If There Only Were Doors

Aida antoi päänsä levätä Elin rintakehää vasten ja katseli huoneen pimeää ajatuksiinsa uppoutuneena. Täällä pimeä jätti näkyviin esineiden ääriviivat, kuten heidän vinokattoisen parvensakin yö.
"Pitäisikö meidän mennä nukkumaan?" hän kysyi ja kiipesi jaloilleen, venytellen käsiään kissamaisella raukeudella päänsä yli.

Elin sormet, jotka olivat seuranneet Aidan selän kaarta, jäivät yhtäkkiä ilman tekemistä. Häpeäkseen hän tuijotti naista hetken, täysin häkeltyneenä ja vailla käsitystä siitä, mitä tämä tarkalleen ottaen oli sanonut.
Hitaasti hänen ajatuksensa alkoivat taas kuroutua kasaan, ja sen voimin hän kömpi istumaan.
Kylmä pelko vihlaisi hänen kehoaan.
Nukkumaan.
"Onhan kaikki hyvin, prinsessa?"

"Totta kai", Aida vastasi ja suli hymyyn. Hän ojensi kättään Elille auttaakseen miehen ylös.
"Huomenna on vain aikainen herätys. Käyn pesemässä hampaat", hän jatkoi, ennen kuin suuntasi alastomana kylpyhuoneeseen, kipristäen varpaitaan viileältä tuntuvaa lattiaa vasten.

Kaikki vaikutti olevan hyvin.
Ja silti tilanteen tuttuus, sen melkein täydellinen toisinto sai kylmät väreet juoksemaan pitkin Elin selkää. Hän könysi jaloilleen ja hetken harkittuaan seurasi Aidaa kylpyhuoneen ovelle.
"Prinsessa, onko kaikki varmasti okei?"

Aida oli kumartunut lavuaarin ylle huuhtomaan suutaan ja pesemään meikkiä kasvoiltaan. Hän katsahti ovelle ilmestynyttä miestä kummissaan, kissamaiset, dramaattiset rajaukset nyt luonnollisten, vaaleiden ripsien korvaamina.
"Tietenkin. Miksi sinä kysyt?" hän kysyi kurtistaen hieman kulmiaan ja suoristautui.

Kevyt kurtistus oli unohtunut Elin kulmille. Hänen kaulallaan taisi olla jokunen purujälki, ja hän pelkäsi aiheuttaneensa niitä myös Aidalle.
Hän tutki naisen kasvoja katseellaan kuin jonkinlaista merkkiä etsien.
"Minä vain... Kun viimeksi tapahtui jotain."

Aida pyöräytti olkapäätään epämukavana, sukaisi hiuksiaan taakse ja pujottautui Elin ohi takaisin pimeään makuuhuoneeseen. Hetken hän oli sokea kylpyhuoneen valojen jälkeen.
"Ei se ollut mitään", hän totesi kireästi ja kiipesi siivoojan petaamaan vuoteeseen, pujottautuen peittojen alle.

Eli ei ollut varma, pakeniko Aida jälleen hänen luotaan. Hän oli aina kuvitellut, kenties typerästi, että asiat olivat helppoja heidän välillään. Ehkä hänen ei olisi pitänyt ottaa sitä itsestäänselvyytenä.
Hän siirtyi vuorostaan kylpyhuoneeseen ja viipyi tovin tavallista pidempään harjaamassa hampaitaan, samalla kun hänen ajatuksensa askartelivat tilanteen parissa.
Mitä hänen olisi pitänyt tehdä?
Hän palasi makuuhuoneen puolelle ja kömpi vuoteeseen.
"Nukutko jo?"

"En vielä", Aida vastasi ja venytteli käsivarsia päänsä ylle, tarkastaen herätyksen puhelimestaan.
Hän kierähti kyljelleen ja asettui Elin kylkeen, haudaten kasvonsa miehen kaulataipeeseen ja kiertäen kätensä tämän vatsan yli. Lämmin iho tuntui ihanalta häntä vasten ja tuntui täyttävän hänetkin lämmöllä.
"Voisit tehdä huomenna jotain hauskaa. Käydä vaikka elokuvissa tai istua rannalla."

Eli kietoi käsivartensa Aidan ympärille ja halasi tämän kylkeensä, ennen kuin nyki peittoa paremmin heidän suojakseen. Joko kylmyyttä tai mahdollisesti varoittamatta paikalle pamahtavaa isäntää vastaan, tai ehkä yhtälailla molempia.
"Se kuulostaisi mukavalta", hän vastasi hieman poissaolevana.
"Mutta prinsessa, miten niin se ei ollut mitään?"

Aida liikahti epämukavana ja hieraisi poskeaan.
"Mitä se sitten sinun mielestäsi oli?" hän kysyi kurtistaen kulmiaan ja haki päälleen paremman asennon Elin olkapäätä vasten. Hän oli toivonut, että hävettävä hetki olisi painunut jo unohduksiin – mutta se kieltämättä vainosi häntäkin ja sai hänet halveksimaan itseään.

Eli kuvitteli aistivansa, että jokin puheenaiheessa teki Aidan olon epämukavaksi. Tai ehkä hän vain kuvitteli. Hän ei ollut enää nykyisin lainkaan varma, mitä ajatella, ja kuinka oikeita hänen ajatuksensa olivat.
"Minä en ole varma", hän myönsi ja hieraisi vapaalla kädellään nenänvarttaan.
"Pelkään, että sanoin jotakin, mikä sai olosi huonoksi. Sanoinko minä?"

"Et", Aida vastasi ja puristi silmänsä kiinni. Se oli ollut typerä virhe. Miksi hän antoi äitinsä sanojen vaikuttaa elämäänsä edelleen näin vahvasti?
"Ei se ollut mitään keskustelemisen arvoista. Vain hölmö hetki."

"Hei", Eli vetosi kulmat uudelleen kurtistuen.
"Ihan sama, vaikka se olisi hölmö juttu. Haluaisin tietää, mitä mietit, jooko?"
Hän toivoi, että olisi ollut fiksumpi. Että hän olisi sanomattakin tiennyt, mitä heidän välillään oli tapahtunut.

Aida nousi istumaan ja juoksutti sormet turhautuneena läpi hiuksistaan, nojaten koukistettuihin polviinsa ja kiertäen peittoa ympärilleen.
"Se oli vain hölmö hetki. Minähän sanoin, että pelkäsin että- Se oli vain epävarmuuden hetki, enkä pidä siitä. Se on rumaa ja en halua tuntea niin", hän sanoi hieraisten ahdistuneena kasvojaan.

Voi jos hän vain olisikin ollut fiksumpi.
"Miksi se on hölmöä?" Eli vetosi, kulmat syvempään kurtistukseen painuen.
"Ei se... Ei sen pitäisi olla hölmä, jos se vaivaa sinua. Haluaisin tietää, mitä ajattelet."
Hän yritti tavoittaa naisen katseen pimeässä.
"Kun pelkäsit, etten haluaisi sinua?"

Aida sukaisi stressaantuneena hiuksiaan ja vältti Elin katsetta.
"En halua tuntea niin." Hän vihasi epävarmuutta. Hän ei usein tuntenut sitä, ja joka kerta se tuntui lyövän senttejä pois hänen jaloistaan, kunnes hän muuttui mitättömäksi.
Hän liikahti vaivaantuneena.
"Niin. Ja on okei, jos et halua. Toivon vain, että voit sanoa niin, etkä keksi tekosyitä."

Mitä siihen olisi pitänyt sanoa?
Eli silitti epätietoisena Aidan kylkeä ja tunsi sydämensä särkyvän tämän liikahtaessa tavalla, joka henki hänen tulkintansa mukaan epämukavuutta.
Aidan ei olisi pitänyt joutua tuntemaan niin hänen seurassaan.
"Mutta minä haluan. Mitä sinä tarkoitat tekosyillä?"

Sinä pelkuri, Aida sätti itseään. Oliko hän ollut lapsesta saakka yhtä säälittävä? Juossut vain karkuun kaikkea ahdistavaa ja pelottavaa.
"Minä sanoin, että pelkään, ettet enää halunnut minua", hän sanoi ja sulki silmänsä inhoten itseään.
"Ja sinä sanoit, ettet halunnut pilata mitään? Mitä sinä pilaisit, minun meikkini?"

Eli ei ollut varma, oliko se syytös. Ei kai. Eihän?
"Mitä minun olisi pitänyt sanoa?" hän vetosi ahdistuneena, ja taisteli vastaan halua nykäistä itsensä pystyyn ja liikkeelle.
"Totta kai minä haluan sinua. Mutta uusi elämäsi on niin..."
Hän vaikeni.
"Olen pahoillani. Teen sitä taas."

"Mitä sinä teet?" Aida kysyi ja hankasi kasvojaan. Se tuntui vapauttavalta, kun iho sai hengittää vapaasti eikä hän sottaisi rajauksia tai huulipunaa.
"Uusi elämäni on niin mitä? Tekee minusta vähemmän haluttavan?"

"Hitto, en sanonut niin", Eli ähkäisi ja olisi halunnut läimäistä itseään.
"En tiedä, miksi-"
Hän vaikeni, sillä ei halunnut kuulostaa syyttävältä.
"Minä vain pelkään tekeväni jotain, mikä tuhoaa sinun urasi."

Aida kääntyi katsomaan Eliä kulmat kurtussa ja yritti erottaa miehen kasvot yön hämärässä.
"Millä sinä tuhoaisit minun urani?" hän kysyi. Jos hän valitsisi Elin uransa yli ja jättäisi työnsä pitääkseen miehestä huolta synkkinä kausina, se olisi hänen oma päätöksensä.

"No kun en minä tiedä!" Eli ähkäisi turhautuneena.
"Minä en... Jos vaikka kaulaan jää jälki, ja siitä kirjoitetaan. Tai jos... jos teen jotakin, niin ettet pääse vaikka aamulla haastatteluun."
Vaihtoehtoja oli niin hirvittävän paljon.

"En minä välitä jäljistä kaulassa", Aida vastasi turhautuneena. Hitot siitä. Hän ei uhraisi rakkauselämäänsä lehtien takia. Mitä pahaa olisi aikuisen naisen parisuhteessa?
"Ja mitä sinä tekisit, jotta en pääse haastatteluun? Et kai ole tekemässä itsellesi mitään?"

"Minä tiedän, ettet sinä välitä. Mutta kun tuntuu, että on vähintään kymmenen ihmistä, jotka saattaisivat välittää."
Elin olisi tehnyt mieli potkaista itseään. Oliko hänen ollut pakko nostaa aihe esiin?
"Enkä minä tiedä. Pitäisin sinua hereillä koko yön tai jotain. Tämä kaikki on niin hiton uutta."

"Etkö luule, että mieluummin viettäisin kanssasi hereillä koko yön kuin murehtisin jostain hölmöstä haastattelusta?" Aida kysyi. Hän toki ajatteli hyvin toisenlaista yötä kuin riitelyä tai vaikka sairaalareissua.
"Ajatteletko oikeasti, että nostaisin urani sinun yläpuolelle?"

"Minä en halua, että joudut valitsemaan minun tai urasi välillä", Eli totesi tuskastuneena ja mietti, tulisivatko heidän yhteiset hetkensä olemaan ikuisesti riitelyä.
Hänen olisi pitänyt pysyä vain hiljaa. Typerä mies.

"No oletko vaatimassa minua tekemään sellaisen valinnan?" Aida kysyi tuskastuneena takaisin ja potkaisi peittoa yltään, siirtyen istumaan sängyn laidalle päätä käsiinsä nojaten.
"En tiedä, mitä sinä haluat minulta."

Se, että Aida nousi pois hänen viereltään, teki melkein fyysisesti kipeää.
Eli upotti sormet hiuksiinsa ja tukisti niitä kipeästi.
"Mitä sinä haluat minulta?"
Hän tuntui tekevän kaiken aikaa vääriä valintoja.

"Vastauksen minun kysymykseeni", Aida vastasi ja hankasi silmiään. Hän tiesi olevansa ajattelematon, hölmö ja hyvin itsekäs olento, mutta yritti. Hän ei halunnut enää tehdä virhettä, että valitsisi uran Elin yli – tai kuvittelisi, että voisi olla ilman Eliä. Joten hän yritti.
"Mitä sinä haluat minulta?"

"Voi jeesus Aida, minä en ole vain yksi hyväksikäyttäjä lisää elämääsi", Eli ähkäisi ja nousi istumaan sängyn vastakkaiselle laidalle. Hän nojasi kyynärpäät polviinsa ja hautasi kasvonsa kämmeniään vasten.
Hengitä. Älä sano mitään tyhmää.

Aida katsahti Eliä kulmat kurtussa olkansa yli ja nousi ylös, vaeltaen muutaman askeleen paksulla matolla, ennen kuin etsi vaatekaapista silkkisen aamutakin ylleen. Se tuntui viileältä ihoa vasten ja sai hänet kiertämään käsivarret ympärilleen.
"Mitä hittoa sinä puhut? Kysyin, mitä sinä haluat minulta."

"Onko niin hiton vaikeaa käsittää, että minä en halua yhtään mitään erityistä?" Eli ähkäisi ja hinkkasi kasvojaan.
"Rakastan sinua. Haluan, että voimme olla onnellisia ja yhdessä. Siinä kaikki."
Hän oli aikeissa jatkaa, mutta esti itseään viime hetkellä.

Aida avasi suunsa, jäänsiniset silmät kipinöiden ja sulki sen sitten leukaperät kireinä ja sukaisi hiuksiaan.
"Joo", hän huokasi hieroen kasvojaan, työnsi oven auki ja katosi pimeisiin rappusiin. Ehkä muutama kirpeän yöilman hengenveto tai lasi vettä auttaisi ja kaikki olisi jälleen vähän paremmin.

Voi helvetti.
Eli ei tiennyt, kuinka onnistui nykyään aina ajamaan Aidan luotaan. Ehkä heidän pitäisi vain... Hän ei tiennyt. Hitto.
Hän tajusi hanganneensa kasvojaan niin että ihoa tuntui kirvelevän.
Olisiko hänen pitänyt kiiruhtaa Aidan perään? Olisiko se vain ahdistanut naista?

Aida valui istumaan keittiön lattialle vesilasi käsissään, selkä moderneja kaappeja vasten. Hän hillitsi halunsa hakata päätään kaapin oveen ja tuijotti hämärää pitkän tovin hengittäen syvään.
Se muistutti häntä monista lapsuuden öistä, joina hän oli valvonut yrittäen voida hengittää. Keskity.
Muutaman tunnin kuluttua hänen pitäisi nousta seuraavaan päivään, joten vastuullinen aikuinen menisi nukkumaan. Vitut.
Hän istui lattialla vielä hetken katsellen valoa hehkuvaa uima-allasta valtavan ikkunan takana, hillitsi halunsa sulloa lusikallisen maapähkinävoita suuhunsa, sillä se ei johtaisi mihinkään hyvään, ja palasi takaisin yläkertaan.

Eli istui edelleen samassa paikassa, hartiat kireinä ja katse tyhjänä eteensä tuijottaen.
Hän oli kuvitellut, että he voisivat olla onnellisia, kun saivat viimein olla yhdessä. Mutta ehkä oli hänen epärealististen toiveidensa syytä. Aida oli tarkoitettu paljon suurempaan kuin teatterin lavoille.
Hänen oli aika päästää irti siitä unelmasta. Ja oppia olemaan osa heidän uutta elämäänsä.

Aida katsahti Eliä ja poimi vaatekaapista mukaansa alusvaatteet ja topin sulkeutuen sitten kylpyhuoneeseen. Hetkeä myöhemmin suihku kohisi, kun hän totesi paremmaksi käydä suihkussa nyt ja voida nukkua vähän myöhempään. Kuuma vesi tuntui lohdulliselta hartioilla, ja hän tunsi olonsa rauhallisemmaksi kiivetessään omalle puolelleen sänkyä ja vetäessään tyynyn päänsä alle.
Kaikilla oli huonot hetkensä, eikö niin? Se ei tarkoittanut, etteivät he olleet onnellisia, eihän?

Kuullessaan Aidan palaavan Eli toivoi hetken, että nainen olisi astellut hänen luokseen. Ehkä he olisivat saaneet vielä asiat sovittua.
Mutta hiljaisuus pysyi heidän välillään paksuna ja tukahduttavana.
Suihkun kohistessa hän nousi ylös ja etsi itselleen puhtaan t-paidan ja bokserit ennen kuin painautui makuulle.
Aida saattaisi vielä käpertyä hänen kylkeensä palatessaan suihkusta.
Ei palannut.
Eli tunsi melkein fyysistä kipua sen tähden.
"Olen pahoillani, että satutan sinua uudelleen ja uudelleen."

"Et satuta minua", Aida vastasi kyljelleen käpertyneenä, tyyny pään alle halattuna. Hän katseli pimeyttä tuntien myllerryksen sisällään. Hänen olisi varmasti pitää pyytää anteeksi monia asioita.
Mutta hän oli itsekäs ja lapsellinen.
"Nukutaanko vain hetki? Pitää nousta neljältä. Sinä voit nukkua niin pitkään kuin haluat."

Eli tunsi hartioidensa kiristyvän.
"Okei", hän vastasi vaisusti ja kääntyi kyljelleen, jääden katselemaan pimeyteen.
Hitto. Idiootti.
"Nuku hyvin, prinsessa."

Aida yritti nukahtaa hyvän tovin, mutta levottomuus tuntui elävän hänen ihonsa alla. Uupumus veti silmiä kiinni, vaikka ajatukset eivät halunneet asettua tarpeeksi.
Lopulta hän kierähti ympäri ja liukui lähemmäs peiton alla, jotta saattoi painautua Elin selkää vasten ja halata miehen vatsaa.

Eli oli jäänyt katselemaan pimeyteen, odottamaan hetkeä, jona Aidan hengitys muuttuisi rauhalliseksi.
Sitä vain ei koskaan tullut.
Sen sijaan nainen lähti liikkeelle, ja hetken hän pelkäsi, että tämä lähtisi taas pois.
Ei lähtenyt.
Hetken hän makasi vain aloillaan.
"Olen niin pahoillani, prinsessa."

Aida huokasi ja nojasi otsansa miehen selkää vasten.
"Ei sinun tarvitse olla pahoillasi mistään", hän sanoi ja tukahdutti haukotuksen. Ehkä hän tarvitsisi Redbullin tai kaksi huomenna, tai tänään.
"Nukutaan vain."

Elistä tuntui, että oli paljonkin, mistä olla pahoillaan.
Hän kääntyi varovasti ympäri, niin että saattoi vetää Aidan syliinsä ja painaa suudelman tämän kastanjanpunaisten hiusten joukkoon.
Haluaisin olla niin paljon enemmän, prinsessa. Niin paljon parempi.
"Nuku hyvin."

Hänen olisi varmastikin pitänyt sanoa jotain. Aida olisi halunnut olla parempi. Tuoda Elille appelsiineja tai jotakin.
Mutta hän nukahti, ennen kuin ehti muotoilla ajatuksen sanoiksi.
Herätyskello tuntui soivan vain silmänräpäystä myöhemmin, ja Aida ryömi haukotellen ylös sängystä, tassuttaen hiljaa kylpyhuoneen kautta matkaan. Onneksi hän onnistui usein nukahtamaan maskeeraajan tuoliin studioilla.

Perjantai 29. maaliskuuta 2019, iltapäivä, Los Angeles, Yhdysvallat

Studion takahuone, jossa talk shown tähtiä valmisteltiin kuvauksia varten, oli täynnä vilinää, joka sai Salomen olon tuntumaan melkein kotoisalta hänen puikkelehtiessaan ihmisten lomassa yhtä vaivattomasti ja tottuneesti kuin kala uiskenteli virran mukana. Hempeän turkoosin, kimonomallisen jakun helma seurasi hänen rivakkaa liikettään.
"Tässä", hän totesi, kun seisahtui meikkaustuolin ääreen, ja ojensi kivennäisvesipulloa pian nauhoitettavan ohjelman tähdelle.
"Juo. Päivä on ollut pitkä jo tähän mennessä."

Suzy Q oli talk show, jota hän oli katsonut televisiosta vuosia harvinaisina, vapaina hetkinä. Eikä tämä ollut enää ensimmäinen kerta, kun hän odotti sen takahuoneessa vuoroaan emännän kanssa.
Tänään hänellä oli albumi. Oikea albumi. Ajatus sai hänet puraisemaan huultaan, mikä ansaitsi maskeeraajalta tuiman katseen. Nainen viimeisteli dramaattisen, kissamaisen silmämeikin ylellisen paksuilla ripsillä ja korjasi jo ennestään moitteetonta, punaista huulipunaa, ennen kuin pöyhäisi vielä kesyttömiin, olkapäiden yli laskeutuviin hiuksiin lakkaa ja asetteli siroja höyhenkorvakoruja.
Aida katseli peilikuvaansa poissaolevan häkellyksen vallassa ja ymmärsi tarttua vesipulloon hetken viiveellä.
"Oh. Kiitos", hän sanoi ja nykäisi nakerrettavaksi pyrkivän peukalon kauemmas suustaan. Sen sijaan hän siloitteli tummansinisen, polvimittaisen silkkimekon helmaa ja painoi katseensa sitä kirjoviin rikkaan sinisävyisiin ja kultaisiin, hienostuneisiin kukkakirjailuihin.

Salome vilkaisi nopeasti taakseen ja nojautui sitten kevyesti kampauspöytää vasten, välittämättä siitä, saiko paheksuvan katseen osakseen maskeeraajalta vai ei. Hän ei ollut tiellä, ei kiilannut tuotteita takapuolellaan eikä tehnyt muutenkaan mitään, mikä olisi rikkonut pukuhuoneen rutiinia.
"Jännittääkö?" hän kysyi, tutkien Aidan kasvoja tummilla silmillään.
"Tämähän taitaa olla jo sinun... toinen vai kolmas kertasi täällä?"

Aida tuijotti Salomea hetken eksyneenä.
"...Minulla ei ole aavistustakaan." Hänen maailmansa oli pyörinyt useamman kuukauden niin lujaa, että hänen muistinsa ja ajantajunsa tuntuivat olevan pahan kerran pyörryksissä.
"Toinen, ehkä?" hän irvisti, laski vesipullon pöydälle ja läpsäisi kättään, joka pyrki nakerrettavaksi. Hän hymyili hämillisesti ja laski katseensa, hilliten halunsa hangata kasvojaan.
"Vähän. Tämä kaikki on... Melko hullua."

Salome nauroi kehräävän käheästi ja taputti hellästi Aidan käsivartta.
"Ei se mitään, ei sillä todellakaan ole väliä", hän vakuutti, ja kirjasi samalla mieleensä mentaalisen muistutuksen siitä, että varmistaisi kaiken varalta, montako kertaa Aida oli showssa esiintynyt.
"Varmasti. Mutta olen varma, että se menee hienosti. Esityksesi Anastasian tunnuskappaleesta oli aivan upea, joten sinähän olet jo vanha tekijä, eikö? Voinko tuoda sinulle jotakin?"

Aida pudisti päätään ja puristi kädet syliinsä estääkseen niitä tekemästä jotain paheksuttavaa. Vatsaa vihloi.
"Remember on musikaalisten nerojen tuotos", hän vastasi ja katsahti peilikuvaansa, joka näytti hieman pahoinvoivalta. Nightingale ja What If olivat hänestä. Hattie oli ehdottomasti virtuoosi lyriikoiden kanssa, mutta hänen sielunsa eli kappaleissa, jotka hän esittäisi tänään. Toisen ensimmäistä kertaa yleisön edessä.
"Palaa vain tekemään, ehm...", hän sanoi kurtistaen epätietoisena kulmiaan, "mitä ikinä olitkaan tekemässä."

Aidan sanat herättivät taas pehmeän, kehräävän naurun.
"Juuri sitähän minä teen", Salome huomautti.
"Tehtäväni on varmistaa, että sinulla on kaikki hyvin."
Parina viime päivänä hänestä oli tosin tuntunut melkein siltä, kuin Aida ei olisi aivan ollut varma siitä, mitä hänen tehtäviinsä kuului. Se ei toisalta ollut ihme kun otti huomioon, ettei heillä ollut oikeastaan ollut juuri aikaa pysähtyä keskustelemaan asioista.

"Aivan", Aida vastasi ja hankasi peukaloaan hämillisenä.
"Minulla on kaikki hyvin, joten voit todella vain olla, tuota, vapaasti." Ajatus siitä, että joku joutuisi vahtimaan hänen vierellään, tarvitsisiko hän jotain, vaivaannutti häntä. Samoin ajatus siitä, että hän käskyttäisi jotakuta toista.
"Jos haluat, voit ottaa koko loppuviikon rennosti."

Salome kurtisti hieman kulmiaan ja tutki Aidan kasvoja hetken etsien merkkiä siitä, oliko kyseessä kenties jonkinlainen vitsi, jota hän ei aivan tavoittanut. Hän oli huomannut viimeistään veljensä vaimoon tutustuessaan, että briteillä oli varsin kummallinen huumorintaju, josta hän ei päässyt jyvälle.
"Minun työni on olla läsnä siltä varalta, että tarvitset jotakin", hän huomautti.
"Ja meille on tulossa kiireinen viikonloppu, kiitos albumin julkaisun."

"Niin tietysti", Aida myönsi katse syliin painetuissa käsissä viipyen ja liikahti nolostuneena. Hänen koko elämänsä tuntui olevan päälaellaan. Olikohan Liisasta tuntunut tältä Ihmemaahan lipsahtaessaan?
Siitä ei ollut kauaa, kun hän oli laskenut Tescon kassalla kolikkoja taskunpohjaltaan toivoen, että saisi ostettua hunajapurkin ja purkin maitoa.
"Olen pahoillani. En ole kovin hyvä tässä. Tämä on kaikki hyvin... Uutta."

Salome kallisti päätään yrittäen tavoittaa vilauksen Aidan silmistä, jotka olivat valtavan kauniin vaaleansiniset.
"Ei se mitään, niin minullekin", hän myönsi, pysähtymättä miettimään, oliko se soveliasta, tai olisiko hänen pitänyt esittää kokenutta pitääkseen heidän asiakkaansa tyytyväisenä.
Sera saisi motkottaa hänelle myöhemmin jos tahtoisi.
"Olet ensimmäinen asiakkaani."

Yhtälö kuulosti melkein tragikoomiselta. Hän oli toivonut, että assistentti osaisi kertoa hänelle, miten tämä erikoinen suhde toimi. Mutta ilmeisesti he olivat molemmat yhtä sokeita.
Aida katsahti ympärilleen eksyneenä ja ehti hipaista huulillaan peukalonsa syrjää, ennen kuin nykäisi sen kauemmas itsestään. Luoja.
"Aivan... Tuota. Mitä sinun työtehtäväsi ovat?"

Salomesta tuntui siltä, kuin joku olisi katsonut heitä pahasti jostakin huoneen toiselta puolelta heti, kun Aidan sormet lähestyivät huulia, vaikka saattoi olla, että hän kuvitteli.
Stylistit ja maskeeraajat osasivat olla hiton pelotavia.
"Noh", hän aloitti, nojautuen paremmin meikkauspöytää vasten.
"Oikeastaan se riippuu kai täysin siitä, mitä tahdot minun tekevän. Mutta pidän huolta aikatauluista, katson että kaikki toimii ja... Millaisissa asioissa toivot apua?"

Ehkä hänen pitäisi istua käsiensä päälle. Hermostus nakutti hänen sisällään kuin liian äänekäs sekuntiviisari.
"Tuota...", Aida vastasi avuttomana. Hänellä ei ollut aavistustakaan. Hän oli tuskin tietoinen, mitä hänen elämässään tapahtui, eikä hänellä ollut mitään käsitystä siitä, mitä normaalit assistentit tekivät.
"Mitä haluat tehdä?"

Tämä ei sujunut nyt aivan niin kuin Salome oli kuvitellut, tai ehkä pelännyt. Hän oli varautunut hemmoteltuun tähtöseen, joka saisi hermoromahduksen, jos hotellihuoneessa oli vääränväriset lakanat.
Aida ei vaikuttanut lainkaan sellaiselta.
Kysymys sai hänet kehräämään naurusta.
"Luulen, että olemme molemmat yhtä toivottomia tässä", hän huomautti, ja taputti uudelleen Aidan käsivartta.
"Ei se mitään, kyllä se siitä. Onko jotain, mikä tekee arjestasi hankalaa?"

Aida tunsi itsensä perinpohjaisen tyhmäksi.
Hän katseli epätietoisena ympärilleen, haudaten onnettomuuden katseensa pohjalle, ja hillitsi itsensä ollessaan aikeissa pureskella alahuultaan. Ei hänellä ollut aavistustakaan. Hänen koko elämänsä oli yhtä karusellia, josta hän ei saanut kiinni.
Hän kohautti avuttomana olkaansa ja katseli korkokenkiensä tummia kärkiä.
"Ehkä voit vain, ehm... Elää elämääsi ja laitan viestiä, jos on jotain, missä tarvitsen apua?"

Salome harkitsi taas hetken, oliko kyse vain brittiläisestä huumorista. Mutta ilmeisesti Aida oli täysin tosissaan.
"Pelkään, ettei se ihan onnistu. Serkkuni tappaa minut jos saa kuulla, että huitelen omilla teilläni, kun minun pitäisi olla tekemässä töitä", hän vastasi huvittuneesti.
"Kulkisin mielelläni mukanasi silloin kun olet liikkeellä töiden vuoksi. Paitsi tietenkin silloin, jos on jotakin juoksevia asioita, jotka minun on hoidettava."

Aida työnsi sormenpäät reisiensä alle, kun ne tuntuivat pyrkivän pysäyttämättä koskettamaan hänen kasvojaan tai sukimaan hänen hiuksiaan.
"Hyvä on", hän sanoi empien ja katsahti kengänkärkiinsä. Joku päivä se olisi varmasti luontevaa. Eihän Salome voinut vain joutua seuraamaan häntä vesipullo kourassa.
Hän ei ehtinyt jatkaa, kun kiireinen studiotyöntekijä pyyhkäisi hänet mukaansa soundcheckiä varten.

* * *

Aida arpoi, ehtisikö ottaa pikkuruiset päiväunet vai joisiko purkin tai kaksi Redbullia.
Auto odottaisi varmaan pian Akvaariotalon edustalla. Valentinon sähkönsininen iltapuku odotti kylpyhuoneen oveen ripustetussa pukupussissa. Ja iso joukko tärkeitä, kiireisiä ja varakkaita ihmisiä tulisi odottamaan pian Nightingale-albumin julkaisun kunniaksi järjestettävissä juhlissa.
Suihkun jäljiltä kosteat hiukset odottivat laittamista ja levittäytyivät kesyttöminä petaamattomalle sängylle, jonka keskellä Aida rekotti tuijottaen kattoa. Hän yritti löytää energiaa ponnistaa ylös, viimeistellä meikkinsä ja laittautua valmiiksi lähtöön. Edelliset päivät olivat olleet pitkiä. Itse asiassa, edelliset kuukaudet olivat olleet pitkiä. Tämä päiväkin tuntui jo vuorokauden mittaiselta, vaikka kello ei ollut vielä seitsemää.

Astellessaan kylpyhuoneesta pyyhe lanteillaan ja hiukset kosteuden kihartumaan villitseminä Elin huomio kiinnittyi Aidaan, joka makasi heidän vuoteensa keskellä. Hän oli aikeissa, ja hyvin lähellä, kysyä, eikö tämän olisi pitänyt jo olla valmistautumassa lähtöön.
Hänen onnistui estää itseään viime hetkellä.
Typerän kysymyksen esittämisen sijaan hän vaelsi avojaloin lattian poikki ja kellahti vastsalleen vuoteelle Aidan viereen.
"Hei, prinsessa", hän tervehti, poski patjaa vasten painuneena.
"Jäädäänkö tänne juhlistamaan sinun albumiasi?"

Ehdotus sai Aidan sulamaan hymyyn. Jäänsinisissä silmissä viipyi anteeksipyyntö, sillä huono omatunto nakersi häntä heidän edellisestä riidastaan. Hän ojensi kätensä silittämään Elin poskea ja kosteita hiuksia.
"Niin houkuttava kuin tarjous onkin, pakko lähteä", hän huokasi ja hipaisi miehen nenänpäätä. Pakko tuntui tosin absurdilta sanalta käyttää oman esikoislevyn julkaisujuhlista.
"Kai tulet mukaan?" hän kysyi kurtistaen kulmiaan huolestuneena.

Aida oli varmastikin oikeassa.
Mutta vaikka Elin aikataulu oli ollut huomattavasti väljempi kuin naisen, silti hänestäkin tuntui taivaalliselta vain maata juuri sopivan pehmeällä vuoteella. Melkein alastomana.
"Tietenkin tulen, prinsessa", hän vakuutti.
"En jättäisi sinun julkaisujuhliasi väliin mistään hinnasta. Kai niistä on tulossa isot? Olet ansainnut isot juhlat."

"Ilmeisesti", Aida vastasi ja totesi, että aika päiväunille oli lipsahtanut ohi ja nyt hänen ratkaisunsa olisi kaksi tölkkiä sokeritonta Redbullia.
"Ne järjestetään Tommyn luona." Hän tunsi joskus olonsa kuin opettajaan ihastuneeksi koulutytöksi ja nautti mahdollisuuksista nähdä naista, vaikka heillä tuskin olisi aikaa vaihtaa montaa sanaa illan aikana.
"Miten sinun päiväsi on mennyt?"

"Hyvä."
Eli ojensi toisen kätensä raukeana silittelemään Aidan kylkeä. Totta kai he lähtisivät juhlistamaan naisen uskomatonta saavutusta. Ehkä he voisivat juhlistaa sitä aamuun saakka. Ehkä osan siitä ajasta kahden.
"Niinkö? Onko hänelläkin tällainen akvaariotalo, tiedätkö?"
Hän kietoi kätensä kevyesti Aidan ympärille ja veti tätä lähemmäs itseään.
"Olen sinusta hirveän ylpeä, prinsessa, olenko sanonut siitä?"
Hän painoi kevyen suukon pisamaiselle poskelle.
"Hyvin. Laiskasti. Kävin elokuvissa, ja teatterin penkit olivat enemmänkin nojatuoleja. Se oli aika mahtavaa. Ja popcornkulho oli oikeastaan melkein saavi... Kaikki on täällä valtavan isoa."

Aida nyökkäsi ja nauroi sitten kehräten, hieraisten pisamaista poskeaan.
"Ehkä joskus", hän totesi ja tönäisi Elin selälleen, jotta saattoi kiivetä miehen ylle ja kumartua suutelemaan tätä. Ainakin hän sai itsensä irti patjasta: se oli jo hyvä, ensimmäinen askel.
"Se kuulostaa ihanalta päivältä", Aida vastasi ja tarttui Elin kasvoihin, painaen toisenkin suudelman tämän huulille. Hän oli onnellinen siitä, että mies oli saattanut tehdä jotain mukavaa.
"Mitä kävit katsomassa?"

Eli olisi voinut viettää illan kuuntelemalla Aidan naurua.
"En ehkä tarpeeksi", hän huomautti, samalla kun kellahti kuuliaisesti selälleen.
"Ehkä on parempi sanoa se vielä kerran: olen ihan hiton ylpeä sinusta, prinses..."
Loput hänen sanoistaan hukkui suudelmaan, eikä se haitannut lainkaan.
"Mmh, mitä? Niin. Captain Marvelin. Se oli aika hyvä. Voi olla, että käyn katsomassa sen uudelleenkin."

Aida näykkäsi Elin alahuulta suudelman ohessa ja suoristautui sitten istumaan miehen vatsalle.
"Käy", hän kannusti hellästi. Olisi ollut ihana lähteä elokuviin yhdessä, mutta albumin julkaisu täytti hänen aikataulunsa jälleen.
"Suzy Q tulee teeveestä kai huomenna. Luoja, assistentti pitää minua taatusti aivan idioottina", hän huokasi hieraisten kasvojaan tuskastuneena. Ehkä hän olikin.

Eli antoi käsiensä vaeltaa Aidan vyötärölle, mutta ei siitä ylemmäs. Se olisi ollut vaarallista peliä, eikä hän tiennyt, kuinka pitkälle olisi pystynyt hillitsemään itsensä.
Mutta juhlat odottivat.
"Meidän pitäisi pitää katsojaiset. Ehkä Edison suostuisi laittamaan jakson pyörimään kotiteatteristaan?"
Naisen sanat saivat hänen kulmansa kurtistumaan hieman.
"Miksi ihmeessä hän pitäisi sinua idioottina?"

"Ehdottomasti", Aida lupasi ja vajosi sitten lannistuneena miehen rintaa vasten, painaen nenänsä kiinni ihoon.
"Koska olen sellainen? Hänellä ei ole tainnut olla vielä mitään varsinaista tehtävää ja kun hän kysyi asiasta, olin täysin hyödytön. En tiedä, mitä hänen kuuluisi tehdä tai on edes sallittua tehdä. Argh", Aida sanoi turhautuneena, ääni miehen ihon vaimentamana.
"Mutta kyllä se siitä. Paras laittautua valmiiksi."

Eli kietoi käsivartensa suojelevasti Aidan ympärille ja harkitsi hetken, olisiko voinut nykäistä peitettä heidän ylleen.
"Aida hei, et sinä ole idiootti", hän vetosi, kuljettaen sormiaan naisen selällä.
"Ehkä voisit vain... en tiedä. Minäkään en tiedä mitään assistenteista."
Hän halasi Aidaa hieman tiukemmin.
"Onko se aivan välttämätöntä?"

Aida ei ollut vakuuttunut. Hän usein epäili sitä itsestään, ja Harvey ei epäillyt muistutella, ettei hänen pitäisi vaivata sievää pikku päätään aikuisten asioilla.
"Luulen niin", Aida huokasi haikeasti.
"Olen tainnut jo myöhästellä enemmän ja vähemmän tyylikkäästi enemmän kuin oman osani."

Eli kuljetti yhden punaisen suortuvan mietteliäästi sormiensa lomitse. Hän oli jo alkanut tottua tapaan, jolla oikeat hoitotuotteet loihtivat hiusten väristä kirkkaamman, jotenkin korostuneemman.
"Minusta tuntuu, että tähdille sallitaan myöhästely", hän huomautti sitten.
"Olen itse asiassa siitä melko varma."

Aida vastasi hymyllä ja painoi kaipaavan suudelman miehen huulille.
"Minä en", hän sanoi ja kiipesi sitten Elin yltä ja jaloilleen, etsien hiustenkuivaajan ja muotoiluraudan kaapistaan, ennen kuin istahti jalat eteensä ristittynä ja meikkipussi käsissään paksulle matolle peilin kanssa.
"Pyysin saada pitää omaa pukuani. Stylisti ei pitänyt ajatuksesta ja lähetti myös korvaavia ehdotuksia."

Lyhyen hetken ajan Eli haaveili siitä, että voisi vetää Aidan takaisin syliinsä. Mutta tämä ansaitsi ehdottomasti päästä juhliinsa.
Hän keräsi itseään hetken sängyllä ja nousi sitten istumaan.
"Tuleeko stylistisi muuten käymään?" hän kysyi, tutkien uteliaasti kauneudenhoitotuotteita, jotka Aida oli kerännyt ympärilleen.

"Ei, sain luvan laittautua itse", Aida vastasi ja pyöräytti huvittuneena silmiään. Hän oli osannut meikata itsensä ja laittaa hiuksensa tähänastisen elämänsä, ja stylistien ja maskeeraajien hössötys tuntui liioitellulta. Kai hänen voisi luottaa laittavan itse huulipunaa?
"Mistä puvusta sinä pidät eniten?" hän kysyi ja nyökkäsi kohti kylpyhuoneen oveen ja vaatekomeron laidalle ripustettuja pukupusseja.

"Oho."
Eli oli vilpittömän hämmästynyt. Aidan stylistillä tuntui olevan hyvinkin tiukka suhtautuminen siihen, miten tämä halusi asiakkaansa stailata ja pukea.
Ehkä stylistillä oli vapaapäivä.
Kysymys sai hänet kääntämään katseensa kohti pukupussien rivejä, ja asiantuntemustaan tarjotakseen hän nousi seisomaan ja asteli lähemmäs.
"Onpa monta."

"Niin on", Aida vastasi ja kumartui lähemmäs käsipeiliä meikatessaan kasvojaan ja piirtäessään keskittyneesti kissamaisia, dramaattisia rajauksia paikalleen.
Hänen rakas, sähkönsininen Valentinonsa riippui kylpyhuoneen ovessa, ja stylisti oli lähettänyt tumman, vienosti kimaltelevan, merenneitomallisen iltapuvun, tummansinisen kotelomekon, varsin pikkuruisen pikkumustan ja tummansinisen cocktailmekon, jonka aaltoileva, kevyt helma oli epäsymmetrisesti takaa runsaampi.
Kiire oli aina ollut hyvä motivaattori toimia nopeasti, joten hän siirtyi pian laittamaan hiuksiaan.

Eli ei pitnyt kiirettä valinnassaan. Hän kosketti kaihoten tummansinisen kotelomekon helmaa - hän tiesi, kuinka kauniisti se olisi imarrellut Aidan vartaloa - ja tutki hetken pikkuruista pikkumustaa kulmat kurtussa kuin yrittäen päättää, puuttuiko vaatekappaleesta alaosa.
Ei ilmeisesti puuttunut.
Lopulta hän palasi uudelleen tummansinisen cocktailmekon luo.
"Tässä pystyisit tanssimaan vaivatta, prinsessa."

"Vihdoin", Aida nauroi ja kieputti raudalla hiuksiinsa suuria laineita.
"Milloin olemme voineet viimeksi tanssia oikeasti?" Musiikkivideoita lukuun ottamatta. Ja niistä oli tullut varsin upeita, vaikka hän sanoikin itse – ja hänen silmissään se oli täysin Elin ansiota.
"Mitä sinä puet päälle?"

"Me..."
Eli kurtisti kulmiaan. Siitä oli tainnut kulua taas tovi. Ennen he olivat ehtineet tanssia yhdessä paljon useammin.
Aidan kysymys havahdutti hänet laskelmistaan, ja hän vilkaisi alas kuin olisi yhtäkkiä vasta muistanut, että oli puolipukeissa.
"Et usko, että voin edustaa näin?"

"Sinä olisit varmasti illan puheenaihe, jos jättäisit pyyhkeen pois", Aida lupasi kehräten, silmät lämpimästi tuikahtaen ja harkitsi siirtyvänsä lähemmäs, jotta voisi nykäistä pyyhkeen alas.
Hetken hän harkitsi hiustensa kieputtamista kiinni, mutta hänen laittamansa kampaukset leviäisivät nopeasti, jos he kaksi innostuisivat todella tanssimaan. Hän vilkaisi kesyttöminä olkapäidensa yli laskeutuvia hiuksia, suihkutti niihin viehättävältä tuoksuvaa lakkaa ja sieppasi sitten Elin valitseman cocktailmekon.
"Kuinka pian sinä olet valmis?"

"Pääsisinköhän juhlapaikalle saakka?" Eli esitti epäilyksensä, ja vaelsi sitten valikoimaan itselleen puhtaat bokserit. Vaatteet, jotka olivat aluksi pysytelleet käytännöllisesti matkalaukussa, olivat alkaneet kuin varkain löytää paikkaansa heidän huoneestaan. Aidan huoneesta.
"Pelkään, ettei minulla ole kamalasti vaihtoehtoja", hän myönsi, vetäessään sukkia jalkoihinsa.
"Pitäisi kai alkaa sijoittaa pukuvalikoimaan nyt, kun tilaisuuksia näyttää riittävän... Mutta olen valmis sitten kun sinäkin olet, prinsessa."

"Sinä näytät jumalaiselta pyyhkeettömänä", Aida vastasi hymyä silmissään ja pujottautui mekkoonsa, ujuttaen sen vetoketjun kiinni ja siloitellen vyötäröään halaavaa kangasta. Helma kieltämättä liikkui ihanasti.
"Millaisista puvuista pitäisit?" hän kysyi astuessaan Louboutinin platform-korkoihin, jotka nostivat hänet heti reilun kymmenen senttiä ylös lattiasta.
"Voisit käydä teettämässä sellaisia itsellesi joku päivä."

Eli pysähtyi tarkastelemaan arvioiden kauluspaitaa. Se oli puhdas ja silitetty, eikä hän ollut oikeastaan vieläkään täysin varma, kuka sen oli sellaiseksi huolehtinut. Ehkä sama henkilö, joka huolehti siitä, että Edisoninkin vaatteet olivat moitteettomassa kunnossa?
Hänen pitäisi varmastikin kysyä joku päivä.
"Eivätkö sellaiset ole aika hiton kalliita?" hän huomautti, kun alkoi napittaa paitaansa.
"Vaikka ovathan mittatilatut puvut mahtavia. Olisi mukava, jos hihat eivät olisi aina liian lyhyet..."

"Olen melko varma, että hinnalla ei ole juuri nyt väliä", Aida totesi ja sipaisi Elin hiuksia, kun kumartui vielä lähemmäs peiliä tarkastamaan meikin ja ylellisen paksujen ripsien kiinnityksen. Sininen mekko tuntui saavan hiusten punan hyppäämään.
"Voisit ylipäätään käydä ostoksilla. Hankkia mitä ikinä haluat tai mistä olet haaveillut." Ajatus tuntui unenomaiselta. Hän ei koskaan ollut ollut niin varakas, että olisi voinut haaveilla impulssiostoksista – tai ainakaan tehdä niitä kärsimättä karvaasti.

Aida oli varmastikin oikeassa, Eli pohti kiskoessaan harmahtavat puvunhousut jalkaansa. Niiden lahkeet olivat juuri ja juuri sopivan mittaiset, ja vyötärö oli hieman liian väljä, niin että hänen olisi ehkä pitänyt huolestua nilkkoihinvalahtamismahdollisuudesta.
Huolehtiminen ei ollut hänen tapaistaan.
Hän oli aikeissa inttää vastaan, huomauttaa, että ne olivat Aidan rahoja, mutta se tuntui olevan naiselle melkein tärkeää.
"Ehkä ehtisimme joku päivä ostoksille yhdessä."

"Ehkä", Aida vastasi. Varmastikin se järjestyisi. Hänen aikataulunsa ei lipsahtaisi taas kuukausien myllytykseksi aamusta yöhön, eihän? Hänen ei pitäisi antaa. Ein sanominen ei tainnut olla tässä tapauksessa hänen vahvuuksiaan.
"Oletko valmis?" hän kysyi ja totesi, ettei sieppaisi mukaan jakkua, sillä puvussa oli sirot, tummansinisen pitsin kirjailemat hihat, jotka pitäisivät hänet varmasti tarpeeksi lämpimänä. Olihan ulkona vielä melkein 20 astetta lämmintäkin.

Se ei ehkä olisi ollenkaan huono ajatus. Ehkä he voisivat mennä johonkin hienoon liikkeeseen ihmettelemään järjettömästi hinnoiteltuja tuotteita, eikä heitä ehkä tällä kertaa katsottaisi niin pahasti kuin joskus vuosia sitten.
Se voisi olla oikeastaan aika hauskaa.
Hän kävi vielä tarkistamassa peilikuvansa kylpyhuoneen peilistä, suki hiuksiaan ojennukseen vaikka tiesikin sen melkein turhaksi, sillä hänen laineillaan oli oma tahto, ja palasi makuuhuoneen puolelle poimimaan mukaan puvuntakkinsa.
"Valmis. Näytät hirveän kauniilta, prinsessa."

Aida vastasi huvittuneella hymyllä, sieppasi pienen käsilaukkunsa ja lähti alakertaan korot vienosti portaissa kopsuen. Hän oli kehittynyt viimeaikoina vielä paremmaksi korot jalassa päädyttyään pitämään niitä melkein kellon ympäri.
Auto oli jo odottamassa portin edessä.
Edison oli kuvaamassa mainosta Tokiossa, mutta lähetti onnentoivotuksensa tekstiviestitse yhdessä vienosti koomisen gifin kanssa.

Jos Eli olisi ollut taipuvaisempi murehtimiseen, hän olisi saattanut kokea hienoista huolta siitä, että Akvaariotalo heidän lähtiessään akvaariotalo jäi tyhjilleen. Mutta hän ei ollut koskaan ollut erityisen hyvä huomioimaan sellaisia asioita.
Jälleen kerran kuski ehti kiertää avaamaan auton oven heitä varten ennen kuin he olivat ehtineet kunnolla edes ovesta ulos.
Räiskyvän oranssiin cocktai-mekkoon pukeutunut Salome istui jo valmiina autossa ja väläytti heille tummat silmät siristävän hymyn.
"Hei. Olin juuri aikeissa laittaa viestiä, vaikka se olisikin kai ollut epäkohteliasta, kun tämä kuitenkin on sinun iltasi, Aida."

Aida soi assistentilleen anteeksipyytävän hymyn ja veti Elin viereen takapenkille. Auto liukui pehmeästi liikkeelle ja suuntasi kohti Tommy Prescottin loisteliasta taloa, jossa illan juhlat pidettiin. Aida oli melko varma, että ilta oli isompi hänen levynsä takana olevalle markkinointikoneistolle, jotka halusivat tuoda sen kansan ja erityisesti viihdemaailman johtotähtien tietoon.
Hän punoi sormensa Elin käteen ja nojasi ohimonsa kevyesti miehen olkapäähän.
"Joskus tunnen oloni pikkuriikkiseksi näissä tilaisuuksissa", hän sanoi hiljaa Elille.
"Ne ovat täynnä uskomattomia, lahjakkaita ihmisiä, jotka omistavat valkokankaat tai kirjaimellisesti puolet maailmasta ja jotka heittelevät miljoonia ympäriinsä kuin taskurahaa. Ja sitten olen minä, joka vielä hetki sitten yritin saada taskunpohjan kolikot riittämään teehen Tescossa."

Eli tervehti Aidan uutta assistenttia, joka edelleen herätti hämmennystä hänessäkin, ja keskittyi sitten silittelemään peukalollaan Aidan kämmenselkää.
"Hei, sinä olet itsekin uskomattoman lahjakas, prinsessa", hän muistutti hellästi.
"Eikä sinun varmasti enää koskaan tarvitse laskea Tescossa kolikoita."
Ikkunoiden takana toinen toistaan upeammat talot liukuivat heidän ohitseen, tai ainakin niitä ympäröivät aidat ja näkösuojat.

Aida hipaisi sormenpäällään Elin nenää ja katseli miehen kasvojen profiilia hellästi, silittäen vaaleanruskeita laineita taakse. Ehkä illalla hän saisi villitä ne jälleen kunniaansa.
Ehkä hän tekisi niin jo nyt. Hän pörhötti kiharaisia hiuksia kevyesti. Miksi miehen pitäisi olla mitään muuta kuin mitä oli kaikkein aidoimmillaan?
"Sinä olet aina ollut hyvin puolueellinen minun suhteeni", hän huomautti naurua äänessään.

"En koskaan", Eli vakuutti ja kumartui painamaan kevyen suudelman Aidan hiusten joukkoon. Hän saattoi tehdä ainakin niin pelkäämättä, että tuhoaisi meikin, tai tekisi jotain muuta typerää.
Silti hän vilkaisi Aidan assistenttia melkein kuin peläten, että tämä moittisi häntä, mutta nainen oli kääntänyt katseensa kohti tummennettua ikkunaa.
Eli palautti katseensa Aidaan, epäillen, ettei heillä ollut enää pitkää matkaa jäljellä.
"Oletko valmis julimaan?"

Aida nojasi päänsä Elin olkapäähän ja tunsi jännityksen nipistävän vatsaansa. Hän oli esiintynyt jo alakoulussa West Endin täysille teatterisaleille tuntematta muuta kuin euforista adrenaliinia, mutta jokin hänen uudessa yleisössään ja siinä, että hän esitti omaa musiikkiaan – ei nerojen luomaa, jumaloitua musikaalia – hermostutti häntä ja tuntui nakertavan senttejä pois hänen pituudestaan.
Ei tainnut olla vaihtoehtoja kuin olla valmis.
"Tunnetko Tommyn hyvin?" hän kysyi Salomelta, josta tiesi surullisen vähän.

Salome käänsi katseensa pois ikkunasta, ja Elillä oli tunne, että kenties nainen oli yrittänyt antaa heille yksityisyyttä siitä huolimatta, että he matkasivat saman auton kyydissä.
Nainen näytti hymyilevän paljon.
"En voi sanoa tuntevani kovinkaan hyvin", hän vastasi kehräävällä nuotillaan.
"Serkkuni on ollut hänen kanssaan enemmän tekemisissä, hän on ollut tällä alalla pidempään. Aika hienoa päästä näkemään näitä valtavia taloja sisäpuolelta."

"Ne ovat eri maailmasta kuin meidän yksiömme Sohossa", Aida myönsi ja punoi sormiaan Elin käteen. Koti-ikävä pisti terävänä jonnekin kylkiluiden väliin. Milloinkohan hän palaisi kotiin?
Jos palaisi. Hänen elämänsä tuntui rakentuvan kauemmas ja kauemmas tulevaisuuteen.
"Missä päin Los Angelesia sinä asut?"

Sama ajatus kävi myös Elin mielessä. Mitähän heidän pienelle kodilleen kuului? Mutta siellä olisi yksinäistä ilman Aidaa. Toisinaan hänestä oli tuntunut siltä, kuin seinät olisivat kaatuneet päälle.
"Asuin aiemmin New Yorkissa, mutta olen muuttamassa Lontooseen", Salome vastasi.
"Tällä hetkellä asun Stillwell Hotelissa. On aika operaatio muuttaa tavaransa mantereelta toiselle, vaikkei tämä olekaan ensimmäinen kerta."

Auto liukui pysähdyksiin oikean portin luo. Mistä varsin samannäköiset, käsittämättömän hulppeat talot erotti toisistaan, Aida ei ollut varma. Mutta tämä nimenomainen lukaali kuului Tommylle.
Kyseisen residenssin olisi varmaan tunnistanut myös autojen määrästä ja autoissaan torkkuvista kuskeista, jotka odottelivat VIP-asiakkaitaan kotiin vietäviksi.
Hän nousi autosta Elin perässä ja veti syvään henkeä, yrittäen rentouttaa hymynsä. Luultavasti pahin jännitys olisi ohi, kun hän olisi tehnyt oman osuutensa juhlien eteen.

Ilmeisesti kaikki talot täälläpäin olivat enemmän tai vähemmän akvaarioita, Eli totesi ajatuksissaan samalla kun heidän autonsa liukui pysähtyi. Näidenkin porttien, ja epäilemättä myös huipputason hälytysjärjestelmillä varustettujen aitojen takaa paljastui moderni, kolmikerroksinen ja suurien ikkunoiden hallitsema rakennus, jota huolellisesti sijoitetut lamput valaisivat tuodakseen arkkitehtuurin parhaalla mahdollisella tavalla esiin.
Eli ei ollut koskaan ollut erityisen perehtynyt arkkitehtuuriin.
Leveät portaat näyttivät johtavan valaistuun toiseen kerrokseen, mutta heidän ei tarvinnut jäädä pohtimaan, mistä pääovi tarkalleen löytyi, sillä illan emäntä laskeutui heitä vastaan punaisessa, graafisesti leikatussa cocktailmekossa, jonka tyköistuva malli ei jättänyt turhan paljon tilaa mielikuvitukselle.
"Satakieli", Tommy tervehti seisahtuessaan heidän eteensä, tarttui Aidan käteen ja hipaisi sen kämmenselkää huulillaan.
"Sinua on jo odotettu, lintuseni."

Aidan ei tarvinnut esittää hymyilevänsä, kun hän astui Tommya vastaan ja puristi naisen kättä kevyesti. Se tuntui palauttavan hänet tähän hetkeen. Joskus hän pelkäsi, ettei enää löytäisi itseään kaikkien roolien alta.
"Olet ihastuttava", Aida vastasi ja katsahti naisen pukua ihaillen.
"Näytä vain tietä."

Tommy naurahti pehmeästi ja pudisti hieman päätään.
"Sinä itse olet ihastuttava, Satakieli. Ja olet hurmannut kaikki laulullasi", hän totesi, kun tarjosi käsivarttaan johdattaakseen Aidan sisälle.
"Kaikki haluavat ehdottomasti tavata sinut. Olen melkein mustasukkainen, sillä pitäisin sinut mielelläni itselläni tämän illan. Mutta se olisi hirvittävän itsekästä."

Aida nauroi hyväntuulisesti kehräten ja sukaisi kesyttömiä hiuksiaan taakse, sirot, siniset höyhenkorvakorut keinahtaen.
"Sinä saat pitää minut vapaasti jokin toinen ilta", hän lupasi jäänsiniset silmät tuikahtaen ja kiersi kätensä Tommyn käsipuoleen. Hän vilkaisi Eliä hymyillen olkansa yli, varmistaen, että mies pysyisi mukana.
Ja ettei kukaan kehtaisi yrittää sulkea tätä ulos. Joskus Aidasta tuntui, että Harvey teki niin tahallaan.
"Olet hyvin ystävällinen järjestäessäsi tällaiset juhlat."

Eli oli unohtunut keskusteluun Aidan assistentin kanssa samalla kun he seurasivat tätä ja Tommya ylös portaita oville, jotka johtivat suureen, avoimeen alakertaan.
"Tietenkin pidän", Tommy huomautti, samalla kun hipaisi vapaalla kädellään kevyesti korvakorun höyhentä, joka sopi kantajansa lempinimeen niin täydellisesti.
"Albumin julkaisua kuuluu aina juhlia. Toivon todellakin, ettet pane pahaksesi, että joudut esittelemään upeaa ääntäsi vielä hetken, ennen kuin pääset rauhassa juhlimaan saavutustasi."

Aida vastasi hymyllä ja pudisti päätään. Esiintyminen oli aina kuulunut niihin ainoisiin asioihin, joita hän osasi tehdä. Tämä olisi ensimmäinen kerta, kun hän esittäisi ei-singleksi päätyneitä levyn kappaleita tiimin ulkopuolisen yleisön edessä.
Tommyn talo oli upea. Kaikki talot täällä, tämän ihmislajin keskuudessa, tuntuivat olevan aivan toisesta maailmasta. Ja silti hän kaipasi heidän pientä, kotoisaa yksiötään. Eikö kaikki tämä tila tekisi olon kovin yksinäiseksi?
Paitsi tällaisissa juhlissa, tietenkin.

Tommy johdatti Aidan sisään avaraan tilaan, joka oli jo täyttynyt juhlavieraista ja tasaisesta puheensorinasta. Cateringin työntekijät puikkelehtivat hienovaraisesti juhlavieraiden joukossa, ja Tommy poimi ohi kulkevalta tarjottimelta siron, kapean lasin sekä itselleen että ojennettavaksi Aidalle.
"Oletko valmis, Satakieli?" hän kysyi, suoristi naisen toista höyhenkorvakorua ja kääntyi sitten juhlaväen puoleen. Katseltuaan väkijoukkoa hetken kevyt kurtistus tummilla kulmillaan hän kohotti lopulta sormet sirosti huulilleen ja vihelsi terävästi.
Alakertaan laskeutui hiljaisuus kuin veitsellä leikaten, ja katseet kääntyivät heihin.
Tuttu, melkein kissamaisen tyytyväinen hymy palasi Tommyn kasvoille, samalla kun taputusten ja vislausten vyöry kulki läpi vierajoukon, kun nämä tunnistivat, kuka oli viimein saapunut.
Tommy odotti juuri sopivan hetken ennen kuin kohotti kätensä hiljaisuutta pyytäen.
"Kiitos, että sain huomionne hetkeksi. Kuten varmasti huomaatte, illan tähti on saapunut keskuuteemme, ja haluaisinkin käyttää hetken kohottamalla maljan sekä uskomattomalle Satakielelleni että hänen esikoisalbumilleen. Aida, lintuseni, olen sinusta valtavan ylpeä. Tulkoon albumisi olemaan juuri niin valtava menestys kuin se ansaitseekin olla."
Hän kohotti kuohuviinilasiaan katse Aidaan kiinnittyneenä.

Väkijoukon tervehdys sai Aidan vastaamaan häkeltyneellä, onnellisella hymyllä. Tommyn malja nosti tavallista lämpimämmän hehkun hänen silmiinsä. Kaikki tämä oli niin kovin paljon, että ilman musertavan pitkiä päiviä ja pökerryttävää pyöritystä, hän olisi ollut varma näkevänsä unta.
Aidakin siemaisi lasistaan väkijoukon nostaessa lasinsa ja tehdessä samoin, sydän lepattaen ja vatsanpohja nipistäen. Miten hän toivoi, että albumi lunastaisi odotukset ja tekisi Tommyn uskosta häneen sijoituksen arvoista.

Tommy lupasi vielä juhlaväelle, että nämä pääsisivät kuulemaan Satakielen laulavan, kunhan malttaisivat mielensä vielä pienen hetken.
"Olen pahoillani, että joudut esiintymään omissa juhlissasi, lintuseni", hän vetosi, kun laski kätensä kevyesti Aidan selälle johdattaakseen tämän peremmälle juhlatilaan.
"Mutta äänesi on vain niin uskomaton."

Sitä ei todella ollut syytä pahoitella, sillä Aida aidosti nautti yleisön eteen nousemista. Laulaminen oli aina tuntunut siltä, mitä hänen kuului tehdä. Tuttu jännitys nipisti vatsaa, kun hän kuulosteli ylhäällä tehtäviä soundcheckejä juhliin kuuluvaa pienoiskonserttia varten. Hän vaelsi ympäri hetkeksi käyttöönsä saamaa huonetta ympäri avatessaan ääntään ja siemaillessaan lämmintä hunajateetä.
Sitten oli shown aika. Hattie esitteli hänet, ja Aida lähetti uuden rukouksen jonnekin korkeuksiin: anna heidän pitää musiikista. Ylellinen juhlatila oli muuttunut konserttisaliksi, ja juhlaväki oli kerääntynyt yksinäisellä spottivalolla valaistun flyygelin ympärille. Aida istuutui sen ääreen ja antoi sormiensa liukua viileiden koskettimien yli, kun aloitti illan voimakkaalla, riisutulla, tilan tehokkaasti täyttävällä tulkinnalla Fearlessistä.
Streetlight Stars jatkoi pienoiskonserttia. Kappaleen kasvaessa valaistus paljasti ensin sormien napsautuksilla kappaletta kasvattavat taustalaulajat ja sitten pohjoismaista viikinkiä ulkonäöltään muistuttavan rumpalin, jonka antama rytmi kutsui Aidan ylös flyygelin äärestä ja sen eteen asetetun, jalallisen mikrofonin ääreen. Noah otti sujuvasti hänen paikkansa flyygelin penkillä. Naisen oli mahdotonta olla tanssimatta kappaleen hyväntuulisen energian innoittamana.
Esikoisalbumin nimeäkin kantava kappale muutti tilan tunnelman, ja väitteet siitä, että se jäi kummittelemaan kuuntelijaansa, tuntuivat varsin todelta. Se alkoi hiljaisuudesta ja melkein aavemaisena acapellana esitetyn ensimmäisen säkeistön jälkeen koko bändi liittyi mukaan, ilmestyen pimeydestä. Musiikki kasvoi ja sen rytmikkyys tuntui saavan koko talon sykkimään. Taustalaulajat taputtivat tahtia käsillään, ja se tuntui leviävän myös juhlaväkeen. Aida kieltämättä tunsi itsensä kappaleen lentoon lähteväksi satakieleksi ja koki melkein pyörryttävän aallon euforiaa, kun ymmärsi laulavansa omaa musiikkiaan.

Yleisön joukossa Eli seurasi ylpeänä, kuinka Aida hurmasi yleisönsä - ja myös hänet, mutta siinä ei ollut mitään uutta. Hänen vierellään Salome pyyhli silmiään, kun musiikki ja Aidan uskomaton ääni nostivat tunteet pintaan.
Hän ei ollut ainoa.
Tuntui melkein tuhlaukselta, että pienoiskonsertti kesti vain niin lyhyen hetken, joka ei tuntunut silmänräpäystä pidemmältä, vaikka olikin kestänyt kolmen kappaleen ajan.
Eli tiesi, ettei ollut ainoa, joka toivoi samaa, sillä Nightingalen päättyessä salin valtasi hetkeksi täysi hiljaisuus, jonka aplodit ja vislaukset rikkoivat melkein väkivaltaisesti.

Tämä on hullua, Aida ajatteli vastatessaan saamaansa vastaanottoon häkeltyneellä, onnellisella hymyllä. Aivan pähkähullua. Valot palautuivat juhlatilaan, ja hän astui pienoiskonserttinsa areenalta takaisin vieraiden joukkoon. Hän päätyi puristamaan montaa ojentuvaa kättä ja vaihtamaan poskisuudelmia toivoen hartaasti, että olisi voinut muistaa edes murto-osan satelevista nimistä.
Hänen takanaan bändi korjasi soittimensa ja äänentoistolaitteet pois yhtä tehokkaasti ja hiljaisesti kuin oli alunperin virittänyt ne paikalleen.
"Aikamoista", tuttu, syvä ääni totesi hymystä lämpimänä Elin ja Salomen takaa ja karhumaisen suuri käsi laskeutui Elin olkapäälle. David oli yhdistänyt tummiin housuihin ja valkoiseen, rennosti ylimmistä napeista auki jätettyyn kauluspaitaan aurinkoisen oranssin, hyvinistuvan puvuntakin ja sukaissut tuuheat, vaaleanruskeat hiukset pois kasvoiltaan, joita ei peittänyt tänään Oopperan kummituksen ikoninen naamio.

Eli oli odottanut tilaisuutta pujahtaa Aidan luo, huomattuaan, että heidän emäntänsä oli siirtynyt nopeasti tämän luo ja painanut kätensä suojelevasti "lintusensa" selälle, valmiina poimimaan vieraiden joukosta ne, joiden kanssa kannatti vaihtaa muutama sana pidempään. Mutta kuullessaan tutun äänen selkänsä takaa hän joutui yhtä tolaltaan kuin kultainennoutaja, joka on odottanut uskollisesti rakkaan ihmisensä paluuta.
"David!" hän ähkäisi yllättyneenä, käännähti ympäri ja puolittain heittäytyi halaukseen.
"Mitä sinä täällä teet? Hitto, Aida ilahtuu, me emme tienneet..."

David nauroi kumealla lämmöllä, meripihkaiset silmät kulmista naururypyille viuhkottuen. Mies vastasi halaukseen rutistamalla toisen käsivartensa Elin selän ympärille ja nostamalla hennomman miehen hetkeksi ilmaan.
"Aida kutsui minut", hän vastasi ja painoi spontaanin, intohimoisen suukon Elin poskelle.
"Ajatteli, että voisit ilahtua näkemisestäni. Me emme olekaan tavanneet", mies lisäsi kääntäen katseensa Salomeen ja ojensi kätensä naiselle tervehdystä varten.
"David King."

Eli ei edes yrittänyt teeskennellä muuta. Eikä valittanut tullessaan nostetuksi ilmaan, sillä se sai hänen olonsa tuntumaan vain kotoisalta.
Oli liian pitkään siitä, kun he olivat viimeksi viettäneet iltaa ystäväporukalla.
"Totta hitossa ilahduin", hän vakuutti
Salomen kasvoille oli kohonnut hetkeksi häkeltynyt ilme, josta nainen ei toipunut täysin vielä silloinkaan, kun ojensi kätensä miehelle.
"Salome Silveira. Olen suuri ihailijanne, herra King."
"Salome on Aidan uusi assistentti", Eli esitteli, edelleen onnesta hölmösti hymyillen.

David kohotti yllättyneenä kulmiaan ja suli lämpimämpään hymyyn. Teatteripiirien ulkopuolella tuntui hyvin hyvin harvinaiselta, että tuli tunnistetuksi. Mies kohotti pitelemäänsä kättä ja painoi sen rystysille suudelman, tutkien tummia silmiä samalla.
"Erittäin mukava tavata", David vastasi ja irrotti sitten naisen kädestä, kiertäen käsivartensa Elin hartioille.
"Kuulin myös, että tulette pian New Yorkiin."

Jos Eli olisi kiinnittänyt asiaan enemmän huomiota, hän olisi saattanut huomata Salomen punastuvan kevyesti, vaikka sitä ei ollutkaan aivan yhtä helppoa erottaa kuin brittiläisen kuuluisasta kalpeudesta, jota olisi voinut kuvailla sävyllä 'piileskellyt auringolta muutaman viime vuoden'.
"Sinun täytyy tulla tervehtimään Aidaa!" Eli vetosi innostuneena.
"Hän on aivan upea, eikö olekin? Kuinka kauan sinä muuten viivyt täällä?"
Hänen kasvoillaan häivähti hämmennys.
"Olemmeko?"

David nauroi kumeasti Elin innolle ja rutisti miestä kylkeensä, karhumaiseen halaukseen. Hän nyökytteli myöntyen ja poimi viereen pysähtyvältä tarjottimelta juoman, kannustaen seuralaisiaan samaan.
"Lennän sunnuntaiaamuna takaisin New Yorkiin", hän vastasi. Reissu oli ollut hyvin spontaani.
"Aida arveli, että voisit tulla mukaan, kun hänen promokiertueensa siirtyy New Yorkiin. Hän ei tiennyt vielä, milloin se tarkalleen on. Sinäkin varmaan tulet siis?" David kysyi Salomelta.
"Järjestän mielelläni teatterilippuja."

Eli poimi itselleen juoman, vaikka hänen huomionsa olikin edelleen keskittynyt Davidiin.
"Onko sinulla ohjelmaa huomenna?" hän kysyi, mietittyään hetken, mitä päivää juuri nyt elettiinkään. Hänen päivänsä sulautuivat helposti toisiinsa, sillä niitä rytmittivät Aidan menot, joista puolestaan huolehti pääasiassa tämän tiimi.
Hänen piti vain pysytellä mukana.
Hän käänsi katseensa Salomeen, joka oli juuri nyökäyttänyt edelleen hieman häkeltyneenä päätään Davidille.
"Oh, sinun pitää ehdottomasti nähdä Kummitus. Luuletko, että saisit meille liput siihen, David?"

"Aida ehdotti, että me voisimme tehdä jotain yhdessä. Voisit vaikka esitellä Los Angelesia minulle. En olekaan käynyt täällä ennen", David vastasi. Meripihkaiset silmät siristyivät hymystä.
"Enköhän. Minulla voisi olla mahdollisuus kierrättää teitä kulisseissakin", hän lisäsi.

Hetken yhdennäköisyys onnellisen kultaisennoutajan kanssa oli ilmiselvä.
"Täällä on kaikkea mahtavaa. Niin kuin palmuja. Minun täytyy näyttää sinulle palmut. Ja voimme käydä syömässä lempipaikassani..."
Ei kai Aida pahoittaisi mieltään, kun oli kerran ehdottanut, että he viettäisivät päivän yhdessä? Ja ehkä nainen ehtisi mukaan. Ehkä tämä saisi vapaapäivän kaiken tämän myllytyksen jälkeen.
Hän katsahti ympärilleen ja näki, että Tommy oli johdattanut Aidan keskustelemaan siististi pukeutuneen mieskaksikon luo. Varmastikin tärkeistä asioista.
"Se olisi mahtavaa. Oletko ollut koskaan teatterin kulisseissa, Salome?"
Nainen pudisti päätään.
"En voi väittää, että olisin."

"Se kuulostaa hyvältä. Mitä vain haluat", David lupasi. Vaikka hän ei ollut ollut täällä kuin muutaman tunnin, Los Angeles vaikutti jo hyvin erilaiselta kuin New York pelkästään ihmisten perusteella.
"Pidätkö teatterista?" hän jatkoi Salomelle.

Elin mieli askarteli jo niissä kaikissa vaihtoehdoissa, jotka he voisivat toteuttaa seuraavana päivänä. Voisi tosin olla reilua antaa Davidin ensin nukkua aamulla rauhassa, mutta kai mies sentään jo puoliltapäivin olisi valmis?
Hän epäili, että saattaisi itse jättää yöunet kokonaan välistä.
"Olen rakastunut siihen melko vasta", Salome myönsi.
"Aiemmin kuvittelin olevani liian kiireinen."
Eli kurkotti hieman kaulaansa.
"Aida katoaa koko ajan jonnekin."

"Sillä on kyky siepata koko sydän mennessään", David vastasi lämpimästi nauraen. Hänen koko elämänsä oli siellä, ainakin nykyään. Teatterin kulissit tuntuivat kotoisimmilta kuin koti, ja joskus mies pohti, muistuttiko liikaa roolihahmoaan.
"Hän taitaa olla varsin kiireinen nykyään, vai mitä?" hän lisäsi ja katsahti Eliä myötätuntoisesti.
"Mutta hän varmastikin löytää meidät, kun ehtii."

Elin kasvoilla viipyi hetken melkein lannistunut ilme, kun hän katsoi, kuinka loistavan punaiset hiukset katosivat väkijoukkoon. Tietenkin kaikki halusivat vaihtaa sanan illan tähden kanssa, varsinkin niin upean esityksen jälkeen. Ja kukaties Aidalle tarjoutuisi uskomattomia tilaisuuksia, kun tämä pääsisi juttelemaan musiikkimaailman kerman kanssa.
Hän pakotti itsensä lopettamaan synkistelyn.
"Etsitäänkö lisää juotavaa? Oletko muuten kuullut Tiarnanista ja Emmiestä? He kiertävät kai edelleen."

Kyllä, juotava oli ehdottomasti hyvä idea. David viittasi Eliä näyttämään tietä ja kosketti kevyesti Salomen selkää, kannustaen naista seuraamaan miestä.
"Mmm, vietin heidän kanssaan muutaman päivän, kun he viipyivät New Yorkissa. Juhlistimme Tiarnanin Oscar-voittoa."

Eli oli melko vakuuttunut, että mustapukuisia tarjoilijoita oli puikkelehtinut siellä täällä, mutta juuri nyt kaikki tuntuivat olevan jossakin muualla.
"Niinkö? Se oli mahtava juttu, se voitto", hän huomautti innostuen.
"Koko gaala oli mahtava. Katsoithan sen? Aida oli uskomaton, eikö ollutkin?"
Tavallisesti varsin sanavalmis Salome tuntui hukanneen kykynsä muodostaa kovinkaan järkeviä ajatuksia pitkän, lämminäänisen miehen läsnäollessa.

"Totta kai", David nauroi hyväntuulisesti.
"Pidimme katsomoa teatteriporukalla. Oliko se ikimuistoista paikan päällä?" hän kysyi silmät tuikahtaen ja katsahti Salomea, kiinnittäen nyt ensimmäistä kertaa huomiota kasvojen arpeen. Sen takana täytyi olla kipeä tarina.
"Olitko sinäkin siellä?"

Hetken Eli tunsi melkein haikeutta. Mutta se ei ollut ollut heidän teatteriporukkansa.
"Se oli mahtavaa. Ja samaan aikaan hiton outoa. Tiedätkö, kun ympärillä oli yhtäkkiä hirveä määrä ihmisiä, joiden kasvot oli tottunut näkemään elokuvissa..."
Hän johdatti heidät baaritiskin ääreen, jonka toisella puolella työskenteli lisää mustapukuista cateringhenkilökuntaa.
Salome vastasi pudistamalla päätään ja yritti löytää äänensä.
"En. Aloitin työssäni aivan vasta, joten sain tyytyä katselemaan gaalaa televisiosta."

"Voin kuvitella", David vakuutti hymyillen. Täälläkin tuntui olevan varsin tutunnäköisiä kasvoja. Hän tilasi drinkin, jossa uiskenteli siivu limeä ja katseli Eliä. Ehkä hän voisi kysyä miehen kuulumisia paremmin huomenna.
"Mikä houkutteli sinut tähän työhön?" hän kysyi Salomelta ja siemaisi lasistaan.

Eli ei tälläkään kertaa katsonut, minkä drinkin poimi itselleen, mutta ilahtui sen sinisestä väristä.
"Olisi mahtavaa, jos joskus oltaisiin Oliviereissa samaan aikaan. Voisi juhlia oikein kunnolla", hän haaveili, kurtisti kulmiaan ja siemaisi juomaansa.
Salomekin oli poiminut itselleen juoman ja hymyili Davidille.
"Serkkuni toimii managerina, joten hän vinkkasi minulle työstä. Olen onnekas, kun saan työskennellä niin hurjan lahjakkaan henkilön alaisuudessa."

David nojasi kyynärpäällään baaritiskiin ja antoi katseensa vaeltaa kansoitetussa, hyvin ylellisessä tilassa. Tämä todella oli hyvin erilainen maailma kuin se, jossa he olivat eläneet aikaisemmin.
Hän vastasi Salomelle lämpimällä hymyllä.
"Tunnetteko te jo hyvin? Eli tietää varmasti monta mielenkiintoista tarinaa", mies sanoi silmät huvittuneina tuikahtaen.

Myös Elin huomio oli kiinnittynyt juhlaväkeen, mutta hän yritti löytää näiden joukosta loisteliaan siniseen pukuun pukeutunutta hahmoa. Hetkeksi hänet valtasi huoli siitä, että ehkä Aida oli jo jatkanut matkaansa ilman häntä, mutta hän tajusi sen hyvin nopeasti typeräksi ajatukseksi. Ei kai nainen tosiaan katoaisi noin vain omista juhlistaan?
Salome otti varovaisen kulauksen sitruunaisesta drinkistään ja toivoi, ettei sotkisi huulipunaansa. Hän toivoi sitä itse asiassa todella, todella kovasti.
"Emme ole vielä valitettavasti ehtineet tutustua kovinkaan tarkkaan", hän myönsi, kulmat kurtistuen.
"Aikataulu on ollut melkoinen. Mutta toivon, että meistä voisi vielä tulla ystävät."

"Hei!" Aida tervehti pujottautuessaan ihmisten lomasta heidän luokseen edes pikaista tervehdystä varten.
"Ihanaa, että pääsit paikalle", hän sanoi Davidille ja nauroi vapautuneesti kehräten, kun mies sulki hänet karhumaiseen halaukseen, nosti hänen jalkansa ilmaan ja kiepautti häntä kierroksen ympäri ilmassa. Hän sukaisi hiuksiaan, päästään pyörällä, laskeutuessaan takaisin jaloilleen ja soi baaritiskin takana toimivalle miehelle säteilevän hymyn saadessaan mansikka-Cosmopolitanin käteensä. Jos albumin julkaisun kunniaksi.
"Onko teillä hauskaa?" hän kysyi toiveikkaasti katsahtaen pientä seuruetta, höyhenkorut keinahtaen ja siemaisi elegantista lasistaan.

Elin kasvojen saattoi nähdä kirkastuvan, kun hän erotti viimein Aidan, joka puikkelehti heitä kohti.
"Aida! Katso, kuka tuli!" hän julisti, viitaten kohti Davidia siitäkin huolimatta, että Aida oli varmastikin varsin tietoinen miehen saapumisesta ottaen huomioon, että oli kutsunut tämän itse.
Hän ojensi käsivarttaan kutsuen Aidaa edes hetkeksi kainaloonsa.
"Tietenkin. Entä sinulla, prinsessa? Me olemme kuulemma lähdössä New Yorkiin!"

Aida vastasi autuaalla, onnellisella hymyllä ja nojasi hetken Elin kylkeen, kiertäen kätensä miehen selälle. Tämä kaikki oli varsin unenomaista, ja esiintymisen euforia viipyi edelleen hänen suonissaan.
"Kyllä! Harvey puhui promoista siellä, ilmeisesti ainakin viikon matka", hän sanoi ja otti pitkän kulauksen lasistaan.
"Ajattelin, että voisit haluta lähteä mukaan."

Eli kietoi käsivartensa Aidan ympärille ja painoi suudelman punaisten hiusten joukkoon. Hetken hän harkitsi, voisiko yrittää pitää naisen siinä lähellään, vaikka joku tulisikin pian vaatimaan tämän huomiota.
Se olisi varmastikin itsekästä.
"Totta kai haluan, se olisi mahtavaa!" hän vakuutti.
"David lupasi, että voisi järjestää liput Phantomiin. Luuletko, että ehtisit mukaan?"

"Toivon niin", Aida vastasi ja antoi katseensa vaeltaa ihmisjoukossa. Miten hän toivoi myös, että muistaisi edes muutaman illan aikana vastaantulleen nimen.
"Suosittelen painokkaasti", David vakuutti huvittunut tuike meripihkaisissa silmissä ja tyhjensi lasinsa, poimien toisen tarjottimelta.
"Se on ajaton show, vaikka itse sanonkin." Sen musiikki puhutteli häntä edelleen yhtä voimakkaasti kuin ensikertaa kuullessa, vaikka hän oli esittänyt Kummitusta taatusti tuhansia ja tuhansia kertoja tähän mennessä.

Ehkä Aida tosiaan pääsisi katsomaan Phantomia heidän kanssaan. Eli tunsi olonsa yllättävän toiveikkaaksi, millä saattoi olla jonkin verran tekemistä sen kanssa, että hän oli tainnut nauttia alkoholillisen drinkin tai pari.
Sellaista sattui.
"Siitä on aika pitkään, kun ollaan ehditty viimeksi yhdessä teatteriin", hän huomautti, vieden kätensä silittämään Aidan niskaa.
"Ilman, että toinen on ollut lavalla..."
"Täällähän sinä olet, Satakieli", heidän luokseen väkijoukosta ilmestynyt Tommy huomautti.
"Hetken ehdin jo kuvitella, että päätiti karata omista juhlistasi."

"Anteeksi", Aida vastasi ja kehräsi onnellisesta naurusta. Hän ei voisi olla niin kiittämätön käsittämätöntä hyväntekijäänsä kohtaan.
"Tulin vain sanomaan hei Elille", hän sanoi ja tyhjensi lasinsa. Hän sieppasi varsin ihastuttavan mansikan lasista suuhunsa ja näpäytti miehen nenänpäätä hellästi sormellaan. Hän tekisi mielellään mitä tahansa Tommy toivoisi maksaakseen edes osan kiitollisuudenvelasta takaisin.
"Tommy, tässä on David King. David, Tommy Prescott, näiden upeiden juhlien emäntä", Aida esitteli viitaten esitellystä toiseen.

Tommy pudisti päätään vakuuttaakseen, ettei Aidalla ollut syytä pahoitella.
"Nämä ovat sinun juhlasi, lintuseni", hän muistutti pehmeästi.
"Olen pahoillani, että niin suuri osa ajastasi kuluu siihen, että joudut tapaamaan ihmisiä, joita et entuudestaan tunne, sen sijaan että voisit viettää aikaa rakkaidesi kanssa. Kaikki vain haluavat päästä puhumaan kanssasi."
Hän käänsi katseensa esiteltyyn mieheen silmät hymystä siristyen ja ojensi kättään.
"Miten miellyttävää viimein tavata, herra King. Sopiiko, jos sanon David?"

Tottahan toki se sopi. David kätteli myös Tommya, koskettaen naisen rystysiä kevyesti huulillaan, ja kehui sekä juhlia että taloa tapaetiketin mukaan.
"Minusta on mukava tavata uusia ihmisiä", Aida vakuutti ja kielsi itseään havittelemasta toista Cosmopolitania. Yksi riitti. Hänen ei kuulunut enää juoda alkoholia. Vain lasi tai kaksi erityistapauksissa.
"Kuka on vuorossa seuraavana?"

"Pahoitteluni, että minun on varastettava Satakieli vielä hetkeksi, mutta lupaan palauttaa hänet", Tommy pahoitteli vielä, ennen kuin painoi kätensä suojelevasti Aidan selälle johdattaakseen tämän takaisin vierasjoukkoon - muistutettuaan ensin tämän ystäviä siitä, ettei näiden pitäisi epäröidä hyödyntää cateringin tarjoiluja.
"Haluan esitellä sinut eräälle ystävälleni, joka kirjoittaa työkseen. Millainen olo sinulla on, lintuseni? Eihän sinua vielä uuvuta?"

"Minulla on kaikki erinomaisesti", Aida vakuutti hymyillen ja sukaisi kesyttömiä hiuksia pois kasvoiltaan. Tämä tuntui yhdeltä niistä ikimuistoisista illoista, joiden ei toivonut loppuvan koskaan. Niin kuin yksi illoista, joina he olivat vaeltaneet teatterilta kotiin uskomattoman shown jälkeen ja tanssineet öisellä kadulla.
"Näytä vain tietä."

"Olen siitä iloinen", Tommy vakuutti, ja antoi kätensä levätä Aidan selällä vielä silloinkin, kun esitteli tämän pitkälle, hoikalle miehelle, joka ei ollut ollut illan ensimmäinen kehuessaan Satakielen uskomatonta ääntä ja vakuuttaessaan, että tämän esikoisalbumi tulisi varmasti olemaan menestys.
Olisi ollut sulaa typeryyttä väittää mitään muuta. Hänen lintusensa oli tähti.
Heidän jatkaessaan matkaa Tommy kumartui lähemmäs Aidan korvaa.
"Olen kutsunut tänne myös pari musikaalituottajaa."

Kiitos, olet hyvin ystävällinen. Aida oli mennyt laskuissa sekaisin, montaako läsnäolijaa oli kiittänyt häkellyttävistä kohteliaisuuksista. Jokainen tuntui tekevän hänen olonsa vielä vähän lämpimämmäksi, kunnes se hehkui ulos saakka. Hän oli esittänyt omaa musiikkiaan, ja siitä pidettiin.
"Niinkö?" hän kysyi uteliaana ja nojautui varsin häpeilemättömästi lähemmäs Tommya aina tilaisuuden tullen.

"Cressie, muistathan kun kerroin, että Aida on tehnyt töitä musikaaliteatterissa?" Tommy totesi, käsi edelleen Aidan selällä leväten, ikään kuin suojellen tätä kaikilta niiltä uteliailta ja innokkailta, jotka olisivat mielellään ottaneet hetken tervehtiäkseen illan tähteä.
Kaikki vuorollaan, ystävät hyvät.
"Jos pidit äskeistä esitystä uskomattomana, sinun pitäisi nähdä hänet teatterin lavalla."
Cresentian tumma katse tutki Aidaa häpeilemättömän uteliaana.
"Teatteri, musikaalit ja nyt musiikkitaivaan valloittaminen. Millaisia rooleja olet tehnyt, Aida? Sinulla on hämmästyttävä ääni."

Aida kosketti kasvojaan jokseenkin ylilyöviltä tuntuvien kohteliaisuuksien hämmentämänä – vaikka ne saivatkin hänet hehkumaan hiljaista onnea.
"Olet hyvin ystävällinen", hän vastasi.
"Edellinen roolini oli Satine West Endin Moulin Rouge -tuotannossa. Sitä ennen olin Eponine Les Miserablesissa ja olin Bellen roolissa Beauty and the Beastin maailmankiertueen loppupuoliskon. Oletko sinäkin teatterimaailmassa?"

"Voin vakuuttaa, etten anna kehuja vain ystävällisyyttäni, vaikka olenkin amerikkalainen", Crescentia vakuutti hieman huvittuneena.
"Ja niinkin voisi sanoa, vaikka olenkin jättänyt varsinaiset parrasvalot sisaruksilleni. Perheeni nuorimmaisena koin, ettei minulla ollut toivoakaan kilpailla heidän lahjoistaan, joten päädyin tuottamaan musikaaleja."
Tommy silitti Aidan selkää kevyesti sormenpäillään.
"Lintusellani olisi upea ääni kannattelemaan kokonaista tarinaa. Väitän, ettei se ole päässyt vielä teatterin lavalla todellisiin oikeuksiinsa, vaikka hän onkin tehnyt ihastuttavia rooleja. Mikä olisi sinun unelmaroolisi, Aida?"

"Unelmaroolini?" Aida naurahti häkeltyneenä ja sukaisi hiuksiaan taakse, höyhenkorut keinahtaen.
"Olen ollut kiitollinen kaikista saamistani rooleista ja haaveillut monesta, kuten Ravenista Bat Out of Hellissä, Jennasta Waitressissä ja Scaramouchesta We Will Rock Youssa – uudelleen – mutta nuoruudesta saakka elänyt haave on varmastikin Elphaba Wickedissä."

"Sinulla olisi ääntä siihen", Crescentia myönsi, samalla kun poimi ohi kulkevalta tarjottimelta itselleen juoman. Tommykin valikoi mansikkaisen margaritan ja tarjosi sitä sitten Aidalle.
Tänään oli kuitenkin syytä juhlaan.
"Ja kenties kokonaan äänesi ympärille rakennettuun musikaaliinkin", hän jatkoi Crescentian ajatusta huolettomasti.

Juoma näytti ihastuttavalta, mutta Aidan oli kieltäydyttävä kohteliaasti. Hänen oli kannettava vastuu ja huolehdittava äänestään parhaansa mukaan, ja hän tiesi, miten helposti juhliminen lipsahtaisi hallinnasta, jos hän antaisi itselleen luvan useampaan lasilliseen.
Harvey saisi halvauksen, jos hän tekisi itsestään pellen julkisella humalalla.
"Sehän olisi jotain", hän nauroi hämillisellä epäuskolla.
"Oletko tuottanut monia musikaaleja?"

Tommy ei pahastunut, vaan hörppäsi itse juomasta ja poimi sitten koristeeksi työnnetyn mansikan lasin reunalta, tarjoten sitä Aidalle. Se ei ollut uinut juomat joukossa keräämässä itseään alkoholia, vaan oli ihastuttava ja tuore. Ja turvallinen myös sellaiselle, jonka oli pidettävä päänsä selvänä.
"Muutaman", Crescentia myönsi vaatimattomasti.
"Uskoisin, että pari niistä on päätynyt Eurooppaan saakka, vaikka teillä tuntuukin olevan uskomattoman tarkka maku. Mutta sellainen vanha maailma kai on."

Aida suli onnelliseen, kiitolliseen hymyyn ja esti itseään viime hetkellä kumartumasta eteenpäin ja sieppaamasta mansikkaan suuhunsa suoraan Tommyn sormista. Luoja, selvästi hän ei tarvinnut tippaakaan enempää alkoholia.
Hän otti mansikan vastaan sormin, työnsi sen suuhunsa ja sulki hetkeksi silmänsä nauttien. Hän rakasti mansikoita.
"Sellaisia, joita tuntisin?" hän kannusti ja lipaisi hienovaraisesti sormenpäitään.

"Sekä The Canary että Princess Kaguya ovat ymmärtääkseni pärjänneet varsin hyvin kiertueillaan, vaikka Lontoossa ollaankin varsin kiintyneitä vanhoihin, vakiintuneisiin musikaaleihin", Crescentia naurahti vähätellen.
"Olette vaativaa yleisöä."
Tommy kietoi käsivartensa taas paremmin Aidan ympärille.
"Olen varma, että pidät Aidan mielessä, mikäli satut törmäämään kiinnostaviin projekteihin, eikö niin? Hänen äänensä veroista saa hakea."
Crescentia joutui myöntämään, että Tommy oli, jälleen kerran, oikeassa. Ja sitten nainen vedettiin mukaan seuraavaan keskusteluun, ja Tommy lähti johdattamaan Aidaa toisaalle.
"Kerrohan, lintuseni, kuinka et ole vielä päässyt kokemaan Elphaban roolia?"

Aida katsahti tuottajaa vaikuttuneena eikä voinut olla nauramatta kuvaukselle lontoolaisesta yleisöstä. Sama taisi päteä heihin yleisesti kansakuntana, vaikka he olivat enemmän eriskummallisia kuin vaativia.
"Elphaba on lähes poikkeuksetta yli 30-vuotias, paikoin reilustikin niin, nainen, jolla on vankka fanikunta ja nimeä tuoda yleisöä paikalle. En ole ollut kumpaakaan tähän mennessä", hän vastasi hymyä kalpeansinisissä silmissään ja kehräsi kielellä viipyvästä mansikan mausta.

"Hm, teatteri ja sen tavat", Tommy hymähti.
"No, uskaltaisin esittää arvioni siitä, että vankka fanikunta ja nimi eivät tule olemaan sinulle ongelma enää tulevaisuudessa, lintuseni."
Hän seisahtui ja kohotti Aidan käden hetkeksi huulilleen.
"Olen kiitollinen siitä, kuinka kärsivällisesti olet jaksanut tervehtiä kaikkia vieraita, joiden eteen olen sinut marssittanut. Ehkä haluaisit nauttia lopun illasta ystäviesi seurasta? Tanssilattian pitäisi aueta pian."

Kissamaiset silmät siristyivät lämpimästä hymystä, ja Aida hipaisi Tommyn poskea sormenpäillään naisen koskettaessa huulillaan hänen kättään.
"Ilo on minun puolellani. Olen valtavassa kiitollisuudenvelassa. Jos on jotain, mitä voin tehdä puolestasi, sano vain", hän vetosi ja haki sitten katseellaan tuttuja – tai tutuimpia – kasvoja väkijoukosta.

"Satakieli, voin vakuuttaa, että ilo on kokonaan minun puolellani. Menehän nyt, sinun täytyy tosiaan päästä juhlistamaan kunnolla tärkeää iltaasi."
Mitä pidemmälle ilta eteni, sitä rentoutuneemmaksi vieraat tuntuivat käyvän. Täällä kukaan ei kuitenkaan ollut juonut itseään holtittomuuden partaalle, tai jos olikin, sellaiset henkilöt oli saatettu vaivihkaa kotimatkalle.
"Taisin nähdä ystäväsi viimeksi sohvaryhmän luona lähellä flyygeliä, ehkä he ovat siellä edelleen."

Salomen syvänoranssi cocktail-mekko, jonka helma levisi hänen jalkojensa ympärille kuin terälehtinä, olisi erottunut jopa vierasjoukon keskeltä. Hän oli istahtanut sohvalle Davidin viereen, ja kuunteli miehen kertomuksia tummat silmät uteliaisuudesta, ihailusta ja ehkä parista drinkistä hehkuen. Drinkkilasi oli unohtunut koskemattomana hänen käteensä.
Eli oli, kerrankin, pysähtynyt hetkeksi ajattelemaan, ja valinnut itselleen alkoholittoman, kirpeän sitruunaisen juoman. Nähdessään Aidan lähestyvän hän kohotti ilahtuneesti kättään.
"Aida, hei!"
Hän ojensi käsivarttaan kutsuen naista istumaan vierelleen toiselle sohvalle.

"Hei kullannuppu", Aida tervehti sulaen onnelliseen hymyyn, kiersi kätensä Elin niskalle ja istui suoraan miehen syliin. Hän painoi suudelman tämän poskelle ja siveli sormenpäillään niskan kaarta.
"Onko sinulla ollut mukava ilta?" hän varmisti hieman huolissaan ja katsahti myös Salomea, jota David näytti viihdyttävän ainakin tällä hetkellä.

Eli ei vastustellut, päinvastoin, ja kietoi käsivartensa Aidan vyötäisille vetäen tämän paremmin syliinsä.
"Joo", hän vakuutti, ja vei vaivihkaa huulensa hipaisemaan naisen korvaa.
"Täällä on uskomatonta väkeä. Osa sinun bändistäsikin oli tässä hetki sitten, mutta en ole ihan varma, minne he oikein menivät... Missä sinä olit, prinsessa?"

Aida hipaisi hellästi Elin nenänpäätä ja varasti sitten kulauksen miehen juomaa.
"Tommy esitteli minulle tuttujaan. Myös musikaalituottajia", hän sanoi ja nojasi miehen rintaan, kun pitkä päivä alkoi tehdä olosta vähän huteran.
"Mitä te olette tehneet?"

Eli jakoi juomansa enemmän kuin mielellään Aidan kanssa.
"Oho", hän totesi, haudaten nenänpäänsä hetkeksi punaisten hiusten joukkoon.
"Sehän on mahtavaa, prinsessa. Ehkä saat jonkin uuden, hienon projektin."
Vaikka oikeastaan Eli toivoi, että mahdollinen teatteriprojekti olisi sidoksissa Lontooseen, ei Broadwayhin. Vaikka olisi sekin Aidalle hiton upea tilaisuus.
Hän ei ollut varma siitä, mitä toivoi.
"Olemme jutelleet Salomen kanssa teatterista", hän vastasi, katsahtaen Aidan assistenttia, jonka huomion David oli vienyt täysin.

Aida ei tiennyt, mitä hänen tulevaisuutensa pitäisi sisällään. Yhtäkkiä niin moni ovi, jota hän ei ollut uskonut koskaan edes näkevänsä, oli heitetty auki. Ja hänen elämäänsä suunniteltiin ja sovittiin hänen puolestaan yhä pidemmälle ja pidemmälle, eikä hän tiennyt, mitä olisi halunnut, jos kaikki ei ollut vaihtoehto.
"Se kuulostaa mukavalta", hän sanoi.
"Tommy lupaili, että tanssilattia aukeaisi pian."

"Niinkö? Mahtavaa! David, me saatamme päästä tanssimaan tänään", Eli huikkasi hyvillään, ja melkein kuin vastauksena musiikin ensimmäiset tahdit kajahtivat ilmoille. Hän ei ollut varma, mutta jotenkin alakertaan oli onnistuttu raivaamaan tilaa tanssilattialle ja vielä niin, ettei hän ollut huomannut mitään.
Hän palautti huomionsa Aidaan.
"Vieläkö jaksaisit tanssia, prinsessa?"

"Aina", Aida vakuutti ja nauroi kehräten, äänessä häivähdys pitkän päivän jäljiltä. Hän vei toisenkin kulauksen Elin juomasta, sukaisi miehen hiuksia ja nousi sitten takaisin jaloilleen, varpaat tunnottomina hurjissa koroissa.
Hän tarttui Elin käteen ja katsahti Davidiä ja Salomea.
"Tuletteko tekin?" hän kysyi.
"Haluaisitko?" David tarjosi lämmin tuikahdus silmissään.

Eli kipusi ketterästi jaloilleen ja kietoi käsivartensa kevyesti Aidan ympärille. Ehkä heidän olisi mentävä ajoissa nukkumaan, ehkä nainen kaipasi lepoa, mutta hitto hän oli ikävöinyt tämän kanssa tanssimista.
Salomen kasvoille kohosi hymy.
"Siitä on iäisyys kun olen viimeksi tanssinut. Se olisi mukavaa."

David nousi ylös vähän vähemmän ketterästi ja ojensi Salomelle kätensä.
Aida johdatti jo Eliä tanssilattiaa kohti, tuntien musiikin sisällään. Onnellinen, illan, hetken, hänen uuden elämänsä lämmittämä hehku vain kasvoi odotuksesta, sillä Elin kanssa tanssiminen kuului hänen suosikkiasioihinsa maailmassa.
Hän kiepahti ympäri tanssilattian keskustassa ja kohtasi miehen katseen kysyvänä: mitä haluat tehdä?

Oli riemastuttavaa huomata, että arvovaltaisesta vierasjoukosta huolimatta useampikin ihminen oli löytänyt jo tiensä tanssilattialle. Eli huomasi, että tuttu ilo alkoi hiipiä hänen mieleensä, kun musiikin rytmi virtasi kehoon vallatakseen sen omakseen.
Ja parasta oli, että Aida oli täällä hänen kanssaan.
Hän hymyili Aidalle ja ojensi kätensä vetääkseen tämän lähelleen.

Aida vastasi hymyyn ja astui lähemmäs, koskettaen miehen kylkiä sormenpäillään. Elillä tuntui olleen heidän lapsuudestaan saakka kyky muuttaa hänet muovailuvahaksi, ja hänen kehonsa vastasi nytkin valmiudella antautua täysin miehen johdettavaksi.

Eli halasi Aidan pieneksi hetkeksi syliinsä, ennen kuin vapautti tämän hieman kauemmas ja laski kätensä vyötäisille. Hän totesi ilokseen, ettei tanssilattia täällä ollut kaatuneen alkoholin tahmaama, eikä kukaan näyttänyt huojahtelevan puolelta toiselle humalaisena.
Kaikki oli oikein mukavaa ja siistiä.
"Minulla on ollut ikävä tätä", hän vetosi.
"Tanssimista kanssasi."

"Niin minullakin", Aida vastasi ja jätti kätensä kevyesti Elin rintakehää vasten hakeutuessaan samaan rytmiin tämän kanssa.
Kun hän antoi itsensä ajatella asiaa, hänellä oli valtavan kova ikävä monia, hyvin arkisiakin asioita heidän elämästään. Niin kuin tanssimista, metroa, ystäviä, kiireettömiä sunnuntaita ja teatterin kulisseja ja tunnelmaa.

Siitä huolimatta, että lattia oli vähemmän tahmainen, ja ihmiset paremmin pukeutuneita, Eli saattoi melkein kuvitella heidät kotiin Lontooseen. Ehkä he olivat juhlimassa ystävänsä upeaa saavutusta, tai muuten vain ulkona teatteriporukalla, tai jotakin muuta sellaista. Arkista.
"Ehkä me voisimme joskus livahtaa jonnekin tanssimaan täälläkin?" hän ehdotti toiveikkaasti, samalla kun hänen kätensä valuivat Aidan vyötäröltä tämän lanteille, seuraamaan niiden varsin viehkeää liikettä.
"Voisimme sulautua juhlijoiden joukkoon."

"Kyllä! Se olisi ihanaa", Aida nauroi onnellisesti kehräten ja haki heille saumattomasti yhteen soljuvan liikkeen rytmin, mikä nosti mieleen toiveita loppuyölle, kun he saisivat olla hetken kaksin.
"Täytyy kysyä, minä päivänä minulla olisi mahdollisuus ottaa vapaata. Ja voisimme livahtaa useampaakin paikkaan."

Sama toive häivähti myös Elin mielessä, mutta hän tamppasi sen päättäväisesti alas. Ei pitänyt antaa itsensä innostua liikaa, sillä muuten loppuilta juhlissa saattaisi muuttua hyvin tukalaksi, jopa kiusalliseksi.
Pitkät ajat erossa eivät tuntuneet sopivan hänelle.
"Se olisi mahtavaa", hän myönsi samalla kun mietti, olisiko soveliasta antaa käsien valua vielä hiukan alemmas. Ehkä ei.
Lopulta hän teki itsensä kanssa kompromissin ja liu'utti käsiään sentin verran alas.
"Näytät valtavan kauniilta."

Kohteliaisuus sai jäänsiniset silmät tuikahtamaan ja Aidan nauramaan onnellisena. Hän hipaisi miehen nenänpäätä, painautui lähemmäs ja kiepahti sitten Elin käsivarren ali kauemmas, punaiset hiukset valossa liekehtien.
"Niin sinäkin", hän vakuutti.
"Ehkä myöhemmin tänään voisit pukea taas Mikki Hiiren korvat."

Ehdotus sai Elin nauramaan, mutta samaan aikaan myös hänen mielensä vaarallisen levottomaksi. sillä Mikki Hiiren korvat toivat hänen mieleensä aivan jotain muuta kuin muistot Disneylandista. Hän ojensi käsivartensa hetkeksi suoraksi, ja veti Aidan sitten taas lähemmäs itseään. Hän ei kuitenkaan tyytynyt vain siihen, vaan kietoi käsivartensa naisen vyötäisille nostaakseen tämän hetkeksi ilmaan.
"Sellaistako sinä toivoisit, prinsessa?"

Nosto sai vatsanpohjan nipistämään, ja Aida kikatti kehräten.
"Kyllä, sellaista toivon", hän vakuutti tietävää hymyä silmissään.
"Mitä sinä toivot?" hän kysyi palattuaan jaloilleen ja painautui hetkeksi Eliä vasten, hipaisten nenänpäällään miehen kaulaa, ennen kuin kiepahti taas kauemmas.

Eli toivoi, että olisi voinut pyöräyttää Aidan kunnolla ympäri, mutta juhlaväkeä täynnä oleva tanssialttia ei tarjonnut pahemmin tilaa näyttäville nostoille.
Ainakin hän saattoi vetää tämän takaisin lähelleen, kun naisen jalat kohtasivat jälleen lattian.
"En ole varma, uskallanko sanoa toiveeni ääneen", hän huomauti.
"Voi olla, että keskittymiseni juhliin herpaantuisi."

Aida kiersi toisen käden Elin niskalle ja tutki vihreähippuisia silmiä, kutsuen miehen käsiä takaisin lantiolleen.
"Uskaltaisit", hän vetosi.
"Minusta olisi ihana kuulla", hän houkutteli nauraen eikä voinut olla pohtimatta, voisivatko he livahtaa jonnekin kaksin. Edes hetkeksi.

Elin kädet löysivät paikkansa Aidan lantiolta kuin itsestään.
"Olet hirveän kaunis tuossa mekossa", hän totesi, ilme vakavoituen, ennen kuin kumartui lähemmäs.
"Mutta jos ihan rehellinen olen, prinsessa, mietin vain sitä, kauanko minulta kestäisi riisua se sinun yltäsi."
Hän saattoiu vain toivoa, ettei kyse ollut jostakin hirvittävän kalliista designluomuksesta. Todennäköisesti oli.

"Toivottavasti ei kauaa", Aida kuiskasi hymyillen ja hipaisi huulillaan Elin korvaa. Kun hän vetäytyi kauemmas, hän sai huomata, että häkellyttävän moni silmäpari tuntui seuraavan heitä vaivihkaa.
Oli outoa huomata arjessa, kuinka ventovieraatkin olivat alkaneet katsoa. Se oli tehdä hänet itsetietoiseksi.

Jos aivan rehellisiä oltiin, Eli toivoi samaa.
"Voin vakuuttaa, että olen hyvin näppärä", hän vastasi, koottuaan itseään ensin silmänräpäyksen ajan. Älä innostu liikaa, odota, että pääsette kotiin.
Hän oli ehdottamassa, että ehkä he voisivat alkaa tehdä lähtöä - ellei se olisi kamalan epäkohteliasta, mitä se varmaan olisi, kun musiikin rytmi muuttui hitaammaksi.
Vihreähippuiset silmät siristyivät hymystä.
"Prinsessa, saisinko vielä tämän tanssin?"

"Saat mitä tahansa, kullannuppu", Aida vakuutti silmät hymystä siristyneinä ja astui lähemmäs, kiertäen toisen käden Elin niskalle ja punoen toisen hellästi miehen käteen.
Ehkä joku päivä he voisivat tanssia todella yhdessä, vailla pelkoa jotakuta päähän potkaisemisesta. Tehdä paljon muutakin yhdessä.

Eli painoi toisen kätensä Aidan selkää vasten halasi naisen itseään vasten, samalla kun tanssilattian valaistus näytti muuttuvan himmeäksi. Hän ei ollut varma, millaisen laitteiston sellaista varten tarvitsi, mutta ehkä Hollywood-tason tuottajalla oli sellaiseen varaa.
Hän painoi päänsä lähelle naisen korvaa ja hengitti tämän tuoksua.
"Olisiko hirvittävä etikettivirhe, jos livahtaisimme pian kotiin?"

Aida nojautui Elin rintaa vasten, antaen päänsä levätä solisluun kaarta vasten, ja saattoi hetkeksi unohtaa koko muun maailman.
"En tiedä, mutta se on ihastuttava ajatus", hän vastasi hiljaa. Juhlat tuntuivat unenomaisilta ja niiden ilmapiiri teki hänet hyvin onnelliseksi, mutta hän halusi omistaa aikaa myös pelkästään Elille, jota hän pelkäsi lyövänsä laimin.
"Hyvästelen vain Tommyn ja Hattien."

Onko sinun aivan pakko, Eli olisi halunnut kysyä. Eikö olisikin jännittävää livahtaa pois ilman, että kukaan huomaisi?
Mutta ehkä se ei käynyt enää päinsä. Ei ainakaan tällaisessa tilanteessa.
Kappeleen päättyessä hän halasi Aidan hetkeksi rintaansa vasten.
"Ethän viivy kauaa, prinsessa?"

Aida vastasi kurottumalla varpailleen ja painamalla suukon Elin huulille, ennen kuin pyrähti värikkäänä pyörremyrskynä juhlavieraiden joukkoon kiittämään illan emäntää ja muita hyväntekijöitään.
Hän halasi myös juomaa tilaavaa Davidia ja suukotti miehen poskea, etsien sitten Salomea katseellaan. David rauhoitteli häntä ja lupasi saattaa hänen assistenttinsa turvallisesti kotiin.
Aida pujotteli takaisin Elin luo valmiina jatkamaan iltaa kaksin, ja David poimi oman ja seuralaisensa juoman käsiinsä.

Tommy ei päästänyt Aidaa lähtemään ennen kuin oli painanut suudelman tämän kämmenselälle ja vannottanut tulemaan vierailulle, kun tämä palaisi taas Los Angelesiin promoamismatkansa jälkeen. Hän tulisi ikävöimään Satakieltään tämän ollessa poissa.
Eli oli sillä välin etsiytynyt ulko-oven luo, ja hänen kasvoilleen kohosi hymy, kun hän näki Aidan lähestyvän. Eikä hän suoraan sanottuna osannut tuntea huonoa omaatuntoa ojentaessaan kättään tarttuakseen naisen käteen.
Seuraavaan aamuun ja sen velvollisuuksiin oli vielä aikaa.
Salome ei nähnyt pariskunnan poistumista, sillä hän oli palannut flyygelin lähellä olevan sohvaryhmän luo ja istahtanut alas.

* * *

"Ole hyvä", David sanoi ojentaen sattumalta samaan väriin pukeutuneelle naiselle juomaa, jota oli nähnyt tämän juovan aikaisemmin.
Hän vajosi istumaan Salomen viereen ja levitti käsivartensa rennosti sohvan selkänojalle, siemaisten omasta lasistaan.
"Mitä olet pitänyt assistentin työstä tähän mennessä?" hän tiedusteli ystävällisesti.

Salomella oli vahva epäilys siitä, että hän oli antanut itsensä joutua kevyeen hiprakkaan. Ehdottomasti vain hiprakkaan, sillä humala olisi ollut täysin väärä sana kuvaamaan sitä kevyttä, miellyttävää oloa, jonka vallassa hän juuri nyt oli.
Hänellä oli myös epäilys siitä, ettei hänen serkkunsa katsoisi sitäkään hyvällä. Se ei varmasti olisi ammattimaista käytöstä.
Hän hymyili säteilevästi Davidille ottaessaan juomansa vastaan ja vajosi syvemmälle sohvaan.
"Kiitos. Jos olen aivan rehellinen, se on ollut hankalampaa kuin oletin."

David katseli Salomen kasvoja siemaillessaan kiireettä lasistaan, jonka jääpalat kilahtelivat viehättävästi.
"Niinkö? Millä tavalla?" hän kannusti lempeästi. Työnkuva kuulosti mielenkiintoiselta, vaikka ei varmastikaan aina hyvällä tavalla, mutta hänen kuvansa työstä oli taatusti stereotypinen.

Salome huokaisi ja jäi katselemaan lasiaan, jonka reunaan oli kiinnitetty oranssi siivu appelsiinista.
"En ole aivan varma, pitääkö Aida minusta", hän totesi, kenties muutaman drinkin kannustamana.
"Minusta tuntuu siltä, kuin hän ei haluaisi minun kulkevan mukanaan."
Hän otti siemauksen sitruksisesta juomastaan.
"Sinulla ei ole assistenttia?"

David laski lasin viereiselle tasolle ja kosketti Salomen käsivartta lohduttaen.
"Ei, en ole lainkaan tarpeeksi tärkeä tai kiireinen voidakseni palkata sellaista", hän vastasi lämmin, itseironinen tuikahdus meripihkaisissa silmissään.
"Mutta olen melko varma, että olisin aivan hukassa. Aidakin luultavasti on."

Salome otti uuden kulauksen lasistaan.
"Hmm, ehkä niin", hän myönsi. Hänen puheensa portugaliin vivahtava nuotti oli alkanut korostua kolmannen lasillisen kohdalla. Hän oli ollut aksentistaan aina ylpeä, ja vaalinut sitä hyvin tietoisesti. Ainakin onnettomuutensa jälkeen.
"Hän on hyvin herttainen ihminen. Toivon, että voisin olla hänelle paremmin avuksi. En ole koskaan ennen ollut assistenttina, joten tämä on melkoinen haaste. Minulla oli oma yritys aiemmin, katsos."

"Niinkö? Millainen yritys?" David tiedusteli ja poimi lasin takaisin käteensä, ottaen pitkän kulauksen. Juomat olivat jättäneet hänen olonsa miellyttävän rennoksi ja huolettomaksi.
Matka oli ollut tervetullut tuulahdus.
"Millaisia asioita assistentin työnkuvaan kuuluu?"

Salome katsoi hetken lasiaan tummat kulmat kurtistuen.
"Mainosalaa. Perustin sen opiskelujen loppupuolella ystäväni kanssa, mutta siitä tuntuu olevan pieni ihmisikä."
Se kaikki oli tapahtunut ennen kuin. Vain ennen kuin.
"Ja olen tehnyt parhaani selvittääkseni sen. Toistaiseksi olen lähinnä vastannut puheluihin ja hoitanut kyytiasioita, ja yrittänyt saada aikani kuulumaan. Luulen, että teen jotakin väärin, vai mitä sinä luulisit?"

"Rehellisesti sanottuna, minun kuvani henkilökohtaisista assistenteista on varmasti koomisen värittynyt", David pahoitteli ja hipaisi sohvan selkänojalla lepäävän käden sormilla Salomen olkapäätä.
"Juoksevien asioiden hoitamista ja mitä kummallisimpia tehtäviä, niin kuin pesulapyykkien hakemista, kahvitilauksia, jonkin pikkutarkan ruoka-aineksen etsimistä keskellä yötä tai ehkä vihreiden jellybeanien erottelua muista?" hän ehdotti suupielet nykäisten.

"Minä tiedän!" Salome hengähti innostuen.
"Suoraan sanoen olen odottanut, milloin sellaiset tehtävät alkaisivat. Olin varautunut siihen, että joutuisin vähintään lennättämään jonkin tietyn suklaamerkin patukoita yksityiskoneella tänne tai jotakin, mutta toistaiseksi niin ei ole käynyt."
Eikä Aida vaikuttanut ihmiseltä, joka todella käskyttäisi häntä sellaiseen.
"Olen kyllä keittänyt paljon yrttiteetä... Selviätkö sinä pelkällä agentilla, David?"

David suli hymyyn, joka siristi meripihkaiset silmät ja viuhkotti niiden kulmat naururypyille.
"Sellaiset tehtävät antaisivat kyllä mielenkiintoisia tarinoita jaettavaksi", hän sanoi ja tyhjensi lasinsa, laskien sen ohi kulkevalle tarjottimelle.
"Minä olen vain teatterinäyttelijä", hän naurahti kumeasti, "olen hyvin toivoton askareiden hoitamisessa, mutta arkeni on varsin mitätöntä assistenttia ajatellen. Ehkä sitten, jos puhuttu maailmankiertue toteutuu joskus."

Salome huomasi unohtuvansa tutkimaan Davidin silmien meripihkaista sävyä ja keskeytti itsensä ottamalla kulauksen drinkistään, jonka appelsiinin maku toi mieleen kodin.
"Sinun pitäisi ehdotomasti vierailla Portugalissa", hän huomautti, poimiessaan appelsiininsiivun sormiensa väliin.
"Äitini tulisi siitä ikionnelliseksi."

David kohotti kulmiaan lämmintä huvitusta suupielessään.
"Äitisi?" hän kysyi, pohtien millainen yhteys naisen äidillä oli häneen. Sormet tuntuivat kaipaavan juomaa pideltäväksi, mutta hän oli varmastikin juonut jo tarpeeksi yhdeksi illaksi.
"Olet ilmeisesti Portugalista kotoisin?"

"Niin. Hän sai levysi joululahjaksi pari vuotta sitten ja hänen mielestään sinulla on ääni kuin enkelillä", Salome selitti ennen kuin nakersi irti pienen palan oranssia hedelmälihaa. Se oli tuoretta ja ilahdutti häntä suuresti.
"Hän kuuntelee sitä tehdessään kotitöitä."
Varsin odottamaton koti-ikävä vihlaisi Salomen rintaa.
"Kyllä. Tosin äiti on alkujaan Espanjasta, isä Portugalista. Veljeni asuu nykyisin Englannissa."

David nauroi vapautuneella, kumealla lämmöllä ja sukaisi tuuheita, vaaleanruskeita hiuksia taakse kasvoiltaan.
"Mukava kuulla, että hän pitää siitä", hän sanoi suupieli hymyssä viipyen.
"Ja sinä asut nykyään Los Angelesissa? Perheesi on tainnut levittäytyä ympäri maailmaa."

Davidillä oli hyvin miellyttävä nauru.
"Olen melko varma, että hän tulee olemaan minulle hirveän vihainen, kun en ole kysynyt sinulta jotakin hänen mielestään olennaista seikkaa, kuten sitä, mikä on lempikastikkeesi pastan kanssa", Salome huomautti ja kohautti toista olkapäätään.
"Itse asiassa olen muuttamassa juuri Lontooseen. Minun on hyvä asua siellä missä asiakkaani."

Meripihka tuikahti lämpöä ja David nauroi pudistaen kevyesti päätään.
"Ehkä sinun täytyy laittaa minulle viestiä, jos joudut pulaan äitisi kanssa, ja lupaan vastata", hän vastasi ja nosti toisen jalan kevyesti toisen polven päälle.
"Asiakkaasi taitaa viettää lähikuukausina paljon aikaa tien päällä. Pidätkö sinä matkustelusta?"

"Olisin siitä valtavan kiitollinen", Salome vakuutti.
"Taidan tosin tarvita sitä varten puhelinnumerosi."
Hän tunsi jonkun katselevan, mutta kääntäessään päätään hän näki vain vilauksen nopeasti poispäin kääntyvistä kasvoista. Hän oli tottunut siihen, että ihmiset tuijottivat. Ainakin suurimman osan ajasta.
"Pidän, ehdottomasti. Se oli yksi niistä syistä, jotka saivat minut tarttumaan tähän työhön. Asuuko sinun perheesi yhä Englannissa?"

David vastasi hymyllä ja kaiveli taskujaan, löytäen sieltä punaisen mustekynän. Hän poimi pöydältä unohtuneen lautasliinan ja kirjoitti suurpiirteisellä käsialalla 'David'in alle numeronsa.
Hän todella taisi olla fossiili, jäänne toisesta ajasta.
"He pitävät varsin tiukasti majaa Lontoossa", hän sanoi ojentaen lautasliinan Salomelle.
"Mikä muu sinua houkutti assistentiksi Aidalle?"

Jokin siinä, että David kirjoitti numeronsa lautasliinaan, teki kaikesta jotenkin... viehättävämpää.
Salome kuittasi itselleen olevansa humalassa, taittoi lautasliinan huolellisesti kahtia ja sujautti sen pieneen, siroon käsilaukkuun, jonka hän oli hankkinut eräästä second hand shopista kädet innostuksesta täristen. Laukun vuori oli kaivannut pesua ja korjausta, mutta nykyisin se oli hänestä kuin uusi.
Hinta oli sopinut hänen budjettiinsa.
"Hänen tarinansa on valtavan kiehtova, eikö olekin? Melkein tyhjästä tähdeksi. Uskon, että moni haaveilee samanlaisesta."

"Olen varma siitä", David vastasi lämmintä hymyä silmissään ja hipaisi uudelleen sormillaan Salomen olkapäätä.
"Haaveiletko sinä?" hän kysyi vajoten rennommin sohvan selkänojaa vasten. Oli helppo unohtaa ajantaju, mutta hänen olisi huolehdittava siitä, että nainen pääsisi turvallisesti kotiin. Ja ehkä siitä, että illan emäntäkin pääsisi nukkumaan vielä pimeän aikaan.

Oli kulunut hirveän pitkään siitä, kun joku oli viimeksi koskettanut häntä, ja jo pelkästään ystävällinen hipaisu olkapäällä tuntui hyvältä.
"Voi ei, en", Salome vakuutti vilpittömästi, pudistaen päätään.
"Se ei ole minun lestini. Millaista on eläytyä toiseen rooliin työkseen?"

Sormenpäät jäivät hipomaan naisen olkapäätä, kulkivat höyhenkeveinä olkavarrella ja houkuttelivat Salomea hienovaraisesti lähemmäs.
"Se on mahdollisuus elää lukemattomia elämiä yhden elämänkerran aikana", David vastasi.
"Pitäisi kai olla huolissaan, että jokin Kummituksessa on aina kutsunut minua."

Salome vastasi kosketukseen melkein huomaamattaan nojautumalla lähemmäs. Sen olisi aina voinut laittaa sen piikkiin, että hän yritti vain kuulla paremmin juhlien aiheuttaman hälyn yli. Hänen lasinsa oli melkein tyhjä, ja olonsa kevyt ja miellyttävä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
"Mikä siinä roolissa kiehtoo sinua?" hän kysyi, tutkien meripihkaisia silmiä.
"Minusta se on hirveän surullinen tarina."

David vastasi katseeseen ja tutki kiireettä, tyynellä itsevarmuudella naisen tummia silmiä. Toinen käsi nousi luontevasti ja sipaisi hiussuortuvan Salomen korvan taakse.
"En ole koskaan ollut hyvä sanoissa", hän vastasi, "mutta rakastuin sen musiikkiin ensimmäisellä kerralla, kun kuulin sen 10-vuotiaana. Taisin rakastua teatteriin samalla. Minusta kai tuntui aina, että ymmärsin Kummitusta."

"Sinulla on ollut hyvin syvällisiä ajatuksia kymmenvuotiaana", Salome huomautti, pää kevyesti kosketuksen muistoa vasten kallistuen.
"Minä en ole varma, mitä tein sen ikäisenä. Kiusasin veljeäni, todennäköisesti."
Hänen vatsaansa kouraisi jokin kipeä kun hän ymmärsi, kuinka myöhä alkoi olla.
"Minusta tuntuu, että ilta on edennyt aivan liian nopeasti. Aida ei saa vapaata edes huomiseksi, mikä tarkoittaa työpäivää minullekin. Hänen managerinsa on kammottavan armoton."

David naurahti huvittuneena, silmät lämpiminä. Hän ei tiennyt, oliko häntä kuvailtu syvälliseksi kovin montaa kertaa elämänsä aikana. Mutta sen hän tiesi, että Oopperan kummituksen musiikki oli lyönyt suoraan hänen sieluunsa.
"Lupasin Aidalle, että saattaisin sinut turvallisesti kotiin – jos se sopii sinulle", hän sanoi katsellen naisen kasvoja. Ehkä hän kuulisi joskus tarinan arven taustalla.

Se, että Aida oli mitä ilmeisimmin ollut hänestä huolissaan, liikutti Salomea syvästi. Niin syvästi, että lyhyen hetken ajan hän tunsi melkein poltetta silmiensä takana.
Mutta vain melkein. Ryhdistäydy, tyttöhyvä.
"Se olisi hyvin huomaavaista sinulta", hän vastasi hymyillen.
"Ja olisin hyvin imarreltu, jos Oopperan Kummitus soisi minulle sellaisen kunnian."

David nauroi ja nousi ylös sohvalta, vähemmän ketterästi kuin olisi halunnut. Ehkä hänen pitäisi käydä salilla useammin. Sinä vanha kääpä.
"Ilo on minun puolellani", hän vakuutti ja ojensi kätensä auttaakseen Salomen ylös. Sitten se viipyisi naisen selällä, kun hän ohjaisi tätä ovia kohti.

Davidillä todella oli hyvin miellyttävä nauru.
Los Angelesin yö ei hivellyt heitä lämmöllään, ja Salome oli kiitollinen flamingonpunaisesta samettitakista, jonka saattoi nykäistä lyhythihaisen mekkonsa päälle.
Pelkkä uuden kotikaupungin ajatteleminen sai hänet kaipaamaan lämpöä.
"Oletko koskaan nähnyt todella kaunista tähtitaivasta, David?" hän kysyi, kohottaessaan hetkeksi katseensa valosaasteen sumentamalle taivaalle.

David viittoi heille juuri sopivaan aikaan ohi matelevan taksin ja katsahti taivasta avatessaan takaoven Salomelle, pujottautuen sitten itse sisään naisen perässä.
"Muutaman kerran, vaikka en usko koskaan arvostaneeni sitä tarpeeksi", hän sanoi.
"Mikä osoitteesi oli? Oletko sinä nähnyt sellaista?"

Ehkä kauniit, värikkäät drinkit saivat hänet ajattelemaan asioita uudesta kulmasta, Salome pohti kivutessaan taksiin.
"Olen. Se on yksi niistä asioista, joita jää kaipaamaan, kun asuu kaupungissa", hän vastasi, nykien kirkkaanoranssia helmaa suoraksi.
"Stillwell Hotelissa. Se on..."
Hän kurtisti hieman kulmiaan.
"Missä hotellissa sinä asuitkaan?"

"Tuota...", David vastasi ja kurtisti kulmiaan, hapuillen sitten taskujaan. Jalkojen maassa pitäminen ja käytännön asioihin huomiota kiinnittäminen eivät olleet koskaan kuluneet hänen vahvuuksiinsa.
"Cecil Hotel", hän sanoi lukien lompakossaan majailevasta kortista ja taksikuski pyöräytti silmiään, suunnaten kohti keskustaa. Toisin kuin toivoton turisti, kuski tiesi hotellien olevan vain parin korttelin päässä toisistaan.

Salome käänsi katseensa Davidiin ja tuijotti miestä hetken.
"Et voi mennä sinne yöksi", hän huomautti sitten.
Pelkkä ajatuskin sai hänen niskakarvansa nousemaan pystyyn, ja pieni, mutta sitäkin sitkeämpi osa hänen katolilaisessa sydämessään, josta äiti olisi varmastikin ylpeä, sai hänet melkein tekemään ristimerkin.

David kohotti kulmiaan hämmennyksen ja uteliaisuuden sekaisella dramatiikalla.
"Oh? Miksen?" hän kysyi silmien meripihka hymyä tuikahtaen ja suoristi oranssin pikkutakin kaulusta. Taksikuskikin silmäili heitä taustapeilistä niin keskittyneesti, että oli ajaa punaisia päin.

Salome tuijotti Davidia haudanvakavana, eikä kiinnittänyt lainkaan huomiota siihen, että taksikuski vilkuili heitä taustapeilistä, ehkä hieman huvittuneena.
"Siellä on kuollut ihmisiä", hän selitti, laskien kätensä miehen kädelle.
"Paljon ihmisiä."

"Oh?" David kohotti kulmiaan korkeammalle. Ehkä se ei ollut vitsi.
"Mitä siellä tapahtui?" Hän ei ollut koskaan voinut väittää, että olisi ollut erityisen sivistynyt tai kultturelli. Hänen tyttärensä ja molemmat vaimonsa ahmivat museoita, ja hän olisi mieluummin istunut katukahvilassa espresson kanssa tai uinut lämpimissä aalloissa.

Salome puristi Davidin kättä.
"Paljon ihmisiä", hän toisti uudelleen.
"Rikoksia. Itsemurhia. Musta Dahlia."
Väristykset kulkivat uudelleen pitkin Salomen selkää.
"Siellä jos missä kummittelee. Et voi mennä sinne yöksi."

Ehkä hänen olisi pitänyt perehtyä hotellivalintaan hieman perusteellisemmin sen sijaan, että klikkasi ensimmäistä sormeen osuvaa vaihtoehtoa.
"Arvelen olevani turvassa", David rauhoitteli ja silitti Salomen käsivartta.
"Olisi jännittävää tavata oikea kummitus."

Salomen silmät näyttivät hyvin tummilta, kun hän tutki Davidin kasvoja.
"Meu Deus, David, et voi olla tosissasi", hän vetosi.
"Äitini ei ikinä antaisi anteeksi jos tietäisi, että olisin antanut sinun yöpyä sellaisessa paikassa."
Hän tunsi jälleen tarvetta tehdä ristinmerkin.
"Tule minun luokseni."

David kallisti päätään asteen tutkiessaan Salomen kasvoja. Jos kyse olisi ollut jostakusta muusta, ehdotus olisi näyttänyt hyvin selväpiirteiseltä kutsulta, mutta Salome näytti uskovan jonkinlaisen pahan läsnäoloon varsin vilpittömästi.
"Olisi ikävä aiheuttaa eripuraa sinun ja äitisi välille", hän totesi hieraisten leukaansa.

Salomen tummissa silmissä häivähti helpotus.
"Niin. Niin ehdottomasti olisi. Varsinkin-"
Hän ehti estää itseään ennen kuin alkoi vuodattaa tarinaansa siitä, kuinka hänen äitinsä ei ollut hänen elämänvalintoihinsa lainkaan niin tyytyväinen, kuin olisi voinut olla.
Hän puristi Davidin kättä uudelleen.
"Minun hotellini on oikein mukava."

"Olen varma, että on", David vakuutti ja hieraisi kellorannettaan. Olisi varmaankin herrasmiesmäistä ottaa oma huone Salomen hotellista, eikä olettaa jalomielisen kutsun tarkoittavan mitään muuta.
"Stillwell Hotel", taksikuski totesi jauhaen purkkaa, ja David ojensi miehelle muutaman, vihreän setelin, nousten sitten autosta ja harppoen sen ympäri voidakseen avata oven Salomelle.

Salome, joka oli jo lähtenyt ujuttamaan itseään ovea kohti, häkeltyi hetkeksi sen avautuessa. Hän sai kuitenkin koottua itsensä nopeasti ja nousi ulos Davidia kiittäen.
Kun taksi lähti ajamaan pois, toiveenaan varmastikin saada kyytiinsä uusi satsi asiakkaita, Salome laski kätensä Davidin käsivarrelle.
"Sinun täytyy käyttäytyä mahdollisimman... tuota, mikä on epäilyttävän vastakohta?"

"En tiedä", David myönsi ja viittasi Salomea sisään hotelliin.
"Saatan sinut perille saakka. Kuinka toivoisit minun käyttäytyvän?" hän kysyi lämmin, huvittunut tuikahdus meripihkaisissa silmissään. Hän laski kätensä kevyesti naisen ristiselälle ohjatessaan tätä kohti hissiä.
"Missä kerroksessa asut?"

Salome kurtisti hieman kulmiaan, mutta päätti, ettei sanalla ollut merkitystä.
"Olen melko varma, että hotellihuoneissa ei varsinaisesti sallita yövieraita", hän selitti ääntään madaltaen, kun ovet liukuivat auki heidän edestään ja päästivät heidät aulaan. Hän vilkaisi vastaanottotiskiä kohti, mutta suuntasi sitten päättäväisesti Davidin rinnalla kohti hissiä.
"Neljännessä. Sieltä ei ole hullumpi näköala."

David katsahti Salomea silmäkulmastaan kävellessään rennosti naisen vierellä.
"En haluaisi saattaa sinua vaikeuksiin", hän sanoi pehmeästi hissin ovien sulkeututuessa heidän takanaan ja siirsi hiussuortuvan hellästi naisen korvan taakse.

Salomen sydän jyskytti vielä silloinkin, kun hissin ovet sulkeutuivat heidän takanaan. Hän oli aina tainnut esittää kapinallisempaa kuin olikaan, kun näinkin pieni sääntöjen venyttäminen sai hänet... jännittyneeksi.
Tai ehkä kyse oli vain Davidin läsnäolosta.
"Olisit saattanut minut suurempiin vaikeuksiin yöpymällä siinä hotellissa", hän huomautti.
"Etkö tutkinut asiaa lainkaan sitä varatessasi?"

"En", David vastasi ja kohautti olkiaan lammasmaisesti hymyillen.
"Varaus jäi aika viimetippaan, koska koko matka oli varsin spontaani", mies myönsi ja hipaisi sormenpäillään naisen niskan kaarta, ennen kuin laski kätensä alas.
Hissi kilahti, kun sen ovet avautuivat neljännessä kerroksessa.

Salomen kulmat kurtistuivat hetkeksi, ja oli hyvin lähellä, ettei hän kysynyt, oliko David varma, että pärjäisi pelkällä agentilla, ja olisiko assistentista sittenkin hyötyä.
Kosketus lähetti miellyttäviä väristyksiä alas selkään, ja elleivät aiemmin nautitut drinkit olisi tehneet Salomen oloa niin keveäksi, hän olisi saattanut häkeltyä siitä.
Oli pitkään, kun hän viimeksi oli tuntenut niin.
"Varoitan, ettei huoneeni ole kovinkaan korkealuokkainen."

Ehkä herrasmies olisi toivottanut hyvää yötä, mutta David huomasi seuraavansa Salomea ulos hissistä.
"Olet hyvin kultainen huolehtiessasi", hän totesi, käsi naisen selälle eksyen, "mutta todella pärjään kummitusten ja haamujen kanssa."

"Äitini ei antaisi sitä ikinä anteeksi", Salome huomautti, kun alkoi etsiä avainkorttiaan käsilaukustaan.
Pelkkä ajatuskin Davidista hotellissa sai hänen niskakarvansa nousemaan pystyyn. Vaikka saattoi siinä olla muutakin, mitä hän ei myöntänyt vielä itselleenkään.
"Voisit tulla edes lasilliselle? Minulla on minibaari."

David katseli hetken Salomen tummia silmiä melkein haikeasti.
"Hyvä on", hän myöntyi. Toimiko hän väärin? Oliko väärin kaivata lievitystä yksinäisyyteen, edes hetkeä ihmisten välistä intiimiyttä?
Oli varmasti väärin olettaa sellaisen kortin olevan edes pöydällä.
"Minä voin tarjota."

Salome huomasi pelkäävänsä, että David kieltäytyisi. Tai oikeammin, hän huomasi pelänneensä sitä siinä vaiheessa, kun muisti taas hengittää.
"Hienoa", hän totesi kääntyessään sovittamaan avainkorttia lukijaan. Se väläytti hänelle vihreää valoa, ja hän saattoi työntää oven auki.
"Tule vain sisään."
Salome ei ollut valehdellut sanoessaan, ettei huone ollut erityisen hohdokas. Mutta viininpunainen kokolattiamatto oli kuluneisuudestaan huolimatta puhdas, ja punakultaisella peitteellä pedattu sänky riittävän siisti.
Tai olisi ollut, ellei hän olisi levitellyt sille vaatteitaan.
"Oh. En osannut päättää, mitä pukisin", Salome huomautti ja kiiruhti keräämään vaatteitaan.
"Älä välitä, tule vain peremmälle."

"Valinta oli erinomainen", David vastasi katsellen, kuinka nainen kiiruhti keräämään vaatteitaan tavalla, joka täytti hänet lämmöllä.
"Näytät hyvin kauniilta." Hän seisahtui minibaarin viereen ja nojasi kevyesti sen viereiseen pöytätasoon.
"Minulla on joskus sama pulma, ja silloin vain ratkon sen enttententtenillä", mies lisäsi ironista hymyä suupielessään.

Salome hymyili, samalla kun katsahti ympärilleen miettiäkseen, minne laittaisi vaatteensa. Hänen matkalaukkunsa oli edelleen auki, mutta hänellä ei ollut toivoakaan saada kaikkia vaatekappaleita sovitettua sinne kiireessä.
"Olet hyvin hurmaava", hän vastasi, ja kurtisti sitten kulmiaan hieman punehtuneena.
"Herttainen, tarkoitin sanoa."
Lopulta hän hylkäsi vaatteensa viininpunaiselle nojatuolille ja kääntyi Davidin puoleen.
"Olen melko varma, että valikoimissani on puna- ja valkoviiniä. Ja coca-colaa."

David nauroi kumeasti ja sukaisi vaaleanruskeita hiuksia pois kasvoiltaan. Hänen pitäisi varmaankin käydä siistimässä menneen vuosisadan mallistaan ulos kasvavaa harjaa parturissa.
"Olenko?" hän kysyi hymyä silmissään ja kyykistyi sitten minibaarin ääreen, kurkistaen sen sisään.
"Mitä sinun tekee mieli?"

"Ehdottomasti", Salome vakuutti ja pyyhkäisi hiussuortuvan korvansa taakse. Hän ei ollut tehnyt niinkään pitkään aikaan, ei onnettomuutensa jälkeen.
"Voisin ottaa valkoviiniä."
Hän katsahti ympärilleen laseja etsien, ja joutui sitten toteamaan, että kylpyhuoneen arkiset lasit olivat ainoat, jotka huoneessa oli. Hän kävi hakemassa ne ja asetti minibaarin yläpuolella kulkevalle tasolle.
"Olen pahoillani, tämän hienompia viinilaseja ei valitettavasti ole.

"Ehkä selviämme", David lupasi ja poksautti pienen viinipullon auki, täyttäen toisen lasin valkoviinillä ja toisen viskillä. Pienet pullot olivat aina kiehtoneet häntä. Mies jätti hienovaraisesti taskustaan nipun dollareita minibaarin päälle, olihan hän luvannut tarjota.
"Mille haluat nostaa maljan?"

Ainakin lasit olivat puhtaita, Salome lohdutti itseään, vaikka hänen äitinsä varmaan koki juuri tällä hetkellä sydämentykytyksiä siitä, että tytär tarjoili juotavaa David Kingille vesilaseista. Tai oikeammin, äiti olisi tuntenut sydämentykytyksiä jo siitä, että tytär oli tuonut miehen hotellihuoneeseensa.
Hän tarttui lasiinsa ja katsahti läpikuultavaa nestettä.
"Yllätyksille? Ja kummituksille?"

David hyrähti naurusta ja nosti lasiaan.
"Yllätyksille – ja kummituksille", hän toisti ja siemaisi viskiä, joka lämmitti vatsaa. Joskus hän pohti, turvautuiko sen lämpöön liian usein.
"Millaisia yllätyksiä sinä toivot?"

Jo niin sanottuaan Salome tunsi hienoista syyllisyyttä ja itse asiassa huoltakin. Manasiko hän jotakin esiin kohottamalla maljan kummituksille?
Varmuuden vuoksi hän lähetti pikaisen rukouksen matkaan ennen kuin kopautti lasiaan Davidin lasia vasten ja otti kulauksen hapokasta viiniä.
"Minun on pakko myöntää, että jo se, että päädyin jatkoille David Kingin kanssa, on melkoinen yllätys."

Davidin silmät siristyivät lämpimästä hymystä. Se hassu puoli oli pienessäkin kuuluisuudessa, että ihmiset alkoivat käyttää koko nimeäsi.
"Onko se hyvä yllätys?" hän kysyi siemaisten lasistaan ja katseli Salomen tummia silmiä.

Salome oli aikeissa vastata, mutta jäi sitten tutkimaan meripihkaisia silmiä. Niiden väri muistutti häntä tulesta. Oliko se sattumaa?
Hän kosketti vaivihkaa pientä feenikslintua korvansa takana.
"Luulen, että se riippuu", hän aloitti pohtien.
"Siitä, mitä mieltä David King itse on?"

David vastasi tietävällä, lempeällä hymyllä ja katseli Salomen kasvoja ja syvälle naisen silmiin kuin pohtien, näkyisikö sielu niiden pohjalla.
Hän kosketti sormenpäillään kasvoja kehystäviä hiuksia ja leukaperän linjaa, ennen kuin otti uuden kulauksen lasistaan.
"Olen aina ollut kiintynyt yllätyksiin."

Salome huomasi kallistavansa päätään kosketusta kohti ja pyyhkäisi sitten suortuvan korvansa taakse.
"Siinä tapauksessa uskon, että se on meistä molemmista hyvä yllätys."
Pieni ääni hänen mielessään kyseenalaisti sen, yrittikö hän flirttailla. Vaikka kai miehen raahaaminen melkein väkipakolla omaan hotellihuoneeseensa oli jo itsessään melko pitkälle vietyä flirttiä?
Hän otti kulauksen valkoviiniä ja jäi maistelemaan sen happamuutta.
"Oletko koskaan yksinäinen, David?"

Joskus niin kipeästi, että mielipuolen naamion taakse kätkeytyminen tuntui oikealta elämältä ja oma harmaalta, elottomalta horrokselta. Täynnä sydäntäsärkeviä unia ja huonoja päätöksiä.
"Luulen, että jokainen ihminen on", David totesi.
"Oletko sinä yksinäinen?"

Salome haki taas meripihkasilmien katsetta.
Ehkä hän vain kuvitteli kaiken. Säälittävä, yksinäinen olento, joka tunsi juuri nyt itsensä vain entistä yksinäisemmäksi. Sen täytyi johtua muutosta ja siitä, ettei hän kokenut vielä saavuttaneensa täydellistä yhteisymmärrystä työnantajansa kanssa.
Mutta olisiko sillä niin väliä?
"Voisin olla hetken vähemmän yksinäinen. Niin kuin sinäkin."

Se kuulosti ehdotukselta. David toivoi, ettei ollut vain surullinen, vanha mies, joka kuvitteli omiaan. Hän katseli Salomea, peukalo hellästi arven kirjomaa poskea hipaisten ja astui lähemmäs, kohottaen naisen kasvoja ylös. Katse viipyi kiireettä tummissa silmissä, ennen kuin hän vei kätensä kevyesti Salomen niskalle ja kumartui alas, melkein koskettaen huulillaan naisen huulia, mutta jättäen viimeiset sentit Salomen ratkaistaviksi.

Äiti oli aina kannustanut Salomea käymään treffeillä. Etsimään itselleen jonkun mukavan miehen, jota tulla näyttämään kotiin.
Äiti ei ollut tarkoittanut tätä. Äiti olisi saanut sydänkohtauksen, jos olisi tiennyt.
Hän antoi hetken heidän välillään kasvaa sydämenlyönnin mittaiseksi, ennen kuin hän hylkäsi lasinsa pöydän kulmalle ja painoi huulensa vasten Davidin huulia.
David Kingin.
Äiti olisi kuollut.

David tiesi, että tämä oli varmastikin kyseenalainen päätös. Ei kai Salome ollut niin humalassa, ettei olisi tiennyt, mitä teki? Hän ei halunnut ajatella tai miettiä eteenpäin. Hänen tulevaisuutensa oli kuollut muutama vuosi sitten. Nyt hän vain selviytyi päivä kerrallaan.
Mies punoi sormet naisen niskahiuksiin ja veti tämän lähemmäs itseään, syventäen suudelmaa kuin kokeillen.

Siinä hetkessä tuntui tiivistyvän kaikki se epävarmuus, huoli ja ahdistus, jotka olivat pyörteilleet Salomen ympärillä siitä lähtien, kun hän oli ottanut ensimmäiset askeleet uudessa elämässään. Eikä hän halunnut ajatella sitä kaikkea nyt, ei kaukana olevaa perhettään, ei epäonnistumistaan eikä harmaaseinäistä, uutta kotia harmaassa Englannissa.
Hän nosti vapautuneet kätensä ja kietoi ne Davidin niskan taakse vastatessaan suudelmaan.
Hän halusi unohtaa edes hetkeksi.

Se tuntui melko vahvalta, myöntävältä vastaukselta. Mies kiersi käsivartensa Salomen vyötärölle, varoen puristamasta liikaa ja hamusi uutta suudelmaa naisen huulilta, halaten tämän rintaansa vasten. Oli erikoista, kuinka ventovieraskin saattoi täyttää hänet lämmöllä ja saada ihon sähköistymään.

Vanha, rationaalinen Salome, jonka hän oli uskonut kadottaneensa, mutta joka aika ajoin ilmestyi esiin, halusi huomauttaa, että tämä oli varmastikin huono ajatus.
Mutta se ääni, joka halusi karkottaa yksinäisyyden, oli voimakkaampi. Se sai hänet upottamaan sormensa vaaleanruskeisiin hiuksiin parempaa otetta hakien.
Miellyttävä lämpö oli levinnyt alas jalkoihin saakka.

Vyötärölle kiertyneet kädet kulkivat kiireettä pitkin kylkiä, silittivät selkää ja valuivat alemmas, tutustuivat uuteen kehoon.
Sitten ne kiertyivät reisien taakse ja David koppasi naisen höyhenkeveästi hajareisin syliinsä, hakien uutta suudelmaa Salomen huulilta.

Yllättävä nosto sai Salomen melkein vingahtamaan, ja hyvin lyhyen hetken hän pelkäsi, että David pudottaisi hänet, tulisi toisiin ajatuksiin tai menettäisi tasapainonsa.
Ei mies tietenkään tehnyt niin.
Hän vastasi suudelmaan ja siveli Davidin niskaa sormenpäillään, ennen kuin hänen oli vetäydytävä hetkeksi vetämään henkeä, rintakehä kiivaasti kohoillen.
Ja ennen kuin hän antoi itselleen aikaa jäädä miettimään tekonsa seurauksia, hän painoi huulensa jälleen uuteen suudelmaan.

Se tuntui kutsulta. David vastasi suudelmaan, Salome tukevasti sylissään ja harkitsi hetken laskevansa naisen minibaarin yllä olevalle tasolle.
Mutta se ei olisi tarpeeksi korkea eikä ehkä tekisi naisen oloa turvalliseksi.
Hän irtaantui suudelmasta ja hamusi sen sijaan huulillaan naisen kaulansyrjää, kun suuntasi hitaasti kohti hotellihuoneen sänkyä.

Salome kallisti auliisti päätään, vaikka pieni, koskaan täysin vaikenematon ääni moitti häntä siitä, kuinka helposti hän oli antanut periksi kaipuulleen.
Hänen olisi pitänyt ajatella, suunnitella, harkita seurauksia...
Hän vaimensi äänen tukistamalla vaaleanruskeita hiuksia kevyesti.

David kantoi Salomen sängyn luo, laski polvensa sille ja laski naisen varovasti sylistään. Hän asettui tämän viereen, haluten varmistaa, että naisella olisi varmasti mahdollisuus vetäytyä kauemmas halutessaan, mutta kiersi kuitenkin kätensä vyötärölle ja veti naista lähemmäs itseään. Huulet palasivat kaulalle, ja käsi kulki kyljeltä alas reidelle.

Salome perääntyi peremmälle sänkyyn, tehden Davidille tilaa. Ainakaan sänky ei pitänyt onnetonta nitinää, eikä sen patjassa ollut erityisen ikäviä möykkyjä. Se oli oikein hyvä sänky budjettihotellin sängyksi.
Huulten kosketus kaulalla sai hänet huokaamaan, samalla kun toinen hänen käsistään hakeutui miehen pikkutakin kaulukselle.
"Pidän tästä takista", hän huomautti, aksentti pehmeästi kehräten, ja työnsi takkia sitten päättäväisesti pois Davidin harteilta.

David kohottautui toisen kyynärpään varaan ja auttoi naista riisumaan pikkutakin, ennen kuin palautti kätensä naisen reidelle ja samanvärisen puvun helmalle.
"Pidän tästä mekosta", hän vastasi pehmeästi ja painoi suudelman Salomen huulille, kun ujutti sormensa helman alle.

"Hyvä väri."
Ei ollut mitenkään mahdollsita, että Aida voisi joutua huonoon valoon jonkin sellaisen vuoksi, mitä hän oli tehnyt, eikö niin? Hänen serkkunsa oli vannottanut, että hänen oli huolehdittava aina ja ensimmäisenä asiakkaansa edusta.
Hitot, tämä ei kuulunut kellekään.
Salome hipaisi sormenpäillään Davidin poskea.
"Haluatko auttaa riisumaan sen?"

Se ajatus oli käynyt Davidin mielessä. Sormet siirtyivät helman alta selälle avaamaan mekon vetoketjua.
Sitten hän tarjoutui ujuttamaan sen naisen yltä, varoen rikkomasta kangasta, vaikka tihentyvä tunnelma verotti hänen kärsivällisyyttään ja alkoi tehdä olon kuumaksi.

Salome huomasi pitävänsä Davidistä hetki hetkeltä enemmän. Pelkästään se, kuinka kunnioittavasti mies kohteli hänen pukuaan, tilanteesta huolimatta, oli hänen silmissään arvostettavaa.
Vaikkei hän oikeastaan malttanut uhrata ajatukselle hirvittävästi aikaa, ja lopulta hän oli itse se, joka otti riisutun puvun ja viskasi sen sängyn vieressä olevalle nojatuolille muiden vaatteiden joukkoon.
Puku kestäisi sen kyllä.
Hän kääntyi takaisin Davidin puoleen ja painoi suudelman miehen huulille samalla kun alkoi napittaa tämän paitaa auki.

Davidin mielessä häivähti ajatus siitä, että hänen olisi varmastikin pitänyt kysyä, oliko Salome naimisissa tai parisuhteessa. Hän olisi voinut kantaa vastuun.
Mutta hänellä ei ollut tahdonvoimaa lopettaa. Ei, kun hän saattoi koskettaa lämmintä, paljasta ihoa. Sormet vaelsivat paljastuneella kyljellä, kun mies vastasi suudelmaan.
Ja päätyi sitten riisumaan sukkahousuja.

Rintaliivien ja alushousujen vaalea sini näytti vielä tavallistakin hennommalta aiempaan oranssiin verrattuna. Salome sai paidan viimeisen napin auki ja sysäsi vaatekappaletta kärsimättömästi pois tieltä.
"Mmm, ei haittaa, vaikka menisivät rikki", hän huomautti, kun David alkoi riisua hänen sukkahousujaan.
"Niissä on jo ennestään silmäpako..."

Käsivarret halusivat takertua kiinni tiukkoihin hihoihin, ja David murahti matalasti riuhtaistessaan kättään. Paita leijaili lattialle.
Niin tekivät myös sukkahousut, joiden silmäpako oli saattanut kasvaa. Sormet vaelsivat paljastuneelle reidelle, kun hän painoi päänsä hamuamaan naisen kaulataivetta.

Salomekin tunsi hienoista turhautumista, kun paita ei ensin ottanut lähteäkseen, mutta kun siitä oli päästy eroon, hän saattoi käyttää hetken kuljettamalla kättään paljastuneella iholla. Hän ei häpeillyt lainkaan ihaillessaan voimakkaita hartioita ja rintakehää, jossa kuuluisa lauluääni syntyi.
Kaulalle painuvat suudelmat saivat hänen ajatuksensa harhailemaan, ja rintakehää tutkineet sormet jatkoivat vaellustaan kohti miehen vyötä ja housuja.

David huokasi hiljaa vaeltavalle kosketukselle, yrittäen olla päästämättä ajatuksiaan edelle. Käsi silitti reittä ja nousi kyljelle, sipaisi hiuksia ja palasi alaspäin. Hän hipaisi kaulaa hampaillaan, kun sormet pysähtyivät liivien hakasille.
Ne odottivat hetken, ennen kuin ryhtyivät riisumaan tätäkin vaatetta.

Salome Silveira, mitä sinä teet, kysyi pieni ääni hänen päässään, mutta Salome hiljensi sen päättäväisesti ja keskittyi paljon mieluummin lämpimään tunteeseen, joka hiipi pitkin hänen kehoaan.
Liivien hakanen antoi helposti periksi, ei sotkeutunut liivejä koristavaan pitsiin tai taipunut kiinni kumppaniinsa.
He olivat molemmat aikuisia ihmisiä, joten mitä pahaa olisi siinä, jos he pitäisivät tovin toisilleen seuraa?

Samanlainen pieni ääni yritti välillä saada itseään kuuluviin Davidin päässä, mutta mies kaipasi läheisyyttä ja kosketusta. Yhtä yötä, jona hän voisi unohtaa elämänsä ja yksinäisyyden, joka usein löi ilmat pihalle hänen päästessään yksiöönsä. Siitä huolimatta, että Hendrix ja Morrison elivät nykyään hänen kanssaan.
Huulet hamusivat solisluun yli alemmas, kulkivat hellinä yli herkän ihon, kun mies halasi naista lähemmäs rintakehäänsä ja hengitti syvään vierasta, viehättävää tuoksua.

Huulten kosketus rintakehällä karkotti viimeistään epäilykset Salomen mielestä, tai ainakin hiljensi ne varsin tehokkaasti. Jopa ne, jotka olivat melkein kuin hänen äitinsä suusta, ne jotka muistuttivat, ettei naisen ollut sopivaa käyttäytyä tällä tavalla.
Hän oli ollut hirveän yksinäinen. Ja Davidin syliin olisi varmasti ollut miellyttävää nukahtaa.
Hetken hän antoi itsensä unohtua kosketukseen, ja alkoi sitten ujuttaa housuja miehen yltä.

Liivit tipahtivat sängyltä. Kädet vaelsivat paljaalla selällä ja valuivat reisille, tutustuivat kaihoten uuteen kehoon.
Housujen lähtö helpotti hiljalleen melkein kipeäksi käynyttä tukaluuden tunnetta, mutta David ei halunnut kiirehtiä Salomea tai päätyä painostamaan naista. He eivät vielä tunteneet toisiaan, eivät oikeasti, ja mies pelkäsi jonkin olennaisen merkin jäävän huomaamatta.
Silti kaipaavat sormet valuivat alushousujen laidalle.

Siinä, että kaksi yksinäistä ihmistä tarjosi toisilleen läheisyyttä, ei ollut mitään pahaa, Salome vakuutti itselleen, ja hiljensi huolen siitä, että ehkei David ollutkaan todella yksinäinen. Hitto, mitä jos mies olikin vakituisessa suhteessa? Se olisi sotku, jota ei kaivattaisi-
Hiljaa.
Hän kohtasi hetkeksi meripihkaisten silmien katseen ja vei sitten omatkin sormensa alushousujensa pitsiselle reunalle. Hän ei epäröinyt, kun alkoi ujuttaa niitä yltään.

Se todella vaikutti kutsulta, ja hetken Davidin oli vaikeaa ajatella selkeästi. Ole herrasmies.
Hän auttoi alushousut naisen jalasta ja nakkasi ne lattialle, kohottautuen sitten hetkeksi istumaan, jotta saattoi nostaa toista jalkaa ja painaa sen nilkalle suudelman. Sormet vaelsivat ylös säärtä, ja huulet painuivat paljasta vatsaa vasten.

Pienen hetken ajan Salome ehti kuvitella, että David oli tullut toisiin ajatuksiin. Sitä seuraava luonnollinen oletus oli, että se johtui hänen arvistaan, jotka eivät rajoittuneet ainoastaan kasvoihin. Samanlainen arpien hämähäkinseitti kulki myös toisella hartialla, käsivarrella ja kyljellä.
Mutta sitten mies suuteli hänen nilkkaansa ja sai miellyttävän väristyksen kulkemaan hänen kehossaan.
Huoneessa oli hämärää. Ehkä arvet eivät näyttäneetkään niin pahalta.
Suudelma sai hänet huokaamaan.

Suudelmat kulkivat navan yli takaisin kasvoja kohti. Iho tuntui kertovan tarinaa. Ehkä hän kuulisi sen joku päivä – jos he tapaisivat vielä uudelleen.
Elämä toimi arvaamattomin tavoin.
Kädet nousivat ylös kylkiä ja vetivät Salomea lähemmäs häntä, kun David kohottautui hitaasti naisen ylle ja kosketti hampaillaan kevyesti kaulan ihoa.

Salome huokaisi uudelleen ja upotti sormensa Davidin hiusten joukkoon. Pelkkä hengitys hänen kaulansa ihoa vasten sai hänet värähtämään, ja hampaiden kosketus...
Jäisikö siitä jälki?
Mitä väliä sillä olisi?
"Mh, David, haluan vain... Haluan vain varoittaa. Viime kerrastani on hetki aikaa."

David kohottautui paremmin käsivartensa varaan, jotta saattoi tutkia Salomen silmiä lempeässä, heidät armolliseen hämärään jättävässä valaistuksessa.
"Haluatko sinä tätä?" hän varmisti pehmeästi ja sipaisi toisen käden sormilla naisen hiuksia pois kasvoilta.

Salome kurtisti hieman kulmiaan.
"Tietenkin haluan", hän vakuutti, vieden toisen kätensä miehen niskalle kuin peläten, että hänen sanansa olisivat saaneet tämän tulemaan toisiin ajatuksiin.
"Halusin vain varoittaa. Voin olla ruosteessa."

Meripihkaiset silmät siristyivät hymystä ja David painoi kevyen suudelman arven kirjomalle poskipäälle.
"Sitä en usko hetkeäkään", hän vakuutti hiljaa, huulet korvaa hipaisten ja toinen käsi kyljelle vaeltaen.
"Olet hyvin kaunis", hän kuiskasi käheä terä äänessään, kun käsi valui hitaasti alemmas.
"Voimme edetä niin hitaasti kuin haluat."

Entisessä elämässään Salome ei olisi koskaan tehnyt mitään tällaista.
Davidin sanat saivat hänet häkeltymään hetkeksi ja kääntämään katseensa poispäin, mutta sitten hän otti itseään niskasta kiinni ja kohtasi taas meripihkaisten silmien katseen. Hän siveli miehen niskahiuksia, yrittäen hetken kuvitella tämän teatterin lavalle Kummituksen rooliin.
"En minä halua edetä hitaasti, David."

Huulet painuivat hellästi Salomen huulia vasten, ja David katseli tummia silmiä hetken, ennen kuin painoi uudenkin suudelman naisen huulille.
"Mitä sinä haluat?" hän kysyi, kun käsi valui hellänä alas jalkojen väliin, hellimään naista valmiiksi etenemiseen.

Salome huokaisi hiljaa ja joutui hetken kokoamaan ajatuksiaan. Davidillä oli uskomattoman kaunis ääni, ei vain laulaessa, vaan myös puhuessa. Niin kuin naurukin.
Hän antoi sormiensa vaeltaa miehen niskalla.
"Haluan sinut."
Tämän yhden yön ajan, kuluneessa hotellihuoneessa.

Sitä oli vaikeaa vastustaa. David painoi suudelman Salomen huulille ja kosketti alahuulta hampaillaan. Hän tunsi sykkeensä kiihtyvän, kun halu otti hitaasti koko kehon valtaansa.
Hänen oli noustava naisen yltä, kaivamaan lompakko housujensa taskusta ja etsittävä sen taskuista ehkäisy – ennen kuin hän unohtaisi sen tärkeyden.

Taas seurasi lyhyt hetki, jonka aikana Salome pelkäsi Davidin lähtevän. Mutta kun hän tajusi, mitä mies oli tekemässä, hän tunsi itsensä typeräksi. Tietenkin, luojan kiitos toinen heistä osasi olla varovainen. Kun hän oli sanonut olevansa ruosteessa, hän ei ollut tarkoittanut tätä, ja siitä huolimatta hän oli ollut unohtaa jotakin niin olennaista.
Hän käännähti kyljelleen ja jäi katselemaan miehen selkää.

David hengitti syvään ja moitti itseään vanhaksi mieheksi, ennen kuin kääntyi takaisin Salomen puoleen. Sormet vaelsivat lämpimällä iholla, kun hän kumartui alemmas ja hamusi suudelmaa naisen huulilta.
Hänen oli muistutettava itseään olemaan herrasmies.
"Oletko valmis?" hän kuiskasi käheästi.

Ei ollut mitään pahaa siinä, että lievitti toisen yksinäisyyttä.
"Mm-hmm", Salome vakuutti, vieden kätensä Davidin niskalle. Odotus, ja ehkä aiemmin nautitut drinkit tekivät hänen olostaan keveän, vaikka sydän hakkasikin hieman nopeammin kuin aiemmin.
Hän hipaisi miehen huulia uudelleen ja kietoi jalkojaan tämän ympärille.

David hengitti uudelleen syvään ja hamusi Salomen kaulataivetta, kun kohottautui parempaan asentoon, sovitti tottuneesti naisen lantiota sopivaan kulmaan ja painautui sitten hitaasti lähemmäs. Hän halusi antaa keholle tottua läsnäoloonsa ja lähti sitten hakemaan hellää, humalluttavaa yhteistä rytmiä, huulet samalla naisen iholla vaeltaen.

Salome oli erehtynyt kahdessa asiassa.
Ensinnäkään, hän ei ollut niin ruosteessa kuin oli pelännyt, tai ehkä hänen yksinäisyytensä oli vain voittanut epäilyksen. Ja toiseksi, hänen hotellihuoneensa sänky ei ollut lainkaan niin vakaa ja kitisemätön, kuin hän oli kuvitellut sen olevan.
Vaikka ei hän pysähtynyt miettimään kumpaakaan virhearviointiaan, sillä hänen mielellään, ja totta puhuen myös kehollaan oli muuta ajateltavaa.
Hän taisi lipsahtaa puheessaan portugaliin kehrätessään miehelle, sormet tämän hiuksiin uponneina.

David ei kuullut sänkyä tai rytmiä, jonka sen osuminen seinään synnytti. Hänen koko huomionsa oli Salomessa, ja mies luki naisen kehoa keskittyneesti. Portugali kuulosti melkein kannustukselta, ja David vastasi halaamalla Salomen paremmin otteeseensa ja jahdaten yhteistä mielihyvää vapautuneemmalla intohimolla.

Salome saattoi vain toivoa, ettei heidän naapuriinsa ollut majoittunut ketään turhan herkkäunista. Tai ainakaan sellaista herkkäunista, joka ottaisi helposti yhteyden vastaanottoon ja vaatisi jotakuta hakkaamaan heidän oveaan siksi, ettei tällainen nyt yksinkertaisesti käynyt päinsä, ihmisten oli saatava nukkua.
Jälkikäteen ajateltuna hänen odotuksensa eivät olleet olleet hirvittävän korkealla. Sillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, etteikö hän olisi uskonut Davidiin tai tämän kykyihin tai pitänyt miestä miellyttävänä - päinvastoin - vaan sen ikävän totuuden, että yhden yön ilot harvemmin olivat kovinkaan tajunnanräjäyttäviä kokemuksia, kun kaksi toisilleen vierasta yritti löytää yhteistä rytmiä.
Siinäkin suhteessa hän sai huomata olleensa väärässä, kun mielihyvä pyyhkäisi hänet melkein varoittamatta mukaansa, ja sai hänen kyntensä piirtämään siitä todistuksen miehen selän iholle.

Vapautuva mielihyvä sai hetkeä myöhemmin Davidin hautaamaan kasvonsa naisen hartiaan, kevyesti hengästyneenä. Hän viipyi siinä tovin, kuuma iho toista vasten ja rentoutunut raukeus kehon vallaten, ennen kuin vetäytyi kauemmas ja kosketti hellästi Salomen hiuksia.
"Käyn siistiytymässä", hän kuiskasi käheästi.

Hetken Salomesta tuntui siltä, kuin sänky olisi edelleen keinahdellut. Hän raotti silmiään ja katseli Davidia pitkien, tummien ripsiensä lomasta.
"Mmh."
Ehkä mies käyttäisi tilaisuuden hyväksi ja pakenisi. Hänelle oli käynyt niin ennenkin. Se oli ollut parempi kuin nähdä katumus näiden silmissä seuraavana aamuna.
Hän toivoi, ettei David lähtisi.

David ei lähtenyt. Mies siirtyi hetkeksi kylpyhuoneeseen, missä saattoi hankkiutua siististi ja hienovaraisesti eroon epämukavaksi käyneestä ehkäisystä ja siistiä hieman itseäänkin. Sitten hän palasi häpeilemättömän alastomana huoneen puolelle ja katseli hetken Salomea, ennen kuin kömpi takaisin sänkyyn, nykäisi peittoa heidän ylleen ja veti naisen varmoin käsin syliinsä.

David ei lähtenyt.
Käpertyessään miehen syliin Salome tuli todenneeksi, että hän oli valmis ottamaan riskin siitä, että aamun tullen mies tulisi järkiinsä. Tämän vartalo oli lämmin, ja iho tuoksui joltakin muulta kuin hotellivuoteen sieluttomalta pesuaineelta. Ehkä tuoksu viipyisi lakanoissa vielä aamulla.
"Kai tulet tänne vielä seuraavaaksi yöksi?" hän kysyi hetken kuluttua hiljaa.

David nojautui kauemmas, jotta saattoi nähdä Salomen kasvot. Hän tutki tovin tummia silmiä, peukalo poskipäätä silittäen ja painoi sitten kiireettömän, hellän suudelman naisen huulille.
"Jos haluat minun tulevan", hän lupasi hiljaa ja veti Salomen takaisin syliinsä, kädet vaeltaen lämpimällä iholla loivasti pyörivissä, melkein hierovissa liikkeissä.

Oli kulunut hyvä tovi siitä, kun kukaan oli viimeksi koskettanut Salomea. Eikä kyse ollut edes seksuaalisesta kosketuksesta, vaan kosketuksesta ylipäätään. Viimeksi häntä oli tainnut koskettaa kampaaja, joka oli saksinut kuolleet latvat pois, tai sitten sairaanhoitaja, joka oli taputellut hänen kyynärvarttaan desinfiointiaineella ottaakseen verinäytteen.
Hetken hänestä tuntui melkein siltä, kuin hän olisi voinut purskahtaa itkuun. Mutta hän syytti siitä alkoholia ja nieli liikutuksensa.
"Et voi mennä siihen hirvittävään hotelliin, David."

David hyrähti kumeasta naurusta ja halasi Salomen tiukemmin syliinsä, painaen kevyen suudelman tummiin hiuksiin.
"Katsotaan", mies lupasi pehmeästi. Hän ei halunnut sitoa Salomea lupauksiin, joita nainen ei välttämättä haluaisi pitää aamun tullen.
Käsi jatkoi kehon silittämistä, vaelsi kylkeä ja selkää pitkin lonkalle ja takaisin.

Ehkä David tulisi toisiin ajatuksiin aamun tullen. Miehillä oli tapana tehdä niin.
Salome painoi kasvonsa vasten miehen kaulataivetta ja hengitti syvään tämän tuoksua. Jos niin kävisi, tapaisivatko he vielä joskus? David oli Aidan ystäviä. Olisiko se kiusallista? Hän toivoi, ettei.
Hän hipaisi huulillaan miehen kaulan ihoa, käpersi itsensä sitten paremmin tämän kylkeen ja antoi silmiensä painua kiinni.
"Sinun pitäisi tarkistaa paremmin, millaisesta hotellista olet varaamassa huonetta."

"Olet luultavasti oikeassa", David myönsi hymyä äänessään ja siirsi toisen käden naisen niskalle, sormenpäät sen kaarta sivellen.
Toinen tällainen yö ei olisi lainkaan hullumpi ajatus, mies pohti antaessaan omienkin silmiensä painua kiinni.

Salome oli ollut jo vuosia huono nukkumaan. Alunperin lääkärit olivat syyttäneet siitä stressiä, ja sen jälkeen onnettomuudesta johtuvaa stressihäiriötä, eikä hän ollut kiinnittänyt erityistä huomiota kumpaankaan selitykseen, vaan oli vain yrittänyt sivuuttaa ongelman parhaansa mukaan.
Nyt hän kuitenkin nukahti. Ja vaikka olisi ollut helppo syyttää siitä vain alkoholia, tosiasiassa rauhallinen hengitys ja toisen kehon lämpö tuudittivat hänet uneen.

* * *

Ikkunasta huoneeseen tunkeutuva auringonvalo osoitti, ettei ikkunoita ehkä pesty kyseisessä hotellissa aivan niin usein kuin olisi pitänyt.
David raotti silmiään ja hieraisi kasvojaan, tuijottaen hetken tokkuraisena kattoa. Edellisen yön tapahtumat palasivat hitaasti mieleen, ja mies katsahti kainalossaan nukkuvaa naista uneliasta lämpöä meripihkaisissa silmissään.
Hän kiipesi hyvin varovasti sängystä, vetäen peittoa huolellisesti Salomen ylle, ja poimi vaatteitaan pitkin lattiaa, ennen kuin pukeutui vessassa ja pesi hampaitaan sormen avulla, ei ensimmäistä kertaa.
Sitten hän palasi makuuhuoneeseen täysissä pukeissa ja istahti sängyn laidalle, silittäen naisen kylkeä.
"Hei", hän herätteli pehmeästi.

Davidin noustessa Salome havahtui kevyesti, mutta ei vielä riittävästi aloittaakseen uutta päivää. Kun miehen lämpö katosi hänen viereltään, hän reagoi ainoastaan kierähtämällä vatsalleen ja kietomalla käsivartensa toisen tyynyn ympärille. Peitto pysyi hänen ympärilleen kietoutuneena, mutta jätti osan selästä paljaaksi. Tummat kiharat kehystivät kasvoja villiintyneinä.
Pehmeä ääni sai hänen luomensa värähtämään ja hiljaisen ynähdyksen karkaamaan hänen huuliltaan, ennen kuin hän räpytteli silmänsä auki.
"... Bom Dia."

David silitti Salomen tummia kiharoita hellästi pois kasvoilta ja kumartui hipaisemaan huulillaan naisen poskipäätä.
"Huomenta", hän tervehti.
"Minun pitäisi varmaan alkaa lähteä. Toivottavasti saat viettää mukavan päivän."

Salome kierähti selälleen ja ojensi toista käsivarttaan suojaamaan silmiään hyvin kirkkaalta tuntuvalta valolta. Pieni päänsärky kolkutteli ohimoilla, ja nähdessään Davidin olevan jo pukeissa hän tunsi melkein pettyneen vihlaisun.
Ainakin miehellä oli ollut sen verran selkärankaa, ettei tämä ollut vain hiippaillut tiehensä.
"Niinkö? Harmi", hän totesi, yön kähentämällä äänellä.
"Tuletko tänne illalla?"

David tutki naisen tummia silmiä ja kumartui koskettamaan tämän huulia huulillaan.
"Jos haluat minun tulevan", hän lupasi sipaisten hiuksia Salomen kasvoilta.
"Sinulla on minun numeroni", hän muistutti ja painoi vielä toisen suudelman naisen huulille, ennen kuin suoristautui.

Salome ojensi hetkeksi kätensä ja pyyhkäisi Davidin hiuksia, joissa ei ollut enää jäljellä muistoa yöstä, jona hänen sormensa olivat villinneet niitä.
"Haluan. Minä laitan sinulle viestiä", hän lupasi.
Äiti ei antaisi anteeksi, jos David King yöpyisi pahamaineisessa hotellissa.
"Vietä sinäkin mukava päivä, David."

David toivoi samaa Salomelle, ennen kuin varmisti omaisuutensa olevan taskuissaan ja sulki hotellihuoneen oven hiljaa perässään. Hän toivoi, ettei saattaisi Salomea vaikeuksiin luvattomana yövieraana.
Ehkä hänen pitäisi mennä käymään suihkussa pahamaineisella hotellillaan ja vaihtaa puhtaisiin, ei edellisenä iltana päällä olleisiin vaatteisiin, ennen kuin Eli soittaisi ja ehdottaisi ohjelmaa päivälle.

Perjantai 12. huhtikuuta 2019, kello 17.28, Hotel Hilton Midtown, Manhattan, New York, Yhdysvallat

Periaatteessa heillä oli vielä aikaa ennen illan esitystä, mutta jos Salome oli jotakin uudessa työssään oppinut niin sen, ettei aikaa sopinut hukata silloinkaan, kun sitä näytti olevan ruhtinaallisesti jäljellä. Hän kiitti itseään siitä, että oli valinnut tänään jalkineikseen taivaansiniset tennistossut – jotka olivat samaa sävyä ohuen, korkeakauluksisen neulemekon päälle vedetyn farkkutakin kanssa – sillä pitkä päivä korkokengissä juoksennellen olisi tehnyt jopa hänen varpaistaan selvää.
”Luulen, että meidän täytyy käydä läpi vielä huomisen aikataulu”, hän huomautti vuokra-auton takapenkillä kanssaan istuvalle Aidalle, samaan aikaan kun kuljettaja hidasti heidän hotellinsa edessä, jotta he voisivat hypätä hetkeksi kyydistä. Hän ei vaivautunut laskemaan otsalleen työntämiään aurinkolaseja takaisin nenälleen, niin kuin ei vaivautunut myöskään kohottamaan katsettaan työpuhelimensa laajasta näytöstä.
”Jos hoidetaan se huoneessasi, voisit samalla laittaa itsesi valmiiksi iltaa varten, sopisiko se?”

"Totta kai", Aida vastasi melkein automaattisesta refleksistä. Edelliset pari viikkoa olivat olleet aikamoista pyöritystä, mutta sen mitä hän oli ehtinyt katsella assistenttiaan, tämän järjestelmällisyys, ennakointikyky ja proaktiivisuus jättivät hänet hiljaisen häkellyksen valtaan.
Ja sai hänet pelkäämään, että jos Salome yhtäkkiä lakkaisi huolehtimasta aikataulusta, hän olisi täysin avuton. Ei sillä, että hän olisi ollut tähänkään mennessä varsinaisesti kartalla uudesta elämästään.
Hän nousi autosta Salomen perässä, siloittaen tottumuksesta mustavalkoisen kotelomekon helmaa, ja suki hajamielisesti punaisia suortuvia korviensa taakse heidän päästessään hissiin.
"Sinähän tulet myös teatteriin?"

Salome lähetti aina pikaisen kiitosrukouksen korkeuksiin, kun he välttyivät ärhäköiltä paparazzeilta siirtyessään paikasta toiseen. Ja silloin kun hän ei tehnyt niin, vuorossa oli yläilmoihin suunnattu kiristys- tai lahjontayritys, sillä hän ei ollut vielä keksinyt, kumpi strategioista toimi paremmin.
"Kyllä", hän vastasi, ja yritti olla antamatta ajatustensa harhailla siihen, että se tarkoitti myös Davidin näkemistä. Heillä oli ollut kaksi mukavaa yötä, mutta siinä se. Kyse oli ollut käytännöllisyydestä.
Hän oli lähettänyt aiemmin samalla viikolla miehelle listan paremmista hotelleista, mikäli tämä vielä joskus päättäisi piipahtaa Los Angelesissa. Sellaisista, joissa ei ollut murhattu ihmisiä.
"Tilasin meille muuten välipalaa huonepalvelusta. Sen pitäisi olla odottamassa meitä."

Aida katsahti Salomea sivusilmällä, melkein pelonsekaisella kunnioituksella. Miten nainen piteli niin monia lankoja käsissään? Ehkä hän oli vain harvinaislaatuisen pölkkypäinen.
Hänen oli tehnyt mieli kysyä, oliko Salomen ja Davidin välillä tapahtunut jotain, mutta se ei varmastikaan kuulunut hänelle.
Aida avasi hotellihuoneensa oven heille ja astui ulos korkeakorkoisista avokkaista, kipristäen kipeitä varpaitaan. Hän ei ollut halunnut massiivista, ryöstöhintaista sviittiä, vaan normaalin hotellihuoneen. Se tuntui paljon kotoisammalta.
"Oletko nähnyt Oopperan kummituksen monta kertaa?"

Salome vilkaisi ympärilleen huoneessa ja pani tyytyväisenä merkille, että pyörällinen tarjoiluvaunu oli rullattu odottamaan heitä pienen pöydän viereen. Hän ei ollut tilannut mitään raskasta, ei mitään sellaista, mikä olisi tehnyt olosta pikemminkin uneliaan kuin hyvällä tapaa kylläisen.
"Tahdotko mieluummin smoothien vai salaatin?" hän kysyi, astuessaan tutkimaan tarjoiluvaunujen sisältöä.
"Minun on pakko myöntää, että tänään on ensimmäinen kerta. Olin ennen muka aina liian kiireinen... Onko se hyvä?"

"Ehm... Smoothien. Kiitos", Aida vastasi epäröiden ja vajosi ensin istumaan pedatulle vuoteelle, mutta pää putosi pian myös patjaa vasten, kun hän laskeutui kyljelleen. Taivas miten häntä väsytti.
"Parhaita musikaaleja, jota on koskaan kirjoitettu", hän sanoi ja katsahti vaivihkaa Salomen kasvoja kirjovaa arpea. Ehkä hän uskaltaisi joskus kysyä sen tarinasta.
"Ja David on ilmiömäinen Kummitus."

Salome nosteli hetken kupuja, ennen kuin löysi toivottavasti tuoreista marjoista tehdyn, kutsuvan mansikkaiselta vaikuttavan smoothien. Hän poimi mukaansa myös huurteisen viileän pullon kivennäisvettä, ennen kuin asteli tuomisiensa kanssa sängyn luo.
"Onko kaikki kunnossa?" hän varmisti, tutkien Aidaa kulmat hieman kurtistuen.
"Voin uskoa sen helposti. Hänellä on hyvin miellyttävä ääni."

"Kiitos. Olet hyvin kultainen", Aida vastasi hieman hämillisenä Salomen ojentaessa hänelle välipajan ja vääntäytyi takaisin istumaan, jotta saattoi poimia pillin huultensa väliin.
"Olen vain vähän väsynyt", hän myönsi kohauttaen olkaansa, mutta lähestyvä teatterireissu sai kalpeat silmät tuikahtamaan.
"Toivottavasti pidät siitä. David pistää yleensä parastaan, kun tietää jonkun tulleen varta vasten paikalle."

Salome otti myös itselleen samanlaisen pirtelön ja vajosi sitten istumaan tuttavallisesti Aidan sängyn laidalle. Hän maistoi smoothietaan - se maistui tuoreelta - ja kävi varmuuden vuoksi läpi puhelimensa.
"Ehkä voisin järjestää aikataulun niin, että saisit nukkua huomenna aamulla hieman pidempään?" hän ehdotti, kaivaen kalenteria jo esille puhelimestaan samalla kun yritti pitää ajatuksensa kurissa.
"Oletteko te tunteneet pitkäänkin? Davidin kanssa, tarkoitan."

"Se olisi hyvin huomaavaista", Aida myönsi ja siemaili smoothieta, joka tuntui tekevän hänen olostaan huomattavasti paremman. Ehkä säännöllinen ruokailu ei ollut vain sanahelinää.
"Tuota... Mitä meillä olikaan ohjelmassa huomenna?" hän jatkoi ja hieraisi pisamaisen nenänsä pieltä.
"Oh, kyllä. Tapasin Davidin ensimmäisen kerran vuonna 2000, kun olin Little Cosette Les Miserablesissa, ja hän Mariuksen Understudy. Olin kyllä nähnyt hänet aikaisemmin Hirviönä Beauty and the Beastissa."

Salome oli alkanut nauttia aikataulujen järjestelystä. Tai pikemminkin, hän oli aina nauttinut siitä, jopa sairaalloiseen pikkutarkkuuteen saakka. Mutta nyt, kun hän ei vastannut varsinaisesti omista aikatauluistaan, vaan jonkun toisen, jokin tuntui erilaiselta. Vähemmän... ahdistavalta.
"Voisin siirtää muutaman puhelinhaastattelun aamuun", hän ehdotti aikataulua tutkittuaan.
"Sitten riittäisi, kun lähtisimme liikkeelle vasta puolenpäivän jälkeen, ja voisit nukkua vähintään yhdeksään. Päivällä meillä on kuvaukset sekä sovitus, ja illasta olisi avajaistilaisuus, jossa sinun toivottaisiin näyttäytyvän. Ilmeisesti siellä on tärkeää väkeä."
Hän ei kohottanut katsettaan puhelimesta siemaistessaan lisää smoothieta.
"Oletteko te hyviäkin ystäviä?"

Jokin siinä, miten itsevarmasti Salome käsitteli hänen aikataulujaan ja hänen elämäänsä, tuntui rauhoittavalta. Kuin maailman holtiton, karusellimainen pyöritys olisi tyyntynyt vähän. Ehkä se johtui vain siitä, että Salome oli saanut hänet luottamaan naisen kykyyn huolehtia asioista.
"Se kuulostaa ihanalta", hän myönsi ja suli hymyyn, jota hänen ei tarvinnut näytellä. Ehkä he saisivat unohtua Elin kanssa toisiinsa hotellille palattua murehtimatta siitä, kuinka aikaisin oli pakko olla hereillä.
"Kyllä, tapasimme usein Lontoossa. Davidillä on sydän kultaa."

Tuntui melkein kipeältä huomata, kuinka kiitollinen Aida tuntui olevan siitä, että sai pari vapaampaa tuntia aamuun. Julkinen elämä ei tuntunut olevan helppoa, eikä Salome kadehtinut Aidan osaa. Varsinkin kun muisti itse elävästi, millaista oli ollut, kun vuorokauden tunnit eivät tahtoneet riittää.
"Sinulle on myös tullut pari ehdotusta mainoskuvauksista, mutta Harveyn mielestä niistä voisi samantien kieltäytyä."
Hän lisäsi pari merkintää kalenteriin.
"Onko hän ajatellut palata Lontooseen? David, tarkoitan."

Harveyllä oli hyvin selvä mielikuva siitä, mitä hänen kuului tehdä ja kuka hänen tuli olla. Aida ei ollut varma siitä, oliko hän sitä, mitä mies halusi hänen olevan. Mutta Harvey oli ammattilainen.
Hän katsahti Salomea silmäkulmastaan siemaillessaan smoothietaan. Oliko kiinnostus Davidiin vain ystävällistä jutustelua?
"Uskoisin jossain vaiheessa. Hän on niin ilmiömäinen Kummitus, että täällä varmaan tarjotaan hänelle jatkosopimusta. Hän on myös pitkään pohtinut konserttikiertuetta."

Pari Salomen postilaatikkoon ohjautunutta viestiä kilautti puhelinta, ja hän kävi ne nopeasti läpi. Ei mitään, mikä olisi vaatinut välittömiä toimia. Keskittyessään puhelimensa näyttöön hän ei nähnyt katsetta, jonka Aida häneen silmäkulmastaan loi.
"Me taisimmekin puhua siitä juhlissa. Konserttikiertueesta, siis", hän totesi.
"Häntäkö ei odoteta kotiin Lontooseen?"
Hän oli käyttänyt edellisen vapaan aamupäivänsä siihen, että oli googlannut tietoja rooleista, joissa David oli esiintynyt. Sen pidemmälle hän ei ollut mennyt, sillä se olisi tuntunut täysin väärältä tavalta toimia.

Aida nyökkäsi ja laski tyhjentyneen lasin yöpöydälle, valuen takaisin makuulle. Mahdollisuus vain painaa pää patjaa vasten tuntui ihastuttavalta, sillä koko keho tuntui lyijyltä.
"En usko. Hänen tyttärensä on hyvin itsenäinen ja taitaa matkustaa isänsä luo", hän totesi ja sukaisi hiuksiaan, tukahduttaen haukotuksen.
"David aina puhui Broadwaynkin näkemisestä, mutta hetki ei kai ollut oikea aikaisemmin."

Tytär? Siitä ei ollut ollut puhetta. Vaikka miksi olisikaan, kun he olivat vain hakeneet hetkellistä lohtua toisistaan karkottaakseen yksinäisyyttään.
"Asuuko hän äitinsä kanssa Englannissa?" Salome kysyi mahdollisimman neutraalisti, vieden pillin takaisin huultensa lomaan. Ehkä hänen ei olisi pitänyt olla yllätynyt. David oli hyvin hurmaava,
Eikä ainakaan pettynyt.

"Ei, he adoptoivat Mein Kiinasta", Aida sanoi ja kierähti vatsalleen hapuillen vetoketjua tyköistuvan pukunsa selästä. Olisi luultavasti paras alkaa valmistautua, ennen kuin hän olisi – taas – perinpohjaisen myöhässä. Teatterista ei sopinut myöhästyä.
"Hän käy sisäoppilaitosta... Luulen. David taisi sanoa hänen viettäneen hiljattain pari viikkoa täällä."

Salomen sydän oli alkanut hakata levottomammin, ja häneltä vei hetken huomata, että Aida yritti tavoitella pukunsa vetoketjua.
"Tarvitsetko apua sen kanssa?" hän kysyi, sujauttaen puhelimensa takaisin käsilaukkuun. Se ilmoittaisi kyllä, mikäli lisää viestejä kilahtaisi tarkastettavaksi.
Ja vaikka hän vannoikin, ettei sillä ollut väliä, hän jatkoi silti:
"Asuuko Mein äiti kuitenkin Englannissa?"

"Oh, kiitos", Aida vastasi ja siirsi oman kätensä syrjään, painaen leukansa patjaa vasten. Mitäköhän hänen kuuluisi pukea päälleen?
Kysymys sai surun pyyhkäisemään hänenkin kasvojensa yli. Davidin tuska oli edelleen käsinkosketeltavaa, kun aihe nousi pintaan.
"Ei. Hänen vaimonsa menehtyi muutamia vuosia sitten. David meni uudelleen naimisiin, mutta erosi syksyllä."

Salome kääntyi paremmin Aidan puoleen, niin että saattoi alkaa ujuttaa vetoketjua varovasti auki, haluamatta jumittaa kangasta vetoketjun hampaiden väliin.
Naisen vastaus sai hänet jähmettymään hetkeksi aloilleen.
"Meu Deus", hän henkäisi.
"Sen on täytynyt olla aivan kamalaa hänelle."
Yhtäkkiä hän uskoi ymmärtävänsä miestä paremmin. Tai ainakin kuvitteli ymmärtävänsä. Ja ajatus tämän tuskasta tuntui hetken niin todelliselta, että hetken hän pelkäsi silmiensä kostuvan.
Sen vuoksi hän keskittyi vetoketjun avaamiseen.
"Minäkin haluaisin varmasti vaihtaa hetkeksi maisemaa sellaisen jälkeen."

Kun vetoketju aukeni, Aida kiemurteli ulos elegantista kotelomekosta ja kierähti selälleen alusvaatteissaan. Hänen pitäisi jaksaa nousta ylös ja etsiä vaatteet teatteri-iltaa varten. Ja laittautua valmiiksi. Ihan kohta.
Hän katsahti Salomen kasvoja pohtien, mistä kiinnostus kumpusi. Ehkä se oli vain ystävällistä jutustelua.
"Se repi hänet todella pahasti rikki", Aida myönsi.
"Mutta olen onnellinen, että elämä voitti ja saimme pitää hänet luonamme."

"Tässä on vielä viitisen minuuttia puskuriaikaa", Salome huomautti, melkein kuin olisi lukenut Aidan ajatukset siitä, kuinka jumalaiselta tuntui saada oikaista selkänsä hetken pitkän päivän jälkeen.
Hän räpäytti tummia silmiään ja kosketti arpien kirjomaa poskeaan enää edes tiedostamatta elettään.
"Minä todella toivon, että hän voisi vielä löytää jonkun", hän totesi vilpittömästi, ja ennen kuin ehti häkeltyä omista sanoistaan, jatkoi:
"Millainen asu teatteriin tarkalleen ottaen sopii, osaatko sanoa?"

Aida jäi katselemaan Salomea hetkeksi. Ei kai sentään. Hänellä oli aina ollut vähän turhan aktiivinen mielikuvitus.
"Minäkin toivon niin", hän myönsi.
"Tunnetteko te ennestään?" Hän vilkaisi kaappinsa suuntaan ja peitti haukotuksen.
"Jotkut tulevat melkein kolitsihousuissa ja jotkut parhaimmissaan. Minä valikoin jotain siistiä, missä on kuitenkin mukava istua reilu pari tuntia."

"Mitä? Voi ei, ei, tutustuimme vasta juhlissa", Salome kiiruhti vakuuttamaan ja toivoi, että Aida oli tosiaan tarkoittanut hänen ja Davidin tuttavuutta, eikä hän ollut vain kuvitellut niin keskittyessään miehen kohtaamaan, epäreiluun onnettomuuteen.
David-parka.
"Hän oli hyvin huomaavainen ja saattoi minut hotellilleni. Voitko kuvitella, että hän oli vain mennyt ja varannut itselleen huoneen hotelli Cecilistä? Siitä Cecilistä, meu deus..."
Hänen olisi varmastikin käytävä vaihtamassa vaatteensa. Jotakin siistiä, mutta mukavaa.
"Tiedätkö, onko Davidilla lempiväriä?"

Aida kierähti takaisin vatsalleen ja kiipesi jaloilleen, venytellen käsivarsia kissamaisesti päänsä ylle suunnatessaan vaatekaapin eteen tuupatulle matkalaukulle.
"Se kuulostaa Davidiltä", hän myönsi kyykistyessään tutkimaan mekkoja, joita oli pakannut mukaan.
"Lempiväriä?" hän toisti katsahtaen Salomea uteliaana.
"Oranssi ja punainen, luulen. Miksi?"

Se kuulosti melkein kohtalolta. Salome oli päättänyt pukea ylleen oranssia juuri sinä iltana, jona he olivat tavanneet ensimmäisen kerran.
Vei hetken, ennen kuin hän ymmärsi Aidan kysymyksen.
"Oh, muuten vain. Kunhan tulin ajatelleeksi, hänellähän oli silloin oranssi pikkutakki."
Hän kohautti toista hartiaansa ja pyyhkäisi hiussuortuvan korvansa taakse.
"Mitä sinä aiot laittaa päälle?"

Varmastikin oli täysin normaalia olla kiinnostunut kenen tahansa lempiväristä, Aida vakuutti itselleen. Vaikka hänen vaistonsa kuiskutti, että kyse ei ollut small talkista-
"Ajattelin tätä", hän sanoi ja nosti vanhan suosikkimekkonsa esiin. Sähkönsininen, aaltoileva helma oli aina sopinut tanssimiseen ja tuntunut onnekkaalta.
"Mutta olisiko se sopiva?" Hän kurtisti huolestuneena kulmiaan. Saiko hän käyttää enää vanhaa lempimekkoaan vai olisiko se jonkinlainen etikettivirhe tässä uudessa maailmassa?

Ryhdistäydy, Salome käski itseään. Älä ylianalysoi. Älä ajattele sitä, kuinka molemmat olitte valinneet oranssia.
Hän nousi seisomaan ja laski tyhjentyneen lasinsa pöydälle ja keskittyi Aidaan.
"Tuo väri näyttää hirveän hyvältä sinun päälläsi, ja tuo helma on ihana", hän vastasi vilpittömästi.
"Mitkä kengät ajattelit yhdistää siihen?"

"Toivon, että Eli pitäisi siitä", Aida myönsi mallaten mekkoa päälleen ja punastui sitten vienosti todetessaan, ettei se ollut ehkä jotain, mitä hänen olisi pitänyt sanoa Salomelle.
Mutta hän toivoi, että he voisivat olla ystäviä.
"Ja tuota... Ehkä Louboutinin mokkanilkkurit. Sää ei taida olla kovin armelias illalla."

"Olen melko varma, että hänen mielestään mikä tahansa näyttäisi kauniilta sinun ylläsi", Salome huomautti, ja kiiruhti sitten selittämään sanojaan:
"Tarkoitan, on vaikea olla huomaamatta, kuinka hän katsoo sinua. Ja oikeastaan sinä katsot häntä samalla tavalla takaisin. On varmaan ihanaa, kun on joku, jota rakastaa niin paljon?"
Hänen nenänsä nyrpistyi kevyesti.
"Pelkään jo valmiiksi Lontoon säätä."

Aida suli onnelliseen, varsin valovoimaiseen naisen tekemästä huomiosta.
"Hän on elämäni rakkaus", Aida myönsi ja pujottautui mekkoon, ujuttaen sen vetoketjun kiinni ja siloitellen tyköistuvaa kangasta ja sen aaltoilevaa helmaa.
"Lontoossa on onneksi paljon hyvää", hän nauroi ja katsahti hiuksiaan peilistä, kieputtaen ne sitten huolettomalle nutturalle. Mennyttä olivat päivät, jona hän oli kiinnittänyt ne taskuun jääneillä värikynillä.
"Kuten teatteri ja metro ja museot ja puistot... Mutta et varmaankaan joudu viettämään siellä paljoa aikaa lähiaikoina, jos lähdet mukaan kiertueelle."

"Se kuulostaa ihanalta", Salome myönsi täysin vilpittömästi. Hän ei ollut tuntenut sen enempää Aidaa kuin tämän miesystävääkään pitkään, mutta jo nyt hänen oli helppo sanoa, että kaksikko tuntui hitsautuneen yhteen. Ja hyvällä tavalla, ei sellaisella, melkein epäterveellä pakkomielteellä, johon ei mahtunut ketään muuta.
"Ehkä yritän uskoa sinua ja lohduttautua sillä. Ja jos veljeni pärjää Englannissa, niin enköhän minäkin."
Hän juoksutti sormet läpi hiuksistaan miettien, olisiko hänellä toivoakaan yrittää tehdä niille jotakin lyhyen aikataulun puitteissa.
"Ja lähden kyllä. Ellet sitten ole ehdottomasti sitä vastaan."

Aida nojautui lähemmäs peiliä ja taputteli kasvojaan kevyesti puuterilla.
"Ei", hän sanoi ja katsahti Salomea epäröiden peilin kautta, suoden naiselle varovaisen hymyn, "luulen, että se olisi mukavaa. Saada sinut mukaan."
Hän korjasi hieman silmiensä kissamaisia rajauksia ja lisäsi uutta huulipunaa, istahtaen sitten takaisin sängyn laidalle.
"Oletko sinä valmis lähtemään teatteriin?"

Aidan sanat tuntuivat niin vilpittömiltä, että ne saivat Salomen häkeltymään ja laskemaan katseensa.
"Siinä tapauksessa olen mukana."
Hän vilkaisi arvioivasti kelloaan.
"Pyydän kuljettajan hotellin eteen kymmenen minuutin kuluttua, sopiiko se? Käyn pikaisesti oman huoneeni kautta."
Olisipa hänellä ollut hieman enemmän aikaa.

"Totta kai", Aida lupasi.
"Kunhan olemme siellä varttia vaille, kaikki hyvin. David sanoi varanneensa meille paikat aivan eturivistä." Hän oli aina nauttinut showsta eniten juuri siitä, vaikka moni suosi paikkoja kauempaa. Teatterin ihanuus tuli siitä, että katsojakin sai olla osa showta ja todella läsnä, tuntea esiintyjien tunteet lavalla.

"Hienoa. Nähdään aulassa kymmenen minuutin kuluttua."
Salome soi Aidalle pikaisen, mutta sitäkin aidomman hymyn, joka ei kohottanut suupieliä yhtä symmetrisesti kuin ennen onnettomuutta, ja pyrähti sitten kiireesti ympäri.
Tarkalleen yhdeksän minuuttia myöhemmin hän seisahtui hotellin ylelliseen aulaan ja huomasi sydämensä hakkaavan hieman tavallista hermostuneemmin. Häneltä oli vienyt viisi minuuttia levittää suurin osa vaatekappaleistaan ympäri huonettaan, kokeilla kolmea eri vaihtoehtoa, ja päätyä lopulta oranssiin, kuusikymmenlukua mukailevaan a-linjaiseen mekkoon, jossa oli sievä, valkoinen kaulus. Seuraavat kaksi minuuttia hän oli kuluttanut ehostamalla silmänsä pikaisesti aikakauteen sopivalla meikillä, ja yhden minuutin hän oli tuhlannut miettimällä, olisiko pitänyt sittenkin valita jotakin muuta kuin oranssia.
Ehkä se oli säälittävää.
Liian itsestäänselvää.
Mutta nyt taisi jo olla myöhäistä.

Aida oli vain kolme minuuttia myöhässä. Hän oli yrittänyt katsoa kelloa, hän oli ollut valmis – ja silti hän huomasi jääneensä aikataulusta jälkeen. Se tuntui melkein kosmiselta voimalta.
Hän oli nykäissyt valkoisen villakangastakin sähkönsinisen mekon päälle, sillä sää ei ollut imarteleva, varsinkaan Los Angelesissa vietettyjen kuukausien jälkeen, ja kiepauttanut kaulaansa mustavalkoisen huivin.
"Sinulla on ihana mekko", hän sanoi vilpittömästi nähdessään Salomen ja nosti pientä käsilaukkua paremmin olalleen, kun kiiruhti hotellin edessä odottavaa autoa kohti.

Siinä vaiheessa, kun Aida saapui aulaan, Salome oli ehtinyt juuri tulla siihen tulokseen, että ehtisi käydä vielä nopeasti vaihtamassa mekkonsa johonkin toiseen.
Mutta sitten oli jo myöhäistä.
"Oh", hän totesi, pyyhkäisten hiussuortuvan korvansa taakse.
"Kiitos. Onhan se varmasti teatteri-iltaan sopiva?" hän varmisti, nykäistessään mustaraidallisen jakun mekkonsa päälle kun lähti seuraamaan Aidaa autolle.

"Oikein sopiva", Aida vastasi. Ehkä Salome oli vain yleisesti huolissaan ulkomuodostaan. Eikä tällä ollut mitään tekemistä sen kanssa, kuinka nainen oli kysellyt Davidin lempiväriä.
Hän pujottautui auton takapenkille ja tunsi melkein nostalgisen jännityksen nipistävän vatsaansa: he olivat matkalla teatteriin.
"Oletko sinä- oletko sinä tyytyväinen työhösi?" hän kysyi hieman hermostuneena, kun auto oli nytkähtänyt liikkeelle Manhattanin tukkoiseen liikenteeseen.

Salome suoristi hieman mekkonsa valkeaa kaulusta ja pujahti sitten auton takapenkille Aidan viereen. Teatterille ei olisi ollut pitkä kävelymatka, mutta hän oli jo alkanut tottua siihen, että he liikkuivat suurimman osan matkoista turvallisesti auto- tai taksikyydillä.
Olikohan hän liioitellut silmämeikin kanssa? Ei kai. Vain ripsiväriä ja rajaukset, siinä kaikki.
Hän räpäytti meikattuja silmiään ja katsahti Aidaa, yrittäen karkottaa hermostuneet ajatuksensa.
"Kyllä. Pidän siitä, että päivät eivät ole samanlaisia. Olenhan hoitanut työni hyvin?"

"Mitä? Totta kai", Aida vakuutti räpäyttäen häkeltyneenä. Hän ei ollut varma, mikä Salomen työ kuului olla, mutta mitä tahansa nainen teki, tämä teki sen vaikuttavalla tehokkuudella.
Teatterit olivat hurjan kauniita. Hän nousi autosta jäänsiniset silmät innosta hehkuen ja suuntasi tottuneesti ylös portaita, varmistettuaan Salomen seuraavan.

He eivät olleet ehtineet vielä edes sisälle teatteriin, mutta Salome oli jo ehtinyt tulla siihen tulokseen, että voisi todella pitää teattereista. Miksei hän ollut käynyt esityksissä aiemmin?
"Prinsessa!" kuului tuttu ääni jostakin sivummalta, ja kääntäessään päätään Salome näki Elin, joka pujotteli teatterivieraiden lomasta heitä kohti.

Aida suli onnelliseen hymyyn kuullessaan Elin äänen ja kiiruhti miestä vastaan, kiertäen käsivartensa tämän niskalle ja painaen suudelman miehen huulille.
"Miten sinun päiväsi on mennyt?" hän kysyi punoen sormensa Elin käteen ja veti miehen mukaansa. Hän ilmoitti heidän nimensä box officen työntekijälle, jonka pitkään katseeseen oli varmasti monia syitä, ja johdatti sitten seurueensa ylelliseen, punaisten samettipenkkien kansoittamaan teatterisaliin, jossa leijui menneen ajan loiston ja salaperäisyyden tuoksu.

Eli käytti tilaisuuden hyväkseen ja sulki Aidan hetkeksi syliinsä.
"Loistavasti", hän vastasi, ennen kuin antoi itsensä unohtua hetkeksi suudelmaan.
"Kinky Boots oli mahtava."
Hän oli onnekas, kun oli ehtinyt näkemään musikaalin, joka pyöri nyt viimeisiä päiviä Broadwaylla. Ilmeisesti se oli lähdössä kiertämään sen jälkeen Iso-Britanniaa, joten ehkä hän pääsisi katsomaan sen vielä uudelleen.
"Kuinka teidän päivänne on sujunut?"

"Hyvä", Aida vastasi ja suukotti Elin poskea, kun he pääsivät istumaan upottaville, ylellisille penkeille aivan orkesterimontun reunalle. Lava oli melkein käsinkosketeltavan lähellä, ja ihana odotus nipisti vatsanpohjaa.
"Nauhoitimme The Tonight Shown jakson tänään", hän sanoi ja vei Elin käden syliinsä.
"Ja ensi lauantaina kuulemma esiinnyn Saturday Night Livessä."

"Kuulostaa jännittävältä", Eli vastasi ja kumartui painamaan kevyen suudelman Aidan hiusten joukkoon. Hänen sormensa hipaisivat sähkönsinisen mekon helmaa hyväksyvinä. Se oli yksi hänen lempimekoistaan Aidan vaatevalikoimassa.
"Hitto, en voi uskoa, että olemme vihdoin täällä", hän huomautti ja vilkaisi kohti vielä suljettua esirippua.
"Pääsemme näkemään Davidin taas Kummituksena."

Aida nauroi kehräten ja nojasi päänsä hetkeksi Elin olkapäähän.
"Salome ei ole nähnyt Kummitusta koskaan", hän sanoi ja katsahti naista kuin varmistaakseen, että muisti oikein.
"Toivottavasti illan show on ikimuistoinen." Ainakin sali oli myyty täyteen.

Salome havahtui, kun kuuli nimensä lausuttavan. Hän oli keskittynyt katselemaan ympärilleen, aistimaan teatterisalin tunnelmaa. Ja aina välillä katselemaan mietteliäänä kohti lavaa.
"Aivan, tämä on ensimmäinen kertani", hän vastasi, mikä sai Elin hymyilemään.
"David pistää yleensä parastaan kun tietää, että katsomossa on tuttuja", hän teki saman huomautuksen kuin Aida aikaisemmin.
"Ihan varmasti tulee mahtava show."

Siitä oli aivan liian kauan, kun hänkään oli nähnyt Oopperan kummituksen. Siitä oli ylipäätään liian kauan, kun hän oli viimeksi ollut teatterissa ja tuntenut pakahtuvansa euforiaan sen tunnelmasta.
Kattokruunu nousi kohti korkeuksia, kun musiikki syöksyi suoraan sieluun. Ja kun Christine, peuransilmäinen nuori nainen, jäi yksin pukuhuoneeseensa, Kummitus omisti teatterin. Davidillä oli tuntunut aina olevan lahja ottaa koko teatteri haltuun, vaikka mies ei ollut edes näkyvissä.
Kummituksen ensiesiintyminen oli aina lähettänyt kylmät väreet alas Aidan selkää. Samoin usvasta nousevat kyntteliköt, kun vene lipui maanalaiseen maailmaan. Ja Music of the Night lumosi hänet joka kerta. Jos hänestä tuntui, että David omisti yleisön aikaisemmin, se ei ollut mitään verrattuna tähän. Ääni oli vaarallinen yhdistelmä pehmeää, syvää samettia ja arvaamatonta, vaarallista voimaa. Christinen ei selvästi täytynyt näytellä Kummituksen lumoihin jäämistä ja tämän syleilyyn nojautumista. Nainen näytti höyhenkeveältä kohotessaan Kummituksen käsivarsille.
Varjojen salaperäisyys, yksinkertaisuudessaan nerokkaat lavasteet, Andrew Lloyd Webberin jumalainen musiikki, traaginen tarina ja yhtäkkiä katosta suoraan heidän päitää kohti syöksyvä, jylisevä kattokruunu – Aida uppoutui niin esitykseen, että räpytteli häkeltyneenä penkkinsä pohjalla valojen syttyessä väliajan merkiksi.

Eli taisi olla heistä se, joka toipui ensimmäisenä.
"Se oli ihan hiton mahtavaa", hän huomautti, kasvojaan hieraisten, ja suoristautui sitten tuolistaan käyttääkseen tilaisuuden jaloitella hetken. Hän katsahti Aidaa, kasvot hymyyn sulaen.
"Minulla on ollut ikävä Davidin Kummitusta."
Salome istui paikoillaan, tummat silmät rävähtämättöminä laskeutunutta esirippua kohti tuijottaen.

Aida nauroi kehräten ja hieraisi kasvojaan, suoristautuen penkillään. Hän tiesi luultavasti muita paremmin, ettei kattokruunu missään tilanteessa romahtaisi yleisön niskaan, ja silti sen syöksy sai hänet melkein vinkaisemaan ja sukeltamaan penkin pohjalle.
"Niin minullakin", hän vakuutti. Hän ikävöi koko teatteria kipeästi.
"Oletko sinä kunnossa?" hän kysyi ja kosketti Salomen käsivartta.

Vasta kosketus sai Salomen hätkähtämään ajatuksistaan.
"Quê? Kyllä, totta kai."
Hän hipaisi poskensa arpea ja pyyhkäisi vaivihkaa silmiään, yrittäen kerätä itsensä parhaansa mukaan, vaikka hänen koko kehonsa tuntui turralta.
Se oli ollut... uskomatonta.
"Onko meidän... Onko tarkoitus poistua väliajaksi?"

Jäänsiniset silmät siristyivät hymystä, ja Aida silitti Salomen kättä, ennen kuin nousi ylös ja venytteli käsivarsiaan.
"Ei, väliaika on vain mahdollisuus vähän verrytellä, hakea juotavaa tai käydä vaikka vessassa", hän sanoi. Ja sitäkin tärkeämmin se oli tauko näyttelijöille.

Eli käytti tilaisuuden hyväkseen ja veti Aidan hetkeksi kainaloonsa, painaen suukon punaisten hiusten joukkoon.
"Olen hirveän iloinen, että olet täällä", hän mutisi, silittäen naisen käsivartta.
Salomelta vei hetken päästä pystyyn, sillä hänen jalkansa tuntuivat melkein huterilta.
"Onko... Onko Oopperan Kummitus aina näin... vaikuttava?" hän kysyi, pyyhkäisten hiussuortuvan korvansa taakse.

Aida nojautui Elin kainaloon ja kiersi kätensä tämän selälle, kohottaen kasvonsa ylös ja kurottuen painamaan suudelman miehen huulille.
Pari riviä taaempana naksahti puhelin ja nuorten naisten joukko supisi keskenään.
"Mitä sanoisit, Eli?" Aida välitti kysymyksen hymyillen eteenpäin.

Hetkeksi Eli huomasi jännittyvänsä.
Mutta ehkä naiset ottivat vain selfieitä teatterissa postatakseen ne jollekin miljoonista tileistään sosiaalisessa mediassa. Se oli itse asiassa hyvin todennäköistä, vai mitä?
"Saatan olla puolueellinen", hän aloitti, yrittäen puskea levottomuuden tiehensä.
"Mutta minusta David on paras Kummitus koskaan."

Hetken Aida pohti, miksi Eli jännittyi. Ei kai hänen läheisyytensä tehnyt miehen oloa epämukavaksi? Hän hipaisi kysyvästi Elin nenänpäätä ja nauroi sitten vastaukselle.
"Koko musikaali on mestariteos, mutta David on kieltämättä kuin luotu Kummitukseksi."

"David on ollut idolini siitä lähtien, kun olin ihan penska", Eli selitti ja hymyili Aidalle tämän hipaistessa hänen nenänpäätään.
Kaikki oli hyvin. Kyse oli vain selfieistä.
Salome nyökäytti hitaasti päätään.
"Hänellä on tosiaan uskomaton ääni. En tiedä... En tiedä, kuinka tämä kaikki on mahdollista."
Hän silitti mekkonsa oranssia helmaa mietteissään.

"Teatteritaikaa?" Aida ehdotti ja halasi Elin vyötäröä, painaen nenänsä hetkeksi miehen paitaa vasten ja hengittäen sen tuoksua. Hänestä oli ihana olla jälleen teatterissa, mutta osa hänestä odotti jo mahdollisuutta lyödä hotellihuoneen ovi kiinni heidän takanaan.
"Oletko valmis toiseen puoliskoon?" hän kysyi Salomelta.

"Uskoisin niin", Salome vastasi niin vakavana, että Elin oli piilotettava hetkeksi kasvonsa Aidan hiusten joukkoon, ettei hän olisi nauranut hyväntahtoisesti.
Sellaista taisi olla, kun teatteri onnistui löytämään tiensä sydämeen. Siltä tieltä ei ollut enää paluuta entiseen.
Kuin merkiksi väliajalta ihmiset takaisin kutsuva äänimerkki kajahti ensimmäisen kerran ja sai Salomen hätkähtämään hieman.

Tarina jatkui. Ensimmäistä puoliskoa hallinnut taianomainen, joidenkin mielestä romanttinen salaperäisyys muuttui nyt synkemmäksi ja uhkaavaksi.
Kummitus oli menettämässä rakkautensa ja lipsui epätoivoon. Hätääntynyt Christine oli jäänyt ansaan – ja silti ollessaan jälleen kasvotusten Kummituksen kanssa, näki kärsivän, rakkautta kaipaavan olennon naamion takana.
Mutta he olivat menneet yli pisteen, josta ei ollut paluutta. Petos oli käsinkosketeltavaa, kun Christine repäisi pois naamion ja paljasti Kummituksen runnellut, epämuodostuneet kasvot maailmalle.
Tarina spiraloitui maanalaisessa maailmassa. Arvaamaton, uhkaava hahmo piti yleisön melkein tuskaisan jännityksen vallassa. Christine veti Kummituksen suudelmaan ja kosketti rujoja kasvoja. Kummituksen rakkaus naista kohtaan löysi tiensä varjoisan epätoivon läpi ja vapautti sekä Christinen että Raoulin.
Silti vilpitön toivo, joka rujoilta kasvoilta heijastui, kun Christine palasi musertuneen Kummituksen luo, sai Aidan silmät kostumaan.
It's over now, the music of the night.
Viimeiset nuotit jäivät kummittelemaan, ja Aida taputteli vaivihkaa silmiään, kun Kummitus katosi kuin savuna ilmaan viittansa alla ja yksinäinen valokeila paljasti sitten Megin pitelemässä jälkeen jäänyttä naamiota.

Salome oli melko vakuuttunut siitä, että hänen huolella tehty silmämeikkinsä oli hyvinkin saattanut lähteä valumaan siitä huolimatta, että sen olisi pitänyt olla vedenkestävää. Hänen sydämensä, joka oli hakannut kiivaana siitä hetkestä lähtien, kun hän oli ensimmäisen kerran kuullut Kummituksen laulavan, tuntui riistäytyneen käsistä täysin.
Yhtäkkiä katsomo räjähti.
Vei hetken, ennen kuin hän ymmärsi, että ihmiset olivat alkaneet taputtaa. Ja näyttelijät, jotka vielä hetki sitten olivat olleet aivan toisia ihmisiä, ilmestyivät lavalle, ja se kaikki oli... melkein liikaa.

Aida oli melko varma, että Kummituksen tuska oli lyönyt peilejä voimalla, joka oli jättänyt peilinmuruja pitkin lavaa. Onneksi esiintyjillä oli kengät.
Hän vislasi onnellisina kumartamaan tuleville näyttelijöille balettitanssijoista ensembleen ja päänäyttelijöihin. Davidin saapuminen, Kummituksen ikonisessa naamiossa ja tummat hiukset siististi taakse suittuina, sai viimeisetkin katsojat jaloilleen.
David kumarsi hiljaista, kiitollista hymyä olemuksessaan, painoi suudelman Christinen kämmenselälle ja houkutteli muutkin näyttelijät lavan etureunaan kumartamaan, ennen kuin osoitti huomion orkesterille.
Kun esirippu laskeutui viimeisen kerran, Aida tunsi väreilevänsä onnea ja pyyhki pisamaisia poskiaan.
"David lupasi esitellä teatterin kulisseja meille", hän muistutti suoristaen takkinsa kauluksia.

Siinä vaiheessa, kun esirippu sulkeutui viimeisen kerran, Salomen käsiä särki taputtamisesta, ja hänen silmänsä tuntuivat sumeilta ja turvonneilta.
"Minä... missä me tapaamme?" hän kysyi, ääni hieman tavallista käheämpänä.
"Luulen, että minun on käytävä tarkistamassa meikkini."
Hänen sydämensä takoi edelleen kuurouttavalla tavalla, ja hän näki kerta toisensa jälkeen mielessään kohtauksen, jossa Kummituksen todelliset kasvot paljastuivat Christinelle.

"David varmaan hakee meidät stage doorilta", Aida arveli ja ojensi kätensä sipaisemaan Elin hiuksia.
"Ja luulen, että esiintyjälle on vain imartelevaa nähdä esityksensä vaikutus", hän lisäsi Salomelle kehräten hyväntahtoisesta naurusta. Yleisö mateli ulos salista, ja Aida punoi kätensä Elin käteen johdattaen seuruettaan stage doorin suuntaan.

Salome ei ollut siitä lainkaan yhtä vakuuttunut. Hän hipaisi arpista poskeaan ja kaivoi sitten sirosta käsilaukustaan nenäliinan, jolla taputteli silmiensä aluset kuiviksi. Hän oli niin ajatuksissaan, ettei edes huomannut katseita, joita heihin suunnattiin - joista osa tosin oli varmastikin yksin Aidan ansiota.
Hän jätti sanomatta, ettei tiennyt, mitä stage door tarkalleen tarkoitti.
Eli puristi hellästi Aidan kättä.
"Aika mahtava päästä näkemään kulissit täälläkin. Luuletko, että ne ovat kovin erilaiset kuin kotona?"

"Eiköhän aika samanlaiset kuin Her Majestyssä", Aida arveli silittäen peukalollaan Elin kättä. New Yorkin myöhäisillan ilma löi varsin kylmänä ja kosteana vasten kasvoja, sillä lupailtu sade pyyhki katuja.
Stage door oli pienoisen mutkan takana, ja sinne oli pakkautunut jo hyvä määrä innokkaita teatterifaneja, joista useammalla oli mukanaan jonkinlainen lahjapussi tai vähintään ohjelma ja tussi – ja malttamaton, hermostunut hehku silmissään. Kuin jos he räpäyttäisivät, odotettu tähti lipsahtaisi ohitse.
Turvamies tunnisti heidät heti ja kutsui heidät sisään teatterin ovesta, mikä aiheutti odottajissa supinan aallon.

Eli tunsi häkellyttävää onnea nähdessään stage doorin ja turvamiehen päästäessä heidät sisään. Hänestä tuntui melkein siltä, kuin he olisivat palanneet kotiin. Että pienen hetken ajan he kuuluivat taas teatterin maailmaan, eivätkä siihen hulluun pyöritykseen, joka oli korvannut heidän elämänsä.
Hän puristi Aidan kättä kevyesti ja katsahti naista silmät tuikkien.
Salome seurasi kaksikkoa puristaen käsilaukkunsa hihnaa. Illan kosteus oli jo tarttunut helposti villiintyviin hiuksiin ja saanut ne kiertymään tiukemmille kiharoille.

Teatterisalin ylellinen, menneen ajan loistoa henkivä eleganssi korvautui takatiloissa kapeilla käytävillä, matalia kattoja pitkin kulkevilla putkilla ja käytännöllisyydellä.
"Hei", David tervehti kevyesti hengästyneenä kiiruhtaessaan heitä vastaan, puolittain napitettu, musta kauluspaita ja tummat farkut yllään ja paksut, vaaleanruskeat hiukset peruukin jäljiltä villissä, kuumasta kostuneessa kuosissa. Leveät hartiat olivat ottaa kiinni seiniin.
"Mitä haluaisitte nähdä?" hän kysyi vetäen Elin ja sitten Aidan karhumaiseen rutistukseen ja painaen suukon ystäviensä poskelle. Sitten hän painoi sellaisen myös Salomen poskelle.

"Olit mahtava!" Eli kehui vilpittömästi, silmät melkein kuumeisesta innostuksesta loistaen. Hän painoi vuorostaan suukon Davidin poskelle ja ojensi miehelle sitten paperiin käärityn auringonkukan, jonka hän oli ostanut matkalla teatterille. Hän oli ollut aikeissa ostaa ruusun, mutta kirkas, keltainen kukka oli puhutellut häntä.
Davidin hiukset saattoivat olla peruukin villiinnyttämät, mutta silti ne muistuttivat Salomea yöstä, jonka he olivat viettäneet yhdessä, ja yhtäkkiä hän tunsi polvensa melkein heikoiksi.
Puoliksi avoin paita ei lainkaan helpottanut tunnetta.
"Hei", hänkin tervehti, silmät itkusta punaisina ja ripset osittain toisiinsa kosteuden takerruttamina.
"Kaiken, minkä ehdit näyttää", Eli vastasi lainkaan pilailematta.

"Voi kiitos", David nauroi kumealla hyväntuulisuudella, ääni intohimoisen esityksen kähentämänä. Hän otti kukan vastaan ja antoi Elille toisenkin, karhumaisen rutistuksen.
Silmien meripihka sai lämpimän, hellemmän sävyn, kun hän näki Salomen itkettyneet silmät.
"Käydään katsomassa lavaa", hän lupasi johdattaen seurueen kapeaa käytävää ja mutkittelevia portaikkoja ylös teatterin majesteettiselle ja varsin kaltevalle lavalle. Raskaissa esiripuissa ja kulissien suojassa riippuvissa verhoissa tuntui viipyvän salaperäinen teatterin tuoksu.

Elin sydän hakkasi euforisesta onnesta, kun he kiemursivat pitkin kapeita käytäviä ja kiipeilivät portaikoissa, joissa olisi helposti voinut kompastua, jos ei varonut askeleitaan. Kaikki oli samaan aikaan vierasta ja tuttua, ja se oli saada hänet pois tolaltaan - hyvällä tavalla, tietenkin.
"Eikö ole kotoisaa?" hän kysyi Aidalta, puristaen naisen kättä hellästi.
"Hitto, minua ei haittaisi lainkaan esiintyä täällä."
Salome seurasi hieman varovaisemmin askelin, sillä vaikka he olivat täällä Davidin vieraina, pieni osa hänestä koki edelleen, että he olivat luvattomalla asialla.
Kalteva lava sai hänet häkeltymään.
"Miten tämä on näin vino?"

"Nythän sinulla olisi mahdollisuus", David vinkkasi naurua äänessään ja muksautti Eliä leikkisästi olkapäähän.
"Teatteritaikaa", hän vastasi samalla Salomelle ja nojasi rennosti yhden kulissin laitaan.
"Näistäkö kynttilät nousevat?" Aida kysyi uteliaana ja kyykistyi sivelemään sormellaan tuskin erottuvan luukun reunoja. David nyökkäsi.
"Täällä on 150 salaovea ja -luukkua."

Elin silmät siristyivät hymystä.
"Onko toiveita siitä, mitä esittäisin?"
Hän vaelsi ympäri lavaa tottuneella uteliaisuudella, ja vaikka teatterit olivatkin hänelle tuttuja, hän tunsi poikamaista riemua ajatellessaan kaikkea sitä taustatyötä - taikaa - jota esityksen tuottamiseen tarvittiin.
Salome seisahtui Davidin vierelle, tutkien lavaa uteliaana ja samalla kauhistuneena ajatuksesta, että saattaisi vahingossa rikkoa jotakin.
"Unohdin hengittää kohtauksessa, jossa Kummitus piilotteli patsaan päällä."

"Yllätä meidät", David kannusti ja Aida yhtyi toiveeseen kehräten onnellisesta naurusta. Hän kiepahti kevyesti varpaillaan ja vaelsi lähemmäs kulissin esiriippuja ja verhoja, jotka loihtivat pienestäkin lavasta oikealla valaistuksella aavemaisen suuren.
"Näin sinut yleisössä", David vastasi Salomelle ja katsahti naista silmäkulmastaan.
"Piditkö musikaalista?"

Davidin vastaus sai Elin virnistämään ja pyöräyttämään hartioitaan kuin haasteeseen vastatakseen.
Salomen huomio oli kiinnittynyt kiinnittynyt Davidiin, jonka toteamus oli saanut hänet räpäyttämään silmiään yllätyneenä. Tietenkin, oli täysin loogista, että lavalta näki yleisön joukkoon, mutta jotenkin, ehkä teatterin taian ansiosta, lava tuntui kokonaan omalta maailmaltaan, irralliselta katsomosta ja tavallisesta elämästä.
"Minä... pelkään, että minulla ei ole sanoja kuvaamaan, miltä se minusta tuntui", hän vastasi, laskien käden hetkeksi sydänalalleen.

David ei ollut varma, oliko se hyvä asia. Se kuulosti diplomaattiselta tavalta kuvata jotain, mistä ei pitänyt. Joten hän soi naiselle ystävällisen hymyn ja nosti katseensa sitten Eliin.
"Yleisösi on valmis, maestro", mies lupasi ja veti Aidan toiselle puolelleen, kiertäen käsivarren rennosti naisen hartioille, hieroen sormenpäillään jäykkiä niskoja.

Ehkä oli sulaa hulluutta ottaa haaste vastaan ilman kunnon äänenavausta, harjoittelua ja suunnittelua. Mutta Eli ei voinut vastustaa kiusausta, ei, kun hän pääsisi jälkikäteen sanomaan, että oli laulanut Phantomin lavalla Broadwaylla.
Vaikka sitten esirippu alhaalla.
Muutama sävelkulku sai riittää äänen avaamiseen. Eikä maailma romahtaisi siihen, ettei hänellä ollut ketään, joka olisi antanut ensimmäisen sävelen.
Hän katsahti Aidaa, ennen kuin aloitti:
"Night time sharpens, heightens each sensation,
darkness stirs and wakes imagination.
Silently the senses abandon their defenses."
Samaan aikaan Salomen huomio oli kiinnittynyt Davidin rentoon tapaan koskettaa Aidaa, ja pieni, mutta sitäkin kipeämpi pala oli noussut hänen kurkkuunsa. Ehkä ei olisi mikään ihme, jos kaksikon välillä olisi joskus ollut jotakin. Aida oli valtavan kaunis ja lahjakas.
Hän kosketti poskensa arpikuviota sormenpäillään.

Aida ei irrottanut katsettaan Elin kasvoista. Jäänsiniset silmät paloivat lämpiminä, hymystä kissamaisesti siristyneinä.
Huulet muodostivat ääneti sanat 'sinä jumalainen mies'.
Hetken hän nojasi Davidin kylkeen katsellen yksityistä esitystä, kiitti hierojaansa suudelmalla poskelle ja siirtyi sitten lähemmäs Eliä astuen saumattomasti Kummitusta samaan aikaan ihailevan ja pelkäävän Christinen kenkiin.
Myös Davidin meripihkaiset silmät olivat lämmöstä sulat.

Elillä ei ollut orkesterin luomaa taustaa äänelleen, mutta se ei haitannut. Oopperan Kummituksen sävelet olivat tuudittaneet hänet uneen kun hän oli odottanut äitiään palaavaksi Christinen roolista, ja jos hän jonkin musikaalin kykenisi toisintamaan vaikka unissaan, se oli tämä.
Yksi teatterin hienoja puolia oli se, että jokainen saattoi tehdä roolistaan oman. Hänellä ei ollut Davidin syvää, lämmintä sointia äänessään, mutta hän saattoi luoda omanlaisensa Kummituksen. Joku olisi voinut väittää, että hän olisi kuulunut pikemminkin verdiläiseen tai rossinilaiseen sankarirooliin, mutta juuri nyt sillä ei ollut väliä.
Hänen silmänsä siristyivät, kun Aida astui lähemmäs, ja hän - Kummitus - ojensi kätensä houkutellakseen Christinen lähemmäs.
"Slowly, gently night unfurls its splendor,
grasp it, sense it tremulous and tender..."

Aida tarttui käteen hetken emmittyään ja suli vaistomaisesti valoisaan hymyyn. Taivas hän rakasti Eliä.
Ja ikävöi teatteria. Hän ikävöi teatteria hyvin kipeästi juuri nyt, mutta varmastikin hän palaisi sinne pian. Hänen pitäisi olla kiitollinen saamastaan mahdollisuudesta ja nauttia siitä niin kauan kuin sitä kestäisi.

Eli, ei, Kummitus, ei malttanut irrottaa katsettaan Christinestään. Hän johdatti naisen lempeästi keskemmälle lavaa, piirtäen tämän kasvojen sirot piirteet sormenpäidensä hellällä kosketuksella.
Kummitus halusi rakastaa.
Hetkeksi hän veti Christinen syliinsä kuin ei olisi voinut enää hillitä tunteitaan, kuin ei olisi voinut uskoa, että tämä oli todella siinä, ja sitten päästi tämän taas kauemmas, kohdatakseen jäänsiniset silmät.
Rakastan sinua. Olen rakastanut jo niin pitkään.
"Floating, falling sweet intoxication
Touch me, trust me, savor each sensation
Let the dream begin, let your darker side give in
To the power of the music that I write
The power of the music of the night."
Hän hipaisi huulillaan naisen punaisia hiuksia ja kiepautti tämän sitten ympäri kuin jotain esitelläkseen.

Aida antautui Elin johdatettavaksi samalla luottamuksella kuin heidän tanssiessaan. Ehkä he ehtisivät joku päivä tanssimaan kunnolla niin kuin ennen.
Hän nojautui miehen rintaa vasten ja kiepahti sitten varpaillaan kauemmas, hiukset huolimattomalta nutturalta vapautuen.

Kummitus, Eli, tarttui hellästi naisen käteen kuin estääkseen tätä lähtemästä liian kauaksi luotaan.
"You alone can make my song take flight
Help me make the music of the night."
Kappaleen viimeiset nuotit hiipuivat hiljaisuuteen, joka lavalle laskeutui. Tällä kertaa Kummitus, Eli, saattoi vetää Christinen, Aidan, syliintä ja painaa tämän huulille pitkän, kaipaavan suudelman.

Aida vastasi suudelmaan ja kiersi kätensä Elin niskalle. Hän syvensi sitä ja hyppäsi hajareisin miehen syliin, kiertäen jalkansa tämän ympärille ja punoen sormensa hetkeksi kiharaisiin hiuksiin.
Sillä välin David oli napittanut kiireessä puetun paidan kiinni ja taputti arvostaen esitykselle.

Olisi ollut hyvin helppo vain unohtua suudelmaan.
Oli siis varmastikin hyvä, että taputus, johon Salomekin yhtyi, havahdutti Elin ennen kuin hänen kätensä olisivat käyneet levottomiksi. Aida vain oli hyvin kaunis, ja sopi niin täydellisesti hänen syliinsä.
Hänen silmänsä siristyivät hymystä, kun hän katsahti Davidia naisen hartian yli.
"Tulipahan sekin ruksattua bucket listilta."

Aida laski jalkansa maahan, hieman vastahakoisesti, ja hipaisi Elin nenänpäätä hellästi. Sinä jumalainen mies.
"Hieno esitys", David kehui ja suoristautui lavasteen äärestä, johon oli nojannut alaselkäänsä.
"Mitä muuta haluaisitte nähdä teatterissa? Luulen, että voisin ujuttaa teidät käymään puvustamossa, jos haluaisitte."

Eli päästi Aidan sylistään, mutta kietoi käsivartensa naisen vyötäisille ja halasi tämän hellästi kylkeensä.
"Kiitos. Ehkä vielä joskus voitte seurata samaa katsomosta käsin."
Miehellä piti olla unelmia, eikö niin?
"Minusta olisi ihana nähdä puvustamo", Salome myönsi, ja tunsi sykkeensä taas kiihtyvän kun muisteli komeaa Kummitusta.

David johdatti seurueensa teatterin kulissien kätkössä sijaitsevaan puvustamoon ja lahjoi vielä paikalla olevan puvustajan Salomen oppaaksi poskisuudelmalla.
Pukuja oli vaikea arvostaa katsomosta käsin, sillä ne olivat niin täynnä pienenpieniä yksityiskohtia ja materiaaleiltaan, kirjailultaan ja ompeluksiltaan häkellyttävän ylellisiä.
Ne olivat myös tukalan kuumia, varsinkin kesäisin, mutta sen David jätti sanomatta.

Salome tunsi olevansa, lyhyesti sanottuna, taivaassa. Hän olisi voinut käyttää loputtomasti aikaa vain kyselemällä erilaisista saumoista ja kirjailuista ja nerokkaista nikseistä, joiden avulla silmää huijattiin ja puku muutettiin hetkessä toiseksi nopean asunvaihdon aikana.
Hän punehtui tajutessaan, että oli antanut itsensä innostua.
"Olen pahoillani. Kaikki täällä on vain niin... upeaa."

"Mistä sinä olet pahoillasi?" David kysyi hämmentyneenä. Salaisten teatterivierailujen koko tarkoitus oli nähdä, miten kulissien takainen maailma innostaisi katsojaansa.
"Jatkakaa vain täällä hetki niin käyn hakemassa tavarani pukuhuoneesta. Palaan pian."

Salome todella aikoi vakuuttaa, ettei hänen takiaan tarvinnut viivytellä pidempään, ja että puvustamossa haluttiin varmasti jo jatkaa töitä, mutta sitten Christinen näytelmäkohtauksessa käyttämä puku vei hänen huomionsa. Eikä hänellä siinä vaiheessa ollut enää toivoakaan repäistä itseään toisaalle.
Elin toinen käsi oli unohtunut silittelemään Aidan kylkeä, samalla kun hän oli kietonut käsivartensa naisen ympärille.
"Ei olisi yhtään hullumpaa päästä joskus Kummitukseksi."

Aida vastasi painamalla hellän suukon Elin poskelle.
David palasi viittä minuuttia myöhemmin paksut, vaaleanruskeat hiukset ojennukseen sukaistuna, paita melkein kiinni napitettuna ja harmaa, ohut villakangastakki sen päälle nykäistynä. Pitkäraitainen, punaisen, oranssin ja turkoosin kirjoma huivi toi vaatteisiin tujauksen väriä.
"Onko vielä jotain, mitä haluaisitte nähdä vai jatkammeko matkaa?"

Salome totesi varmasti olevansa aivan liian pettynyt siihen, että David oli napittanut paitansa ylös saakka, ja pukenut päälle vielä takin. Hänen äitinsä olisi ollut kauhuissaan, jos olisi tiennyt hänen epäsiveellisistä ajatuksistaan.
Äidillä olisi ollut paljon, mistä olla kauhuissaan.
Eli hipaisi Aidan päälakea huulillaan ja kääntyi sitten katsomaan Davidia.
"Ehkä meidän pitää päästää henkilökunta laittamaan paikkoja kiinni", hän vastasi melkein haikeana.

David paimensi seurueensa lempeästi ulos ovesta ja tunsi huonon omantunnon vihlaisun nähdessään edelleen stage doorin edessä värjöttelevät teatterin ystävät, jotka olivat ahtautuneet muutaman sateenvarjon alle ohjelmalehtisineen.
"Suokaa anteeksi", hän vetosi naisille ja parille miehelle ja viittasi seurueelleen, että liittyisi seuraan aivan hetken päästä.
"Toivottavasti ette ole aivan jäässä."

Eli tunsi samanlaista myötätyntoa kuin Davidkin, sekä kipeän ikävän vihlaisun, jota ei ollut osannut odottaa. Hän todella kaipasi takaisin teatteriin. Kaipasi niin, että hetken jopa hengittäminen tuntui tekevän kipeää.
Hän työnsi tunteen syrjään ja veti Aidan paremmin kylkeensä, tarjotakseen edes hieman lämpöä varkain hiipineen yön kylmyyttä vastaan.
"Tuleeko sinunkin ikävä takaisin teatteriin?" hän kumartui kuiskaamaan naiselle.

"Totta kai", Aida vastasi. Hän ikävöi elämäänsä teatterissa, teatterien tuoksua, esitystä edeltävää jännitystä, yleisön kohtaamista, hetkiä stage doorilla... Kaikkea.
David kirjoitti nimensä jokaiseen ojennettuun pintaan, otti kuvan halukkaiden kanssa ja halasi useampaa odottajaa, joiden polvet näyttivät notkuvan. Mies yritti löytää sopivan tasapainon siinä, että huomioisi odottajat, mutta ei pakottaisi seuruettaan odottamaan liian kauan.
Kun David palasi heidän luokseen, miehellä oli mukanaan punainen ruusu ja pari erikokoista paperikassia lahjoja.
"Ihanaa, että pääsitte tulemaan", hän sanoi Elille, Aidalle ja Salomelle koskettaen kunkin käsivartta.

Ehkä vielä joskus, Eli lupasi mielessään, eikä ollut varma, puhuiko itsestään, Aidasta vai heidän yhteisistä ajoistaan teatterissa. Les Misérables oli ollut hieno kokemus monella tapaa, eikä vähiten siksi, että se oli saattanut heidät uudelleen yhteen.
Hän toivoi, että saisi vielä joskus odottaa taas Aidaa portaiden alapäässä.
"Oli mahtavaa päästä näkemään sinut lavalla", Eli vastasi vilpittömästi.
"Olisipa meillä aikaa tulla katsomaan show vielä uudelleen."

"Olen täällä ainakin vuodenvaihteeseen", David lupasi taputtaen jykevästi Elin olkaa.
"Minne olette matkalla tästä?" mies kysyi ja nykäisi huiviaan paremmin kaulansa suojaksi. Hän pujotti saamansa ruusun paperikassiin, jossa näytti olevan ainakin hänen suosimiaan kinuskinekkuja ja muita herkkuja sekä kehystetty piirros.

Ehkä me voisimme käydä jossakin, Eli oli aikeissa ehdottaa. Tanssimassa tai syömässä tai vain istumassa iltaa, joka oli tosin tainnut vaihtua jo yöksi.
Mutta sitten hän vilkaisi Aidaa ja silitti naisen kylkeä hellästi.
"Ehkä meidän pitäisi alkaa palata hotellille", hän ehdotti kysyvästi. Aida oli heistä se, jolla oli aikaisempi aamu.
Salomen kasvoilla häivähti pettymys.

Kello taisi olla jo puolessa yössä. Aidastakin olisi ollut ihana lähteä tanssimaan tai vain istua iltaa Davidin kanssa, mutta väsymys kieltämättä tuntui lyijyltä raajoissa.
Ja he keksisivät varmasti ohjelmaa hotellillakin. He voisivat viettää iltaa Davidin kanssa joku toinen päivä New Yorkissa.
"Oli ihana nähdä", Aida halasi Davidia ja painoi suukon miehen poskelle.
"Oh, otetaan metro takaisin hotellille", hän vetosi Elille punoen sormet miehen käteen.

Eli rutisti vuorostaan Davidin halaukseen ja painoi suukon tämän toiselle poskelle, ennen kuin vetäytyi askeleen taaksepäin ja tarttui Aidan käteen.
Ehdotus sai hänet kurtistamaan hieman kulmiaan.
"Onkohan se hyvä ajatus, prinsessa?"

"Se on erinomainen ajatus", Aida vastasi ja nykäisi Eliä käsivarresta metropysäkin suuntaan.
"Kuvittele sitä onnea – koliseva, likainen metro, tuoksuvat roskakorit, yöpuolen kulkijoita... Ihan kuin ennen vanhaan", hän houkutteli hymyä silmissään.
"Salome, tuletko sinä?"

Eli oli ollut aina pohjattoman huono sanomaan Aidalle ei. Nytkin hän huomasi, että lähti jo automaattisesti seuraamaan naista nykäisyn suuntaan.
"Ehkä joku humalainen yrittää ryhtyä juttusille", hänkin innostui, nostalgia muistojaan kullaten.
Salomen oli vallannut tunne siitä, että tämä taisi olla kaksikolle jotakin erityistä. Sellaista erityistä, johon ei kaivattaisi kolmatta pyörää.
"Menkää te vain, minä taidan kuitenkin ottaa taksin", hän vastasi pahoittelevasti hymyillen.
"En... erityisesti välitä metroista."

Aida katsoi Salomea hetken epätietoisena, sormet Elin käteen punottuna.
"Selviätkö sinä? Onko sinulla rahaa taksiin?" hän kysyi ja kaivoi lompakkoaan käsilaukustaan. David laski käden Salomen hartialle.
"Minä pidän huolta, että hän pääsee hotellille turvallisesti", hän lupasi rauhoitellen ja toivotti Elin ja Aidan matkaan kohti lähintä metropysäkkiä.

Elinkin kasvoilla häivähti huoli, ja hän oli jo aikeissa ehdottaa, että ehkä he voisivat sittenkin ottaa taksin, vaikka ajatus saikin pettymyksen nostamaan päätään. Hän oli toivonut, että pääsisi kenties näkemään, kuinka Aida kiepahtaisi metrotangon ympäri niin kuin ennenvanhaan.
"Kaikki on hyvin", Salome vakuutti, hartia Davidin kosketuksen alla kuumottaen.
"Nähdään huomenna."
Hän katseli hetken kaksikkoa, joka suuntasi metroasemaa kohti, ja katsahti sitten Davidiin.
"Kiitos. Luulen, että tuo oli heille tärkeää. Metromatka."

"Se taitaa muistuttaa heitä yhteisistä kotimatkoista täällä", David arveli katsellen hetken kaksikon perään. Sitten hän käänsi katseensa Salomeen ja hipaisi naisen niskaa sormenpäillään.
"Kuinka olet voinut?"

Ajatus oli hyvin... kaunis. Että oli joku, jonka kanssa muistella yhteistä menneisyyttä, ja iloita jostakin niin pienestä kuin metromatkasta.
Salome kohotti kätensä hipaisemaan pientä, viivoilla esiin loihdittua feenikslintua korvansa takana.
"Oikein hyvin", hän vastasi, kohottaen katseensa Davidin kasvoihin.
"Minä... Oopperan Kummitus oli uskomaton kokemus."

Sade alkoi voimistua jälleen. David tutki Salomen tummia silmiä ja vastasi silmäkulmat naururypyille viuhkottuen.
"Olen onnellinen, jos se oli hyvä kokemus", hän vastasi ja veti kauluksiaan pystyyn.
"Pitäisikö meidän etsiä sinulle taksi?"

Sade takertui Salomen tummiin hiuksiin ja tunkeutui ohuen jakun alle, saaden hänet värisemään. Siitä huolimatta Davidin ehdotus taksin etsimisestä sai levottomuuden häivähtämään hänen silmissään.
"Olisin halunnut keskustella kanssasi", hän vetosi, ja kurtisti sitten kulmiaan.
"Olen pahoillani, sinulla on varmasti kiire kotiin."

David pujottautui sujuvasti ulos takistaan ja heilautti sen Salomen hartioiden ympärille samalla dramatiikalla kuin Kummituksen viitan.
"Voisit myös tulla luokseni", hän ehdotti ja hipaisi sormenpäillään Salomen poskea.

Takin painoi laskeutui Salomen hartioille ja sen kauluksiin tarttunut tuoksu ympäröi hänet hetkeksi, ja sen hetken aikana hän ei ollut aivan varma, muistiko hänen sydämensä lyödä.
Hän katsoi hetken meripihkaisia silmiä kuin yrittäen etsiä vihjettä siitä, oliko David tosissaan, ja sitten hymy kohosi hänen kasvoilleen.
"Pitäisin siitä."

Normaalisti David kulki kotiin metrolla – joskus polkupyörällä tai kävellenkin, mutta nyt hän arveli parhaaksi taittaa vähän alle viiden kilometrin kotimatkan taksilla, ennen kuin Salome ehtisi kastua aivan litimäräksi.
Mies kiersi käsivarren rennosti naisen hartioiden ympärille, hieroen toiseen käsivarteen lämpöä ja houkutteli tämän mukaansa viereistä 7th Avenueta kohti. Pian hän kohotti kätensä keltaiselle taksille ja avasi sen takaoven sitten naiselle.

Salome muistutti, että Davidin eleessä saattoi olla kyse vain ystävällisyydestä., ei siitä, että tämä haluaisi toisintaa sen, mitä heidän edellisellä tapaamisellaan oli tapahtunut. Ehkä mies ei ollut enää niin yksinäinen nyt, kun oli palannut New Yorkiin, joka saattoi olla enemmän koti kuin Los Angeles.
Hän kömpi taksin takapenkille ja katsahti viereensä istahtanutta miestä.
"Et kai sinä vilustuta itseäsi?"

"En, minä olen hyvin kuumaverinen", David vakuutti suupieli nykäisten ja asettui mukavammin taksin takapenkille.
"Asuitko sinäkin New Yorkissa aikaisemmin?" hän varmisti, muistiko oikein parin viikon takaisen keskustelun.
"Missä päin?"

Salome vilkaisi Davidia ripsiensä lomasta.
"Minä olen huomannut sen", hän myönsi ja kietoi miehen takkia kiitollisena ympärilleen.
Se, että David muisti hänen kertoneen asuinpaikastaan, sai Salomen häkeltyneen onnelliseksi.
"Kyllä. Asuin aiemmin SoHossa, ja sen jälkeen Chelseassa."

"Se on viehättävää seutua", David sanoi ja nähdessään Salomen kietovan takkia ympärilleen, mies kiersi käsivartensa luontevasti uudelleen tämän hartioiden ympärille ja veti kainaloonsa.
"Moni tuttuni asuu siellä päin." Taksi mateli Central Parkin laitaa, ennen kuin kääntyi 72nd Streetille itään. Mies ojensi kuskille korttinsa, kun se hiljensi York Avenuelle oikean osoitteen eteen. Punatiilisen kerrostalon julkisivua kirjoivat mustien palotikkaiden sokkelot.
"Pahoittelen etukäteen, ettei asuntoni taida olla kovin edustava."

Davidin keho hohkasi lämpöä, ja Salome antoi itselleen luvan nojautua hetkeksi lähemmäs miehen kylkeä. Jos hän olisi kääntänyt päätään, hän olisi voinut painaa kasvonsa tämän kaulataipeeseen.
Taksimatka tuntui olevan ohi melkein liian pian.
Heidän noustessaan taksista sade rummutti katua vasten, muodostaen lätäköitä.
"Lupaan olla katsomatta asuntoasi paheksuen."

David piti kätensä Salomen selällä johdattaessaan naisen sisään ja portaita neljänteen kerrokseen. Hän avasi oven pieneen, pimeään eteiseen, jonka lattialla pyöri useampi kenkäpari ja suljettuaan ulko-oven avasi oven yksiöönsä. Hengästynyt, melkein hätääntynyt määkinä tervehti heitä ja David hapuili seinää sytyttäen katosta riippuvan, paperisen pallolampun.
"Toivottavasti et ole allerginen kissoille", mies sanoi kurtistaen kulmiaan oivallukselle, kun solakat, pitkäjalkaiset itämaiset nuohosivat heidän jaloissaan hännät pystyssä.
Yksiön vähäinen tila oli käytetty hyödyksi: huonetta dominoi petaamaton, petivaatteiltaan kirjottu parisänky, puulattialle levitetty upottava, vaalea villamatto ja modernisti muotoiltu, onnellisen oranssi nojatuoli päätyseinän rikkovien ikkunoiden viereisessä nurkassa.

Salome tunsi olonsa hyvin kotoisaksi porraskäytävässä, joka muistutti hyvin paljon talosta, jossa hän oli asunut aikaisemmin.
Lontoo oli varmasti miellyttävä paikka asua, hän vakuutti itselleen, ja tunsi samalla jännityksen alkavan nipistellä vatsaansa. Oli yksi asia viettää yhteinen yö hotellissa, mutta koti, vaikka sitten väliaikainenkin, oli jotakin paljon henkilökohtaisempaa.
Älä liioittele.
Juuri, kun hän alkoi pelätä, että jännitys saisi hänet sanomaan jotakin typerää, häkellyttävä ääni keskeytti hänen ajatuksensa.
"Oi!" hän hengähti.
"Voi en, minä rakastan kissoja... Hei, kullat..."
Hän kyykistyi tervehtiäkseen olentoja, jotka olivat selvästikin tuohtuneita isäntänsä poissaolosta.

David oli kompastua toiseen jaloissaan nuohoavaan takiaiseen ja huokasi, harpaten huoneen puolelle. Hänellä oli selvästi mieltymys paperivarjostimiin tai sitten vain IKEAn huonekaluihin. Keittokomeron viereisessä nurkassa seisova jalkalamppu oli saanut hieman osumaa kissojen kynsistä, mutta sängyn ja nojatuolin väliin jäävällä, valkoisella lipastolla istuva pöytälamppu oli vielä osumaton.
Neliön mallisista lokerikoista koostuva kirjahyllykin oli halpaa, ruotsalaista alkuperää, mutta sekä sen hyllyjä että molempia, valkoisia seiniä kirjovat taulut ja kehystetyt valokuvat olivat kertyneet matkaan pitkin elämää.
"Se punainen on Momo ja musta on Henley", hän esitteli ja kutsui Salomea peremmälle.

Oli jotenkin lohdullista ajatella, että ainakin Davidillä oli seuraa kissoistaan. Vaikka oli varmastikin typerää ajatella, että niin viehättävä mies ei olisi löytänyt seuraa silloin, kun halusi sitä.
Salome tukahdutti ajatuksensa keskittymällä hetkeksi kissoihin, ja suoristautuessaan hän uskoi taas hallitsevansa tunteensa.
Tummat kulmat kurtistuivat hieman.
"Sinun pitäisi riisua paitasi, ennen kuin kylmetyt."

David kohotti toista kulmaansa huvittunut tuikahdus meripihkaissa silmissä. Hän nakkasi huivin nojatuoliin, jonka käsinojalla riippui myös pari farkkuja ja unohtunut kauluspaita ennestään. Sitten hän ryhtyi napittamaan auki kastunutta, mustaa paitaa.
"Haluaisitko jotain juotavaa?" hän kysyi riisuessaan paidan yltään ja heittäen senkin nojatuolin käsinojalle.

Salome tajusi itsekin melkein heti, miltä se oli kuulostanut. Mutta hän päätti pitää päänsä ylpeästi pystyssä ja punan poissa poskiltaan - vaikka muisto Davidista paidan ylimmät napit auki ei lainkaan helpottanut hänen päätöksessä pysymistään.
Eikä hän sitä paitsi voinut olla katselematta miestä ripsiensä lomasta, kun tämä riisui paitansa.
"Kiitos, kyllä."

"Mitä sinun tekisi mieli? Minulla on cocacolaa, vettä, punaviiniä, pullo viskiä ja tequilaa ja... Näköjään omenamehua, mutta totta puhuakseni en ole varma, onko se enää hengissä", David pohti kumartuen jääkapille mustavalkoisessa, pienessä keittokomerossa, jonka perältä oli käynti kylpyhuoneeseen.

Salomen huomio oli kiinnittynyt Davidin selkään.
"Onko sinulla sattumalta myös limettejä?" hän kysyi, ja pudisti hieman päätään havahtuakseen ajatuksistaan. Hän siirtyi nojatuolin luo ja poimi märän paidan käsiinsä.
"David, tämä menee ryppyyn. Minne voisin ripustaa tämän kuivumaan?"

"Mahdollisesti muutama", mies vastasi ja suoristautui jääkapilta. Hän katsahti epätietoisena ympärilleen ja siirtyi sitten huoneen puolelle, melkein kompastuen jälleen seurankipeään kissaan, ja etsi vaatekaapista henkarin, johon tarjoutui pujottamaan paidan.
"Mitä saisi olla?"

Salome luovutti paidan Davidille ripustettavaksi ja kumartui sitten poimimaan toisen kissoista syliinsä. Se ei yrittänyt raapia hänen kasvojaan irti, mikä oli varmastikin jonkinlainen suostumuksen osoitus.
"Onko väärä aika tequilashoteille?" hän vastasi, rapsuttaen kissan lepakkomaisten korvien taustaa.
Hänen katseensa tuntui olevan altis harhailemaan tänään.

Davidin suupieli nykäisi.
"Ei, eiköhän perjantai-ilta ole universaalisti hyväksytty aika niille", mies pohti hymyä silmissään ja siirtyi etsimään pienestä keittiöstä lasit, tequilan, suolaa ja limetit. Hän tarjosi Salomelle lasia ja rapsutti naisen sylissä kehräävää, mustaa itämaista korvan takaa.

Davidin hymyssä oli jotakin, joka pakotti Salomen suupielet väkisinkin ylöspäin siihen vastatakseen. Kissa hänen sylissään oli lämmin ja kehrääväinen, ja hän saattoi hetkeksi haudata kasvonsa sen mustaa turkkia vasten ennen kuin otti lasin vastaan.
"Minulla tosin on huomenna työpäivä, ja niin taitaa olla sinullakin? Mutta ehkä se ei haittaa."

"Aida ymmärtää varmasti", David vakuutti lämpimästi huvittuneena ja tarjosi Salomelle myös lohkoa limettiä sekä suolapurkkia.
"Minun työni alkavat onnekkaasti vasta puolenpäivän maissa." Toinen kissoista nuohosi hänen jaloissaan huomionkipeänä ja mies kumartui rapsuttamaan sen niskaa, ennen kuin täytti omankin lasinsa.

Hetken Salome tunsi itsensä huonoksi työntekijäksi. Mutta hänen oli yksinkertaisesti pakko saada keskustella Davidin kanssa illasta ja siitä, mitä Oopperan Kummituksessa oli tapahtunut.
Hän laski kissan sylistään ja otti suolapurkin vastaan, kosketti kämmensyrjäänsä kielensä kärjellä ja ripotti sille hieman suolaa.
"Olen hirveän surullinen Kummituksen puolesta."

"Niinkö? Miksi?" David kannusti ja vajosi sängylleen, nojautuen rennosti tyynyjen joukkoon. Hänen olisi luultavasti pitänyt etsiä päälleen paita. Mies maistoi limeä ja nuolaisi kättään, ripotellen sille sitten suolaa.

Salome vilkaisi kohti vaatteiden täyttämää nojatuolia ja sitten hyvin paidatonta Davidia ja istahti sitten tämän viereen sängyn laidalle.
"Hän halusi vain tulla rakastetuksi", hän selitti, ennen kuin lipaisi suolan iholtaan. Hän kumosi pienen lasillisen tequilaa, irvisti hieman ja sinnitteli hetken ennen kuin puraisi limeä saadakseen sen kirpeyden suuhunsa.
"On varmasti hirveän yksinäistä elää varjoissa."

David kosketti Salomen selkää ja siirsi toisen kissoista pois paljaalta vatsaltaan.
"Kaunis tapa nähdä tarina", hän totesi ja maistoi uudelleen limeä.
"Tiedätkö, suosikkiasiani elokuvaversiossa on sen loppu. Oletko nähnyt sen?"

Salome hipaisi poskensa arpea ja pudisti päätään.
"Ei, en voi sanoa nähneeni. Kuinka se loppuu?"
Suru pyyhkäisi hänen ylitseen kun hän muisteli musikaalin loppukohtausta. Ja vaikka olikin selvää, että Kummituksen toiminta oli ollut monilta osin kyseenalaista, hän ei voinut olla tuntematta myötätuntoa.

Davidin silmissä paloi hellä lämpö, ja mies suoristautui istumaan paremmin, jotta saattoi sipaista Salomen hiuksia korvan taakse. Saikohan kasvojen raju arpi modernissa, ulkonäkökeskeisessä maailmassa naisen samaistumaan Kummituksen tarinaan normaalia katsojaa syvemmin?
"Vuosikymmenten jälkeen vanha Raoul saapuu Christinen haudalle muistamaan poisnukkunutta vaimoaan", mies sanoi sormet Salomen niskalle valuen.
"Mutta haudalle on tuotu punainen ruusu, jonka varteen on sidottu musta silkkinauha – ja kihlasormus, jonka Christine painoi Kummituksen käteen."

Salome huomasi kallistavansa päätään kohti kosketusta.
"Minusta tuntuu siltä, että todella tunsin Kummituksen tuskan", hän totesi mietteliäänä, kulmat ajatuksen mukana kurtistuen, kun hän pyöritteli tyhjää lasia kädessään.
"Ja mietin... Mitä luulet hänen elämässään tapahtuneen sen jälkeen? Sen jälkeen, kun Christine lähti."

"Minun Kummitukseni luultavasti oli Christinen suojelusenkeli loppuelämän ajan", David vastasi ja hieroi sormenpäillään naisen niskaa.
"Kenties näkymättömissä. Sen tiedän, että Kummitus rakasti Christineä koko elämänsä."

Kosketus tuntui hyvin miellyttävältä ja sai Salomen silmät siristymään.
David oli hieronut myös Aidan niskaa.
Mutta ei se välttämättä tarkoittanut mitään.
"Luuletko, että hän oppi rakastamaan ketään muuta samalla tavalla?"

"Ei. Luulen, että Kummitus rakasti vain Christineä, mutta hänen rakkautensa muuttui puhtaaksi ja teki hänet onnelliseksi, vaikka sitten varjoissa", David pohti kuljettaen sormiaan myös hartioille, rentouttamaan niitä kosketuksellaan.
"Mitä sinä luulet?"

Oli kulunut niin hirveän pitkään siitä, kun kukaan oli koskettanut häntä niin. Salome huokaisi hiljaa ja antoi silmiensä painua lopulta kiinni.
"Minä en ole varma", hän vastasi.
"Toivon vain, ettei hän ollut yksinäinen. On kamalaa jäädä yksin."

David laski lasin lipastolle ja ryhtyi hieromaan naisen hartioita molemmin käsin tämän näyttäessä nauttivan siitä.
"Oletko sinä yksinäinen?" hän kysyi pehmeästi hetken kiireettömän hiljaisuuden jälkeen. Punatabby Momo näytti toistavan kysymyksen muksauttamalla luisella päällä Salomen kyynärpäätä.

Salomekin hylkäsi lasinsa lähimmälle tasolle, sillä hän todella pelkäsi, että saattaisi tipauttaa sen kädestään jos kävisi varomattomaksi.
"Luoja tuo tuntuu hyvältä", hän mutisi hiljaa ja raotti silmiään tuntiessaan kissan pehmeän kosketuksen.
Hän mietti hetken, mitä vastaisi.
"Joskus olen."

Kädet jatkoivat pitkin hartioita, sivelivät ja hieroivat niskaa ja valuivat välillä alemmas lapaluille.
"Millaisina hetkinä sinä olet yksinäinen?" David kannusti lempeästi samalla, kun Momo kiipesi Salomen reisien päälle ja käpertyi kerälle nukkumaan, sirot tassut päätä halaten.

Salomen mielessä häivähti ajatus siitä, että hän voisi vain avata mekkonsa - oranssin mekkonsa - vetoketjun niin, että tuntisi käsien kosketuksen paljaalla ihollaan.
"On vaarallista pysähtyä", hän vastasi, ja häkeltyi hetkeksi tuntiessaan lämpimän painon sylissään.
Syliin nukahtaminen tuntui hyväksynnältä.
"David, miltä tuntuu esittää niin yksinäistä hahmoa ilta toisensä jälkeen?"

Hetken David vain hieroi naisen hartioita.
"Olen aina samaistunut Kummitukseen. Se on tuntunut rooliltani, nyt vahvemmin kuin koskaan", hän totesi tyynesti, häivähdys varjoa äänessään.
"Se on keino elää tunteita, joita en ehkä osaisi sanoittaa muuten."

Salome kipristi varpaitaan, kun sormet löysivät selältä erityisen jumissa olevan kohdan.
"Millaisia tunteita?" hän kysyi, ja tunsi hetken halua kääntyä.
Hän muisti, mitä Aida oli kertonut aiemmin. Että David oli menettänyt rakkaan jo kahdesti, vaikka kahdella eri tavalla.
Se oli lohduton ajatus.

"Masennuksen hetkiä", David vastasi harkittuaan hetken sopivaa ilmaisua. Musertavia, tuskaisia surun, vihan ja epätoivon tunteita, jotka tekivät sängystä nousemisesta eksistentiaalisen kriisin. Synkkyyttä, joka säikäytti hänet kotipeilistä vastaan katsoessaan, mutta keräsi seisovia aplodeita the Majesticin lavalla.
"Olitko sinä onnettomuudessa?"

Salome ei ollut yllättynyt.
Ehkä hänen olisi pitänyt olla, kun otti huomioon, että yksi ensimmäisistä asioista, jotka Davidissa olivat kiinnittäneet hänen huomionsa, olivat miehen nauru ja lämmin katse.
Mutta jokainen kantoi varjoja mukanaan.
"Olin. Auto suistui tieltä."

Kädet jatkoivat hartioiden hellää hierontaa.
"Kertoisitko minulle elämästäsi?" mies kannusti pehmeästi, vilpittömän kiinnostuneena.
Myös musta itämainen pitkäkoipi ähersi itsensä Salomen syliin, suoraan kaverinsa niskaan.

Salome raotti silmiään, kun myös toinen kissa kiipesi hänen syliinsä, ja tunsi hetken, kuinka pala pyrki nousemaan hänen kurkkuunsa.
"Mitä tahtoisit tietää siitä?" hän kysyi koottuaan itseään hetken.

David tarjosi Salomelle toista lasillista tequilaa ja uutta limelohkoa. Aida taatusti ymmärtäisi, vaikka Salome tarvitsisi vapaapäivän huomenna. Nainen oli juhlinut itsekin oman osansa.
"Mitä tahansa", hän vastasi, huulet naisen korvaa hipoen.

Salome tiesi, ettei hänen olisi oikeastaan pitänyt ottaa toista lasillista vastaan. Mutta juuri nyt hän ei halunnut välittää järjen äänestä. Särkylääkkeet oli keksitty.
Hän nuolaisi kämmensyrjäänsä ja ripotti sille suolaa.
"Tiedät jo, että olen syntynyt Portugalissa. Minulla on yksi isoveli ja kolme isosiskoa. He ovat kaikki jo naimisissa, joten äiti minulla ei ole enää puskuria äidin ja itseni väliin."
Hän lipaisi suolan kielelleen ja kulautti juoman alas, odottaen hetken ennen kuin puraisi limesiivua.
"Isä harrastaa pienoisrautateitä."

David poimi yksittäisen limelohkon hampaidensa väliin ja maisteli hetken sen raikasta kirpeyttä, ennen kuin palautti toisenkin käden hieromaan naisen hartioita.
Hetkeä myöhemmin huulet koskettivat niskan kaarta.
"Millainen äitisi on?"

Huulten kosketus sai Salomen värähtämään kevyesti.
"Minun äitini on espanjatar", hän vastasi pehmeästi naurahtaen.
"Hänellä on hyvin vahva tahto, ja luulen, että isä sen vuoksi vetäytyy aina silloin tällöin juniensa pariin. "
Hän oli aikeissa sanoa, että se teki hyvää hänen vanhempiensa avioliitolle, mutta olisiko ollut väärin sanoa niin? Olisiko se kääntänyt veistä Davidin haavassa?
"Hän on myös hyvin harras katolilainen."

"Niinkö?" David kysyi pehmeästi, kun kosketti huulillaan uudestaan niskan kaarta. Hän hengitti ihon tuoksua, kuuma hengitys hetken niskalla viipyen.
"Mitä tapahtui, kun lähdit kotoa?" hän kysyi ja kiersi toisen käden kevyesti naisen vyötärölle, vetäen tämä lähemmäs itseään.

Salome ei vastustellut, vaan painoi selkänsä vasten Davidin vatsaa.
Paljasta vatsaa. Hyvin paljasta vatsaa.
"Lähdin opiskelemaan Barcelonaan yliopistoon, kuten paras ystävänikin. Tapasin mukavan pojan. Aloittelimme yritystoimintaa jo ennen valmistumista, ja valmistumisen jälkeen suuntasimme Yhdysvaltoihin. Luvattuun maahan, jossa kuka tahansa voi olla mitä tahansa, vai miten se meneekään."
Hän oli ollut silloin onnellinen.
"Mutta ei kai mikään kestä ikuisesti."

David rakensi Salomelle mukavan paikan jalkojensa väliin, rintakehäänsä vasten. Hän kiersi toisen käden kevyesti naisen ympärille ja hipoi huulillaan kaulataivetta.
"Oliko yrityksenne mainostoimisto?" mies kysyi hamuten kevyesti naisen korvaa.
"Ja mitä sille mukavalle pojalle tapahtui?"

"Mm-hmm, oli", Salome myönsi ja taivutti päätään niin, että hiukset siirtyivät pois tieltä ja paljastivat lisää kaulan ihoa suudeltavaksi. Se oli melkein kutsu, eikä hän hävennyt lainkaan.
"Ja siinä tapahtui kaikenlaista. Työtä oli paljon, eikä ylimääräistä aikaa jäänyt. Ja, no..."
Hän kohautti toista olkaansa.
"Kävi niin, että he rakastuivat toisiinsa. Ystävättäreni ja se mukava poika. Sellaista sattuu."

Se kuulosti särkyneeltä sydämeltä. David halasi Salomea lujemmin ja kutsun kannustamana suuteli naisen kaulaa rohkeammin.
Kissat hakivat uudelleen paikkaa naisen siirtyneestä sylistä, talloen toistensa päälle. Momo lätkäisi suivaantuneena veljeään tassulla päähän.
"Olen pahoillani."

Salome huokaisi hiljaa.
"Minä olen oikeastaan hirveän onnellinen heidän puolestaan", hän myönsi, tehden syliinsä paremmin tilaa kissoille.
"Mutta joskus olen myös hirveän surullinen omasta puolestani."
Tuntui melkein väärältä sanoa niin.
"Mutta se tapahtui jo ennen onnettomuutta, ero ei johtunut siitä."

David silitti hellästi naisen tummia hiuksia ja painoi sitten uuden suudelman tämän kaulalle.
"Mitä sen jälkeen tapahtui?" hän kannusti ja painoi kevyiden suudelmien helminauhan korvanlehdeltä hartialle.

Iholle painuvat suudelmat tuntuivat vievän osan kivusta pois.
"Minä ajattelin, että olisimme voineet jatkaa niin kuin ennenkin. Rakastin edelleen heitä molempia - rakastan varmasti vieläkin. Ei ketään voi syyttää siitä, että tunteet muuttuvat."
Ja silti se oli tehnyt kipeää.
"Hetken se auttoikin. Työnteko. Saatoin tehdä töitä kellon ympäri ja unohtaa kaiken muun. Sen takia on hyvin mahdollista, että nukahdin rattiin."

Sanat eivät olleet koskaan olleet helppoja hänelle, joten David halasi Salomen tiukemmin syliinsä ja painoi nenänsä naisen hiuksiin, toivoen tämän tuntevan hänen myötätuntonsa.
"Milloin se tapahtui?" hän kysyi. Tarina arven takana oli kipeä.

Davidin keho hohkasi lämpöä, ja Salome saattoi tuntea, kuinka kissat kehräsivät hänen sylissään. Kaikki oli hyvin, hänellä ei ollut mitään syytä olla onneton.
"Meillä on pian vuosipäivä, minulla ja arvella", hän vastasi, yrittäen saada ääneensä kepeyttä siinä kovinkaan hyvin onnistumatta.
"Hankin tatuoinnin pian sen jälkeen, kun olin päässyt sairaalasta."

"Se on kaunis", David sanoi hipaisten korvaa huulillaan.
"Kuten sinäkin." Toinen kissoista lätkäistä toista uudelleen päähän, ennen kuin alkoi nuolla veljensä korvaa.
"Ja nyt olet Aidan henkilökohtainen assistentti. Onko sinulla tulevaisuuden haaveita?"

Salome hymyili.
Ehkä David oli vain kohtelias. Ja ehkä se johtui vain tequilasta, mutta juuri nyt hän päätti uskoa miehen sanat todeksi.
Pieni, yksinkertainen feenikslintu, joka suurimman osan ajasta jäi hänen hiustensa peittämäksi. Mutta hän tiesi, että se oli siellä, ikuistettuna hänen iholleen, ja se riitti.
"Juuri nyt luulen, että haluan vain elää päivän kerrallaan", hän vastasi.
"Tehdä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Haaveiletko sinä jostakin, David?"

"Ei, luulen jakavani filosofiasi", David vastasi ja käänsi sitten etusormellaan Salomen kasvoja leuasta itseensä päin, jotta saattoi katsoa hetken tummiin silmiin ja hakea sitten suudelmaa naisen huulilta.
Hänen tulevaisuutensa oli kuollut vuosia sitten - mutta ehkä hän voisi tuntea elävänsä tänään.

Juuri nyt tämä teki hänet onnelliseksi", Salome päätti, ja taivutti vartaloaan niin, että saattoi paremmin vastata huulilleen painettuun suudelmaan.
"Olet ihanan lämmin", hän huomautti sen lomasta.
Lämmin ja hyväntuoksuinen.

David arveli sitä hyväksi asiaksi. Hän hamusi toisenkin suudelman naisen huulilta ja nosti tämän sitten vaivattomasti ilmaan ja kiepautti ympäri, laskien Salomen hajareisin syliinsä.
"Ja sinä olet kaunis", hän totesi katsellen naisen kasvoja ja silitti poskea peukalollaan, ennen kuin kutsui naista uuteen suudelmaan.

Kissaparat tuskin antaisivat anteeksi sitä, että ne hätistettiin sylistä pois niin äkkiarvaamatta ja niin kesken unien, vaikka ne löytäisivät varmasti aivan yhtä hyvän paikan unilleen vaikka nojatuolin vaatekasasta.
Salomen sydän pamppaili hieman kiihtyneemmin, kun hän kietoi toisen kätensä Davidin niskalle ja laski toisen kätensä tämän paljaalle rintakehälle vastatessaan suudelmaan.
Tuttu lämmin tunne oli alkanut levitä hänen kehoonsa.

David laski kätensä Salomen vyötärölle ja veti naista lähemmäs itseään. Hän haki nälkäisempää suudelmaa tämän huulilta ja näykkäsi kevyesti alahuulta.
Kissat yrittivät löytää paikkaa miehen polvitaipeesta, mutta luultavasti saisivat pian uudet lähdöt.

Salomella ei ollut mitään syytä vastustella, varsinkaan, kun hän tunsi, kuinka veri alkoi virrata kuumempana hänen suonissaan. Hän hamusi suudelman toisensa jälkeen Davidin huulilta, ennen kuin oli pakotettu siirtymään hetkeksi taaemmas vetääkseen henkeä.
Hän käytti hetken tutkiakseen miehen silmiä.
"Täällä alkaa olla aika lämmin..."

Kun Salome vetäytyi kauemmas, David nojasi päänsä seinään ja katseli naisen kasvoja.
"Voisit aina ottaa vaatteet pois", hän ehdotti meripihkaiset silmät lämpimästi tuikahtaen ja siveli naisen vyötärön kaarta.

Hymy häivähti Salomen katseessa.
"Voisin", hän myönsi, kuljettaen sormiaan miehen paljaalla rintakehällä. Hän ei ollut varma, kumman huulilta oli maistanut limen kirpeyden.
"Sinä voisit myös auttaa minua siinä."

David etsi mekon selästä vetoketjua, liu'utti sen auki ja ujutti sitten oranssin mekon naisen yltä. Hän nakkasi sen nojatuoliin ja kuljetti käsiään paljastuneella iholla, lähtien sitten ujuttamaan myös sukkahousuja Salomen yltä.

Salome ojensi kätensä suoriksi päänsä yläpuolelle, niin että David saattoi auttaa oranssin mekon - jonka hän oli valinnut koska toivoi miehen pitävän sen väristä - hänen yltään. Sitten hän kohottautui parempaan asentoon, niin että myös sukkahousut saataisiin riisuttua.
"Eikö sinun ole lainkaan kuuma, David?"

David kuljetti sormiaan alas Salomen nyt paljasta vatsaa ja hipaisi alushousujen laitaa. Kieltämättä hän alkoi tuntea olonsa kuumaksi.
Odotus oli aina tuntunut melkein lumoavalta.
"Pitäisikö minun riisua housut?" hän kysyi toista kulmaansa kohottaen ja nosti Salomen vierelleen, jotta saattoi nousta ylös riisumaan housujaan.

Salome oli valinnut tänään sievän, hennon vaaleansinertävän setin, joka oli koristeltu sirolla pitsillä. Hän oli vaihtanut alusvaatteet kahteen kertaan, ennen kuin hän oli ollut varma valinnastaan.
Varmuuden vuoksi.
"Ehdottomasti", hän vastasi, ja Davidin noustessa vetäytyi peremmälle sänkyyn katsellakseen miestä ripsiensä lomasta.
"Sitten voisit tulla takaisin tänne."

Silmät tuikahtivat huvittunutta lämpöä, kun David avasi kiireettä vyönsä ja sitten housunsa, pudottaen sekä ne että alushousut jalastaan. Hän astui niistä ulos, nakaten ne jalallaan nojatuolin suuntaan ja kiipesi takaisin sängylle, katse Salomen tummissa silmissä.
Hän tarttui naista nilkasta ja nykäisi tämän vaivattomasti lähemmäs itseään, jotta saattoi kumartua suutelemaan tämän huulia.

Ehkä oli tequilan ansiota, ettei Salome hävennyt katsella, vaikka hänen katolilainen kasvatuksensa olisikin saattanut vaatia muuta. Davidin kehossa oli jotakin, joka oli vanginnut hänet täysin lumoukseensa. Eikä se haitannut häntä lainkaan.
Nilkan ympärille kietoutuvat sormet saivat hänet vingahtamaan ja sitten kehräämään naurusta, ja hän kietoi käsivartensa takaisin miehen niskalle vastatessaan tämän suudelmaan.

Käsi pujottautui naisen selän alle riisumaan liivejä, ja huulet valuivat huulilta kaulalle, jonka pehmeää ihoa David kokeili hampaillaan.
Sormet valuivat alushousujen laidalle, kun odotus alkoi muuttua kuumaksi ja kipeäksi.

Salome taivutti selkäänsä kaarelle, niin että David saattoi riisua liivit, ja tarjosi sitten kaulaansa suudeltavaksi. Hampaiden kosketuksesta saattaisi jäädä jälki, mutta oliko sillä väliä?
Juuri nyt ei ollut.
"Nekin ovat vain tiellä", hän kehräsi, miehen sormien tapaillessa alushousujen pitsistä reunaa.

David ujutti alushousut naisen jalasta ja kumartui sitten painamaan suudelman paljaalle vatsalle.
Ilta oli saanut harvinaisen miellyttävän käänteen. Hän hamusi ihoa huulillaan ylöspäin, viipyen naisen kaulalla, kun sormet sivelivät sisäreiden ihoa.

Salome vakuutti itselleen jälleen, ettei siinä, että kaksi yksinäistä sielua etsi lohtua toisistaan ollut mitään väärää. Hänestä tuntui melkein siltä, kuin hän olisi tänään nähnyt Kummituksen kautta vilauksen Davidin sielusta, ja siinä oli jotakin niin riipaisevaa, että hän halusi lohduttaa. Tarjota läheisyyttä.
Vaikka juuri tällä hetkellä kaunis ajatus oli korvautunut puhtaalla halulla.
"Tuo tuntuu hyvältä..."

David kaipasi enemmän. Hän painoi suudelman Salomen huulille, ennen kuin kurotti lipaston laatikkoon ja etsi sieltä ehkäisyn, kohottautuen hetkeksi polvilleen asettaakseen sen paikalleen.
Kissat riehaantuivat rapisevasta pakkauksesta ja rymysivät pitkin sängynalusta.
Hän hamusi uutta suudelmaa naisen huulilta kumartuen alas ja siveli reiden ihoa sormillaan, siirtäen jalkoja parempaan asentoon ja kannustaen niitä kiertymään ympärilleen. Sitten hän nykäisi Salomea varmoin käsin lähemmäs itseään ja painautui lähelle.

Asuikohan Davidin naapurissa ihmisiä, joiden olisi herättävä aikaiseen vuoroon aamusta? Jotka elivät rytmissä, jossa ei voinut jäädä vuoteeseen edes lauantaisin?
Salome toivoi vilpittömästi, ettei. Vaikka hyvin pian se osa hänestä, joka vastasi sellaisista käytännöllisistä ajatuksista suli pois jonkin paljon voimakkaamman tieltä.
Se sama voima sai hänet taas kehräämään lempeitä sanoja portugaliksi.

David ei ajatellut naapureitaan. Hän halusi enemmän ja saattoi keskittyä täysin siihen, miltä kosketus tuntui ja miten kahden kehon sulautuminen yhdeksi saattoi täyttää hänet kasvavalla, kuumalla mielihyvällä, joka sai hänet haluamaan lisää.
Hän ei kiinnittänyt huomiota riehuviin kissoihin, jotka pudottivat muuttaman kirjan hyllystä, tai siihen, millaisella voimalla sänky löi seinää.

Oli kulunut hyvin pitkään siitä, kun kukaan oli saanut Salomen tuntemaan viimeksi niin. Ja vaikka heidän välillään kyse olikin vain kahdesta yksinäisestä etsimässä lohtua, niin voi taivas kuinka hyvältä se saattoi tuntua.
Jopa portugalin tuttuakin tutummat sanat katosivat lopulta hänen mielestään, kun tuli pyyhkäisi hänen kehonsa lävitse ja sai hänet haukkomaan henkeään.
Ja kun tummat hiukset liimautuivat kosteaa otsaa vasten, hän halasi Davidin lähelleen haluamatta päästää tätä pois luotaan.

Davidillä ei ollut kiirettä kauemmas. Mies painoi päänsä Salomen rintaa vasten, kevyesti hengästyneenä ja iho lämpöä hehkuen, kiertäen käsivarsiaan naisen ympärille.
Hän painoi melkein kiitollisen suudelman tämän iholle ja silitti vyötärön kaarta.
Jompikumpi kissoista kiipeili hänen paljaalla selällään, rapiseva pakkaus ylpeästi suussaan.

Salomella oli taas turvallinen olo. Ehkä se johtui miehen painosta hänen kehoaan vasten, tai tämän hengityksestä, jossa oli saman kiivaan tahdin muisto kuin hänen omassan, tai sydämenlyönneistä, jotka hän saattoi tuntea, mutta hän halusi viipyä siinä hetken.
Sormet hakeutuivat sukimaan vaaleanruskeita hiuksia.
"Voinko jäädä yöksi?"

"Totta kai", David sanoi ja kierähti kyljelleen, halaten Salomen syliinsä.
"Se olisi mukavaa." Toivottavasti hänellä olisi aamiaistarpeita eikä pelkkää alkoholia jääkapissaan.
"Onko sinulla kiire aamulla?"

Salome etsi itselleen hyvän asennon Davidin vieressä, raajat ja koko edelleen miellyttävän raukeina, siinä hetkessä, jona todellisuus ei ollut vielä päässyt tunkeutumaan takaisin.
"Ei erityisen", hän vastasi hetken mietittyään.
"Aidan ensimmäinen haastattelu on kymmeneltä."

"Se kuulostaa hyvältä", David vakuutti ja painoi suukon naisen hiuksiin. Raukeus alkoi muuttua uneliaisuudeksi. Jompikumpi kissoista oli ähertänyt itsensä peiton alle.
"Ole kuin kotonasi täällä."

Salome oli hätkähtää, kun jokin lämmin painui hänen varpaitaan vasten, mutta kaikeksi onneksi hän ymmärsi nopeasti sen olevan vain kissa.
"Sinua unettaa", hän huomautti, vieden toisen kätensä sipaisemaan miehen leukaa.

"Suo anteeksi", David nauroi käheästi ja hieraisi poskeaan tyynyyn. New York ei koskaan nukkunut, vaikka kellon täytyi olla lähempänä kahta yöllä.
"Unettaako sinua?"

Käheä nauru sai jonkin nipistämään Salomen vatsanpohjassa.
"Ei sinun tarvitse pyytää sitä anteeksi, querido", hän huomautti silittäessään Davidin poskipäätä sormillaan.
"Sinulla on takanasi pitkä päivä. Niin kuin minullakin. Nukkuminen on oikein hyvä ajatus."

Hetken David katseli Salomen kasvoja lämpöä meripihkaisissa silmissä ja silitti tummia, ihoon aikaisemmin takertuneita hiuksia taakse hellästi, ennen kuin veti naisen paremmin syliinsä.
"Nuku hyvin", hän toivotti, käsi Salomen selkää raukeasti silittäen.

Pienen, varomattoman hetken ajan, jonka täytyi olla yksinkertaisesti rentoutumisen ja raukeuden syytä, Salome huomasi miettivänsä, millaista olisi nähdä joka ilta lämpimien, meripihkaisten silmien katse ennen kuin kävisi nukkumaan. Hän tuli, kaikeksi onneksi, kuitenkin nopeasti järkiinsä.
Senkin hölmö.
"Dorma bem, David", hän vastasi ääni hieman käheänä.

* * *

Seuraavan aamun tullen aurinko ehti jo täyttää huoneen, ennen kuin David havahtui. Uni viipyi vielä levollisena raukeutena kehossa, kun hän raotti silmiään ja hieraisi kasvojaan. Kello taisi olla lähempänä kymmentä, mutta lauantaisin kuuluikin saada nukkua pitkään.
Hänen kissansakin olivat vielä unessa, tuntuivat kuumina kerinä peiton alla.

Salome ei ollut aivan varma, mihin tarkalleen ottaen havahtui. Ehkä David liikahti, tai ehkä joku kissoista havahdutti hänet vaihtaessaan asentoa peiton alla.
"Mmh."
Vei hetken, ennen kuin hän muisti missä oli, ja tummat silmät olivat vielä unesta sumeat kun hän räpytteli ne auki.
Hänen sydämensä jätti lyönnin välistä.
"Bom Dia."

"Huomenta", David tervehti ääni painuksissa ja kosketti Salomen hiuksia, sipaisten kasvoja sormenpäillään.
"Nukuitko hyvin?" hän kysyi naiselta ja rapsutti unisena ja lämpöä hehkuvana peiton alta mönkivää Momoa suuren lepakkokorvan takaa.

Ilmeisesti jokainen pienikin piirre Davidissä - tämän unen kähentämä ääni tai tapa, jolla tämä silitti unisen kissan päätä - oli potentiaalinen sytyke Salomelle.
Ehkä hänen liekkinsä oli palanut liian pitkään liian pienenä.
"Mmmh", hän vastasi ja hautasi kasvonsa tyynyä vasten. Pieni, hento päänsärky taputteli ohimoita.
"Paljonko kello on?"

David vääntäytyi istumaan olkapäitään pyöräyttäen ja kurotti Salomen yli lipastolle, missä hänen puhelimensa lojui.
"Viittä vaille kymmenen", hän vastasi tukahduttaen haukotuksen ja kosketti Salomen hiuksia.
"Maistuisiko aamiainen?"

Hitto, niin paljon.
Hetken Salome pelkäsi katastrofia. Mutta hänen puhelimessaan oli ääni päällä, hän olisi herännyt, jos hänelle olisi soitettu. Hän oli itse järjestänyt Aidalle vapaata aikaa aamuun, ja muutaman puhelinhaastattelun niin, ettei tämän tarvitsisi lähteä hotellilta.
"Aina."

"Mitä yleensä syöt aamupalaksi?" David kysyi ja nosti peittoa päältään, mikä sai toisenkin kissan työntymään esiin silmät sirrillään ja selvästi unesta edelleen tokkurassa.
Mies kiipesi sängystä häpeilemättä alastomuuttaan ja kurkisti ulos ikkunasta, ennen kuin etsi vaatekaapista alushousut ja siirtyi keittiöön.

Salome kierähti selälleen ja venytti käsiään päänsä ylle, antaen itselleen luvan viiteen lisäminuuttiin lämpimässä sängyssä.
Hän oli melkein pettynyt Davidin pukiessa alushousut jalkaansa, eikä jaksanut hävetä pettymystään.
"Mmh, paahtoleipää tai croisanteja, jotakin nopeaa", hän vastasi, laskien käsivarren hetkeksi kasvoilleen.
"Voinko käydä suihkussa?"

"Totta kai, ole kuin kotonasi", David lupasi ja tuuppasi kylpyhuoneen oven auki. Sitten hän harppoi eteiseen ja etsi sen kaapista naiselle valtavan, pehmeän, kirkkaanpunaisen pyyhkeen.
Ehkä hän voisi piipahtaa sillä välin lähikahvilassa hakemassa tuoreita kroisantteja ja hyvää kahvia, vaikka hänen pitäisi kyllä valmistaa myös ääntä hellivää yrttiteetä.

Se oli vain kohteliaisuus, mutta kuulosti silti mukavalta.
Salome antoi periksi uudelle päivälle ja kömpi pois peitteen aivan yhtä häpeämättömänä kuin David häntä ennen. Kaulalle oli jäänyt pari jälkeä, mutta ehkä hän voisi valita korkeakauluksisen paidan tai huivin peittämään niitä.
Hän tarkisti puhelimensa varmuuden vuoksi ennen kuin otti pyyhkeen vastaan ja kurottautui varpailleen painaakseen suudelman Davidin poskelle.

David kumartui alas ja kiersi käden Salomen vyötärölle, vetäen tämän rintaansa vasten ja painaen suudelman naisen huulille.
"Käy suihkussa, ja minä haen meille aamiaista. Palaan vartissa", hän lupasi ja vapautti naisen otteestaan, vetäen tummanpunaisen t-paidan päänsä yli ja tummat farkut jalkaansa.

Salome keskeytti itsensä ennen kuin antoi itselleen luvan ajatella, että tällaiseen voisi jopa tottua.
"Minä odotan sinua", hän lupasi ja sipaisi sormensa läpi Davidin hiuksista ennen kuin otti askeleen taaksepäin. Hän katseli miestä hetken ja suuntasi sitten keittokomeron jatkona olevaan kylpyhuoneeseen käydäkseen suihkussa.
Hän joutui avaamaan kylpyhuoneen oven siinä vaiheessa, kun joku mäki sen takana.

David piti lupauksensa ja todella palasi pian, kuoriutuen ulos takista ja kengistä mukanaan pahviteline tuoretta, tuoksuvaa kahvia ja paperipussillinen kroisantteja ja muffinsseja.
Hän voisi käydä pikaisessa suihkussa ennen lähtöään teatterille.

Vain hetki Davidin paluun jälkeen Salome avasi kylpyhuoneen oven ja astui keittokomeron puolelle hiukset kosteina ja suu kevyesti mintulta maistuen. Hän katsahti taakseen varmistaakseen, ettei kumpikaan kissoista ollut jäämässä oven väliin, ja hymyili huomatessaan miehen palanneen.
"No hei."

"Maistuuko?" David tarjosi kohottaen tuomisiaan ja laski ne lipastolle, kun heilautti peittoja siistimmin sängylle ja istahti sen laidalle. Ehkä hänen pitäisi omistaa jonkinlainen pöytä.
"Näytät hyvin kauniilta."

"Mmm, kyllä."
Salomen silmät siristyivät hymystä, ja hän tassutti lattian poikki avojaloin, punaiseen pyyhkeeseen kääriytyneenä. Hän istahti sängyn laidalle miehen vierelle.
"Mitä sinä yleensä teet aamuisin, David?"

David ojensi naiselle kahvimukin ja tarjosi tuoreita leivoksia ja paistoksia sisältäviä pusseja lähemmäs.
"Surullisen usein taidan nukkua myöhään ja loikoa sängyssä kuuntelemassa musiikkia", hän myönsi pohtien, kuinka huonon roolimallin antoi.
"Tarkoitus on kuitenkin käydä aamuisin juoksemassa Central Parkissa tai kuntosalilla. Mitä sinä teet aamuisin?"

"Minusta siinä ei ole mitään surullista", Salome vastasi, kun onki pussista yhä lämpöä hohkaavan croisantin, joka sai hänen nälkänsä heräämään melkein aggressiivisena.
"Minä olen yrittänyt oppia sitä taitoa. Mutta yleensä..."
Hän kurtisti hieman kulmiaan yrittäessään erottaa vanhan ja uuden elämänsä toisistaan.
"Rakastan käydä juoksemassa aamuisin. Tai joogata. En tehnyt niin ennen."

"Kannustan ehdottomasti opettelemaan. Harva asia on yhtä nautinnollista kuin kiireetön päivä sängyssä", David vastasi. Ainakaan hyvän seuran kanssa. Aida varmasti ymmärtäisi.
"Mitä muuta sinä harrastat?"

Salome katsahti Davidia ripsiensä lomasta.
"Ehkä sinä voisit opettaa minua siinä jalossa taidossa?" hän ehdotti, hymy suupieltään nykäisten, ennen kuin haukkasi uuden palan croisantistaan.
"Olen yrittänyt opetella kokkaamaan."

"Mielelläni", David lupasi. Ehkä sen toteuttaminen käytännössä olisi toivotonta, sillä hän ei tiennyt, kuinka usein Salome aikoi vierailla New Yorkissa.
"Minunkin pitäisi, mutta luultavasti on kaikkien kannalta parempi, että tyydyn noutoruokaan ja ulkona syömiseen."

Vaikka heidän polkunsa eivät todennäköisesti enää kohtaisikaan tällä tavalla, Salome antoi itsensä tuntea hetken onnea ajatuksesta.
Vielä hetki haaveilua ennen töihin palaamista.
"Oh, miksi?" hän kysyi, ennen kuin haukasi loput croisantistaan.

"En ole varsinaisesti lahjakas keittiössä", David totesi häivähdys itseironiaa äänessään. Se oli tullut todistettua surullisen monta kertaa. Hän oli keittänyt joskus pastaa onnistuneesti, mutta menestyi paremmin oopperan laulamisessa kuin itse kokkaamisessa.
"Annoin kerran vaimolleni ruokamyrkytyksen."

Salome onki itselleen toisen croisantin.
"Voi ei", hän ähkäisi, ja muisti taas keskustelun, jonka oli käynyt Aidan kanssa. Siitä, kuinka David oli menettänyt ensimmäisen vaimonsa, ja päätynyt sitten eroon toisen kanssa.
Hänen olisi tehnyt mieli halata mies syliinsä.
"Oliko hän siitä vihainen?"

"Ei, hän-", David aloitti ja laski hetkeksi katseen syliinsä, surumielisesti hymyillen, kun tuska löi niin äkkiarvaamatta, ettei hän voinut hetkeen hengittää.
"Hän vain totesi, että ehkä on parempi, jos pysyn poissa keittiöstä."

Salome aisti tuskan, ja hetken se uhkasi lyödä ilman hänenkin keuhkoistaan. Ja pikemminkin vaistoaan noudattaen kuin tietoisen päätöksen tehden hän siirtyi hieman lähemmäs Davidia, niin että hänen käsivartensa painui miehen käsivartta vasten.
Se oli laiha lohtu, mutta hän ei osannut tehdä muutakaan.
"Minun äitini on sitä mieltä, että minun pitäisi osata kokata. Hän yritti opettaa minua kun olin nuorempi, mutta en koskaan jaksanut keskittyä."

"Täytyyhän jonkun antaa ravintoloitsijoillekin elanto", David totesi ja työnsi Lizzien hellästi takaisin pieneen rasiaan mielessään, jotta saattoi keskittyä tähän hetkeen.
"Millainen päivä sinulla on tänään edessä?"

Salome huomasi olevansa onnettoman avuton pohtiessaan, kuinka hänen olisi suhtauduttava Davidin menneisyyteen. Olisiko hänen pitänyt kysyä, halusiko tämä puhua siitä? Vai yrittää viedä keskustelua toisaalle?
Onneksi mies ratkaisi asian hänen puolestaan.
"Melko kiireinen, kunhan Aidan haastattelut on ensin hoidettu pois alta."
Hän kurtisti hieman kulmiaan.
"Olisin mielelläni ehtinyt käydä katsomassa Oopperan Kummituksen uudelleen."

"Mitä teillä on ohjelmassa?" David kysyi ja otti pitkän kulauksen omaa kahviaan. Ja sitten omenamuffinssin, luvaten itselleen kunnon treenin kuntosalilla huomenna. Tai viimeistään maanantaina.
"Muistaakseni Aida sanoi, että palaatte tänne vielä uudelleen. Ja hän varmasti antaa sinulle vapaata milloin pyydät."

"Ainakin yksi sovitus ja kuvaukset ennen illan promotilaisuutta", Salome vastasi ja tunsi syyllisyyden vihlaisevan kun tajusi, ettei muistanut tarkkaa aikataulua. Hitto, hänen olisi ryhdistäydyttävä, muuten hän saisi vielä serkkunsa vihat niskoilleen.
Hän karisti myös tutun kuristavan tunteen, joka yritti nousta pintaan siinä vaiheessa, kun hän erehtyi miettimään vaapaapäiviä.
"Onko sinulla näytös tänäänkin?"

"Kaksi", David vastasi ja vilkaisi kelloa, joka ei näyttänyt syytä huolestua vielä.
"Pitää lähteä kahdeltatoista teatterille. Kahdelta on matinee ja kahdeksalta illan näytös." Lauantai-illat olivat usein yleisöltään kaikista eniten antavia.
"Miltä työsi on tuntunut?"

"Oh. Eikö se ole raskasta?"
Salome ei voinut sanoa tietävänsä kovinkaan paljoa laulamisesta. Hän lauloi kyllä omaksi ilokseen, muttei ollut lainkaan varma, oliko siitä iloa kellekään muulle.
"Olen pitänyt siitä. Luulen, että alamme viimein tottua toisiimme, minä ja Aida."

"Onhan se, kahdeksan showta viikossa – mutta sen arvoista." Sunnuntait olivat kyllä tervetulleita mahdollisuuksia levätä, sillä hän halusi antaa jokaiselle yleisölle kaikkensa.
"Niinkö?" mies kannusti Salomea jatkamaan.

"Minä voisin käydä katsomassa shown vaikka jokaisena esityskertana", Salome myönsi ennen kuin nosti kahvimukin huulilleen. Se oli hyvää kahvia.
"Niin", hän myönsi, muistellen keskustelua, jonka he olivat käyneet.
"Meillä oli... Taisimme olla aluksi molemmat hiukan kiusaantuneita."

David nauroi kumeasti ja työnsi loput muffinssista suuhunsa. Se oli imartelevaa. Jotkut kävivät kieltämättä showssa häkellyttävän usein, mutta ne persoonat olivat muutenkin melko värikkäitä.
"Se ei tunnu enää kiusalliselta? Millaisia tehtäviä olet saanut? Oletko päässyt erottelemaan vihreitä jellybeaneja?"

Salome nauroi kehräten.
"Ei, en vielä, mutta odotan sitä päivää", hän vakuuti ennen kuin hörppäsi lisää kahvia. Hän saattoi melkein tuntea, kuinka kofeiini alkoi käynnistää hänen elimistöään ja valmistaa sitä päivän haasteisiin.
Hän oli malttanut olla muutaman kuukauden ilman kahvia ja pelkän vihreän teen varassa, mutta oli palannut lopulta vanhoihin tapohinsa.
"Ei, ei ainakaan minusta. Ja olen siitä iloinen. Minun kaikki päiväni ovat erilaisia, huolehdin aikatauluista ja puhelinsoitoista ja siitä, että Aida pysyy hyvällä tuulella."

Meripihkaiset silmät tuikahtivat lämpöä, ja David nauroi huvittuneena. Aidan pitäminen hyvällä tuulella oli kyllä varsin ainutlaatuisen kuuloinen työnkuva.
"Oletko keksinyt nokkelia niksejä sitä varten?" hän kysyi tyhjentäen kahvikuppinsa."

"Ruoka auttaa yleensä ketä tahansa", Salome vastasi.
"Vitsejä en edes yritä, olen niissä kammottavan huono. Toivon, että hän voisi puhua kanssani, jos hänellä joskus on jotakin mielensä päällä. Vaikka hänellä onkin tietenkin miesystävänsä."
Hän hörppäsi kahviaan.
"He ovat aika suloisia yhdessä."

Miehen silmät siristyivät ja pehmenivät.
"Eli ja Aida ovat kieltämättä kuin toisilleen tarkoitettuja", David myönsi. Vaikka kaksikolta oli mennyt itseltään aikaa nähdä se, toisin kuin kaikilta muilta.
"Tutustuin heihin molempiin, kun he olivat vasta lapsia."

Salome tunsi haikeuden pyyhkäisevän ylitseen ja painoi hetkeksi päänsä vasten Davidin hartiaa. Oikeastaan hänen olisi pitänyt olla jo pukeutumassa, valmistautumassa päivään. Jos hän viivyttelisi vielä, hän joutuisi menemään töihin täältä suoraan, ehtimättä vaihtamaan vaatteitaan tai ehostamaan kasvojaan.
Davidia ei tuntunut haittaavan nähdä häntä kasvot luonnollisina.
"Se oli teatterissa, eikö ollutkin? Aida oli lapsiroolissa. Cosette?"

David vastasi eleeseen koskettamalla naisen poskea sormillaan ja houkutteli tätä sitten mehukkaalla, tuoreella suklaamuffinssilla.
"Kyllä, Aida oli pieni Cosette ja Eli oli Gavroche. Hän oli loistava siinä osassa", mies sanoi ja laski käden Salomen reidelle.

Salome ei vaatinut paljoakaan houkuttelua, vaikka hetken syyllisyys oli ottaa vallan. Hänen entiseen, suunniteltuun elämäänsä ei ollut kuulunut ylimääräistä sokeria.
Ehkä se oli syystä entinen elämä.
Osoittaakseen sen hän otti ison haukkauksen.
"Haluaisin alkaa käydä teatterissa useammin. Onko sinulla suosituksia siitä, mitä pitäisi ehdottomasti nähdä?"

"Les Misérables", David sanoi ja sukaisi hiuksia pois kasvoiltaan.
"Wicked, the Lion King, Cats, Rent, the Sound of Music, Miss Saigon, Evita, Into the Woods, Mamma Mia, Kinky Boots, Bat out of Hell...", mies listasi mietteliäästi.
"Voit aloittaa näillä."

Hetken Salome harkitsi kaivavansa kissanpentukuvioisen muistivihkonsa esiin ja kirjaavansa ehdotukset ylös. Hän tunnisti jokusen nimen Davidista tekemänsä uratutkimuksen ansiosta.
Hän ei ollut varma, sopiko siitä olla ylpeä.
"Otan asian työn alle", hän vastasi, ojentaen jalkaansa, jota David oli silittänyt.
"Minun pitäisi varmasti alkaa valmistautua töihin."

"Aida varmasti ymmärtää, vaikka haluaisit pitää vapaapäivän", David vastasi ja nojautui painamaan suukon Salomen poskelle, ennen kuin nousi ylös selkäänsä hieraisten.
Hänen pitäisi varmaankin pyöräillä töihin.
"Toivottavasti sinulla on mukava päivä edessä. Ehkä pääset erottelemaan karkkeja värin mukaan."

Ajatus oli houkutteleva. Vaarallisen houkutteleva. Hetken Salome kuvitteli itsensä odottamassa Davidia kotiin töistä. Ehkä alasti ja sängyssä.
Hän ei päästänyt ajatusta pidemmälle vaan nousi seisomaan ja riisui pyyhkeen ympäriltään.
"Ehkä. Ehkä voin pyytää sinua pyytämään minulta karkkien lajittelua, jos Aida ei innostu ajatuksesta?"

"Ehdottomasti", David lupasi ja silitti lipaston päällä nuohoavan itämaisen kaartuvaa selkää.
"Onko sinulla muitakin haaveita assistentin elämästä?" hän tiedusteli ja nakkasi tyhjän kahvimukinsa keittiön roskakoriin.

Salome siirtyi pukemaan ylleen edellisen illan vaatteitaan. Oranssia mekkoa, jonka hän oli valinnut, koska toivoi Davidin pitävän siitä.
Oliko se ollut säälittävää?
"Ehkä pääsen osallistumaan johonkin hienoon tilaisuuteen. Ja kokeilemaan ihania kenkiä."

"Toivottavasti", David vastasi lämmintä hymyä silmissään.
"Haluaisitko rahaa taksiin?" hän kysyi kurtistaen kulmiaan asteen, kun tajusi, että Salomen pitäisi päästä täältä töihin, ja hapuili lompakkoaan farkkujensa taskusta.

Davidin hymy sai Salomen vatsanpohjan nipistämään.
Hetken hän olisi todella halunnut jäädä. Ehdottaa, että voisi odottaa miestä illalla.
Rauhassa.
"Oh, minulla on kyllä sen verran", hän vakuutti häkeltyneenä ystävällisyydestä.

"Varmuuden vuoksi", David tarjosi ja työnsi muutaman parinkympin setelin Salomen käteen. Hän ei ollut varma, minne nainen oli matkalla, mutta hän ei haluaisi tämän jäävän matkan varrelle.
"Toivon, että pääset kokeilemaan ihania kenkiä."

Salome katsoi seteleitä hetken häkeltyneenä, ennen kuin työnsi ne käsilaukkuunsa - varmuuden vuoksi. Hän lohdutti itseään sillä, että voisi maksaa takaisin, kun he tapaisivat seuraavan kerran, haluten uskoa, että niin myös kävisi.
"Olet hyvin kultainen", hän huomautti, ja joutui toteamaan, että oli käytännössä valmis lähtöön. Se sai hänet pysähtymään hetkeksi, kulmat kevyessä kurtistuksessa.
"Toivon, että näemme taas."

David poimi Salomen käden omaansa ja painoi suudelman sen rystysille.
"Toivon niin", hän vastasi. Heidän muutamat, yhteiset yönsä olivat olleet valon tuikahduksia hämärässä. Kuka tiesi, vaikka heillä voisi olla sellainen vielä jatkossa.
"Vietä mukava päivä Aidan kanssa."

"Vietä sinäkin mukava päivä, David", Salome vetosi, ennen kuin kumartui sanomaan hyvästit myös kissoille, jotka olivat tulleet pyörimään hänen jalkoihinsa kuin hänen lähtönsä aavistaen.
Hän oli jo ulko-ovella siinä vaiheessa kun muisti heleän turkoosin huivin, joka edellisenä iltana oli suojannut hänen kaulaansa kylmyydeltä. Hän harkitsi vain hetken, ennen kuin päätti, että Davidin koti olisi sille turvallinen paikka.
Syy palata myöhemmin takaisin.
Sen ajatuksen rohkaisemana hän jätti porraskäytävän ja harppoi kadulle.

Maanantai 20. toukokuuta 2019, kello 20:21, Junior Suite, Ritz-Carlton Los Angeles, California, Yhdysvallat

Salomesta oli viimeisen kahden tunnin ajan tuntunut siltä, kuin hän olisi kulkenut tulisten hiilien päällä, vaikka hänen valkoisissa koroissaan olikin hyvin vaatimaton korko. Ehkä se johtui tunneista, jotka hän oli joutunut viettämään jalkojensa päällä. Nyt, istuessaan Junior Suiten valkoisella sohvalla, hän todella toivoi, että olisi voinut vain potkaista kengät jaloistaan.
Hän myös toivoi, että heidän päivänsä, hänen ja Aidan, olisi päättynyt kahdeksalta niin kuin alkuperäisen suunnitelman mukaan oli ollut tarkoitus. Hän oli varta vasten tilannut kevyen, hedelmistä, jogurtista ja smoothieista koostuvan illallisen Aidan huoneeseen, niin että tämä voisi vain kaatua sänkyyn ja nauttia hetken mahdollisuudesta silkkaan oleiluun.
Suunnitelma oli mennyt pieleen siinä vaiheessa, kun naisen manageri oli ilmoittanut haluavansa tavata, keskustellakseen aikatauluista.
Olisi kuvitellut, että kiireinen mies olisi mieluummin hoitanut kaiken puhelimen välityksellä, mutta ilmeisesti henkilökohtaisen tapaamisen oli tarkoitus varmistaa, että Aidan olisi vaikeampi kieltäytyä.
Se varmisti myös sen, että Salome saattoi mulkoilla Harveyta pahasti tablettinsa yli aina silloin, kun mies ei kiinnittänyt häneen huomiota. Eli lähes koko ajan, sillä tässä huoneessa Aida oli se, jonka oli tarkoitus näkyä ja kuulua. Hän oli varjo, hiljainen ja huomaamaton.
Ja pahastunut Aidan puolesta.

Harveyn puhe tuntui kuuluvan jostain kaukaa. Aida istui yhdessä aivan tarpeettoman suuren ja ylellisen sviitin nojatuoleista ja tuijotti hajamielisesti eteensä, tummansinisen mekon lyhyttä helmaa siloitellen.
Muutaman täyteen pakatun päivän jälkeen hän matkustaisi Los Angelesista New Yorkiin, ja takaisin Lontooseen viikkoa ennen kuin hän lähtisi kiertueelle. Hän lähtisi kiertueelle itsenäisenä artistina, esittämään omaa musiikkiaan. Ajatus nipisti hänen vatsaansa onnesta jopa turtuneen väsymyksen läpi.
Ehkä hänen ei tarvinnut enää pelätä, että kiertue olisi täysi fiasko. Hänen silmänalusensa olivat edelleen tummat viikonlopun platinajuhlista. Ja vaikka hänen oli vaikeaa uskoa sitä, kiertue oli kuulemma myyty loppuun. Koko maailma pyöri vauhdilla, joka jätti hänen päänsä pyörälle, eikä hänellä tuntunut olevan hetkeä pysähtyä ja ajatella päälaelleen keikahtanutta elämäänsä.
"...Haluaisin saada huomiselle sopimaan myös kuvaukset People Magazinen kanssa. Ehkä ne mahtuisivat iltapäivälle ennen illan verkostoitumistilaisuutta", Harvey pohti nojaten rennosti nojatuolinsa selkänojaan ja selasi puhelimelta sähköpostejaan, vatsa vienosti laventelinvärisen paidan nappeja puskien.
Aidasta tuntui, ettei hän voinut hengittää.

Jalka, jonka Salome oli ristinyt polvensa yli, nyki ärsyyntyneesti kuin kissan häntä.
"Hetkinen", hän puuttui puheeseen, välittämättä siitä, oliko hänen tarkoitus pysyä hiljaa ja nyökytellä, niin kuin kiltit assistentit tekivät.
Hän oli liian tulisieluinen sellaiseen.
"Huomisen iltapäivän piti olla vapaa ennen illan tilaisuutta. Se on merkattu kalenteriin jo aikaa sitten."

"Silloinhan se on täydellinen paikka kuvauksille", Harvey totesi vaivautumatta katsomaan assistenttia kohti.
Aida painoi silmänsä kiinni hetkeksi. Hänen elämänsä oli suunniteltu kuukausiksi eteenpäin. Jokainen päivä tuntui niin tehokkaasti aikataulutetulta, ettei hän ollut kuukausiin ehtinyt pohtia, mitä tekisi. Miten hän kaipasi tylsyyttä ja kiireettömiä sunnuntaita, joina lojua sängyssä Elin kanssa tai lähteä ulos syömään tai vaikka elokuviin.
Hän ei luultavasti näkisi kotia kuukausiin, ainakaan paria päivää kauempaa. Niin kuin ei ollut tehnyt viimeiseen seitsemään kuukauteen. Aida hankasi kasvojaan ja tunsi levottoman, kuristavan ahdistuksen hiipivän ihonsa alla.
"Huomenna voi mennä myöhään, mutta nuoria ollaan vain kerran, vai mitä? Parasta lisätä aamujen kuntosalitreenejä. Uimapukukuvauksille on suurta kysyntää."

Salome loi Harveyyn uuden, myrkyllisen katseen.
"Olen pahoillani, meidän välissämme on varmaankin kielimuuri", hän totesi pisteliäästi.
"Huominen iltapäivä on varattu Aidalle vapaa-ajaksi. Siihen ei sijoiteta kuvauksia tai mitään muutakaan. Ja mitä tulee treenaukseen, personal trainer on laatinut suunnitelman, jota noudatat, vai mitä, Aida?"
Hän katsahti kohti työnantajaansa, joka oli pysynyt kovin hiljaa.

Nyt Harvey kääntyi katsomaan Salomea närkästyneenä, enemmän tai vähemmän aidosti ruskettunut otsa kurtussa. Jo oli assistentilla otsaa.
"Kumpi meistä on manageri?" hän kysyi ärtyneenä ja naputti sormillaan nojatuolin käsinojaa, ennen kuin kääntyi takaisin Aidan puoleen.
"Ja Esquire on edelleen kiinnostunut, pelleilystäsi huolimatta. Sovitaan kuvauksista nyt, kun olet täällä."
"Ei, riittää", Aida ähkäisi nostaen päänsä ja nousi jaloilleen, upottaen sormet kesyttömiin hiuksiinsa, "riittää jo! Riittää! En pysty tähän. Älä käsitä väärin, olen hyvin kiitollinen ja onnellinen tästä kaikesta, näistä unenomaisista kuukausista, mutta en voi tehdä tätä näin. Haluan nähdä miesystäväni ja tuntea olevani kotona edes muutaman päivän ja...".
Hän halusi voida lojua Elin kainalossa, tehdä spontaaneja päätöksiä, nukkua niin pitkään kuin halusi ja jumalauta, voida rakastella miehen kanssa ilman aikataulua. Ilman painetta saavuttaa huippu parissa minuutissa, ennen kuin seuraava ihminen paukkaisi sisään vaatien jotakin.
"Menen kotiin", Aida totesi hieroen kasvojaan ja harppoi makuuhuoneen puolelle etsimään laukkujaan, jättäen tyrmistyneen Harveyn katsomaan peräänsä.

Salome kohotti uhmakkaasti leukaansa, kuin sitkeä vahtikoira.
"Kysymys kuuluu pikemminkin, kumpi meistä on assistentti. Kumman tehtävänä on vastata siitä, että asiat sujuvat mutkattomasti."
Niin ettei tähti pyörtyisi taas väsymyksestä.
Hän ei kuitenkaan ehtinyt pidemmälle, ennen kuin Aida nousi seisomaan. Hän käänsi katseensa naiseen ja hurrasi mielessään, ennen kuin nousi itsekin (särkeville) jaloilleen ja seurasi työnantajaansa.
"Tarvitsetko apua pakkaamisessa? Tai lentolippujen varaamisessa?"

"Ehm", Aida vastasi epätietoisena ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan heittäessään matkalaukkunsa kohtuuttoman suurelle ja ylelliselle sängylle.
"Kyllä, kyllä, kiitos", hän myöntyi hajamielisesti ja ryhtyi heittelemään vaatteitaan laukkuun juuri, kun Harveykin harppoi makuuhuoneen puolelle.
"Mitä kuvittelet tekeväsi?" manageri ärähti kasvot punehtuneina.
"Lähden kotiin."
"Oletko tyhmä? Et voi vain marssia kotiin. Etkö tajua, kuinka paljon on rakennettu sinun varaasi?" Aida värähti sanaa, joka tuntui aina leikkaavan suoraan hänen sydämeensä, ja jatkoi vaatteiden kantamista laukkuun, väistellen Harveyn kurottuvaa kättä.
"Olen edelleen lähdössä kiertueelle. Mutta sitä ennen menen kotiin."

Salome nyökkäsi ja käänsi katseensa tablettiinsa.
"Onko sinulla toiveita lennon lähtöajasta, Aida?"
Kuullessaan Harveyn äänen hän käänsi katseensa mieheen, vaikka katse muuttuikin nopeasti kiukkuiseksi mulkaisuksi. Herrasmiehet eivät rynnänneet sillä tavalla toisten makuuhuoneisiin mesoamaan. Tai nimitelleet toisia tyhmiksi.
David ei olisi koskaan tehnyt niin.
Hän karisti ajatuksen nopeasti mielestään.

"Heti, mielellään", Aida vastasi ja jäykistyi, kun ei saanut kohotettua rannettaan irti Harveyn otteesta rimpuilusta huolimatta.
"Sinä et lähde yhtään minnekään. En katso enää lapsellisia temppuja, kun työskentelen näin kovasti sinun urasi eteen", Harvey sanoi jyrkästi, puuskuttaen kevyesti.
"Menen kotiin."
"Et sinä nyt helvetti vie olla niin tyhmä, että tuhoat urasi, koska on ikävä poikaystävää. Aika aikuistua."
"Haista paska", Aida totesi ääni kytien ja riuhtoi kätensä irti Harveyn otteesta, jotta saattoi lyödä laukun kannen kiinni, sulloa tursuavat vaatteet sen sisään ja kiskoa vetoketjun kiinni.

Salome näppäili tablettinsa ruutua, mutta kohotti hetkeksi katseensa varmistuakseen siitä, että manageri käyttäytyi asiallisesti. Hän oli jo valmis astumaan väliin, kun Aida sai itsensä vapautettua.
"Aidakin on työskennellyt kovasti", hän huomautti ja siirtyi varmuuden vuoksi lähemmäs, yrittäen saada tilaa Aidan ja tämän managerin väliin.
"Tarjolla ei valitettavasti ole enää suoria lentoja, mutta lento Newarkin kautta lähtisi varttia yli yksitoista. Varaanko meille paikat sille?"

"Kiitos", Aida vastasi ja keräsi käsilaukustaan valahtaneen sisällön lattialta, varmistaen passinsa olevan käsilaukussaan. Harvey puri hampaitaan yhteen raivosta punaisena ja mulkaisi Salomea synkästi.
Mitä nopeammin hän pääsisi kotiin, sen parempi.
"Onko mahdotonta ymmärtää, että viikkosi on sovittu jo? Lukemattomat ihmiset ovat varanneet tilaa elämistään sinua varten", Harvey sanoi kireästi ja astui lähemmäs.
"Arvostan sitä, sekä sitä, mitä olet tehnyt puolestani. Mutta nyt menen kotiin", Aida sanoi ja kiepautti hiuksensa karkailevalle nutturalle, katsahtaen sitten ympärilleen pohtien, mitä unohtaisi jälkeensä tällä kertaa.
"Älä koske minuun", hän lisäsi lyöden pois Harveyn käden ja kiipesi sängyn yli pois miehen ulottuvilta, vetäen laukun mukaansa.
"Olet managerini, mutta se ei tarkoita, että omistat minut. Elämäni on edelleen minun. Jatketaan keskustelua loppuviikosta."

Lippujen varaamiseen vaadittiin vain muutama pyyhkäisy.
"Tilaan meille myös auton", Salome totesi ja vilkaisi kelloa arvioiden, kauanko häneltä menisi pakata tavaransa. Ei kauaa, sillä hän oli alkanut hiljalleen oppia elämään, jossa matkalaukkua ei kannattanut purkaa liiaksi.
Ensimmäiset viikot olivat olleet tuskaisia siltä kannalta.
Hän siirtyi Harveyn eteen, niin ettei mies pääsisi sängyn toiselle puolelle ainakaan turhan helposti.
"Voin varata sinulle ajan keskustelua varten, mikäli tahdot", hän ehdotti managerille.
"Loppuviikolle."

Harvey katsahti Salomea kuin harkiten, voisiko lyödä naista.
Hän ei vastannut, vaan puristi kätensä nyrkkeihin ja harppoi ulos. Lasit helisivät, kun mies paiskasi oven kiinni perässään. Hiljaisuus tuntui painavalta, ja Aida vajosi istumaan kokolattiamatolle sängyn viereen, painaen pään polviaan vasten. Sydän hakkasi kohtuuttoman lujaa ja käsiä tärisytti.
"Mihin aikaan lähdemme?" hän kysyi väsyneesti.

Salome ei kääntänyt katsettaan pois, vaan haastoi Harveyn tummalla katseellaan. Siitä vain, ole hyvä. Voin vakuuttaa, että lyön takaisin. Ja kovaa.
Oli melkein sääli, ettei tilanne edennyt siihen saakka.
Hän veti syvään henkeä ja kääntyi sitten Aidan puoleen, kulmat kurtistuen.
"Onko kaikki hyvin, Aida?" hän kysyi, samalla kun kyykistyi naisen eteen ja kosketti tämän polvea.
"Paljonko aikaa tarvitset?"

Aida mumisi myöntävästi.
"Minä olen valmis", hän sanoi ja nosti päänsä. Huone keinui kevyesti. Mitä jos Harvey oli oikeassa ja hän tuhosi uransa? Mutta hän ei voisi jatkaa näin. Hän tarvitsi tilaa elää elämäänsä.
"Sinun ei ole pakko tulla mukaan, jos et halua", hän lisäsi hangaten kalpeita kasvojaan ja nousi takaisin jaloilleen, sukaisten nutturalta karanneita suortuvia korviensa taakse.

Salome katsahti ympärilleen varmistuakseen siitä, ettei mitään ollut unohtunut. Ja vaikka olisikin, tavarat lähetettäisiin kyllä Aidan perässä Lontooseen. Tai missä ikinä he sattuisivatkaan siinä vaiheessa olemaan, kun niiden puuttuminen huomattaisiin.
Hänkin suoristautui, tutkien Aidan kasvoja.
"Sopiiko, jos tavataan kahdenkymmenen minuutin kuluttua aulassa? Voisit sillä välin katsoa, jos smoothie tai vaikka hedelmämehu maistuisi."

"Totta kai", Aida vakuutti ja tunsi helpotusta siitä, jos Salome lähtisi hänen mukaansa. Naisen läsnäolosta oli alkanut tulla rauhoittavaa ja melkein lohdullista hänen elämänsä pyörityksessä. Hän saattoi luottaa siihen, että kaikki järjestyisi kyllä – vaikka hän oli pelännyt juuri sitä, että tuudittautuisi niin assistenttiin, että unohtaisi kykynsä selviytyä yksin.
Hän rullasi matkalaukkunsa sviitin olohuoneen puolelle, katsahti puhelimensa kelloa ja vajosi velttona nojatuoliin, poimien sitten viereisellä tasolla lepäävältä tarjottimelta vielä viileän smoothien.

Salome kävi jo mielessään listaa asioista, jotka hän voisi hoitaa sillä välin, kun Aida olisi vapaalla - ja kieltäytyi ajattelemasta sitä vaihtoehtoa, että hän olisi voinut vierailla New Yorkissa. Hän oli jo aikeissa suunnata ulos sviitistä, mutta pyörähtikin vielä ympäri kohti työnantajaansa.
"Minusta teit oikein", hän totesi.
"Tämä on sinun elämäsi."

"Kiitos", Aida vastasi hieman häkeltyneenä ja soi Salomelle hymyn, jaksamatta välittää miten retkotti tuolissa. Hän toivoi, ettei nukahtaisi siihen. Väsymys tuntui tekevän hänen kehostaan kohtuuttoman painavan nyt, kun adrenaliinin pahin terä oli hiipumassa.
Smoothie maistui taivaalliselta, ja sen sokeri teki hänen olostaan heti paremman. Hän katsahti kuvajaistaan sviitin tummasta ikkunasta, kun tunsi hermostuneen vaiston nakertavan mieltään. Saat syödä, hän muistutti itseään.
Ja saat mennä kotiin.

Salome soi Aidalle vielä hymyn ennen kuin suuntasi omaan huoneeseensa, jalkojen muistaessa jälleen valittaa. Olisipa hänellä ollut mukanaan tohvelit. Tai naurettavat, muoviset terveyskengät, joihin sai kiinnitettyä pieniä koruja tuomaan persoonallista ulkonäköä.
Hän varmisti, että auto olisi odottamassa heitä sovittuun aikaan ja alkoi sitten kerätä kiireesti tavaroitaan, jotka oli levittänyt laajemmalle kuin muisti.
Siitä huolimatta hän ehti ala-aulaan sovittuun aikaan, kiskoen laukkuaan mukanaan.

Aida oli melkein ajoissa, astuen hissistä vain pari minuuttia Salomen jälkeen. Hän veti matkalaukkua mukanaan, kevyt neuletakki mekon ylle vedettynä ja beige trenssitakki käsivarrellaan.
Hän oli selviytynyt kiusauksesta, ainakin tällä kertaa. Joskus tuijottaessaan itseään peilistä, hän sai itsensä kiinni jo työntämästä sormia kurkkuunsa.
"Oletko ehtinyt asettua vielä lainkaan Lontooseen?" hän kysyi heidän asettuessaan auton takapenkille.

Salomen kasvoille levisi hymy, kun hän näki Aidan saapuvan - melkein - ajoissa, ja matkalla autoon hän sujautti kätensä tämän käsivarren alle, yhtä välinpitämättömänä sille, olisiko assistentin kuulunut hiippailla työnantajansa takana näkymättömänä varjona.
Aidakaan ei tuntunut perustavan sellaisesta.
Sitten auto jo suuntasikin kohti lentokenttää, ja he olivat liikkeellä aikataulun mukaisesti.
"En voi väittää, että olisin", hän vastasi irvistäen.
"Minun pitäisi maalata uuden asuntoni seinä. Ostin maalia viime kerralla, kun olimme Lontoossa käymässä, mutta en ole ehtinyt aloittaa projektia."

Aida vajosi takapenkin selkänojaa vasten, antaen käsivartensa viipyä kevyesti kosketuksissa Salomen kanssa myös autossa.
"Tämä on ollut... Hullua. Ehkä ehdit laittaa asuntosi mukavaksi ennen kiertuetta." Kaksi viikkoa. Hän muistutti itseään, että levy oli menestynyt hänen silmissään absurdin hyvin ja kiertue oli myyty loppuun hetkessä, joten se ei olisi katastrofi – mutta silti häntä hermostutti. Hän ei ollut koskaan kantanut useamman tunnin showta yksin, ilman ensembleä, ilman lavasteita, ilman vangitsevaa tarinaa.
"Voisit käydä teatterissa, kun olemme Lontoossa. Yksi kaupungin hyviä puolia."

"Ainoa hyvä puoli", Salome tuhahti.
"Desculpa, mutta en ole vielä vakuuttunut uudesta kotikaupungistani. En ole viettänyt siellä ainuttakaan päivää, jolloin ei olisi satanut."
Hän voisi vierailla teatterissa, tietenkin. Mutta siellä ei olisi esiintymässä Kummitusta, jonka hän olisi halunnut nähdä.
Hänellä oli ikävä.
Karkottaakseen typerät tunteensa hän siirsi kätensä silittämään lohduttavasti Aidan kämmenselkää.
"Minusta tuntuu, että olisin sinun asemassasi jo helisemässä."

Aida nauroi, väsymyksen tuomaa käheyttä äänessään ja antoi päänsä retkottaa selkänojaa vasten. Ehkä hän saisi nukuttua lentokoneessa. Ajatus melkein vuorokauden matkustuksesta ei tuntunut juuri nyt parhaalta ajatukselta, mutta sen palkintona olisi pääsy kotiin ja Elin luo.
"Mitä tarkoitat?" hän kysyi nauttien ystävällisestä kosketuksesta.

"No tätä kaikkea", Salome vastasi ja heilautti toista kättään, sitä, joka ei silittänyt Aidan kämmenselkää.
"Sinulla oli juuri platinajuhlat. Ja sitten on kiertue. Ja kaikki kiire ja häslinki ja kiskominen joka suuntaan, kun kaikki haluavat sinusta osansa."
Hän pudisti päätään.
"Melkein toivoin tänään, että olisin päässyt huitaisemaan Harveytä."

"Olet kultainen", Aida nauroi ja nojautui spontaanisti painamaan kevyen suukon Salomen poskelle. Hän epäili nykyään usein itseään. Tunsi itsensä pieneksi suuressa maailmassa ja pohti, oliko hän todella kiittämätön, jos sanoi ei tai vastusti suunnitelmia. Oli tavattoman lohdullista, että Salome tuntui olevan hänen puolellaan.
"Kieltämättä tunsin itseni hieman mielipuoliseksi. Tuntuu, että koko elämäni on mennyt ylösalaisin, mutta en ole ehtinyt pysähtyä hetkeksikään ajattelemaan asiaa."

Salome kallistui tottuneesti suukkoa kohti, samalla kun risti sormensa lomittain Aidan sormien kanssa. Hän oli hyvillään siitä, ettei nainen kavahtanut kosketusta, niin kuin monet tämän maanmiehet tuntuivat tekemän. Hän oli koko elämänsä tottunut halaamaan, suukottamaan ja silittämään rakkaitaan, ja olisi ollut tuskallista yrittää luopua sitkeästi istuvasta tottumuksesta.
Davidkaan ei tuntunut olevan arka kosketukselle.
Lopeta.
"Ei mikään ihme, kun aikataulusi on tungettu niin valtavan täyteen. Minusta Harvey tyrkyttää sinulle ihan turhaan kaikenmaailman mainoskeikkoja, sinulla on upea äänesi etkä todella tarvitsisi mitään muuta."

Aida hymyili ja silitti naisen kämmenselkää peukalollaan, kiitollisena sanoista.
"Millä mielin sinä olet lähdössä kiertueelle? Ilmeisesti teemme Euroopan kiertueen Hattien ja Noahin keikkabussilla." Se kuulosti jännittävältä: tiimin ja bändin kanssa käytännössä bussissa eläminen, kun he kiiruhtivat kaupungista toiseen. Hän toivoi, että todellisuus ei olisi dramaattisesti vähemmän romanttista kuin ajatus.

"Minä en ole koskaan kieltäytynyt seikkailusta", Salome vakuutti samalla kun tarkisti ajan sirosta rannekellostaan. Ei vielä mitään hätää, varsinkin, kun lähtöselvitys oli hoidettu jo etukäteen. Matkaliput odottivat valmiina puhelimissa - hän oli tarkistanut senkin - ja heidän ei tarvitsisi kuin tipauttaa laukut ruumaan ja selviytyä turvatarkastuksen läpi oikealle portille. Hänellä ei ollut ollut aikaa pyytää henkilökuntaa saattamaan heidät sisään toista kautta, ja hän saattoi vain toivoa, ettei se kostautuisi.
"Entä sinä itse? Jännittääkö?"

"Järjettömästi", Aida vastasi naurahtaen ja nojautui ikkunaan, kun LAX tuli lähemmäs. Lentokoneet tuikkivat taivaalla.
"En ole koskaan kantanut kokonaista showta. Teatterissa on lumoava tarina, upea lavastus, iso ensemble, paljon mitä katsoa ja mihin keskittyä. Nyt se olen vain minä. Yksinäni", hän sanoi sukaisten hiuksia korviensa taakse ja tarttui käsilaukkuunsa, kun auto liukui pysähdyksiin lähtöterminaalin eteen.
Hänen olisi varmaan pitänyt aavistaa, että sen edustalla päivystäisi joukko nälkäisiä paparazzeja, joiden kamerat alkoivat naksua ja salamat välkkyä ahnaasti, kun he nousivat autosta ja ottivat laukkunsa takakontin avanneelta kuljettajalta.

Salome kurtisti kulmiaan ja pukkasi kevyesti Aidan kylkeä.
"Sinulla on upea ääni ja upea karisma. Ei ole mitään syytä, mikset pystyisi kannattelemaan showta, vaikkei sinulla olisi edes taustamusiikkia."
Hänkin huomasi paparazzit ja sujautti jälleen käsivartensa Aidan käsivarren alle, lähteäkseen johdattamaan tätä terminaaliin.
"Mennään. Lähtöportilla meillä on aikaa hengähtää hetki."

Aida soi paparazzeille puolittaisen, pahoittelevan hymyn ja tarttui toisella kädellään laukkuun, suunnaten pitkin askelin sisään, vaikka kamerat seurasivat. Harvey saisi halvauksen, sillä hän ei näyttänyt huolitellulta ja täydelliseltä.
Hän näytti väsyneeltä, hajamieliseltä ja viime hetkellä matkaan kiiruhtaneelta.
Laukut päätyivät ruumaan menevälle hihnalle, ja ahnaasti kuvaavat paparazzit jäivät vihdoin kyydistä, kun he pääsivät turvatarkastuksen jonoon. Aida tunsi katseet ja sukaisi suortuvia korvansa taakse.

Salome päästi Aidan edelleen turvatarkastuksessa, ja seurasi tämän perässä melkein suojelevasti, valmiina karkottamaan kenet tahansa, joka saisi naisen tuntemaan olonsa epämukavaksi. Kyse ei ollut ainoastaan siitä, että hän oli assistentti, tai ehkä pikemminkin, kyse ei ollut lainkaan siitä.
Aida oli hänen ystävänsä, mikä tarkoitti, että tämä oli hänen siipiensä suojissa.
"Mikä helpotus päästä tälle puolelle", hän puhahti, kun heidän käsimatkatavaransa oli läpivalaistu ja todettu lentokonekelpoisiksi. Hän tosin epäili, ettei Aidaa tuijottamaan jäänyt virkailija olisi huomannut, vaikka heidän laukuissaan olisi ollut asearsenaali ja tulentekovälineet.

"Niinpä", Aida naurahti ja hieraisi poskeaan, tukahduttaen haukotuksen.
"Kauanko meillä olikaan, ennen kuin pitää olla portilla?" hän kysyi ja hapuili puhelimen käsilaukustaan. Lähtö oli tullut niin nopeasti, että ehkä heidän pitäisi juosta suoraan koneeseen – mutta ehkä he ehtisivät ostaa vähän matkaevästä jostakin matkan varrella olevasta, ylihinnoitellusta myymälästä.
Vaikka hänen ei toki pitäisi napostella.

Salome tarkasti taas ajan kellostaan.
"Meillä on sen verran aikaa, että ehdimme käydä ostamassa jotain evästä", hän vastasi, melkein kuin Aidan ajatukset lukien.
"Minä haluan ainakin jotain juotavaa. Ja naposteltavaa. Kuolen muuten lentokoneeseen."

Aida nauroi käheästi ja veti Salomen kädestä yhteen myymälöistä. Hän halusi uskoa kuvittelevansa katseet, sillä tuntui absurdilta, että kukaan jaksaisi tuijottaa häntä – varsinkaan näin arkisen näköisenä.
"Mitä haluat?" hän kysyi vetäen lompakkonsa käsilaukusta ja vaelsi juomahyllyn luo tutkimaan vaihtoehtoja.

Lentokenttien pienissä, ylihintaisissa myymälöissä oli jotakin maagista. Ja lentokentissä yleensäkin. Ehkä Salome vain yhdisti ne aina ensimmäiseen kertaan, jolloin oli päässyt lentämään, mutta hän tunsi itsensä silti innokkaaksi lapseksi vaeltaessaan hyllyjen välissä.
Terveysintoilukin sai unohtua.
Hän valikoi itselleen pullollisen vettä, jonka etiketissä esiteltiin, kuinka sade suodattui maanalaiseen lampeen, sekä pullollisen Dr Pepperiä.
"Mitä sinä tahdot, Aida?"

Aidan olisi tehnyt mieli monia asioita, mutta lapsuudesta tuttu ahdistus nosti päätään, kun hän kuvitteli purevansa pähkinäiseen suklaapatukkaan tai avaavansa purkin Pringlesejä. Ei, parempi pysyä turvallisilla vesillä. Hän poimi itselleen pari pulloa kivennäisvettä, vihreän terveyssmoothien ja sitten pienen pussin suolaamattomia pähkinöitä heikotuksen hetkiä varten.
"Kai otat myös jotain syötävää?" hän vetosi ja katseli haikeasti hyllyllisiä herkkuja.
"Suklaata? Sipsejä? Oh, keksejä? Maapähkinä-Oreot näyttävät ihanilta."

Salome vilkaisi Aidan ostoksia, mutta ei kommentoinut niitä. Sen sijaan hän keskitti huomionsa loputtomilta tuntuviin riveihin erilaisia makeisia ja herkkuja.
"Claro!" hän ilmoitti, kun poimi itselleen pussillisen pähkinäisiä M&M-karkkeja, ja toisen tavallisia, ja sitten tuubillisen suolalla maustettuja Pringlesejä, muutaman suklaapatukan ja Aidan ihaileman paketin maapähkinällä maustettuja Oreo-keksejä.
Hän jäi katselemaan ostoksiaan arvioiden.
"Ehkä näillä pärjää, mitä luulet?"

"Toivottavasti", Aida vastasi ja ohjasi heidät tiskille, maksaen ostokset ja työntäen vesipullonsa, soseutetun salaattinsa ja pähkinänsä käsilaukkuunsa. Heidän olisi varmaankin parasta suunnata portille.
"Missä meillä olikaan vaihto?" hän kysyi ja lupasi itselleen, että olisi paremmin kartalla omasta elämästään.

Salomella oli hienoisia vaikeuksia saada kaikki eväänsä mahdutettua siroon reppuunsa, mutta hän ei antanut sen lannistaa itseään.
"Newarkissa", hän vastasi, kun lähti ohjaamaan heitä kohti oikeaa lähtöporttia. Oli hyvin todennäköistä, että ensimmäisen luokan nousu koneeseen oli jo aloitettu, jolloin heidän ei tarvitsisi odotella suotta.
"Sinne lentää viitisen tuntia, joten koneessa ehtii nukkua muutaman tunnin jos tahtoo. Vaihtoaikaa on hieman yli tunti, eli käytännössä kipitämme vain portilta toiselle."

Ensimmäisessä luokassa matkustaminen tuntui edelleen kummalliselta – mutta mahdollisuus oikoa jalkoja ja nukkua makuulla pitkillä lennoilla oli kieltämättä ylellistä. Aida varmisti hengitysmaskin olevan käsilaukussaan, kun he suuntasivat portille ja, Salomen ennustuksen mukaan, pääsivät kävelemään suoraan boarding-alueen poikki koneeseen vievään tunneliin ja sitten paikoilleen lentokoneessa.
Muiden matkustajien keskuudessa syttynyt hälinä jäi nopeasti taakse.
Aida vajosi penkilleen, kiitollisena mahdollisuudesta istua ja riisui korkonilkkurinsa. Hän taisi olla vaipumassa uneen jo ennen nousua, pää nuokkuen ja maski tukevasti äänensä suojana.

Salome ei häpeillyt myöntää sitä, että hänestä ensimmäisessä luokassa matkustaminen oli ihanaa. Ja hän oli vilpittömän onnellinen siitä, että Aidan kanssa lentäessään hän saattoi hyvällä omallatunnolla tehdä niin, sillä hänen työnkuvaansa kuului olla kaiken aikaa tähden saatavilla.
Vaikka Aida oli hyvin vaatimaton, mitä tuli hänen käskyttämiseensä.
Kun turistiluokkaa vielä täytettiin, Salome kaivoi puhelimensa esiin tarkistaakseen vielä kerran sähköpostit ja mahdolliset viestit. Ja sitten, nopeasti ennen kuin hän jäisi harkitsemaan asiaa, hän lähetti Davidille lyhyen viestin:
'Matkalla Lontooseen, Aidalla muutama päivä lomaa. Toivottavasti illan esitys sujui hyvin. XXX.'
Hän lähetti viestin niin nopeasti, ettei ehtinyt miettiä suukkojen poistamista sen lopusta, ja joutui sitten harmikseen virittämään lentokonetilan päälle.
Kun kone oli turvallisesti yläilmoissa, hän kurottautui heitä erottavan karsinan yli nykimään peitettä paremmin Aidan suojaksi. Sitten hän palasi omalle paikalleen, kirjautui lentokoneen Wi-fiin ja jatkoi sähköpostien läpikäyntiä.

Salome ei häpeillyt myöntää sitä, että hänestä ensimmäisessä luokassa matkustaminen oli ihanaa. Ja hän oli vilpittömän onnellinen siitä, että Aidan kanssa lentäessään hän saattoi hyvällä omallatunnolla tehdä niin, sillä hänen työnkuvaansa kuului olla kaiken aikaa tähden saatavilla.
Vaikka Aida oli hyvin vaatimaton, mitä tuli hänen käskyttämiseensä.
Kun turistiluokkaa vielä täytettiin, Salome kaivoi puhelimensa esiin tarkistaakseen vielä kerran sähköpostit ja mahdolliset viestit. Ja sitten, nopeasti ennen kuin hän jäisi harkitsemaan asiaa, hän lähetti Davidille lyhyen viestin:
'Matkalla Lontooseen, Aidalla muutama päivä lomaa. Toivottavasti illan esitys sujui hyvin. XXX.'
Hän lähetti viestin niin nopeasti, ettei ehtinyt miettiä suukkojen poistamista sen lopusta, ja joutui sitten harmikseen virittämään lentokonetilan päälle.
Kun kone oli turvallisesti yläilmoissa, hän kurottautui heitä erottavan karsinan yli nykimään peitettä paremmin Aidan suojaksi. Sitten hän palasi omalle paikalleen, kirjautui lentokoneen Wi-fiin ja jatkoi sähköpostien läpikäyntiä.

Siinä vaiheessa, kun he kiiruhtivat Newarkin kentän poikki lennolleen Lontooseen, Aida tunsi olonsa tokkuraiseksi ja vienosti päänsärkyiseksi. Niskat olivat jääneet unista vihlovan jumiin, mutta taivas tuntui ihanalta nukkua. Edellisten viikkojen aikana uni oli jäänyt usein vähäiseksi, sillä illat täyttyivät tilaisuuksista ja juhlista, joissa Harvey tai Hattie toivoi hänen näyttäytyvän.
Ja aamut alkoivat aikaisin.
Hän vajosi takaisin uneen melkein heti asettuessaan uudelle paikalleen, käpertyen kerälle tilavalle penkilleen, maski turvallisesti kasvoillaan.

Salome oli selvinnyt heidän lentonsa ensimmäisestä osasta hereillä, mutta asettuessaan penkkiinsä uudessa koneessa hänkin alkoi tuntea, kuinka uni yritti hiljalleen hivuttaa lonkeroitaan hänen mieleensä ja muuttaa sitä yhä tokkuraisemmaksi.
Hän nipisti itseään ja päätti pyytää kahvia ensimmäiseltä lentohenkilökunnan jäseneltä, joka erehtyisi kulkemaan hänen ohitseen.
Sitä odotellessaan hän peitteli Aidan pehmeällä huovalla ja jäi sitten selaamaan ensimmäisen luokan viihdetarjontaa paikkansa yhteydessä olevalta ruudulta.

Kun hän heräsi, Aidalla ei ollut aavistustakaan kauanko lentoa oli kulunut tai totta puhuen paljon muustakaan. Hän voihkaisi suoristaessaan niskaansa ja venytteli jalkojaan ensimmäisen luokan ylellisessä tilassa. Uninen katse kääntyi tutkimaan Salomea ja hän suoristi hengitysmaskiaan.
Tieto siitä, että ei veisi kuin joitain tunteja, kunnes hän näkisi Elin, sai hänen vatsansa nipistämään onnesta. Kotiin – vihdoin.

Kuullessaan voihkaisun Salome kohotti katseensa tablettinsa näytöltä, silmät valvotuista tunneista - tai ehkä juoduista kahvikupillisista - punoittaen. Hän oli edelleen hieman pöyristynyt siitä, että lentoemäntä oli kohteliaasti tiedustellut, haluaisiko hän ehkä kuitenkin odottaa tovin ennen seuraavaa kupillistaan.
Niin kuin hienoinen kofeiinitärinä olisi muka ollut kuolemaksi.
"Huomenta", hän toivotti, tarkistettuaan nopeasti ajan ruutunsa yläkulmasta. Los Angelesissa elettiin jo aamua, ja Lontoossa oli jo ehditty iltapäivän puolelle.
"Nukuitko hyvin?"

"Mmhh", Aida vastasi ääni painuksissa ja kömpi istumaan ryhdikkäämmin, venyttäen niskojaan varovasti. Kesyttömät hiukset olivat vapautuneet nutturalta, ja hän pyyhki niitä pois kasvoiltaan.
"Oletko valvonut koko matkan?" hän kysyi, maski ääntä vaimentaen, ja vajosi takaisin penkkiä vasten etsittyään vihreän smoothiensa laukustaan.

"Mmm, ehdin nukkua kun pääsen kotiin", Salome vastasi, heilauttaen vähättelevästi kättään. Hän oli edennyt väsymyksessään siihen pisteeseen, jossa väsymystä ei enää tuntenut.
Se oli autuas tila.
"Olisitko halunnut kylmää juotavaa?"

Aida pudisti päätään, laski maskin roikkumaan kaulalleen ja irvisti siemaillessaan vihreää mönjää. Mutta ainakin se oli olevinaan terveellistä, vähäkalorista eikä herättäisi epäterveitä impulsseja.
"Mitä sinä aiot tehdä lomallasi?" hän kysyi ja tukahdutti haukotuksen.

Salome venytti käsvarsiaan ja haki itselleen parempaa asentoa ylellisen tilavalla penkillään.
"Minun täytyy varmistaa, että kaikki aikataulut ja järjestelyt ovat valmiina kiertuetta varten", hän aloitti, mutta tuli sitten toisiin ajatuksiin. Aidan ei tarvinnut kuulla, että hän käyttäisi suurimman osan lomastaan työskentelyyn. Tämä ansaitsi viettää oman aikansa pelkästään rentoutuen.
"Ja ehkä saan seinät maalattua."

"Onhan tässä vielä kaksi viikkoa", Aida vastasi, vaikka se tuntuikin hyvin lyhyeltä kiertuetta ajatellen. Se oli hullua.
"Sinäkin ansaitset lomaa – käy teatterissa tai ostoksilla tai ulkona syömässä. Lontoon eläintarhakin on viihtyisä, ja puistot ovat varmaan hurjan kauniita nyt", hän pohti juoden vihreän juomansa loppuun ja huuhtoen sen maun suustaan kivennäisvedellä.

Salome väläytti Aidalle hymyn ja nautti siitä, että saattoi oikoa sääriään ilman, että oli samalla vaarantaa rauhan edessään istuvan henkilön kanssa potkimalla tämän istuimen selkänojaa.
"Ilmoititko jo poikaystävällesi, että olet tulossa käymään kotona?" hän kysyi, kääntäen katseensa takaisin Aidaan.
"Vai onko se yllätys?"

"Oh", Aida vastasi räpäyttäen silmiään.
"En. Kai tämä on yllätys", hän nauroi ja hieraisi pisamaista poskeaan. Lähtö oli tapahtunut niin spontaanisti, ettei asia ollut tullut mieleen. Toivottavasti Eli olisi kotona eikä olisi keksinyt lähteä reppureissaamaan Kazakstaniin pariksi viikoksi.
"Jos olet yksinäinen, olet muuten tervetullut vaikka katsomaan elokuvaa tai syömään."

Salomen tummat silmät siristyivät hymystä.
"Minusta olisi ihana tulla yllätetyksi sillä tavalla", hän myönsi. Parhaassa mahdollisessa tapauksessa hänen rakkaansa palaisi kotiin aamusta, niin että hän voisi herätä suudelmiin. Se olisi hyvin romanttista.
Paitsi siinä tapauksessa, että hän olisi kuolannut tyynylleen. Tai nukkuisi vanhassa, nuhjuisessa yöpaidassa, jossa oli halinallejen kuvia.
Hänen olisi hankittava seksikkäämpiä yövaatteita.
Yksinäisyyden mainitseminen sai hänen kurkkunsa kuristamaan merkillisesti.
"Etkö haluaisi vain unohtua pariksi viikoksi Elin syliin?"

"Haluaisin, ehdottomasti", Aida nauroi ja suki hiuksiaan taakse. Pitäisiköhän hänen yrittää siistiä itseään? Mutta kuka heitä olisi odottamassa?
"Ikävöin häntä vietävästi. Ihan vain mahdollisuutta olla hänen kanssaan. Tiedäthän, kiireettömiä hetkiä ja laiskoja päiviä vailla suunnitelmia", hän huokasi haikeasti hymyillen. Aikatauluttamatonta rakkautta.
"Toivon, että hän voi lähteä mukaani edes kiertueen alkuun. Haluaisin jakaa sen hänen kanssaan."

Taisi olla surullista, ettei Salome tiennyt.
Mutta silti hän nyökäytti päätään. Vaikkei hänellä ollutkaan varsinaisesti kokeimusta, hän saattoi kuvitella, kuinka ihanalta se tuntui. Hän saattoi kuvitella sen hieman liiankin tarkasti, nähdä käsivarret, jotka kietoutuisivat hänen ympärilleen, vaaleanruskeat hiukset, meripihkaiset silmät.
Seis.
"Meidän pitää järjestää hänet mukaasi, Aida. Teidän täytyy saada kokea se yhdessä."

"Se taitaa riippua enemmän hänestä", Aida vastasi ja painoi hetkeksi katseensa, haikea hymy huulillaan viipyen. Eli ei ollut halunnut tätä elämää, hänen uutta elämäänsä – hän ei ollut lainkaan varma, haluaisiko mies lähteä kiertueen pyöritykseen. Vaikka Eli olikin niin kiltti ja hyväsydäminen, että luultavasti ilmestyisi tukemaan häntä, vaikka vihaisi sitä.
"Arh, haluan jo kotiin", hän huokasi hangaten kasvojaan ja ravistautui irti levottomista ajatuksita, "haluan... Haluan ostaa huonoja voileipiä Tescosta ja ajaa metrolla ruuhka-aikana. Haluan vain kotiin."

Jokin Aidan olemuksessa sai Salomen epäilemään, että kyse oli jostakin muustakin kuin vain siitä, etteivät Aidan ja tämän miesystävän aikataulut sopineet yhteen. Tai ei, epäillä oli kenties väärä sana. Pikemminkin aavistamaan, vaikkei hän osannutkaan selittää tarkemmin, mistä tunne johtui.
Hän kurotti ojentamaan avattua Orea-pakettia karsinan yli Aidalle.
"Ei mene enää pitkään. Kun tuota näyttöä tökkii, se kertoo tarkan jäljellä olevan lentoajan."

Lentoa ei ollut jäljellä enää paljoa. Turvavöiden kiinnitysvalo syttyi ja laskeutumisesta ilmoitettiin. Matkan pituus tuntui sekä fyysisenä että henkisenä väsymyksenä, mutta Aida arveli sen olevan enemmän seurausta edellisestä seitsemästä kuukaudesta.
"Mitä aiot tehdä ensiksi, kun pääset kotiin?" hän kysyi, vaikka Salomella ei tainnutkaan olla samanlaista kaipausta uuteen kotiinsa kuin hänellä oli.

Pienen hetken Salome tunsi melkein pettymystä siitä, että turvavyövalo syttyi. Se tarkoitti, että pian hän istuisi pienessä, kuluneessa yksiössään. Yksin.
Hän kieltäytyi vajoamasta itsesääliin. Hän voisi aina lähteä ulos. Tutustua ihmisiin.
"Haluaisin sanoa, että kaadun sänkyyn nukkumaan", hän vastasi.
"Tai patjalle, en ole vielä koonnut sängynrunkoa. Mitä sinä aiot tehdä ensiksi, Aida?"

Aida vastasi lämpimällä hymyllä ja nojasi päänsä penkin selkänojaa vasten, nostaen maskin paremmin kasvoilleen.
"Sänkyyn kaatuminen kuulostaa fantastiselta. En tiedä, miten voinkin olla näin väsynyt", hän huokasi ja sukaisi hiuksia pois kasvoiltaan.
"Mutta mielelläni myös tervehdin Eliä, niin kuin hän ansaitsee tulla tervehdityksi."

Salome kohotti toista kulmaansa.
"Minä voin antaa vihjeen: monta kuukautta työskentelyä rääkkäystahdilla yhdistettynä melkoiseen elämänmuutokseen tekee sellaista. Aiheuttaa väsymystä."
Hän toivoi, ettei heitä olisi rajattu naurettaviin karsinoihinsa, niin että hän olisi voinut kurottua taputtamaan Aidan kättä.
"Sitä suuremmalla syyllä sinun täytyy ottaa näistä lomapäivistä kaikki irti. Eli rentoutua ja tehdä asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi."
Hänen tummissa silmissään häivähti haaveikas katse.
"Olisi ihanaa kun kotona olisi joku odottamassa."

Aida naurahti maskinsa takana. Salome oli luultavasti oikeassa, ja sanat kuulostivat lohdullisilta. Hän ei ollut hullu, epäonnistunut tai riittämätön, kun tunsi olevansa näin väsynyt ja loman tarpeessa.
"Onko sinulla ollut?" hän kysyi lentokoneen kierrellessä lähemmäs Heathrown lentokenttää. Vatsaa nipisti onnesta. Pian hän olisi kotona, vihdoin. Vaikka hän oli saattanut pyörähtää kotona muutaman kerran kevään aikana, se ei ollut tuntunut samalta.

Oli vienyt tovin, ennen kuin Salome oli tottunut hurjaan maskiin, jonka Aida asetti kasvoilleen lentojen ajaksi. Ja edelleen oli hetkiä, joina se muistutti häntä siitä, kuinka hän oli herännyt sairaalasta. Silloin hän kosketti pientä feeniks-lintua korvansa takana muistuttaakseen itseään, että se oli hyvä asia.
"Joskus. Vaikka minä en tainnut koskaan todella haikailla hänen luokseen, olin liian kiireinen töiden kanssa. Me molemmat olimme."
Hän oli ollut typerys ja osannut kaivata vasta sitten, kun oli jo menettänyt mahdollisuutensa.