Se oli vahinko. En tarkoittanut..." Sydän hakkasi hurjalla voimalla ja paniikki velloi suonissa. Hän ei koskaan satuttaisi Aidaa. Hänellä saattoi olla pieni ongelma, mutta hän ei koskaan satuttaisi Aidaa. Hän oli vain halunnut tehdä naisen illasta vähän paremman.
Hän kyykistyi Tiarnanin vierelle ja pyrki nostamaan Aidaa takaisin syliinsä, voidakseen työntää sormensa uudelleen naisen kurkkuun.
"Kaikki on ihan hyvin, hei. Ei syytä hermostua."

"Mitä annoit hänelle?" Tiarnan toisti kysymyksensä ja sysäsi Edisonin kädet kauemmas.
Ainakin pulssi tuntui, eikä se vaikuttanut epänormaalin nopealta. Ihokaan ei tuntunut kuumalta, ja hengitys tuntui kulkevan.
Se ei tarkoittanut, että kaikki olisi hyvin.
"Aida? Kuuletko?"
Hän taputti naisen poskea kevyesti, kulmat syvään kurtistukseen painuneina.
"Helvetti sinun kanssasi, Edison."

Edison puri alahuultaan onnettomana ja keinahti kantapäillään miehen vierelle kyykistyneenä. Hänkään ei pitänyt itsestään kovin paljoa juuri nyt.
"En mitään pahaa. Vain vähän jotain, mikä auttaisi väsymykseen ja päänsärkyyn. Uutta tavaraa. En ajatellut, että... En tarkoittanut", hän vetosi surkeana ja katseli tiedotonta naista.
"Jos vain saan hänet oksentamaan lisää, hän voi paremmin."

"Hän voi vetää oksennusta henkeen", Tiarnan huomautti, leukaperät kiristyen.
Helvetti, niin oli voinut jo tapahtua.
Hän uskoi Edisonia siinä, ettei tämä ollut aiheuttanut Aidan tilaa tahallaan, mutta ainoastaan huoli, joka pakotti keskittymään naisen tilaan, esti häntä suuttumasta miehelle todella.
"Aida?" hän kutsui jälleen, yrittäen saada naisen virkoamaan.
"Miten kauan hän on ollut tajuton?"

Edison katsahti Tiarnania silmät villinä tuijottaen.
"En tiedä, hetken? Tai... En tiedä. Me- minä ajattelin, että... Mutta tajusin hänen olevan...", mies viittasi Aidaa ahdistuneena ja yritti silittää punaisia hiuksia pois kasvoilta.
"En minä satuta häntä. Minun pitää vain saada hänet oksentamaan", Edison vetosi levottomana ja pyrki vetämään naista syliinsä. Sairaala ei ollut vaihtoehto.

Tiarnan työnsi hiuksia pois Aidan kasvoilta ja käänsi tämän päätä parempaan asentoon, jotta hengitys varmasti kulkisi.
Helvetti.
"Hän voi tukehtua", Tiarnan ärähti ja huitaisi Edisonin käden uudelleen syrjään. Tämä ei varmasti tarkoittanut pahaa, mutta helvetti.
"Hänet pitää viedä sairaalaan. Aida, kuuletko?"

"Ei hän voi mennä sairaalaan!" Edison ähkäisi vauhkona ja tuuppasi Tiarnanin käsiä vastauksena syrjään.
"He haluavat ottaa verikokeita eikä se ole mahdollisuus juuri nyt." Hän hengitti kiivaasti, silmät suurina tuijottaen ja yritti tönäistä Tiarnanin kumoon, jotta saisi päätään liikauttavan naisen nostettua syliinsä.
"En anna hänen tukehtua. Anna minun tehdä tämä, hitto."

"Voi helvetti, juuri nyt minua ei kiinnosta lainkaan se, mitä verikokeet näyttäisivät!" Tiarnan ärähti ja horjahti hieman tönäisyn voimasta, muttei kuitenkaan kaatunut tai siirtynyt syrjään.
Totta kai hän ymmärsi, mistä oli kyse. Verikokeiden tulokset eivät näyttäisi hyviltä, eikä julkisuuden valokeilassa olevalla henkilöllä ollut varaa sellaisiin virheisiin.
Juuri nyt hän ei välittänyt.
Liikahdus sai hänet terästäytymään.
"Aida? Hei?"

"Minua kiinnostaa", Edison harasi takaisin ja kosketti punaisia hiuksia, kun Aida liikahti uudelleen. Hän oli varma, että myös Aidaa kiinnostaisi. Hänen virheensä ei pitäisi aiheuttaa sellaista leimaa naisen tulevaisuudelle.
"Tulehan, pieni, tehdään olostasi vähän parempi", hän vetosi hellästi ja katsahti Tiarnania vauhkolla varoituksella, kun kiskoi Aidan istumaan ja tuki naisen itseään vasten.
"Olen tehnyt näin ennenkin."

Ainakin Aida oli hereillä. Se oli jo jotakin.
Silti Tiarnan ei pitänyt lainkaan siitä, että Edison nosti naisen syliinsä. Tässä voisi käydä vielä huonosti, ja koko hänen olemuksensa tuntui kiristyvän.
"Olet yksi helvetin idiootti, Edison."

Edisonin leukaperät olivat kireät Tiarnanin sanoista. Joskus hän sanoi sitä itselleen.
"En halunnut satuttaa häntä", hän vetosi, vaikka tiesi tuskallisen hyvin tehneensä pahan virheen. Hän kiersi käsivarren tukevasti paljaan vyötärön ympärille ja nojasi Aidan pään solisluutaan vasten, silittäen sormenpäillään naisen kaulaa ja poskea.
Hän sujautti kaksi sormea suuhun ja kiepautti naisen sitten lähemmäs vessanpönttöä, kun tämän keho kouristi vastauksena ärsykkeeseen. Edison hillitsi halunsa lyödä nyrkkinsä ilmaan ja piteli sen sijaan Aidaa naisen oksentaessa loputkin vatsansa sisällöstä, tarkkaillen Tiarnania varautuneena.

"Minä tiedän", Tiarnan vastasi kireästi. Hän ei ollut koskaan ollut tyyppiä, joka halusi lyödä lyötyä ja hieroa virheitä vasten kasvoja, mutta voi luoja miten hän oli vihainen juuri nyt. Hän tunsi vihan kertyvän kireydeksi harteille ja poskipäihin, ja jossakin silmien takana päänsärky tuntui odottavan vuoroaan.
Hän suoristautui lattialta ja jäi tarkkailemaan tilannetta, suostumatta jättämään Aidaa kahdestaan itsekin aineissa olevan miehen kanssa. Hänen olisi pitänyt ilmoittaa Elille naisen löytymisestä, mutta hän ei halunnut tämän näkevän Aidaa tällaisessa kunnossa.

"Hyvä tyttö", Edison kuiskasi hellästi ja veti Aidan nojaamaan itseään vasten, kun yökkiminen ja yskiminen olivat rauhoittuneet. Hän painoi suukon kylmän hien kostuttamalle ohimolle ja silitti punaisia, kasvoihin takertuvia suortuvia syrjään.
Jäänsiniset silmät raottuivat ja katse harhaili sekavana.
"Kaikki hyvin. Kaikki hyvin, kaikki hyvin", hän mumisi, kun halasi Aidaa tiukasti, ennen kuin laski naisen varovasti kyljelleen laattalattialle, missä tämä veti itseään kerälle.

Tiarnan pelkäsi edelleen, että oksennusta oli saattanut joutua keuhkoihin. Ja vaikka hän ei ollutkaan lääketieteen ammattilainen, hän tiesi, kuinka paha asia se oli.
Hän oli joutunut pelkäämään menettävänsä vaimonsa keuhkokuumeelle.
Hän polvistui takaisin Aidan vierelle ja kosketti tämän selkää.
"Aida?" hän kutsui hiljaa, pehmeällä äänellä.
"Kuuletko?"

Edison nousi polvilleen ja kurotti täyttämään vesilasia hanasta, vilkuillen kaksikkoa olkansa yli. Aida raotti uudelleen silmiään ja katse harhaili hetken sameana, ennen kuin pysähtyi vihdoin Tiarnanin kasvoihin ja hitaasti tunnistuksen kipinä syttyi.
Ajatukset olivat sumuisia ja tavoittamattomia, mutta hätä väreili niiden alla. Missä hän oli? Mitä oli tapahtunut?
"Tässä", Edison vetosi ja asettui Aidan taakse, nostaen naisen nojaamaan vatsaansa, jotta saattoi auttaa tätä juomaan lasista, vaikka vettä valuikin ohi kiitettävästi.

Tiarnan tunnisti hädän Aidan katseessa ja tunsi myötätunnon vihlaisevan kipeänä.
"Kaikki on hyvin", hän vetosi hiljaa.
"Olet Edisonin luona. Meidän pitää viedä sinut lepäämään."
Ainakin Aida oli tajuissaan, vaikka juuri nyt se tuntuikin laihalta lohdulta. Heidän olisi pidettävä huolta, ettei nainen pääsisikään vajoamaan tajuttomuuteen.
Hän katsahti ympärilleen etsien kylpytakkia tai jotakin, jonka kietoa suojaksi melkein alastoman vartalon ympärille viileyttä vastaan.

Edison huomasi Tiarnanin katseen ja vajosi hieman syvemmälle itseinhon kuilussa katsoessaan Aidan vähäpukeisuutta. Hän todella oli yksi helvetin idiootti.
"Laitan hänet lepäämään sänkyyni", mies sanoi ja pyyhkäisi kädellään vettä naisen kasvoilta, ennen kuin pujotti käsivarren tämän selälle ja polvitaipeeseen ja nousi seisomaan.
"Hän voi varmasti paremmin aamulla."

Tiarnan suoristautui Edisonin mukana.
"Luulen, että sinun olisi itsesikin hyvä käydä nukkumaan", hän huomautti, ja ojensi käsiään ottaakseen Aidan syliinsä. Edison ei varsinaisesti vaikuttanut huteralta, mutta hän ei halunnut ottaa pienintäkään riskiä siitä, että tämä tiputtaisi naisen, joka voisi vielä päätyä satuttamaan itsensä todella.
"Minä voin viedä hänet nukkumaan."

Edison halasi Aidan paremmin syliinsä ja perääntyi kauemmas Tiarnanista.
"Kyllä minä pärjään", hän vakuutti. Hän oli aiheuttanut tämän sotkun ja halusi korjata virheensä. Hän oli tehnyt elämässään paljon tyhmyyksiä, mikä oli tehnyt paparazzeista hänen suuria ihailijoitaan. Mutta hän ei ollut koskaan halunnut satuttaa Aidaa.
"Jos avaat vain peittoja vähän", hän sanoi ja nyökkäsi makuuhuoneensa suuntaan. Hän saattoi muistaa kipeästi hetken, jona sähkönsininen kangas oli liukunut pois iholta ja hetkeä myöhemmin hänen sormistaan, kun hän tajusi jonkin olevan vialla.

Tiarnan katsoi Edisonia hetken, mutta kääntyi sitten ympäri ja avasi kylpyhuoneen oven, niin että mies pääsisi kantamaan Aidan sänkyyn.
"Olen silti sitä mieltä, että sinunkin olisi paras painua pehkuihin", hän huomautti, kun vaelsi lattian poikki ja mahtipontisen vuoteen luo.
Älä ajattele, miksi leninki oli lattialla.
Hän tarttui muhkeisiin peittoihin ja siirsi niitä syrjään.

"Minua ei väsytä", Edison vastasi. Koko mies tärisi ja väpätti vauhkoa, levotonta energiaa, mikä kieltämättä paistoi myös tummista, seisovista silmistä ja suurista pupilleista.
Hän laski Aidan sänkyynsä, ujutti naisen jalat varovasti peittojen alle ja sovitti tyynyä pään alle, silittäen punaisia hiuksia pois kasvoilta, ennen kuin veti peitot paljaan kehon suojaksi.
Aida katseli heitä samein, raottunein silmin, näyttäen harhailevan unen ja valveen välillä.
"Kaikki on nyt hyvin, voit jatkaa iltaa", Edison kannusti ja tunsi kurjan, huonon omantunnon kouraisun tajutessaan, että Tiarnan oli voittanut Oscarin ja olisi voinut olla juhlimassa sitä. Ei siivoamassa hänen sotkujaan.

"Kuule, minusta tuntuu, että on parempi, kun joku muu valvoo", Tiarnan totesi. Hän ei tarkoittanut sanojaan pahalla, mutta halusi uskoa, että Edison ymmärtäisi sen itsekin. Jos ei nyt, niin sitten kun se, millä ikinä tämä olikaan sotkenut päänsä, olisi lakannut vaikuttamasta.
"Hänen olisi parempi olla kyljellään, ettei-"
"Edison?"
Tiarnanin lause keskeytyi, kun Elin ääni kutsui heidän isäntäänsä ovensuusta. Tämä oli ilmeisesti vain tullut kysymään, oliko Edison nähnyt Aidaa, mutta jähmettyi nyt liikkumattomaksi.

Edison katsahti Tiarnania tuskissaan. Järjellä hän ymmärsi sen kyllä, mutta tunnetasolla ajatus oli sietämätön. Miksi hän oli tehnyt taas tällaisen virhearvoinnin?
Hän oli laskenut katseensa silmänsä jälleen sulkeneeseen Aidaan, sormet hiuksiin upotettuna, kun Elin ääni sai kylmän pyyhkäisemään hänen sisälleen. Vittu.
"Hei Eli", hän tervehti hymyillen vauhkosti, silmät luonnottoman suurina seisten.
"Kaikki hyvin?"

Eli räpäytti häkeltyneenä silmiään, vihreähippuisten silmien katse Tiarnanista Edisoniin siirtyen.
"Mitä täällä tapahtuu?" hän kysyi häkeltyneenä ja astui sisään.
Sitten hänen katseensa kääntyi sänkyyn ja punaisiin hiuksiin, jotka hän tunnisti, vaikka niiden sävy olikin eri kuin se, johon hän oli ennen tottunut.
Hänen kasvoiltaan saattoi nähdä huolen.
"Mitä Aidalle on tapahtunut?"

Edisonkin vilkaisi sänkyä.
"Oh. Aida kävi vähän huonovointiseksi", hän sanoi raapien niskaansa ja katsahti Tiarnania silmäkulmastaan huonosta omastatunnosta kiemurrellen. Tiedän, tiedän – yksi helvetin idiootti.
Mutta täytyikö Elin tietää?
"Ei hätää. Hän vain nukkuu."

Eli astui lähemmäs.
"Mitä sinä teit hänelle?" hän ärähti, eikä Tiarnan ollut tunnistaa tavallisesti niin hyväntuulista ystäväänsä. Elin silmät paloivat samaan aikaan kiukusta ja huolesta, ja Tiarnan otti vaistomaisesti askeleen lähemmäs.

Musiikki pauhasi alakerrassa niin, että sen saattoi tuntea sykkeenä jalkapohjissa. Edison katsahti avuttomasti ympärilleen ja laski käden Aidan hiuksille.
"En tarkoittanut mitään pahaa", hän vetosi.
"Kaikki on ihan hyvin. Hän vain nukkuu."

"Mitä vittua sinä teit hänelle?" Eli ärähti uudelleen, ja jokin miehen äänensävyssä sai Tiarnanin astumaan vielä lähemmäs.
"Eli, hei. Aida tarvitsee nyt lepoa", hän vetosi, ja laski toisen kätensä nuoremman miehen hartialle.
Elin huomio oli kiinnittynyt Edisoniin.
"Satutitko häntä?"
Hänen äänensä tärisi hieman.

Edison tuijotti Eliä vauhkoilla, tummilla silmillä ja vilkaisi Aidaa ahdistuneena. Nainen liikahti kosketuksesta ja sai hänen henkensä kulkemaan vähän helpommin. Kaikki olisi ihan hyvin.
"En koskaan satuttaisi häntä", hän protestoi hermostuneena, sukien hiuksiaan ja puhuen hieman turhan nopeasti.
"En koskaan. Kaikki on hyvin. Ihan hyvin. Ei syytä hermostua, hei. Kaikki hyvin."

Tiarnan oli melko varma, että jossakin toisessa hetkessä Eli olisi ymmärtänyt. Mutta nyt miehen silmissä oli melkein vauhko katse, joka sai Tiarnanin kiristämään hieman otettaan hartiasta, varmuuden vuoksi.
Se ei riittänyt. Eli riuhtaisi itsensä vapaaksi ja suuntasi kohti sänkyä hartiat kireinä.
"Mitä helvettiä sinä teit?"

Edison ei ollut usein kokenut Eliä uhaksi sanan missään merkityksessä, mutta nyt jokin miehen olemuksessa sai Edisonin kyyristämään hartioitaan. Hetken hän pohti paetako kauemmas, mutta jäi sängyn vierelle, käsi punaisissa hiuksissa.
"En mitään!" Edison vastasi puolustautuen.
"En tarkoittanut mitään pahaa. Hän on ihan kunnossa, vai mitä Aida? Se oli vain yksi nappi. Ei syytä hermostua. Otetaan ihan rauhallisesti." Aida raotti silmiään ja katse harhaili sameana, kun Edison herätteli häntä todistaakseen Elille, ettei ollut syytä huoleen.

Lähes koko elämänsä ajan Eli oli tullut verratuksi kultaiseennoutajaan, eikä se ollut koskaan haitannut häntä. Kultaisetnoutajat olivat lempeitä ja rakastavia, ja kuten Elikin, suhtautuivat ihmisiin pääsääntöisesti hyväntuulisella rakkaudella.
Mutta kultaisetnoutajatkin olivat kykeneviä suuttumaan, kun niiden rakkaita uhattiin.
”Eli”, Tiarnan kutsui, samaan aikaan kun Elin sormet etsivät otetta Edisonin paidan rintamuksesta.
”Mitä sinä teit?” hän sähisi, leukaperät kireinä.

Edison hätkähti otetta ja tuijotti Eliä hetken luonnottoman suurilla pupilleilla, ennen kuin tarttui miehen ranteisiin.
"Me vain pidimme hauskaa", hän protestoi hermostuneena.
"Vain hauskaa. Se oli vain yksi nappi. Hän ei halunnut vielä nukkumaan, joten autoin häntä juhlimaan. Siinä kaikki", hän selitti sanat toisiinsa sotkeutuen ja yritti kiemurrella irti Elin otteesta.
"Aida on ihan kunnossa aamun tullen."

Myös Elin katseessa oli jotakin luonnotonta, tai ehkä sittenkin alkukantaista. Viha, jonka hänen rakkaansa satuttaminen oli nostattanut, sai hänen silmänsä näyttämään tavallista tummemmilta.
"Hänelle olisi voinut käydä vittu huonosti!" hän ärähti ja tönäisi Edisonia väkivaltaisesti kauemmas, sydän kipeästi hakaten.
Aida olisi voinut menettää kaiken.
"Helvetin idiootti!"

Edison horjahti taaksepäin ja tuuppasi tyylitellyn lampun alas yöpöydältä. Se räsähti sirpaleiksi puulattialle.
"En tehnyt sitä tahallani", hän vetosi silminnähden ahdistuneena ja nyki kauluksen ympäriltä kastunutta paitaa kuin se olisi kuristanut häntä siitä huolimatta, että Hugo Bossin kauluspaidan ylimmät napit olivat jo valmiiksi auki.
"Me vain juhlimme!" Hän katsahti kyljelleen käpertyvää naista, joka nosti haparoivan käden otsalleen.
"Ja sinä olet paras tuomitsemaan muita, vai mitä?"

Tavallisesti viimeistään lampun rikkoutuminen olisi havahduttanut Elin, mutta nyt se ei saanut häntä edes kääntämään katsettaan pois Edisonista.
"Aida olisi voinut kuolla!" hän parahti, ja oli ottamassa askeleen lähemmäs, kun Tiarnan tarttui hänen käsivarteensa.
"Eli, rauhoitu", mies vetosi.
Vihreähippuisten silmien katse oli kuitenkin kiinnittynyt Edisoniin.
"Mitä helvettiä sinä puhut?"

Edison tähyili ympärilleen kuin etsien pakotietä, tummat silmät vauhkoina. Hän tiesi tehneensä kamalia virheitä tänä iltana, jopa tunnekuohussaan. Hänen ei olisi pitänyt antaa pilleriä Aidalle. Eikä riisua naista. Eikä jättää punertavanpurppuraisia jälkiä tämän kaulalle. Vittu.
"Hän on kunnossa!" hän protestoi osoittaen tokkuraista naista.
"Ja etkö sinä ole satuttanut häntä itsekin, herra Suuri ja Pyhä?"

Silmänräpäyksen ajan kaikki liike huoneessa tuntui pysähtyvän.
Ja sitten Eli syöksähti eteenpäin, ja vaikka Tiarnan yritti tavoitella parempaa otetta ystävästään, tämä pääsi irrottautumaan hänen otteestaan.
Eli ei ollut elämässään halunnut satuttaa ketään.
Ja silti hän näki punaista yrittäessään tavoitella otetta Edisonista, tämän paidasta, hartiasta, mistä tahansa.
"Jumalauta sinun kanssasi!"

Edison yritti ensin karkuun, mutta jäädessään kiinni sydän hakaten ja pää aineista sekaisin, hyökkäsi sitten takaisin. Valkokankaita ilahduttaneen supersankarin käsivarret yrittivät kiertyä Elin vyötärölle, jotta hän voisi yrittää taklata miehen lattiaan.
Hän tiesi olevansa idiootti. Hän tiesi tehneensä virheen, ja huomenna hän vihaisi itseään kipeästi. Mutta tällä hetkellä hän halusi vain torjua kuvottavaa syyllisyyttä.

Eli ei ollut elämässään halunnut satuttaa ketään. Ja sen huomasi.
Hän ei ollut lainkaan valmistautunut siihen, että käsivarret kiertyivät yhtäkkiä hänen vyötärönsä ympärille. Itse asiassa, hän ei ollut lainkaan valmistautunut mihinkään, sillä hänellä ei ollut ollut minkäänlaista suunnitelmaa siitä, mitä hän tarkalleen ottaen oli tekemässä.
Yhtäkkiä hän tajusi takaraivonsa kolahtavan kipeästi lattiaan. Mutta kivusta huolimatta hänen kätensä ponkaisivat ylös ja tavoittelivat otetta Edisonista, toinen taisi osua miehen kasvoihin.

Edison taisteli vastaan elokuviin jalostuneita vaistoja käyttää nyrkkejään ja hyödyntää näyttäviä kamppailulajeja vain siksi, että ei halunnut satuttaa Aidaa enempää. Ja jostain syystä Aida rakasti Eliään enemmän kuin mitään tai ketään. Hän oli mokannut tänään, pahasti. Hänen ei pitäisi mokata enempää.
Ja silti hänen kasvoihinsa osuva isku sai hänet vastaamaan tujulla, Elin kasvoihin tähdätyllä nyrkillä.

Aida olisi voinut kuolla.
Kammottava ajatus toistui uudelleen ja uudelleen Elin mielessä. Aida olisi voinut kuolla, ja se olisi ollut hänen syytään. Hän ei ollut lähtenyt etsimään, kun nainen oli viipynyt poissa pidempään, kuin oli ollut tarkoitus.
Idiootti.
Helvetin idiootti.
Kasvoihin kohdistuva isku tuli täysin odottamatta, tai ehkä kyse oli vain siitä, että hän ei ollut osannut ennakoida sitä. Ei hän ollut tappelija. Hän vihasi väkivaltaa.
Tällä kertaa nyrkki ei sysännyt leukaa sijoiltaan, mutta iskeytyi silmäkulmaan ja sai valkeat tähdet tanssimaan Elin silmissä.
"Hei!" Tiarnanin ääni kuului jostakin kaukaa, kun tämä yritti saada käsivartensa jommankumman riitapukarin ympärille repiäkseen nämä erilleen.

Edison hengitti raskaasti, silmät suurina ja tuijottavina. Hetken hän taisteli Tiarnanin otetta vastaan, ennen kuin rojahti selälleen lattialle ja painoi käden hakkaavalle sydämelleen.
Ehkä Aida oli oikeassa ja hänellä oli ongelma. Nainen oli vedonnut häntä lopettamaan, ennen kuin hän kuolisi yliannostukseen niin kuin niin moni muu tähti.
Hän painoi hetkeksi käden kasvoilleen ja työnsi itseinhon alas.

Tiarnankin hengitti raskaasti, kun sai viimein kaksikon erotettua toisistaan. Jokin oli osunut hänen huuleensa, ja nyt hän saattoi maistaa veren rautaisen maun suussaan.
Mutta sillä oli nyt hyvin vähän väliä.
"Aida tarvitsee nyt lepoa", hän muistutti, astuen varmuuden vuoksi Edisonin ja Elin väliin. Hän kurtisti kulmiaan nähdessään veren, joka oli valunut Elin kulmaan ilmestyneestä haavasta. Mies oli kuitenkin kömpimässä jo istumaan, ja pisamaisilta kasvoilta kuvastui vihan sijaan järkytys.
"Jos ette osaa olla, saatte molemmat painua ulos", Tiarnan jatkoi, pyyhkäisten huultaan kämmenselkäänsä.

Edison kömpi istumaan ja hieraisi kasvojaan. Poskessa tuntui mustelman alku, mutta hän oli tottunut kolhimaan itseään kuvauksissa. Hän yritti tehdä niin paljon omia stunttejaan kuin saattoi.
Hän tunsi häpeän painavan hartioitaan, kun näki Aidan tuijottavan heitä unisesti, kulmat hämmentyneessä kurtussa.
"Sori", hän mutisi ja kiipesi ylös, sukien hiuksia taakse ja istahti sängyn laidalle, koskettaen punaisia hiuksia.
"En tarkoittanut pahaa."

Eli käänsi katseensa Edisonista Aidaan ja laski sitten katseensa, hieraisten kasvojaan.
"Tärkeintä on nyt huolehtia, ettei mitään pahaa satu", Tiarnan muistutti, yrittäen rentouttaa kiristyneet hartiansa.
"Teidän molempien kannattaisi käydä lepäämään."
Eli alkoi etsiä jalkoja alleen noustakseen seisomaan ja räpytteli silmiään kuin ei olisi ollut aivan varma, oliko ympäröivä maailma todellinen. Hänen katseensa osui uudelleen Aidaan. Kulmat kurtistuivat, kuin hän olisi taistellut kyyneleitä vastaan.
"En minä tahdo jättää häntä."

Edison hieraisi kasvojaan ja tunsi syyllisyyden korventavan vatsaansa. Hänkään ei halunnut lähteä, ehkä toivoen voivansa jotenkin lievittää syyllisyyttään jäämällä ja huolehtimalla Aidasta.
Mutta selvästi hän ei ollut avuksi tänään.
"Hyvä on", hän myöntyi hartiat painuen ja katse lattiaan vajoten, "Eli voi jäädä tänne ja menen vierashuoneeseen. Tuota, huikatkaa, jos voin tehdä jotain."

Tiarnanin olemus pehmeni hieman, ja hän ojensi kätensä taputtamaan Edisonin hartiaa.
"Eiköhän kaikki ole kunnossa aamuun mennessä", hän totesi, samalla kun Eli siirtyi varovasti sängyn luokse, melkein kuin olisi pelännyt, että jotakin pahaa voisi tapahtua jo siitä, että hän kosketti Aidaa.
"Olen tosissani, Edison. Lepo tekee sinullekin hyvää", Tiarnan jatkoi, kurtistaen hieman kulmiaan.

Edison etsi yöpöydän laatikosta pakkauksen nenäliinoja, joita ojensi nöyränä Elille.
"Sori", hän mutisi vaisusti ja hieraisi kasvojaan, lähtien sitten häpeissään ovelle. Ainakin talossa riitti ylimääräisiä makuuhuoneita, vaikka moni taisi olla tällä hetkellä riehaantuneiden juhlavieraiden käytössä. Musiikki jyskytti edelleen. Ehkä oli aika päättää juhlat tältä illalta.
Aida kohotti käden kasvoilleen taistellen kuvottavaa huimausta vastaan ja yritti saada kiinni tästä hetkestä ymmärtääkseen, missä oli ja mitä tapahtui.

Eli ei katsonut Edisoniin mutistessaan "olen pahoillani" samalla kun otti tukun nenäliinoja vastaan. Hän painoi yhden kivistävää kulmaansa vasten ja valahti istumaan sängyn laidalle.
Huomatessaan Aidan olevan hereillä hän kosketti naisen käsivartta varovasti vapaalla kädellään.
"Hei, prinsessa, nuku vain", hän vetosi, ääni särkyen.
"Kaikki on hyvin."

Särkyvä ääni sai Aidan kulmat kurtistumaan syvemmin. Jokin Elin kasvoissa, jotka hän tunnisti tuijotettuaan niitä hetken, oli väärin. Vei tovin lisää, että hän ymmärsi, mitä punainen oli ja kurotti sitä kohti, vaikka käsi ei tuntunut kuuntelevan lainkaan hänen tahtoaan ja suuntasi jonnekin miehen navan suuntaan kulmakarvan sijasta.
Hän yritti nousta istumaan, mutta ei saanut päätään ylös ja liike sai ohimot vihlomaan.
Huoli ja hämmennys olivat kuitenkin selvästi luettavissa hänen kasvoiltaan.

"Hei, kaikki on hyvin", Eli vetosi ja tarttui Aidan käteen, jolla tuntui olevan päämäärä, jota se ei kuitenkaan aivan onnistunut saavuttamaan. Hän kohotti käden huulilleen ja hipaisi kämmenselkää hellästi, ennen kuin laski sen takaisin peitteelle. Hetken harkittuaan hän sujautti Aidan kädet peiton alle ja kohensi peittoa parempaan asentoon.
"Sinulle tuli vähän huono olo. Nuku vain, aamulla kaikki on hyvin."
Kylpyhuoneessa hana käynnistyi, Tiarnan oli varmaankin mennyt pesemään verta kasvoistaan.

Kaikki ei ollut hyvin. Aidan oli vaikeaa ajatella tai pitää silmiään auki, mutta siitä hän oli varma.
Hän olisi halunnut protestoida, mutta ei saanut sanoja muodostettua ja Eli oli työntänyt hänen käsivartensa peiton alle, mistä niitä oli vielä vaikeampaa saada liikkeelle. Häntä pelotti antaa silmiensä sulkeutua, sillä hän ei tuntunut saavan niitä auki.
Alakerrassa musiikin jyske lakkasi ja vähitellen myös vieraiden hälinä tyyntyi.
Silmät suurenivat, kun Aida tunnisti ylös pyrkivän huonon olon ja hän rimpuili voimattomasti peittoa vastaan, etsien katseellaan jotain, mihin oksentaa.

"Nuku vain", Eli vetosi uudelleen ja kosketti varovasti Aidan hiuksia.
Lyhyen, kammottavan hetken ajan hän kuvitteli, että yhtäkkiä alkanut rimpuilu johtui hänen kosketuksestaan. Mutta sitten hän tajusi, mistä oli kyse, ja pikemmin vaistonvaraisesti kuin tietoisesta päätöksestä ponkaisi nappaamaan roskiksen lähemmäs. Toinen käsi nykäisi peittoa niin, että Aida pääsisi liikkeelle.

Aida oli kiitollinen Elin avusta. Kyyneleet kihosivat silmiin, kun hän yökki roskakoriin väkivaltaisesti ja kipeästi ulos sitä vähää, mitä hänen vatsassaan oli jäljellä ja pelkäsi tukehtuvansa.
Hiukset takertuivat kasvoille nousseeseen, kylmään hikeen. Hän vajosi kyljelleen täristen, kun pahoinvointi hellitti ja taisteli kyyneliä vastaan. Tunne siitä, että häntä pyörrytti ja pahasti, oli aina ollut pelottava. Eikä hän ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut tai missä hän oli. Tai miksi Elin kasvot vuosivat verta.
Hän ponnisteli päästäkseen istumaan ja voidakseen siirtyä kylpyhuoneeseen, vaikka ryömien.

Eli teki parhaansa pitääkseen kastanjanpunaiset hiukset poissa tieltä, samaan aikaan kun yritti pidellä roskakoria riittävän lähellä. Kipeä myötätunto sai hänen vatsansa vihlomaan, ja hän toivoi epätoivoisesti, että olisi voinut tehdä enemmän.
Hänen olisi pitänyt toimia paljon aikaisemmin. Etsiä Aida heti, kun viisi minuuttia oli kulunut.
Hän laski roskakorin takaisin lattialle ja kosketti Aidan otsaa.
"Prinsessa, mitä sinä tahdot?" hän kysyi, kun nainen yritti selvästikin liikkua.
"Oksettaako vielä?"

Aida puristi silmänsä kiinni ja yritti muodostaa sumeista ajatuksista sanoja. Hän pudisti päätään ja sai jalkansa työnnettyä esiin peiton alta, ennen kuin tipahtaisi päälleen korkeasta sängystä.
"Suihkuun", hän sammalsi ja kiskoi toisenkin jalkansa peiton alta, valuen polvilleen upottavalle matolle.
"Haluan suihkuun", hän sanoi saaden sanoista paremmin kiinni ja lähti konttaamaan kohti kylpyhuonetta. Hän ei ollut varma, mitä hänen vaatteilleen oli tapahtunut.

Eli räpäytti silmiään.
"Hei, Aida, odota", hän vetosi, ponkaisi jaloilleen ja harppoi vaivatta naisen edelle. Hän kumartui tämän korkeudelle ja ojensi käsiään.
"Anna minä autan."
Hän voisi kantaa Aidan kylpyhuoneeseen ja auttaa suihkuun. Hitto, ei Aidan tarvitsisi ryömiä, kun hän oli paikalla.

Aida tunsi olonsa kuvottavaksi, vaikkei osannut sanoa miksi. Mutta hän hapuili kätensä Elin niskan ympärille ja auttoi miestä nostamaan hänet syliinsä.
"Haluan suihkuun", hän mutisi miehen paitaa vasten ja tunsi sykkeensä kiihtyvän hermostuneena, kun huimaus teki hänen olostaan kamalan. Kuin koko maailma olisi lipsumassa pois eikä hän voisi hengittää.

"Minä vien sinut suihkuun", Eli lupasi ja nosti Aidan kevyesti syliinsä. Hän tuki naisen pään hartiaansa vasten ja suuntasi sitten naurettavan suureen kylpyhuoneeseen. Hän teki parhaansa kulkeakseen mahdollisimman tasaisesti, niin ettei pahentaisi Aidan oloa.
Tiarnan tuli vastaan ovella, ja he vaihtoivat katseita, mutta eivät sanoja.
Kylpyhuoneessa Eli katsahti ensin ympärilleen, mutta kantoi Aidan sitten suoraan suihkuun ja laski tämän varovasti lattialle, selkä seinää vasten.
"Olen pahoillani, tämä voi tuntua kylmältä, mutta laitan veden ihan pian päälle. Riisutaan vain sinulta alusvaatteet, okei?"

Toinen hänen kengistään oli täällä. Kaunis, korkeakorkoinen Jimmy Choon kenkä, joka kimalteli hopeaa. Hän ei tiennyt, miten se oli päätynyt tänne, ja se oli pelottavaa. Hän ei ymmärtänyt mitään ja se oli vielä pelottavampaa.
Pää vajosi raskaana seinää vasten. Hänen koko kehonsa tuntui raskaalta ja hänen oli vaikeaa hallita raajojaan. Hän katseli Eliä samein silmin ja haparoi kädellään miehen suuntaan voidakseen edes hipaista tämän kättä kiitoksena.
"Oletko kunnossa?" hän mumisi katsellen Elin kasvoja, vaikka silmiä oli vaikeaa pitää auki.

"Kaikki on hyvin", Eli vakuutti, kun alkoi riisua alusvaatteita Aidan päältä. Ne taisivat olla uutta settiä, mikä ei tietenkään ollut ihme, kun otti huomioon, miten tärkeästä tilaisuudesta oli ollut tänään kyse.
Hän jähmettyi hetkeksi nähdessään punertavan jäljen kaulalla, mutta pakotti itsensä olemaan ajattelematta.
Ei nyt. Ehkä Aida oli vain loukannut itsensä.
Älä ajattele sitä.
Hän viskasi alusvaatteet syrjään ja alkoi napittaa paitaansa auki, mutta turhautui jo ennen puoliväliä. Hän siirsi Aidan jalkoja hellästi hieman sivulle, pois viemärin päältä, ja kurotti laittamaan suihkun päälle. Hän oli joutunut tappelemaan modernin systeemin kanssa ensimmäisinä päivinä heidän huoneessaan.
"Eihän ole liian kuumaa?"

Aida pudisti unisesti päätään hetken viiveellä, pää sivulle nuokahtaen. Vesi oli oikein hyvää.
Eli oli varmaankin riisunut hänen alusvaatteensa, mutta muisto siitä tuntui jo haihtuneen. Sekin oli pelottavaa, mutta hän ei osannut sanoa miksi.
Veden ryöppyäminen iholla teki hänen olonsa hieman paremmaksi ja tuntui helpottavan ajatteluakin asteen, vaikka häntä huimasi edelleen.
"Sinä hmm...", hän aloitti ja antoi silmiensä painua kiinni hetkeksi, "sinä olet loukkaantunut."

Eli ei välittänyt siitä, että paita kastui. Hän antoi veden ryöpytä Aidan ylle ja vahti, ettei tämä nukahtaisi suihkuun ja aiheuttaisi vaaraa itselleen. Toinen käsi pysyi ojennettuna, tukemassa naisen päätä.
"Se on vain pieni naarmu", hän vakuutti.
"Millainen olo sinulla on? Tekeekö kovin pahaa?"

Jopa sumuisten ajatustensa läpi Aida tiesi, että hänen kannattaisi pehmittää totuutta Elin tähden. Mutta hänen oli vaikeaa ajatella ja vaikeaa pysyä hereillä.
"Pyörryttää", hän mumisi viiveellä ja kosketti kasvojaan, vaikka käsi tuntui turralta ja melkein vieraalta.
"Mitä... Mitä tapahtui?"

Elin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Viedään sinut kohta sänkyyn", hän vetosi, silittäen peukalollaan pisamaista poskea.
"Uni varmasti helpottaa."
Hän oli hetken hiljaa, miettien, mitä sanoisi. Kuinka paljon hän voisi ja haluaisi kertoa?
"Sinä... Taisit ottaa vähän vahvaa lääkettä. Siksi on niin huono olo."

Aida tuijotti Eliä tyhjästi. Mitä lääkettä? Miksi hän ei muistanut? Hän ei ollut menettänyt koskaan muistiaan, ei edes silloin, kun oli juonut nuoruudessaan paikoin liikaa. Ja nyt hän saattoi muistaa Oscarit – hyvä luoja, se oli edelleen uskomatonta – mutta sen jälkeen kaikki alkoi sumeta.
"Mitä sinulle tapahtui?" hän kysyi osoittaen veltosti heilahtavalla kädellä Elin kasvoja kohti.

Eli hipaisi vapaalla kädellään kivistävää silmäkulmaansa.
"Äh, kunhan..." hän aloitti, eikä ollut varma, kuinka jatkaa. Hän ei pitänyt valehtelusta. Hän ei valehdellut juuri koskaan.
Mutta nyt häntä hävetti.
"Se on aika pitkä juttu. Voisin kertoa sen sinulle aamulla. Tahdotko vielä olla suihkussa, vai viedäänkö sinut sänkyyn?"

Hän olisi halunnut jatkaa aiheesta, mutta kun hän sulki silmänsä hetkeksi, hän ei enää muistanut ajatusta. Nukahtiko hän hetkeksi? Päätä särki vihloen. Sitä oli tainnut särkeä aikaisemminkin.
Aida kosketti kasvojaan.
"Haluan pestä hampaat", hän vetosi. Hän halusi eroon pahoinvoinnin muistosta.

"Selvä", Eli vastasi, helpottuneena siitä, ettei Aida kysellyt enempää.
Samaan aikaan hän tunsi itsensä hirvittäväksi roistoksi.
Hän sammutti suihkun ja katoi hieman levottomana ympärilleen.
"Odota ihan pieni hetki, haen vain kylpytakin..."
Hän tuki Aidan suihkun seinää vasten, vilkuili tätä hetken levottomana ja ampaisi sittten hakemaan kylpytakin, joka oli miesten kokoa ja aivan liian suuri. Mutta muutakaan ei nyt ollut.
"Tässä. Ojenna vain käsi, minä autan", hän vetosi kumartuessaan takaisin Aidan vierelle, auttaakseen kylpytakin tämän päälle.

Aida pujottautui kylpytakkiin Elin avustuksella ja tunsi olonsa hieman paremmaksi. Hän ei muistanut usein hävenneensä alastomuutta, mutta nyt hänen olonsa oli haavoittuva ja suojaton. Häntä pelotti suunnattomasti se, että iltaan oli ilmestynyt musta aukko ja häntä huimasi niin vietävästi.
Hän oli vain herännyt tokkurassa vieraasta sängystä, puoliksi alastomana. Ja Elin kasvot vuosivat verta eikä hän tiennyt, mitä oli tapahtunut.
Hän pyysi miehen apua päästäkseen lavuaarin luo ja vei Edisonin kaapista käyttämättömän hammasharjan ja ison nokareen piparmintun makuista hammastahnaa, jolla viedä pahoinvoinnin maku pois suustaan.

Hetken Eli harkitsi, että olisi tuonut hammasharjan suihkuun, sillä hän pelkäsi todella, että Aida kaatuisi ja satuttaisi itsensä. Mutta ehkä se ei ollut toimiva ajatus, varsinkin, kun suihkun lattia oli märkä.
Hän talutti Aidan lavuaarin luo ja tuki suojelevasti, piteli hiuksia pois tieltä, jotta nainen saisi huuhdeltua suunsa.
"Veisinkö sinut nyt takaisin nukkumaan?" hän kysyi, vältellen peiliä lavuaarin yläpuolella. Hän ei halunnut nähdä kasvojaan juuri nyt.

Aida nojasi lavuaarin reunaan ja joi melko kömpelösti kädestään, ennen kuin suoristautui ja nojasi Elin rintaa vasten. Miksi miehen kasvot vuosivat verta? Oliko Eli kaatunut?
"Jos tulet kanssani", hän vetosi antaen silmiensä painua kiinni. Hän kaipasi Eliä ja tunsi olonsa heti rauhallisemmaksi, kun miehen tutut käsivarret olivat hänen ympärillään.

"Totta kai", Eli vakuutti. Hänellä ei ollut aikomustakaan siirtyä Aidan viereltä, ennen kuin hän olisi varma, että kaikki tulisi olemaan hyvin.
"Nostan sinut nyt syliin", hän varoitti, ja kumartui sitten pujottamaan kätensä Aidan polvitaipeisiin. Hän nosti naisen käsivarsilleen, tuki tämän pään hartiaansa ja yritti olla mahdollisimman varovainen palatessaan makuuhuoneen puolelle.
"Tekeekö vielä pahaa?"

"Ei yhtä pahasti", Aida vastasi. Vesi oli tuntunut ihanan virkistävältä ja helpotti ajattelua. Häntä huimasi edelleen, mutta se ei tuntunut enää yhtä kauhistuttavalta kuin aikaisin. Eli oli aina ollut hänen kotinsa ja turvasatamansa, eikä Elin sylissä pyörtyminen ollut samalla tavalla pelottavaa.
"Mitä sinun kasvoillesi tapahtui?" hän kysyi uudelleen ja katsahti unisesti ympärilleen.
"Miksi me olemme Edisonin huoneessa?"

Olikohan Edisonin kaltaisilla ihmisillä ämpäreitä? Hitto, hänellä ei ollut aavsitustakaan. Eivätkö siivoojat ja kodinhoitajat huolehtineet rikkaiden kodeista?
Ehkä roskakori ajaisi saman asian.
Tiarnan oli näemmä siivonnut huoneen sillä välin, kun he olivat olleet suihkussa.
"Se on pitkä juttu", hän vastasi uudelleen, samalla kun laski Aidan varovasti sängylle.
"Ja olit Edisonin seurassa, kun sinulle tuli paha olla. Hän toi kai sinut tänne."

Aukko hänen muistissaan oli uuvuttava. Aida painoi päänsä viileää tyynyä vasten ja kiemurteli peiton alle, vetäen Eliä viereensä, jotta voisi kiertyä yhteen miehen kanssa, kuten he yleensä nukkuivat.
"Mitä tapahtui?" hän vetosi uudelleen ja yritti koskettaa varovasti Elin kulmaa, toivoen ettei tökkisi miestä silmään sen sijaan. Hän muisti itse vain unenomaisia, epätodellisia välähdyksiä. Kylpyhuoneen katto ja Tiarnanin huolestuneet kasvot hänen yllään.

"Odota, prinsessa, pitää riisua paita", Eli toppuutteli. Hänen paitansa oli hihoista märkä, ja kosteus oli alkanut levitä myös kylhille.
"Voisin etsiä sinulle yöpaidan, jos tahdot."
Ehkä... ehkä Edisonilla olisi t-paitoja, joita lainata, vaikka ajatus tuntuikin jollakin tavalla... väärältä.
"Ja se oli... pieni väärinymmärrys."

Elin paita taisi kieltämättä olla märkä. Ja hän oli alasti. Märät hiukset levittäytyivät tyynylle ja jättivät juovia tyynyliinaan. Hän voisi ostaa Edisonille uuden tyynyn, jos pilaisi tämän.
"Kiitos", hän vastasi ja kosketti kasvojaan, antaen itsensä sulkea silmänsä hetkeksi.
"Millainen väärinymmärrys?"

"Käyn hakemassa sinulle sen paidan, okei?" Eli totesi, ja kosketti vielä Aidan poskea ennen kuin suoristautui ja katsoi epätietoisena ympärilleen.
Hän ei uskaltanut lähteä heidän huoneeseensa hakemaan omaa paitaansa yöpaidaksi Aidalle. Jotain voisi sattua.
Lopulta hän ratkaisi ongelman hakemalla alushousut kylpyhuoneen lattialta ja etsimällä Edisonin paidan vaatehuoneesta. Hän ei ollut varma, oliko se jotakin kallista merkkiä, mutta sille ei mahtanut nyt mitään.
Hitto, hänen pitäisi pyytää kaverilta anteeksi.
Hän palasi nopeasti Aidan luo, toivoen, että tämä oli jo unohtanut kysymyksensä.
"No niin, nyt minulla on sinulle yövaatteet."

Aida havahtui hereille Elin palatessa ja tuijotti miestä hetken sumeasti, ennen kuin palasi todellisuuteen. Hän soi miehelle poissaolevan, puolittaisen hymyn ottaessaan vaatteet vastaan ja kiemurtaessaan alushousuihinsa paksujen peittojen alla.
Se tuntui jollain tavalla pelottavalta, sillä hän ei muistanut niiden riisumista.
Kun paitakin oli päällä, hän antoi päänsä painua raskaana takaisin tyynyyn ja ojensi käsiään saadakseen Elin viereensä.

Eli seurasi tarkkaan, että Aida sai itsensä puettua, ja riisui vasta sitten paitansa. Hetken harkittuaan hän potki ensin kengät jaloistaan ja riisui sitten myös puvunhousunsa.
Hänen mielessään häivähti epämääräinen huoli siitä, ettei hän ollut sotkenut niitä vereen. Hän hätisti ajatuksen mielestään yhtä nopeasti täysin typeränä. Se oli juuri nyt pieni murhe,
Epäröityään hetken hän kiipesi sänkyyn Aidan vierelle.
"Nuku vain, prinsessa."

Kun Elin käsivarret olivat hänen ympärilleen, miehen lämpö hänen ihollaan ja hänen nenänsä Elin rintakehää vasten, Aida luiskahti syvään, outojen unien riivaamaan uneen. Elin sylissä hän tunsi aina olonsa turvalliseksi.
Olisipa hän voinut antaa miehelle enemmän, olla parempi tuki rakkaalleen, jonka tunsi jättäneensä aivan liian yksin.
Unet olivat omituisia sekoituksia alitajunnan pelkoja ja syyllisyyttä ja välähdyksiä todellisuutta, joka tuntui epätodelliselta. Ilta jäi mustaksi aukoksi edelleen pitkiksi venyneiden unien jälkeenkin.

Eli ei nukkunut sinä yönä.
Hän valvoi Aidan unta, ja ravisteli naisen välillä lempeästi hereille ollakseen varma siitä, että tämä ei ollut vaipunut tajuttomuuteen. Ja aina, kun hän tunsi luomiensa käyvän raskaiksi, hän nipisti tai läpsäisi itseään.
Hän ei enää pettäisi Aidan luottamusta.
Tiarnan kävi tarkastamassa heidän vointinta muutamaan kertaan, ja se lohdutti Eliä hieman. Jos hän epäonnistuisi, Tiarnan pitäisi huolen, ettei Aidalle sattuisi mitään.
Yö oli hyvin pitkä. Pitkä aika miettiä, mitä oli voinut tapahtua. Oliko Edison todella satuttanut Aidaa?

Maanantai 25. helmikuuta, 2019, iltapäivä, Beverly Hills, Los Angeles

Herätys ei ollut mukava. Aida oli toivonut, että Oscar-gaalaa seuraavan aamun herätys olisi ihana – jos hän olisi ylipäätään mennyt nukkumaan euforisen illan jälkeen.
Sen sijaan hän heräsi jyskyttävään päänsärkyyn vailla ymmärrystä siitä, missä hän oli, miksi hän oli siellä tai mitä oli tapahtunut. Sillä oli vähänlaisesti merkitystä, sillä kun hänen ajatuksensa selkenivät edes vähän, hän ymmärsi nukkuneensa pahasti, pahasti, pahasti pommiin. Hänen olisi pitänyt olla töissä jo varhain aamulla.
Aida ponnisti istumaan ja tuki pään käsiinsä, vajoten pian takaisin selälleen. Hän oli Edisonin huoneessa. Oudot, unenomaiset välähdykset täplittivät mustaa aukkoa eilisen illan kohdalla. Hän hapuili puhelinta yöpöydältä, missä se ei tietenkään ollut.

"Hei, ota ihan rauhallisesti, prinsessa."
Läheisessä nojatuolissa istunut Eli nousi seisomaan ja siirtyi sänkyn vierelle, laskien kätensä Aidan otsalle. Vihreähippuiset silmät olivat täynnä huolta, kun hän tutki naisen kasvoja.
"Huomenta. Millainen olo sinulla on?"
Hänen hiuksensa olivat kuivuneet suihkun jäljiltä villeiksi kiharoiksi, joita hän ei ollut välittänyt harjata. Eilinen puku oli vaihtunut pitkähihaiseen t-paitaan ja chinoihin.

Aida tuijotti Eliä hetken, silmät kivusta kapeina ja painoi päänsä tyynyä vasten. Sydän hakkasi hädissään ja hän tunsi kuvottavaa kauhua ja pettymystä itseensä. Hän oli aina myöhässä, mutta ei näin paljoa. Ja hän oli yrittänyt niin kovasti olla olematta myöhässä täällä.
"Minun pitää mennä töihin", hän vetosi tarttuen miehen käteen.
"Missä- tiedätkö, missä puhelimeni on?"

Elin kulmat kurtistuivat hieman. Aidaan täytyi edelleen sattua, mutta uskaltaisiko hän tarjota särkylääkettä? Voisiko se aiheuttaa jonkin kamalan yhteisvaikutuksen, joka voisi olla naiselle vaaraksi?
Hitto, miksei hän tiennyt tällaisista asioista.
"Hei, minusta tuntuu, ettei se olisi hyvä ajatus", hän vetosi, silittäen Aidan kättä.
"Mutta voin käydä etsimässä puhelimesi, jos tahdot."

Ehkä oli turha kysyä miksi. Hänen tuntui olevan vaikeaa päästä pystyyn, hän makasi Edisonin sängyssä ja muisti huolestuttavan vähän siihen johtaneista syistä.
"Etsisitkö?" hän vetosi kiitollisena ja kiipesi istumaan hitaammin, hieraisten silmiään. Kenenköhän paita tämä oli?
"Mitä kasvoillesi on tapahtunut?"

Eli nykäisi vaivihkaa tyynyjä tueksi Aidan selän taakse tämän noustessa istumaan.
"Totta kai", hän vakuutti.
"Mutta kuule, älä yritä nousta sillä välin, jooko? Jos... jos pitää päästä vessaan tai jotain, minä voin auttaa."
Hänen kulmansa kurtistuivat huolestuneesti, mikä sai hänet värähtämään kivusta.
"Ja tuota, se..."
Hän laski katseensa häpeissään maahan.
"Otin yhteen Edisonin kanssa."

Hän ei tuntunut ymmärtävän mitään. Miksi hän ei voinut nousta? Mikään luu ei tuntunut olevan poikki, varpaissa oli tuntoa. Hän oli aikeissa kysyä asiasta, mutta jäi tuijottamaan Eliä tyrmistyneenä.
"Mitä? Otit yhteen?" hän toisti hämmentyneenä.
"Tappelitteko te?!"

Eli nielaisi ja vaihtoi painoa jalalta toiselle, ja näytti hetken hyvin paljon samalta kuin joskus kouluvuosinaan, kun oli jäänyt koulussa kiinni pahanteosta. Hän ei ollut koskaan tehnyt mitään tahallaan, mutta hän oli aina ollut herkästi innostuva. Niin hyvässä kuin pahassa.
"Tavallaan", hän mutisi nolona.
"Vähän."

Aida hieraisi kivistävää päätään ja tuijotti Eliä. Musta aukko muistissa tuntui nyt enemmän turhauttavalta kuin pelottavalta. Mitä oli tapahtunut?
"Sinä tappelit Edisonin kanssa. Miksi?" hän kysyi ja yritti pitää äänensä tyynenä, vaikka ajatuskin tuntui absurdilta. Eli nyrkkitappelussa.

Eli hieraisi nenänvarttaan ja kohautti toista hartiaansa.
Hän oli edelleen vihainen. Tavallaan. Aidalle olisi voinut käydä hirvittävän huonosti. Mutta nyt hänen oli myös helpompi uskoa, että Edison oli todella vilpittömästi pahoillaan.
Hitto, häntä hävetti.
"Pelkäsin, että sinulle kävisi huonosti."

Miksi hänelle kävisi huonosti? Aida tunsi itsensä tavattoman typeräksi joutuessaan olemaan niin epätietoinen keskustelun jokaisella askeleella.
"Mitä eilen tapahtui?" hän kysyi ahdistuneena ja hankasi kasvojaan.
"En muista. Olimme Oscareissa ja..."

Eli liikahti hieman epävarmana.
"Ehkä... tahtoisitko keskustella siitä Edisonin kanssa?" hän kysyi, kurtistaen kulmiaan. Hän katsahti kohti kylpyhuonetta kuin olisi etsinyt vastausta, ja kohtasi sitten viimein Aidan katseen.
"Minä, tuota... luulen, että saatoit ottaa jotakin... jotakin vahvempaa."
Hän painoi taas katseensa.

Aida tuijotti Eliä ahdistuneen hämmennyksen vallassa. Jotakin vahvempaa? Tarkoittiko mies huumeita? Mutta hän ei koskisi niihin. Hän saattoi olla tyhmä, mutta ei niin tyhmä.
"Miten Edison liittyy siihen?" hän jatkoi ja hankasi kovakouraisesti silmiään.

Ehkä Aidan olisi parempi keskustella asiasta Edisonin kanssa. Hitto, olikohan mies edes selvinnyt vielä riittävästi keskustellakseen yhtään mistään?
Hän nielaisi ja kohotti varovasti katseensa.
"Hän kai antoi sinulle jotakin", hän selitti melkein pahoitellen.
"Olen varma, ettei hän tarkoittanut sitä pahalla. Mutta... mutta menit siitä aika huonoon kuntoon."

Aida tuijotti Eliä. Sydän löi kipeästi ja pahoinvointi kouraisi vatsaa. Edison oli luvannut lopettaa.
Hän potkaisi peittoa jaloiltaan ja löi sitten otsaansa. Hänen piti olla töissä. Paniikki nosti päätään.
"Voitko etsiä puhelimeni?"

"Hei, rauhallisesti", Eli kiiruhti vetoamaan ja otti askeleen lähemmäs kuin valmiina tarttumaan Aidan käteen, jos tämä löisi itseään uudelleen.
"Minä etsin. Lepää sinä vain siinä, okei?"
Hän silmäili naista kulmat kurtistuneina.
"Tahtoisitko jotain muuta? Vettä? Mehua?"

Aida katsahti Eliä vauhkosti.
"En, minun pitää mennä töihin", hän vetosi ahdistuneena ja tunsi hädän kostuttavan silmiään.
"Olen ihan kunnossa, mutta olen kamalan myöhässä. En voi uskoa, että nukuin pommiin näin. Idiootti!" hän tukisti hiuksiaan.

Eli oli huomauttamassa, että oli jo aivan liian myöhäistä ehtiä töihin. Mutta se olisi ollut melkein ilkeää, ja Aidalla oli aivan tarpeeksi paha olla jo valmiiksi. Sen sijaan hän kosketti hellästi naisen kättä.
"Hei, Tiarnan hoiti jo asian. Siellä tiedetään, ettet ole tänään tulossa."
Totta kai Tiarnan oli hoitanut. Hänelle itselleen ei ollut tullut mieleenkään, että jonnekin olisi pitänyt ilmoittaa.
Hän oli ollut liian kiireinen tappelemassa Edisonin kanssa.

Aida oli nousemassa ylös, mutta vajosi hartiat lysyssä sängyn laidalle ja painoi pään käsiinsä. Kai se oli lohdullista, että ainakaan hän ei ollut vain jättänyt tulematta.
Edellinen ilta tuntui edelleen epätodelliselta monesta syystä.
Pahoinvointi kouraisi uudelleen vatsaa.
"Oletko sinä kunnossa? Sattuuko kasvoihin?" hän kysyi hetken epätoivoisen hiljaisuuden jälkeen.

Eliltä vei hetken ymmärtää, mitä Aida tarkoitti.
"Ei, ei tietenkään. Ei lainkaan."
Se ei ollut aivan totta. Puolet yöstä häntä oli vaivannut kipeä päänsärky, joka oli hiljalleen laantunut vain hieman kuvottavaksi jyskytykseksi. Mutta hän koki ansainneensa sen.
"Voisinko tuoda sinulle jotakin? Smoothien?"

Eli taisi puhua täyttä hölynpölyä. Ruhje kasvoissa näytti kivuliaalta. Aida pudisti päätään.
"Voin hakea itse", hän totesi ja sukaisi kesyttömiä hiuksiaan. Kuulostellen pahoinvointia hän nousi hitaasti seisomaan.
"Pitää puhua Edisonin kanssa. Miksi me olemme hänen huoneessaan?" hän kysyi kurtistaen kulmiaan.
"Onko tämä hänen paitansa?"

Eli kurtisti kulmiaan ja ojensi kätensä, valmiina tarttumaan Aidaan mikäli jalat uhkaisivat pettää naisen alta. Mutta ehkä pahin huimaus oli alkanut helpottaa, eikä hän joutuisi enää seuraamaan vierestä, kuinka nainen yrittäisi kontata suihkuun, koska ei kyennyt seisomaan.
Pelkkä muisto teki hirvittävän kipeää.
"Tuota, on. Olit täällä, kun löysimme sinut... teidät Tiarnanin kanssa, emmekä halunneet siirtää sinua hirveän pitkälle, joten..."

Musta aukko tuntui yhä ahdistavammalta. Vaikka Eli kertoi hänelle muruja illasta, hän ei saanut rakennettua niistä kuvaa. He olivat tulleet tänne jossain vaiheessa iltaa, jonkinlaisena vahinkona hän oli ilmeisesti saanut jotain sopimatonta ja päätynyt Edisonin huoneeseen huonovointisena.
Hän sukaisi hiuksiaan turhautuneena.
"Missä Edison on? Haluan puhua hänen kanssaan", hän sanoi, suki hiuksiaan ja lähti ovelle. Sydän hakkasi edelleen hermostuksesta, kun hän pohti paljonko kello oli ja voisiko hän ehtiä vielä töihin.

Eli seurasi Aidaa, vaikka samaan aikaan miettikin, olisiko hänen pitänyt antaa naisen olla rauhassa.
Mutta hän oli ollut hirvittävän huolissaan.
"Luulen, että hän meni nukkumaan johonkin vierashuoneista", hän vastasi nöyränä, osaamatta nimetä, montako vierashuonetta suuressa talossa oikeastaan oli.
"En ole nähnyt häntä tänään."

Hitto vie, Edison, Aida manasi laskeutuessaan puisia, tyyliteltyjä rappuja alakertaan käsi kevyesti kaiteella enemmän Elin mielenrauhan tähden kuin itsensä.
Hän tuuppasi oven auki huoneeseen talon kulmassa, josta tiesi miehen pitävän ja harppoi suoraan sängyn luo, missä mies nukkui tummat hiukset pystyssä ja tummat varjot silmien alla.
"Hei", Aida vaati kiiveten sängylle ja tuuppasi ärhäkästi Edisonin hartiaa, mikä sai miehen havahtumaan tokkuraisena.
"Mitä helvettiä sinä ajattelit?!"

Siinä vaiheessa, kun Eli oli jo astellut sisään vierashuoneeseen Aidan perässä, hän tuli ajatelleeksi, että ehkä hänen olisi ollut parempi odottaa ulkona.
Ja silti hän huomasi olevansa kykenemätön lähtemään. Jokin osa hänessä pelkäsi, että tilanne voisi edetä niin kuin Simonin kanssa. Niin kuin silloin, kun hän oli tullut liian myöhään.
Enää niin ei kävisi. Ei koskaan.
Sen vuoksi hän jäi seisomaan ovensuuhun, katselemaan tilannetta kulmiensa alta.

Edisonilta vei hyvä tovi herätä tarpeeksi, että mies oli läsnä tässä hetkessä. Valkokankaalla varsin ihailtu mies näytti nyt sairaalta. Kasvot olivat kalpeat ja nihkeät, silmät tuijottivat edelleen kuin kivuissaan.
"Mitä sinä ajattelit?" Aida toisti ja tukisti kevyesti pystyssä seisovia hiuksia.
"Sinä lupasit. Sinä lupasit, että lopetat", hän vetosi ääni särähtäen ja Edison pyysi ääneti anteeksi, huulet liikkuen, kiertäen käsivartta naisen vyötärölle.
"Se on niin vaarallista sinulle. Sinä lupasit lopettaa. Edison", Aida vetosi, kun mies kiersi molemmat käsivarret hänen vyötärölleen ja hautasi kasvonsa hänen reisiään vasten.
"Olen pahoillani", Edison vastasi tukahtuneesti ja Aida laski käden tummille hiuksille.
"Sinä tarvitset apua."

Nyt Eli oli melko varma, ei, täysin varma, että hänen ei olisi pitänyt olla läsnä.
Hän nielaisi kipeästi ja siirtyi oven ulkopuolelle, ja yritti olla ajattelematta mitään liian tarkkaan. Tärkeintä oli, että Aida oli kunnossa. Ettei mitään pahaa ollut tapahtunut.
Eikö niin?
Hän valui kyykkyyn seinää vasten ja jäi tuijottamaan lattiaa.
Hitto.

"Ja älä koskaan satuta Eliä enää", Aida jatkoi tarttuen Edisonin korvaan.
"Koskaan", hän uhkasi tiukasti ja Edison jatkoi anteeksipyyntöjen pehmeää muminaa. Aida silitti hetken tummia hiuksia ja paljaita hartioita, toivoen että tunne hänen vatsassaan oli nälkää eikä pahoinvointia.
Hän palasi avaran alakerran puolelle varttia myöhemmin ja haroi stressaantuneena hiuksiaan. Hänen pitäisi löytää puhelimensa ja soittaa Hattielle.
Hän kiinnitti huomiota alakerran kuntoon ollessaan melkein astua rikkinäisen lasin päälle. Hyvänen aika. Yksi valtavista lasiseinistä oli palasina, käytettyjä laseja, tyhjiä juomapulloja ja muita roskia lainehti pitkin alakertaa.
"Eli?"

Eli odotti.
Hän oli luvannut, että odottaisi Aidaa aina.
"Tässä, prinsessa", hän huikkasi, ja suoristautui seinän viereltä, missä oli kyhjöttänyt liikkumattomana. Hänenkin huomionsa kiinnittyi sotkuun, nyt ensimmäistä kertaa.
Hitto.
"Onko... onko kaikki okei?"

"En tiedä", Aida vastasi ahdistuneena ja tukisti hiuksiaan, katsoen jalkoihinsa, ennen kuin suuntasi keittiötä kohti. Hän keskitti ajatuksensa Edisoniin eikä siihen, mitä illalla oli tapahtunut, sillä se tuntui liian paljolta.
Ehkä hän ei halunnutkaan tietää.
"Voitko soittaa puhelimeeni?"

Eli nielaisi varoituksen lasista ja sotkusta ja seurasi sen sijaan Aidaa juhlan jälkien poikki kohti pelottavan modernia keittiötä, jossa hän ei uskaltanut vieläkään käyttää edes vedenkeitintä. Itse asiassa hän ei ollut vielä edes löytänyt vedenkeitintä, jos aivan tarkkoja oltiin.
"Totta kai", hän vastasi, kaivoi oman puhelimensa taskustaan ja valikoi Aidan numeron.

Aida kiersi käsivarret ympärilleen, kun rikotusta seinästä tuleva, Los Angelesiksi lannistavan kylmä ilma puri paljasta ihoa, ja kuulosteli kulmat kurtussa puhelimensa ääntä.
Se löytyi vihdoin sohvan alta.
Voi luoja kello oli paljon.
"Pitää soittaa Hattielle", hän totesi ahdistuneena ja puri alahuultaan.
"Oletko syönyt aamupalaa?"

Eli riisui kaikessa hiljaisuudessa ohuen, vihreäsävyisen neuleen ja ojensi sitä Aidalle, jottei tämä joutuisi palelemaan.
"En ole", hän vastasi melkein pahoitellen. Hän ei ollut uskaltanut poistua Aidan luota, vaikka Tiarnan olikin tarjoutunut vaihtamaan vahtivuoroa hänen kanssaan.
"Luuletko, että Edison haluaisi teetä?"

Edison halusi jotain aivan muuta, mutta ei toivottavasti uskaltaisi ottaa sitä hänen ollessaan läsnä. Joku päivä hän löytäisi miehen kätköt ja vetäisi ne alas vessanpöntöstä, Aida vannoi itselleen ja torjui anteeksipyytävällä hymyllä Elin neuleen. Hän kävisi kohta pukemassa.
Hän hypähti istumaan keittiötason laidalle varpaat tunnottomina ja joutui keräämään rohkeutta, ennen kuin uskalsi painaa vihreää luuria. Oli varmasti pelkurimaista olla helpottunut siitä, ettei Hattie vastannut.
"Me voisimme ainakin ottaa", hän ehdotti ja kurotti kaappiin, onkien pussin paahtoleipää, joka oli toivottavasti vielä hengissä.

Eli puki neuleen takaisin päälleen ja nojasi selkänsä keittiötasoa vasten, ja harkittuaan hetken hän vei kätensä silittämään hellästi Aidan selkään samaan aikaan kun tämä odotti vastausta linjan toisesta päästä.
Kaikki olisi vielä hyvin. Kaikki oli hyvin.
"Luulen, että en osaa käyttää vedenkeitintä", hän myönsi irvistäen.
"Vai onko täällä oikea teepannu?"

Aida katsahti ympärilleen alahuultaan purren. Hän ei ollut käynyt keittiössä kovin montaa kertaa sinä aikana, kun asui täällä. Yleensä hänen lähtönsä oli niin kiireinen, ettei hän käynyt keittiössä ja tulo niin myöhäinen, että hän meni nukkumaan.
Välillä hän osti ruokaa ja totesi jokusen päivän päästä unohtaneensa sen kokonaan ja joutuvansa nyt heittämään pilaantunutta pois.
Hän veti kromista laitetta lähemmäs ja katseli sitä hetken, ennen kuin löysi oikean katkaisijan. Hän laittoi paahtoleipää paahtimeen samalla ja antoi sen lämmittää käsiään.
"Löydätkö särkylääkettä? Luulen, että sitä on hellan viereisessä yläkaapissa."

Elin olisi tehnyt mieli melkein hurrata, kun vedenkeitin alkoi pitää lupaavaa ääntä. Hän ei ollut varma, mitä kaikkea nappien armeija teki, mutta kunhan he saisivat teetä, muulla ei olisi väliä.
"Särkeekö päätä kovin?" hän kysyi huolissaan, kun siirtyi tonkimaan kaapista lääkettä.
"Voisit mennä takaisin nukkumaan, kun olet syönyt."

Aida vastasi myöntävällä äännähdyksellä ja sulki hetkeksi silmänsä. Se tuntui melkein krapulalta, joskin päätä vihloi terävästi. Mutta varmastikaan hän ei ollut juonut paljoa, eihän?
"Minun pitää lähteä studiolle", hän sanoi pudistaen päätään ja tunsi stressin kiertävän vatsan kylmälle, kipeälle solmulle.
"Mutta sinä voisit levätä, kullannuppu."

Jostain syystä Eliä suututti.
"Hitto, Aida, ei ole mitään järkeä lähteä nyt töihin", hän vetosi, samalla kun löysi paketin, joka näytti lupaavasti särkylääkkeiltä. Hän poimi sen mukaansa, ja etsi sitten kaapista vielä lasin, jonka täytti vedellä, ennen kuin ojensi niitä Aidaa kohti.
"Tarvitset lepoa."

Aida tuijotti Eliä purren alahuultaan ja näytti hetken nurkkaan ahdistetulta villieläimeltä. Hänestä olisi ollut ihana käpertyä sänkyyn, mielellään Elin kanssa ja vain sulkea silmät ja olla hetki.
"Olen ollut jo poissa aivan liikaa", hän sanoi ja sukaisi hiuksiaan, ottaen lääkkeen ja lasin vastaan. Hän huuhtoi särkylääkkeen alas yhdellä kulauksella.
"En voi vain jäädä kotiin, kun aikataulut ovat mitä ovat. Minun olisi pitänyt olla studiolla jo kahdeksalta aamulla."

Eli jäi katsomaan Aidaa, hartiat jännittyneinä.
"Minä pelkäsin, että sinä kuolet."
Hän oli pelännyt ja valvonut koko yön, ja nyt Aida aikoi vain suunnata töihin niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Elin sydän hakkasi kipeällä, kuvottavalla rytmillä.

Aida ei ollut varma, mitä sanoa. Hän katseli Eliä onnetonta myötätuntoa silmissään ja painoi sitten katseensa.
"Olen pahoillani", hän totesi, vaikkei tiennytkään mitä tarkalleen pyysi anteeksi. Hän ei muistanut illasta kuin unenmaisia, sumeita välähdyksiä. Eikä hän ollut ottanut mitään tarkoituksella. Eihän?

Eli heiraisi turhautuneena otsaansa.
"Etkö voisi ottaa rauhallisesti edes yhtä päivää?" hän kysyi, ja yritti olla kuulostamatta niin ärtyneeltä, kuin miltä hänestä tuntui. Hän ymmärsi, että Aida oli tärkeä, ja kaikki halusivat tästä osansa, mutta hitto vie, eikö edes yhtä iltapäivää voisi ottaa rennommin?
"Nyt on jo joka tapauksessa myöhä."

En, Aida olisi halunnut vastata. Paniikki velloi hänen sisällään, kun hän ajatteli sairastumista, myöhästymistä tai vähemmän kuin täydessä terässä olemista. Jokainen valveillaolon minuutti tuntui olevan varattu tai myyty jollekulle, ja kun unet tuntuivat kutistuneen johdonmukaisesti muutamaan tuntiin, hän tunsi olonsa jotenkin... Ansaan jääneeksi. Kuin hengittäminen olisi yhä vaikeampaa.
Mutta hänen oli aina ollut vaikeaa sanoa ei Elille.
"Hyvä on", hän sanoi ja hätkähti paahtimesta hyppääviä leipiä. Hän ojensi toista kuumaa, rapeaa siivua miehelle ja haukkasi itse toisesta, vaikka vilja tai turhat kalorit tuskin kuuluivat tiukkaan ruokavalioon.
"Jos sinäkin lepäät."

Eli ei tuntenut itseään erityisen nälkäiseksi, mutta otti siitä huolimatta leipäpalan vastaan. Hän oli samaan aikaan kiitollinen siitä, että Aida oli suostunut hänen vähemmän kauniiseen pyyntöönsä, ja tunsi olonsa hirvittävän syylliseksi, sillä hänestä tuntui melkein siltä, kuin hän olisi kiristänyt naista.
Hitto.
"Haluan vain, että sinulla on kaikki hyvin, prinsessa", hän vetosi hieman pehmeämmällä äänellä.

Aida soi Elille puolittaisen hymyn ja näykki leipää, jonka makua hänen oli vaikeaa maistaa ajatusten kiertäessä vimmaisaa kehää. Olisi pitänyt varmaan laittaa jotain sen päälle.
"Nämä päivät ovat olleet hulluja. Olen pahoillani. Minun piti pitää sinusta huolta", hän vetosi ja hieraisi kalpeaa, pisamaista poskeaan.

Hymy sai Elin kääntämään katseensa pois, sillä hetken hänestä tuntui siltä, kuin Aida olisi ollut poissa, eikä hän ollut aivan varma siitä, milloin tämä oli todella ollut läsnä.
Ehkä hänen Aidansa ei tulisi enää takaisin.
"Sinun pitäisi pitää itsestäsi huolta", hän huomautti vaisusti.

"Niin sinunkin itsestäsi, kullannuppu", Aida vetosi. Hän pelkäsi, ettei Eli ei kertoisi hänelle, kun voisi huonosti. Hänen pitäisi olla miehen luottamuksen arvoinen.
"Oletko saanut levättyä täällä ollenkaan? Minun olisi pitänyt huolehtia siitä, että saisit toipua rauhassa eikä retuuttaa sinua ympäri kaupunkia."

Eli nielaisi ja jäi katselemaan lattiaa.
"Aiommeko me teeskennellä, ettei mitään tapahtunut?" hän kysyi hiljaa, haluamatta kuulostaa syyttävältä. Mutta jokin tavassa, jolla Aida tuntui vain työntävän kaiken syrjään, ahdisti häntä.
Ennen he olivat kyenneet olemaan rehellisiä toisilleen.

Aida painoi katseensa syyllisenä, sillä tiesi tekevänsä niin johdonmukaisesti. Jos oli helpompaa teeskennellä, ettei jotain tapahtunut tai että kaikki oli ihan hyvin, hän teki niin. Juoksi karkuun ongelmia niin lujaa kuin pääsi.
"Eli, en minä tarkoita... En muista. En tiedä, mitä tapahtui tai mitä minun pitäisi ajatella", hän vetosi.
"Muistossani on musta, pelottava aukko."

Elin sydän oli löytänyt taas tutun, kipeän rytmin.
"Minun olisi pitänyt pitää sinusta parempaa huolta."
Kerta toisensa jälkeen hän epäonnistui. Simon. Päällekarkaus yökerhon vessassa. Ja nyt... Hän ei edes tiennyt, mitä tarkalleen ottaen oli tapahtunut.
Hän tiesi vain epäonnistuneensa.
"Olen pahoillani."

"Eli", Aida vetosi ja pudottautui jaloilleen tarkastettuaan, ettei keittiön lattialla ollut lasinsirpaleita. Hän siirtyi lähemmäs ja yritti vetää Elin halaukseen.
"Sinä olet minun perheeni. Olet ollut tukenani koko elämäni enkä tiedä, mitä tekisin ilman sinua. Olet niin paljon enemmän kuin tarpeeksi."

Eli pysyi paikoillaan, katse maahan luotuna.
"Silti sinuun sattuu koko ajan."
Hän olisi tehnyt mitä tahansa, jotta Aida olisi voinut olla onnellinen. Ja silti hän tuntui olevan kykenmätön huolehtimaan naisesta.
"Olen pahoillani."

"Niin minäkin haluan pitää sinusta huolta", Aida sanoi ja kiersi kätensä Elin vyötärölle.
"Mutta olen siinä kohtuuttoman huono. Haluaisin olla parempi ja yritän", hän muistutti ja veti miehen käsiä ympärilleen, tuntien sydämensä särkyvän tehdessään niin.

Eli oli hetken hiljaa ja katsahti sitten kohti vedenkeitintä.
"Ehkä meidän pitäisi vain mennä lepäämään."
Ennen kuin Aida keksisi, että haluaisi sittenkin töihin. Hän pelkäsi, että tämä iltapäivä saattaisi olla ainoa hetki, jona nainen suostuisi pysähtymään.

"Hyvä on", Aida vastasi ja antoi käsivarsiensa pudota Elin ympäriltä. Hän tamppasi nousevan ahdistuksen alas ja etsi kaapista pari eriparista mukia. Niissä näytti olevan supersankariteema. Täytettyään ne kuumalla vedellä ja laitettuaan teen hautumaan, hän poimi ne mukaansa ja lähti yläkertaan vieviä rappuja kohti.

Eli katsahti ympärilleen huippumodernissa keittiössä ja tunsi hetken olonsa hirvittävän epätodelliseksi.
Tämä ei ole minun elämäni.
Hän pakotti tunteen tiehensä ja lähti seuraamaan Aidaa portaisiin.
"Miksi sinä otit sen, Aida?"

"Minkä?" Aida kysyi katsahtaen Eliä hämmentyneenä olkansa yli ja vilkaisi sitten teekuppeja käsissään. Ehkä Eli ei viitannut niihin. Hän nousi portaita omaan makuuhuoneeseensa ja vilkaisi vierailta jääneitä juomapulloja ja laseja yöpöydillä. Jostain syystä syke nousi.
"Tarkoitatko eilistä iltaa? En muista, Eli. Mutta minä en käytä huumeita. En ole niin tyhmä."

Eilisen juhlinnan jäljet saivat Elin kurtistamaan kulmiaan. Tuntui... väärältä, että joku oli ollut täällä. Heidän huoneessaan.
Ei, ei heidän. Aidan. Aidan huoneessa.
Hän jäi hetkeksi taistelemaan kummallisen modernin oven kanssa, ja kääntyi sitten Aidan puoleen.
"Hitto, Aida, jotenkin sinä vedit yliannostuksen! Et voi vain leikkiä, ettei niin tapahtunut."

Edisonin juhlilla tuntui olevan lahja riistäytyä käsistä. Eilen selvästi pahemmin kuin yleensä, jäljistä päätellen. Mies toivottavasti vääntäytyisi ylös ja soittaisi paikalle korjaajan lasiseinälle.
Aida katsahti Eliä ahdistuneena ja laski teekupit yöpöydälle, jolle raivasi tilaa.
"En minä leiki, ettei niin tapahtunut! Minä en muista melkein mitään illasta, mutta en ottaisi huumeita. En tiedä, mitä on tapahtunut. Mitä sinä haluat minun tekevän?"

Eli tunsi sykkeensä kohoavan taas kuvottavan korkealle. Hän nykäisi itsensä liikkeelle ja harppoi huoneen toiseen päähän valtavien ikkunoiden luo. Tai ehkä se ei ollut ikkuna, vaan kokonainen seinä.
"Eivät ne sinun elimistöösi itsestäänkään joutuneet!" hän ärähti, tukistaen tuskastuneesti hiuksiaan.

Aida istahti sängylle ja vajosi tyynyjä vasten, kun keho tuntui painavan kohtuuttomasti.
"Mitä hittoa sinä haluat minulta?!" hän kysyi turhautuneena ja työnsi kylmät jalkansa peittojen alle kammettuaan päiväpeittoa pois paikaltaan.
"En tiedä, mitä tapahtui. En muista mitään. Väitätkö, että päätin vain nokkelana niistää muutaman viivan kokaiinia iltani iloksi?"

Eli kääntyi ympäri ja jäi katsomaan Aidaa melkein epätoivoisena.
"Haluan, että pidät itsestäsi hitto huolta!" hän ähkäisi ja heilautti avuttomasti käsiään.
"Minä en tiedä, mitä sinä teit, mutta jotenkin otit ne huumeet! Et voi jumalauta luottaa jokaiseen vastaantulijaan!"

Aida tuijotti Eliä purren hampaitaan yhteen ja hetken jäänsinisissä silmissä heijastui loukkaantuminen. Eli oli oikeassa, että eilinen ilta oli mennyt pahasti pieleen ja hänen oli täytynyt ottaa jotain sopimatonta, jotenkin.
Ja silti se tuntui epäreilulta.
Hän kiersi käsivarret ympärilleen ja käänsi katseensa ikkunaan.
"Näetkö minut niin?"

Eli ei olisi koskaan puhunut niin Aidalle. Ei, ellei kalvava huoli olisi tehnyt hänestä pisteliäämpää kuin hän olisi koskaan halunnut olla.
Hän pelkäsi, että joku satuttaisi naista vielä pahasti.
Kysymys sai hänet räpäyttämään silmiään.
"Mitä?"

Aida käpertyi kyljelleen ja käänsi selkänsä Elille, tuijottaen hetken ikkunalasia leukaperät kireinä. Päänsärky sai hänet sulkemaan silmänsä.
"Avuton, naiivi typerys, joka ei osaa pitää itsestään huolta ja joka on niin tyhmä, että ottaa mitä sattuu vastaan vastaantulijoilta."

Jostain syystä selän kääntäminen sai Elin hätääntymään. Jos hän ei olisi ollut niin huolensa vietävänä, hän olisi jo pyytänyt anteeksi. Tai ei, tarkemmin ajateltuna hän ei olisi puhunut niin julmasti alunperinkään.
"En minä sanonut niin", hän ärähti ja tukisti hiuksiaan.
"Mutta hitto, sinulle olisi voinut käydä pahasti!"

Aida pelkäsi, että Eli oli oikeassa. Hän epäili usein omaa älykkyytään, ja jokin siinä tuntui pettäneen pahasti edellisenä iltana. Hän ei koskaan käyttäisi tietoisesti huumeita, eihän?
Mutta ihmisen täytyi olla täysi aasi käyttää niitä vahingossa.
Hän veti peittoa paremmin päälleen, kunnes vain viuhka kesyttömiä, punaisia hiuksia jäi tyynylle.
"Haista paska", kuului vaimeana peiton alta.

Elin sydän jätti lyönnin välistä.
Ei hän ollut tarkoittanut loukata Aidaa. Hän oli vain pelästynyt pahasti, eikä tämä ollut ensimmäinen kerta. Eikä hän halunnut ajatella, mitä olisi voinut tapahtua, jos...
"Minä olen vain huolissani", hän vetosi.
"Miten et voi tietää, mistä huumeet tulivat?"

Aida tiesi olevansa lapsellinen ja epäavulias, mutta kaikki tuntui olevan hieman liian paljon tällä hetkellä. Hänen olisi pitänyt olla töissä, mutta hän nukkui pommiin ja tuotti nyt pettymyksen monelle työnantajalleen. Hän esiintyi eilen Oscareissa ja sen olisi pitänyt olla upea, hehkuva muisto, ja nyt sitä väritti outo, musta aukko, jonka aikana oli tapahtunut jotain pelottavaa. Ja päänsärky ajoi häntä hulluksi.
"Koska en muista", hän sähähti peiton alta.
"Tulimme tänne illalla ja sitten heräsin Edisonin sängystä aivan liian myöhään. Tiedä mitä vittua siinä välissä tapahtui."

Elin hartiat kiristyivät. Hän olisi halunnut jatkaa. Jatkaa niin kauan, että tilanteeseen olisi saatu jokin järki. Ehkä, jos he kävisivät asiaa läpi tarpeeksi kauan, kaikki selviäisi parhain päin.
Hän nielaisi kipeästi.
"Toisinko sinulle jotakin juotavaa?"

"En", mytty peiton alla vastasi ja hankasi kasvojaan kuin se olisi voinut hellittää päänsärkyä. Miten hän toivoi, että aspiriini toimisi pian.
Olikohan hänellä ollut päänsärkyä edellisenäkin iltana? Hatara muisto ohimoiden kipeästä vihlonnasta viipyi hänen mielessään.
Hän muisti yöpöydälle jääneet teekupit ja ujutti käden peiton alta nostamaan omansa.

Eli oli toivonut, että voisi hakea juotavaa. Ehkä se olisi auttanut purkamaan kireyden, joka oli vallannut heidän välinsä.
En minä ajattele, että sinä olet tyhmä, hän olisi halunnut sanoa. Olen vain niin hiton huolissani.
Hän nielaisi uudelleen.
"Sinun kannattaisi varmaan yrittää nukkua."

Aida räpäytti silmiään ja ajoi niihin pyrkivät kyyneleet kiukkuisesti alas. Älä ole typerä. Miksi olet niin typerä? Hän siemaisi vielä kuumaa, nyt varsin tujuksi hautunutta yrttiteetä ja sysäsi peittoa päältään.
"Tiedän, että olit huolissasi", hän sanoi kireästi.
"Mutta en tiedä, mitä haluat minulta. En voi muuttaa eilistä, en tiedä, mitä tapahtui enkä tunne, että minun pitäisi anella sinulta anteeksiantoa. En usko, että tein mitään väärää."

Eli räpäytti silmiään ja tunsi kiukkuisen punan kohoavan poskilleen.
"Minä en ole vaatinut anteeksipyyntöä!" hän ärähti ja lähti jälleen liikkeelle.
"Sinun kimppuusi hyökättiin kerran! Onko niin helvetin vaikea ymmärtää, että pelkään sinulle sattuvan jotakin?"

Aida katseli Eliä leukaperät itsepäisesti jännittyneinä ja nojasi selkänsä sängynpäätyyn pinottuihin tyynyihin.
"Onko niin helvetin vaikeaa ymmärtää, etten minä tiedä, mitä hittoa haluat minulta?" hän vastasi närkästyneenä ja siemaisi teetä, manaten kun poltti kielensä.
"Olet huolissasi. Mitä minun on tarkoitus tehdä asialle? Lukkiutua kotiin?"

"En minä tiedä!"
Eli ei tajunnut iskeneensä nyrkkinsä seinään ennen kuin kipu ampaisi ylös käsivartta. Se sai hänet sävähtämään taaksepäin ja taipumaan kiroten kaksinkerroin. Sormet sykkivät kuvottavaa kipua, joka sai pienet tähdet tanssimaan hänen silmissään.

"Eli!" Aida vetosi säikähtäneenä ja heitti vahingossa teet pitkin lattiaa, kun sysäsi kupin takaisin yöpöydälle.
Mitä ikinä edellisenä iltana oli tapahtunut, oli ilmeisesti todella vaikuttanut mieheen. Tai hän oli ollut niin itsekeskeinen, ettei nähnyt, miten Eli voi.
"Näytä minulle", hän pyysi ja hyppäsi sängystä, kiiruhtaen miehen luo.

"Paskapaskapaska..." Eli sähisi, katse silmiin kohoavista kivun kyyneleistä sumentuen - ainakin hän uskoi niiden johtuvan kivusta.
Olin niin huolissani.
En halua menettää sinua.
En voi menettää sinua.
Hän ojensi kättään, jonka rystyset olivat auenneet.

"Voi Eli", Aida henkäisi kauhistuneena ja kosketti miehen poskea, kiertäen sormensa hellästi rikotun käden ranteen ympärille voidakseen katsahtaa sitä paremmin.
"Meidän pitää mennä sairaalaan. Haetaan sinulle pakkasesta jäitä matkalle."

Eli ei ollut varma, mikä sattui eniten. Kipu, joka säteili pitkin rannetta ja käsivartta, vai kipu, joka raastoi hänen rintaansa ja joka ei ollut fyysistä lainkaan.
"Minä todella pelkäsin menettäväni sinut", hän vetosi itkuisesti.
"En voisi elää ilman sinua."

"Eli", Aida vetosi ja tunsi Elin itkun nostavan kyyneleet hänenkin silmiinsä. Hän pujottautui käsivarsien lomasta halaamaan miestä ja painoi suudelmia tämän kaulalle ja poskelle.
"En minäkään ilman sinua. Mutta minä en ole menossa minnekään."

Eli kietoi terveen käsivartensa Aidan ympärille ja hautasi kasvonsa tämän hartiaa vasten.
Hän näki uudelleen ja uudelleen kalpean olennon, joka oli maannut liikkumattomana vuoteessa. Ja muisti elävästi pelon ja Edisonin sanat.
Hänkin oli satuttanut Aidaa.
"Minä olen niin pahoillani."

"Ei sinulla ole mitään anteeksipyydettävää", Aida vetosi ahdistuneena ja hieraisi miehen kaulataivetta nenänpäällään. Sydän löi kipeästi.
"Mutta meidän pitää mennä sairaalaan. Olet varmaan murtanut kätesi", hän sanoi ja irrottautui halauksesta, lähtien viemään miestä alakertaa ja keittiötä kohti, mistä he saisivat jääpussin kättä varten.

Idiootti. Helvetin idiootti.
"En minä ajattele, että olisit tyhmä", hän vetosi seuratessaan Aidaa ulos makuuhuoneesta. Idiootti. Millainen ääliö rikkoi kätensä seinään?
Eli pelotti itseään.
"Sinä ole minulle vain niin hirveän tärkeä, Aida."

Aida ajatteli sitä usein miehen puolesta. Ja jos ei tyhmä, ajattelematon ja itsekäs. Mutta hän yritti olla parempi.
"Sinäkin olet tärkeä minulle, rakas", hän vetosi takaisin, sydän Elin huolesta särkyen.
Hän työnsä päänsä pakastimeen istutettuaan Elin designer-jakkaralle ja kääri sitten varovasti kylmäpakkausta miehen käden ympärille.
"Odota ihan pieni hetki, käyn pukemassa jotain päälle", hän sanoi, ennen kuin kiiruhti takaisin yläkertaan.

Eli jäi kiltisti keittiöön, loukkaantunut käsi vartaloa vasten leväten. Kylmä lievitti kipua, eikä hän ollut varma, oliko se hyvä asia.
Käden kipu esti häntä ajattelemasta sitä kipua, jota lääkärit eivät voisi lievittää.
Mitä, jos Aidalle sattuisi jotakin? Jos oli jo sattunut?
Voisiko Edison tehdä naiselle pahaa?

Kylpyhuoneessaan Aida tuijotti hetken peiliä ja tunsi ahdistuksen patoutuvan sisällään niin, ettei hän ollut hetkeen varma, kuinka hengittää.
Kerää itsesi. Eli tarvitsee sinua nyt.
Vitut meikistä, hän totesi ja huuhtaisi kasvojaan kylmällä vedellä, nykäisi sanoinkuvaamattoman kesyttömät hiukset ponihännälle, hyppelehti tummiin legginsseihin ja veti tummansinisen mekon päänsä yli.
"Mennään", hän vetosi palatessaan vauhdikkaasti alakertaan, työnsi puhelinta ja avaimia käsilaukkuun ja sieppasi eteisestä trenssitakin mukaansa.
"Lainaan autoasi!" hän huusi Edisonille, ennen kuin ohjasi Eliä shampanjanvärisen Aston Martinin luo.

Kuluneen vuorokauden aikana Eli oli tehnyt paljon sellaista, mistä ei ollut erityisen ylpeä. Ehkä oli vain oikein, että hän kärsi nyt typeryydestään.
Mutta helvetti, että se teki kipeää.
Aida palatessa alakertaan hän kömpi nöyränä jaloilleen.
"Sinun pitäisi olla lepäämässä", hän mutisi seuratessaan Aidaa autotalliin.

Niin olisi pitänyt olla Elinkin. Mies oli päässyt hetki sitten osastolta, ja hän oli temmannut tämän suoraan elämänsä hulluun pyöritykseen.
Aida istui autoon ja googletti hermostuneena sairaaloiden osoitteita. Oli helpottavaa, että hän olisi voinut maksaa amerikkalaiset sairaalamaksut ilman vakuutuksiakin. Hetken hän yritti taistella katon kanssa, mutta luovutti ja peruutti alas pihatietä ja Beverly Hillsin huviloiden joukkoon, kaasuttaen sitten kohti keskustaa. Toivottavasti hän ei kolhisi kallista autoa. Kyyti oli aavistuksen tökkivää ja suurpiirteistä. Ja se palautti hänen mieleensä elävästi edellisen kerran, kun hän ajoi Elin sairaalaan. Kun Simon löi miestä. Ajatus sai pahoinvoinnin nostamaan päätään.
"Ei ole pitkä matka."

Jos Eli ei olisi ollut niin häpeissään, hän olisi jopa kivuissaan osannut arvostaa urheiluauton kyytiä. Jopa hieman tökkivää sellaista.
Nyt hän tuijotti häpeissään polviaan.
"Olen niin pahoillani", hän vetosi uudelleen.
"En halunnut pahoittaa mieltäsi."

"Et sinä pahoittanut mieltäni", Aida vastasi ja yritti tähyillä penkillä kurotellen keulan yli, ettei kolhisi autoa.
Hän muisti kivuliaasti, kuinka he olivat kietoutuneet yhteen ja kuinka oikealta se oli tuntunut. Ja kuinka kivuissaan Simon oli ollut, kuinka epätoivoisen vihainen hänen palatessaan kotiin.
"Luulen, että on käännyttävä tästä", hän pohti huultaan purren ja kiihdytti sitten risteyksestä vasemmalle, mikä sai muutaman torven soimaan.
Mutta pian kyltit ohjasivat heitä sairaalan parkkipaikalle.

Eli toivoi, että hänestä olisi ollut Aidalle enemmän apua. Mutta täällä jopa liikenne kulki väärinpäin, ja vaikka hän oli viettänytkin muutaman vuoden New Yorkissa, kaikki liikennesääntöihin kuuluva tuntui unohtuneen.
Sormet sykkivät edelleen kipua, ja hän alkoi todella pelätä, että jotain oli mennyt rikki.
"Sanoin rumia asioita", hän jatkoi, kun torvien sointi oli vaiennut.
"Mutta olen vain huolissani sinusta. Ja vihainen itselleni."

"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi", Aida vetosi ja sukaisi ponihännältä karanneita suortuvia korviensa taakse, kun nousi vähän vinoon parkkeeratusta autosta Edisonin aurinkolasit silmillään ja auttoi Elin autosta. Hän kiersi käden miehen selälle heidän suunnatessaan ensiapuun.
"Minä ymmärrän kyllä."

Elistä tuntui, että hänellä olisi ollut vielä paljon sanottavaa. Mutta se sai nyt odottaa, sillä ensiavun lasiset ovet liukuivat auki heidän edessään.
Täälläkin kasvit näyttivät eloisilta.
"Aida, onko meillä varaa tähän?" hän kuiskasi huolissaan, katsahtaen ympärilleen. Hän muisti edelleen, millaista painajaista terveydenhuolto ja vakuutukset olivat täällä olleet.

"Älä huoli", Aida rauhoitteli ja istutti Elin alas, kun lähti etsimään vastaanottoa, johon ilmoittaa mies. Hän ei uskaltanut kurkkia pankkitiliään, mutta hän luotti siihen, ettei tämä reissu olisi ongelma, vaikka vakuutus ei jostain syystä kattaisikaan vierailua.
"Meidät haetaan kohta", hän lupasi ja istui alas Elin viereen, silittäen miehen hiuksia.

Eli istahti kiltisti alas muutaman penkin päähän yskivästä lapsesta ja tämän äidistä. Hän raotti varovasti jääpussilla varustettua pyyhettä ja irvisti nähdessään veren ja sinipunaiseksi kovaa vauhtia muuttumassa olevan ihon haavojen ympärillä.
Hiton idiootti.
Hän toivoi, että olisi voinut siirtyä Aidan käteen.
"Pelottaako sinua, prinsessa? Se, ettet muista, mitä eilen tapahtui."

Aida kohautti olkapäätään ja silitti sormenpäillään Elin niskaa, ennen kuin laski kädet syliinsä.
"En tiedä", hän sanoi vältellen. Hän yritti olla ajattelematta sitä, ja nyt hän saattoi keskittyä huolehtimaan Elistä sen sijaan, että olisi tutkinut aukkoa muistissaan.
"Vähän."
Sairaanhoitaja tuli hakemaan heitä ja Aida piteli kättään Elin selällä seuratessaan miestä kohti tutkimushuonetta.

Eli olisi halunnut kysyä lisää. Vaikka samaan aikaan hän tiedosti, ettei Aida ehkä haluaisi puhua asiasta liikaa. Hän ei syyttänyt naista siitä, ajatus muistamattomuudesta oli kammottava.
Hetkeksi he molemmat saivat muuta ajateltavaa, kun lääkäri otti hänet vastaan. Hän oli näkevinään naisen kulmilla hienoisen kurtistuksen, kun tämä tutki kättä, jonka vammat oli helppo yhdistää lyömiseen.
Idiootti, Eli muistutti taas itseään.
Hänet määrättiin röntgeniin, mikä tarkoitti lisäodottelua, ja astuessaan ulos tutkimushuoneesta uuden kylmäpussin kanssa Eli katsahti Aidaa.
"Tahtoisitko edeltä kotiin?"

"En tietenkään", Aida vastasi kurtistaen punertavia kulmiaan ja tarkasti, että Edisonin aurinkolasit olivat turvassa takintaskussa.
"En ole jättämässä sinua tänne yksin." Hän veti Elin istumaan käytävän penkille ja tunsi sydämensä särkevän myötätunnosta Eliä kohtaan, jonka täytyi olla kivuissaan. Edellinen ilta oli ravistellut miestä, ja hän toivoi, että olisi voinut edes muistaa, miksi tai mitä oli tapahtunut.
"Hakisinko sinulle jotain juotavaa?"

Eli oli kieltäytymässä, mutta tuli sitten ajatelleeksi, että ehkä Aida kaipasi mahdollisuutta tehdä jotakin konkreettista. Odotus voisi venyä, sillä hän ei ollut kiireellisyydessä kovinkaan korkealla tasolla, ja tämä vaikutti olevan suuri sairaala. Hän pääsisi röntgeniin, kun tila vapautuisi.
"Jos... Luuletko, että täältä saisi siedettävää teetä?"
Sairaaloiden teet eivät maistuneet hyvältä Englannissakaan, ja Elillä oli epäilyksensä, ettei meren tällä puolella tilanne olisi kovinkaan paljon parempi.

"Toivottavasti", Aida vastasi ja suoristautui, painaen suukon Elin hiuksiin, ennen kuin lähti etsimään sairaalan kahviota. Pieni osa hänestä pelkäsi jättää miestä yksin, vaikka eihän Eli voisi satuttaa itseään?
Olisiko Eli satuttanut itseään, ellei hän olisi tullut kotiin?
Hän katseli sairaalan melko masentavaa valikoimaa ja päätyi tilaamaan Elille uhkarohkeasti kupin teetä. Hän osti myös vähimmän nuhjuisen voileivän sekä pari muffinssia ja itselleen pullon kivennäisvettä, ennen kuin palasi miehen luo toivoen, että löytäisi tämän sieltä, minne jätti.

Eli ei ollut liikahtanut paikoiltaan. Itse asiassa hän ei ollut edes vaihtanut juuri asentoaan, ja havahtui ajatuksistaan siinä vaiheessa, kun Aida palasi takaisin.
Hän onnistui jopa hymyilemään hieman, vaikka kasvot olivatkin kalpeat ja silmänaluset hyvin tummat valvotun yön jäljiltä.
"Hei, prinsessa", hän tervehti hellästi.
"Huomaan, että saalistusretkesi oli menestyksekäs."

Aida laski leivän ja muffinssit Elin syliin ja ojensi pahvisen teemukin miehen käteen, ennen kuin suukotti tämän ohiota ja istui tämän viereen.
"Sattuuko pahasti?" hän kysyi myötätuntoisesti ja siemaisi vesipullostaan. Toivottavasti käsi ei olisi peruuttamattomasti rikki. Ehkä hän voisi käydä vaatimassa miehelle kipulääkkeitä, jos röntgeniin pääsy viivästyisi.

Eli painoi loukkaantuneen käden vatsaansa vasten ja otti teemukin hieman kömpelösti vasempaan käteensä.
"Selviän kyllä", hän vakuutti urheasti. Varsinkin, kun oli vaikea sanoa, kuinka suuri osa kivusta oli todellista, ja kuinka suuri osa johtui siitä, että se oli muistutus hänen typeryydestään.
Hän toivoi, ettei odotus olisi mahdottoman pitkä.
"Luuletko, että voisit auttaa voileivän kanssa, prinsessa?"

Aida painoi suukon Elin olkapäälle ja tunsi olevansa vastuussa miehen ahdingosta. Ehkä jos hän olisi ollut kypsempi ja kuunnellut miestä, tämä ei olisi rikkonut kättään.
Hän avasi voileivän paketin ja tarjosi sitä Elin suuhun.
"Kuinka sinä voit, kullannuppu? Tätä... Hetkeä lukuun ottamatta."

Eli kumartui kiitollisena lähemmäs ja haukkasi palan voileipää. Se ei ehkä ollut kaikkein tuorein tai makurikkain, mutta kaikeksi onneksi hän ei ollut koskaan ollut erityisen nirso. Hän oli kasvanut hieman kulahtaneilla voileivillä, Bastin luona vierailuja lukuun ottamatta, joten hänen makumieltymyksensä eivät olleet kehittyneet erityisen hienostuneiksi.
"Ihan hyvin", hän vastasi nielaistuaan ja kurtisti hieman kulmiaan.
"Olen hiukan huolissani sinusta. Sinulla on niin kamala kiire."

Aida soi Elille anteeksipyytävän hymyn ja sipaisi miehen poskea sormillaan.
"Toivon, että meillä olisi enemmän aikaa vain olla yhdessä. Mutta tiedäthän, että sinun ei ole pakko juosta mukanani? Saat levätä ja rentoutua ja nauttia auringosta."

"Totta kai", Eli vakuutti, ja kumarsi päätään hieman lähemmäs ottaakseen toisen haukkauksen voileivästä.
"Tiedän", hän vakutti.
"Mutta tarkoitinkin, että olen huolissani siksi, ettei sinulla ole hetkeäkään aikaa levätä."
Hän kurtisti kulmiaan.
"Etkö ole väsynyt?"

"Ehdin levätä sitten, kun nämä projektit ovat valmiit", Aida vakuutti, samalla itselleen. Ei ollut syytä tuntea itseään liian nopeasti pyörivään juoksupöyrään jääneeksi hiireksi tai huolestua vihlovasta vatsakivusta. Unelmat eivät olleet ilmaisia.
Röntgenteknikko kutsui Elin peremmälle.

Mutta milloin se on?
Eli mietti vielä, kuinka olisi muotoillut kysymyksensä niin, ettei se kuulostaisi syyttävältä, kun kutsu röntgeniin kävi. Hän painoi vielä suukon Aidan poskelle, haukkasi palan voileipää ja nousi.
"En varmasti viivy kauaa", hän lupasi, ennen kuin seurasi teknikkoa huoneeseen.

Aida olisi mielellään tullut mukaan, mutta huoneeseen ei sopinut tuoda metallia. Hän laski katseen kengänkärkiinsä ja huomasi nyt laittaneensa jalkaan eripariset nilkkurit. Hetkeksi hän antoi pään painua käsiinsä, kun maailman paino tuntui liian suurelta, mutta kielsi itseään itkemästä katsellessaan kelmuun käärittyjä muffinsseja.
Kaikki olisi vielä hienosti.

Ulkona oli jo pimeää siinä vaiheessa, kun Eli sai viimein luvan lähteä särkylääkereseptin kanssa. Hän oli varmastikin onnekas siinä, että ainoa murtuma oli hiusmurtuma, ja että muutoin kipu johtui vain sidekudosten ottamista vaurioista, mutta kolme yhteen teipattua ja lastoitettua sormea oikeassa kädessä teki hänen olostaan kömpelön.
Hitto, onneksi hän ei ollut heistä se kuski.
"Olen pahoillani, että täällä meni näin pitkään", hän pyysi onnettomana, kun sairaalan oven liukuivat auki päästääkseen heidät parkkipaikalle.

"Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi", Aida muistutti ja saattoi Elin shampanjanvärisen urheiluauton luo. Viileä ilma sai hänet kiertämään takkia ympärilleen ja poimimaan sakkolapun lannistuneena taskuunsa tuulilasista.
"Haluatko ottaa ruokaa mukaan?"

"Mikä se oli?" Eli kysyi kulmiaan kurtistaen.
"Et kai saanut sakkoja?"
Hän tunsi sydämensä valahtavan jonnekin vatsanpohjalle. Hitto, oliko Aida saanut sakot, koska oli joutunut kuskaamaan hänet sairaalaan?
Hänen hartiansa lysähtivät hieman.

"Ei ole ensimmäinen kerta", Aida lupasi ja istui ratin taakse, puhaltaen käsiinsä. Päänsärky jomotti edelleen ohimoiden alla.
"Haetaanko vaikka Subwaystä ruokaa?" hän ehdotti uudelleen ja peruutti varovasti, olkansa yli vilkuillen, ennen kuin suuntasi keskustaa kohti.

Aida oli saanut sakot.
Tavallisesti Eli ei olisi ollut asiasta kovinkaan huolissaan. Sellaista sattui, maailma ei kaatunut siihen. Mutta nyt syyllisyys, jota hän tunsi ja joka kaihersi hänen vatsaansa pahoinvoinnin kaltaisena, teki kaikesta paljon pahempaa.
"Haetaan vain", hän vastasi, katse polviinsa painuneena.
"Minä voin tarjota."

Aida katsahti Eliä sivusilmällä. Ehkä mies unohtaisi ehdotuksen siihen mennessä, kun oikea ruokapaikka löytyisi. Hänellä oli nyt rahaa, oikeasti rahaa, joten pitäisi olla itsestäänselvää, että hän kattaisi heidän kulunsa.
"Mitä haluaisit? Voin käydä hakemassa", hän lupasi, kun etsi autolle parkkipaikkaa täydestä kadunvarresta.

Tällä kertaa Eli teki parhaansa tähyilläkseen mahdollisia kieltokylttejä, jotka saattaisivat johtaa sakkoihin. Joko hän oli liian tyhmä tai englantilainen löytääkseen niitä, tai sitten niitä ei yksinkertaisesti ollut.
"Tulen mukaan", hän vakuutti samalla kun tajusi ensimmäistä kertaa tarkistaa, olivatko puhelin ja kortti edes mukana.
"Lupasin tarjota."

"Eli", Aida huokasi ja hieraisi väsyneitä kasvojaan.
"Ei sinun tarvitse murehtia rahasta." Hän ujutti auton parkkiin alahuultaan purren, rukoillen, ettei kolhisi viereisiä autoja Edisonin arvokkaalla Aston Martinilla. Hänen pitäisi varmastikin ostaa oma auto tänne, jokin sopivan kolhittu ja ruttuinen kottero, joka sopisi hänen ajotaidolleen.
Hän nousi autosta, sukaisi kesyttömiä suortuvia korviensa taakse ja suuntasi kohti vihreäkeltaisen kyltin koristamaa pikaruokapaikkaa.

Eli nielaisi ja epäröi hetken ennen kuin nousi autosta.
Ei tarvinnut huolehtia rahasta tarkoitti kai suurinpiirtein samaa kuin että hänellä ei todennäköisesti ollut sitä. Vaikka nyt hänen tilanteensa oli vielä suhteellisen onnellinen, musiikkivideosta saadusta palkkiosta jäisi yli vuokrankin jälkeen.
Vaikka oikeastaan hänen olisi kai yritettävä säästää ylijäämä seuraavalle kuulle.
Aikuisuus oli ikävää.
Hän otti muutaman pidemmän askeleen ehtiäkseen Aidan rinnalle.

Aida soi Elille puolittaisen hymyn ja jäi hetkeksi katselemaan menua, jolla ei ollut merkittävää tarjontaa kasvissyöjille. Ainakin kasviksia oli tarjolla. Hän valikoi salaatin ja ehdotti Elille täysimittaista hunajakaurapatonkia. Hän kannusti miestä myös valitsemaan siihen kaikki mahdolliset kasvistäytteet ja kahta erilaista majoneesia – sekä ainakin kolme sisältä lämmintä ja pehmeää jättikeksiä ja hanalimsan.
Hänen salaattinsa oli hyvin vihreä.

Eli oli ollut aina helposti johdateltavissa.
Ja vasta, kun he olivat palaamassa autolle, hän ymmärsi, että Aida oli tainnut ottaa itselleen ainoastaan salaatin.
Se sai hänen kulmansa kurtistumaan hieman. Hän kurtisteli kulmiaan nykyään usein.
"Saat minun leivästäni", hän lupasi, kivutessaan autoon.

Aida pudisti päätään ja nosti salaattirasian takapenkille. Hän voisi syödä sen kotona. Hän katseli tarkasti olkansa yli, kun peruutti auton ulos ruudusta ja irvisti melkein nirhaistessaan sen takapuskurilla takana olevaa. Mutta sitten matka jatkui kohti Beverly Hillsiä.
Ikkunakuutioista koostuva talo oli muuttanut muotoaan heidän lähtönsä jälkeen. Pihatiellä oli siivousyrityksen pakettiauto, jonka viereen Aidakin parkkeerasi. Rikottu lasiseinä oli vaihdettu uuteen ja kolme siististi pukeutunutta, ulkomuodosta päätellen hispaanista naista siivosivat parhaillaan alakertaa normaaliin edustuskuntoonsa.
Sohvan laidalla pää käsissä istunut Edison nousi ylös nähdessään heidät, anteeksipyyntö kasvoilta heijastuen.

Nähdessään Edisonin Eli tunsi merkillisen tunteiden sekoituksen, jossa edellisen yön viha sekoittui häpeään ja myötätuntoon.
Ei Edison voisi satuttaa Aidaa. Siinä oli täytynyt käydä jokin kammottava väärinkäsitys.
Hän kohotti kantamaansa Subwayn paperikassia.
"Oletko nälkäinen? Jos tahdot, voit saada puolet leivästäni. Tai keksin."

Edison pudisti pääätään ja näytti edelleen melko huonovointiselta.
"Aida – ja Eli – olen niin pahoillani", hän vetosi ahdistuneena ja tuli lähemmäs käsiään väännellen. Häpeä väritti miehen olemusta. Aida ei tiennyt, tunteako enemmän myötätuntoa vai kiukkua. Heidän pitäisi käydä pitkä, painokas keskustelu.
Kiukku suli pois, kun Edison katsoi häntä anoen, tummat silmät onnettomina ja veti hänet tiukkaan halaukseen. Aida piteli salaattirasiaa toisella kädellä ja halasi miestä toisella, taputtaen rauhoittavasti tämän selkää.
Hän kiemurteli hienovaraisesti irti otteesta, kun Edison oli vajoamassa polvilleen, kädet edelleen tiukasti hänen ympärillään, ja kumartui painamaan suudelman miehen poskelle.
"Kaikki hyvin. Menemme nyt syömään", hän sanoi ja veti sitten Elin perässään portaisiin.

Eli ei ollut täysin varma, kuinka olisi reagoinut tilanteeseen. Hän jakoi sieluneläimensä kanssa myös epätoivoisen tarpeen lohduttaa jokaista, joka oli onneton, ja Edison täytti ehdottomasti kriteerin.
Hän ei kuitenkaan tiennyt, kuinka olisi lohduttanut miestä. Ja oliko tämä oikeastaan ansainnut sitä, tarjottuaan Aidalle huumeita.
Aida ratkaisi hänen pulmansa vetämällä hänet mukaansa.
"Minäkin olen pahoillani", hän huikkasi Edisonille ennen kuin seurasi naista yläkertaan.

Aida vajosi istumaan sängylleen, jonka joku siivoojista oli näköjään käynyt petaamassa. Koko huone oli siivottu ja kaikki jäljet eilisistä juhlista olivat kadonneet.
"Kuinka pahasti käsi särkee?" hän kysyi ja kiemurteli ulos takistaan helpottuneena siitä, että talo oli jälleen lämmin. Hän nosti jalat ristiin eteensä ja avasi salaattirasiansa, tökkien salaatinlehtiä välinpitämättömästi muoviseen haarukkaan.

Oli melkein karmivaa, kuinka taidokkaasti eilisen jäljet oli siistitty pois. Tuntui siltä, kuin joku olisi tunkeutunut heidän yksityiseen tilaansa, vaikka tosiasiassa siivoojat olivat vain tehneet työtään.
"Selviän kyllä", hän vakuutti, istahtaessaan Aidan vierelle sängyn laidalle.
"Kuinka pahasti sinun päätäsi särkee?"

"Ei enää yhtä pahasti", Aida vakuutti. Se olisi varmastikin poissa aamuun mennessä, mikä olisi hyvä, sillä hänen olisi lähdettävä puoli viideltä studioille.
Hän katseli Eliä sivusilmällä ja ojensi toisen käden silittämään pehmeitä niskahiuksia.
"Kerrothan minulle, jos voit huonosti?"

Eli silmäili Aidaa hieman epäluuloisesti.
"Totta kai", hän vakuutti, samalla kun alkoi kääriä ensimmäistä patonginpuolikasta ulos paperistaan. Hän tunsi itsensä auttamattoman kömpelöksi yksikätisenä.
"Kuule prinsessa, luulen, ettet jaksa pelkällä salaatilla."

"Minä pärjään ihan hyvin", Aida lupasi ja työnsi lisää salaattia suuhunsa. Hänen oli vaikeaa saada syötyä niin paljon kuin määrätty ruokavalio määräsi – ja vaikeaa pysyä erossa kaikesta kielletystä. Mikä oli käytännössä... Kaikki. Kaikki paitsi raakavihannekset, erityisesti lehtikaali ja avokado. Ja moni muu vihreä asia. Ja lista papuja, siemeniä ja pähkinöitä.
"On varmaan parasta käydä kohta nukkumaan."

Eli ei ollut aivan samaa mieltä.
Hän oli ennenkin huolehtinut Aidan syömisestä, ja tehnyt parhaansa yrittääkseen ujuttaa tälle ruokaa aina sopivina hetkinä.
"Teet hirveän pitkää päivää", hän huomautti, ennen kuin otti haukkauksen leivästään.
"Pitää syödä kunnolla."

Aida nojautui painamaan suukon Elin poskelle.
"Olet kultainen", hän sanoi ja nousi ylös, nakaten tyhjän salaattirasian roskakoriin.
"Oh, otin nämä mukaan", hän lisäsi etsien muffinssit käsilaukustaan ja laski ne Elin puoleiselle yöpöydälle, ennen kuin lähti pesemään hampaitaan. Pitkät päivät eivät jatkuisi ikuisesti, eiväthän? Tämä oli vain hyvin kiireinen vaihe, ja hän oli ollut poissa paljon viime päivinä.
Aikataulu helpottaisi varmasti pian.

Keskiviikko 13. maaliskuuta 2019, kello 18:48, Los Angeles, Yhdysvallat

Alkuperäisen suunnitelman mukaan Eli olisi jo lentänyt kotiin. Mutta sitten olivat tulleet Oscar-juhlat, ja hän oli rikkonut kätensä, ja ennen kaikkea Aidalle oli käynyt huonosti. Hän oli alkanut pelätä, että jotakin pahaa voisi tapahtua uudelleen, vaikka Edison olikin vaikuttanut olevan vilpittömän pahoillaan tapahtuneesta.
Niin hän oli päätynyt kulkemaan Aidan mukana. Ja silloin, kun häntä ei kaivattu – se tarkoitti, että hän olisi ollut tiellä – hän oli käyttänyt ajan hyödykseen ja selannut vapaita työpaikkoja.
Vielä ei ollut onnistanut.
Äänitysstudiolla hän oli jo löytänyt oman paikkansa sohvannurkasta, rapsuttelemassa ja lahjomassa Chesteriä. Siinä hän istui nytkin, sormet koiravanhuksen pehmeään turkkiin uponneina.

Hän oli joskus pohtinut elämänsä muuttuneen karuselliksi. Maailma pyöri ympärillä yhä lujempaa ja lujempaa, kunnes se oli vain pökerryttävä sekoitus väriä ja ääntä.
Ja stressiä, paljon stressiä. Aida ei ollut koskaan ajatellut olevansa stressaavaa tyyppiä, mutta ehkä hänellä ei ollut ollut syytä stressata. Hän oli ollut nimetön kasvo ensemblessä ja Satinenakin korvattavissa standbyllä. Nyt kaikki oli hänen varassaan, hänen ja hänen äänensä. Harvey ei antanut hänen unohtaa sitä.
"Otetaan uudestaan, toisen säkeistön alusta", äänityspöydän ääressä istuva mies totesi ja Aida nyökkäsi lasin takana, asettaen kuulokkeen toiselle korvalleen. Äänitystilassa naisen kanssa oleva bändi jatkoi merkistä, ja Fearless tallentui pala palalta.
Tänään unikkojen kirjomaan, nilkkapituiseen mekkoon pukeutunut Hattie istahti Elin viereen ja näytti miehelle listaa, jossa maaliskuun ensimmäinen päivä julkaistu single, Nightingale, lunasti odotuksia.
"Tässä on vielä hieman karu editointi Music Boxin musiikkivideosta, mitä pidät?" Hattie kysyi ja tarjosi iPadia Elin käteen.

Oli hetkiä, joiden aikana Eli mietti, olisiko kukaan huomannut, jos hän olisi vain kadonnut. Silloin, kun pyöritys Aidan ympärillä oli erityisen kovaa, ja heitä vain juoksutettiin paikasta toiseen.
Mutta ne hetket menivät nopeasti ohi.
"Aida on upea", hän huomautti, kun otti iPadin vastaan ja jäi katselemaan musiikkivideota.
"Hän nousee varmasti kohta listaykköseksi, vai mitä?"

Hattie vastasi tietävällä hymyllä.
"Teillä on vaikuttava yhteistyö videolla. Aidalta oli hyvä idea tuoda sinut mukaan projektiin", nainen totesi ja silitti sormenpäillään nukkuvan koiran valkoiseksi muuttunutta kuonoa.
"Otetaan vielä versio In Your Wildernessistä", Hattie jatkoi assistentilleen äänityspöydän ääressä.
"Mitä olet pitänyt albumista tähän saakka?"

"Olen iloinen, että minusta oli hyötyä."
Eli ei sanonut sitä vain kohteliaisuudesta. Kun oli tullut torjutuksi kerta toisensa jälkeen, oli tuntunut mahtavalta kuulla olevansa hyvä edes jossakin.
Hän kelasi videon alkuun ja katsoi ensimmäiset kohdat vielä uudelleen, ennen kuin ojensi iPadin takaisin sen oikealle omistajalle.
"Minusta se on mahtava. Totta kai se on. Aida on ainutlaatuinen."
Hän katsahti kohti äänityskoppia.

Albumi oli jo loppusuoralla. Se oli ollut uroteko, joka vaati kaikilta tekijöiltään uhrauksia ja yöunia - mutta tuottajat toivoivat uskonsa ja sijoituksensa maksavan itsensä moninkertaisesti takaisin.
Hattie siirtyi äänityspöydän ääreen keskustelemaan assistenttinsa kanssa taiteellisista valinnoista ääniraidan suhteen.
Kun kello lähestyi puolta kymmentä, Aida vaihtoi poskisuudelmia Hattien kanssa ja tarttui käsilaukkuunsa.
"Lupasin Harveylle mennä käymään hänen tuttaviensa juhlissa, haluatko mukaan?" hän kysyi Eliltä ja katseli epätietoisena ympärilleen, sillä puhelin ei ollut laukussa. Hänen ajatuksensa olivat sumuisia ja väsymyksestä kaoottisia. Ehkä ensi yönä hän nukkuisi enemmän kuin pari tuntia.

Illan edetessä yhä pidemmälle Eli oli alkanut nuokkua sohvalla, Chester jaloissaan kevyesti kuorsaten. Hän tunsi olonsa hieman uniseksi vielä siinä vaiheessa, kun teki jo lähtöä Aidan kanssa.
"Juhliin?" hän kysyi, hieman häkeltyneenä ja hieraisi toista silmäänsä.
"Eikö mentäisi kotiin ja nukkumaan?"
Aidakin näytti kuolemanväsyneeltä, ja jotenkin eksyneeltä.
"Onko kaikki hyvin?"

"Mmmh", Aida vastasi ja kurtisti kulmiaan, ennen kuin huomasi puhelimensa sohvan juurella.
"Lupasin Harveylle käydä tervehtimässä hänen tuttaviaan", hän jatkoi ja hieraisi otsaansa, jonka takana päänsärky teki tuloaan.
"Argh, miten kello on jo noin paljon?! Voit mennä edeltä kotiin, kullannuppu", hän sanoi ja sukaisi stressaantuneet sormet läpi hiuksistaan. Miksi hän oli jatkuvasti myöhässä, juoksi koko ajan saadakseen kiinni menetettyä aikaa.

Elin katse seurasi Aidan katsetta, ja hän pyrähti liikkeelle noutaakseen sohvan juurelle unohtuneen puhelimen naiselle.
"Ei, tulen kyllä mukaan", hän vakuutti, ojentaessaan puhelinta Aidalle.
Varmistamaan, että kaikki menisi hyvin.
"Keksin sinulle tekosyyn, niin voidaan livahtaa ajoissa kotiin."

"Kuulostaa hyvältä", Aida vastasi hajamielisellä hymyllä ja manasi, kun lipsautti ojennetun puhelimen sormiensa lomasta. Onneksi sen suojakuori oli tehty hänen kaltaisilleen kömpelyksille. Hän kumartui sieppaamaan sen lattialta ja harppasi sitten ovelle, naputtaen hermostunutta viestiä Harveylle, pahoitellen jälleen myöhästymistä.
Maailma jatkoi pyörimistä hurjalla vauhdilla, syke tuntui pelottavan voimakkaalta ja vei hetken, että Aida ymmärsi maailman pyörivän kirjaimellisesti. Hänen oli vaikea hengittää, ja seuraavassa hetkessä se pimeni täysin.
Puhelin luiskahti sormista ja osui lattiaan ensin, nainen seurasi perässä kuin naruistaan irronnut marionetti.

Eli kurtisti kulmiaan ja oli kumartumassa poimimaan puhelinta lattialta, mutta Aida ehti kuitenkin ensin.
"Aida hei..." hän aloitti suoristautuessaan, mutta ei ehtinyt päättää lausettaan, sillä jokin tuntui olevan pielessä. Hän ehti juuri ottaa askeleen lähemmäs, kun Aida lähti kaatumaan.
"Hei!"
Hän ponkaisi kiireesti eteenpäin ja nappasi naisen kiinni ennen kuin tämä ehti osua lattiaan.
"Aida!"

Hattiekin havahtui äänityspöydän äärestä ja pyörähti tuolillaan juuri nähdäkseen, mitä tapahtui. Hän ponnisti ketterästi jaloilleen ja siirtyi Elin vierelle, kannustaen miestä laskemaan tajuttoman naisen makaamaan lattialle.
"Nosta jalat ylös. Aida? Herääpäs tyttöhyvä", hän kannusti taputtaen hellästi värittömäksi valahtanutta poskea.

"Minä en tiedä, mitä tapahtui", Eli vetosi häkeltyneenä samaan aikaan kun laski Aidan lattialle ja tuki sitten tämän jalat syliinsä niin, että ne olivat pystyasennossa. Vaikka olisihan hänen pitänyt, tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun joku oli pyörtynyt hänen silmiensä edessä. Sellaista sattui, rankoissa tanssitreeneissä häkellyttävän usein.
Hitto, hänen olisi pitänyt osata ennakoida!
Sydän hakkasi hätääntynyttä rytmiä.
"En usko, että hän löi päätään lattiaan. Sain hänet kiinni ennen..."

Hattie ravisti Aidan olkapäätä, ja nainen raotti silmiään, katse sekavana harhaillen.
"Aida", nainen kutsui ja laski kaksi sormea kapealle ranteelle tunnustelemaan pulssia. Kalpeat kasvot olivat saaneet vihertävän sävyn.
"Sinä pyörryit, mutta kaikki on hyvin." Katse vaelsi, palaten hitaasti takaisin tähän hetkeen. Päässä pyöri kuvottavalla tavalla ja hetkeksi Aida puristi silmänsä kiinni, ennen kuin tunsi tajuntansa palaavan kunnolla.
"Tässä", Hattie onki käsilaukustaan pillimehun ja ojensi sen naiselle. Sitten hän tarjosi sellaista myös Elille.

Ainakin Aida avasi silmänsä.
Eli palasi mielessään yöhön, jona oli löytänyt Aidan sekavana vuoteesta sen jälkeen, kun Edison oli huumannut tämän. Ei kai tässä voinut olla kyse jostakin jälkivaikutuksesta? Mitä, jos Aida oli saanut aivovamman, eikä kukaan heistä ollut tajunnut mitään?
Hän alkoi itsekin olla hieman vihertävä, katsoessaan Hattieta silmät pelosta suurina.
"Pitäisikö soittaa ambulanssi?"
Mikä täällä oli hätänumero? Hitto...

Hattie puristi Elin olkaa ja kannusti miestä istumaan alas ja juomaan sokerisen pillimehun. Hän työnsi toisen pillin Aidan suuhun ja tuki tämän päätä pystympään. Aida nousi kyynärpäänsä varaan ja painoi käden kasvoilleen juodessaan mehua, joka teki hänen olostaan inhimillisemmäm. Hän inhosi pyörtymistä.
"Voin viedä teidät sairaalaan", Hattie lupasi.

Jos Eli olisi ollut koira, hänen korvansa olisivat olleet tiukasti luimussa päätä myöten.
Hetken hän harkitsi kertovansa Hattielle siitä, mitä pari viikkoa aiemmin oli tapahtunut. Mutta ehkä Aida ei halunnut, että tieto leviäisi edes tiimin kesken.
Hitto.
Hän silitti Aidan säärtä epätietoisena.

Aida nousi istumaan ja ojensi tyhjän mehupakkauksen Hattielle, joka kosketti äidillisesti punaisia hiuksia.
"Olen kunnossa", hän sanoi ja nojasi pään polviinsa.
"Verensokeri varmaan vain alhaalla."
Hattie nosti käsilaukun olalleen ja nappasi Aidankin laukun mukaansa.
"Käydään varmuuden vuoksi sairaalassa", Hattie totesi.

"Et sinä ole", Eli vetosi onnettomana, edelleen avaamaton pillimehu toisessä kädessään. Hän sulloi sen takkinsa taskuun ja ojensi sitten käsivarsiaan, jotta voisi nostaa Aidan syliinsä.
"Tule, parempi, että sinut tarkastetaan, prinsessa."
Ehkä jotain olikin kammottavalla tavalla vialla.

Aida kiersi käsivarren Elin niskalle ja nojasi päänsä miehen olkapäätä vasten. Nyt hän olisi vielä pahemmin myöhässä. Ajatus sai vatsan vihlomaan kuin puukosta. Harveyn pettymys meni suoraan hänen ihonsa alle.
Hattie kulki edeltä ja ohjasi kaksikon kadunvarteen parkkeeratun, valkoisen Minin luo ja avasi takapenkin oven.
"Ensiapu ei ole kaukana", hän sanoi istuessaan ratin taakse.

Vaati melkoista asettautumista, että Eli sai itsensä takapenkille, mutta lopulta hän saattoi kannustaa Aidaa painamaan päänsä syliinsä, niin että tämä voisi levätä takapenkillä pitkällään. Hän itse yritti ahtautua mahdollisimman pieneksi toiseen laitaan.
"Ei mene kauaa", hän kannusti, silittäen naisen otsaa.
"Kaikki tulee olemaan hyvin."

"Eli", Aida vetosi, mutta laski päänsä miehen syliin tämän mieliksi.
"Olen ihan kunnossa. Oli varmasti vain verensokeri matalalla." Makaaminen tuntui kieltämättä ihanalta, eikä vähiten julmien korkojen tähden. Sairaala ei ollut kaukana, ja Hattie nousi autosta heidän kanssaan. Aidakin kiipesi omille jaloilleen, nostaen käsilaukun olalleen, kun suuntasi ovista sisään ja tunsi desinfiontiaineen hajun polttavan nenäänsä.

Elin mielestä Aida oli kaikkea muuta kuin kunnossa. Kyse saattoi olla jostakin kamalan vakavasta, jostain muusta kuin syömättä jätetyistä aterioista.
Desinfiointiaineen haju pyyhkäisi vastaan vahvana, ja hetken se sai hänet voimaan pahoin. Silti hän kulki Aidan vierellä, käsi tämän selälle laskettuna.
"Sano, jos tulee heikko olo uudestaan", hän vetosi hiljaa.

Hän pääsi lääkärin luo pian tulon jälkeen. Hattie vaati perinpohjaista terveystarkastusta, ja Aida palasi odotushuoneeseen reilua tuntia myöhemmin. Verikokeiden ja magneettikuvien tulokset tulisivat parin päivän sisällä, ja siihen saakka lääkäri, joka oli osoittanut kuivasti hänen stressitasonsa vaarallisen korkeaksi, määräsi lepoa, riittävästi unta ja ruokaa. Mielipide hänestä ei tuntunut olevan merkittävän korkealla, ja Aida tunsi olonsa tyhmäksi.

Eli oli sillä välin odottanut, hermostuksesta kalpeanvihreänä.
Ilmeisesti hänen hermostuksensa loisti ulospäin niin selvänä, että kun hän eksyi matkallaan miestenhuoneesta takaisin väärälle osastolle, joukko yhtä hermostuneita ja kalpeita miehiä alkoi vertaistukea hakien kysellä häneltä, monesko oli tulossa.
Vei hetken, ennen kuin hän oli ymmärtänyt, että hermostuneet miehet olivat puhuneet lapsista, ja hän oli palannut pikaisesti takaisin odotushuoneeseen.
Nähdessään Aidan palaavan tutkimushuoneesta hän ponkaisi seisomaan.
"Mitä lääkäri sanoi?"

"Ei mitään vakavaa", Aida rauhoitteli. Vihreys oli kadonnut, vaikka pisamaiset kasvot olivat edelleen kalpeat. Hän tunsi sykkeensä kiihtyvän, kun hänen oli laitettava Harveylle viestiä.
"Mennään vain kotiin."

Elin kasvot pysyivät huolestuneessa kurtussa.
"Sinun ei tarvitse jäädä sairaalaan tarkkailuun?" hän varmisti, ja vilkaisi tutkimushuoneen ovea kohti. Ei kai Aida ollut lähtenyt lääkärin suosituksista huolimatta?
Hitto, hän ei olisi ihmetellyt, jos olisikin. Aidalla oli nykyään koko ajan kamala kiire.

"Ei tietenkään", Aida vastasi ja puristi kiitollisena Hattien kättä.
"Laitan viestiä", hän lupasi, ennen kuin lähti olettaen Elin tulevan mukaansa.
"Tilaan meille taksin", hän sanoi, mutta onnekkaasti sellainen sattui olemaan valmiiksi sairaalan edessä. Aida kiipesi takapenkille ja antoi osoitteensa Beverly Hillsissä.

Eli toivotti Hattielle hyvää yötä ennen kuin seurasi Aidaa ulos ja autolle.
"Osasiko lääkäri sanoa, mistä pyörtyminen johtui?" hän jatkoi, kiivetessään naisen seuraksi taksin takapenkille. Hän tutki tämän kasvoja huolissaan ja muisti sitten pillimehun. Hän kaivoi sen taskustaan ja tarjosi Aidalle.

Aida pudisti päätään ja kannusti Eliä juomaan mehun itse. Mies oli varmastikin yhtä kalpea kuin hän itse.
"Arveli, että alhaisesta verensokerista", hän sanoi. Hänen oma arvionsa oli pitänyt varsin hyvin.
"Ja käski ottamaan rauhallisesti, kunnes koetulokset tulevat. Olen kuulemma vähän liian stressaantunut."

Eli oli puuskahtaa jotakin sellaista kuin "älä ihmeessä", mutta se olisi tuntunut häijyltä. Sen sijaan hän palautti pillimehun takkinsa taskuun - hänen pitäisi alkaa kuljettaa mukana pieniä, terveellisiä välipaloja, joita livauttaa Aidalle - ja vei kätensä silittämään naisen hiuksia.
"Minä pidän huolen, ettei sinun tarvitse liikauttaa sormeasikaan."

"Eli", Aida vetosi. Sellaiselle ei olisi tarvetta.
"Joskus tuntuu kuin-", hän aloitti ja huomasi taksikuskin katsahtavan heitä taustapeilistä. Ehkä hänen olisi parempi jatkaa ajatusta kodin yksityisyydessä.
"Oletko sinä kunnossa, kullannuppu?" hän kysyi, kun maksoi kuskille ja nousi autosta Edisonin talon edessä.

Elin kulmat kurtistuivat, mutta jopa hän ymmärsi, että ehkä Aida halusi jatkaa aiheesta sitten, kun paikalla ei olisi ylimääräisiä korvia.
Jos sellaista hetkeä koskaan tulisikaan. Viime aikoina heillä oli ollut kovin vähän yksityisiä hetkiä.
"Totta kai", Eli vakuutti autosta noustessaan ja painoi kätensä Aidan selälle.
"Viedään sinut lepäämään."

Aida katseli Eliä sivusilmällä ja toivoi, että mies ei valehtelisi hänelle. Ettei Eli vain katoaisi joku päivä, lakkaisi vastaamasta puhelimeen ja hän löytäisi tämän pimeältä sängynpohjalta – tai pahempaa.
Hän päästi heidät sisään pimeään taloon ja kiipesi rappuja ylös toiseen kerrokseen. Joskus tuntui aavemaiselta sytyttää valot huoneeseen, joka tuntui akvaariolta isojen ikkunoiden kanssa. Hän istui sängyn laidalle ja riisui korkokengät jaloistaan, vajoten sitten selälleen.
"Hattie lupasi ilmoittaa Harveylle, että olen huomisen kotona", hän sanoi kiitollisena. Harveyn ankaruus pelotti häntä.

Eli seurasi Aidaa kuin huolestunut kultainennoutaja ja jäi seisomaan sängyn vierelle.
Hänen puolestaan Aida olisi saanut olla kotona useammankin päivän.
"Tahtoisitko käydä suihkussa, prinsessa?" hän kysyi huoli olemuksestaan paistaen.
"Tai voisin tehdä sinulle jotakin ruokaa. Paahdan aika hyvää leipää, vaikka itse sanonkin."

Aida vastasi hymyllä ja pudisti päätään. Hän voisi käydä paahtamassa leipää itse vaikka aamulla. Nyt hän halusi vain viipyä sängyssä.
"Olenko suihkun tarpessa?" hän kysyi silmät väsymyksen alla tuikahtaen. Stressi tuntui kiertävän häntä edelleen yhä tiukemmalle solmulle. Hän jäisi vaatimuksista yhä pahemmin jälkeen, mitä enemmän olisi poissa – ja samaan aikaan edes päivän hengähdystauko tuntui niin ihanalta, että hän olisi voinut itkeä.

Eli kurtisti kulmiaan, ymmärtämättä leikittelevää sävyä. Hän oli liian huolestunut ymmärtääkseen.
"Ei, et tietenkään, prinsessa. Minä vain... haluan, että sinulla on hyvä olla."
Hän vajosi istumaan sängyn laidalle ja silitti naisen kylkeä sormenpäillään.
"Sinun pitää levätä kunnolla. Säikäytit minut."

"Olen pahoillani", Aida vastasi ja ojensi kätensä silittämään Elin selkää, miten yletti.
"Tämä on ollut kaikki aivan pähkähullua. Tämä on hienoa – rakastan mahdollisuutta tehdä musiikkia ja saada kokea kaikkea tätä uskomatonta ja epätodellista, mutta joskus- joskus tuntuu kuin... Kuin juoksisin koko ajan nopeampaa enkä pystyisi pysähtymään tai hidastamaan. Tuntuuko sinusta koskaan siltä?"

Eli mietti asiaa hetken.
"Luulen, että sinulla tosiaan on ihan liikaa stressiä", hän vetosi, ja kellahti sitten kyljelleen Aidan viereen.
"Sinun ei pitäisi joutua tekemään niin kamalan paljon."
Hän siirsi kätensä silittämään naisen vatsaa.

Aida käänsi päätään niin, että saattoi katsella Elin kasvoja ja hipoi sormenpäillään miehen kaulansyrjää. Joskus hän kaipasi miestä niin vietävästi, että sattui. Ja sitten hänen päivänsä olivat täyttä kaaosta, joissa Harvey ja Hattie tuntuivat aikatauluttaneen jokaisen minuutin ja hänelle jäi muutama tunti aikaa nukkua välissä.
"Eniten minua pelottaa se, että tätä on tulossa koko ajan enemmän enkä tiedä, missä raja on tai milloin tämä rauhoittuu." Ehkä esiintyjän ei pitäisi valittaa siitä, että sai töitä. Hän vain tunsi välillä olevansa... Ansassa. Kuin hänen elämänsä ei kuuluisi enää hänelle.

"Raja on siinä, mihin sinä sen laitat", Eli vastasi.
"Aida, tämä on kuitenkin sinun urasi. Ja sinulla on upea ääni, sinä olet upea kaikin puolin. Ei sinun tarvitse tehdä niin hirveästi, koko ajan enemmän."
Jos hän olisi ollut päättämässä, Aida olisi tehnyt tasan sen verran, kuin olisi halunnut. Mutta hän ei ollut. Valitettavasti.
"Sinun pitää voida nauttia elämästäsi, prinsessa."

Aida vastasi haikealla, puolittaisella hymyllä ja nosti katseensa kohti kattoa. Eli oli oikeassa, hän toivoi. Milloin hänestä oli tullut näin huono vetämään rajoja? Osa hänestä pelkäsi kuollakseen, että hän menettäisi kaiken, jos hän haraisi vastaan tai kieltäytyisi työstä.
"En tiedä, mitä tekisin ilman sinua, kullannuppu", hän sanoi.
"Meidän pitäisi varmaan nukkua."

"Ei sinun tarvitsekaan tietää", Eli vakuutti, ja kietoi käsivartensa paremmin Aidan vyötärölle, jotta saattoi halata naisen syliinsä. Vaikka ehkä hänen olisi pitänyt tarjoutua auttamaan tätä ensin riisuutumaan. Täysin viattomassa mielessä, Aida tarvitsi nyt lepoa ja rauhaa.
Lääkäri oli määrännyt niin, vai mitä?
"Minä olen tässä. Tahdotko, että autan riisumaan?"

"Sinä saat aina riisua minut", Aida vakuutti hymyä äänessään ja painoi nenänsä hetkeksi vasten Elin paitaa. Miten hän toivoi, että olisi jaksanut tehdä aloitteen tai ei olisi pelännyt nukahtavansa kesken. Ehkä kaikki palautuisi normaaliksi, jos he saisivat aikaa vain lojua tässä.
Hän kierähti vatsalleen, jotta Eli pääsisi käsiksi sähkönsinisen mekon vetoketjuun.

Elin mielessä kävi sama toive. Jos he vain voisivat unohtua...
Mutta ei. Ei tänään. Tänään Aida tarvitsi lepoa.
Hän nousi istumaan ja alkoi liu'uttaa mekon vetoketjua auki.
"En aio päästää sinua ylös sängystä ennen puoltapäivää, että sitten tiedät."
Oli surullista, ettei kyse ollut nyt flirttailusta.

Aida naurahti ja tunsi haikean vihlaisun, sillä sanojen merkitys ei ollut sama kuin se olisi normaalisti ollut. Ehkä normaali ei ollut enää, mitä se oli joskus ollut. Ajatus oli pelottava.
"Viettäisin mielelläni koko päivän kanssasi sängyssä", hän huokasi ja kiemurteli ulos mekosta.

"Sitten tehdään niin", Eli vastasi viskatessaan mekon syrjään.
"Koko päivä. Voin hakea meille ruokaa tänne..."
Hän vei sormenpäänsä silittämään Aidan selkää.
"Tahdotko yöpaidan?"

Aida antoi silmiensä painua kiinni kosketuksesta.
"Mmh, se on jossain tyynyjen alla", hän sanoi ja kurotti toisen kätensä hapuilemaan, vetäen vanhan, pehmeän t-paidan esiin. Hän ponnisti istumaan, veti sen päänsä yli ja riisui sukkahousut, pudottaen ne huolettomasti lattialle.
"Tarvitsetko sinä apua?"

Aina, Eli olisi halunnut vastata. Mutta hän ei luottanut itseensä juuri nyt, siihen ettei kaipaus ottaisi valtaa.
"Ehkä minä pärjään", hän vastasi, mutta vei silti sormenpäänsä silittämään Aidan niskaa.

"Pärjäätkö?" Aida kysyi ja katseli vihreähippuisia silmiä. Kosketus lähetti miellyttäviä väreitä alas selkää ja työnsi pyörtymisestä jäänyttä, etovaa tunnetta syrjään.
Hän pujottautui ulos liiveistään paidan alla ja kellahti sitten selälleen, ojentaen toisen jalkansa silittämään Elin reittä.
"Kai saan edes katsella?"

"Juuri ja juuri", Eli vakuutti, samalla kun alkoi kiskoa paitaa päänsä yli. Sitä koristivat pitkät koirankarvat, jotka olivat muisto hänen ja Chesterin yhteisestä ajasta.
"Sinä saat katsella milloin vain, prinsessa", hän vakuutti, suupieli hymyä nykäisten.

Aida veti tyynyä päänsä alle ja katseli Eliä lämmintä hymyä väsyneissä silmissään.
"Sinä kaunis mies", hän huokasi haikealla ihailulla ja ojensi jalkaansa, jotta saattoi hipaista paljastuvaa vatsaa viilein varpain. Hänestä oli aina ollut ihana katsella Eliä.
"Kai nukut alasti?"

Eli naurahti käheästi ja värähti kosketuksesta.
"Ehkä seuraavalla kerralla, prinsessa", hän vakuutti. Jos he olisivat olleet kotona, tai hotellissa omassa huoneessaan, hän olisi varmasti suostunut. Mutta ajatus Edisonista paukkaamassa huoneeseen ja näkemässä hänen paljaan takapuolensa ei ollut houkutteleva.
"Onko sinulla kaikki hyvin? Haluaisitko vielä juotavaa tao jotain, ennen kuin käydään nukkumaan?"

Aida huokasi haikeasti, mutta ymmärsi. Edison oli itse varsin vapaamielinen vaatetuksen suhteen kotonaan, ja oli esiintynyt valkokankaallakin ilkosillaan, mutta ehkä Eli ei tuntenut oloaan mukavaksi täällä.
"Ei, vain sinut viereeni", hän vakuutti ja kiemurteli peiton alle, avaten sen kulmaa Elille.

Eli antoi toiveelle periksi siinä määrin, että jätti ainoastaan bokserit ylleen ja viskasi muut vaatteistaan huolimattomasti lattialle - myös sukat. Hän kävi takaisin pitkäkseen ja nykäisi peittoa heidän ylleen ennen kuin ojensi kätensä vetääkseen Aidan syliinsä.
"Muista, ei mitään asiaa ylös ennen puoltapäivää, okei?"

Aida nauroi käheästi kehräten ja asettui Elin kylkeen, jalat lomittain, käsivarsi vatsan yli kierrettynä ja pää olkapäähän nojaten. Lämmin iho tuntui mukavalta.
"Okei", hän lupasi, ennen kuin painoi silmänsä kiinni. Se olisi muutos viikkojen jälkeen, joina hän nousi aamuneljältä.
Ja täytti hänet hermostuksella.

Jos ei mitään muuta, niin ainakin Eli saattoi sulkea Aidan syliinsä. Hän pitäisi huolen, että nainen saisi niin paljon lepoa, kuin ikinä tarvitsi. Ja jos kävisi niin, että lääkärin teettämistä kokeista paljastuisi jotakin huolestuttavaa... Hän olisi Aidan tukena. Hän ei tiennyt, kuinka, mutta olisi silti.
Hän painoi suudelman kastanjanpunaisten hiusten joukkoon.
"Nuku hyvin, prinsessa."

Vähän neljän jälkeen, kun ulkona oli vielä pimeää ja hiljaista, Aida havahtui hereille sydän rajusti hakaten. Oliko hän nukkunut pommiin? Ei kai hän ollut taas myöhässä?
Hän oli jo kiipeämässä sängystä, kun muisti lääkärin käskyn ja Hattien vielä painokkaamman: ota rauhallisesti. Epäröiden hän palasi Elin viereen ja sulki silmänsä. Kun hermostunut, ylikierroksilla käyvä keho vihdoin tyyntyi, hän nukahti syvään, sikeään uneen, joka jatkui puoleen päivään saakka.

Eli oli suunnitellut, että heräisi niin ajoissa, että voisi valmistaa Aidalle aamupalaa. Hän ei ollut kummoinen kokki, mutta olisi voinut varmasti paahtaa edes leipää ja keittää teetä, ja ehkä puristaa tuoremehua appelsiineista, jos Edisonilta olisi löytynyt siihen tarvikkeet.
Silti hän oli vielä sikeässä unessa siinä vaiheessa, kun Aida alkoi heräillä.
"Mmmhh?"

Aida hieraisi pisamaista poskeaan ja unta silmistään, tuijottaen hetken kattoa. Vei tovin muistaa, miksi hän oli tässä, ja hermostus kävi kimppuun niin, että vatsaa vihloi. Kuinka paljon hän jäisi jälkeen kaikkea, mitä häneltä vaadittiin, lojumalla päivän sängyssä?
"Nuku vain", hän kannusti ja nousi ylös, siepaten pyyhkeen mukaansa ja suunnaten suihkuun.

Vatsallaan nukkunut Eli kierähti selälleen ja hieraisi kasvojaan, eikä hänellä hetkeen ollut aavistustakaan siitä, missä hän tarkalleen ottaen oli, ja kuinka oli sinne joutunut.
Ja siinä vaiheessa kun hän muisti, Aida oli jo ehtinyt livahtaa kylpyhuoneeseen.
Hän kömpi nopeasti jaloilleen ja suuntasi tämän perään.
"Prinsessa? Onko kaikki hyvin?"

"Kaikki hyvin, käyn vain suihkussa", Aida rauhoitteli ja käynnisti sitten siihkun. Ehkä kuuman veden alla seisominen sulattaisi vauhkoa stressiä hänen suonistaan. Hengitä syvään. Maailma ei kaadu, jos lepäät päivän.
Hän viihtyi suihkussa hyvän tovin, levitti sitten kosteusvoidetta iholleen ja kääriytyi suureen, pehmeään pyyhkeeseen, ennen kuin palasi makuuhuoneeseen, kosteat hiukset röyhkeästi olkapäiden yli ryöpyten.

Eli kurtisti kevyesti kulmiaan. Olikohan Aidan turvallista käydä suihkussa yksin? Entä, jos tätä alkaisi pyörryttää? Olisi vaarallista kaatua ja lyödä päänsä.
Mutta toisaalta saattoi myös olla, että Aida kaipasi hetken omaa rauhaa. Hitto, miksi asioista oli tullut niin hankalia?
Lopulta hän ratkaisi asian jäämällä ovensuuhun vahtiin. Ja sen vuoksi hän istui ovenpielessä Aidan astuessa ulos.
"Hei, prinsessa", hän tervehti ja alkoi etsiä jalkojaan pikaisesti alleen.
"Onko kaikki hyvin?"

"Kaikki hyvin", Aida vastasi kulmat hämmentyneinä painuen. Oliko Elillä itsellään? Oliko hänen hetkellinen tuupertumisensa todella ravistellut Eliä?
Hän etsi kaapistaan alusvaatteet, joihin pujottautui, ja istahti sitten sängylle, etsien puhelimensa tyynyjen lomasta. Hän nakersi peukalonsa kynttä hajamielisesti lukiessaan viestejään, jalka levottomasti väpättäen.
"Jatka vain unia, jos haluat."

Eli venytteli käsivarsiaan ennen kuin seurasi Aidaa sängyn luo.
"Kuule, prinsessa, pitäisikö sinun olla puhelimella?" hän kysyi kulmiaan kurtistaen. Eikö lepo tarkoittanut sitä, ettei vastaillut viesteihin?
"Ellet sitten katso kissakuvia? Olen aika varma, että se on okei."

"Harveyltä on paljon viestejä", Aida vastasi poissaolevasti ja tuijotti näyttöä eksyneen näköisenä.
"Ja pitää soittaa Hattielle." Häntä oksetti, kun hän mietti mitä kaikkea tällekin päivälle oli suunniteltuna. Ja tässä hän istui.

"Harveyltä saa olla paljon viestejä", Eli vakuutti, ja asiaa sen kummemmin ajattelematta tarttui Aidan puhelimeen, yrittäen riistää sen itselleen.
"Tämä on nyt minun vastuullani. Sinun ei tarvitse muuta kuin olla ja rentoutua, prinsessa. Hattiekin sanoi niin, muistatko?"

Aida tuijotti yhtäkkiä tyhjiä käsiään ja sitten Eliä. Rentoutua.
Vaikka hän viestitti sanaa itselleen, keho pysyi vauhkon hermostuksen vallassa. Jalka väpätti ja syke hakkasi rajuna. Lepopäivä oli kuulostanut ihanalta vielä illalla.
Oliko päivälle sovittu haastattelu? Jäisikö albumi nyt jälkeen tiukkaa aikataulua? Hän nojasi pään tuskastuneena käsiinsä, lapaluut selästä selvästi piirtyen.

Eli katseli Aidaa hetken epätietoisena. Pitäisikö hänen soittaa sairaalalle ja kysyä, mikä olisi paras tapa toteuttaa lepomääräystä? Sehän ei tarkoittanut samaa, kuin vuodelepo, eikö niin?
Aida näytti niin hirveän laihalta, että häntä alkoi yhtäkkiä hirvittää.
"Kuule, mennäänkö keittiöön ja laitetaan aamupalaa? Tai ehkä se on jo brunssi. Brunssit ovat muodikkaita, eivätkö olekin?"

"Joo", Aida vastasi hajamielisesti ja nousi pukemaan päälleen. Hän pujottautui pariin lämpimiä sukkahousuja, mukavaan, purppuraiseen mekkoon ja pehmeään villatakkiin, pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan ja suuntasi sitten portaita alakertaan. Eiköhän keittiössä olisi jotain syömäkelpoista.

Eli seurasi hetken huolestuneena katseellaan Aidaa, ennen kuin siirtyi itsekin pukeutumaan. Hän valikoi itselleen hajamielisesti vihreällä t-rexillä koristellun collegepaidan, ja työnsi sitten Aidan puhelimen housujensa taskuun. Tekikö hän väärin takavarikoidessaan sen?
Hän halusi vain, että Aida saisi levätä.
"Mitä sinun tekisi mieli, prinsessa?"

Ei mitään. Hänen vatsaansa vihloi kuin terällä leikaten ja hermostus tuntui elävältä olennolta ihon alla.
"Jogurtti on ihan hyvä", hän sanoi ja etsi mansikkajogurtin jääkaapista, tarjoten sellaista myös Elille.
"Täällä on varmaan tarpeita voileipiin tai munakkaaseen, jos sinun tekee mieli.

Eli katsahti jogurttia kulmiaan kevyesti kurtistaen.
"Kuule, minusta sinun kannattaisi syödä jotakin muutakin", hän huomautti varovasti.
"Olet laihtunut aika paljon."
Se ei ollut mikään ihme kun otti huomion tahdin, jolla Aida oli viime viikot elänyt.

Aida hypähti istumaan keittiötason laidalle ja katsahti jogurttia, joka tuntui saavan pahoinvoinnin möyrimään.
"Oksettaa aika paljon, niin en taida uskaltaa syödä enempää", hän vastasi hieraisten kasvojaan ja nosti poissaolevan lusikallisen suuhunsa.
"Syö sinä vain."

Eli vilkaisi epätietoisena puhelinta siinä toivossa, että ehkä lääkäri maagisesti soittaisi siihen ja kertoisi heille, mikä oli vikana. Entä, jos Aida oli vakavasti sairas?
"Minusta sinun pitäisi", hän toisti huolissaan.
"Huono olo voi johtua siitäkin, että verensokeri on liian alhaalla, eikö?"

Ajatus lietsoi huonoa oloa. Järjellä Aida tiesi, että hänen pitäisi syödä enemmän ja senkin, ettei hänen olisi pitänyt pienentää hänelle laadittua, jo valmiiksi yltiöterveellistä ruokavaliota, mutta tunne oli vahva. Yksi asia, joka oli edelleen hänen hallinnassaan.
"Hyvä on", hän totesi ahdistuneena ja poimi hedelmäkorista appelsiinin.
"Mitä sinä syöt?"

Ahdistus velloi niin käsinkosketeltavana heidän välillään, että Eli tunsi itsekin alkavansa voida pahoin.
"Katsotaan", hän vastasi ja avasi jääkaapin oven tutkiakseen sen sisältöä. Jokin sen huipputeknisistä anturoista vinkaisi, ja sai hänet melkein hypähtämään säikähdyksestä.
"Kun olemme syöneet, saat painua takaisin petiin, okei? Voin ehkä hyväksyä myös sohvalla loikoilun, jos osaat perustella sen hyvin."

Aidan suupielessä häivähti hymyä, joka lämmitti jäänsinisiä silmiä.
"Mitä muuta olet suunnitellut?" hän kysyi ja kuori appelsiinia verkkaisesti.
"Voit myös tilata ruokaa."

"Pelkkää rentoutumista. Voimme katsoa sarjoja tietokoneelta - vai onko Edisonilla sellainen älykäs televisio - ja voin hieroa jalkojasi. Jos haluat, voit ottaa jossain vaiheessa pitkän kylvyn."
Ja he voisivat tilata ruokaa sitten, kun Aidan vointi paranisi. Jotakin hyvää. Mozzarellatikkuja?
Nyt Eli tyytyi paahtamaan itselleen leipää.
"Myös hartiahieronta kuuluu pakettiin."

"Olet suloinen, kullannuppu", Aida vastasi silmät hymystä siristyen ja ojensi jalkaansa hipaisemaan miehen kylkeä.
"Sinunkin pitäisi saada levätä. Tämä on ollut hullunmoista pyöritystä, ja olisit ansainnut jotain aivan muuta."

"Minä lepäänkin", Eli vakuutti, samalla kun kaivoi kaapista purkin maapähkinävoita. Hän tarkasteli hetken päivämäärää kriittisesti, ja levitti sitä sitten paahdetuille leipäsiivuille.
"Aion olla ritarillinen, niin että sinä saat päättää, mitä katsotaan."

"Mieluiten varmaan katselen vain sinua", Aida vastasi ja maistoi siivun appelsiinia. Se taisi olla paikallista tuotantoa ja maistui hyvin erilaiselta kuin Lontoon mini-Tescon näivettyneet kappaleet. Hän tarjosi puolikasta Elille.
"Haluatko teetä?"

Eli harkitsi hetken kieltäytyvänsä, sillä Aida tarvitsi nyt kaiken ravinnon, jonka suostui syömään. Lopulta hän kuitenkin hyväksyi puolikkaan.
"Onpa makeaa", hän huomautti maistettuaa palan.
"Minä voin laittaa. Mustaa vai vihreää?"

"Kaapissa on sitä yrttiversiota, joka on kuulemma hyväksi äänelle, ja hunajaa", Aida sanoi ja osoitti oikeaa kaappia kohti. Hän etsi päänsä vieressä olevasta kaapista kaksi mukia ja lipaisi sormistaan appelsiinin makeuden, ennen kuin hypähti jaloilleen.
Ehkä Elin läheisyys sulattaisi stressin samoin kuin pahan mielenkin. Mies oli aina ollut hänen aurinkonsa.

Eli poimi yrittiteepakkauksen kaapista, kannatellen toisessa kädessään maapähkinävoilla päällystettyä paahtoleipäänsä.
"Tämä tuoksuu hassulta", hän huomautti, kun tipautti teepussin kumpaankin mukiin.
"Pidätkö sinä tästä oikeasti?"

"En, mutta tiimi on painokkaasti suositellut sitä." Hän ei ollut koskaan ajatellut, kuinka helppoa ja huoletonta elämä oli teatterissa verrattuna tähän. Yhtäkkiä häneen oli sijoitettu pöyristyttäviä summia, joiden tuotto riippui hänen äänestään. Se pisti ajattelemaan.
Hän poimi teekupit mukaan sen ollessa valmista ja kannusti Eliä seuraamaan yläkertaan. Ehkä sängyssä lojuminen saisi hermostuksen sulamaan hiljalleen pois.

Eli harkitsi hetken houkuttelevansa Aidaa vaihtamaan tänään kaakaoon, mutta päätyi lopulta vain lisäämään hieman ylimääräistä hunajaa yrttisen teen joukkoon. Myös itselleen.
Hän seurasi Aidaa enemmän kuin mielellään yläkertaan.
"Seuraavaksi noustaan sängystä vasta, kun pitää tilata ruokaa."

"Jos niin vaadit", Aida vastasi ja tunsi vihlaisun vatsassaan, kun istui sängylle. Mutta lääkäri oli käskenyt ottaa rauhallisesti.
Hän siemaisi teetä ja haki läppäriä katseellaan. Se löytyi lopulta sukkahousulaatikosta.
"Mitä laittaisin pyörimään? Game of Thrones? The Office?"

Eli näytti esimerkkiä oikaisemalla itsensä pitkäkseen sängylle, siloteltuaan ensin peittoa hieman.
"Game of Thrones", hän äänesti.
"Pitää ottaa kiinni, viimeinen kausi alkaa pian."
Ja ehkä sarjan juonenkäänteisiin keskittyminen auttaisi Aidaa irrottamaan stressaavista ajatuksista edes hetkeksi.

Aida suki hiuksia korviensa taakse, kun viritti sarjan pyörimään ja asettui sitten Elin kylkeen, kiertäen kätensä vatsan yli.
Ajatukset harhailivat studioon, Harveyyn ja kaikkeen siihen, missä hän oli jo jäljessä aikataulua.
Hän siemaili hajamielisesti teetä ja käänsi katseensa ikkunaan, kun sarja äityi erityisen väkivaltaiseksi.

Eli kurotti laskemaan Aidan puhelimen omansa viereen yöpöydälle, ja kietoi sitten käsivartensa tiukasti naisen riutuneen vartalon ympärille, ettei tämä vain saisi päähänsä alkaa kurotella sitä suotta.
Ainoastaan sitten, kun lääkäri soittaisi, puhelimelle olisi tarvetta.
Hänenkin kasvoillaan kävi irvistys, kun sarjan väkivaltaisimmat kohtaukset vyöryivät ruudulle, ja niiden aikana hän keskittyi silittelemään Aidan selkää ja hartioita.
"Mitä sukua sinä kannata, Aida?"

Aida kääntyi Elin käsivarsien suojassa ja kiersi itsensä miehen ympärille, painaen kasvonsa tämän rintaa vasten. Lämpö tuntui lohdulliselta.
"Millä suvulla oli lohikäärmeitä?" hän kysyi hajamielisesti.
"Mutta pidän myös siitä kääpiöstä. Ja mitä sukua se pitkä nainen edusti? Brie tai Rihanna tai joku..."

"En ole aivan varma", Eli myönsi. Hän oli onnettoman huono muistamaan sarjojen henkilöitä, tai monimutkaisia juonikuvioita. Mutta se ei estänyt häntä nauttimasta niistä.
"Minä pidän myös niistä susista. Toivon, että niitä nähtäisiin vielä."
Hän painoi suudelman Aidan punaisten hiusten joukkoon.
"Tahtoisitko, että hieron sinua?"

Oli ihme ja kumma, miten hän muisti vuorosanansa, kun hänen kykynsä muistaa sarjojen hahmoja oli näin ala-arvoinen. Ehkä sillä oli tekemistä senkin kanssa, että hän hyvin harvoin jaksoi keskittyä katsomaan.
"Se olisi kultaista sinulta."

Eli hipaisi punaisia hiuksia uudelleen huulillaan.
"Teen sen enemmän kuin mielelläni", hän vakuutti.
"Tahdotko, että aloitan hartioista vai jaloista?"

Pitäisiköhän Elin siirtyä kauemmas sitä varten? Se olisi sääli. Hän oli kaivannut mahdollisuutta vain viipyä Elin sylissä. Edellinen kerta taisi olla oikeasti miehen syntymäpäivillä.
"Mistä ikinä haluat", hän lupasi.

Jälleen kerran Eli joutui puremaan kieltään, jotta olisi pitänyt epäsovinnaiset ehdotukset omana tietonaan.
Lepoa ja rauhaa.
Hän huomasi joutuvansa saman dilemman eteen, jota Aida oli pohtinut, ja tovin mietittyään siirtyi vain hieman ylemmäs, jotta saattoi alkaa hieroa naisen hartioita heidän maatessaan.
"En haluaisi päästää sinua kauemmas", hän myönsi pahoitellen.

"En halua siirtyä kauemmas", Aida huomautti ja antoi silmiensä painua kiinni. Hieronnassa oli aina jotain samaan aikaan ihanaa ja melkein masokistista, kun sormet löysivät erityisen jännittyneitä kohtia.
"Mmmhh", Aida huokasi pehmeästi ja nojasi poskensa tyynyyn, pyyhkien hiuksia olkansa yli.
"Olen kaivannut sinua."

Aida tarvitsi lepoa, Eli muistutti itselleen. Siitä oli tullut hänen mantransa hetkinä, joina tilanne olisi voinut helposti riistäytyä käsistä.
Aidan elämä oli nyt niin kiireistä, ettei tällä ymmärrettävästi ollut aikaa tai jaksamista läheisyyteen.
Joskus hän kaipasi sitä niin, että teki kipeää.
"Minäkin sinua", hän vastasi hieman käheästi.

Aida pujottautui ulos villatakistaan ja köyristi selkäänsä kevyesti kosketusta vasten. Viime aikoina hän oli tuntenut välillä olevansa kauhistuttavan yksin karusellinsa kieputuksessa, mutta Elin kosketuksella oli valta korvata kylmää levottomuutta lämmöllä. Se sai jännittyneet lihakset pehmenemään.
"Tämä olisi vielä vähän ihanampaa, jos et olisi pukeissa."

Ehdotus sai Elin naurahtamaan käheästi.
"Oletko sitä mieltä?" hän kysyi, ja joutui jälleen estämään itseään, ettei olisi jatkanut pidemmälle. Lepoa ja rauhaa, rauhaa ja lepoa. Aidan piti tulla kuntoon, jotta albumin työstämistä saatettiin jatkaa.
"Mikä sinun vaatetuksesi tilanne olisi tässä skenaariossa?"

Aida vastasi hymyllä, joka siristi kalpeansiniset kissansilmät ja katsahti Eliä olkapäänsä yli.
"Millaista vaatetusta sinä toivoisit, kullannuppu?" hän kysyi ja nautti edes hetkellisestä lämpimästä rentoudesta, ennen kuin häneen kohdistuvat vaatimukset ja odotukset jysähtäisivät takaisin tajuntaan.

Ainakin Aida hymyili, eikä katse hetkeen ollut samanlainen kuin ansaan jääneellä eläimellä. Se oli jo jotakin, eikö ollutkin?
Hänen suupielensä nykäisi, ja hän kumartui hetkeksi naisen ylle niin, että saattoi painaa kevyen suudelman Aidan huulille.
"Vähäinen", hän myönsi hellästi.
"Minä olen vain yksinkertainen mies."

"Jos sinä otat housut pois, minäkin voin ottaa", Aida lupasi silmät tuikahtaen ja kierähti selälleen, kurottuen koskettamaan Elin housujen vyötäröä.
"Voin auttaa niiden riisumisessa."

Aida tarvitsi lepoa.
Mikään muu kuin viaton hieronta olisi varmasti ehdoton ei, ennen kuin he tietäisivät, mistä oli kyse. Ettei naisella ollut vaikka vikaa sydämessä, tai...
Heikko. Heikko, heikko mies.
"Prinsessa, tiedät kai, ettei minulla ole toivoakaan kieltäytyä tuollaisesta?"

"Mm'hh", Aida vastasi ja tarttui miehen housuihin, vetäen tätä lähemmäs itseään. Sormet ujuttautuivat paidan alle ja sivelivät lämmintä vatsaa, ennen kuin siirtyivät avaamaan näppärinä housujen nappia ja vetoketjua.
"Melkein rikollista kätkeä sinut vaatteisiin."

Kosketus oli saada vaaralliset mielikuvat valtaamaan Elin ajatukset. Hänen oli hankala muistaa, mihin hän oli pakottanut itsensä keskittymään tällaisissa tilanteissa, pitääkseen itsensä ja kehonsa kurissa.
Lepoa ja rauhaa, rauhaa ja lepoa.
"Sitäkö mieltä olet, prinsessa?" hän totesi käheästi naurahtaen, eikä voinut väittää, että olisi kyennyt keskittymään enää hierontaan.

"Mm'hh", Aida toisti myöntyen ja nyki housut auki, sivellen toisella kädellä miehen vatsaa paidan alta.
Hän tuuppasi Elin nurin, jotta saattoi nykiä housut kokonaan jalasta. Sitten sormet kiertyivät boksereiden laitaan, ja Aida tutki vihreähippuisia silmiä.

Minkä Eli muuta voi kuin kellahtaa kiltisti selälleen vuoteelle. Ei sillä, että hän olisi valittanut, vaikka hänen olisikin varmasti pitänyt. Lepoa ja... miten se menikään?
Hän kohtasi jäänsinisten kissansilmien katseen.
"Housut pois kokonaan?"

Aidan silmät siristyivät kissamaiseen hymyyn ja hän näpäytti Elin nenänpäätä sormellaan.
"Sinä hurjan komea mies", hän sanoi ja silitti sormenpäillään ihoa vaatteiden välissä.
"Ujostuttaako sinua?"

"Ei lainkaan", Eli vakuutti, vaikka se ei tainnutkaan olla aivan totta. Aidan edessä hän ei ujostellut koskaan, mutta ajatus siitä, että Edison saattaisi paukahtaa paikalle varoittamatta, ei ollut erityisen rohkaiseva.
Ja hitot, hän ajatteli itsekseen. Hän ei ollut enää epävarma teini.
"Pohdin vain, tarkoittaako se sitä, että sinultakin lähtevät sitten alushousut."

Aida vastasi vain salaperäisellä hymyllä ja näpäytti Elin nenänpäätä sormellaan. Sitten hän tarttui boksereiden laitaan ja nyki niitä alas, kunnes sai heittää ne lattialle ja sivellä sormillaan ylös paljasta jalkaa matkallaan takaisin Elin kainaloon.
Hetken hän pohti kumartuvansa ja hemmottelevansa miestä, mutta julma ääni hänen mielessään kutsui häntä nimellä, joka sai vatsan vihlomaan. Niin hän päätyi painamaan suudelman miehen kaulalle ja jätti sormenpäät sivelemään alavatsaa hellämielisesti kiusaten.

Eli ei ollut varma, uskalsiko tulkita katseen niin kuin halusi sen ymmärtää. Hän oli kaivannut Aidaa, ja hänen syntymäpäivistään tuntui olevan iäisyys, mutta hän ei halunnut tehdä mitään, mikä vaarantaisi Aidan terveyden tai uran. Jos hän ei osaisi pitää itseään kurissa, kylmä suihku kutsuisi.
"Muistaakseni sopimuksemme oli molemminpuoleinen", hän muistutti, vieden sormensa silittämään naisen reittä,

Aida naurahti Elin kaulaa vasten ja hengitti syvään sen tuoksua. Hän samaan aikaan kaipasi miestä ja läheisyyttä niin, että sattui, ja silti levoton hermostus asui hänen sisällään ja sai ajatukset pyörimään vauhkoina. Hän toivoi, että Elin tuoksu saisi hänet tuntemaan olonsa omaksi itsekseen.
Lupaus oli lupaus ja hän nousi polvilleen, ujuttaen ensin mustat sukkahousut mekon polvimittaisen helman alta.

Ehkä olisi ollut helpompaa, jos Aidan sääret olisivat olleet vähemmän paljaat.
Lepoa ja rauhaa. Rauhaa ja lepoa.
Kun sukkahousut olivat saaneet lähteä, Eli ojensi käsiään houkutellen Aidaa takaisin syliinsä.
"Noin on parempi."

Aida laskeutui takaisin Elin kylkeen, haudaten kasvot lämpimään kaulataipeeseen ja työntäen varpaansa peiton alle.
"Toivon, että olisit useammin vaatteitta", hän huokasi ja nosti miehen paidan helmaa niin, että sai paremmin silitettyä vatsan ihoa.

Eli ehti juuri ja juuri estää itseään sanomasta, että kotona hän voisikin olla. Se olisi kuulostanut syytökseltä tavalla, johon hän ei halunnut sortua. Oli hetkiä, joina hän alkoi pelätä, että ehkä heidän pitäisi siirtää elämänsä tänne, mutta jos niin kävisi, hän seuraisi Aidaa.
"Ehkä minun täytyy alkaa toteuttaa toivettasi", hän vastasi, silittäen hellästi Aidan selkää mekkokankaan läpi.

"Se olisi mukavaa", Aida huokasi ja imi itseensä tuttua tuoksua rauhoittaakseen itseään.
Jatkuva, vatsaa vihlova levottomuus oli uuvuttavaa. Kaikki tuntui olevan vähän liian paljon, ja se oli uusi tunne. Tunsikohan Em usein näin?

Eli hipaisi huulillaan punaisia hiuksia ja nykäisi peittoa sitten paremmin heidän päälleen. Tietokoneruudulla uusi jakso oli tainnut jo alkaa, ja he olivat pudonneet kyydistä, mutta ehkä se ei ollut niin vakavaa.
"Kuule, jos kuvitellaan, että oltaisiin täällä vain lomalla... Mitä haluaisit tehdä?"

Peitto oli varmasti hyvä ajatus, sillä Los Angelesin talot eivät olleet tunnettuja lämpöeristyksestään - mutta oli silti sääli, että näköala peittyi. Aidan käsi jäi miehen vatsalle peiton alla.
"Rakastella kanssasi", hän huokasi haikeasti ja yritti ravistella levottomuutta mielestään.
"Ja käydä Disneylandissa uudelleen."

Hetkeksi Elin ajatukset tuntuivat joutuvan error-koodin valtaan.
Tarkoittiko Aida sitä, että haluaisi tehdä niin nyt? Vai että haluaisi tehdä niin siinä hypotettisessä tilanteessa, etteivät kymmenet ihmiset hengittäisi vaatimuksineen tämän niskaan?
Keskity, mies. Sinulla on kädet kärsimättömyyttä varten.
"Ehkä me voisimme käydä Disneylandissa", hän huomautti, ja hetkeksi pysähtyneet sormet jatkoivat silittämistä.

"Ehkä. Kävimmekö koskaan siellä yhdessä? Muistan, että meillä oli suunnitelmia, mutta toteutimmeko ne", hän pohti hajamielisesti ja hengitti kaulan ihoa vasten.
Ehkä hän löytäisi itsensä, jos ei viipyisi päässään.
Vatsalla viipynyt käsi valui alemmas kevyin, samaan aikaan hellästi härnäävin ja hyväilevin sormin.

"Meillä ei tainnut olla aikaa", Eli vastasi, vaikka oikeastaan hänen oli kammottavan vaikea keskittyä ajattelemaan mitään muuta kuin kehollaan vaeltavaa kosketusta.
Hitto.
"Prinsessa, kai tiedät, etten ole hyvä säilyttämään itsehillintääni, kun kosket noin..?"

"Tarvitseeko sinun?" Aida kysyi takaisin ja hipaisi kaulan ihoa hampaillaan. Oliko siitä todella melkein kaksi kuukautta, kun he olivat olleet yhdessä? Olivatko he olleet koskaan niin kauaa erossa pariskuntana?
Hänen elämästään oli tullut hullua.
"Ehkä meidän pitäisi mennä joku päivä, jos ehdimme."

Aida ei tehnyt tästä yhtään helpompaa, ja Eli huomasi toivovansa, että he olisivat olleet kotona. Omassa asunnossaan, joka tuntui häkellyttävän pieneltä, kun sitä vertasi Edisonin valtavaan lukaaliin.
Hän piti silti heidän yksiöstään enemmän. Vaikka uima-allas olikin mahtava.
"Ehdottomasti pitäisi", hän vastasi, ja tajusi, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mistä he juuri sillä hetkellä puhuivat. Aidalla oli häneen sellainen vaikutus. Turmiollinen.
Ihastuttavan turmiollinen.

Hän hieraisi nenänpäätään kaulataipeen lämpöön ja painoi sille suudelmia, näykkien ihoa kulkiessaan korvanlehdeltä solisluulle.
Osa hänestäkin toivoi, että he olisivat olleet kotona, missä he olivat niin vaivattomasti he. Millä tahansa kotinsa tasolla.
Mutta pakkohan tämän hulluuden oli tyyntyä pian ja sitten kaikki palaisi ennalleen.

Aida ei tehnyt tästä todellakaan helppoa.
"Mmmh, prinsessa, kohta en tosiaan voi hillitä itseäni", hän muistutti, samalla kun hänen sormensa vaelsivat haikeina pitkin naisen reittä, toivoen mahdollisuutta nousta ylemmäs.
Mutta se ei varmasti olisi mennyt levosta.

Aida näykkäsi Elin kaulaa terävämmin. Tarvitsiko Elin? Heillä oli pitkästä aikaa hetki olla vain kaksin – ja hän kaipasi harhautusta hermostuneista, levottomista ajatuksistaan.
Hän veti miehen suudelmaan ja hyväili tätä kannustaen, punoen sormensa vaaleanruskeisiin niskahiuksiin.
Portaista kuului askelia, ja Aida vetäytyi asiallisesti omalle puolelleen juuri, kun Edison ilmestyi tasanteelle ja nojasi olkapäänsä rennosti heidän ovenpieleensä.
"Täällähän te olette. Häiritsenkö?"

Tietenkin.
Tietenkin Edisonin piti ilmestyä paikalle, ja vaikka Eli ei ollut väkivaltaan taipuvainen, hänet valtasi hetkeksi vilpitön halu viskata miestä jollakin. Vaikka sitten housuillaan, jotka taisivat tosin olla tätä nykyä jossain päin lattiaa.
"Täällähän me", hän vastasi.
"Aida lepää."

"Niin näkyy", Edison vastasi puolittain hymyillen ja rekisteröi katseellaan lattialle levinneen valikoiman housuja. Ei ollut vaikea päätellä, mitä se tarkoitti.
"Toin pizzaa. Ehkä teillekin maistuu?" hän ehdotti ja työnsi kädet taskuihinsa, keinahtaen paikallaan.
"Ja haluan puhua kanssasi yhdestä Anastasian promokeikasta, tuletko alakertaan hetkeksi, Aida?"

Ei Aida tule.
Oli hyvin lähellä, ettei Eli sanonut sitä ääneen. Mutta kerrankin hän ymmärsi ajoissa, että silloin hän olisi ollut vain yksi ihminen lisää niihin, jotka yrittivät määrätä tämän elämästä.
Hän käänsi katseensa naiseen hieman huolissaan.

Aida pujottautui peiton alta, jättäen sen hienovaraisesti Elin päälle ja kipristi paljaita varpaitaan laskiessaan ne viileälle lattialle.
"Joo, totta kai", hän lupasi ja kumartui sieppaamaan Elin housut lattialta, laskien ne sängylle.
"Mitä pizzaa toit?" nainen jatkoi ja tarttui Edisonin käsivarteen, vetäen miehen mukanaan portaisiin. Hän voisi joko tuoda Elille pizzaa sänkyyn tai ainakin antaa miehelle yksityisyyttä pukea housut jalkaansa.

Eli oli varsin kiitollinen peiton tarjoamasta suojasta.
Hän oli vähemmän kiitollinen siitä, että Aida joutui nousemaan sängystä, vaikka pizza olikin hyvä ajatus. Hän toivoi, että olisi keksinyt sen itse.
Kun Aida ja Edison olivat poistuneet, hän nappasi housunsa sängyltä ja hyppi itsensä niihin ennen kuin suuntasi alakertaan.

"Kuulemma olemme hänen suosikkipariskuntansa maailmassa, ja hän rakastaa Anastasiaa", Edison kuvaili ja nojasi kevyesti keittiötasoon, jonka laidalla Aida istui keinuttaen hajamielisesti paljaita jalkojaan. Pari laatikkoa höyryävää, varsin herkullisen näköistä pizzaa nökötti naisen vieressä.
"Ja hänen toiveensa on viettää päivä kanssamme."
"En tiedä, onko se ihanaa vai sydäntäsärkevää, mutta totta kai teen niin", Aida lupasi ja nosti miehen käden reideltään samalla, kun poimi päällimmäisen pizzalaatikon ja ojensi sitä Elille.
"Margherita, maistuuko?"

Suosikkipariskunta oli ensimmäinen sana, jonka Eli poimi keskustelusta astellessaan pelottavan moderneilla laitteilla varustettuun keittiöön.
Ehkä hän oli kuullut väärin. Tietysti oli.
"Mistä te puhutte?" hän kysyi, samalla kun otti pizzalaatikon vastaan.

Edison kiepahti ympäri väläyttäen Elille valkoisen hymyn ja nojasi selkänsä keittiötasoon, pukaten olkapäällään Aidan käsivartta.
"Yksi herttainen tyttö oli tehnyt toiveen Make A Wish Foundationin kautta, että saisi viettää päivän Anastasian ja Dimitirin kanssa", mies selitti ja pyyhkäisi tummia, tuulen tuivertamia hiuksia pois kasvoiltaan.
"Haluaisitteko lähteä ulos illaksi? Kaverillani on juhlat, joista pitäisi tulla eeppiset."

Aivan. Anastasia ja Dimitri, eivät Aida ja Edison. Hän oli ollut hölmö.
Eli avasi pizzarasian ja poimi sen sisältä itselleen palan, ja ojensi rasiaa sitten houkutellen Aidaa kohti.
"Eikö se ole se säätiö, joka toteuttaa sairaiden lasten ja nuorten toiveita?"
Se oli ehdottomasti hyvä asia. Tietenkin.
Hän katsahti epätietoisesti Aidaa, joka oli tässä se, jonka olisi pitänyt levätä.

"Juuri se", Edison vastasi ja poimi siivun toisesta laatikosta. Aida otti Elin ojentaman rasian vastaan ja nosti itselleen siivun, vaikka pizza sai hänen hermostuksensa paisumaan. Älä ajattele kaloreita ja rasvaa.
"Ehkä joskus toiste", nainen vastasi ja tukisti tummia laineita hellästi.
"Ja sinunkin kannattaisi harkita, kuinka eeppisesti juhlit."
"Ehkä voisimme sitten tehdä jotain nyt? Katsoa vaikka elokuvan?"

Eli oli siitä hyvillään.
Aida tarvitsi lepoa, minkä lisäksi edellisten juhlien... tapaturma kummitteli edelleen aivan liian tuoreena hänen mielessään. Hitto, hän ei halunnut ajatella, mitä voisi vielä käydä.
Hän haukkasi palan pizzastaan ja pureskeli sen huolellisesti.
"Elokuva kuulostaa paljon paremmalta."

"Katsotaan vain", Aida myöntyi ja haukkasi pizzaansa.
"Hienoa! Ostin valikoiman uusia. Voisimme pitää Bond-illan", Edison ehdotti tummat silmät syttyen ja nykäisi jääkaapin kromisen oven auki.
"Täällä on varmasti colaa ja luulisin, että jossain on avaamaton sipsipussi ja suklaata."

Ehkä Edison oli vain yksinäinen. Itse asiassa Eli oli melko varma, että mies oli.
Oli ollut typerää tuntea harmia siitä, että tämä oli tullut keskeyttämään heidät.
Hän vei vapaan kätensä silittämään Aidan selkää, hyvillään siitä, että tämä söi.
"Se kuulostaa mahtavalta."

"Oletteko nähneet uusimmat Bondit?" Edison kyseli ja työnsi päänsä kaappiin, onkien sieltä lupailemiaan herkkuja. Niiden oli täytynyt jäädä sinne Oscar-juhlista.
"Ainakin jonkun", Aida vastasi ja otti toisen haukkauksen pizzaa, ennen kuin laski sen lautaselle ja vaihtoi kivennäisvesipulloon.
"Entä sinä, Eli?"

Elin mielessä kävi sama ajatus, kun hän näki herkut, mutta hän karkotti sen nopeasti mielestään. Hän ei halunnut muistaa Oscar-juhlia ja kaikkeen niitä liittyvää juuri nyt.
"En usko", hän myönsi, kurtistaen hieman kulmiaan.
"Näytteleekö niissä joku tuttusi?"

"Olen tavannut nykyisen Bondin jokusen kerran juhlissa, mutta emme tunne sen paremmin", Edison vastasi ja kantoi herkut avaran alakerran olohuoneeseen, ryhtyen sitten virittämään valkokangasta alas.
Aida seurasi mukanaan muutama lasi, vesipullo ja colaa.
"Hyviä leffoja", mies jatkoi ja vajosi sohvalle, houkutellen Eliä ja Aidaa viereensä.
"Sipsiä?"

Totta kai kyse oli vain siitä, että Edison oli yksinäinen. Nyt Eli oli siitä vakuuttunut, ja tunsi itse asiassa valtavaa myötätuntoa miestä kohtaan. Hän itse inhosi yksinäisyyttä ja päiviä, joina ei ollut ketään, jolle puhua.
Hän valahti istumaan yhdelle sohvista ja ojensi käsivarttaan, houkutellen Aidaa kainaloonsa.
"Olen katsonut joitain vanhemmista", hän totesi, kun poimi itselleen kourallisen perunalastuja.

Aida asettui Elin kainaloon ja kiitti Edisonia, joka peitteli hänen paljaat jalkansa pörheällä torkkupeitolle. Mies käynnisti Skyfallin, jota kehui parhaaksi Bond-elokuvaksi tähän päivään, ja levitti käsivarren sohvan selkänojalle, osin naisen selän taakse.
Aida nojasi päänsä Elin rintaan ja elokuvan rullatessa käyntiin raisulla toiminnalla, valui alemmas ja painoi päänsä miehen reidelle, käpertyen pienelle kerälle torkkupeiton alle.

Eli muisti taas, miksei ollut katsonut suurta osaa elokuvista, jotka taisivat kuuluä yleissivistykseen: hänen oli vaikea pysytellä aloillaan niin pitkään. Jopa Bastin kanssa elokuvia katsoessaan hänellä oli tapana nousta silloin tällöin ylös ja vaeltaa hetki ympäriinsä, ja palata sitten takaisin paikalleen niin, että Bast saattoi antaa hänelle nopean selostuksen siitä, mitä häneltä oli jäänyt näkemättä.
Nyt hän saattoi sentään keskittyä silittämään Aidan hiuksia.
"Tahtoisitko sinä näytellä joskus Bondia, Edison?"

"Aivan ehdottomasti", Edison vastasi hyväntuulisesti ja nosti tuttavallisesti Aidan taitetut jalat suoraksi syliinsä, käärien ne pehmeään peittoon.
"Se olisi unelmaroolejani. Entä sinä, Eli?" mies kysyi ja silitti hajamielisesti peiton peittämää säärtä.
Aida painoi silmänsä kiinni, kun tunsi hermostuksen paisuvan. Kaikki oli vain vähän liikaa. Mitä hänen uralleen tapahtuisi? Mitä jos hän menettäisi kaiken, koska ei pystynyt vaadittuun tahtiin? Olivathan he vain ystäviä Edisonin kanssa?
Mitä jos Eli ei enää halunnut häntä? Ehkä mieskin oli alkanut ajatella häntä samalla, rumalla sanalla, joka vieraili hänen mielessään.

Elin oli helpompi suhtautua tähän kaikkeen juuri nyt, kun hän ajatteli, että he molemmat vain pitivät huolta Aidasta ja varmistivat, että tämä saisi tarvitsemansa levon. Oli hyvä, että Edison oli auttamassa häntä siinä.
"Olisi aika siistiä päästä hyppimään katoilla ja lentämään helikopterilla, vaikka taitaa se kai vaatia muutakin", hän totesi, samalla kun silitti Aidan hiuksia otsalta taaksepäin.
"Mikä on hurjin stuntti, jonka olet tehnyt itse?"

He eivät olleet tainneet koskaan olla näin kauan erossa toisistaan, mutta ehkä se ei häirinnyt Eliä? Ja hän ei muistanut, että olisi koskaan joutunut vaatimaan miestä vastaamaan halaukseen, mutta nyt niin kävi usein.
Mitä jos Eli ei enää halunnut edes koskettaa häntä?
Lopeta, Aida käski itseään ja puristi silmänsä kiinni, hieraisten poskeaan Elin reiteen.
"Olen tehnyt paljon taistelukohtauksia ja laskeutunut vaijerilla alas rakennuksen kylkeä, mutta vaarallisimmalta on tuntunut ratsastaa hevosilla", Edison vastasi.
"Teetkö sinä stuntteja?"

Eli naurahti hiljaa.
"Riippuu kai vähän siitä, miten se määritellään. Mutta olen kyllä kiipeillyt vaijerin kanssa lavalla."
Se ei kuulostanut aivan yhtä jännittävältä kuin rakennuksen seinää pitkin laskeutuminen, mutta väliäkö sillä.
"Sinullakin taisi olla haastavaa hevosten kanssa, prinsessa?" hän kysyi, hipaisten Aidan nenänpäätä.

"Mmm, se oli nöyryyttävää", Aida vastasi ja soi miehelle puolittaisen, poissaolevan hymyn, katse valkokankaaseen unohtuneena.
"Edison on melkein ammattiratsastaja minun rinnallani." Viitattu naurahti käheästi ja ujutti toisen kätensä peiton sisään hieromaan sylissään lepääviä jalkapohjia.
"Hevoset ovat kauhistuttavia. Auto tai moottoripyörä ei vain yhtäkkiä sinkoa altasi tai vauhkoonnu ja potkaise sinua päähän", mies sanoi värähtäen.

"En voi väittää, että minulla olisi kamalasti kokemusta", Eli myönsi, samalla kun kohensi hieman Aidan ympärille kiedottua peitettä. Vilustuminen ei varmasti tulisi nyt kysymykseenkään, ja eikö ilma ollutkin hieman viileä?
"Vaikka olen kyllä näytellyt lapsena sekä hevosen etu- että takapäätä, joten kai sekin lasketaan jonkinlaiseksi meriitiksi?"
Hän oli eläytynyt kummassakin osassa rooliinsa täysin.

Edison myönsi, että se laskettiin toki meriitiksi, ja lisäsi, että se kuulosti varsin herttaiselta.
Valkokankaalla MI6:en päämaja räjähti harmaassa Lontoon iltapäivässä, ja tummat silmät välkähtivät intoa. Edison haaveili nousevansa vielä toimintatähdeksi, joka saisi tehdä työtä tällaisten elokuvien parissa. Mies tarjoili herkkukulhoa Elille, arvellen silmänsä sulkeneen Aidan nukahtaneen. Se sopi Aidalle hyvin, sillä ajatukset repivät häntä, ja hän tarvitsi hetken saadakseen ne hallintaan.

Elikin piti katseensa elokuvassa, ja Aidan pään levätessä sylissään jaksoi pysytellä aloillaan yllättävän hyvin. Hän toivoi, että nainen saisi levättyä, ja että lääkäri ymmärtäisi määrätä tälle sairaslomaa.
Vaikka se sitten tarkoittaisi levyn viivästymistä.
"Milloin teillä on se... hyväntekeväisyysjuttu?"

"Toivon mukaan mahdollisimman pian. Niillä lapsilla ei ole loputtomasti aikaa", Edison sanoi myötätuntoisesti ja kuljetti sormiaan naisen jalkapohjilla.
"Oletko sinä tehnyt vastaavia keikkoja? Mitä työrintamalle muuten kuuluu?"

Se oli synkkä ajatus, joka sai Elin hiljenemään hetkeksi. Eikä vähiten siksi, että hän tuli ajatelleeksi Emmietä. Hitto. pitäisi soittaa naiselle ja kysyä, mitä tälle kuului.
"Ei, en voi sanoa, että minulla olisi ollut samanlaista, tuota, vientiä kuin sinulla ja Aidalla", hän vastasi sitten.
"Mutta opiskeluaikoina teimme pari erikoisnäytöstä nuorille potilaille."
Kysymys työrintamasta oli hankalampi, vaikka hän ei halunntukaan myöntää sitä itselleen.
"Hieman hiljaista, valitettavasti. Se musiikkivideokeikka oli tervetullut."
Hän katsahti Aidaa syyllisenä, sillä ei halunnut muistuttaa naista stressistä.

Aida avasi silmänsä ja silitti Elin polvea kannustavasti. Kyllä tilanne siitä vielä lutviutuisi. Ehkä musiikkivideot nousisivat suosituiksi ja Elille tulvisi työtarjouksia niiden myötä.
Yksi videoista oli vielä vaiheessa. Hattie ja Noah kokivat, että tähän mennessä kuvatusta puuttui jotain.
"Ah, harmi", Edison vastasi myötätuntoisesti ja oli ajatuksissaan aikeissa sivellä vanhasta tottumuksesta vieruskaverinsa niskaa, mutta tajusi ajoissa, että vieruskaveri oli nyt Eli. Eleessä voisi olla jotain omituiseksi tulkittavaa.
Valkokankaalla kovia kokenut MI6 joutui hakkeroinnin kohteeksi, ja nuori IT-velho koki olemassaolon tuskaa tajutessaan sen johtuvan virheestään. Pian sen jälkeen 007 ja M suuntasivat kohti Skyfallia.

Eli kohotti toista hartiaansa täysin tietämättömänä siitä, että oli melkein saanut niskasivelyn Edisonilta. Hän oli kyllä fyysinen ystäviensä kanssa, mutta se olisi saattanut mennä hieman liian pitkälle.
Hän palautti huomionsa taas takaisin elokuvaan, katsellen sitä hetken.
"Aida voisi joskus esittää jonkin tällaisen elokuvan tunnuskappaleen. Se olisi aika upeaa", hän huomautti, epävarmana siitä, oliko nainen nukahtanut hänen syliinsä.

"Niin voisi", Edison vastasi innostuneesti ja katsahti elokuvaa poissaolevasti katselevaa naista. Hän kutitti paljasta jalkapohjaa, mikä sai jalan nytkähtämään uhkaavasti kohti salskeaa leukaa.
"Olen pyytänyt saada kuulla levyltä musiikkia, mutta joku kieltäytyy itsepäisesti. Olet onnekas, kun sinulle on suotu sellainen kunnia."

Edisonin tunnustus sai Elin katsahtamaan Aidaa häkeltyneenä.
"Prinsessa, miksi sinä et anna Edisonin kuulla kappaleita?" hän vetosi, tökäten hellästi naisen otsaa sormenpäällään.
"Ne ovat aivan mielettömän upeita."
Aida oli mielettömän upea.

Aida vastasi puolittaisella hymyllä ja kohotti toista jalkaa, sipaisten Edisonin rintaa jalkaterällä kuin anteeksipyytntönä. Hetkeksi mies sieppasi jalan otteeseensa painaakseen nilkalle suukon, mutta muutti mielensä.
"Siihen ei mene kauaa, kun koko albumi tulee ulos", Aida vastasi ja kohautti olkaansa.

Eikö ollut vain hyvä, että Aida ja Edison olivat niin läheisiä? Koska se tarkoitti, että Aidalla olisi täällä joku myös niihin hetkiin, jolloin hän ei voinut olla paikalla.
Ystävät olivat tärkeitä.
"Millaiseen elokuvaan Aidan ääni sinusta sopisi, Edison?" Eli kysyi, ylpeyttä säteillen.

"Mihin tahansa", Edison vakuutti. Hän ei tiennyt paljoa musiikista, mutta arveli niin. Dimitri olisi varmasti viimeinen laulurooli hänelle. Mies oli melko varma agenttinsa huijanneen hänen kyvykkyydessään.
"Olette kultaisia", Aida totesi ja kiipesi jaloilleen, kadoten keittiöön tyhjentyneen vesipullon kanssa.
Valkokankaalla Skyfall liekehti pimeässä yössä ja sen sankarit kiiruhtivat kohti päätöstä.

"Olemme vain suuria ihailijoitasi", Eli huomautti ja kumartui painamaan suukon Aidan otsalle, päästäen tämän sitten sylistään.
Hetkeksi hänet valtasi huoli, jota hän ei osannut itsekään selittää, ja hän jäi harkitsemaan, pitäisikö hänen seurata naista. Sen vuoksi elokuvan loppumetrit olivat jäädä häneltä näkemättä.

"Haluatko katsoa Spectren tämän perään?" Edison kysyi melkein toiveikkaasti ja hörppäsi colalasista. Hänkin katsahti Aidan perään, mutta hakeutui sitten mukavampaan asentoon helmenharmaalla kulmasohvalla.
"Siinä on todella hieno alku. Olisi mahtava tehdä sellaisia stuntteja joku päivä."

Edison oli ehdottomasti vain yksinäinen. Ehkä julkisuus teetti sellaista, kun ei voinut koskaan oikein tietää, kuka oli todellinen ystävä, ja kuka vain mukana maineen takia.
"Mikä ettei", hän vastasi, vilkaisten jälleen keittiön suuntaan.
"Aidalle tekee hyvää levätä ja rentoutua."

"Olen harkinnut meneväni helikopterikurssille", Edison jutteli siirtyessään vaihtamaan elokuvaa Skyfallin rullattua päätökseen. Spectre todella alkoi mahtipontisesti: meksikolaisen kuolleiden päivän juhlintaa säestävä musiikki kummittelisi mielessä varmasti päiviä jälkikäteen, ja sen visuaalisuus oli häkellyttävää.
"Mutta ehkä olisin vaara itselleni ja muille", mies pohti nykien tyynyjä selkänsä taakse.
"Oletko sinä harkinnut sellaista?"

"Helikopterikurssille?" Eli toisti häkeltyneenä, ja häneltä vei hetken ymmärtää, mitä Edison mahtoi sillä tarkoittaa. Sellainen, jossa lennettiin, todennäköisesti. Vaikka Hollywoodin tapauksessa se olisi saattanut tarkoittaa myös jotakin... uutta urheilumuotoa. Tai dieettiä.
"Helikopterikurssiako? Ne taitavat olla aika kalliita."

Edison kurtisti kulmiaan hämillään. Se oli luultavasti totta. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi kurssien hintaa.
Tummat silmät syttyivät, kun Bond kamppaili vastustajansa kanssa kaupungin yllä syöksyvässä helikopterissa. Kohtaus saisi herkemmän tuntemaan matkapahoinvointia hyvin aidolla liikkeen tunnullaan.
Aida palasi heidän väliinsä uuden vesipullon ja puhelimensa kanssa, vetäen jalat ristiin eteensä ja kääriytyen torkkupeittoon.
"Jotain tällaista olisi mieletöntä kuvata", Edison huokasi osoittaen ruuhkaisen aukion yllä kohti katsojia syöksyvää helikopteria.

Eli vilkaisi puhelinta, ja hetken hän harkitsi, voisiko anastaa sen naiselta. Mutta se olisi ehkä ollut liioittelua, Aida oli kuitenkin aikuinen ihminen, joka toivottavasti tiesi, mitä teki.
Hänen olisi tehnyt mieli kysyä Edisonilta, oliko tämä huomannut Aidassa muutosta. Mutta olisi ollut väärin puhua asiasta naisen selän takana.
"Sellaisiako oikeasti järjestetään? Helikopterikursseja?"

"Toki", Edison vastasi, venytti käsiä päänsä ylle ja laski toisen rennosti sohvan selkänojalle.
"Mutta minun olisi varmaan parempi pitäytyä kesymmissä stunteissa. Olen hyvä tulemaan hakatuksi", mies pohti ja hipoi sormillaan punaisia hiuksia.
"Edellisissä kuvauksissa yksi stunttimiehistä halkaisi vahingossa etuhampaani. Piti pistää homma tauolle, kun kävin hammaslääkärissä korjauttamassa sen."

Hetken Eli pelkäsi, että Edison tarkoitti heidän tappeluaan. Hän ei ollut siitä lainkaan ylpeä, vaikka olikin edelleen sitä mieltä, että mies oli toiminut vastuuttomasti.
Aidalle olisi voinut käydä huonosti.
"Minulta on isketty kerran melkein taju harjoituksissa. Ja kerran mursin kylkiluuni", hän totesi, samalla kun vei kätensä Aidan niskalle.

"Teatteri ei taida olla sen turvallisempaa kuin elokuvat", Edison myönsi ja katseli ihaillen, kuinka Bond sukelsi uuteen seikkailuun. Maailma oli luisumassa huomaamatta rikollisiin käsiin, jotka orkestroivat kaaosta varjoista.
Aida soi Elille puolittaisen hymyn, veti polvet koukkuun eteensä ja nojasi puhelimen niitä vasten, kun vastaili viesteihin.
"Oletko Eli harkinnut elokuviin siirtymistä?"

Eli vilkaisi Aidaa paheksuvasti ja pukkasi tämän kylkeä.
Lepoa, muistatko. Ei viestien kirjoittamista. Ainakin siihen asti, että lääkäri sanoisi muuta.
Edison tuntui todella nauttivan näistä elokuvista.
"Kuule, sinun pitäisi hakea Bondin rooliin. Miten se homma oikein toimii? Julkistavatko he roolin, vai?"
Hän ujutti vaivihkaa kättään lähemmäs Aidan puhelinta.
"Ei, en. Teatteri on enemmän minun juttuni. Pikainen pyörähdys Anastasiassa saa riittää, vaikka olenkin siitä hiton ylpeä."

"Aivan, hitto. Unohdin koko homman", Edison nauroi ja suoristi jalkojaan sohvapöydälle.
Aida katsahti Eliä pukkauksesta ja laski katseensa sitten takaisin viestiketjuun.
"Ja siihen menee varmasti hyvä tovi, että seuraavaa Bondia haetaan. Olen kyllä muistuttanut agenttiani, että sellainen rooli olisi huikea. Vaikka olen toki onnellinen nykyisestäkin roolistani."

Eli sai kätensä hivutettua Aidan puhelimen luo, ja hetken harkittuaan hän yksinkeraisesti peitti näytön kämmenellään, niin hyvin kuin pystyi.
Lepoa ja rauhaa, Aida.
"Olisi aika mahtavaa, jos pääsisit siihen rooliin", hän huomautti Edisonille vilpittömästi.
"Milloin sinulla on muuten seuraavat kuvaukset?"

"Edelliset päättyivät hiljattain, vaikka jotain pick-up-kuvauksia varmaan tulee vielä. Seuraavaa sitten odotellessa...", Edison huokasi ja tarjosi Aidalle turhaan sipsejä ja sitten Elille parempaa menestystä toivoen.
"Seuraava askel on sitten promotyöt ja kiertue, ja toki tässä on sivussa muita projekteja, niin kuin se Make A Wish Foundation. Varmaan pitäisi alkaa pohtia, mitä yrittää tehdä seuraavaksi. Mitä sinä haluaisit tehdä?"

Elin kulmilla häivähti kurtistus, mutta hän ei halunnut aloittaa riitaa Edisonin edessä. Eikä oikeastaan muutenkaan, ei, kun ei koskaan tiennyt, kauanko aikaa heillä oli yhdessä.
Hän poimi itselleen muutaman sipsin ja kohautti sitten toista hartiaansa.
"Ehkä palaan tarjoilijaksi. En tiedä, pitää mennä sen mukaan, mitä tilaisuuksia tulee eteen."

"Tarjoilijaksi?" Edison toisti yllättyneenä, ja Aidakin kurtisti kulmiaan ja kääntyi katsomaan Eliä.
"Mistä sinä puhut?" hän kysyi hämmentyneeenä. Sellaistako Eli harkitsi? Oliko hän niin itsekeskeinen, ettei ollut kuullut? Ehkä hän voisi puhua uusille kontakteilleen ja kysellä työmahdollisuuksia miehelle.

Eli naurahti ja hieraisi vapaalla kädellään nenänpäätään.
"Se ei ole yhtään hassumpaa työtä. Taisin puhua siitä jossain vaiheessa Emmien - Tiarnanin vaimon - kanssa. Tein niitä hommia joskus aiemmin, kun ei lykästänyt roolien kanssa."
Hän kohautti taas toista olkaansa.
"Työ kuin työ."

Eli oli totta kai oikeassa, Aida tiesi sen. Työ kuin työ, eikä hänellä olisi asiaa puuttua siihen, jos tarjoilu oli se, mitä Eli halusi tehdä. Ajatus oli vain outo.
"Minä olin töissä miesten vaateliikkeessä Lontoossa ja sitten myin mainostoimiston palveluita, ennen kuin pystyin elättämään itseni kunnolla näyttelijänä", Edison muisteli.
"Nyt nuorempi pikkuveljenikin pyrkii alalle, ja vanhempani ovat helisemässä."

"Sinulla on pikkuveli?" Eli kysyi yllättyneenä. Jostain syystä hän oli aina kuvitellut, että Edison oli ainoa lapsi. Palvottu ainokainen, joka sai vanhempiensa kaiken huomion.
Hän oli tainnut olla väärässä.
Ei olisi pitänyt olettaa.

"Kaksi", Edison vastasi ja työnsi muutaman perunalastun suuhunsa.
"Crawford opettaa psykologiaa, niin kuin äiti, mutta Ashburn halajaa valkokankaille." Valitettavasti pikkuveljeä ei tahtonut onnistaa, vaikka hän oli yrittänyt käyttää suhteitaan ja vaikutusvaltaansa.
"Sinäkin taisit olla ainoa lapsi niin kuin Aida?"

"Oho, aika mahtavat nimet", Eli huomautti. Melkein kuin jostain niistä romaaneista, joista Edith rakasti. Tai oli rakastanut. He eivät olleet puhuneet pitkään, pitkään aikaan.
Hän hätisti ajatuksen nopeasti mielestään.
"Joo. Äiti halusi keskittyä näyttelemiseen, luulisin."

"Vanhemmillani on mahtipontinen maku. Näkisit heidän talonsa", Edison vastasi ja värähti ajatukselle.
"Äiti myös kasvattaa rotukissoja, joilla on vielä tujummat nimet. He eivät ole olleet turhan vaikuttuneita elokuvarooleistani ja kannustavat periodidraamoihin. Tulisiko mieleen nokkelia rooleja sellaisista?"

Elin mielessä häivähti hetken mielikuva vanhasta Disney-elokuvasta, jonka musiikista hän oli pitänyt valtavasti ollessaan lapsi, mutta hän jätti sanomatta sen ääneen. Ehkei Edison haluaisi perhettään verrattavan Aristokatteihin, miten svengaavia kyseiset katit sitten ikinä olivatkaan.
"Millaisia kissoja?" hän kysyi uteliaana, samalla kun alkoi hieroa Aidan niskaa sormenpäillään saadakseen vietyä tämän huomion pois puhelimesta.
"Luulen, että Tiarnan olisi parempi vastaamaan tuohon. Haluaisitko sinä oikeasti periodidraamaan?"

"Bengaleita. Pirun hulluja elukoita", Edison kertoi ja irvisti. Hän koki videopuhelut äitinsä kanssa tosin tahattoman koomisiksi, kun kajahtaneet kissat sinkoilivat taustalla.
"En varsinaisesti. Pidän enemmän toiminnasta." Toimintaa hän osasi. Hän saattoi laittaa itsensä likoon, ei pelännyt lyöntejä, suhtautui rohkeasti stuntteihin ja oli kuulemma joskus myös varsin hauska valkokankaalla. Mutta hän pelkäsi, että hidastempoisessa, vakavamielisessä draamassa hänen taitonsa osoittautuisivat puuttellisiksi.
Aida nojautui lähemmäs Elin kylkeä ja yritti keskittää ajatuksensa elokuvaan vailla merkittävää menestystä. Hän oli liikkunut pitkään vauhdilla, jossa ei ollut aikaa ajatella, ja nyt ilmeisesti korvattiin vahinkoa.

"Ovatko ne niitä valtavia?" Eli kysyi, kurtistaen mietteliäänä kulmiaan.
"Niitä, jotka näyttävät pieniltä panttereilta."
Eli koki hetken ikävän vihlaisun ajatellessaan pois muuttaneita kissaystäviään.
"Olisiko toimintaperiodidraama vaihtoehto?" hän ehdotti, samalla kun kannusti Aidaa painamaan pään takaisin syliinsä.

"Riippuu varmaankin perspektiivistä, eivät mitenkään erityisen isoja. Niillä on täplikäs turkki kuin panttereilla", Edison myönsi. Hän oli haaveillut koirasta, mutta matkusti liikaa ja oli turhan keskenkasvuinen ja vastuuton huolehtiakseen sellaisesta oikein.
"Ehkä voisit kirjoittaa sellaisen", mies ehdotti, "miten tarina menisi?"
Aida laskeutui takaisin kyljelleen ja painoi poskensa Elin reidelle, kiertäen sormet peiton reunaan. Hän oli tuntenut vastaavaa ennenkin, kuin kadottaisi itsensä rooliinsa, mutta nyt kyse oli hänen elämästään. Ja hän tunsi kieppuvansa kadoksiin pyörityksessä niin, ettei ollut enää varma kuka oli tai kuka hänen kuului olla.

Hetken Elin olisi tehnyt mieli googlettaa, miltä bengalit tarkalleen ottaen näyttivät, mutta jotenkin hän koki velvollisuudekseen näyttää Aidalle esimerkkiä siitä, ettei puhelinta tarvinnut tarkistaa koko ajan. Sen sijaan hän palautti kätensä silittämään punaisia hiussuortuvia, kun nainen laski sopivasti päänsä hänen syliinsä.
Eikö ollut hyvä asia, ettei lääkäri ollut vielä soittanut koetuloksista? Jos se olisi ollut jotakin hirveän vakavaa, lääkäri olisi varmasti soittanut viipyilemättä.
"Olen surkea kirjoittamaan yhtään mitään", Eli naurahti.
"Voisin kysyä Emmieltä, hänellä olisi varmasti ideoita, hän on mahtava... Oletko harkinnut teatteria, Edison?"

"Taivas en", Edison vastasi ja pudisti päätään irvistäen.
"En todella ole kovin hyvä saamaan ottoja purkkiin vain yhdellä otolla." Teatteri oli aivan oma taiteenlajinsa, johon hänellä tuskin riittäisi rahkeita. Palkka hittielokuvissa oli myös hyvin houkutteleva.
Aida kuunteli miesten keskustelua, ja uni pyyhkäisi hänet mukaansa kuin vaivihkaa. Siitä oli pitkä aika, kun hän oli viettänyt iltaa näin.

Torstai 21. maaliskuuta 2019, 10.02, Disneyland Park, Anaheim, California

Emmie oli lähettänyt heille jokusen kuvan Orlandon Disney Worldista, mukaan lukien kuvan Tiarnanista Mikki Hiiri -korvissa, joka oli mennyt varsin viraaliksi, ja osin siitä inspiroituneena Aida oli ehdottanut, että he hyödyntäisivät tämän vapaapäivän käymällä vihdoin Disneylandissä.
Lääkäri oli ilmaissut kriittisen mielipiteen hänen stressitasoistaan ja niiden fyysisistä vaikutuksista hänen terveyteensä, ja Hattie oli ollut vahvasti sitä mieltä, että terveys oli edellytys menestykselle ja sen tähden suositellut hänen aikatauluunsa myös vapaapäiviä ja vapaa-aikaa. Ehkä siihen vaikutti sekin, että albumi oli hienosäätöä vaille valmis ja tulisi julkaistuksi maaliskuun lopussa, ja sekin, että julkaistu single, Nightingale, menestyi hälyttävän hyvin.
Jono mateli vihdoin kohti viimeistä porttia sisään maailman taianomaisimpaan paikkaan, ja Aida kiersi valkeaa, lonkkapituista villatakkia paremmin ympärilleen pitkän seisoskelun käydessä viluisaksi. Hän oli pohtinut pitkän tovin, mitä pukea päälleen ja nauranut itselleen harkitessaan, pitäisikö hänen yrittää kätkeä henkilöllisyytensä. Niinpä hän oli varustautunut mustilla legginsseillä, tasapohjaisilla ballerinoilla – ystävänsä kokemuksesta viisastuneena – mustalla, reisimittaisella, oranssinhehkuisten kukkien kirjomalla mekolla ja aurinkolaseilla.
Hän vaihtoi painoa jalalta toiselle, tukahdutti haukotuksen ja nojasi päänsä kevyesti Elin olkapäätä vasten. Ehkä kokemus olisi taianomaisempi porttien sisäpuolella.

Eli olisi oikeastaan ollut valmis kääntymään takaisin jo siinä vaiheessa, kun hän oli nähnyt jonon. Niin paljon kuin hän halusikin vierailla maagiseksi tituleeratussa huvipuistossa, hän ei voinut vieläkään karistaa huoltaan Aidan hyvinvoinnista.
Pitkä jonossa seisoskelu tuskin edistäisi sitä.
"Onko sinulla kylmä, prinsessa?" hän kysyi, kulmat huolestuneesti kurtistuneina.
"Tahdotko minun paitani?"

"Tiedät, että ihailen sinua milloin tahansa paidatta, mutta ehkä selviän", Aida vakuutti ja kurottui varpailleen, jotta saattoi painaa suukon Elin poskelle. Hän oli kerännyt hiuksensa ponihännälle, josta oikukas tuuli nyhti kesyttömiä suortuvia.
Jono nytkähti eteenpäin suuremman seurueen päästessä sisään porteista, ja Aida saattoi vihdoin antaa heidän valmiiksi ostetut lippunsa ja Fast Passinsa virkailijalle – ja niin teemapuiston portit avautuivat heillekin pitkän jonotuksen ja perinpohjaisen turvatarkastuksen jälkeen.
"Mitä haluat tehdä ensin? Onko täällä laitetta, jota haluat kokeilla?"

Eli naurahti ja kumartui hipaisemaan huulillaan kastanjanpunaisia hiuksia.
"Sori, tarkoitin vain tätä päällimmäistä", hän huomautti.
"Voisi olla, että ei päästäisi muuten edes puistoon saakka."
Hän oli jo alkanut epäillä, että saattaisi menettää jommankumman jaloistaan, niin puutuneilta seisoskelusta ne alkoivat tuntua, kun puisto viimein suostui vastaanottamaan heidät.
"Haunted Mansion olisi kiva päästä katsastamaan", hän vastasi, samalla kun kietoi kätensä Aidan vyötäisille.

Aida katsahti Eliä yllättyneenä ja kiersi käsivarren miehen vyötärölle heidän kävellessään.
"Sitten meidän pitää katsastaa se. Oh, haluatko kokeilla Space Mountania?" hän kysyi ja osoitti lähellä puiston sisäänkäyntiä olevaa viittaa, joka ohjasi kohti yhtä kuuluisinta laitetta. Emmie ei ollut nauttinut siitä merkittävästi, mutta ajatus pimeästä vuoristoradasta kuulosti melko kutkuttavalta.
"Tai Matterhornia?"

"Haluan", Eli vastasi, katsahtaessaan kylttiä, jota Aida osoitti. Hänen sivistyksensä siitä, mitä kaikkea Disneyn huvipuistoon sisältyi, oli varsin rajallinen, ja sen perusteena oli lähinnä pikainen hakutulosten selaaminen parina edellisenä iltana, mutta siitä huolimatta hän oli innokkaasti kokeilemassa kaikkea.
"Aloitetaan Space Mountainista?"
Puistossa oli jopa arkipäivänä huolestuttavan paljon väkeä.

"Aloitetaan vain", Aida lupasi ja soi Elille onnellisen hymyn, työntäen aurinkolaseja paremmin nenälleen. Hän ei kiinnittänyt huomiota muutamiin, tavallista pidempiin katseisiin, jotka seurasivat heitä.
"Millaiset ovat sinun suosikkilaitteitasi?" hän kysyi, kun he asettuivat Fast Passin jonoon, joka oli paljon armollisemman pituinen kuin normaali.

Eli sen sijaan oli hyvinkin tietoinen katseista, joita heihin - tai oikeastaan Aidaan, hän oli vain asuste - luotiin. Hän ei ollut varma, johtuiko se siitä, että hän pelkäsi jopa täällä, että jostakin ilmestyisi kamera, joka työntyisi heidän kasvoilleen - tai oikeastaan Aidan kasvoille - vai pelkäsikö hän, että jotakin muuta pahaa voisi tapahtua.
"Hmm, mitä sanoit?" hän kysyi, palauttaen katseensa takaisin Aidaan kun he ottivat paikkansa jonossa.
"Minulla on kamalan vähän kokemusta, jos ollaan rehellisiä. Mutta kaikki, missä mennään korkealle, ovat mahtavia. Entä sinä, prinsessa, mistä sinä pidät?"

"En ole varma, siitä on surullisen kauan, kun olen viimeksi ollut huvipuistossa. Mutta pidän nipistyksestä vatsanpohjassa", Aida vastasi ja kieltämättä tunsi sellaisen, kun he pääsivät armollisen jonotusajan jälkeen – varsin onnekkaasti – kipuamaan vaunuun. Ilmeisesti vuoristorata oli pilkkopimeä. Se kuulosti jännittävältä.
Ja sitä myös oli. Vaunu syöksyi alas, sivuun, mateli ylös ja syöksyi taas varoituksetta vauhtiin.
Aida nauroi hengästyneenä kehräten, kun vaunu pysähtyi hurjan kieputuksen ja syöksyilyn jälkeen takaisin lähtöasemiin. Suurin osa punaisista hiuksista oli karannut ponihännältä, ja hän suki tuulentuivertamia, sanoinkuvaamattoman kesyttömiä hiuksiaan takaisin kiinni kiivetessään hieman huterin jaloin ylös vaunusta ja kohti uloskäynnin jonoa.

Elin oli pakko myöntää, että siinä vaiheessa, kun varsin tavalliselta näyttävä, metallisilla aidoilla rajattu tila jäi taakse ja hyvin paljon avaruusasemaa tai avaruusaluksen sisätiloja muistuttava käytävä alkoi, sisäinen pikkupoika hänessä heräsi. Hän toivoi, että heillä olisi ollut aikaa pysähtyä tutkimaan yksityiskohtia tarkemmin, mutta hänellä oli epäilys siitä, ettei sitä katsottaisi kovinkaan hyvällä.
Se oli silti mahtavaa.
Niin kuin oli myös laitteen tarjoama kyyti läpi aurinkokunnan ja tähtien, ja Elin sydän jyskytti edelleen jännityksestä, kun vaunut liukuivat pysähdyksiin.
"Se oli mahtavaa", hän huomautti, asetellen aurinkolaseja takaisin silmilleen.
"Eikö ollutkin?"

"Aikamoinen", Aida nauroi ja hieraisi pisamaista poskeaan, kun he astuivat takaisin auringonvaloon. Ihmisten määrä puistossa tuntui kasvaneen rajusti, ja lastenrattaita työntävät vanhemmat näyttivät käyttävän niitä melkein muurinmurtajina, survoen niitä aggressiivisesti ihmisten nilkoille.
"Pitäisikö meidän yrittää Matterhorniin seuraavaksi? Sinne on kai aika hurjat jonot." Se oli puiston kuuluisimpia klassikoita, ja ehkä näin aikaisin vierailussaan he malttaisivat vielä jonottaa.

Eli ehti juuri ja juuri tehdä väistöliikkeen, ennen kuin jo nyt hieman tympääntyneeltä näyttävä äitioletettu oli nykäistä käsipuolessaan kiikuttamansa taaperon suoraan hänen jalkojaan päin. Hänelle olisi tuskin käynyt kuinkaan, mutta lapseen olisi voinut sattuakin.
"Minusta tuntuu, että meidän pitäisi", hän vastasi, samalla kun poimi Aidan käden omaansa. Heidän ohitseen kulki teinijoukko, josta pari tuntui jäävän tuijottamaan naista varsin pitkään.

Aida punoi sormensa Elin käteen ja yritti pitää mielialansa korkealla, vaikka kalliimmankin lipun jono näytti aikamoiselta. Hän tarjosi miehelle vesipulloa, joka mahtui juuri ja juuri siroon, olkapään yli pujotettuun käsilaukkuun.
"Tuleeko mieleesi muuta kuin Haunted Mansion, jota haluaisit kokea täällä?" hän kysyi.
"Näithän muuten Emmien laittamat kuvat? Haluaisitko sinäkin hiirikorvat, kullannuppu?"

Eli otti vesipullon vastaan ja otti siitä huikan, tarjoten sitä sitten takaisin Aidalle. Hän oli luvannut itselleen että pitäisi huolen siitä, että tämä söisi ja joisi riittävästi. Vaikka lääkäri olikin laittanut pyörtymisen stressin piikkiin, hän ei ollut vielä onnistunut täysin vakuuttamaan itseään siitä, että kaikki tosiaan oli hyvin.
"Emme taida ehtiä kokea aivan kaikkea", hän myönsi haikeana, kun katseli jonoa, ja virnisti sitten hyväntuulisesti.
"Sopisivatko ne minulle?"

"Ehdottomasti. Voisimme molemmat hankkia sellaiset", Aida lupasi. Hän toivoi optimistisesti, että he ehtisivät nähdä edes mielenkiintoisimmat laitteet iltakymmeneen mennessä, mutta aika näyttäisi miten kävisi.
"Ja illalla", hän sanoi ja kiipesi varpailleen, kuiskaten huulet miehen korvaa hipoen, "voisit pukeutua vain niihin."
Jono mateli tukahduttavan hitaasti, ja pikkulasten turhautunut itku säesti heidän aikaansa.

Se oli hyvin varteenotettava ehdotus.
"Pätisikö pukukoodi myös sinuun?" Eli kysyi ääntään madaltaen, samalla kun antoi kätensä etsiä paikkansa Aidan selältä ja liukua hieman alemmas. Vain hieman, sillä he olivat sentään perhekohteessa, ja julkisella paikalla.
Se vaati häneltä melkoista itsehillintää. Hän olisi melkein ansainnut mitalin. melkein.

Aida nojautui Elin kylkeen ja kiersi molemmat käsivartensa miehen vyötärölle.
"Ehkä", hän vastasi hymyä kalpeissa silmissään ja toivoi, että vaivaton, kaipaava läheisyys säilyisi heidän välillään myös kahden kesken. Ja kun he pääsisivät kotiin, he eivät olisi liian väsyneitä.
Hän huomasi silmäkulmastaan pitkän tuijotuksen ja soi perheelle kohteliaan hymyn, ennen kuin keskitti huomionsa takaisin Eliin.
"Jos sinulla olisi huomenna yksi kyky tai ominaisuus lisää, millaisen haluaisit?"

Useammin kuin kerran kuluneen viikon aikana Eli oli ollut aikeissa ehdottaa, että ehkä he voisivat ottaa itselleen hotellihuoneen. Vain yhdeksi yöksi.
Sitten hän oli aina tuntenut huonoa omaatuntoa, koska tunsi hylkäävänsä Edisonin. Hän oli päättänyt, että Edison oli hirvittävän yksinäinen mies, ja ottanut tehtäväkseen pitää tälle seuraa.
Hän oli aikeissa huomauttii vielä jotakin ei niin lapsille sopivaa korvista, kun Aidan kysymys havahdutti hänet.
"Millaista kykyä tarkoitat, prinsessa?"

"Millaista tahansa", Aida nauroi kehräten ja nojasi päänsä Elin rintaan, kun Fast Passinkin jono mateli eteenpäin. Hänen kävi sääliksi toista jonoa, jonka jonotusaika voisi hyvinkin olla kaksi tuntia. Se tuntui absurdilta ajalta odottaa pientä kyytiä varten.
"Ja mitkä Disney-hahmot haluaisit tavata täällä?"

Eli tunsi hienoista syyllisyyttä siitä, että toiset joutuivat odottamaan niin paljon kauemmin, vain koska eivät kenties varojen riittämättömyyden vuoksi olleet kyenneet ostamaan itselleen nopeamman jonotuksen takaavaa vaihtoehtoa. Hitto, hetken hänen olisi tehnyt mieli lykätä oma Fast Passinsa jonkun kärsivän käteen.
Hän palautti huomionsa Aidaan.
"Onko pakko valita vain yksi? Minusta olisi kyllä aika siistiä osata muuttaa muotoa. Tai lentää. Tai..."
Hän virnisti melkein pahoitellen, eikä malttanut olla kumartumatta painamaan suukkoa Aidan otsalle.
"Olen jo tavannut suosikkihahmoni", hän huomautti.
"Mutta kenet sinä haluaisit tavata, prinsessa?"

"Se kuulostaa kaikki hyvältä", Aida vakuutti ja kohotti kasvojaan hymyillen, jotta saattoi ottaa suudelman vastaan. Hän tunsi melkein muuttaneensa ollessaan nyt tässä, verrattuna itseensä, joka oli ollut alle vuosi sitten.
"Haluaisin tavata Hirviön", hän sanoi väläyttäen Elille valovoimaisen hymyn. Tietenkin. Hänen lapsuutensa suurin ihastus.
"Ja ehkä Gastonin – ja kuulin, että täällä on loistava Evil Queen ja Cruella De Vil." Olisi luultavasti tuuria törmätä hahmoihin, mutta hän oli optimisti.
Luojan kiitos jono nytkähti vihdoin eteenpäin ja he pääsivät asettumaan vuoristoradan vaunuihin.

Eli kurtisti kulmiaan.
"Pitäisikö minun olla mustasukkainen?" hän kysyi, eikä osannut pitää tuimaa ilmettä kasvoillaan enää pidempään. Hän ei osannut olla mustasukkainen. Ei ollut osannut ainakaan ennen. ja jos hän olikin tuntenut... jotakin katsoessaan Aidaa ja Edisonia - Anastasiaa ja Dimitriä - se oli ollutta ja mennyttä.
Edison oli hyvä tyyppi. Tai siis, Hirviö oli hyvä tyyppi. Varmasti.
Hän oli totta kai tarkoittanut Hirviötä eikä Edisonia tai Dimitriä.
Hitto.
Onneksi hän saattoi lakata miettimästä asiaa, kun he saivat kivuta jonkinlaista kelkkaa muistuttavaan vaunuun. Heidän edessään näytti avautuvan jonkinlainen luolan suuaukko.
Hän vilkaisi Aidaa.
"Jännittääkö?"

"Ehkä", Aida vastasi kissamaisella hymyllä ja kurottui sitten painamaan suukon Elin poskelle. Hänen sydämessään oli aina paikka hänen arvaamattomalle ihastukselleen, mutta Eli oli hänen elämänsä rakkaus.
Kiivettyään Elin taakse vaunuun, hän kieltämättä tunsi jännityksen nipistävän vatsaansa. Space Mountain oli ollut aikamoinen kokemus.
"Toivottavasti sinuakin", hän sanoi ja siveli sormenpäillään Elin niskaa, ennen kuin turvakaide laskeutui paikalleen ja vaunu nytkähti liikkeelle. Ja kovaa se kulkikin. Ulos ja sisään valtavan vuoren sisään, lujempaa ja lujempaa.
Ainakin vatsasta todella otti.

Eli tuli jo ensimmäisillä metreillä siihen tulokseen, että kyyti oli mahtava.
Jäistä luolastoa jäljittelevä rata herätti hänen mielikuvituksensa, ja viimeistään luolaston seinistä kaikuva karjahtelu lähetti sen lentoon. Hän hätkähti, kun vihaisen lumimiehen kasvot kuvastuivat yhtäkkiä seinän jään läpi, ja nauroi poikamaisen ihastuneena, kun heidän rekensä lähti kiitämään karkuun samaa lumimiestä heidän saavutettuaan laitteen huipun.
Kaikki eivät olleet olleet yhtä onnekkaita, jos lavasteisiin oli uskominen.

Kun vaunu pysähtyi vihdoin takaisin lähtöpisteeseen, Aida pohti, pitäisikö hänen vain antaa hiustensa olla auki. Hän keräsi kesyttömiä suortuvia takaisin ponihännälle, kun kiipesi tutisevin polvin ylös ja suuntasi Elin perässä kohti uloskäyntiä.
"Piditkö siitä?" hän kysyi naurua äänessään ja hieraisi kasvojaan. Toivottavasti tuiverrus ei saisi hänen silmämeikkiään vähemmän kuin täydelliseksi.
"Pitäisikö meidän hakea korvat tässä välissä?" hän kysyi ja osoitti matkamuistoputiikkia.

Myös Elin hiukset olivat jääneet villiin pörröön, ja hän yritti sukia niitä huolimattomasti takaisin jonkinlaiseen järjestykseen. Aina silloin tällöin hän pohti, olisiko hänen pitänyt alkaa kiinnittää enemmän huomiota ulkonäköönsä nyt, kun hänestä oli tullut kuvaajien silmissä Aidan asuste.
Hän ei halunnut saattaa naista huonoon valoon.
"Joo, se oli mahtavaa", hän vastasi, samalla kun kietoi käsivartensa Aidan vyötäisille.
"Ja haetaan, nyt kun siihen kerran on tilaisuus."

Aidalle oli käydä kuin ystävälleen, kun hän näki Disney-tuotteiden valikoiman. Mutta myöhemmin, hän lupasi itselleen. Nyt riittäisi hiirenkorvapanta, joka teki hänen olonsa paljon juhlavammaksi – ja Elin varsin ihastuttavaksi. Hänen oli otettava miehestä useampi kuva ja pari yhteistäkin, ennen kuin matka saattoi jatkua.
Ehkä heidän pitäisi kokeilla kolmattakin vuoristorataa, Big Railroad Thunder Mountainia, jota Em ja Tiarnankin olivat kokeilleen Floridassa, sen osuessa matkalle Haunted Mansioniin. Kummituskartanon vieressä oleva Splash Mountain kuulosti myös ihanalta, mutta kastuminen ja päivän viettäminen märkänä tässä, viileähkössä säässä ei tuntunut parhaalta ajatukselta.
Ja kun he vihdoin jonottivat Elin toivomaan Haunted Mansioniin, Aida tunsi polviensa tutisevan vienosti kolmesta vuoristoradasta. Pitkät jonot alkoivat tuntua henkisesti raskailta, mutta onneksi heillä oli toisensa.

Hiirenkorvapanta oli aika mahtava keksintö. Niin ilmeisesti monen muunkin turistin mielestä, tai sitten heidämn oli vain taitavasti aivopesty uskomaan, että sellainen oli olennainen osa puistovierailua. Eliä ei oikeastaan haitannut, vaikka kyse olisikin ollut aivopesusta.
Aida oli hyvin hurmaava, ja hän vastasi naisen valokuvainnostukseen nappaamalla itse vähintään yhtä monta kuvaa tästä hiirenkorvat päässään.
Jälleen jonossa seisoessaan hän vei sormensa hieromaan Aidan niskaa.
"Olethan juonut tarpeeksi? Eihän ole kylmä?"

"Minulla on kaikki hyvin", Aida vakuutti nojaten kevyesti kosketusta vasten. Päivä alkoi tuntua aavistuksen kuluttavalta, ja sillä saattoi hyvinkin olla tekemistä syömisen kanssa.
"Mutta voimme mennä syömään tämän jälkeen." Ehkä tekisi hyvää istua hetkeksi alas ja olla katsomatta loputtomia jonoja, vaikka ne luultavasti jatkuisivat ravintoloissa.
"Sen jälkeen olisi hauska löytää hahmo tai kaksi."

"Tehdään niin", Eli vastasi, samalla kun jono nytkähti kainosti eteenpäin.
Hän tekisi parhaansa huolehtiakseen siitä, että Aida todella söisi jotakin, eikä päätyisi vain hörppimään hajamielisesti vettä. Sellainen ei olisi terveellistä. Varmasti lääkärikin oli sanonut siitä jotakin.
Ainakin hän todella toivoi niin.
Hän jatkoi niskan hellää hieromista sormenpäillään samalla kun he vaelsivat jonon mukana hitaasti eteenpäin.
"Oliko se tällaista Pariisissakin?"

Aida nyökkäsi ja nojautui Elin syliin, sulkien silmänsä hetkeksi.
Hänen toiveensa mahdollisuudesta viettää hetki ihan vain kaksin miehen kanssa toteutui, kun he saivat asettua omaan, suojaisaan vaunuunsa. Hän painoi päänsä hetkeksi miehen olkapäälle ja silitti tämän reittä, ennen kuin valmistautui liikkellelähtöön. Hän toivoi, että miehen toivoma laite olisi odotuksen arvoinen, ja seurasi luultavasti enemmän Elin kasvoja kuin itse kartanon näyttelyitä.

Silmät tuntuivat jääneen pimeyteen, kun he jättivät Haunted Mansionin taakseen, ja hetken Elistä tuntui siltä, kuin edes aurinkolasit eivät olisi riittäneet estämään häikäistymistä.
Ehkä ne olivat vain hänen harmauteen tottuneet englantilaissilmänsä.
Lähtiessään kävelemään pois Haunted Mansionilta hän kietoi käsivartensa Aidan harteille ja halasi tämän kylkeensä.
"Sitten syömään? Mitä sinun tekisi mieli, prinsessa?"

Hän oli kuullut, ettei ruoka Disneylandissä ollut paikan braavureita. Joku oli verrannut puistossa syömistä siihen, että maksoi fine diningin hinnan McDonald'sista.
"Ehkä täällä olisi jossain kasvisvaihtoehtoja", Aida pohti ja kiersi kätensä Elin selälle, tönäisten toisella kädellä aurinkolaseja paremmin pisamaiselle nenälleen.
Onneksi heidän edessään aukeni kokonainen ravintoloiden ja kahviloiden kortteli, ja Aida osoitti Cafe Orleansia, joka näytti hieman vähemmän kämäiseltä kuin paikat sen rinnalla. Jonokin oli sen mukainen, mutta heidän onnekseen se liikkui kohtuullisen nopeasti. Aida ehdotti, että he tilaisivat herkullisen annoksen juustotäytteisiä, tomusokerilla hunnutettuja montecristoja viinirypäleiden, mansikoiden ja hillon kanssa sekä korillisen suolaisia ranskalaisia – sekä raikkaan näköisiä, hedelmäisiä juomia.
Kun hän antoi tilausta, vieressä välähti salama, kun yksi viereisellä tiskillä olevista perheenäideistä otti hänestä kuvan.

Eli oli valmis syömään mitä tahansa, mikä Aidalle kelpasi, ja hän toivoi, että nainen suostuisi syömään muutakin kuin pari viinirypälettä tai mansikkaa annoksesta. Ehkä hän voisi jotenkin huolehtia, että söisi, eikö niin? Vedota vaikka lääkärin määräykseen.
Ehkä hänen olisi alettava kuljettaa eväitä mukana.
Hän oli niin keskittynyt ruokailun pohtimiseen, että salaman välähdys sai hänet melkein hätkähtämään. Hän käänsi päätään ja näki kohotetun kännykän, ja tunsi sydämensä alkavan hakata kovempaa.
Hitto.
Hiton hitto.

Perheenäiti punehtui hitaasti katseiden alla.
"Anteeksi, oli pakko", hän vetosi vahvalla amerikkalaisaksentilla, ja Aida soi naiselle hämillisen hymyn.
"Ei se mitään", hän vakuutti ja poimi heidän tarjottimensa kantoonsa, houkutellen Elin perässään ravintolan syrjäisempää nurkkaa kohti.
"Mmm, tämä näyttää ihanalta", Aida totesi katsellessaan kaunista annosta ja istui alas, poimien limellä ja mintulla raikastetun juoman pillin huultensa väliin. Sitten hän nosti yhden kuumista montecristoista lautasliinalla käsiinsä ja haukkasi sitä kokeillen.

Nainen ei varmasti ollut tarkoittanut pahaa.
Elin oli silti vaikea keskittyä ruokaan, kun huoli risteili hänen mielessään. Aida tunnistettiin jo täysin odottamattomassa paikassa, aurinkolasit silmillään ja edustusasuista poikkeavassa vaatetuksessa. Ja ihmiset olivat alkaneet räpsiä kuvia.
Keskity.
Hän pudisti hieman päätään ja kohotti katseensa Aidaan.
"Onko hyvää? Varo, ettet polta suutasi, prinsessa."

"Syö", Aida kannusti ja tuuppasi miehen säärtä jalkaterällään pöydän alla.
"Todella hyvää", hän myönsi nauraen ja maistoi myös tuoreen mansikan lautaselta. Voi taivas, miten hän rakasti mansikoita. Oli sääli, että niitä sai oikeasti tuoreina Englannista harvemmin ja ennen hän oli saattanut herkutella hieman nuhjuisilla Tescon versioilla, kun raaski ostaa niitä.
Ehkä se muuttuisi nyt.
Hän maistoi myös merisuolalla suolattuja, kullanrapeita ranskalaisia ja hetken oli murehtimatta siitä, paljonko kaloreja missäkin oli.

Jos Aidaa ei haitannut, häntäkään ei pitänyt haitata.
Eli teki parhaansa ollakseen vilkuilematta ympärilleen ja keskittyäkseen sen sijaan ruokaan ja Aidaan. Tämä oli heidän hauska vapaapäivänsä, ei ollut mitään syytä pilata sitä ahdistumalla.
Mitäköhän nainen teki kuvalla? Mitä, jos tämä postaisi sen jonnekin, ja se lähtisi leviämään? Ryntäisikö paikalle joukko paparazzeja?
Hän poimi yhden mikä-sen-nimi-nyt-olikaan ja haukkasi.
"Hyvää. Minkä hahmon haluat etsiä ensin, prinsessa?"
Räpsähtikö jossain taas kamera? Vai oliko se vain heijastus?

"En ole varma, missä niitä voi tavata", Aida myönsi ja lipaisi hienovaraisesti tomusokerisia sormiaan, kun viimeisteli varsin herkullista, kuohkeaa montecristoa. Hän ei ollut edes tiedostanut, kuinka nälkäinen todella oli.
"Ranskalaisetkin ovat ihania, ota", hän kannusti siemaisten juomaansa.
"Ehkä voimme vain kävellä hetken ja katsoa, jos sellainen tulee vastaan. Ostin meille kahden puiston liput, joten voisimme käydä myös Adventure Parkissa. Siellä oli ainakin pari hauskannäköistä laitetta."

Eli kaivoi puhelimensa esille samalla kun poimi toisella kädellään muutaman ranskalaisen, jotka kieltämättä olivat herkullisia. Tai ehkä nälkä sai kaiken, varsinkin rasvaisen ja suolaisen, maistumaan harvinaisen herkulliselta.
Hän selasi hetken Disneylandin sivuja, turhautui ja sulloi sitten puhelimen takaisin housujensa taskuun.
"Tehdään niin. Se on oikeastaan paljon parempi seikkailu, kuin vain juosta kartan perässä, eikö?"

"Kyllä", Aida nauroi ja poimi muutaman viinirypäleen lautaselta, ennen kuin pyyhki kätensä lautasliinaan ja nojasi taakse tuolissaan, juoma käsissään. Eli saisi loput.
"Onko hahmoa, jonka haluaisit nähdä?" Ehkä heillä kävisi tuuri, ja he törmäisivät useampaakin kuin yhteen. Hän ei ollut varma, miten kukaan tunnistaisi hahmoja ihmispaljouden joukossa – paitsi lapset, joilla tuntui olevan pettämätön silmä.

"Ja katsastetaan sitten vielä se toinen puisto", Eli jatkoi, kun poimi itselleen viimeisen mikä-sen-nimi-ikinä-olikaan. Ne maistuivat hyviltä, vaikkei hän nimeä muistanutkaan.
"Olen iloinen, kehen tahansa törmäämmekään."
Hän pitäisi silmänsä auki Hirviön varalta. Saisivatkohan he yhteiskuvan?
Hän viimeisteli aterian ja siisti kätensä.
"Oletko valmis, prinsessa, vai haluatko istuskella vielä hetken?"

"Jatketaan vain matkaa", Aida kannusti. Päivä kului nopeasti, ja vaikka puisto olisi auki iltakymmeneen, aikaa oli huolestuttavan vähän verrattuna siihen, mitä kaikkea hän olisi halunnut vielä tehdä. Hän pujottautui takaisin ruuhkaisalle kadulle, katsahti ympärilleen ja lähti sitten takaisin Thunder Mountainin suuntaan, sillä ihmisiä oli siellä vähän vähemmän kuin puiston keskustaan johtavilla kaduilla. Se vei heidät suloiselle tarinakirjaaukiolle, jossa oli karuselli ja jokseenkin massiivisesti väkeä.
Kouluikään ehtinyt tyttö heittäytyi hänen jalkojaan vasten niin, että hän oli horjahtaa nurin. Perhe seurasi pian perässä ja otettuaan hieman häkeltyneen yhteiskuvan, hän jatkoi matkaa asettaen aurinkolasit takaisin silmilleen ja punoen sormensa Elin käteen.
"Katso! Eikö tuolla ole Gaston?"

Oikeastaan oli mukava vain kiertää puistoa. Siihen ei liittynyt samanlaista stressiä kuin jonottamiseen, ja silti pääsi näkemään yllättävän paljon.
Ainakin siihen saakka, että heidät yhtäkkiä pysäytettiin. Ja vaikka pikkutyttö olikin vain vilpittömän riemuissaan tavattuaan suosikkisankarittarensa, Eli tunsi silti jonkinlaista... huolta. Hän ei halunnut sanoa, että ärtymystä, sillä sille ei ollut mitään syytä.
Silti hän toivoi, että he saisivat olla rauhassa.
"Oho. Mennäänkö juttelemaan?"

"Kokeillaan", Aida ehdotti ja pohti, millainen etiketti hahmojen tapaamiseen liittyi. Muutama perhe norkoili odottaen vuoroaan, ja hän asettui epämääräisen jonon hännäksi, katsellen hiljalleen kohti iltaa kääntyvän puiston hyörinää. Pitkä päivä tuntui jo jaloissa.
Kun lihaksikas, punaiseen paitaan ja mustaan peruukkiin pukeutunut Gaston otti heidät vastaan hurmaavan itseriittoisella ylpeydellä, Aida oli näkevinään sekunnin verran jotain tunnistusta muistuttavaa näyttelijän silmissä, mutta se katosi nopeasti hahmon maneerien alle.
He olivat tulleet kertomaan, kuinka komea Gaston oli, totta kai.

Elin oli myönnettävä, että tapa, jolla Gaston haastoi hänet vertailemaan hauiksia kanssaan, veti jopa hänet hetkeksi mukaan satuun. Hän saattoi vain kuvitella, millainen vaikutus tällä paikalla oli lapsiin. Yhtäkkiä hänen oli paljon helpompi ymmärtää ihmisiä, jotka olivat valmiita jonottamaan puistoon päästäkseen.
Hän tarjoutui nappaamaan kuvan Aidasta ja Gastonista, tietäen, että aika, jonka he voisivat hahmolta varastaa, oli hyvin rajallinen.
"Äiti, onko tuo Anastasia?" joku kuului kuiskaavan vähemmän hiljaisesti heidän takanaan.

Aida kehräsi onnellisesta naurusta ja asettui Gastonin kylkeen kuvaa varten. Hän halusi toisen heistä kolmesta yhdessä, ja kikatti hervottomasti, kun kuvanottohetkellä Gaston työnsi Eliä päästä pois kuvasta.
Hän tarttui miehen käteen ja veti tämän mukaansa, hienoisen levoton rytmi sykkeessään, jotta muutkin pääsisivät tapaamaan hahmoa.
"Ehkä voimme käydä katsomassa Adventure Parkia?"

Eli alistui kohtaloonsa, vaikka ottikin kuvaa varten mahdollisimman närkästyneen ilmeen kasvoilleen, kun tuli niin röyhkeästi työnnetyksi syrjään.
"Käydään", Eli vastasi, mutta nykäisi sitten Aidaa kädestä erottaessaan päiden yli jotakin hyvin pörröistä. Joko se oli valtava bernhardilaiskoira, tai sitten...
"Aida, luulen, että Hirviö on tuolla! Tahdotko tervehtiä vielä häntä?"

"Toki", Aida naurahti hengästyneesti ja vastusti halua katsoa olkansa yli. Vain koska pari ihmistä oli tunnistanut hänet, ei ollut mitään syytä huolestua. Jos joku ottaisi Harveya hermostuttavia kuvia, c'est la vie.
Hirviö, puiston harvinainen herkku, oli siellä Bellensä kanssa. Siinä missä Belle oli perheiden meren ympäröimä, Hirviö oli mahdollista houkutella hieman sivummalle.

Hirviöparka, kuinkakohan monta lasta tämä oli saanut itkemään hurjalla olemuksellaan? Vaikka tämä hirviö näytti oikeastaan aika ystävälliseltä, torahampaistaan huolimatta. Eikä Eli voinut olla ihailematta ilmaisuvoimaa, jolla mykät hahmot onnistuivat kommunikoimaan vieraiden kanssa.
Mitähän vaadittiin, että pääsi puistoon töihin? Täällä ranskantaito tuskin tulisi esteeksi.
"Voin napata teistä kuvan", hän tarjoutui, kun he olivat saaneet Hirviön huomion hetkeksi itseensä.

Seistessään siinä, muhkeaturkkisen, harteikkaan Hirviön halauksessa, Aida hymyili kameralle varsin onnellisena. Hän tiesi, että maskottiasun sisässä oli joku aivan muu, mutta kokemus sai silti hänen sisäisen lapsensa hykertämään.
Sitten oli aika kiiruhtaa toiseen puistoon.

Eli lähetti pikaisesti yhden Hirviökuvan Emmielle, samoin kuin sen kuvan, jossa Gaston työnsi häntä pois kuvasta - se oli hänen mielestään mahtava.
Heidän lähtiessään suuntaamaan kohti toista puistoa hän kietoi toisen käsivartensa Aidan harteille.
"Eikö olisi aika mahtavaa, jos Anastasiakin liittyisi puiston henkilökuntaan?"

"Olisi", Aida lupasi ja pujotteli ihmisten lomasta kohti portteja. Onneksi he olivat ketteriä jaloistaan, sillä päivä oli kääntymässä kohti iltaa ja perheenäidit survoivat rattailla häpeilemättä ihmisten nilkoille. Useampi pikkulapsi huusi kitarisat täristen väsymystä, nälkää tai kiukkua siitä, ettei saanut kaikkea haluamaansa Disney-kaupasta.
Adventure Park oli parkkipaikan toisella puolella, vain lyhyen kävelymatkan päässä, ja jonot sinne eivät olleet lainkaan yhtä pahat kuin aamuiset jonot.
"Täällä on aika makea koskenlaskukyyti – ja täällä voi kuulemma tavata Marvelin supersankareita."

Viettäessään aikaa tuttaviensa lasten kanssa Eli oli aina tullut siihen tulokseen, että lapset olivat mahtavia. Ja laulajana hän osasi arvostaa hyviä keuhkoja ja äänenkäyttölahjoja, mutta jopa hän huomasi olevansa varsin tyytyväinen siihen, ettei joutunut raahaamaan mukanaan kiljuvaa tenavaa tai paria.
"Ai supersankareita?" hän toisti silmät tuikahtaen.
"Se olisi mahtavaa. Tahdotko kokeilla sitä koskenlaskua? Vai pitäisikö se säästää viimeiseksi?"

"Käydään ensin kävelemässä ja katsomassa, näkyykö supersankareita", Aida lupasi.
"Sitten voisimme kokeilla koskenlaskua. Viimeiseksi kannattaa säästää autovempele, joka on ilmeisen suosittu. Kuulin, että suosittuihin laitteisiin pääsee vähimmällä vaivalla ensimmäisenä tai viimeisenä päivällä. Täällä on myös varsin hurjan näköinen vuoristorata, ja suloinen maailmanpyörä. Sitä olisi hauska kokeilla pimeällä."

"Sinähän olet jo ihan asiantuntija", Eli huomautti naurahtaen, ja kumartui jo lähemmäs hipaistakseen huulillaan Aidan huulia.
Sitten hän alkoi epäröidä. Olisiko väärin, jos sellainen tilanne tallentuisi kameraan? Hitto, voisiko siitä seurata Aidalle ongelmia?
Niinpä hän vain suoristi kiltisti ryhtinsä ja katsahti ympärilleen.
"Näytä tietä, prinsessa."

"Kävin täällä Edisonin kanssa", Aida muistutti ja puristi Elin kättä hellästi, vetäen tätä kohti puiston kulmaa, missä he olivat viimeksi kohdanneet supersankareita. Yhden polvet olivat olleet pettää, kun tämä oli tunnistanut Edisonin lippalakin alta.
Ihmispaljous tuntui melkein naurettavalta, ja joku törmäsi heihin jatkuvasti.
Hän katseli keskittyneesti ympärilleen, yrittäen nähdä ihmisten päiden yli vilahdusta tutuista hahmoista.
"Selfie?" vieno ääni kysyi samalla, kun sormet kiertyivät hänen uudelleen päälleen vetämänsä villatakkinsa hihaan ja otsatukkansa alta heitä pälyilevä varhaisteini ojensi puhelintaan.

"Aivan", Eli totesi hyväntuulisesti, eikä Edisonin nimi tällä kertaa, tai enää, aiheuttanut hänessä samanlaista epämiellyttävää tunnetta kuin aiemmin. Mies oli vain yksinäinen ja kaipasi ystäviä, vai mitä?
Siinä ei ollut mitään pahaa.
Myös hänen huomionsa etsi ihmisjoukosta supersankareita, ja siksi hän tajusikin Aidan pysähtyneen vasta, kun käsi, jota hän puristi, nykäisi häntä takaisinpäin.
Hän katsahti naiseen hämillään.

"Toki", Aida vastasi hämillisesti hymyillen ja nojautui puolittaiseen halaukseen tytön kanssa, jotta tämä sai napsaistua kuvan ja suoristautui jatkaakseen matkaa, mutta nyt toinen teinityttö, kenties ensimmäisen ystävä, vaati vuoroaan.
Ja sitten kolmas.
Hän hymyili aurinkoisesti puhelimien kameroille ja yritti olla tuntematta hermostusta, vaikka nyt pari ohikulkijaakin pysähtyi ja työntyi hänen kylkeensä. Ja joku räpsäisi kuvan salamalla heidän vierestään.
Asetettuaan viimeisen viereen, hän pahoitteli ja kiiruhti sitten melkein juosten ihmisten joukkoon, hakien Elin kättä omaansa. Supersankareita. Keskity.

Yhtäkkiä Eli huomasi joutuneensa työnnetyksi syrjään, eikä hän ollut varma, mitä ajatella siitä. Mitä kauemmin he olivat erossa, sen hermostuneemmin hänen sydämensä alkoi hakata.
Mitä, jos jotakin tapahtuisi?
Mitä, jos hän ei enää löytäisi Aidaa?
Mutta sitten nainen oli taas siinä, ja hän saattoi hengittää hieman rauhallisemmin.
"Onko kaikki hyvin?"

"Kaikki hyvin", Aida vakuutti ja soi Elille hymyn. Hän työnsi aurinkolaseja hieman paremmin nenälleen, vaikka taivas oli mennyt hetkeksi pilveen ja suki hiuksiaan ponihännälle. Ei ollut syytä hermostua tai olettaa, että noin tapahtuisi uudelleen.
"Näetkö yhtään hahmoa?" hän kysyi ja hieraisi poskeaan, kurottuen varpailleen ja tähyten ihmisten päiden yli.

Eli toivoi, että Aida todella tarkoitti sitä. Ehkä heidän olisi parempi alkaa harkita tarkemmin, mitä he vapaa-ajallaan tekivät. Ei varmasti tehnyt naiselle hyvää, että tämä joutui silloinkin viihdyttämään fanejaan.
Hitto, miksi kaikesta oli tullut niin hankalaa.
Hän yritti keskittyä etsimään supersankareita ja kurkotti kaulaansa.
"Tuolla ainakin parveilee ihmisiä."

Hetken Aida pohti, voisiko äskeinen tapahtua uudelleen – mutta se oli hölmöä. Hän ei ollut Edison tai Tiarnan, joka aiheuttaisi kohtauksen vain astumalla ihmisten ilmoille. Hän oli tehnyt yhden elokuvaroolin, ja julkaissut yhden singlen. Ja esiintynyt Oscar-gaalassa.
"Minkä hahmon sinä haluaisit tavata?" hän kysyi ja punoi sormiaan paremmin Elin käteen.

Oliko jossain välähtänyt taas kamera?
Eli kurtisti kulmiaan ja katsoi hermostuneesti ympärilleen, ja tajusi sitten, että Aida oli varmastikin sanonut jotakin. Hän tunsi syyllisyyden vihlaisun ja katsahti naista kohti.
"Mitä, prinsessa? Anteeksi, en ihan kuullut."
Tai kuunnellut. Oliko sillä niin väliä?

Aida tutki Eliä ja pohti, oliko kyse kuulemisesta vai kuuntelusta.
"Oletko sinä kunnossa?" hän kysyi ja tunsi huonoa omaatuntoa, vaikkei ollut varma miksi. Ehkä hänen muuttuva elämänsä todella koetteli miestä. Olihan Eli sanonut, ettei halunnut tällaista elämää.
Yksi äideistä rusautti hänen nilkalleen rattailla ja Aida veti Eliä syrjempään kadun vilinästä.

"Totta kai!" Eli vakuutti, ehkä hieman liiankin innokkaasti.
"Olin vain niin keskittynyt etsimään supersankareita, anteeksi... Hitto!"
Samaan aikaan kun Aida sai rattaista, joku toinen tönäisi häntä niin, että tasapaino oli mennä hetkeksi.
"Onko täällä Edisonin vastinetta, tiedätkö?"

"Oli viimeksi", Aida vastasi ja käänsi katseensa ohi virtaavaan väkimassaan. Olikohan Elillä kurjaa? Olisiko jokainen outo välikohtaus vieraiden kanssa kipeä muistutus siitä, että hän oli muuttanut heidän elämäänsä?
"Tapasimme hänet Edisonin kanssa, ja hän oli varsin herttainen tunnistaessaan Edisonin, mutta yrittäen pysyä urhoollisesti roolissa, jonka alkuperäinen esittäjä oli seissyt ilmielävänä edessä."

"Pitäisikö yrittää ottaa kuva hänen kanssaan ja näyttää Edisonille?" Eli ehdotti, ja yritti samalla tsempata itseään takaisin samaan innostuksen tilaan, jossa hän oli ollut hetkeä aiemmin.
Kaikki oli hyvin. Aidalla oli kaikki hyvin.
"Löytäisimmeköhän hänet?"

"Voimme yrittää", Aida lupasi ja kätki huolestuneet ajatukset hymyn alle. Heillä oli mukava päivä, eikö ollutkin? Se, että joku tunnisti hänet, ei muuttaisi mitään.
Puistossa aamupäivällä väreillyt onni tuntui hieman hiipuneen, sillä suuri osa vieraista oli valmis lähtemään kotiin. Mutta tilalle virtasi ihmisiä, jotka halusivat viettää illan puistossa.
"Tuolla, olisiko?"

"Eikö täällä muuten jossain vaiheessa ole ilotulitus? Vai onko se jokin erityisjuttu?" Eli kysyi, kun he puikkelehtivat ihmisten joukossa ilman, että kukaan ainakaan tällä hetkellä rullasi heidän nilkoilleen. Ehkä pienimpiä lapsia oli alettu jo kuljettaa kotiin tai hotellille, syömään tai nukkumaan.
Hän kurottautui varpailleen ja kurkisteli Aidan osoittamaan suuntaan.
"Siellä! Mennään!"

"Joinain iltoina, kyllä", Aida vastasi ja pujotteli miehen rinnalla kohti paikallistettua hahmoa. Hän oli kiitollinen villatakista päivän käydessä jälleen vähän viluisammaksi, mutta syy kiertää sitä ympärilleen johtui osin siitä, että osa hänestä pelkäsi kirjotun mekon olevan tunnistettava.
"Toivottavasti tänäänkin. Yleensä se on kahdeksalta, eli... parin tunnin kuluttua." Hahmojen ympärillä pyöri innokkaita ihmisiä, kamerat ojossa, mutta heidänkin vuoronsa koitti vihdoin.

"Olisi aika mahtavaa nähdä se. Edellisestä ilotulituksesta on hetki."
Uusi vuosi Tokiossa oli kuulostanut teoriassa hyvätä, mutta valitettavasti he eivät olleet päässeet katselemaan ilotulitusta. Ehkä täällä onnistaisi paremmin?
"Jos vielä jaksat. Sano vain, kun haluat lähteä kotiin, prinsessa", hän jatkoi, ja keskitti sitten hetkeksi huomionsa Edisonin vastikkeeseen, joka itse asiassa näytti aika paljon mieheltä itseltään.
Hyvää työtä, se oli myönnettävä.

Näyttelijä tuntui katsoneen roolin alkuperäisen esittäjän suorituksia ja kieltämättä imitoi Edisonia varsin lahjakkaasti. Aida pohti, oliko välkähdys miehen silmissä tunnistusta vai kuvitteliko hän jo omiaan. Hän ei halunnut päätyä yhdeksi surullisista ihmisistä, jotka luulivat olevansa paljon kuuluisampia kuin olivat.
Hän otti heistä muutaman yhteiskuvan ja antoi sitten Elille tilaa, jos mies haluaisi keskustella hahmon kanssa. Hän tarjoutui myös ottamaan miehistä kuvia yhdessä.

Eli tiesi, ettei voisi viivyttää näyttelijää kovinkaan pitkään. Sen verran kuitenkin, että he ehtivät napata pari yhteiskuvaa, ja yhden kuvan, jossa he kaikki kolme olivat. Sen hän lähetti Edisonille, saattenaan teksti 'katso, kenet löysimme'. Hän toivoi, ettei mies ollut yksin kotona hukuttamassa suruaan mihinkään... ei kannattavaan.
Heidän tehdessään tilaa seuraavalle hän kietoi käsivartensa Aidan harteille ja painoi suukon tämän poskelle.
"Minne seuraavaksi?"

"Haluatko kokeilla vuoristorataa tai maailmanpyörää?" hän kysyi ja lähti suuntaamaan kohti puiston toista laitaa.
"Vai menemmekö jonottamaan Grizzlyyn?" Koskenlaskulaite olisi varmasti hurjan suosittu ja luultavasti vaatisi jonotusaikaa, mutta kastuminenkaan ei haittaisi enää tähän aikaan iltaa. Hän toivoi. Hän ei ollut käynyt laitteessa Edisonin kanssa, mutta oli todennut sen näyttävän hauskalta.

Vaikeita valintoja.
"Maailmanpyörä voisi olla aika hieno illasta. Luuletko, että sieltä voisi nähdä ilotulituksen?"
Eli katsahti uteliaasti ympärilleen, eikä huomannut pientä kättä, joka tarttui kiinni Aidan neulepaidan helmaan. Suuret, ruskeat silmät tuijottivat naista häkeltyneinä.
"Anastasia, mitä sinä teet täällä?" pieni tyttö kysyi, vilpittömän hämmästyneenä, jopa järkyttyneenä.

"Toivottavasti. Ehkä voimme yrittää Grizzl-", Aida aloitti ja osoitti koskenlaskuun kulkevaa jonoa. Pieni käsi pysäytti hänet, ja hetken Aida tuijotti tyttöä kuin ajovaloihin jäänyt villieläin. Hitto.
Ajattele.
"Olen lomalla, oletko sinäkin?" hän sanoi hiljaa ja suli hymyyn, kumartuen tytön tasolle. Oli kapea terä, jolla ei särkisi lasten uskoa taikuuteen ja jolla ei päätyisi itse valehtelemaan läpiä päähänsä.

Kääntyessään itsekin lapsen puoleen Eli huomasi, että tämä puristi sylissään Anastasia-barbia, jota hiusten pörröisyydestä päätellen oli rakastettu hyvin paljon.
"Joo! Missä Dimitri on?" pieni tyttö halusi tietää, ja mulkaisi häntä melkein syyttävästi, ikään kuin olisi hänen syytään, ettei elokuvan sankari ollut mukana.
Tai ehkä hän vain kuvitteli.

"Hänellä oli tänään muita kiireitä", Aida vastasi ja katsahti ympärilleen, pohtien missä tytön perhe oli. Toivottavasti lapsi ei ollut hävinnyt. Kuulemma sitä sattui ja paljon.
"Tämä on ystäväni, Eli", hän sanoi osoittaen miestä, jota tyttö ei ollut katsellut kovin suopeasti.
"Missä sinun perheesi on?"

Tytön ilme pehmeni hieman, kun Anastasia ilmoitti hänen olevan ystävänsä. Elin suupieli nykäisi, kun hän tervehti pientä tyttöä, joka selvästi vielä uskoi satuun.
"Hannah!" jostain kuului miehen ääni, ja pian mies, jolla oli samanlaiset suuret, tummat silmät kuin tyttärellään, harppoi heidän luokseen.
"Hannah, et saa juosta tuolla tavalla. Olen pahoillani, eihän hänestä ollut vaivaa?"

Aida suoristautui ja pyyhkäisi tuulen vapaaksi nykimän suortuvan korvansa taakse. Päälaelle työnnetyt aurinkolasit onneksi pitelivät kesyttömiä hiuksia suunnilleen ojennuksena.
"Ei, ei tietenkään", hän vakuutti ja soi isälle hymyn, ohjaten tyttöä varovasti irti villatakistaan ja isänsä hoiteisiin.

Eli oli melko varma, että isänkin kasvoilla viivähti tunnistus, ennen kuin tämä lähti luotsaamaan jälkikasvuaan ilmeisesti loppuperheen luo.
"Hyvin hoidettu, prinsessa", hän huomautti ja hipaisi hellästi naisen niskaa.
"Hän taisi olla melkoinen fanisi."

Aida nauroi hämillisenä ja hieraisi poskeaan, ennen kuin nojautui Elin kylkeen heidän liittyessään jonoon. Hän kiersi käsivartensa miehen vyötärölle ja nojasi päänsä tämän rintaa vasten.
"Jaksatko sinä olla täällä sulkemiseen asti?" Päivä oli ollut hyvin pitkä ja tuntui jaloissa, eikä hän syyttäisi miestä. Ehkä heillä olisi mahdollisuus palata tänne myöhemminkin, jos hänen aikataulunsa todella vapautuisi nyt.

Hetken Eli pohti, mitä vastata.
"Jaksan, jos sinäkin jaksat", hän vastasi lopulta ja kietoi käsivartensa paremmin Aidan ympärille, toivoen tarjoavansa tälle lämpöä viilenevää iltaa vastaan. Hän voisi lahjoittaa oman neuleensa naiselle, mikäli illasta tulisi hyvin viileä.
"Ainakin ilotulitukseen saakka?"

Aida nyökkäsi. Ainakin ilotulituksiin saakka.
Grizzly River Run oli hurjan hauska, vaikka roiskikin heitä avokätisesti vilpoisalla vedellä. Hetken hän pohti, olisivatko he voineet yrittää siihen toistamiseenkin, mutta jonon mitta karkoitti sellaiset toiveet nopeasti.
Aurinko oli laskemassa ja värjäsi taivaanrannan punaiseksi. Puisto karkoitti laskeutuvaa pimeyttä valoilla, jotka saivat paikasta kieltämättä viehättävän.
"Yritetäänkö maailmanpyörään?" hän kysyi ja pyyhkäisi muutaman, märän suortuvan irti kasvoistaan.

Eli oli tehnyt tietoisen päätöksen riisua neuleensa ennen laitteeseen astumista, ja oli siitä varsin ylpeä. Nyt hän tarjosi sitä Aidalle, sillä nainen oli heistä se, jonka ei sopinut vilustua. Eikä hänellä ollut kylmä
"Yritetään", hän vastasi, laskien kätensä Aidan selälle lähtiessään johdattamaan tätä kohti maailmanpyörää.
"Olen aina pitänyt niistä."

Aida pudisti päätään kiltille tarjoukselle ja kurottui painamaan suukon Elin poskelle heidän kävellessään. Hän ikävöi korkojen tuomaa pituutta, joka teki vastaavista hellyydenosoituksista paljon helpompia.
"Se näyttää ihastuttavalta", hän myönsi. Kun he pääsivät jonoon ja vihdoin itse kiikkerän maailmanpyörän kyytiin, pimeys oli laskeutunut oikeasti. Viereinen vesistö oli herännyt henkiin neonvärisistä suihkulähteistä ja itse maailmanpyöräkin hehkui väriä ja valoa.
He saivat onnekseen jakaa verkolla suojatun, vaijerissa vapaasti keinuvan kopin vain toistensa kanssa, ja se lähti matelemaan kohti korkeuksia, kun ilotulitukset alkoivat.

Onni oli selvästikin heidän puolellaan tänään.
Kopin yksityisyydessä Eli saattoi ainakin halata Aidan tiukasti kylkeensä, niin että hänen kehonsa lämmittäisi tätä. Ja vaikka valot ja kaikki olivat uskomattoman upeita, hän ei voinut itselleen mitään. Siinä vaiheessa, kun heidän koppinsa oli kivunnut melkein huipulle saakka, hän kumartui tavoittelemaan suudelmaa naisen huulilta.
Oikeaa, pitkää suudelmaa. Ei viatonta suukkoa, niin kuin pitkin päivää.

Pienen hetken Aida kohtasi Elin katseen laskeutuvan yön hämyssä, nähden suudelman tämän silmissä ja tunsi vatsanpohjansa nipistävän. Sormet punoutuivat miehen niskahiuksiin, kun hän vastasi suudelmaan. Sen syveneminen tuntui varpaissa asti ja sai hänet hakemaan uutta suudelmaa Elin huulilta, kolmattakin.
Kun hänen oli vetäydyttävä kauemmas, hän oli kevyesti hengästynyt ja nojasi otsansa miehen olkaa vasten. Sormet sivelivät kiharaisia niskahiuksia kaivaten.
"Kaipaan sinua niin kovin", hän huokasi.

Eli tunsi olonsa hieman turhan keveäksi irrottautuessaan suudelmasta.
"Minäkin sinua, prinsessa", hän vastasi, ja hänen oli käännettävä katseensa ilotulituksiin, sillä hänen kepeä mielensä halusi viedä ajatukset aivan liian pitkälle.
He eivät voisi antaa asioiden edetä liian pitkälle ennen kuin he olisivat kodin turvassa.
Ehkä siellä...
Hän katsahti Aidaa hymyillen.
"Olet hyvin kaunis tänään, prinsessa."

"Sinä toivoton imartelija", Aida vastasi käheästi naurahtaen ja nojautui Elin kylkeen. Miten helppoa olisi ollut antautua jylläävälle kaipaukselle, ehkä kiivetä vain hajareisin miehen syliin ja...
Mutta tämä oli perhepaikka. Ja viereisen kopin verkkoa vasten näytti painautuneen useammat kasvot, jotka tuijottivat heitä kiinteästi.
"Mutta niin olet sinäkin", hän lisäsi ja näpäytti Elin nenänpäätä.

"En minä imartele", Eli huomautti, ja näpäytys nenänpäälle täytti hänet käsittämättömällä onnella.
Aivan kuin Aida olisi palannut takaisin. Hänen Aidansa. Edes hetkeksi.
"Puhun vain totuuden."
Hänenkin mieltään vihlaisi kaipaus, joka sai hänet kääntämään katseensa valoihin.
"Aika upeaa, eikö?"

"Mahtavaa", Aida vastasi ja painoi päänsä Elin olalle. Teemapuistojen yllä paukkuvat ilotulitukset olivat kauniita, ja koko maailma tuntui olevan sitä juuri nyt. Kaikki oli hetken huoletonta, kevyttä ja vapaata, ja ihana odotus nipisteli hänen vatsanpohjaansa. Ehkä Eli lunastaisi lupauksensa pelkästä hiirikorvista, kun he pääsisivät kotiin.
"Pitäisikö meidän kokea vielä se autolaite? Se on viihdyttävä. Vai haluatko lähteä kotiin?" hän kysyi, kun maailmanympärysmatka rullasi valitettavasti loppuunsa.

Eli toivoi, että he olisivat voineet kiertää vielä kerran maailmanpyörän, tai ehkä vain unohtua sen yksityiseen koppiin valojen merta katsellen.
Ehkä seuraavalla kerralla.
"Ehkä meidän pitäisi kokeilla vielä se", hän vastasi, pujottaen heidän sormensa limittäin.
"Paleleeko sinua, prinsessa?"

"Minulla on kaikki hyvin", Aida lupasi. Ilta oli melko viileä, varsinkin osan vaatteista ollessa vielä kosteita, mutta hän pärjäisi kyllä. Uuden työn vastuu kuitenkin sai hänet onkimaan ohuen huivin laukustaan, minkä hän kiersi kaulaansa. Ja onneksi jono Radiator Spring Racersissa päästi heidät pian sisätiloihin.
Eikä yksi viluinen ilta vahingoittaisi hänen ääntään, eihän?
"Tämä on ollut ihana päivä", hän totesi nojatessaan Elin kylkeen jonon madellessa eteenpäin.

Aidan sanoista huolimatta Eli laski neuleensa Aidan harteille. Se, että nainen silloin tällöin lainasi hänen vaatteitaan vaikka vain nukkuakseen, oli hänen mielestään ollut aina uskomattoman suloista.
Aida oli heistä se, jolla ei ollut varaa sairastaa.
"Niin on", hän vastasi ja kumartui painamaan suudelman naisen hiusten joukkoon.
"Olen iloinen siitä, että meillä oli mahdollisuus tällaiseen."

"Toivon, että meillä on monia mahdollisuuksia lisää", Aida vastasi ja soi Elille hymyn. Pitkä päivä tuntui jaloissa, ja hän oli kiitollinen mahdollisuudesta nojata mieheen. Ehkä hän löytäisi rohkeuttaa ottaa takaisin hallintaa omasta elämästään ja varata aikaa myös omalle elämälleen, ei vain uralleen.
Jono mateli eteenpäin, ja hän havahtui puhelimen salaman räpsähdykseen. Joukko nuoria aikuisia seisoi jonoa ohjaavan kaiteen toisella puolella, ja puhelimensa kohottanut nainen näytti nolostuneelta tajutessaan tullessaan huomatuksi.
"Oletko sinä...?" yksi ryhmästä rohkeni puhumaan ja astui lähemmäs kaidetta. Aida vastasi lämpimällä, hämillisellä hymyllä.

"Minäkin", Eli vastasi, vaikka vastaus saikin hänet huolestumaan hetkeksi. Hän ei halunnut, että Aida tuntisi minkäänlaista syyllisyyttä tai painetta järjestää hänelle aikaa. Naisen ura ja hyvinvointi olivat nyt tärkeintä, ainakin hänelle.
Hän oli jo melkein ehtinyt unohtaa, etteivät he olleet enää he niin kuin ennen, mutta salaman räpsähdys sai hänet muistamaan sen kipeästi.
Voi hitto.

Nyt useampi nuorista astui kiinni metalliseen kaiteeseen. Amerikkalaiset fraasit toistuivat vuoroin supatuksena ja vuoroin äänekkäämpinä huudahduksina.
"Ohmygod, ohmygod, voitko ottaa kuvan kanssamme?"
"Se Oscar-esitys oli huikee!"
"Eikä! Ohmygod!"
Aida astui lähemmäs ja hymyili lukuisille puhelimille, joita hänen viereensä painautuvat nuoret kohottelivat. Käsivarret kietoutuivat innokkaisiin halauksiin ja posket painuivat hänen poskiaan vasten. Joku kiljaisi hänen korvansa vieressä.
"Niin siistii."

Eli oli jo oppinut siirtymään syrjään. Metallinen aita muistutti häntä stage doorista, ja se sai hänen olonsa kummallisen surkeaksi, jopa haikeaksi.
Olisivatkohan he enää koskaan yhdessä stage doorilla?
Hän viittasi vaivihkaa jonottajia siirtymään heidän ohitseen, sillä tässä menisi tovi. Ehkä useampi.
Mutta Aida oli upea ja oli ansainnut kaiken ihailun.

Jono todella eteni, ja saatuaan selfiet Instagramia varten, nuorisojoukkokin katosi jonon mukana edemmäs. Aida hieraisi kasvojaan ja palasi takaisin Elin kylkeen. Oli erikoista, kuinka ihmiset käyttäytyivät, ottivat kuvia kysymättä ja koskettivat kuin hän ei olisi oikea ihminen.
Mutta hän osaisi elää sen kanssa.
"Näytänkö minä ihan räjähtäneeltä?" Aida tajusi huolestuneena ja kosketti huolimattomalle ponihännälle kiepautettuja hiuksiaan. Hiirikorvapanta sentään piti kesyttömät suortuvat poissa kasvoilta. Mutta mustavalkoinen huivi ei varsinaisesti ollut tarkoitettu tähän asuun, kuten ei myöskään Elin neule, ja pitkä päivä ja Grizzlyn kosteus olivat pyyhkineet pois meikkiä. Nenä varmaan punoitti viileästä.
Harvey olisi vihainen, jos kuvat lähtisivät julki.

Eli kietoi käsivartensa takaisin Aidan harteille, kun nainen palasi hänen luokseen.
"Ei, prinsessa", hän vakuutti ja kumartui painamaan suukon kastanjanpunaisten hiusten joukkoon.
"Sinä näytät aina äärimmäisen hurmaavalta."
Ja hän tiesi, ettei se johtunut vain siitä, että hän rakasti Aidaa niin valtavasti, että hänen silmissään tämä olisi aina ja missä tahansa tilanteessa kaunis. Se oli myös täysin objektiivinen mielipide.

Aida loi Eliin skeptisen katseen, mutta nojasi päänsä kiitollisena miehen rintaa vasten.
Harvey ei olisi sitä mieltä. Hän ei näyttänyt viimeistellyltä ja täydelliseltä. Hän näytti varmaankin juuri siltä, miltä voisi odottaa pitkän Disney-päivän päätteeksi.
Vihdoin tuli myös heidän vuoronsa kivuta avoautoonsa, ja Aida ojensi neuletta takaisin miehelle. Viima voisi käydä kylmäksi.

Eli ei ollut koskaan pitänyt itseään erityisen materialistisena. Itse asiassa hän oli alkanut kiinnittää huomiota aitoihin oikeastaan vasta sen jälkeen, kun oli päässyt Edisonin avoauton kyytiin. Eikä hän vieläkään osannut nimetä sen merkkiä, vaikka se olikin hänen silmissään aika pirun mahtava.
Oli myös mahtavaa päästä istahtamaan sinisen, avoautoa muistuttavan vaunun kyytiin. Laite ei ollut pettymys, sillä tarinakaari, jonka puhuvat autot rakensivat, upposi ainakin häneen.
Parasta oli silti lopun kilpa-ajo, jossa moottori ulvoi ja tuuli tuiversi hiuksia.
"Hitto, olisipa ajokortti", hän naurahti, kun heidän autonsa alkoi taas hidastaa.
"Ei sillä, että ajaisin oikeasti silloin kilpaa."

Radiator Spring Racers oli yksi harvahkoja laitteita, joissa hän oli käynyt Edisonin kanssa. Se oli varsin nautittava kokemus, varsinkin loppupuolen kiihdytyksessä, vaikka auton hidastaessa kylmä tuntui menevän suoraan luihin.
Aida vastasi painamalla suukon Elin poskelle ja kiipesi autosta villatakkia ympärilleen kietoen.
"Sitten kotiin?" hän varmisti heidän suunnatessaan kohti uloskäyntiä.
"Pitää tilata taksi."

Eli laski neuleensa takaisin Aidan harteille, vaikka ehkä se ei olisikaan sopinut tämän stylistin ahtaaseen käsitykseen soveliaasta pukeutumisesta. Tai Harveyn ahtaaseen käsitykseen, hän ei ollut aina täysin varma, kuka tarkalleen ottaen Aidan asioista päätti.
"Sitten kotiin", hän vastasi, käsi naisen selkää vasten painuen.
"Hassua, ettei voi vain hypätä metroon."

"Los Angeles ei edes ymmärrä, kuinka paljon menettää metrottomuudellaan", Aida myönsi ja nojautui kevyesti Elin kylkeen heidän kävellessään kohti uloskäyntiä. Ihmisiä virtasi ulos puistojen sulkeutuessa illaksi, ja parkkipaikat olisivat taatusti tukossa.
"Lujahdetaan jonkin hotellin kautta", Aida ehdotti. Se tietäisi pidempää kävelymatkaa, mutta taksi pääsisi sinne varmasti nopeammin kuin puistojen pihaan.
"Kylläpä kaipaankin metroa. Miten ihanaa oli laskeutua lämpimään metrotunneliin."

Yhdysvallat taisi olla autojen luvattu maa. Mikä ei sinäänsä ollut ihme, kun otti huomioon valtavat välimatkat, mutta kaupungissa autolla liikkuminen ei vaikuttanut kovinkaan kätevältä.
Hyvin lyhyen ajan Eli kuvitteli, että Aida viittasi hotellin kautta kiertämisellä jotakin aivan muuta, mutta onneksi hän sai ajatuksistaan kiinni ennen kuin ehti sanoa mitään.
"Sinä alat kuulostaa jo paikalliselta, prinsessa", hän huomautti halatessaan naisen kylkeensä.

Aida irvisti.
"Todellako? En kai sentään aksentilta?" hän kysyi värähtäen ajatukselle. Hän voisi opetella sujuvan amerikkalaisaksentin työtä varten, mutta ei luopuisi omasta aksentistaan.
Jalat valittivat, kun he pääsivät vihdoin läheisen hotellin pihan poikki odottavan taksin luo. Aida kiipesi hytisten sen takapenkille ja veti Elin viereensä, kun auto lähti kohti Beverly Hillsiä.

Eli oli tutkivinaan Aidaa kuin miettien, kuinka kertoisi tälle huonot uutiset.
"Ei, ei sentään aksentilla", hän vakuutti sitten, suupielet hymyyn nykäisten.
Onneksi he eivät joutuneet odottamaan taksia pitkään, vaikka hetkeksi Elin katse eksyikin melkein kaipaavana kohti hotellia.
Hän kaipasi heidän kahdenkeskeistä aikaansa.
"Olisi pitänyt ottaa mukaan kunnon takki", hän huomautti hieman huolissaan.
"Et saisi vilustua."

"Pärjään kyllä", Aida rauhoitteli ja nojasi päänsä Elin olkaan, kun taksi mateli liikenteen mukana Anaheimista kohti Los Angelesin keskustaa.
"Onko sinun nälkä? Voimme poimia matkalta ruokaa tai tilata kotiin." Edisonin osoitteeseen oli totuttu toimittamaan pitkin yötä.

Eli alkoi ymmärtää, ettei häntä oikeastaan haitannut istua taksin takapenkillä auton madellessa eteenpäin osana kohtuuttomalta tuntuvaa ruuhkaa. Taksinkuljettaja näytti keskittyvän omiin ajatuksiinsa, ja takapenkillä oli oikeastaan melkein yksityistä. Ainakin yksityisempää kuin vähään aikaan.
"Ehkä voidaan tilata kotiin jotakin", hän vastasi, kun kumartui hamuamaan Aidan korvaa huulillaan.
"Ehkä Edisonkin on nälkäinen."

"Ehkä", Aida vastasi ja suli hymyyn, silmät kosketuksesta kiinni painuen. Hän kallisti päätään nauttien ja tunsi levottoman värähdyksen pohtiessaan, miten ilta menisi. Maailmanpyörässä jaettu suudelma oli herättänyt kaipauksen, mutta olisiko heillä mahdollisuutta jatkaa sitä?
"Mitä sinun tekee mieli?"

Sinua.
Mutta päivät, joina sellaista oli soveliasta sanoa, olivat jääneet taakse. Ainakin niin kauan kuin he olivat jossakin, missä joku ulkopuolinen saattaisi kuulla.
Eli yritti hitaasti oppia Hollywoodin tavoille.
"Jotain, mikä tekisi sinut onnelliseksi, prinsessa", hän vastasi.

Siinä vaiheessa, kun reilun tunnin taksimatka oli ohi, Aida oli torkahtanut pää Eliä vasten nojaten. Hän havahtui hereille joko pysähtymiseen tai siihen, kuinka kuski liikahteli maksua odottaen. Hän ojensi luottokorttinsa tokkuraisena ja kömpi sitten haukotellen ulos viileältä tuntuvaan yöhön. Uima-allas hehkui valoa, ja ikkunakuutioista rakennettu talo oli kutsuvasti valaistu. Ilmeisestikään talon omistaja ei ollut vielä nukkumassa, mutta harvemmin mies olikaan yhdentoista jälkeen illalla.
Keittiötasolla oli useampi pizzalaatikko, jotka olivat tuoksusta päätellen vielä lämpimiä.

Eli oli ehtinyt jo toivoa, että Aida olisi jatkanut uniaan, niin että hän voisi kantaa lepoa tarvitsevan naisen suoraan sänkyyn. Hän oli myös ehtinyt toivoa, että hänen kortillaan olisi ollut riittävästi katetta taksimatkan matkamiseen, niin ettei hänen olisi tarvinnut herättää naista maksamaan.
Ainakin toinen toiveista osoittautui turhaksi.
"Pitäisikö meidän viedä sinut nukkumaan?" hän ehdotti, silittäen hellästi Aidan selkää.
"Kuuma suihku voisi myös tehdä hyvää palelemisen jälkeen."

Toiveet toisenlaisesta illasta tuntuivat karisevan ja Aida hieraisi kasvojaan.
"Hyvä on – minä käyn kuumassa suihkussa, jos sinä syöt vatsasi täyteen", hän kannusti ja tuuppasi Eliä pizzalaatikoita kohti, kun lähti itse kohti hänelle lahjoitettua huonetta. Ajatus suihkusta oli kieltämättä ihana, sillä jalkoja särki ja kylmä viipyi luissa.
Hän kuoriutui vaatteistaan matkalla, jättäen niistä huolimattoman polun jälkeensä, ja melkein kehräsi astuessaan kuuman suihkun alle.

"Hyvä on, prinsessa", Eli vastasi, vaikka olisi oikeastaan suonut Aidankin otavan vielä iltapalaa. Vaikka sitten pizzaa. Mutta ehkä nainen oli jo syönyt kyllikseen. Edes niin, ettei pyörtyisi uudelleen.
Hän nappasi itselleen pizzaa mukaan kun suuntasi Aidan perässä heidän makuuhuonettaan kohti.
Aidan makuuhuonetta.

Vaati merkittävää itsekuria jättää kuuman suihkun hierova ote, mutta varttia myöhemmin Aida palasi makuuhuoneeseen paksuun, valkoiseen pyyhkeeseen kääriytyneenä ja posket kuumasta punoittaen.
"Lupasit pukeutua vain hiirenkorviin", hän muistutti, kun istahti sängyn laidalle ja ryhtyi levittämään kosteusvoidetta paljaille säärilleen.

Sängylle istahtanut Eli käänsi katseensa Aidaan tämän astellessa kylpyhuoneesta.
"Niin taisin luvata", hän myönsi.
"Ja siihen taisi sisältyä mahdollisuus siihen, että sinä tekisit samoin."
Hän ojensi kättään sipaisemaan toista siroa säärtä.
"Tarvitsetko apua tuon kanssa?"

"Ehkä", Aida vastasi häivähdys hymyä kalpeansinisissä silmissään. Hän vilkaisi ympärilleen ja oli helpottunut huomatessaan korvapantansa käsilaukkunsa remmiin takertuneena. Ehkä he voisivat molemmat pukeutua niihin uudelleen toivottavasti ihanan päivän päätteeksi.
"Oletpa ritarillinen", hän nauroi, mutta ojensi säärtään suoraksi ja tarjosi vartalovoidepurkkia miehelle.

"Minun vaikuttimeni ovat hyvin itsekkäät", Eli huomautti, kun laski vartalovoidepurkin vierelleen sängylle ja alkoi levittää sen sisältöä hellän hierovasti Aidan säärelle.
Hyvin, hyvin itsekkäät.
"Mitä vaadittaisiin siihen, että ehkä muuttuisi varovaiseksi kylläksi?" hän jatkoi, hymyä äänessään.

"Voisit näyttää esimerkkiä", Aida vastasi, kurotti oman pannan käteensä ja kellahti selälleen siivojan huolella petaamalle sängylle. Ehkä joskus koittaisi päivä, kun hän aikuistuisi niin, että kaipaisi itse siivoamista.
Kosteat, kesyttömät hiukset levisivät häpeilemättä hopeanharmaata peittoa vasten, ja Aida sovitti pannan päähänsä. Se teki hänen olonsa juhlavammaksi ja palautti vatsanpohjaan teemapuiston onnellisen nipistyksen.
"Oliko sinulla mukava päivä tänään?"

"Vai niin", Eli naurahti ja tarttui Aidan toiseen sääreen. Hän painoi sen nilkalle hellän suudelman ennen kuin jatkoi rasvaamisoperaatiota liioitellun keskittyneesti.
"Entä kuinka näyttävän vaatteiden vähentämisen prinsessa haluaisi?" hän kysyi, etsien kasvoilleen mahdollisimman vakavan ilmeen.
"Ja musiikilla vai ilman?"

Aida kikatti pitkän päivän tuomaa käheyttä äänessään ja kallisti päätään peittoa vasten.
"Yllätä minut", hän vetosi ja tuuppasi Eliä reiteen varpaillaan. Hän oli valitettavasti ehtinyt jo edelle, koska oli pukeutunut vain pyyhkeeseen – ja hiirikorviin – joten Elillä olisi matkaa kirittävänä.

Tuntui hyvältä kuulla Aidan nauravan.
Ehkei aivan kaikki heidän elämässään ollut muuttunut, vaikka paljon olikin.
"Tahtonne on lakini", hän vakuutti, kun painoi toisen suudelman sirolle nilkalle ja kiersi vartalovoidepurkin kannen kiinni ennen kuin nousi seisomaan.
"Prinsessa on hyvä ja ottaa mukavan asennon."

Aida risti nilkkansa ja vei toisen käden niskansa taakse kuin demonstroidakseen, miten mukava hänen asentonsa oli. Hän ei ollut varma, missä Edison oli, mutta toivoi heidän suljetun ovensa merkitsevän yksityisyyttä. Joskus toistuvat keskeytykset tuntuivat melkein... Mutta se oli hölmö, itsekeskeinen ajatus.
Hän ojensi varpaitaan silittämään Elin reittä kannustuksena.

Eli oli rehellisesti sanottuna unohtanut, missä he olivat. Ja ehkä se oli hyvä, sillä muutoin hän ei olisi varmasti rohkaistunut pitämään lupaustaan. Ei, kun heidän isäntänsä ei tuntunut hallitsevan koputtamista.
Ehkä se oli amerikkalainen tapa, vain rynnätä sisään.
"Sinähän voisit hyräillä, prinsessa?" hän ehdotti, suupieli hymyä nykäisten, kun asetti korvat päähänsä.
"Vai haluaisitko mieluummin minun tekevän senkin?"

"Sinun", Aida vetosi kurottaen jalkaansa pidemmälle alahuultaan keskittyneesti purren.
"Kuulen sinun laulavan aivan liian harvoin, kullannuppu", hän huomautti ja antoi varpaidensa hiipiä ylös miehen reittä. Eli näytti ihanalta korvat päässään ja muistutti häntä ihanista, koetuista hetkistä. Ja unenomaisesta suudelmasta maailmanpyörän huipulla, ilotulistusten välkkyessä taustalla.

"Varoitan, että saatan olla hieman ruosteessa", Eli naurahti. Pitkä päivä takana eikä äänenavausta, moni musiikin ammattilainen varmasti pöyristyisi hänen huolimattomuudestaan.
Mutta mitäpä sitä ei tekisi rakkaansa eteen.
Lämmin tuike säilyi vihreähippuisissa silmissä, kun Eli tarttui paitansa nappeihin ja alkoi avata niitä hitaasti, samalla kun alkoi hyräillä Wickedistä hänelle hyvin tutuksi tullutta "Dancing Through Lifea". Hänen kehonsa löysi musiikin rytmin kuin itsestään.

Aida kehräsi onnellisesta naurusta katsellessaan Eliä. Hän tuskin voisi katsoa numeroa samalla tavalla Wickedissä yhdistäessään sen tähän ihastuttavaan, viettelevään hetkeen.
Hän vastusti halua kurottaa varpaitaan tavoittelemaan miehen vyötä. Hän halusi nauttia hetkestä ja varsin taidokkaasta esityksestä, vaikka kärsimättömyys tuntui kuumalta hänen sisällään. Osa hänestä pelkäsi, että jotenkin tämäkin hetki keskeytyisi ja riistettäisiin heiltä.

Ei mennyt kauaa, kun Eli eläytyi jo täysillä rooliinsa. Ehkä jotakin Fiyeron asenteesta siirtyi häneen, kun hän viskasi paitansa syrjään ja loi Aidaan ilkikurisen katseen.
Vain sinulle, prinsessa. Olet erityinen.
Korvat pysyivät päässä kun hän alkoi avata vyötään ja sitten housujaan, edelleen hyräillen.

Jäänsinisten kissansilmien katse seurasi Elin käsiä kaihoten, ja Aida puri alahuultaan, kun odotus kasvoi hänen sisällään. Siitä oli kamalan, kamalan, kamalan kauan, kun he olivat saaneet olla yhdessä.
Mikki Hiiren korvat tekivät tästä kaikesta vain parempaa.

Tällä kertaa Eli muisti jopa riisua sukkansa. Hän oli itse asiassa varsin ylpeä siitä, kuinka hyvin sai sukkien riisumisen sopimaan hyräilynsä rytmiin.
Mutta asiasta huomauttaminen olisi ehkä pilannut tunnelman.
Hän hyräili rauhallisesti viimeiset nuotit ja antoi sävelten hiipua hiljaisuuteen ennen kuin käänsi katseensa taas Aidaan, pelkissä hiirikorvissaan.

Aida suli hymyyn katsellessaan Eliä.
"Sinä komea, komea mies", hän huokasi lämmin tuikahdus silmissään ja kallisti hieman päätään. Eli oli aina näyttänyt hänen mielestään varsin jumalaiselta alastomana eikä hän hävennyt vaeltavaa katsettaan.
Edellisestä kerrasta oli kohtuuttoman kauan.
Jalka kurottui lähemmäs, jotta varpaat voisivat hipoa miehen reittä.

Onneksi Elikään ei ollut hävennyt kehoaan sen jälkeen, kun murrosiän loppupuoli oli viimein tasoittanut kohtuuttomalta vaikuttaneen pituuskasvun. Eikä hän ollut oikeastaan hävennyt sitä ennenkään, hänellä ei ollut ollut siihen sen enempää syytä kuin tilaisuuttakaan.
"Minusta tuntuu, että sinulla on vielä ylläsi jotain muutakin kuin korvat, prinsessa", Eli huomautti astuessaan askeleen verran lähemmäs.

Aida kohottautui istumaan katsellen Elin kasvoja ja pudotti pyyhkeen kiireettä yltään, antaen sen valahtaa sängyltä lattialle. Hän suoristi hiirenkorviaan, hiukset hyvin kesyttömiksi kuivaen ja ojensi käsiään vetääkseen miestä lähemmäs itseään, jotta voisi painaa huulensa tämän paljasta vatsaa vasten.
Sinä komea, komea mies.

Nyt oli Elin vuoro katsoa, täysin häpeilemätöntä ihailua katseessaan. Hän olisi voinut helposti unohtua siihen, ellei Aida olisi vetänyt häntä lähemmäs.
Sen jälkeen hän oli tuomittu mies.
Tuomittu mies, joka lankesi polvilleen vuoteen eteen ja upotti toisen kätensä sormet kastanjanpunaisten hiusten joukkoon, niin että hän saattoi houkutella Aidan mukaan suudelmaan.

Nyt kukaan ei ollut tuijottamassa heitä eikä perhepuisto antaisi heille porttikieltoa. Aida vastasi suudelmaan tuntien hengästyvänsä melkein samantien kaipauksesta ja kiersi sekä käsivartensa että jalkansa miehen paljaan kehon ympärille, halaten Eliä lähemmäs itseään.
Hän hamusi uutta suudelmaa välittömästi hengenvedon jälkeen ja kosketti hampaillaan Elin alahuulta.

Hän ei satuttaisi Aidaa mitenkään, eihän? Ei vahingoittaisi tämän uraa.
Oli hetkiä, jolloin Eli ei ollut enää varma, saiko hän edes koskettaa Aidaa. Silloin hän pelkäsi, että saattaisi tehdä jotakin väärin. Julkisilla paikoilla alkanut pelko oli alkanut hiipiä seuraksi myös hetkiin, joina he olivat kahden.
Hän yritti olla miettimättä sitä nyt.
Edelleen polvillaan hän antoi huultensa vaeltaa Aidan kaulalle ja siitä kiireettömästi alemmas.

Syke kiihtyi hurjana ja hänen käsilaukkuunsa unohtunut älyhärpäke olisi hermostunut – mutta nyt asialla ei ollut mitään tekemistä stressin kanssa.
Hän huokasi melkein voihkaisten vaeltaville huulille ja halasi Eliä, antaen sormiensa vaeltaa kevyesti tukistaen kiharaisissa hiuksissa ja kiersi jalkojaan miehen kehon ympärille.
Halu nauttia kiireettömästä hetkestä kävi kädenvääntöä melkein vauhkon pelon kanssa siitä, että jos he eivät saisi toisiaan juuri nyt, jokin voisi vielä vetää heidät erilleen.

Tukistus lähetti kylmät väreet alas Elin selkää, ja hän ymmärsi oikeastaan ensimmäistä kertaa, kuinka paljon hän oli kaivannut tunnetta. Hän oli kaivannut Aidaa, ja nyt hänen kehonsa tuntui suorastaan valittavan tuosta kaipauksesta. Oli kulunut aivan liian pitkään siitä, kun he olivat viimeksi olleet yhdessä.
Hänen huulensa vaelsivat kiireettöminä naisen iholla, ennen kuin hän kohotti katseensa tämän kasvoihin.
"Olen kaivannut sinua, prinsessa."

Sormenpäät sivelivät Elin leukalinjaa, kun Aida tutki vihreähippuisia silmiä. Iho poltteli miehen suudelmien jäljiltä. Hänen silmänsä siristyivät kissamaisesta, lämpimästä hymystä.
Hän puraisi alahuultaan ja vetäytyi peremmälle sängylle, katsellen Elin kasvoja ja kutsuen miestä hienovaraisella sormien koukistuksella.

Eli huomasi lihastensa reagoivan kutsuun jo ennen kuin hän edes tiedosti sitä. Hänen kehonsa tuntui olevan kaipauksesta sekaisin, niin että se vastasi innokkaasti joka ikiseen pienimpäänkin eleeseen.
Vaikka Aidalla taisi olla häneen sellainen vaikutus. Aina.
Hän kohottautui seisomaan, vain voidakseen laskeutua polvilleen vuoteelle, niin että saattoi kumartua Aidan ylle hamuamaan suudelmaa tämän huulilta.

Aida vastasi suudelmaan kohottautuen kyynärpäänsä varaan ja kiersi käden miehen niskalle, tukistaen vaaleanruskeita hiuksia ja vetäen miestä lähemmäs itseään. Vain voidakseen töniä tämän selälleen seuraavassa hetkessä, jotta pääsisi kiipeämään hajareisin Elin ylle ja valua suutelemaan tämän lämmintä kaulansyrjää.

Eli oli todella kaivannut tätä.
Hiirikorvat taisivat kiepahtaa hänen päästään viimeistään siinä vaiheessa, kun hän löysi itsensä selältään, mutta hän ei enää edes muistanut niiden olemassaoloa.
Aida oli ainoa asia maailmassa, jonka hän näki ja jolla oli merkitys.
"Olet jumalainen..." hän mutisi häkeltyneenä, laskiessaan kätensä sivelemään naisen reisiä.

"Sinä imartelija", Aida nauroi matalasti kehräten ja näykkäsi terävästi Elin kaulaa. Hän suoristi toisella kädellä edelleen päässään viipyviä hiirikorvia ja pohti, yhdistäisikö Eli muiston jatkossa Mikki Hiireen.
Hän keinautti itseään hellästi härnäten miehen yllä ja näykkäsi solisluuta, ennen kuin palasi suutelemaan Elin huulia.

Eli olisi huomautanut, että hän ei imarrellut, kertoi vain totuuden. Mutta oikeastaan hänen oli vaikea keskittyä enää mihinkään muuhun kuin Aidaan ja siihen, kuinka hänen oma olonsa kävi aina vain kaipaavammaksi ja tukalammaksi.
Hän ei toiminut hyvin silloin, kun he olivat erossa liian pitkään.
Liikahdus sai hänet murahtamaan hiljaa, ja toisen käden sormet uppoamaan kastanjanpunaisten hiusten joukkoon.
"Et tiedä, kuinka paljon haluan sinua", hän mutisi huulia vasten.

Hän näykkäsi viipyen Elin alahuulta ja keinautti sitten itseään uudelleen.
"Mmhhh", Aida huokasi kaivaten ja siirtyi hamuamaan miehen korvaa, koskettaen korvanlehteä hampaillaan.
"Joten näytä minulle", hän kannusti.

Eli naurahti käheästi, melkein tuskaisesti.
"Luulen, että se on jo varsin selvää", hän huomautti, lainkaan häpeilemättä sitä, kuinka selvästi hänen kaipauksensa varmasti näkyi ja tuntui.
Hän taivutti päätään ja hamusi vuorostaan Aidan korvaa, ennen kuin käänsi heidät ympäri ja painoi vuorostaan Aidan alleen.

Aida oli onnellinen. Eli halusi häntä edelleen.
Hän vastasi hymyllä, kalpeat silmät melkein kuumeisina hehkuen. Nainen nosti itseään patjasta hamuamaan nälkäisesti näykkivää suudelmaa Elin huulilta ja antoi käsien vaeltaa alas miehen kylkiä. Sormet sivelivät lämmintä ihoa, ennen kuin valuivat alemmas hyväilemään miestä kutsuen.

Olisi hyvin mahdollista, että vielä jonakin päivänä Aida koituisi hänen kohtalokseen. Ja oli hyvin mahdollista, että se päivä koittaisi ennemmin kuin pian, kun otti huomioon vaikutuksen, joka tällä häneen oli.
Se olisi hyvä tapa lähteä.
Kykenemättä vastustamaan kutsua enää hetkeäkään pidempään Eli syvensi suudelmaa ja etsi parempaa otetta Aidan vyötäisiltä ennen kuin painautui lähemmäs.
Luoja miten hänellä oli ollut ikävä.

Hän halasi ja hamusi Eliä lähemmäs itseään ja humaltui läheisyydestä, välittämättä siitä, kuulisiko Edison heidät. Hänen oli ollut ikävä. Sen saattoi unohtaa hetkeksi tai työntää mielestään työn pyörityksessä, mutta nyt se oli ainoa ajatus, joka sopi hänen mieleensä: haluan sinua.

Eli oli unohtanut täysin koko Edisonin.
Ehkä hänen olisi pitänyt olla siitä häpeissään. Tai ehkä hänen pitäisi olla siitä häpeissään sitten, kun hänen ajatuksiinsa mahtuisi taas jotakin muuta kuin Aida.
Mutta ei hän olisi. Osaisi olla.
Ja täysin häpeilemättömänä hän haki heidän vartaloilleen niille tutun, toisiinsa sulautuvan keinunnan rytmin.

Elillä oli ainutlaatuinen tapa olla hänen lähellään. Mies tuntui tuntevan hänen kehonsa jopa paremmin kuin hän itse, ja se vastasi kosketukseen halukkaasti. Ajatukset tuntuivat muuttuvan unenomaiseksi, humalluttavaksi pyörteeksi, joka jätti hänet kevyesti hengästyneeksi. Hän hamusi nälkäisesti miehen ihoa ja muisti hämärästi tönineensä heidän asetelmansa ympäri jossain hetkessä. Hän oli melkein unohtanut, miltä se tuntui: rakastaa miestä niin, ettei ollut päästä tarpeeksi lähelle.

Myöhemmin, huomattavasti myöhemmin Eli alkoi kiinnittää huomiota ympäröivään maailmaan.
Ensinnäkin ulkona oli vielä pimeää. Hän ainakin oletti niin.
Toiseksi, päiväpeitto oli valahtanut osittain lattialle, ja he olivat ilmeisesti valahtaneet sängyltä sen mukana.
Hänen toisessa polvessaan oli alkava mustelma.
Ja kolmanneksi, ja tärkeimmäksi, Aida makasi hänen sylissään.
Hän hautasi nenänpäänsä kastanjanpunaisten hiusten joukkoon ja hengitti niiden tuoksua.
"Rakastan sinua, prinsessa."

Iho paloi kuumana ja sai hiukset takertumaan nihkeään niskaan ja poskiin. Sydän hakkasi rajuna, ja hengitys kulki edelleen kiihkeänä ja pinnallisena.
"Minäkin sinua, kullannuppu", Aida vastasi ääni käheänä ja painoi raukean suudelman Elin paljaalle rintakehälle. Hän oli tainnut koettaa sitä hampaillaan jossain välissä.

Pitkästä aikaa Eli ei ollut pysähtynyt miettimään tai pelkäämään, tekisikö hän jotakin peruuttamatonta vahinkoa Aidan uralle. Ehkä hänen olisi pitänyt.
Hitto, ei hän olisi pystynyt ajattelemaan sellaista.
Hetken hän hartkitsi nousemista, mutta päätyi lopulta taittamaan päiväpeitteen reunaa heidän paljaiden vartaloidensa suojaksi.
He voisivat nousta kohta. Ehkä.
"Olet aivan uskomaton."

Aida naurahti Elin sanoille ja käänsi päätään niin, että saattoi nojata leukansa miehen rintaan ja katsella tämän kasvoja. Tumma, valtava ikkuna heijasti aavemaisesti heidän kuvajaistaan, mutta he näyttivät kieltämättä varsin onnellisilta makoillessaan tässä.
Hän näpäytti miehen nenänpäätä.
"Ajattelin, että ehkä olit kyllästynyt minuun", hän sanoi häivähdys hymyä silmissään, mutta vitsi jäi vaisuksi pelon aitouden edessä.

Vei hetken, ennen kuin Aidan sanat todella upposivat Elin raukeaan, tyytyväiseen mieleen.
Kun ne viimein tekivät niin, hän tunsi kipeän vihlaisun vatsassaan.
"Mitä?" hän ähkäisi hämillään ja yritti tavoittaa jäänsinisten silmien katseen.
"Prinsessa, miksi sinä niin tunsit?"

Aida painoi katseensa nolostuneena epävarmuutensa esille tuomisesta ja käänsi päätään niin, että saattoi painaa poskensa takaisin miehen rintaa vasten.
"Siitä vain oli kauan, kun olimme viimeksi... Ajattelin, että ehkä et vain enää... Ei sen väliä."

"Aida hei", Eli vetosi, kurtistaen kulmiaan.
"Totta kai sillä on väliä. Sinun tunteillasi on väliä."
Hetken hän harkitsi, voisiko yrittää houkutella naisen katseen itseensä, mutta lopulta hän tyytyi vain silittämään tämän hiuksia.
"Ei kyse ole siitä, etten olisi halunnut sinua. Mutta en ole halunnut sotkea aikataulujasi, tai... pilata jotakin."

Aida hymyili puolittain kuin refleksinä, vaikkei Eli voinutkaan nähdä hänen kasvojaan.
"Aivan", hän myönsi haikeasti ja kohottautui ylös, nousten seisomaan ja siirtyen kylpyhuoneeseen. Ne kuulostivat vahvasti tekosyiltä, mutta Elin ei olisi pitänyt joutua selittämään, jos ei halunnut.

Jokin tuntui menneen rikki heidän välillään.
Eli melkein tunsi, kuinka aiempi onnellisuus valui hänen kehostaan ja korvautui kylmällä kireydellä, joka oli ollut hänen seuralaisensa jo useita viikkoja. Hän nousi istumaan ja pyyhkäisi kasvojaan pari kertaa.
Hitto, miksi hän pilasi tämän jatkuvasti?
Hän kömpi jaloilleen ja seurasi Aidaa melkein arasti.
"Prinsessa..?"

Aida soi Elille peilin kautta hillityn, poissaolevan hymyn ja kumartui lavuaarin ylle pesemään hampaitaan. Korvapanta oli pudonnut jossain välissä ja punaiset hiukset olivat kuivaneet hurjiksi.
"Kaikki hyvin", hän rauhoitti. Äiti oli aina sanonut, että joku päivä jokainen mies kyllästyisi ja hänen pitäisi yrittää olla viehättävä ja jännittävä.

Eli seisahtui ovensuuhun ja jäi katselemaan Aidaa hiljaisuuden vallitessa.
"Mitä minä tein?" hän kysyi sitten, ääni kipeästi värähtäen.
"Aida, mitä minä tein väärin? Sanoinko jotakin?"
Hetken hän oli kuvitellut saaneensa heidät takaisin.

"Et mitään", Aida vastasi suoristautuen ja pyyhkäisi suutaan.
"Kaikki hyvin", hän toisti ja kosketti Elin rintaa, ennen kuin palasi makuuhuoneeseen ja etsi itselleen alusvaatteet ja yöpaidan. Hän pääsisi yli tästä.
"Käydäänkö nukkumaan?"

Elin hartiat painuivat kasaan. Hän ei ollut varma, mitä oli tehnyt, mutta jollakin tavalla hän oli onnistunut pilaamaan sen, mitä heillä oli hetki sitten ollut.
Hän siirtyi lannistuneesti pesemään hampaansa eikä kyennyt katsomaan peiliin suoristautuessaan.
Idiootti.
Hän seurasi Aidaa makuuhuoneeseen ja nyki bokserit jalkaansa ja t-paidan päälleen.
Idiootti.
"Se on kai parasta."

Aida sammutti valon, kun Eli oli valmis kiipeämään sänkyyn. Hetken hän katseli massiivisia ikkunoita ja kaupungin valaisemaa yötä, joka ei ollut koskaan pimeä.
"Eli", hän kysyi ja kiepahti vatsalleen, sivellen sormenpäällään miehen rintaa.
"Onko sinulla fantasioita, joita emme ole toteuttaneet?"

Eli kömpi vuoteeseen ja kellahti selälleen, eikä ollut enää lainkaan varma siitä, missä mentiin. Hän oli kuvitellut kaiken olevan hyvin, mutta entä jos ei ollutkaan?
Sen vuoksi hän ei heti ymmärtänyt, mitä Aida oli kysynyt.
"Mitä? Anteeksi, prinsessa, en kuunnellut. Mitä sinä kysyit?"

Aida painoi päänsä tyynyyn ja halasi peittoa ympärilleen.
"En mitään tärkeää", hän sanoi hymyillen. Se oli surullinen yritys joka tapauksessa.
"Nukutaan vain. Huomisesta tulee pitkä päivä."

Eli tuijotti Aidaa ahdistuneena.
"Aida, mitä tapahtui?" hän vetosi, ja upotti sormet hiustensa joukkoon.
"Mitä minä tein? Luulin, että kaikki oli hyvin."

"Et mitään", Aida vastasi ja hieraisi kasvojaan tuskastuneena. Hänen ei pitäisi koskaan antaa epävarmuudelle valtaa.
"Kaikki on hyvin. Eikö vain nukuttaisi?" Aamulla kaikki varmasti olisi hyvin.

Elin sydän löysi tutun, levottoman rytmin.
"Okei", hän vastasi, epätietoisena siitä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hän oli jo pilannut kaiken, mutta voisiko hän vielä pahentaa tilannetta jotenkin?
Hitto.
"Tuletko kainaloon?"

Aida kierähti lähemmäs, kiersi käsivarren miehen vatsan yli ja punoi jalkansa Elin jalkojen lomaan. Hän painoi silmänsä kiinni ja toivotti unen tervetulleeksi. Päivänvalo saisi yön varjot näyttämään naurettavilta.

Ainakin Aida halusi olla hänen lähellään.
Eli valvoi vielä hyvän aikaa sen jälkeen, kun nainen oli nukahtanut. Hän silitti punaisia hiuksia ja kuunteli rauhallista hengitystä, ja mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä tiukemmaksi kävi kivistys hänen rinnassaan.
Mitä, jos joku oli satuttanut Aidaa?
Mitä, jos hän oli satuttanut tätä?
Yö oli alkanut vaaleta siinä vaiheessa, kun hän viimein torkahti.

Keskiviikko 27. maaliskuuta 2019, kello 13:30, Los Angeles

Eli oli ylittänyt jo reippaasti ajan, jonka hänen oli ollut tarkoitus viettää Los Angelesissa. Hän oli jopa ottanut tilaisuudesta vaarin ja käynyt yrittämässä onneaan parissa koe-esiintymisessä, mutta toistaiseksi häntä ei ollut onnistanut. Eikä se ollut mikään ihme, täälläpäin lahjakkaita esiintyjiä oli jokaisen kulman takana.
Ehkä niin oli parempikin niin nyt, kun ei tiennyt, minne Aida seuraavaksi matkustaisi. Missä tämä haluttaisiin seuraavaksi nähdä, ja kenen kutsuun katsottaisiin soveliaaksi vastata. Eikä hänellä ollut suurta innostusta palata takaisin Lontooseen, nyt kun kaikki hänen ystävänsä olivat jossakin muualla.
Hän kulki mukana, pysyi poissa tieltä, näkyi muttei kuulunut eikä joskus edes näkynyt. Silloin, kun hänen ei ollut soveliasta kulkea mukana, hän kulutti aikaansa joko hotellilla katselemalla televisiota tai kiertelemällä kaupungilla. Silloin kun hän liikkui yksin, kamerat eivät räpsyneet.
Kuluneen aamun Eli oli viettänyt studion taukotiloissa odottaen, että jokin Awakeningiin liittyvä olisi saatu kuvattua. Hän toivoi, että olisi voinut olla toiminnan keskellä katsomassa, kuinka Aida herätti yhden Emmien hahmoista henkiin, mutta hänellä ei ollut asiaa itse kuvauspaikalle.
Taukohuoneessa oli ilmaista ruokaa, joten hänellä ei ollut varsinaisesti valittamista.
Silti hän huomasi vilkuilevansa kelloa siinä vaiheessa, kun Aidan luvattu vapautumisaika lähestyi. Vapautuminen oli tietenkin suhteellista, sillä hänellä oli melko varma muistikuva siitä, että heitä odotettaisiin ainakin studiolla, ja ehkä sen jälkeen Aidan olisi vielä kiiruhdettava haastatteluun tai ehkä johonkin tärkeään gaalatilaisuuteen.
Hän seuraisi ja odottaisi. Aina.

Kerrankin myöhästyminen ei johtunut hänestä itsestään. Se ei kuitenkaan tuonut merkittävää lohtua, kun hän vapautui vihdoin ja saattoi etsiä Eliä studion takatiloista. Hän oli yrittänyt kannustaa miestä tekemään jotain mielekkäämpää – oli kamala ajatella, että Eli tuntui käyttävän elämäänsä, edelleen, hänen odottamiseensa. Nyt kirjaimellisemmassa merkityksessä.
Mies voisi vaeltaa rannoilla, käydä Disneylandissä vaikka joka päivä, shoppailla, matkustella – mitä tahansa. Huono omatunto nakersi häntä, kun hän veti modernisti leikattua, valkoista jakkua sähkönsinisen, reisimittaisen mekon päälle ja kurkisti taukotilaan. Punaiset hiukset oli kiepautettu paksulle, korkealle ponihännälle, jäänsinisille silmille oli annettu brändiin kuuluvat kissanrajaukset ja korviin ripustettu pitkät, sirot höyhenkorvakorut.
Harvey ei ollut ollut vaikuttunut Disneylandissä otetuista kuvista, jotka olivat löytäneet tiensä internettiin.

Kuullessaan oven käyvän Eli ei heti kohottanut katsettaan puhelimensa ruudusta, sillä hän oli tottunut siihen, että avustajat ja muu filmihenkilökunta tuli ja meni taukotilassa. Kun hän sitten kuitenkin lopulta teki niin, hänen kasvoilleen kohosi hymy.
"Hei, prinsessa", hän tervehti, ja työnsi puhelimensa housuntaskuunsa noustessaan seisomaan.
"Joko tuli valmista? Oliko mukavaa?"
Hän asteli Aidan luo ja ojensi käsivartensa kutsuen tätä halaukseen.

Aida kiersi käsivarren Elin selälle ja katsahti miehen kasvoja syyllisenä.
"Valmista on. Oletko ollut täällä- kauan?" hän kysyi, estäen itseään sanomasta 'koko päivän'. Se tuntui syytökseltä, eikä Aida ollut varma, kuinka pukea huolensa sanoiksi. Hän ei voinut kuvata sanoin, kuinka onnellinen oli Elin läsnäolosta ja miten ihanaa oli jakaa tämä kaikki miehen kanssa. Hän vain pelkäsi, että joku päivä Eli pohtisi, miksi tuhlasi niin osan elämästään hänen odottamiseensa.
Hän punoi kätensä miehen käteen ja veti tämän mukanaan ovelle. Auto odotti ulkona.

"Mitä nyt jonkun hetken", Eli vastasi, heilauttaen vapaata kättään vähättelevästi. Häntä ei lainkaan haitannut odotella paikoissa, joissa hän oli ihmisten ympäröimänä. Tällaisista paikoista löytyi yleensä aina joku, jolla oli aikaa vaihtaa sana tai pari hänen kanssaan. Joskus joku tarvitsi hänen apuaan tavaroiden kanniskelussa, ja silloin keskustelut saattoivat venyä pidemmiksikin.
Se oli parempi vaihtoehto kuin hotellihuoneen toisinaan ahdistavaksi käyvä yksityisyys.
"Oletko ehtinyt syödä?" hän varmisti, kun kuski kiiruhti ajoneuvonsa ympäri avaamaan Aidalle oven.

"En vielä, mutta pärjään kyllä", Aida vakuutti ja soi kuskille aurinkoisen hymyn kiivetessään takapenkille. Hän veti Elin viereensä ja nojasi miehen kylkeen, kun auto suuntasi kohti Finch-Prescottin käyttämää äänitysstudiota.
"Hattie vihjasi, että he ovat ehkä löytäneet minulle assistentin", hän sanoi ja hieraisi nenänpieltään kulmat asteen painuen.
"En tiedä, mitä hän tarkalleen tekisi, mutta... Kai se on hyvä asia?"

Elin kulmilla häivähti kevyt kurtistus, ja hän huomasi toivovansa, että olisi tuonut mukanaan myslipatukoita. Saikohan tältä puolen valtamerta jotakin sellaista, joka ei olisi sokerissa kieriteltyä?
Hän tarjosi naiselle pullollista kevyen vadelmaista kivennäisvettä, kun ei sattunut kantamaan mukanaan mitään muutakaan hyödyllistä.
"Niinkö?" hän kysyi, ja tajusi olevansa vilpittömän helpottunut.
"Se on ehdottomasti hyvä asia, prinsessa."

Aida pudisti päätään ja painoi suukon Elin poskelle, sipaisten kiharaisia hiuksia taakse miehen kasvoilta.
"Mutta mitä minä teen assistentilla?" hän vetosi levottomana.
"Kaikki tuttuni täällä tuntuvat olevan varsin avuttomia ilman assistenttiaan, joka juoksee kaikilla heidän asioillaan. En halua päätyä yhdeksi heistä, jotka vain juoksuttavat muita asioillaan ja unohtavat, miten tehdä mitään itse", hän irvisti mielikuvalle, kun auto kääntyi risteyksestä ja etsi parkkipaikkaa kadunvarresta.

Hetken Eli mietti, olisiko hänen pitänyt tarjota vesipulloa painokkaammin. Mutta huolehtisihan Aida syömisistään sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, eikö huolehtisikin?
"Minä luulen, että sinulla on hänelle paljonkin tekemistä, prinsessa", hän huomautti, kun ojensi käsivarttaan vetääkseen naisen kainaloonsa.
"Sinä olet nyt tähti. Sinulla on tärkeämpiä asioita mietittävänä kuin... kuin vesipullon muistaminen."
Automatka oli valitettavan lyhyt, jos häneltä kysyttiin.

Aida nousi autosta, ennen kuin kuski ehti irtautua paikaltaan ja rauhoitteli tätä käsieleellä. Hän loi Eliin skeptisen katseen, suoristi jakkuaan ja kiiruhti ylös portaita. Hänen aikataulunsa uhkasi lipsua absurdiksi jälleen – mutta stressi ei tuntunut saavan enää samanlaista otetta hänestä. Ehkä hänen kehonsa oli tiedostanut, että hän voisi ottaa tauon, kun tarvitsisi sellaista.
"Tiedäthän, ettei sinun ole pakko tulla, jos et halua?" hän varmisti katsahtaen huolestuneena olkansa yli.
"Voisit mennä rannalle tai elokuviin tai vaikka shoppailemaan."

Eli oli alkanut vilkuilla tiedostamattaan ympärilleen kameroiden varalta aina, kun he nousivat ulos autosta tai astuivat rakennuksesta kadulle. Toisinaan hän oli melko varma, että näki välähdyksen silmänurkastaan, mutta kun hän käänsi päätään, ketään ei näkynyt.
Se teki olon aika vainoharhaiseksi.
"Minusta on kiva olla mukana", hän vakuutti kiiruhtaessaan Aidan perässä.
"Voin tehdä noita asioita sitten kotonakin."

"Mutta et palmurantoja ja Tyyntämerta", Aida huomautti ja katsahti Eliä olkansa yli, lämmin, anteeksipyytävä tuikahdus silmissään. Ehkä hänen pitäisi pyytää jokin iltapäivä vapaaksi ja he voisivat kävellä rannalla yhdessä, niin kuin ensi-illan jälkeen. Ennen kuin hänen oli vietävä Eli lentokentälle.
"Hei!" hän tervehti ja kumartui rapsuttamaan Chesterin pörheää turkkia, ennen kuin halasi äänityspöydän ääressä assistenttinsa vieressä istuvaa Hattieta ja painoi suukon naisen harmaantuviin hiuksiin.
"Tehdään vielä viimeistä hienosäätöä albumiin, jotta saadaan se julki ylihuomenna", nainen sanoi. Perfektionistin elämä ei ollut koskaan helppoa.

"Ehtiihän niitäkin nähdä", Eli vakuutti hyväntuulisesti, ja jätti lisäämättä, että Aidaa sen sijaan ehkä ei. Kun hän palaisi kotiin, ei ollut lainkaan varmaa, milloin nainen ehtisi liittyä hänen seuraansa. Voisi viedä viikkoja, ennen kuin tämä pääsisi käymään kotona. Eli toivoi, ettei enempää kuin viikkoja.
Synkkyys, joka uhkasi vallata hänen mielensä, karisi kun hän näki Chesterin tutun, harmaantuneen olemuksen. Hän otti paikkansa sohvalta ja totesi, että tulisi ikävöimään koiravanhusta.

Aida jätti pienen käsilaukun Elin vierelle sohvalle, hipaisi miehen nenänpäätä ja siirtyi sitten ikkunan takana olevaan äänityskoppiin, jossa hänen bändinsä jo odotti. Olemuksista päätellen oli odottanut jo tovin, mutta soittajat ryhdistäytyivät artistin liittyessä seuraan.
Puulattialle oli levitetty punasävyisiä persialaismattoja ja valaisimet loivat tilaan kotoisan, suojaisan tunnelman. Bändi ryhtyi lämmittelemään leikkimielisesti naisen kanssa, kun äänityspöydän takana viritettiin viimeisiä asetuksia valmiiksi. Sitten Hattie saattoi ottaa vielä muutaman nauhoituksen What Ifistä, josta oli tarkoitus tulla levyn ohessa julkaistu, toinen single.

Jos Eli ei mitään muuta voinut tehdä, hän saattoi ainakin varjella käsilaukkua. Ei sillä, että kotoisassa, melkein turvasatamalta tuntuvassa studiossa olisi ollut vaaraa siitä, että se olisi joutunut vääriin käsiin. Ellei sitten Chester olisi yhtäkkiä alkanut kaivata tekemistä hampailleen.
Elillä oli epämääräinen aavistus siitä, että laukku saattoi olla merkkituote, jonka joutuminen koiran pureskelemaksi olisi varmastikin ollut hirvittävä onnettomuus.
Hän oli niin keskittynyt seuraamaan äänityskopin tapahtumia, ettei kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka studion ovi kävi, ja joku livahti sisään.

Aida oli yrittänyt olla ajattelematta nöyryyttävää, rumalta tuntuvaa epävarmuuden hetkeä, joka tuntui tehneen asioista jälleen jollain tavalla outoja heidän välillään. Ja sitä, että hän käyttäytyi taas kuin selkärangaton pelkuri ollessaan helpottunut kiireestä, joka antoi luontevan tekosyyn sille, miksi Disneylandiä seurannut, jumalainen yö ei ollut toistunut.
Hän yritti sysätä levottomat, itseinhon värittämät ajatukset mielestään, mutta ehkä juuri ne värittivät tänään kappaleen varsin käsinkosketeltavaa tunnetta. Aida muisti tuskallisen selvästi myös Les Miserablesin viimeisen näytöksen ja sitä seuranneet tunnit, joina hän oli tehnyt luvattomia päätöksiä, ja Simon oli lyönyt Elin leuan sijoiltaan.
Muisto oli edelleen yhtä kipeä.
Hän palasi takaisin studion puolelle Hattien merkistä kuulemaan naisen palautteen ja istahti sohvan käsinojalle Elin viereen, sivellen sormillaan miehen niskaa.

Eli havahtui siihen, että he olivat saaneet seuraa vasta sitten, kun tyytyväisenä kyljellään retkottanut Chester vääntäytyi jaloilleen ja tassutti lattian poikki ovelle tervehtimään tulijoita. Hän tunnisti Tommyn, joka kyykistyi tervehtimään koiravanhusta, mutta tämän vierellä seissyttä, tummahiuksista ja lyhyempää naista hän ei tuntenut.
Hän räpäytti silmiään, kun hänen katseensa pysähtyi hetkeksi naisen kasvojen toista puolta kirjovaan melkein seittimäiseen arpikuvioon, ja häpeäkseen hän reagoi samoin kuin varmasti niin moni muu ennen häntä: kääntämällä katseensa pois, ettei vain olisi tuijotanut.

"Siinähän te", Hattie totesi huomatessaan tulijat ja kierähti tuolillaan oven suuntaan. Aidakin kohotti katseensa tulijoihin ja hymyili Tommylle jäänsiniset silmät lämpimästi siristyen.
"Mitä pidit? Haluan korvata nykyisen version tällä uudella. Sitten vain odotamme, miten albumi otetaan vastaan", Hattie jatkoi Tommylle ja kumartui rapsuttamaan jalkoihinsa köpöttävän Chesterin pörröistä niskaa.

Tommyn kasvoille kohosi silmät siristävä hymy, kun hän harppoi pienen huoneen poikki Hattien luo.
"Tämä on ehdottomasti parempi", hän vakuutti, kumartuessaan painamaan suukon naisen kummallekin poskelle.
"Minun Satakieleni on selvästikin löytänyt täydellisen sävelen tähän lauluun."
Hän kääntyi Aidan puoleen ja kumartui painamaan vuorostaan suukon tämän poskelle.
"Kuinka olet voinut? Paremmin, toivon. Onhan sinun annettu levätä riittävästi, hmm?"

"Kaikki hyvin", Aida vakuutti hymyillen ja hipaisi Tommyn poskea sormenpäillään saadessaan poskisuudelman.
"Kuinka sinä olet voinut?" hän kysyi takaisin ja risti toisen jalan kevyesti toisen yli, siloittaen lyhyehköä, sähkönsinistä helmaa reisilleen.
Hattie katsoi puhelintaan nenälle valahtaneiden silmälasien yli ja naputti tekstiviestin miehelleen albumin julkaisusta, rapsuttaen jalkoihinsa kellahtaneen koiran vatsaa varpaillaan.

"Toivon, että tuo on totta. Haluan Satakieleni olevan hyvillä mielin ja hyvissä voimissa", Tommy totesi ennen kuin kumartui tervehtimään vielä Eliä, joka oli tainnut saada Chesterin kanssa jaetun sijan studion maskottina.
"Loistavasti, minulla on kaikki loistavasti. Ja hyvinvoinnista puheenollen, minulla on joku, jonka haluan esitellä sinulle."
Tommy otti askeleen taaksepäin ja viittoi ennestään tuntemattoman, okrankeltaiseen farkkutakkiin pukeutuneen naisen lähemmäs. Tummat kiharat kehystivät kasvoja hieman leuan alapuolelle yltävänä kiharapilvenä, ja häkellyttävän tummat silmät näyttivät ystävällisiltä, sikäli kuin Eli osasi lukea ihmisiä.
"Aida, tässä on Salome. Hän vastaa tästä lähtien siitä, että sinun arkesi sujuu ilman turhia huolenaiheita", Tommy esitteli, ja Salomeksi esitelty nainen ojensi toisen kätensä Aidaa kohti. Kullan- ja turkoosinsävyiset rannerenkaat kilahtivat heleästi toisiaan vasten.

Aida käänsi katseensa esiteltyyn naiseen, pitäen sen tummissa silmissä kasvoja kirjovan arven sijasta ja suoristautui sohvan käsinojalta, jotta saattoi tarttua ojennettuun käteen.
"Mukava tavata", hän soi Salomelle kohteliaan hymyn ja katsahti Tommya silmäkulmastaan. Ajatus assistentista teki hänet edelleen levottomaksi, mutta varmastikin Tommy tiesi paremmin.
Mitä assistentit tekivät?
"Aloittaako Salome työt milloin? Tänään?" Hattie kysyi.

"Kuin myös", Salome vastasi, sanat aksentista pehmeästi kehräten. Eli ei ollut täysin varma, minne olisi sijoittanut aksentin alkuperän, eikä uskaltanut lähteä arvailemaan.
"Jos vain voin jotenkin olla avuksi, älä epäröi kertoa."
Tommy käännähti takaisin Hattien puoleen vilkaistuaan läpi puhelimensa.
"Tänään. Tässä tilanteessa se on mielestäni ehdottoman välttämätöntä. Kun albumi julkaistaan, Satakielemme tulee olemaan hyvin suosittu, enkä halua hänen uuvuttavan itseään uudelleen."

Aida hymyili ja painoi hetkeksi katseensa nolostuneena tapahtuneesta. Aikuisen ihmisen luulisi osaavan pitää itse itsestään huolta niin, ettei uuvuttaisi itseään tai pyörtyilisi.
Hän soi toisen, hieman epätietoisen hymyn uudelle assistentilleen ja käänsi sitten huomionsa Hattieen, joka pohti julkaisulle suunniteltuja promotilaisuuksia. Hänellä ei ollut aavistustakaan, missä Salomen kuului olla avuksi, mutta varmaankin se selviäisi ajan kanssa.
Kun oli aika kiiruhtaa eteenpäin, Aida jätti pikaiset hyvästit uusille tuttaville ja tarjosi Elille mahdollisuutta suunnata edeltä kotiin, kun hän kävisi vielä tapaamassa Harveyn kontakteja.

Eli ei lähtenyt kotiin, vaikka olikin toki olemassa mahdollisuus siihen, että Edison olisi ollut siellä, ja hän olisi voinut pitää miehelle seuraa ennen Aidan paluuta. Mutta pieni, melkein tiedostamaton osa hänestä pelkäsi, että jotain saattaisi tapahtua, ellei hän olisi paikalla.
Nyt Aidalla toki oli assistenttinsa.
Päivä tuntui venähtäneen naurettavan pitkäksi, mutta lopulta he saattoivat nousta taksiin, joka kuljettaisi heidät takaisin Akvaariotalolle - niin Eli oli sen nimennyt.
Kamerat olivat taas räpsähdelleet heidän kivutessaan auton takapenkille.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi, vieden sormenpäänsä hyväilemään Aidan niskaa, kun taksi lähti liikkeelle.

Aida sulki silmänsä ja antoi päänsä muksahtaa Elin rintaa vasten.
"Mmphf", hän vastasi ja yritti keskittyä miellyttävään kosketukseen mylläävien ajatustensa sijaan. Salome vaikutti mukavalta, mutta mitä ihmettä hänen assistenttinsa tekisi käytännössä? Voisiko hän kysyä sitä assistentiltaan?
"On vain paljon sulateltavaa", hän sanoi ja liikahti niin, että saattoi siirtyä hamuamaan kevyesti miehen kaulaa. Taksikuski piti katseensa hienotunteisesti tiessä.

Eli oli yrittänyt kouluttaa kehoaan niin, ettei se olisi vastannut Aidan jokaiseen kosketukseen. Naisen täytyi olla uupunut, ja tämä saattoi kaivata hellyyttä ilman, että se johtaisi pidemmälle.
Hän yritti olla parempi miesystävä.
"Tahdotko puhua siitä?" hän kysyi, sormet edelleen niskalla viipyen, samalla kun painoi suudelman kastanjanpunaisten hiusten joukkoon.
"Mitä sinä mietit, prinsessa?"

Aida vilkaisi taksikuskia sivusilmällä, ennen kuin hautasi kasvonsa takaisin Elin kaulataipeeseen ja antoi kätensä viipyä miehen vatsalla. Miten hän toivoi, ettei vaivaton läheisyys rikkoutuisi yhtäkkiä, kun he olisivat kaksin ja se saisi johtaa pidemmälle.
"Mitä minä teen assistentilla, Eli?" hän vetosi hiljaa ja nosti jalkansa miehen sylin poikki, jotta saattoi asettua paremmin tämän kylkeen.
"En tiedä, mitä hänen kuuluisi tehdä. Mitä jos hän vain vaeltaa mukanani ja päätyy tuntemaan olonsa turhaksi?"

Eli kietoi käsivartensa Aidan ympärille ja halasi tämän kylkeensä.
"Hei, olen varma, että hänellä on kyllä homma hallussa."
Ei kai Aidan kaltaiselle tähdelle palkattaisi ketään täysin... tumpeloa assistentiksi? Eli ainakin vilpittömästi toivoi niin.
"Sinun elämäsi on nyt aika hullua, prinsessa. Eikö ole hyvä, että on joku huolehtimassa aikatauluista ja kyydeistä ja... sellaisista asioista? Sinun ei tarvitse stressata niitä."

"Niin kai", Aida myönsi epäröiden. Hän ei epäröinyt, etteikö Salome osaisi työtään. Häntä vain hermostutti, koska hän ei tiennyt, mikä assistentin työ oli. Hänen elämänsä tuntui lipsuvan jo valmiiksi täysin pois hänen käsistään. Mitä jos hän päätyisi aivan avuttomaksi eikä tietäisi nykyistäkään siitä, mitä tapahtui?
Taksi pysähtyi tutun talon edessä Beverly Hilssissä, Aida maksoi ja seurasi Eliä sitten ulos taksista, punoen kätensä miehen käteen.

"Kyllä kaikki ihan varmasti järjestyy", Eli vakuutti, vaikka se tuntui melkein valehtelulta. Hän oli aika vakuuttunut siitä, että olisi itsekin hukassa, mikäli saisi itselleen yhtäkkiä assistentin.
Agentissa oli hänelle aivan riittävästi kestettävää.
Hän kohotti Aidan kämmenselän huulilleen kun he suuntasivat kohti akvaariotalon sisäänkäyntiä.
"Miten tahtoisit viettää illan, prinsessa?"

Aida nojautui Elin kylkeen ja kurottui hamuamaan miehen korvaa heidän suunnatessaan pääovelle.
"Alasti", hän kuiskasi ja näykkäsi korvanlehteä, ennen kuin työnsi oven auki pimeään alakertaan. Hän haki miehen kättä omaansa ja suuntasi kohti yläkertaan vieviä portaita.
"Kuinka sinä?"

Älä vielä innostu, Eli muistutti itseään, vaikka se olikin aika pahuksen hankalaa.
"Vai niin", hän totesi, yrittäen kuulostaa mahdollisimman rauhalliselta.
"Ja mitähän haluat tehdä alasti?"
Hänen oli hyvin hankala keskittyä miettimään vastausta, kun ajatus alastomasta Aidasta pyrki kaiken aikaa täyttämään hänen mielensä. Ja se tunnetusti pyyhkäisi tieltään kaiken muun.
Heikko mies.

Tietenkin Eli halusi häntä edelleen. Oli hölmöä kuvitella muuta, Aida vakuutti itselleen, kun työnsi huoneensa erikoisen oven auki ja kääntyi miestä kohti.
"Voin näyttää sinulle", hän sanoi ja kiersi kätensä Elin niskalle. Hän nojautui lähemmäs painaakseen suudelman miehen huulille ja loikkasi sitten hajareisin tämän syliin.

Eli oli kironnut ovea monet kerrat, kamppailtuaan sen kanssa ja onnistuttuaan ainakin kahdesti läiskäisemään sen suoraan kasvoilleen.
"Niinkö?" hän kysyi, kurkku yhtäkkiä kuivana ja ääni käheänä.
Älä innostu, älä innost-
Siinä vaiheessa, kun Aida loikkasi hänen syliinsä. Hän vastasi suudelmaan, kädet tämän reisien taakse kietoutuen.

Jalat kiertyivät Elin lantion ympärille. Toinen korkokengistä tipahti jalasta ja kolahti lattiaan. Aida punoi sormensa miehen kiharaisiin hiuksiin ja tukisti kevyesti syventäessään suudelmaa.
Milloin hän oli alkanut epäillä, että jokin voisi mennä pieleen?
Nyt Edisonkaan ei ollut kotona, ei ilmestyisi yhtäkkiä ovelle.

Korkokengän kolahdus lattiaa vasten sai Elin melkein hätkähtämään. Entä, jos se oli kallista merkkiä? Tärkeä lahjoitus? Tai-
Ja hitot.
Hän antoi huultensa vaeltaa hitaasti Aidan kaulalle, samalla kun hän otti askeleen sisemmäs huoneeseen vielä pohtien, minne haluaisi pysähtyä.
"Et ole vielä alasti..."

"Suo anteeksi", Aida nauroi kehräten ja näykkäsi Elin korvaa. Kaulalla vaeltavat huulet lähettivät ihania väreitä alas selkää, mutta hän irrotti jalkansa miehen ympäriltä, laskeutui takaisin lattialle ja perääntyi pari askelta kauemmas. Lupaus oli lupaus.
Sitten hän ujutti sukkahousut pois mekkonsa alta katsellen Elin kasvoja. Seuraavaksi hän pujottautui ulos valkoisesta jakusta, antaen sen pudota lattiaan ja hapuili sitten sähkönsinisen mekon vetoketjua.

Hetken Eli pelkäsi, että kenties hänen sanansa olivatkin saaneet Aidan ahdistumaan. Ehkä tämä vetäytyisi jälleen hänen luotaan, ja-
Niin ei näyttänyt käyvän.
Hän jähmettyi katselemaan, kuinka ensin lähtivät sukkahousut ja sitten jakku.
"Tarvitsetko apua, prinsessa..?"

Aida pudisti päätään hymyä silmissään ja liu'utti vetoketjun auki, antaen mekon sitten valahtaa kiireettä yltään lattialle. Los Angeles oli onneksi päivisin kesäinen – heille kesäinen – mutta näin öisin varsin viileä. Onneksi hän ei tuntenut kylmää juuri nyt. Miehen katse sai lämmön virtaamaan hänen suonissaan.
Hän ojensi käden selkänsä taakse ja avasi tummansinisten liivien hakaset, antaen niiden pudota yltään. Sitten hän pujotti alushousut hitaasti yltään.

Tässä vaiheessa Eli antoi itselleen luvan uskoa, ettei kyse ollut vain siitä, että Aida olisi ollut valmistautumassa kylpyyn.
Hän todella, todella toivoi, ettei kyse ollut siitä.
Hän käytti hetken vain ihaillakseen siroa, rakastamaansa vartaloa, joka oli paljastunut vaatteiden alta.
"Ja mitä sinä seuraavaksi tahtoisit tehdä, prinsessa..?"

Tietenkin hän haluaa sinua edelleen. Älä ole hölmö, Aida sätti itseään. Hän vihasi epävarmuutta, joka onnistui joskus luikertelemaan hänen mieleensä. Niin kuin silloin, kun hän pohti, kuinka paljon parempi Edith olisi ollut Elille kuin hän.
"Mitä sinä haluaisit tehdä?" hän kysyi takaisin ja kallisti päätään niin, että pitkät höyhenkorvakorut keinahtivat.

Kaikki oli varmastikin hyvin.
Eli oli jo autuaasti unohtanut, missä he olivat, ja mikä päivä oli, tai mikä maa oli kyseessä. Juuri nyt hänen maailmaansa mahtui ainoastaan Aida.
Hän halusi koskettaa niin että se teki melkein kipeää.
"Haluaisin sinut takaisin syliini."

Aida suli hymyyn ja astui lähemmäs. Hän kurottui varpailleen ja hamusi Elin kaulaa huulillaan samalla, kun nyki paidanhelmaa ylemmäs ja ujutti kätensä sen alle, vaeltamaan paljaalla vatsalla.
Kärsimättömät kädet pyrkivät pian nykimään paidan kokonaan miehen pään yli, jotta hän voisi valua alemmas ja suudella paljasta vatsaa.

Eli oli enemmän kuin suostuvainen luopumaan t-paidastaan, jonka rintamusta ei tällä kertaa koristanut dinosaurus. Hän ojensi käsivartensa kuuliaisesti, niin että Aida saattoi nykiä paidan hänen yltään.
Pois se joutikin.
Huulten kosketus lähetti miellyttäviä väristyksiä pitkin hänen kehoaan, mutta teki myös olon malttamattomaksi.
"Prinsessa..."

"Mitä Eli?" Aida kysyi näykäten vatsan ihoa kevyesti hampaillaan. Hetken hän harkitsi valuvansa alemmas, mutta pieni, julma ja kipeä ääni uhkasi nostaa päätään, joten sen sijaan hän suoristautui ja kurottui hamuamaan miehen kaulaa uudelleen.
Sormet avasivat housujen napin ja vetoketjun, ja ujuttautuivat sitten sisään housuihin.

Elin oli hyvin vaikea keskittyä.
Varsinkin, kun hän tunsi aistivansa, kuinka Aida harkitsi seuraavaa siirtoaan. Ja lyhyt hetki, joka kipinöi heidän välillään, oli ajaa hänet hulluksi.
Kosketus sai hänet vetämään terävästi henkeä.
"Minun on hyvin vaikea keskittyä juuri nyt..."

"Tarvitseeko sinun keskittyä?" Aida kysyi takaisin ja kuljetti kielenkärkeään miehen kaulansyrjää pitkin. Ihon tuttu maku sai hänet aina kaipaamaan lisää. Hän painautui miestä vasten ja nyki toisella kädellä housuja alemmas, jotta voisi koskettaa rohkeammin.
Kaikki oli hyvin. He olivat he, ja kaikki oli hyvin.

Rauhassa, Eli muistutti itselleen.
Ei todellakaan, hänen kehonsa intti vastaan. Housut pois.
Elin kädet kietoutuivat Aidan ympärille, sormet vaelsivat pitkin tämän selkää ja kaipasivat alemmas. Heidän ei olisi kuulunut olla erossa toisistaan niin pitkiä aikoja.
"Sinä tosiaan tiedät, kuinka ajaa minut hulluksi, prinsessa."

Luojalle kiitos siitä.
Aida vastasi nykimällä Elin housut alas, kiertämällä kätensä miehen niskalle ja hyppäämällä uudelleen hajareisin tämän syliin. Jalat kiertyivät miehen lantion ympärille ja sormet punoutuivat hiuksiin.
"Haluan sinut nyt", hän kuiskasi hamuten miehen korvaa ja toivoi, että kyky ajaa Eli hulluksi säilyisi. Hän ei halunnut uskoa äitinsä ennustusta siitä, että jokainen mies kyllästyisi lopulta siihen, mikä oli vapaasti saatavilla. Eli rakasti häntä.

Eli ehti juuri ja juuri potkia housut nilkkojensa ympäriltä. Sukat eivät tälläkään kertaa ehtineet matkaan, vaikka toinen valahtikin lupaavasti alas jäädessään kiinni lahkeeseen.
Mutta siinä vaiheessa, kun Aida hyppäsi hänen syliinsä, hän tiesi olevansa tuomittu.
Hän toivoi vain, ettei särkenyt mitään tärkeää, kun pyyhkäisi tavaraa pois lähimmältä tasolta laskeakseen Aidan nojaamaan sitä vasten, samalla kun vei huulensa hamuamaan tämän kaulaa.

Aida tasapainotti itsensä ketterästi tason laidalle ja kiersi jalkojaan miehen ympärille. Hän kallisti päätään taakse ja antoi silmiensä painua kiinni huulten kosketuksesta.
Älä murehdi, sinä hölmö. Kaikki on hyvin.
Sormet tukistivat vaaleanruskeita hiuksia ja valuivat sivelemään niskan kaarta.

Elin toinen käsi pysytteli tukemassa Aidaa lantiolta, mutta toinen lähti vaeltamaan. Sormet seurasivat kaipaavina reiden ulkopintaa ja pysähtyivät polven kohdalle, piirsivät sen muodon ja lähtivät kipuamaan takaisin ylös.
Hän näykkäsi kaulaa koska ei muistanut varoa.
Tukistus sai hänet näykkäämään uudelleen.

Näykkäykset saivat Aidan huokaamaan ääneen ja tukistamaan uudelleen. Hän ei välittänyt siitä, jäisikö Elin hampaista jälkiä. Hän halusi heidän olevan he – vapaita, huolettomia ja toisistaan humaltuneita.
Toinen käsi vaelsi hiuksista alas paljasta kylkeä ja ujuttautui heidän väliinsä innostamaan miestä hieman enemmän.

Huokaisu oli varmasti yksi maailman kauneimpia ääniä. Yksi, sillä Elin mieli kiiruhti jo kauemmas, ja maalasi hyvin elävän kuvan kaikista niistä muista äänistä, jotka olivat hänestä maailman kauneimpia.
Hänen olonsa alkoi käydä aina vain tukalammaksi.
Huulet vaelsivat kaulalta ylemmäs ja hipaisivat Aidan leukaapieltä ennen kuin palasivat huulille.
Kutsua oli hyvin, hyvin vaikea vastustaa, ja hänen toinenkin kätensä lähti etsimään otetta lantiolta.

Aida nosti molemmat kätensä vastauksena Elin niskalle, haki otteen kiharaisista hiuksista, joiden villitsemisestä hän nautti. Helpotus tuntui surullisen käsinkosketeltavalta. Mikä häntä vaivasi?
Hän vastasi kaivaten suudelmaan, näykkien miehen alahuulta ja veti tätä jaloillaan lähemmäs.

Juuri tällä hetkellä Eli ei muistanut pelätä, että se, mikä oli tapahtunut edellisellä kerralla, saattaisi toistua. Että jokin heidän yhdessäolossaan satuttaisi Aidaa ja ajaisi naisen pois hänen luotaan.
Hän ei kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, kuinka epätoivoisen kipeästi kaipasi tätä.
"Rakastan sinua", hän mutisi hiljaa suudelmaa vasten, melkein hengästyneenä, kun lopulta antoi periksi halulleen ja painautui lähemmäs.

Eli ei koskaan pudottaisi häntä. Aida oli voinut luottaa mieheen lapsesta saakka, sekä ystävänä, tanssiparina että rakastajana. Hän saattoi antautua nytkin täysin luottavaisena miehen käsivarsille ja nauttia estoitta mielihyvästä, jonka kosketus sai aikaan.
Eikä hetkeen millään muulla ollut mitään merkitystä, ei hänen elämänsä pyörityksellä, ei riittämättömyyden pelolla, ei uhkaavan suurella tulevaisuudella, ei luvattomalla epävarmuudella.
Täällä ei ollut edes naapureita, joita häiritä.

Ehkä naapurittomuus oli hyvä asia. Kuten sekin, ettei Edison tainnut olla kotona. Tai ainakaan mies ei ollut tainnut olla kotona silloin, kun he olivat palanneet.
Ei sillä, että sekään olisi estänyt häntä.
Hän iloitsi siitä, että heidän kehonsa saattoivat löytää yhteisen rytmin, että se oli niin vaivatonta jopa erossa vietettyjen viikkojen jälkeen.
Miksi hän oli ollut niin huolissaan? Hölmö mies.
Hänellä ei ollut tarkalleen ottaen muistikuvaa siitä, kuinka he olivat jälleen päätyneet lattialle, pehmeälle matolle, mutta hän ei valittanut. Ei, vaikka selkää vihloi, kun hän makasi Aidan alla raukeana.