If There Only Were Doors

Tuttujen katujen liukuessa ohi Eli huomasi ajatustensa palaavan yhä uudelleen räpsyviin salamavaloihin, huutoihin ja naksuviin sulkimiin. Ehkä valokuvaajat notkuivat lentokentän tienoilla toiveenaan napata kuva kenestä tahansa vähänkään kuuluisammasta. Ehkä nämä olivat paikalla täysin sattumalta.
Kamerat eivät tulisi olemaan ikuisesti osa heidän... Aidan elämää.
Hän havahtui taas siihen, että Aida oli sanonut jotakin. Vei pari silmänräpäystä, ennen kuin hän tavoitti, mitä nainen oli sanoillaan tarkoittanut.
"Toivotaan! Jos ei, meidän täytyy vain tyytyä haistelemaan Broadwaytunnelmaa."
Hän tavoitteli kasvoilleen hymyä.

Kaikki oli hyvin, Aida muistutti itseään. Vaikka hänet valtasi välillä tunne, että jokin oli vialla, kaikki oli hyvin. Hän vain kuvitteli.
Hän suikkasi toisenkin suukon Harveyn poskelle, kun auto hidasti kadun varteen ja Aida nousi kyydistä, vetäen Elin perässään.
He olivat New Yorkissa. Hän oli käynyt täällä vain jokunen viikko sitten, mutta Elin kanssa tämä tuntui kuin kotiinpaluulta.
He olivat olleet onnellisia täällä. Köyhiä ja mitättömiä, mutta niin kovin onnellisia.
Ja heille oli lippuja, onnekkaasti toisesta rivistä. Aida tunsi häkellystä sitä, että hän saattoi vain ojentaa luottokorttinsa ja maksaa melkein 350 dollaria lipuista, pohtimatta hetkeäkään rahaa. Eihän hän todella rikas ollut, samoin kuin Tiarnan, mutta siltä se tuntui verrattuna kaikkiin vuosiin köyhyyden rajalla tasapainotellen.
"Mennään", hän kuiskasi Elille silmät onnea tuikahtaen, kun he kiiruhtivat jo varsin täyteen teatterisaliin.

Noustessaan autosta Eli huomasi jännittyvänsä, ja vei hetken ennen kuin hän ymmärsi, että hän oli osittain odottanut kameroiden linssien työntyvän heidän kasvoilleen - tai Aidan kasvoille, hän vain olisi sattunut olemaan samalla linjalla.
Hölmöä.
Hänen olisi tehnyt mieli nauraa ääneen, ja Broadwayn teatteritunnelma pyyhkäisi hänet nopeasti mukaansa. Oliko hän tuntenut olonsa aiemmin ahdistuneeksi? Miksi? Hän ei ollut varma.
"Muistatko, kun haaveilimme, että meillä olisi ollut varaa lippuihin? Tai aikaa käydä teatterissa?" hän kysyi, seuratessaan Aidaa teatterisaliin.

"Muistan", Aida vastasi kehräten naurusta ja kiemurteli ulos takistaan, ennen kuin pujottautui pahoitellen heidän paikoilleen toisen rivin keskiosassa. Hän hengitti teatterin tuoksua ja katseli sen loisteliasta arkkitehtuuria hetken, tuntien olevansa kotona. Lähestyvän esityksen into hiipi hitaasti hänen vereensä. Vaikka hän olisi mieluummin ollut lavalla, oli ihanaa istahtaa pitkästä aikaa katsomoon.
Ura teatterissa varmisti tehokkaasti, että oli vaikeaa päästä katsomaan muita esityksiä.
"Olen halunnut nähdä tämän ikuisuuden", hän kuiskasi Elille, punoen sormensa miehen käteen, kun valot himmenivät ja ääni ilmoitti esityksen olevan alkamassa.

Myös Eli tajusi riisua takkinsa ennen kuin lähti puikkelehtimaan heidän paikoilleen, jotka näyttivät siltä, että joku oli viime hetkessä tullut toisiin ajatuksiin teatteri-illan suhteen.
Toivottavasti mukavasta syystä.
"On kulunut aika kauan siitä, kun viimeksi olen ollut katsomassa mitään, missä ei olisi ollut tuttuja", Eli kumartui huomauttamaan Aidalle juuri ennen kuin valot himmenivät. Hän kohotti naisen käden hetkeksi huulilleen ja laski heidän kätensä sitten kiltisti penkkejä erottavalle käsinojalle. Peukalo jatkoi siitä huolimatta Aidan kämmenselän silittämistä.

Ja hän todella nautti siitä. Hän oli kuunnellut Waitressin soundtrackia alusta saakka ja tehnyt jopa itse vlogiinsa versiot kappaleista What Baking Can Do ja She Used To Be Mine. Oli ihana vain uppoutua tarinaan ja häikäistyä lavalta vyöryvästä taiasta ja lahjakkuudesta. Sekä tunnistaa yhdet kasvot samoiksi, jotka olivat olleet osa heidän opiskeluaikojensa tuotantoja ja kaveripiiriään.
Kun esirippu laskeutui, Aida kunnioitti esitystä seisten annetuin suosionosoituksin, vetäen esimerkillään myös vähemmän tottuneita teatterikävijöitä jaloilleen. Ei ollut väliä oliko hän lavalla ei: teatteri oli taikaa, joka täytti hänet euforialla.

Eliltä vei hävettävän pitkään tunnistaa kasvot lavalta. Ehkä se johtui siitä, että hän oli niin uppoutunut tarinaan ja musiikkiin, tai siitä, ettei hän ollut osannut odottaa tuntevansa ketään, mutta siitä huolimatta hän puristi Aidan kättä siinä vaiheessa, kun tunnistaminen viimein tapahtui.
Naisen esimerkkiä seuraten hänkin ponkaisi seisomaan ja vislasi aplodien lomassa.
"Se oli upeaa!" hän vetosi innoissaan, kun esirippu oli laskeutunut.
"Tahdotko käydä stage doorilla?"

"Haluatko sinä?" Aida tarjosi hymyillen ja puristi Elin kättä. Puoli tuntia West Endiä aikaisemmin alkanut esitys myös päättyi hieman inhimillisempään aikaan, ja ehkä he ehtisivät ottaa keltaisen New Yorkin taksin – joihin heillä ei ollut varaa täällä aikaisemmin asuessaan – ja käydä kävelemässä vanhassa naapurustossaan.
Vaikka toki ehkä olisi vaarallista käyskennellä tähän aikaan illasta kaduilla. Mutta ei kai se heitä ennenkään pelottanut?

Totta kai, Eli oli vastaamassa.
Mutta sitten hän muisti, että heidän aikansa olisi rajattu. Heillä olisi vapaa-aikaa vain hetki, ennen kuin Aidan olisi taas kiiruhdettava seuraavaan... tähtitapaamiseen. Mitä tähdet nyt todella tekivätkään.
"Luulen, että haluaisin mieluummin käydä verestämässä vanhoja muistoja", hän vastasi, ja kun he olivat päässeet pois pahimmasta ulos valuvasta ruuhkasta, tarjoutui auttamaan takin Aidan päälle.
"Käydä katsomassa, onko naapurusto yhä sama... Et kai sinä käynyt siellä jo etukäteen, kun olit täällä viimeksi?"

"En käynyt", Aida vastasi naurahtaen ja pujottautui kiitollisena takkiinsa. Hän katsahti ympärilleen ruuhkaisella kadulla ja tunsi haikean piston siitä, etteivät he voisi viipyä siellä kauempaa. Katsomassa upeita Broadway-näytöksiä.
"Yritetään saada taksi", hän kannusti ja tarttui Elin käteen, pyrähtäen kadun yli ja kiiruhtaen katua eteenpäin, kauemmas teatterista purkautuvasta ruuhkasta.
"Voisimme myös mennä metrolla. Vanhojen aikojen muistoksi."

Taksi.
Ajatus tuntui hullunkuriselta ympäristössä, jossa he olivat ennen joutuneet laskemaan jokaisen dollarin - dollarin! - selvitäkseen jälleen yhdestä kuukaudesta. Mutta ajat muuttuivat, ja he niiden mukana, vai miten Bastin suosima sanonta nyt ikinä menikään.
"Olisi mahtavaa ottaa metro", hän myönsi, samalla kun kaivoi puhelintaan esiin tarkistaakseen ajan.
"Mutta ehkä taksilla pääsisi nopeammin."
Ellei sitten New York ollut tällaiseen aikaan hämmästyttävän ruuhkainen. Hassua, kuinka sellaiset asiat unohtuivat muutamassa vuodessa.

"Kokeillaan taksia", Aida vastasi puristaen miehen kättä. Nyt kun heillä oli siihen varaa. Hän astui kadun laidalle ja heilautti kättään keltaiselle taksille, joka teki hänen olonsa nostalgiseksi. Onni oli myötä, sillä se liukui pysähdyksiin heidän vierelleen.
Hän antoi kuljettajalle osoitteen Greenwich Villagesta ja punoi sormensa Elin käteen taksin nytkähtäessä liikkeelle. Ehkä New Yorkin taksikuskit todella olivat hulluja. Mitäköhän heidän pienelle asunnolleen oli tapahtunut? Ehkä rakennusviranomaiset tai rakennuksen omistajat olivat vihdoin huomanneet, että yksi asukkaista oli jakanut asuntonsa vuokrattaviin, vaatekomeron kokoisiin yksiköihin, joista vaati pöyristyttävät summat rahaa niiden arvoon nähden – mutta Manhattanilla se oli ollut mahdollisuus kahdelle näyttelijälle.

Eli ei voinut olla tuntematta merkillistä... riemua siitä, että taksi liukui sillä tavalla pysähdyksiin. Se oli kuin suoraan, noh, jostakin elokuvasta.
"Sääli, että et voi pyytää häntä seuraamaan tuota autoa", hän huokaisi, kun istahti takapenkille Aidan vierelle.
"Se olisi aika jännittävää."
Montakohan kertaa takstikuskiparka oli kuullut saman vitsin? Ei varmasti ollut helppoa olla taksikuski.
Ainakaan he eivät olleet humalassa.
Hän puristi Aidan kättä hellästi.
"Toivotko koskaan, että olisimme jääneet asumaan tänne?"

Olisivatko he olleet onnellisia? Hän ei olisi lähtenyt kiertueelle. Eli ei olisi... Mutta olisiko heidän elämänsä laidoilla vaaninut synkkyys saanut silti Elin otteeseensa? Olisiko hän paennut pelkojaan joka tapauksessa? Säikkynyt omia tunteitaan kuin hölmö ja syöksynyt pakoon.
"Toivotko sinä?" hän kysyi takaisin, tietämättä mitä ajatteli ja katseli ikkunasta ohi liukuvaa kaupunkia. Hän ikävöi hyviä muistoja ja tunnetta avoimesta tulevaisuudesta, mutta ei epätoivoista köyhyyttä, epätietoisuutta, koe-esiintymisissä ramppaamista, pettymyksiä, uuvuttavia, loputtomia vuoroja kahviloissa, ravintoloissa ja luoja ties missä kuppiloissa, missä keski-ikäiset miehet laukoivat samoja vitsejä ja kurottelivat taputtamaan hänen takapuoltaan. Heidän seiniensä sisällä oli tainnut asua rotta tai kaksi.

Elin kulmat painuivat mietteliääseen kurtistukseen.
"Olen miettinyt sitä aina joskus", hän myönsi, samalla kun siirsi käsivartensa Aidan hartioille halatakseen tämän lähelle kylkeään.
"Mutta luulen, että en olisi viihtynyt täällä pidempään. Tarkoitan, Keskuspuisto on mahtava, ja se museo, josta on tehty elokuva ja jossa on se dinosauruksen luuranko, mutta viihdyn silti paremmin Lontoossa."
Hänen katseensa haki tuttuja kuppiloita ja liikkeitä.
"Mildred ja Muriel ovat varmaankin jo siirtyneet ajasta ikuisuuteen", hän jatkoi, muistellen seinän sisällä asuneita rapistelijoita, jotka oli joskus nimennyt heidän vanharouvanaapureikseen. Niillä oli tapana rapistella seiniä erityisesti silloin, kun heillä oli ollut... mukava hetki menossa.
Hänen kasvoillaan kävi irvistys.
"Hitto, en muistanut, että rotalla oli sama nimi kuin Emmien siskolla."

Aida nauroi kehräten ja kurottui painamaan suukon Elin poskelle. Luojan kiitos heillä olisi loppuyö aikaa yhdessä, hän pohti sukaisten hellästi miehen kiharaisia hiuksia. Elillä oli ihana tapa palauttaa rakkaita muistoja hänenkin mieleensä. Levätkää rauhassa, rotat.
Taksi hidasti saapuessaan Greenwich Villageen, ja Aida maksoi kuljettajalle anteliaan tipin kera, ennen kuin kiipesi ulos ja katsahti ympärilleen tuntien häkellyttävää nostalgiaa.
"Onkohan talomme vielä pystyssä", hän pohti tarttuen Elin käteen ja veti miehen mukaansa kohti katua, jolla he olivat asuneet.

"Olen tosin alkanut miettiä, että ehkä ne eivät olletkaan vanhapiikoja, vaan pariskunta. Ei mikään ihme, että ne rapistelivat sillä tavalla, kun oletin aivan pieleen..."
Yhtäkkiä Elin oli tosiaan ikävä heidän seinärottiaan. Tai ei ehkä niinkään oikeita, fyysisiä rottia, vaan muistoa, jota ne edustivat. Ne olivat jakaneet heidän asuntona oletettavasti koko opiskelujen ajan.
Silloin he eivät olisi matkustaneet taksilla.
"Luulen, että se riippuu aika paljon siitä, kuinka Mildredin ja Murielin sukulaiset ovat käyttäytyneet... Aida, katso, tuo ravintola on yhä tuossa!"

"Ja niin on talokin", Aida vastasi ja osoitti seuraavan korttelin kulmassa näkyvää, hieman rapistunutta kerrostaloa. Sen vierellä oli repsottava rakennusteline eikä yleisilme ollut kovin edustava, mutta se seisoi edelleen. Palotikkaat varmaan natisivat ja kolisivat edelleen samalla tavalla.
Täällä he olivat asuneet vuosia. Roolin saaminen Into the Woodsista oli tuntunut lottovoitolta, vaikkei se ollutkaan Broadwayllä.

Eli ei ollut odottanut, että nostalginen tunne iskisi häneen niin voimakkaasti. Se tuntui melkein potkulta, sellaiselta, joka osui kipeään kohtaan ja sai ilman karkaamaan keuhkoisa. Paitsi ettei niin pahalta, vaan ennemminkin hyvältä ja... haikealta.
"Ei hitto..."
Hän puristi Aidan kättä ja pyyhkäisi toisella kädellä kasvojaan, kun kiiruhti kuin huomaamattaan askeleitaan. Tätä katua pitkin he olivat kävelleet, kohti yhteistä, pikkuista kotiaan, ja sitten taas koululle, ja joskus, kun hän oli päässyt työvuorosta, Aida oli ollut jo kotona odottamassa...
"Meillä ei taida olla paljoa mahdollisuuksia päästä kurkistamaan sisään..."

"Tuskin", Aida vastasi silittäen peukalollaan Elin kämmenselkää. Hyvä niin. Hän muisteli New Yorkin vuosia lämmöllä ja oli melko varma, että jos he kävisivät nyt entisessä kodissaan – ellei sitä ollut purettu lain vastaisena – kauneus karisisi muistoista. Jos heidän asuntonsa oli ollut kauhistuttava läävä jo kultaisissa muistoissa, mitä se olisi todellisuudessa?
"Haluatko kävellä korttelin ympäri?"

Eli katseli hetken mietteliäästi paloportaita, mutta tuli mielessään samaan tulokseen kuin Aida - ehkä jotkin asiat oli parempi pitää vain muistoissa. Minkä lisäksi olisi varmasti ollut outoa mennä kurkistelemaan sisälle ikkunoista. Tämä oli New York, joku soittaisi vielä poliisit.
Niin kyllä varmasti Lontoossakin.
"Kävellään", hän vastasi, ja puristi uudelleen Aidan kättä.
"Ellei sinua jo väsytä?"

"Kävellään", Aidakin totesi ja lähti katulamppujen valossa oranssinpunertavaa katua alas. Montakohan kertaa he olivat kävelleet sitä pitkin? Hän saattoi muistaa elävästi väsymyksen, joka oli tehnyt jaloista lyijyä ja silmien takana vaanivat kyyneleet, kun hän vaelsi kotiin pitkän työvuoron päätteeksi. Essu unohtui päälle ja unelmat tuntuivat kaukaisilta.
Sitten Eli otti hänet syliinsä.
"Mitä aiot tehdä huomenna? Muuta kuin toivottavasti viettää aikaa Davidin kanssa."

Eli irrotti hellästi otteensa Aidan kädestä, jotta saattoi kietoa käsivartensa tämän harteiden ympärille ja halata naisen kylkeensä.
Entisessä elämässään he olisivat voineet olla kävelemässä tähän aikaan kotiin.
"Laitoin viestiä joillekin vanhoille ystäville, jos he tahtoisivat nähdä. Ja pitäisi ehkä käydä tervehtimässä sitä museon dinosaurusta, viime tapaamisesta on aikaa..."
Hän kumartui painamaan suukon naisen hiuksille.
"Etkö sinäkin voisi livistää aktsomaan Davidia?"

"Toivottavasti", Aida vastasi. Harvey oli ollut tyytymätön hänen haluunsa viettää ilta Elin kanssa. Manageri ei suhtautuisi suopeasti, jos hän yrittäisi karata huomennakin, jättää jotain välistä voidakseen kulkea omissa menoissaan.
"Meillä on aika paljon ohjelmaa huomenna, mutta kuka tietää." Ja seuraavana perjantaina Anastasia tulisi ensi-iltaan täällä. Ehkä he eivät enää istuisi katsomassa sitä. Kuulemma moni elokuvanäyttelijä ei koskaan katsonut itseään valkokankaalla.
"Jatkamme Los Angelesiin tiistaina, mutta saat totta kai jäädä vielä tänne, jos haluat."

Elin olisi tehnyt mieli inttää vastaan. Yrittää taivutella Aida uskomaan, että ei Anastasian markkinointi voinut olla kiinni parista tunnista. Mutta entä, jos se olikin? Hän ei tiennyt elokuvamaailmasta mitään.
"Onko jotakin, mitä haluaisit hotellihuoneeseen? Jotakin herkkua? Voisin ostaa sinulle, kun olen huomenna kaupungilla. Tai jotakin muuta?" hän kyseli sen sijaan, pitäen äänensä pirteänä.
"Prinsessa, minä tulin mukaan, jotta voisin olla kanssasi. Menen sinne, minne sinäkin."
Muiden rahoilla. Eli yritti olla ajattelematta sitä.

Aida pudisti päätään. Hän oli hämmästellyt alussa mahdollisuutta vain ottaa jotain hotellin minibaarista, mutta nyt se tuntui arkiselta. Heidän entinen elämänsä tuntui olevan valovuosien päässä tästä hetkestä. Hänen unelmansa oli tullut toteen, ainakin yksi niistä. Sitä oli vaikeaa todella sisäistää.
"Ehkä meidän pitäisi lähteä hotellille", hän ehdotti ja kurottui painamaan suukon Elin poskelle, kun näki taksin kääntyvän kadunkulmasta ja hiljentävän päästääkseen matkustajan ulos. He voisivat napata taksin.

Ehkä Eli onnistuisi siitä huolimatta löytämään jotakin heidän suosikkejaan opiskeluajoilta. Sellaisia, joita kumpikaan ei ollut saanut maistaa pitkään aikaan.
Sääli, että he eivät varmastikaan ehtisi käydä syömässä missään nostalgisessa (ja edullisessa) paikassa.
"Pitäisi", hän myönsi, ja tutki Aidaa hellä katse silmissään ennen kuin kumartui hipaisemaan tämän huulia omillaan.
"Ajattele miten pitkälle olet täältä päässyt, prinsessa. Valkokankaalle!"

"Se on kieltämättä yllätys", Aida vastasi nauraen. Hän oli kuvitellut viettävänsä elämänsä teatterissa, ja elokuvassa näytteleminen – varsinkin näin – oli varsin yllättävä suunta.
Hän kiipesi edeltä vapautuneen taksin takapenkille.
"Ritz-Carlton, kiitos", hän pyysi kuljettajalta ja laski kätensä Elin reidelle.
"Luulen, että tiistain lento on illalla. Jos olisi mahdollista saada yölento, ehtisimme nähdä vielä yhden shown... Vaikka unet jäisivät vähäisiksi."

"Minä en sanoisi niin", Eli huomautti hellästi, samalla kun päästi Aidan edeltään taksiin.
Hetken hän tunsi merkillistä tarvetta vilkaista olkansa yli varmistaakseen, etteivät valokuvaajat olleet ympäröineet heitä, mutta hän kielsi itseään tekemästä niin. Älä viitsi olla vainoharhainen, hän sätti itseään, samalla kun pujahti taksin takapenkille Aidan vierelle.
"Ritz-Carlton. Se kuulostaakin jo niin... hienostuneelta."
Hän virnisti hyväntuulisesti ja kumartui taas houkuttelemaan Aidaa nopeaan suudelmaan.
"Luuletko, että jaksaisit?"

"Olen valvonut öitä ennenkin, vaikka ehkä se ei ole paras strategia juuri nyt", Aida vastasi ja silitti Elin reittä kohottaessaan kasvoja, jotta saattoi vastata suudelmaan. Onneksi liikenne ei ollut kiivaimmillaan nyt ja he pääsisivät hotellille aikailematta.
"Täytyy katsoa lentoja", hän sanoi, ennen kuin hamusi uutta suudelmaa miehen huulilta siirtäen kättään hienovaraisen asteen ylemmäs. Ehkä hän ehtisi Elin kanssa katsomaan Oopperan kummitusta seuraavana iltana. Jos ei, ehkä David lähtisi miehen kanssa.
Central Park ja sen vierellä kohoava, loistelias Ritz-Carlton lähestyi, ja taksin hiljentäessä Aida antoi tällekin kuljettajalle avokätisen tipin.

Kosketus lähetti sähköisen tunteen pitkin Elin kehoa.
"Ehtisimme myös loikoa yhden illan lisää hotellilla", hän huomautti käheästi, melkein kuiskaten, ja antoi kätensä hipaista kaivaten Aidan kylkeä. Vaikka ehkä hänen olisi tosiaan paras antaa Aidan vain loikoilla kainalossaan, levätä pois väsymystä, jota tämän täytyi tuntea.
Hänen oli helppo suunnitella kaikenlaista, hänhän vietti päivänsä vapaalla. Matkalla se ei tuntunut niin musertavalta kuin kodin hiljaisuudessa.
Hän nousi autosta ja ojensi kättään auttaakseen Aidankin ulos.
"Muistatko, katselimme tätä hotellia joskus ja mietimme, millaista olisi asua jossain sen sviiteistä."

"Muistan", Aida vastasi kehräten naurusta ja soi vienosti keimaavan hymyn taksikuskille, ennen kuin lähti ylös hotellin portaita käsi kädessä Elin kanssa.
"He tarjosivat minulle sviittiä – Edison on the Artist's Gate Suitessa – mutta me olemme täällä vain pari päivää, joten pyysin vain tavallista huonetta. Tiesitkö, että sviitit täällä ovat kokonaisia huoneistoja? Pienimmässäkin on useampi kylpyhuone ja erillinen olohuone. Se on hullua", hän pohti kulkiessaan loisteliaan aulan poikki yhtä loisteliaan vastaanottotiskin luo.
"Totta kai, neiti Fitzgerald, olkaa hyvä. Laukkunne on jo tuotu huoneeseenne." Aida veti Elin perässään kohti hissejä saatuaan avaimensa.

"Jos olisi täällä useamman päivän, yhdessä niistä sviiteistä, voisi nukkua joka yö eri makuuhuoneessa", Eli nauroi, eikä todella tuntenut kaipaavansa sellaista luksusta elämäänsä. Hän oli tullut siihen tulokseen, että viihtyi paremmin pienemmissä huoneistoissa, varsinkin silloin, kun oli yksin.
Heidän pieni kotinsa aivan West Endin sykkeessä oli täydellinen.
Hissin lähtiessä kipuamaan ylempiin kerroksiin Eli kumartui suutelemaan Aidaa samalla kun veti tämän rintaansa vasten.
"Muistelin juuri aiemmin, kuinka, hm, akrobaattisia me olimme vanhassa kodissamme..."

Aida nauroi ja kiersi kätensä Elin selälle, kurottuen hamuamaan miehen huulia.
"Niinkö? Ehkä sinun pitää virkistää muistiani", hän ehdotti hiljaa ja katseli miestä silmät hehkuen. Hissi kilahti oikeaan kerrokseen ja hän tarttui Elin käteen, nykäisten miehen peräänsä. Elillä oli aina ollut lahja tehdä hänen olonsa malttamattomaksi. Täällä he olivat, New Yorkissa, ja se tuntui juhlimisen arvoiselta.
Hän työnsi avainkortin oveen ja päästi heidät sinisen hämärään, mitättömyydestään huolimatta loisteliaaseen hotellihuoneeseen, jonka sängyn vieressä heidän laukkunsa jo istuivat.

Kuinkahan kauan hissiltä veisi kavuta oikeaan kerrokseen? Ei varmaankaan riittävän kauan. Ja tällaisissa hienoissa paikoissa korjaaja ilmestyisi varmasti paikalle heti jos huomattaisiin, että hissi oli jumiutunut kerrosten väliin.
"Tiedäthän, prinsessa, että olen ollut aina paljon parempi näyttämään kuin kertomaan..." hän kuiskasi, samalla kun kumartui hipaisemaan Aidan korvaa huulillaan juuri ennen kuin hissi kilahti sen merkiksi, että he olivat oikeassa kerroksessa.
Hän ehtisi hämmästellä hotellia huomenna.
Laukut oli toimitettu perille.
Mutta hän ei edes huomannut sitä, kun sulki oven heidän takanaan ja käänsi katseensa Aidaan, vihreähippuiset silmät hehkuen.

Aida vastasi katseeseen silmät tuikahtaen. Hän pudotti käsilaukun lipastolle ja sysäsi sähkönsinisen, rakkaan villakangastakin hartioiltaan lattialle. Sitten hän hyppäsi hajareisin Elin syliin, punoi sormensa tiukasti miehen hiuksiin ja kohotti tämän kasvoja voidakseen hamuta suudelmaa miehen huulilta.
"Näytä minulle", hän vetosi häivähdys käheyttä äänessään, kiersi jalkojaan paremmin miehen ympärille ja näykkäsi tämän alahuulta.

Eli koki riemastuttavan hetken tajutessaan, että tällä kertaa kumpikaan heistä ei ollut roolivaatteissa, eikä Aidalla ollut vuokrattua, kallista gaalaluomusta, jonka avaamiseen vaadittaisiin enemmän sorminäppäryyttä, kuin mihin hänellä olisi ollut kärsivällisyyttä, ja jota oli ehdottomasti varottava.
Ei rajoitteita.
Äänen käheys sai poltteen heräämään hänen suonissaan.
"Muistatko sen... pienen eteisen?" hän kysyi hiljaa, kun hamusi huulilta suudelmaa.
"Muistelisin, että kun painoin selkäsi vasten seinää, saatoit silti yltää jaloillasi toiselle seinälle..."

"Muistan nyt", Aida vastasi käheästi, sukien Elin hiuksia taakse kasvoilta, kun hamusi suudelmia tämän huulilta. Adrenaliini virtasi hänen suonissaan kuumana, ja öisen Central Parkin näkyminen hotellin ikkunasta teki tästä melkein epätodellista.
"Sitäkö mielesi tekee?" hän kysyi ja kallisti päätään, jotta saattoi suudella miehen kaulaa ja sitten näykkiä sen syrjää. Ehkä edellisetkään mustelmat eivät olleet kadonneet vielä, mutta hänen oli vaikeaa vastustaa.

Tämän huoneen seinät taisivat olla liian kaukana toisistaan, jotta heidän pikkuisen eteisensä, joka ei ollut tainnut olla muuta kuin asuinhuoneen jatko, kätevät mittasuhteet olisi voinut toisintaa täydellisesti, mutta se ei estänyt Eliä painamasta Aidan selkää hellästi seinää vasten.
Valokatkaisijakin taisi olla täällä kauempana, niin ettei selkä voinut osua siihen vahingossa kesken kaiken, niin että toisinaan valot olivat räpsyneet miten sattui.
Hän hipaisi huulillaan Aidan ohimoa, sydän villisti jyskyttäen ja veri korvissa kohisten.
"Olit aina silloin hyvin hurmaava."

Aida huokasi miehen ihoa vasten ja näykkäsi sitä uudelleen, tukistaen kiharaisia hiuksia hellästi.
"Olinko?" hän kysyi ja vapautti toisen kätensä Elin niskalta, siirtäen sen avaamaan kärsimättömin sormin tämän paitaa. Hän saattoi muistaa heidän yhteiset hetkensä vaatekomerossaan. Sen pienessä eteisessä, kylpyhuoneessa, keittiössä... Ja ensimmäisenkin kerran heidän yliopistonsa asuntolassa.
Se oli luultavasti järisyttävimpiä hetkiä hänen elämässään.

"Olet aina hyvin hurmaava", Eli vastasi, samalla kun taivutti vuorostaan päätään niin, että saattoi hamuta Aidan kaulaa huulillaan.
"Mutta kyllä, minulla on niistä hetkistä hyvin lämpimiä muistoja..."
Lämpimiä muistoja, jotka saivat veren virtaamaan hänen suonissaan varsin kuumana. Montako kertaa hän oli luvannut itselleen, että malttaisi edes sen verran, että sukat saataisiin riisuttua jalasta?
Yleensä hän oli hyvän pitämään lupauksia, mutta Aidalla oli häneen sellainen vaikutus. Nainen teki hänet hyvin... malttamattomaksi.
"Mikä on sinun suosikkimuistosi vaatekomerostamme, prinsessa?"
Hän näykkäsi kaulaa silläkin uhalla, että niin ei varmaankaan ollut sopivaa tehdä Tähdille.

Aida huokasi kosketukselle ja kallisti päänsä hetkeksi taakse, nojaten takaraivonsa seinää vasten. Auki napitettu paita sai lähteä ja leijailla jonnekin hotellihuoneen pimeyteen. Viileäksi yössä käyneet sormet vaelsivat Elin niskalla ja hartioilla.
"Vain yksi?" hän kysyi antaen silmiensä painua kiinni.
"Muistan, kuinka heräsin yhtenä yönä, kun oli vielä pilkkopimeää. Minun olisi varmaankin pitänyt antaa sinun nukkua, mutta olen ollut aina huono vastustamaan sinua." Se oli tuskallisen totta. Mutta hän oli ollut hölmö.
"Minulla on myös hyvin lämpimiä muistoja kaikista niistä kerroista, joina myöhästyimme, koska... Emme malttaneet lähteä."

Ehkä oli kohtuutonta vaatia valitsemaan vain yhtä muistoa, kun hänellä itselläänkin oli niitä niin monta, joten Eli puisti päätään ennen kuin jatkoi kaulan ihon hamuamista.
Hän odotti jo malttamattomasti hetkeä, jona he saisivat lentää kotiin. Eikä heidän tarvitsisi enää laskea sitä, riittäisivätkö tunnit.
"Minulla on ikävä niitä myöhästymisiä", hän vastasi käheästi, samalla kun laski Aidan hellästi sylistään - mutta vain, jotta hänen kätensä saattoi pujahtaa kunnolla tämän helman alle.

Aida nojasi selkänsä seinään ja antoi käsiensä valua alas Elin vatsaa. Ne myöhästymiset olivat olleet ihastuttavia. Aivan toista luokkaa kuin hänen normaali, kaveripiirissä yhteiseksi vitsiksi muodostunut tapansa olla myöhässä.
"Mitä muita, mmhh- muistoja sinulla on?" hän kysyi hakien oikeita sanoja, kun kosketus sai hänen ihonsa polttelemaan.
Malttamattomat sormet siirtyivät avaamaan Elin vyötä, nykien sitä hieman kovakouraisemmin, kun Aida haki suudelmaa miehen huulilta.

Vatsalla vaeltavat kädet tekivät Elin ajatuksista jokseenkin... levottomia. Niin, että hänen oli huomattavan vaikea keskittyä keskusteluun, varsinkin, kun samaan aikaan hänen omat sormensa lähtivät ujuttamaan sukkahousujen vyötäröä alemmas, ja kohtasivat siinä samalla myös alushousujen reunan.
Hän oli heikko, heikko mies.
Mutta ehkä se annettaisiin hänelle anteeksi.
Hän vastasi suudelmaan nälkäisesti, samalla kun jatkoi sekä alushousujen että sukkahousujen riisumista, luottaen Aidan notkeuteen.
"Minulla on edelleen hieman huono omatunto siitä kerrasta, kun tulin vastaan työpaikallesi, ja me olimme... jaa..."
Kärsimättömiä.

Aida auttoi nostamalla jalkojaan vuorotellen ja astui ulos housuistaan. Yö olisi tuntunut melkein kylmältä paljasta ihoa vasten, ellei hänen verensä olisi poltellut. Hän hipaisi sormillaan Elin niskaa miehen kumartuessa ja kannusti tätä sitten suoristautumaan, jotta saattoi jatkaa housujen avaamista.
"Niinkö?" hän kysyi kehräten naurusta, häivähdys käheyttä äänessään ja näykkäsi Elin kaulaa, samalla kun ujutti kätensä alas miehen vatsaa ja sisään housuihin.

Olisi hyvin mahdollista, ettei housuja löydettäisi enää, ellei sitten tarkkasilmäinen huonesiivooja, sillä kärsimättömyyksissään Eli viskasi ne syrjään varsin... lennokkaassa kaaressa.
Aidan kosketus sai hänet murahtamaan matalasti, ja hän hamusi naisen kaulaa samalla, kun etsi otetta tämän jalkojen takaa nostaakseen tämän takaisin syliinsä.
"Niin", hän myönsi, kun kykeni jälleen ajattelemaan sen verran, että saattoi muodostaa sanoja.
"Ja olen edelleen pahoillani niistä yksistä... liiveistäsi, ne olivat... kauniit..."
Ja jääneet kiinni kattotuulettimeen. Se oli ollut varsin... onnetonta.

Aida nauroi tarinalle. Ymmärtäessään, mitä Eli halusi, hän nykäisi miehen housuja alas ja hyppäsi sitten takaisin tämän syliin, kiertäen kätensä niskalle. Sormet sivelivät sitä hetken, ennen kuin sukelsivat kiharaisiin hiuksiin. Hän painoi suudelman Elin huulille ja tukisti hiuksia kevyesti, ennen kuin näykkäsi miehen alahuulta.
"Se oli sen arvoista", hän lupasi hamuten Elin korvaa huulillaan ja valui sitten kaulalle, hipaisten sitä hampaillaan ja koskettaen kielellään.
"Haluan sinua."

Aidalla oli hyvin seksikäs nauru.
Eli ei ollut juuri nyt varma, oliko ajatellut asiaa koskaan aiemmin. Varmasti oli. Mutta juuri nyt se kiinnitti hänen huomionsa aivan erityisesti - ja oli ajaa hänet hulluuden partaalle. Veri poltti ja kohisi suonissa kuumana.
Hän tiedosti epämääräisesti kohti nilkkoja putoavat housut, ja potki jalkansa niistä vapaaksi yksi kerrallaan.
Minne lie päätyivät.
"Eihän seinä ole... liian kylmä?"

"Ei", Aida vastasi Elin kaulaa vasten, lipaisten sitä kevyesti. Sormet punoutuivat lujemmin vaaleanruskeisiin hiuksiin, jalat kiertyivät nyt paljaan lantion ympärille.
Ei, se tuntui hyvältä hänen selkäänsä vasten. Kotoisalta. He olivat aina olleet lahjakkaita akrobatiassa. Huulet hamusivat miehen kaulaa, hampaat näykkäsivät tuskin parantuneita mustelmia. Tieto siitä, että sukat taisivat olla edelleen Elin jalassa, sai hymyn viipymään hänen silmissään.

Joskus koittaisi se päivä, jona sukat lähtisivät ennen, kuin mitään muuta tapahtuisi.
Tänään ei ollut se päivä.
Ei, sillä Eli kaipasi Aidaa niin, että se teki kipeää, ja seinä ja muistot saivat hänen olonsa niin nostalgiseksi, että se oli saada hänet menettämään järkensä.
"Luuletko... Että meidän täytyy yrittää olla hiljaa..?" hän kysyi käheästi, kun jo haki Aidalle parempaa asentoa sylissään.

Aida kuljetti sormiaan kiharaisten suortuvien lomassa, villiten ne kosketuksellaan. Hän näykkäsi Elin kaulaa ja vetäytyi sitten kauemmas, jotta saattoi nähdä miehen kasvot ja kohdata vihreähippuiset silmät vakavana.
"Luuletko, että pystyt siihen?" hän kysyi totisesti, mutta nauru jäänsinisissä silmissä tuikkien. Suupielet nykäisivät. Kuinka hän pärjäsi näyttelijänä, hän ei koskaan tietäisi.

Eli vastasi Aidan vakavaan katseeseen ja tutki sitä hetken.
"En."
Siitä ei ollut epäilystäkään. Heidän pienessä kodissaan, jonka seinät olivat olleet paperinohuet, oli ollut pakko yrittää. Eikä hän ollut ollut silloinkaan kovin hyvä, varsinkin, kun heidän kapea sänkynsä oli ollut kova nitisemään.
Hän säilytti katsekontaktin niin pitkään kuin saattoi ennen kuin painoi suudelman naisen huulille.

Aida nauroi hyväntuulisesti ja näykkäsi Elin alahuulta vastatessaan suudelmaan. Hän ei ollut koskaan ollut erityisen lahjakas olemaan ihan hiljaa, sillä millaista intohimoa se oli?
Hän arveli Ritz-Carltonissa olevan paksut seinät – ja ellei, huoneesta maksettiin varmasti enemmän kuin tarpeeksi.
"Hyvä niin", hän kuiskasi kiertäen kätensä paremmin miehen niskalle, sormenpäät sen kaarta sivellen.

Eli lohduttautui sillä, että mikäli heidän huonenaapurinsa olisi kovin häiriintyvää, herkkäunista sorttia, tällaisessa hotellissa pidettäisiin varmasti huoli siitä, että tämä saisi uuden, hiljaisemman huoneen.
Kukaan ei joutuisi olemaan väsynys heidän vuokseen.
"Niin", hän mutisi suudelmaa vasten, ääni käheänä.
"Haluan sinua..."

Aida vastasi painamalla uuden suudelman miehen huulille, sormet hiuksiin lujasti punoutuen.
Jalat hakivat lujempaa otetta lantiolta, kohottaen hänet paremmin Elin rintakehää vasten. Tummansininen helma aaltoili hänen ympärillään, kun hän antoi toisen kätensä liukua alas Elin vatsaa. Hetken se hyväili miestä, ennen kuin auttoi tämän jumalaisen lähelle.

Ehkei seinä ollut liian kylmä Aidan selkää vasten. Ja Eli pitäisi naisen lämpimänä. Ainakin toivoi pitävänsä.
Hän uskoi, tai ainakin se oli hänen tarkoituksensa, että hän huokaisi Aidan huulia vasten rakastavansa tätä enemmän kuin mitään muuta samalla kun paransi otettaan tämän reisien takaa.
Hän ei ollut aina parhaimmillaan syvällisissä sanoissa silloin, kun kaipaus poltti näin kipeänä hänen suoniaan.
Ja viimeistään siinä vaiheessa, kun hän painui lähemmäs, ajatukset muuttuivat pelkäksi kohinaksi.

Yö taisi olla aamuyön puolella, vaikka tämä kaupunki ei kai nukkunut koskaan. Aida loikoi vatsallaan amerikkalaisittain valtavan vuoteen päiväpeitolla, tyyny rintaansa vasten halattuna ja katseli Eliä lämpöä silmissään. Toinen jalka koukistui ja keinahteli ääneti, leikitti ikkunasta siivilöityvää, sinertävää valoa, joka raidoitti paljasta selkää.
"Minulle taidettiin luvata viuhahtelua", hän muistutti pehmeästi ja ojensi kätensä koskettamaan miehen vatsaa.

Eli oli unohtunut katselemaan valon leikkiä katossa, selällään maaten, mutta kuullessaan Aidan äänen hän käänsi päätään.
Ja hymyili.
"Niin taisin luvata", hän myönsi, ja kierähti kyljelleen niin että saattoi ojentaa kätensä silittämään valon muodostamia raitoja tämän selällä.
"Valotiikeri."

Aida hymyili silmät kissamaisesti siristyen ja haki päälleen paremman asennon tyynyllä. Teatterityössä oli se etu, että he saivat nukkua pitkään aamuisin eivätkä pitkälle yöhön venyneet yhteiset hetket kostautuneet heti aamun tullen.
"Olet hyvin viehättävä alasti", hän huomautti ja antoi katseensa vaeltaa Elissä hellänä.

Elin sormi piirsi kiireettömästi uuden valoraidan sileää ihoa vasten.
"Niin sinäkin, prinsessa", hän vakuutti, ja siirtyi hieman lähemmäs, niin että saattoi kurottua painamaan suudelman niskalle, josta erottui kapea kaistale kastanjanpunaisten hiusten lomasta.
"Vaarallisen viehättävä."
Hän laski päänsä nojaamaan koukistettuun käsivarteensa ja jäi tutkimaan Aidan kasvoja.
"Millaista viuhahdusta toivoisit?"

Kosketus sai Aidan hymyn syvenemään ja hän hipaisi Elin nenänpäätä hellästi. Olisipa heillä ollut mahdollisuus viipyä näin koko yö. Elin kanssa mikään määrä aikaa ei tuntunut koskaan olevan tarpeeksi. Koko ajantaju hämärtyi.
"Millaista tahansa", hän vastasi kierähtäen lähemmäs, jotta saattoi nojautua hamuamaan miehen kaulaa huulillaan. Iho tuntui ihanalta ihoa vasten.
"Sinun pitäisi olla alasti useammin."

Nenänpään kosketus yritti saada ikävän muiston, tai ehkä tunteen, työntymään esiin Elin mielen laidalta, mutta hän ei halunnut antaa sille periksi. Hän karkotti sen sinne, mistä se oli tullutkin, ja onnistui säilyttämään mielensä korkeana.
"Vaikka meillä onkin niin mukavaa näin?" hän vetosi, kun kietoi käsivartensa Aidan ympärille ja veti tätä paremmin lähelleen, painaen suudelman kastanjanpunaisten hiusten joukkoon.
"Olen ehdottomasti sitä mieltä, että niin sinunkin. Voisimme aloittaa perinteen, kulkea sunnuntait alasti."

Aida kehräsi naurusta ja punoi jalkansa Elin jalkojen lomaan, painautuen miehen rintaa vasten. Hän valui suudelmineen paljaalle rintakehälle.
"Ehkä joskus toiste", hän myöntyi ja näykkäsi rintakehän ihoa, kiertäen käsivarren miehen vyötärölle.
"Se kuulostaa aivan ihanalta perinteeltä."

He olivat tainneet taas päätyä patjan keskelle. Mutta oliko sillä oikeastaan väliä?
Elin sormet vaelsivat hellinä Aidan paljaalla selällä, huulet unohtuivat hipomaan kastanjanpunaisia hiuksia.
"Lupaan sen", hän vakuutti.
"Herrasmiehen kunniasanalla. Sitten, kun emme ole vielä näin mukavasti..."
Hän painoi suudelman Aidan hiuksille.
"Pitäisikö meidän aloittaa jo seuraavana sunnuntaina?"

Aida painoi suudelmia miehen rintakehälle, hamusi sitä huulillaan ja antoi käsiensä vaeltaa keveinä ja hellinä paljaalla selällä ja kyljillä.
"Se olisi upeaa", hän huokasi ja hengitti syvään Elin tuoksua, "mutta valitettavasti olemme matkustamassa silloin Shanghaihin." Se luultavasti vaati vaatetusta. Hän oli aina rakastanut lentämistä, mutta näin pitkien matkojen seuratessa toisiaan muutaman päivän välein, se alkoi tuntua... Kaikkeen varmasti tottuisi.
"Mutta ehkä... 30. joulukuuta?" Kuulostipa se olevan kaukana.

Kolmaskymmenes joulukuuta.
Se tarkoitti melkein uuden vuoden aattoa. Eivätkä he olleet vielä ehtineet edes jouluun saakka.
Elin kulmat yrittivät vetäytyä kurtistukseen, mutta hän onnistui saamaan ne hallintaansa viime hetkessä.
Ei ollut mitään syytä kurtistella Aidan aikataulu oli nyt kiireinen, eikä sille mahtanut mitään.
"Ehkä lento Shanghaihin vaatii ainakin jonkinlaista vaatetusta", hän myönsi.
"Business-luokassakaan vaatetus ei taida olla valintakysymys?"

"Olet tervetullut kokeilemaan", Aida vastasi naurua äänessään. Hänen olisi tehnyt mieli jatkaa, houkutella Eliä uuteen huumaan tai ehkä vain hemmotella miestä rakkaudella – mutta huomenna olisi pitkä päivä ja stylisti paheksui mustia silmänalusia. Hän nousi istumaan ja nyki päiväpeittoa syrjään, jotta he voisivat ujuttautua kunnolla sänkyyn.
"Meidän pitäisi varmaan nukkua."

Hetken ajatus sai Elin silmät siristymään hymystä. Mutta sellainen olisi tainnut olla ehdottoman huonoa käytöstä, monestain syystä.
"Luulen, että Harvey ei ehkä arvostaisi sitä. Hän saattaisi lähettää minut seuraavalla lennolla kotiin, tai ainakin kieltäisi minua enää roikkumasta mukana..."
Hänen kasvoillaan häivähti pettynyt ilme.
"Onko meidän aivan välttämätöntä?"

Aida sukaisi sormensa läpi Elin hiuksista, siloitti niitä pois kasvoilta. Ne olivat varsin riehakkaan näköiset hänen käsittelynsä jälkeen, ja miehen kaulassa taisi olla jokunen mustelma. Joku ehkä paheksuisi, mutta muiden mielipiteet eivät olleet koskaan olleet hänelle erityisen tärkeitä.
"Mitä sinä ehdottaisit?" hän kysyi katsellen miehen kasvoja lämpöä silmissään ja veti tyynyn paremmin päänsä alle.

Eli kiemursi Aidan seuraksi peitteen alle ja nykäisi sitä sitten heidän vartaloidensa suojaksi.
Ei mennä vielä nukkumaan, prinsessa, hän olisi halunnut ehdottaa. Ei meillä ole vielä kiire, aamuun on vielä aikaa.
Mutta Aidalla olisi edessään pitkä ja raskas päivä.
"Ehkä meidän pitäisi olla järkeviä ja yrittää nukkua hetki", hän myönsi haikeana.

Aida hymyili ja asettui Elin kylkeen, nostaen miehen käsivarret tottuneesti ympärilleen ja varmistaen niiden tiukan otteen. Hän nojasi päänsä miehen rintaan ja antoi silmiensä painua kiinni. Eli oli ollut hänen kotinsa niin kauan kuin hän saattoi muistaa. Turvasatama maailman myrskyissä.
Miten onnellinen hän oli siitä, että mies oli tässä, hän pohti vaipuessaan vaivattomasti uneen.

Maanantai 10. joulukuuta 2018, ilta, Starbucks Broadwayn ja 40th Streetin kulmassa, New York, Yhdysvallat

Olisi oikeastaan ollut aika runollista, jos iltaan mennessä olisi alkanut sataa lunta. Mutta vielä siinä vaiheessa, kun Eli värjötteli ketjukahvilan ulkopuolella, kädet tummanvihreän villakangastakin taskuihin tungettuna ja painoa jalalta toiselle vaihtaen, lämpötila pysytteli itsepintaisesti juuri ja juuri plussan puolella.
Mutta ainakin aiemmin päivällä taivaalla uhkaavasti roikkuneet pilvet olivat pitäneet sateen itsellään eivätkä vihmoneet kadulla kulkijoiden niskaan vettä tai räntää.
Eli nousi hetkeksi varpailleen kurkotellen kohti suuntaa, josta oletti Davidin saapuvan, ja nykäisi viime hetkessä raidallista huivia paremmin kaulansa ympärille, kun se oli jo melkein valahtanut alas toiselta hartialta.

New Yorkin kadut eivät olleet merkittävästi erilaisia kuin Lontoon. Paljon kiireisiä, pahantuulisia ihmisiä, jotka huokailivat ja pyörittelivät silmiään hitaammille ja kirosivat turisteja. Hän ei ollut enää turisti. Edelliset viikot olivat hujahtaneet ohi. Seitsemänkö niitä oli?
"Hei Eli", kamelinruskeaan, reisimittaiseen villakangastakkiin ja tummanpunaiseen huiviin pukeutunut tenori tervehti heilauttaen kättään ja melkein huitaisten ohi pyyhältävää bisnesmiestä päähän.
"Mitä kuuluu?" David kysyi päästessään lähemmäs ja veti Elin puolittaiseen, karhumaiseen rutistukseen, ennen kuin kannusti tätä sisään kahvilaan.

Ei ollut vaikeaa erottaa Davidia kadulla vellovasta ihmisjoukosta. Hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän oli kohottamassa toista kättään, mutta ehti pysäyttää liikkeen juuri ennen kuin nainen korkeissa koroissa olisi juossut suoraan kohotettua käsivartta päin.
Hän katsoi parhaaksi odottaa siihen saakka, että David ehti kohdalle, ja hipaisi tämän poskea huulillaan vastatessaan halaukseen pikaisesti - pikaisesti vain, koska ennen pitkää he olisivat aiheuttaneet kadulle tukoksen.
"Kylmä poski", hän huomautti, kun pujahti sisään kahvilaan, jossa oli yllättävän rauhallista kun otti huomioon sijainnin ja ajankohdan. Ehkä he olivat onnistuneet osumaan juuri oikeaan hetkeen, tai sitten heillä oli ollut muuten vain tuuria.
"Hyvää! Mitä sinulle? Aidakin olisi halunnut tulla, mutta heille tuli viime hetkellä... jotakin. Kai illallinen, luulen? En ole aina aivan varma, mitä kaikkea heillä on..."

David antoi käden viipyä hetken Elin olkapäällä, puristaen sitä ystävällisesti, ennen kuin astui lähemmäs tiskiä. Pitkä mies ja vaikuttavan leveät hartiat antoivat usein tilaa, vaikka onnekkaasti tällä hetkellä tungos ei ole samanlaista kuin normaalisti.
"Se taitaa olla aikamoista pyöritystä. Olen seurannut tarinaa lehdistä", mies totesi ja valikoi itselleen kahvin ja palan kinuskista pekaanipähkinäkakkua, vaatien tarjoavansa Elille mitä ikinä tämän tekikään mieli.
"Minulle kuuluu hyvää. Ensi-ilta lähestyy ja tuntuu nostalgiselta palata Kummituksen rooliin."

Eli tunsi valtavan nostalgia-aallon pyyhkäisevän ylitseen tilatessaan itselleen piparkakkulatten ja jouluisen kakkupalan. Ei sillä, että Starbuckseja ei olisi ollut kotikulmillakin, mutta tämä oli New York. Jo pelkästään kaupunki itsessään riitti muuttamaan kokemuksen muistelumatkaksi opiskeluaikoihin.
Sokerin määrä takaisi sen, että hän taitaisi jaksaa helposti valvoa Aidan paluuseen saakka. Ehkä jopa seuraavaan aamuun, mutta häntä ei kaivattu minnekään, joten oliko sillä niin väliä?
"Niin on", hän myönsi, kun siirtyi syrjemmälle odottamaan juomaansa.
"Aidasta on tullut oikea tähti. Vaikka minä olen aina tiennyt, että niin tulisi käymään, Aida on mahtava... On hiton sääli, etten ehtinyt nähdä sinua Phantomina täällä. Se olisi ollut mahtavaa, mutta me olemme silloin jo... Rehellisesti sanottuna en ole ihan varma. Minusta on tainnut tulla edustuspoikaystävä."

David nauroi kumeasti ja istuutui alas ikkunan edessä olevaan pöytään, kun he saivat tilauksensa.
"Etteköhän te ehdi nähdä minut vielä. Minulla on vuoden sopimus", mies rauhoitteli ja siemaisi kahviaan, asettuen rennosti tuolilleen. Joskus hän murehti, että ne eivät kestäisi hänen allaan – mutta tämä oli Amerikka.
"Niinkö? Miltä sellainen rooli tuntuu?" hän kysyi ja kaapaisi lusikkaan palan herkullista, epäterveellistä kakkua. Hänen pitäisi varmaan keskittyä enemmän ruokavalioonsa ja urheiluun.

Eli työnsi takkinsa tuolinsa selkämykselle ja kietoi huivin paremmin kaulansa ympärille, ja muisti vasta sitten, ettei sillä tainnut enää olla niin paljon väliä, suojasiko hän kurkkunsa vai ei.
"Minulla on paljon vapaa-aikaa", hän vastasi, hörpättyään varovasti huomaansa, jonka sokerimäärä tuntui humahtavan suoraan päähän.
Hänen kulmillaan häivähti kevyt kurtistus, ja hän kiirehti vakuuttamaan ehkä hieman liiankin nopeasti:
"Mutta on mahtavaa, että Aida pääsee elämään unelmaansa. Oletko kotiutunut, David? Ei kai sinunkin asuntosi ole komeron kokoinen?"

"Ei ihan komeron kokoinen", David nauroi, "mutta pienehkö yksiö, kyllä. Enhän minä siellä paljoa muuta tee kuin käy nukkumassa ja suihkussakin aina joskus. Se on vain noin kilometrin päässä Central Parkista, York Avenuella, mikä on ehdottomasti bonus. Jos tulet käymään New Yorkissa useamminkin, olet aina tervetullut yöpymään luonani." Hän siemaisi uudelleen kahvia ja katseli Eliä.
"Liikaa vapaa-aikaa? Oletko katsellut uusia projekteja?" mies jatkoi.

"Ehkä tulenkin. En tiedä, luulen, että se kaikki riippuu aika paljon Aidasta", Eli totesi ja lipaisi kermavaahtoa huuliltaan. Hänelle ei ollut vielä tähän ikään mennessä täysin selvinnyt, kuinka kermavaahdollisia juomia oli tarkoitus juoda siististi tai niin, ettei saanut itselleen viiksiä.
"Olen. Hakenutkin muutamaan, mutta ei ole vielä ollut onnea."
Hän kohautti toista hartiaansa ja hymyili.
"Näitkö Children in Need -konsertin? Aida oli siinä upea."

"Mmh, näin siitä muutaman videon netissä", David nyökkäsi ja laski lusikan kädestään. Kakkupala hupeni nopeasti.
"Hyvin vaikuttavaa. Toivon, että olisin ehtinyt nähdä sinut useammin Jekyllin ja Hyden roolissa. Moni ystävänikin on kehunut sinua." Hän oli varma, että Eli löytäisi vielä itselleen huikean, uuden roolin.
"Joten minne olette menossa seuraavaksi? Los Angelesiin ilmeisesti?" hän kysyi siemaisten kahviaan.

"Minusta hänen esityksensä oli koko konsertin paras, vaikka minä olen tietysti puolueellinen", Eli totesi, ja huiskautti vähättelevästi kättään. Sellaista teatterielämä oli, harvoinpa sitä tuli mahdollisuutta nähdä ystävien esityksiä, jos ei halunnut viettää jokaista vapaapäiväänsä kiertämällä niitä. Ja sitten oli ollut... se mitä oli tapahtunut. Ero.
Eli oli edelleen järkyttynyt ystäviensä puolesta.
"Los Angelesiin. Luulen. Odotas..."
Hän kaivoi puhelimensa esiin ja tarkasti sinne kirjaamansa matkasuunnitelman.
"Kyllä. Los Angelesiin. Ja sitten Kiinaan. Se on aika mahtavaa. Sääli, että Aidalla on niin kamalan kiire koko ajan. Oletko koskaan ollut Kiinassa, David?"

"Melko monta kertaa", David vastasi ja lohkaisi jälleen uuden palan kakkua. Meripihkaiset silmät siristyivät hymystä, joka viuhkoitti silmäkulmat naururypyille.
"Lomamatkalla Hong Kongissa ja Shanghaissa ja muuten Meihin liittyen", hän jatkoi ja pyyhkäisi vaaleanruskeita, tuuheita hiuksia taakse kasvoiltaan. Toivottavasti tyttö todella viihtyi sisäoppilaitoksessaan. Hän ei ollut koskaan ollut kummoinen isä.
"Ehkä voitte matkustella kiireettä kiertueen jälkeen? Oletko sinä ollut Kiinassa aikaisemmin?"

"Aivan, totta kai! Onko Kiina hieno paikka?"
Hetken Eli saattoi melkein kuvitella, että he olivat kotona Lontoossa. Tutulla kahvilaketjulla saattoi olla asiaan merkittävä vaikutus. Mutta kun he kävelisivät ulos, David jatkaisi matkaa uuteen elämäänsä täällä, valtameren takana. Ja hän... palaisi Aidan uuteen elämään.
"Niin, ehkä", hän myönsi, ja vei lusikallisen kakkua suuhunsa, kulmat kurtistuen.
"Ei, en ole. En ole matkustellut oikein missään. Aida on meistä se, joka on nähnyt maailmaa... Toivon, että meillä olisi aikaa kiertueen jälkeen. Kaikki on nykyään niin... outoa."

"Onhan se. Varsin ruuhkainen, tosin."
David katseli Eliä myötätuntoisella lämmöllä. Ei voinut olla helppoa olla pitkiä aikoja erossa, vaikka nyt Elillä oli mahdollisuus matkustaa Aidan mukana ainakin pari viikkoa. Hän muisti hyvin vuodet Elizabethin kanssa, joina he onnistuivat näkemään kerran tai pari viikossa.
Jos hän olisi luopunut urastaan ja asettunut pohjoiseen vaimonsa kanssa, olisivatko asiat nyt eri tavalla?
"Millä tavalla outoa?"

Eli hymyili häkeltyneenä, katsahti sivulle ja otti kulauksen hyvin makeasta kahvistaan voittaakseen itselleen aikaa ajatella. Hän teki sen kaiken täysin tiedostamatta, ja vaikka hän olikin työkseen näyttelijä, hän oli aina ollut valtavan surkea valehtelemaan. Hänen kehonsa paljasti hänet yleensä auttamatta.
"Se on vain... aika erilaista", hän myönsi ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan, jotka ilmassa vaaniva kosteus olivat saaneet kihartumaan entistä villimmin.
"Tiedäthän. Nyt kun Aida on oikea tähti. Minusta tuntuu siltä, että... en oikein usko, että hänen managerinsa on kamalan iloinen, kun olen mukana."

David nyökkäsi ymmärtäen.
"Mutta Aida on, eikö niin? Muulla tuskin on väliä", hän sanoi lempeästi. Hän ei tuntenut Hollywoodin showbisneksen maailmaa, mutta saattoi kuvitella sen karuuden loisteliaan kulissin takana. Hän oli myös nähnyt lukemattomat spekuloinnit ja kieltämättä varsin kipinöivät kuvat Anastasian tähdistä uutena Hollywood-romanssina. Ehkä se oli managerin kynästä peräisin.
"Kauanko hän onkaan nyt ollut kiertueella? Marraskuussako hän lähti?" mies kysyi ja siemaisi kahvia.
"Oletko ollut yksinäinen?"

"Totta kai hän on", Eli vastasi kiireesti, ja sitten, hieman epävarmemmin:
"Luulen niin."
Oli hetkiä, joina hän mietti, olisiko Aida ollut onnellisempi, jos tämän ei olisi tarvinnut huolehtia siitä, viihtyikö hän niinä hetkinä, kun tämä oli kiireinen. Ja synkempiä hetkiä, joita hän häpesi, joina hän pohti, olisiko Aida edes huomannut, jos hän ei olisi ollutkaan mukana.
Ne olivat typeriä hetkiä.
"Marraskuussa, kyllä. Ja kiertue jatkuu vielä jonkin aikaa kevätpuolella. Sitten kaikki palaa ennalleen."
Niin hän halusi uskoa.
Eli sipaisi taas hiuksiaan häkeltyneesti.
"En tiedä. Ehkä vähän, kaikilla tuntuu olevan kiire. Mutta ei se mitään. Aida on hirveän onnellinen, kun on päässyt elämään unelmaansa."

David tutki Eliä lämpimin silmin ja kurottui hetkeksi puristamaan ystävänsä kättä. Sellaisen erossaolon täytyi olla todella raskasta siihen tottumattomalle. Jokin miehen sanoissa tuntui kertovan, että ehkä Eli ei ollut täysin onnellinen. Ehkä olisi hullua olettaakaan niin. David tiesi tyhjyyden, joka seurasi shown päättymisen jälkeen – vaikka olikin ollut urallaan niin onnekas, että oli ollut vain hetkettäin vailla sopimusta. Epävarmuus tulevaisuudesta oli lamauttavaa.
"Tiedäthän, että voit aina soittaa minulle? Jos tuntisit olosi synkäksi tai sinulla olisi... Pelottavia ajatuksia, voisit soittaa minulle?"

Elin kasvoilla kävi ensin häkeltynyt ja sitten, hyvin lyhyen hetken, melkein kauhistunut ilme.
"Minulla on kaikki hyvin", hän vakuutti kiireesti, ja lisäsi sitten:
"Mutta kiitos, tiedän kyllä. Minulla on ystäviä."
Vaikka osa asuikin hieman liian kaukana hänen makuunsa. Mutta ei sille mahtanut mitään.
"Minä vain... Simon ei oikein pitänyt Aidan ammatinvalinnasta. Ja tiedätkö, minä en halua olla se tyyppi, joka saa hänet tuntemaan olonsa syylliseksi pitkistä päivistä tai matkoista tai... mistään."
Hän hymyili ja kosketti taas hiuksiaan.
"En oikein tehnyt hyvää työtä silloin, kun hän lähti kiertueelle."

"Älä vertaa itseäsi Simoniin", David sanoi kulmat kurtistuen. Hän ei ollut tietoinen siitä, mitä Eli oli melkein todistanut, mutta ei tuntenut lämpöä Aidan edellistä aviomiestä kohtaan. Mies oli varmasti ollut hyvä ja kelpo, mutta täysin sopimaton Aidalle. Täysin ymmärtämätön teatteria kohtaan, täysin joustamaton naisen unelmille. Sellainen liitto ei voisi koskaan toimia.
"Äläkä syytä itseäsi, Eli. Olen varma, ettei Aidakaan tee niin. Miksi saisit hänet tuntemaan syyllisyyttä? Käskisitkö häntä lopettamaan työnsä ja pysymään kotona?"

"Mitä?"
Eli räpäytti häkeltyneesti silmiään ja näytti sitten kauhistuneelta.
"Ei! En tietenkään! Hitto, en minä..."
Hän pudisti päätään ja otti kulauksen hyvin makeasta kahvistaan.
"Haluan, että hän saa kaiken sen, mistä unelmoi. Tietenkin. Luulen, että se johtuu vain siitä, että sopimukseni loppui juuri ja kaikkea. Minä vain... Tiesitkö, että valokuvaajat tuntuvat seuraavan häntä nykyään?"

"Joten miksi hän tuntisi olonsa syylliseksi takiasi?" David vetosi lämpimästi.
"Jos sinä et vaatisi häntä luopumaan unelmastaan tai omasta itsestään tai mistään muustakaan. Ei sinun pitäisi pelätä sellaista", hän vakuutti toivoen, ettei puhunut läpiä päähänsä. Hän ei ollut koskaan ollut erityisen kirjaviisas eikä ollut loistanut psykologiassa omissa ihmissuhteissaankaan.
"Niinkö? Huh. Ilmeisesti manageri on tehnyt hyvää työtä hänen nimensä tunnettuuden kanssa. Ahdistaako se sinua?"

Ehkä kaikki olisi helpompaa sitten, kun hän löytäisi taas töitä. Kenenkään ei tarvitsisi huolehtia siitä, kuinka hän pärjäsi. Ja Aidakin voisi olla huolettomammin, niin Eli ainakin toivoi.
Hän vei jälleen palan kakkua suuhunsa ja vilkaisi ulos ikkunasta kadulle, jolla ihmisvirta jatkoi vaellustaan.
"Se on aika kamalaa", hän myönsi, kun palautti katseensa Davidiin.
"Mutta minä olen enemmän huolissani Aidasta. Se on aika... valokuvaajat vaikuttavat aika aggressiivisilta. Eivät siis väkivaltaisilta vaan... Noh, he haluavat hyvän kuvan."

"Onko Aida ahdistunut valokuvaajista?" David kysyi ja tyhjensi kahvikuppinsa, nojaten rennosti tuolinsa selkänojaan.
"Olen kuullut, että paparazzit voivat olla ahdistavia, mutta tuskin vaarallisia – ellei nyt karkumatka pääty traagisesti. Paparazzit taitavat useammin satuttaa itsensä, loikkiessaan liikenteen sekaan ja kiipeillessään vaarallisesti", mies pohti, vaikkei ollutkaan asiantuntija. Teatterimaailmaa ei, luojan kiitos, vainonnut samanlainen kulttuuri kuin Hollywoodia. Hän poseerasi mielellään kuvissa faneille, jotka odottivat stage doorilla tai tulivat hänen konsertteihinsa.
"Piditkö muuten elokuvasta? Sinähän olet jo nähnyt sen. Minä yritän saada lipun perjantain ensi-iltaan täällä."

Oliko Aida?
Häpeäkseen Eli ei ollut varma. Aida vaikutti olevan onnellinen, vaikkakin väsynyt. Oli hetkiä, joina hänestä tuntui, että hän ei tuntunut saavan aivan otetta siitä, mitä tapahtui, ja mitä nainen kulloinkin tunsi. Ja juuri, kun hän oli tavoittamassa tämän, tuli jotakin, mikä pyyhkäisi heidät taas erilleen.
Ehkä hän mietti asioita liikaa sen sijaan, että olisi antanut niiden vain sujua omalla painollaan.
Hänen katseensa kirkastui hieman.
"Kyllä, se on mahtava! Ja Aidan lauluääni on siinä upea... Minäkin olen siinä. Oopperakohtauksessa."

"Hyvä, sitten se on ehdottomasti näkemisen arvoinen", David nauroi kumeasti ja sukaisi hiuksiaan taakse. Hänellä oli vielä hetken aikaa mahdollisuus käyttää iltoja elokuvissa tai teatterissa käymiseen, ja hän oli käyttänyt mahdollisuutta ahkerasti ahmimalla Broadwayn tarjontaa.
"Kuinka sinä päädyit siihen mukaan? En ole tainnut kuullakaan sitä tarinaa."

Elillä oli ollut ikävä tuttua, lämmintä naurua.
Kysymys sai hänen silmänsä siristymään melkein ovelasta virnistyksestä.
"Se oli Edisonin..."
Hän epäröi hetken, kun tunsi syyllisyyden vihlaisevan kipeänä. Oli typerää tuntea mustasukkaisuutta, Edison oli ollut hänelle vain mielettömän reilu. Hetki oli niin lyhyt, että sen saattoi olettaa johtuvan vain nopeasta ajatusten harhaantumisesta vilkkaassa kahvilassa.
"Siis Dimitrin näytelijän ansiota. Hän järjesti minut ekstraksi, niin että pääsin mukaan kohtaukseen. Olin puvussa ja kaikkea. Aidalta meni todella kauan huomata minut..."

David nauroi hyväntuulisesti, nojaten rennosti tuolinsa selkänojaan.
"Se olisi varmasti ollut näkemisen arvoista. Pidän silmät auki, jotta näkisin sinutkin", mies lupasi. Hänen pitäisi varmasti jo ostaa lippu ja varautua etsimään teatteri vähän kauempaakin, sillä hypestä päätellen ensi-ilta tulisi olemaan loppuunmyyty pitkin maata.
"Ilmeisesti Aasian ensi-ilta on ensi viikon perjantaina. Tokioonko te olitte menossa?" hän varmisti.
"Oletko käynyt Japanissa?"

"En kyllä saanut nimeäni lopputeksteihin, vaikka olinkin mielestäni aika hyvä", Eli totesi nöyränä, hymy silmissään tuikkien.
"Olen siinä kohdassa, jossa Anastasia ryntää pois Dimitrin luota. Yhdessä otossa Aida melkein kiilasi minut nurin, eikä siltikään huomannut tunnistanut, kuka olin..."
Se oli ollut mukavaa. Koko yllätys, kuvaukset, kaikki. Ja koko kiertue tulisi olemaan mahtava.
"Tokioon. Sekin tulee olemaan ensimmäinen kerta. Toivon, että Aidallakin olisi siellä enemmän vapaa-aikaa, hän on ollut hirveän kiireinen..."
Hän kalasti viimeisen palan kakkua lusikkaansa.
"Kuinka sinulla menee, David?"

"Toivottavasti", David vastasi myötätuntoisesti. Kiireinen aikataulu tuntui koettelevan Eliä, ja mies toivoi vilpittömästi, että Aida ehtisi nauttia Japanista yhdessä miehen kanssa.
"Kävin Japanissa konsertissa joku vuosi sitten. Todella mielenkiintoinen, ainutlaatuinen maa. Tunsin tosin oloni vähintäänkin kummalliseksi eikä yksikään suihku riittänyt tarpeeksi korkealle", hän naurahti kumeasti.
"Minulla menee ihan hyvin. On jännittävää siirtyä Broadwaylle ja aloittaa uusi elämä, mutta Phantom on niin tuttu, että tämä tuntuu kotiinpaluulta."

"Japanissa on ilmeisesti hyvin paljon Disneyn tuotantojen suuria faneja, tulee olemaan mahtavaa nähdä heitä. Tai siis, Aidalle nähdä heitä", Eli totesi, ennen kuin hörppäsi kahviaan.
Hän tunsi kipeän myötätunnon pistoksen, kun ajatteli tilannetta, jossa hänen ystävänsä oli tällä hetkellä. Hän olisi halunnut kysellä tarkemmin tämän jaksamisesta, mutta vilkas kahvila ei tuntunut olevan siihen paras paikka, vaikka heidän pöytänsä olikin varsin suojainen.
Hän toivoi, että David tiesi, että hän kuuntelisi kyllä koska tahansa, vaikka sitten puhelimen välityksellä.
"Oletko muuten ajatellut, että voisit alkaa tutustua museotarjontaan?" hän kysyi sen sijaan, ja jatkoi sitten:
"Me pohdimme hiukan Aidan kanssa, että lemmikki voisi olla kiva."

"Museotarjontaan?" David toisti häkeltyneenä ja sukaisi hiuksiaan.
"En varmastikaan niin paljon kuin pitäisi. Niinkö? Millaisesta lemmikistä te pitäisitte?" hän tiedusteli ja katsahti pimeällä kadulla ohi virtaavia ihmisiä. Ehkä kaikki suurkaupungit olivat toistensa kaltaisia. Onnellinen odotus lämmitti hänen vatsaansa, kun hän ajatteli lähestyvää ensi-iltaa ja paluuta Pariisin oopperatalon kulisseihin rakastamassaan roolissa.

"Museotarjontaan", Eli vahvisti, ja nyökäytti päättäväisesti päätään.
"Se on täällä aika hyvää. Minä esimerkiksi kävin monesti tervehtimässä dinosaurusta luonnonhistoriallisessa museossa. Ihan vain siltä varalta, jos sinulla käy vaikka aika pitkäksi."
Eikä sitä koskaan tiennyt. Työntekijät saattoivat olla mukavia.
"Luulen, että pitäisin koirasta. Tai kissasta, paristakin. Todennäköisesti minulla olisi joka tapauksessa enemmän aikaa huolehtia siitä tai niistä kuin Aidalla."

"Niinkö?" David kysyi lämmintä hymyä meripihkaisissa silmissään.
"Lemmikit osaavat olla ihania kumppaneita. Ikävöin kissoja, mutta minulla ei ollut mahdollisuutta ottaa niitä mukaan tänne. Liian liikkuvaa elämää, liikaa epävarmuutta ja kohtuuttoman pitkä matka", hän huokasi kohauttaen olkaansa. Hän ei ollut paljoa parempi lemmikinomistaja kuin oli isä.
"Annoin ne asumaan hoitajan luo muuttaessani, mutta ne taitavat olla pian taas kotia vailla. Hoitaja on kai eroamassa ja muuttamassa eikä tiedä, voiko ottaa niitä uuteen asuntoon."

Tuttu myötätunto vihlaisi taas Elin sydäntä. Hänestä tuntui, että David oli joutunut menettämään kohtuuttoman paljon, varsinkin mieheksi, joka oli niin uskomattoman hyvä ja lämmin. Mutta sellaista elämä kai joskus oli. Valitettavasti.
"Ne voisivat aina muuttaa meille siksi aikaa, kun olet täällä", hän huomautti, ennen kuin edes ajatteli asiaa sen pidemmälle.
"Tai siis, uskoisin, ettei Aidalla olisi mitään sitä vastaan. Emmekä me ole muuttamassa minnekään aivan pian..."
Tai ainakaan hän ei olisi. Eikä Aidakaan olisi kiertueellaan ikuisesti, eikö niin?

"Jos se onnistuisi, se olisi todella hienoa", David vastasi ilahtuen. Elillä varmasti riittäisi rakkautta hänen omituisille kissoilleen ja toivottavasti myös aikaa leikittää niitä. Pienillä kuikuloilla oli loputonta intoa ja energiaa jahdata naruja ja höyhenhuiskuja ja omituisia, pureskeltuja kumipalloja, joiden tarkoitusperiä hän ei ollut koskaan täysin ymmärtänyt.
"Ne ovat oikein mukavia kissoja, vaikka ovatkin hieman... Omituisia."

Elin olisi jo tehnyt mieli innostua.
"Minä puhun siitä Aidan kanssa", hän totesi, ja kulautti sitten loput kahvistaan melkein haikeana. Hänen olisi pian suunnattava takaisin hotellille, eikä sen jälkeen olisi varmuutta siitä, milloin hän seuraavan kerran tapaisi Davidin kasvokkain. Puhelimessa puhuminen ei ollut sama asia, ei edes silloin, kun kyseessä oli videopuhelu.
"Minusta tuntuu, että kaikki kissat ovat hieman... omalaatuisia. Vaikka Tiarnanin ja Emmien Leela onkin alkanut pikkuhiljaa antaa periksi charmilleni."

David nauroi kumeasti.
"Olen melko varma, ettei hän tarvitse pahemmin ylipuhumista", mies sanoi hymyä silmissään. Aida oli aina ollut eläinrakas ja paljon nopeampi innostumaan kuin ajattelemaan, kaikella rakkaudella sanottuna.
"Kuka ei antaisi periksi charmillesi? Olen varma, että hurmaat Aidan managerinkin vielä", hän pohti hyväntuulisesti. Eli kuului rakastettavimpiin ihmisiin, joita hän tunsi.

Eli uskoi vakaasti, että Aida olisi hänen kanssaan samaa mieltä. Sitä paitsi, se olisi hyvä ratkaisu. Pojat voisivat muuttaa takaisin Davidin luo sitten, kun tämä palaisi takaisin Lontooseen.
Koska tietysti David palaisi. Oli liian onnetonta ajatella, että tämä jäisi Yhdysvaltoihin. Ellei sitten siinä tapauksessa, että tämä löytäisi todellisen onnensa.
Sitten asian ajatteleminen olisi vain osittain onnetonta.
"Romana ei ole vielä aivan niin varma minusta. Ja heillä on nyt kolmaskin kissa, tiestikö? Nyssa. Se on mahtava."

"Kyllä, Tiarnan lähetti minulle jokusen kuvan uudesta kissasta", David vastasi lämpimästi. Se oli ollut hyvin viehättävä pieni otus, varsin sopiva jatko omalaatuiseen laumaan, joka odotti miestä kotona. Tempest oli aina näyttänyt kissoiltaan.
"Puhu Aidan kanssa ja katsotaan, voisitko ottaa Morrisonin ja Hendrixin seuraksesi. Hei, haluaisitko toisen kupin kahvia? Tai vaikka pari kakunpalaa mukaan?" hän varmisti tajutessaan, että molempien lautaset ja kupit taisivat olla varsin tyhjiä.

Eli oli iloinen kuullessaan, ettei David ollut jäänyt täysin paitsi uutisista muutettuaan valtameren toiselle puolelle. Vaikka jos häneltä kysyttiin, olisi hän silti pitänyt mieluummin ystävänsä vähän lähempänä. Varsinkin, kun lentomatkailu oli melko tyyristä.
Mutta siitä huolimatta hän aikoi vielä nähdä Phantomin myös Broadwaylla.
Hän katsahti lautastaan ja kuppiaan melkein yllättyneenä tajutessaan, että ne tosiaan olivat tyhjentyneet.
"Luulen, että voisin ostaa jotakin Aidalle. Hänellä on ollut hirveän pitkä päivä."

"Anna minun tarjota", David vetosi ja suoristautui, melkein kumoten tuolin taakseen. Hän pahoitteli hätkähtävälle naiselle ja astui lähemmäs Starbucksin tiskiä, jolla ei käynyt nyt lainkaan yhtä kova kuhina kuin työpäivän aikana.
"Mitä haluaisit? Tai mistä arvelet hänen pitävän?" hän kysyi sukien tuuheita, vaaleanruskeita hiuksia pois kasvoiltaan ja suoristaen pitkittäin raidallista kaulahuiviaan.

"Sinä hemmottelet meitä", Eli huomautti, kun kohensi omaa raidallista huiviaan kaulansa ympärille ennen kuin suuntasi Davidin kanssa tiskille.
Hetken mietittyään hän valitsi palan marjaista, paahdettua juustokakkua, sekä mansikkaisen frappuccinon, jonka hän voisi työntää heidän hotellihuoneensa minibaariin, jotta se pysyisi juotavana siihen saakka, että Aida palaisi. Toivottavasti sellaiseen aikaan, että tämä ehtisi levätä kunnolla.
"Tiedätkö, David, on ihan mahtavaa, että pääsit Broadwaylla Phantomiksi ja kaikkea, mutta oikeastaan minusta olisi mukavaa, kun olisit Lontoossa."

David osti tilauksen enemmän kuin mielellään ja ojensi Starbucksin ruskean paperipussin Elille.
"Oletko varma, ettet haluaisi mitään muuta?" hän varmisti ja soi lämpimän hymyn baristalle tiskin takana. Hän laski käden Elin olalle, puristaen sitä ystävällisesti.
"Palaan varmasti Lontooseen tuotapikaa." Tämä ei voisi korvata hänen kotiaan, vaikka olikin jännittävää päästä kokemaan Broadway – ja upeaa palata takaisin rakkaaseen rooliin tällaisen yleisön edessä. Hän pohti, oliko liian vanha kiertueille, vaikka nyt kukaan ei olisi odottamassa kotona eikä hänen tarvitsisi lennellä edestakaisin pariksi päiväksi kerrallaan.

Eli kohotti paperipussia merkiksi siitä, että oli sen sisältöön enemmän kuin tyytyväinen - ja toivoi samalla, että myös Aida ilahtuisi, kun joskus pääsisi takaisin heidän hotellilleen. Hän oli varma siitä, että nainen oli ollut pettynyt, kun ei ollut ehtinyt sittenkään tapaamaan Davidia.
He voisivat tulla uudelleen myöhemmin, sitten kun Phantom jo pyörisi. Ja ehkä David olisi siihen mennessä löytänyt itselleen jonkun mukavan museotyöntekijän, tai mitä ammattikuntaa tahansa edustavan ihastuksen, ja pian kaikki olisi taas hyvin.
Eli ei pitänyt siitä, että hänen rakkaidensa elämissä tapahtui ikäviä asioita.
"Otan tuon lupauksena, David. Vaikka jos nyt ihan ehdottomasti haluat jäädä tänne tai jonnekin pidemmäksi aikaa, niin en minä siitäkään pahastu."

David hyrähti naurusta ja taputti miehekkäästi Elin olkaa, kun he pujottautuivat ulos japanilaisen turistiryhmän ohi. Joulukuu tuntui jopa kylmemmältä ja viheliäisemmältä täällä kuin Lontoossakin, ja David nosti takkinsa kauluksia pystyyn, kyyristäen leveitä hartioitaan.
"Sano Aidallekin terveisiä. Oli mukava nähdä", hän totesi vetäen Elin karhumaiseen rutistukseen. Päivän pitkä treeni sekä teatterilla että kuntosalilla tuntui lihaksissa. Phantomin ei sopinut pulskistua.

Kylmä iski vastaan ja sai Elin vetämään hartioita lähemmäs korviaan kuin lintu, joka pörhistää höyheniään.
"Minä sanon", hän lupasi, ja kietoi käsivartensa tiukkaan halaukseen Davidin ympärille. Hän kosketti miehen poskea kevyesti huulillaan ennen kuin irrotti otteensa vastentahtoisesti, ja vain, koska he olivat taas muodostamassa tuketta kadulle.
"Pidä sinäkin huolta itsestäsi, jooko?"

"Totta kai", David lupasi rutistaen Eliä takaisin, ennen kuin astui kauemmas ja väisti kadun laitaan ohi vaeltavia ihmisiä. Joku epäonnekas pysähtyi lukemaan puhelintaan keskellä katua ja sai välittömästi jonkun selkäänsä.
"Nauttikaa matkustelusta!" hän huikkasi, ennen kuin jatkoi kättään heilauttaen matkaa kohti metroa, jolla pääsisi lähemmäs uutta kotiaan. Pienen asunnon seinät tuntuivat helposti kaatuvan päälle yksinäisyyden voimasta, mutta luojan kiitos hänen ei tarvinnut viettää paljon aikaa kotona.

Perjantai 14. joulukuuta 2018, iltapäivästä alkaen, Hollywood, Los Angeles, California, Yhdysvallat

Tuntui melkein... hassulta olla taas samassa hotellissa kuin ensimmäisellä kerralla. Ja itse asiassa huonekin taisi olla sama, tai ainakin täysin samalla tavalla kalustettu. Pöydälle asetetun kulhon hedelmätkin olivat samoja - tai eivät täysin samoja, toivottavasti, vaan samaa lajiketta - kuin silloin, kun he olivat yöpyneet täällä viimeksi.
Eli oli hyödyntänyt edellisen, kokonaan vapaan päivänsä tutustumalla Hollywoodiin ja lähettämällä ystävilleen muutaman kuvan itsestään poseeraamassa tunnettujen paikkojen luona - myös kuuluisan kyltin edestä. Sen hän oli postannut myös Twitteriin, seuraajiensa iloksi.
Oli myös merkillistä, kuinka New Yorkissa oli tarvinnut takin pysyäkseen lämpimänä, ja täällä lämpötila huiteli kahdessakymmenessä - mikä taisi joidenkin paikallisten mielestä mennä viileän puolelle.
Hän oli palannut takaisin hotellille hyvissä ajoin, käynyt suihkussa ja vaihtanut ylleen ensi-iltaan sopivammat vaatteet, vilkuillut kelloa ja lysähtänyt lopulta takaisin heidän sviittinsä sohvalle, unohtuen selaamaan twitteriä odottaessaan Aidaa palaavaksi... missä tämä nyt ikinä olikaan tänään aikansa viettänyt.

Jos maailma oli kieppunut aikaisemmin, se teki sitä nyt aivan taatusti. Kuin karuselli, jonka vauhti vain kiihtyi, kunnes lopulta maailma muuttuisi sumeaksi värien pyörteeksi ja hän alkaisi voida pahoin.
Päässä jyskytti, kun Aida työnsi kortin lukkoon ja astui sviittiin, sukaisten kastanjanpunaisia hiuksia pois kasvoiltaan.
"Hei", hän tervehti suoden Elille hieman häkeltyneen, poissaolevan hymyn, tuuppasi oven kiinni takanaan ja pudotti käsilaukkunsa lipastolle. Valkea jakku sai jäädä tuolin selkänojalle.
"Miten sinun päiväsi on mennyt?" hän kysyi astuen lähemmäs sohvaa ja ujuttautui ulos tummansinisestä mekosta, pudottaen sen lattialle. Sitten hän vajosi Elin syliin alusvaatteissaan ja nojasi päänsä miehen olalle.

Eli oli juuri vastaamassa Churchillin kuvaan tulleeseen kommenttiin, mutta kuullessaan avainkortin työntyvän lukkoon hän kohottautui takaisin istumaan.
"Hei, prinsessa!" hän tervehti hyväntuulisesti, hyläten puhelimensa sohvapöydälle hedelmäkulhon ja siististi taitellun päivän lehden viereen.
"Hyvin. Odotin sinua... Millainen päivä sinulla oli?"
Hänen kulmansa painuivat kurtistukseen, ja hän kietoi käsivartensa Aidan ympärille halaten tämän syliinsä.
"Onko kaikki hyvin?"

Aida hautasi kasvonsa Elin kaulataipeeseen, painaen sille suudelman, ennen kuin valahti makaamaan miehen syliin, painaen päänsä tämän reidelle.
"On. Olen vain vähän... Väsynyt. Pitkä päivä", hän vastasi hieraisten pisamaista poskeaan ja vilkaisi kelloa. Hänen pitäisi mennä suihkuun, mutta varmasti hän ehtisi kohta. Jos hän voisi vain maata pienen hetken.
"Mitä sinä olet tehnyt tänään?"

Eli vei kätensä silittämään kastanjanpunaisia hiuksia pois Aidan otsalta.
"Sinun pitäisi levätä hetki", hän vetosi, ja katsahti kohti ovea kuin olisi odottanut Harveyn ja muun tiimin ryntäävän sisälle hetkenä minä hyvänsä, omilla avaimillaan ja välittämättä lainkaan Aidan yksityisyydestä.
Oikeastaan hän oli hämmästynyt, että tämä oli päässyt palaamaan huoneeseen yksin, ilman ketään, joka olisi alkanut laittaa hiuksia tai tarkistaa meikkiä tai... jotakin.
Hän kumartui suukottamaan Aidan otsaa.
"Kunhan kiertelin vähän. Otin muutaman kuvan. Mitä teillä oli tänään ohjelmassa?"

"Minun pitäisi käydä suihkussa ja laittautua ensi-iltaan", Aida vastasi ja hankasi kasvojaan. Olisi ollut ihanaa käpertyä hetkeksi sänkyyn.
"Aamupäivällä olin Conan O'Brienin haastattelussa ja sitten... Tapasin Harveyn kanssa Lyra Recordsin ihmisiä ja puhuimme albumista", hän sanoi tukahduttaen haukotuksen ja sulki silmänsä hetkeksi. Hän oli aina nauttinut improvisoinnista, mutta nyt tiedottomuus tulevasta teki hänen olonsa levottomaksi ja unesta pinnallista.
"Haluatko katsoa elokuvan kolmannen kerran vai mennäänkö johonkin muualle siksi aikaa?"

Eli toivoi, että olisi voinut tehdä jotakin. Entä, jos hän vain marssisi ovelle, siinä vaiheessa kun tiimi saapuisi, ja ilmoittaisi näille, että Aida jäisi nukkumaan, pitäkää te vain hauskaa?
Mutta ehkä Aida halusi punaiselle matolle. Ainakin aiemmissa ensi-illoissa tämä tuntui nauttineen olostaan.
"Voit aina ottaa torkut samalla kun olet suihkussa", hän vetosi hellästi, hymyä äänessään.
"Minä voin pestä hiuksesi."
Hän kumartui painamaan uuden suudelman naisen otsalle.
"En koskaan kyllästy näkemään sinua valkokankaalla."

Aida nauroi kehräten ja kosketti Elin kiharaisia hiuksia.
"Se kuulostaa hyvältä, kieltämättä, mutta ehkä minun pitää vain pysyä hetki hereillä", hän sanoi ja ponnisti istumaan.
"Olet kultainen, kullannuppu", hän jatkoi ja nousi ylös, kumartuen painamaan suudelman miehen huulille, "käväisen suihkussa." Kuka tiesi, vaikka hän ehtisi torkahtaa pienen hetken sen jälkeen.
Varttia myöhemmin hän istahti sängyn laidalle ylellisissä, tummansinisissä alusvaatteissa ja reisimittaisissa sukissa, levittäen kosteusvoidetta kasvoilleen. Kastanjanpunaiset hiukset laskeutuivat kosteina ja kesyttöminä olkapäiden yli.
"Mitä aiot tehdä huomenna?" hän kysyi valuen selälleen sängylle ja venytti käsiä päänsä ylle.

Kun kylpyhuoneen ovi sulkeutui, Eli saattoi antaa huolen näkyä kasvoiltaan. Oliko Aida ollut aina näin väsynyt palatessaan hotellille? Vai oliko tässä jotain muutakin? Eivätkö he todella voisi jäädä tällä kertaa hotellille, ja muu cast saisi hoitaa tämän illan juhlallisuudet?
Ehkä se ei olisi ollut sopivaa. Valitettavasti.
Hän nousi seisomaan ja vaelsi levottomana huoneessa, ja pysähtyi aina silloin tällöin katselemaan kohti ovea miettien, pitäisikö hänen käydä varmistamassa, ettei Aida todella ollut nukahtanut suihkuun.
Ei ollut, onneksi.
Eli istahti sängyn laidalle Aidan viereen ja vei kätensä silittelemään tämän selkää ja hieromaan hellästi hartioita, ennen kuin tämä kellahti selälleen.
"En ole vielä päättänyt aivan varmasti. Ajattelin katsoa, miltä minusta tuntuu aamulla... Ei sinulla sattuisi olemaan vapaapäivä?"

"Ei valitettavasti", Aida vastasi pahoitellen ja ojensi kätensä silittämään Elin kylkeä. Hänen pitäisi nousta meikkaamaan ja laittamaan hiuksiaan, mutta voi taivas hierova kosketus oli tuntunut hyvältä. Hän valui alas sängyltä, istuen Elin polvien väliin ja pyyhkäisi hiuksia toisen olan yli.
"Voisitko...?" hän pyysi silittäen miehen säärtä.
"Osallistumme aamulla kuvauksiin, sitten isoon fanitapahtumaan täällä ja meillä on illasta tapaaminen Harveyn tuttujen kanssa."

Eipä tietenkään.
"Kannatti yrittää", Eli huomautti, yrittäen olla näyttämättä ja kuulostamatta todella pettyneeltä. Hän kumartui painamaan suudelman Aidan hiusten joukkoon, ja laski sitten kätensä tämän hartioille alkaen hieroa hellästi koviakokeneita lihaksia.
"Hartiasi ovat ihan jäykät", hän huomautti, kulmat kurtistuen.
"Millaiset kuvaukset teillä on?"

"En ole ihan varma", hän vastasi ja kallisti päätään eteenpäin, nauttien kosketuksesta, vaikka se vihloi. Ehkä kaikki lentokoneessa istuminen ja stressi olivat vetäneet lihakset lukkoon.
"En oikein hahmota, mitä kaikkea Harvey on sopinut ja milloin." Ehkä hän oli liian typerä muistaakseen tai sitten Harvey ei vain vaivautunut kertomaan hänelle ohjelmaa, kunhan kuljetti hänet paikasta toiseen. Jostain syystä se muistutti häntä lapsuudesta ja tavasta, jolla äiti pynttäsi hänet ja tuuppasi lavalle milloin missäkin kykykilpailussa tai nuorisoteatterissa tai kirkkokonsertissa.
"Voit aina kysyä Edisonilta ideoita, mitä tehdä. Hän asuu täällä ison osan vuotta."

"Minun pitäisi ehtiä hieroa sinua kunnolla", Eli huomautti, samaan aikaan tyytymättömänä ja hieman pahoitellen. Jos heillä olisi ollut koko ilta aikaa, hän olisi voinut hemmotella Aidaa kunnolla ja huolehtia siitä, että tämän kipeytyneet lihakset aukenisivat kunnolla.
Mutta heillä ei ollut. Ei ollut tainnut olla hyvään toviin.
"Eikö hän ole merkinnyt niitä juttuja sähköiseen kalenteriin tai mihinkään?" hän jatkoi, kulmat edelleen kurtistuneina. Vaikka ehkä oli helpompaa, kun joku muu huolehti menoista, kun aikataulu oli niin hirveän kiireinen.
"Sinulla pitäisi olla oma assistentti. Sellainen, joka kertoisi aina aamusta, mitä päivän ohjelmaan kuuluu..."

Aida nauroi.
"Merkitseehän hän, mutta ei kovin selkokielisesti. Assistentti kuulostaisi ylelliseltä", hän myönsi ja painoi suudelman Elin sormille, ennen kuin suoristautui ja istahti pukeutumispöydän ääreen meikkaamaan. Hänellä tuskin olisi tarvetta assistentille, kun Harvey sopi menoista ja kulki hänen mukanaan suuren osan ajasta – mutta ehkä hän tarvitsisi jonkun järjestelmällisen auttamaan, jos manageri ei enää olisi yhtä aktiivisesti läsnä.
"Voin aina haaveilla, että ehkä ehtisit hieroa minua ensi-illan jälkeen."

"Ehkä tulkki, sitten?" Eli ehdotti, ja katseli haikeana, kuinka Aida siirtyi pukeutumispöydän ääreen. Hän katsahti jälleen kohti ovea ja nousi sitten seisomaan, keinahtaen kantapäiltä varpaille ennen kuin siirtyi naisen vierelle.
"Luuletko, että minäkin tarvitsisin ehostusta?" hän kysyi, tiiraten kuvajaistaan peilistä hymyä vihreähippuisissa silmissään. Vaikka miehiäkin kai todella ehostettiin ainakin kameroita varten, puuteria tai jotakin, niin ettei naama kiillellyt aivan yhtä pahasti kuumien lamppujen loisteessa.
"Se olisi minulle ilo, prinsessa", hän vakuutti.

"Voin meikata sinut, jos haluat", Aida lupasi nauraen ja meikkasi tottuneella, tehokkaalla rutiinilla pisamaiset kasvonsa, keskittyen huolellisemmin silmien kissamaisiin, dramaattisiin rajauksiin, joista oli tullut hänen signature-lookinsa. Tekoripset eivät kuuluneet hänen suosikkeihinsa, mutta kuulemma ne olivat tarpeen.
Kun hän lisäsi punaa huulilleen, ovelta kuului koputus ja stylisti purjehti sisään pukupussi käsivarrellaan.
Talisa auttoi Aidan sisään yönsiniseen, kapeaan ja hyvin imartelevaan iltapukuun, jonka pitsikirjottu yläosa jätti selän paljaaksi ja alaosa levittäytyi aaltoilevaksi laahukseksi. Sitten stylisti istutti hänet takaisin alas ja ryhtyi laittamaan kastanjanpunaisia hiuksia pehmeälle nutturalle.
"Olethan syönyt tänään?" Aida varmisti Eliltä noustessaan ylös, pienet timanttikorvakorut korvissaan ja pujottautui Talisan ojentamiin korkokenkiin.

Elin kasvoille kohosi virnistys.
"Olisin siitä hyvin kiitollinen", hän vastasi, ja kumartui painamaan suudelman Aidan hiuksille, kun ei enää uskaltanut koskea tämän kasvoihin meikin sotkemisen pelossa.
"Luulen, että -"
Ja sitten oveen koputettiin, ja Eli siirtyi sivummalle, istahti kiltisti sängyn reunalle ja risti kätensä. Toinen jalka naputti levotonta rytmiä vasten lattiaa samalla kun hän katseli, kuinka Aida pukeutui.
Puku näytti hiton hyvältä, ja paljaaksi jäävä selkä oli saada hänen ajatuksensa... levottomaksi.
Hän olisi halunnut hivellä sitä sormillaan.
"Olen, kävin lounaalla kaupungilla", hän vastasi, ojentaen jalkansa suoraan eteensä.
"Siellä oli mahtavia mozzarellatikkuja, olisit tykännyt niistä. Onko sinut ruokittu, prinsessa?"

"Söin autossa salaatin, luulen", Aida vastasi kurtistaen kulmiaan. Päivät tuntuivat sulautuvan toisiinsa eikä hän ollut varma, muistiko enää, mitä oli tehnyt aamulla ja mitä edellisenä päivänä.
Talisa kiinnitti kauniin, timanttisen pannan hänen kaulaansa ja varmisti, että sen hopeinen, siro ketju laskeutui suorana paljaiden lapaluiden väliin.
"Olisitko kultainen ja puuteroisitko Elinkin?" hän vetosi stylistilleen ja pyyhkäisi nutturalta karanneen suortuvan korvansa taakse, katsellen Eliä lämmintä hymyä jäänsinisissä silmissä. Talisa tarttui puuterirasiaan kivikasvoisena ja ojensi kätensä taputtelemaan sen sienellä miehen kasvoja.
"Kuka tietää vaikka oppisin olemaan melkein ajoissa tämän retk- miten kello voi olla jo noin paljon?"

Jos Elin olisi pitänyt nimetä suosikkihetkensä loistokkaista illoista, Aidan valmistautumisen seuraaminen olisi ehdottomasti ollut yksi niistä. Vaikka nykyisin niihin oli alkanut hiipiä mukaan huolta siitä, ettei naisella tuntunut olevan hetkeäkään aikaa pysähtyä ja rauhoittua.
Mutta pian olisi joulu. Ja jouluna hän pitäisi huolen siitä, että tämä lepäisi. Ei liikauttaisi sormeaankaan ennen kuin olisi todella levännyt.
Hän keksi monta tapaa, joilla voisi pitää Aidaa hyvänä ilman, että tämän tarvitsi liikkua.
Pyyntö sai hänet nauramaan, ennen kuin hän jähmettyi kuuliaisesti paikalleen puuteroitavaksi.
"Näytät upealta, prinsessa."

"Niin sinäkin, kullannuppu", Aida vakuutti ja katsahti itseään peilistä. Siitä tuntui tulleen rutinoitunut tapa ennen ulos lähtemistä. Kuulemma koskaan ei tiennyt, milloin päätyisi valokuvaan ja kuinka huono kuva voisi vahingoittaa uraa. Ajatus tuntui absurdilta ja hälyttävän stressaavalta.
Talisa loi häneen kuivan katseen napsauttaessaan puuterirasian kiinni, poksautti purukumia ja nosti laukun takaisin olalleen.
"Mennäänkö?" Aida kysyi ja ojensi käden Elille, lähtien sitten ovelle. Stylisti lähti samalla ovenavaukselle, kotiin, ei suinkaan loisteliaaseen ensi-iltaan.

Eli oli päättänyt, että jonakin päivänä hän saisi vielä Talisan puhumaan. Ehkä hymyilemäänkin, mutta se ei ollut pakollista, sillä kaikki eivät vain pitäneet hymyilemisestä, ja se oli ihan okei.
Hän pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan ja poimi puvuntakkinsa mukaan ennen kuin painoi kätensä kevyesti Aidan selälle johdattaakseen tämän ulos ovesta.
Oli suorastaan ihme, että Harvey oli antanut Aidan valmistautua rauhassa.
"Oletko ihan varma, että meitä kaivataan ensi-illassa? Näytät oikeasti mielettömän hyvältä, prinsessa..."

Aida nauroi kehräten ja kurottui hipaisemaan Elin huulia omillaan, kun hissin ovet kilahtivat kiinni.
"Voimme yrittää lähteä ajoissa takaisin", hän lupasi, vaikka epäili sen onnistumista. Kuulemma Los Angelesissa after-partyt olisivat kokemisen arvoiset. Harvey oli vihjaillut monen ison nimen ilmestyvän paikalle.
Ja siinä manageri olikin, odottamassa heitä aulassa hiilenharmaassa puvussa, harmaantuneet hiukset siististi taakse sukaistuna. Jalkaterä kärsimättömästi lattiaa naputtaen.
"Mennäänpäs sitten", mies sanoi kiertäen käden kevyesti Aidan selälle ja paimentaen asiakkaansa kohti ulko-ovia ja tummaa autoa, joka oli odottamassa niiden vierellä. Ovet paukahtivat kiinni ja matka El Capitanille saattoi alkaa. Tällä kertaa kyse ei olisi vain kutsuvierasnäytöksestä, vaan Anastasia näytettäisiin teattereissa ympäri maan.

Eli toivoi, että olisi voinut takertua lupaukseen yrittää lähteä ajoissa. Mutta vaikka hän ei voinutkaan väittää olevansa tällaisten juhlien veteraani, hän oli jo huomannut, että niillä oli tapana venyä. Niin moni tärkeä ihminen halusi tavata Aidan ja päästä keskustelemaan tämän kanssa.
Eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. Aida oli uskomattoman upea.
Hän häkeltyi hieman tavasta, jolla Harvey tuntui vievän hänen paikkansa, mutta tyytyi osaansa ja kipusi autoon Aidan seuraksi. Siellä hän saattoi sentään poimia tämän käden omaansa ja punoa heidän sormensa lomittain.
"Jännittääkö?"

"Tämä alkaa tuntua jo melko tutulta", Aida vastasi hymyillen ja silitti Elin kämmenselkää peukalollaan. Lounastauon aikaan otettu, ranskalainen manikyyri oli moitteeton. Hänen kyntensä eivät olleet tainneet koskaan olla yhtä suuren ja kalliin huomion kohteena kuin täällä. Normaalisti hän vain piti ne siisteinä, lyhyehköinä ja lakkasi silloin tällöin läpinäkyvällä lakalla. Nyt ne maksoivat kymmeniä dollareja.
Silti hän oli varsin häkeltynyt, kun auto liukui pysähdyksiin punaisen maton edessä ja melun aalto löi häntä, kun hän nousi autosta. Amerikkalaisilla todella oli taipumusta huutaa, eikö ollutkin? Toisella puolella räpsyivät kamerat ja toisella puolella kädet kurottelivat punaisen maton puolelle niin, että hän pelkäsi etummaisten rusentuvan. Joku kirkui volyymilla, joka vihloi korvissa. Hän saattoi nähdä Edisonin edempänä matolla ja laski käden Elin selälle, jotta he voisivat poseerata muutamaa yhteiskuvaa varten.

Eli ei ollut koskaan pitänyt itseään ahdistukseen taipuvaisena. Mutta silti tavassa, jolla melu iski vastaan, oli jotakin sellaista, joka täytti hänet valtavalla levottomuudella. Se tuntui melkein... aggressiiviselta, ja hyvin lyhyen hetken ajan hän olisi halunnut vetää Aidan takaisin autoon kanssaan ja pyytää kuljettajaa ajamaan pois.
Se oli tietenkin hölmöä.
Hän tajusi myös, haikeana, että tällä kertaa Tempest ei olisi opastamassa häntä oikeille tavoille, vaan hänen oli pärjättävä itsekseen.
Muutaman yhteiskuvan jälkeen hän kohotti Aidan käden hetkeksi huulilleen, sillä ei uskaltanut koskettaa tämän kasvoja.
"Nähdään sisällä?"

Melu tuntui korviahuumaavalta. Ja paikoin se oli aggressiivista, siitä ei ollut epäilystäkään. Tapa, jolla jotkin kuvaajat karjuivat nimiä kuulosti suorastaan vihamieliseltä, mutta kai epätoivo saada hyvä katsekontakti kameraan oli vahvempi kuin käytöstavat.
Metallisen, Anastasian julisteilla koristellun aidana takana kirkuvat fanit saivat Aidan nojaamaan korvansa lähemmäs Elin kasvoja kuullakseen edes sanan. Mutta muistaen huolehtia, että kamerat vangitsivat joka hetki hymyn.
"Mitä? Oh, kyllä, totta kai", hän vastasi ymmärtäessään ja puristi miehen kättä, ennen kuin kääntyi julisteita ja vihkoja ojentelevan aidan puoleen. Kädet ojentuivat hurjalla tarmolla ja puristivat etummaisia aitaa vasten. Tämä oli hyvin kaukana stage doorista eikä ollut mahdollisuutta vaihtaa yksityisiä hetkiä fanien kanssa, vaan suihkia nimikirjoitusta niin moneen ojennettuun esineeseen kuin mahdollista. Edison liittyi pian seuraan ja sai kirkumisen volyymin kasvamaan entisestään.

Eli tunsi levottomuuden asettuvan jonnekin keuhkojensa väliin. Mitä tapahtuisi, jos metalliset aidat antaisivat periksi? Jos kaikki punaista mattoa ympäröivät ihmiset lähtisivät vyörymään yhtäkkiä eteenpäin?
Mutta kai sellaisesta olisi kirjoitettu, jos niin olisi joskus käynyt. Turvallisuuden täytyi olla tällaisissa tilaisuuksissa huippuluokkaa.
Juuri, kun Eli harkitsi palaavansa takaisin Aidan luo, ihan vain varmistamaan, että kaikki oli hyvin, hän tajusi Edisonin liittyneen tämän seuraan. Edison kyllä pitäisi huolen siitä, ettei Aidalle tapahtuisi mitään.
Korvat melusta soiden hän jatkoi matkaansa sisälle teatteriin.

Ehkä tähän oli mahdotonta tottua. Punainen matto jalkojen alla sai edelleen sydämen hakkaamaan, kameroiden hurja välke ja erityisesti huuto aidan toiselta puolelta tekivät olon epätodelliseksi ja hieman hermostuneeksi. Se oli aivan toisenlainen maailma kuin teatterin stage door, jossa kymmenen ihmistä tuntuivat hurjalta suosionosoitukselta.
Mutta kameroille poseeraaminen viipyi jo lihasmuistissa eikä hänen tarvinnut teeskennellä hymyä. Vaikka haastattelijat kysyivät varsin samoja kysymyksiä – 'ketä sinulla on päällä' lukuun ottamatta – hän saattoi vastata niihin vilpittömän innoissaan. Yhteiskuvat muun castin ja Edisonin kanssa olivat luontevia, ja miehen tapa yllättää hänet saadakseen hänet nauramaan kameroiden edessä oli pettämätön.
Hän ei voinut olla tuntematta sympatiaa Bill Murraytä kohtaan, kun he nousivat jälleen kerran elokuvateatterin lavalle, esittelivät toisensa, kiittivät, asettuivat paikoilleen jälleen. Miten tähdet, jotka kävivät kymmenessäkin ensi-illassa, selvisivät pyörityksestä sekoamatta päivissä?

Sisällä teatterissa Elin oli vallannut hieman samanlainen, epätodellinen tunne. Mutta hänen tapauksessaan se tarkoitti vahvaa tunnetta siitä, että hän ei kuulunut tänne.
Ja sitten hän sätti itseään, koska oli typerää tuntea niin. Keskittyä itseensä sen sijaan, että olisi iloinnut Aidan puolesta. Aida eli unelmaansa, ja hän oli siitä hiton onnellinen.
Hän toivoi, että Tempest olisi ollut täällä. Oli ollut paljon mukavampaa odottaa yhdessä.
Silti hän saattoi hymyillä vilpittömästi, kun viimein näki Aidan, ja tarttua tämän käteen, kun nainen otti paikkansa hänen viereltään. Hän painoi rystysille hellän suudelman.
"Oliko ulkona mahtavaa?" hän kuiskasi, ennen kuin salin valot lähtivät hämärtymään.

"Sitäkin", Aida vastasi punoen sormensa Elin käteen lomaan ja oli aikeissa ehdottaa, että ehkä heidän pitäisi livistää vaikka pirtelölle sen sijaan, että katsoisivat elokuvan uudelleen – Edison oli ehdottanut sitä myös. Mutta valot pimenivät eikä hän tohtinut enää nousta paikaltaan.
Nyt hän vastusti halua katsoa tarinaa sormiensa lomasta, joskin valui kuitenkin alemmas tuolillaan ja pureskeli alahuultaan levottomana katsoessaan itseään valkokankaalla. Se tuskin tuntuisi koskaan normaalilta.
Elokuvan päätyttyä Aida pysähtyi ovelle, josta cast oli valumassa ulos salista ennen yleisöä, ja tähyili Eliä kurotellen varpailleen. Löytäisikö mies heidän luokseen? Tuntisiko tämä tulleensa jotenkin... Hylätyksi?

Eli oli ollut tosissaan sanoessaan, ettei kyllästyisi näkemään Aidaa valkokankaalla. Vaikka tietenkin kaikkein parasta oli nähdä nainen kasvokkain, tempaisi elokuvakin hänet jälleen mukaansa.
Katsoisivatkohan he sitä vielä sitten, kun se ei enää pyörisi teattereissa? Suostuisiko Aida siihen, että hän ostaisi sen heille blurayna tai DVD:nä, tai varmuuden vuoksi vaikka molempina versioina.
Ja sitten yhtäkkiä elokuva olikin loppu ja cast nousi paikoiltaan, ja Eli häkeltyi tajutessaan, ettei hänellä tällä kertaa ollut seuranaan Tempestiä, joka olisi ohjannut hänet oikeaan paikkaan.
Lopulta hän päätyi seuraamaan muita heidän kanssaan samassa rivissä istuneita vieraita ulos.

"Odota hetki", Aida vetosi Edisonille ja kurotti varpailleen katsellen ihmisten päiden yli. Musta limusiini odotti kadun varressa ja teatterista ulos vyöryvät ihmiset silmäilivät sitä ja heitä uteliaina. Edison nojasi rennosti avoimeen oveen katsellen hänen selkäänsä ja hopeista ketjua, joka keinahteli lapaluiden välissä. Autosta kuului vaimeaa, hyväntuulista puheensorinaa, kun paikalla olevat näyttelijät ja elokuvantekijät valmistautuivat lähtemään after-partyihin.
"Eli?" Aida kutsui hieman levottomana yrittäen nähdä vilauksen kiharaisista hiuksista.

Tiarnan oli ollut juuri nousemassa auton kyytiin, mutta huomatessaan Aidan levottomalta vaikuttavan olemuksen hän muutti mielensä ja siirtyi sen sijaan naisen luo.
"Kaikki hyvin?" hän kysyi, kulmat hieman kurtistuen, ja toinen käsi tämän käsivartta koskettaen.
"Katosiko Eli?"

"En näe häntä", Aida vastasi levottomana. Eihän Eli voisi luulla, että hän olisi jättänyt miehen jälkeen? Ei tietenkään. Eihän hän tekisi niin koskaan.
Vaikka Pariisissa Eli olikin matkannut juhliin Emmien kanssa. Oliko hän sanonut juhlista? Kai hän oli. Hän hapuili mekkoaan, mutta laukku taisi olla Harveyllä ja sen myötä hänen puhelimensakin.
"Näetkö sinä häntä?"

Tiarnan käänsi katseensa väkijoukkoon. Lisäsentit, joita hänellä oli Aidaan nähden, toivat hänelle jonkin verran etua, mitä tähystämiseen tuli.
Ei mennyt kauaakaan, kun hän erotti tutun pään vieraiden joukossa.
"Tuolla. Hoi, Eli!"
Hän näki miehen pään kääntyvän, ja sitten tämän lähtevän luovimaan tietään heitä kohti.
"Hei! Eksyin vähän..." Eli myönsi, virnistäen häkeltyneenä, kun pääsi heidän luokseen.

"Hei!" Aida tervehti säteillen ja astui Eliä vastaan, tarttuen miehen käteen kuin estääkseen tätä katoamasta uudelleen. Pieni osa hänestä oli todella pelännyt, että Eli katoaisi väkijoukkoon ja palaisi hotellille luullen, että he olivat lähteneet ilman tätä.
"Eikö tuo ole-"
"On se!"
Hälyttyneet vingahdukset ja supina levisivät väkijoukossa, joka lähti yhtäkkiä heitä kohti pieninä rykelminä, jotka piirittivät heidät.
"Tiarnan! Hyvä luoja, se olet todella sinä! Allekirjottaisitko tämän?"
"Voisitko ottaa kuvan kanssani?"
"Anastasia!"
"Etkö allekirjottaisi tämänkin?"

Eli hymyili Aidalle pahoitellen ja kumartui painamaan nopean suukon tämän poskelle ennen kuin muisti varoa meikkiä. Mutta ainakaan hänen silmissään meikille ei ollut tapahtunut mitään pahaa, Aida oli aivan yhtä kaunis kuin yleensäkin.
"En ollut varma, mihin piti mennä, viimeksi minulla oli Em-"
Ja sitten ihmiset olivat siinä, heidän ympärillään.
Se oli häkellyttävä kokemus, ja jälleen kerran Eli tajusi, ettei tiennyt lainkaan, mitä hänen olisi pitänyt tehdä.

Yhtäkkiä heidän ohitseen kadulla vaeltaneet ihmiset kasaantuivat heidän ympärilleen kasvavana joukkona, ojensivat käsiään ja tarjosivat vihkosia, lippuja, julisteita ja puhelimia melkein epätoivoisina. Taaempana seisovat työnsivät etummaisia lähemmäs ja Aida alkoi tuntea olonsa melkein klaustrofobiseksi, kun ei nähnyt muuta kuin ihmisiä, ojentuvia käsiä, välkkyviä puhelimia ja vieraan yötaivaan.
Joku kirkui niin, että hän oli hypähtää.
Ja ihmisiä tuntui tulevan vain lisää. Hän yritti kirjoittaa nimeään kohteliaasti ojennettuihin papereihin ja tunsi sokaistuvansa, kun joku räpsäisi kuvan puhelimen salamavalo välkähtäen. Hän haki Tiarnania katseellaan, valopilkut silmissä tanssien.

Elin sydän alkoi jyskyttää hermostuneemmin, ja hän katsahti ahdistuneesti ympärilleen. Tämä ei ollut stage door, eikä hän tiennyt, kuinka oli tarkoitus toimia. Hänen mielessään häivähti epämääräinen muistikuva kouluajoilta, opettajan sanat siitä, kuinka tällaisessa tilanteessa olisi kai tarkoitus hypätä ilmaan, niin että kohti syöksyvä ihmismassa ei puristaisi keuhkoja kasaan, vai oliko se sittenkin...
Hän halusi vain, että Aida olisi turvassa. Hän halusi nostaa Aidan syliinsä ja paeta, kunnes heidän ympärillään ei olisi enää loputonta ihmismassaa, kunnes...
Ja yhtäkkiä Tiarnan oli siinä, heidän ja ihmismassan välissä, ja laski kätensä kummankin käsivarren työntääkseen heitä lempeän päättäväisesti kohti auton avointa ovea.
"Menkää vain autoon", tämä taisi kehottaa, ainakin Eli uskoi niin, vaikkei saanutkaan aivan sanoista selvää melun takia, ja hän näki myös pari jykevää hahmoa, joista toinen taisi olla kuljettaja.

"Kiitoksia huomiostanne, mutta meidän on nyt jatkettava matkaa", Harvey sanoi ystävällisesti, mutta tiukasti ja kiersi käsivarren Aidan hartioiden ympärille. Leveäharteinen kuljettaja työntyi heidän ja fanien väliin, hätisteli kauemmas innokkaita katsojia, jotka työnsivät edelleen puhelimiaan anoen Tiarnania kohti – vain yksi selfie?
Harvey auttoi Aidan sisään limusiinin avoimesta takaovesta ja odotti, että muutkin pääsivät sisään, ennen kuin pujottautui näiden perään. Tummennettujen lasien takana kävi edelleen kuhina, kun kuljettaja kiersi takaisin paikalleen ja lähti hitaasti liikkeelle, töötäten tielle harhaileville kulkijoille, ennen kuin pääsi kiihdyttämään.
Aida punoi kätensä tiukasti Elin käteen ja hymyili seurueelle, vaikka sydän hakkasi ja jäänsinisissä silmissä viipyi häivähdys vauhkoa levottomuutta.

Ja sitten Aida yhtäkkiä riistettiin hänen luotaan.
Järjen tasolla Eli tiesi, että se oli vain Harvey, että Harvey vain johdattaisi Aidan turvaan. Mutta hänen kehonsa, ja kenties jokin hänen alitajunnassaan, reagoi paniikilla. Hänen sydämensä hakkasi, ja näkökenttä alkoi muuttua reunoiltaan sumeaksi.
Ja sitten joku tönäisi häntä, ja hän tiesi, että kun hän kaatuisi, ihmismassa vyöryisi hänen päälleen, ja se olisi-
Tiarnan tarttui hänen käsivarteensa ja johdatti hänet autoon.
Aida oli kunnossa. Se oli tärkeintä.
Hänen kätensä tärisi hieman naisen otteessa.
Aidan toiselle puolelle istahtanut Tiarnan kosketti naisen hartiaa.
"Oletko kunnossa?"

"Totta kai", Aida vastasi Tiarnanille ja soi miehelle hymyn. Ne olivat vain faneja, hyvin innokkaita faneja. Ehkä elokuva oli puhutellut heitä niin, että into oli viedä ihan mukanaan. Se oli varsin imartelevaa.
Ei mitään, mistä huolestua. Harvey oli sanonut, ettei hänen pitäisi liikkua kaduilla yksin. Ehkä manageri oli tarkoittanut jotain tällaista.
"Eli", hän vetosi tuntien tärinän miehen kädessä ja kosketti miehen poskea, houkutellen tätä katsomaan itseään.
"Onhan kaikki hyvin, kullannuppu?" hän jatkoi hiljaa.

Aidalle olisi voinut sattua jotakin. Mitä, jos kaikki ne ihmiset olisivat työntyneet vain lähemmäs ja lähemmäs, eikä Eli olisi tiennyt, kuinka toimia? Jos hän olisi vain jähmettynyt paikoilleen, ja...
Kosketus poskella sai hänet hätkähtämään ja kääntämään katseensa jäänsinisiin silmiin.
Minä pelkäsin, että sinulle käy jotakin, prinsessa.
Hän pakotti hymyn kasvoilleen.
"Mitä? Anteeksi, olin ajatuksissani, prinsessa. Onko kaikki hyvin? Eihän sinuun sattunut? Aika paljon... ihmisiä tuolla ulkona äsken."

"Totta kai, kaikki hyvin", Aida vakuutti ja silitti Elin poskea. Eihän kyse ollut kuin innokkaista faneista, jotka halusivat kertoa elokuvan herättämistä tunteista ja saada muiston heidän tapaamisestaan.
"Onko sinulle käynyt noin usein?" hän kysyi katsahtaen Tiarnania, Elin käsi edelleen omassaan, peukalo sen kämmenselkää silittäen. Tiarnan Fox-Moore oli niin iso nimi, että hän saattoi kuvitella miehen läsnäolon aiheuttavan hallitsematonta ihastusta fanilaumoissa.

Heitä kohti vyöryvä ihmismassa oli ollut valtava. Tai ehkä se oli vain tuntunut siltä.
Eli siirsi kätensä hellästi Aidan hartioille ja silitti tämän käsivartta sormenpäillään. Hänen pitäisi ehdottomasti kysyä neuvoa, vaikka Tiarnanilta tai Edisonilta, siitä, kuinka tuollaisessa tilanteessa piti toimia.
Kuinka hän voisi varmistaa, että Aida oli turvassa.
Ei kai tämä ollut ollut hänen syytään? Muut olivat joutuneet odottamaan, koska hän oli eksynyt.
Tiarnan nyökäytti päätään.
"Jokusen kerran. Ihmiset eivät aina ymmärrä omaa massavoimaansa."

Sydän lepatti vielä rintakehän alla ja Aida nojasi päänsä kevyesti Elin olkaan, kun hyväntuulinen puheensorina valtasi limusiinin ja paikalle kerääntyneet näyttelijät kävivät vaihtamaan kokemuksia erikoisimmista kohtaamisista fanien kanssa. Edison kertoi tavanneensa kerran yllättäen jokseenkin innokkaan naispuolisen fanin, joka oli seurannut häntä miestenvessaan ja työntänyt puhelimensa kopin oven alta, kysyen ujosti selfietä.
Matka Avalon Hollywoodille ei vienyt montaa minuuttia, vaikka perjantai-illan ruuhka kertoikin väen olevan liikkeellä. Yksi A-listan julkimoiden suosimiin, kaupungin kuumimpiin kuuluva yökerho sykki elämää ja tanssimusiikki kuului ulos saakka, kun auto liukui pysähdyksiin. Jono portinvartijoiden valvomalle ovelle kiersi pitkälle korttelin kulman taakse.

Mitä kauemmas väkijoukko jäi, sitä rauhallisemmaksi Eli tunsi olonsa. Tarinat, joita elokuvamaailman suuret tähdet kertoivat, kuulostivat hyvin... absurdeilta, ja hän toivoi melkein kipeästi, ettei Aida joutuisi koskaan kohtaamaan mitään sellaista.
Muisto yökerhosta ja ulos syöksyvästä tunkeutujasta häivähti hänen mielessään, mutta hän karkotti sen nopeasti pois. Se oli ollutta ja mennyttä, samoin kuin äskeinen tilanne.
Siinä vaiheessa, kun he pääsivät yökerholle, hän oli jo unohtanut synkän mielensä täysin, ja noustessaan autosta hän kiersi toisen kätensä kevyesti Aidan vyötärölle.
"Aika pitkä jono-" hän huomautti, samaan aikaan kun jostain väkijoukosta kuului huudahdus:
"Anastasia!"
Ja sitten toinen:
"Aida!"
Kamera räpsähti.

Se oli hämmentävää. Aida katsahti häkeltyneenä äänien suuntaan, jotka katosivat pian yleiseen huutoon, kun myös Tiarnan Fox-Moore ja Edison Ellsworth tunnistettiin. Puhelimien kamerat räpsyivät ja köyden takan seisovan jonon kädet ojentelivat heidän seurueettaan kohti.
Ja seuraavassa hetkessä he olivat sisällä, kävelivät vain portinvartijoiden ohi. Musiikki löi vastaan voimalla, joka tuntui sykkeenä vatsassa ja jalkapohjissa ja värikkäät valot välkkyivät unenomaisessa, sinisessä ja vaaleanpunaisessa hehkussa. Harvey sanoi jotain, mutta Aida ei erottanut sanoja. Edisonkin kumartui lähemmäs hänen korvaansa ja osoitti sitten muutamin portain tanssilattiasta kohotettua, suojaisaa avoseinäistä huonetta, joka oli sisustettu valkoisin rahein, mustin pöydin ja modernein valaisimin, jotka lisäsivät osansa epätodelliseen värimaailmaan. Köysin suljettujen portaiden edessä seisoi toinen vartija, joka päästi heidän seurueensa ylös portaita. Tanssilattialla kävi kuhina, kun huumaantunut juhlaväki hyppi DJ:n biitin tahtiin kädet ilmassa.
Aida katseli häkeltyneenä ympärilleen istuessaan alas valkealle nahkapenkille, ja sitten hänen katseensa kiinnittyi lähestyvään tarjoilijaan, joka lähestyi mukanaan valtava shampanjapullo, jonka suulla säihkyi sädetikku.

Hetken Eli pelkäsi, että aiempi ryntäys toistuisi. Mutta ei tällä kertaa, sillä heidät johdatettiin sisään, ja hetken hän oli puhtaan häkeltynyt siitä, kuinka he saattoivat noin vain ohittaa jonon, jossa tavallisesti olisi joutunut seisomaan... hän ei osannut edes arvioida, kuinka kauan.
Ja sitten musiikki iski vastaan, ja hän tunsi tutun, sykkivän odotuksen, joka sai hänet kaipaamaan tanssilattialle. Voisivatko he tanssia tänä iltana? Pystyisikö Aida tanssimaan puvussaan?
Hän vaalhti istumaan naisen vierelle ja veti tämän kainaloonsa, ja kumartui hipaisemaan huulillaan tämän korvaa.
"Mahtavaa!"

Aida vastasi onnellisella, jokseenkin epäuskoisella hymyllä ja hipaisi Elin nenänpäätä. Tämä tuntui jokseenkin epätodelliselta. Säihkyvää shampanjaa kantanut tarjoilija täytti heidän lasinsa ja seurue kohotti ne hilpeissä tunnelmissa. Musiikin volyymi teki keskustelusta haasteen kaikkien paitsi ehkä vieruskaverin kanssa, mutta ilmapiiri tuntui sellaisenaan humalluttavalta.
Hän otti pitkän kulauksen shampanjaa, joka tuntui humahtavan suoraan päähän, mutta kyse saattoi olla vain tunnelmasta.
"Joku ilta minulla ei ole tällaista mekkoa", hän sanoi vetäen Eliä kauluksesta lähemmäs, jotta saattoi puhua miehen korvaan, "ja saamme tanssia vapaasti."

Eli kumartui kuuliaisesti lähemmäs ja laski toisen kätensä säihkyvänsinisen kankaan peittämälle polvelle.
"Puku on kaunis", hän huomautti vuorostaan, huulet Aidan korvaa hipoen.
"Mutta jonakin iltana tanssisin mielelläni kanssasi läpi yön."
Tai ainakin keskiyöhön saakka. Siihen saakka, että kaipaus kävisi liian kipeäksi, ja pakottaisi palaamaan hotellille.

Aida nauroi ja sormet edelleen kaulukseen kiertyneenä veti Elin suudelmaan. Hänkin tanssisi mielellään miehen kanssa läpi yön. Ehkä sellaiseen olisi tilaisuus taas pian, kun he palaisivat normaaliin elämään Lontoossa.
"Ehkä meidän pitää tanssia täälläkin", hän vetosi ja hamusi kevyesti miehen korvaa. Hän siemaisi uudelleen shampanjaansa ja havahtui sitten Harveyn tarttuessa hänen käsivarteensa ja taluttaessa hänet tapaamaan tuttaviaan. Ensin yhtä joukkoa, sitten toista.

Eli kumartui lähemmäs ja vastasi suudelmaan, ja sitten hän mietti hetken, oliko hänen sallittua tehdä niin. Ja heti, kun ajatus oli pälkähtänyt hänen mieleensä, hän tajusi sen olevan typerä.
Hitto, Aida oli edelleen Aida. Jos nainen suuteli häntä, kai hänellä oli oikeus suudella takaisin?
Hymy nykäisi hänen suupieliään.
"Ehdottomasti, prin-"
Ja sitten Aida vietiin jälleen hänen luotaan.
Eli jäi häkeltyneenä paikoilleen, ja hänen täytyi näyttää hieman surkealta, koska Tiarnan tarjoutui maksamaan hänelle juoman.

Huono omatunto nakersi häntä, kun minuutit jatkuivat puoleksi tunniksi, sitten tunniksi ja ilta venyi. Aida yritti tähyillä Eliä epätodellisissa väreissä välkkyvän, modernilla eleganssilla sisustetun tilan yli, mutta ihmiset vaelsivat valkeiden penkkien seassa, vaihtoivat ryhmiä ja shampanja virtasi.
Ja aina oli vielä joku, joka halusi keskustella tai jonka Harvey halusi hänen tapaavan. Tai Edison, joka esitteli häntä ystävilleen, joista muutama sai hänen polvensa notkahtamaan, sillä kasvot olivat niin tuttuja valkokankaalta. Musiikki oli niin lujalla, että se jyskytti vatsassa ja pakotti puhumaan melkein kasvot kiinni toisissaan, jotta kuuli mitä toinen sanoi.
Hän tunsi päänsä kevyeksi, sekä tunnelmasta, uudesta maailmasta ja shampanjasta, jota hän oli varmasti juonut hieman liikaa tyhjään vatsaan.
Aida ei uskaltanut katsoa kelloa, kun vihdoin pyristeli itsensä vapaaksi ja pujotteli tiensä ihmisten lomasta etsimään Eliä.

Heidän nurkkauksensa höyhenkoristeltujen pöytien ääressä oli käynyt melko hiljaiseksi. Siinä, missä Eli oli istunut, oli nyt vain tyhjä lasi, jonka reunaa vasten nojasi pieni, vaaleanpunainen paperisateenvarjo. Lasin pohjalla oli hieman vettä, oletettavasti jäistä, sekä kirkkaankeltainen sitruunankuori.
Myös Tiarnan oli paikalla, tosin istumapaikkaansa alkuperäisestä vaihtaneena, ja keskusteli vanhalle miehelle sopivan verkkaisesti vaaleahiuksisen miehen kanssa - sikäli, kuin keskustelu ylipäätään oli mahdollista musiikin yli, mahdollisimman lähelle keskustelukumppanin korvaa nojautuen.
Hän kohotti katseensa Aidaan kun näki tämän palaavan.
"Hei! Luulin, että olitte jo lähteneet."

"Ei, jäin vain suustani kiinni", Aida vastasi suoden Tiarnanille anteeksipyytävän hymyn ja katseli ympärilleen. Sydän löi levottomana. Hänen olisi pitänyt vain sanoa kiitos ja lähteä, eikö niin? Oliko hän hylännyt Elin?
"Oletko nähnyt Eliä?" hän kysyi tuntien vatsansa vajoavan, kun katseli yksinäistä lasia. Kauanko hän oli viettänyt Harveyn ja Edisonin tuttavien kanssa? Ei kai Eli olisi vain lähtenyt, eihän?

Tiarnan ei ollut varma, mistä tunne johtui, mutta hänestä Aida vaikutti levottomalta. Hän kääntyi pikaisesti puhekumppaninsa puoleen, ja tämä siirtyi pian keskustelemaan toisen pöydän ääreen istahtaneen kaksikon kanssa.
Ilta oli joka tapauksessa pitkällä, ja hän oli vanha mies, Tiarnan huomautti itselleen noustessaan seisomaan.
"Hän lähti tanssimaan hiukan sen jälkeen, kun Harvey oli napannut sinut", hän vastasi, laskien kätensä rauhoitellen Aidan selälle.

"Hyvä", Aida henkäisi ja soi Tiarnanille hymyn, vaikka hänen sydämensä löi edelleen levottomana. Mitä jos hän oli hylännyt Elin? Kutsunut miehen mukaan ja sitten vain... Jätti tämän odottamaan?
Ehkä hän ei ollut muuttunut lainkaan vaan oli edelleen aivan yhtä ajattelematon, itsekeskeinen olento kuin ennenkin.
"Oletko sinä nauttinut illasta?" hän kysyi kumartuen lähemmäs Tiarnania, jottei joutunut huutamaan musiikin yli.

Tiarnanin kulmien välissä häivähti aavistus tutusta, huolestuneesta juovasta, mutta rauhallinen hymy palasi nopeasti hänen kasvoilleen. Ei ollut mitään syytä huolestua siitä, että Aida ja Eli olivat joutuneet eroon toisistaan, vaikka Aida näyttikin huolestuneelta. Eli oli aikuinen mies, ja hyväntuulinen kaveri, joka ei marssisi noin vain pahastuneena omille teilleen.
Onneksi.
"On ollut mukava nähdä tuttuja", hän vastasi, Aidan puoleen kumartuneena.
"Mutta alan olla vähän vanha yökerhoihin..."
Myrskynharmaa silmät tuikahtivat ilkikurisesti.
"Onko sinulla ollut mukavaa?"

"Totta kai", Aida vastasi jäänsiniset silmät hymystä siristyen ja nauroi Tiarnan määritykselle iästään. Hän oli ollut – jälleen – lempitarinansa ensi-illassa, katsomassa itseään valkokankaalla, kohdannut ihastuneita faneja ja istui nyt yhdessä Los Angelesin kuumimmista yökerhoista, siemailemassa shampanjaa, jonka hintaa ei halunnut tietää. Voisiko tämä olla jotain muuta kuin mukavaa?
Vaikka pää sitten tuntuisikin kevyeltä ja maailma kieppuisi.
"On varmaan parasta, että käyn etsimässä Elin. Nähdään huomenna", hän vetosi ja suikkasi suukon Tiarnanin poskelle, ennen kuin nousi ylös ja suuntasi portaisiin, jotta voisi pujottautua tanssijoiden joukkoon etsimään miestä. Harvey käski portinvartijan seuraamaan naista, mikä tuntui Aidasta jokseenkin liioitellulta aikaisemmasta välikohtauksesta huolimatta.

Sama huoli, joka oletettavasti ajoi Harveyn usuttamaan yhden vartijoista Aidan perään, vihlaisi myös Tiarnania, ja hän oli jo tarjoutumassa, että voisi lähteä naisen seuraksi etsimään Eliä. Mutta Aidasta pidettiin näköjään huolta, ja hän toivoi vain, ettei nainen tuntisi oloaan liian holhotuksi.
Toisaalta tämän elämä oli nyt erilaista kuin ennen.
Samaan aikaan Eli seisoi yökerhon ulkopuolella, tajuamatta itsekään aivan varmasti, kuinka oli päätynyt sinne. Hän oli yrittänyt palata takaisin heidän pöytäänsä, mutta vartija oli estänyt häntä. Eikä hän ollut täysin varma miksi hänet tarkalleen ottaen oli lopulta heitetty ulos, mutta korttelia kiertävä jono oli varsin armoton.
Ja hän taisi olla hieman humalassa.

Tanssilattialla oli hyvä tunnelma. Musiikki jyskytti, juhlijat hyppivät kädet ilmassa ja kieppuivat yhdessä. Valot välkkyivät niin, että oli vaikeaa nähdä.
Eikä hän löytänyt Eliä. Hermostus pesiytyi piikikkääksi keräksi hänen sisälleen, mitä kauemmin hän vaelsi ympäri yökerhoa. Ja lihaksikkaan, kivikasvoisen portinvartijan läsnäolo hänen takanaan, kuuma hengitys hänen niskallaan tai paksut käsivarret ojentumassa hänen vierelleen, maihinnoususaappaat tallomassa hänen laahukselleen, oli käydä hänen hermoilleen.
"Hei, sinun ei todella tarvitse tehdä tuota", hän vetosi kurotellessaan varpailleen nähdäkseen ihmisten päiden yli.
Hän löysi tiensä ulos eliniältä tuntuneen epätietoisuuden jälkeen, kun yksi henkilökunnasta osasi neuvoa kiharapäisen miehen kadonneen ovesta.
"Eli?" hän kutsui levottomana katsellen ympärilleen, peläten miehen lähteneen hotellille ilman häntä. Eikä kukaan syyttäisi Eliä siitä.

Elillä ei, silloin kun hän oli oma itsensä, ollut taipumusta erityisen syvään itsesääliin.
Nytkin hän oli, jonkin aikaa vaihtoehtojaan pohdittuaan, todennut, että voisi soittaa Aidalle tai Tiarnanille. Ongelma oli vain siinä, että hänen puhelimensa oli jäänyt hotellille. Itse asiassa se oli edelleen melko varmasti laturijohdon päässä hänen yöpöydällään, tukahtumassa pikkuhiljaa ylimääräiseen virtaan.
Jos puhelimet saattoivat tehdä niin.
Puhelimen puuttuminenkaan ei ollut vielä lannistanut Eliä. Siinä vaiheessa hän oli tullut siihen tulokseen, että hän voisi ottaa taksin ja ajaa hotellille, ja odottaa Aidaa siellä. Ehkä ostaa kukkia, jos jokin kukkakauppa olisi tähän aikaan auki. Jos täällä päin oli kukkakauppoja.
Hänen lompakkonsa oli poissa.
Itse asiassa se taisi olla hänen takkinsa taskussa. Puvuntakin, joka roikkui hänen tuolinsa selkämyksellä.
Ehkä pitäisi siis kävellä.
Hänen jalkansa vain tuntuivat hieman huterilta. Tai ehkä katu täällä oli vain viettävämpi kuin kotona Lontoossa.
Hän oli pysähtynyt kadunvarteen lähelle yökerhon uloskäyntiä pohtimaan tilannettaan, kun tuttu ääni sai hänet kääntämään päätään.
Kasvoille kohosi hymy, kun hän näki Aidan, ja hän kohotti toista kättään vilkuttaakseen hyväntuulisesti tälle.

Ja siinä Eli oli. Helpotus sai hänen sydämensä hakkaamaan nopeammin, ja Aida harppoi muutaman askeleen matkan, tarttuen miehen käsiin.
"Siinähän sinä olet", hän vetosi hymyillen ja tutki Elin kasvoja. Jokin tuntui olevan poissa paikaltaan, eri tavalla kuin tavallisesti, vaikka hän ei keksinyt, mikä se oli.
"Onko kaikki hyvin?" Aida vetosi silittäen miehen käsivartta.
"Pitäisikö meidän lähteä hotellille?"

"Loistavasti!" Eli vakuutti ilahtuneesti ja puristi Aidan kättä.
"Minä vain... lensin ulos."
Hän viittasi kohti ovia ja kurtisti kulmiaan, ja käänsi sitten katseensa takaisin Aidaan. Hän tutki tämän kasvoja, ja kulmat painuivat syvempään kurtistukseen.
"Onko sinulla ollut mukavaa? Kasvosi ovat hieman sumeat."

"Lensit ulos?" Aida toisti hämillään ja vilkaisi ovea kohti. Oliko joku heittänyt Elin ulos? Miksi ihmeessä?
Portinvartija oli asettunut heidän ja jonon väliin, paksut käsivarret vaikuttavassa puuskassa leveän rinnan poikki.
"Kyllä, ilta on ollut ihana... Sumeat? Oletko kunnossa?" hän kysyi punertavat kulmat kurtistuen ja kosketti Elin poskea.
"Vai humalassa?"

Eli nauroi pehmeästi.
"En oikeasti, prinsessa. Ei minulla ole siipiä. Luulen, että se olisi sattunut."
Hänen katseensa siirtyi vartijaan, ja hänen kasvoilleen kohosi tuttu, onnellisen ja rakastavan kultaisennoutajanhymy, joka sai vihreähippuiset silmät siristymään.
"Sinulla on uusi ystävä. Hei, minä olen Eli!"
Hän palautti katseensa Aidaan ja kurtisti kulmiaan, ja kohotti sitten toista kättään osoittaakseen humalansa määrää viemällä etusormensa ja peukalonsa muutaman millin päähän toisistaan.
"Pikkuisen. Ehkä ihan pikkuisen. Anteeksi."

Aida hipaisi Elin nenänpäätä, hymyä jäänsinisissä silmissään.
Eli-parka oli tainnut viedä hänet kotiin monen monta kertaa, kun hän oli ollut ihan pikkuisen humalassa. Hän muisti näyttäneensäkin saman arvion sormillaan, kieppuneensa metron tankojen ympäri ja hamunneensa Elin kaulaa miehen sylissä istuen.
"Lähdetään vain takaisin hotellille", hän sanoi ja hieraisi käsivarttaan.
"Jäikö sinulta jotain sisälle?"

Elin kasvoilla viipyi keskittynyt kurtistus, samalla kun hän silitti Aidan käsivartta hellästi sormenpäillään. Hän ei huojunut, pahasti, vaikka näkökenttä ei ollutkaan aivan niin selkeä kuin tavallisesti.
Aida oli silti valtavan kaunis.
"Olisitko sinä halunnut vielä jäädä?" hän vetosi, ja katsahti sitten kohti ovia ja sen jälkeen Aidan uutta ystävää.
"Tuleeko hän mukaan? Minä... takkini taisi jäädä sisälle."
Hän hymyili Aidalle pahoitellen.

Aida pudisti päätään. Huono omatunto Elin hylkäämisestä nakersi hänen vatsaansa.
Totta kai ilta oli ihana ja tunnelmakin jokseenkin humalluttava, mutta väsymys hiipi hänen raajoissaan ja pää tuntui turhan kevyeltä ja maailma oli jatkuvassa liikkeessä. Huomenna olisi pitkä päivä. Ja sunnuntaina ja no... Joka päivä jouluun saakka.
"Käydään hakemassa se", hän kannusti ja tarttui Elin käteen. Portinvartija avasi heille oven ja seurasi heitä paksuine käsivarsineen takaisin musiikkia sykkivään yökerhoon, joka välkkyi vaaleanpunaisen ja sinisen sävyissä.

Eli vei kätensä silittämään hellästi Aidan kastanjanpunaisia hiuksia, ja sitten hän siirsi sen nopeasti pois.
"Anteeksi? Saanko minä silittää? En tahdo... Ettei kampauksesi mene pilalle?"
Hän seurasi naista lammasmaisella lempeydellä takaisin sisälle ja vilkuili heitä seuraava, ladonovea kooltaan lähestyvää miestä ystävällisesti hymyillen.
"Uusi ystäväsi on hiukan hiljainen", hän huomautti.

"Ei mene", Aida vakuutti, sipaisten itsekin punaisen suortuvan korvansa taakse ja pujotteli tiensä tanssivien ihmisten lomasta takaisin kohti korotettua tilaa, jossa heidän seurueensa juhli edelleen.
Siitä ei ollut kauaa, kun he olisivat voineet viettää yön tanssien ja jatkaa sitten juhlia kaksin, nukahtaa aamun jo valjettua.
"Minne jätit takkisi?" hän kysyi korottaen ääntään musiikin yli.

Eli hymyili helpottuneesti ja kosketti uudelleen Aidan hiuksia.
"Olisi mukava tanssia", hän huomautti, kun he kipusivat takaisin heidän seurueelleen varatulle korokkeelle.
"Olen melko varma, että pysyisin pystyssä."
Hän ei tainnut puhua tarpeeksi lujaa, niin että Aida olisi kuullut häntä musiikin yli.
"Meidän paikallemme", hän vastasi, korottaen hieman ääntään, ja osoitti kohti heidän pöytäänsä.
"Mutta se ei ole siellä enää."

Aida seurasi Elin katsetta ja katsahti sitten ympärillään. Musiikin jyske tärisytti koko kehoa, mutta nyt se tuntui liian lujalta euforisen sijalta. Maailma pyöri liian lujaa, kuin käsistä karannut karuselli.
Ja hän tunsi olonsa niin kamalan väsyneeksi.
"Odota tässä, käyn etsimässä sitä", hän lupasi koskettaen Elin käsivartta ja kurottui miehen korvan juureen, jottei joutunut huutamaan.
Sitten hän lähti takaisin heidän seurueensa luo kyselemään Elin takin perään.

Elin kasvoilla häivähti huoli, mutta koska hän ei ehtinyt muokata sitä sanoiksi, hän kurtisti vain kulmiaan ja valui istumaan läheiselle tuolille.
Syyllinen takin katoamiseen löytyi heidän yksityisloosinsa takaosasta, jonne Tiarnan keskustelukumppaneineen oli vetäytynyt. Hän oli poiminut takin talteen, tuodakseen sen hotellille mukanaan.
Nähdessään Aidan hän nousi seisomaan ja asteli naisen luo.
"Onko kaikki hyvin?"

"Kyllä", Aida vastasi Tiarnanille suoden miehelle hymyn ja otti Elin takin kiitollisena vastaan, "lähdemme nyt takaisin hotellille." Luultavasti kaikki tuntuisi valoisammalta jälleen huomenna edes hetken yöunien jälkeen.
Hän viikkasi takin käsivarrelleen, hyvästeli seurueen pikaisesti, halasi Edisonia ja lupasi Harveylle olla ajoissa seuraavana aamuna. Todennäköisesti se oli lupaus, jonka hän rikkoisi.
"Eli?" hän kutsui pujotellessaan väkijoukon lomassa takaisin suuntaan, johon oli jättänyt miehen. He voisivat ottaa taksin hotellille.

Huolestunut aavistus juovaa häivähti Tiarnanin kulmien välissä, mutta tämä ei ollut oikea paikka kysyä tarkemmin.
"Hyvää yötä Aida, nähdään huomenna", hän toivotti, ja halasi naista pikaisesti ennen kuin päästi tämän lähtemään.
Eli oli odotellut kiltisti paikoillaan, osin välkkyvien valojen lumoamana. Kuullessaan Aidan äänen hän nousi seisomaan ja suuntasi naisen luo, katuvana kuin koira, joka tiesi tehneensä jotain väärää.
"Täällä, prinsessa!"

Aida punoi sormensa Elin käteen, soi miehelle hymyn ja veti tämän perässään ulos Los Angelesin yöhön, joka kieltämättä tuntui varsin vilpoisalta paljaita käsivarsia vasten. Onneksi kadunvarressa kuitenkin odotti pari taksia, joita kohti Aida veti Elin.
"Oksettaako?" hän kysyi, kun avasi takaoven ja kannusti Eliä sisään edellään. Hän ainakin tunsi olonsa vienosti pahoinvoivaksi, kuin olisi ollut karusellissa muutaman kierroksen liian pitkään.

Eli pudisti varmana päätään samalla kun kömpi taksin takapenkille. Taksikuski silmäili heitä taustapeilistä, mutta oli mahdoton sanoa, pelkäsikö tämä heidän sotkevan takapenkin vai arvioiko sitä, kuinka suuren korvaussumman heiltä olisi mahdollista saada.
"Onko sinulla kaikki hyvin?" hän kysyi, yrittäen halata naisen kylkeensä.

"Kaikki hyvin", Aida vakuutti ja soi Elille uuden hymyn, silittäen rauhoittavasti miehen reittä, kun taksi ajoi heidät takaisin hotellille. Tällä kertaa ovensuussa ei norkoillut nälkäisiä paparazzeja. Kai hekin tarvitsivat unta.
Hän maksoi kuljettajalle tipin kerta ja veti miehen sitten perässään ulos, aulan läpi ja hissiin.
"Olen pahoillani, että ilta meni näin. Kadotin ajantajuni", hän sanoi taluttaessaan Elin heidän hotellihuoneeseensa ja päästäessään miehen sisään.

Elin ajatuksissa kävi, että hän olisi halunnut nostaa Aidan syliinsä ja suudella tätä pitkään. Mutta siinä vaiheessa, kun ajatus todella muodostui, he olivatkin jo käytävässä matkalla huoneeseen.
"Mitä?" hän kysyi hämillään.
"Aida, hei, ei sinun tarvitse pahoitella..."

"Käydään vain nukkumaan", Aida kannusti sulkien oven heidän takanaan ja astui ulos korkokengistä, jotka jättivät hänen jalkateränsä vihlovan kipeiksi. Mutta onneksi ballerina ei ollut piitannut jalkojensa kivusta pikkulapsesta.
Hän oli pahoillaan. Kukaan ei olisi varmasti syyttänyt Eliä, jos mies olisi saanut tarpeekseen ja vain lähtenyt.
Mitä jos Eli saisi tarpeekseen hänestä ja tästä hullusta elämästä?
"Millainen olo sinulla on?" hän kysyi ja vajosi istumaan muhkean parisängyn laidalle, hapuillen alaselässä kulkevaa napitusta yönsinisessä puvussa.

Elillä oli tunne siitä, ettei kaikki ollut hyvin. Hän toivoi, etteivät ajatukset olisi tuntuneet niin sumeilta.
Hän oli kai suunnitellut istahtavansa Aidan vierelle, varmastikin auttaakseen puvun kanssa, mutta jotenkin hän löysikin itsensä polviltaan tämän edestä lattialta.
"Prinsessa", hän vetosi, ja painoi päänsä naisen syliin.
"Mikä on?"

Aida avasi napit toisella kädellä ja laski toisen Elin hiuksiin, silittäen niitä hellästi.
"Ei mikään", hän vastasi sukien kiharaisia suortuvia sormiensa lomassa, "huomenna on pitkä päivä." Seuraava viikko olisi pitkä, ja väsymys hänen raajoissaan tuntui tutulta lyijyltä. Samalta kuin hänen lapsuudessaan, kun hänestä tuntui, että olkapäillä oli vain painavampia betoniharkkoja eikä ulospääsyä ollut.
"Eikö sinua väsytä, kullannuppu?"

Eli huokaisi ja ojensi käsivarsiaan, niin että saattoi kietoa ne Aidan vyötärölle halaukseen.
"En tiedä", hän myönsi pahoitellen.
"Olen humalassa. Pikkuisen."
Hän huokaisi hiljaa.
"Sinulla on nykyään aina pitkiä päiviä, prinsessa."

"Onneksi tämä loppuu pian", Aida lohdutti silitellen Elin hiuksia. Yön viileys tuntui viipyvän paljailla käsivarsilla ja sai hänet värähtämään, vaikka miehen lämpö hänen sylissään pitikin kylmää loitolla.
"Ylihuomenna lennämme Shanghaihin. Oksettaako sinua?" hän varmisti. Eli-parka ei tainnut humaltua usein. Hänenkään ei pitäisi enää. Alkoholi ei ollut hyväksi äänelle.

Eli käänsi päätään niin, että saattoi katsella Aidan kasvoja alaviistosta. Hän ei ollut varma, johtuiko se humalasta, mutta huoli ei halunnut jättää häntä rauhaan. Päinvastoin, se muuttui vain kipeämmäksi ja korventavammaksi.
Tai ehkä hän oli vain saamassa päänsäryn.
"Ei", hän vakuutti, ja jatkoi melkein pahoitellen:
"Huomenna saattaa oksettaa. Olen pahoillani, Aida, minun ei pitänyt juoda. Alkoholia, siis. Muuten juominen on tärkeää."

"Ei sinun tarvitse pahoitella, kullannuppu", Aida vakuutti. Hän oli ollut humalassa luvattoman monta kertaa – paljon pahemmin kuin nyt – ja Eli oli joutunut huolehtimaan hänestä ja saattamaan häntä kotiin. Simonin luo.
"Kaikki on hyvin. Sinäkin saat juhlia", hän jatkoi silitellen miehen hiuksia.
"Eikö meidän kannattaisi käydä nukkumaan?"

Elistä tuntui, että pahoittelu oli paikallaan. Aidalla oli muutenkin rankkaa, ja sitten hän vielä... toimi tyhmästi.
Hän hautasi hetkeksi kasvonsa naisen vatsaa vasten.
"Sinä tarvitset lepoa", hän myönsi, melkein haikeana.
"Voin auttaa riisumaan?"

Aida halasi Eliä tiukemmin ja siveli sormenpäillään miehen niskaa. Ehdotus sai hänet nauramaan pitkän päivän käheyttämänä.
"Jos niin haluat, kullannuppu", hän lupasi tukistaen hellästi miehen pehmeitä niskahiuksia ja vajosi sitten selälleen sängylle, avaten niskansa taakse kiinnittyvän puvun, jotta Eli voisi vain vetää sen hänen yltään.
"Onhan sinulla kaikki hyvin?"

Ainakin Aida nauroi.
"Minulla on ollut ikävä sinun nauruasi", hän vetosi, vaikkei ollutkaan varma, miksi hänestä tuntui siltä. Olihan Aida nauranut, ihan niin kuin ennenkin. Eikö niin?
Hän oli totta puhuen varsin kiitollinen siitä, että saattoi vain vetää puvun Aidan yltä. Hän ei täysin luottanut koordinaatioonsa.
"Totta kai. Olen vain humalassa. En ole ollut humalassa hetkeen."

Aida katseli Eliä hetken pää patjaa vasten kallistuneena. Yön viileys tarttui vain alushousujen verhoamaan ihoon ja nipisteli. Hän ojensi kätensä miehelle vetääkseen tämän viereensä.
"Tule tänne, kullannuppu." Ehkä he voisivat vain sukeltaa peittojen alle ja nukahtaa sylikkäin? Huolehtia huomisesta huomenna. Luultavasti joku infoaisi häntä hyvissä ajoin siitä, missä heidän oli tarkoitus olla ja monelta, ja Eli voisi nukkua päivän pois humalan seurauksia.

Eli toivoi, ettei olisi ollut humalassa, sillä hetken hän tunsi kipeää kaipausta.
Varsin nopeasti hän tuli siihen tulokseen, että ehkä niin oli kuitenkin parempi. Aida tarvitsi lepoa. Oikeastaan nainen näytti aivan hirveän väsyneeltä.
Hän könysi istumaan sängyn laidalle ja alkoi taistella paidannappiensa kanssa. Vaikka ehkä hänen olisi sittenkin pitänyt keskittää huomionsa housujen riisumiseen. Tai sukkien.
Hän ei ollut varma, montako taistelua voisi tämänhetkisessä tilassaan voittaa.

Elin riisuutuminen näytti onnettomalta.
"Kullannuppu", Aida vetosi katseltuaan nappien nyherrystä hetken ja ponnisti istumaan, pyyhkäisten sormet läpi hiuksistaan, vapauttaen loputkin pehmeältä nutturalta, joka ei ollut onnistunut kesyttämään punaisia hiuksia.
Hän napitti auki miehen paidan ja auttoi työntämään sen pois tämän harteilta. Sitten hän tarttui Elin vyöhön ja nojautui painamaan suudelman miehen huulille, kun avasi housut.

Eli kohotti kiitollisena katseensa Aidan kasvoihin.
"Olen hieman hyödytön juuri nyt", hän myönsi suudelman lomasta, pahoillaan, ja kohotti kätensä silittämään naisen vapautuneita hiuksia.
"Prinsessa, onko kaikki ihan varmasti hyvin?" hän kysyi, kulmat kurttuun painuen.
"Minusta tuntuu vähän siltä kuin olisit... Kuin sinulla olisi vähän samanlainen katse kuin silloin kun olimme vielä ihan kakaroita."

Aida nousi ylös ja kyykistyi Elin eteen avaamaan miehen kenkien nauhat, jotta saattoi riisua ne ja sukat ennen kuin suoristautui kiskomaan housut miehen jalasta.
"Kaikki on hyvin", hän vakuutteli ja kohautti toista, paljasta olkaansa, "tämä on vain kaikki hyvin uutta ja olen vähän väsynyt, mutta tämä ei kestä ikuisesti." Olisi typerää valittaa, kun sai elää jotain, mistä niin moni vain haaveili.
"Käydään nukkumaan", hän kannusti ja kiipesi takaisin sänkyyn, kiemurrellen peiton alle ja vetäen sen korviinsa saakka.

Eli unohtui katselemaan paljaita jalkojaan.
"Mikä sääli", hän huomautti ääneen, vaikka oli kuvitellut vain ajatelleensa sitä hiljaa mielessään.
Kerrankin hänen jalkansa olisivat olleet sukattomat.
Hän sukaisi sormet läpi hiuksistaan ja kömpi Aidan viereen, ojentaen kätensä vetääkseen naisen kainaloonsa.
"Rakastan sinua, tiedäthän sen?"

Aida käpertyi Elin kylkeen ja puhalsi hetken kylmiin käsiinsä, ennen kuin kiersi ne miehen selälle ja halasi itsensä tämän rintaa vasten.
"Minäkin rakastan sinua, kullannuppu", hän vakuutti ja tunsi onnellisen, lämpimän läikähdyksen rinnassaan voidessaan sanoa sen yhä vaivattomammin, tuntematta kauhistuttavaa pelkoa samaan aikaan.
Kaikki olisi hyvin. He olisivat onnellisia. Hän ei tuhoaisi Eliä.
Eikä tämä hullu pyöritys kestäisi kauaa, hän pohti vajotessaan uneen.

* * *

Eli ei voinut sanoa olonsa olevan paras mahdollinen. Itse asiassa hän voihkaisi ääneen siinä vaiheessa, kun puhelin alkoi soittaa herätystä. Sen ääni viilsi hänen päätään, ja vaikka hän tiesikin, että syy oli hänen omansa, hän tunsi hetken hyvin syvää itsesääliä.
Vain hetken.

"Nuku vain", Aida kannusti noustessaan sammuttamaan herätyksen.
"Voit jäädä tänne. Minua odotetaan, mutta yritän olla metelöimättä liikaa", hän kuiskasi pehmeästi ja hipaisi Elin kiharaisia hiuksia, ennen kuin loikkasi sängystä ja kiiruhti kylpyhuoneeseen siepaten meikkipussinsa ja alusvaatteita mukaansa matkalukkunsa päältä. Sitä luulisi, että matkalaukusta eläminen opettaisi hänet siistimmäksi.

Eli olisi todella halunnut nousta ylös toivottavanaan Aidalle hauskaa päivää. Ehkä hänestä olisi voinut jopa olla jotakin hyötyä, hän olisi voinut vaikka etsiä tälle alusvaatteet valmiiksi. Hän oli siinä melko hyvä, vaikka itse niin sanoikin.
Vei kuitenkin aikansa, ennen kuin hän sai itsensä istumaan, ja silloinkin särky takoi jyskyttävänä hänen korvissaan.
Voihan hitto.
Hän käänsi katseensa silmiään siristellen kohti kylpyhuonetta.

Aida pelmahti ulos ovesta jokusta minuuttia myöhemmin, hiukset vielä kevyesti kosteina, valkoiseen alusvaatesettiin pukeutuneena ja tunnusmerkiksi muodostuvat, kissamaiset rajaukset silmissään ja rohkea puna huulillaan.
"Tilaa mitä vain haluat huonepalvelusta", hän kannusti, kun heitti tavaransa matkalukun suuntaan ja kiiruhti vaatekaapille etsimään käsiinsä tyylitellysti muotoillun, vahvan sinisen, reisimittaisen mekon ja pujottautui siihen.
"Minulla on särkylääkettä käsilaukussani", hän jatkoi siepaten sen lipastolta ja varisti sisältöä sängylle.
"Pärjäätkö, kullannuppu?"

Katsoessaan Aidaa, silmät edelleen siristyneinä, Eli ei voinut olla miettimättä, oliko tämän aikataulun kannalta ehkä sittenkin parempi, että hänen olonsa oli sellainen kuin oli.
Aida oli hyvin sievä valkoisessa alusvaatesetissään. Jopa kipeänä ja päänsärkyisenä Eli ei voinut olla ajattelematta niin.
"Pärjään", hän vakuutti, samalla kun seurasi katseellaan, kuinka käsilaukun sisältö levisi sängylle.
"Meneekö sinulla myöhään?"

"Luultavasti", Aida vastasi anteeksipyytäen ja nakkeli lompakkonsa, puhelimensa, huonekortin, erinäisiä meikkejä, paketin nenäliinoja ja huulirasvan takaisin laukkuunsa, ojentaen Elille levyn aspiriinia.
"Tapahtuman jälkeen käymme syömässä ja sitten esiinnyn Isaac Legendin joulukonsertissa – tiedäthän, levytin aikaisemmin syksyllä hänen kanssaan jouludueton", hän selitti ja pyyhkäisi kastanjanpunaisen suortuvan korvansa taakse. Ajatus tuntui epätodelliselta, mutta mikä ei tuntuisi näinä viikkoina? Legendin kappaleet soivat säännöllisesti radioissa ja pysyttelivät listojen kärkipaikoilla.
"Jos olosi käy kamalammaksi tai tarvitset jotain, laitathan minulle viestiä", hän vetosi vielä, ennen kuin heitti laukun olalleen ja poimi kevyen, valkean neuleen tuolin selkänojalta.

Hetken Eli harkitsi nousevansa ylös ja vetävänsä Aidan halaukseen, mutta huolestuttava, vellova tunne vatsassa sai hänet toisiin ajatuksiin.
"Laitan", hän lupasi, ojentaen heikosti kättään Aidaa kohti.
"Olisi ollut mahtavaa nähdä se konsertti..."
Ja vielä mahtavampaa esiintyä yhdessä. Mutta Aida paini nyt eri liigassa.

"Eiköhän joku videoi sen", Aida naurahti ja silitti Elin hiuksia taakse, painaen kevyen suukon miehen ohimolle. Kenties koko konsertti nauhoitettaisiin DVD:lle.
"Olen pahoillani, että joudun jättämään sinut. Mene vain takaisin nukkumaan", hän kannusti, sipaisia vaaleanruskeita suortuvia ja pyrähti sitten ulos ovesta tiedostaen olevansa jälleen myöhässä. Kuinka se oli mahdollista?
Harvey olisi luultavasti tyytymätön häneen.

Auto, joka heille oli tilattu, ei lähtisi ilman elokuvan tähteä, oli tämä miten myöhässä hyvänsä. Ei ainakaan tänään.
Ovien ulkopuolelle oli kerääntynyt toiveikkaita paparazzeja, joiden näkeminen oli saanut Tiarnanin pyytämään turvamiestä odottamaan niin, että hän saattoi liittyä Aidan seuraan, kun tämä astui ulos hisseiltä.
"Aida", Tiarnan huikkasi pehmeästi.
"Huomenta."

Karuselli pyöri taas.
Kun kameroiden välke jäi taakse, ensin hotellilla ja sitten kansallisen elokuvafestivaalin sisäänkäynnillä, Aida tunsi silmissään pyörivän valopisteitä. Osin ne taisivat johtua puhtaasti häkellyksestä, jota hänen uusi, hetkellinen elämänsä aiheutti.
Ihmisiä oli paljon. Puheensorina oli hurja.
Ja kun oli heidän vuoronsa nousta lavalle, eilisen ensi-illan kunniaksi, Aida hymyili yleisölle samaan aikaan pohjattoman onnellisena ja vain hieman pökerryksissä.

Tiarnan tunsi olevansa vanha mies. Edellinen, varsin myöhäiseksi venähtänyt ilta tuntui jäsenissä, mutta ei näkynyt kasvoilta - hän oli jo vuosien aikana oppinut, kuinka saada itsensä kuntoon, jossa sopi esiintyä ihmisten edessä.
Kuinka kauan temput toimisivat, se oli kokonaan toinen kysymys.
Vaikka ehkä tänään ei olisi tarvinnut huolehtia siitä, sillä yleisö oli paikalla ennen kaikkea nähdäkseen Anastasian pääparin.
Juontaja intoutui jopa ehdottamaan, voisivatko he nähdä toisinnon valkokankaan suudelmasta. Olettaen ilmeisesti huolellisesti kudottujen juorujen myös valkokankaan ulkopuolisesta suhteesta pitävän paikkansa.

Äiti olisi varmaan ylpeä hänestä, Aida pohti hajamielisesti ja tunsi hetken leijuvansa katselemassa itseään sivusta. Koko maailma tuntuikin usein epätodelliselta.
Vatsaa nipisti jostakin syyllisyyttä muistuttavasta, kun hän yhtyi nauruun ja painoi suukon Edisonin poskelle.
"Mitä tulevaisuus tuo tullessaan seuraavaksi?" jakkaralla istuva juontaja kysyi ojentaen puheenvuoron ensimmäisenä maailman jumaloimalle Tiarnan Fox-Moorelle.

Oli oikeastaan häkellyttävää olla mukana näin valtavassa mediapyörityksessä. Oli kulunut tovi siitä, kun Tiarnan oli viimeksi ollut mukana näin suuren markkinakoneen pyörityksessä.
Hän tunsi pettävänsä jokusen fanin luottamuksen myöntäessään, että olisi toistaiseksi rauhassa mukana muun Anastasian castin kanssa ennen kuin päättäisi seuraavasta projektistaan.
Onneksi Edison ja Aida olivat joka tapauksessa tilaisuuden todelliset tähdet.
"Milloin pääsemme kuulemaan ääntäsi albumilta, Aida?" juontaja halusi tietää yleisön puolesta.

Edison oli jo sitoutunut seuraavan elokuvansa kuvauksiin, jotka alkaisivat keväällä, mutta ei voinut paljastaa projektista enempää. "Oh", Aida naurahti häkeltyneenä, "vaikka heti Anastasian soundtrackilta. Sitä enempää en osaa sanoa."
Sitten puheenvuoro siirtyi saliin kerääntyneelle yleisölle, jotka muodostivat polveilevia jonoja mikrofoneille.
Yksi kysyjistä halusi tietää tarinan Tiarnan-manaatin taustalla.
Toinen halusi kuulla mieleenpainuvimpia hetkiä uran varrelta.

Tiarnan-manaattia koskeva kysymys sai Tiarnanin nauramaan vilpittömästi. Hän jakoi enemmän kuin mielellään tarinan siitä, kuinka kaikki oli alkanut David-kilpikonnasta - mielellään siksikin, että ehkä vastaus innostaisi jonkun faneista luonnonsuojeluprojekteiden pariin.
"Viimeisimmän tiedotteen mukaan Tiarnan voi hyvin ja paksusti, ja sen toivotaan löytävän tyttöystävän. Pidetään kaverille peukkuja."
Hän palasi hetkeksi muistelemaan uraauurtavaa rooliaan ruumiina Midsommerissa sekä panssarialushousuihin johtanutta kampanjaa, ennen kuin antoi vuoron seuraavalle.
Aidan uraa innokkaasti seurannut fani halusi tietää, mikä oli ollut naiselle kaikkein rakkain rooli - jos Anastasiaa ei laskettu, tietenkin.

Tarina Tiarnanin ja West Endin tenorin kiusoittelusta sai monta muutakin nauramaan, Aidan muiden mukana.
Samoin tarinat Tiarnanin uran varrelta.
"Kauhistuttavan vaikeaa valita vain yhtä... Mutta siinä tapauksessa Belle, Kaunottaren ja Hirviön maailmankiertueella. Se on lempitarinoitani Anastasian jälkeen."
Seuraava kysyjä halusi tietää, mitkä olivat Anastasian kuvauksien muistettavimpia hetkiä.

Ennen seuraavaan kysymykseen siirtymistä Tiarnan myönsi, ettei hänkään olisi lainkaan pahoillaan, jos joskus pääsisi esittämään Bellen roolin. Laulutaidot eivät taitaisi riittää musikaaliin saakka, mutta mikäli joskus tulisi tarvetta tavalliselle teatteriversiolle tai vaikka tv-sarjalle, hän olisi varmasti käytettävissä.
Ellei hänen agenttinsa sitten vastustaisi intohimoisesti.
Sitten hän palasi takaisin kuvauksiin, ja tanssikohtauksiin, jotka olivat olleet hänen ehdottomia suosikkejaan. Aidan kanssa tanssiminen oli ollut ilo, Edisonin ei niinkään - ei millään pahalla, kaveri. Vaikka tanssiin olikin sisältynyt myös haikeutta, tapahtuihan se ainoastaan Anastasian muistoissa.
Kysymyksestä intoutuneena eräs yleisön jäsen halusi tietää, oliko Aida tosiaan lyönyt vahingossa Edisonia oikeasti kuvauksissa.

Aida hautasi kasvot käsiinsä ja nauroi.
"Vahingossa", hän vetosi, "täysin vahingossa!" Edison yhtyi nauruun poskeaan irvistäen hieraisten ja laski käden naisen selälle, silittäen sitä kevyesti.
"Mikä oli vaikein tai vaikeimmat kohtaukset kuvata?" innokas kysyjä tiedusteli Anastasian castilta, tarttuen molemmin käsin mikrofoniin kuin peläten jonkun vievän sen hetkenä minä hyvänsä. Anastasiaa julistava t-paita vihjasi kysyjän olevan fani.

"Niin voi käydä kelle tahansa", Tiarnankin lohdutti. Hän oli saanut osansa vahinko-osumista useammin kuin kerran kuvauksissa, kerran jopa sellaisella voimalla, että hän oli kellahtanut iskun seurauksena hetkeksi kanveesiin.
Sellainen oli pientä.
Kerran hän oli iskenyt itse itsensä tajuttomaksi liukastumalla stunttipatjalla. Se oli ollut hetki, jona hän oli alkanut epäillä mahdollisuuksiaan toimintaelokuvissa.
Ja jona ohjaaja oli kieltänyt häntä tekemästä omia stunttejaan.
Hän joutui tunnustamaan, että oli itse päässyt Nikolaina fyysisesti varsin helpolla, ellei sitten Edisonille annettuja tanssitunteja laskettu mukaan. Sen sijaan Anastasian uniin ja muistoihin sijoittuvat kohtaukset olivat vaikuttaneet tunnetasolla varsin syvästi.
"Taisimme molemmat itkeä, kun kohtaukset oli saatu kuvattua", hän myönsi, katsahtaen Aidaa.
"Minä ainakin itkin."

Aida hymyili lämpöä kalpeissa silmissään ja nojautui hipaisemaan Tiarnanin poskea sormenpäillään.
"Taisin itkeä läpi kuvausten, pääosin tosin vain onnesta. Unien sydäntäsärkevä koskettavuus, lempitarinani ikonisten kohtausten jälleenluominen, viimeisenä kuvattu viimeinen kohtaus", hän pohti ja hipaisi kastanjanpunaisen suortuvan korvansa taakse. Kuvaukset päättävä kohtaus, jossa Anastasia ja Dimitri katosivat Pariisin sumuisaan yöhön, oli ollut hyvin vaikea kuvata hyvästien vaikeuden tähden.
"Hyvin eri tavalla vaikeita olivat kohtaukset hevosten ja huonosti käyttäytyvien lavasteiden kanssa. Olin kompastua monta kertaa maata hipovaan kaulahuiviini", hän jatkoi ja naurahti itselleen. Vaikeinta oli luultavasti siirtyminen teatterista kameran eteen.
"Ja vielä viimeinen kysymys", juontaja totesi.

Tiarnanin kasvoilla häivähti myötätuntoinen irvistys.
"Se kaulahuivi taisi olla hyvä ajatus vain piirretyissä", hän huomautti, tunnettuaan kuvausten ajan sanoinkuvaamatonta halua vain nykäistä huivia hieman ylemmäs, pidätettyään hengitystään useammin kuin kerran jännittäessään, kompastuisiko Aida - Anastasia - siihen.
Viimeinen kysyjä halusi tietää, mikä olisi näyttelijöiden seuraava unelmarooli.

Aidakin oli utelias tietämään, mikä olisi Tiarnan Fox-Mooren seuraava unelmarooli. Hänen oli vaikeaa valita unelmaroolia, saati seuraavaa johon pyrkiä, mutta hän tunnusti haaveilevansa mahdollisuudesta olla joku päivä Lännen vihreä, viheliäs noita. Hän toivoi voivansa kokea monia, monia rooleja.
Hän toivoi voivansa palata pian teatteriin, muttei sanonut sitä ääneen.
Edison vihjasi hienovaraisesti, että hän saattaisi vielä palata rooliin, jossa maailma oli oppinut rakastamaan häntä.

Aidan vastaus nostatti yleisön joukosta kannustavia hihkaisuja ja taputuksia, oletettavasti musikaalifaneilta, jotka mielellään näkisivät suosikkinsa roolissa - vaikka sitten pitäisi lentää meren yli.
Tiarnan ei tälläkään kertaa voinut vastata mitään varmaa, mutta vihjasi Edisonin tapaan, että palaisi mielellään televisioon, ja saattoi olla, että häntä oli jo yritetty kosia mukaan erääseen projektiin.
Ja sitten kysymykset olikin esitetty, ja taas moni oli jäänyt esittämättä.

Torstai 20. joulukuuta 2018, 2.13, Ritz-Carlton, Tokio, Japani

Maailma pyöri niin vinhasti, että se tuntui keinuvan. Aida kiersi sormensa kevyesti liukuportaiden kaiteen ympärille ja veti syvään henkeä, hyvin kiitollisena siitä, että hotelli odottaisi heitä.
Lento Los Angelesista Shanghaihin kesti vain reilut 14 tuntia. Mutta aikaeroa oli melkein vuorokausi.
Kiina oli häkellyttävä kokemus, täynnä ihmisiä, valoja ja liikennettä. Se oli vain välkähdys, sillä lyhyeksi jääneiden yöunien ja innokkaan yleisön tapaamisen jälkeen matka jatkui ensin Hong Kongiin ja sitten Souliin, Etelä-Koreaan, missä uusi innokas yleisö odotti heitä. Mutta samana iltana he kiiruhtivat jo takaisin lentokentälle ja lensivät nyt Tokioon.
Aida ei ollut enää varma, mikä vuorokausi oli menossa. Hänellä oli ollut syntymäpäivätkin jossain välissä.
Kun auto liukui pysähdyksiin hotellin edustalla, hän havahtui tokkuraisena hereille, moni kastanjanpunainen suortuva löysältä nutturalta karanneena. Jäsenissä viipyvä uni kävi palelemaan niin, että hän kääri sähkönsinistä villakangastakkia hytisten ympärilleen, kun nousi autosta ja lähti sisään Tokion Ritz-Carltoniin.
Heidän laukkunsa toimitettiin sisään modernilla japanilaisella tyylillä sisustettuun sviittiin eikä Aida tiennyt, oliko nähnyt paljoa ihanampaa kuin leveän, siististi pedatun parisängyn. Hän kellahti sille kyljelleen vaivautumatta riisumaan takkia tai Louboutinin nilkkureita.
Hiljaisuus tuntui kuurouttavalta kaiken melun ja hälyn jälkeen.

Eli ei ollut vielä käsittänyt, että he todella olivat Japanissa.
Väsymys, joka oli viime päivinä hiipinyt hänen kintereillään, ja jolla ei ollut mitään tekemistä valvottujen tuntien tai aikaeron tai pitkien lentojen kanssa, tuntui haihtuvan aina, kun hän muisti sen.
Japani. Tokio.
Hän oli jo melkein ehdottamassa, että ehkä he voisivat lähteä ihastelemaan öistä kaupunkia - ehkä tämäkin oli kaupunki, joka ei nukkunut koskaan - mutta kääntyessään etsimään Aidaa katseellaan hän näki tämän kaatuneen jo sängylle.
Hellä, melkein huolestunut myötätunto pyyhkäisi hänen ylitseen.
"Sinä olet aivan valmis yöunille, prinsessa", hän vetosi, istuessaan sängyn laidalle ja poimiessaan toisen Louboutinin nilkkurin suojaaman jalan käsiinsä.
"Anna minä riisun sinut."

Siltä hänestä tuntui. Täysin valmiilta yöunille, ja samaan aikaan liian väsyneeltä nukkumaan. Vakaalla sängyllä huoneen hiljaisuudessa karusellia muistuttavan maailman pyöriminen hidastui ja Aida saattoi avata silmänsä, katsella raukeasti huoneen mieleenpainuvaa sisustusta.
"Olet ihana, kullannuppu", hän sanoi ääni unesta painuksissa ja kallisti päätään päiväpeittoa vasten.
"Minäkin voisin riisua sinut."

Eli nauroi pehmeästi ja kumartui painamaan kevyen suudelman Aidan säärelle ennen kuin alkoi riisua nilkkuria lupauksensa mukaisesti.
"Tai sitten voisit vain rentoutua siinä", hän vetosi, kun pyöräytti sormiaan päkiällä, jonka epäili olevan kipeä kaikesta liikkeellä olemisesta - varsinkin, kun liikkumiseen oli liittynyt tuskallisen näköisiä korkoja.
"Olet ansainnut kunnon yöunet."

Aida katseli Eliä hetken uneliaana, pohtien miehenkin ansaitsevan kunnon yöunet. Edelliset päivät – edelliset viikot – olivat olleet kaaosta, hullunmoista pyöritystä, jonka tuomaa väsymystä muutaman tunnin unet eivät voineet koskettaa.
Ehkä he ehtisivät huomenna, tai tänään, unohtua toistensa seuraan. Viettää muutaman jumalaisen tunnin sängyssä.
"Haluan riisua sinut", hän vetosi ja silitti kengästä vapautuneilla varpailla Elin reittä.

Eli katsahti Aidaa hellää lämpöä silmissään.
"Sinä saat riisua minut", hän vakuutti, kun kävi riisumaan toista nilkkuria, ja toisti saman, hyvin pikaisen hieronnan myös toiselle jalkapohjalle. Ehkä hän saisi vielä paremman hetken, jona voisi käydä kunnolla läpi kipeät lihakset.
Ja ehkä vähän muutakin.
"Arvaa mitä, Aida?" hän kysyi, samalla kun alkoi riisua takkia naisen yltä.
"Me olemme Tokiossa."

"Mitä?" Aida kysyi ja nauroi käheästi vastaukselle. He todella taisivat olla Tokiossa. Ehkä he ehtisivät nähdä tätä kaupunkia, toisin kuin aikaisempia. Vaikka hän toivoi, että Eli olisi ehtinyt nauttia olostaan heidän ollessa kiinni haastatteluissa.
"Tämä on varsin uskomatonta", hän myönsi ja tukahdutti haukotuksen kiemurrellessaan ulos takistaan. Käsien vapautuessa hän tarttui Elin takkiin ja sitten paitaan, nykien niitä miehen yltä.

"Niin on", Eli myönsi, naurua äänessään, ja tipautti myös toisen kengän sängyn vierelle ennen kuin antautui kiltisti Aidan käsien riisumaksi. Hän ravisti sekä takin että paidan kärsimättömästi pois harteiltaan, ja kieptautti sitten Aidan hellästi vatsalleen vuoteella niin, että saattoi alkaa riisua mekkoa tämän päältä.
"Missä haluaisit käydä täällä, prinsessa?" hän kysyi samalla.
"Jos ehtisit käydä vain yhdessä paikassa?"

Kun Eli kiepautti hänet ympäri, hän tunsi haikean kaipauksen vihlaisevan vatsaansa. Milloin he olivat saaneet olla yhdessä viimeksi? Hänen ajantajunsa tuntui olevan perinpohjaisen sekaisin, mutta siitä tuntui olevan pieni elinikä aikaa.
Ja nyt kello oli varmasti yli kolme aamuyöllä ja pitkä päivä odottaisi.
Hän ojensi kätensä silittämään miehen reittä, kun tämä riisui hänen mekkoaan.
"Minulla ei ole aavistustakaan. En ole ehtinyt perehtyä asiaan niin kuin pitäisi. Missä sinä haluaisit käydä?"

Se ei ollut mikään ihme. Aidalla oli ollut niin valtavan kiire, kun tätä oli kuljetettu paikasta toiseen, ettei aikaa nähtävyyksien miettimiseen varmasti jäisikään.
"Täällä on niin valtavasti nähtävää", hän vastasi, kun alkoi ujuttaa mekkoa pois Aidan yltä, siirtyäkseen sitten sukkahousujen riisumiseen. Paljas, kalpea iho sai kaipauksen vihlaisemaan hänenkin sisällään, mutta heillä olisi vielä aikaa nauttia toistensa seurasta.
Jouluun oli vain pari päivää.
"Olisi aika mahtavaa vierailla Tokyo Towerissa, ja sitten tahtoisin käydä myös Harajukussa, siellä ihmiset ovat mahtavia, ja haluaisin maistaa suolaista jäätelöä..."
Univelka taisi tehdä hänestä levottoman.

"Se kaikki kuulostaa ihanalta", Aida sanoi haaveikkaana ja venytti käsiä päänsä ylle, kun mekko lähti ja nosti lantiotaan, auttaen miestä sukkahousujen kanssa.
"Upea ajatus viettää joulu täällä, eikö?" hän huokasi tukahduttaen toisen haukotuksen ja kurotti sitten kättään, tarttuen Elin vyöhön ja nykäisten miestä lähemmäs, jotta pääsi avaamaan tämän housuja.
"Ikävöin sinua vietävästi, tiesitkö?"

"Se on", Eli myönsi, ja olisi vilkaissut kohti ikkunoita, jos olisi malttanut irrottaa katseensa Aidasta. Sen sijaan hän kumartui painamaan haikean suudelman paljastuneelle olkapäälle, ennen kuin kiemursi ulos housuistaan ja potki ne kärsimättömästi pois nilkkojensa ympäriltä.
Alkaisivatkohan he koskaan riisuutua kuin vastuulliset aikuiset? Sivistyneesti vierekkäin, molemmat omiin vaatteisiinsa keskittyen, päivän tapahtumista keskustellen.
Hän toivoi, ettei.
"Minulla oli sellainen toive", hän myönsi, viedessään kätensä kysyvästi Aidan liivien hakasille.

Aida vastasi kalpeat silmät siristävällä hymyllä ja kierähti takaisin vatsalleen, jotta Eli voisi riisua yhden vaatekappaleen lisää vaivattomasti.
Olisipa kello ollut vähemmän. Tai hän vähemmän väsynyt.
Kaipaus poltti kuumana kaikesta huolimatta ja sai hänen sormensa kiertymään miehen alushousujen reunalle, vetämään tätä lähemmäs itseään.

Eli taisi viskata liivit syrjään varsin huolimattomasti. Itse asiassa hän ei ollut uhrannut ajatustakaan sille, oliko Aidalla ollut päällään jokin hirvittävän arvokas muotiluomus. Ehkä olisi pitänyt.
Hän katuisi sitä sitten aamulla.
"Prinsessa..." hän vetosi, siirtyessään lähemmäs.
"Tarvitset unta."

"Me molemmat tarvitsemme", Aida vastasi melkein turhautuneena, sillä hänen ajatuksensa olivat unisuudesta keveitä ja pää raskas. Hän ei halunnut nukkua. Hän ei halunnut nukahtaa, vaikka hän ja he molemmat tarvitsivat unta.
Hän halusi hetken jumalaista, huumaavaa läheisyyttä ja tunteen siitä, että kaikki oli hyvin heidän välillään.
Sormet edelleen alushousujen laitaan kierrettynä hän veti Elin lähemmäs kohottautuen kyynärpäänsä varaan ja painoi huulensa miehen paljasta vatsaa, hamuten lämmintä ihoa.

Kosketus sai Elin vetämään terävästi henkeä.
"Aida..." hän vetosi, ja kadotti sitten hetkeksi punaisen langan siitä, mitä oli ollut aikeissa sanoa, kun kaipaus leimahti tuliseksi hänen suonissaan.
Aidalla oli aikainen aamu. Aida tarvitsi unta.
Mutta voi luoja, miten hän kaipasi tämän kosketusta.
"Tuo ei oikein vaikuta... nukkumiselta..."

Aida katsahti ylös Elin kasvoihin ja painoi uuden suudelman miehen vatsalle. Hampaat näykkäsivät kevyesti sen ihoa.
Hänen pitäisi nukkua. Mutta hän halusi hetken Elin kanssa. Pienen hetken, jona he olisivat mitä olivat olleet. Ja Harvey oli luvannut, ettei aamu olisi kovin aikainen, eikö? Ei sillä, että hän olisi tiennyt, mitä se tarkalleen tarkoitti.
Huulten kosketus vaelsi hieman alemmas, samalla kun alushousuihin punoutunut käsi veti niitäkin alas.

Eli taisi olla tuhoon tuomittu.
Jokin, puolittain tiedostamaton osa hänestä tiesi, että hänen olisi pitänyt vastustella. Mutta taivas, hän oli vain heikko mies.
"Prinsessa..." hän vetosi vielä heikosti, kun sipaisi sormensa hellästi läpi kastanjanpunaisista hiuksista.
"Olet väsynyt..."
Ja niin oli varmaan hänkin. Vaikka ei hän tuntenutkaan väsymystä juuri nyt.

"Mmhh", Aida vastasi miehen ihoa vasten, maistaen sen tutun suolan kielellään. Hän oli väsynyt. Niin väsynyt, että melkein sattui ja pää tuntui painavalta tavalla, joka sai todellisuuden lipsumaan kauemmas.
Mutta hän halusi tätä. Hän halusi koskettaa Eliä, muistaa miestä edes pienellä eleellä.
"Pyydä minua lopettamaan", hän sanoi käheästi, kun nyki alushousut Elin polviin ja kohottautui paremmin toisen kyynärpäänsä varaan, omistaen vapaan käden miehen hyväilyyn ja huulensa tämän vatsalla vaeltamiseen.

Elin olisi pitänyt olla herrasmies. Hänen olisi pitänyt pyytää Aidaa lopettamaan, ja peitellä nainen pehmeään vuoteeseen, niin että tämä saisi edes muutaman tunnin unta.
Mutta hän oli heikko. Heikko, heikko mies.
Hän kiemursi alushousunsa nilkkoihin ja potkaisi ne sitten kokonaan pois.
"Prinsessa..."

"Kullannuppu", Aida vastasi pehmeästi ja työnsi Eliä lempeästi, jotta mies asettuisi mukavammin sängylle. Eli ansaitsisi hemmottelua. Mies oli ollut niin uskomaton, aina. Eli oli ollut hänen tukenaan alusta saakka. Eli oli hyväksynyt hänet ja kantanut häntä vuosia.
Miten hän oli koskaan kiittänyt? Ajattelematon hölmö, hän sätti itseään ja kurottui hipaisemaan huulillaan miehen huulia, ennen kuin valui suudelmineen alemmas, siirtyen hyväilemään rakastaan myös suudelmin.

Hetken Elin mielessä häivähti kipeä ajatus siitä, ettei hän todennäköisesti ehtisi kiittää Aidaa, sillä hetki, jona aamu jälleen repisi tämän hänen luotaan, hiipi koko ajan lähemmäs. Ja sitten he joutuisivat taas eroon toisistaan, eikä olisi varmaa, milloin he ehtisivät taas...
Ja sitten hän ei ajatellut enää mitään, sillä hänen kehonsa, ja suonissa virtaava polte ottivat vallan, eikä hetkeen lähestyvällä aamulla ollut merkitystä.

Tällainen hemmottelu oli saanut aivan toisenlaisen merkityksen Elin kanssa. Aida tiesi olevansa ajattelematon, usein tahattoman itsekäs olento ja vaikka hän oli aina mielellään tuottanut nautintoa muille, hän janosi sitä Elin kanssa. Mahdollisuutta saada miehen nauttimaan, tehdä tämä onnelliseksi. Ajaa tämä hulluksi mitä parhaimmalla tavalla.
Se oli saada hänen sydämensä pakahtumaan hellyydestä.
Rakastan sinua, hän ajatteli kiihkeästi, rakastan valtavasti.

Meni hyvän tovin, ennen kuin Eli pystyi jälleen ajattelemaan. Mutta jo sitä ennen hänen lihasmuistinsa toimi, ojensi hänen kätensä ja veti Aidan hänen syliinsä, tiukasti ja turvallisesti hänen rintaansa vasten.
"Rakastan sinua, prinsessa", hän kuiskasi käheästi.

"Minäkin sinua", Aida vastasi käpertyessään Elin kylkeen ylellisen paksun peiton alle. Aamu tulisi luultavasti aivan liian pian, mutta hän oli onnellinen. Väsymys sai pään painumaan raskaana miehen olkapäätä vasten, kun hän hautasi kasvonsa tuttuun kaulataipeeseen ja siveli Elin vatsaa hellästi.
Rakastan valtavasti, hän ajatteli raukeasti, ennen kuin uni pyyhkäisi hänet mukaansa.

Jos he vain olisivat jaksaneet valvoa vielä hetken pidempään.
Mutta ehkä sille ei mahtanut mitään.
Hän kiskoi peiton paremmin heidän ylleen, halasi Aidan tiukemmin syliinsä ja jäi odottamaan aamua - ehkä jonakin aamuna hän voisi herättää Aidan mukavalla yllätyksellä.
Hän oli kuvitellut jäävänsä odottamaan aamua, mutta vaipui sen sijaan uuden rentouden myötä uneen.

* * *

Aida toivoi, että Eli voisi kertoa hänelle illan tullen värikkäitä tarinoita seikkailuista, joihin eittämättä päätyisi päivän aikana. Harvey ei ollut valehdellut luvatessaan, ettei aamu olisi kohtuuttoman aikainen myöhäisen lennon jälkeen ja kellohan oli jo ylellisesti kymmenen aamulla, kun hän istui maskeeraajan tuolissa japanilaisen talk shown takahuoneessa, sähkönsinisen mekon helmaa oikoen, kun hyvin kohtelias, hiljainen nainen taputteli puuteria hänen kasvoilleen ja lisäsi huulille dramaattista punaa.
Hän ei ollut varma, mitä seuraisi, mutta tiesi japanilaisten rakkauden mitä kummallisimpiin televisio-ohjelmiin. Hän oli utelias näkemään, mikä heitä odottaisi.

Tiarnan istui Aidan vieressä olevassa tuolissa toisen maskeeraajan taputellessa puuteria - hän oletti sen olevan puuteria - hänen kasvoilleen. Hän oli vaihtanut jokusen sanan japaniksi miehen kanssa, ja vaikka hänen japanissa oli eittämättä kömpelöä, tämä oli vaikuttanut ilahtuneelta.
"Mitä luulet, että meitä odottaa?" hän kysyi Aidalta hyväntuulisesti.

"Ei aavistustakaan", Aida nauroi ja oli sukaista kevyille laineille aseteltuja hiuksiaan, mutta muutti mielensä. Talisa olisi varmasti ylpeä.
"Oletko sinä vieraillut aikaisemmin Japanissa? Millaisia neuvoja sinulla olisi minulle?" hän jatkoi kääntyen paremmin Tiarnanin puoleen. Hän kohtasi hetkeksi toisella puolella huonetta istuvan Edisonin katseen peilin kautta ja vastasi hymyyn. Ehkä hänen olisi pitänyt hävetä tapaa, jolla hän tarttui Tiarnanin kokemuksiin ja neuvoihin, mutta hän arvosti niitä vilpittömästi.

"Jokusen kerran. Yksi suosikkimaitani", Tiarnan vastasi. Hänen hyvin kevyt maskinsa tuli valmiiksi, mikä antoi hänelle mahdollisuuden istua hetken rauhassa kun Aidaa viimeisteltiin kameraa varten.
"Ja suhtaudu vain asioihin avoimin mielin, äläkä hämmästy... noh, mitään. Japanilaisilla on jännittäviä televisio-ohjelmia."

"Niin olen kuullut", Aida vastasi lämmintä hymyä jäänsinisissä silmissään, kosketti Tiarnanin käsivartta kiitollisena ja suoristautui, kun heidän oli aika siirtyä isäntänsä hoiviin kameroiden eteen.
Hän ei ollut koskaan kuvitellut, että tämä olisi hänen elämäänsä. Mutta se ei kestä ikuisesti, hän muistutti itseään.
Avoimin mielin, hän toisti itselleen, kun seurasi Edisonia ja Tiarnania uteliaana, häikäistyen hetkeksi valoista.

Japanilaiset showt olivat tosiaan omaa luokkaansa. Eivätkä vähiten siksi, että paikalla oli myös tulkki, joka kääntäisi kysymykset ja vastaukset simultaanisti. Sellainen vaati aina hetken totuttelua.
Yleisö oli ihastuksissaan päästessään näkemään Anastasian livenä.
Ja yhtäkkiä heidät oli istutettu yhdessä juontajan kanssa Cluedon eteen.

Aida tervehti yleisöä häkeltyneellä, säteilevällä hymyllä ja puraisi sitten huultaan, kun näki pelin. Siitä oli ikuisuus, kun hän oli pelannut Cluedoa – mutta tämä olisi varmasti ikimuistoinen haastattelu.
Hänen sisäinen kellonsa oli perinpohjaisen sekaisin ja kehossa viipyvä väsymys oli kipannut ympäri levottoman eloisuuden puolelle. Tulkki sai hänen olonsa vielä hieman levottomammaksi ja hän oli kiitollinen kokeneemmista kumppaneistaan, joiden esimerkkiä seurata.

Tämä taisi olla Tiarnaninkin elämässä ensimmäinen kerta, kun hänet oli laitettu pelaamaan lautapeliä samaan aikaan haastattelun kanssa. Ainakin pelin säännöt olivat hänelle entuudestaan tutut, vaikka se ei tainnutkaan olla pääasia.
Hän tarkasti tottuneesti korttinsa, suupieli nykyisten, samalla kun yksi kameroista kuvasi pelilautaa ja lisää kameroita heidän kasvojaan ja reaktioitaan.
Kysymykset vuorottelivat peliin liittyvien kysymysten kanssa.
"Mikä oli hienointa kuvauksissa?" haastattelija halusi tietää.

Pelionni ei taitaisi suosia häntä tänään. Aida toivoi muistavansa säännöt edes suurin piirtein ja voivansa pitää mielensä pelissä väsymyksestä huolimatta.
Sitäkin enemmän hän toivoi, että voisi vastata haastattelijan kysymyksiin tavalla, josta Harvey voisi olla ylpeä.
"Luultavasti se, kuinka todellista kaikki oli ja millaisella intohimolla kaikki elokuvan tekemiseen osallistuvat työskentelevät", hän sanoi ja seurasi Tiarnanin esimerkkiä pelivuorollaan, "lavasteet ja kuvauspaikat, puvustus – kaikki oli pienintä yksityiskohtaa myöten häkellyttävän hienoa."

Tiarnankin epäili, ettei hän tulisi olemaan tämän erän voittaja. Hänen sisaruksensa osasivat kertoa, että hän osasi yltyä varsin kilpailunhaluiseksi pelaajaksi sille päälle sattuessaan, ja että perheen Monopoli-illat olivat saattaneet yltyä varsin... kiivaiksi silloin tällöin.
Hänestä hienointa oli ollut päästä palaamaan rooliin, josta hän tunsi uransa todella alkaneen, vaikka se olikin samalla myös haikeaa. Hän näytti Edisonille korttejaan samalla, kun haastattelija halusi seuraavaksi tietää, olisivatko he muuttaneet jotakin elokuvassa tai tarinassa, jos olisivat voineet.

Aida olisi muuttanut Anastasian perheen kohtalon, tietenkin. Hän arveli Tiarnanin tuntevan samoin. Hän oli rakastanut tarinaa lapsuudestaan saakka ja löytänyt toivoa piirroselokuvan versiosta tapahtumista, jotka olivat järkyttäneet maailmaa sydämettömyydellään.
Pelin edetessä Edison päätyi kertomaan yleisöä tulkkauksen viiveellä naurattavia tarinoita elokuvan kuvauksista ja sai Aidan kikattamaan. Miten nainen toivoi, ettei hän päätyisi nauramaan voimattomana, jälleen. Aivan sama, miten sympaattisena sitä pidettäisiin.
"Mitä teit, kun sait tiedon roolista?" tulkki käänsi heille seuraavan kysymyksen.

Tiarnanin oli myönnettävä olevansa samaa mieltä Aidan kanssa. Vaikka olihan valkokankaan Anastasian tarina edes hieman valoisampi, kuin todellisen elämän vastineensa.
Eikä häntä olisi haitannut, vaikka Nikolai olisikin saanut hieman enemmän aikaa elokuvassa, jos aivan rehellisiä oltiin. Hän oli nauttinut kuvauksista, hän vakuutti, hymyä myrskynharmaissa silmissään.
Hän hauskuutti sekä juontajaa että studioyleisöä tekemällä suurieleisen selväksi, ettei olisi todellakaan halunnut näyttää jälleen yhtä korttiaan Edisonille, joka taisi pärjätä tällä hetkellä heistä parhaiten.
Hänen kulmansa painuivat kevyeen kurtistukseen, kun hän yritti palauttaa mieleensä hetken, josta tuntui olevan pieni ikuisuus. Silloin hän oli vielä kuvitellut, että Emmiellä oli ollut kaikki hyvin.
Hän ei antanut synkän ajatuksen näkyä kasvoiltaan.
"Minulla oli etuoikeus tulla pyydetyksi rooliin, ja sain puhelun, kun olin kokoamassa kissoille kiipeilypuuta. Joten jatkoin työni loppuun, koska mitä sitä ei tekisi tyttöjensä eteen... Mutta eiväthän ne lopulta arvostaneet panostustani. Olen varma, että sinun kertomuksesi on paljon inspiroivampi, vai kuinka, Aida?"

"Tiedä siitä", Aida nauroi ja tuuppasi Edisonin pään kauemmas epäuskoisena, kun mies yritti kurkistaa salaa hänen korttejaan.
"Minun piti olla Anastasian lauluääni ja sain siitä tiedon niinkin arkisesti kuin ruokakaupassa, jossain omenien ja turnipsien välissä. Pääroolin saaminen oli niin epätodellista ja uskomatonta, että vei hyvän tovin sisäistää uutiset vuodenvaihteessa 2018. Taisin olla keskellä joulupäivällistä ja melko hajamielinen." Hän saattoi muistaa elävästi, kuinka Simonin perhe oli paheksunut ja vaihtanut merkitseviä katseita, kun hän oli lähtenyt puhelimeen keskenkaiken ja sitten ollut niin ajatuksissaan, että keskustelu oli ontunut ja hän oli ollut heilauttaa vedet lasistaan suoraan lattialle.
Kaikki mitä hän oli halunnut oli ollut mahdollisuus kertoa Elille.
Peli lähestyi päätöstään ja voitto menisi selvästi joko Tiarnanille tai Edisonille.

Tiarnankin loi paheksuvan katseen Edisoniin, pudisti päätään ja yritti vain hetkeä myöhemmin kurkistaa Edisonin kortteja.
Tämä oli voitolla, joten eikö heillä ollutkin oikeus yrittää tasoittaa hiukan tilannetta?
Ehkei. Ainakin hän osasi näyttää sopivan katuvaa naamaa jäätyään kiinni.
Ja hänen hyvästä yrityksestään huolimatta Edison vei lopulta voiton.
Se kirpaisi vain vähän, ja Tiarnan vakuutti, että hän ottaisi vielä Cluedon mestaruuden jonakin päivänä takaisin. Ennen kuin heidän kiertueensa olisi loppu.

* * *

Aida toivoi, että hänen karuselliksi muuttunut elämänsä pyörisi vähemmän vinhasti. Sillä Tokio näytti uskomattomalta. Vieraat kirjaimet vilkkuivat joka puolella. Ihmisiä oli valtavasti. Kaikki oli uutta ja värikästä ja niin ainutlaatuisesti japanilaista.
Mutta auto kuljetti heidät tukkoisen liikenteen poikki vähemmän vauhdikkaasti kohti seuraavaa tapahtumaa.
Heillä olisi mahdollisuus osallistua jälleen yhteen tilaisuuteen elokuvan – ja sen näyttelijöiden – fanien kanssa ja vastata näiden kysymyksiin. Tällä kertaa aikaa oli varattu yltäkylläisesti myös nimikirjoituksiin ja valokuviin halukkaiden kanssa. Muutama onnekas oli voittanut VIP-liput yksityiseen tapaamiseen castin kanssa tapahtuman jälkeen.
Aida puri moiteetta punattua alahuultaan katsellessaan ulos ikkunasta ja tunsi olonsa hieman... Eksyneeksi. Mutta onnelliseksi, ehdottomasti onnelliseksi.
Ja noustessaan määränpäässä autosta, hän saattoi hymyillä jälleen valovoimaisesti.

Hetkeä ennen, kuin heitä kuljettava auto liukui pysähdyksiin, Tiarnan kosketti Aidan käsivartta joko lohduttaen tai rohkaisevasti, hän ei ollut itsekään aivan varma, kummasta oli kyse.
Hän ei itsekään muistanut, milloin viimeksi oli ollut mukana yhtä intensiivisellä kiertueella, ja saattoi vain kuvitella, miltä tällainen tuntui ensikertalaisesta.
Eli oli lähettänyt Aidalle piristykseksi kuvan itsestään ja Hachikon patsaasta.
Ovien avautuessa meteli vyöryi jo vastaan, sillä ne fanit, jotka eivät olleet onnistuneet saamaan lippuja itse tapahtumaan, olivat kerääntyneet oville johtavan, aitojen eristämän kulkureitin molemmille puolille puhelimet ja kamerat toiveikkaasti esillä.

Aida muisti kuinka oli lapsuudestaan saakka joskus katsellut itseään peilistä pohtien, kuka katsoi takaisin. Kuin hän olisi kadottanut itsensä rooleihinsa. Ehkä hän ei ollut koskaan tiennyt, kuka oli.
Ja nyt nähdessään peilikuvansa auton lasien heijastuksesta, ojentuvat kädet ja välkkyvät puhelimet taustanaan, hän pohti sitä jälleen. Kuka sinä olet? Miten päädyit tähän?
Hän hymyili odottajille, vain hieman häkeltyneenä väkimäärästä, ja kohotti kätensä tervehdykseen samoin kuin Edison. Mies kiersi toisen kätensä luontevasti hänen vyötärölleen ja johdatti hänet vierellään sisään, missä väkimäärä tuntui moninkertaiselta päätellen siitä, kuinka puheensorina tuntui saavan koko rakennuksen tutisemaan.

Tiarnankaan ei voinut väittää vierailleensa Japanissa erityisen montaa kertaa, varsinkaan työtehtävissä. Mutta vilpitön innostus, jolla japanilaiset tuntuivat suhtautuvan fanittamiinsa asioihin, oli aina jaksanut sekä hämmästyttää että ilahduttaa häntä. Varsinkin, kun hän oli aina kuvitellut, että japanilaiset olivat perusluonteeltaan pidättyväistä kansaa.
Toisaalta, täältä oli kotoisin myös karaoke. Ja moni hullu game show.
Hän asteli Anastasian päätähtien jäljessä sisälle, missä heidät johdatettiin pikaisesti lavan takatiloihin, jossa valmistautumiseen ei jäänyt paljonkaan aikaa. Nopea istahdus peilin ääreen, stylistin tarkastus, ja sitten oli taas aika jatkaa matkaa yleisön eteen.

Edison oli joskus kertonut, kuinka tällainen kiertue ja erityisesti press junketit saisivat ihmisen menettämään järkensä. Samat kysymykset toistuivat yhä uudelleen ja uudelleen ja jossain vaiheessa menetti ymmärryksen siitä, mitä oli jo sanonut ja kenelle.
Mutta Aida nautti tästä silti.
Hänestä oli ihanaa vastata kysyjien ja haastattelijan kysymyksiin, vaikka hän oli varmasti antanut samoja vastauksia ennenkin. Hänestä oli ihanaa nähdä rakkaus, jolla elokuvaan suhtauduttiin – hän suhtautui samoin alkuperäiseen piirrettyyn, joka oli varmaankin ollut hänen ensirakkautensa.

Tiarnankin oli jo tainnut seota laskuista, montako kertaa oli vastannut samoihin kysymyksiin. Mutta tällaisissa tapahtumissa häntä lohdutti aina ajatus, että yleisön joukossa oli todennäköisesti edes joku, joka ei jo tiennyt vastausta esitettyyn kysymykseen.
Nyt tilanteeseen toi tosin oman lisänsä tulkki, jollaisen läsnäoloon häneltä veisi varmasti oman aikansa tottua.
Yleisö oli siitä huolimatta täysillä mukana. Ja viimeinen kysymys tuntui koittavan hämmästyttävän pian, niin että ennen kuin hän ehti oikeastaan edes tajuta, oltiin heitä jo johdattamassa fanitapaamisia varten varattujen pöytien ääreen.

"Olet yksi aasi", Aida nauroi ja muksautti korvaansa kuiskannutta Edisonia rintaan, ennen kuin nojasi alaselkänsä kevyesti pöytään, jolle oli asetettu häntä varten vesipullo ja elokuvan franchisea, jota fanit voisivat ostaa läheiseltä kassalta.
Oli tavattoman karmivaa nähdä itsensä nukkena, sillä hänen kasvonpiirteensä oli vangittu varsin lahjakkaasti nukkekokoiselle Anastasialle, jota myytiin monissa eri asuissa.
Ja sieltä ne tulivat, häkellyttävän asiallisesti jonottavat laumat elokuvan faneja.

Myös Tiarnan jaksoi häkeltyä nukesta, jolle oli ikuistettu hänen kasvonsa. Eikä vähiten siksi, että hänen roolinsa oli elokuvassa niin häviävän pieni pääpariin verrattuna - mutta ehkä Nikolai oli siitä huolimatta katsottu riittävän tärkeäksi hahmoksi omalle nukelle.
Hän vältti katsomasta nuken jähmettyneitä kasvojaan.
Ainakin hänen nukkeversiotaan myytiin ainoastaan yhdessä asussa, siinä, joka esiintyi Anastasian muistoissa.
Hän ei ehtinyt pohtia asiaa kovinkaan pitkään sillä fanit odottivat.
Osa oli matkustanut pitkänkin matkan päästä Tokioon päästäkseen tapaamaan elokuvan tähtiä.

Tässä Aida tunsi olevansa pitkästä aikaa kotonaan – puhumassa ja nauramassa fanien kanssa, hymyilemässä yhteiskuvissa ja halaamassa halausta kaipaavia.
Kunhan hän vältti katsomasta Anastasian eri mekoissa patsastelevia nukkeja, jotka saivat väreet kulkemaan alas selkää. Edisoninkin pöydällä oli nukkeja, jopa kahdessa variaatiossa. Virallinen Dimitri pönötti mustassa smokissa ja epävirallisemmin pukeutuneella tuntui olevan näyttelijän pilkettä tummissa, muovisissa silmissä.
Ajantaju katosi, kun hän saattoi kirjata nimeään julisteisiin ja kysellä faneilta, mistä nämä olivat tulossa ja olivatko nämä menossa katsomaan elokuvan huomenna. Hän teki parhaansa oppiakseen edes auttavasti japania, jolla osoittaa arvostustaan paikallisille ihailijoille.

Tiarnan häkeltyi aina, kun hänen eteensä työnnettiin yhä paketistaan katseleva Nikolai. Siitä huolimatta hän sutaisi nimikirjoituksensa sen kiiltävään pintaan, ja vaihtoi samalla muutaman sanan fanin kanssa. Hän ei ollut varma, tiesivätkö edes kaikki, kuka hän oli, nyt kun hänellä ei ollut enää partaansa, jota hän oli joutunut vaalimaan kuvausten ajan.
Se oli kirjoitettuna sopimukseen. Hän olisi saanut sanktiota, jos olisi ajanut partansa ennen Nikolain kohtausten valmistumista.
Innokkaimmat fanit olivat tuoneet mukanaan myös pieniä lahjoja Anastasian tähdille.

Aida näytti faninsa kanssa samaa käsimerkkiä kameralle ja tunsi lämpimän onnen täyttävän itsensä nähdessään innokkaita silmiä ja hymyjä joka puolella ympärillään. Oliko hän tuntenut olevansa väsynyt tai eksyksissä? Se oli hullua. Tämä oli ihanaa.
Ihmisiä tuntui olevan loputtomasti ja hänen täytyi siemailla välillä vettä estääkseen ääntään katoamasta. Rannetta oli alkanut särkeä.
Ja vihdoin elokuvan tähtien oli aika vetäytyä takatiloihin, missä kilpailun voittajat saisivat yksityisen tapaamisensa.

Tiarnan oli ylpeä siitä, että Aida oli ottanut opikseen monien toistelemasta kehotuksesta muistaa juoda. Itse asiassa hän oli yllättynyt siitä, kuinka hyvin tämä oli sopeutunut tähden elämään - ehkä teatteritaustalla oli jotakin tekemistä asian kanssa?
Ainakin hän toivoi, että hänen ystävänsä todella nautti tilanteesta.
Moni faneista poistui heidän luotaan innostustaan peittelemättä, ja varsinkin yhdessä Anastasian tai Dimitrin kanssa napatut kuvat olivat saaneet monet hengähtelemään innostuksesta.
Takatilat oli sisustettu viihtyisästi, ja matalan pöydän ympärille asetetut sohvat kutsuivat istumaan alas.

Yhtäkkiä laskeutuva rauha tuntui melkein kuurouttavalta kaiken hälinän jälkeen. Aida ei sallinut itsensä istua vielä, sillä ei ollut lainkaan varma pääsisikö yhtä vaivatta ylös – sohvat näyttivät houkuttelevilta ja miten olisi ollut ihana painaa päänsä tyynyyn edes pieneksi hetkeksi...
Hänen onnekseen VIP-liput lunastaneet fanit pyrähtivät sisään. Riemusta päätellen näitä olisi voinut olla kokonainen lauma, vaikka todellisuudessa kyse oli neljästä nuoresta aikuisesta.

Aida ei ollut ainoa, jonka korvissa rauha ja hiljaisuus tuntuivat soivan. Ehkä Tiarnan oli tulossa vanhaksi, sillä tuntui hyvältä päästä rauhallisempaan tilaan. Niin paljon, kuin hän olikin nauttinut fanien tapaamisesta.
Tai ehkä kiertue oli vain ollut hyvin pitkä.
Pian hän pääsisi lentämään kotiin ja Tempestin luo. Hänellä oli ikävä tyttöjään, ja hän toivoi, että näillä oli kaikki hyvin. Joulu ei ollut hänen vaimolleen helppoa aikaa.
Hetkeksi hän ehti kuitenkin unohtaa huolensa, kun kohteliaat, mutta selvästi innokkaat fanit veivät hänen ajatuksensa muualle.
Yksi nuorista naisista esitteli heille kuvia tekemästään Anastasia-cosplaystä.

Halattuaan kaikkia tulijoita Aida saattoi vihdoin istua alas ja hyvä jumala miten hyvältä se tuntui. Hänen jalkojensa hermopäiden olisi varmaan pitänyt olla kuolleita kaiken kokemansa jälkeen, mutta silti jalkoja saattoi vihloa vietävästi.
Mutta mustat, korolliset nilkkurit olivat hyvin kauniit. Hän ei ollut varma, minkä designerin tekeleitä nämä olivat. Hänen luultavasti olisi pitänyt tietää.
Hän ihaili cosplayn kuvia ja antautui eloisaan keskusteluun fanien kanssa. Yksi oli lentänyt Los Angelesiin elokuvan ensi-iltaa varten. Sellainen intohimo samaan aikaan kiehtoi ja kauhistutti Aidaa.
Edison aiheutti kahdessa naispuolisessa fanissa spontaania kikatusta ja antoi kätensä levätä huolettomasti sohvan selkänojalla, sormet Aidan niskaa paikoin hipoen.

Keskustelu soljui yllättävän luontevana, vaikka monin paikoin tarvittiinkin tulkin apua. Sama nainen, joka oli tehnyt itselleen cosplayn, oli matkustanut aikaisemmin Broadwaylle katsomaan Anastasian musikaaliversiota, ja toinen faneista kertoi, että olisi lentänyt myös Pariisin ensi-iltaan, jos vain olisi saanut aikataulunsa järjestymään.
Japanilainen työkulttuuri oli varsin... tiukkaa.
Tiarnan oli huomaavinaan, että myös toinen miespuolisista faneista katseli Edisonia varsin ihaillen, mutta se saattoi olla täysin viatonta.
Tapaamista varten paikalle oli järjestetty myös perinteinen japanilainen purikura-valokuvakoppi, jossa fanit voisivat ottaa yhteiskuvia tähtien kanssa.

Valokuvakopin tunnelma oli tiivis ja nauruntäyteinen, kun ryhmä pakkautui sisään erinäköisinä kokoonpanoina. Toisen nuoren naisen polvet näyttivät olevan pettämäisillään, kun tämä sai painaa poskensa melkein kiinni Tiarnanin kasvoihin.
Edison esitteli kasvojensa ilmeikkyyttä kameralle ja sai Aidan nauramaan niin, että vatsaan sattui.
Kun kaikki seitsemän sovittautuivat koppiin yhdessä, tunnelma todella oli tiivis. Aida istui Edisonin sylissä ja antoi yhden fanin kiertää kätensä hänen vyötärölleen. Asentojen vaihtaminen oli haaste.
Yksi faneista pyysi hyvin kohteliaasti, että he liittyisivät seuraan karaokejuhlissa viikonloppuna.

Tiarnan ei edes hävennyt myöntää, että innostui kuviin lisättävän... tilpehöörin kanssa. Pientä kosketusnäyttöä tökkimällä kuvaan saattoi liittää valtavan määrän erilaisia efektejä, kuten heidän faninsa avuliaasti selittivät - tämä oli Tiarnanillekin ensimmäinen kosketus purikura-automaatteihin.
Ehkä he ehtisivät napata yhden kuvasarjan myös castin kesken, muistoksi matkasta Japaniin.
"Tehän olette kuin vanhat tekijät tässä", hän huomautti nauraen Aidalle ja Edisonille, kun kurkisti koppiin näiden saatua yhden kuvasarjan valmiiksi.
"Sinun pitäisi ehdottomasti päästä kokeilemaan karaokea täällä, Aida."

Aida pujottautui ulos kopista ja helpottui tilasta hengittää syvään. Hän kurottui painamaan spontaanin suukon Tiarnanin poskelle ja katseli kopissa Edisonin kanssa poseeraavia tyttöjä hymyillen.
"Voin mennä karaokeen, jos sinäkin tulet", hän vastasi jäänsiniset silmät tuikahtaen.
"Olenkin haaveillut duetosta kanssasi."

Myrskynharmaat silmät siristyivät hymystä.
"Kai tiedät, ettei minulla ole toivoakaan kuulostaa miltään sinun rinnallasi?" hän huomautti, pudistaen hieman päätään. Hän oli ehkä laulanut nuoruudessaan kuorossa, ja selviäisi tarvittaessa laulamista vaativasta roolista, mutta hänen äänensä oli silti kaukana maailman hurmanneen Satakielen taidoista.
"Mutta ehkä minunkin olisi koettava karaoke täällä edes kerran."

"Sinä kuulostaisit ihanalta", Aida kannusti nauraen ja puristi Tiarnanin kättä.
"Sinun pitää kokea se ehdottomasti." Hän otti ystävällisesti ylös kutsun esittäneen fanin antaman osoitteen ja tapaamisen päättyessä myös hyvästeli kaikki neljä halauksella.
Sitten heillä oli hetki ahtautua kolmen castin jäsenen kesken purikura-automaattiin, ennen kuin matka jatkuisi hotellin kautta illalliselle.

Purikura-automaatti oli ollut yllättävän viihdyttävä kokemus.
Tiarnan innostui varsinkin kuvien muokkaamisesta, ja purskahti ystävilleen tuttuun, poikamaiseen nauruun, kun onnistui muokkaamaan heille luonnottoman suuret silmät ja lisäämään heidän poskilleen merkilliset pyöreät, punaiset poskipunaläntit.
Kaikkein onnistuneimmasta setistä hän nappasi jo etukäteen kuvan ja lähetti sen vaimolleen.
"Miltä tuntui tavata japanilaisia faneja?" hän kysyi Aidalta, kun he pääsivät jatkamaan matkaansa hotellille.

Tiarnanin nauru oli tavattoman tarttuvaa. Aida ei voinut kuin nauraa miehen kanssa eikä hän ihmetellyt lainkaan, miksi Tempest häkeltyi edelleen pelkästään aviomiehensä katseesta.
"Fantastiselta", Aida vastasi säteillen. Edison yhtyi mielipiteeseen myöntyvästi nyökkäillen.
"En voi uskoa, että olemme Japanissa." Hän katselikin ulos auton ikkunoista koko matkan takaisin hotellille ja halasi innostuksissaan kumpaakin kollegaansa, ennen kuin kiiruhti hissiin. Tänään hän ei olisi myöhässä.

* * *

Eli ei ollut ollut hotellilla siinä vaiheessa, kun Aida oli käynyt hotellilla ennen päivällistä. Hänen oli ollut tarkoitus olla, mutta Tokio oli pyyhkäissyt hänet mukaansa - varsin kirjaimellisesti, sillä hän oli onnistunut eksymään hetkeksi metrolinjoilla, ja oli vienyt aikanssa, ennen kuin hän oli päässyt takaisin sinne, minne oli tahtonutkin.
Oli ollut jo varsin myöhä, kun hän oli palannut 7-Elevenin kautta takaisin hotellille, käynyt suihkussa ja heittäytynyt sitten aamutakissa ja boksereissa sängylle katselemaan televisiota, jonka laajassa kanavavalikoimassa hän ei tuntunut pääsevän koskaan loppuun saakka.

"Hei kullannuppu", Aida tervehti ääni pitkän päivän käheyttämänä pyrähtäessään sisään kastanjanpunaiset hiukset tuulentuivertamina ja ravintolasta mukaan tilattu rasia tiukasti kädessä. Hän kiiruhti sängyn luo vaivautumatta riisumaan takkiaan ja kosketti Elin poskea, huono omatunto vatsaa nakertaen. Hän ei ollut varma miksi.
"Oliko sinulla ihana päivä? Toin sinulle... Paska. Unohdin sen nimen. Mutta se on hyvää", hän sanoi ojentaen ylellisen, japanilaisen ravintolan rasiaa miehelle.

Elin kasvoille kohosi vilpittömän ilahtunut hymy, ja jos hän olisi ollut koira, hänen häntänsä olisi heilahdellut hyväntuulisesti puolelta toiselle.
"Hei, prinsessa!" hän tervehti, ja ehti nousta istumaan sängyn laidalle ennen kuin Aida ehti hänen luokseen. Hän kietoi toisen käsivartensa hetkeksi naisen vyötäisille ja painoi suukon tämän huulille, ennen kuin otti rasian vastaan.
"Oli. Vaikka eksyin. Tai ehkä juuri siksi... Oliko sinulla mukavaa, Aida?"

"Oli, aivan ihanaa", Aida vastasi ja tarttui Elin kasvoihin, painaen toisen suudelman miehen huulille, ennen kuin siirtyi kauemmas niin, että mies voisi tutkia hänen tuliaistaan. Kuka tiesi, vaikka Eli tietäisi japanilaisesta ruoasta paljon enemmän kuin hän. Luojan kiitos hän oli onnistunut taiteilemaan äärimmäisellä keskittymisellä syömäpuikkojen kanssa eikä nakellut ruokaa pitkin lattioita.
"Kävimme haastattelussa, jossa pelasimme Cluedoa – voitko kuvitella? Ja sitten tapasimme faneja. Valtavasti faneja. Meillä oli myös yksityinen tapaaminen muutaman kanssa ja he kutsuivat meidät- oletko nähnyt elokuvasta tehtyjä nukkeja? Niillä on minun kasvoni. Karmivaa...", hän tarinoi, hypäten ajatuksesta toiseen, punertavat kulmat kurtistuen ja nosti katseensa sitten vihreähippuisiin silmiin.
"Kerro minulle päivästäsi, kullannuppu."

"Niinkö?" Eli kysyi, ja unohti hetkeksi rasian avaamisen.
"Kai sinä voitit, prinsessa?"
Hän palautti katseensa takaisin rasiaan, mutta vain, koska tiesi, että muussa tapauksessa olisi varmastikin unohtanut sen kokonaan katsellessaan Aidaa. Hän oli kaivannut naista pitkin päivää, ei vain fyysisesti, vaan jakamaan kaiken uuden ja ihmeellisen kanssaan.
"En ole vielä nähnyt nukkeja, mutta se kuulostaa vähän... oudolta... Vaikka sinä oletkin mielettömän kaunis, prinsessa."
Hän sai tuliaisrasiansa kannen auki.
"Mitä tämä on? Ja minulla oli mahtavaa. Vaikka metrot täällä ovatkin... Pitäisi kai osata kieltä, luulisin. Mutta näin Hachikon, ja kävin Harajukussa, ja sitten kävin pelaamassa niitä pelejä, joissa yritetään kalastaa tarttumakouralla palkintoja, tiedäthän?"

"Tiedän", Aida vastasi nauraen ja hipaisi Elin nenänpäätä kiitoksena kohteliaisuudesta.
"Ja en tietenkään voittanut. Hädintuskin muistan, miten Cluedoa pelataan", hän jatkoi ja katsahti rasiaan pakattua, kylmänä nautittavaa annosta.
"Tuota. Se on... No. Se on hyvää. Luulen, että siinä on riisiä ja ehkä merilevää ja jotakin", hän sanoi hieraisten epätietoisena niskaansa, "maista sitä. Mitä sinä kalastit tarttumakouralla? Ja millaista Harajukussa oli?"

"Meidän pitäisi pelata enemmän lautapelejä", Eli huomautti, kun poimi puikot tottuneesti käteensä - hän sai kiittää taidostaan Bastia, joka oli ollut varsin mieltynyt aasialaiseen ruokaan heidän yhteiselonsa vuosina.
Ikävä vihlaisi varoittamatta ja yllättäen, ja hän tukahdutti sen viemällä mysteeriruokaa suuhunsa.
"En tiedä, mitä tämä on, mutta hyvää joka tapauksessa... Harajukussa oli mahtavaa, mutta en vielä onnistunut kalastamaan yhtään mitään, yritin useampaa konetta..."
Hän vei lisää... riisiruokaa suuhunsa.
"Mutta on minulla sinulle jotakin!"

"Oh?" Aida kysyi nauraen ja hillitsi halunsa silittää miehen hiuksia. Anna Elin syödä. Hän kumartui sen sijaan riisumaan korolliset, arvokkaat nilkkurit jaloistaan ja nosti jalkaterän toisen polvensa päälle, hieroen kovia kokenutta jalkapohjaa. Hän kuoriutui samalla muistaessaan ulos sähkönsinisestä takistaan.
"Ehkä ehdimme käydä siellä vielä yhdessäkin."

Elin kasvoilla häivähti myötätuntoinen irvistys.
"Voisin hieroa jalkojasi, prinsessa", hän lupasi, ja katsahti sitten ympärilleen etsien kelloa kun muisti, etteivät he eläneet oman aikataulunsa mukaan. Olisiko jo liian myöhäistä jalkahieronnalle?
Hän laski laatikon syliinsä ja kurotti kaivamaan yöpöydän laatikosta pienen, vaaleanpunaisen pallon, jonka keskellä kulki sauma. Sellaisen, joita sai ostettua automaatista ja jonka sisällä oli pieni yllätys.
Hän ojensi sitä Aidalle.
"Tällaisen. Näitäkin oli kaikkialla... Ja se oli mahtavaa. Ihmisillä oli upeita vaatteita."

Jäänsiniset silmät siristyivät hymystä, kun Aida otti tuliaisen uteliaana vastaan ja pyöritteli sitä hetken sormissaan, ennen kuin avasi sen ja kurkisti sisään. Kissaa esittävä avaimenperä sai lämmön tuikkimaan hänen silmissään.
"Olet ihana, kullannuppu", hän vetosi nauraen ja nojautui painamaan suukon Elin poskelle, hipaisten vaaleanruskeita hiuksia. Hänen tuntui olevan mahdotonta antaa miehen syödä rauhassa.
"Ehkä avaimet pysyvät tämän avulla tallessa", hän arveli ja suoristautui sitten, laskien aarteen varovasti yöpöydälle.
"Menen käymään pikaisessa suihkussa."

"Täällä myydään kaikenlaista jännittävää", Eli huomautti vilpittömän innostuneena.
"Minullakin on omani, siinä tosin on koira... Luulen, että se on shiba, tai jokin vastaava."
Hölmö pieni avaimenperä, mutta ainakin se muistuttaisi häntä heidän matkastaan. Hän todella toivoi, että he ehtisivät kiertää edes joitakin osia kaupungista yhdessä.
Hän poimi ruokalaatikon takaisin käteensä ja ojensi jalkaansa silittääkseen Aidan säärtä varpaillaan.
"Käy rauhassa, prinsessa. Hieron jalkojasi sen jälkeen."

Perjantai 21. joulukuuta, keskipäivä, Tokio, Japani

Aamun haastattelut olivat ohi. Hänen päänsä oli pyörällä ja hän oli mennyt sekaisin laskuissa siitä, kuinka monta kertaa oli vastannut samoihin kysymyksiin. Osa haastattelijoista oli käyttänyt tulkkia ja osa oli luottanut englanninkielentaitoonsa. Valitettavasti muutama hieman liian suurin luuloin.
Oli kammottavaa joutua kysymään 'anteeksi?' kolmatta kertaa ja silti olla täysin tiedoton siitä, mitä sanottiin.
Lounastauon jälkeen iltapäivällä koittaisi lehdistötilaisuus hotellin aulassa. Heidän lounaastaan oli huolehdittu huomaavaisesti ja takahuoneessa heitä odotti viehättävät rasiat sushia ja syömäpuikot, joiden näkeminen sai hänen vatsansa nipistämään.
Mutta harjoitus teki mestarin.
Aida istahti alas, sukaisten laineille aseteltuja, tuuheita hiuksiaan pois kasvoilta ja suoristaen mekkonsa laivastonsinistä, aaltoilevaa helmaa.
"Miten sinun haastattelusi menivät?" hän kysyi Tiarnanilta hymyä kissamaisesti rajatuissa silmissään.

Tiarnan oli ollut koko kuluneen päivän äärimmäisen hyvällä tuulella.
Sillä, että hän oli päässyt nauttimaan läheisyydestä vaimonsa kanssa pelkän yksinäisyyden sijaan oli varmasti tekemistä asian kanssa, mutta vielä enemmän häntä ilahdutti yksinkertaisesti se tieto, että Tempest oli täällä hänen luonaan. Varjo tuntui irrottaneen otteensa taas hetkeksi, ja heillä olisi edessään monta yhteistä päivää.
Siinä oli paljon syytä hymyillä.
Tiarnan vajosi tuoliin miehekkään huolettomasti ja poimi itselleen uuden pullollisen vettä lounaspöydästä.
"Hyvin, toivon", hän vastasi, myrskynharmaat silmät onnellisesti tuikkien.
"Entä sinulla, Aida?"

Aida tutkaili Tiarnanin kasvoja uteliaalla hyväntahtoisuudella. Jotenkin mies vaikutti erilaiselta. Tavallistakin hyväntuulisemmalta.
"Lähinnä toivon, etten sanonut mitään katastrofaalista", hän sanoi, "minulla oli kauhistuttavia vaikeuksia ymmärtää muutamaa haastattelijaa. Onko sinulle käynyt niin?" Hän veti yhden sushirasian lähemmäs ja kurtisti keskittyneesti kulmiaan, kun hapuili oikeaa otetta syömäpuikoista. Ainakaan nyt hänellä ei olisi kriittistä yleisöä, jos hän lipsauttelisi ruokaa puikoista.
"Nukuitko hyvin? Vaikutat... Virkeältä."

Tiarnan pudisteli päätään.
"Olen aivan varma, ettei niin käynyt. Minun silmääni olet vaikuttanut aina luonnonlahjakkuudelta, mitä tulee haastatteluihin", hän lohdutti.
"Tarvitsetko vinkkejä puikkojen kanssa? Minulta vei naurettavan kauan oppia syömään niillä."
Hän poimi itselleen rasiallisen sushia ja käteensä puikot huomattavasti luontevammin kuin joitakin vuosia aikaisemmin.
Kysymys sai hänen suupielensä nykäisemään.
"Niinkö sinusta?"

Aida nauroi kehräten ja soi Tiarnanille kiitollisen, lämpimän hymyn, kurottuen koskettamaan miehen käsivartta. Kehu todella lämmitti hänen mieltään. Hän toivoi, että hän oli esiintynyt edukseen haastatteluissa – vaikka joutuikin kyselemään toistoja kuin vähä-älyinen.
"Tarvitsen, ehdottomasti", hän vetosi ja irvisti, kun sushirulla lipsahti puikoista ja ponnisti ilmaan, laskeutuen onnekkaasti pöydälle eikä lattiaa peittävälle matolle. Hän poimi sen lannistuneena takaisin rasiaan.
"Ja kyllä", hän jatkoi silmät tuikahtaen, "miksi näin hyvä aamu? Ihana aamiainen?"

"Ja mitä siihen ymmärtämiseen tulee, niin kyllä. Me taidamme olla varsin hemmoteltuja, kun puhumme äidinkielenämme kieltä, jota niin monet muut joutuvat opettelemaan... Ja moni japanin äänne on melko erilainen, kuin meidän lausunamamme."
Tiarnan ojensi kättään, niin että Aida saattoi katsoa mallia hänen otteestaan. Kyllä se siitä, hän vakuutti, näyttäessään esimerkkiä.
Hänen suupielensä nykäisi uudelleen, ja silmissä tuikki varsin poikamaisesti.
"Ihana yllätys, pikemminkin. Tempest oli lentänyt tänne minulta salaa."

Aida imitoi Tiarnanin otetta, katsellen miehen esimerkkiä melkein hartaasti. Se kieltämättä helpotti eikä ruoka enää uhannut lipsua otteesta yhtä arvaamattomasti.
Paitsi kun hän kuuli uutisen ja pudotti koko puikot kädestään.
"Mitä? Em on täällä?" hän varmisti ihastuneena, "voi, jäättehän tekin jouluksi tänne? Olisi mahtavaa viettää joulu yhdessä."

"Hyvinhän se sujuu", Tiarnan kannusti, ja tunsi hetken valtavaa myötätuntoa miettiessään, ettei kellään ollut tainnut olla aikaa näyttää oikeaa otetta Aidalle aiemmin. Heidän matkansa Aasiassa oli kestänyt vasta jokusen päivän, mutta siitä huolimatta ajatus oli melkein kipeä.
Refleksi sai Tiarnanin kurottamaan eteenpäin, kohti putoavia puikkoja, mutta hänen onnistui napata niistä vain toinen.
"Niin on", hän myönsi, ja silmät siristyivät hymystä.
"Ja se olisi tarkoitus. Tekin olette jäämässä Elin kanssa?"

"Kyllä, nyt kun on mahdollisuus haluamme tutustua Japaniin", Aida vastasi ja hänen silmiinsä syttyi tietävä, lämmin hehku, kun hän yhdisti Tempestin saapumisen ja Tiarnanin erityisen hyvän tuleen yhteen. Ehkä miehellä oli takanaan hyvin miellyttävä yö.
"Mikä ihana yllätys." Hän otti säästyneen puikon kiitollisena vastaan ja keihästi sillä sitten yhden sushirullan, jonka työnsi suuhunsa. Ehkä moinen etikettivirhe annettaisiin anteeksi, kun kukaan muu ei ollut katsomassa heitä juuri nyt.
"Mitä teille kuuluu?"

Tiarnan ei edes yrittänyt esittää häveliästä ja peitellä tyytyväistä mieltään. Miksi mies ei olisi ollut tyytyväinen ja onnellinen, kun vaimo oli matkustanut yllättäen hänen luokseen?
Ja varsinkin niin miellyttävän yön jälkeen.
Hän ei voinut olla nauramatta hieman Aidan tyylille syödä sushinsa.
"Käyhän se noinkin", hän vakuutti, ja vakavoitui sitten hieman.
"Luulen, että alamme olla paremmassa paikassa. Haluan uskoa, että olemme."

Aida kurottui silittämään Tiarnanin käsivartta.
"Olen onnellinen puolestanne", hän vetosi vilpittömästi. Hän toivoi, että tulevaisuus olisi valoisa. Tempestiä vaaninut varjo kylmäsi häntä edelleen, osin siksi, että se muistutti häntä Elistä.
Hän ei ollut tiennyt kummankaan rakkaansa pahasta olosta, ja se todella pelotti häntä. Mitä jos synkkyys palaisi Elin elämään ja hän olisi niin keskittynyt itseensä, ettei edes huomaisi?
"Ihanaa nähdä Emmietäkin taas. Aion lunastaa tänään lupauksen yhteisestä duetosta. Kuulin, että illan juhlissa on karaokea."

"Minäkin", Tiarnan vastasi vilpittömästi.
He olivat käyneet syvällä, mutta alkoi näyttää siltä, että valo oli taas hiljalleen voittamassa pimeyden. Hän olisi vielä pitkään varuillaan, ei osaisi ehkä koskaan täysin irrottaa huolestaan, mutta juuri nyt oli taas helpompi uskoa, että he selviäisivät kyllä.
Tempest oli lentänyt hänen luokseen.
"Lupaus on lupaus", Tiarnan vakuutti nöyränä.
"Onko Elillä ollut mukavaa? Meillä on ollut koko ajan niin kiire, ettemme ole pahemmin ehtineet jutella."

Aida nauroi kehräten ja keihästi toisenkin sushirullan, ennen kuin luovutti lounaan kanssa ja vaihtoi vesipulloon. Hän odottaisi iltaa innolla.
Ehkä tällä kertaa hän ei katsoisi elokuvaa, vaan lujahtaisi lavalta ulos. Missä vaiheessa itsensä katsominen muuttui narsismiksi?
"Toivon niin", hän vastasi, häivähdys levotonta epävarmuutta kasvoillaan ja soi miehelle hymyn.
"Mekään emme oikein ole ehtineet puhua. Mutta toivon, että hän nauttii näistä päivistä – ainakin eilen hän oli käynyt tutkimassa Tokiota ja toi minulle tämän", hän lisäsi ja näytti käsilaukustaan löytyvää avaimenperää.

Tiarnan nojautui lähemmäs tarkastelemaan avaimenperää kulmat kurtistuneita.
"Japanilaisilla on tapana luoda hyvin kummallisia esineitä", hän huomautti, hyväntuulistä huvittuneisuutta äänessään.
"Mutta ehkä se tuo sinulle onnea?"
Hän suoristi selkänsä ja tutki Aidan kasvoja mietteliäänä.
"Onhan teillä kahdella kaikki hyvin? Sinulla ja Elillä?"

"Ehkä", Aida myönsi ja katsahti hassua, pientä lahjaa hellästi, ennen kuin palautti sen laukkuunsa. Ehkä se olisi hänen onnenamulettinsa. Tuntisiko Eli kuin hän kantaisi mukanaan pientä palaa miestä itseään?
"Totta kai! Me olemme-", hän aloitti vanhasta tottumuksesta, vaikka katse oli eksynyt. Mutta hän oli kaksin Tiarnanin kanssa. Kamerat eivät kuvanneet, ja hän painoi katseensa, koskettaen levottomana jakkunsa hihaa.
Jos hän avaisi suunsa, ehkä hän ei osaisi sulkea sitä enää.
"Toivon, että meillä on. Minä... Minä toivon niin. Me vain- en tiedä, kuinka onnellinen Eli on kanssani juuri nyt."

Tiarnanin kulmat painuivat syvempään kurtistukseen, ja hän hylkäsi lounasrasiansa pöydälle voidakseen painaa kätensä lohduttavasti Aidan selälle.
Hän oli toivonut, että oli tulkinnut väärin naisen kasvoilla häivähtäneen ilmeen.
"Miksi sinusta tuntuu siltä, Aida?" hän kysyi, silittäen tämän selkää kevyesti.

Aida soi Tiarnanille levottoman hymyn, joka sai hänet muistuttamaan hetkellisesti häkkiin jäänyttä villieläintä. Vei hetken löytää kyky pukea ajatus sanoiksi, ja se sai hänet pyörittämään käsiään ahdistuneena.
"En ole- en ole hyväksi hänelle, ja pelkään, että hän on paljon onnettomampi ja yksinäisempi kuin sanoo. En tiedä, kuinka kauan hän jaksaa odottaa minua kotiin."

Hymyn levottomuus kouraisi kipeästi Tiarnanin vatsaa, eikä hän voinut olla miettimättä, oliko ollut jälleen kerran sokea, niin kuin vaimoaan vaanineen pimeyden suhteen?
Hetkeksi hänen mieleensä nousi kuva Edisonista, joka kosketti Aidaa niin mutkattomasti, ja jonka seurassa nainen tuntui viihtyvän, ja moitti sitten itseään heti perään. Ei ollut syytä hyppiä johtopäätöksiin.
Tummien kulmien väliin ilmestyi juova, eikä Tiarnan ollut varma, mistä olisi aloittanut.
"Mitä tarkoitat sillä, ettet ole hänelle hyväksi? Ja miksi hän olisi onneton?"

Aida pudisti päätään itselleen, yrittäen pysäyttää itsensä, ennen kuin sanoisi jotain, mitä katuisi tai alkaisi itkeä. Möykky hänen rinnassaan enteili pahaa.
Koska tuhoan ihmiset ympärilläni.
Vaihda aihetta. Älä lähde tälle polulle.
"Historiani ei ole kehuttava", hän kuittasi lyhyesti ja tunsi möykyn kasvavan, kun ajatteli Edithiä, appelsiineja ja naisen epätoivoista vetoamusta lähteä Elin elämästä, jotta he voisivat olla onnellisia. Mitä jos Eli olisi onnellinen nyt Edithin kanssa?
"Ehkä se on vain tunne. Mutta hän sanoi siitä jotain ja pelkään, että se on vain murto-osa totuutta. En usko, että selviämme kaukosuhteesta, ainakaan olematta onnettomia. Olen luvannut hänelle, ettei tämä on pian ohi ja tulen kotiin. Mutta pelkään, että se ei ole totta."

Tiarnanista tuntui, että kyse olikin paljon isommasta asiasta, kuin hän oli ensin kuvitellut.
"Hei", hän vetosi, Aidan selkää silittäen, ja pysähtyi miettimään, mitä oikeastaan halusi sanoa. Mitä hän voisi sanoa. Hän ei halunnut väheksyä naisen tunteita, ja samaan aikaan hän halusi kipeästi vakuuttaa tälle, että kaikki olisi varmasti hyvin.
"Mennyt on mennyttä. Me olemme varmasti kaikki tehneet asioita, joista emme ole ylpeitä."
Hän itse oli ollut sokea ja melkein menettänyt vaimonsa sen vuoksi.
Ehkä pahinta oli, että hän pelkäsi Aidan olevan oikeassa. Suunta, johon tämän ura tuntui olevan menossa, ei vaikuttanut olevan unohduksiin painuminen.
"Oletteko puhuneet asiasta hänen kanssaan?"

Sydän löi kipeästi. Aida ei ollut koskaan ollut hyvä vaikeissa keskusteluissa tai konfliktissa. Hän oli pelännyt omia tunteitaankin niin, että oli vain paennut. Heti kun asiat kävivät vaikeiksi, hän pakeni.
Ennen suoraan toisen miehen syliin. Huora.
"Emme kunnolla", hän vastasi hermostuneesti hymyillen. Luultavasti, koska hän pelkäsi kuollakseen, mitä siitä seuraisi. Ehkä Eli vain sanoisi, ettei hän ollut sen arvoinen.
"Huh, onpas täällä väkeä", Edison sanoi harpaten sisään ja hetken hotellin melu täytti huoneen kuin tuuli, ennen kuin mies tuuppasi oven kiinni. Hän ojensi Tiarnanillekin kuuman kahvin pahvisesta telineestä ja kumartui suikkaamaan suukon Aidan hiuksiin ojentaessaan naiselle oman. Aida vastasi kiitoksella ja huolettomalla, säteilevällä hymyllä.
"Lehdistötilaisuus taitaa alkaa kohta."

Tiarnan oli juuri ehtinyt avata suunsa vastatakseen, kun ovi avautui, ja Edison saapui tuoden hetkeksi mukaansa huoneen ulkopuolisen maailman ja sen melun.
Hän antoi kätensä viipyä vielä hetken Aidan selällä, ja vaikka hänen kasvoilleen olikin palannut tyyni ilme siihen mennessä, kun hän otti tarjotun kahvin vastaan, huoli oli ja pysyi.
Hänen olisi ehdottomasti jatkettava keskustelua myöhemmin. Kaikki ei todellakaan tainnut olla hyvin.
"Vieläkö jaksat?" hän varmisti Aidalta.

"Totta kai", Aida vastasi lämpimästi hymyillen ja katsahti sitten itseään peilistä. Ehkä hänen pitäisi pöyhäistä hiuksiaan ja lisätä huulipunaa, ennen kuin he astuisivat kameroiden ja odottavien journalistien eteen.
Hän siemaisi vesipullostaan ja etsi sitten punaisen huulipunan käsilaukustaan, nojautuen lähemmäs peiliä. Tämä olisi kohta ohi, ja tulevaisuus oli epäselvä. Hänen pitäisi nauttia tästä niin kauan kuin sitä kestäisi.
Keskity.
"Oletteko te valmiita?"

Tiarnan huomasi seuraavansa Aidaa nyt aiempaa tarkemmin. Ehkä se johtui siitä, mitä hänen vaimolleen oli tapahtunut, mutta hän ei halunnut enää koskaan olla sokea rakkaidensa huolille ja murheille.
Aida oli jätetty hirvittävän yksin uuden elämänsä kanssa, hän pelkäsi. Kaikki oli tapahtunut tämän kohdalla niin uskomattoman nopeasti, että sen oli tunnuttava... hyökyaallolta.
Hän tajusi naisen puhuneen ja pyyhkäisi sormet pikaisesti läpi hiuksistaan.
"Kyllä vain. Vielä viimeinen rutistus."

Kummittelevat, pakoon kannustavat ajatukset eivät olleet jättää häntä rauhaan, mutta Aida sysäsi ne päättäväisesti mielestään. Niille ei ollut aikaa nyt. Hänen oli keskityttävä.
Hän oli aina hyvä ollut esittämään rooleja. Nyt oli aika olla taas Anastasian näyttelijä.
Ja hän oli juuri se astuessaan kameroiden välkkeeseen, valovoimaisesti hymyillen, moitteeton, rohkea puna huulillaan ja kesyttömät hiukset olkapäiden yli huolitellusti ryöpyten.

Monesko lehdistötilaisuus tämä mahtoi olla?
Ehkä Tiarnan alkoi olla jo vanha mies, jos ei muuten, niin henkisesti, tai ehkä kulunut vuosi oli vain ollut rankka, mutta hän huomasi kaipaavansa rauhaa.
Hänen vaimollaan, joka oli saapunut Tokioon, saattoi olla myös vaikutusta asiaan.
Ja sitten oli vielä huoli, joka oli herännyt heidän ystäviensä puolesta.
Mutta millään sillä ei ollut väliä juuri nyt, kun he asettuivat jälleen yhden lehdistöyleisön eteen vastailemaan kysymyksiin.
Oli häkellyttävää, kuinka Aida tuntui pyyhkäisseen ahdistuksen yltään.

Joku hänen elämänsä miehistä oli joskus sanonut häntä fantastiseksi näyttelijättäreksi. Mutta se ei ollut kohteliaisuus, kaukana siitä. Aida teki parhaansa säteilläkseen kameroille ja hetken hän saattoi unohtaakin kaiken muun, keskittyä vain tähän roolisuoritukseen. Kysymyksiin vastaaminen kävi yhä helpommaksi, vaikka hän alkoi epäillä toistavansa itseään. Kameroiden välkkeeseenkin alkoi tottua.
Kai huomio oli tavallaan imartelevaa.
Lehdistö halusi paikalla olevista castin jäsenistä muutamat yhteiskuvat, ennen kuin nämä jatkaisivat matkaa. Aasian ensi-ilta lähestyi.
Aida ei antanut hymynsä kadota vielä autossakaan, kun asettui Edisonin ja Tiarnanin väliin auton takapenkille. Mutta kun hän kohtasi Tiarnanin katseen, hetkeksi naamio haihtui vain palatakseen takaisin hänen kääntyessään vastaamaan Edisonille.

Pienikin hetki riitti Tiarnanille.
Mutta juuri nyt hän ei voinut tehdä muuta kuin koskettaa lohduttavasti Aidan käsivartta, toivoen, että tämä muistaisi ystävät ympärillään. Kunhan tämä kaikki olisi ohi, hän voisi vetää Aidan syrjään ja jatkaa keskustelua siitä, mihin he olivat jääneet.
Niin hän ainakin toivoi.
Ja ehkä Aida olisi jo ehtinyt siinä vaiheessa keskustella Elin kanssa. Kaikki voisi olla hyvin.
Vaikka sille taisi olla syynsä, miksi julkisuuden henkilöt seurustelivat niin usein keskenään.
"Tässä on hetki aikaa levätä ennen ensi-iltaa", hän huomautti, tarkastettuaan ajan rannekellostaan.
"Luksusta."

Aida nauroi kehräten ja soi Tiarnanille kiitollisen hymyn noustessaan autosta ja suunnatessaan hissiin. Ehkä Eli olisi jossain ulkona, seikkailemassa, eksymässä ja nauttimassa Tokiosta, niin kuin miehen kuuluisikin olla. Hän ei velvoittaisi miestä mukaansa jälleen yhteen ensi-iltaan, vaikka toivoikin saavansa tämän seurakseen.
Hetken mahdollisuus lepoon todella tuntui luksukselta.
Tiarnan Fox-Moorelle varatussa sviitissä tämän plus yksi valmistautui jo iltaan.

Aidalle varatussa huoneessa oli pimeää, verhot olivat yhä vedettyinä ikkunan eteen ja vuode oli petaamatta.
Oven avautuminen sai Elin havahtumaan ja kohottamaan unisesti päätään naurettavan leveän vuoteen keskeltä.
"Prinsessa?" hän kutsui ja kohottautui istumaan dinosauruskuvioisessa, kuluneessa t-paidassaan, jossa hän oli käynyt edellisenä iltana nukkumaan.
Hiekanvaaleat kiharat olivat painuneet toiselta puolelta kasvoja littaan.
"Tulit aikaisin!"

Aida pysähtyi hetken hämmästyneenä pimeydestä ja räpsäytti valot päälle jääden katsomaan sängyssä olevaa Eliä yllättyneenä.
"En varsinaisesti", hän vastasi ja jätti takkinsa sviitin sohvalle tullessaan lähemmäs. Hän istahti sängyn laidalle ja kosketti Elin laitapuolisia kiharoita.
"Oletko nukkunut koko päivän? Oletko kipeä?" hän kysyi punertavat kulmat huolestuneina kurtistuen ja kokeili miehen otsaa.

Eli naurahti käheästi ja sukaisi sormet läpi hiuksistaan.
"En! Tai siis, en ole kipeä. Voi olla, että olen nukkunut... Mitä kello on nyt?"
Hän katsahti ympärilleen, mutta luovutti nopeasti ja veti sen sijaan Aidan tiukkaan halaukseen ja hautasi nenänpäänsä naisen hiusten joukkoon.
"Oliko mukava päivä, prinsessa?"

"Vähän yli kuusi illalla", Aida vastasi ja nojasi Elin rintaan, kiertäen käden miehen niskalle ja siveli hellästi sen kaarta sormenpäillään.
"Lehdistötilaisuus loppui ja tulimme valmistautumaan ensi-iltaan. Tuletko mukaani?" hän kysyi ja kallisti päätään, jotta saattoi hamuta miehen lämmintä, unentuoksuista kaulansyrjää.

"Oh", Eli totesi, ja naurahti sitten häkeltyneenä.
"Taisi olla hiukan univelkaa."
Hänen aikataulunsa ei ollut ollut lainkaan niin kiireinen kuin Aidalla, mutta silti uudet kokemukset ja aikaero ja kaikki sellainen taisi vaatia veronsa.
Hän painoi suukon naisen ohimolle.
"Totta kai tulen."

Aida ei ollut varma, miksi oli niin helpottunut. Ehkä osa hänestä todella pelkäsi, että Eli oli onneton ja haluaisi hänet pois elämästään.
"Hyvä", hän vastasi suoristautuen istumaan paremmin ja suki toispuoleisia kiharoita sormiensa lomasta.
"Meillä on tosin tässä tovi aikaa."

Hymy häivähti Elin suupielillä, kun hän kietoi käsivartensa paremmin Aidan ympärille ja yritti vetää tämän seurakseen sänkyyn, jossa peitot vielä muodostivat pehmeän pesän.
"Tule tänne, prinsessa", hän vetosi.
"Sinullekin tekee hyvää päästä hetkeksi pitkäksesi."

Aida kellahti sänkyyn Elin kainalossa ja nauroi kehräten miehen t-paitaan, nuuskien sen tuttua, lämmintä tuoksua. Olisipa pian päivä, jona hän voisi vain lojua sängyssä miehen kanssa. Siitä tuntui olevan kohtuuttoman kauan, kun he olivat voineet tehdä niin.
Hänellä oli vielä kengätkin jalassa, mutta ei kai sen niin väliä.
"Niin tekee", hän hymisi hamuten Elin kaulaa, "hirmuisen hyvää."

Eli halasi Aidan tiukasti syliinsä, ja kietoi vielä toisen jalkansakin tämän jalkojen lomaan kuin peläten, että nainen saattaisi hetkenä minä hyvänsä pyrähtää pystyyn ja rynnätä taas seuraavaan menoonsa.
Ottaen huomioon viime viikot, pelko ei ollut mitenkään täysin aiheeton.
Hän hautasi kasvonsa takaisin kastanjanpunaisten hiusten joukkoon.
"Millainen sinun päiväsi on ollut?"

"Pitkän tuntuinen", Aida vastasi antaen kasvojensa viipyä suojassa tutussa kaulataipeessa ja kiersi käden Elin vyötärölle, halaten itsensä tämän rintaa vasten.
"Meillä oli aamulla monta, monta haastattelua ja tunsin itseni aivan pelleksi, sillä en ollut ymmärtää heidän englantiaan ja jouduin vain kyselemään toistoa", hän ähkäisi ahdistuneena, "mutta lehdistötilaisuus sujui hyvin ja kultainen Tiarnan opetti minua käyttämään syömäpuikkoja sujuvammin."

Eli tajusi kipeästi, kuinka ikävä hänellä oli ollut tällaisia hetkiä. Hetkiä, jona he saattoivat vain lojua sylikkäin, ilman, että oli kiire yhtään minnekään.
Vaikka pian kai heillä olisi taas.
"Et sinä voisi koskaan olla pelle", hän vakuutti, silittäen samalla hellästi Aidan selkää.
"Paitsi tietenkin, jos haluaisit olla. Koska sinä voit olla aivan mitä tahansa."
Hän hipaisi naisen päälakea huulillaan.
"Oletko innoissasi ensi-illasta?"

Aida nauroi ja painoi suukon miehen kaulalle kuin kiitoksena rohkaisevista sanoista. Hän toivoi Elin olevan oikeassa.
"Uskoisin niin, vaikka tämä kaikki alkaa tuntua jo tutulta. En usko, että tohdin katsoa elokuvaa tänään. On outoa tuijottaa itseään kerta toisen jälkeen, eikö?" hän kysyi ujuttaen kätensä Elin paidan sisään, vaeltamaan paljaalla kyljellä.
"Voisimme karata jonnekin kaksin siksi aikaa... Luoja rakastan sitä, miltä tuoksut", hän huokasi haistellen miehen ihoa ja kiipesi istumaan hajareisin tämän vatsan päälle, näykkien kaulan koviakokenutta ihoa.

Eli nauroi käheästi.
"Olen aina pitänyt sinun kanssasi karkaamisesta", hän vakuutti, samalla kun vei kätensä haikeasti Aidan vyötäisille.
"Mitä haluaisit tehdä sillä välin, kun muut katselevat elokuvaa?"
Heidän olisi varmastikin palattava juhliin mennessä.
Valitettavasti.

"Olen melko varma, että keksimme jotain", Aida vastasi ja nousi istumaan miehen lantion päälle, jäänsiniset silmät hymystä siristyen. He olivat aina olleet hyviä täyttämään luppoaikaa.
Silloin, kun hän ei ollut ahdistunut jostain täysin typerästä ja tehnyt kaikesta outoa.
"On meillä nytkin hetki", hän sanoi hipaisten Elin nenää sormenpäällään, "mitä luulet, että meidän kannattaisi tehdä?"

Elillä oli paljonkin ideoita siitä, mitä he voisivat tehdä. Suurin osa ajatuksista oli joko liian hävyttömiä tai liian aikaavieviä toteutettaviksi.
Aidan sanat saivat hänet nielaisemaan. Toinen käsi valui hitaasti naisen reidelle.
"Mitä meidän kannattaisi tehdä, vai mitä minä haluaisin tehdä..?"

Aida hymyili ja kumartui alas painamaan kaipaavan suudelman Elin huulille, näykäten paljonpuhuvasti tämän alahuulta ja keinautti itseään miehen yllä.
"Ehdottomasti mitä sinä haluaisit tehdä", hän vastasi ja työnsi kätensä dinosaurusta esittelevän t-paidan alle sivelemään miehen paljasta vatsaa. Hän kaipasi pitkän unen, lämmön ja Elin yhteistuoksua, joka palautti hänen mieleensä elävästi kaikki ne sunnuntait, jotka he olivat lojuneet sängyssä, toisistaan juopuneina.

Eli murahti matalasti, sillä keinahdus herätti kipeän kaipauksen hänen kehossaan.
"Sitä varten sinun olisi riisuuduttava", hän myönsi, ja liu'utti kättään ylemmäs reidellä, antaen sen pujahtaa helman alle.
"Ja luulen, että minun myös..."
Hän kohotti päätään hamutakseen suudelmaa Aidan huulilta.

Aida nauroi kehräten ja vastasi kiihkeästi suudelmaan. Se kuulosti ihanalta.
"Mitä sitten?" hän kysyi häivähdys kaipaavaa käheyttä äänessään ja tarttui Elin t-paitaan, kiskoen sen miehen pään yli malttamattomana ja sukeltaen sitten suutelemaan tämän lämmintä kaulaa, sormet kiharaisiin, toispuoleisiin hiuksiin punoutuen.

Eli nauroi.
"Aida, se olisi spoileri', hän muistutti, samalla kun ojensi käsivarsiaan niin, että t-paita liukui helposti hänen päänsä yli.
"Yksi askel kerrallaan..."
Hän taivutti päätään ja houkutteli naista suudelmaan, samalla kun vei kätensä avaamaan tämän pukua.

Aida hamusi huulillaan Elin huulia ja tukisti kiharaisia hiuksia kevyesti.
"Ehkä minä pidän spoilereista", hän sanoi suudelmien lomassa ja näykkäsi miehen alahuulta terävästi, kiemurrellen sitten ulos sinisestä mekosta miehen avulla. Louboutinin nilkkurit olivat unohtuneet jalkaan, mutta hänen mielensä askarteli aivan muissa aiheissa kuin vaatteissa.

Tukistus lähetti sähköisiä väreitä pitkin Elin selkää ja teki pukua avaavista käsistä kärsimättömät niin, että hetken vetoketju näytti vievän voiton.
Lopulta hän sai mekon riisuttua ja viskasi sen kärsimättömänä lattialle.
Toivottavasti se ei ollut kallista designia.
"Mistä lähtien olet pitänyt niistä, prinsessa?"

"Kun kyse on sinusta – aina", Aida huokasi ja siirtyi näykkimään miehen kaulansyrjää, kun tämä askarteli vetoketjun kanssa. Hän painautui lähemmäs Eliä ja nautti sähkön tunteesta, jonka iho aiheutti koskettaessaan ihoa.
"Ainakin nyt, kun siitä on kohtuuttoman kauan, kun olemme olleet yhdessä", hän lisäsi häivähdys tuskastuneisuutta äänessään. Nytkin vatsanpohjassa eli pelko, että hetkenä minä hyvänsä joku pelmahtaisi keskeyttämään heidät.

Sama pelko oli vaivannut Eliä koko heidän matkansa ajan. Heidän aikansa ei tuntunut kuuluvan enää heille, vaan... kaikille niille ihmisille, jotka Aidan ympärillä pyörivät.
Hän ei halunnut ajatella sitä nyt.
"Se olisi melkein huijaamista", hän muistutti, kun kiepautti heidän asetetelmansa ympäri ja painoi Aidan alleen patjalle.

Sydän jätti lyönnin välistä ja kiihdytti sykettä, kun vatsanpohjaa nipisti miellyttävästi ja Aida kiersi käsivartensa Elin niskalle, sivellen sen kaarta sormenpäillään.
"Haluan huijata", hän vetosi kohottaen päätään, jotta saattoi hakea suudelmaa miehen huulilta. Toinen jalka kietoutui miehen ympärille, vetäen tätä lähemmäs itseään.

Eli kumartui suutelemaan Aidan huulia, toisella kädellä painoaan kannatellen ja toisella ympärilleen kietoutunutta säärtä silittäen.
"Hyi sinua, prinsessa", hän hyrisi.
"Huijaaminen on rumaa..."
Hän kohottautui polviensa varaan, jotta saattoi alkaa riisua nilkkuria naisen jalasta.

Aida katseli Eliä hymyillen ja jäi kaipaamaan miehen lämpöä, kun tämä nousi riisumaan hänen kenkiään. Hän kallisti päätään tyynyä vasten, välittämättä riehaantuvista hiuksista – hän kävisi kuitenkin suihkussa ennen ensi-iltaa.
"Kertoisit nyt, kullannuppu", hän vetosi silmät tuikahtaen ja kun varpaat vapautuivat kengästä, ojensi ne sivelemään ylös miehen reittä.

Riisuttuaan kengän Eli kohotti sitä kysyvänä.
"Onko tämä jotain tiettyä merkkiä?"
Malttamatta odottaa vastausta hän kurotti pudottamaan nilkkurin sängyn vierelle, ja kävi sitten riisumaan toista kenkää.
Sen jälkeen oli sukkahousujen vuoro, ja paljastuva iho oli sekoittaa hänen päänsä.
"Aivan alkajaiksi haluan suudella sinua kunnolla."

Riisuttuaan kengän Eli kohotti sitä kysyvänä.
"Onko tämä jotain tiettyä merkkiä?"
Malttamatta odottaa vastausta hän kurotti pudottamaan nilkkurin sängyn vierelle, ja kävi sitten riisumaan toista kenkää.
Sen jälkeen oli sukkahousujen vuoro, ja paljastuva iho oli sekoittaa hänen päänsä.
"Aivan alkajaiksi haluan suudella sinua kunnolla."

Sillä hetkellä Aidakaan ei ollut varma, mitkä kengät hänellä oli jalassa. Hän katseli Elin kasvoja ja vapautuessaan kengistä sekä mustista sukkahousuista ojensi jalkojaan niin, että saattoi kiertää niitä miehen vyötärölle ja vetää tätä lähemmäs itseään.
"Suutele minua", hän vetosi kaivaten ja antoi katseensa vaeltaa miehen paljaalla rinnalla ja hartioilla, ennen kuin se nousi vihreähippuisiin silmiin.

Ehkä kengät, jopa hienot, kalliit kengät, joissa eniten maksoi nimi, oli tehty kestämään edes lattialle pudotetuksi tulemista.
Eli kieltäytyi tuntemasta huonoa omaatuntoa huolimattomuudestaan, ja painoi sen sijaan suukon paljastuneelle nilkalle ja sitten säärelle.
Veri kuohui hänen suonissaan hyvin kuumana.
"Miten tahdot minun suutelevan, prinsessa?" hän kysyi käheästi, nojautuen lähemmäs.

Aida kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan Eliä vastaan ja kiersi toisen käden miehen niskalle, punoen sormiaan kiharaisiin niskahiuksiin.
"Kuin kuolisit jos et tee niin", hän vastasi samaa käheyttä äänessään ja veti miehen niskasta suudelmaan, jalka tämän lantiolle kiertyen. Niskalla ollut käsi valui alas kylkeä ja pysähtyi miehen alushousujen laidalle.

Eli nauroi, mutta naurussa oli mukana ripaus hengästynyttä voihkaisua. Aidalla oli aina ollut kyky ajaa hänet lähelle hulluutta. Vaarallisen lähelle.
"Tahtosi on lakini, prinsessa", hän vastasi, ennen kuin kumartui suutelemaan naisen huulia.
Ehkä se oli vain sopivaa prinsessalle. Olla vaarassa kuolla ilman suudelmaa.
Tekikö se hänestä hetkeksi prinssin?

Sormet kiertyivät kiharaisiin hiuksiin, kun Aida haki toistakin suudelmaa Elin huulilta. Hän halusi yrittää unohtaa kellon edes hetkeksi – oli tuskastuttavaa, ettei hän tuntunut pääsevän irti levottomasta kiireen tunnusta.
Mutta joku voisi keskeyttää heidät, taas, hetkenä minä hyvänsä.
"Mitä sitten?" hän kysyi, kevyesti hengästyneenä, ja tutki Elin vihreähippuisia silmiä kaivaten.

Eli, heikko mies kun oli, oli jo unohtanut aikarajoituksen. Hänen mieleensä ei mahtunut muuta kuin Aida, tämän kehon lämpö ja tuoksu, ja pitkäksi venynyt tovi siitä, kun heillä oli viimeksi ollut aikaa olla yhdessä.
Vähempikin sekoitti miehen mielen.
Hän ei vastannut kysymykseen, ei ainakaan sanoin, vaan antoi huultensa vaeltaa alas kaulalle ja siitä solisluulle, samalla kun käsi pujahti avaamaan liivejä, jotka olivat harmillisesti jääneet tielle.

Aida kaarsi selkäänsä irti patjasta helpottaakseen Elin työtä ja puri hymyillen alahuultaan, kun huulet vaelsivat alas kaulalle. Sormet sukivat kiharaisia hiuksia, ja Aida halusi olla hetkessä, halusi vain nauttia kiireettömästä kosketuksesta.
Mutta ennakkoaavistus vainosi häntä eikä hän voinut mitään kärsimättömyydelle, joka sai hänen toisen kätensä pujottautumaan sisään miehen alushousuihin.

Myös rintaliivit saivat lentää varsin... taidokkaassa kaaressa jonnekinpäin huonetta. Ne eivät varmastikaan olleet korvaamatonta designia, eikö niin? Sellainen ei taitaisi olla kovin kannattavaa, eihän kukaan edes tietäisi, minkä merkin alusvaatteita tähdet käyttivät.
Ellei sitä ollut sitten velvollisuus julistaa ääneen. Hitot.
Melkein yllättävä kosketus sai Elin ähkäisemään ihoa vasten, mutta hän ei lakannut suutelemasta paljastunutta ihoa.

Ihon kosketus ihoa vasten sai kuuman, kipinöivän sähkön kulkemaan hänen sisällään ja sai Aidan kaartamaan itseään Eliä vasten. Hän nosti päätään ja näykki Elin kaulaa, kun toinen käsi työnsi tämän alushousuja pois tieltä ja toinen jatkoi rohkeammin miehen hyväilyä.
"Minä pidän huijauksesta", hän kuiskasi käheästi ja näykkäsi Elin korvaa, "kertoisit minulle."

Hetken Eli joutui kokoamaan itseään ja ajatustensa rippeitä, jotka tuntuivat singonneen itsensä jokaiseen ilmansuuntaan kosketuksen myötä.
Hänellä oli ollut ikävä.
Hän näykkäsi Aidan ihoa nälkäisesti, muistamatta välittää mahdollisista jäljistä, ja hipaisi vuorostaan naisen korvaa huulillaan.
"Voisin myös näyttää..."

Aida sulki hetkeksi silmänsä ja keskittyi vain siihen, miltä Elin huulten kosketus tuntui ja miten hänen kehonsa kaipasi miehen lämpöä.
Kaipaus eli kipeänä.
"Näytä minulle", hän pyysi ja painoi suudelman miehen huulille. Ehkä hän todella kuolisi, jos he eivät saisi toisiaan nytkään.

Eli kävi läpi samaa tunnetta. Hän ei ollut varma, mitä tekisi, jos joku Aidan monipäisestä seurueesta päättäisi ilmaantua ovelle juuri nyt, keskeyttää kaiken koputtamalla tai ehkä soittamalla, ilmoittamalla, että nyt oli aika kiitää taas johonkin tärkeään tilaisuuteen.
Ensi-iltaan.
Hetken Eli oli toivonut kiireetöntä hetkeä, jonka aikana hemmotella prinsessaansa. Mutta ehkä se oli liikaa pyydetty juuri nyt.
Pian olisi joulu. Sitten.
Hän haki parempaa otetta Aidan lantiosta.
"Rakastan sinua, prinsessa..."

"Minäkin sinua", Aida huokasi takaisin, tutkien vihreähippuisia silmiä kuumeinen hehku omissaan. Toinen jalka kiertyi miehen ympärille, kannustaen tätä lähemmäs.
Hänen koko kehonsa tuntui huutavan sitä. Syke oli niin voimakas, että se sai koko huoneen liikkumaan.
Kuolen, jos emme saa toisiamme nyt. Juuri nyt.

Jouluna hän hemmottelisi Aidaa kunnolla. Ensin kunnon kylpy, sitten hieronta, ja sen jälkeen...
Eli lupasi itselleen pyhästi, että jouluna heillä olisi aikaa.
Ja sitten, koska syke hänen korvissaan oli melkein kuurouttava, ja kaipaus oli tehdä hänet hulluksi, ja koska hän pelkäsi koputusta tai puhelinta, hän punoi heidän sormensa toistensa lomaan ja painautui lähelle.
Luoja, miten hän oli kaivannut tätä.

Jalat kiertyivät Elin ympärille, sormet punoutuivat lomittain ja Aida huokasi, kallistaen päätään taakse. Hyvä luoja, miten Elillä oli aina ollut kyky ymmärtää hänen kehoaan. Kipeästi kaivatun nautinnon ensimmäiset aallot lähestyivät, hän saattoi tuntea jo kipinät sisällään. Hän puri alahuultaan, ylistäen miestä mielessään.
Kyllä, kyllä, kyllä-
Joku koputti oveen. Aida avasi hätkähtäen silmänsä, edelleen Elin ympärille kiertyneenä. Voi paska.
"Ehkä hän menee pois", hän vetosi hiljaa kuiskaten, tutkien vihreähippuisia silmiä levottomana. Ole kiltti ja mene pois. Mutta koputus toistui eikä hän voinut kuin luovuttaa, nousta pois Elin syleilystä melkein kipeästä turhaumuksesta murahtaen. Hän sieppasi kylpytakin tuolin selkänojalta kiskoen sitä päälleen, vilkaisi olkansa yli ja avasi sviitin oven, sukaisten hiuksia pois kasvoiltaan.
"Edison. Hei."

Vei silmänräpäyksen mittaisen hetken ennen kuin Eli tajusi, mistä heidän rauhaansa rikkonut ääni johtui.
Toisen, kun hän yritti päättää, olisiko mieluummin purskahtanut itkuun vai alkanut ärjyä turhautuneena. Mutta jos he teeskentelisivät, että koputusta ei ollut kuulunut, eivätkö he voisi-
Turhautunut murina pakeni hänen kurkustaan, kun hän ymmärsi, että Aida ei ollut jättämättä koputusta huomiotta.
"Älä-" hän aloitti, vaikka tiesikin jo hävinneensä.
Hitto.
Hänkin kömpi pois peittojen pehmeästä pesästä ja painui kylpyhuoneeseen.

Hetkeä myöhemmin Aida koputti kylpyhuoneen oveen painoa levottomasti jalalta toiselle vaihdellen ja alahuultaan purren.
"Eli?" hän vetosi onnettomana ja kokeili kahvaa, kurkistaen sisään sviitin ylelliseen kylpyhuoneeseen.
"Olen pahoillani", hän jatkoi nykien olkapäältä valahtelevaa kylpytakkia paremmin ylleen.
"Meillä olisi vielä hetki, ennen kuin minun on alettava valmistautua."

Suihkun ääni lakkasi, ja Aidan kurkistaessa sisään Eli astui ulos suihkusta, hiukset vettä valuen ja hieman hytisten.
Hän ei ollut luonnostaan aggressiivinen, mutta hän ei ollut ajatellut Edisonista kovin kauniisti hetkeä aiemmin.
Hän tavoitteli itselleen pyyhettä samalla kun kysyi:
"Mitä asiaa hänellä oli?"

"Ei mitään tärkeää", Aida vastasi olkaansa kohauttaen ja astui levottomana lähemmäs, ojentaen Elille pyyhkeen, jonka yritti kääriä hytisevien hartioiden ympäri.
"Meillä on hetki", hän vetosi tutkien vihreähippuisia silmiä ja haki Elin kättä omaansa. Pettymys ja turhaumus keskeytyksestä tuntui kipeältä vatsassa.

"Kai hänellä nyt jotain oli?" Eli intti, kireämpänä kuin oli tarkoittanut. Hän oli vain turhautunut, eikä edes kylmä suihku ollut riittänyt huuhtelemaan turhautuneisuutta hänen yltään.
Ei se ollut Aidan vika, tietenkään. Oli epäreilua kuulostaa niin tylyltä.
Hän jäi tuijottamaan heidän käsiään kulmat kurtussa.

Jokin muukin korvensi hänen vatsaansa ja Aida liikahti ahdistuneena. Heidän aikansa hupeni kuin tiimalasin hiekka, sillä Talisa olisi oven takana pian hänen mekkonsa kanssa, valmiina loihtimaan kesyttömistä hiuksista upean nutturan, joka päästäisi korkean pitsikauluksen oikeuksiinsa.
"Ei mitään tärkeää", Aida vastasi kireästi takaisin, "hän vain kysyi minua drinkille ja tiedusteli illan suunnitelmista. Emmekö voisi vain jatkaa?"

"Minä en ole kone, Aida", Eli vastasi terävämmin kuin olisi halunnut.
Ei se ollut Aidan syytä.
Eikä Edisonin. Edison oli Aidan ystävä. Ei tämä ollut tiennyt, että heillä oli jotakin kesken.
Hän kietoi pyyhkeen lanteilleen ja harppoi lavuaarin luo pestäkseen hampaansa.
"Eikö sinunkin pitänyt käydä suihkussa?"

Aida astui taaksepäin kuin olisi saanut läimäisyn poskelleen ja tuijotti Eliä hetken anteeksipyyntöä ja turhaumusta sekaisin jäänsinisissä silmissään.
Sydän löi kipeästi. Oliko hän kohdellut miestä niin?
"Suo anteeksi, että olen töissä eikä minulla ole loputtomasti vapaa-aikaa", hän vastasi, kun kipeä pyrki ulos, ja sukaisi stressaantuneet sormet läpi hiuksistaan.
Kyllä, hänen pitäisi käydä suihkussa. Mutta ajatukset levisivät kaoottisina.

Elillä oli kuvottavan varma olo siitä, että keskustelu ei tulisi päättymään hyvin. Jos hänellä vain olisi ollut hitunen enemmän itsehillintää, tai kykyä katsoa eteenpäin, hän olisi pyrkinyt perääntymään. Hän ei halunnut satuttaa Aidaa, ei millään tavalla.
Mutta jokin musta oli alkanut kerääntyä hänen sisälleen, ja yritti löytää ulospääsytietä.
Hän kumartui huuhtelemaan suunsa hammastahnasta. Se olisi voinut tarjota hänelle tarvittavan hetken rauhoittua.
Mutta ei.
"Aivan. Ehdin jo unohtaa, että olen säälittävä luuseri, jolla ei ole työpaikkaa", hän haukahti.
"Hyvä, että muistutit."

"Älä viitsi olla tuollainen", Aida ärähti takaisin.
"En sanonut noin ja tiedät sen. Mutta jos haluat marttyyrin kruunun, ole hyvä vain", hän jatkoi turhautuneena, viitaten kädellään miehen peilikuvaa kohti ja astui sitten suihkukoppiin, paiskaten kylpytakin kylpyhuoneen lattialle.
Alastomana oleminen juuri nyt tuntui haavoittuvammalta kuin hän halusi olla, mutta hänen oli pakko käydä suihkussa ennen Talisan tuloa. Ensi-illasta ei sopinut myöhästyä. Kuuma vesi tuntui lohduttavalta iholla, vaikka hän kävikin vaahdottamaan hiuksiaan shampoolla vauhdilla ja sai sitä samantien silmiinsä, kiroten vaimeasti ja huuhtoen kasvojaan.

Vedä henkeä ja lähde pois.
Jossakin sisimmässään Eli tiesi, että se olisi ollut oikea tapa toimia. Mutta hän ei tehnyt niin, puristi vain sormensa lavuaarin reunan ympärille niin, että rystyset paistoivat terävinä ihon läpi.
"Selvä, kiitos. Nehän ovat vain minun tunteitani, ei niillä ole mitään helvetin väliä."
Hän tempaisi itsensä ahdistuneeseen liikkeeseen. Heidän vanhassa, pienessä asunnossaan saattoi kylpyhuoneessa seisomalla kuulla kaiken, mistä naapurin pariskunta puhui.
"Sinullahan on nyt uusi, upea elämäsi!"

Tuska tuntui elävältä olennolta. Turhaumus, ahdistus, stressi, pelko ja helvetin saippua silmissä yhdistyivät yhdeksi, kipeäksi möykyksi ja Aida hankasi kasvojaan hengenvedon raivokkaasti, jotta saattoi avata silmänsä ja tuijottaa miestä silmät palaen.
"Haluatko, että pyydän anteeksi uraani?" hän napsahti, vaikka syytös miehen tunteiden mitätöinnistä sattui niin, että polvet olivat notkahtaa. Itsekäs, ajattelematon olento.
"Vai kenties heitän sen kokonaan pois, jotta sinulla olisi parempi mieli?"

"Olenko sanonut niin?" Eli ärähti, samalla kun sydän alkoi hakata kipeämmin. Hänen olisi varmastikin pitänyt kuivata hiuksensa, mutta juuri nyt hän oli liian... jotakin pysyäkseen aloillaan.
Hän harppoi kalliin laattalattian poikki ja tempaisi kylpyhuoneen oven auki, niin että vesihöyryä pääsi kieppumaan huoneeseen.
"Minähän olen koko helvetin ajan kertonut sinulle, kuinka mahtava se on!"

Sydän hakkasi niin, että koko huone kieppui. Aida huuhtoi kevyesti tärisevin, kiireisin käsin hiuksensa ja saippuan pois iholtaan, astui suihkusta ja seurasi Eliä sviitin puolelle kiertäen pyyhkeen ympärilleen. Märistä hiuksista valui vettä alas lapaluita ja käsivarsia.
"Mitä hittoa sinä sitten haluat minulta? Mitä sinä oikein sanot?" hän haastoi turhautuneena ja heilautti avuttomana kättään, ennen kuin kyykistyi penkomaan ärtyneenä matkalaukustaan eleganttia alusvaatesettiä ja joulukuuhun sopivia sukkahousuja mekon alle.

Eli oli sillä välin ehtinyt pukea itsensä jo kerran, ja kirota sitten omaa typeryyttään, sillä t-paita tuskin oli sovelias asustus ensi-iltaan, oli siinä dinosauruksia rinnassa tai ei.
"Ei tässä ole nyt kyse sinusta, Aida!" hän ärähti takaisin, kun alkoi etsiä silitettyä paitaa, jonka voisi pukea puvuntakin alle.
"Minä en ole missään vaiheessa toivonut tällaista elämää, enkö hitto saa olla edes hiukan onneton siitä, että sinulla on koko ajan niin helvetin kiire?"

Toivonut tällaista elämää.
Huone tuntui notkahtavan. Mitä Eli sanoi? Eikö Eli halunnut enää jakaa elämää hänen kanssaan? Aida tuijotti miestä hetken kalpeana, kalpeat silmät vauhkoina.
"Miksi sitten olet täällä?" hän kysyi tukahtuneesti ja pujottautui alusvaatteisiinsa, istahtaen sitten peilipöydän ääreen. Kädet tärisivät niin, että dramaattisten rajausten vetämisestä oli turha haaveilla.

Paita meni juoponnappiin. Tietenkin.
"Koska minä hitto rakastan sinua!" hän ärisi, samalla kun kiskoi housujaan ylös.
"Ja haluan olla siellä, missä sinäkin."
Hän tappeli hetken vyönsä kanssa ja alkoi sitten etsiä puhtaita, ehjiä ja asiallisia sukkia matkalaukustaan.
"Joten totta hitossa minä olen täällä!"

Aida tuijotti Eliä peilin kautta. Vanha, musta pelko kiertyi solmuksi hänen vatsaansa. Pakene, ennen kuin särjet sydämesi, se kuiskutti.
"Mutta olet onneton", hän totesi ja puristi meikkirasiaa käsissään niin, että rystyset piirtyivät terävinä ihon läpi.
"Ja tunnet olevasi luuseri, jonka tunteita minä vähättelen?" Kone. Ajattelematon, itsekäs olento.
"En tiedä, miten tehdä sinut onnelliseksi. Mitä sinä haluat? Suuseksiä joka aamu?"

Eli oli saanut sukat kiskottua jalkoihinsa ja oli juuri sullomassa paitaa housuihinsa, kun Aidan sanat pysäyttivät hänet. Hän kääntyi katsomaan Aidaa epäuskoisena, kohdaten tämän kasvot ainoastaan peilin kautta.
"Mitä helvettiä?" hän äyskähti, puhdas epäusko äänestään kuultaen.
"Luuletko, että minä haluan sinusta vain seksiä?"
Hänen äänensä värähti loukkaantuneesti. Kaikki ne miehet ennen häntä...

Sydän hakkasi kipeästi ja häntä oksetti. Mitä jos Eli todella oli onneton? Niin onneton, ettei haluaisi olla sitä enää? Ei odottaisi enää.
Älä ajattele sitä.
Aida sukaisi kosteita hiuksia pois kasvoiltaan ja levitti kosteusvoidetta iholleen hermostuneena.
"En tiedä, mitä haluat, koska et kerro minulle", hän sanoi kireästi, ääni värähtäen ja vaihtoi puuteriin kädet täristen.

Elin sydän hakkasi samaa kipeää rytmiä, vaikkei hän sitä tiennytkään. Hän katsahti ahdistuneesti ympärilleen, pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan ja lähti sitten etsimään pyyhettä, kun tajusi niiden edelleen olevan kosteat.
"Mitä minun pitäisi kertoa sinulle, Aida?" hän kysyi, ääni kireänä.
"Ei, en halua sinusta pelkkää seksiä. Ikävää, tunnet niin."

"Mutta et pysty kertomaan, mitä haluat", Aida sanoi kireästi takaisin ja muotoili kevyesti punertavia kulmiaan, ennen kuin sipaisi poskipäilleen punaa ja keskittyi levittämään rohkean punan tarkasti huulilleen, vaikka käsi halusi edelleen täristä.
Pahoinvointi velloi vatsassa. Mitä jos Eli oli kyllästynyt odottamaan häntä? Odottamaan häntä kotiin, odottamaan hänen kasvavan vähemmän ajattelemattomaksi?
Pelko tuntui muuttuvan myrkyksi hänen suussaan.
"Jos elämäni tekee sinut niin onnettomaksi, kukaan ei pakota sinua osallistumaan. Haluatko mieluummin murjottaa hotellihuoneessa pohtimassa, mikä luuseri olet kuin tulla ensi-iltaan? Ole hyvä."

Eli hankasi hiuksiaan pyyhkeellä niin, että osa tuntui melkein irtoavan päästä.
"Minä vain hitto haluan, että olet onnellinen!" hän puuskahti, seisahtuen kylpyhuoneen ovensuuhun. Koko tämä tilanne tuntui... epätodelliselta. Tämä ei ollut heidän elämänsä.
Hänen elämänsä.
"Ehkä minun pitäisi! Pääsisit viettämään rauhassa aikaa uusien ystäviesi kanssa! Olen varma, että Edison pitäisi sinulle enemmän kuin mielellään seuraa!"

"Ja minä haluan, että sinä olet onnellinen, mutta en pysty selvästikään arvaamaan, mikä sinut tekee onnelliseksi tai mitä haluat!" Aida ärähti takaisin ja tuijotti jäänsinisiä, palavia silmiään peilistä, leukaperät kireinä.
Kommentti Edisonista sai hänet puremaan hampaansa lujemmin yhteen.
"Niin pitäisikin. Hän kävi kysymässä, menisimmekö toistemme seuralaisina – mutta minä sanoin tulevani kanssasi. Suo anteeksi. Silloin vielä luulin, että pitäisit siitä."

Eli jähmettyi aloilleen.
Kun hän oli maininnut Edisonin, hän ei ollut todella tarkoittanut... tai ajatellut...
Hänen kulmansa painuivat kurtistukseen, hartiat kiristyivät kipeinä.
"Ehkä sinun olisi pitänyt sitten suostua", hän huomautti, pyyhe toiseen käteen unohtuneena.
"Jos hän kerran jo oletti, etten ole tulossa. Tehän vietätte joka tapauksessa kaiken ajan yhdessä!"

Syyllisyys nakersi Aidan vatsaa. Oliko hän toiminut väärin ystävyydessään Edisonin kanssa? Mitä jos se ei ollutkaan viatonta?
Mitä jos se satutti Eliä?
Pelko puristi häntä kasaan ja teki hengittämisestä vaikeaa.
"Se on valitettava sivuvaikutus yhdessä työskentelemisestä", hän napsahti, vaikka tiesi, ettei se ollut koko totuus.
"Sanoin haluavani mennä sinun kanssasi. Mutta jäätkö todella mieluummin mököttämään tänne?"

Oli hirveän epäreilua tuoda Edison esiin.
Mies ei ollut tehnyt mitään väärää, minkä lisäksi Aida kärsi jo ennestään... kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Mitä heidän välillään oli tapahtunut silloin, kun tämä oli ollut vielä yhdessä Simonin kanssa.
Ei pitänyt koskaan iskeä kipeimpään paikkaan.
Hän katseli Aidaa alta kulmiensa, vihreähippuiset silmät kipinöiden.
"Tahdotko mieluummin mennä hänen kanssaan?"

Aida kääntyi katsomaan Eliä kulmat kurtussa ja silmät turhautunutta kiukkua palaen.
"Oletko tosissasi?" hän haastoi ja sukaisi kesyttömiksi kuivavia hiuksia pois kasvoiltaan. Ehkä Eliä ei voisi syyttää kysymyksestä. Hän ei pitänyt lainkaan tavasta, jolla käyttäytyi – mutta tunsi olevansa kyvytön hillitsemään itseään.
Pahoinvointi kouristi vatsaa.
Ovelta kuului koputus.

Ehkä koputus oli siunaus.
Eli olisi saattanut suoltaa suustaan vielä paljon pahempia sanoja. Hän olisi saattanut vaipua itsesääliin. Hän olisi saattanut kertoa totuuden.
Mutta he eivät saisi tietää, kuinka tilanne tarkalleen ottaen olisi kehittynyt.
Koputus sai hänet melkein hätkähtämään, ja silmiään räpäyttäen hän pudisti päätään kuin yrittäen herätä unesta.
"Se on varmastikin sinulle..."

Aida veti syvään henkeä, koko keho kipeästi jännittyneenä ja poimi kylpyhuoneesta kylpytakin ympärilleen, kun suuntasi avaamaan oven. Tyylikkäästi laittautunut Talisa purjehti sisään olkalaukku olallaan ja pukupussi hellästi kannossaan. Jos nainen huomasi vallitsevan, kireän ilmapiirin, hän ei näyttänyt sitä eleelläkään. Vilkaisi vain Eliä purkkaansa laiskasti poksauttaen ja laski laukkunsa pukeutumispöydälle, kun istutti Aidan uudelleen alas.
Aida räpytteli yrittäen olla itkemättä.
"No, tuletko?" hän kysyi Eliltä katsomatta miestä.

Elin sydän jyskytti edelleen kipeästi, ja hetken hän harkitsi, voisiko vain lukittautua kylpyhuoneeseen.
Mutta se olisi ollut typerää.
Hän pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan, veti syvään henkeä ja vaelsi myllätyn sängyn luo - yrittäen olla ajattelematta sitä, kuinka vain joitakin hetkiä aiemmin kaikki oli ollut hyvin.
Se ei ollut Edisonin vika.
"Minähän lupasin jo", hän vastasi, vajotessaan istumaan sängyn laidalle.

Se antoi hänen hengittää taas. Aida ei halunnut riidellä, mutta kaikki turhaumus, väsymys ja kamala, musta, kouristava pelko Elin menettämisestä saivat hänet sylkemään kuvottavaa myrkkyä.
Eikä hän ollut varma, kuinka pyytää anteeksi.
Talisa käytti hätkähtämättä muotoilurautaa hänen hiuksissaan, keräten niitä elegantille, virtaviivaiselle nutturalle takaraivolle. Aida kohotti katseensa kattoon, kun silmät halusivat sinnikkäästi kostua, ja pyyhki silmäkulmiaan.
"Älä sotke meikkiäsi", stylisti paheksui vahvasti muotoillut kulmat paheksuen kurtistuen.

Totta kai Eli oli onnellinen Aidan puolesta. Hän oli aina tiennyt, että Aidasta tulisi jotakin upeaa.
Mutta jostakin hiljainen, kalvava pelko oli löytänyt tiensä hänen onnensa rinnalle. Pelko siitä, että ehkä Aida oli tarkoitettu paljon suurempaan elämään, kuin mihin hänellä olisi koskaan ollut lahjoja. Tai halua.
Aida lähtisi hänen luotaan, jälleen.
Hän havahtui siihen, että solmio puuttui. Ja stylistin sanat saivat hänet katsahtamaan Aidaa. Vatsaa kouraisi kipeästi.
Hän nousi seisomaan ja harppoi matkalaukulleen. Etsi sieltä solmion ja alkoi solmia sitä kaulaansa.
Solmusta tuli kerta toisensa jälkeen kammottava.
Aidaa oli itkettänyt. Hän tiesi, että oli.

Aidaa itketti edelleen. Maailma sumeni yhä uudelleen, kun kyyneleet pyrkivät esiin ja hän räpytteli niitä kiivaasti pois. Talisan paheksuvat mulkaisut peilin kautta ja saivat hänet potkimaan itseään.
Lopeta. Tunteille on aikaa joskus toiste. Hymyile, siinä olet hyvä.
Stylisti suihkaisi arvioivasti lakkaa valmistuneeseen kampaukseen, pyyhkäisi huokaisten nenäliinalla asiakkaansa silmiä, ennen kuin meikkasi ne tottuneella rutiinilla: lisäsi kerroksen tummia ripsiä, teki niistä ylelliset ripsivärillä ja maalasi paikalleen kissamaiset, ikonisiksi käyvät rajaukset.
Sitten Talisa avasi pukupussin ja auttoi Aidan yönsiniseen, pitsivuorattuun luomukseen, joka kohosi korkealle hänen kaulalleen ja levisi näyttävänä laahuksena taakse. Läpikuultavat, pitsiset hihat ulottuivat puoliväliin kämmenselkiä ja selkää alas laskeutui siro rivi pyöreitä, pieniä nappeja aina niskalta häntäluulle.
Tunne myöhemmin, Aida käski itseään, kun nousi ylös ja siirtyi Elin luo, ojentaen kätensä auttaakseen solmion kanssa.

Solmu auki, solmu kiinni.
Eli meni sekaisin laskuissa siitä, montako kertaa oli avannut ja solminut solmion, ja lopulta hän lakkasi edes kiinnittämästä huomiota siihen, millainen solmusta tuli.
Tavallisesti hän olisi nauttinut katsellessaan, kuinka Aida pukeutui. Mutta juuri nyt rutiini, jossa tämä pukeutui jonkun toisen valitsemaan asuun, tuntui...
Ei hän edes tiennyt itsekään.
Hän hätkähti hieman, kun nainen ilmestyi hänen luokseen, ja antoi käsiensä laskeutua kyljilleen.

Aida keskitti katseensa solmioon, pakottaen itsensä työntämään itkettävän, kipeän möykyn rinnassaan syrjään. Talisa oli juuri viimeistellyt virheettömän meikin. Olisi kiittämätöntä sotkea se.
Hän solmi sen tottuneesti, kiristi solmun ja suoristi paidan kauluksia. Valo kosketti puvun silkkistä pitsikirjailua ja sai sen välkkymään valossa kuin lankaan olisi istutettu timanttipölyä.
Solmio oli solmittu.
Ja Aida vajosi alas taitettujen jalkojensa päälle, nojaten päänsä Elin polveen, sormet lahkeesta otteen hakien.
"Anna anteeksi."

Eli katsahti varovasti Aidaa tämän solmiessa hänen solmiotaan.
Hän olisi voinut kumartua suutelemaan tämän otsaa, tai ehkä huulia, ja asiat olisivat järjestyneet.
Mutta ei, meikki olisi sotkeentunut. Tässä elämässä hän ei voinut tehdä niin.
Turhautumus söi häntä niin kipeänä, että hetken hän pelkäsi itsekin alkavansa itkeä. Kuinka tässä elämässä riidat saatiin sovittua?
Yhtäkkiä Aida oli maassa polvillaan, ja Elin sydän jätti lyönnin välistä. Pelottavan hetken ajan hän kuvitteli, että jotain oli sattunut.
"Hei..." hän vetosi, ja laskeutui kyykkyyn naisen eteen.
"Aida hei, kaikki on hyvin..."

Mikään ei ollut hyvin. He riitelivät, mikään ei tuntunut olevan ennallaan, hän oli niin väsynyt, että suihkutti hiuksiinsa hajuvettä hiuslakan sijaan, hänellä ei ollut olla aikaa syödä ja hän ei ollut saanut olla Elin kanssa New Yorkin jälkeen ja siitä tuntui olevan kipeä elinikä.
Aida oli painanut katseensa mattoon hartiat lannistuneessa lysyssä. Sormet irtosivat lahkeesta Elin kyykistyessä, ja hän painoi päänsä miehen syliin, varoen sotkemasta siloiteltua kampausta.

Entisessä elämässä Eli olisi kaapannut Aidan syliinsä ja kantanut sängylle, peitellyt tämän ja käpertynyt itse viereen, sulkenut tiukkaan halaukseen.
Mutta tässä elämässä hän tunsi olevansa avuton.
"Kaikki on hyvin", hän vetosi uudelleen, ja kietoi käsivartensa varovasti kalliiseen pukuun verhotun kehon ympärille, silittäen nappirivin jakamaan selkää.
"Olen pahoillani, että puhuin niin rumasti."

"Niin minäkin", Aida vastasi tuskin kuuluvasti, tuntien Talisan arvioivan katseen selässään.
Miten hän olisi halunnut kiivetä Elin syliin kunnolla, haudata kasvonsa miehen kaulataipeeseen ja unohtaa hetkeksi muun maailman, varmistua vain siitä, että Eli oli edelleen siinä.
Ovelta kuului jälleen koputus, ja stylisti siirtyi avaamaan sen purkkaansa mielenosoituksellisesti poksauttaen.
"Auto odottaa jo. Mahtavia uutisia, baby- mitäs täällä on meneillään?" tummaan pukuun pukeutunut Harvey kysyi kulmat kurtistuen.

Tämä uusi elämä oli hyvin vieras.
Eli halasi Aidan hieman paremmin syliinsä, ja oli juuri miettimässä, uskaltaisiko painaa suudelman tämän huolellisesti meikatuille huulille, kun oveen koputettiin jälleen.
Ja Harvey asteli sisään. Tietenkin.
Eli veti sydään henkeä, muttei irrottanut käsivarsiaan Aidan ympäriltä kääntäessään katseensa tämän manageriin.

Aida kuuli Harveyn äänen ja hengitti syvään Elin tuoksua saadakseen itsensä koottua. Hetken hänestä tuntui elävästi siltä kuin hän olisi kuullut myös äitinsä tutun äänen.
Aika säteillä, pikku tähtönen.
Hän suoristautui siloittaen kehonmyötäistä pukuaan, ryhdisti kapeita hartioitaan ja kohtasi Harveyn katseen itsevarmasti hymyillen.
"Olemme valmiita", hän sanoi, kun Talisa kiinnitti välkähtelevät, sirot korvakorut hänen korviinsa ja ojensi asiakkaalleen pienen, elegantin käsilaukun ja nosti tumman, tekoturkiksella somistetun villakangastakin tämän hartioille.
"Mennään vain", Aida kannusti Harveytä ulos ovesta ja ojensi kätensä Elille vetääkseen miehen mukaan.

Aika selviytyä jälleen yhdestä illasta.
Mutta oli tietenkin epäreilua ajatella niin. Tämä oli Aidan unelma. Ja hän oli jo sanonut kammottavia asioita. Joista teki vain kammottavampia se, että ne olivat saaneet alkunsa totuuksista.
Eli ojensi kätensä ja tarttui Aidan käteen, jotta he voisivat suunnata alakertaan ja jälleen yhteen autoon ja sitten...
Ei hän edes tiennyt. Eikä tainnut tietää Aidakaan.
Hän puristi naisen kättä kevyesti, pahoillaan.

Auton ovet läimähtivät kiinni ja intiimi rauha laskeutui sen hämärään, sulkien ulos Tokion hälyn. Matka teatterille saattoi alkaa. Aida asettui Elin ja Harveyn väliin takapenkille, kietoutuen syvälle rooliin, joka antoi hänen säteillä Aida Fitzgeraldina, Anastasian näyttelijänä ja nousevana tähtenä.
Ei ajattelemattomana, itsekkäänä olentona, joka ei ollut kestää omaa peilikuvaansa.
Harvey laski käden hänen reidelleen.
"Meinasin unohtaa – mahtavia uutisia. Esquire on kiinnostunut haastattelemaan sinua ja toteuttamaan kattavan valokuvauksen tai vielä parempaa, videon", Harvey sanoi, ja hetkeksi Aidan naamio karisi ja hän katsoi manageriaan hämillisenä.
"Esquire? Se miestenlehti?"
"Baby, olen varma, että oikealla näkyvyydellä voisit olla Esquiren Sexiest Woman Alive 2019", manageri jatkoi tyytyväisenä.
"Oh", Aida vastasi laskien katseensa, kun jokin teki hänen olonsa pahoinvoivaksi ja sai kipeän, mustan möykyn kasvamaan hänen sisällään. Sen pitäisi varmasti olla hieno tilaisuus. Hän ei osannut selittää, miksei hän ollut innoisaan. Harvey kurtisti tyytymättömänä kulmiaan laskeutuvalle, kiittämättömälle hiljaisuudelle.

Ylimääräinen.
Sellaiseksi Eli tunsi itsensä, tuijottaessaan auton ikkunan takana vaihtuvaa maisemaa. Plus yksi. Mutta silti jollakin tavalla täysin ylimääräinen. Hän oli melko varma, että häntä siedettiin vain, koska Aida halusi hänet mukaan kiertueelle.
Kuin ärsyttävä lemmikki.
Hän räpäytti silmiään ja pudisti päätään, ja käänsi päätään Aidaa kohti kesken keskustelun.
"Millainen lehti se on?" hän kysyi, hieman poissaolevana.

Harveyn kulmat kurtistuivat syvemmin.
"Alunperin amerikkalainen miestenlehti", hän vastasi ja näytti asiakkaansa puolisolle puhelimestaan Women We Love -sivua, jolle kaavaili samanlaista, verta kuumentavaa, viehättävää kuvasarjaa tai videota.
Aidasta tuntui kuin hän olisi katsellut tilannetta jostain ulkopuolelta. Ontosti tuijottavaa katsettaan, liian ylhäällä reidellä lepäävän käden epämukavuutta. Loukkaisiko hän manageriaan työntämällä sen pois?
"Olen järjestänyt sinulle koe-esiintymisiä tammikuulle Los Angelesissa ja meidän pitää tehdä sopimus levy-yhtiön kanssa pian, jotta saamme albumin kunnolla käyntiin. Interscopella on loistavia ideoita musiikkisi suhteen", Harvey jatkoi ja Aida yritti hymyillä, vaikka tunsi olonsa pahoinvoivaksi.
Kerää itsesi, ennen kuin saavutte teatterilla, hän vetosi itselleen. Matkaa ei ollut enää pitkälti.

Eli katseli kuvia, ja myös vihreähippuisissa silmissä viipyi tyhjä katse.
Ehkä Aida halusi lehden kuvauksiin. Ehkä ne kuuluivat osaksi tätä uutta, hämmentävää elämää, johon heidät oli tempaistu.
Hän yritti hakea jäänsinisten silmien katsetta, mutta Aida tuntui olevan jossakin poissa.
Levysopimukset, koe-esiintymiset, ne kaikki olivat jotakin sellaista, johon hänellä ei ollut osaa. Hän kulki mukana, jos hänen annettiin tehdä niin.
Eli antoi katseensa palautua takaisin ikkunan takana vaanivaan kaupunkiin.

Punainen matto liukui näkyviin. Ja metallisten aitojen takana odottava... Meri elokuvan faneja. Mattoa pitkin kulki tasainen virta kutsuvieraita, kutsulippujen häikäistyneitä voittajia ja elokuvan tekijöitä. Kamerat räpsyivät sen vierellä ja isoja nimijä kutsuttiin haastatteluun.
Harvey avasi auton oven ja melu löi vastaan kuin viileään veteen sukeltaminen. Se herätti hänet, ja Aida tunsi olevansa läsnä noustessaan autosta ja antaessaan takkinsa managerilleen. Innokkaat kädet kurottelivat kaiteen yli matolle, ja Aida suli lämpimään hymyyn siirtyessään lähemmäs kirjoittamaan nimeään.
Hän katsahti silmäkulmastaan taakseen etsien Eliä.

Eli oli alkanut jo oppia tämän tanssin. Askelkuvioita ei ollut kovinkaan montaa. Nouse autosta. Pysy poissa tieltä. Ei kovinkaan vaikeaa, eikö niin?
Näinä hetkinä Edison ottaisi hänen paikkansa Aidan vierellä. Eikä siinä mitään, ainakaan Aidan ei tarvinnut selviytyä yksin valtavasta katsojien merestä, joka sai Elin korvat soimaan ja herätti hänessä merkillisen halun painaa kädet niiden päälle suojaksi.
Hän loi Aidaan vielä viimeisen katseen ennen kuin suuntasi kulkunsa kohti teatteria. Ylijäämäihmisten joukkoon.

Hetken Aidan valtasi kipeä kaipaus, kun hän näki miehen katoavan. Hän olisi halunnut jakaa tämän: onnellisen, häkeltyneen euforian, epätodellisen tunteen punaisesta matosta jalkojen alla, välkkyvistä kameroista, fanien intensiivisen rakkauden.
Mutta Eli ei halunnut tätä elämää, hän muistutti itseään ja tunsi vatsansa vajoavan kylmänä.
Edison oli kuitenkin pian hänen vierellään, ja Aida yritti työntää kipeät, pelottavat ajatukset pois mielestään ja nauttia sen sijaan viimeisestä ensi-illasta. Kuka tiesi, mitä tulevaisuus piti sisällään: mutta ainakin hänellä olisi tämä hetki tuntea olevansa jotain katsomisen arvoista.

Vaeltaessaan sisällä plus yksien joukossa Eli yritti toistuvasti käskeä itseään ryhdistäytymään.
Tämä oli Aidan unelma. Hänellä ei ollut mitään syytä, eikä mitään oikeutta antaa oman synkkyytensä pilata sitä. Mitä sitten, jos hän ei voinut olla osa naisen jokaista elämänaluetta? Jos tähteys olisi se osa, joka tulisi kuulumaan Aidalle?
Hän olisi onnellinen niistä osista, jotka hänelle annettaisiin.
Silti hän huomasi vilkuilevansa toiveikkaasti ihmisjoukkoon vaikka tiesikin, että Aida tuskin ehtisi paikalle ennen, kuin olisi aika siirtyä elokuvasaliin.

Sisällä teatterissa siististi pukeutunut henkilökunta ohjasi massiivista yleisöä elokuvasaliin, jossa nämä saisivat viettää useamman tunnin. Täälläkin näytettiin suorana kuvaa punaiselta matolta, jota välitettiin myös muihin Aasian elokuvateattereihin, jotta kaikki saisivat nauttia juhlatunnelmasta.
Upottavilla penkeillä katsojia odotti lahjakassi, juoma ja naposteltavaa. Aikaisin tulleille ilta olisi pitkä.
Punaisella matolla Aida nauroi Edisonin vierellä, kun he etenivät fanien rivistöä poseeraten valokuvissa, kirjaten nimeään lippuihin, vihkoihin ja jopa nukkejen laatikoihin. Aida oli opetellut muutamia fraaseja japania ja saattoi kiittää kauniista sanoista.
Sillä välin salissa hennosti kullanhehkuiseen, merenneitomalliseen iltapukuun ja valkoiseen villakangastakkiin pukeutunut Tempest pujottautui paikalleen, käpertyen mukavasti takkinsa sisään. Hän ei koskaan väsyisi näkemään Nikolaita valkokankaalla.

Valuessaan kohti salia Eli teki päätöksen siitä, että tulisi olemaan paremmin Aidan tukena. Hän selvittäisi, kuinka tällaiset suhteet saataisiin toimimaan. Juuri nyt hänellä ei ollut muutakaan, ja vaikka olisi ollutkin, tämä oli tärkeää.
Hän todella rakasti Aidaa niin, että se teki miltei kipeää.
Hän oli niin ajatuksissaan, ettei tunnistanut kullanhehkuiseen iltapukuun pukeutunutta ystäväänsä ennen kuin oli jo istahtanut omalle paikalleen ja melkein rusentanut lahjakassin alleen. Ehkä se johtui siitäkin, ettei hän ollut odottanut näkevänsä Tempestiä täällä.
Hän joutui katsomaan kahdesti ennen kuin uskoi silmiään.
"Emmie?!"

Tempest oli katsellut Elin saapumista lämmintä, onnellista hymyä kultaisissa silmissään ja kohottanut kättäänkin huomaamattomaan tervehdykseen, mutta mies tuntui olevan perinpohjaisesti ajatuksissaan.
"Hei Eli", hän tervehti ja kurotti kätensä heidän väliinsä jäävän penkin yli puristamaan miehen kättä.
"Mitä kuuluu?"

Eli räpäytti häkeltyneenä silmiään.
"Kuinka ihmeessä sinä olet täällä?" hän vetosi, ennen kuin kasvoille kohosi vilpittömän ilahtunut hymy.
"Vau, tämähän on mahtavaa!"
Ja hän todella tarkoitti sitä. Pelkästään se, että Tempest oli täällä, tuntui karkoittavan valon lailla synkkyyden, joka oli ollut hiipimässä hänen ylleen.
"Hyvää. Olen kiertänyt kaupunkia... Kauanko olet ollut täällä?"

Tempest vastasi Elin hymyyn ja nauroi kuplien miehen yllätykselle.
"Mmmh... Puolitoista vuorokautta. Halusin yllättää Tiarnanin", hän sanoi ja tunsi onnellisen, poskia punehduttavan hehkun sisällään muistellessaan heidän kohtaamistaan. Eikä voinut olla vilkuilematta punaista mattoa esittelevää valkokangasta nähdäkseen miehestä edes vilauksen.
"Mekin jäämme tänne jouluksi."

Eli puristi Tempestin kättä.
"Ihan varmasti yllätit!" hän vakuutti, ja hetken hän saattoi kuvitella, etteivät he olleet koskaan riidelleetkään Aidan kanssa. Sehän olisi ollut täysin typerää.
Hänkin katsahti kohti valkokangasta, ja Aida näytti yhtä säteilevältä kuin aina. Eikä häntä edes haitannut, että tämä seisoi niin lähellä Edisonia.
Hän palautti katseensa Tempestiin, vihreähippuiset silmät tuikkien.
"Mahtavaa! Mitä te aiotte tehdä?"

"En tiedä", Tempest myönsi ja työnsi mielestään varjon äänen, joka yritti lyödä hänet polvista alemmas. Hän ei ollut mitätön tai avuton. Hän oli lentänyt tänne itse.
"Toivon, että ehkä Tiarnan voi näyttää minulle suosikkipaikkojaan. Kävin tänään hieman kävelemässä, mutta on hermostuttavaa, kun ei ymmärrä yhtään kylttiä tai sanaa ympärillään. Onko jotain, mitä sinä suosittelisit?" hän kysyi ja sipaisi kullanvalkean suortuvan korvansa taakse.

Eli naurahti hyväntuulisesti ja silitti Tempestin kättä.
"Tiedän, mitä tarkoitat. Minäkin onnistuin eksymään metrossa sen vuoksi, ettei minulla ollut aavistustaakaan siitä, mitä kylteissä sanottiin..."
Edes kirjaimet eivät olleet tuttuja.
Hän katsahti jälleen valkokangasta, ja hymyili nähdessään Aidan kasvot ennen kuin palautti huomionsa Tempestiin.
"Kuule, tahtoisitko tehdä huomenna jotakin yhdessä? Jos et ole liian väsynyt. Tiarnanillakin taitaa olla vielä töitä?"

"Se olisi mukavaa", Tempest vakuutti ja kurtisti hieman vaaleita kulmiaan.
"Varmaankin. En ymmärtänyt kysyä. Olin... Ei sen väliä", hän sanoi ja hieraisi punehtuvaa poskeaan. Hän oli ollut niin keskittynyt aivan muuhun, ettei ollut ajatellut tulevia päiviä.
Valkokankaalla kameroista välkkyvä punainen matto näytti loisteliaalta ja Anastasian tekijät onnellisilta. Aitoja vasten pusertuva fanien joukko näytti loputtomalta, eikä tainnut olla mahdollista täyttää kuin murto-osan toiveita tervehdyksellä.
"Oletko sinä nauttinut Japanista?"

Eli huomasi punehtumisen, ja vihreähippuiset silmät siristyivät hieman lisää.
Ehkä Tiarnanilla ja Emmiellä oli ollut hyvin mukava jälleennäkeminen. Hän ainakin toivoi niin, aivan vilpittömästi.
"Luulen, että nauttisit ainakin parista puistosta, jotka olen löytänyt. Ja sinun pitää ehdottomasti maistaa jäätelöä, niitä on aivan uskomattomia makuja..."
Hän saattoi nyökäyttää päätään täysin vilpittömästi.
"Tämä on aika mahtava paikka. Olisi mahtavaa nähdä Japania myös Tokion ulkopuolella, mutta minkäs teet."
Hän kohautti toista hartiaansa ja käänsi katseensa valkokankaaseen.
"He näyttävät onnellisilta", hän huomautti, Anastasian tähtiä katsoen.

"Ehkä voit esitellä ne minulle", Tempest vetosi silittäen Elin käsivartta. Hän ei osannut sanoa mistä se johtui, mutta jokin miehessä tuntui kaipaavan lohtua. Ehkä hän vain kuvitteli.
"Ettekö voi käydä Tokion ulkopuolella jouluna tai sen jälkeen?" hän kysyi ja kääntyi sitten katsomaan Elin esimerkistä valkokangasta, jolla kuvattiin innokkaiden fanien tunnelmia, otettiin heiltä haastatteluja ja siirryttiin sitten taas jälleen näyttelijöihin, jotka olivat valokuvattavana, Aida nauraen selkä Edisonin rintaa vasten, kun mies kiersi käsivarret hänen ympärilleen.
"Niin näyttävät."

Eli pakotti varjot syrjään ja keskittyi ainoastaan siihen, että Aida oli onnellinen. Hän oppisi elämään tämän kaiken kanssa, jotenkin. Hän löytäisi tavat, jolla he voisivat olla yhdessä.
Valkokankaalla Tiarnan huomasi kasvoihinsa keskittyneen kameran, hymyili ja iski silmää. Melkein kuin tietäen, että Tempest katseli. Samalla, kun jokainen fani saattoi kuvitella, että silmänisku oli tarkoitettu juuri heille.
"Ehkä voisimme", Eli vastasi mietteliäänä.
"En ole varma. Meidän täytyy kai kysyä Harveylta tai... Onko se samanlaista teilläkin?"

Tiarnanin hymy ja tietävä silmänisku saivat Tempestin vatsan nipistämään ja häkeltyneet, onnelliset perhoset kutittamaan. Meni hetki, että hän saattoi irrottaa katseensa valkokankaasta, posket punehtuneina, ja tajusi Elin puhuneen.
Eikö Tiarnan tiennyt, kuinka vaikutti häneen?
"Anteeksi. Onko mikä samanlaista meillä?" hän kysyi ja sipaisi pehmeän suortuvan korvansa taakse.

Siihen mennessä Eli oli jo saanut itsensä koottua ja hymyn kasvoilleen.
Hitto, hänellä ja Aidalla olisi varmasti voinut olla hauskaa punaisella matolla. Ehkä. Jos sellainen oli sallittua. Ehkä siitäkin oli olemassa kymmeniä erilaisia sääntöjä, joista hän ei tiennyt mitään.
"Määräävätkö managerit teilläkin kaikesta?" hän selvensi, kun palautti katseensa Tempestiin.
"Minusta tuntuu melkein siltä, kuin olisimme palanneet takaisin teini-ikään."

Tempest hieraisi pisamaista nenänpieltään mietteliäänä.
"En ole tainnut ajatella asiaa. Luulen, että Tiarnan määrää paljolti itse tekemisistään", hän pohti nostaen katseensa takaisin valkokankaalle kuin toivoen näkevänsä miehen uudelleen.
"Minä palkkasin hiljattain uuden managerin, ja luulen, että mielelläni annan hänen tehdä päätöksiä." Oli kauhistuttavaa, kun puhelin soi jatkuvasti ja sähköpostilaatikko täyttyi ja kaikki halusivat jotakin. Hän ei ollut koskaan ollut hyvä kieltäytymään.
"Mitä tarkoitat?" hän kysyi ja kosketti Elin kättä, kun mies mainitsi teini-iän.

Eli naurahti ja nykäisi hämillään korvanlehteä.
"Kaikki nämä... säännöt ja muut", hän selitti, liikauttaen kättään kohti valkokangasta.
"Ja aina joku kertomassa Aidalle, mitä hänen pitää tehdä."
Hänen vatsaansa vihlaisi kipeästi. Aida oli sanonut, ettei tiennyt, mitä hän halusi. Kokiko nainen, että hänkin oli vain yksi ihminen lisää listalla miellytettäväksi?
Ei tietenkään.
"En aina uskalla edes koskea häntä, etten pilaisi meikkiä tai pukua tai jotakin..."

Tempest silitti myötätuntoisesti Elin käsivartta.
"Managerit voivat olla... Päällekäyviä. Oletko sanonut asiasta?" hän tiedusteli ja kääntyi paremmin Eliä kohti upottavalla penkillään. Valkokankaalla castista otettiin yhteiskuvia.
"Voi Eli", hän vetosi lämpimästi ja puristi miehen kättä, "olen varma, ettei kosketuksesi voi pilata mitään. Meikki on varsin kestävää, varsinkin tällaisissa tilaisuuksissa. Se ei lähde edes vedellä pois."

Eli katseli Tempestiä, ja hetken hän näytti melkein eksyneeltä.
"En ole, tämä on Aidan unelma, haluan, että hän saa nauttia siitä täysillä."
Yhtäkkiä hän toivoi, että he olisivat olleet kahden. Ehkä Tempestin ja Tiarnanin kotona, kissojen ympäröiminä, niin että hän olisi voinut puhua vapaammin. Kysyä, miten Tempest kesti tätä kaikkea.
Hän kumartui hiukan lähemmäs.
"Aidan stylisti on aika hiton pelottava, en uskaltaisi uhmata häntä."

Tempest nauroi kaulukseensa.
"Talisa taitaa työskennellä Aidan kanssa?" hän varmisti. Nainen oli suuri persoona viihdemaailmassa, ja vain Talisa. Niin kuin Madonna tai Cher.
"Eli, uskon, että sinäkin olet osa Aidan unelmaa. Eikä hän varmasti toivoisi sinun olevan onneton", Tempest vetosi. Sen hän tiesi varmaksi.
"Mikä tekisi sinut onnelliseksi?"

Eli nyökäytti kunnioittavasti päätään.
"Jep, Talisa. Hän on varmasti oikein hyvä tyyppi, vähän pelottava vain. Ei oikein vastaa, kun yritän jutella hänelle..."
Ja hän oli varma, että huolellisesti rajattujen silmien katse tuntui kylmänä hänen niskassaan joka kerta, kun hän oli aikeissa olla vaaraksi Aidan huolella valmistellulle meikille.
"Minä olen onnellinen!" hän kiiruhti vakuuttamaan, ja madalsi ääntään nyökätessään kohti salissa odottelevia plus yksiä.
"Tämä kaikki on vain aika outoa. Minusta tuntuu, että aika moni täälläkin on julkkiksia."

"Tämä on outoa, mutta ehkä tähänkin voi tottua", Tempest vastasi silittäen Elin käsivartta ja katsahti ympärilleen. Mies oli varmastikin oikeassa. Suuri osa julkisuudenhenkilöistä taisi seurustella keskenään – mutta sama varmaan päti muihinkin ammattiryhmiin ja harrastuksiin.
"Teilläkin on varmaan enemmän aikaa yhdessä huomisen jälkeen", hän lohdutti.
"Voisimme myös tehdä jotain kaikki yhdessä, kun olemme täällä. Käydä vaikka syömässä."

Eli halusi uskoa siihen. Kaikki oli vain tapahtunut niin hämmästyttävän nopeasti - vain hieman reilu vuosi sitten he olivat olleet yhdessä Les Miserablesissa, ja Mariuksen ja Eponinen roolit olivat tuntuneet lottovoitolta.
Hänelle ne olivat sitä edelleen.
"Toivon niin", hän vastasi, jalka levottomasti lattiaa vasten rummuttaen.
"Vaikka hienoahan tämä on, aivan mieletön tilaisuus Aidalle."
Hymy siristi Elin silmiä.
"Se olisi mahtavaa!"

Ensi-iltaan kerääntynyt yleisö puhkesi aplodeihin, kun valkokankaalle heijastui Anastasian juliste ja cast nousi yksi kerrallaan lavalle rutiinilla, joka tuli jo varsin luonnostaan. Ehkä kyse oli viimeisestä ensi-illasta tai tämän yleisön innostuksesta tai vain jostakin ilmassa, mutta tunnelma tuntui olevan katossa jo ennen elokuvan alkua.
Aidan säteily oli aitoa, kun hän kohtasi yleisön.
Heidän ei kai ollut tarkoitus jäädä katsomaan. Mutta hän pelkäsi oksentavansa, jos antaisi itsensä ajatella kaikkea ennen punaista mattoa tapahtunutta, joten Aida siirtyi paikalleen Elin ja Edisonin väliin.
"Sinun ei ole pakko katsoa tätä taas, jos et halua", hän kuiskasi Elille anteeksipyytäen.

Elikin yritti parhaansa mukaan ajattelematta sitä, mitä heidän välillään oli tapahtunut. Hän häpesi käytöstään, eikä vähiten siksi, että Edison istui nyt aivan heidän lähellään. Oli ollut julmaa puhua niin Aidalle, ja häijyä nostaa esiin tämän ystävä. Naisilla sai olla miespuolisia ystäviä, hittovie.
Hänkin oli ollut miespuolinen ystävä.
Hän tarttui Aidan käteen ja kumartui lähemmäs tämän korvaa.
"Mitä sinä tahtoisit tehdä?"

Aida puristi kevyesti Elin kättä ja piti ajatuksensa salin tunnelmassa ja alkamaisillaan olevassa elokuvassa.
"Minun on varmaankin paras jäädä katsomaan", hän kuiskasi ja tunsi vatsansa kouristavan. Älä ajattele muuta. Tämä olisi varmaankin viimeinen kerta, kun hän katsoisi elokuvan valkokankaalta. Ehkä olisi hyvä syleillä kokemusta.
Edisonin käsi lepäsi käsinojalla hänen vierellään, kuin odottaen hänen kättään, ja Aida painoi vapaan kätensä levottomana syliinsä.
Ja viimeinen Anastasian ensi-ilta saattoi alkaa.

Eli yritti olla näyttämättä pettymystä kasvoillaan.
Ei ollut mikään ihme, että Aida halusi jäädä. Hän oli sanonut hirvittävän rumia asioita. Eikä hän ollut ehtinyt pyytää kunnolla anteeksi. Milloin hänelle koittaisi tilaisuus tehdä niin?
Hiton idiootti.
Hän katseli Aidaa hetken ja silitti sitten varovasti tämän kämmenselkää sormillaan. Anteeksi, prinsessa.
Heidän toisella puolellaan Tiarnan oli poiminut Tempestin käden omaansa ja painanut sen kämmenselälle kevyen suudelman.

Pelkuri, Aida moitti itseään. Milloin hän oppisi olemaan pakenematta jokaista, vaikeaa keskustelua tai pelottavaa tunnetta? Vaikka hänestä olikin ihana nähdä vielä Anastasian tarina, kuulla sen musiikki elokuvateatterin akustiikalla ja tuntea se vatsanpohjassaan saakka – hän tiesi jääneensä voidakseen välttää vaikeita keskusteluita ainakin hetken vielä.
Elokuvan jälkeen he suuntaisivat suoraan viimeisiin afterpartyihin, kuulemma suosittuun karaokebaariin, josta heille oli varattu isolle ryhmälle sopiva VIP-tila.
Hetkeksi hän saattoikin unohtaa kaiken paitsi rakastamansa musiikin, ja tunsi onnellisen lämmön leviävän sisälleen, kun lopputekstien lähtiessä pyörimään viimeinenkin yleisö nousi taputtamaan seisten.

Elikin saattoi ainakin hetken uskotella itselleen, että kaikki järjestyisi kyllä parhainpäin. Aida oli upea valkokankaalla, niin kuin oli ollut aiemmillakin kerroilla, ja hän todella nautti saadessaan kuulla tämän äänen toistuvan laadukkaasta järjestelmästä niin, että se tuntui tunkeutuvan suoraan ihon alle.
Kaikki olisi hyvin, hän vakuutti, ja nousi taputtamaan ensimmäisten joukossa.
Ja sitten heidän oli taas aika erota, cast nousi lavalle ja suuntasi sitten... hän ei tiennyt minne. Hän tunsi itsensä niin hiton tyhmäksi.
Onneksi Tempest oli hänen seuranaan.
"Minne meidän on tarkoitus mennä nyt?"

Tempest pyyhkäisi silmiään ja veti syvään henkeä, elokuvan euforia ja Nikolain tarinan sydäntäsärkevyys häntä edelleen otteessaan pitäen.
"Hmm?" hän kysyi pyyhkäisten vaaleita suortuvia pois kasvoiltaan. Yleisö oli alkanut valua ulos ovista castin kadottua.
"He odottavat meitä autossa. Tule", hän kannusti tarttuen Elin käteen ja kääri takkia paremmin ympärilleen viileyden yrittäen tunkeutua sen alle.
"Tuletko minun ja Tiarnanin kanssa vai menetkö Aidan mukaan?"

Aivan. Tietenkin. Niin kuin viimeksikin.
Jonakin päivänä Eli lakkaisi tuntemasta oloaan eksyneeksi lapseksi, mutta juuri nyt hän oli kiitollinen Tempestin kädestä omassaan.
Naisen kysymys sai hänet katsahtamaan ympärilleen, ja osa hänestä toivoi, että ehkä Aida odotti häntä jossakin. Mutta tietenkään nainen ei voinut tehdä niin, ei kaikkien näiden fanien ympäröimänä.
"Hän on varmaan Edisonin kanssa", hän vastasi, yrittäen olla kuulostamatta kovinkaan lannistuneelta.

"Varmaankin", Tempest vastasi ja jäi katselemaan Elin kasvoja, kun he pääsivät ovesta pimeällä, joulukuiselle Tokion kadulle. Ovisyvennyksessä ruuhka ei ollut yhtä paha kuin kadulla. Kaksi autoa odottivat sen laidalla ja tummennetut takalasit keräsivät katseita.
"Se ei vastaa kysymykseen", hän muistutti lempeästi.
"Tuo taaempi auto on meidän, ja Aida ja Edison ovat ensimmäisessä."

Eli nielaisi ja katsahti autoja epätietoisena.
Aida oli sittenkin halunnut jäädä katsomaan elokuvaa. Tarkoittiko se, että tämä oli niin järkyttynyt hänen sanoistaan, että ajatus kahdenkeskisestä ajasta oli ollut sula mahdottomuus?
"Luulen, että yritän katsoa, mahtuisinko heidän autoonsa", hän vastasi, käsi Tempestin kättä puristaen.
"Kunhan sinä pääset turvallisesti teidän omaanne."

Tempest hymyili Elille ja kurottui hipaisemaan miehen poskea kuin kannustuksena.
"Minulla on kaikki hyvin", hän lupasi ja nosti takkinsa pehmoisia kauluksia paremmin pystyyn, ennen kuin pyrähti vilpoisen kadun poikki ja sukelsi heidän autonsa takapenkille, Nikolainsa viereen.
Etummaisessa autossa Harvey oli asettunut etupenkille, kun hänen asiakkaansa oli välttämättä vaatinut paikan pysyvän tyhjänä vieressään. Aidan käsi lepäsi nytkin sillä, sormenpäät silittivät penkin nahkaa levottomina, sillä hän ei nähnyt Eliä ruuhkaisella kadulla tummennettujen ikkunoiden läpi.
Edison puhui, kertoi jotain nauraen tavalla, joka sai fanien polvet notkumaan, mutta hän ei osannut keskittyä.

Vihreähippuisten silmien katse seurasi, että Tempest tosiaan pääsi autoon saakka. Tiarnan ei olisi ikinä antanut anteeksi, jos tämän vaimolle olisi sattunut jotakin.
Mitä tällaisissa tilanteissa sitten saattoikaan sattua.
Ja sitten Eli lähti kohti heidän autoaan, mutta ehti ottaa vain muutaman askeleen sen ovea kohti, kun hämmentävän suurikokoinen hahmo astui hänen eteensä.
Hän kohotti häkeltyneesti katseensa ja jäi tuijottamaan turvamiehen kasvoja.

Aida nakersi alahuultaan, mutta lopetti muistaessaan huulipunan, ja kurottui keskipaikalta lähemmäs ovea nähdäkseen paremmin kadulle.
Mitä jos Eli oli niin vihainen kaikesta hänen sanomastaan ja tekemästään, ettei halunnut tulla? Tai inhosi tätä kaikkea niin, että oli vain ottanut taksin hotellille? Vatsaa kouristi kipeästi.
Turvamiehen puunrunkoa muistuttavat käsivarret nousivat puuskaan rinnalle ja toinen kulmakarva kohosi skeptisen asteen.

Eli seisoi hetken aloillaan kuin peura ajovaloissa.
"Minä olen plus yksi", hän vetosi sitten, ja alkoi käydä taskujaan läpi kutsua etsien. Kutsussa kerrottaisiin kyllä, että hän oli se, joka sanoikin olevansa.
Hitto, mihin taskuun hän oli sen työntänyt?
"Olen Aidan kanssa. Hän odottaa minua."

Niin varmasti, turvamiehen uusi kulmankohotus sanoi.
Koskaan ennen kuullut tuollaista.
Ladonovea muistuttava mies ei inahtanutkaan paikaltaan, eikä kulmikkaiden, kiveä muistuttavien kasvojen ilme värähtänyt kulmakarvaa lukuun ottamatta. Hänen työnsä oli pitää hörhöt ja liian innokkaat fanit erossa työnantajasta ja tämän seurueesta.

Olisi ollut mielenkiintoista päästä seuramaan Talisan ja tämän turvamiehen nonverbaalista keskustelua. Osaisikohan turvamieskin purkkapallojen paljonpuhuvan poksauttelun?
"Ihan totta, minulla on kutsuni jossakin", hän vetosi, samalla kun taputteli taskujaan läpi toistamiseen, sydän nyt vähän hermostuneemmin jyskyttäen.
"Tai ehkä voisit kysyä häneltä? Aidalta? Hän tuntee minut kyllä..."

"Kiva juttu", turvamies vastasi tyynesti, selvästi nämäkin selitykset monta kertaa aikaisemmin kuulleena.
"Jatkahan matkaa. Voit tavata hänet huomisessa fanitapahtum-"
"Eli!" autosta noussut Aida vetosi samaan aikaan helpottuneena ja kauhistuneena, kun ymmärsi tilanteen.
"Tule", hän kutsui ojentaen kättään Elille. Turvamies väisti sivuun kulmat närkästyneessä kurtussa.

Eli melkein hypähti eteenpäin kuullessaan Aidan äänen.
"Minä hukkasin kutsun!" hän vetosi, ja tunsi itsensä pieneksi, pahantuuliseksi lapseksi sulkiessaan naisen hetkeksi halaukseen.
"Enkä päässyt autolle..."
Ja sitten hän muisti, sillä samalla hetkellä, että kutsu oli tietenkin hänen takkinsa povitaskussa. Voi hitto, kuinka tyhmä ihminen saattoi olla?

Aida kiersi käden helpottuneena Elin vyötärölle ja loi turhautuneen katseen turvamieheen.
"Hän on miesystäväni", hän ilmoitti punaiset kulmat painuen ja pujottautui sitten takaisin autoon, vetäen Elin sisään perässään.
Välillä hän ei voinut olla ajattelematta, tekikö Harvey sitä tahallaan. Kutsui Eliä väärällä nimellä ja jotenkin... Ei, se olisi hullua.
"Oletko kunnossa?" hän kysyi tutkien Elin kasvoja takapenkin intiimissä hiljaisuudessa.
"Kaikki hyvin?" Edisonkin kysyi Eliltä Aidan toiselta puolelta ja sipaisi nutturalta karanneen, kastanjanpunaisen suortuvan korvan taakse.

Voisikohan sen tatuoida jonnekin? Aida Fitzgeraldin miesystävä. Saa päästää autoon ja takahuoneisiin. Palautettava asianomaiselle, jos katoaa.
Elin olisi tehnyt mieli joko itkeä tai nauraa, mutta sen sijaan hän kömpi autoon Aidan perässä ja hieraisi korvaansa.
"Joo, ei tässä mitään", hän vetosi, hakien kasvoilleen hyväntuulista hymyä.
"Tehokkaita kavereita, turvamiehet."

Aidan sydän löi levottomasti ja vatsa tuntui kipeältä.
Tämä ei ollut elämä, jota Eli halusi. Kokiko mies ensi-illat tylsistyttävinä tai pakollisena pahana? Ehkä afterpartyt saivat miehen vain toivomaan aikaista lähtöä hotellille?
Oliko Eli todella onneton täällä?
Ajatus oli saada hänet itkemään, mutta hän puri hampaansa yhteen ja yritti palauttaa mieleensä onnen, jota innokas, ihastunut yleisö aiheutti. Siihen mennessä, kun auto liukui Karaokekanin eteen, hän tunsi intoa ajatellessaan karaokejuhlia, shampanjaa ja euforista tunnelmaa. Viimeinen afterparty Anastasian kiertueella.

Sama ajatus kävi myös Elin mielessä.
Nämä olivat kiertueen viimeiset afterpartyt. Eikä hän hitto vie aikonut pilata niitä murjottamalla. Tämä oli ollut uskomaton kokemus Aidalle, ja asiat alkaisivat taas tasaantua.
Hänellä olisi taas oma, selkeä paikkansa naisen elämässä.
Siihen mennessä, kun auto liukui pysähdyksiin ja ovi avattiin, hän oli jo vilpittömän onnellinen.
"Luuletko, että täälläkin on faneja?" hän kysyi Aidalta, silmät innostuksesta tuikkien.

Aida kiersi takkia paremmin ylleen heidän noustessaan vilpoisaan, pimeään iltaan.
"Heillä taisi olla arvonnassa kymmenen lippua juhliin", hän arveli ja soi Elille puolittaisen hymyn. Hän huolehti siitä, että mies oli mukana, lähtiessään seuraamaan Harveytä ja Edisonia sisään.
Tokion ensi-illan afterpartyt järjestettiin tilavassa, yksityisessä kabinetissa, jonka kaareva lasiseinä avautui öisen Tokion ylle. Tunnelma tuntui olevan katossa jo heidän tullessaan. Karaoke soi, ei välttämättä täysin nuotilleen, mutta intohimolla, ja viihdemaailman isot nimet ja häikäistyneet fanit sekoittuivat hämyisässä, sinistä ja violettia valoa välkkyvässä huoneessa, jossa juomia tarjoiltiin enemmän kuin avokätisesti.

Eli kietoi käsivartensa Aidan ympärille ja halasi tämän kylkeensä, ja hetkeksi hän palasi mielessään niihin kertoihin, joina he olivat palanneet kotiin teatterilta tai juhlista, ja unohtuneet sateeseen tai kieppumaan metrotangon ympäri.
Se tulisi vielä olemaan heidän elämäänsä.
Tällä kertaa Eli ei aikonut juoda itseään vahingossa humalaan tai kadottaa puhelintaan tai mitään muutakaan typerää. Afterpartyt tulisivat olemaan täydellinen lopetus kiertueelle.
"Aida, katso!" hän hengähti, osoittaen yhtä seinän kuvioista.
"Tiarnanin sukulaisia!"
Ainakin ne näyttivät hänen silmäänsä manaateilta.

Muutama vieraista tanssi innokkaasti karaokena Big in Japan vahvalla aksentilla laulavan, aasialaisen miehen inspiroimina. Liikehdinnästä päätellen he olivat juoneet lasin tai kaksi ylimääräistä jo nyt.
Seinillä vaeltavat hehkuvat valot ja kieltämättä merenalaisia maisemia – ja manaatteja – muistuttavat kuviot heijastuivat pöytien kiiltävistä, tummista pinnoista. Hämärä, purppuraa välkähtelevä juhlatila tuntui unenomaiselta. Aida tunnisti Tempestin vieraiden joukosta ja halasi ystäväänsä tiukasti, ennen kuin istui alas Harveyn ohjaamana ja otti vastaan kuplivan lasin shampanjaa.
"Aion lunastaa lupauksen duetosta tänään", hän sanoi nojautuen lähemmäs Tiarnania, hymyä kalpeissa silmissä, jotka valaistus sai hehkumaan.

Myös Eli halasi Tempestiä, vaikka he olivat vasta nähneet toisensa, ja myös Tiarnania, jonka kanssa hän vaihtoi muutaman innokkaan sanan manaateista.
Sitten hän istahti Aidan vierelle, samaan aikaan kun Tiarnan veti vaimonsa syliinsä, tämän runsashelmaisesta puvusta välittämättä, ihan vain siitä ilosta, että Emmie oli siinä.
"Minä olen sanani mittainen mies", tämä vakuutti, suupielet nykien.
"Vaikka se ei välttämättä tulekaan olemaan kovin kaunista."

"Aliarvioit itseäsi", Aida vastasi silmät hymystä siristyen ja pyyhkäisi suortuvan korvansa taakse. Kesyttömät hiukset eivät tahtoneet asettua elegantille kampaukselle turhan pitkäksi aikaa.
Tempest oli käsinkosketeltavan onnellinen ja nojasi Tiarnanin rintaa vasten, antaen päänsä levätä kevyesti tämän olkaa vasten. Perhoset kutittivat vatsaa ja saivat ujon hymyn viipymään naisen huulilla.
"Mikä on sinun bravuurisi karaokessa?" Aida kysyi Eliltä.

Tiarnan nauroi ja painoi suudelman Tempestin hiusten joukkoon. Jos he olisivat olleet kotona, vain pienen, läheisen ystäväpiirin läsnäollessa, hän olisi voinut yrittää houkutella myös vaimoaan innostumaan karaokesta. Mutta koska tilanne oli mikä oli, tämä saisi keskittyä vain arvostelemaan heidän esitystään.
"En ehkä jonkun muun sunnuntailaulajan kanssa, mutta laulu on aika lailla sinun juttusi, Aida", hän huomautti hyväntuulisesti.
Eli katsahti Aidaa ja virnisti.
"Minun I will always love youni oli aika legendaarinen, eikö?"

Aida hymyili Tiarnanille, pitäytyen kannassaan. Hän oli odottanut mahdollisuutta duettoon miehen kanssa.
"Hyvin komea", hän vastasi Elille ja siemaisi pitkän kulauksen shampanjaa. Hän aneli itseään elämään hetkessä, olemaan kohtaamatta kaikkea sen ulkopuolella vaanivaa.
"Voinko houkutella sinutkin duettoon?" hän kysyi toisella puolellaan istuvalta Edisonilta, joka nauroi pudistaen päätään. Mutta kuka tiesi, mitä tarpeeksi alkoholia saisi ihmisen tekemään – sellaisenkin, joka oli laulutaitoinen hyvän studion avulla.
"Ajattelitko esittää sen tänäänkin?" hän jatkoi Elille, viitaten miehen bravuuriin.

Elin suupielet nykivät väkisinkin leveämpään hymyyn. Kai se johtui paikan tunnelmasta, tai ehkä karaokesta. Hän oli aina rakastanut karaokea.
"En tiedä. Se voisi olla ehkä hieman... liikaa", hän esitti epäilyksensä.
"Mutta ehkä minun ja Edisonin pitäisi esittää duetto?" hän jatkoi, katsahtaen Anastasian Dimitriä silmät ilkikurisesti tuikkien.
"Vaikka valitsisit varmaan mieluummin pariksesi jonkun viehättävämmän."

"Minun on parempi esiintyä sitten, kun on aika päättää juhlat ja tyhjentää talo", Edison vastasi nauraen, tummat silmät kulmista naururypyille viuhkottuen. Käsivarsi lepäsi rennosti tumman sohvan selkänojalla.
"Voisit esittää meille jotain", Aida kannusti Eliä ja nyökkäsi kohti vapautuvaa, pientä lavaa suurten ikkunoiden edessä. Hänestä oli aina ollut ihana katsella Eliä esiintymässä.

Edison oli hyvä tyyppi.
Oli ollut typerää tuntea... jotakin, kun hän oli katsellut tätä ja Aidaa yhdessä. Hitto, mikä idiootti hänestä oli tullut.
Hänen pitäisi pyytää anteeksi kunnolla.
"Jos sinä tulet valitsemaan minulle kappaleen, prinsessa", Eli vastasi.
"Jotain, missä ei tarvitse osata japania, muuten pelkään joutuvani improvisoimaan."

"Yllättäisit minut", Aida vetosi ja hipaisi Elin nenänpäätä. Ajatus japaninkielisestä kappaleesta sai hänet kehräämään naurusta. Vaikka kuka tiesi, mihin Eli pystyisi. Mies oli paljon lahjakkaampi kuin antoi itselleen kunniaa.
Hän palasi muistoissaan Davidin tupaantulijaisiin, jossa he olivat kerääntyneet olohuoneeseen ystäväporukalla ja esiintyneet toisilleen. Elin ja Davidin Agony taisi kiertää edelleen Youtubessa. Se oli ollut upea veto.
"Luota makuusi", hän lupasi hymyillen.

Eli oli aina luottanut makuunsa. Vähän liikaakin, jos joiltain kysyttiin, mutta hän ei ollut koskaan ollut erityisen herkkä muiden mielipiteille. Hän teki sitä, mitä rakasti, riippumatta, kuinka tyhmältä se sai hänet näyttämään.
Ehkä karaoke oli juuri sitä, mitä he kaipasivat.
Niinpä hän nousi seisomaan ja asteli ottamaan mikrofonin haltuunsa, ja oli iloisesti yllättynyt siitä, ettei joutunut laulamaan japaniksi - ehkä sitten seuraavalla kerralla.
Kaikeksi onneksi mikrofoni oli langaton, sillä Michael Jacksonin The Way You Make Me Feel tarkoitti sitä, ettei hän malttanut pysyä paikoillaan.
Hän ei kaatanut mitään tai ketään kumoon.
Ja vuoronsa päätyttyä hän ojensi mikrofonikättään paljonpuhuvasti Aidaa kohti. Sinun vuorosi, prinsessa, häikäise heidät.

Aidasta todella oli ihanaa katsoa Elin esiintymistä. Miehellä oli aivan ainutlaatuinen tapa liikkua ja vangita katsojan huomio. Elin lähdettyä Edison antoi selkänojalla levänneen käden laskeutua naisen hartioille ja veti tämän kevyesti kainaloonsa. Aida irrotti katseensa Elistä vain hetkeksi, kun miehen huulet kutittivat hänen korvaansa tämän kuiskatessa.
Sitten nainen aloitti yleisössä leviävän, rytmikkään taputuksen, joka kannusti Eliä ja kohdatessaan miehen katseen, muodosti sormistaan sydämen rintakehälleen. Hän vislasi esiintyjälle tämän lopettaessa ja kannusti muutakin yleisöä osoittamaan railakkaasti suosiota.
Aida pudisti päätään mikrofonille, naurua silmissään, mutta katsahti sitten Tiarnania ja ojensi kätensä miehelle. Aika lunastaa lupaus.

Tiarnan hymyili ja painoi suudelman Tempestin poskelle ennen kuin laski vaimonsa haikeana sylistään. Hän toivoi, ettei joutuisi taas pian uudelle kiertueelle, tai pitkälle työmatkalle, mutta silti jokainen hetki Tempestin kanssa tuntui uskomattoman kallisarvoiselta.
"Omistan laulun sinulle", hän kuiskasi vielä naisen korvaan, ennen kuin tarttui Aidan ojennettuun käteen ja antoi tämän johdattaa itsensä lavalle.
Lupaus oli lupaus.

Aida säteili Tiarnanille ja hipaisi Elin nenänpäätä ohittaessaan miehen. Hän etsi modernin karaokejärjestelmän valikoimaa hetken, ennen kuin löysi etsimänsä – rakastamansa dueton, joka ei ollut teemaltaan kyseenalainen ystävän miehen kanssa esitettäväksi ja joka antaisi Tiarnanin äänen päästä oikeuksiinsa, vaatimatta siltä kuitenkaan liikaa tekniikkaa.
Hän työnsi mikrofonin Tiarnanin käteen ja painoi playtä, mikä sai Elvis Presleyn If I Can Dreamin alkusävelet täyttämään sinisenä ja purppuraisena välkkyvän, tunnelmaltaan innokkaan tilan.

Tiarnan oli hyvin kiitollinen Aidan huomaavaisuudesta. Hän oli ehkä laulanut kuoronsa, mutta hän ei voinut väittää kilpailevansa sen enempää taidossa kuin tekniikassakaan kohti musiikkitaivaan tähtiä kipuavan naisen kanssa.
Vaikka oikeastaan sillä ei ollut väliä.
Hänellä oli todella mukavaa, eikä yleisökään näyttänyt pyrkivän kauhistuneena pakoon. Sillä saattoi tosin olla aivan yhtä paljon tekemistä myös Aidan uskomattoman lumoavan äänen kanssa.
Hän ei ihmetellyt lainkaan, kuinka hänen vaimonsa oli nähnyt ystävässään seireenin.
Eli vislasi jo ensimmäisten nuottien kohdalla.

Kappale oli ihana, ja Aida tunsi euforista onnea voidessaan esiintyä Tiarnanin kanssa. Mies oli legenda alallaan, ja hän oli tiennyt tämän myös osaavan laulaa. Hän keinahteli pehmeästi musiikin tahtiin, katseli Tiarnania lämmöllä ja sovitti äänensä harmonisesti yhteen parinsa kanssa, leikitellen maltillisilla riffeillä ja melodiakoukuilla.
Joku videoi heidän esityksensä ja latasi sen sosiaaliseen mediaan tietämättä, että se menisi pian viraaliksi.
Aida punoi kätensä Tiarnanin käteen viimeisiä säkeitä varten ja tunsi syvältä kumpuavan hymyn leviävän lämpönä sisälleen ja ajavan pois siellä vaanineet kylmät, mustat pelot.
Tempest yhtyi railakkaisiin taputuksiin kultaiset silmät hymystä siristyneinä.

Myös Tiarnanin myrskysilmissä viipyi hymy, ja kun kappaleen viimeinen nuotti täytti ilman kaiuttimista, hän kohotti naisen käden huulilleen ja hipaisi sen kämmenselkää huulillaan.
Hän ei ihmetellyt hetkeäkään, kuinka tuntemattomuudesta noussut Aida oli hurmannut suuren yleisön.
Kunhan tämä vain onnistuisi suojelemaan itseään.
Eli oli loikannut seisomaan ja osoitti riemukkaasti suosiotaan heidän pöytänsä ääressä.

Aida nauroi kehräten ja kurottui suikkaamaan suukon Tiarnanin poskelle, ennen kuin johdatti miehen takaisin heidän pöytäänsä ja vapautti karaokeriemun muiden vieraiden käyttöön.
"Mahtava näytös", Edison kehui antaen kätensä viipyä Aidan kyljellä, kun nainen pujottautui paikalleen sohvalla Edisonin ja Elin välissä.
"Sinäkin olit mahtava", Aida vetosi Elille ja sipaisi kiharaisia hiuksia, "olen ikävöinyt tanssimistasi."

Tiarnankin istahti takaisin paikalleen ja ojensi käsiään, kutsuen Tempestiä takaisin syliinsä.
Eli kumartui painamaan suudelman Aidan hiusten joukkoon, muistamatta varoa mahdollista... mitä hiuksiin nyt ikinä laitettiinkaan, että kampaus pysyi hyvänä.
"Sinun täytyy laittaa joku päivä päälle sellainen puku, jossa voit tanssia, prinsessa", hän vetosi virnistäen, ja katsahti sitten Edisoniin.
"Oletko varma, ettet haluaisi kokeilla karaokea?"

"Ehkä voimme viettää koko joulun tanssien", Aida vastasi ja piti kiinni lämpimästä, onnellisesta innosta, jonka Tiarnanin kanssa esiintyminen oli nostanut. Hänen ei tarvinnut ajatella mitään muuta kuin tätä hetkeä.
Tempest siirtyi takaisin aviomiehensä syliin, käsi kevyesti tämän niskalle kierrettynä ja sormet vaivihkaa tummia hiuksia sukien.
"Olit ihana", hän kuiskasi Tiarnanin korvaan ja suoristi hellävaraisesti miehen solmiota.
"Melko varma, että tyhjentäisin paikan", Edison naurahti ja antoi kätensä viipyä Aidan selällä, "voisin olla taustatanssija tälle Satakielelle, mutta en ole sen parempi tanssimisessa. Ota sinä vain toinen vuoro, Eli."

Eli vei kätensä silittämään Aidan reittä tämän puvun helman läpi.
"Se olisi mahtavaa. Täällä on aika upeita yökerhoja, olisi hienoa vierailla jossakin niistä", hän innostui, ja virnisti sitten Edisonille.
"En usko, ennen kuin näen itse."
Hän yritti olla kiinnittämättä huomiota Edisonin käteen. Ei ollut outoa koskettaa ystäväänsä.
Omalla paikallaan Tiarnan kietoi kätensä vaimonsa hoikalle vyötärölle ja painoi suukon tämän ohimolle. Ja koska hän oli vain heikko mies, hän ei voinut olla pohtimatta, voisiko hänellä käydä tuuri tänäkin yönä.

Aida hymyili Elille ja yritti itsekin jättää huomiotta Edisonin käden. Jokin heidän riidassaan sai hänet kiinnittämään huomiota siihen, miten paljon Edison kosketti häntä – varmastikin ihan viattomasti ystävänä, hänen rohkaisemanaan, sillä hän ilmaisi kiintymystään hyvin fyysisesti.
Harveykin kosketti häntä paljon.
"Esiintyisit toisenkin kerran", Aidakin vetosi Elille ja sipaisi uudelleen kiharaisia hiuksia. Tempestkin olisi kannustanut, ellei olisi ollut niin keskittynyt siihen, miltä Tiarnan tuoksui ja miten miehen lämpö sai perhoset riehaantumaan hänen vatsassaan.

Eli vilkaisi vaivihkaa tapaa, jolla Tempest tuntui unohtuneen miehensä läheisyyteen. Se taisi luvata hyvää näiden toipumisen suhteen, eikö niin? Tapa, jolla Tiarnan silitteli vaimonsa selkää, oli uskomattoman hellä.
Hän olisi voinut lyödä vetoa siitä, että kaksikko lähtisi hotellille aikaisin.
"Jos sinä laulat kanssani", hän vetosi, kääntäen katseensa Aidaan, hymyä vihreähippuisissa silmissään.
"Jos en kerran saa duettoa Edisonin kanssa."

Aida olisi voinut unohtua katselemaan myös Elin huomion saanutta kaksikkoa ja hymyili. Ehkä kaikki kääntyisi vielä paremmaksi. Hänen oli vaikea kuvitella, että kukaan voisi näyttää rakastuneemmalta tai onnellisemmalta kuin Tiarnanin syliin käpertynyt Em, joka tuntui kadottaneen koko muun maailman.
Hän nauroi Elin vastaukselle ja nousi sitten ylös, pujottautuen vapaaksi pöydän takaa.
"Mitä sinä haluat laulaa?" hän kysyi mieheltä hieraisten tämän selkää heidän suunnatessaan kohti pientä lavaa, jossa edellinen esiintyjä juuri päätti hieman humalaisen version Don't Stop Believingistä.

Aidan juhlava puku sai koko tilanteen tuntumaan erityiseltä. Melkein kuin he olisivat olleet oikeassa esiintymisessä, eivätkä vain karaokejuhlissa.
Hienostunut karaokejuhla. Manaattien valvovan katseen alla.
"Miten olisi It's All Coming Back to Me Now?" Eli ehdotti, samalla kun siirtyi hieman syrjemmälle, jotta varsin suurieleisesti liikkuva edellinen esiintyjä pääsi turvallisesti alas lavalta.
"Olin näkevinäni sen listalla."

Aida nauroi kehräten ja nosti helmaansa kiivetessään matalalle lavalle. Öinen, eksoottinen Tokio kaarevien ikkunoiden takana tuntui tekevän tilanteesta vain epätodellisemman. Tässä hän oli, esitellyt maailmalle elokuvan, jonka pääosaa esitti, ja nyt juhlisti sitä viihdemaailman tähtien kanssa.
"En koskaan kieltäytyisi siitä", hän vastasi viitaten yhteen ehdottomista lempikappaleistaan ja napautti sen soimaan karaokena, ojentaen toisen mikrofonin Elille hymyä silmissään.

Eli oli arvannut sen.
Ja vaikka hänkin rakasti kappaletta, todella rakasti sitä, hän toivoi samalla, että se toimisi sovinnon eleenä. Omalta osaltaan osoittaisi, että hän oli pahoillaan, eikä halunnut riidellä enää.
Hän oli ollut typerys.
Hän hipaisi Aidan sormia huulillaan ennen kuin otti mikrofonin vastaan.

Hän saattoi käyttää ääntään varauksetta kuin kunnianosoituksena kappaleen tunnetuimmalle esittäjälle ja hänen ehdottomalle idolilleen. He olivat aina olleet hyviä esiintymään. Eikä Aida epäröinyt nytkään keskittyä Eliin kuin he olisivat olleet teatterin lavalla, eläneet tarinaa yleisön edessä.
"But if I touch you like this, and if you kiss me like that – it was so long ago but it's all coming back to me." Hän astui lähemmäs Eliä, katse tämän kasvoihin lukkiutuneena ja kosketti miehen rintakehää varoen, kuin heidän välillään väreilevää sähköä empien. Sanat olivat aina puhutelleet häntä ja täyttivät hänet nytkin nostalgisella euforialla.
"When you see me like this, and when I see you like that, we see just what we want to see all coming back to me." Hän vei kätensä Elin kyljille, astuen harkiten lähemmäs, heijastaen jännitystä heidän välillään ja kohotti katseensa hitaasti takaisin vihreähippuisiin silmiin.
"And when you kiss me like this, and when I touch you like that – if you do it like this – and if we..."
Aida kohotti kätensä Elin niskalle, silittäen sen kaarta sormenpäillään, ja veti miehen sitten intohimoiseen suudelmaan, joka sai heidän yleisönsä hurraamaan.

Hetken Eli saattoi melkein kuvitella, että he olivat jälleen teatterin lavalla yhdessä. Ja hetkeen ääni jossain mielen perukoilla ei muistuttanut häntä siitä, että niin ei ehkä enää koskaan kävisi.
Aida oli nyt oikea tähti.
Tähti, jonka ympärillä oli joukko ihmisiä, joiden tehtävä oli saada tämä loistamaan entistä kirkkaammin. Mitä silloin tapahtui niille, jotka eivät loistaneet yhtä kirkkaina?
Mutta sillä ei ollut väliä juuri nyt, kun hänen kehonsa liikkui kuin se olisi ollut yhtä Aidan kehon kanssa. Musiikki muuttui liikkeiksi, eikä hän enää muistanut, että se ei ollut heidän tarinansa.
Ja suudelmaan vastatessaan hän oli täysin tiedoton ympäröivästä yleisöstä.

Vei hetken, että Aida vetäytyi suudelmasta havahtuessaan siihen, että yleisö ei vain taputtanut. Taputuksen rytmi yhdistyi riehakkaaseen pyyntöön 'encore' ja 'toinen, toinen'.
Aida nauroi ja kosketti Elin kylkeä, ennen kuin katsahti vihreähippuisia silmiä kysyvästi. Mitä sanot?
Unenomaisesti valaistun tilan laidalla Tempestkin taputti kaksikolle lämmin tuike silmissään, pää kevyesti Tiarnanin olkaa vasten leväten. Yhtä unenomaiselta tuntui vain olla tässä.

Eli hymyili häkeltyneesti ja siirsi katseensa yleisöstä Aidaan.
"Miksei", hän vastasi, kohauttaen toista hartiaansa. Tuntui hyvältä saada jälleen laulaa yhdessä. Oli kulunut aivan liian pitkään siitä, kun heillä oli viimeksi ollut mahdollisuus tehdä niin.
Aina oli jotakin muuta.
"Vielä toinen kappale?"

Aida vastasi hymyllä ja miehen nenänpään näpäytyksellä. Sitten hän siirtyi tutkimaan karaokelaitteen valikoimaa, hakien jotain tuttua kappaleiden joukosta. Hän ei ollut uskoa onneaan huomatessaan japanilaisen valikoiman puolella Wickedin albumin kannen. As Long As You're Mine löytyi nopeasti. Hän ei murehtinut sanoista. He eivät tarvitsisi karaokelaitetta.
Hän tunsi varpaidensa kipristyvän tutuista, ensimmäisistä nuoteista ja kiersi Elin ympäri, ennen kuin painoi selkänsä miehen rintaa vasten ja kiersi tämän kädet ympärilleen, katsahtaen kasvoja kaivaten silmäkulmastaan.
Sanoitus tuntui jatkavan suoraan edellistä kappaletta.
"Kiss me too fiercely, hold me too tight. I need help believing you're with me tonight – my wildest dreamings could not foresee, lying beside you with you wanting me."

Ehkei olisi pitänyt yllättyä siitä, että japanilaisesta valikoimasta löytyi Wickedin musiikkia. Eli oli jo ehtinyt huomata, kuinka innokkaasti täällä suhtauduttiin musikaaleihin - oli uskomatonta, kuinka pitkän matkan ihmiset olivat valmiina taittamaan päästäkseen näkemään ne livenä.
Tuttu musiikki palautti hänet takaisin Wickedin kulisseihin. Se oli yhä edelleen yksi hänen suosikkimusikaaleistaan. Ja tulisi varmasti aina olemaankin.
Hän painoi hetkeksi nenänpäänsä Aidan - Elphaban - hiusten joukkoon.
"Maybe I'm brainless maybe I'm wise", hän aloitti, eikä hänkään tarvinnut ruutua lyriikoiden tarkistamiseen.
"But you've got me seeing through different eyes."
Hän astui askeleen taaksepäin ja vei toisen kätensä takaapäin Elphaban poskelle, houkutellen tätä kääntymään puoleensa.
"Somehow I've fallen under your spell, and somehow I'm feeling it's up that I fell."

Aida kosketti hellästi poskelleen laskeutunutta kättä kääntyen miehen puoleen ja hymyili epäuskoisena, vatsanpohja nipistäen kohdatessaan Elin – Fiyeron – katseen. Hän silitti Elin kylkeä, vatsanpohja lujemmin nipistäen, kun miehen ääni teki hänen polvistaan huterat eikä hän voinut kuin ihailla Fiyeron soolon ikonisinta säettä.
Sinä upea mies, hän sanoi silmillään.
Yhdessä laulaminen oli yhtä vaivatonta kuin tanssi.
"Every moment, as long as you're mine – I'll wake up my body, and make up for lost time", he jatkoivat ja Aida laski toisenkin kätensä Elin kyljelle, siirtyen lähemmäs miehen rintakehää.
"--Borrow the moonlight until it is through, and know I'll be here – holding you." Hän tiesi voivansa kallistua taakse Elin käsivarsilla ja viipyä tunteessa ja melodiassa äänellään. Viimeistä säettä varten hän suoristautui jälleen ja kohotti kätensä miehen poskille.
"As long as you're mine."

Elphaban ja Fiyeron metsä alkoi muodostua heidän ympärilleen. Sen mustat puut ja tumma, tumma taivas niiden takana, oksat jotka kurkottivat kohti taivasta. Usva, joka pyörteili puidenrunkojen lomassa ja tarjosi rakastavaisille hetken suojan.
He taisivat olla ainoat, jotka sen näkivät. Elleivät heidän äänensä sitten maalanneet musikaalista tuttua kohtausta myös muiden silmien eteen.
Hetkeksi Eli unohti sen, missä he olivat.
Ja kun hän viimeisen säkeen jälkeen veti Aidan luokseen, käsivarsi tämän vyötäisillä, hän tunsi hetken todellista epätoivoa, Fiyeron epätoivoa, ennen kuin kumartui uuteen suudelmaan.

Aida kiersi molemmat käsivartensa kevyesti Elin niskalle vastatessaan suudelmaan, osaamatta tehdä eroa Elphaban ja itsensä välille. Pieni, mutta sitäkin innokkaampi yleisö vislasi ja taputti, ja kun Aida kääntyi näiden puoleen hipaistuaan Elin nenänpäätä omallaan, hetken hän oli näkevänsä Edisonin silmissä haikeutta, joka ei täysin kadonnut hymynkään tieltä.
Anastasian viimeinen afterparty. Ajatus teki Aidan varsin haikeaksi, ja hän puristi Elin kättä vetäessään miehen mukaansa kohti heidän pöytäänsä. Kello taisi keikkua jo keskiyön tienoilla, ellei ollut keikahtanut jo reilusti seuraavan vuorokauden puolelle.
"Se oli ihanaa", hän kuiskasi Elille, ennen kuin pujottautui istumaan.

Eli tunsi olonsa euforiseksi. Niin kuin hän olisi ollut pitkään eksyksissä, ja yhtäkkiä löytänyt tiensä takaisin kotiin. Ehkä kyse oli vain tästä hetkestä, mutta hän halusi pitää siitä kiinni.
Takaisin heidän pöytänsä luona hän veti Aidan kainaloonsa ja painoi suudelman tämän ohimolle. Juuri nyt hän ei ajatellut heidän kipeää riitaansa.
"Olit uskomaton, prinsessa."
Omalla paikallaan Tiarnan painoi huulensa lähelle Tempestin korvaa.
"Alkaako sinua jo väsyttää?"

Huulten kosketus tai ehkä lämmin hengitys – tai ehkä ajatus siitä, mitä hotellille palaaminen luultavasti tarkoitti, sai Tempestin maailman notkahtamaan, kun perhoset nipistivät vatsaa. Varpaat kipristyivät siroissa korkonilkkureissa.
"Älä murehdi minusta – nämä ovat sinun juhlasi", Tempest muistutti pehmeästi, haluamatta viedä Tiarnanilta mahdollisuutta nauttia viimeisistä afterpartyistä.
"Sinä olet uskomaton", Aida muistutti Eliä ja istahti miehen syliin tummalla sohvalla, kiertäen kätensä tämän niskalle.
"Tapa, jolla laulat 'it's up that I fell', saat polveni huteriksi", hän jatkoi silittäen kiharaisia hiuksia taakse miehen kasvoilta.
"Minun on aika jatkaa matkaa. Nähdään huomenna", Edison sanoi ja hipaisi Aidan käsivartta, poistuen pikaisten, Aidan puolelta hämmentyneiden hyvästien jälkeen. Hölmö mies, joka oli sivuuttanut ystävällistä kultaistanoutajaa muistuttavan miesystävän ajatuksissaan, ja nyt tunsi totuuden musertavan painon katseltuaan pariskuntaa esiintymässä yhdessä: se oli kemiaa, jonka kanssa ei voinut kilpailla.

Tiarnan nauroi hiljaa.
"Voin vakuuttaa sinulle, rakas, että motiivini ovat juuri nyt hyvin itsekkäät", hän vakuutti, sormet Tempestin kylkeä hellästi silittäen.
Itsekäs, vanha mies, joka eli yhä toivossa.
Samaan aikaan Eli kietoi käsivartensa Aidan vyötäisille ja hipaisi tämän poskea huulillaan, uhraamatta ajatustakaan meikille. Ehkä hän tunsi nopean, viileän henkäisyn niskallaan, kuin Talisan vihaisen katseen, mutta ei antanut sen häiritä.
"Minä sain siihen aikanaan hyvin harjoitusta", hän vakuutti, ja häkeltyi sitten Edisonin pikaista poistumista.
"Toivottavasti hänellä on kaikki okei", hän totesi Aidalle, kun mies oli mennyt.

Tempestin maailma keikahti nyt selvästi. Hän räpäytti häkeltyneenä ja järjesteli hetken ajatuksiaan. Tiarnan kuulosti tarkoittavan... Ajatus sai hänet painamaan ujosti katseensa, varpaat uudelleen kipristyen.
Hengitä.
"Mennään vain", hän kuiskasi hipaisten huulillaan miehen korvaa ja nousi ylös, tarjoutuen auttamaan miehenkin jaloilleen.
Aida katseli hetken hämillisenä Edisonin perään, ennen kuin kohautti Elille hymyillen olkiaan ja ymmärsi ystäviensä tekevän lähtöä.
"Menettekö te jo? Nähdään sitten huomenna", hän sanoi, tietävää hymyä jäänsinisissä silmissä tuikahtaen. Jos kaksikon tavasta olla yhdessä illan mittaan saattoi jotain päätellä, ehkä avioparia odottaisi miellyttävä yö.
Kylmä yritti koskettaa hänen vatsaansa, kun pieni ääni kysyi heidän yöstään ja kaikki huoneen ulkopuolella odottava uhkasi vyöryä sisään.
"Pitäisikö meidänkin alkaa mennä?" hän kysyi Eliltä haikeasti ja katsahti unenomaisia valoja ja aasialaista ystäväryhmää, joka esitti vahvalla aksentilla 80-luvun pophittiä.

Tiarnan nousi seisomaan ja hymyili Aidalle melkein pahoitellen.
"Vanhan miehen on päästävä ajoissa nukkumaan", hän selitti, kun kumartui painamaan naisen poskelle suudelman ja sitten vielä halaamaan Eliä hyvästiksi. Hän oli ollut helpottunut nähdessään, että ainakin lauluesityksen aikana hänen ystäviensä välit olivat vaikuttaneet sellaisilta kuin ennen.
Hän kietoi käsivartensa vaimonsa vyötäisille ja varasti tältä vaivihkaisen suudelman, ennen kuin lähti johdattamaan tätä kohti narikkaa ja uloskäyntiä.
Elinkin huomio oli kiinnittynyt laulajiin, mutta hän palautti katseensa Aidaan.
"Joko sinua väsyttää, prinsessa?"

Lähinnä häntä oksetti, kun hän ajatteli lähtemistä.
"Ei varsinaisesti, mutta huomenna on vielä pitkä päivä", hän vastasi puolittain hymyillen. Sen jälkeen hän olisi lomalla. Ainakin muutaman päivän. Kunnes palaisi Los Angelesiin aloittamaan Awakeningin kuvauksia, eikä tiennyt milloin todella palaisi kotiin. Harvey tuntui tekevän suunnitelmia nopeammin kuin hän ehti sisäistää niitä, ja koko elämä tuntui lipsuvan otteesta.
Hän sulki silmänsä hetkeksi, kun pahoinvointi möyräisi vatsassa.
"Meidänkin kannattaisi varmaankin palata hotellille."
Sillä välin Tempest oli aloittanut saman matkan Tiarnanin kanssa, käsi miehen käteen punottuna taksin takapenkillä. Pääkin vajosi pian miehen olkaa vasten.

Tietenkin.
Eli tunsi huonon omantunnon nipistävän vatsaansa, ja kumartui painamaan suukon Aidan hiusten joukkoon.
"Anteeksi, prinsessa, en tullut ajatelleeksi."
Hänellä oli helppoa. Hän ei ollut heistä se, joka teki tällä hetkellä töitä. Hän oli vain...
Eli kielsi itseään vaipumasta itsesääliin, ja nousi sen sijaan seisomaan, ojentaen kätensä auttaakseen myös Aidan ylös.
"Onko meillä vielä käytössä oma kuljettaja?"
Auton takapenkillä Tiarnan tunsi olonsa hyvin toiveikkaaksi. Ja se näkyi varmasti naamasta, tai ainakin hän epäili, hymy pyrki suupieliin ja kädet olisivat halunneet siirtyä hyväilemään hänen vaimoaan.
Mutta hän yritti, todella yritti olla herrasmies.

Aida katsahti puhelimensa kelloa ja halusi irvistää numeroille.
"Toivon, ettei", hän vastasi ja nousi Elin avulla ylös, lähtien sitten hakemaan takkinsa ja ulos massiivisesta karaokekompleksista. Autonkuljettajalla olisi ollut pitkä ilta istuksia odottamassa. He pärjäisivät hyvin taksilla.
Vilpoinen yöilma teki hengittämisestä helpompaa.
Taksi liukui kadunvarteen ja Aida kömpi sisään, leikitellen poissaolevana sormillaan yrittäessään pitää ajatuksiaan kasassa. Onneksi hotelli ei ollut kaukana.

Heidän seisahtuessaan odottamaan taksia Eli oli näkevinään välkähdyksen jossakin silmäkulmassaan, mutta kun hän käänsi päätään, hän ei nähnyt kohotettua kameraa. Ehkä hänestä oli tulossa vainoharhainen. Eivät kai kamerat voineet seurata Aidaa aivan koko aikaa, eiväthän?
Silti hän oli helpottunut, kun he pääsivät taksin kyytiin.
Ainakin hetken. Aida vaikutti kovin hiljaiselta.
"Prinsessa, onko kaikki hyvin?" hän kysyi, ja tunsi kipeän muljahduksen vatsassaan.
Ei tietenkään ollut. Hän oli ollut typerä.

"Hmm? Totta kai. Ihan hyvin", Aida vastasi havahtuen mietteistään ja soi Elille hymyn, hipaisten miehen poskea sormenpäillään.
Paitsi se, ettei hän tiennyt milloin oikeasti palaisi Lontooseen. Tai kuka hänen oli tarkoitus olla tai mitä tulevaisuus piti sisällään. Ja häntä oksetti, kun hän ajatteli Harveyn mainitsemia kuvauksia, vaikka niiden olisi pitänyt olla imartelevat.
Eikä Eli halunnut tätä elämää.
Ja kaikki pyöri niin, että hän halusi vain sulkea silmänsä ja ryömiä peiton alle.
Kun taksi liukui pysähdyksiin Ritz-Carltonin edessä, Aida maksoi kuskille hieman ruttuisella tukulla yenejä, joka sai miehen silmät syttymään, ja veti sitten Elin perässään sisään. Hississä hän hautasi kasvonsa miehen takkiin ja hengitti syvään, olkapäät kireinä.

Eli ei ollut siitä niin varma.
Hän vilkaisi taksikuskia, miettien, voisivatko he käydä illan tapahtumia läpi ilman, että tämä ymmärsi heidän puheitaan, mutta tuli lopulta kipeästi siihen tulokseen, että ehkä oli parempi vain odottaa.
"Ei mene enää kauaa, kun pääset nukkumaan", hän lupasi, silittäen hellästi Aidan niskaa.
Miksi hänen oli täytynyt olla niin hirveän häijy aiemmin? Tämä oli Aidan unelma.
Hän nousi taksista ja huomasi taas vilkaisevansa ympärilleen kameroita etsien, ja seurasi sitten Aidaa sisälle.
Hississä hänen kulmansa painuivat huolestuneesti alas.
"Hei? Aida, tuliko huono olo?"

Aida pudisti päätään ja suoristautui, pyyhkäisten kalpeita kasvojaan ja karanneita suortuvia samalla korvien taakse. Hän soi Elille hieman hämillisen hymyn.
"On vain... Paljon kaikkea", hän totesi anteeksipyytäen ja tarttui Elin käteen heidän suunnatessaan modernisti japanilaisen sviitin ovea. Hän työnsi avaimen lukkoon, sulki oven heidän takanaan ja tunsi voivansa hengittää helpommin. Pinnan alla vaaniva paniikki teki hänen olonsa levottomaksi, mutta ainakaan täällä ei ollut kameroita valmiina ikuistamaan hänen virheitään ja huonoja hetkiään.
"Eli, olen pahoillani kaikesta", hän vetosi jäänsiniset silmät anteeksipyynnöstä tuskaisina.

Eli painoi hetkeksi nenänpäänsä Aidan hiusten joukkoon ja silitti tämän selkää, ennen kuin nainen suoristautui ja hissi saavutti oikean kerroksen.
"Niin on", hän myönsi, silittäen peukalollaan tämän kämmenselkää.
"Mutta kohta on joulu. Ja sitten saat levätä ihan rauhassa. Meidän ei tarvitse nousta edes sängystä, jos et halua."
Hän hapuili valokatkaisijaa, mutta pysähtyi kesken liikkeen.
"Mitä?"

Aida avasi hiuksensa nutturalta ja astui ulos eleganteista kengistä, vajoten välittömästi reilu kymmenen senttiä alemmas.
"Olen pahoillani", hän toisti ja hapuili pitkää nappiriviä loisteliaan, yönsinisen puvun selässä. Nyt se alkoi tuntua ahdistavalta sulkiessaan hänet sisäänsä kämmenistä kaulaan, pitkä laahus jaloissa.
"Kaikesta. Mitä sanoin, mitä tein, mitä olen tehnyt. Et ansaitse siitä mitään."

"Hei..." Eli vetosi, ja seurasi hetken levottomana Aidaa katseellaan. Sitten hän asteli tämän luo ja alkoi avata nappiriviä, ja tuntui kipeältä ajatella, että jossakin toisessa tilanteessa hän olisi voinut nauttia siitä suuresti.
"Aida, ei se ollut sinun syytäsi. Ei sinun tarvitse olla pahoillasi."
Hän kurtisti kulmiaan taistellessaan pienten nappien kanssa.
"Ihan totta. Minä olin idiootti, kun puhuin sinulle niin."

Rintakehä kohoili kiivaan, levottoman hengityksen tahdissa ja Aida kumarsi päätään eteen, vetäen nutturasta riehaantuneet hiukset olkansa yli pois tieltä.
"Et sinä tehnyt mitään väärää, kullannuppu", hän vetosi ahdistuneena.
"Olet ollut aina niin uskomattoman kiltti."

"Minä olin typerä", Eli vetosi, samalla kun sai viimeiset napit auki ja alkoi auttaa Aidaa ulos puvusta.
"No niin, pois vain."
Hänen olisi varmasti pitänyt olla varovaisempi puvun kanssa. Se oli varmasti arvokas. Kantoi jonkun kuuluisan suunnittelijan nimeä. Jotakin sellaista.
"En olisi saanut sanoa sinulle sellaisia asioita. Olin vain turhautunut, kun meidät keskeytettiin. Olen ihan hiton pahoillani, prinsessa."

Aida rimpuili itsensä melkein inhoten irti, vaikka puku oli jumalaisen kaunis ja hän oli tuntenut todella olevansa viehättävä se yllään. Mutta nyt se tuntui vankilalta eikä hän voinut hengittää, ennen kuin oli muutaman askeleen päässä ja saattoi upottaa sormet hiuksiinsa, ennen kuin värähti kylmästä.
"Totta kai saat sanoa minulle mitä tahansa – ethän sinä sanonut mitään pahaa", hän vetosi ja kiersi kädet ympärilleen, "vai koetko, että tunteistasi puhuminen olisi väärin?"

"Se oli vain hiton epäreilua", Eli vetosi, ja pyyhkäisi vapaan kätensä läpi hiuksistaan, toisen roikottaessa edelleen muotiluomusta.
"Minä olin vain turhautunut. Minulla ei ole mitään Edisonia, tai sinun uraasi, tai mitään vastaan."
Hän pyyhkäisi sormet uudelleen läpi hiuksistaan, jättäen ne pystyyn.
"Eikä ole sinun syysi, etten saa töitä..."
Hän kohotti pukua, jota piteli kädessään.
"Minne tämä pitää laittaa?"

Aida tuijotti Eliä ahdistuneena, saamatta enää mieleensä, mistä he olivat todella riidelleet. Paitsi siitä, ettei Eli halunnut tällaista elämää.
"Ehm, minä voin ottaa sen", hän sanoi sukaisten stressaantuneena hiuksiaan ja siirtyi vaatekaapille ripustamaan puvun henkariin. Hän riisui samalla sukkahousut jalastaan ja kipristi varpaitaan lattiaa vasten, siirtyen kylpyhuoneeseen. Hän palasi hetkeä myöhemmin sen avoimelle ovelle hammasharja suussaan.
"Eli, et sinä ollut epäreilu. Minä olin", hän vetosi pyytäen. Hän oli kohdellut Eliä niin uskomattoman epäreilusti läpi heidän elämänsä.

Eli luovutti puvun ja keinahti levottomana kannoilta varpaille.
Oliko hän rikkonut Aidan? Oliko hän satuttanut naista niin pahasti, ettei tämä enää voisi unohtaa hänen sanojaan? Tämän elämässä oli ollut liikaa miehiä, jotka eivät olleet olleet hyväksyneet Aidaa omana itsenään.
Hitto, hän ei halunnut olla yksi niistä.
Hän havahtui unohtuneensa paikoilleen vasta, kun Aida puhui.
"Et sinä ollut, ihan tosi. Minä puhuin sinulle rumasti. Tämä on sinun unelmasi, Aida, en minä tahdo pilata sitä nurisemalla ja valittamalla."

Aida pudisti turhautuneena päätään ja kumartui huuhtomaan suunsa, ennen kuin sammutti kylpyhuoneen valot ja palasi makuuhuoneen puolelle alusvaatteissaan. Hän olisi kiivennyt pedattuun sänkyyn ja ryöminyt peittojen alle, ellei olisi tuntenut oloaan liian levottomaksi.
"Ei ole nurisemista ja valitusta kertoa, miltä sinusta tuntuu ja mitä haluat", hän vetosi tuskastuneena.
"Haluan sinun olevan onnellinen ja- ja", hän takelsi, kun sydän tuntui hakkaavan halkeamaisillaan ja pahoinvointi velloi vatsassa. Hän oli pelännyt tätä keskustelua niin, että sai sen painajaisiinsa.
"En tiedä, milloin pääsen takaisin kotiin."

Eliin sattui ajatella, kuinka hän olisi nauttinut tästä tilanteesta ilman heidän riitaansa. Vaikka hän olisi tiedostanut, että Aidan olisi päästävä nukkumaan, hän ei olisi malttanut pitää sormiaan erossa tämän vartalosta. Hän olisi ainakin voinut silittää paljasta kylkeä, hieroa kipeitä jalkoja, jotakin.
Ja hän oli jo melkein ehdottomassa sitä. Melkein.
Mutta naisen sanat jähmettivät hänet hetkeksi aloilleen.
"... Mitä?"

Aida vajosi kyykkyyn ja painoi pään polviaan vasten, heijaten itseään hengenvedon, ennen kuin tuki otsan kämmeniinsä ja yritti löytää ääntään. Kyyneleet uhkasivat nousta silmiin ja rinnassa oli kipeä möykky.
"En tiedä, milloin pääsen takaisin kotiin", hän toisti ääni hiipuen.
"Lähden tammikuussa kuvaamaan Awakeningia Los Angelesiin ja puhutaan, että Remember saisi ehdokkuuden ja esiintyisin Oscar-gaalassa – mikä on helkkarin naurettavaa – ja sitten minun on tarkoitus levyttää albumi valmiiksi, mutta sinäkin kuulit Harveyn. Hänellä on suunnitelmia. Valtavasti suunnitelmia enkä edes tiedä niistä mitään, ja vaikka olen sanonut haluavani Lontooseen, se tuntuu siirtyvän aina vähän kauemmas", hän sanoi, hermostuneet sanat nopeina toisiinsa takertuen.

Eli tuijotti Aidaa paikoilleen jähmettyneenä.
Liiku. Mene lohduttamaan häntä. Älä ole itsekäs. Älä ole typerä.
Mutta luulin, että me saisimme taas olla yhdessä. Että saisimme palata takaisin omaan elämäämme.
Typerys.
Hän veti syvään henkeä, yrittäen löytää tasapainon.
"Mutta sehän on hienoa, eikö olekin? Pääset tekemään kaikkea hienoa?"

Aida antoi pään nojata polviin tuettuihin käsiinsä. Hiukset muodostivat lohdullisen verhon hänen ja maailman väliin, vaikka hän halveksikin itseään halusta paeta kaikkea, mikä tuntui vaikealta tai pelottavalta ihmissuhteissa.
"Haluan laulaa ja haluan levyn ja haluan nähdä Tempestin maailman ja olla osa sitä, kyllä", hän sanoi punoen sormet hiuksiinsa.
"Mutta haluan myös palata teatteriin ja olla yleisön edessä. En tiedä, mitä Harvey on suunnitellut. En tiedä, kuka minun on tarkoitus olla. Tarkoitan, ehkä olen kiittämätön, niin kuin hän joskus sanoo. Esquire olisi hieno tilaisuus, niinhän? Ja silti minua lähinnä oksettaa."

"Hei..."
Eli liikahti levottomasti, yrittäessään löytää oikeita sanoja, joilla lohduttaa. Samalla hän teki kaikkensa tukahduttaakseen äänen, joka pyrki ottamaan vallan hänen mielestään.
Aida ei tiennyt, milloin pääsisi palaamaan kotiin.
Ehkä hän ei haluakaan palata.
Ehkä tämä on nyt teidän elämänne.
Hän asteli naisen luo ja kyykistyi tämän eteen, vihreähippuinen katse huolestuneena.
"Eihän sinun tarvitse tehdä mitään, mitä et itse halua, eikö?"

"En tiedä", Aida vastasi tukahtuneesti.
"Minusta tuntuu kuin... Kaikki liikkuisi valtavan nopeasti. Ja olen liian tyhmä saamaan mistään kiinni." Möykky rinnassa tuntui kipeältä ja hän puristi silmänsä kiinni.
"Enkä tiedä, mitä tapahtuu, jos sanon etten halua. Menetänkö kaiken ja jään tyhjän päälle?" hän kohotti päänsä silmät tuskaisina palaen ja laski kätensä Elin reidelle.
"Enkä halua sinun olevan onneton. Varsinkaan minun takiani."

Elin kulmat kurtistuivat.
"Aida, et sinä ole tyhmä", hän vetosi, ja ojensi toisen kätensä silittämään varovasti naisen käsivartta.
"Sinä olet uskomaton. Sinulla on uskomaton ääni. Hitot siitä, jos Harvey sanoo, ettei enää halua olla managerisi. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka ihan varmasti jonottavat päästäkseen edustamaan sinua. Saat tehdä sitä, mitä tahdot!"
Aida oli upea. Hän oli aina tiennyt sen.
"Hitto, se on sinun unelmasi. Ei kenenkään muun. Ei minun, ei Harveyn, ei jonkun... jonkun rahapomon. Sinun."

Aida yritti hymyillä, vaikka kuvottava ahdistus velloi sisällä, ja kosketti Elin poskea.
"Rakastan sinua, tiedäthän sen?" hän vetosi ääni särkyen ja veti syvään henkeä, räpäyttäen pois kyyneliä silmistään.
"Mitä me teemme nyt? Miten... Mitä sinä haluat tehdä?"
Sen kysyminen oli saada huoneen keinumaan. Mitä haluat tehdä. Mitä jos Eli oli saanut tarpeekseen? Ei halunnut enää häntä, tätä kaikkea hankaluutta?

"Tietenkin tiedän", Eli vakuutti, ja todella tarkoitti sanojaan.
"Ja Aida, jos sinusta tuntuu, että kaikki on liian nopeaa, etkä saa mistään kiinni, niin... niin minä voin olla ankkuri. Tai... mikä ikinä se keskiosa karusellissa onkaan. Se, joka ei koskaan pyöri. Minä en anna sinun kadota."
Aida tarvitsi häntä. Hän oli ollut typerys. Itsekäs, hölmö typerys.
Kysymys sai hänet kurtistamaan kulmiaan hieman lisää.
"Mitä sinä tarkoitat?"

Aida naurahti murtuneesti ja silitti Elin poskea, muutama kyynel poskille vierähtäen. Kiltti, kultainen Eli, joka oli aina ollut hänen turvasatamansa elämässä.
Kyyneliä tuli lisää ja hänen oli vaikeaa löytää ääntään.
"Tarkoitan, että- että meillä on ollut vaikeaa. Olla erossa. Ja nyt... En tiedä, milloin pääsen kotiin. Kahden tai kolmen kuukauden päästä? Mutta mitä jos tämä jatkuu enkä oikeasti tiedä, milloin voin olla kotona", hän sanoi pyyhkien poskiaan ja tuijotti melkein lamaantuneena vihreähippuisia silmiä.
"En halua, että olet onneton tai yksinäinen takiani, tai jos et halua tätä elämää, kaikkea tätä kaaosta ja hulluutta, ja minä ymmärrän sen – enkä voi vaatia sinua odottamaan. Joten minä... Mitä sinä haluat tehdä?"

Se oli kamala ajatus.
Eli oli lohduttanut itseään sillä ajatuksella, että pian he saisivat taas palata kotiin. Saisivat olla yhdessä. Ja nyt...
Hän ei halunnut ajatella sitä. Ei voinut ajatella sitä juuri nyt.
"Sitten me keksimme jotakin", hän vetosi, ja silitti edelleen käsivartta, sydän murtuen nähdessään Aidan kyyneleet. Hänen sydämensä murtui aina, kun joku hänen rakkaistaan itki.
"Ja minä rakastan sinua. Kyllä kaikki järjestyy vielä. Sinä saat elää unelmaasi, Aida, ja se on mahtavaa!"
Ja tällä kertaa hän osaisi olla naisen tukena.

Aida pyyhki poskiaan, vaikka kyyneliä vyöryi lisää ja huone uhkasi sumeta hänen silmissään, ja hymyili Elille itkun läpi. Miten hän rukoili, että mies tarkoitti sitä. Että he rakastivat toisiaan ja kaikki järjestyisi vielä ja he keksisivät jotain.
Hän ei voinut ajatella toisenlaista tulevaisuutta nyt. Hän ei voisi tehdä valintaa Elin ja uransa välillä.
Hän painoi päänsä Elin syliin ja hautasi kasvonsa miehen reittä vasten.
"Haluan tehdä sinut onnelliseksi. Sinunkin pitäisi saada elää unelmaasi", hän vastasi tukahtuneesti.
"En halua olla ilman sinua."

Eli tunsi omienkin silmiensä kostuvan. Se oli reaktio, heijasti Aidan pahaa oloa ja kyyneleitä. Hän oli ollut sellainen jo lapsena, itkenyt, kun johonkuhun toiseen sattui.
Hänen äitinsä oli ollut ylpeä herkästä pojastaa.
"Prinsessa, kyllä kaikki järjestyy", hän vakuutti, vajosi istumaan ja ojensi käsiään kutsuen Aidaa kunnolla syliinsä.
"Me saamme sen järjestymään."
Ehkä oli hyvä, että hänen työtilanteensa oli, mikä oli. Ehkä hän voisi seurata Aidaa, minne ikinä tämä sitten matkustikin.

Hän halusi uskoa siihen, halusi niin, että sattui. Kaikki järjestyisi.
Aida kiipesi Elin syliin, kiersi jalkansa miehen vyötärölle, käsivartensa niskalle ja painoi kasvonsa kaulataipeeseen, hengittäen sen turvallista, tuttua tuoksua syvin, kiivain henkäyksin.
"Rakastan sinua. Rakastan sinua niin valtavasti." Hänen olisi pitänyt nähdä se niin paljon aikaisemmin.
"Ja haluan tehdä sinut onnelliseksi."

Eli kietoi käsivartensa Aidan ympärille ja halasi tämän syliinsä.
"Minäkin rakastan sinua, prinsessa."
He voisivat saada tämän toimimaan. Tavalla tai toisella. Vaikka... vaikka heidän ystävälleen oli käynyt huonosti, he voisivat saada suhteensa toimimaan, vaikka sitten eri mantereilla.
Tai ehkä heidän pitäisi ylittää jälleen valtameri, ja tehdä sinne kotinsa. Mitä tahansa.
"Ja sinä teet minut onnelliseksi."

Aida viipyi miehen sylissä hyvän tovin, vain hengittäen tämän lohdullista tuoksua ja kuunnellen sydämensä rajua sykettä. He voisivat saada tämän toimimaan. Ehkä Eli ei olisi onneton ja yksinäinen. Jotenkin hän olisi vähemmän ajattelematon ja itsekäs kuin aikaisemmin ja huolehtisi Elistä.
"Mennäänkö nukkumaan?" hän kysyi sormet kiharaisissa hiuksissa vaeltaen.

Eli painoi suukon Aidan hiusten joukkoon.
"Mennään vain. Tarvitsen lepoa, prinsessa."
Kipeä möykky, joka muistutti häntä illasta ja siitä kaikesta typerästä, mitä hän oli sanonut, ei ollut vielä täysin haihtunut. Mutta hän voisi olla tästä eteenpäin parempi poikaystävä, paremmin Aidan tukena.
"Tulehan..."
Hän nousi varovasti seisomaan, käsivarret yhä Aidan ympärillä, tarjoutuen nostamaan tämän kanssaan pystyyn.

Aida laski jalkansa maahan Elin noustua, käsivarret edelleen miehen niskalla. Jäänsinisissä silmissä viipyi onneton anteeksipyyntö.
Niin pahoillani.
Mutta ehkä hänen pitäisi päästää Eli hammaspesulle. Hän hymyili epävarmasti ja hipaisi hellästi miehen nenänpäätä, ennen kuin kiipesi sänkyyn ja metsästi tyynyjen alta vanhan dinosaurus-t-paidan, jonka oli ominut yöpaidakseen. Nakattuaan hintavat rintaliivit matkalaukkunsa suuntaan hämärässä hän vajosi peittojen sekaan tietäen, että uni luultavasti karttaisi häntä tämän yön.

Aida tarvitsi unta.
Eli muistutti itseään siitä kahdesti, ennen kuin sai itsensä pakotettua liikkeelle ja kylpyhuoneeseen. Aida tarvitsi unta, eikä maailma kaatunut siihen, vaikka he eivät olleetkaan saaneet asioitaan sovittua... omalla tavallaan.
Hän oli aikeissa tukeutua siihen ajatukseen, että pian he pääsisivät kotiin. Mutta totuus oli, ettei kumpikaan heistä tiennyt.
Ehkä hän voisi matkustaa vielä Aidan mukana.
Hän palasi takaisin sviitin puolelle boksereissaan, kevyt piparminttuinen maku suussaan, vaelsi lattian poikki ja kipusi sänkyyn.

Aida pujottautui Elin käsivarren alle ja hautasi kasvonsa tämän kaulataipeeseen, kiertäen itsensä miehen ympärille. Hän yritti olla painamatta kylmiä varpaitaan miehen ihoa vasten.
Eli tarvitsi unta.
Silti hän huomasi rikkovansa hiljaisuuden hetken jälkeen.
"Häiritseekö ystävyyteni Edisoniin sinua?"

Eli kietoi käsivartensa Aidan ympärille ja ojensi sääriään niin, että kylmät varpaat painuivat niitä vasten - se olisi aina ja ikuisesti velvollisuus, johon hän suostuisi ilomielin. Vaikka kylmien jalkojen kosketus yleensä saikin hänet ensin hätkähtämään.
Ehkä hän voisi hemmotella kärsineitä jalkoja seuraavana aamuna vaikka hieronnalla.
Hän hätkähti ajatuksistaan Aidan kysymykseen.
"Mitä?" hän kysyi, kulmat kurtistuneina.
"Ei tietenkään. Sinä saat olla ystävä kenen kanssa tahdot, prinsessa."

Hän oli kylvänyt niin paljon tuhoa ihmissuhteissaan – ja muiden ihmissuhteissa – olemalla 'vain ystäviä'. Ehkä hän ei tiedostanut, milloin flirttaili tai teki jotain, mikä katsottiin oudoksi ystäville. Ehkä hän oli vain todella ajattelematon, itsekäs olento.
"Koska se ei todella ole mitään", hän sanoi ahdistuneena, "vaikka se näyttäisi... Olemme vain ystäviä." Aida yritti pitää silmänsä suljettuina ja hengittää syvään, mutta levoton jännitys viipyi kehossa ja oli saada hänet hytisemään.
"Enkä minä pidä sinua luuserina", hän lisäsi hiljaa.

Eli siirsi toista kättään niin, että saattoi silittää Aidan selkää hellästi. Hänen kehonsa aisti levottomuuden, vaikkei mieli ollutkaan vielä tavoittanut siä kunnolla, ja vastasi siihen yrittämällä rauhoitella naista.
Kaikki hyvin. Rentoudu vain.
"Minä tiedän, prinsessa. Sinä saat ihan totta olla ystävä ihan kenen kanssa tahansa. Minä en... en halua olla niin kuin ne miehet, jotka eivät siedä ainuttakaan miespuolista tuttavaa."
Ja Aida nyt sattui olemaan fyysinen ihminen. Se ei ollut paha asia.
Hän kurtisti uudelleen kulmiaan.
"Mitä?"

"Et sinä ole", Aida vastasi ja painoi anteeksipyytävän suudelman miehen kaulalle. Eli ei voisi koskaan olla kuin muut miehet hänen elämässään. Eikä hän voisi rakastaa ketään muuta samalla tavalla.
Voi luoja, ole kiltti äläkä jätä minua.
"Olen vain pahoillani riidasta ja kaikesta muustakin."

Eli naurahti epävarmasti.
"En ole varma, mitä tarkoitat", hän vetosi, ja hieraisi nenänpäätään Aidan päälakea vasten.
Oli kieltämättä vaikea tuntea itseään aina kovin menestyneeksi, kun työttömyysjaksot seurasivat toisiaan. Mutta hän oli saanut myös tehdä hienoja rooleja. Kaikki eivät olleet olleet niinkään onnekkaita.
Ehkei ollut mahdottoman huono asia olla luuseri.
"Minäkin olen, prinsessa. En olisi saanut äristä sinulle."

"Sinä puhuit asiaa", Aida vetosi ja silitti Elin vatsaa, silitti näkymättömiä dinosauruksia sormenpäillään. Joskus hän ikävöi Clooneyta aivan kammottavan paljon: nytkin se löi yllättäen niin, että sydäntä vihlaisi kylmästi. Ehkä se johtui siitä, että Simon oli palannut hänen ihonsa alle.
"Eli", hän vetosi kohottautuen toisen kyynärpäänsä varaan ja kosketti miehen poskea, "lyönkö sinua laimi?"

"Mitä?"
Elista tuntui, että hän hoki sana uudelleen ja uudelleen. Mutta hän ei ollut varma, kykenikö seuraamaan Aidan ajatuksenjuoksua.
Tämä johtui tietenkin heidän riidastaan. Hän oli käyttäytynyt kuin idiootti.
"Hei... Ei sinulla ole mitään velvollisuuksia minua kohtaan, Aida."

"Et sinä ole velvollisuus", Aida vastasi ja kumartui hipaisemaan huulillaan Elin otsaa, levoton palo kalpeissa silmissään.
"Minulla on historiaa... Ajattelemattomuudesta." Ja itsekkyydestä. Kuvottavasta tuhovoimasta kaikkien läheistensä elämässä. Joskus hänen todella oli vaikeaa kohdata peilikuvaansa.
"Haluan, että tiedät olevasi rakas. Ja tunnet, että arvostan sinua ja huomioin sinua."

Eli alkoi epäillä, että hän oli yhtäkkiä joutunut keskusteluun, jossa ei osannut valita sanojaan oikein. Melkein kuin hänet olisi heitetty yhtäkkiä altaan syvään päähän. Ehkä, jos hän olisi kypsempi, hän olisi osannut lohduttaa Aidaa paremmin.
"Aida, sinua rakastavampaa ihmistä saa hakea", hän vetosi, levottomyys nyt omassakin katseessaan häivähtäen.
"Minä olen ihan riittävän onnellinen."

Hän toivoi, että joku päivä Eli olisi enemmän kuin ihan riittävän onnellinen. Mutta ei ollut ihme, jos Eli ei ollut sitäkään. Kaikki oli levinnyt hulluksi kaaokseksi, ja jos Eli ei halunnut tätä elämää, sen täytyi tuntua... Kamalalta.
"Olen pahoillani, että olen ollut niin kiireinen", hän sanoi silittäen kiharoita taakse miehen kasvoilta ja kumartui hamuamaan hellästi Elin kaulaa.
"Voisin osoittaa arvostustani", hän vetosi pehmeästi ja antoi toisen kätensä valua hiljalleen alas miehen vatsaa.

Elin vatsaa vihlaisi kipeästi.
"Ei sinun ihan totta tarvitse pyytää anteeksi", hän vetosi, melkein kipeästi.
"Aida, sinä työskentelet saavuttaaksesi unelmasi. Se on hiton mahtavaa, ei jotain, mistä pitäisi olla pahoillaan."
Alas vatsaa vaeltava käsi sai hänet jähmettymään. Muistamaan riidassa lausutut sanat.
"Hei, ei sinun... ei sinun tarvitse tehdä noin sitä varten..."

Aida kohotti päätään ja katsoi Elin kasvoja, käsi vatsalla viipyen.
"Mutta nautin siitä", hän vetosi ja tunsi huolen kouraisevan vatsaansa. Oliko hän sanonut asiasta jotain heidän riidellessään? Se kuulostaisi häneltä. Ajattelemattomuus.
"Haluan tehdä olosi hyväksi. Etkö- etkö haluaisi minun tekevän niin? Tai etkö pidä siitä?" hän kysyi antaen kätensä valua hieman alemman, sormenpäät hivuttautuen hipomaan bokserien laitaa.

Elikin nautti.
Hän tiesi, että oli nauttinut siitä. Oli nauttinut aivan valtavasti. Mutta jostain syystä kosketus teki hänet juuri nyt hirvittävän... oliko se hermostusta?
Hän nielaisi ja tutki Aidan kasvoja.
"Tuntuuko sinusta, että sinun pitäisi tehdä minulle niin? Suihinotto joka aamu?"
Ajatus sai kuvotuksen vaanimaan hänen kurkussaan.

Aida räpäytti ja puri huultaan. Ajattelematon. Miksi hän oli niin ajattelematon?
"Eli, en tarkoittanut sitä", hän vetosi silittäen miehen poskea ja painoi anteeksipyytävän suudelman paljaalle rintakehälle.
"Pelkäsin vain, että todella lyön sinua laimi. Enkä ole ylpeä siitä, miten typerältä ja surkealta se kuulostaa, mutta en aina näe, että minulla on mitään muuta arvokasta annettavaa kuin ääneni ja seksi."
Hän silitti sormenpäillään vatsan ihoa.
"Minä haluan saada sinut nauttimaan ja tuntemaan, että olet rakastettu, haluttu ja tärkeä."

Eli tunsi hartioidensa kiristyvän.
"Minunkin kanssani?"
Hän tunsi olonsa liian levottomaksi. Hän halusi nousta ja lähteä liikkeelle. Vaeltaa sviittiä päästä toiseen, kiertää levotonta ympyrää kunnes olo helpottaisi.
Hän oli kuvitellut, että hänen kanssaan oli erilaista.

"Ei sinun takiasi", Aida vetosi hälyttyneenä ja nousi istumaan, sukien kiharaisia hiuksia.
"Ei, kullannuppu, sinä olet täydellinen. Niin uskomattoman kultainen", hän jatkoi tutkien vihreähippuisia silmiä, arvaten Elin kaipauksen liikkua, mutta peläten hetkeä, jona mies riistäytyisi kauemmas.
"En vain pidä peilikuvastani tai näe aina merkittävää arvoa itsessäni. Mutta ei kai sen pitäisi vaikuttaa siihen, voinko saada sinut nauttimaan olostasi?"

Elikin nousi istumaan ja toisti Aidan liikkeen kuin peilikuvana, sukaisi sormet läpi hiuksistaan.
"Aida, sehän on ihan kamalaa", hän vetosi, luoden naiseen vauhkon katseen.
"Ettei sinulla olisi muuta arvoa..."
Oliko mikään ihme, että Aida siinä tapauksessa piiskasi itsensä jaksamisen äärirajoille? Teki... asioita, jotka ulkopuolisista saattoivat näyttää itsekkäiltä?
Hitto.
"Sinä olet niin paljon muutakin!"

"Olet kultainen", Aida vastasi suoden miehelle hellän, haikean hymyn ja antoi käsiensä vajota peitolle, haluamatta vaatia Eliä pysymään vierellään.
Hän painoi katseensa ja hieroi peukaloaan olkapäät painuksissa.
"Olen pahoillani riidastamme. En todella tarkoittanut, mitä sanoin. Olin vain ajattelematon ja typerä", hän vetosi. Jos hän olisi ollut edes vähän kypsempi tai huomaavaisempi, hän olisi hillinnyt itsensä ja nyt he voisivat olla menossa nukkumaan. Eli voisi olla onnellinen ja hän voisi tuntea olonsa vähän paremmaksi.

Eli olisi halunnut jäädä.
Ja silti, ennen kuin hän itse edes huomasi, hän oli noussut seisomaan, ja vaelsi jo pientä ympyrää sängyn vierellä. Se ei ollut Aidan vika. Hän vain teki niin, kun kävi levottomaksi.
"Aida, ei se ollut sinun vikasi", hän vetosi, ja pudisti päätään.
"Etkä puhuisi itsestäsi noin, kiltti. Sinä et ole ajattelematon tai typerä. Sinun ei... Sinun ei pitäisi ajatella sitllä tavalla itsestäsi."

Aida nyökkäsi nostamatta katsettaan. Hän yrittäisi. Hän piti itsestään vielä vähemmän kuulostaessaan näin... Säälittävältä. Kaikki oli upeasti, eikä hänellä ollut syytä tai oikeutta itsesääliin.
Oman ajattelemattomuuden tiedostaminen tosin tuntui vain oikealta, kypsältä askeleelta. Sen massiivisuus oli vain musertavaa.
"Olen pahoillani. Tulisit tänne? Tarvitset lepoa, kullannuppu."

Eli kiersi vielä yhden ympyrän ja istahti sitten sängyn laidalle, katse Aidaan kiinnittyneenä.
"Minä olen tosissani, prinsessa", hän vetosi vakavana.
"Sinä olet ihan mielettömän upea. Ja minä... hitto, minä toivon, että voisit nähdä sen itse."
Sillä hetkellä hän todella näytti onnettomalta kultaiseltanoutajalta, katsoessaan naista, jota hän rakasti niin että se teki melkein kipeää. Se teki kipeää.
"Kaikki tekevät joskus tyhmiä juttuja. Minä olen tehnyt niitä hiton paljon."

Aida silitti hellästi Elin reittä miehen istuessa alas ja kohotti katseensa, etsien kasvoilleen hymyn.
"Rakastan sinua", hän muistutti ja painoi suudelman paljaalle olkapäälle. Se oli tuskallisen totta. Ja hän oli ollut tuskallisen typerä, kun ei ollut ymmärtänyt sitä ajoissa.
Hän pohti, olisiko voinut yrittää vietellä Elin uudelleen. Mutta se päätyisi vielä katastrofiin, joka tuhoaisi heidän rakkauselämänsä. Ehkä oli parempi luovuttaa tältä illalta.
"Käydään vain nukkumaan", hän vetosi houkutellen Eliä makuulle peittojen alle.

Elin rintaa vihlaisi kipeästi. Jos hän ei olisi tiennyt tarkemmin, hän olisi saattanut kuvitella, että jokin lihas oli ottanut ja revähtänyt.
"Minäkin rakastan sinua", hän vastasi Aidalle ja kömpi peiton alle tämän viereen.
"Niin mielettömän paljon."
Hän ojensi käsiään ja houkutteli naista syliinsä.
"Ja minusta sinä olet ihan mielettömän upea. Älä unohda sitä, jooko?"

Aida vastasi hymyllä ja painoi kevyen suudelman Elin huulille, ennen kuin kiersi itsensä tottuneesti miehen ympärille ja hautasi kasvonsa lämpimään kaulataipeeseen.
"Niin sinäkin minun mielestäni." Eli todella oli. Hän arveli, että mies ei nähnyt itseään lainkaan samalla tavalla kuin hän.
Hän yritti keskittyä nukahtamaan, mutta joka kerta kun hän sulki silmänsä, sama kuvottava, sydämen hakkaamaan saava kuvanauha palasi hänen mieleensä, kunnes lopulta tempaisi hänet levottomiin painajaisiin.

Lauantai 19. tammikuuta 2019, 2.13, Beverly Hills, Los Angeles

Los Angelesin aurinko oli laskenut hyvä tovi sitten, kun joulun varastaneesta flunssasta toipunut Aida palasi väliaikaiseen kotiinsa. Se oli hänen suosikkiosansa tätä häkellyttävää, jättiläismäistä kaupunkia ja amerikkalaista mielenmaisemaa. Loputon, lämmin aurinko keskellä tammikuuta – ja palmut. Kahdessa viikossa kalpea iho oli saanut lämpimän hehkun ja villiintyneen tomutuksen pisamilla, vaikka silmien alla viipyikin tällä hetkellä melkein purppuraiset varjot.
Mutta tämä oli sen arvoista. Awakeningin maailma oli henkeäsalpaava.
Hän kiipesi modernin huoneiston portaita Edisonin jalomielisesti hänelle lahjoittamaan makuuhuoneeseen ja potkaisi kengät jaloistaan, heittäytyen muhkean, kaupungin yön valojen raidoittaman sängyn keskelle. Se tuntui kovin tyhjältä ja yksinäiseltä tällaisina hetkinä.
Aida hieroi kivistävää jalkapohjaansa yrittäessään laskea väsymyksestä sumein ajatuksin, mitä aikaa kahdeksan tuntia edellä olevassa Lontoossa elettiin. Hän toivoi, ettei herättäisi Eliä, kun soitti videopuhelun miehen numeroon, napsautti yöpöydän valon päälle ja kierähti kyljelleen peittojen keskelle, kastanjanpunaiset hiukset kesyttöminä valkoista vasten.

Vei tovin, ennen kuin Eli vastasi. Ensin Aidan puhelimen näyttöön taisi tosin piirtyä pelkästään myttyinen peitto, ja sitten yöpöydän valaisimen kulmaa, ennen kuin hänen onnistui kääntää kamera oikeaan kulmaan niin, että hänen kasvonsa osuivat kameraan. Vaaleanruskeat hiukset olivat pystyssä, ja oli selvää, että hän oli herännyt puheluun.
Ehkei se ollut suurikaan ihme kun otti huomioon, että hän oli mennyt nukkumaan vasta paria tuntia aikaisemmin. Tai nukahtanut, miten sen nyt tahtoi määritellä.
Hän oli silti todella iloinen siitä, että kohtasi Aidan kasvot.
"Hei, prinsessa."

Selvästi hän herätti Elin. Huono omatunto nakersi hänen vatsaansa: ensin hän oli kaapannut molempien joululoman sairasteluun, sitten sairastuttanut Elin ja nyt herättänytkin miesparan.
"Hei kullannuppu", hän tervehti ja tutkaili miehen kasvoja unisin silmin.
"Ei ollut tarkoitus herättää. Oliko sinulla myöhäinen ilta?"

Eli kömpi parempaan asentoon ja pöyhi tyynyä päänsä alle, niin että saattoi kannatella puhelintaan paremmassa asennossa. Vihreähippuiset silmät tuikkivat onnellisesti, vaikka niidenkin alle oli alkanut muodostua varjot.
"Vähän", hän myönsi.
"Sinäkin näytät kamalan väsyneeltä. Siellä taitaa olla vielä yö?"
Hän etsi hajamielisesti kelloa katseellaan, mutta herätyskello oli tainnut keikahtaa pöydän alle.
"Minulla on ikävä."

"Kohta puoli kolme yöllä", Aida myönsi ja peitti haukotuksen käteensä, kun kääntyi katsomaan omalla yöpöydällään olevaa kelloa.
"Meillä oli pitkä kuvauspäivä", hän sanoi ja sukaisi hiuksiaan pois kasvoiltaan, tukahduttaen toisenkin haukotuksen, "mutta halusin kuulla äänesi. Minäkin ikävöin sinua."
Päivisin oli helppo unohtua kiireeseen ja kaikkeen uuteen ja uskomattomaan, mutta kun yön hiljaisuus laskeutui, ikävä iski kuin nyrkki.
"Sinulla on kohta syntymäpäivätkin. Mitä aiot tehdä?"

Elin kulmat kurtistuivat hieman.
"Sinun pitäisi olla siihen aikaan nukkumassa, prinsessa", hän vetosi, muttei onnistunut pitämään ilmettään ankarana kovinkaan pitkään.
Luoja miten hänellä oli ikävä.
"Millaiset kuvaukset olivat?" hän kysyi, kun käänsi ruutua hieman parempaan asentoon,
"En tiedä. Yritin ehdottaa Bastille, että menisimme jonnekin, mutta hän on töissä."

"Ihanat", Aida vastasi ja katseli Eliä lämmintä haikeutta silmissään. Olisivatpa he voineet viettää joululoman niin kuin hän oli haaveillut etukäteen.
"Vaikka en tule koskaan tottumaan elokuvien kuvauksiin tai pitämään niistä samoin kuin teatterista. Mikään ei ole kokonaista eikä tarinaan voi eläytyä kunnolla missään kohtaan, sillä kuvataan vain sekalaisia hetkiä kameran edessä, ties kuinka monesta kulmasta ja kuinka monta kertaa... Mitä sinä teit, ehm, eilen?"

Eli naurahti hieman käheästi, tosin nyt jo vain ääni unen painamana, ei enää flunssaisena. Hän ei ollut saanut tautia läheskään niin rajuna kuin Aida, mutta oli tainnut kärsiä kaksinkertaisesti tähän verrattuna, koska kotona ei ollut ollut ketään, jolle valittaa huonoa oloa.
Se oli ollut traumaattinen kokemus.
"Sinä olet varmasti upea siinä elokuvassa. Oletteko te jo äänittäneet tunnuskappaleen?"
Hän kääntyi takaisin selälleen ja nojasi puhelinta pitelevän käden koukistettua polveaan vasten.
"Oh, kunhan olin. Ei ollut työhaastatteluja tai mitään sellaista."

"Se kuulostaa rentouttavalta", Aida vastasi ja katsahti avoimen oven suuntaan, kun alakerrassa kolisi. Edison palasi. Toivottavasti. Mutta varmastikin turvatoimet oliva täällä niin vaikuttavat, etteivät murtovarkaat tai häiriintyneet yönkulkijat kävelleet noin vain sisään.
Paitsi siitä oli elokuvakin.
"Emme vielä, mutta olen viettänyt aikaa studiolla jo. Interscope Sound on tarjonnut minulle varsin... Avokätistä levysopimusta, ja olen neuvotellut heidän kanssaan", hän sanoi levoton hehku silmissään ja ravisti sitten päätään.
"Toivoin niin, että olisin päässyt käymään syntymäpäivänäsi. Ikävöin sinua kovin – enkä saanut antaa sinulle kaikkia lahjojasi jouluna."

Eli huomasi katseen ja kurtisti hieman kulmiaan.
"Kaikki hyvin, prinsessa? Ja olihan se. Luulen, että minun pitäisi alkaa ottaa itseäni niskasta kiinni ja alkaa tehdä elämälläni jotakin kehittävää."
Niin kuin vaikka siivota. Hitto, hänen pitäisi varmastikin nousta heti puhelun jälkeen siivoamaan. Ja pesemään pyykkiä. Pyykit olivat alkaneet levittäytyä pyykkikorin ympärille.
"Onko se hyvä levy-yhtiö?" hän kysyi, samalla kun kellahti toiselle kyljelleen ja tuki puhelimen tyynyä vasten.
"Ei se mitään. Juhlitaan sitä sitten, kun pääset kotiin."

"Se on iso", Aida vastasi ja nyökkäsi, "kaikki hyvin. Heillä on valtavasti isoja nimiä asiakkaina ja varmastikin asiantuntemusta. En tiedä miksi en- jokin siinä tuntuu jotenkin... Ei minulta." Hän kohautti olkaansa ja sysäsi ajatuksen mielestään. Hän oli aina ollut lahjakas siinä.
"Miten haluaisit juhlia, kullannuppu?"

Eli kurtisti kulmiaan.
"Sitten se ei varmasti ole hyvä", hän huomautti päättäväisesti.
"Sinulle, siis. Varmasti jollekulle muulle. Mutta luulen, että sinun pitäisi tuntea, että levy-yhtiö, jonka kanssa teet sopimuksen, on mahtava."
Vaikka hänellä ei tainnutkaan olla minkäänlaista käsitystä sellaisista asioista. Mutta hänestä tuntui, että Aidan olisi pitänyt olla enemmän... innoissaan.
"Oletko kertonut Harveylle, miltä sinusta tuntuu?"
Hän nappasi puhelimen mukaansa kierähtäessään jälleen selälleen.
"Sinun kanssasi."

"Olemme puhuneet aiheesta", Aida vastasi ja sukaisi stressaantunein sormin hiuksiaan. Ja hänen ei pitäisi yrittää tuhota omaa uraansa ja olla niin kiittämätön, kun ei tiennyt mitään oikeasta showbisneksestä.
Hän ei ollut tohtinut nostaa Esquirenkaan kuvauksia uudelleen puheeksi sen ripityksen jälkeen.
"Totta kai minun kanssani", hän nauroi ääni painuksissa pitkän päivän jälkeen ja veti tyynyä päänsä alle, "mutta miten?"

Se ei oikeastaan kuulostanut siltä, että Aida oli tullut kuulluksi.
"Mitä hän sanoi? Harvey?" Eli kysyi, ja oli aistivinaan ahdistusta tavasta, jolla Aida liikkui. Mutta ehkä hän vain kuvitteli. Ehkä Aida oli vain väsynyt kaikesta siitä upeasta, mitä tämän elämässä tapahtui.
Kysymys sai vihreähippuiset silmät siristymään paljonpuhuvasta hymystä.
"Jos saisi valita ihan miten tahansa..?"

"Ei sen väliä", Aida sanoi vaivaantuneena ja pudisti päätään, kierähtäen selälleen ja kohottaen puhelimen niin, että näki Elin kasvot, "hän on kokenut manageri, ja minun pitäisi luottaa hänen mielipiteeseensä." Vaikka se sitten veisi häntä kauemmas siitä, mitä hänen sydämensä kaipasi. Ei tällaisille tilaisuuksille voinut vain sanoa ei, eihän?
"Ihan miten tahansa", hän lupasi sulaen hymyyn.

Mieheen, joka ei muistanut edes hänen nimeään.
Mutta ehkä sellaiset asiat eivät olleet oikeassa, isossa bisnesessä tärkeitä. Aida oli tähti, jonka nimi olisi kaikkien huulilla, ellei sitten ollut jo. Sellaisessa ei poikaystävillä ollut väliä.
Eli toivoi, että olisi voinut olla Aidan luona juuri nyt. Tämä vaikutti siltä, että kaipasi halausta.
"Siinä tapauksessa: sinun kanssasi. Meidän ei tarvitsisi lähteä kotoa mihinkään."

"Juhlitaan siis niin, kun pääsen kotiin", Aida lupasi ja tutki Elin kasvoja kaivaten. Voisiko hän jotenkin saada muutaman päivän vapaaksi? Häntä ei kuitenkaan tarvittaisi joka kohtauksessa.
Liike silmäkulmassa sai hänet kääntämään katseensa ja hätkähtämään niin, että puhelin oli lipsahtaa kädestä.
"Sinä aasi!" hän vetosi, ja Edisonin nauru kuului vaimeana puhelimen läpi. Hän nousi istumaan ja heitti ovensuussaan seisonutta miestä tyynyllä.
"Ajattelin vain sanoa hyvää yötä – hei Eli", Edison totesi astuen huoneen puolelle kauluspaitaansa auki napittaen ja kurkisti näyttöä, koskettaen otsaansa tervehdyksenä, ennen kuin painoi suukon punaisiin hiuksiin ja jatkoi sitten pimeää käytävää omaa huonettaan kohti.
"Hyvää yötä. Onhan sinulla kaikki hyvin, kullannuppu?" Aida vetosi kääntäen katseensa takaisin näyttöön, kun hiljaisuus laskeutui. Työttömyys ei ollut tainnut koskaan sopia Elille.

Eli oli vastaamassa jotakin, kun Aida hätkähti. Hänen sydämensä jätti lyönnin välistä, kun hän kutsui naista nimeltä, peläten, että jotakin oli sattunut. Ei kai Aida ollut-
Edison.
Se sai Elin häkeltymään niin pahasti, ettei hän osannut edes tervehtiä miestä, joka pian painoi suukon Aidan hiuksiin, paitaansa auki napittaen, hirvittävän tuttavallisesti.
Älä ole hölmö. Älä hitto ole hölmö...
Aida oli kysynyt jotakin.
"Mitä?"

"Onhan sinulla kaikki hyvin?" Aida toisti ja nousi sängyltä puhelin kädessään, sulkien hiljaa makuuhuoneensa oven. Hän asetti puhelimen tyynyä vasten ja pujottautui ulos tummansinisestä mekosta, vajoten kyljelleen peittojen sekaan alusvaatteissaan, valmistautuen hitaasti nukkumaanmenoon. Hän ikävöi Eliä niin kovin.
"Toivon, että voisin olla kanssasi siellä. Mutta uskon, että joidenkin viikkojen päästä voisin palata kotiin."

Älä ole typerä.
Jo toistamiseen Eliltä oli mennä ohi, mitä Aida kysyi. Hän räpäytti silmiään ja pudisti päätään, yrittäen saada ajatuksensa kokoon.
"Anteeksi, mitä sanoit?" hän kysyi, a sai sitten jollakin tasolla kiinni punaisesta langasta.
"Totta kai. Minä vain... Edisonkin on siellä?"

Ehkä Elillä ei ollut kaikki hyvin. Mies vaikutti niin... Poissaolevalta. Hän oli tosin herättänyt Elin ja vain luoja tiesi, kuinka myöhään mies oli lopulta mennyt nukkumaan. Hänen omatkin ajatuksensa tuntuivat sumuisilta 18 tunnin kuvauspäivän jälkeen.
"Niin on", Aida vastasi ja tutki miehen vihreähippuisia silmiä. Olisipa Eli ollut täällä.
"Hän kieltäytyy hyväksymästä enempää vuokraa kuin parisataa kuussa, vaikka olen kuinka yrittänyt tarjota. Ja tämä talo on uskomaton, esittelinhän sen sinulle?"

Elin kulmat kurtistuivat hieman. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi hypännyt kanavalle kesken ohjelman, ja yrittäisi nyt epätoivoisesti raapia kasaan jaksossa aiemmin tapahtuneita juonenkäänteitä.
"Mikai Edison kerää sinulta vuokraa?" hän kysyi, ja tunsi itsensä hyvin typeräksi.
Miksi mies oli Aidan luona ylipäätään?
"Ei, et ole."

Oh. Aida kurtisti kulmiaan hämmentyneen asteen. Hänen oli täytynyt esitellä talo jollekulle muulle. Oliko hän kertonut asumisjärjestelyistään ylipäätään Elille? Ajattelematon.
"Minun piti vuokrata täältä asunto, mutta Edison vaati, että asuisin hänen luonaan", hän sanoi ja kohottautui istumaan, näyttäen Elille hämärän huoneen kamerassa. Valtaosa koko modernia palapeliä muistuttavan talon seinistä oli lasia ja sisustus varsin tyyliteltyä designia. Pihassa oleva, monitahoinen uima-allas hehkui kuin Avatarissa.
"Voin esitellä koko talon sinulle joku päivä."

Eli vakuutti itselleen, ettei siinä ollut mitään outoa. Hän oli käytännössä kaatunut suoraan lennolta sänkyyn sairastamaan, eikä ollut ensimmäisinä päivinä jaksanut juurikaan jutella puhelimessa. Oliko mikään ihme, jos asunnon esittely - tai asuinjärjestelyistä puhuminen - oli jäänyt väliin?
Eikä asia tavallaan edes kuulunut hänelle. Hitot, hänestä oli tulossa yksi niistä miehistä.
"Ai. No mutta sehän on hyvä", hän totesi, ja toivoi kuulostavansa mahdollisimman normaalilta.
"Aika hienoa."

Tietenkin kaikki oli hyvin. Ja silti Aida tunsi syyllisyyden nakertavan vatsaansa, vaikkei osannut sanoa miksi.
"En aivan hahmota, että tällä hetkellä asun Beverly Hillsissä", hän naurahti ja sukaisi hiuksiaan. Katse osui kelloon yöpöydällä ja oli saada hänet irvistämään.
"Minun pitää alkaa käydä nukkumaan. Kuvauspäivä jatkuu aamulla", hän sanoi anteeksipyytäen ja hymyili kameralle puolittain, "oli ihana kuulla ääntäsi. Toivottavasti ehdimme soitella taas pian."

En minäkään, prinsessa, Eli oli vastata, mutta karkotti ylleen hiipivän synkkyyden. Se johtui vain unenpuutteesta, ja siitä, ettei hänen päivissään ollut rytmiä. Hitto, hänen pitäisi tosiaan ottaa itseään niskasta kiinni.
Nyt ei voisi edes vedota flunssaan.
Ikävä vihlaisi kipeänä kun hän tajusi, että Aida oli lopettamassa puhelun.
"Okei. Nuku hyvin prinsessa. Minulla on sinua ikävä."

"Minullakin sinua", Aida vastasi hymyillen haikeutta kalpeissa silmissään.
"Nuku hyvin, kullannuppu", hän lisäsi, ennen kuin päätti puhelun ja pakotti itsensä vielä ylös sängystä pesemään hampaansa. Mutta tämä oli väsymyksen ja kaiken muunkin arvoista, eikö niin?
Ainakin ajatus kuvauksien jatkumisesta seuraavana aamuna sai hänen vatsansa nipistämään onnellisesta odotuksesta, kun hän vihdoin pääsi kömpimään peiton alle.

Maanantai 21. tammikuuta 2018, 10.13, Rupert Street, Lontoo

Hetkelliset nukahdukset pitkällä lennolla tuntuivat jäykkyytenä niskassa ja hienoisena, väsymyksen tuomana tärinänä raajoissa. Mutta Aida oli innoissaan ja onnellinen – ja toivoi, että Eli oli kotona.
Hänen olisi pitänyt ilmoittaa tulostaan, mutta hän oli syöksynyt eilen LAX:lle aivan viime hetkellä saatuaan tiedon, että hänen kuvauksensa voisivat olla pysähdyksissä pari päivää. Se tarkoitti, että hän voisi viettää Elin syntymäpäivän kotona miehen kanssa. Hän ei ollut tohtinut katsoa summaa, jonka maksoi viime hetken lipusta, mutta se oli tämän arvoista.
Hän oli kotona.
Ensimmäistä kertaa sitten... Mutta tässä hän vihdoin oli, heidän kotiovensa takana Rupert Streetillä.
Aida pyyhkäisi jännittyneet sormet läpi kesyttömien, olkapäiden yli ryöppyävien hiusten, kohensi käsilaukkua olalleen ja kosketti beigen, säähän nähden aivan liian kevyen trenssitakin siististi solmittua vyötä, ennen kuin työnsi avaimen lukkoon ja pujottautui hiljaa sisään.

Asunnosa oli hämärää, sillä suurin osa verhoista oli vedetty ikkunoiden eteen.
Sohvapöydälle oli unohtunut kokoelma teekuppeja sekä kannettava tietokone latureineen. Muutaman dvd-kotelon huojuva torni seisoi aivan sohvapöydän laidalla, ja osa niiden lajikumppaneista oli jo levinnyt lattialle.
Pyykkikori oli täynnä, oikeastaan jo vyörynyt yli äyräidensä.
Asunnossa oli myös hyvin hiljaista, sillä Eli nukkui paraikaa parvella, kyljellään, toinen käsi tyynyn alle taittuneena, peitto alas potkittuna niin, että paljas ylävartalo jäi näkyviin.

Aida laski käsilaukun, jossa ei ollut edes hammasharjaa, keittiön tasolle ja manasi hiljaa, kun kolautti säärensä johonkin. Hän oli luopunut ajatuksesta pakata, sillä hänhän oli tulossa kotiin.
Mutta edelliset kolme kuukautta tuntuivat eliniältä ja tänne palaaminen melkein kuin unelta. Ehkä huonekalut olivat vain vaihtaneet paikkaa. Hän riisui mokkanilkkurit eteisiin ja hiipi sitten sukkasillaan kohti parven portaita, vilkuillen ympärilleen.
Ainakin Eli asui täällä edelleen.
Hän nousi äänettömin askelin ylös valkopuisia portaita ja suli hymyyn nähdessään hämärässä nukkuvan hahmon. Hän siirtyi lähemmäs, astuen yli matolle jääneiden vaatekappaleiden ja istui sängyn laidalle miehen viereen, sivellen tämän käsivartta sormenpäillään, kumartuen sitten hamuamaan kevyesti Elin unelta tuoksuvaa kaulansyrjää.

Eli oli hyvin syvässä unessa.
Tai siinä vaiheessa unta, jossa ylipäätään oli mahdollista uneksia. Jälkikäteen hänen olisi tosin vaikea kuvailla, mistä hän tarkalleen ottaen oli nähnyt unta, sillä villit, värikkäät kuvat seurasivat toisiaan.
Sitten hän tunsi kosketuksen kaulallaan.
Kulmat kurtistuivat hieman, kun hän liikahti ja räpytteli uniset silmänsä auki.

Pienen hetken Aida harkitsi kieräyttävänsä Elin selälleen ja vain kiipeävänsä miehen ylle, vetävänsä tämän suudelmaan ja... Mutta sanat kummittelivat häntä.
Eli ei ollut kone. Eivätkä he olleet nähneet hyvään toviin eikä hän halunnut aloittaa miehen syntymäpäivää väärällä nuotilla.
"Hei kullannuppu", hän kehräsi pehmeästi ja sukaisi vaaleanruskeita, kiharaisia hiuksia, kun jatkoi kaulansyrjän hamuamista.
"Hyvää syntymäpäivää."

Elin kulmat pysyivät kurtistuneina, kun hän katseli Aidaa hyvän tovin. Katseesta päätellen oli selvää, ettei hän ollut vielä täysin onnistunut ravistautumaan irti unen maailmasta. Niin kävi joskus, silloin kun sattui heräämään juuri oikeassa - tai väärässä - kohdassa unisykliä.
"Aida?" hän kuiskasi sitten, unen kähentämällä äänellä.
Sitten hän hymyili.
"Tämä on hyvä uni."

Aidan hymy syveni ja sai tavanomaisella kissamaisuudella korostetut silmät hehkumaan lämpöä.
"Hyvä niin", hän vastasi naurua äänessään ja antoi kätensä vaeltaa paljaalla ylävartalolla, kun toinen käsi pysyi hiuksiin punoutuneena.
Hän painoi hammastahnalta miedosti maistuvan suudelman Elin huulille.
"Taisit valvoa myöhään, synttärisankari."

Eli kohotti toisen kätensä sivelemään Aidan niskaa. Hassua, kuinka todellisilta tämän hiukset tuntuivat. Jopa hammastahnan mieto maku oli hyvin todellinen. Sen täytyi johtua siitä, että hän oli harjannut hampaansa vasta tovi sitten, ennen kuin oli vihdoin kömpinyt nukkumaan.
Hän ei ollut kuvitellut mielikuvituksensa olevan näin taitava.
"Hieman", hän myönsi, hymy huulillaan viipyen samalla kun sormet silittelivät naisen niskaa.
"Olen iloinen, että pääsin näkemään sinut edes unessa."

Aida nauroi kehräten, häivähdys pitkien vuorokausien tuomaa käheyttä äänessään.
"Niinkö, kullannuppu?" hän kysyi ja näykkäsi terävästi miehen alahuulta, kun painoi uuden suudelman tämän huulille.
Sitten hän nousi paremmin sängylle ja kiipesi ketterästi Elin ylle, aaettuen hajareisin tämän vatsan ylle tunnollisesti napitetussa trenssitakissaan.

Eli kierähti kuuliaisesti selälleen ja vei kätensä silittämään Aidan poskea.
"Kyllä", hän vastasi.
"Olin surullinen kun ajattelin, että joutuisin viettämään syntymäpäiväni yksin. Vaikka se on hölmöä, syntymäpäivä on päivä siinä, missä muutkin..."
Mutta hän oli aina rakastanut syntymäpäiviä. Sekä omiaan, että rakkaidensa. Syntymäpäivät olivat iloinen asia. Syy kokoontua yhteen.

"Se teki minutkin surulliseksi", Aida vastasi ja kumartui suutelemaan miestä, antaen käsiensä vaeltaa paljaalla rintakehällä.
"Siksi lensin tänne ensimmäisellä lennolla, kun kuulin, että voisin olla poissa pari päivää", hän sanoi suudelmien lomassa.
"Juhlimaan syntymäpäivää kanssasi."

Aida tuntui häkellyttävän todelliselta, kun Eli kietoi käsivartensa hellästi tämän ympärille.
Nainen oli myös häkellyttävän pukeutunut verrattuna siihen, millaisena tämä hänen unissaan yleensä esiintyi. Eli ei edes hävennyt sitä, että hänen yleisimmissä unissaan - tällaisissa unissa - Aida oli jo valmiiksi varsin vähäpukeinen.
Hänen kulmansa painuivat uuteen kurtistukseen.
"Prinsessa, onko tämä todella unta?"

Aida nauroi ja näykkäsi uudelleen Elin alahuulta.
"Ehkä se on", hän vastasi. Ehkä hän oli nukahtanut syvemmin lentokoneeseen ja kuvitteli itsensä perille.
Heidän kotinsa vain tuntui paljon todellisemmalta. Jokin sen ulkoasussa hermostutti häntä, sai hänet pelkäämään, mitä hän löytäisi sängystä.
"Mitä haluat tehdä unellasi?" hän kysyi ja hipaisi Elin nenänpäätä.

Eli ei ollut täysin vakuuttunut.
"Prinsessa, sinulla olisi päälläsi paljon vähemmän, jos tämä olisi", hän huomautti, ja kupersi molemmat kätensä Aidan poskille voidakseen tutkia tämän kasvoja. Kulmat pysyivät kurtistuneina, vihreähippuisten silmien katse teravöityi.
Elin kasvoille kohosi epäuskoinen ilme.
"Sinä todella olet siinä."

"Luulen niin", Aida kehräsi lämmintä huvitusta silmissään ja istahti paremmin Elin vatsalle, sukien kiharaisia hiuksia pois miehen kasvoilta.
"Ja sitä varten sinun pitää avata pakettisi", hän sanoi kumartuen kuiskaamaan tämän korvanjuureen, vaikka halusikin irvistää kornille ilmaisulle.
"Varsinainen lahjasi on vielä postissa, anteeksi – joten toin sinulle... Minut."

Epäusko muuttui ensin häkellykseksi, ja sitten puhtaaksi riemuksi, kun Eli kohoti vartaloaan niin, että saattoi painaa suudelman Aidan huulille, kädet yhä naisen poskilla leväten.
"Sinä olet paras lahjani koskaan", hän muistutti, sydän häkeltyneestä onnesta hakaten.
Aida oli tosiaan tässä.
Eikä hän uskaltanut kysyä, kuinka pitkään. Hän ei halunnut tietää juuri nyt.
Hänen katseensa laskeutui trenssitakkiin.

Aida nauroi ja tukisti hellästi Elin hiuksia vastatessaan suudelmaan. Osa hänestä oli helpottunut, että mies oli iloinen hänen näkemisestään.
Hän seurasi miehen katsetta ja ohjasi tämän käden trenssitakin vyölle.
"Pahoitteluni kömpelöstä paketoinnista", hän sanoi silmät aavistuksen itseironisesta huvituksesta tuikkien. Hän oli virkistäytynyt Heathrow'n naistenhuoneessa, uusinut meikkiään, suihkinut lakkaa hiuksiinsa ja riisunut mekon yltään, sulloen sen käsilaukkuunsa, jättäen ylleen vain pitsisomisteiset stay-up-sukat ja varsin sievät, sähkönsiniset alusvaatteet, jotka oli ostanut toissapäivänä. Hän yritti olla ajattelematta, muistuttivatko he niitä, jotka olivat odottaneet häntä laatikossa heidän ovensa ulkopuolella.

"Paketeissä parasta on yleensä niiden sisältö", Eli muistutti, kun alkoi avata vyötä edelleen häkellyksen vallassa. Nyt kun hän pohti asiaa heränneillä aivoillaan, Aida tosiaan istui varsin vaivattomasti hänen sylissään. Ei helmaa tai muuakaan tiellä.
Vyön avattuaan hän siirtyi nappeihin, huolellisesti yksi kerrallaan.
"Mutta kuinka sinä olet täällä?" hän ei malttanut olla kysymättä, ja kohotti hetkeksi katseensa jäänsinisiin kissansilmiin.
"Sinähän olit Los Angelesissa."

Aida tutki Elin kasvoja hymyillen ja siveli sormenpäällään miehen poskipään linjaa, jäljitellen sitten huulien muotoa.
"Sain kuulla, että voisin olla pari päivää poissa, ja ajoin suoraan LAX:lle", hän vastasi. Hän oli tuntenut puhdasta euforiaa saadessaan lipun lennolle, joka toisi hänet Lontooseen seuraavaksi aamuksi.
"Halusin juhlia syntymäpäivääsi kanssasi."

Pari päivää.
Eli kieltäytyi ajattelemasta, ettei se ollut paljon. pari päivää oli enemmän kuin ei mitään. Eikä hän kysyisi, koska Aida pääsisi seuraavaksi käymään kotona. Sellaiset kysymykset eivät mahtuneet parin päivän yhdessäoloon.
"Olen iloinen, että olet täällä", Eli vastasi hieman käheästi, samalla kun sai viimeisen napin auki ja avasi takin. Hetken hän vain katseli, ja vei sitten sormensa sivelemään paljasta vatsaa.

Iho värähti kosketuksen alla ja Aida hillitsi halunsa kumartua alas suutelemaan Eliä. Hän halusi antaa miehelle aikaa.
"Minäkin olen iloinen", Aida vastasi lämpimästi, sormenpää miehen alahuulella viipyen, ennen kuin työnsi takin harteiltaan ja antoi sen pudota lattialle muiden vaatteiden sekaan.
"Joten, 24 tuntia olen täysin sinun ja teen mitä vain haluat", hän vetosi tutkien vihreähippuisia silmiä.

Juuri nyt Eli ei pysähtynyt miettimään sitä, miltä heidän asuntonsa näytti, tai miltä hän itse näytti, tai mitään muutakaan sellaista.
Hänen sormensa vaelsivat Aidan vatsalta kyljelle, palvoen paljasta kehoa ja ihoa, jota hän rakasti. Sormet tavoittivat sähkönsinisen alushousukankaan reunan ja unohtuivat sivelemään sitä.
Hän karkotti esiin pyrkivän ikävän ajatuksen mielestään, kohotti toisen kätensä hellästi Aidan niskalle ja houkutteli tätä kumartumaan suudelmaan.

Aida kumartui alas vastaamaan suudelmaan, pyyhkäisten kesyttömät, kastanjanpunaiset hiukset toisen olkansa yli ja punoen sormensa miehen kiharaisiin hiuksiin.
"Rakastan sinua, kullannuppu", hän kuiskasi suudelmien lomassa ja työnsi aikarajoituksen mielestään. 24 tuntia oli paljon enemmän kuin ei mitään, eikö niin? Ja he olivat saaneet viettää pari viikkoa yhdessä kiertueella.

"Minäkin rakastan sinua", Eli mutisi, samalla kun hänen kätensä valuivat ensin Aidan vyötärölle ja sitten sivelemään tämän selkää. Sormenpäät unohtuivat hetkeksi liivien hakasille.
"Ovatko nämä uudet?"
Olisiko hänen pitänyt malttaa pidempään? Nauttia alusvaatesetistä, joka oli hyvin kaunis, ja imarteli Aidan vartaloa?
Mutta hän oli vain kärsimätön mies.

"Melko uudet", Aida vastasi hymyä äänessään ja kallisti päätään, siirtyen hamuamaan miehen kaulaa.
"Victoria's Secretiltä. Pidätkö niistä?" hän kysyi ja näykki kaulansyrjää kevyesti. Hän yritti karistaa levottomat ajatukset mielestään.
Tämä oli Eli. Tämä oli hänen rakas Elinsä, hänen turvasatamansa, joka oli aina nähnyt hänet sellaisena kuin hän oli. Ja jostain syystä rakastanut häntä sellaisena.
"Ovatko nämä uudet?" hän kysyi ja antoi toisen kätensä valua miehen bokserien reunalle.

Kysymys sai Elin nauramaan.
"Ne tulivat juuri pyykistä, lasketaanko se?" hän kysyi, samalla kun veri uhkasi kuumua suonissa vaarallisen nopeasti.
Pitkät erossaolot eivät sopineet hänelle. Eivät kyllä lyhyemmätkään.
Hän kaipasi Aidaa aina ja hyvin kipeästi.
"Ja prinsessa, tiedät, että pitäisin mistä tahansa, mikä on sinun ylläsi", hän muistutti, samalla kun sai tehtyä päätöksen ja avasi hakasen varsin näppärästi.

"Se lasketaan", Aida lupasi ja hengitti Elin tuoksua, yrittäen ymmärtää olevansa kotona.
Täällä hän sai olla vain oma itsensä.
Hän pujottautui ulos liiveistä, antaen niidenkin pudota sängyltä ja hivuttautui taaksepäin miehen yllä, jotta saattoi ryhtyä riisumaan boksereita.
"Olen kaivannut sinua", hän vetosi ja painoi suudelman Elin vatsalle.

Eli hymyili kiitollisena, tai ainakin yritti hymyillä, vaikka juuri nyt hänen olikin vaikea keskittyä mihinkään muuhun kuin Aidaan, tämän tuoksuun, tämän kehon lämpöön, painoon hänen sylissään...
Miten hän oli voinut kuvitella, että hänen mielensä pystyisi kehittelemään jotakin tällaista? Aida oli ainutlaatuinen.
Hän kohotti kuuliaisesti lantiotaan.
"Minäkin sinua..." hän myönsi, vaikka se taisikin olla aika itsestäänselvää.
Hän ei edes hävennyt kehonsa innostunutta reaktiota.