If There Only Were Doors

Lauantai 3. elokuuta 2019, aamu, San Francisco Suite, Ritz-Carlton, San Francisco

Syke lepatti hurjana ranteita vasten. Aida katsahti kylpyhuoneen peilistä kalpeita kasvojaan ja tummia, läpikuultavia silmänalusiaan ja veti syvään henkeä, ulos ja sisään, ulos ja sisään. Ehkä hän oli levon tarpeessa. Energiajuoma ei lopulta korvannut unta, joka tuntui kerta toisensa jälkeen jäävän aivan liian vähäiseksi.
Ehkä ensi yönä. Tai Pohjois-Amerikan kiertueen jälkeen.

Aida sukaisi levottomana hiuksia kasvoiltaan ja astui kohtuuttoman ylelliseen suihkuun. Hän luultavasti oli jo lipsunut aikataulusta torkuttamalla herätystä kerran tai pari turhan monta kertaa, mutta oli vaikea olla unohtumatta kuuman, jäykkiä hartioita hierovan veden alle. Silmätkin uhkasivat painua kiinni.
Verensokeri oli liian alhaalla. Hän tiedosti sen vastahakoisesti, kun tunsi hengityksen käyvän yhä vaikeammaksi ja vesihöyrystä kuuman tilan keinuvan. Voi paska.
Hän veti syvään henkeä, huuhtoi kiireesti loputkin shampoosta hiuksistaan ja otti tukea suihkun seinästä. Ehkä hänen pitäisi myös syödä enemmän.
Hän astui suihkukopista kiertäen pyyhettä ympärilleen, ja sen jälkeen hän ei muistanut muuta, ennen kuin havahtui lattialta poski viileää laatoitusta varten. Joku huhuili hänen nimeään.

Kylpyhuoneen ovi heilahti sisään, ja lukonpalaset ropisivat helisten lattialle.
"Aida?" Hattie huolehti kyykistyen hänen viereensä ja asetti pyyhettä paremmin hänen kehonsa suojaksi. Noah seisahtui ovenpieleen, hieroen oven murtanutta olkapäätään.
"Mitä tapahtui? Sattuuko johonkin?"
Aida painoi silmänsä hetkeksi kiinni, kun kylpyhuone pyöri pahoinvoivana värien sekamelskana, ja veti syvään henkeä.
"Olen kunnossa", hän vakuutti, "verensokeri taisi vain mennä liian alas."
"Löitkö pääsi? Noah, meidän pitää käydä sairaalassa."
"Mitä? Ei. Olen ihan kunnossa."
"Älä väitä vastaan, lintunen, olit tajuttomana ja se tarkoittaa tarkastusta. Perutaan päivän ohjelma varmuuden vuoksi."
Aida huokasi ahdistuneena, kun kohottautui istumaan Hattien protesteista huolimatta ja painoi päänsä koukistettuja polviaan vasten.
"Noah, rakas, tuo Aidalle smoothie tai jogurtti tai jotain minibaarista."

Outo tunne oli asettunut hänen vatsanpohjaansa alkuiltapäivään mennessä, kun hänet oli peitelty vasten tahtoaan San Francisco -sviitin mahtipontiseen vuoteeseen pikaisen sairaalakäynnin jälkeen. Diagnoosina mustelmia, kolhuja ja lepoa.
Hattie ja Noah kohtelivat häntä kuin... Aida ei ollut varma, kuinka pukea tunnetta sanoiksi.
Hattie istahti sängyn reunalle hänen viereensä, Chester jaloissaan loikoillen, ja silitti kesyttömiksi kuivaneita, punaisia hiuksia äidillisyydellä, joka sai hänen sydämensä särkemään.
"Miten voit, lintunen? Olen huolissani sinusta", Hattie vetosi tutkien kalpeita, pisamaisia kasvoja. Pyörtymisen tuoma vihertävyys oli poissa, ja aamiaisen jäljiltä poskille oli jo palaamassa terve puna.
"Olen kunnossa, vain nolostunut kaikesta tästä sirkuksesta."
"Rakas, sinun täytyy syödä enemmän."
Aida painoi katseensa ja tunsi pahoinvoinnin kouraisun vatsassaan. Mitä enemmän hän söi, sitä vahvempi impulssi puhdistaa keho ruoasta oli.
"Mieluummin olisit lihava ja onnellinen kuin laiha ja nälkäinen", Hattie sanoi lempeästi ja kumartui painamaan suudelman suojattinsa otsalle, vetäen tämän sitten syleilyynsä.
Kuumat kyyneleet sumensivat jäänsiniset silmät varoituksetta.

Aida inhosi sekä itkemistä että päiväunista seuraavaa tokkuraisuutta, ja kun hän heräsi päivän käännyttyä jo kohti iltaa silmät turvoksissa, hän ei toviin osannut hahmottaa lainkaan, missä oli. Käsivarsi pisteli vimmatusti heräillen puutumisesta, ja hän oli melko varma, että poskeen oli piirtynyt komeasti tyynyn rytyt.
Ylelliset, valkoiset petivaatteet, amerikkalaisen suuri sänky ja ikkunoiden takana elävä San Francisco palauttivat hänet takaisin todellisuuteen ja saivat rojahtamaan takaisin selälleen.
Joku oli jättänyt yöpöydälle mansikkasmoothien, jonka kylkeen oli raapustettu 'Drink me'.

Palatessaan kylpyhuoneesta Eli huomasi helpotuksekseen Aidan olevan hereillä.
"Hei, prinsessa", hän tervehti hiljaa ja istahti varovasti sängyn laidalle. Kasvot olivat kalpeat ja silmät huolestuneet.
"Millainen olo sinulla on?"

Aida käänsi päätään tyynyllä, voiden vain kuvitella pitkien unien tuomat takut kesyttömissä hiuksissa, ja soi Elille rauhoittavan, hämillisen hymyn.
"Ihan hyvä. Typerä", hän lisäsi pyöräyttäen silmiään itselleen ja kiipesi istumaan, keho unesta edelleen voimattomana. Hän otti smoothien yöpöydältä ja poimi pillin huultensa väliin.
"Et näytä hyvältä."

Eli tutki Aidan kasvoja ja pyyhkäisi varovasti punaisen suortuvan naisen korvan taakse.
"Olen vain vähän huolissani, prinsessa", hän vastasi, onneksi, sillä ensin hän oli akeissa vastata "et sinäkään". Se olisi ollut huono vastaus.
"Pyörryttääkö sinua vielä?"

Aida pudisti päätään ja siemaisi smoothieta, joka maistui varsin jumalaiselta. Hyvin erilaiselta kuin synkän vihreät versiot.
"Olen ihan kunnossa", hän vakuutti ja koukisti polviaan, nojaten poskensa kevyesti niitä vasten.
"Paljonko kello on?"

Eli oli vilpittömän helpottunut siitä, että Aida joi smoothietaan.
Hän oli todella pelästynyt.
Hän vilkaisi ympärilleen ja sitten puhelintaan.
"Kohta seitsemän. Tekisikö sinun mieli jotain muutakin? Vaikka mansikoita?"

Aida pudisti rauhoittaen päätään ja siemaisi smoothietaan. Hänen oli täytynyt nukkua tuntikausia, ja silti uni teki jäsenistä ja erityisesti päästä raskaan.
"Miten harjoituksissa meni?" hän kannusti ja ojensi kätensä koskettamaan miehen käsivartta.

Huoli ei kadonnut Elin katseesta.
"Ihan hyvin. Vaikka tuntuu hassulta harjoitella aina samaa... Mutta sitä kai kiertue on, sama rutiini, uusi lava."
Hän hieraisi kasvojaan.
"Pojat olivat sinusta huolissaan. Pitää käydä kertomassa heille, että kaikki on hyvin. Kaikkihan on hyvin nyt?"

"Kaikki hyvin", Aida vakuutti. Sairaalatarkastus tuntui edelleen nöyryyttävältä ja turhanpäiväiseltä.
"On ihanaa nähdä sinun tanssivan enemmän."

Eli yritti hymyillä, mutta hymy ei aivan yltänyt silmiin saakka.
"Tiedäthän, että tanssisin sinulle aina kun haluaisit?"
Hymy kuoli hänen kasvoiltaan.
"Meidän olisi pitänyt huolehtia sinusta paremmin."

Aida nyökkäsi, mutta hymy epäröi. Jokin Elin hymyttömissä silmissä kylmäsi häntä.
"Mitä?" hän kysyi häkeltyneenä.
"Aamun takia? Se oli omaa typeryyttäni."

Eli käänsi katseensa syliinsä, kulmat hieman kurtistuen.
"Sinulla on kamalan kiireinen aikataulu. Me olemme sen takia auttamassa sinua, prinsessa."

Aida pudisti päätään ja kohottautui paremmin istumaan.
"Olen aikuinen nainen. Osaan huolehtia itsestäni ja ainakin kantaa vastuun omista virheistäni", hän sanoi heilauttaen kättään.
"Missä Salome muuten on?"

Eli katsahti ympärilleen kuin Aidan assistenttia etsien ja painoi sitten katseensa syliinsä.
Häveten.
"En ole ihan varma."

Aida kurtisti kulmiaan ja hieraisi silmistään viimeisiä unen rippeitä.
"Mikä on?" hän kysyi.
"Tapahtuiko jotain? Eli?"

Elin hartiat kyyristyivät. Hetken hän näytti siltä pikkupojalta, jota ohjaaja oli joskus torunut heidän esiintyessään musikaalissa lapsina.
"Tavallaan."

"Mitä?" Aida kysyi ja sukaisi kärsimättömänä hiuksiaan, setvien unen pyörimisen tuomia takkuja sormillaan.

Eli ei todellakaan ollut ylpeä itsestään.
"Meille tuli riitaa."

"Sinulle ja Salomelle? Miksi?" Aida kysyi ja yritti olla hermostumatta tarpeeseen nyhtää sanoja irti miehestä.

Eli nielaisi.
"Sanoin, että hänen pitäisi pitää huolta sinusta. Ja pyysin, että hän vaihtaisi huonetta."
Hän oli ollut vihainen. Tavalla, joka oli hänelle vieras.

"Mitä?" Aida kysyi epäuskoisena ja ravisti päätään, kuin se auttaisi saamaan sanoihin järkeä.
"...Mitä? Sinä sanoit, että hän ei tehnyt tarpeeksi? Vaikka hän tuntuu olevan töissä kellon ympäri? Ja sitten käskit ulos?"

Elin hartiat kyyristyivät vähän lisää.
"Sinä pyörryit. Se ei oikein osoita onnistumista", hän yritti, vaikka se tuntui nyt hänestä itsestäänkin typerältä.
"Siksi hänet on palkattu!"

Aidan silmät siristyivät uhkaavasti ja leukaperät kiristyivät.
"Minä olen aikuinen nainen, Eli. Sinä todella syytit assistenttiani siitä, että itse päätin mennä suihkuun, vaikka oli heikko olo?" hän haastoi.
"Jumalauta! Millä oikeudella sinä arvostelet saati käskytät häntä?"

Eli olisi voinut väittää vastaan. Hän olisi voinut huomauttaa, kuinka assistentin tehtävä oli huolehtia siitä, että tähti pysyi kunnossa. Että jos Salome olisi tehnyt työnsä, Aida ei olisi ollut niin heikossa kunnossa, että pyörtyi suihkuun. Hän olisi voinut myös huomauttaa, että oli luvannut maksaa Salomen uuden huoneen, ja että kyse oli vain hotellin sisällä siirtymisestä.
Se olisi kuitenkin ollut epäreilua.
Sen takia hän vain alkoi itkeä.

Aidan oli aina ollut melkein mahdotonta katsoa kuinka Eli itki, halaamatta miestä ja toivomatta kipeästi, että voisi jotenkin ottaa miehen tuskan omakseen.
"Eli", hän vetosi, samaan aikaan myötätuntoisena ja vihaisena.
"Olen aikuinen nainen. Unohdatko sen? Salome ei ole lapsenvahti vaan assistentti, joka tekee hiton hyvää työtä. Missä hän on?"

Eli piilotti kasvonsa kämmeneensä.
"Minä en tiedä", hän vastasi.
"Se oli typerää. Minä vain... sinä kuihdut olemattomiin tämän kiireen keskellä! Minä en voi menettää sinua!"

Aida liikahti levottomana, taistellen kahta yhtä vahvaa halua vastaan: lohduttaa Eliä ja nousta etsimään puhelin, jotta hän voisi soittaa Salomelle.
"Et sinä menetä minua", hän vetosi ahdistuneena ja kosketti Elin jalkaa.

Kosketus sai Elin nojautumaan lähemmäs, tiedostamatta lohtua hakien.
"En kestäisi sitä", hän vetosi tukahtuneella äänellä.
"Jos sinulle sattuisi jotakin."

"Eli", Aida vetosi eikä voinut muuta kuin kiertää käsivarret miehen ympärille ja houkutella tätä halaukseen, jotta voisi silittää kiharaisia hiuksia.
"Ei minulle satu mitään. Kaikki on ihan hyvin."

Eli painoi päänsä Aidan hartialle, omat hartiat itkusta täristen.
"Minä en olisi saanut ajaa häntä pois. Tai syyttää. Se oli typerää. Minä olin typerä, Aida."

"Niin olit", Aida moitti, edelleen tuohtuneena vedosta purkaa ahdistus hänen viattomaan assistenttiinsa, mutta painoi silti suukon Elin korvalle ja kiersi sekä kätensä että jalkansa miehen ympärille, kiiveten samalla tämän syliin.
"Sinä et menetä minua. Minulla on nyt turvamiehiäkin, mitään ei satu."

Eli kietoi kätensä Aidan ympärille ja halasi tämän syliinsä. Hän hengitti punaisten hiusten tuoksua ja tunsi sykkeensä hiljalleen rauhoittuvan.
"Minä pyydän häneltä anteeksi. Ei se ollut hänen syytään."
Itseään Eli silti syytti edelleen.

"Siinä olet oikeassa", Aida vastasi ja hamusi Elin korvaa, tukistaen hiuksia hellästi.
"Hän syyllistää itseään niin herkästi muutenkin kaikesta mahdollisesta. Mitä ajattelit?"

Elin pää kallistui tukistusta kohti.
"En mitään", hän vastasi ja korjasi sitten:
"Sitä, että olin taas poissa, kun minun olisi pitänyt olla luonasi."

"Taas?" Aida kysyi ja nojasi päänsä miehen päätä vasten, kuljettaen sormiaan vaaleanruskeissa hiuksissa. Hänen oli mahdotonta olla Elille vihainen, kun mies oli tällainen.

Eli hieroi nenänpäätään Aidqn kaulaa vasten ja ynähti myöntävästi. Niin kuin silloin, kun hän oli tullut kotiin melkein liian myöhään. Silloin, kun Simon oli melkein... Se oli ollut liian lähellä.
"Olen pahoillani, prinsessa. Sinä tarvitset lepoa."

Aida silitti Elin hiuksia ja niskan kaarta, toivoen voivansa viedä pois miehen syyllisyydentunnon.
"Ei sinun pidä joutua vahtimaan minua tai laittamaan omaa elämääsi tauolle", hän vetosi.
"Ja juuri nukuin ties kuinka monta tuntia. Soita Salomelle ja pyydä anteeksi."

Eli hieraisi nenänpäätään uudelleen Aidan kaulaa vasten.
"Voisit nukkua vielä muutaman lisää. Hattie olisi varmasti samaa mieltä."
Samalla hän kaivoi puhelimen taskustaan.

"Tai voisin valvoa muutaman tunnin ja nukkua kunnon yöunet", Aida ehdotti takaisin ja laski kätensä miehen niskalta alas kylkiä, ujuttaen ne tottuneesti paidan helman alla vasten paljasta ihoa.

Tällä kertaa kosketus paljasta ihoa vasten tuntui vain lohdulliselta. Eli oli opettanut itseään olemaan toivomatta liikoja, vaikka se tekikin välillä todella kipeää. Hän vakuutti itselleen, että Aida oli vain väsynyt, kyse ei ollut sen vakavammasta.
Hän nosti puhelimen korvalleen ja odotti.
"Hän ei vastaa."

Huoli kosketti Aidan vatsaa ja hän nojasi päänsä Elin hartiaa vasten, silittäen miehen selkää.
"Toivottavasti hänellä on kaikki kunnossa. Laita hänelle viesti?"

Eli näppäili viestin ja työnsi puhelimen takaisin taskuunsa.
"Lupasin maksaa hänelle uuden huoneen, hänen pitäisi olla täällä hotellissa. Ei hänellä varmasti ole hätää. Minun pitäisi käydä kertomassa pojille, että olet kunnossa. Vai jaksatko tulla itse mukaan?"

"Jaksan tietenkin", Aida vakuutti ja kiipesi Elin sylistä. Kaikki tämä sekasotku typerän heikotuksen tähden.
"Oliko Salome tolaltaan, kun hän lähti? Ei kai hän voisi satuttaa itseään tai tehdä mitään holtitonta?" hän murehti noustessaan sängyltä ja siloitellessaan mekkonsa lyhyttä, tummansinistä helmaa.

"Pitäisikö sinun ottaa neuletakki?" Eli huolehti noustessaan itsekin ylös.
"Mitä? Ei, ei hän ole sen tyyppinen. Ehkä hän on haukkumassa minua bändille."
Hänen äänensä oli varsin toiveikas. Totta kai Salome oli mennyt bändin luo, hehän olivat perhettä.

Aida katsahti Eliä merkitsevästi ja pudisti päätään. Hän sieppasi puhelimensa lattialta ja suuntasi ovelle, tuupaten jalkansa lähimpänä oleviin designer-korkoihin matkalla.
"En usko, että hän tekisi niin", hän huomautti, "etkö muista, miten sekaisin hän meni siitä Bostonin keissistä? Vaikka hän on se, joka mursi luita minun takiani."

Eli kurtisti kulmiaan.
"Prinsessa, ei se ollut sinun syytäsi. Se väkijoukko oli aivan hullu."
Se oli nyt osa heidän elämäänsä.
Eli seisahtui ovelle.
"Pitäisikö meidän soittaa turvamiehet?"

"Sitä varten, että menemme hotellin toiseen kerrokseen?" Aida kysyi epäuskoisena ja sukaisi turhautuneena hiuksiaan, ennen kuin harppoi ovesta kietoen kesyttömiä suortuvia huolettomalle nutturalle. Käytävän matto vaimensi korkojen askelia, kun hän suuntasi hissille ja sen tullessa astui sisään.

Eli kiiruhti Aidan perään melkein odottaen, että ihmisjoukot vyöryisivät vastaan.
"Se on tavallinen kerros", hän muistutti huolissaan.
"Turvatoimet eivät ehkä ole yhtä tiukat."

"Voi luoja", Aida huokasi ja nojasi hissin seinään. Maailma oli ehkä tullut hulluksi, mutta ei hän tarvinnut turvamiehiä yhden hotellin sisällä liikkuessa. Niiden läsnäolo tuntui muutenkin liioitellulta.
Kun hissi pysähtyi kolmoskerroksessa, hän harppoi epäröimättä ulos ja Maddoxin huoneen ovelle, koputtaen kevyesti. Se heilahti auki hetkeä myöhemmin.
"Hei! Hyvä, että olet tolpillasi", Maddox totesi ja kiersi käsivarren naisen ympärille, vetäen tämän syleilyyn.
"Onko Salome täällä?"
"Ei ole näkynyt."

"Aida, hei", Theo liittyi seuraan ovelle.
"Tule istumaan. Tahtoisitko jotakin juotavaa?"

"Hei Theo", Aida tervehti ja kurottui painamaan suukon miehen poskelle.
"Etsimme vain Salomea", hän jatkoi pudistaen päätään kohteliaasti tarjoukselle, "oletteko nähneet häntä?"

Theon kulmat kurtistuivat.
"Niinkö? Emme ole nähneet häntä. Onko kaikki hyvin?"

"En tiedä. Toivon niin", Aida vastasi.
"Jatkakaa vain, käymme kyselemässä hotellin vastaanotosta."

"Tulen mukaan", Theo vaati.
"Jos jotain on sattunut."
Eli kosketti Aidan selkää.
"Minä voin käydä kyselemässä."

"Hyvä on", Aida vastasi, "onko teillä ideoita, missä hän voisi olla? Haluan vain hänen tietävän, ettei hänen tarvitse syyttää itseään mistään. Mitä tänään tapahtui oli vain pikku juttu."

Eli uskalsi jättää Aidan bändin poikien huomaan suunnatessaan vastaanottoon. Hän uskoi yhä melkein epätoivoisesti siihen, että Salome oli turvassa omassa huoneessaan.
Theo laski kätensä Aidan käsivarrelle.
"Onko hänellä täällä tuttuja?"

"En tiedä, ei ainakaan sellaisia, joita minä tuntisin", Aida vastasi kohauttaen olkaansa. Ei kai Salome olisi vaarassa vain siksi, että Eli oli ajanut tämän ulos hänen hölmöilynsä takia?

Theo kaivoi puhelimensa esille, mutta siihenkään ei ollut tullut viestejä.
"Mitö oikeastaan tapahtui?" hän kysyi hetkeä ennen kuin Aidan puhelin piippasi Elin lähettämästä viestistä.
'Hän ei ole täällä.'

"En tiedä. Eli ja Salome ottivat jotenkin yhteen", Aida vastasi ja sukaisi stressaantuneena hiuksiaan, saaden ne karkaamaan nutturalta.
Hän yritti soittaa assistentilleen.
"Kiitos, Theo", hän sanoi olkansa yli, kun lähti hissejä kohti.

Theo oli poiminut mukaansa puhelimen ja lompakon ja seurasi Aidaa hisseille. Hän kosketti suojelevasti naisen selkää kun he astuivat sisään hissiin, jossa ennestään seisoi jo pari hotellivierasta.

Aida vilkaisi soivaa puhelinta ja astui ulos hissistä aulassa, naputellen viestiä, jos ei saanut vastausta.
Hän suuntasi kohti aulan ovia, havahtuen liikkeeseen niiden takana ja yhtäkkiä käsivarteensa tarttuvaan käteen.
Paparazzien kamerat olivat kohonneet, mutta Harveyn ylävartalo peitti hänet näkyvistä.
"Mitä kuvittelet tekeväsi?" mies haastoi taluttaessaan häntä takaisin hisseille.

"Mitä sinä teet?" paikalle harppova Eli ärähti managerille samaan aikaan kun Theo siirtyi automaattisesti Aidan ja ulko-ovien väliin, tarjotakseen lisäsuojaa nälkäisiä kameroita vastaan.

Harvey katsahti Eliä ärtyneenä ja työnsi Aidan hissiin edellään.
"Pahastutko, Elliot? Minulla on asiaa asiakkaalleni. Se ei koske sinua, joten tanssahtele vapaasti takaisin tyhjäntoimittamiseen", manageri sanoi astuen hissiin.
"Harvey", Aida vetosi turhautuneena.

Eli seurasi kaksikkoa ja jäi seisomaan hissin ovien väliin niin, että ne eivät toivon mukaan pääsisi sulkeutumaan.
"Itse asiassa pahastun", hän vastasi.
"Aida yrittää puhua sinulle etkä kuuntele. Se pahastuttaa minua varsin suuresti."

Harvey pyöräytti silmiään ja katseli Eliä alentuvasti.
Aida katsahti manageria ahdistuneena, inhoten tapaa, jolla mies puhui Elille.
"Etsimme Salomea", hän vetosi managerin takaa, "olen huolissani hänestä."

Eli ei pitänyt tavasta, jolla Harvey tuntui vartalollaan pakottavan Aidan eroon hänestä. Tai pikemminkin, eroon ulko-ovesta. Pakomahdollisuudesta.
Hän hätkähti ajatusta itsekin.
"Et voi kohdella Aidaa näin."

"Haluatko hiljentää koirasi?" Harvey kysyi Aidalta ärtyneenä ja nainen katsahti miehestä toiseen tuskastuneena.
"Harvey, lopeta. Mennään vain ylös", hän ehdotti sovitellen ja kosketti managerin käsivartta, saaden miehen astumaan rennommin peremmälle hissiin.
"Yritän vielä soittaa Salomelle", hän lisäsi Elille anteeksipyyntöä silmissään.

Eli räpäytti silmiään.
Koiran.
Mutta Aida oli lähdössä Harveyn mukaan eikä hän tiennyt, miksi se tuntui niin pahalta.
Hän vastasi naisen katseeseen ja perääntyi sitten hissistä samalla kun taas yksi puhelu jäi vastaamatta.

"Sinun on tarkoitus levätä hiljaisuudessa ja valmistautua huomiseen konserttiin, ei juoksennella pitkin kaupunkia", Harvey huomautti hissin noustessa kohti sviittiä.
"Varsinkin, kun päivän haastattelut piti perua, koska sinua heikotti. Ja varsinkaan tuon näköisenä. Oletko katsonut peiliin, baby? Et voi vain kävellä ulos ovesta, koska naamasi päätyy pitkin nettiä. Haluatko sen olevan tuon näköinen?"

*
*
*

Kello saattoi olla jo reippaasti yön puolella, ja Salome tiedosti surkeassa tilassaankin, että Aidan piti saada nukkua ennen keikkaa. Tämä oli vain yksi osoitus lisää hänen kykenemättömyydestään.
Silti hän painoi vihreää luuria ja käpertyi keräksi kaakeloidulle lattialle. Hän rukoili, rukoili koko sydämestään että Aida vastaisi.

Nimi näytöllä sai Aidan havahtumaan voimalla, joka oli lennättää puhelimen käsistä.
"Salome? Luojan kiitos. Oletko kunnossa?" hän kyseli huolissaan. Hän laski jalkansa lattialle ikkunalaudalta, jolla oli istunut katselemassa yötä ja toivonut, että voisi olla etsimässä assistenttiaan. Luoja tiesi montako puhelua hän oli ehtinyt soittaa.

Tuttu ääni sai Salomen purskahtamaan itkuun.
"Anteeksi", hän nyyhkytti melkein kuiskaten ja vahvasti sammaltaen.
"Anteeksi."

Voi paska. Aida vilkaisi avuttomana ympärilleen ja suki kesyttömiä hiuksiaan.
Salome oli humalassa, mutta ainakin elossa.
"Missä olet? Oletko kunnossa?"

Salome joutui todella keskittymään Aidan sanoihin.
"Minä olen ollut tyhmä", hän itki hiljaa.
"Stupido. Minä en... en tiedä missä olen, minä en muista... anteeksi, sinun pitäisi saada unta..."

Aida vilkaisi puhelinta hermostuneena. Ei kai Salome olisi vaarassa?
"Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi", hän vakuutti.
"Millaisessa paikassa olet? Kuvaile sitä minulle. Pääsetkö ulos?"

Salome niiskaisi.
"Minä en pysy pystyssä", hän vastasi häpeissään.
"Enkä minä... en löydä mekkoani..."

"Ei kai kukaan satuttanut sinua?" Aida kysyi kauhistuneena.
"Mitä tapahtui?"

Salome hikkasi.
"Ei, ei, minä vain... olen ollut tyhmä..."
Hän ei muistanut, mitä tarkalleen oli tapahtunut. Maailma keinui liikaa.

Se ei kuulostanut hyvältä. Jos hän ei olisi jäänyt kiinni heikotuksesta, ehkä mitään tästä ei olisi tapahtunut.
"Kuvaile sitä paikkaa, missä olet."

Salome oli lähellä sanoa, että ei tiennyt mitään.
"Tämä on... luulen, että tämä on hotelli. Luoja, minua oksettaa..."
Hän yritti kömpiä istumaan.
"Minä en voi mennä vastaanottoon ilman mekkoani..."

Mitä jos joku oli satuttanut Salomea?
"Miten päädyit sinne? Olit baarissa ja joit?" Aida kannusti.

"Niin", Salome vastasi nyyhkäisten.
"Mutta en... Aida, minä en juonut niin paljon!"

"Huumattiinko sinut?" Aida kysyi kauhistuneena.
"Mikä on viimeinen asia, minkä muistat?"

Salome nojasi pään polviinsa.
"Minä en... Minun olisi pitänyt olla fiksumpi."
Hän nyyhkäisi ja peitti käden säikähtäneenä suullaan.
"Se oli varmaati vahinko."

Aidan vatsa vajosi kylmänä.
"Etkö voisi yrittää kuvailla ympäristöä? Tai muistella, missä voisit olla?"

Salome nieleskeli pahaa oloa ja yritti kammeta itsensä pystyyn. Maailma keinui ja sai hänet itkemään.
"Tämä on se tornitalo", hän havahtui yhtäkkiä.
"Ajoimme kerran tämän ohi, luulen."

Tornitalo. Aida vilkaisi ikkunasta avuttomana ja yritti keksiä, mihin lukuisista korkeista kerrostaloista se voisi viitata.
"Oletko turvassa, jos etsit puhelimen? Olet hotellissa eikö?" hän vetosi.
"Onko siellä kylpytakkeja?"

Salome katsahti ympärilleen.
"En minä voi pihistää kylpytakkia", hän voihkaisi, mutta suuntasi kuitenkin naulakkoa kohti.
"Ja luulen... luulen että olen turvassa."

"Meidän pitää soittaa poliisille", Aida sanoi huolissaan.
"Älä peseydy. Ota kylpytakki ja jos se on hotelli, varmasti jossain lukee sen nimi."

"Mitä? Ei, ei!"
Salome kietoutui kylpytakkiin ja kurkisti varovasti huoneen puolelle.
Joku kuorsasi.
Hän kompasteli huoneen puolelle, löi polvensa ja pääsi yöpöydän luo.
"Hilton."

"Tietenkin! Jos joku käytti sinua hyväksi, se on rikos ja meidän pitää kertoa poliisille", Aida sanoi itsestäänselvyyden.
"Pyydän Hollandia hakemaan sinut. Tule aulaan."

"Ei", Salome intti. Vaikka melkein toivoikin, että niin olisi ollut. Se oli kamalaa, kuvottavaa, mutta sen hän olisi voinut antaa itselleen anteeksi.
Hän kompuroi uudelleen ja poimi kengät ja käsilaukun kainaloonsa ennen kuin horjahteli kohti ovea.
"Minun ei pitäisi tulla sinne. Mitä jos joku näkee?"

"Miten niin ei?" Aida kysyi ja naputteli samalla hätäisen viestin Hollandille. Hän tuuppasi kengät jalkaansa ja vilkaisi Harveyn moukaroimana itseään peilistä, ennen kuin luikahti käytävään ja kiiruhti hisseille.
"Tietenkin tulet kotiin. Tai hotellille. Mihin lie. Kuulut tänne."

Luojan kiitos oli myöhä, Salome ajatteli hoippuessaan käytävää pitkin. Ainakaan vastaantulijoita ei ollut.
Aidan ystävälliset sanat saivat hänet tyrskähtämään itkusta.
"Minä suostuin siihen ihan itse... luoja, olen kuin mikäkin... mikäkin..."

"Oletko varma?" Aida vetosi huolissaan ja jäi hotellin aulan laitamille, puoliksi kookkaan huonekasvin takana – tuntien itsensä idiootiksi – kun Holland otti auton ja ajoi Hiltonin eteen, ilmestyen sitten pitkänä ja harteikkaana sen aulaan etsimään tuttua hahmoa kylpytakissa.

"Olen, minä... Olen oikea typerys..."
Toisessa aulassa Salome piilotteli samalla tavalla - tosin hänen tapauksessaan hän valui istumaan kasvin taakse.
"Oh, Holland taitaa olla tuolla..."
Häntä alkoi itkettää tilanteen silkka nolous.

"Miksi olet typerys? Kaikki tekevät joskus asioita, joista eivät ole jälkikäteen ylpeitä", Aida vetosi ja ajatuksen omakohtaisuus oli musertava.
"Salome?" Holland kutsui varovasti ja lähestyi kasvia, jonka takaa pilkotti jotain valkoista.

"Minun ei olisi pitänyt suostua. Hitto..."
Salome hautasi hetkeksi kasvonsa polviinsa ja kohotti katseensa kuullessaan tutun miesäänen. Voi luoja, ei kai Aida ollut hänen vuokseen vaarassa yhden henkivartijan kanssa?
Hitto.
"Minun on paras... On paras keskittyä pääsemään sinne. Puhutaan kohta... Olet rakas,tiedäthän sen?"

"Tietenkin tiedän", Aida vastasi ja saattoi huokaista helpotuksesta, kun tiesi Hollandin löytäneen Salomen. Hän tähysi lasisia ovia piilostaan.
"Tuletko autoon?" henkivartija ehdotti ojentaen kättään assistentille.

Salome lopetti puhelun ja alkoi kömpiä pystyyn.
"Minun pitäiisi... maksaa tämä asia", hän selitti ja nykäisi kylpytakkinsa vyötä. Hän oli unohtanut asunsa nimen.
Joanna
"Voimme hoitaa sen myöhemmin", Holland rauhoitteli ja kiersi käsivarren Salomen vyötärölle, puolittain kantaen naisen kainalossaan aulan poikki ja ulos odottavaan autoon.
"Oletko kunnossa?"

Salome oli kiitollinen Hollandin tarjoamasta tuesta, sillä hänen oma tasapainonsa kallistui tällä hetkellä vahvasti vasemmalle.
"Olen. Olen vain typerys. Luuletko, että joku näkee? Aida ei saa joutua ongelmiin. Ehkä voisit... ehkä voisit vain kipata minut jonnekin?"

Holland katsahti naista kummeksuen, kun kiitti heitä toljottavaa ovimiestä ja nosti Salomen takapenkille, kiiveten itse perässä ja läimäisten oven kiinni.
Matka Ritz-Carltonille ei ollut kovin pitkä, ja Holland tarjoutui ottamaan Salomen syliinsä.

Salome onnitteli itseään siitä, ettei ollut oksentanut autoon, ja hautasi kiitollisena kasvonsa Hollandin hartiaa vasten.
"Voisit viedä minut sisään samasta ovesta kuin pyykit", hän vetosi miehelle, samaan aikaan sekä sammaltaen että englantiaan murtaen.

Holland kuitenkin vain kantoi Salomen sisään etuovista ja sai muutaman kummeksuvan katseen – mutta maailma oli täynnä eksentrisiä kummajaisia.
Aida tapasi heidät hisseillä ja pujahti samaan hissiin heidän kanssaan.
"Oletko kunnossa, kullannuppu?"

"Minulla on kamala olo",Salome voihkaisi, ja oli jatkamassa, kuinka se oli täysin oikein hänelle, mutta katsahti sitten Aidaa harottavilla silmillään,
"Mitä sinä teet ylhäällä?"

"Odotin sinua", Aida vastasi ja suuntasi edeltä avaamaan sviitin ovea, kun hissi pysähtyi oikeassa kerroksessa. Holland kantoi assistentin sisään ja laski tämän sviitin makuuhuoneen sängylle.
"Kiitos, Neil", Aida vetosi ja kiipesi varpailleen, jotta saattoi painaa suukon henkivartijan poskelle ja istahti sitten Salomen viereen.
"Vai pitäisikö sinun päästä vessaan?"

Salome pudisti päätään.
"Haluan vain olla tässä", hän vetosi, vaikka olo olikin kamala.Tai ehkä juuri siksi.
Sitten hän katsahti ympärilleen,
"Tämä ei ole minun sänkyni."

"Sinun on hyvä olla siinä", Aida vakuutti. Se oli pehmeä ja ylellinen ja valtavan suuri. Hän kömpi assistenttinsa viereen, painoi raskaalta tuntuvan päänsä tyynyä vasten ja silitti Salomen hiuksia.

Salomen oli hyvä olla siinä. Niin hyvä, kuin ylipäätään saattoi. Hän kiemursi lähemmäs ja irvisti.
"Minä hukkasin mekkoni. Olen idiootti."
Sitten hänen silmiinsä kohosi huoli.
"Olen pahoillani. Sinun pitäisi levätä. Onko olosi kovin heikko?"

"Minulla on kaikki ihan hyvin. Olen vain huolissani sinusta", Aida vakuutti ja halasi Salomea.
"Oletko varma, ettei joku käyttänyt sinua hyväksi?"

Salome hautasi kasvonsa Aidan hartiaa vasten ja hengitti lohdullisen tuttua tuoksua.
"Minä lähdin itse mukaan. Toivon, etten olisi lähtenyt. En olisi koskaan lähtenyt, jos en olisi..."
Hän nyyhkäisi onnettomana.
"Minä en voi katsoa Davidia silmiin."

"Mitä?" Aida kysyi hämmentyneenä.
"Ei kai se Davidin asia ole? Vai oletteko te pariskunta?"

Salome nyyhkäisi uudelleen.
"Emme. Minä vain pidän hänestä kamalasti."
Ja nyt hän oli käyttäytynyt kuin huora.
Häntä alkoi itkettää lisää, vaikka itku saikin olon pahenemaan.
"Minä varastin hotellin kylpytakinkin."

"Mitä? Ei kai sillä ole väliä. Sitä sattuu", Aida rauhoitteli. Kuka ei ollut joskus siepannut hotellista shampoita tai pyyhettä tai vaikka lamppua?
"Olen varma, että David ymmärtää."

"Se on Hiltonin kylpytakki", Salome sanoi ääntään madaltaen, melkein kuiskaten.
Eikä kuulostanut olevan pahoillaan.
Sitten hän taas nyyhkäisi.
"Anteeksi, etten huolehtinut sinusta paremmin."

"Hei, ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi. Olet paras assistentti", Aida vetosi.
"Minä olen ihan kunnossa. Se oli oma mokani."

Salome niiskaisi.
"Olen sinun ainoa assistenttisi", hän muistutti Aidaa ja kiemursi vielä vähän lähemmäs.
"Minun olisi pitänyt huolehtia sinusta."

"Sinä huolehdit minusta", Aida vakuutti.
"Älä murehdi, kullannuppu."

Salome ei ollut siitä lainkaan samaa mieltä.
Hän olisi väittänyt vastaan, jollei huonetta lähestyvien askeleiden ääni olisi keskeyttänyt häntä.
Eli astui makuuhuoneeseen, kasvot ahdistuneina. Ja seisahtui sitten ovensuuhun häkeltyneenä.

"Salome löytyi", Aida selitti ja osoitti naista, vaikka se oli luultavasti itsestäänselvää. Kiukku poltti edelleen hänen vatsansa pohjaa, sillä Salomen ei pitäisi joutua syyttää itseään hänen tekemisistään.

Elin ilme muuttui ensin helpottuneeksi ja sitten katuvaksi, eikä hän sanonut mitään, nyökkäsi vain. Hän poistui makuuhuoneesta ja palasi hieman myöhemmin mukanaan pullollinen vettä, pullollinen hedelmämehua sekä paketti särkylääkkeitä.
Hän asetti uhrilahjansa yöpöydälle ja katsahti Aidaa anteeksipyytävänä.

Hän ei voinut olla vihainen, kun Eli katsoi häntä noin. Aida huokasi ja ojensi kätensä, kutsuen Eliä loikomaan viereensä, toiselle puolelleen.
"Haluaisitko särkylääkettä?" hän tarjosi Salomelle.

Eli epäröi hieman, ennen kuin asettui Aidan toiselle puolelle. Hänen olemuksensa oli kuin kultaisellanoutajalla, joka tiesi toimineensa väärin, ja toivoi nyt anteeksiantoa.
Anteeksiantaja ei vain ollut kunnossa tekemään niin.
Salome vastasi kysymykseen pudistamalla päätään.
"Voisin vain pahoin. Olen niin pahoillani. Sanoin, että Hollandin pitäisi kuljettaa minut sisään pyykkinä. Jos Harvey saa tietää..."

"Hitot Harveysta", Aida vakuutti ja painoi suukon Salomen poskelle. Hän katsahti Eliä silmäkulmastaan olkansa yli kuin varmistakseen, että mies oli kunnossa, ennen kuin hautasi kasvonsa Salomen kaulataipeeseen ja silitteli naisen selkää.

Ei mennyt pitkään, kun Salome nukahti humalaisen raskaaseen uneen.
Eli kosketti Aidan selkää sormenpäillään.
"Oletko kunnossa?" hän kuiskasi.

Aida nyökkäsi ja nosti päätään niin, että saattoi nähdä Elin.
"Oletko sinä?"

Eli vastasi katseeseen surullisena.
"Olen. Minun pitää pyytää häneltä anteeksi, kun hän... voi paremmin."
Hän hipaisi Aidan poskea.
"Missä hän oli?"

"Hiltonissa, ilmeisesti", Aida vastasi.
"Ihmiset tekevät ja sanovat tyhmiä asioita. Älä ole liian ankara itsellesi, vaikka oletkin hänelle velkaa anteeksipyynnön", hän sanoi.

"Minä olin todella typerä", Eli myönsi ja painautui vasten Aidan selkää.
"Kerroin pojille, että hän on löytynyt. Sinun pitäisi yrittää nukkua, prinsessa."

"Niin sinunkin", Aida vastasi ja nojasi selkänsä Elin syleilyyn.
Hänen pitäisi teknisesti olla hiljaa konserttien välissä oleva aika, mutta hän ei pystynyt siihen.

Eli oli yrittänyt olla puhumatta Aidan kanssa helpottaakseen naisen tehtävää, mutta hän epäonnistui siinä aina surkeasti.
"Nukutaan molemmat. Kauniita unia, prinsessa."

"Nuku hyvin, kullannuppu", Aida vastasi hiljaa ja asettui mukavammin pesäänsä Salomen ja Elin välissä. Ajatukset, huoli ja menneisyyden haamut pyörivät kehää mielessä ja johdattivat hänet levottomiin uniin.

Kolmikosta Eli havahtui ensimmäisenä unestaan,siinä vaiheessa kun ulkona oli jo valoisaa, Hän räpytteli silmiään ja kohottautui varovasti istumaan, haluten antaa Aidalle mahdollisuuden pitkiin uniin.
Paitsi etteivät he olleetkaan kahden. Tietenkään.

Aida raotti silmiään Elin liikkuessa, kevyen, levottoman unen haihtuessa nopeasti.
"Huomenta", hän sanoi äänettömästi ja hieraisi kasvojaan. Tieto illan konsertista sai vatsan nipistämään.

"Huomenta", Eli vastasi äänettömästi ja kurotti painamaan suudelman Aidan otsalle.
Heidän vierellään Salome voihkaisi, kun sänky liikahti.

Aida puristi hellästi Elin reittä ja hipaisi nenänpäällään miehen poskea.
"Kullannuppu, vietä vain päivä sängyssä", Aida kehoitti Salomea ja kömpi ulos, suunnistaen suihkuun. Paremmalla menestyksellä kuin eilen.

Salome ei aikonut viettää päivää sängyssä. Ei, vaikka hänen päänsä tuntui halkeavan. Sound check olisi iltapäivällä.
Hän oksensi heti kun nousi istumaan. Onneksi Eli oli siinä, roskakorin kanssa, ja piteli hänen hiuksiaan turvassa.
Hän vajosi heikkona takaisin ylellisen pehmeään sänkyyn ja painoi käden silmilleen.
Luoja hän oli typerä.

Aida palasi suihkusta ja pujottautui alusvaatteisiin.
"Ehkä on parasta, että jäät tänne hänen kanssaan", hän ehdotti.
"Luuletko, että hän tarvitsee lääkäriä?"

Eli oli peitellyt Salomen takaisin sänkyyn kun oli ensin pakottanut tämän juomaan hieman. Jos vesi pysyisi alhaalla, hän kokeilisi seuraavaksi särkylääkettä.
"En tarvitse", Salome ilmoitti käheällä äänellä.
"Minä hoidan kyllä työni."

"Enköhän selviä päivän yksinkin", Aida vakuutti samalla myötätuntoisena ja huvittuneena, kun valikoi pukupussien joukosta Oscar de la Rentan valkoisen kotelomekon, joka oli kirjottu syvänsinisin samettikukin ja sidottu vyötäröltä sähkönsinisellä vyöllä.
Hän istahti pukeutumispöydän ääreen meikkaamaan.

Salome vastasi surkealla voihkaisulla, joka sai Elin siirtämään roskakoria vaivihkaa lähemmäs sänkyä.
"Mitä sinulla on tänään ohjelmassa?" hän kysyi Aidalta, samalla kun asteli tämän taakse pukeutumispöydän luo.
"Onko muuta kuin sound check?"

"Harvey haluaa tavata nyt aamusta ja kuulemma esitellä minut muutamalle tuttavalle", Aida vastasi ja taputteli puuteria kasvoilleen.
"Sitten voi olla, että käyn lehden haastattelussa ennen sound checkiä."

Salome voihkaisi vuoteessa.
"Sinun pitäisi saada vapaa aamupäivä konserttiaamuina", hän huomautti.
"Voi luoja, minun pääni halkeaa... Käske Harveyn suksia suolle."

Aida vastasi hymyllä. Ehkä hän olisikin saanut, ellei hän olisi viettänyt päivää sängyssä 'pienen heikotuksen' takia, kuten Harvey asian ilmaisi.
"Pidätkö hänestä huolta?" hän kysyi Eliltä rajatessaan silmiään.

Eli kumartui suukottamaan Aidan niskaa.
"Pidän. Pärjäätkö sinä?"
Hän kuljetti kaivaten kättään naisen selällä.

"Totta kai pärjään", Aida vakuutti ja soi Elille tietävän, lämpimän hymyn.
Ehkä tänä iltana he saisivat aikaa olla kaksin.
Meikkipussi vaihtui harjaan ja hiustenkuivaajaan.

Siinä vaiheessa Salome alkoi könytä pystyyn, heikkona ja tärisevänä.
"Mihin aikaan me lähdemme?"

"Hei, oikeasti", Aida vetosi ja katsahti Eliä avunpyyntönä.
"Selvisin 28 vuotta ihan itse ja selviän tänäänkin. Etkö arvele itsekin, että olisi parempi levätä?"

"Ei", Salome ilmoitti, vaikka olikin kasvoiltaan lähinnä tuhkanharmaa. Eli harppasi lähemmäs, kun naisen jalat olivat pettää, ja auttoi tämän takaisin sänkyyn.

Aida katsahti Eliä kiitollisena ja kallisti päänsä alas, kun kuivasi hiuksiinsa tuuheutta ja taivutti latvoja harjalla.
"Lepo on tärkeää", hän muistutti eikä halunnut sanoa, että Salome ei varsinaisesti olisi avuksi nykyisessä tilassaan.
"Sinullekin, kullannuppu", hän lisäsi miehelle.

"Lepää ainakin aamu", Eli houkutteli.
"Katsotaan illalla vointia uudestaan."
Salome voihkaisi vastauksen.
"Aida", hän kutsui.
"Ota mineraalivettä mukaan. Ja smoothie. Tilasin niitä minibaariin..."

"Lepäile vain rauhassa", Aida kannusti ja suihkaisi lakkaa hiuksiinsa, asettaen taivutetut suortuvat paikalleen.
Hän soi Salomelle rauhoittavan hymyn, painoi suukon Elin poskelle ja otti sitten käsilaukkunsa, kadoten ovesta.
Holland oli ollut odottamassa oven takana ja lähti mukaan.

*

*

*

Bussi oli viimein rauhoittunut yötä varten - sikäli kuin se rauhoittui, kun andrenaliini virtasi vielä bändin poikien suonissa.
Salomen päätä särki edelleen hieman, kun hän pujahti makuusoppeen.
"Aida?" hän kutsui pehmeästi.
"Oletko täällä?"

"Täällähän minä", Aida vastasi ja työnsi tummaa verhoa syrjään punkkansa edestä. Hänen olisi tehnyt mieli viipyä oleskelutilassa poikien ja tiimin kanssa, mutta konsertti oli vienyt hänestä voimat ja punkassa makaaminen tuntui ihanalta.
Sähkönsininen mekko oli vaihtunut Elin t-paitaan, meikki oli pesty pois ja hiukset kiepautettu korkealle nutturalle.

Salome hymyili ja siirsi verhoa paremmin syrjään, jotta saattoi kivuta hetkeksi Aidan vierelle.
"Halusin kiittää sinua, querida."

"Mistä hyvästä?" Aida kysyi ja kiemursi peremmälle. Äänessä oli käheyttä konsertin jäljiltä, ja huominen pitäisi varmasti viettää hiljaisuudessa.

Salome kävi varsin kotoisasti makuulle Aidan vierelle ja veti naisen halaukseen.
"Sinä pelastit minut eilen. Yöllä. Olet oikea aarre."

Aida oli skeptinen, mutta halasi Salomea tiukasti, hengittäen naisen kaulan tuoksua.
"Mitä sinulle tapahtui?"

Salome huokaisi.
"Minä tunsin itseni hyvin yksinäiseksi ja hyvin epäonnistuneeksi. En tuntenut täältä ketään, joten minä... luoja miten minua hävettää."

"Joten... Sinulla oli yhden yön juttu?" Aida varmisti.
"Oletko varma, ettei sinua huumattu ja käytetty hyväksi?"

Salomen kasvoille kohosi irvistys.
"Minä en muista, mitä tarkalleen tapahtui", hän myönsi ja hierais nenänpäätään Aidan hartiaa vasten.
"Olen melko varma, että tarkoitukseni oli etsiä yhden yön juttua, mutta muistini katkeaa ennen kuin pääsen sinne saakka. Minä en edes osaa sanoa... tapahtuiko mitään."

Aida silitti Salomen selkää.
"Oletko varma, ettei sinua satutettu? Tai käytetty hyväksi?" hän kysyi huolissaan.

Salome nielaisi.
"Olen siitä melko varma. Kyllähän sellaisen muistaisi, eikö niin?"
Hänen äänestään kuulsi hienoinen epävarmuus.

"Sinun olisi pitänyt puhua poliisille", Aida vetosi levottomana.

Salome soimasi itseään.
"Mitään ei tapahtunut", hän vakuutti, yhtä paljon itselleen kuin Aidalle.
"Minä menin siihen baariin tarkoituksenani etsiä joku, joka voisi karkoittaa yksinäisyyden hetkeksi. Se oli minun päätökseni. Minä vain säikähdin, kun havahduin hereille ilman muistikuvia siitä, mitä oli tapahtunut."

Aida hengitti Salomen kaulaa vasten.
"Ehkä voisit tavata terapeutin, joka osaisi auttaa sinua selvittämään, mitä tapahtui."

Salome pudisti päätään.
"Minulla ei ole hätää", hän vakuutti ja silitti Aidan selkää.
"Sinä pelastit minut kun olin paniikissa. Olen siitä hirveän kiitollinen. Ja nyt minulla on Hiltonin kylpytakki..."

Aida painoi suudelman naisen kaulalle.
"Eikä sinulla ole mitään hävettävää", hän muistutti.
"Yhden yön jutut voivat olla jännittäviä."

Salome irvisti jälleen.
"Minusta tuntuu, että olen kamalan säälittävä", hän myönsi.
"Yksi vastoinkäyminen ja minä alan käyttäytyä sillä tavalla. Se on... en pidä siitä, että olen sellainen."

"Sinussa ei ole mitään säälittävää", Aida vakuutti.
"Olet mahtava." Hän painoi toisenkin suudelman naisen kaulalle.
"Ei ole väärin etsiä seuraa, vaikka sitten hetkeksi."

Salome huokaisi.
"Toivon, että olisin tehnyt jotakin kehittävää sen sijaan... Vaikka Hiltonin kylpytakki on kyllä todella pehmeä."
Hänen suupieltään nykäisi hymy.
"Minun pitäisi päästää sinut nukkumaan. Millainen olo sinulla on? Tämän päivän keikka oli uskomaton."

"Kuka sanoo, ettei se ole kehittävää?" Aida kysyi takaisin hymyä äänessään.
"Minulla on kaikki hyvin. Ääni vähän käheä, joten pitää turvautua huomenna lehtiöön."

Salome tirskahti.
"No minulla oli kyllä surkea oppitunti, taisimme sammua molemmat ennen kuin mitään edes tapahtui."
Ehkä niin oli parempi.
"Hankitaanko sinulle sellainen robottilukija?"

"Onko se sääli?" Aida pohti. Salome oli katunut päätöstä ja tuntui haaveilevan jonkinlaisesta parisuhteesta Davidin kanssa, joten ehkä se olisi siunaus.
"Hyvä ajatus", hän nauroi, "mutta ehkä pärjään lehtiöllä tällä hetkellä."

"Ei, se on luojan lykky", Salome vastasi ja halasi Aidaa. Se tuntui vähän vähemmän pahalta.
"Haluaisitko jotain ennen kuin käyt nukkumaan?"

Aida pudisti päätään.
"Olen onnellinen, että sinulle ei käynyt mitään pahaa", hän vastasi ja toivoi, että oli oikeassa.
"Olet aarre."

"Itse olet", Salome vastasi ja painoi suukon Aidan otsalle.
"Luuletko... Eihän Harvey tiedä siitä, mitä tapahtui?"

"Ainakaan minä en ole kertonut", Aida vakuutti. Ja jos hänen tahtoaan olisi kuunneltu eikä pyörtymisestä olisi tehty isoa asiaa, mitään sitä seuranneesta ei olisi tapahtunut.

Salome silitti Aidan selkää, ja kun Eli kurkisti varovasti verhon takaa, rutisti tämän hetkeksi syliinsä.
"Nuku kunnolla, querida, okei?"

"Sinä myös", Aida vastasi ja suikkasi suukon Salomen poskelle. Hän toivoi, että naiselle ei todella ollut tapahtunut mitään pahaa.

Salome kömpi pystyyn ja painoi suukon myös Elin poskelle ennen kuin palasi bändin luo hulppean auton toiseen osaan.
Eli kömpi vuorostaan Aidan vierelle boksereissa ja t-paidassa.

Aida vilkutti sormillaan Salomelle ja katseli sitten Eliä vieressään punkan hyvin intiimissä, hämyisässä tilassa.
"Oletko kunnossa, kullannuppu?"

"Kaikki hyvin", Eli vakuutti hymyillen ja suukotti Aidan otsaa.
"Sinun pitäisi yrittää nukkua, prinsessa."

Aida nyökkäsi ja haki paremman asennon tutussa tuoksussa, antaen silmiensä painua kiinni. Hän ei ollut ylpeä siitä, miten helpottavalta yösijan julkisuus tuntui nyt. Hän oli aina ollut parempi pakenemaan demonejaan kuin kohtaamaan niitä.

Maanantai 5. elokuuta 2019, ilta, Executive Suite, Ritz-Carlton, Los Angeles

Iltapäivän pikaiset päiväunet olivat venähtäneet niin, että Aida oli edelleen unesta tokkurassa astuessaan kylpyhuoneesta pyyhkeeseen kääriytyneenä ja märät, kallilta hoitoaineelta tuoksuvat hiukset kasvoilta heitettynä.
Päivä oli hujahtanut ohi hetkessä. He olivat saapuneet aikaisin aamulla, viettäneet aamupäivän pitämällä kiertuepalavereita ylellisen sviitin olohuoneessa – joihin hän sai osallistua vain kirjoittamalla mielipiteensä lehtiöön tai elehtimällä vastauksensa kuin Charadesissa – ja sitten iltapäivän radion haastattelussa.
Nyt heitä odotettaisiin illaksi Tommyn luo.
Aida tukahdutti haukotuksen ja istahti sängyn laidalle jokseenkin raukeana, tuijottamaan räjähtänyttä matkalaukkuaan ja vaatteiden seasta pilkottavia alusvaatteita.

Eli oli seurannut Aidan liikehdintää kulmat hieman kurtistuneina.
"Onko sinun aivan välttämätöntä mennä, prinsessa?" hän kysyi lopulta, samalla kun siirtyi sängyn vierelle.
"Voitaisiin juhlia täällä."

Aida soi Elille raukean hymyn ja painoi otsansa miehen vatsaa vasten.
"En halua tuottaa Tommylle pettymystä", hän sanoi, rikkoen käskyä hiljaisuudesta ja silitti miehen lantion sivua.

Eli kietoi käsivartensa Aidan ympärille halaukseen ja painoi suukon tämän hiuksiin.
"Ne platinat ovat ihan hiton hieno juttu", hän myönsi.
"Olet kyllä ansainnut juhlat, prinsessa."

Aida hymyili ja kiersi kätensä hetkeksi miehen vyötärölle.
"Kiitos. Jaksatko sinä tulla mukaan?"

"Minä seuraan sinua aina, prinsessa", Eli vakuutti ja rutisti Aidaa hetken.
"Otatko lehtiön mukaan?"

Aida nauroi häivähdys käheyttä äänessään.
"En kai. Eivät kai he sellaista  odota?" hän pohti ja irrottautui haikeasti halauksesta, jotta saattoi hylätä pyyhkeen ja pujottautua alusvaatteisiin. Sitten hän istahti sängylle meikkipussin kanssa.
"Miten sinun päiväsi on mennyt?"

Eli ei ollut aivan varma, mitä Aidalta odotettiin. Kaikki oli muuttunut varsin järjettömäksi.
Hän ei yrittänyt peitellä ihailevaa katsettaan Aidan vartalolla, kun tämä pukeutui alusvaatteisiinsa.
"Ihan hyvin. Vähän hitaasti. Olen odottanut sinua."

Katse sai haikean levottomuuden koskettamaan vatsaa. Miksi hän tunsi olonsa niin oudoksi, kun he voisivat olla yhdessä?
"Haluatko toimia makutuomarina ja sanoa, mitä puen päälle tänään?"

Elin suupieli nykäisi.
"Tiedäthän, että minun vastaukseni tuohon on aina myöntävä?" hän vastasi.
"Minusta voisit lähteä noin."

Aida heitti Eliä ponnettomasti tyynyllä ja nousi käsiä pään ylle venytellen ylös, tutkien vaatekaappiaan. Hän valikoi lopulta kuvauksista saamansa, syvänsinisen kotelomekon, jonka toiselta olkapäältä kangas laskeutui taiteellisena putouksena.
"Onko jotain, mitä haluaisit tehdä Los Angelesissa?"

Eli vastasi naurulla ja tarjoutui enemmän kuin mielellään auttamaan vetoketjun kanssa.
"Viettää aikaa sinun kanssasi", hän vastasi, painaen suudelman Aidan niskalle.
"Karataan syömään jäätelöä rannalla."

"Se kuulostaa ihanalta", Aida vastasi ja kiepahti ympäri, jotta saattoi painaa kevyen suukon Elin huulille ollakseen sotkematta huulipunaa ja hipaisi miehen nenänpäätä.
"Tehdään niin huomenna?"
Hän istahti alas laittamaan hiuksensa loppuun, ja sitten he olivat valmiita jatkamaan Tommyn juhliin.

Eli poimi mukaan uuden, hyvin istuvan pikkutakkinsa ja oli siitä hetken ajan yhtä ylpeä kuin noutaessaan mittatilatun vaatekappaleen.
Oli mukavaa, kun hihat ja hartiat olivat sopivat.
"Näytät upealta, prinsessa."

Aida vastasi näpäyttämällä Elin nenänpäätä hellävaroin, ennen kuin suuntasi hissiin.
Auto odotti hotellin edustalla, Holland sen vierellä. Turvamies nousi etupenkille pideltyään heille ovea kameroiden välkkeessä, ja auto nytkähti liikkeelle.

Elin ilo karisi hieman joka kerran, kun kamerat välkähtelivät. Enää hänkään ei aina uskaltanut käyttää etuovea, vaikka se olikin varmasti naurettavaa.
Autossa hän saattoi vetää Aidan kainaloonsa.
"Keitä juhliin on tulossa?"

"Tommy, Hattie, Noah ja...", Aida vastasi kurtistaen kulmiaan keskittyneenä.
"Minulla ei ole aavistustakaan." Hän nojasi päänsä Eliä vasten ja pudisti vaivihkaa päätään, kun radio alkoi soittaa Nightingalea.
Auto lähestyi Beverly Hillsiä ja liukui lopulta pysähdyksiin oikean talon edessä.

Oli aina yhtä häkellyttävää kuulla Aidan ääni radiosta. Upeaa, ja häkellyttävää.
Porttien ulkopuolella päivysti valokuvaajia, ja vei hetken ennen kuin heidän autonsa pääsi ajamaan pihaan, joka oli valaistu modernein lyhdyin.
Eli kömpi ulos autosta kuunnellen musiikkia, joka raikui sisältä akvaariotalosta.

Aida nousi autosta miehen perässä ja suuntasi sitten sisään. Myös Holland seurasi mukana, ei niinkään siksi, että Aida olisi kokenut tarvitsevansa minkäänlaista turvaa, vaan voidakseen osallistua Tommyn tuntien huikaiseviin juhliin autossa odottamisen sijasta.

Ei mennyt pitkään, kun syvän safiirinpunaiseen, muotoja hivelevään mekkoon pukeutunut Tommy kiiruhti heitä vastaan.
"Siellähän minun Satakieleni on! Tulehan tänne, Aida."
Hän ojensi käsivarsiaan.

Aida antautui halaukseen ja painoi kevyen suudelman Tommyn poskelle, huolellisesti jättämättä jälkiä.
"Ihana nähdä. Kuinka olet voinut?"

"Loistavasti, aivan loistavasti. Toivottavasti sinäkin, Satakieli?"
Tommy jätti kätensä lepäämään Aidan hartialle ja silitti tämän poskea.
"Oletko voinut hyvin?"

"Erinomaisesti", Aida vakuutti hymyillen ja nojautui kevyesti kosketusta vasten.
"Olet hyvin kultainen, kun järjestät taas juhlat."

"Kultaseni", Tommy vetosi melkein moittien.
"Eikö sinulle ole kerrottu menestyksestäsi? Älä ole vaatimaton!"

Aida nauroi hyväntuulisesti kehräten ja vilkaisi olkansa yli varmistaen, että Eli oli edelleen mukana matkassa.
"Se tuntuu kieltämättä varsin uskomattomalta."

Eli virnisti Aidalle hyväntuulisesti, samalla kun Tommy viittasi kävellään tumma-asuiselle tarjoilijaoletetulle.
"Minulla on sinulle jotakin."

"Niinkö?" Aida tiedusteli pysytellen Tommyn mukana. Los Angelesin yön lämpö tuntui viehättävältä.

"Kyllä vain."
Mustapukuinen palasi ja Tommy otti vastaan litteän, safiirinsinisen rasian, pitkän ja kapean.
Hän ojensi sitä Aidalle.
"Avaa se."

Aida kohotti kulmiaan kysyvänä, hymyä kalpeansinisissä kissansilmissä ja avasi rasian.
"Mitä olet tehnyt?"

Tommy seurasi vilpittömän innostuneena, kuinka Aida avasi rasian kannen. Sen alta paljastui valkea tyyny, jolla lepäsi siro, siipensä levittänyttä satakieltä esittävä riipus. Hopeisen linnun silmänä oli pieni safiiri.

"Voi Tommy, miten kaunis se on", Aida vakuutti ihaillen korua ja kurottui painamaan suudelman Tommyn poskelle.
"Olet uskomattoman kultainen."

"Lentävä satakieli muistuttaa sinua siitä, että pystyt mihin tahansa", Tommy selitti ja nojasi poskeaan kevyesti suudelmaa vastaan.
"Olet uskomaton, Satakieli."

Aida nauroi vastauksena ja halasi naista.
"Kiitos. Olet todella kultainen", hän vakuutti.
"Autatko sen kaulaani?"

Tommyn silmät siristyivät.
"Mielelläni."
Hän irrotti korun paikoiltaan ja viittasi Aidaa kääntymään.

Aida käänsi selkänsä ja nosti suurille laineille taivutettuja hiuksiaan syrjään tieltä.

Tommy kiinnitti korun hellästi Aidan kaulaan ja kosketti niskaa sormenpäillään.
"Näytähän nyt, miltä se näyttää", hän pyysi.

Aida kääntyi kuuliaisesti ympäri ja pyyhkäisi hiuksia pois tieltä. Hopea erottui viehättävästi syvää sinistä satiinia vasten.
"Mitä pidät?"

Tommy hymyili.
"Viehättävä", hän vastasi.
"Kuten korukin. Se sopii sinulle todella hyvin."

"Kiitos. Olet hyvin antelias", Aida vakuutti ja katsahti sitten taloa.
"Joten, ketkä olet kutsunut?"

"Sinä ansaitset vain parasta, Satakieli", Tommy huomautti ja tarttui Aidan käteen painaakseen sen kämmenselälle suudelman.
"Oh, sellaisia ihmisiä, joiden kanssa haluaisit juhlia. Ystäviäsi. Ja pari muuta, tiedäthän, pakollista kasvoa."

Suupieli nykäisi hymystä.
"Totta kai", Aida vakuutti ymmärtävänsä ja tarjoutui seuraamaan Tommya peremmälle.
"Olet ihastuttava emäntä.

Tommy tarjosi Aidalle käsivarttaan.
"Hoidetaan tämä heti pois alta, niin saat nauttia juhlista. Ja-"
Hän katsahti ympärilleen.
"Eli? Siellähän sinä olet. Tule nyt, haluan esitellä sinutkin parille henkilölle..."

"Näytä vain tietä", Aida kannusti ja pujotti kätensä Tommyn käsikynkkään.

Tommy näytti. Eikä esittelykierros sujunut nopeasti, sillä kaikki halusivat tervehtiä taivaan tämän hetken kirkkainta tähteä.
Eli varastettiin yhteen keskusteluun, jossa puhuttiin baletista, ja hän katsahti anteeksipyytävästi Aidaa ennen kuin heittäytyi kertomaan omasta taustastaan.

Aida ei ymmärtänyt syytä anteeksipyytävään katseeseen, mutta se unohtui pian hänen päänsä käydessä pyörälle uusista tuttavuuksista ja vanhoista, tutuista kasvoista. Tommy ansaitsi erityisen lämpimän hymyn.

Kun he olivat tervehtineet isoa joukkoa ihmisiä, Tommy tarttui Aidan käteen.
"Haetaan sinulle juotavaa. Älä huoli, alkoholitonta. Mansikkamargarita?"

"Toki", Aida vastasi. Kun alkoholin poisti, kaikki mansikkadrinkit olivat aika samanlaisia.
"Mikä sinun suosikkidrinkkisi on?"

"Mojitoa on vaikea pilata", Tommy vastasi ja suuntasi baaritiskin luo.
"Kuinka sinä olet voinut, Satakieleni?"

"Hienosti", Aida vakuutti siloitellen hieman totuutta.
"On ollut uskomatonta päästä esiintymään. Olen ikuisesti kiitollinen myös sinulle."

Tommy tutki Aidan kasvoja.
"Oletko nyt aivan rehellinen?" hän kysyi ja kosketti naisen käsivartta.
"Eihän Harvey ylityöllistä sinua?"

"Tämä on uskomaton tilaisuus. Teen mielelläni töitä", Aida vakuutti.
"Minulla on kaikki ihan hyvin. Oletko tulossa konserttiin täällä?"

Tommy hymyili.
"En jättäisi sitä väliin mistään hinnasta. Onneksi minulla on suhteeni, liput ovat tätä nykyä kiven alla."
Hän silitti Aidan käsivartta.
"Onhan sinulla minun numeroni?"

Aida vastasi hymyllä. Oli uskomatonta, että jokaikinen konsertti oli myyty loppuun.
"On, miksi?"

Tommy puristi Aidan kättä.
"Soitat minulle jos sinua ylityöllistetään", hän velvoitti.
"Olet Satakieleni."

Aida hymyili silmät tuikahtaen ja painoi kevyen suudelman naisen poskelle.
"Olet todella kultainen."

"Minä todella tarkoitan sitä",  Tommy sanoi.
"Mutta nyt sinun pitää saada juhlia. Etsitäänkö Hattie ja Noah? Myös Edison on täällä."

"Niinkö? Etsitään toki", Aida vakuutti ja seurasi Tommya juhlaväen sekaan. Hattie ja Noah olivat linnoittuneet vanhojen tuttujen keskelle, mutta Edison tuli heitä pian vastaan.
"Fantastiset juhlat!"

"Edison, siinähän sinä olet!"
Tommy ojensi kätensä vetääkseen miehen poskisuudelmaan.
"Etsimme sinua."

Edison painoi suudelman Tommyn poskelle ja sitten Aidan.
"Todella? Kertokaa toki, miten voin palvella."

Tommy viittasi kädellään kohti Aidaa.
"Haluan vain, että Satakieleni saa juhlia saavutustaan", hän vetosi.
"Ystäviensä kanssa."

"Olet järjestänyt upeat juhlat", Edison vetosi ja kiersi käsivarren Aidan vyötärölle.
"Mitä sinulle kuuluu, Tommy?"

Tommy huitaisi kättään.
"Näissä juhlissa on aina tarkoitus näyttäytyä, valitettavasti. Mutta nyt se on hoidettu."
Hän vastasi kysymykseen väläyttämällä hymyn.
"Hyvää, aina vain hyvää. Menkäähän siitä pitämään hauskaa, nuoriso."

Aida suukotti Tommyn poskea.
"Kiitos, kiitos tästä kauniista korusta ja kaikesta, mitä olet tehnyt vuokseni", hän vetosi rutistaen naista, ennen kuin Edison punoi kätensä hänen käteensä ja johdatti hänet juhlahumun joukkoon.

*

*

*

Elin mieli oli korkealla, kun he suuntasivat kotiin Holland jälleen turvallisesti etupenkillä.
"Oliko sinulla mukavaa, prinsessa?" hän kysyi, silittäen naisen polvea auton kiitäessä kohti hotellia.

"Totta kai", Aida vastasi ja nojasi päänsä Elin olkapäälle. Silmät painuivat vaistomaisesti kiinni auton hurinassa.
"Nautitko sinä juhlista? Tapasitko kiinnostavia ihmisiä?"

"Mm", Eli äännähti myöntävästi.
"Tanssin puolelta. Tommy oli ystävällinen kun esitteli minut."
Hän oli tuntenut olevansa osa tätä kaikkea.
Käsivarsi kietoutui Aidan ympärille.

Aida näpäytti hellästi Elin nenänpäätä.
"Sinä olet tähti, kullannuppu. Kaikkien pitäisi nähdä se", hän vetosi ja hengitti kevyesti miehen kaulataivetta vasten. Auto mateli Los Angelesin liikenteen poikki kohti Ritz-Carltonia.

Oli varmastikin hyvin huonoa käytöstä hivuttaa toista kättä Aidan reidelle, mutta Elillä oli ollut ikävä. Ja hyvä tuuli vain korosti sitä ikävää.

Aida nauroi kehräten, häivähdys käheyttä äänessään ja ujutti oman kätensä Elin reidelle. Auto liukui pysähdyksiin hotellin edessä, ja Holland oli hetkessä avaamassa heille ovea.
Vielä yötä myöten päivystävien paparazzien kamerat räpsyivät, kun Aida punoi kätensä Elin käteen ja houkutteli miehen mukanaan sisään.

Edes paparazzien näkeminen ei saanut Elin hyvää tuulta haihtumaan. Oli suorastaan ihme, että hän sai pidettyä kätensä kurissa hississä.
Ainakin melkein.
Toinen laskeutui ehkä hieman alas selällä.

Aidan silmät tuikahtivat lämpöä, ja hän kurottui hamuamaan miehen korvanlehteä heidän ollessaan kaksin hississä. Väsymys tuntui lyijynä raajoissa, mutta hän ei halunnut ajatella sitä. Hissi kilahti kalliisti ja avautui oikeassa kerroksessa.

Kilahdus oli kuin lupaus siitä, että he olisivat pian sviitissä.
Elin se teki kärsimättömäksi. Niin kärsimättömäksi, että hän nappasi Aidan käytävällä syliinsä. Täällä ei ollut paparazzeja.

Aida kikatti ja näykkäsi Elin kaulaa vastauksena, kiertäessään käden miehen niskalle. Hän etsi huonekortin pienestä käsilaukustaan, melkein Hollandin läsnäolon unohtaneena. Turvamies vahti hiljaisena heidän pääsevän turvallisesti sisään ja hymyili Aidalle kohdatessaan naisen katseen Elin olan yli.

Eli asettui niin, että Aida sai oven avattua.
"Öitä, Holland", hän toivotti ennen kuin työntyi sviittiin. Hän ei halunnut päästää Aidaa sylistään, vaan painoi suudelman tämän huulille.

Ovi sulkeutui ja pimeän sviitin hiljaisuus tervehti heitä. Vain Los Angelesin yö valaisi sitä ja piirsi sängyn ja huonekalujen ääriviivat näkyviin.
Aida vastasi suudelmaan, yrittäen jättää huomiotta oudon, nakertavan levottomuuden sisällään.

Eli laski Aidan sylistään, mutta painoi tämän sviitin seinää vasten. Salome oli vielä juhlissa, heillä olisi aikaa olla kahden.
Hän haki uutta suudelmaa naisen huulilta.

Aida kiersi jalkansa Elin ympärille ja vastasi suudelmaan. Hän yritti olla valtaa kasvavalle, oudolle onttoudelle, joka sai vanhat muistikuvat välkkymään hänen mielessään.
Ehkä ne katoaisivat, jos hän suutelisi miestä intohimoisemmin.

Elin selkää pitkin kulki miellyttävä väristys, joka oli ollut poissa tovin. Tai ei, ei poissa. Pakotettuna hiljaiseksi.
Nyt se sama väristys sai hänet ujuttamaan kätensä etsimään Aidan puvun vetoketjua.

Aida kaarsi selkäänsä ja tunsi kylmyyden leviävän sisällään. Muistikuvat kelautuivat hänen silmiensä edessä, olivat ne kiinni tai auki. Ei, mitään sellaista ei tapahtunut oikeasti.
Sinä huora.
Sydän hakkasi levottomampana. Ei, sellaista ei tapahtunut.
Hän kiemurteli alas miehen käsivarsilta.

Jotakin tapahtui.
"Prinsessa?" Eli kysyi, hieman hengästyneenä.
"Mitä nyt?"

Aida pudisti päätään ja pakotti huulilleen hymyn.
"Ei mitään, ei mitään", hän vakuutti sukien hiuksia pois kasvoiltaan ja luikahti miehen otteesta, harhaillen sviitin komeiden ikkunoiden luo. Hän ei voinut teeskennellä, ettei se kaikki olisi tapahtunut. Ettei hän kuulisi huohotusta ja muistaisi kuumaa hengitystä ihollaan tai maistaisi ihon suolaa.
"Olen pahoillani."

Eli veti syvään henkeä ja seurasi Aidaa. Huoli sai kulmat painumaan kurttuun.
"Hei", hän vetosi.
"Puhuisit minulle. Tuliko huono olo?"

Aida pudisti päätään ja kiersi käsivarret ympärilleen. Hän ei tiennyt, miten pukea tunteitaan sanoiksi. Ainakaan tavalla, jonka pystyisi sanomaan ääneen.
"Olen vain... Väsynyt. Käydäänkö nukkumaan?"

Eli seisahtui Aidan vierelle. Oliko hän tehnyt jotakin väärin? Sanonut jotakin väärin?
Hän kosketti varoen Aidan selkää.
"Onko kaikki oikeasti hyvin?"

"Kaikki hyvin", Aida vakuutti ja kiersi kätensä kevyesti Elin vyötärölle. Löikö hän miestä laimin? Siitä oli ikuisuus, kun he olivat olleet yhdessä. Mutta hän tunsi olonsa pahoinvoivaksi, eikä julma, kylmä ääni jättänyt häntä rauhaan.
"Olen pahoillani."

Eli veti syvään henkeä ja seurasi Aidaa. Huoli sai kulmat painumaan kurttuun.
"Hei", hän vetosi.
"Puhuisit minulle. Tuliko huono olo?"

Aida pudisti päätään ja kiersi käsivarret ympärilleen. Hän ei tiennyt, miten pukea tunteitaan sanoiksi. Ainakaan tavalla, jonka pystyisi sanomaan ääneen.
"Olen vain... Väsynyt. Käydäänkö nukkumaan?"

Eli seisahtui Aidan vierelle. Oliko hän tehnyt jotakin väärin? Sanonut jotakin väärin?
Hän kosketti varoen Aidan selkää.
"Onko kaikki oikeasti hyvin?"

"Kaikki hyvin", Aida vakuutti ja kiersi kätensä kevyesti Elin vyötärölle. Löikö hän miestä laimin? Siitä oli ikuisuus, kun he olivat olleet yhdessä. Mutta hän tunsi olonsa pahoinvoivaksi, eikä julma, kylmä ääni jättänyt häntä rauhaan.
"Olen pahoillani."

Eli veti Aidan hellään halaukseen.
"Hei, ei tarvitse olla pahoillaan", hän vetosi ja painoi suudelman naisen hiuksiin.
"Mennään vain nukkumaan."

Aida oli pahoillaan. Hän veti mekon yltään, ja kylpyhuoneessa tuijotti peilikuvaansa pitkän tovin yrittäen löytää itsensä. Hän saattoi kuitenkin hymyillä Elille rauhoittaen, kun kömpi sänkyyn ja painoi silmänsä kiinni. Aamu olisi parempi. Hänen täytyisi keskittyä kiertueeseen.

Tavallaan Eli pelkäsi mennä kylpyhuoneeseen, sillä mitä jos Aida tekisi jotakin itselleen? Lähtisi sillä välin pois?
Jos hänen kosketuksensa ahdisti.
Hän kömpi vuoteeseen hiljaa.
"Saanko ottaa sinut kainaloon?"

"Tietenkin", Aida vakuutti häkeltyneenä ja kierähti Elin kainaloon, kietoen kätensä tottuneesti miehen vatsan yli ja haudaten kasvonsa lämpimään kaulataipeeseen.
"Nuku hyvin, kullannuppu."

Keskiviikko 7. elokuuta 2019, ilta, Beverly Hills, Los Angeles

Edellisen illan konsertti legendaarisessa Greek Theatressa viipyi edelleen kihelmöintinä vatsanpohjassa. Aida tunsi olevansa samaan aikaan sietämättömän onnellinen – niin onnellinen, ettei voinut lakata hymyilemästä – ja eksyksissä. Ulkoisesti Aida Fitzgerald oli nyt loistelias nimi, tähti, jolla oli kissamaiset, huolitellut rajaukset, rohkean punaista huulipunaa ja kauniisti taivutetut, tuuheat hiukset.
Hän ei vain ollut varma, oliko oikea Aida hänen sisällään lainkaan yhtä loistelias. Joskus hän tunsi olevansa huijari.
Mutta tänään hän hymyili peilikuvalleen Suzy Quun pukuhuoneessa. Oli uskomatonta, kuinka monta kertaa hän oli saanut käydä siellä.

Tuotantoassistentti tuli hakemaan häntä. Studioyleisö kuului takatiloihin osoittaessaan suosiota ikoniselle talk show -emännälle. Valot sokaisivat hänet hetkeksi, kun Aida kiiruhti halaamaan emäntää ottaen muutaman tanssiaskeleen Nightingalen tahtiin.
Suzy Q istutti hänet valkoiselle, pikkuiselle nahkasohvalle ja sukelsi suoraan haastatteluun.

Hänen olisi varmasti pitänyt nähdä sen tulevan. Suzy oli tehnyt näin ennenkin.
"Jännittääkö sinua koskaan esiintyessäsi?"
"Joka kerta", Aida vakuutti, "oma konsertti on jot-"
Viereisen pöydän kansi lennähti paikaltaan ja jokin valtava ja harmaa loikkasi esiin. Aida hätkähti säikähtäneenä taaksepäin ja vajosi sitten hervottomana nauraen sohvan selkänojaa vasten, kun tajusi hiireksi pukeutuneen henkilökunnan jäsenen hölkkäävän käytävään, josta hän oli astunut lavalle.
Hän painoi kädet kasvoilleen, kun ei osannut lakata kikattamasta, ja emäntä ja yleisö yhtyivät nauruun.

Vatsalihaksia särki, kun he jatkoivat vihdoin haastattelua, ja Aida pelkäsi sortuvansa uudelleen nauruun.
"Olit sanomassa jännittämisestä?" Suzy kannusti tuolistaan maireana myhäillen.
Yleisö tuntui väreilevän jännitystä, eikä Aida ollut varma miksi.
"Mmhh", hän vastasi tukahduttaen kehräävän naurun ja hieraisi poskeaan, "olen ollut teatterissa koko ikäni, mutta en ole-"
Joku ilmestyi yhtäkkiä hänen sivulleen ja tarttui hänen hartioihinsa, saaden hänet läikäyttämään teemukiaan.
Miten hän ei nähnyt sen tulevan?
Aida kikatti epäuskoisena ja katsahti taakseen, toinen käsi laukkaavalle sydämelle painuen.
"Dallas!"

Yleisö ulvoi riemusta. Mies oli hölkännyt kierroksen kauemmas ja palasi nyt takaisin, kiertäen kätensä halaukseen takaapäin ja painaen suukon hänen poskelleen. Tutuksi käynyt partavesi ympäröi hänet. Muutama tuuhea suortuva valahti otsalle tummista hiuksista ja parransänki antoi komeille, karismaattisille kasvoille säväyksen rock'n'rollia.
"Sinä ryökäle", Aida vetosi hellästi, kun mies vajosi hänen viereensä sohvalle ja levitti käsivarren sen selkänojalle, vetäen hänet puolittain kainaloonsa.
"Vain pieni yllätys."
"Yleisölle on ollut luvassa kaksinkertainen määrä tähtipölyä kiertueella New Yorkissa ja Los Angelesissa, sillä Dallas Bass on yllättänyt duetolla kanssasi", Suzy selvitti, ja yleisö kirkui miehen nimelle.
"On ollut kunnia esiintyä hänen kanssaan", Dallas vakuutti ja halasi Aidaa. Hän kiitti kehusta sipaisemalla miehen poskea sormenpäillään.
Kuuluiko hänen tehdä niin?
"Minulle lupailtiin, että esittäisitte meille kappaleenne, Sky Full of Starlight."
Studioyleisö kirkui lisää.

Studio pimeni, ja purppuran ja sinisen sekaiset valot syttyivät heidän pienen lavansa taustalla.
Yleisö humisi odottavana.
He jakoivat mikrofonin, ja Aida tunsi Dallasin lämmön vierellään. Miehen karisma tuntui väreilevän tilan poikki yleisöön ja sai aikaan naisellisia vinkaisuja.
"The sky's full of starlight, watch as I take flight,
I'm never coming down.
Fly through the night sky, never been this high,
We're in the starlight now."
Kappaleen huipun tullen Aida ojensi kätensä sivuilleen ja vokalisoi vapaasti. Sitten Dallas oli jälleen hänen takanaan ja melkein halasi hänet syliinsä, kuten kappaleen koreografiaan kuului.
"In the starlight, li-li-li-light, in the starlight-li-li-li-light, in the starlight-li-li-li-light, li-li-li-li-light." Kappale muuttui intiimimmäksi, kun päät nojautuivat kevyesti yhteen mikrofonin ääressä ja he hymyilivät toisilleen yksityisesti.
"We're in the starlight now."
Dallas painoi suudelman hänen poskelleen.

Pukuhuoneessa häntä odotti yllätys, joka sai hänet tarttumaan tarjoukseen illaksi karkaamisesta lapsenomaisella innolla.

*

*

*

Akvaariotalo sai hänet tuntemaan olonsa kotoisaksi heti sen ilmestyessä tuuheiden puiden lomasta. Uima-allas hehkui edelleen valoa kuin Pandoralla, ja tyylitelty, moderni sisustus valtavien ikkunoiden takana oli juuri sellainen kuin hän muistikin.
Hän oli asunut täällä monta, ihastuttavaa, ikimuistoista kuukautta.
"Satakieli", Edison vetosi hymyä äänessään ja kaappasi hänet halaukseen, kieputtaen häntä ympäri eteistä. Molemmat kengät kopsahtivat aidolle puulattialle.
"Kuinka olet voinut?" Aida kysyi tukahtuneesti karhumaisesta rutistuksesta ja kiemurteli irti, kun tunsi tunnelman kääntyvän hieman liian intiimiksi.
"Hyvin, hyvin."
"Entä juhliminen? Olen ollut huolissani sinusta." Aida tutki tummia, lämpimiä silmiä ja silitti sileäksi ajeltua poskea. Edisonin juhliminen, varsinkin huumeiden ja alkoholin kanssa, oli koskettanut myös häntä, vaikka hänen muistikuvansa asiasta olivatkin tulleet Eliltä.
"Olen ollut kiltisti", Edison vakuutti kiertäen käden naisen vyötärölle ja kohdaten katseen vilpittömänä, "en ole koskenut huumeisiin sen jälkeen, kun... Tiedäthän. Se säikäytti minut. En koskaan, koskaan tarkoittanut satuttaa sinua tai saattaa sinua vaaraan. Minä-". Sana oli painokas. Aida saattoi kuulla, mikä sitä seurasi, jo ennen kuin sanat muodostuivat.
Hän painoi sormensa Edisonin huulille ja soi miehelle rauhoittavan hymyn, ennen kuin kurottui painamaan suudelman tämän poskelle.
"Olen ylpeä sinusta, valtavan ylpeä", hän vakuutti ja kiersi kätensä uudelleen halaukseen, johon oli helppo unohtua.

Hehkuvan uima-altaan vesi loiskahti. Aida katseli Edisonin urheilullista, supersankarille sopivaa hahmoa, joka lipui veden alla – tummissa farkuissa ja t-paidassa – ja eteni vaivattomin vedoin.
Mies ravisteli tuuheita hiuksiaan kuin koira noustessaan pintaan ja soi hänelle poikamaisen virneen, houkutellen häntä seurakseen.
"En voi!" Aida nauroi ja osoitti tummansinistä pukuaan merkiksi siitä, että se oli liian arvokas spontaaniin uintiin.
"Ota se pois."
"Edison", Aida torui huvittunutta hymyä silmissään, mutta ei voinut olla harkitsematta sitä. Aurinko oli laskenut hyvä tovi sitten, mutta elokuun lämpö viipyi kutsuvassa, intiimiltä tuntuvassa illassa – ja koko talven, jonka hän oli asunut täällä, hän oli haaveillut ylimaallisen näköisestä altaasta.
Hän puraisi huultaan, kun ujutti mekon yltään ja asetti sen varovasti aurinkotuolille, ennen kuin kurottui kokeilemaan vettä varpaillaan. Hän tunsi olonsa itsetietoiseksi alusvaatteissaan, mutta toki ystävät saattoivat uida ilman, että se tarkoitti mitään.
Ennen kuin hän ehti pidemmälle ajatusketjussaan, Edison oli tarttunut hänen nilkkaansa ja tempaissut jalat kirjaimellisesti hänen altaan.
Vesi otti hänet vastaan viileänä ja virkistävänä.
"Sinä aasi", Aida kikatti päästessään pintaan ja työntäessään hiuksia kasvoiltaan. Nenää kirveli sinne vedetystä vedestä, ja hänen meikkinsä päätyisi varmaan pitkin kasvoja, mutta adrenaliini tuntui ihanalta.
Hän loiskaisi vettä miehen päälle ja aloitti ehdottomasti lapsenmielisen vesisodan.

Miten se tarkalleen tapahtui, Aida ei osannut sanoa. Yhtenä hetkenä he lojuivat kotoisasti sohvalla, niin kuin niin monena iltana ennenkin – Edison hänet puoliksi syliinsä vetäen ja kertoen salaisuuksia pyörivästä elokuvasta, joiden todenperäisyydestä ei ollut tietoa, mutta jotka naurattivat häntä niin, että vatsa kipeytyi – ja seuraavana ikkunoiden takana vallinnut, Los Angelesin illan pimeys oli vaihtunut aurinkoon.
Vei muutaman hetken, että todellisuus rekisteröityi.
Hän oli nukahtanut. Hän oli nukahtanut Edisonin sohvalle, ja vienosti kuorsaava, toinen jalka rennosti selkänojan yli heitettynä ja toinen käsivarsi hänen ympärillään nukkuva Edison toimi siitä todisteena.
Syke kohosi rajuna, ja hänen oli vaikea hengittää. Paniikki teki tuloaan.
Hän oli nukahtanut, ja nyt uni teki ajan ja paikan hahmottamisesta haasteen. Hänellä oli konsertti illalla, Hollywood Palladiumissa, 5000 yleisölle.
Paniikki kuristi hänen sydäntään, kun hän ajatteli tilannettaan. Hän ei ollut soittanut kenellekään, eihän? Hän ei edes muistanut, mitä oli tehnyt puhelimellaan. Varmasti se oli jossain.
Mutta se tarkoitti, ettei hän ollut ilmoittanut kenellekään jäävänsä yöksi. Tai edes minne oli mennyt. Hänen oli pitänyt vain käydä pikaisesti Edisonin luona ennen paluuta hotellille.
Tämä ei ollut todellista.

Uninen Edison kiersi kättään tiukemmin hänen ympärilleen, kun hän pyrki ylös, ja Aida tuuppi miehen vauhkona hereille.
"Nyt on aamu", hän vetosi hädissään ja läpsäisi miehen poskea kevyesti, jotta sai käden irti vyötäröltään ja pääsi jaloilleen. Edisonin kauluspaita valahti melkein polviin saakka.
"Voi paska", hän mumisi sukiessaan kesyttömiä hiuksia pois kasvoiltaan ja tähytessään vilahdusta käsilaukkunsa valkoisesta nahasta. Minne hän oli oikein jättänyt sen?
"Hei, kaikki hyvin", Edison rauhoitteli ääni unesta karheana ja vääntäytyi istumaan, tummanruskeat hiukset röyhkeästi pystyssä hapsottaen.
"Ei ole! En voi uskoa, että tein tämän."
"Ei kello ole kuin..." Mies tähyili ympärilleen, silmät sirrillään ja tokkurasta sameina, etsien kelloa.
"Ei sillä ole väliä! Nukahdin tänne enkä ilmoittanut mitään. Voi luoja", Aida ähkäisi ja raastoi hiuksiaan. Hän tempaisi arvokkaan, tummansinisen pukunsa mukaan.
"Minun pitää mennä."
Edison ehti tuskin kohottaa kättään heipaksi, kun Aida oli suikannut suukon miehen ohimolle ja kadonnut pyörremyrskynä.

Eli tuijotti sviitin seinää silmät kirveltäen. Ne olivat väsyneet yön yli valvomisesta, sillä tieto, että Aida oli jossain Edisonin kanssa, ei ollut tuudittanut häntä uneen.
Viimeksi Aida oli saanut liikaa jotakin, joka oli saanut tämän tiedottamaan tilaan. Toista, synkempää ajatusta hän ei halunnut myöntää itselleen. Se oli liian kuvottava, edusti sellaista puolta hänestä, jonka olemassaoloa hän ei ollut tiedostanut. Ehkei sitä ollut alunperin ollut ollut edes olemassa.
Hän hätkähti, kun Salome harppoi takaisin sviitin olohuoneeseen.
"Eikö vieläkään mitään?" hän kysyi, vaikka naisen ilme kertoi kaiken.
"Ei. Ei mitään. Vain se, mitä Holland kertoi."

Kello oli lähempänä kymmentä aamulla, kun taksi pysähtyi Ritz-Carltonin eteen ja Aida manasi joutuessaan pyrähtämään ylös aulaan paparazzien välkkeen läpi. Hän tunsi pahoinvoinnin vellovan vatsassaan, kun hissi nousi kohti sviittiä ja hieroi kalpeaksi valahtaneita, pisamaisia kasvojaan.
Miten sinä saatoit, hän sätti itseään. Eikö hän oppisi koskaan?
Kädet tärisivät niin, että avainkortti ei meinannut osua koloonsa, ja kun hän vihdoin pääsi sisään, jäänsiniset silmät tähysivät levottomina ympärilleen.

Sekä Eli että Salome pyörähtivät ympäri, kun avainkortti naksahti ovessa.
"Aida!" Salome hengähti ja kiiruhti halaamaan naista, sulkien tämän tiukasti syliinsä.
"Meu Deus, missä sinä olet ollut? Oletko kunnossa? Onko joku satuttanut sinua?"
Hän pyrki ottamaan Aidan kasvot käsiensä väliin tarkastellakseen niitä.

Aida tuijotti Salomea vauhkona, puristaen käsilaukkunsa hihnaa käsissään.
"Olen kunnossa", hän vastasi vaimeasti, "minä vain... Nukahdin." Kuin idiootti. Hän oli tehnyt niin ennenkin, mutta ei vielä koskaan Elille.
"Missä Eli on?"

"Täällähän minä", Eli vastasi hieman käheällä äänellä.
Nukahtanut. Hän oli helpottunut siitä, että kaikki oli hyvin. Ettei Aidalle ollut sattunut mitään.
Miksi synkkä, kuristava tunne ei ollut siis kadonnut kokonaan?
Salome päästi Aidan sylistään, jotta tämä pääsisi Elin luo.
"Minun pitää käydä ilmoittamassa, että olet palannut", hän totesi. Ei tarvinnut. Mutta Aida ja Eli ansaitsivat hetken kahden.
Hän suuntasi askeleensa ovelle ja käytävään.

Aida katsahti Salomen selkää ja tunsi suunsa kuivaksi, kun astui lähemmäs Eliä. Katse tutki miehen kasvoja levottomana.
"Olen niin pahoillani, kullannuppu. Se oli vahinko", hän vetosi ja ojensi kättään varovasti miestä kohti.

Niin kuin se oli meidän kanssamme.
Ei.
Lopeta.
Eli hieraisi ahdistuneesti kasvojaan, hartiat kireinä. Hän vihasi ajatuksia, jotka risteilivät hänen mielessään.
Mekin nukahdimme. Ja Simon odotti huolissaan.
Lopeta.
"Ei se mitään, prinsessa."

Sydän hakkasi kipeänä. Aida tiesi, että kaikki ei ollut hyvin.
"Rakas", hän vetosi ja yritti silittää Elin käsivartta, "olen niin pahoillani. En ymmärrä, miten saatoin nukahtaa niin. Minun piti vain käydä siellä ja jotenkin... Oli aamu."

Eli katsahti käsivarttaan silittävää kättä, mutta ei vetäytynyt pois. Hän teki kaikkensa karkottaakseen sitkeän, vastenmielisen tunteen.
"Ei se mitään. Olet ollut uupunut, ei sinun tarvitse olla pahoillasi. Me vain... Me olimme huolissamme."

"Minä olen pahoillani", Aida vastasi ja siirtyi koskettamaan Elin poskea.
"En tarkoittanut tehdä niin. En huolestuttaa tai nukahtaa tai mitään muutakaan siitä", hän vetosi.
"Kullannuppu, oletko nukkunut lainkaan?"

Eli käänsi katseensa Aidan kasvoihin, ja vihreähippuiset silmät heijastivat sitä kamppailua, jota hän mielessään kävi.
Aida oli nukahtanut. Sitä tapahtui. Heille oli tapahtunut samoin.
Se ei tarkoittanut mitään. Ei, vaikka aiemmin Aida oli ahdistunut jostakin, minkä hänen kosketuksensa toi mieleen.
Aida oli nyt supertähti. Samassa sarjassa Edisonin kanssa. Ja hän oli edelleen pelkkä Eli. Sama Eli, joka oli ihastunut punahiuksiseen tyttöön vuosia sitten.
"Me olimme sinusta huolissamme", hän myönsi ja hieraisi kasvojaan uudelleen.
"Onneksi kaikki on hyvin. Mitä... Oliko teillä mukava ilta?"
Yhtä mukava kuin meillä silloin?
Lopeta.

Aida tutki Elin kasvoja ja vihreähippuisia silmiä, joiden ilme särki hänen sydäntään.
"Oli, oikein mukava", hän vastasi silittäen miehen poskea ja hivuttautuen lähemmäs, yrittäen houkutella Eliä halaukseen.
"Minun ei ollut tarkoitus tehdä näin. Olen pahoillani, että huolestutin sinut."

Eli kietoi käsivartensa Aidan ympärille ja veti tämän halaukseen, haudaten nenänpäänsä punaisten hiusten joukkoon.
"Minä tiedän. Ei mitään hätää."
Silti hän halasi Aidaa vähän tiukemmin, hartiat tiukkoina.

Tiesikö Eli? Miehen tiukka, kireä olemus sai hänet levottomaksi. Ehkä mies oli valvonut koko yön. Niin kuin Simonillakin oli ollut tapana. Miksi hän teki näin?
"Tiedäthän, että rakastan sinua?" hän kysyi ääni miehen paidan vaimentamana ja silitti tämän selkää.

Eli tajusi purreensa hampaitaan yhteen. Nyt leukaperät tuntuivat kireiltä, melkein kipeiltä. Milloin hän oli alkanut tehdä niin?
"Minäkin rakastan sinua, prinsessa", hän vastasi tukahtuneesti, kiertäen kysymyksen puoliksi tiedostamattaan. Hän rakasti Aidaa koko sydämestään, mutta Aida oli lähtenyt jo kerran. Entä nyt, kun naisen unelma oli toteutumassa?
"Sinäkö vain nukahdit?"

Aida kiersi käsiään Elin ympärille ja halasi miehen vyötäröä levottomana. Syke tuntui melkein pahoinvoivan vahvalta.
"Katsoimme elokuvaa, ja yhtäkkiä oli aamu", hän sanoi, "minun piti lähteä takaisin tänne. En tiedä, mitä tapahtui."

Eli oli hiljaa, keskittyi nielemään rumat ajatukset, jotka uhkasivat muuttua sanoiksi.
Hän ei onnistunut täysin.
"Niin meillekin kävi."
Silloin, kun heidän elämänsä oli ollut vielä entisenlaista. Ennen kaikkea tätä.

"Niin", Aida myönsi, epävarmana siitä, mitä Eli ajoi takaa sanoillaan.
"Mutta me olemme me." Hän ja Edison olivat vain ystäviä. Ainakin hänen puoleltaan.

"Niin."
Eli pudisti hieman päätään. Hän ei kestänyt ajatella sitä, mitä hänen mielensä yritti hänelle syöttää. Aidakin rakasti häntä, ja oli vain ystävä Edisonin kanssa. Aidalla sai olla ystäviä.
He olivat olleet vain ystäviä.
Lopeta.
Hän pudisti päätään uudelleen. Yön valvominen teki siitä raskaan.

"Eli?" Aida vetosi koskettaen Elin poskea ja tavoitteli vihreähippuisten silmien katsetta. Toinen käsi viipyi vyötäröllä kuin peläten miehen karkaavan kauemmas.
"Kullannuppu, mikä sinun on?"

Eli vilkaisi Aidan silmiä, mutta käänsi sitten taas katseensa pois.
"Rakastathan sinä minua varmasti?" hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Vaikka... Vaikka kaikkea on tapahtunutkin?"

"Tietenkin rakastan", Aida vastasi ahdistuneena ja yritti tavoittaa miehen välttelevää katsetta. Miten hän saattoi olla niin typerä?
"Miksi luulet, etten rakastaisi?"

Eli nielaisi.
"En tiedä. Minä en vain... En vain voi olla ajattelematta sitä. Että ehkä et rakasta minua enää. Tai jos rakastat tänään, niin rakastatko vielä huomenna. Tiedän..."
Hän olisi halunnut sanoa tietävänsä, että ajatus oli typerä. Mutta oliko se?
"Sinä olet nyt tähti."

Aida pudisti päätään. 'Tähti' kuulosti absurdilta ja sai hänet levottomaksi.
"Miten voin osoittaa, että rakastan sinua?" hän vetosi silittäen Elin niskaa, silmät ahdistuksesta palaen.
"Sinä olet paras ystäväni, perheeni ja elämäni rakkaus. Totta kai rakastan sinua, nyt ja aina."

Eli toivoi, että olisi osannut vastata. Tai itse asiassa hän toivoi, että hänen ei olisi tarvinnut vastata, että tätä keskustelua ei olisi tarvinnut koskaan käydä. Jos hän ei olisi ollut niin typerän epävarma, kaikki olisi ollut nyt hyvin.
Hän tunsi silmiensä kirvelevän, eikä se johtunut vain valvomisesta.
"Anteeksi, prinsessa..."

"Eli, rakas", Aida vetosi silittäen miehen poskia ja kurottui painamaan varovaisen suudelman tämän leukaperälle.
"Mikä sinun on? Ei sinulla ole mitään anteeksi pyydettävää. Minun ei olisi pitänyt olla niin huolimaton."

Mikä hänellä oli?
"Minä en tiedä", Eli myönsi ahdistuneena.
"Minua vain pelottaa... Mitä, jos sinä lähdet taas? Jos et halua minua enää."

"Eli", Aida vetosi sydän kipeästi hakaten. Miehen epäily ei ollut epäreilua.
"Minä en halua olla ilman sinua. Rakastan sinua, kullannuppu. En valitsisi enää työtä sinun ylitsesi. Se oli kamala virhe."

Eli pudisti päätään.
"Ei se ollut virhe, prinsessa, se oli upea tilaisuus. Sinun pitää tarttua upeisiin tilaisuuksiin vastakin."
Hän katsahti Aidaa.
"En halua olla unelmiesi saavuttamisen tiellä."

"Eli, sinä et ole tielläni", Aida protestoi ja halasi itsensä kiinni miehen rintaan.
"Ihan sama, mitä Harvey sanoisi sinulle. Rakastan sinua, ja olet tärkeämpi kuin työ tai rooli. Olet ainoa oikea minulle."

Eli kietoi käsivartensa paremmin Aidan ympärille.
"Mutta jos olisin. En haluaisi, että... Että niin kävisi."
Välillä hänestä tuntui siltä, että Harvey todella piti häntä esteenä Aidan uran etenemiselle. Mutta ei kai se voinut pitää paikkaansa? Ei todella?

"Niin ei käy", Aida vakuutti, vaikkei aina itsekään tiennyt, minne häntä oltiin vetämässä. Oli uskomatonta, että Eli oli voinut tulla kiertueelle hänen kanssaan.
"Rakastan sinua", hän muistutti halaten miestä tiukasti.

Ehkä niin ei tosiaan kävisi.
"Me olimme sinusta huolissamme", Eli vetosi.
"Ethän enää katoa niin?"

"Se oli vahinko", Aida vastasi painaen poskensa miehen rintaa vasten.
"En todella tiedä, miten saatoin nukahtaa niin. En halunnut huolestuttaa sinua."

Mutta sinä huolestutit, osa Elistä vetosi, eikä se saanut häntä pitämään itsestään erityisen paljon. Aida oli saanut kuulla sellaista varmasti aivan tarpeekseen, hän ei halunnut olla se mies, joka käyttäytyi mustasukkaisesti ja typerästi.
Vaikka hän olisi ollutkin mustasukkainen.
"Mennäänkö hetkeksi sänkyyn? Pitääkö sinun olla jossakin?"

"Mennään", Aida vastasi helpottuneena ja hellitti otteensa Elin vyötäröltä. Hän astui ulos kengistään, liu'utti puvun vetoketjun auki ja antoi sen valahtaa yltään kiivetessään sänkyyn.
"Hattie taisi kuunnella Salomea siinä, että konserttipäivät pitäisi rauhoittaa vain konsertille ja sanoa sen myös Harveylle. Soundcheck on vasta iltapäivällä."

"Se on hyvä."
Eli tunsi kipeää kaipausta nähdessään mekon alta paljastuvan ihon. Mutta edellinen kerta oli päättynyt huonosti.
Hän kiipesi vuoteeseen Aidan viereen ja veti tämän kainaloonsa.
Ja palasi taas epäilykseensä.
"Mitä te teitte Edisonin kanssa?"

Aida käpertyi Elin kylkeen ja ujutti kätensä tottuneesti miehen paidan helman alle, vasten paljasta vatsaa.
"Kävimme ulkona ja menimme sitten hänen luokseen, muistathan hänen talonsa? Juttelimme, menimme varsin spontaanisti uimaan hänen uima-altaaseensa, siihen upeaan, valaistuun, ja Edison esitteli minulle uusia lempielokuviaan", hän kertoi kuunnellen Elin sykettä.

Se kuulosti... mukavalta.
"Oliko sinulla uimapuku mukana?" hän kysyi yllättyneenä. Vaikka mikä ihme se olisi, ehkä Aida ja Edison olivat sopineet asiasta etukäteen, ja nainen oli vain unohtanut kertoa siitä kellekään.
Spontaani tarkoitti ei-suunniteltua, hänen sisäinen äänensä muistutti.

"Ei", Aida vastasi, "Edison ilmestyi kuvauksiin ja houkutteli minua käymään ulkona kanssaan ja ilta vain... Eskaloitui siitä." Hän halasi Eliä tiukemmin. Käsi silitti vatsan ihoa.
"Edison hyppäsi uimaan vaatteet päällä. Hän on hullu. Minä ehdin sentään riisua tuon luomuksen, ennen kuin hän tempaisi minutkin veteen. Nämä alusvaatteet taitavat olla entiset nyt."

Eli tunsi hartioidensa kiristyvän.
"Sinä uit hänen kanssaan alusvaatteissasi?"
Edison ja Aida olivat ystäviä. totta kai se oli okei.
Hekin olivat olleet vain ystäviä.

Aida katsahti Eliä ja puraisi alahuultaan, kun vaisto sanoi hänen harhailleen vaaralliselle alueelle.
"Ei se ollut iso juttu. Hän on nähnyt minut alusvaatteissani monta, monta kertaa aikaisemminkin, kun asuimme yhdessä", hän rauhoitteli.

Se ei varsinaisesti lohduttanut.
Eli tunsi levottomuuden pyyhkäisevän ylitseen, ja se otti hänen kehonsa valtaansa, pakottaen hänet nousemaan vuoteesta ja liikkeelle.
"Hän on nähnyt sinut alusvaatteissa monta kertaa?"

Eli katosi hänen luotaan ja Aida nousi istumaan, tuntien olonsa orvoksi. Kysymys sai hänet vetämään peittoa suojakseen.
"Niin. Onko se ongelma?" hän kysyi levottomana.
"Nykyään ei ole montaa ihmistä, jotka eivät näkisi minua alusvaatteissa. Jos Harvey saa tahtonsa läpi Esquiren suhteen, vielä vähemmän."

Eli pudisti päätään. Ei sen olisi pitänyt olla ongelma. Samalla tavalla teatterissa kiiruhdettiin rooliasusta toiseen, eikä silloin ollut aikaa miettiä, kuka näki ja kenet.
Silti se oli ongelma.
Hän raastoi ahdistuneesti hiuksiaan.
"Eikö se ole sinusta yhtään outoa?"

"Mikä?" Aida kysyi ja veti polvet koukkuun rintaansa vasten, kiertäen käsivarret niiden ympärille ja halaten itseään. Paljas selkä tuntui liiankin alastomalta.
"Edison on ystäväni. Onko sinusta outoa, jos olen alasti Salomen tai vaikka Emmien seurassa?"

Eli käveli levottoman ympyrän.
"Se on eri asia", hän väitti ja tukisti hiuksiaan.
Sen ei olisi pitänyt olla, mutta se oli silti.
"Edison on mies."

"Mutta minulle hän on vain ystävä", Aida vetosi.
"Onko sillä mitään väliä, mitä hän ajattelee minusta tai mitä hän tuntee minua kohtaan? Minä rakastan sinua."

Eli pysähtyi.
"Hän tuntee jotain sinua kohtaan?" hän kysyi, tuntien ahdistuksen saavan sykkeensä hakkaamaan nopeammin.

Aida räpäytti silmiään ja puraisi alahuultaan. Hyvin tehty.
"Minä... En tiedä. Ei tietenkään. Emme ole puhuneet asiasta." Koska hän esti miestä jyrkästi.
"Eli, mitä väliä sillä olisi, vaikka tuntisi? Minä haluan sinut."

Eli lähti jälleen liikkeele.
"Sitten hän ei ole vain ystävä", hän vetosi.
"Jos hänellä on tunteita sinua kohtaan."

"Mutta minulle hän on vain ystävä", Aida vetosi, "mitä väliä sillä on, mitä hän haluaa? Minä haluan vain ystävyyttä, koska minä rakastan sinua. Etkö luota minuun?"

Kysymys sai Elin jähmettymään.
Hän oli aina luottanut Aidaan. Häntä ei ollut koskaan haitannut, että tällä oli miespuolisia ystäviä, läheisiä miespuoleisia ystäviä, eikä häntä ollut haitannut se, että Aida oli ystävyysuhteissaankin hyvin fyysinen.
Miksi hän ei siis voinut vastata heti, että tietenkin hän luotti? Hän olisi tehnyt niin ennen.
Lopulta hän vain katsoi Aidaa ahdistuneena.

Aida tunsi sydämensä vajoavan, sillä hiljaisuuskin tuntui vastaukselta. Hän tuijotti takaisin ja sukaisi sitten levottomat sormet läpi hiuksistaan.
"Mitä haluat minun tekevän?" hän kysyi ja yritti pitää äänensä hillittynä.

"Ei sinun tarvitse tehdä mitään", Eli vetosi ja käveli jälleen levottoman ympyrän.
"Hitto, minun pitäisi tehdä jotakin. Minä en..."
Hän pudisti päätään.
"Minä en halua olla Simon."

Sydän löi vihlaisten, ja Aida halasi polviaan tiukemmin.
"Mitä tarkoitat?" hän kysyi uskaltamatta antaa itsensä vetää omia johtopäätöksiä.

Mitä hän tarkoitti sillä?
Eli tunsi hetken lähes puhdasta pakokauhua. Hän ei ollut valmis tähän, ei käymään tätä keskustelua. Hän ei ollut tiennyt, että tällainen keskustelu oli käytävä.
"Minä en halua olla mustasukkainen. Mutta Aida, minä... minä luulen, että olen."
Oli tuskallista myöntää se. Hän muisti katseen Simonin silmissä, kun hän oli saattanut Aidan myöhään kotiin. Kun tämä oli löytänyt heidät nukkumasta.
Hän pelkäsi, että hänen silmissään oli jotakin samaa. Tulisi olemaan.

"Eli", Aida vetosi ja ojensi ahdistuneena kättään miestä kohti voidakseen koskettaa tätä.
"Rakas, ole kiltti ja tule tänne." Hän halusi voida sulkea Elin syliinsä. Eli ei voisi olla jälleen yksi mies, jonka hän rikkoi, muutti joksikin muuksi kuin tämä oli.
"Puhu minulle. Mikä saa sinut tuntemaan niin?"

Eli kulki vielä yhden ahdistuneen ympyrän ja palasi sitten sängyn luo. Koko keho tuntui kireältä, hartioita melkein särki.
"Minä en tiedä", hän vastasi, ääni kireänä.
"Minä en ole sellainen mies, Aida. En ole."

Olen niin pahoillani, jäänsiniset silmät sanoivat. Miksi hän teki tätä? Jokin hänessä oli niin pahasti kierossa, että se levisi myös ihmisiin hänen ympärillään.
"Rakas, minä tiedän sen", Aida vetosi ja kurotti kättään, jotta voisi vetää Elin kanssaan sänkyyn.
"Mitä minä voisin tehdä?"

Eli kiipesi sänkyyn ja painoi päänsä Aidan hartiaa vasten.
"Ei sinun tarvitse tehdä mitään", hän vetosi.
"Minun pitää. En halua tuntea näin. Hän on sinun ystäväsi. Ei minua ole ennenkään sellainen haitannut. En tiedä, miksi nyt... Nyt se saa minut vihaiseksi."

Aida kiersi käsivartensa Elin ympärille, sitten myös jalkansa ja halasi itsensä vasten miehen rintaa. Sydän hakkasi kipeänä. Vihaiseksi.
"Millä tavalla vihaiseksi?" hän kysyi varovasti ja silitti miehen niskan kaarta.

Elin sydän hakkasi samaa kipeää rytmiä.
"En tiedä. Olen vihainen Edisonille, enkä halua olla. Hän on hyvä tyyppi. Sinun ystäväsi. Minä... Olen pahoillani, prinsessa. Tiedäthän sinä, etten koskaan haluaisi estää sinua olemasta kenenkään ystävä?"
Simon ei ollut pitänyt heidän ystävyydestään.

"Tiedän, Eli, sinun ei tarvitse olla pahoillasi", Aida vetosi painaen kasvonsa miehen kaulataipeeseen ja takertuen tämän ympärille, peläten miehen katoavan jälleen luotaan.
"Miksi olet vihainen Edisonille?"

"Mutta minä olen", Eli vastasi ja pudisti päätään. Taas. Hänestä tuntui, ettei hän ollut tehnyt muuta hyvään toviin, vain pudistellut päätään.
"Enkä tiedä. Ajatus siitä, että hän on ollut uimassa kanssasi, kun sinä olet alusvaatteillasi... Se saa minut tuntemaan niin. Ja silti minä... Minä en ollut sen parempi, kun olit Simonin kanssa."

"Mutta me olemme me", Aida vetosi levottomana ja painoi varovaisen, anteeksipyytävän suudelman Elin kaulalle. He olivat ainutlaatuisia hänen katastrofaalisessa suhdehistoriassaan, vaikka hän tuntui nyt toistavan vanhoja virheitä.
"Eikä sillä ole väliä, mitä Edison haluaa, koska minä haluan vain sinut. Okei, kullannuppu?"

Eli nielaisi.
"Me olemme me."
Eikö se ollut selittänyt kaiken aiemminkin? He olivat jotakin erityistä, jotakin, joka oli mahdotonta rikkoa. Sen vuoksi se, mitä Simonin kanssa oli tapahtunut, oli ollut hieman vähemmän väärin.
"Mitä, jos jotakin tapahtuu?"

"Mitä tarkoitat? Mitä tapahtuisi?" Aida kysyi hengittäen miehen kaulataivetta vasten ja kiersi jalkojaan paremmin Elin lantion ympärille. Hän oli joskus pelännyt sitä itsekin. Mitä jos hän ei ajattelisi ja jotakin vain tapahtuisi, koska se tuntui hyvältä? Mutta ei. Hän ei pettäisi Eliä. Hän ei voisi.

"En minä tiedä. Jotakin."
Elin oli vaikea pukea sanoiksi mielikuviaan. Mitä, jos yksi asia johtaisi toiseen? Ilman, että Aida edes huomaisi? Mitä, jos Aida rakastuisi Edisoniin?
Mitä, jos Edison tekisi jotakin? Niin kuin Simon oli ollut lähellä tehdä.
Hän tunsi hartioidensa kiristyvän.
"Minä en halua, että sinuun sattuu tai että joudut olemaan onneton."

"Sinä teet minut onnelliseksi", Aida vetosi ja silitti Elin selkää, toivoen voivansa jotenkin poistaa kireyden miehen kehosta. Jotakin. Tiesikö Eli, häntäkin paremmin, että jotain voisi tapahtua?
"Rakastan sinua. Olen niin pahoillani kaikesta", hän anoi ja hamusi miehen kaulaa.

Toisessa tilanteessa huulten kosketus kaulalla olisi muistuttanut kipeästi siitä, mitä heiltä oli puuttunut viime aikoina. Se olisi saattanut olla jopa liikaa Elille.
Ei tällä kertaa.
"Minäkin rakastan sinua ja olen pahoillani. Haluan, että saat olla ystävä juuri niiden kanssa, joiden haluat."

Hetken Aida oli hiljaa ja halasi Eliä tiukasti. Sydän hakkasi terävänä ja vihloi vatsaa. Oliko hän rikkonut jotain heidän väliltään? Mitä jos hän myrkyttäisi lopulta myös Elin, niin kuin muutkin miehet elämässään?
"Kullannuppu", hän vetosi levottomana, "mitä voisin tehdä? Voisinko tehdä olosi hyväksi?"

Se kuulosti melkein... Lopeta.
Eli pudisti päätään.
"Ei, minä... Minun täytyy päästä siitä yli. Me olemme me. Mitä sitten, jos te olette ystäviä Edisonin kanssa? Se on heino juttu. Hän on hyvä tyyppi. Ja osaa varmasti auttaa sinua kaiken... tämän kanssa paremmin kuin minä."
Tuntui kipeältä myöntää se.

"Ei, Eli", Aida vetosi ahdistuneena.
"Sinä olet paras ystäväni. Satuin vain nukahtamaan. Se ei tarkoita mitään", hän vakuutti painaen anteeksipyytäviä suudelmia miehen kaulalle. Toinen käsi valui alas tämän vatsalle.
"En tarvitse muita kuin sinut. Anna minun osoittaa se."

Eli pudisti päätään.
"Sinulla kuuluu olla ystäviä", hän vetosi.
"Sellaisia ystäviä, kuin tahdot. Älä anna minun olla se, joka estää sinua."

"Sinä et estä minua", Aida muistutti hamuten Elin kaulansyrjää ja kuljetti toisenkin kätensä miehen vatsalle, ujuttaen niitä alaspäin. Se oli kuin automatisoitu vastaus riitelyyn ja levottomuuteen, jotain, mikä oli toiminut aina aikaisemmin.

Eli jähmettyi.
"Mitä sinä teet?" hän kysyi, melkein pelästyneenä.
"Aida?"

"Voin tehdä olosi hyväksi", Aida vastasi hamuten Elin kaulaa. Hän voisi osoittaa, ettei tarvinnut tai halunnut ketään muuta kuin Elin.
Kädet hivuttautuivat miehen housuille.

"Aida, lopeta", Eli melkein ärähti ja yritti vetäytyä kauemmas.
"En minä halua, että teet noin, Mikä sinun on?"
Vihreähippuisissa silmissä oli samaan aikaan pelkoa ja huolta.

Kädet pysähtyivät, ja Aida vetäytyi kauemmas, jotta saattoi tutkia levottomana Elin vihreähippuisia silmiä. Mies halusi jälleen pois hänen luotaan.
"Eli", hän anoi, "mitä voin tehdä? Kerro minulle, mitä voin tehdä."

"Ei sinun tarvitse tehdä mitään", Eli vastasi päätään pudistaen.
"Ei ainakaan... ei ainakaan tätä."
Hän liikautti kättään, hieman ponnettomasti. Hetken hänestä oli tuntunut siltä, kuin Aida olisi muuttunut joksikuksi aivan toiseksi. Melkein kuin astunut rooliin.

"Etkö kaipaa minua?" Aida kysyi kallistaen päätään kysyvän asteen ja juoksutti levottomat sormet läpi hiuksistaan.
"Eikö kaikki olisi paremmin, jos voisimme unohtaa kaiken muun hetkeksi?"

"Totta hitossa kaipaan. Mutta en... En tällä tavalla."
Eli hilllitsi vain vaivoin halunsa nousta seisomaan ja lähteä jälleen kulkemaan levotonta ympyräänsä.
"Sinä et ole oma itsesi."

Syke sai pahoinvoinnin vellomaan hänen sisällään, ja Aida kiersi käsivarret polviensa ympärille, siirtyen kauemmas Elistä.
"Mitä voin tehdä? Miten voin korjata meidät, jos et halua minun koskevan sinuun?"

Eli tukisti hiuksiaan.
"Ei kyse ole siitä, etten haluaisi. Minä kaipaan sinua, ihan totta."
Saiko hän sanoa niin? Tulisiko Aidalle huono omatunto? Hitto, hän toivoi, että olisi ollut edes vähän fiksumpi, mitä tällaisiin asioihin tuli.
"En vain halua sitä... näin."

Aida kipristi varpaitaan ja painoi katseensa niihin. Levoton epätietoisuus söi häntä. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Miksi hän toisti menneisyyden virheitä?
"Mitä sinä haluat?" hän kysyi hiljaa ja tunsi hartioidensa painuvan.

Hartioiden painuminen sai Elin sydämen särkymään.
"En minä halua mitään", hän vastasi, ja korjasi sitten itseään:
"Haluan, että sinä olet onnellinen."

"Sinä teet minut onnelliseksi", Aida vastasi hieroen hajamielisesti paljasta säärtään.
"Mutta minäkin haluan sinun olevan onnellinen. Ja olen huolestuttanut sinut, suututtanut sinua, saanut sinut epäilemään rakkauttani... Mitä haluat?"

"Olen minäkin saanut sinut huolestumaan", Eli huomautti, ja toivoi samalla epätoivoisesti, että hänellä olisi ollut jokin voimakkaampi esimerkki osoittamaan, että kaikki olisi taas hyvin.
"Enkä minä epäile sinun rakkauttasi", hän protestoi, vaikka siltä se oli tainnut kuulostaa. Sitähän se tavallaan oli.
"Vain sitä, olenko itse sinulle tarpeeksi hyvä."

"Tietenkin olet", Aida vetosi katsellen Eliä levottomana.
"Yritin osoittaa sen sinulle. Mikset antaisi minun? Tekisin olosi hyväksi."

"Minä en puhu seksistä, Aida", Eli vastasi ja raastoi taas hiuksiaan.
"Ei tässä ole kyse siitä."
Oliko hän antanut Aidan ymmärtää, että kyse oli vain seksistä? Että hän oli vihainen siitä, että heillä oli ollut taukoa?

Aida halasi polviaan tiukemmin ja tunsi pahoinvoinnin vellovan vatsassaan.
"Mitä sinä sitten haluat minulta?" hän anoi ahdistuneena ja tutki miehen vihreähippuisia kasvoja.

Eli räpäytti silmiään ja tukisti hiuksiaan.
"Eikö meidän suhteemme muka ole muuta kuin seksiä?" hän kysyi, peläten vastausta. Totta kai fyysinen puoli oli tärkeä osa heidän suhdettaan, mutta juuri nyt kysymys tuntui provosoivalta.

Aida tuijotti miestä epätietoisena. Muistot, ikävät, rumat muistot yrittivät palata sinnikkäästi ja hän tunsi pahoinvoinnin kasvavan. Julma ääni söi häntä sisältä.
"En tiedä, mitä muuta voin antaa sinulle."

Tuntui siltä, kuin joku olisi kaatanut ämpärillisen kylmää vettä hänen niskaansa.
"Ettet voisi antaa minulle muuta kuin seksiä?"

Aida painoi katseensa varpaisiinsa, kun pahoinvointi sai huoneen keinahtamaan. Ei, mitään sellaista ei koskaan tapahtunut, hän käski itseään karusti, kun rumat, pelottavat muistikuvat uhkasivat herätä.
"Olen pahoillani."

Elin hartiat lysähtivät. Se kuulosti myöntävältä vastaukselta.
"Miksi minä olen saanut sinut tuntemaan niin?" hän kysyi, ääni särkyen.
"Mitä minä olen tehnyt väärin?"

"Et mitään", Aida vakuutti hätääntyen miehen särkyvää ääntä ja nosti katseensa.
"Sinä olet täydellinen. Kaikkea, mitä voisin koskaan haluta. Halusin vain osoittaa sen sinulle."

Eli vastasi Aidan katseeseen, silmät täynnä pelkoa.
"Onko... oletko sinä tuntenut niin koko ajan?" hän kysyi, yrittäen saada kysymyksen muotoilluksi.
"Että minä haluan... Että sinä et voi tarjota minulle muuta?"

"Ei sillä ole mitään tekemistä sinun kanssasi", Aida vetosi ja yritti houkutella Eliä halaukseen.
"Rakas, Eli – et ole tehnyt mitään väärin. Olet minulle rakkain ihminen maailmassa. Et voisi olla parempi mies."

Eli vastusti vain hetken, ennen kuin palasi sängylle ja kietoi käsivartensa Aidan ympärille.
"Miksi sinä sitten ajattelet niin?" hän kysyi.
"Ettei sinulla olisi muuta annettavaa?"

Aida kiersi kätensä Elin vyötärölle ja kätki kasvonsa miehen hartiaan.
"Ei sillä ole väliä." Sellaista ei tapahtunut. Mitään sellaista ei koskaan tapahtunut. Syke hakkasi rajuna ja hätäisenä.
"Etkö kertoisi, miten voisin osoittaa rakastavani sinua? Että olet tarpeeksi minulle?"

"Aida", Eli vetosi yllättävän tiukasti.
"Sillä on väliä minulle. Minä olen huolissani sinusta."
Se, mistä he olivat aiemmin puhuneet, tuntui toissijaiselta juuri nyt.

"Ei sinun tarvitse olla huolissasi", Aida vakuutti. Hän oli vain typerys. Typerys, joka oli nukahtanut väärän miehen sohvalle ja joka toisti samoja virheitä kuin menneisyydessään.
"Halusin vain osoittaa sinulle, että rakastan sinua."

Eli halasi Aidaa hiukan tiukemmin.
"Mutta kun eivät ne ole sama asia", hän huomautti.
"Seksi ja rakkaus. Ne liittyvät toisiinsa, mutta rakkaudessa on muutakin."

"Etkö voisi vastata kysymykseeni?" Aida vetosi nojautuen miestä vasten.
"Miten voin osoittaa, että rakastan sinua? Että sinä olet kaikki, mitä tarvitsen."

"Sinä osoitat sen joka päivä", Eli vakuutti.
"Minä vain olin epävarma. Se oli minun syyni, ei sinun."
Silti huolestunut tunne ei jättänyt häntä rauhaan.

Aida kiersi käden Elin vyötärölle ja painoi kasvonsa paremmin miehen kaulataipeeseen.
"Haluan tietää, jos saan sinut epävarmaksi tai onnettomaksi", hän muistutti.
"Enkä halua huolestuttaa sinua turhaan. Minun ei pitänyt jäädä sinne."

"Minä tiedän, prinsessa", Eli vakuutti.
"Tiedän, että se oli vahinko. Olen pahoillani, että sain olosi tuntumaan kurjalta sen vuoksi. Olin vain niin huolissani sinusta."

"Ei sinulla ole mitään, mitä pyytää anteeksi", Aida protestoi ja ravistautui irti muistoistaan, keskittäen ajatukset tulevaan. Kuten illan massiiviseen konserttiin Hollywood Palladiumissa.
"Eli, rakastan sinua. Toivon, että tiedät sen."

"Minäkin rakastan sinua", Eli vastasi.
"Ja tiedän, että rakastat minua. Olen pahoillani, että sain olosi tuntumaan kurjalta. Sinun pitäisi saada keskittyä illan konserttiin."

"Eli, lakkaisit pyytelemästä anteeksi", Aida huokasi ja suoristautui, sipaisten Elin hiuksia ja kiiveten sitten jaloilleen sängyltä.
"Ehkä minun on parempi mennä suihkuun." Se voisi pestä edellisen yön ja paljon muutakin hänen iholtaan.

Eli tutki Aidaa katseellaan.
"Haluatko seuraa, prinsessa?" hän kysyi.
"Voin auttaa pesemään hiuksesi niillä miljoonalla eri aineella. Alan hallita ne aika hyvin."

"Toki", Aida vastasi loihtien huulilleen hymyn ja suuntasi kylpyhuoneeseen. Hän tunsi olonsa kovin alastomaksi riisuessaan alusvaatteensa ja astuessaan suihkun alle. Hymyile, eikä mikään paha ole muuta kuin painajaisunta, joka haihtuu päivänvalossa.
"Sinun pitäisi levätä, kullannuppu."

"Minä lepään kohta", Eli vakuutti riisuessaan paitaansa.
"Haluan ensin viettää hetken kanssasi."

Aida soi Elille hymyn olkansa yli ja keskittyi sitten kuumaan, iholle ryöppyävään veteen toivoen, että se saisi hänet tuntemaan olonsa vähemmän likaiseksi. Keskity illan konserttiin.
Hän kaatoi hyväntuoksuista shampoota kämmenelleen ja vaahdotti sen punaisiin hiuksiin.

Eli pujahti Aidan seuraan tilavaan suihkuun, kylpyhuoneessa, joka taisi olla suunnilleen yhtä tilava kuin heidän ensimmäinen yhteinen asuntonsa, eikä jäänyt paljoa toiseksi nykyiselle. Hän ujutti sormensa Aidan hiusten joukkoon ja alkoi auttaa shampoon hieromisessa hiuksiin.

Aida nojasi kevyesti kosketusta vasten ja ojensi toisen kätensä silittämään Elin vatsaa. Toinen poimi hoitoaineen hyllystä ja tarjosi sitä miehelle.

Eli otti hoitoaineen vastaan ja levitti sen punaisiin hiuksiin samanlaisella huolellisuudella.
"Pidätkö tästä väristä?" hän kysyi, samalla kun levitti hoitoainetta suortuviin.

"Se on kaunis", Aida vastasi ja kosketti olkansa yli laskeutuvaa suortuvaa, jonka punaisena hehkuvaan väriin valo tarttui. Hän kääntyi ympäri huuhdellessaan hiuksiaan ja katseli tutkien vihreähippuisia silmiä.
"Oletko varma, ettet haluaisi, että teen olosi hyväksi?"

Eli ei ollut kuvitellut koskaan kieltäytyvänsä Aidan tarjouksesta.
"Prinsessa", hän vetosi ja hipaisi naisen poskea sormenpäillään.
"Sinä teet minun oloni hyväksi joka päivä."

"Tiedät, mitä tarkoitan", Aida vastasi tutkien vihreähippuisia silmiä ja levittäen sitten hedelmäistä saippuaa iholleen. Siitä oli kohtuuttoman pitkä aika, kun hän oli viimeksi osoittanut Elille miehen ansaitsemaa huomiota. Tänään he jatkaisivat matkaa kohti San Diegoa konsertin jälkeen, ja heidän mahdollisuutensa kaksinkeskiseen aikaan olisivat rajattuja.

"Minä tiedän", Eli vastasi.
"Mutta en kaipaa sitä nyt. Sinä teet minun oloni muilla tavoilla hyväksi joka päivä. Haluan, että olemme yhdessä sitten kun se tuntuu sinusta hyvältä, en vain kiireen keskellä."

Aida katseli Elin kasvoja hetken eksyneenä, ennen kuin pakotti itsensä hymyilemään ja kääntyi jälleen selin huuhtoessaan saippuan iholtaan.
"Käy vain suihkussa", hän kannusti astuen pois edestä.
"Haluaisitko apua hiustenpesussa?"

Jokin tuntui olevan vialla, Eli ei vain osannut nimetä, mikä.
"Prinsessa, minä haluan aina apuasi", hän vastasi ja kosketti naisen selkää ennen kuin siirtyi veden alle. Edes pieni hellyyden hetki oli parempi kuin ei mitään.

Aida kaatoi shampoota käsiinsä ja kurottui varpailleen vaahdottamaan sitä miehen hiuksiin, painautuen hetkeksi tämän paljasta, märkää rintakehää vasten.
Seuraavaksi oli hoitoaineen vuoro.

Eli taivutti kuuliaisesti päätään ja nautti kosketuksesta hiuksillaan. Yhtä paljon hän nautti kiireettömästä yhdessäolosta, vaikka kyse olikin vain suihkuhetkestä ennen kiireistä iltaa.
"Oletko innoissasi illan keikasta, prinsessa?"

"Totta kai. Hollywood Palladium", Aida vastasi vatsa onnellisesta jännityksestä nipistäen. 5000 katsojaa. Se oli hullua. Hän huuhtoi miehen hiukset avuliaasti.
"Dallas tapaa meidät siellä."

"Se on ihan hiton upeaa", Eli myönsi. Hän toivoi, että illan tuoma endorfiini auttaisi haihduttamaan levottoman tunteen, joka oli pesiytynyt hänen vatsaansa.
"Tämäkin keikka on loppuunmyyty?"

"Kyllä. En voi uskoa, että koko kiertue myytiin loppuun." Ja nopeasti. Kuulemma kysyntää oli moninkertaisesti tarjontaan nähden. Joka konserttia kohti lippuja kyseltiin enemmän kuin niitä oli tarjolla.
Hän ojensi miehelle saippuan ja astui pois suihkusta, kiertäen hotellin paksun pyyhkeen ympärilleen ja nojautui peilin eteen levittämään kosteusvoidetta pisamaisille kasvoilleen.

Eli nautti suihkusta vielä hetken, mutta se oli paljon tylsempää ilman Aidan seuraa. Hän huuhteli itsensä nopeasti ja sammutti suihkun ennen kuin astui kylpyhuoneen puolelle. Hotellin pyyhkeet olivat samaa pehmeää laatua, joka oli alkanut käydä jo tutuksi.
Hän arvosti sitä silti.
"Kuinka Harvey antoi sinulle aamupäivän vapaaksi?"

"Hattien ja Salomen sanalla alkaa olla painovoimaa hänenkin kanssaan", Aida vastasi ja suuntasi sitten äänettömin askelin hotellihuoneen puolelle pukeutumaan soundcheckiä varten.
Hollywood Palladiumin ajatteleminen nipisti ihanasti vatsaa ja sai muun unohtumaan autuaaksi hetkeksi, jona hän saattoi keskittyä vain tulevaisuuteen.

Tiistai 13. elokuuta 2019, myöhäisilta, Frank Erwin Center, Austin, Teksas

Hurjistunut melun aalto hyökyi lavaa ympäröivästä katsomosta häntä vastaan ja sai onnelliset perhoset lepattamaan vatsassa.
Hetken hänestä tuntui kuin hän olisi kohdannut tutun katseen takatilojen väkijoukossa kiiruhtaessaan lavalle. Mutta yli 16 000 katsojaa Austinin massiivisella Frank Erwin Centerin areenalla saivat hänet pian unohtamaan kylmän, levottoman tunteen vatsassaan.
Ilmeisesti he saivat hänet myös unohtamaan, mitä hän oli laulamassa, sillä yhtäkkiä Aida huomasi päätyneensä aivan eri säkeistön sanoihin.
Hän saattoi tuntea bändinsä hämmentyneet katseet selässään.
"Paska." Musiikki lakkasi, ja yleisöstä kuului naurua. Hänen ei varmasti pitäisi kiroilla.
"Olen niin pahoillani. Onpas yllättävää unohtaa sanat kappaleeseen nimeltä Remember. Otetaan alusta." Hän ei voinut uskoa, että oli mokannut heti ensimmäisessä kappaleessa, ja vielä niin amatöörimäisellä tavalla.
Sinä hölmö.

Hän oli aina ollut häkeltynyt täyden teatterin edessä, ja nyt katsojia oli ainakin 15 kertaa enemmän. Hänen todella täytyisi keskittyä.
Kissamaisesti rajattujen silmien katse haravoi absurdia väkimäärää, samaan aikaan häikäistyneenä konsertin koosta ja ikävöiden kipeästi pubien ja kellareiden intiimiyttä, missä hän saattoi nähdä jokaisen kasvot ja kuulla lasien kilinän ja luoda vaivattoman yhteyden yleisönsä jäsenten kanssa.
Yksi lähellä eturivejä heiluvista kylteistä kiinnitti hänen huomionsa ja sen anomus sai hänet hymyilemään.
"Sinä, kyllä, sinä juuri vaaleanpunaisessa mekossa. Tule tapaamaan minua lavalle, ja ota vain ystäväsi mukaan."
Nuorten seurue syöksyi turvamiesten saattelemana ylös stadiumin portaita ja suoraan halaukseen, jonka intohimo sai Aidan nauramaan.
"Mitä nimenne ovat?"
"Vera. Holly. Fred. Olivia."
"Ja mistä olette kotoisin?" Aida kysyi, yrittäen saada henkeä tiukkojen halausten lomasta.
"Teksasista!" Se sai yleisön hurraamaan.
"New Jerseystä. Arizonasta."
Hän tarjoutui pitelemään puhelinta yhteiskuvia varten, kun toistensa päälle puhuvien nuorten kädet tärisivät liikaa sitä varten. Siniseen mekkoon pukeutunut ja vuolaasti itkevä nuori nainen kuvasi häntä ja seuruetta kahdella eri puhelimella kai siltä varalta, että toinen hajoaisi.

Aidan oli vaikea lakata kikattamasta, kun hän sai ryhmältä valkoisen stetsonin ja painoi sen päähänsä. Sekin sai yleisön hurraamaan. Hän taisi käydä paikallisesta se päässään, ja kun hän poseerasi yleisölle, puhelinkamerat välkkyivät ja väen joukosta kuului onnellisia kiljahduksia.
"Hyvä on, tässä on They Say", Aida sanoi ja korjasi stetsonin asentoa päässään, kun bändi lähti kappaleen tarttuvaan rytmiin ja Aida liittyi mukaan hienovaraisesti mikrofonin ääressä tanssien.
Hän tunsi pakahtuvansa valtavasta yleisöstä vyöryvän energian edessä, varsinkin kuullessaan kuinka hänen musiikkiaan laulettiin takaisin hänelle ja loputtomat rivit tanssivat hänen kanssaan.

* * *

Uskomaton euforia viipyi suonissa ja teki Aidan olosta kevyen ja onnellisen. Hän oli juuri esittänyt elämänsä suurimman konsertin, ja 16 540 katsojaa osoittivat edelleen suosiotaan myrskyisästi areenalla.
Ja se oli mennyt helvetin hyvin. Hän tunsi humaltuneensa yleisön energiasta ja lavalle vyöryvästä rakkaudesta. Eikä sillä ollut väliä, että nyt hiukset liimautuivat niskaan, ääni tuntui karhealta ja fyysinen uupumus veti häntä päästä kohti hälisevien takatilojen lattiaa.
Hänen tiiminsä kiidätti häntä tohisten ja säpinöiden kohti takaovilla odottavaa autoa, ennen kuin 16 540 katsojaa ehtisivät väliin.

Eli oli Aidasta uskomattoman ylpeä. Niin oli Salomekin, jonka silmät olivat jälleen itkusta punaiset. Hän oli oppinut varautumaan paketillisella nenäliinoja, eikä sekään ollut ollut tänään riittävä määrä.
"Olit upea, prinsessa", Eli kehui, kiiruhtaessaan tiimin mukana Aidan rinnalla.

Aida nauroi käheästi ja kosketti Elin selkää, nojautuen sitten painamaan kevyen suudelman Salomen poskelle nähdessään assistenttinsa imartelevat, punaiset silmät.
"Kiitos, kullannuppu. Se tuntui upealta. Hyvä luoja", hän hengähti onnellisena ja sukaisi hiuksia pois kasvoiltaan.
Auto odotti heitä oven luona, ja niin odotti jo moni muukin. Onneksi he saisivat viettää vielä tämän yön rauhassa hotellissaan. Vain kaksi konserttia jäljellä Yhdysvalloissa.
Hän ei heti nähnyt harteikasta, luonnollista karismaa huokuvaa miestä, jolla oli reilun 65 vuoden iästä huolimatta paksu, hopeinen harja kuin leijonalla ja jäänsiniset, vangitsevat silmät, jotka hän oli perinyt.
"Aida, pikkutyttöni", Philippe Fitzgerald kutsui. Ääni oli miellyttävä ja pehmeä, ja se lähetti niin kylmät väreet alas Aidan selkää, että kuumasta huolimatta väri haihtui naisen kasvoilta.
"Isä." Kuiskaus oli tuskin kuuluva, mutta se sai Hollandin ja Sullivanin väistämään ja päästämään miehen läpi. Käsivarret kiertyivät halaukseen, ja Aida hukkui partaveteen, joka sai tuttuudellaan hänen vatsansa vellomaan.
Melu, kirkuna ja kameroiden räpsähtely ympärillä vaimeni hänen mielessään, joka täyttyi aivan toisenlaisista muistoista.

Yhtäkkiä jotakin tapahtui.
Joku pääsi Hollandin ja Sullivanin tiukan rintaman ohi halaamaan Aidaa. Eikä Eli ollut varma miksi, mutta jostain syystä hän tunsi tarvetta päästä lähemmäs.
"Aida", hän kutsui naista, katse vieraaseen mieheen kiinnittyneenä. Tässä oli jotakin kummallisen tuttua, jotakin, jota hän ei aivan tavoittanut.

"Miten olet kasvanut", Philippe sanoi ja otti Aidan kalpeaksi valahtaneet kasvot käsiinsä. Huulet koskettivat naisen poskia ja painoivat sitten viipyvän suudelman otsalle.
"Olen seurannut uraasi, ja miten ylpeäksi olet tehnyt minut", mies vetosi liikuttuneena ja työnsi Aidan käsivarren mitan päähän kuin ihaillakseen naista sinisessä satiinimekossa.
"Miten hieno olet, pikkutyttöni."
Aidan jäänsiniset silmät – aavemaisen samanlaiset kuin miehellä hänen edessään – olivat tummuneet ja rintakehä kohoili kiivaan hengityksen tahdissa. Hän pakotti itsensä hymyilemään, mutta se ei tavoittanut silmiä. Pahoinvointi nousi uhkaavasti ja sai maan keinumaan hänen allaan.
Ei, sitä ei koskaan tapahtunut. Mitään siitä.
Tee isän olo hyväksi, kiltti pikkutyttö.
"Mitä teet täällä?" Aida kysyi yrittäen löytää kadonnutta ääntään.
"Tulin katsomaan sinua, tietenkin." Ympäröivä, kasvava häly ja hänen nimensä kirkuna kävi häiritseväksi ja turvamiehet parveilivat heidät ympärillään.
"Voinko tulla tapaamaan sinua hotellillesi? Huomenaamuna?" Philippe vetosi, ja Aida nyökkäsi turtana. Hän yritti suoda Elille rauhoittavan hymyn, mutta katsoi poissaolevasti miehen läpi ja tarttui ojennettuun sharpieen, kirjoittaen nimensä automatisoituna ojennettuihin levynkansiin matkalla autoon.

Jokin oli vialla.
Se oli enemmän vaistoon perustuva ajatus kuin looginen päättelyketju. Eli kiiruhti Aidan vierelle, välittämättä siitä, oliko se sopivaa ja olisiko hänen pitänyt pitää etäisyyttä.
"Prinsessa", hän kutsui pehmeästi, vaikka ääntä tuskin kuului kaiken kirkunan yli.

Aida yritti ravistautua nykyhetkeen niin, että voisi hymyillä aidosti kuville. Hän punoi sormensa Elin käteen ja puristi sitä.
Tänään hän ei osannut tuntea syyllisyyttä siitä, että antoi turvamiesten kiiruhtaa hänet autoon, vaikka useampi kurotteleva odottaja jäi ilman omaa hetkeä tai nimikirjoitusta.
Philippe Fitzgeraldin jäänsininen katse seurasi heitä, kun he nousivat auton takapenkille ja vasta kun tummenetuin lasein varustettu takaovi läimähti kiinni ja vaimensi melun, Aida tunsi voivansa vetää henkeä.
"Voi luoja. Onko teillä pussia? Taidan oksentaa."

Elin kasvoille kohosi huoli ja hän liikahti neuvottomana, mutta Salome oli varautunut kaikenlaisiin hätätilanteisiin. Juuri tämän vuoksi hän oli hankkinut käsilaukun, jossa oli monta kätevää sivutaskua.
"Tässä", hän vastasi ja ojensi Aidalle sinisävyistä muovipussia.

Aida tarttui pussiin ja kumartui sen ylle, vaikka mitään ei tullutkaan ylös. Tunne vain kuristi häntä, oli saada silmät kostumaan ja koko auto tuntui kierivän ja keinuvan matkallaan kohti Austinin Four Seasons -hotellia.
Tee isän olo hyväksi, kiltti pikkutyttö.
Ei, mitään sellaista ei tapahtunut. Hän tunsi haistavansa edelleen isänsä partaveden. Se ei ollut muuttunut miksikään kaikkien näiden vuosien aikana.

Aidan vieressä istuva Eli silitti naisen selkää, toinen käsi oli kerännyt hiuksia turvaan. Hänen katseensa oli yhtä huolestunut kuin Salomen, joka tutki taas käsilaukkuaan.
"Aida, oletko kunnossa? Oletko juonut riittävästi?" hän kysyi, vetäen esiin vesipulloa.

"Tämä johtuu varmasti siitä", Aida vastasi tarttuen helpottuneena tekosyyhyn ja otti vesipullon vastaan, siemaisten siitä. Pahoinvoinnin tunne ei kuitenkaan helpottanut.
Hän sulki silmänsä, kylmä hiki otsalle nousten.
Ja kun he saapuivat hotellille ja saivat raivata tiensä kameramiesten läpi sisään, hän puristi rystyset valkoisina hissin kaidetta ja kiiruhti sviitin oven avautuessa kylpyhuoneessa, kyykistyen hohtelevan puhtaan vessanpöntön ääreen.

Eli ja Salome vaihtoivat katseita, ja Eli kiiruhti Aidan perään.
"Prinsessa", hän hyrisi lohduttavasti ja keräsi naisen hiukset käteensä.
"Kaikki hyvin. Sinun pitää päästä lepäämään."

Aida tuijotti pöntön kiiltävää posliinia.
Mitään. Ei. Tapahtunut. Vaikka hän kuinka hoki samaa, tuttua, lohdullista mantraa, se ei riittänyt työntämään pois partaveden tuoksua tai pehmeää ääntä. Pikkutyttöni.
"Kaikki hyvin", hän vakuutti voimattomasti, ja oksensi sitten väkivaltaisesti.

Eli irvisti myötätuntoisesti ja silitti Aidan selkää.
"Kaikki hyvin", hän toisti, vaikkei ollutkaan siitä varma.
"Ei mitään hätää."

Kaikki ei ollut hyvin.
"Olen ihan kunnossa", Aida vastasi vedettyään vessan ja vajosi kyljelleen viileälle laattalattialle.
"Tarvitsen vain hetken." Hetken kerätä itsensä ja palata lohdulliseen uskoon siitä, ettei mitään siitä tapahtunut koskaan. Että se oli ollut vain painajaisuni tai hänen vääristyneen mielensä tuotosta.

"Hei..."
Eli katsahti levottomana ympärilleen ja kyykistyi Aidan vierelle, tarjoutuen nostamaan naisen syliinsä.
"Viedään sinut lepäämään, okei?"

"Ei", Aida protestoi ja melkein takertui kiinni vessanpöntön juureen.
"Anna minun olla." Hän tunsi pahoinvoinnin edelleen sisällään kuin elävän eläimen. Sitä ei tapahtunut. Sitä ei tapahtunut. Sitä ei tapahtunut. Anna minun olla, hän vetosi myös muistoille mielessään. Olkaa kilttejä ja antakaa minun olla.

Eli kavahti häkeltyneenä kauemmas.
"Tahtoisitko vettä?" hän kysyi, osaamatta olla huolehtimatta.
"Pyydänkö Salomea kutsumaan lääkärin?"

"Ei", Aida vastasi ja painoi silmänsä kiinni, kasvot vihertäen.
"Anna minun vain olla."

Eli nielaisi. Aida tuntui olevan tosissaan.
Hän suoristautui epävarmana ja katsahti ympärilleen. Hän poimi yhden pehmeistä kylpytakeista ja levitti sen naisen päälle suojaksi.
"Olen ihan tuossa ulkopuolella."

Hän tarvitsisi vain hetken itsensä kokoamiseen, ja sitten se kaikki olisi jälleen mielikuvitusta, jota hänen ei tarvitsisi ajatella. Aida Fitzgerald olisi ihastuttava rooli, jota hän saisi näytellä vielä kahdessa konsertissa Yhdysvalloissa.
Ajatus isän ilmestymisestä aamulla sai hänet oksentamaan uudelleen.
Mitään siitä ei tapahtunut.
Sen yön hän vietti kylpyhuoneen lattialla.

Salome ja Eli viettivät sen yön valvoen. Aluksi he yrittivät torkkua vuorotellen, mutta tulivat lopulta siihen tulokseen, että kumpikaan ei todella saanut unta. Siitä huolimatta, että molemmat valvoivat, he vuorottelivat Aidan voinnin tarkistamisessa. Salome tarjoutui useamman kerran soittamaan lääkärin ja yritti tarjota Aidalle juotavaa, ja Eli viipyi huolestuneena ovensuussa.
Anna minun olla, Aida oli käskenyt.
Silmiä särki valvomisesta ja olo alkoi olla melkein epätodellinen.

Jossain välissä yötä Aida kävi suihkussa ja istui pitkän aikaa valuvan veden alla toivoen, että se tekisi hänen olostaan vähemmän likaisen ja käytetyn.
Mitä lähemmäs aamu tuli, sitä pahoinvoivammaksi hän tunsi itsensä. Hän kuitenkin pesi kasvonsa, meikkasi kevyesti ja kieputti hiuksensa huolettomalle nutturalle. Sitten hän veti ylleen polvimittaisen, tummansinisen mekon, jonka kevyt kangas oli kirjottu valkoisin polkkapilkuin ja sidottu vyötäröltä kapealla vyöllä.
Mutta kun hän katsoi peiliin, hän tunsi olonsa alastomaksi.
Ja sitten ovelta kuului koputus, ja Philippe Fitzgerald odotti sen takana, jäänsiniset silmät hymyilevinä toisin kuin tyttärellään.

Ovelta kuuluva koputus sai Salomen havahtumaan sohvalta, jolla hän oli harkinnut soittavansa Hattielle, sillä jokin tuntui olevan pahasti vialla. Hattie tietäisi, mitä tehdä, saisi Aidan käymään lääkärissä, jos se olisi tarpeen, tai kertomaan, mitä oli tapahtunut.
Hän hylkäsi puhelimensa sohvapöydälle ja suuntasi avaamaan oven. Tai pikemminkin raottamaan sitä epäluuloisesti, niin kuin nykyään teki.
"Niin?"

"Hei, tulin tervehtimään tytärtäni", Philippe sanoi hymyillen aseistariisuvalla hurmaavuudella. Vaaleanpunainen kauluspaita oli rullattu hihoista kyynärpäihin.
"Meidän piti tavata ennen kuin jatkatte kiertuetta seuraavaan kaupunkiin. Voinko tulla sisään?"

Salome siristi silmiään.
"Onko tapaamisesta sovittu?" hän kysyi asiallisella äänellä, vaikka tunsikin olonsa hämmentyneeksi. Aida ei ollut koskaan puhunut isästään niin, että hän muistaisi sen.

"Kyllä, tapasin tyttäreni pitkästä aikaa eilen konsertin jälkeen ja sovimme, että tulisin tapaamaan häntä aamulla", Philippe selvitti kärsivällisesti, miellyttävä hymy huulillaan ja jääsinisissä silmissään.
"Emme ehtineet keskustella eilen."

Salomen ilme ei pehmennyt.
"Minä kysyn asiasta", hän ilmoitti ja sulki oven ennen kuin kääntyi Aidan puoleen. Hän tunsi olevansa vastuussa tämän turvallisuudesta.
"Aida? Tämä mies sanoo olevansa isäsi ja että te sovitte eilen tapaamisesta. Haluatko, että päästän hänet sisään?"

Aida oli uskaltautunut pois kylpyhuoneesta ja istahtanut sängyn laidalle. Kysymys sai pahoinvoinnin kouraisemaan uudelleen ja väri hiipui kasvoilta, mutta hän nyökkäsi ja tunsi olonsa turraksi.
Mitään ei koskaan tapahtunut. Ehkä hän oli vain kuvitellut kaiken, vain pahaa unta.
Philippe astui luvan saatuaan sisään ja suuntasi suoraan tyttärensä luo, kyykistyen tämän eteen ja laskien kätensä helman peittämille reisille. Ele sai Aidan kavahtamaan tahattomasti.
"Miten kauniiksi olet kasvanut", Philippe vetosi lämpimästi hymyillen ja hipaisi Aidan kalpeaa poskea. Hän yritti vastata hymyyn, mutta yritys jäi heikoksi.
"Olen ikävöinyt sinua kovasti, rakas pikkutyttöni. Eikö olisi aika, että saamme olla jälleen toistemme elämässä? Kuka olisi parempi manageri sinulle kuin oma isäsi?"
Niin kuin silloin, kun hän oli esiintynyt Anniena lapsuudessaan. Muistot kauhusta, jota hän tunsi jäädessään öiksi kaksin hotellihuoneeseen isänsä kanssa, ryskyivät takaisin niin elävinä, että Aidan oli pakko nousta rajusti ylös ja astua kauemmas.
"Suo anteeksi", hän kuiskasi ja pyrähti takaisin kylpyhuoneeseen, läimäisten oven kiinni takanaan.

Salome ja Eli, jotka olivat jäänet häilymään olohuoneen ovensuuhun, lähtivät samanaikaisesti liikkeelle. Eli kohti kylpyhuonetta, Salome kohti Aidan isää.
"Aida on hieman huonovointinen", hän totesi miehelle.
"Ehkä voisitte sopia uudesta tapaamisesta paremmalla ajalla."

Philippe suoristautui, pyyhkäisi harmaita housujaan ja sitten hopeista harjaa pois komeapiirteisiltä kasvoiltaan.
"Olet varmaankin oikeassa", hän myönsi ja soi Salomelle hurmaavan hymynsä. Hän katsahti kaipaavan isän haikeudella kohti kylpyhuonetta ja sitten kelloaan.
"Olisin mielelläni puhunut tyttäreni kanssa nyt, mutta jos teillä on kiire..."

"Valitettavasti meillä on", Salome vastasi, häkeltyen hetkeksi isän ja tyttären samanlaisista silmistä. Hän ei ollut varma miksi, mutta Aidan käytös oli saanut hänet huolestumaan.
"Jos annatte numeron, josta teidät tavoittaa, voin välittää sen Aidalle."

Philippe kirjoitti puhelinnumeronsa hotellin muistilehtiölle ja ojensi sen Salomelle.
"Kiitos sinulle", hän kiitti, ennen kuin jätti sviitin rennoin, kiireettömin askelin.
Oven kolahdus sai ilman kulkemaan jälleen, ja vessanpönttöä tuijottanut Aida suoristautui ja katsahti värittömäksi valahtanutta kuvajaistaan peilistä. Tummiksi käyneet, suuret silmät saivat hänet näyttämään säikähtäneeltä lapselta.
Älä ole hölmö. Hymyile ja kokoa itsesi. Kaikki on hyvin. Jos jotain tapahtuikin, se on menneisyyttä.
Aida kumartui lavuaarin ylle, huuhtaisi kasvojaan ja pakotti itsensä hymyilemään, kun astui kylpyhuoneesta.
"Tiedättekö, mihin aikaan olemme jatkamassa matkaa?"

Oven takana partioinut Eli hätkähti.
"Prinsessa..." hän aloitti, mutta Salome ehti paikalle ennen kuin hän ehti lopettaa.
"Minusta meidän ei pitäisi lähteä minnekään, ennen kuin olet tavannut lääkärin. Ei tässä voi olla kyse pelkästä nestehukasta. Sinä tarvitset kunnon lepoa, querida."

"Ei, kaikki on hyvin", Aida vastasi päättäväisesti ja pyyhkäisi nutturalta karanneen suortuvan korvansa taakse. Hän istahti sängylle, hengitti syvään ja tuuppasi jalallaan matkalaukkunsa kannen kiinni. Kiertuelämä opetti pitämään tavarat nopeasti pakattavissa.
"Grand Prairielle on vain kolmen tunnin ajo, joten varmaan riittää, vaikka lähtisimme kymmeneltä. Mitä luulette?"

"Aida..." Eli vetosi, mutta jälleen Salome ehti ensin.
"Ei. Kaikki ei todellakaan ole hyvin. Minä en tiedä, mitä tapahtui, mutta olet voinut huonosti siitä lähtien. Lakkaa teeskentelemästä, että kaikki on niin kuin minä tahansa muuna päivänä!"

Aida kiersi käsivarret ympärilleen.
"Kaikki on hyvin", hän sanoi lujasti ja katsoi Salomea.
"Voin hetken huonosti, mutta kaikki on hyvin. En tarvitse lääkäriä, sääliä, holhousta tai mitään muutakaan. Minulla on illalla konsertti, enkä ole jättämässä sitä väliin."

Salome huitaisi turhautuneena käsiään.
"Miksi sinä työnnät meidät pois?" hän ärähti tulistuneena.
"Huonovointisuus ei ala syyttä."

Aida halasi itseään tiukemmin ja käänsi katseensa ahdistuneena ikkunaan.
"Kunhan voin vähän aikaa huonosti. Sitä sattuu", hän protestoi ja painoi kynnet käsivarsiensa ihoon. Sitten hän nousi ylös ja etsi puhelintaan.
"Voisimme vain ajaa Grand Prairielle nyt heti. Haluan pois täältä."

"Sinä olet selvästi ahdistunut. Mistä on kyse?" Salome vaati saada tietää, ja sai Eliltä varoittavan katseen. Valvottu yö teki hänen tulisesta sielustaan tavallistakin tulisemman.
"Mikä vika tässä paikassa on?"

"Ei mistään", Aida napsahti takaisin ja löysi puhelimensa yöpöydältä. Hän naputteli levottomana viestin Hattielle.
"Haluan vain jatkaa matkaa ja valmistautua illan konserttiin. Miksi se on sinulle ongelma? Jos olet rasittunut, ota vapaata. Kukaan ei estä."

Se sai Salomen hiljaiseksi.
"Minä olen vain huolissani!" hän puolustautui ja kääntyi kannoillaan. Ja koska hänellä ei ollut muuta paikkaa johon mennä, hän harppoi ulos sviitistä.
Eli liikahti vaivaantuneena.
"Jaksatko varmasti matkustaa, prinsessa?"

"Tietenkin jaksan. Ettekö vain antaisi minun olla?" Aida vetosi ahdistuneena. Kaikki oli hyvin, hän hoki itselleen niin, että sanat eivät lopulta enää kuulostaneet sanoilta.
Kaikki oli hyvin. Hänen pitäisi keskittyä tähän hetkeen, tähän iltaan. 6350 katsojaan, jotka odottaisivat häntä Verizon Theatressa tänään.
"Voisit levätä hetken, ennen kuin lähdemme."

Elin hartiat lysähtivät.
"Hyvä on", hän vastasi, vaikka huoli ei kadonnutkaan hänen katseestaan.
"Tahdotko sinä levätä hetken?"

Aida kiersi käsivarret tiukemmin ympärilleen ja vajosi istumaan sängyn laidalle. Hengitys tuntui ravisuttavan koko kehoa, ja hetkeksi hänen täytyi painaa silmänsä kiinni.
Tee isän olo hyväksi, kiltti pikkutyttö.
Ei, hän oli selviytynyt näin pitkään joutumatta palaamaan sinne, eikä hän palaisi nytkään.
"Joo", hän vastasi voimattomasti ja vajosi kyljelleen sängylle.

Eli silmäili Aidaa huolissaan.
"Prinsessa, minusta tuntuu, ettet ole ihan kunnossa", hän aloitti varovasti.
"Sinun ei pitäisi vaarantaa omaa terveyttäsi, olen varma, että fanit ymmärtäisivät, jos yksi keikka jouduttaisiin perumaan..."

"En ole perumassa konserttia", Aida vastasi tuskastuneena ja halasi tyynyn tiukasti rintaansa vasten.
"Kaikki on hyvin. En tuhoa kiertuettani siksi, että satuin tapaamaan isäni pitkästä aikaa."

Eli kurtisti kulmiaan.
"Senkö takia sinulle tuli niin huono olo?" hän kysyi varovasti, voimatta ymmärtää siltikään täysin, mitä oli tapahtunut.

Aida kohautti välttäen olkaansa ja halasi tyynyä. Häntä viime aikoina sinnikkäästi vainonnut, julma ääni ei tauonnut, ja hän tunsi kaipaavansa jälleen suihkua.
Vaikka mikään ei voisi pestä tätä pois.
"Mennäänkö jo bussiin?" hän kysyi hetken kuluttua.

Oliko mikään ihme, että yhtäkkiä Aidan elämästä häipyneen isän ilmestyminen oli saanut naisen tolaltaan?
Eli istahti varovasti sängyn laidalle ja kosketti Aidan käsivartta.
"Mennään vain, jos tahdot."

Aida nousi, asetti tyynyn paikalleen ja sukaisi suortuvia korviensa taakse. Keskity tulevaan.
"Mennään", hän myönsi ja hymyili Elille, kyykistyen pakkaamaan loputkin tavaroistaan. Sitten hän otti matkalaukkunsa kantoon ja suuntasi ulos sviitistä ja alakertaan.
Keikkabussi odotti hotellin viereisellä kadulla.

"Meidän pitäisi varmaankin ilmoittaa Hollandille", Eli huolehti kun he olivat lähdössä sviitistä. Tähän mennessä hotellin edusta oli ollut paparazzien valtaamaa.
Jokin tuntui edelleen olevan vialla, eikä hän osannut selvittää varmasti, mikä.

Aida nyökkäsi ja lähetti viestin tiimiin liittyneille henkivartijoille. Holland ja Sullivan liittyivät heidän seuraansa, ennen kuin he astuivat hotellista ja suuntasivat kohti keikkabussia. Sen ympärillä hyöri jo bändin ja tiimin jäseniä.
Hattie sulki hänet halaukseen, ennen kuin päästi kiipeämään bussiin. Sen ilmastointi tarjosi helpotusta Teksasin kuumuutta vastaan.
"Menen lepäämään", Aida sanoi ja soi Elille hymyn.

Eli tutki Aidan kasvoja.
"Se on varmastikin hyvä ajatus, prinsessa", hän vastasi.
"Ehkä saat nukuttua vähän."

Aida kiipesi makuupunkkaansa, veti verhon sen eteen ja käänsi katseensa seinässä olevaan, pieneen ikkunaan. Syke hakkasi rajuna kylkiluita vasten, ja hänen oli taisteltava kuristavaa, pintaan pyrkivää itkua vasten.
Miten hän toivoi, että olisi voinut pestä tunteen pois.
Kun hän sulki silmänsä, hän tunsi palaavansa menneisyyteen. Kuulevansa tuskallisen selvänä tutun, pehmeän äänen, huohotukseksi kiihtyvän hengityksen, äänen, joka syntyi kun-
Ei, hän keskittyisi vain tulevaisuuteen ja pakotti mielensä tyhjäksi, jotta voisi torkkua muutaman tunnin ajomatkan.

Eli oli nukkunut viimeksi pari vuorokautta sitten, ja se alkoi tuntua. Hänenkin pitäisi levätä iltaa varten, mutta huoli piti häntä hereillä.
Huoli sai hänet hakeutumaan Hattien luo. Hattie välitti Aidasta ja osaisi varmasti auttaa.

Bändi alkoi olla kasassa ja oli asettunut oleskelutilan sohville. Maddox ja Olly tosin olivat juhlineet niin rankasti, että kömpivät Aidan tavoin makuupunkkiinsa.
Hattie seisoi pikkuruisen keittiösaarekkeen luona leperrellen rakastavasti Chesterille valmistaessaan harmaantuneelle shetlanninlammaskoiralle myöhäistä aamupalaa.
"Hei Eli. Missä Salome on?"

Eli laskeutui kyykkyyn houkutellakseen Chesterin luokseen. Hän oli ehtinyt kiintyä heidän itseoikeutettuun maskottiinsa matkojen aikana.
"Eiköhän hän tule pian", hän vastasi ja kurtisti kulmiaan.
"Minä vain... olen vähän huolissani Aidasta."

Chester tassutti läähättäen Elin luo ja katsoi miestä syvästi pettyneenä, kun herkkuja ei herunutkaan. Muhkea turkki oli trimmattu melkein lyhyeksi Yhdysvaltojen kesän kuumuutta varten.
"Niinkö? Miksi?" Hattie tiedusteli ja laski koiran ruoan lattialle, nojaten selkänsä keittiötasoa varten. Värikäs kukkahame laskeutui nilkkoihin saakka.

Eli tunsi itsensä kantelijaksi.
"Hän on ollut eilisestä alkaen huonovointinen", hän myönsi, rapsuttaessaan Chesteriä sovittelevasti. Hänen olisi alettava kantaa mukanaan koiranherkkuja.
"Minä vain... mietin, pärjääkö hän. Kun oli se pyörtyminen ja kaikkea."
Salome kipusi tavaroineen keikkabussiin kiukkuisena itselleen siitä, että oli viimeinen.

Hattie nyökkäsi ja kosketti lempeästi Elin hiuksia.
"Minä käyn katsomassa. Mutta lepää sinäkin. Tässä olisi hyvä hetki ottaa muutaman tunnin torkut", nainen kannusti äidillisellä maneerillaan.
Kun kaikki olivat nyt kyydissä, moottori jyrähti käyntiin ja bussi lähti kohti Dallasin lähellä olevaa Grand Prairieta. Hattie suuntasi kohti Aidan punkkaa, missä raotti varovasti verhoa ja istahti sen laidalle, silittäen hiljaisena suojattinsa selkää ja hiuksia.

Yhtäkkiä Eli tunsi olevansa taas lapsi, joka oli kiitollinen siitä, että aikuinen oli puuttunut huolestuttavaan asiaan - ja samalla tunsi pettäneensä ystävänsä luottamuksen.
Mutta Aidalla ei ollut kaikki hyvin.
Hän valahti istumaan yhdelle sohvista, haluamatta tunkeutua makuuosastolle kun Aida ja Hattie toivon mukaan keskustelisivat.

"Eli on huolissaan sinusta", Hattie vetosi pehmeästi, "jotakin tapahtui, eikö niin? Et ole valmis puhumaan siitä?" Aida nyökkäsi katse ikkunassa ja painoi silmänsä kiinni, kun hellä kosketus uhkasi saada ne kostumaan. Hattie silitti kiireettä suojattinsa selkää ja kumartui painamaan suudelman tämän ohimolle.
"Olen aina täällä, kun sinusta tuntuu, että tarvitset kuuntelijaa tai olkapäätä, lintuseni."
Nainen viipyi vielä tovin hiljaisuudessa, silittäen selkää kunnes hengitys sai unen rytmin, ja palasi sitten oleskelutilaan muiden valvovien joukkoon.
"Käykää muutkin lepäämään."

Salome oli sillä välin nukahtanut sohvalle, pää Elin olkapäätä vasten nojaten. Hattien palatessa Eli käänsi katseensa naiseen ja näytti melkein eksyneeltä koiranpennulta.
"Onko Aida kunnossa?"

Hattie nyökkäsi ja istui toiselle sohvalle, jolle Katie ja Naomi tekivät avuliaasti tilaa.
"Hän nukkuu", nainen vastasi ja nosti jalkoihinsa saapuvan shetlanninlammaskoiran syliinsä, silittäen sen lyhyeksi trimmattua karvaa.
"Niin kuin teidänkin kannattaisi."

Aida oli halunnut, että saisi olla rauhassa.
Eli vilkaisi Salomea ja herätti tämän sitten hellävaraisesti, ennen kuin niska ehtisi jämähtää jumiin.
"Kiitos, Hattie", hän totesi hiljaa ennen kuin johdatti Salomen makuuosastolle.

Matka Grand Prairielle sujui rauhallisissa tunnelmissa, kun suurin osa matkustajista nukkui nauttien bussin viileästä ilmastoinnista. Ulkona odottaisi reilusti yli +30 asteen lämpötila, auringossa jopa +40.
Aida ja tämän ydintiimi jätettiin Hyatt Place Dallas -hotellille, kun muut jatkoivat Verizon Theatrelle valmistelemaan illan konserttia. Aida kömpi unisena esiin punkastaan ja vaihtoi sen mielellään hotellin hohtavan valkeisiin lakanoihin, joihin saattoi käpertyä odottamaan soundcheckiä pariksi, kolmeksi tunniksi.
Tervetullut mahdollisuus jatkaa päiväunia vielä tovi.

Eli tunsi olonsa väsyneemmäksi kuin mennessään nukkumaan. Vaaleanruskeat kiharat toiselta puolen litistyneinä ja toiselta villiintyneinä hän seurasi Aidaa sviittiin. Hän istahti sängyn reunalle ja oli koskettamassa naisen hiuksia, mutta tuli viime hetkellä toiseen tulokseen.
Anna minun olla.
"Haluaisitko jotain juotavaa, prinsessa?"

Aida pudisti päätään.
"Ei kiitos. Taidan vain nukkua vielä tovin", hän sanoi ja pakotti itsensä hymyilemään Elille poissaolevasti. Vaikka unet kääntyivätkin nopeasti painajaisiksi, jotka samaan aikaan palauttivat hänet muistoihin ja saivat epäilemään, olivatko nekin vain painajaisia.
"Nuku sinäkin."

Eli kohensi peittoa Aidan yllä.
"Minä nukunkin", hän lupasi ja silitti naisen kylkeä peiton läpi, vaikka pelkäsikin tämän kavahtavan kosketustaan.
Kunhan Aida nukahtaisi ensin. Saisi lepoa.
"Pistä vain silmät kiinni."

Aida painoi silmänsä kiinni toivoen, että hymyileminen olisi ollut helpompaa. Paniikki kouristi hänen sisintään, vaikka hän ei halunnut antaa sille valtaa.
Ehkä osa olisikin voinut olla kuvitelmaa, iltasadut ja hyvänyön suudelmat, kaikki ne kosketukset ja pehmeät kuiskaukset. Mutta hän ei ollut kuvitellut Annien kiertuetta tai viikonloppuja isänsä luona, hän tiesi sen, vaikka yritti olla myöntämättä.
Mitä väliä? Hänen pitäisi keskittyä tulevaisuuteen.
Levoton uni otti hänet mukaansa.

Aida nukahti.
Eli harkitsi hetken käyvänsä pitkäkseen sohvalle, siltä varalta, että hänen läheisyytensä ahdistaisi Aidaa. Lopulta hän laskeutui kuitenkin peitteen päälle kyljelleen ja nukahti lähes samalla hetkellä, kun hänen päänsä osui tyynyyn.

* * *

Hän oli todella oppinut rakastamaan mahdollisuutta astua lavan parrasvaloihin 12-vuotiaana. Mahdollisuutta olla joku muu, elää jonkun muun loisteliasta, unenomaista tarinaa ja tuntea olevansa arvokas. Tänään hän oli vain oma itsensä astuessaan Verizon Theatren lavalle, mutta silti lavalle astui Aida Fitzgerald sinisessä mekossa, onnellinen ja säteilevä Satakieli.
Ei se likainen, syvän häpeän värittämä olento, joka oli herännyt peruuttamattomasti hänen sisällään. Hänestä tuntui kuin hän olisi edelleen haistanut isänsä partaveden, kun tarkasti meikkinsä ja hänen pyynnöstään korkealle ponihännälle kasatut hiukset peilistä.
Hän saattoi kuulla yleisön selvästi lavan taakse ja tunsi onnellisen adrenaliinin palaavan suoniinsa, eikä hymyssä ollut mitään pakotettua hänen astuessaan verhon lomasta lavalle ja ottaessaan vastaan yleisöstä vyöryvän rakkauden.

Salome oli unohtanut jo tulistumisensa, mutta ei huolta, joka oli saanut sen heräämään. Hän oli päättänyt, että Aida puhuisi, mikäli haluaisi, ja toivoi, että niin kävisi.
Siihen saakka hän olisi tukena niin kuin pystyi.
Hän halasi naista hetkeä ennen kuin tämän oli aika suunnata lavalle.
"Sinä hurmaat kaikki!"
Ja kun Aida oli lavalla, hän saattoi keskittyä itkemään liikutuksesta. Ainakin väliaikaan saakka.
Onneksi hänen meikkinsä oli vedenpitävä.

Ponihännästä huolimatta Teksasin kuumuus teki olosta tukalan väliaikaan mennessä. Aida istui kiitollisena alas lavan takana ja otti vastaan kylmät pyyhkeet, joilla pyyhkiä niskaansa, ja siemaili jäävettä.
Yleisö tuntui olevan liekeissä, ja Aida toivoi, että muistaisi tämän kaiken vielä vuosia myöhemmin. Kun oli elänyt unelmiaan.
Enää yksi konsertti jäljellä Yhdysvalloissa. Se oli haikea, surullinen ajatus, mutta lisää ihania asioita odottaisi tulevaisuudessa.

"Prinsessa!" Eli huikkasi kun kyykistyi naisen eteen.
"Sinä olit upea! Olet upea!"
Ehkä hän oli ollut liioitellun huolissaan. Ehkä huonovointisuus oli ollut yhdistelmä raskasta konserttia ja isän näkemisen tuomaa järkytystä - isän, joka oli ollut poissa niin pitkään. Vuosia. Vähempikin järkytti.
"Yleisö on aivan mahtava!"

"Niin on", Aida myöntyi hymyillen ja otti uuden, pitkän kulauksen. Vesi ei voinut olla liian kylmää, mutta tässä lämmössä jääpalatkin sulivat nopeasti. Hän taputteli pyyhkeellä otsaansa ja kiersi sen takaisin niskalleen.
"Tanssit tänäänkin ihanasti", hän vastasi miehelle ja ojensi kätensä puristamaan tämän kättä.

Eli kohotti käden huulilleen ja painoi rystysille suudelman.
"Minä tanssin sinulle", hän vastasi. Niin kuin aina.
"Mutta hitto tätä kuumuutta, miten sinä et sula tuonne?"

"Minä sulankin", Aida protestoi ja pyyhki niskaansa. Lavan valot toivat vielä erityisen lisän kuumuuteen ja hän tunsi olonsa melkein huteraksi käyttäessään niin paljon energiaa esiintymiseen.
Äänimerkki kertoi väliajan lähestyvän loppuaan. Bändi soitti jo lavalla.
Hän soi Elille hymyn, antoi maskeeraajan korjata meikkiään ja palasi sitten lavan valoihin jatkamaan konsertin loppuun saakka.

Eli puristi Aidan kättä ennen kuin lähetti tämän jatkamaan konserttia. Hän oli naisesta niin ylpeä, ettei oikeastaan osannut edes sanoittaa tunnettaan.
Aida eli unelmaansa. Se oli upeaa.
Hänenkin oli valmistauduttava jälkimmäiseen showhun.

Kiitos, kiitos niin paljon. Suosionosoitukset vyöryivät lavalle, ja liikutus teki hengityksestä raskasta, kun Aida kohotti kätensä viimeiseen tervehdykseen ja jätti lavan. Turvamiehet halusivat kiidättää hänet takaovella odottavaan autoon, mutta hän ei halunnut vain hylätä faneja, jotka odottivat niin hartaasti mahdollisuutta tavata, edes pienen hetken.
Kompromissina oli tervehtiä niitä ihmisiä, jotka ehtisivät ovelle heitä ennen.

"Aida!"
Salome syöksähti naisen luo ja halasi tämän hetkeksi syliinsä.
"Sinä olit uskomaton! Tule, meidän pitää taas juosta ovelle..."
Siitä huolimatta väkeä olisi odottamassa.

Aida kiersi käsivarren Salomen vyötärölle. Ympärillä käyvä kaaos ja häntä jatkuvasti jostain suunnasta koskettava käsi alkoi käydä tutuksi.
Mutta hän ei koskaan tottuisi amerikkalaisten tapaan puhjeta kirkumaan hänet nähdessään. Kourallinen odottajia oli jo ehtinyt takaovelle, vaikka bändi soitti edelleen lavalla. Aida nojautui hymyillen yhteiskuviin, kirjoitti nimensä ojennettuihin levyihin ja t-paitoihin ja huomasi toivovansa, että voisi viipyä. Keskustella ja kuulla faniensa tarinoita.
Välttää hiljaisuutta, joka täytti hänen mielensä ajatuksilla ja muistoilla, joita hän ei halunnut kohdata.
Lopulta hänen oli kuitenkin pujahdettava moottori käynnissä hurisevan auton takapenkille.

Salome odotti jo Aidaa vesipullon kanssa, ja Eli pujahti takapenkille Aidan jäljestä, niin että tämä jäi turvallisesti heidän väliinsä.
"Miltä tuntuu, prinsessa?" hän kysyi, hymyillen suu korvissa.

"Se oli fantastista", Aida myönsi vajoten penkkiä vasten kevyesti hengästyneenä ja yritti pitää kiinni tunteesta. Aida Fitzgerald, onnellinen ja säteilevä satakieli sinisessä mekossa. Ei mitään muuta.
Koska mitään muuta ei koskaan tapahtunut.
"Oliko teillä hauskaa?"

"Mahtavaa", Eli vakuutti, kun poimi Aidan käden omaansa ja painoi sen kämmenselälle suudelman.
"En voi uskoa, että jäljellä on enää yksi keikka."
Ja tietenkin UK:n kiertue. Mutta enää yksi esiintyminen yhdysvalloissa tällä erää.

"En minäkään", Aida huokasi ja puristi kevyesti Elin kättä. Kaikki hyvin. Katse kohti valoisaa tulevaisuutta.
Huomeniltana he ajaisivat maan poikki Minnesotaan viimeistä, Saint Paulissa järjestettävää keikkaa varten.
Ehkä he palaisivat yhdessä teatteriin, kun kiertue olisi ohi. Se olisi jotain odottamisen arvoista.
Auto liukui pysähdyksiin hotellin eteen.

Elille ei ollut enää yllätys, että kamerat odottivat heitä. Silti hän tunsi mielialansa laskevan hetkellisesti, kun hän näki auton ikkunasta odottavat kamerat.
"Täällä on taas valokuvaajia. Jaksatko, prinsessa?"

"Tietenkin jaksan", Aida vakuutti ja nousi autosta, kohottaen kättään ja suoden hymyn odottaville kameramiehille. Mukaan oli eksynyt myös jokunen kameraton, jotka kurottelivat häntä kohti nimikirjoitusta anoen. Hän ei voinut olla tarttumatta tussiin ja kirjoittamatta nimeään.
Hotellin hiljaisuus oli samaan aikaan tervetullutta ja pelottavaa. Mikä tarve hänellä oli velloa menneisyydessä, hän syytti itseään ärtyneenä, kun suuntasi heidän sviittiinsä ja kellahti sängylle.
"Varmaan parasta käydä nukkumaan."

Eli tarjoutui auttamaan Aidaa puvun kanssa.
"Olet ansainnut leposi, prinsessa."
Hän oli jo luovuttanut toiveensa sen suhteen, että läheisyys palaisi heidän suhteeseensa niin kauan, kun he olisivat keikalla.

Aida kierähti vatsalleen, jotta Eli voisi avata puvun. Pahoinvointi uhkasi kouraista hänen vatsaansa, ja hän käpertyi kokoon, halaten itseään.
Miksi hän oli suostunut? Miten hän oli antanut sen kaiken tapahtua? Sinä likainen huora.
"Onko sinun vielä nälkä?" hän kysyi ääni värähtäen.

Eli avasi vetoketjun, mutta kiinnitti sitten huomionsa Aidan asentoon.
"Prinsessa, onko kaikki hyvin?" hän kysyi huolestuneena ja kosketti naisen selkää.
Jätä minut rauhaan.
"Ei, minäkin kaipaan vain unta."

"Kaikki hyvin", Aida vastasi vaisusti ja halasi tyynyn rintaansa vasten toivoen, että se tyynnyttäisi rajuna hakkaavaa sydäntä. Häpeä poltti, vaikka hän yritti ajatella äskeisen konsertin euforiaa.
Mitään ei tapahtunut.
"Nukutaan vain."

"Oletko varma, ettet tahtoisi mitään ennen nukkumaanmenoa?" Eli huolehti kun yritti parhaasa mukaan auttaa.
"Vaikka vettä? Tahdotko, että etsin yöpaitasi?"
Eli hänen vanhan t-paitansa.

"En tarvitse mitään", Aida sanoi ja yritti hengittää, vaikka tunsi paniikin heräävän ja kiertävän sisuksiaan solmuun. Hän nousi ylös, kiemurteli ulos mekostaan ja kosketti Elin rintaa.
"Käy vain nukkumaan", hän kannusti, ennen kuin sulki itsensä kylpyhuoneeseen, missä saattoi käpertyä kerälle suihkukopin nurkkaan ja painaa pään polviaan vasten. Mitään ei tapahtunut.

Eli ei ollut käymässä nukkumaan. Hän tuijotti levottomana kylpyhuoneen ovea ja odotti, ja kun Aida ei palannut huoneeseen, siirtyi koputtamaan oveen.
"Prinsessa?"
Muisto pyörtymisestä sai hänen sydämensä hakkaamaan levottomana.

"Kaikki hyvin", Aida vastasi tukahtuneesti, haluamatta nostaa päätään. Hän muisti kipeästi kaikki ne kerrat, joina oli lukkiutunut yön tullen hotellin kylpyhuoneeseen ja oksentanut täristen. Ehkä hän oli oppinut silloin siinä niin hyväksi, että osasi tehdä niin myös syötyään mielestään liikaa.
"Tarvitsen vain hetken. Mene nukkumaan, Eli."

Ainakin Aida vastasi.
Eli kokeili levottomana kylpyhuoneen ovea siinä toivossa, että se oli lukitsematta.
"Aida-kiltti."

"Eli", Aida vetosi ja tunsi kauhukseen äänensä särkyvän.
"Mene nukkumaan. Tarvitsen vain hetken." Hän tarvitsi vain hetken kerätä itsensä. Menneille ei voinut mitään. Miksi hän tuhlasi yöuniaan niiden uudelleen elämiseen?

"Eihän sinua pyörrytä? Aida..."
Eli tunsi sydämensä hakkaavan levottomasti. Mitä, jos Aida oli vakavasti sairas? Mitä, jos jotakin oli pahasti pielessä?
Johtuiko tämä siitä, mistä he olivat puhuneet hieman aiemmin? Että hän oli myöntänyt olevansa mustasukkainen?

"Ei, tarvitsen vain hetken", Aida aneli itkuisesti ja puristi polviaan tiukemmin, kynnet ihoon painuen. Voisiko suihku pestä pois sen kaiken, mikä hänen ihollaan tuntui viipyvän?
Kiltti pikkutyttöni, etkö halua tehdä isän oloa hyväksi? Pitäisin siitä niin kovasti.
"Antaisit minulle vain hetken."

Anna minun olla.
Eli irrotti oteensa ovenkahvasta. Edellisen kerran hetki oli venynyt koko yöksi.
Ehkä hänen olisi pitänyt siirtyä sänkyyn, mutta sen sijaan hän valui istumaan kylpyhuoneen oven vierelle. Odottamaan.

Yö valui edemmäs. Aida itki hiljaa polviaan vasten ja painoi kynsiä ihoonsa, vastustaen haluaan raapia sitä kuin kuoriakseen lian yltään.
Millään sillä ei pitänyt olla väliä.
Kuinka saatoit? Sinä likainen tyttö. Isäsi ei koskaan käyttäytyisi sillä tavalla, ellei sinua olisi.
Aamuyön tullen ilmastointi oli alkanut paleltaa ja Aida nousi ylös, huuhtoi kasvonsa ja hiipi takaisin makuuhuoneen puolelle.

Aida ei ollut ainoa, joka itki. Oven toisella puolella Eli itki hiljaa omaa hyödyttömyyttään, mustasukkaisuuttaan, sitä, että tuli työnnetyksi pois. Eikä hän huomannut, että selkää särki lattialla kököttämisestä, tai sitä, että niska oli jumissa, ennen kuin hän käänsi päätään kylpyhuoneen oven avautuessa.

Kun Aida näki Elin itkettyneet kasvot, hän purskahti uudelleen itkuun ja tunsi sydämensä särkyvän.
"Kullannuppu", hän vetosi kyykistyen miehen eteen ja koskettaen vaaleanruskeita hiuksia.
"Olen niin pahoillani."

Eli pyyhkäisi kasvojaan nopeasti, mutta se taisi olla jo myöhäistä.
"Ei minulla ole hätää", hän kiiruhti vakuuttamaan.
"Olen vain huolissani. Oletko sinä kunnossa, prinsessa?"

Aida painoi katseensa ja pyyhkäisi uudelleen kastuvaa poskeaan. Hän nyökkäsi ja toivoi, että olisi tiennyt, miten pitää itsensä kasassa.
"Rakastan sinua", hän kuiskasi tukkoisesti ja nojautui varovasti lähemmäs, kaivaten miestä, vaikka Eli olisi kavahtanut kauemmas, jos olisi tiennyt.

Eli ojensi käsiään vetääkseen Aidan syliinsä.
"Minäkin rakastan sinua", hän vastasi.
"Haluaisin auttaa."

"Et voi tehdä mitään", Aida vastasi käpertyen Elin syliin ja kätki kasvonsa miehen kaulataipeeseen.
"Kaikki on hyvin. Olin vain... Vähän huonovointinen", hän mumisi ja tunsi kieltämättä pahoinvoinnin mylläävän vatsassaan. Kuinka kukaan voisi rakastaa häntä, jos tietäisi, mitä hän oli tehnyt?

"Se minua huolestuttaakin", Eli myönsi hiljaa. Hän toivoi, että olisi osannut paremmin olla sitä, mitä Aida tarvitsi.
"Sinun pitäisi levätä. Keikka oli rankka."

"Mennään nukkumaan", Aida sanoi ja nousi ylös, pyyhkäisten poskiaan ja työntäen hiuksia pois kasvoiltaan. Hänen pitäisi vain keskittyä tulevaan. Ei pohtia, tapahtuiko se vai eikö eikä mitään muutakaan.
Hän ei voisi sille mitään enää.
Hän kömpi vuoteeseen, veti tyynyn päänsä alle ja käpertyi kerälle.

Eli riisui ylimääräiset vaatteet ennen kuin kömpi Aidan vierelle sänkyyn.
Jätä minut rauhaan.
"Tahdotko kainaloon?" hän kysyi melkein arasti.

Aidalla ei ollut sydäntä kieltäytyä, vaikka hän tunsi olevansa liian ahdistunut nukkumaan ja liian likainen ansaitakseen Elin hellyyttä. Jos mies vain tietäisi.
Hän kierähti lähemmäs miestä, hengitti tämän tuoksua ja painoi silmänsä kiinni.
Ajattele tulevaisuutta.

Eli oli helpottunut siitä, että saattoi vetää Aidan syliinsä.
Ehkä kaikki olisi vielä hyvin. Ehkä hän ei ollut rikkonut mitään pysyvästi, ehkä he voisivat olla vielä he.
"Nuku hyvin, prinsessa."

*

*

*

Levottomat painajaiset havahduttivat Aidaa hereille pitkin yötä, mutta aamun tullen hän heräsi silti unta silmissään puhelimen hälyttäessä.
Hän kävi suihkussa, laittoi hiuksensa ylös nutturalle, meikkasi kasvonsa ja pukeutui sekä tummansiniseen mekkoon että hymyyn. Sitten hän oli valmis kohtaamaan päivän, aurinkolasit nenällä, jonka pisamat olivat riehaantuneet.
Holland ja Sullivan odottivat jo oven takana, kun hän astui siitä ulos käsilaukku olallaan. Häntä odotti päivä haastatteluja ja kuvauksia Teksasin auringossa.

Minne Aida meni, sinne meni myös Salome.
"Onhan sinulla riittävän hyvä olo?" hän varmisti, koskettaen naisen käsivartta.
"Eikö haastattelun tai pari voisi jättää väliin?"
Hän oli varustautunut päivään täydellä, kylmällä vesipullolla sekä suunnitelmalla siitä, kuinka voisi jatkuvasti tarjota Aidalle raikasta vettä.

"Selviän kyllä", Aida vastasi ja soi naiselle hieman poissaolevan hymyn. Oli hyvä saada ajatukset toisaalle, johonkin olennaiseen ja onnelliseen. Aida Fitzgerald saisi olla onnellinen, loistaa kameroiden edessä ja olla häkeltynyt siitä, miten kiinnostuneita hänen elämästään oltiin.
"Onko sinulla kaikki hyvin?"

"Tietenkin on. Ottaisitko vettä?"
Salome kaivoi isoa olkalaukkuaan, jota ei oikeastaan voinut enää kutsua käsilaukuksi, ja ojensi toiveikkaana vesipulloa Aidaa kohti.
"On kuuma päivä."

Aida otti veden nöyrästi vastaan ja siemaili sitä auton takapenkillä, Hollandin ja Salomen välissä, kun he yhtyivät Dallasiin vievään liikenteeseen.
"Oletko varma, että kaikki on hyvin?" hän kysyi hiljaa.
"Olen pahoillani, jos olen loukannut sinua."

"Minä käyn tuulella", Salome vastasi.
"En muistele vanhoja. Minulla on kaikki hyvin, kunhan vain pidät itsestäsi huolen, querida?"
Hän kosketti Aidan käsivartta ja yritti tavoittaa tämän katseen.

Aida nyökkäsi ja katsoi Salomea aurinkolasien takaa. Ne antoivat hänelle suojaa ja saivat hänet tuntemaan itsensä enemmän Aida Fitzgeraldiksi, jota odotettiin haastatteluun. Vähemmän siksi häpeälliseksi olennoksi, jonka Karen ja Philippe olivat saaneet aikaan.
"Millä mielin palaat Lontooseen?"

Salome irvisti ennen kuin ehti estää itseään.
"Enköhän minä siihen totu. Asunnolla on vielä paljon hommaa, minun pitää maalata seinät ja... No, kaikenlaista."
Hän kohautti toista hartiaansa.
"Matkustaminen on ollut mukavaa."

"Ehkä voit tehdä niin omasta tahdostasi, jos saan roolin teatterista", Aida ehdotti ja siemaili vettä.
"Minne haluaisit matkustaa?" hän kysyi ja nautti auton ilmastoinnista, joka torjui Teksasin melkein +40 asteessa viilettävää lämpötilaa.

Jopa lämpimästä pitävä Salome joutui myöntämään, että lämpötilat olivat hieman liian korkeita hänen makuunsa. Ja että hänkin nautti ilmastoidusta autosta.
"Enkö minä toimisi assistenttinasi enää siinä vaiheessa?" hän kysyi, kulmat hieman kurtistuen.
"Haluaisin nähdä Aasiaa. Veljeni on ollut paljon sielläpäin."

"Minä mielelläni pidän sinut assistenttina niin kauan kuin voin", Aida vakuutti.
"Mutta jos olen teatterissa, päiväsi eivät olisi samanlaisia kuin nyt ja voisit hyvin käyttää ajan hyödyksi ja käydä vaikka kiertelemässä Aasiaa."

Se kuulosti houkuttelevalta, tavallaan.
"Minä kuitenkin vastaisin puheluiden ja viestien suodattamisesta?" Salome varmisti varovasti. Hän toimisi suodattimena Aidan ja Harveyn välillä, samoin kuin Aidan ja niiden, jotka olivat riittävän röyhkeitä yrittämään tavoittaa tämän suoraan.

"Ehm, olettaisin niin. Jos haluat?" Aida vastasi varovasti.
"Millaisia asioita sinä haluat tehdä? Mistä nautit assistenttina?"

Salome katsoi Aidaa hieman häkeltyneenä.
"Minä nautin siitä, että saan olla avuksi", hän vastasi.
"Huolehtia aikatauluista, siitä että asiat sujuvat... Sellaisesta."

"Mistä muusta? Missä haluaisit olla viiden vuoden päästä?" Aida kannusti ja tunsi olevansa onnellinen, kun saattoi keskittyä johonkin tärkeään. Johonkin nykyhetkessä.
Auto mateli Dallasin liikenteessä ja kuski tuuttasi muille turhautuneena.

Salome häkeltyi.
"En ole ajatellut niin pitkälle", hän myönsi.
"Olen onnellinen juuri tällä hetkellä. Pääsen seuraamaan uskomatonta uraasi aivan lähietäisyydeltä."

"Haluaisin auttaa sinua saavuttamaan unelmiasi", Aida vetosi.
"Nautit aikatauluista ja järjestelystä tai hallinnoinnista. Mistä muusta nautit?"

Kysymykset saivat Salomen häkeltymään. Ne muistuttivat häntä siitä, mitä hän oli ollut aiemmin, oman firmansa toimitusjohtajana.
Hetken se teki melkein kipeää.
"Siinä se taitaa olla. Minusta on mukava pitää langat käsissäni. Olin... Olen ollut siinä aika hyvä."

"Sinä olet siinä valtavan hyvä", Aida korjasi ja tutkaili Salomen profiilia. Hän silitti assistenttinsa käsivartta.
"Kerro minulle, kun keksit, millaisista asioista nautit. Haluan olla avuksi sinulle, niin kuin olet ollut minulle."
Auto liukui pysähdyksiin, ja Holland nousi ensimmäisenä ulos, valmiina johdattamaan Aidan päivän ensimmäiseen lehtihaastatteluun.

Salome ei tiennyt, mitä vastaisi, joten puhumisen sijaan hän kietoi käsivartensa Aidan ympärille ja rutisti tätä tiukasti, painaen pisamaiselle poskelle suukon.
"Olet ihana, querida", hän kiitti ennen kuin auton ovi avautui heitä varten.

Haastattelut alkoivat tuntua tutuilta – ja Buzzfeedin haastattelun jälkeen, missä hän oli saanut leikkiä kissanpentujen kanssa – hieman puisevilta. Mutta Aida oli edelleen yhtä häkeltynyt siitä, miten kiinnostunut maailma tuntui olevan hänestä. Hänestä, hänen musiikistaan, hänen urastaan, hänen taustastaan, jopa hänen lempiruoastaan.
Se tuntui imartelevalta. Arvokkaalta.
Sitten oli aika jatkaa seuraavaan osoitteeseen.

Salome oli taas valmiina tarjoamaan Aidalle uutta, raikasta vesipulloa.
"Miten meni?" hän halusi tietää, kun he suuntasivat autolle.
"Kyselivätkö he tyhmiä kysymyksiä."

"Millainen olisi tyhmä kysymys?" Aida kysyi naurahtaen ja asettui takaisin auton takapenkille, siemaillen ihanan viileää vettä.
Tänään hän nautti kiireisestä, täydestä päivästä.
"Mekö menemme tapaamaan faneja?" hän kysyi, jokseenkin retorisesti, tarkastettuaan Harveylta tulleen viestin.

Salome tirskahti.
"No tylsä kysymys sitten. Sellainen, johon olet jo vastannut miljoona kertaa... Minun suosikkini on ollut se haastattelu, jossa sait leikkiä kissanpentujen kanssa."
Aidan kysymys sai hänet tarkistamaan puhelimensa.
"Näemmä olemme. Mutta sehän on mukavaa, eikö?"

"Niitä varmaankin riittää, mutta ne eivät onneksi vielä tunnu tylsiltä", Aida vastasi.
"Lähinnä on hämmästyttävää, että he jaksavat kuunnella vastauksia uudelleen ja uudelleen. Ja kyllä, se on mukavaa! Ehdottomasti ihanaa. Olin vain yllättynyt." Hetken hän hyrisi onnesta ajatukselle ja kurtisti sitten kulmiaan.
"Ei kai Harvey ole veloittanut näiltä ihmisiltä jotain pöyristyttävää summaa rahaa?"

Kysymys sai myös Salomen kulmat kurtistumaan.
"Ei kai Harvey tekisi sellaista?" hän kysyi, ja vastasi sitten itse mielessään kysymykseensä: tekisi hyvinkin. Harvey halusi, että tuote nimeltä Aida Fitzgerald myi mahdollisimman paljon.
"Otan tuon takaisin. Kysynkö siitä häneltä?"

"Ehkä olen onnellisempi, jos en tiedä", Aida vastasi irvistäen. Häntä pelotti ajatus siitä, että joku onneton faniparka olisi maksanut itsensä sairaaksi tapaamisesta, ja hän tuottaisi musertavan pettymyksen.
Tapaamista varten oli vuokrattu tila Dallasin keskustassa olevasta hotellista, ja auto liukui pysähdyksiin kadunvarteen.
"Kai tulet mukaan?" hän varmisti Salomelta, kun nousi autosta ja suuntasi sisään.

"Olet varmasti oikeassa", Salome myönsi ja laittoi puhelimensa pois.
"Toisaalta on hyvä, että faneilla on näin aikaa todella tavata sinua ja jutella kanssasi."
Toivottavasti. Toivottavasti kyse ei ollut vain nopeasta nimikirjoitustilaisuudesta.
"Tietenkin tulen", hän vastasi ja nousi Aidan perässä autosta.
"Minä kuljen mukanasi minne vain haluat."

Heitä odotti kuuden kaveruksen ryhmä. Nuoret aikuiset kohosivat kiireesti jaloilleen hänen astuessaan sisään, ja silmät syttyivät lapsenomaisesta innostuksesta. Yksi naisista taputti käsiään ja näytti hypähtelevän paikallaan.
Holland asettui vahtiin oven sisäpuolelle.
"Hei", Aida tervehti suoden odottajille hieman häkeltyneen hymyn ja hätkähti, kun joku melkein kirkaisi ja kaikki kuusi syöksyivät halaamaan häntä.
"Voi luoja! Se olet sinä! Tämä on uskomatonta! Olen isoin fanisi! Voitko ottaa selfien kanssani?"

Keitä nämä ihmiset oikeastaan olivat?
Mutta he tuntuivat todella olevan innoissaan siitä, että pääsivät tapaamaan idolinsa. Salome olisi itsekin ollut, ei sillä.
"Minäkin voin ottaa teistä kuvan", hän lupautui, siltä varalta, että naiset eivät halunneet nimenomaan selfieitä. Ne taisivat olla nykyään muotia.

Aida hymyili kameralle, kun seurue hänen ympärillään vaihteli, samoin käsivarret, jotka kietoutuivat tuttavallisesti hänen ympärilleen. Yksi kuvattavista päätyi, kai hermostuksissaan, silittämään hänen hiuksiaan kuin kissan turkkia.
Kun kuvia oli tarpeeksi, oli aika istahtaa sohville. Kahvipöydälle oli asetettu lautanen hedelmiä ja kannulliset jäävettä sekä colatölkkejä. Niiden pinnalla viipyi vielä kylmä huurre.
Nuoret aikuiset kyselivät päällekkäin Aidan urasta ja mieltymyksistä, välillä puhuen niin pahasti yhteen ääneen, ettei hän ollut saada selvää.
"Hei, sinähän olet hänen assistenttinsa? Millaista se on?" farkkumekkoon pukeutunut nainen kysyi silmät uteliaisuudesta kiiluen Salomelta.

Kun valokuvat oli otettu, Salome vetäytyi tekemään sitä, mitä assistenteilta odotettiin: hoitamaan tehtäviään sivummalle. Sen vuoksi hän olikin niin yllättynyt siitä, että kysymys esitettiin juuri hänelle.
"Oh", hän aloitti häkeltyneenä.
"Se on aivan mahtavaa. Pääsen näkemään kulissien taakse ja matkustamaan upeisiin paikkoihin. Aida on aivan yhtä upea kuin miltä hän vaikuttaa."

Nyt kaikki kuusi silmäparia tuijottivat Salomea, joka oli vanginnut heidän huomionsa.
"Mitä kaikkea tehtäviisi kuuluu? Millainen on normaali arkipäiväsi?" farkkumekkonainen kyseli uteliaana, ja muut nojautuivat lähemmäs kuin kuullakseen paremmin. Julkimon assistentti taisi olla useamman haaveammatti.

Salome katsahti Aidaa varmistaakseen, että hänen oli okei puhua näistä asioista.
"Se riippuu valtavasti päivästä. Minne Aida menee, sinne menen minäkin. Haastattelupäivinä se tarkoittaa paikasta toiseen kiiruhtamista ja aikataulusta huolehtimista. Minun tehtäväni on käytännössä varmistaa, että kaikki sujuu saumattomasti."
Hän katsahti jälleen Aidaa ja hymyili naiselle.
"Huolehdin siitä, että Aida on oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja hyvillä mielin."

Aida vastasi rauhoittavalla hymyllä ja seurasi keskustelua melkein yhtä uteliaana kuin tulevat assistentit.
"Hyvillä mielin?" hiuksensa vaaleanpunaisiksi värjännyt nainen kysyi tohkeissaan.
"Miten sinä sen varmistat? Mikä on ollut oudoin työtehtäväsi?"

Salome nauroi.
"Meidän elämämme on joskus hektistä. Silloin huolehdin siitä, että Aida saa syödäkseen ja juodakseen", hän vastasi ja hymyili Aidalle.
"Ja voin vakuuttaa, etten ole joutunut erottelemaan M&M-karkkeja värin mukaan tai lennättämään tänne suklaata Englannista."

Kuusikko nauroi ja hivuttautui lähemmäs, keskusteluun uppoutuneina.
"Tiedätkö, keneen kannattaisi olla yhteydessä assistentin työstä?"
"Aida, tarvitsisitko sinä toista assistenttia?"
"Valitettavasti en taida, sillä Salome on hurjan lahjakas."
"Millaisia etuja työssäsi on? Pääsetkö hienoihin juhliin ja saatko kivoja etuja? Lennätkö ykkösluokassa?"

Salome ei voinut mitään sille, että nautti hetkellisestä valokeilastaan. Hän innostui kertomaan faneille oman tiensä assistentiksi, sen, kuinka oli hakenut ensin toimistolle töihin ja saanut sitä kautta onnenpotkuna paikan Aidan assistenttina.
Hän kertoi myös siitä, kuinka pääsi yöpymään hienoissa hotelleissa, ja kuinka Aida oli ollut ihana ja ostanut hänelle upean vintagemekon juhliin, joissa he olivat käyneet. Mutta hän kertoi myös siitä, että päivät olivat pitkiä, ja työaikoja ei varsinaisesti ollut - hän oli aina töissä kuin tarvittiin.
"Ja Aida on uskomattoman kultainen työnantaja."

Aida soi Salomelle huvittuneen hymyn, joka sai jäänsiniset silmät tuikkimaan lämpöä. Hän yritti olla muistamatta, kuinka samannäköiset hänen isänsä silmät olivat.
"Mikä on työssäsi parasta?" vaaleanpunatukkainen kyseli tohkeissaan salaiseen maailmaan sukeltamisesta.

Mitähän Harvey sanoisi, jos tietäisi, että hän paljasti salaisuuksia kulissien takaa? Toisaalta, ehkä sellainen olisi myyvää. Maksa tarpeeksi ja pääset kurkistamaan, millaista elämä julkkiksen assistenttina on.
Häntä kuvotti hieman.
"Päästä työskentelemään näiden upeiden ihmisten kanssa. Ja mahdollisuus olla mukana sellaisessa, mistä en koskaan osannut edes unelmoida. Minä pääsen näkemään Aidan jokaisen konsertin ja tunnen olevani hyvin onnekas."
Eivätkä sviiteissä vietetyt yöt haitanneet nekään. Mutta se oli Harveyn päätös, ja mieluummin hän olisi asunut tavallisessa huoneessa ja antanut Elidalle rauhan.
"Olitteko te konsertissa?"

Kuusikko ahmi jokaisen sanan silmät kiiluen. Useampi nyökkäsi vastauksena.
"Me olimme Austinissa ja eilen täällä", kolme vastasivat puhuen päällekkäin.
"Minä olin Austinissa ja sitä ennen Greek Theatressa L.A:ssa ja Berkeleyssä", farkkumekkoinen säesti kuin kilpaillen.
"Minäkin olin Austinissa, ja minulla on lippu myös Saint Pauliin huomenna."
Aida pohti, mistä nämä nuoret saivat varat matkustaa hänen konserttiensa perässä.
"Entä mitä ovat työn huonoimmat puolet?" vaaleanpunatukkainen tiedusteli Salomelta toiveikkaasti.

"Oh wow, olisihan minun pitänyt arvata", Salome naurahti ja pudisti hieman päätään.
"Tekin olette uskomattomia, tiesittekö sen?"
Kysymys sai hänet kurtistamaan mietteliäänä kulmiaan.
"Tämä työ ei sovi kaikille. Aikataulut ovat välillä aivan hulluja, kun päivät ovat aamusta iltaan täynnä. Mutta minunon myönnettävä, että en vaihtaisi työtäni mihinkään. Me olemme Aidan kanssa hyvä tiimi."
Hän väläytti Aidalle vilpittömän hymyn.
"Eikö?"

"Erinomainen", Aida vakuutti suoristautuen paikaltaan ja kumartui painamaan suukon Salomen poskelle, mikä sai kateellisen katseen useammalta kuusikon jäseneltä.
"Mitä olet tekemässä kiertueen jälkeen?"
"En voi sanoa vielä, mutta toiveeni olisi palata teatteriin Lontoossa edes vähäksi aikaa." Ilmeistä päätellen kuusikko alkoi pohtia, miten säästää Lontoon matkaan. Se oli eri hintaluokkaa kuin puuduttavat bussimatkat Yhdysvaltojen poikki.
Keskustelu jatkoi vielä hyvän tovin levystä, vaikka Aida yritti vaivihkaa kääntää keskustelua kuusikkoon itseensä, kysellen näiden haaveista ja tarinoista. Nuoret aikuiset parveilivat hänen ympärillään ja ottivat lisää kuvia, halaten häntä ja toivoen nimikirjoituksia eriskummallisiin paikkoihin. Milläköhän summalla hänet oli myyty?

Jos unohti sen, millaisen hinnan nämä nuoret naiset olivat varmasti joutuneet pulittamaan idolinsa tapaamisesta, Salome oli onnellinen kuusikon puolesta. Nämä tuntuivat olevan vilpittömän onnellisia, jopa euforisia mahdollisuudesta.
Valitettavasti aika ei ollut heidän puolellaan loputtomiin.
Salome vilkaisi puhelintaan ja haki Aidan katsetta. Heidän olisi aika alkaa lopetella ja jatkaa seuraavaan paikkaan.

Aida hyvästeli kuusikon, joista pari puhkesivat kyyneliin ja rutistivat häntä hieman turhan tiukasti. Hän toivotti nuorille ihanaa loppupäivää ja toivoi näkevänsä Saint Pauliin tulevat konserttiväen seassa huomenna.
Sitten he olivat jälleen Teksasin paahtavassa auringossa ja auton ilmastoiduilla, laseilta pimennetyllä takapenkillä.
"Muistatko, mitä seuraavaksi on?"

Luojalle kiitos ilmastoinnista.
Salome otti esiin puhelimensa ja avasi kalenterin, joka oli täynnä värikoodattuja merkintöjä.
"Lehtihaastattelu ja kuvaukset. Tahtoisitko välipalaksi smoothien tai hedelmäsalaatin? Voisin käydä hakemassa sinulle sellaisen."

"Selviän kyllä", Aida vakuutti. Hän tunsi olonsa edelleen pahoinvoivaksi, kun antoi ajatustensa harhailla johonkin muuhun kuin tehtävään edessä.
"Mutta sinä voisit hyvin käydä lounaalla sillä välin. Pärjään kyllä haastattelussa."

Salome katsahti Aidaa melkein epäluuloisesti, mutta teki sitten merkinnän kalenteriinsa ja sujautti puhelimen laukkunsa sivutaskuun.
"Oli ihana tavata fanisi. He vaikuttivat hyvin vilpittömiltä."

"Se on ihanaa. Se on aina ollut suosikkiosiani työtäni", Aida vastasi, "pelkään vain, että Harvey on veloittanut heiltä jonkin pöyristyttävän riistohinnan. Luulisi, että se riittää, että he ostavat levyni ja lippuja konserttiin. Sen pitäisi riittää, eikö?"
Hän nousi autosta sen pysähtyessä, ja Holland seurasi häntä tunnollisesti.
"Käy lounaalla ja pidä vähän vapaata", Aida kannusti Salomea suoristaen aurinkolaseja nenällään ja suuntasi sisään turvamies kannoillaan.

Salome irvisti.
"Sellaista bisnes taitaa olla. Minunhan se pitäisi tietää... Mutta jos olen rehellinen, minäkin toivon, ettei heiltä ole veloitettu järkyttävää summaa."
Noustessaan autosta hän vilkaisi kelloaan ja tunsi olonsa melkein orvoksi.
"Tavataan haastattelun jälkeen!" hän huikkasi Aidalle ja kiiruhti etsimään lounasta.

*

*

*

Päivä oli kääntymässä iltaan, kun Aida palasi hotellille. Teksasin lämpö tuntui tekevän kehosta painavan, ja hän kaatui helpottuneena sängylle potkaisten dramaattiset korot jaloistaan. Ne tosin olivat saaneet hyvästellä hermonsa jo lapsuuden balettitunneilla.
Pitkä bussimatka Teksasista Minnesotaan alkaisi yön lähestyessä.

Suihkun ääni lakkasi, ja hetkeä myöhemmin Eli asteli makuuhuoneen puolelle pyyhkeeseen kietoutuneena.
Hänen silmänsä siristyivät hymystä, kun hän näki Aidan.
"Hei, prinsessa. Oliko mukava päivä?"

"Hei, kullannuppu", Aida vastasi sulaen hymyyn ja katseli Eliä lämpöä silmissään.
"Mahtava. Sain viettää pitkän aikaa kuuden fanin kanssa", hän kuvaili ja yritti tarttua kiinni päivästä jääneeseen, hyvään tunteeseen, eikä antaa tilaa häntä vainonneille ajatuksille, jotka tekivät hänen olostaan pahoinvoivan.
"Mitä sinä olet tehnyt tänään?"

Hymy sai Elin sydämen lyömään hieman rauhallisemmin ja hengityksen kulkemaan hieman helpommin. Ehkä kaikki olisi taas hyvin.
"Niinkö? Olivatko he mukavia?"
Kysymys sai hänet hymyilemään.
"Meillä oli tänään harjoitukset. Ilmastointi lakkasi toimimasta, joten meidän piti lopettaa ajoissa."

"Oikein mukavia. Ja pähkähulluja. He ovat reissanneet ympäri maata konserteissani. Pari on tulossa huomenna Saint Pauliin." Aida kierähti vatsalleen ja halasi tyynyn rintaansa vasten, katsellen Eliä.
Voisiko hän korjata heidät? Mitä jos kaikki häntä vainonneet ajatukset lakkaisivat olemasta, jos he vain olisivat kuten ennenkin?
"Se kuulostaa ylelliseltä", hän naurahti, "oletko tehnyt suunnitelmia illaksi?"

"Se oli sitä", Eli myönsi ja istui pyyhkeessään sängyn reunalle. Aidan hyväntuulisuuden rohkaisemana hän vei kätensä silittämään naisen säärtä.
"Toivoin, että ehkä ehtisit illaksi takaisin hotellille."

"Minäkin toivoin", Aida vastasi ja houkutteli Eliä lähemmäs itseään. Hän oli selvinnyt ennenkin, pakottanut itsensä unohtamaan ja jatkamaan eteenpäin, joten minkään ei pitäisi muuttua entisestä.
"Mitä sinulla oli mielessäsi?" hän kysyi ja yritti houkutella miestä käymään viereensä pyyhkeessään.

Eli toimi kuin lumottuna, asettui makuulle Aidan vierelle.
"No, oikeastaan ajattelin, että voisimme loikoa sängyssä ja katsella elokuvia tai... jotakin."
Hän nielaisi.
"Ellei sinulla ollut muuta mielessä tälle päivälle?"

"Ei, se kuulostaa täydelliseltä", Aida vakuutti ja kierähti kyljelleen, silittäen Elin rintakehää ja vatsan paljasta ihoa.
"Olen ikävöinyt sinua." Se oli täysin totta.

Sanat lähettivät kylmät väreet alas Elin selkää.
"Minäkin sinua", hän vastasi hieman käheästi.
Saihan hän sanoa niin? Eihän se ollut painostamista?

Aida hamusi Elin kaulaa ja painautui lähemmäs miehen kylkeä. Voisiko mies pahoin, jos tietäisi mikä hän oli? Mitä hän oli tehnyt?
Kuinka Eli voisi rakastaa häntä, jos tietäisi?
Sormet laskeutuivat pyyhkeen reunalle ja ujuttivat sitä varovasti pois.

Eli ei vastustellut. Hänen omat sormensa hakeutuivat Aidan puvun helmalle ja ujuttautuivat hellinä sen alle, silittämään reiden ihoa. Tai ainakin ne yrittivät tehdä niin, samalla vaivattomuudella kuin yleensä. Pitkästä tauosta huolimatta.

Eli oli aina ollut hänen turvasatamansa. Elin sänky oli ollut paikka, johon hän oli saattanut paeta, ja hän oli löytänyt parhaasta ystävästään myös rakastajan, jonka kanssa hän oli saanut olla täysin oma itsensä.
Eli ei voisi koskaan tietää. Häpeä poltti kipeänä hänen sisällään, mutta hän työnsi sen mielestään ja potkaisi pyyhkeen lattialle, antaen sitten kätensä vaeltaa alas vatsan ihoa ja siirtyä hyväilemään miestä.

Eli huokaisi syvään. Hänen kehoparkansa oli kaivannut kosketusta ja läheisyyttä, eikä mennyt pitkään kun se jo osoitti sen.
"Minulla on tosiaan ollut ikävä sinua, prinsessa", Eli kuiskasi, hivuttaen kättään paremmin Aidan helman alle.

Aida vastasi painamalla suudelman Elin huulille. Elä tässä hetkessä, hän käski itseään. Mikään ei muuttunut, vaikka hänen isänsä muistutti olevansa olemassa. Elin ei tarvitsisi koskaan tietää. Kenenkään ei tarvitsisi.
Hän näykkäsi kevyesti miehen alahuulta ja jatkoi hyväilyä.
"Anna minun vain pitää sinua hyvänä", hän kuiskasi.

Eli joutui keräämään ajatuksiaan hetken. Jostain syystä sanat, jotka tavallisesti olisivat ajaneet hänet innostuksesta ja odotuksesta sekopäiseksi, saivat hänet nyt tuntemaan huolensekaista hermostusta.
"Mutta minulla on ollut ikävä sinua, prinsessa. Haluaisin, että voisimme tehdä toistemme olon hyväksi."

"Eli", Aida vetosi pehmeästi ja hamusi miehen kaulaa, painautuen lähemmäs paljasta kylkeä ja hyväillen rohkeammin.
"Anna minun pitää sinua hyvänä. Keskittyisit vain rentoutumaan, kullannuppu."

Eli olisi halunnut suostua. Epätoivoisesti. Koko hänen kehonsa janosi kosketusta niin, että se teki melkein kipeää. Teki kipeää.
Mutta jokin tuntui väärältä.
"Prinsessa? Mikä on?"

"Eli", Aida vetosi uudelleen, mutta siirsi kätensä lepäämään miehen vatsalle. Hänen oli yhtäkkiä vaikea hengittää.
"En vain... En pysty juuri nyt. Mutta ikävöin sinua ja haluan voida helliä sinua, rakas. Mikset antaisi minun?" hän anoi hamuten kaulansyrjän ihoa.

Eli tunsi kylmän virran pyyhkäisevän ylitseen ja hiipivän jokaiseen soluun.
"Et pysty?" hän toisti, ja moitti sitten itseään.
"Ei se mitään, prinsessa. Se on okei."

Aida nousi istumaan ja hieraisi käsivarttaan.
Sinä likainen huora. Isin pikkutyttö.
"Kullannuppu", hän aneli ja katsahti Eliä pyytäen, "anna minun pitää sinua hyvänä. Siitä on niin kovin kauan. Haluan tehdä olosi hyväksi."

Elikin nousi istumaan ja nykäisi pyyhettä takaisin peitokseen.
"Aida, minä en... En tahdo", hän vastasi ahdistuneena.
"En tällä tavalla."

Aidan levoton katse vaelsi Elin kasvoista pyyhkeeseen ja takaisin, sitten ympäri sviittiä ja painui lopulta hänen syliinsä, kun hän tunsi silmiensä sumenevan kuumina.
"Olen pahoillani", hän vastasi tukahtuneesti ja puristi tiukasti käsiään.
"Haluan vain tehdä olosi hyväksi."

"Aida, sinä teet minun oloni hyväksi joka päivä", Eli vetosi tukahtuneesti.
"En minä kaipaa mitään enempää."
Ja jos kaipasikin, se ei ollut jotkakin, mistä Aidan piti huolehtia. Hän huolehtisi itse itsestään siihen saakka, että Aida olisi taas valmis.
Koska se päivä koittaisi kyllä, eikö niin?

Aida kätki kasvot käsiinsä, ja luiseviksi käyneet olkapäät vavahtivat tukahdetusta itkusta. Se käpersi hänet kasaan, sai pään painumaan melkein polviin.
"Etkö halua minua enää?" hän kysyi ääni särkyen.
"Olenko jo sinullekin liian likainen?"

"Mitä?"
Eli ei voinut väittää, että olisi enää ymmärtänyt, mitä tapahtui. Ja se sai hänet hätääntymään.
"Hei, Aida, ei mitään hätää-" hän aloitti, mutta naisen sanat saivat hänet vaikenemaan.
"Mitä?"

Aida toivoi voivansa kadota. Häpeä oli niin kipeä, että hän tunsi katoavansa sen voimasta, murentuvansa pala kerrallaan pimeyteen.
"Halusin vain tehdä olosi hyväksi", hän sanoi tukahtuneesti ja yritti turhaan hillitä itkua, joka tuli ulos väkivalloin ja ravisteli häntä.

Eli ei tiennyt, mitän tehdä.
"Hei..."
Hän yritti vetää Aidan halaukseen niin kuin aina, kun lohdutti tätä. Niin kuin ennen.
"Kaikki on hyvin, prinsessa. Ei mitään hätää."

Aida hengitti Elin tuoksua ja yritti pakottaa itsensä rauhoittumaan. Hymyile. Mutta paniikki ei antanut hänen tehdä niin, se ei antanut hänen hallita kehoaan tai ajatuksiaan.
"Etkö todella enää halua minua?" hän vetosi tukkoisena.
"Mikset anna minun hyväillä sinua?"

Ainakaan Aida ei kavahtanut hänen kosketustaan.
"Prinsessa, ei kyse ole siitä", Eli vetosi, silittäen Aidan selkää pitkin, rauhoittavin vedoin.
"Totta kai minä haluan sinua. Mutta haluan olla kanssasi, kun se tuntuu sinustakin hyvältä. Kun sinä kaipaat minun kosketustani."

Aida nojasi päänsä Elin hartiaan, käsivarret hänen ympärilleen kierrettyinä kuin pitääkseen viimeiset rippeet hänestä kasassa.
"En voi. En voi, kun olen näin likainen", hän vetosi itkien, "en ole arvoisesi. Mutta halusin vain tehdä sinun olosi hyväksi. Yksi asia, minkä osaisin tehdä."

Eli alkoi todella hätääntyä. Hitto, missä Salome oli? Heidän pitäisi soittaa Hattielle. Tai jonnekin. Aida ei ollut kunnossa, ei todellakaan ollut.
"Aida, minä en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat."

Aida pudisti päätään ja nousi ylös, tuntien tärisevänsä.
"Tarvitsen vain hetken", hän sanoi pyyhkien pisamaisia, kalpeaksi käyneitä poskiaan, "olen pahoillani." Hän sulkeutui kylpyhuoneeseen ja valui istumaan sen ovea vasten, painaen pään polviinsa.

Taas hetken.
Eli nousi ylös ja poimi sängyn vierelle jääneestä vaatemytystä bokserit, joihin hän hyppi samalla kun harppoi kylpyhuoneen ovelle.
"Aida? Ole kiltti, puhu minulle."
Hän kokeili oven kahvaa.

Lukko otti jääräpäisesti vastaan, ja Aida halasi polviaan tiukemmin oven toisella puolella. Hänen täytyisi koota itsensä. Hymyile, ja kaikki on paremmin.
"En voi", hän vastasi kätkien kasvot käsiinsä ja tunsi pahoinvoinnin nousevan vatsastaan. Sinä likainen huora.
"Et voisi rakastaa minua."

"Aida!"
Eli kokeili ovenkahvaa uudelleen, vaikka ovi olikin aivan selvästi lukossa.
"Aida, avaa ovi. Ole niin kiltti, olen huolissani sinusta."

"Tarvitsen vain hetken", Aida vastasi ääni särkyen ja rutisti itseään. Hetken kerätä itsensä, työntää muistot pois mielestään ja keskittyä tähän hetkeen. Yön bussimatkaan ja huomisen viimeiseen konserttiin. Johonkin muuhun kuin menneisiin, joihin hukkumisella ei ollut mitään arvoa.
"Kaikki on ihan hyvin."

"Aida", Elin ääni värähti.
"Avaa ovi nyt. Muuten minä murran sen."

"Eli", Aida vetosi ahdistuneena ja heijasi itseään, empien mitä tehdä. Oli nöyryyttävää lukkiutua vessaan niin, että olisi selitettävä taas yksi murrettu ovi. Mutta hän ei voinut kohdata Eliä nyt, ei ennen kuin saisi elämänsä takaisin hallintaan.
"Antaisit minulle vain hetken, kiltti."

"Olen tosissani."
Eli kokeili jälleen ovenkahvaa, vaikka tiesi sen turhaksi. Hitto.
"Ole kiltti ja mene pois tieltä. Minä murran oven, ellet avaa sitä nyt."

Aida yritti hengittää sisintään kuristavan paniikin läpi ja pakotti itsensä ylös oven edestä, kädet täristen ja kasvot itkusta märkinä. Hän käänsi lukkoa ja avasi oven, kohdaten Elin silmät suurina ja tummina.
"Tarvitsen vain hetken", hän sanoi itkuisesti ja kääntyi selin.

Luojalle kiitos.
Eli olisi voinut purskahtaa itkuun silkasta helpotuksesta, mutta ei tehnyt niin.
"Minä annan sinun olla rauhassa. Voit sulkea oven, jos sinun tarvitsee. Mutta ole kiltti äläkä lukitse sitä, sillä minä olen huolissani sinusta."

Aida nyökkäsi ja tuuppasi oven kiinni, ennen kuin kätkeytyi suihkukoppiin ja käpertyi kerälle sen nurkkaan. Menneisyyden paino tuntui kohtuuttomalta. Se sai hänen ihonsa tuntumaan saastaiselta, kuin sillä olisi kiipeillyt jotain. Pahoinvointi möyri hänen sisällään.
Vain hetki, ja sitten kaikki olisi jälleen hyvin.

Tekikö hän oikein?
Eli valui istumaan kylpyhuoneen oven vierelle ja tukisti hiuksiaan. Aida ei tekisi itselleen mitään, eikö niin? Ei satuttaisi itseään, vaikka hän ei olisi vahtimassa.
Ei niin kuin Emmie.

Hetki oli pidempi kuin Aida toivoi. Hän itki itsensä uuvuksiin, kunnes menneisyyden tuska tuntui tylpältä jomotukselta ohimoiden takana ja häpeä oli asettunut ihon alle. Hän kävi suihkussa, vaikkei voinut pestä pois tapahtunutta, pesi kasvonsa ja kuivasi hiuksensa, hengittäen samaa tahtia kuivaajan hurinan kanssa.
"Voisimme lähteä bussille", hän totesi astuessaan kylpyhuoneesta, hiukset korkealle, pehmeälle nutturalle kiepautettuna ja pyyhe ympärillään, kyykistyen sitten matkalaukulleen valikoimaan vaatteita.

Eli oli pysynyt vartiossa oven vierellä.
"Aida", hän kutsui, kun nousi seisomaan.
"Mitä tapahtui?"

Aida kohautti välttäen toista olkaansa ja pujottautui purppuranväriseen, reisimittaiseen mekkoon, jonka vyötärön sitoi kapealla nahkavyöllä.
"Tarvitsin hetken koota itseni", hän vastasi ja nojautui lähemmäs peiliä, jotta saattoi tarkastaa voisiko siirtyä meikittä bussiin vai saisiko Harveyn vihat niskaansa.
"Menisimmekö?"

Eli tuijotti Aidaa.
"Aida", hän vetosi.
"Minä näen, että kaikki ei ole hyvin. Ja ehkä se... Ehkä et voi puhua siitä minulle. Mutta kiltti, jos vain... jos vain voit, niin älä työnnä minua pois luotasi."

"Millä tavalla, minä en työnnä sinua pois luotani?" Aida kysyi ja istahti sängylle, kiertäen käsivarret ympärilleen ja katsellen paljaita varpaitaan. Ne kipristelivät levottomina. He eivät kai siis menisi vielä, mutta muisto hänen nöyryyttävästä romahduksestaan kummitteli häntä.

Eli viittasi kohti kylpyhuoneen ovea.
"Sinä pakenit taas luotani kylpyhuoneeseen", hän vetosi.
"Jos et voi kertoa minulle miksi, se on okei. Haluaisin vain... Miksi käyttäydyt kuin sitä ei olisi tapahtunut?"

"Koska minua hävettää", Aida sanoi ahdistuneena ja sipaisi nutturalta karkaavia suortuvia korviensa taakse.
"En halua käyttäytyä niin tai tuntea niin tai ajatella niin, mutta en aina hallitse sitä. Ja haluaisin vain unohtaa sen kaiken ja jatkaa eteenpäin."

Eli tutki Aidaa hetken ennen kuin siirtyi oman matkalaukkunsa luo poimiakseen sieltä puhtaan t-paidan. Käsivarsia melkein särki, niin kipeästi ne halusivat vetää Aidan syliinsä.
"Ei sinun tarvitse hävetä", hän vetosi.
"Onko se... johtuuko se minusta? Aiheutanko minä sen?"

"Et tietenkään", Aida vastasi ja nosti katseensa Eliin.
"Ei, rakas, sinä olet täydellinen. Et ole tehnyt mitään väärin." Elin ajatteleminen uhkasi saada silmät kostumaan uudelleen, ja Aida räpäytti niitä kiivaasti muutaman kerran.
Tuhoaisiko hän Elin? Niin kuin oli tuhonnut melkein jokaisen elämänsä miehen, aina isästään lähtien.
"Minun pitää vain keskittyä tulevaisuuteen."

Mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä?
Eli veti vihreät chinot jalkaansa neuvottomana, yrittäen pidätellä itkua, jona huoli yritti purkautua.
"Etkö pysty puhumaan asiasta edes Hattielle?"

"Ei ole mitään puhuttavaa", Aida vastasi, "mutta toki, puhun Hattielle, jos se tekee sinun mielesi paremmaksi." Hän suoristautui sängyltä ja veti matkalaukkunsa vetoketjun kiinni, nostaen sen pystyyn.
"Voimmeko mennä?"

Se tuntui välttelyltä.
"Minulla olisi parempi olo, jos puhuisit hänen kanssaan ahdistuksestasi", Eli myönsi samalla kun survoi loput vaatteet matkalaukkuunsa ja nykäisi sen vetoketjun kiinni.
"Se voi olla ihan... normaalia. On tapahtunut niin paljon."
Hän otti matkalaukun mukaansa.
"Tarvitsetko apua tavaroiden kanssa?"

Aida pudisti päätään, nosti aurinkolasit nenälleen ja otti matkalaukun vetoon käsilaukku olallaan.
Ulkona oli edelleen kuuma, vaikka aurinko oli laskemassa. Hän suuntasi katua pitkin kohti sivukadulla odottavaa keikkabussia ja hyvästeli samalla Teksasin. Kiitos muistoista.
Osa bändistä oli jo nostamassa laukkujaan bussin kyytiin, kun he liittyivät seuraan. Aida kiipesi sisään, nauttien ilmastoinnista ja tervehti sisällä olevia perheenjäseniään poskisuudelmalla, ennen kuin sulkeutui omaan makuupunkkaansa.

Eli seurasi Aidaa, ja jäi sitten hieman neuvottomana oleskelutilan puolelle. Hän tunsi itsensä hirvittävän typeräksi, ja toivoi epätoivoisesti, että olisi voinut tehdä jotakin Aidan eteen.
Ahdistus saattoi olla normaalia, eikö? Tai jos ei normaalia, niin jotakin sellaista, mitä muutkin kokivat tällaisessa tilanteessa?
Hän vajosi avuttomana sohvalle.

"Haluatko oluen?" Maddox tarjosi rennosti keittiötasoon nojaten. Bändi oli levittäytynyt sohville, suurimmalla osalla juoma kädessään. Chester vaelsi ihmisen luota toiselle, toivoen saavansa herkkuja, tummat, kaihin hieman sumentamat silmät toiveikkaina.
"Hyvää aikaa pitää pienet juhlat. 14 tunnin ajomatka", musiikin ihmelapsi jatkoi viheltäen ja sukaisi leukamittaista harjaa pois kasvoiltaan.

Eli pudisti päätään tarjotulle oluelle, ja tyytyi sen sijaan kylmään Coca-Colaan. Se kai kuului asiaan, Yhdysvalloissa kun nyt oltiin.
"Tai rentoutua ennen viimeistä keikkaa", hän ehdotti, ajatukset edelleen Aidassa askarrellen. Eikö nainen ennen olisi istunut heidän seuranaan edes hetken?

Maddox kilautti huurteista, vihreää olutpulloaan bändikaverien kanssa ja myös Elin colapullon kanssa, säätäen hyvää musiikkia lujemmalle.
"Missä Salome on?" Hattie kysyi laskiessaan paikalla olevia jäseniä.

"Täällähän minä", Salome vastasi, kun pujahti makuuosaston puolelta takaisin oleskelutilaan.
"Tulin ensimmäisenä, tällä kertaa. Joko me olemme valmiita lähtemään?"

Hattie laski päät uudelleen ja nyökkäsi.
"Kyllä vain", hän sanoi ja siirtyi kertomaan kuljettajalle. Roudarit olivat lähteneet matkalle jo aikaisemmin rekkojen kanssa. Heidän keikkabussinsa moottori heräsi jyristen, ja bussi nytkähti liikkeelle, ottaen suunnan pohjoiseen, kohti Minnesotaa.
Ainakin nyt kyyti oli varsin tasaista.
"Haluaisitko sinä oluen?" Maddox tarjosi suoden Salomelle hymyn.

Salome irvisti.
"Hyi. Onko mitään makeaa?" hän kysyi samalla kun otti röyhkeästi oman tilansa yhdeltä sohvista. Hän vilkaisi kohti makuuosastoa toivoen Aidan ilmestyvän heidän seurakseen. Edes hetkeksi. Nainen oli ollut kummallisella tuulella viime aikoina.

"Minä?" Maddox ehdotti leveällä, valkoisella virnistyksellä, mutta etsi sitten pienestä jääkaapista amerikkalaisen, sokerista makean limpparin tarjoten sitä Salomelle.
Hattie toivotti aikaisempaa hyvää yötä adoptoiduille kiertuelapsilleen ja vetäytyi makuuosaston erottavan verhon taakse Chesterin kanssa. Noah oli jo heidän makuuhuoneessaan bussin perällä, ja hän pysähtyi hetkeksi tarkastamaan kiertueen tähden vointia.

Salome tuhahti.
"Suolainen sinä olet", hän huomautti Maddoxille kun otti vastaan hampaat murentavan makean limpparinsa.
Elin oli vaikea keskittyä keskusteluun, ja Hattien tavoin hänkin nousi varsin pian ja suuntasi makuuosaston puolelle.
"Prinsessa?" hän kutsui hiljaa.

Makuupunkan laidalla istuva ja Aidan hiuksia silittänyt Hattie kohotti katseensa ja soi Elille hymyn. Hän suoristautui, viittasi Eliä peremmälle ja jatkoi Chesterin kanssa makuuhuoneeseen, missä hänen aviomiehensä odotti.
Aida kohottautui kyynärpäänsä varaan makuupunkassaan ja pyyhkäisi silmiään.
"Kaikki hyvin, kullannuppu?"

Eli tutki Aidan kasvoja huolissaan.
"Pojat aikovat pitää juhlat. Käytkö sinä suoraan nukkumaan vai liitytkö seuraan hetkeksi?"

"Jos haluat", Aida vastasi ja kiipesi ylös punkastaan, sukaisten karanneita suortuvia korviensa taakse ja pyyhkäisten kasvojaan.
Hän soi Elille hymyn ja liittyi muiden seuraan oleskelutilaan, saaden aikaan hilpeän tervetulotoivotuksen.

Salome hymyili ilahtuneena nähdessään Aidan.
"Aida, tule tänne viereen istumaan!"
Hän teki tilaa viereensä.
Joanna
Aida istui alas Salomen viereen ja otti vastaan vihreän smoothien, jonka Katie ojensi hänelle.
"Kaikki hyvin?" hän kysyi assistentiltaan ja soi tälle hymyn.

Salome nojasi päänsä Aidan hartiaa vasten ja poimi tämän käden omaansa.
"Maddox kiusaa", hän nurisi.
"Mutta muuten."
Hän puristi Aidan kättä.

Aida puristi assistenttinsa kättä, siemaili smoothietaan ja kuunteli lämmin palo silmissään uuden perheensä leikinlaskua. Oli ihana voida elää tässä hetkessä.

Eli tarkkaili Aidaa samalla kun siemaili juomaansa. Nainen vaikutti hyväntuuliselta, ehkä kaikki järjestyisi vielä.
"Meidän pitäisi käydä nukkumaan", Salome huomautti illan venyessä.

Pieneksi hetkeksi Aida palasi mielessään toiseen kiertueeseen, jossa hän oli rukoillut, että saisi valvoa pidempään, että illat jatkuisivat vielä vähän aikaa.
Ennen kuin isä veisi hänet kanssaan hotellihuoneeseen.
Mutta nyt kaikki oli hyvin.
Osa bändistä jäi vielä loikomaan oleskelutilan sohville, juomat käsissään, kun Aida painoi suukon Salomen poskelle ja kömpi nukkumaan.
Huomenna koittaisi Yhdysvaltojen viimeinen konsertti.

Eli seurasi Aidaa pian, mutta seisahtui epäröimään siinä vaiheessa, kun pääsi makuuosastolle.
"Prinsessa?" hän kuiskasi verhoa raottaen.
"Voinko tulla viereen?"
Aidan sanat likaisuudesta kummittelivat häntä.

Aida katsahti Eliä ja soi miehelle hymyn.
"Jos haluat", hän lupasi ja kierähti peremmälle makuupunkassa, suoristaen yöpaitana toimivan, vanhan t-paidan helmaa.

Eli riisui housunsa ja t-paidan ja kömpi sitten helpottuneena Aidan viereen. Hän ojensi käsivarttaan kutsuen naista kainaloonsa, kiitollisena bussin ilmastoinnin tarjoamasta mahdollisuudesta kietoutua yhteen.

Eli oli ollut hänen turvasatamansa läpi elämän. Turvallinen syli, paimen varjoja vastaan. Ehkä miehen läsnäolo pitäisi painajaiset loitolla, Aida pohti käpertyessään Elin kylkeen. Hän painoi kevyen suudelman miehen kaulalle.
"Nuku hyvin, kullannuppu."

Eli kietoi käsivartensa Aidan ympärille ja hautasi nenänpäänsä punaisten hiusten joukkoon. Huoli takoi kipeänä hänen rinnassaan, mutta hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt.
"Nuku hyvin, prinsessa."

Pienen hetken hän oli jälleen siellä. Teeskenteli nukkuvansa kuin hänen henkensä riippuisi siitä, hengitti ulos ja sisään, kun käsi vaelsi hänen kehollaan, painoi häntä miestä vasten. Kuuli kiihtyvän huohotuksen ja miehen itsetyydytyksen viereltään, tunsi sen tuloksen kehollaan.
Mutta kun hän avasi silmänsä, hän oli bussissa. Moottori jyrisi tuttuna ja turvallisena. Aurinko oli jo noussut, mutta uni viipyi hiljaisessa bussissa. Hetken Aida kuunteli hakkaavaa sydäntään, tunsi käsinkosketeltavaa helpotusta ja painoi silmänsä uudelleen kiinni.

"Mmh?"
Eli oli ollut sikeässä unessa, mutta havahtui liikkeeseen.
"Prinsessa..?"

"Nuku vain, kullannuppu", Aida vakuutti hiljaa ja kierähti paremmin Elin kylkeen.
"Kaikki hyvin." He olivat matkalla Saint Pauliin, eikä menneisyyden haamuilla ollut mitään merkitystä täällä tai missään.

Eli kietoi käsivarsiaan paremmin Aidan ympärille ja painoi suukon tämän hiusten joukkoon.
"Näitkö jotakin unta?" hän kysyi, ääni vielä unen karhentamana.

Aida pudisti päätään. Pieni, valkoinen valhe. Hän kiersi kätensä Elin ympärille ja nojasi päänsä miestä vasten, antaen silmiensä painua uudelleen kiinni.
"Näitkö sinä unia?"

Eli oli nähnyt. Sellaisia unia, jotka olivat saaneet hänet jossain vaiheessa yötä kaipaamaan läheisyyttä.
"Jotain villiä tanssiharjoituksista", hän vastasi ensimmäisen mieleensä tulevan asian.
Hän ei halunnut painostaa Aidaa mihinkään.
"Haluatko jatkaa vielä unia? Meillä taitaa olla hetki aikaa."

Aida hengitti Elin tuoksua ja hieraisi nenänpäätään miehen rintaan.
"Haluan vain olla tässä", hän vakuutti.
"Mutta nuku sinä vain, kullannuppu."

Eli rutisti Aidaa hellästi.
"Mieluummin katselisin sinua, prinsessa", hän vastasi hiljaa, epäillen, että iltaiset juhlijat nukkuivat edelleen.

Hymy nosti Aidan suupieliä ja hän hipaisi Elin nenänpäätä hellästi. Hän nojautui kauemmas, jotta saattoi katsella miehen vihreähippuisia silmiä.
"Miltä sinusta tuntuu palata kotiin?"

Eli jäi hetkeksi tutkimaan Aidan silmiä.
"Minusta se on aika mahtavaa", hän myönsi lopulta, melkein anteeksipyytäen.
"Kiertue on ollut mahtava, mutta minä kaipaan jo Lontooseen. Meidän kotiimme. Entä sinä, prinsessa?"

"Minustakin on ihana päästä takaisin kotiin", Aida myönsi. Edes vähäksi aikaa, ennen kuin kotimaan kiertue alkaisi muutamia päiviä myöhemmin.
"Rakastan sinua, kullannuppu", hän muistutti katseltuaan hetken vihreähippuisia silmiä. Ja painoi sitten katseensa, kun pelkäsi sen näkevän liikaa.

"Minäkin rakastan sinua", Eli vastasi, silittäen Aidan selkää sormenpäillään. Hänen kulmillaan häivähti huolestunut kurtistus, mutta hän pakotti sen pois kasvoiltaan-

Aida käpertyi uudelleen Elin kylkeä vasten ja painoi silmänsä kiinni. Ei vienyt kauaa, kun aamun rauha tuuditti hänet takaisin uneen.
Ja ainakin hetken hän sai olla vapaa kirkkaampina ja kipeämpinä takaisin palaavilta muistoilta.
Bussi jyrisi Saint Pauliin, suurin osa matkustajista edelleen sikeässä unessa.

Eli ei nukahtanut enää uudelleen. Hän halusi uskoa sen johtuvan siitä, että nukkumista mieluummin hän tunsi Aidan kehon lämmön omaansa vasten ja nautti vaivattomasta läheisyydestä. Siitä, että he olivat niin kuin he.
Sormet jatkoivat selän silittämistä.

Kun bussi pysähtyi Hyatt Placen eteen, edelleen unelias Aida tyrmistyi nähdessään hotellin vierellä odottavien fanien pitkän jonon.
Hyvänen aika.
Hän tunnisti etäältäkin muutaman aikaisemmin kohtaamansa kasvon.
Bändi suuntasi sisään hotelliin, mutta Aida lähti tervehtimään odottajia vaihdettuaan tummansiniseen kotelomekkoon ja kiepautettuaan hiuksensa siistimmälle nutturalle, henkivartijat vanavedessään.

Aidaa seuraavan joukon jatkona oli myös Salome, joka oli nukkunut yönsä huonosti, ja olisi ollut enemmmän kuin kiitollinen mahdollisuudesta vain kaatua sänkyyn. Mutta minne Aidan meni, sinne meni myös samettiruusunoranssiin paitamekkoon pukeutunut assistentti.
Vaikka sitten silmät väsymyksestä kiillellen.

Aidan katse osui Salomeen, kun hän nojautui hymyillen yhteiskuvaan yhden paikallaan hyppelevän naisen kanssa.
"Voi kullannuppu", hän vetosi pehmeästi nojautuen lähemmäs assistenttiaan fanien välissä, "mene jatkamaan unia. Minä selviän kyllä."

Salome hätkähti hieman ja virnisti sitten, välittämättä varjoista silmiensä alla. Häntä ei kuvattaisi, moni tuskin huomaisi hänen olevan olemassa.
Se oli vain hyvä.
"Enköhän minä vielä pärjää. Tahtoisitko sinä jotain? Vesipullon?"
Vaikka Harvey olisi varmasti halunnut heidän jatkavan nopeasti matkaa sisätiloihin. Tämä ei ollut hallittu tapaaminen fanien kanssa.

Aida pudisti päätään ja kääntyi takaisin jonossa uskollisesti odottaneiden puoleen. Se oli imartelevaa, ja samalla sai hänet tuntemaan olonsa... Huijariksi. Oliko hän sen arvoinen, että joku matkustaisi tänne ja odottaisi ties kuinka monta tuntia tienposkessa siinä toivossa, että hän tulisi ottamaan selfien?
Hän viipyi fanien luona paljon pidempään kuin oli alunperin suunnitellut, sillä ei vain osannut repiä itseään pois, ennen kuin oli pysähtynyt jokaisen luona. Eikö se ollut vähintä, mitä hän saattoi tehdä?
Ja hän oli onnellinen, vaikkakin väsynyt, kysellessään odottajilta näiden elämästä ja kiittäessään hymyillen ylistyksestä.
Viimeisen selfien jälkeen hän suuntasi sisään hotelliin turvamiehet kannoillaan. Viimeinen konsertti sai haikeuden vihlomaan.

Sisällä hotellissa Salome saattoi sujauttaa käsivartensa Aidan käsivarren alle ja painautua lähemmäs naisen kylkeä.
"Mitä, jos tilaisin sinulle herkullisen smoothien? Vaikka mansikkaisen?" hän ehdotti toiveikkaana ja silitti naisen käsivartta.
"Ja sitten voisit levätä vähän aikaa, jatkaa vaikka unia."

"Tilaa vain itsellesi", Aida kannusti ja painoi suukon Salomen poskelle heidän kävellessään.
"Ja voisimme levätä molemmat. Soundcheck on vasta iltapäivällä." Hissi nosti heidät sviittiin, ja Aida venytteli käsiä raukeasti päänsä yli, kun vaelsi sängylle ja kellahti sille selälleen.

Eli oli kuljettanut huoneeseen sekä omansa että Aidan matkatavarat, ja loikoi jo hyväntuulisena sängyllä.
"Hei, prinsessa", hän tervehti ja kääntyi kyljelleen niin, että saattoi katsella Aidaa vihreähippuiset silmät hymystä siristyneinä. Hänenkin kasvojensa pisamat olivat riehaantuneet kaikesta saamastaan auringosta.
"Minun pitää kohta lähteä harjoituksiin", hän jatkoi hieman pahoitellen, kun ojensi kätensä silittämään Aidan kylkeä.

Aida kierähti vatsalleen ja hipaisi Elin nenänpäätä.
"Se on mahtavaa, kullannuppu. Olen niin onnellinen, että tanssit heidän kanssaan", hän vastasi. Ehkä tänään hän voisi piiloutua yleisöön, jotta näkisi avausnäytöksen kokonaisuudessaan niin kuin se kuului nähdä.

Eli virnisti vilpittömän onnellisena.
"Se on hiton mahtavaa", hän myönsi ja siirsi kätensä Aidan selälle. Hän muodosti sormistaan nelijalkaisen käsiolennon, joka lähti kipittämään pitkin naisen selkärankaa.
"Millä mielin sinä olet, prinsessa?"

Aida suli hymyyn ja nautti kosketuksesta, joka toi hänen mieleensä vain Elin ja heidän vaivattoman, luontevan läheisyytensä.
"On haikeaa, että tämä loppuu – mutta on ihana palata kotiin. Ja odotan todella Royal Albert Hallin konserttia. En voi uskoa, että se tapahtuu oikeasti."

Elin silmät siristyivät hymystä.
"Minäkin odotan sitä", hän vastasi ja kietoi käsivartensa Aidan vyötäisille vetääkseen tämän halaukseen.
"Tulet olemaan upea, prinsessa. Vaikka ainahan sinä olet."

Aida naurahti ja painoi nenänsä Eliä vasten.
"Toivon niin. Tiesitkö, että Royal Albert Hallin konsertti tullaan kuvaamaan? DVD:lle ja Netflixiin ja jonnekin." Hän olisi mielellään unohtunut miehen syleilyyn, mutta luultavasti tanssijat odottaisivat tätä pian.

"Mitä? Ei, en! Vau!"
Eli painoi suudelman Aidan hiusten joukkoon ja naurahti sitten.
"Meinasin sanoa, että sinusta tulee kuuluisa, prinsessa, mutta se taitaa olla hieman myöhäistä."

Aida kätki kasvonsa hetkeksi tyynyyn. Kuuluisa. Sitäkö hän oli? Paparazzit ainakin osoittivat valitettavaa kiinnostusta häntä kohtaan.
Oliko hän muuttanut heidän koko elämänsä edes ajattelematta asiaa?
"Pitäisikö sinun mennä tanssimaan, kullannuppu?" hän kysyi hymyillen ja silitti Elin nenänvartta.

"Minun pitäisi", Eli myönsi verkkaisesti.
"Mutta nyt, kun olet siinä, en ole lainkaan varma, haluanko."
Hän nousi toisen kyynärpäänsä varaan ja painoi suudelman Aidan hiusten joukkoon.
"Lupaathan rentoutua sillä välin?"

Aida hipaisi vielä Elin nenänpäätä, ennen kuin kiersi kätensä tyynyn ympärille.
"Voin yrittää", hän lupasi ja katseli miestä. Sydän löi kipeänä. Siitä oli elinikä, kun he olivat olleet yhdessä, ja muisto tavasta, jolla Eli torjui hänen yrityksensä pitää tätä hyvänä, repi häntä rikki. Eli oli vain uskomattoman kultainen, hyvä mies. Eli ei voisi tietää, mikä hän oli.
Vaikka hän oli alkanut särkeä jo Eliäkin.

Eli kumartui painamaan vielä suudelman Aidan otsalle ennen kuin nykäisi itsensä pystyyn.
"Nähdään myöhemmin, prinsessa", hän huikkasi, suuntasi ovelle ja palasi sitten vielä kerran painaakseen suudelman myös Aidan huulille.

Aida vastasi suudelmaan hymyillen ja tuuppasi Elin pakaraa varpaillaan, kun mies lähti oikeasti ovelle, katsellen tämän selkää ja sitten ovea hyvän tovin ajatuksissaan.
Kaikki olisi hyvin heidän välillään, eikö niin?
Minkään ei pitäisi muuttua, vaikka hän olikin- mutta millainen tulevaisuus heillä olisi, jos se perustuisi valheeseen?
Hän hengitti syvään ja painoi silmänsä kiinni, yrittäen pitää edes lupauksensa lepäämisestä.

Hieman myöhemmin makuuhuoneen ovelta kuului varovainen koputus.
"Aida, nukutko?" Salome kutsui hiljaa ovensuusta, tuntien olonsa syylliseksi siitä, että häiritsi kiertueen tähden lepohetkeä. Hän tunsi kuitenkin olonsa naurettavan yksinäiseksi juuri sillä hetkellä ja kaipasi kipeästi seuraa.

Aida avasi silmänsä ja soi assistentilleen hymyn.
"En, tule vain", hän kannusti ja sukaisi nutturalta karkailevia suortuvia pois kasvoiltaan.
"Onko kaikki hyvin?"

Salome hymyili ja kipusi Aidan vierelle sänkyyn.
"On. Minä vain ajattelin, että voisimme tilata jotakin ihanaa huonepalvelusta. Vaikka hedelmäsalaatit?"
Hän ojensi listaa toiveikkaana Aidaa kohti.

Aida naurahti ja huokasi, pudistaen päätään listalle.
"Tilaa vain, jos se tekee sinut onnelliseksi", hän vakuutti. Pahoinvointi tuntui mylläävän vatsaa, mutta kyse olisi varmasti vain illan jännityksestä.
Menneisyydellä ei ollut mitään tekemistä nykyhetken kanssa.

Salome kurtisti kulmiaan.
"Aida, milloin sinä olet viimeksi syönyt?" hän kysyi, yrittäen estää huolta kuultamasta äänestään.
"Ymmärrän, jos sinua jännittää, mutta et voi mennä illan konserttiin täysin tyhjällä vatsalla. Pyörryt vielä lavalle."

"Smoothien viime iltana", Aida vastasi.
"Mutta juuri sanoin, että tilaa vain. Kyllä minä huolehdin itsestäni", hän vakuutti ja halasi tyynyään tiukemmin.

Salomen silmät välkähtivät.
"Selvästikään et", hän vastasi, yrittäen olla kuulostamatta vihaiselta, vaikka huoli raastoi häntä sisällä.
"Eikö sinun pitäisi tanssijana tietää, kuinka tärkeää kunnon ravinto on? Aiotko todella olla koko päivän syömättä yhtään mitään?"
Hänen äänensä kohosi.
"Et kai sinä laihduta?"

Aida huokasi ja hankasi kasvojaan.
"Sanoin, että tilaa vain – myös minulle – jos se tekee sinut onnelliseksi", hän avasi uudelleen vastaustaan ja kääntyi selin, puristaen tyynyä päänsä alla.
"En laihduta. En vain halua lihoa."

"Mutta jos minä en tilaisi, sinä et söisi", Salome totesi ääni värähtäen.
Aidan sanat saivat hänen sydämensä takomaan melkein kuvottavan kipeästi.
"Etkö näe, miten laiha olet?"

Se oli luultavasti totta. Aida liikahti ahdistuneena ja kiersi käsivarsiaan kapean vyötärön ympärille, tuntien olonsa alastomaksi Salomen tarkastelun alla.
"Minä vain...", hän sanoi, tietämättä täysin miten jatkaa. Oliko jokin oikeasti vialla?
"Olen vain voinut vähän pahoin viime päivät."

Salome katsoi Aidaa hetken hiljaisena.
Sitten hänen sydämensä alkoi takoa nopeammin.
Hitto.
"Pitäisikö meidän... Aida, et kai sinä ole raskaana?"
Vaikka sen pitäisi kai olla iloinen asia, tässä vaiheessa uraa se olisi käytännössä musiikillinen itsemurha. Tai miksi sitä sanottiin. Aidan lento loppuisi täysin kesken.

Aidan silmät suurenivat ja hän kalpeni asteen.
"Hyvä luoja, en", hän värähti. Se mahdollisuus kävi joskus hänen painajaisissaan, mutta hyvänen aika, eihän se voisi olla mahdollista? Hänellä ei ollut ollut edes kuukautisia vuosiin.
"En. En missään nimessä. Minä vain... Tässä on ollut kaikenlaista. Ajateltavaa. Ei mitään syytä huolestua."

"Graças a Deus", Salome hengähti ja irvisti sitten.
"Anteeksi. Se ei vain... Mutta hyvä. Hyvä."
Huoli palasi hänen tummiin silmiinsä, ja hän kosketti Aidan kapeaa selkää.
"Querida, etkö haluaisi puhua siitä? Jaettu murhe on pienempi."

Aida katsahti Salomea levottomana ja käänsi katseensa kattoon. Ajatus raskaudesta oli saanut sydämen hakkaamaan, mutta nyt sitä säikytti mieleen luikerteleva menneisyys.
Hän hymyili puolittain, epätietoisena, ja pudisti epävarmasti päätään. Ei ollut mitään puhuttavaa, kaikki oli hyvin. Mutta hän tiesi sen valheeksi.
"En, en voi", hän totesi pudistaen päätään ja hieroi kasvojaan, "en voi. Eikä sillä ole väliä. Ei sillä ole mitään tekemistä minkään kanssa."

Se kuulosti pahalta.
Salome siirtyi lähemmäs, niin että käsi saattoi paremmin silittää Aidan selkää.
"Hei, minusta tuntuu, ettei kaikki ole nyt hyvin", hän vetosi varovasti.
"Voinko minä auttaa?"

Aida pudisti päätään ja yritti hymyillä, mutta tunsi silmiensä kostuvan ja käänsi kasvonsa äkkiä pois.
"Ei sillä ole väliä. Se on vanha juttu. Eikä se ole edes mitään. Se tuskin edes tapahtui", hän sanoi hieroen kasvojaan, yrittäen löytää oikeita sanoja. Niitä ei tuntunut olevan.
Hänen oli vaikea hengittää.
"Eli ei rakastaisi minua enää. Kukaan ei voisi."

Jos Salomen sydän oli hakannut aiemmin kiivaasti, nyt se tuntui pysähtyvän kokonaan.
"Querida", hän pyysi, ojentaen käsiään vetääkseen Aidan tiukkaan, turvalliseen halaukseen.
"Mitä sinä tarkoitat?"
Joku oli satuttanut Aidaa. Ei kai vain..?

Älä itke. Lakkaa itkemästä, Aida yritti käskeä itseään tiukasti ja pyyhki poskiaan levottomana, kun Salome veti hänet halaukseen, joka tuntui aivan liian lohdulliselta juuri nyt.
Hän pudisti päätään ja kätki kasvonsa halauksen suojiin.
"Ei sillä ole väliä. Se oli hyvin kauan sitten. Minun ei pitäisi ajatella koko asiaa."

Se alkoi kuulostaa aina vain pahemmalta.
Salome käytti kaiken itsehillintänsä siihen, että pysyi rauhallisena. Hän hengitti hitaasti sisään ja hitaasti ulos ja silitti Aidan selkää samassa rytmissä.
"Mitä sinulle on tehty, querida?"

Paniikki kiertyi kipeään solmuun hänen sisällään, ja Aidan oli yhä vaikeampi hengittää. Henki kulki hermostuneina, nopeina nykäyksinä, jotka kävivät pian tukkoisiksi.
Hän pudisti kiivaasti päätään.
"Ei, se oli vain... Se ei ollut mitään. Eikä se ollut... Se oli minun syytäni."

"Querida. Hengitä ihan rauhassa. Näin."
Salome veti esimerkiksi muutaman kerran rauhallisesti henkeä, vaikka samaan aikaan hän tunsi, kuinka keho muuttui hiljalleen jääksi.
Meu Deus.
"Aida, mitä sitten... mitä sitten tapahtuikin, se ei varmasti ollut sinun syytäsi."

Lopeta itkeminen. Lopeta puhuminen. Mutta Aida ei tuntenut hallitsevan itseään, ei edes hengitystään, vaikka yritti keskittyä Salomen rytmiin. Ulos ja sisään, ulos ja sisään.
Lakkaa itkemästä. Pahoinvointi sai hänet sulkemaan silmänsä.
"Minä rikoin hänet. Niin kuin olen rikkonut melkein jokaisen elämässäni siitä lähtien."

"Kaikki hyvin, kaikki hyvin..."
Vaikka Salomesta tuntuikin siltä, että kaikki ei ollut hyvin. Ei todellakaan.
Jotain hyvin pahaa oli tapahtunut.
"Kenet sinä rikoit, Aida?"

Aida pudisti päätään ja puri huultaan. Se oli salaisuus, jota hän oli kantanut koko elämänsä. Häpeä poltti niin kipeästi, että silmät kostuivat sinnikkäästi uudelleen.
Hän pudisti uudelleen päätään.
En koskaan tekisi näin. En ole tällainen mies. Mutta rakas pikkutyttöni, kiltti pikkutyttöni, sinä pakotat minut.
"Isäni", hän kuiskasi lopulta ja tunsi pahoinvoinnin saavan huoneen keinumaan.

Hetkeksi maailma pysähtyi.
Voi hyvä Jumala, Salome rukoili mielessään, anna minun olla ymmärtänyt väärin, anna kyseen olla jostakin muusta, Meu Deus...
Hänen suunsa tuntui kuivalta.
"Aida. Mitä sinun isäsi teki sinulle?"

Aidan piti ponnistaa istumaan ja nojata pää polviinsa, kun hän pelkäsi oksentavansa. Hänen ei olisi pitänyt sanoa sitä. Hänen ei pitänyt koskaan sanoa sitä.
Häpeä tuntui kestämättömältä. Sinä likainen huora.
Hän pudisteli päätään ja kiersi kädet suojakseen, päätyen heijaamaan itseään edestakaisin.
"Se oli minun syytäni. Eikä se ollut mitään... Oikeaa. Se oli vain...", hän haki tukkoisesti oikeita sanoja, kadottaen voiman äänestään. Mutta nyt kun hän oli sanonut sen, hän ei osannut lopettaa.
"Hän halusi vain katsella minua. Ja koskettaa. Ja hän halusi, että... Minun piti- tehdä hänen olonsa hyväksi."

Meu Deus.
Se oli paljon pahempaa, kuin Salome oli aluksi pelännyt. Paljon, paljon pahempaa.
"Aquele bastardo vai queimar no inferno!" hän sähisi ääni täynnä puhdasta vihaa. Hänen kätensä tärisivät, kun hän yritti kietoa ne takaisin Aidan ympärille.
"Vou arrancar os olhos daquele homem se... Aida, se ei ollut sinun syytäsi, ymmärrätkö, querida? Se ei ollut sinun syytäsi!"

Aida päätyi takaisin Salomen halaukseen ja hengitti naisen tuttua tuoksua. Hän ei ymmärtänyt sanoja, eikä ollut varma, mihin viha äänessä kohdistui. Tunsiko Salome samanlaista inhoa häntä kohtaan kuin hän tunsi itse?
"Hän oli hyvä mies. Sitä hän sanoi. Hän ei olisi koskaan tehnyt sellaista, ellen minä olisi pakottanut", hän vastasi tuntien pahoinvoinnin pyrkivän ylös.
"Niin äitikin aina sanoi. Että olin paha tyttö. Isä oli hyvä mies, joka ei koskaan tekisi sellaista, ellen minä saisi häntä käyttäytymään niin."

Salome rutisti Aidaa, niin kuin olisi sillä tavoin voinut rutistaa sitä pientä tyttöä, joka Aida oli ollut.
"Ei, Aida, se ei ollut sinun syytäsi", hän toisti uudelleen.
"Sinä olit lapsi. Eivät lapset ole pahoja, eikö niin? Sinun isäsi oli. On. Meu Deus..."

Kyyneleet eivät lakanneet sumentamasta silmiä, ja hengitys takertui polttaen rintakehään. Aida painoi kasvonsa Salomen hartiaa vasten ja kiersi kätensä naisen ympärille.
Miten hän toivoi, että Salome olisi oikeassa. Että se ei olisi ollut hänen syytään. Ettei hän olisi myrkyllinen olento, joka tuhosi miehet ympärillään. Mutta entä Noel, Angus, Milo, Simon?
"Eli ei voi koskaan tietää. Kuinka hän voisi rakastaa minua?" hän vetosi tuskaisena, ääni itkusta tukossa.

Salome halasi Aidan syliinsä ja heijasi tätä rauhoitellen, hiljentäen mielessään äänen, joka huusi suoraa kauhunhuutoa.
Hänen oli pysyttävä nyt rauhallisena.
"Tietenkin hän rakastaa sinua, querida", hän vetosi.
"Se, mitä tapahtui, ei ollut sinun syytäsi. Sinussa ei ole mitään vikaa, mitään tuhoavaa."

Tuska kouristi häntä, ja häpeä tuntui elävältä olennolta, joka oli kuoriutumassa ulos. Aida pudisti päätään, toivoen, että olisi voinut uskoa Salomea.
"Et ymmärrä", hän vetosi itkien, "minä tein sen. Minä olisin voinut sanoa ei. Hän sanoi aina, että se oli hänen lemmikkinsä ja minun piti helliä sitä ja tehdä se onnelliseksi. Ja minä tein. Jotta hän rakastaisi minua."

Salome oli melko varma, että oksentaisi. Hän ei kuitenkaan antanut itselleen lupaa siihen, nieli vain pahoinvointinsa ja kietoi sen puhtaaseen raivoon, jota hän ystävänsä puolesta tunsi.
"Aida, querida", hän kutsui hellällä äänellä.
"Sinä olit vasta lapsi. Sinun... Se mies manipuloi sinua kuvottavalla tavalla. Totta kai jokainen lapsi haluaa tulla vanhempiensa rakastamaksi. Sinä et tehnyt mitään väärää, olet täysin viaton siihen, mitä tapahtui."

Hiljainen itku sai hartiat ja koko selän tärisemään. Miten Aida halusi uskoa Salomea. Miten hän toivoi, että elinikäinen häpeä, jota hän oli tampannut väkivaltaisesti, voisi palaa pois.
Että se ei olisi hänen syytään, että hän ei olisi likainen huora, joka tuhosi miehet ympärillään.
Muistikuvat velloivat hänen mielessään pahoinvoivina, sekavien, kipeiden tunteiden värittäminä, eikä hän voinut hetkeen muuta kuin itkeä, assistenttiinsa takertuneena.

Salome piteli Aidaa sylissään, vihansa vakauttamana. Hän suojelisi Aidaa maailmalta juuri nyt, suojelisi kaikelta kynsin ja hampain niin kuin vain pystyisi.
Myöhemmin hänellä olisi aikaa antaa omien tunteidensa purkautua, nyt hänen oli oltava vahva.
Silti hänkin tunsin kyyneleet silmissään, eikä ollut varma, itkikö kiukusta vai Aidan vuoksi tuntemastaan surusta. Pienen Aidan, joka oli joutunut...
Hän tappaisi sen miehen. Jos he joskus vielä tapaisivat.

Aida ei ollut varma, kuinka kauan oli viipynyt halauksessa, ennen kuin kyyneleet kuivuivat hiljalleen poskille ja hengitys tasaantui uupuneena.
"Kiitos", hän kuiskasi ääni painuksissa ja painoi aran suudelman Salomen kaulalle. Salome oli nyt toinen ihminen maailmassa, jolle hän oli kertonut, ja se, että nainen ei ollut syyttänyt häntä, tuntui musertavalta lohdullisuudessaan.

"Ei sinun tarvitse kiittää", Salome vetosi ja suukotti Aidan hiuksia. Sitten hän otti tämän kasvot hellästi käsiinsä, niin että saattoi pyyhkiä hihaansa sen, mitä kyyneleistä oli jäljellä.
Hänen sydämensä takoi kipeää, tuskaista rytmiä, kun hän tutki Aidan silmiä.
"Rakaspieni."

Salomen katseen kohtaaminen oli saada itkun alkamaan uudelleen, ja Aida painoi kostuvan katseen alas käsiinsä, kasvot naisen käsissä. Ne tuntuivat kuumilta itkun jäljiltä, ja musertava väsymys veti häntä patjaa kohti.
"Tunnen olevani niin likainen. Niin likainen", hän kuiskasi ääni värähtäen.

Salome huomasi uupumuksen.
"Sinä et ole. Se mies on, et sinä."
Hän nykäisi peittoa pois tieltä ja tarjoutui auttamaan Aidan pitkäkseen ylelliselle patjalle.

Aida vajosi kyljelleen, pää tyynyyn painuen ja sulki silmänsä. Hän halusi uskoa Salomea, mutta häntä aina jahdannut, julma ääni ei suostunut irrottamaan otettaan.
Hän olisi voinut sanoa ei. Hän olisi voinut kertoa jollekulle muulle kuin äidilleen. Mutta hän ei ollut tehnyt mitään. Hän oli seurannut isäänsä joka yö hotellihuoneeseen kuin karitsa teuraalle, hän oli lukkiutunut yöllä oksentamaan kylpyhuoneeseen ja kotiin päästyään hän oli paennut Elin viereen. Olisiko Eli sysännyt hänet pois, jos olisi tiennyt?
"Olin uskotellut itselleni, että sitä ei tapahtunut. Mitään siitä", hän sanoi hiljaa, "mutta kun näin hänet, en voinut enää uskoa itseäni. En ole voinut olla Elin kanssa pitkään aikaan, liian pitkään aikaan, ja nyt en tiedä, miten. Mitä hän sanoisi, jos tietäisi? Miten hän voisi haluta minua enää?"

Salome veti peiton Aidan hennon vartalon suojaksi ja kävi itse makaamaan tämän vierelle. Hän silitti naisen käsivartta, antoi sormiensa kulkea sitä pitkin rauhoittavin, hitain vedoin.
"Olen niin pahoillani siitä, mitä olet joutunut kokemaan", hän sanoi pehmeästi.
"Eli rakastaa sinua. Hän on varmasti vihainen puolestasi, mutta ei se muuta sitä, miten hän näkee sinut. Olen siitä aivan varma, olen nähnyt, miten hän sinua katsoo. Siinä katseessa on vilpitöntä rakkautta."

Kyyneleet pyrkivät uudelleen silmiin, ja Aida käpertyi kerälle, yrittäen ajaa ne pois. Salome oli niin kiltti hänelle, paljon kiltimpi kuin hän ansaitsi.
"En voi kertoa hänelle", hän kuiskasi, "en voi. Mutta tunnen valehtelevani." Hän tunsi olonsa niin likaiseksi, että raapi käsivarttaan. Hänen ei pitäisi varmasti puhua heidän suhteestaan näin, mutta hän tarvitsi sitä epätoivoisesti.
"Hän ei anna minun... En voi- en saa huomioida häntä, ellen halua olla yhdessä – Eli on niin huomaavainen ja kiltti – mutta miten voisin? Kuinka kauan hän voi odottaa, ennen kuin etsii jonkun muun?"

"Voi Aida", Salome kuiskasi ja kietoi käsivartensa naisen ympärille, käpertyen tämän lähelle.
"Hän rakastaa sinua, tiedäthän sinä sen? Se, mitä sinulle tehtiin lapsena, oli kammottavaa ja väärin, mutta se ei muuta sitä, mitä Eli tuntee sinua kohtaan. Eikä hän etsi ketään muuta, hän rakastaa sinua."
Aida tarvitsisi kunnon apua. Ammattiapua. Hän voisi alkaa etsiä oikeaa ihmistä, mutta juuri nyt hänen paikkansa oli tässä.

Kuinka pitkälle rakkaus kantaisi? Hänen oma isänsä oli nähnyt hänessä arvoa vain seksiin. Jos hän ei pystyisi siihen, kuinka moni mies todella haluaisi hänet?
Aida pyyhkäisi poskeaan ja puristi Salomen kättä, painautuen naisen lämpöön.
"Kiitos", hän kuiskasi.

"Sinä tarvitset nyt lepoa", Salome sanoi pehmeästi.
"Minä olen tässä, jos tarvitset jotain. Olen aina olemassa sinua varten, jos tarvitset minua."
Ei assistenttina, vaan ystävänä. Aida oli hänelle niin hirvittävän rakas, että hänen sydäntään särki tämän kärsimys.

Aida halasi tyynyä paremmin päänsä alle ja oli kiitollinen mahdollisuudesta vain maata peiton alla. Lämmöstä huolimatta hänen oli kylmä, mutta se tuntui kumpuavan hänen sisältään.
"Selviätköhän he soundcheckistä ilman minua tänään?" hän kysyi väsyneenä ja taisteli turhautuneena jatkuvasti pintaan pyrkiviä kyyneliä vastaan.

"Aivan varmasti", Salome vakuutti.
"Minä järjestän sen, ei mitään hätää. Keskity sinä nyt vain lepäämään, okei? Illan konsertista tulee upea, se on jotakin, mitä kohti katsoa, vai mitä?"
Hän kohensi peittoa Aidan yllä.
"Sinä et ole yksin tämän kanssa. Sinulla on minut."

Aida hengitti syvään, yrittäen pitää hengityksensä rytmin vakaana ja olla ajautumatta enää paniikkiin, joka oli vellonut hänen sisällään edelliset päivät. Hengitä syvään.
"Kiitos", hän kiitti jälleen. Lohdun ja helpotuksen tunne oli liian suuri käsiteltäväksi. Hän oli odottanut koko elämänsä kuullakseen, että oli syytön tapahtumiin, vaikka hänen mielensä ei sitä suostunutkaan juuri nyt uskomaan.

Salome muunsi ahdistunutta energiaansa toimeliaisuudeksi. Hän alkaisi etsiä Aidalle apua, ja esittelisi löytönsä, kun tämä olisi valmis kuuntelemaan. Ja hän hoitaisi asian niin, että Aida saisi levätä tänään niin pitkään, kuin suinkin oli mahdollista.
Hän järjestäisi kaiken, minkä voisi.
"Sinä olet hirveän rohkea", hän kehui, kun kellahti selälleen kaivaakseen puhelimensa esiin.

Aida melkein naurahti epäuskosta.
"Minussa ei ole mitään rohkeaa", hän vastasi hieraisten kasvojaan. Pitkä itku ja viime päivien stressi olivat saaneet päänsäryn nakuttamaan ohimoita.
"Jos olisin rohkea, ehkä mitään siitä ei olisi tapahtunut."

"Aida, sinä selvisit", Salome vetosi ja kääntyi katsomaan naista vierellään.
"Ei, et vain selvinnyt. Sinä selvisit ja olet onnistunut rakentamaan itsellesi uskomattoman elämän. Olet tavoitellut unelmiasi. Se tekee sinusta vahvan ja rohkean, querida. Se, mitä tapahtui lapsuudessasi, ei määrittele sinua."

Aida vastasi surumielisellä hymyllä ja huokasi, kun tunsi silmiensä kostuvan.
"En voi itkeä enempää", hän sanoi pyyhkien silmiään.
"Et voi puhua minulle noin kauniisti."

"Itku tekee hyvää", Salome muistutti ja nousi ylös hakeakseen vessasta paperia Aidaa varten. Hän istahti takaisin sängyn reunalle ja ojensi tuomisiaan naiselle.
Meu Deus, mitä tämä oli joutunut kokemaan. Kuvotus vaani edelleen jossakin vatsanpohjalla, kuvotus sitä miestä kohtaan, joka oli tehnyt tämän.
"Kaikki kyyneleet eivät ole pahasta, kuten Gandalf sanoi."

Aida hymyili puolittain ja niisti nenänsä, vajoten ylellisiä tyynyjä vasten ja koskettaen naisen käsivartta kiitollisena.
Kiitos.
"En tiennyt, että olet Taru Sormusten Herrasta -tarinoiden ystävä."

Salome silitti Aidan hiuksia pois otsalta ja virnisti.
"Olen. Olen lukenut kirjat vähintään kolme kertaa. Ne ovat minun turvasatamani. Vaikka innostuin niistä vasta Quimin - isoveljeni - esimerkistä."

Aida hymyili nyt lämpimästi, silmät siristyen ja nojautui kevyesti kosketusta vasten, vaikka silmät olivat itkun jäljiltä turvoksissa eikä niihin noussut suru poistuisi täysin pitkään aikaan.
"Eikö isoveljesi asunut Englannissa? Ehkä voit nähdä häntä enemmän, kun palaamme kotiin", hän ehdotti.

"Newcastlessa, kyllä", Salome vastasi, haluten antaa Aidalle jotain muuta ajateltavaa ja puhuttavaa kuin se hirveä vääryys, jonka tämä oli kokenut lapsuudessaan.
Häntä kuvotti.
"Vaikka hän matkustaa aika paljon. Hän työskentelee hyväntekeväisyysjärjestössä, olenko kertonut?"

"Olet saattanut mainita jotain", Aida vastasi kääntäen ajatuksensa mielellään tulevaisuuteen.
"Voisit viettää aikaa hänen kanssaan ja matkustella. Ehkä voisitte matkustella yhdessäkin?" hän ehdotti halaten tyynyn paremmin päänsä alle.

Salome hymyili haikeasti.
"Se olisi ihanaa. En vain ole varma, onnistuuko se aivan pian, koska... Noh."
Hän kurtisti hieman kulmiaan.
"Hänen vaimonsa oli onnettomuudessa, ja Quim on joutunut jäämään aika pitkälti kotiin huolehtimaan hänestä."
Hän yritti olla tuntematta katkeruutta veljensä puolesta.

"Olen pahoillani", Aida sanoi myötätuntoisena ja kosketti Salomen käsivartta. Ehkä se tarjoaisi kuitenkin tilaisuuksia nähdä perhettä ja viettää aikaa näiden kanssa. Kiertue-elämä ei vienyt vain häntä pois kotoa.
"Voisitko maata tässä kanssani vähän aikaa?" hän vetosi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Onko sopimatonta pyytää sitä?"

"Tietenkin voin, querida", Salome vastasi ja kävi pitkäkseen sängylle. Se oli taivaallinen, juuri sopivan tukeva mutta silti samaan aikaan pehmeä.
Olisi upeaa olla sellainen henkilö, joka nukkui tällaisissa vuoteissa.
"Haluatko katsella jotakin typerää ohjelmaa?"

Salomen lämpö ja hengitys tuntuivat lohdullisilta hänen vierellään. Aida pohti, oliko asiatonta pyytää sitä, mutta käpertyi paremmin peiton alle ja keskittyi hengittämään syvään.
"Katso sinä vain. Taidan yrittää nukkua hetken", hän sanoi ääni vielä aikaisemmasta itkusta painuksissa. Hän toivoi Salomen olevan oikeassa: menneisyys ei määrittelisi häntä, ja hän voisi keskittyä illan konserttiin. Hän oli tässä, kaikesta huolimatta.

"Minä laitan meille taustaksi jotakin typerää", Salome lupasi ja kurotti kaukosäätimen käteensä, ennen kuin kiemursi lähemmäs Aidaa ja kietoi käsivartensa tämän ympärille.
"Nuku sinä vain."
Ehkä television ääni toisi rauhoittavasti mieleen keikkabussin.

Menneisyys yritti palata hänen uniinsa, mutta se ei saanut hänestä edes unessa samanlaista otetta kuin edellisinä päivinä. Salomen sanat olivat antaneet hänen uniensa pelokkaalle, ahdistuneelle lapselle voimaa.
Aida nukkui lopulta niin sikeästi, että illan konsertin lähestyessä heräsi tokkurassa, toinen käsivarsi tunnottomana ja silmät nyt unestakin turvoksissa.
"Minun pitää mennä suihkuun", hän mumisi kömpiessään pää pyörien istumaan.

Aida heräsi vain hetkeä ennen kuin Salome olisi herättänyt naisen. Ehkä se oli vaisto.
"Huomenta, Ruusunen", hän naurahti pehmeästi paikaltaan sängyn toisella puoliskolla ja laittoi puhelimensa pois.
"Tässä on vielä aikaa, käy suihkussa aivan rauhassa. Millainen olo?"

Aida soi Salomelle unisen hymyn vastauksena lempinimeensä ja kömpi pystyyn, etsien käsilaukustaan särkylääkkeitään.
"Uninen. Päätä vähän särkee", hän selitti, kun nielaisi pari pilleriä lämmenneen vesipullon avulla ja suoristautui. Aikaisempi keskustelu tuntui etäiseltä, mutta poltteli ihon alla, häpeän ja helpotuksen sekoituksena.
"Onko sinulla kaikki hyvin?"

"Aina", Salome vakuutti kun kaivoi puhelimensa taas esiin, kun värinä ilmoitti sähköpostista.
"Haluatko jotakin ennen kuin lähdemme? Smoothien? Meillä on kyyti valmiina, kun olet valmis lähtemään."

"Selviän kyllä", Aida vakuutti suunnatessaan suihkuun, käsivarsi inhottavasti nipistellen tunnon palatessa hiljalleen. Suihku oli rentouttava ja se tuntui puhdistavalta, vaikka tunne liasta ja häpeästä tuskin jättäisi häntä pitkään aikaan, jos koskaan. Salomen sanat olivat kuitenkin tehneet siitä tunteen, ei musertavaa totuutta.
Hän pesi hiuksensa, puhdisti kasvonsa ja palasi sviitin puolelle valmistautumaan. Hän oli saanut luvan laittautua itse vaadittuaan sitä melko ponnekkaasti, ja meikkasi sängyllä, laittaen sitten hiuksensa – ilmavalle, korkealle ponihännälle säästääkseen itsensä lämpöhalvaukselta – ja pukeutui sähkönsiniseen, helmaltaan aaltoilevaan mekkoon, jonka kangas kimalsi hienovaraisesti valoissa.
Sitten he saattoivat lähteä kohti viimeistä konserttia ja melkein 10 000 katsojaa.

Myös Salome valmisteli itsensä illan konserttiin, meikkasi kasvonsa ja puki päälleen oranssin vintagemekkonsa, jota hän rakasti. Sillä vaikka häntä tuskin huomattaisiin, hän halusi tuntea olonsa hyväksi, kun viimeinen keikka koittaisi. Se oli juhlimisen arvoinen suoritus.
Autossa hän poimi Aidan käden omaansa ja puristi sitä.
"Jännittääkö?"

"Kyllä, mutta vain hyvällä tavalla", Aida vastasi hymyillen ja pyöritteli ponihäntänsä suortuvaa sormissaan. Vatsanpohjaa nipisti onnesta, eikä menneisyydellä ollut juuri nyt mitään merkitystä. Viimeinen konsertti Yhdysvalloissa.
Hän toivoi, että niitä tulisi lisää.
Jännitys kouraisi, kun auto mateli eteenpäin. Keskustassa oli sattunut äskettäin kolari, joka aiheutti ruuhkaa. Taivas, toivottavasti he eivät myöhästyisi.

Salome puristi Aidan kättä uudelleen, kun auton vauhti hidastui mateluksi.
"Me ehdimme kyllä", hän vakuutti rauhoittelevasti. Vaikka he olisivatkin myöhästymässä, olisi hänen tehtävänsä huolehtia siitä, että kaikki sujui niin kuin piti.

Liikennevalot paloivat punaisina, ja torvet soivat.
Auto liukui vihdoin pysähdyksiin Xcel Energy Centerin takaovien eteen. Aida saattoi tuntea sisältä tulevan energian, jo ennen kuin häntä saatettiin puolijuoksua kohti lavaa. Yksi teknikoista asetti nappia hänen korvaansa, kun he kiiruhtivat eteenpäin. Maskeeraaja suihki lakkaa hiuksiin ja suoristi hameen aaltoilevaa helmaa.
Bändi soitti lavalla. Hurjan suuri yleisö taputti rytmissä, ja musiikki sykki jalkapohjissa.
Aida hengitti syvään, ennen kuin astui lavan valoihin ja kohtasi massiivisen jääkiekkoareenan, joka toimi tänään hänen konserttilavanaan. Katsojien merestä vyöryvä suosionosoitusten myrsky teki hänen olonsa epätodelliseksi.
Minä tein sen. Kaikesta huolimatta, minä tein sen.

Myös Salome saattoi aistia yleisön energian takatiloihin saakka. Hän ehti juuri ja juuri halata Aidaa ennen kuin tätä lähdettiin kiidättämään lavalle.
Ja sitten yleisö puhkesi suosionosoituksiin ja hän tiesi, että hetken kaikki oli hyvin.
Siinä vaiheessa hän saattoi antaa tunteilleen vallan.

Hattie katseli konserttia kulisseista, käsi sydämellä kuin ylpeä kanaemo. Tämä ilta olisi ikimuistoinen, hän oli siitä varma. Satakieli antaisi katsojille jotain ainutlaatuista.
Hän huomasi assistentin silmäkulmastaan ja soi tälle äidillisen hymyn.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi hiljaa ja siirtyi lähemmäs.

Salome hätkähti syyllisenä, sillä hän oli kuvitellut, ettei kukaan enää kiinnittäisi huomiota hänen kyyneleihinsä. Ei sen jälkeen, kun hän oli itkenyt läpi jokaisen konsertin, niin että hänelle lupailtiin jo nenäliinoja syntymäpäivälahjaksi.
Hän haki kasvoilleen hymyä.
"Minä itken aina konserteissa. Aida on niin upea."
Erityisen upea kun hän tiesi, mistä lähtökohdista tämä oli ponnistanut. Kuin feeniks.
Hän kosketti tatuointia korvansa takana.

"Voi sinua", Hattie vetosi ja kiersi käsivarren Salomen ympärille, vetäen naisen halaukseen rehevää rintamustaan vasten. Hän oli pukeutunut tänään kokopitkään, unikoin kirjottuun kukkamekkoon ja sitonut harmaantuvat, kurittomasti hapsottavat hiuksensa nutturalle niskaan.
"Sinun pitäisi siinä tapauksessa katsoa katsomosta."

Se oli melkein liikaa, riitti melkein murtamaan muurin, jolla Salome oli ympäröinyt kaiken sen ahdistuksen, jonka Aidan kokemukset olivat hänessä herättäneet.
"Minä olen täällä, jos Aida tarvitsee minua", hän vastasi ylpeänä.
"Hän on todellinen tähti, eikö olekin?"

Hattie rutisti Salomea ja silitti naisen selkää. Hänellä oli aina ollut äidin kuudes vaisto löytää ne, jotka kaipasivat halausta, olkapäätä tai uskoa itseensä.
"Kyllä me pidämme hänestä huolen, ja ehdit tänne katsomostakin väliajalla", hän vakuutti ja katsahti Salomen kasvoja.
"Oletko varma, että kaikki on ihan hyvin?"

Salomen suupielet värähtivät.
"Sain kuulla tänään jotakin", hän vastasi ja pudisti hieman päätään.
"Jotakin kamalaa. Mutta minun täytyy olla vahva."

Hattie johdatti Salomen huolissaan sivummalle, suojaisampaan sopukkaan kulisseissa.
"Mitä tarkoitat, kultapieni?" hän vetosi pehmeästi ja tutki naisen tummia silmiä.
"Oletko sinä kunnossa? Oletko kuullut lääkäriltä huonoja uutisia?"

Salomea nolotti, että Hattie joutui huolestumaan.
"Meidän pitäisi olla tuolla", hän huomautti, viitaten kohti heidän aiempaa tähystyspaikkaansa melkein hermostuneena. Sitten hän pudisti päätään.
"Ei, ei, tämä ei koske minua."

Hattie huokasi helpotuksesta ja silitti Salomen selkää.
"Tiedäthän, että voit tulla puhumaan minulle mistä tahansa?" hän vamirsti lempeästi.
"Voit kertoa minulle, mitä kamalaa on tapahtunut."

"Tiedän", Salome vakuutti ja todella tarkoitti sitä.
"Tämä vain..."
Hän vilkaisi siihen suuntaan, jossa lava sijaitsi.
"Tämä ei ole minun kerrottavissani."

Hattie seurasi katsetta huolissaan. Hänen täytyisi puhua Aidan kanssa.
"Hyvä on", hän myöntyi ja painoi suukon Salomen hiuksiin.
"Onko jotain, mistä sinä haluaisit puhua, kultapieni? Sinun ei tarvitse kantaa kaikkea yksin."

Salome hymyili.
"Minun on vain huolehdittava Aidasta", hän vastasi.
"Hän tarvitsee minua nyt enemmän kuin... enemmän kuin uskoinkaan."
Ainakin hän olisi valmis olemaan tukena.

Hattie tutki Salomen kasvoja ja tummia silmiä. Hän ei voisi painostaa Salomea tai Aidaa puhumaan, mutta voisi ainakin pysytellä lähellä ja toivoa, ettei mikään ollut liian pahasti vialla.
Hän ei sallisi kenenkään satuttaa perhettään.
"Niinkö?" hän kannusti pehmeästi ja piti Salomea halauksessaan.

Salome ei halunnut pettää Aidan luottamusta.
"Aida kertoi minulle... jotain, mitä hänelle tapahtui, kun hän oli lapsi."
Hänen silmänsä välähtivät.
"Ja minä aion olla hänen tukenaan."

Jotain kamalaa tapahtui Aidalle lapsuudessa, selvä. Hattie silitti Salomen selkää, kun pohti vaihtoehtoja mielessään. Hänen pitäisi puhua naiselle itselleen, mutta hän ei voinut olla miettimättä viime päivien ahdistusta, joka oli vainonnut naista – ja juuri sitä ennen ilmestynyttä isää.
Mitä kamalaa isä voisi tehdä lapselleen?
"Hän on onnekas, kun olet hänen apunaan ja tukenaan", Hattie vakuutti.

"Minä toivon niin", Salome vastasi. Ja hän todella toivoi, vilpittömästi. Hän aikoi tehdä kaikkensa, jotta Aida pääsisi lopulta irti menneisyyden haamuista.
Tietenkin Aida pääsisi.
"Meidän pitäisi varmasti mennä takaisin", hän totesi, ennen kuin halasi Hattieta hakien lyhyen hetken lohtua.

"Heillä menee hyvin", Hattie vakuutti. He saattoivat kuulla konsertin etenemisen erinomaisesti tähänkin, juuri nyt Aida istui pianon takana ja soitti Like Poems to Metä.
"Miten sinä voit, Salome? Miltä ne kamalat uutiset tuntuivat sinusta?" hän vetosi tutkien naisen kasvoja.

Silti, Salomen olisi tehnyt mieli inttää.
"Ne saivat minut voimaan hyvin pahoin", hän myönsi.
"Itse asiassa voin pahoin edelleen. Mutta se menee ohi. Minä en joutunut elämään sitä kaikkea. Aida on uskomattoman vahva."

Hattie rutisti Salomea. Se kuulosti siltä, että hänen todella, todella, todella piti keskustella Aidan kanssa. Hän pelkäsi jo tietävänsä, mistä saattoi olla kysymys.
"Sinä voisit hyvin levätä hetken, kyllä me huolehdimme Aidasta", hän vakuutti lempeästi.
"Mikä sinut saa voimaan pahoin?"

Salome pudisti päätään.
Hänellä oli vielä työtä tehtävänään ennen kuin hän voisi antaa itsensä levätä.
"Se, mitä hän kertoi minulle. Minun ei tarvitse kuin ajatella, mitä hänelle tapahtui, ja minua alkaa oksettaa. Se on... Mutta hän on vahva", hän vakuutti jälleen itselleen.
"Kaikki eivät saavuta unelmiaan. Hän on saavuttanut ne."

Hattie rutisti Salomea tiukemmin ja tunsi omankin sydämensä käyvän hakkaamaan.
"Sinäkin olet vahva", hän muistutti ja painoi suukon naisen hiuksiin.
"Eikä sinun tarvitse olla hänen tukenaan yksin. Me olemme täällä myös sinua varten."

Salome halusi olla.
"Minä tiedän. Ja olen varma... Vaikka Aida on vahva, hän tarvitsee nyt perheensä tukea."
Perheen, joka oli muodostunut pitkien kiertuematkojen aikana.
Salome oli siitä onnellinen.

Hattie nyökkäsi. Hän varmistaisi, että sitä tarjottaisiin.
"Mitä jos menet väliajan jälkeen yleisöön? Tämä on iso konsertti ja tunnelma tuolla on uskomaton. Sinun pitäisi saada nauttia siitä", hän kannusti lempeästi.
Väliaika lähestyi.

Salome epäröi hetken. Mutta hän ehtisi takaisin kulisseihin ennen Aidaa, ja olisi täällä vastaanottamassa illan tähteä, jos tämä tarvitsisi mitään.
"Ehkä minä menen", hän myöntyi, samalla kun valmistautui väliaikaan.
"Konsertti tuntuu varmaan upealta sieltä käsin."

"Aivan varmasti", Hattie vakuutti hymyillen. Aida kuului pistävän kaiken peliin tietäen, että tänään olisi viimeinen konsertti ennen hetken lomaa. Ja huomista Saturday Night Liven esitystä.
Väliaika koitti, myrskyisten suosionosoitusten saattelemana, ja Aida saapui kulisseihin. Hän kiitti kylmästä pyyhkeestä, jolla taputteli niskaansa ja kasvojaan, ja vajosi kiitollisena tarjottuun tuoliin, polkaisten kengät jalastaan. Korkeat korot tekivät varpaista tunnottomat.

Eli ehti Aidan luo ensimmäisenä.
"Hei, prinsessa!" hän tervehti ja kumartui suukottamaan naista, esiintymisen euforiaa hehkuen.
"Se meni upeasti! Yleisösi on aivan hurmiossa!"

Aida kiersi kätensä Elin niskalle hetkeksi ja hipaisi sitten miehen nenänpäätä.
"Kullannuppu, sinä olet upea tänään", hän vastasi ja houkutteli Eliä istumaan alas viereensä. He mahtuisivat kyllä samalle tuolille, vaikka sylikkäin.
"Oletko nauttinut konsertista?"

Elin mielessä kävi sama ajatus. Hän nosti Aidan helposti syliinsä ja istahti sitten alas, kietoen käsivartensa naisenn vyötäisille ja upottaen nenänpäänsä tämän hiuksiin.
"Aina", hän vakuutti ja puhalsi lämmintä ilmaa leikkisästi Aidan korvaa vasten.

Aida kikatti ja nojautui Eliä vasten, puhalluksen lähettäessä kylmät väreet alas hänen selkäänsä. Hän kiersi käden miehen niskalle ja taputteli sitäkin kylmällä pyyhkeellä, hieraisten nenänpäätään miehen korvaa vasten.
"En voi uskoa, että tämä on viimeinen täällä", hän huokasi ja näykkäsi Elin korvanlehteä.

Tuntui hyvältä kuulla Aidan nauravan.
"Ei enää hulluja amerikkalaisfaneja", Eli myönsi haikeana.
"Mutta äkkiäkös sinut halutaan tänne toiselle kiertueelle."
Ja sitä ennen olisi kiertue kotimaassa.

"Katsotaan", Aida vastasi ja hautasi kasvonsa hetkeksi Elin kaulataipeeseen. Sydän sykähti, kun luvattomat ajatukset yrittivät luikertaa hänen mieleensä.
Pitäisikö hänen kertoa miehelle? Kuinka hän voisi? Olisiko heidän suhteensa valhe, jos hän ei kertoisi? Mutta se oli kauan sitten.
Väliaika lähestyi loppuaan, ja Aida nousi ylös, suoristaen helmaansa ja antaen maskeeraajan suihkia lisää lakkaa ponihäntäänsä.

Uhaten lakkapilveä Eli kumartui suukottamaan Aidan poskea.
"Hurmaa kaikki", hän kehotti Aidaa, niin kuin teki usein silloin, kun he esiintyivät samassa musikaalissa. Tai oli tehnyt. Hän ei ollut varma, esiintyisivätkö he enää.
Hän ei antanut ajatuksen jäädä mieleensä liian pitkäksi aikaa.

Aida palasi lavalle ja tunsi syttyvänsä jälleen, kun yleisön energia tervehti häntä. Hän oli rakastanut aina esiintymistä, ja löytänyt siitä keinon elää täytettyään 12.
Nyt hänen roolinsa oli Aida Fitzgerald. Ja se oli hänen suosikkinsa.
Konsertti eteni kohti päätöstään.
Hän kutsui Elin kanssaan lavalle It's All Coming Back To Me Nowta varten, vaikka pelkäsi sen koskettavan liian syvälle juuri nyt, ja oli itkeä viimeisten kappaleiden myötä.
Nightingale sai edelleen uskomattoman vastauksen yleisöltä, joka lauloi mukana niin lujaa, että osan kappaleesta Aida vain kuunteli häkeltyneen onnen vallassa.
Suosionosoitukset eivät laantuneet. Melkein 10 000 katsojaa seisoivat jaloillaan, ja Aida tunsi pakahtuvansa. Hän oli tässä, hän oli tehnyt sen, kaikesta huolimatta.
Hän ei voinut olla itkemättä, kun lopulta jätti lavan.

Salome oli heti Aidan luona.
"Sinä olit upea!" hän henkäisi, kun veti naisen tiukkaan halaukseen, itsekin nyyhkyttäen.
"Onko sinulla kaikki hyvin? Tarvitsetko jotakin?"

Aida nyökytteli rauhoittaen ja kiersi kätensä Salomen ympärille.
"Olen vain onnellinen", hän vetosi rutistaen assistenttiaan. Tämän aikaisemmat sanat viipyivät hänen mielessään ja söivät valtaa menneisyyden muistoilta.
Tiimi lähti ohjaamaan heitä kohti takaovea, Holland ja Sullivan painostivat heitä eteenpäin saattaakseen heidät hotellin turvaan, ennen kuin lähemmäs 10 000 katsojaa löytäisivät tiensä takaovelle kyselemään selfietä.

Salomesta tuntui siltä, kuin hän olisi leijunut.
"Yleisökin oli ihan mieletön!" hän vetosi, punoen sormensa Aidan sormien lomaan ja puristaen tämän kättä.
"Tämä kaikki on ihan mieletöntä!"

Aida nauroi käheästi. Niin oli. Hänen sydämensä lepatti onnellisena ja adrenaliini poltteli suonissa, ainakin vielä, ennen kuin uupumus löisi hänet katuun.
Jokunen odottaja oli jo ehtinyt oville, ja Aida yritti huomioida jokaisen miten saattoi, kun Holland ja Sullivan melkein kantoivat hänet odottavaan, tummaan katumaasturiin.

Salome ja Eli pujahtivat autoon Aidan jäljessä.
"Minulla on sinulle yllätys", Salome myönsi, samalla kun punoi sormensa takaisin Aidan sormien lomaan.
"Mutta sinun on odotettava hotellille saakka."

"Niinkö? Nyt olen utelias", Aida vetosi hymyillen ja nojasi päänsä Elin olkapäähän, käsi edelleen Salomen kädessä. Hän yritti keskittyä konsertin euforiaan, eikä antaa levottomien kysymysten nousta pintaan ja pohtia, mikä hänen ja Elin tulevaisuus olisi.

Eli oli autuaan tietämätön murheesta, jota vastaan Aida sillä hetkellä kamppaili. Hän kumartui painamaan suukon naisen hiusten joukkoon ja kietoi käsivartensa tämän ympärille.
"Muistithan nauttia illasta, prinsessa?"

"Kuinka voisin olla nauttimatta?" Aida vetosi takaisin ja nojautui Elin kylkeen, hengittäen miehen tuoksua.
Auto löysi tiensä takaisin hotellille sujuvammin kuin oli löytänyt Xcel Energy Centerille, vaikka liikenne oli edelleen takkuinen kolarin seurauksena.
Turvamiehet seurasivat heitä sisään, aina sviitin ovelle saakka.

Siinä vaiheessa Salome tarttui Aidan käteen.
"Me emme mene sinne vielä", hän totesi ja kohotti avainkortin esille.
"Meillä on toinen huone! Ellet tahdo käydä vaihtamassa vaatteita?"

"Oh", Aida vastasi yllättyneenä ja vilkaisi mekkoaan. Eiköhän se menisi vielä tovin.
"Minne me olemme menossa?" hän kysyi tarjoutuessaan seuraamaan Salomea.

Salome lähti johdattamaan Aidaa pitkin samaa käytävää, jolla heidän huoneensa sijaitsi. Hän pysähtyi aivan käytävän päässä sijaitsevan oven eteen ja syötti avainkortin lukkoon. Kuului naksahdus, kun lukko avautui, ja Salome veti Aidan sisään.
"Yllätys!"
Sviitin olohuone, hyvin samanlainen kuin se, jossa he nukkuivat, oli jätetty hämäräksi, ja valoa toivat pienet valoketjut, joita oli kieputettu taidolla ympäri huonetta. Niiden valo heijastui safiirinsinisten, hopeisten ja läpikuultavien, hopeasilpulla täytettyjen ilmapallojen kyljistä. Lipastoille ja tasoille oli asetettu juotavaa ja pientä naposteltavaa, ja musiikki soi hiljaisena juhlijoita odottaen.

Aida nauroi nähdessään huoneen yllätyksen ja nojautui painamaan Salomen poskelle suudelman.
"Voi kullannuppu, miten huomaavaista! Olet aivan liian kultainen", hän vakuutti astuessaan peremmälle ja ihaili vaivannäköä.

Salome hymyili.
"Pojat tulevat paikalle pian, toivottavasti myös Hattie ja Noah käyvät kääntymässä... Ajattelin, että varaan kokonaan oman huoneen siltä varalta, että haluat ajoissa nukkumaan. Maddoxin tietäen..."
Hän pudisti päätään.
"Ilmapallot jatkavat huomenna matkaa ilahduttamaan lastensairaalan pikkupotilaita, nekään eivät mene hukkaan!"
Hän yritti olla ajattelematta, että syy sviitin varaamiseen oli ollut myös mahdollisuus tarjota Aidalle ja Elille mahdollisuus kahdenkeskiseen aikaan. Se oli ennen kuin hän oli tiennyt... kaikesta siitä.

"Olet ihana", Aida vakuutti ja veti Salomen hetkeksi halaukseen, ennen kuin siirtyi lähemmäs hänen 'brändinsä' värimaailmassa valittuja ilmapalloja ja ihaili niiden hopeahilettä.
Bändin saapumisen kuuli jo hisseiltä.
"Pistetäänkö juhlat pystyyn?" Maddox kysyi astellessaan itsevarmasti sisään, muut kannoillaan, ja soi kaikille läsnäolijoille säteilevän hymyn.
"Missä juotavat ovat?"

Salome osoitti kohti safiirinsinisellä pöytäliinalla peitettyä sivupöytää, jolle juuri kylmästä nostettuja pulloja oli aseteltu.
"Mutta ensin meidän pitää korkata shampanja!" hän muistutti ja kiiruhti jakamaan siroja laseja läsnäolijoille.
"Aida, kai sinäkin otat maljan?"

"Toki", Aida vakuutti nauraen. Ei kai siitä harmiakaan voisi olla nyt? Hän katsahti kysyvästi Eliä nähdäkseen ottaisiko mieskin lasillisen. Bändille ainakin kelpasi, samoin kylmät juomat sinisellä peitellyllä pöydällä.

Myös Eli otti itselleen lasin. Se ei tappaisi häntä, ja heillä oli syy juhlia.
Salome poksautti korkin auki ja alkoi sitten kaataa juomaa häntä kohti ojennettuihin laseihin. Kun pullo oli tyhjempi ja lasit täydempiä, hän kohotti omaa lasiaan.
"Aidalle, upealle Satakielellemme, ja uskomattomalle kiertueelle!"

Aida nauroi ylistykselle hyväntuulisesti kehräten ja kohotti lasiaan muiden mukana. Ympärille kerääntynyt perhe, johon myös Hattie ja Noah olivat nyt liittyneet, kiertelivät halaamassa ja suukottamassa häntä niin, että hän ei ollut saada juotua lasistaan.
"Kiitos, Salome. Olet huikea", hän vakuutti.

Myös Salome halasi Aidaa uudelleen, ties monettako kertaa, ja edelleen samalla vilpittömällä innolla kuin aiemminkin.
"Sinä se tässä huikea olet", hän huomautti ja oli innostuksissaan läikyttää juomaansa.
Hän käänsi päätään, niin että huulet olivat lähempänä Aidan korvaa.
"Meillä on täällä tuoreita mansikoita, jos tahdot."

"Ehkä myöhemmin", Aida vakuutti lämpöä silmissään ja painoi suukon Salomen poskelle. Hän siemaisi shampanjaa ja vajosi istumaan huoneen sohvan laidalle, houkutellen Eliä viereensä.
Sitten oli aika kuunnella kierrosta enemmän tai vähemmän vakavia puheita Pohjois-Amerikan kiertueesta.

Eli vajosi Aidan vierelle sohvalle ja veti naisen kainaloonsa, painaen suudelman tämän hiusten joukkoon. Puheiden jatkuessa hän antoi kätensä silittää Aidan käsivartta.
"Sinä olet upea, prinsessa", hän muistutti kuiskaten puhujan vaihtuessa.

Aida näpäytti Elin nenänpäätä ja nojautui painamaan suukon miehen korvalle.
"Ja sinä puhut ihan höpönlöpöä", hän kuiskasi takaisin, ennen kuin nojasi päänsä miehen hartiaan ja yritti olla antamatta silmiensä kostua, kun osa uudesta perheestä puhui kovin kauniisti kokemuksestaan.

"Minä puhun aina totta", Eli vetosi kuiskaten, ja keskittyi sitten jälleen puheisiin. Tuntui hyvältä juhlistaa Aidan saavutusta, ja naisen olemus sai hänet toivomaan, että kaikki olisi taas hyvin.

Puheiden jälkeen Hattie halasi jokaista ja kuiski muutamia, yksityisiä sanoja kiertuelastensa korviin. Hän sulki Aidan syleilyynsä pitkäksi toviksi ja sai kehoituksellaan puhua naisen sydämen laukkaamaan levottomasti.
Sitten perheen seniorit lähtivät yöpuulle, kun bändi jäi jatkamaan juhlimista.
"Oliko illan emännällä suunnitelmia?" Maddox kysyi Salomelta loikoen huoneen sängyllä jalat rennosti ristissä.

Salome, joka oli nostelemassa lisää juomia pöydälle, pudisti päätään.
"Ei, minusta me voisimme vain viettää aikaa yhdessä", hän vastasi.
"Niin kuin tämä olisi mikä tahansa ilta. Vähän koristellumpi vain. Tahdotteko pelata jotakin?"

"Ehdottomasti."
"Miten olisi pullonpyöritys, se oikea laatu?"
"Tai seitsemän minuuttia taivaassa?" Olly ehdotti leveästi virnistäen. Mitä useampia oluita mies nautti, sitä vahvemmaksi skotlantilainen aksentti kävi.

Salome tuhautti nenäänsä.
"Sekö teillä on vain mielessä?" hän kysyi, silmiään pyöräyttäen.
"Nämä ovat Aidan juhlat. Mitä sinä haluat pelata, querida?"

Maddox ja Olly nauroivat ja saivat suurimman osan bändistä yhtymään ilonpitoon. Myös Aida nauroi ja nojasi päänsä Elin olkaan, siemaillen kiireettä shampanjaansa.
"Mitä sinä haluaisit pelata, Eli?" hän vetosi katsahtaen miestä.

Eli hymyili Aidalle.
"Minusta pullonpyöritys on aika mahtava peli", hän myönsi.
"Ellette te ole jo kyllästyneet siihen?"

Aida pudisti päätään ja suukotti miehen poskea.
"Kuka voisi kyllästyä siihen?" Olly kysyi hyväntuulisesti, loikoen sohvan toisella puolella.
"Ainakaan siihen versioon, missä suudellaan valittua", Maddox heitti väliin sängyltä ja nousi ylös, tyhjentäen shampanjapullon naapurinsa lasiin ja laski pullon sohvapöydälle.

"Sinun kanssasi", Salome tuhahti ja pyöräytti silmiään uudelleen, mutta aivan liian onnellisena ja hyväntuulisena alkaakseen todella marmattaa. Hän toivoi, että pimeys pysyisi poissa myös Aidan mielestä, edes pienen hetken. Edes tänään.
Hän tekisi kaikkensa, että pysyisi.
"Aida, aloita sinä pyörittäminen. Tämä on sinun iltasi."

Aida nousi parempaan asentoon sohvalla ja pyöräytti pulloa. Hän ei ollut varma, mitä versiota he pelasivat, mutta ei joutunut pohtimaan asiaa pullon kierähtäessä suoraan Salomeen.
Hän kohottautui ylös ja suuntasi assistenttinsa luo, silitti tämän poskea sormenpäillään ja nojautui painamaan suudelman Salomen poskelle, sitten toiselle. Hän kurkisti tummia silmiä lämpöä omissaan ja hipaisi sitten naisen huulia omillaan.

Salomen pää kallistui kosketusta kohti ja tummat silmät siristyivät hymystä. Hän tunsi olonsa keveäksi, kenties shampanjan ansiosta, ja melkein kuin teini-ikäiseksi. Paitsi että siinä iässä hän oli keskittynyt kouluun, tehnyt läksyjä iltamyöhään ja suunnitellut yliopisto-opintoja.

Aida palasi takaisin Elin kainaloon, ja antoi Salomen jatkaa peliä pyörittämällä pulloa.
Salomen sanat viipyivät hänen mielessään, haarniskana häntä vainonneita painajaisia vastaan. Mutta näkisikö Eli hänet todella samoin? Vai olisiko hän miehelle likainen, käytetty, rikottu olento?
Voisiko heidän suhteensa olla todellinen, jos hän ei kertoisi?

Salome pyöräytti pulloa niin rivakalla otteella, että se oli pudota pöydältä. Pullo pysähtyi lopulta osoittamaan Maddoxia, mikä sai hänet kysymään huvittuneena:
"Kumpaa versiota me pelasimmekaan?"

Maddox oli valahtanut makuulle sängylle, leukamittainen harja kasvoilta heitettynä ja kohottautui kyynärpäänsä varaan. Hän soi assistentille hurmaavan virnistyksen ja taputti paikkaa vieressään.
"Sinä tiedät, mitä versiota haluat pelata."

Salome siristi silmiään. Sitten hän nousi nojatuolista, jonka oli vallannut itselleen - vaikka se olikin alkanut tuntua yksinäiseltä - ja siirtyi Maddoxin luo. Hän istahti sängyn reunalle ja tutki miehen kasvoja.
Ja kumartui sitten lipaisemaan tämän poskea kuin koira.

Maddox virnisti voitonriemuisesti ja tarjosi toistakin poskeaan nuoltavaksi.
"Jos olisin tiennyt mieltymyksesi tällaisiksi, olisin pyytänyt sinua ulos viikkoja sitten."

"Liikaa informaatiota", Salome huomautti ja nuolaisi tarjotun posken sijaan Maddoxin leukaa ennen kuin kääntyi taas muiden puoleen.
"Pyöritä."

Maddox tuuppasi pulloa jalallaan ja se päätyi Ollyyn, jolle musiikin ihmelapsi ojensi olutpullon lahjuksena. Hän kiersi käsivarren Salomen ympärille, kun Olly pyöritti pullon Theoon ja kömpi halaamaan vienosti humalaisena huonetoveriaan.

Salome saattoi huomata, missä kohtaa Olly ylitti Theon henkilökohtaisen tilan rajan siitä, kuinka jälkimmäinen liikahti automaattisesti hienoisesti taaksepäin. Mutta ainakaan mies ei paennut kohtaloaan, mikä oikeutti pullon pyöräyttämiseen.
Pullo päätyi osoittamaan Eliin.
"Mekö unohdamme totuudet ja tehtävät?" Theo varmisti kulmat kurtistuneina.

"Mutta tämä on niin paljon hauskempaa", Maddox vetosi virnistäen.
"Ehdotan, että jatkamme tätä seitsemällä minuutilla taivaassa. Vai mitä, Theo? Kenen kanssa sinä menisit komeroon?"

Theon kulmat painuivat syvempään kurtistukseen.
"Miksi ihmeessä minä haluaisin komeroon jonkun kanssa?" hän esitti epäilyksensä.
"En tunne tätä peliä."

Maddox huokasi ja vajosi selälleen sängylle. Toivoton tapaus.
"Sinä? Et miksikään", hän vakuutti ja otti Ollylta vastaan shotin, jonka tyhjensi tyylikkäästi yhdellä kuvauksella.
"Tee mitä haluat vuorollasi. Niin muutkin ovat tehneet."

Theon kulmat pysyivät kurtistuneina.
"Eihän siinä ole järkeä", hän vetosi hieman tuskastuneena.
"Pelissä kuuluu olla säännöt."

Aida oli tyhjentänyt hiljalleen shampanjalasinsa ja laskenut sen pöydänkulmalle. Pää tuntui hurjan painavalta nojatessaan Eliin ja hän pohti, pilaisiko muiden juhlatunnelman luikahtamalla takaisin omaan sviittiinsä.
Tuskin, jatkoivathan muut hyvillä mielin bussissakin hänen kätkeytyessään makuupunkkaansa.
"Kiitos, kaikille teille", hän sanoi väliin, vilpitöntä lämpöä äänessään, "minä taidan käydä nukkumaan, mutta jatkakaa te ja nauttikaa Salomen taidokkaasta kädenjäljestä."

Eli nousi seisomaan.
"Minä tulen mukaan, prinsessa", hän totesi samalla kun Salome tuli halaamaan Aidaa.
"Nuku hyvin ja mahdollisimman pitkään, querida", nainen vetosi.

Aida punoi kätensä Elin käteen heidän suunnatessaan omaan sviittiinsä. Pienen hetken hän yritti kerätä rohkeutta kertoa miehelle, miksi oli lukkiutunut viime aikoina kylpyhuoneeseen, miksi ei voinut haluta läheisyyttä juuri nyt, miksi pieni ääni kertoi hänen kelpaavan vain seksiin.
Mutta hän oli pelkuri ja jänisti, paeten mahdollisuutta nukkumaan. Lento New Yorkiin lähtisi aamulla, ja Saturday Night Livessä esiintyminen – pyhä lehmä – nipisteli vatsaa niin onnellisesta jännityksestä, etteivät painajaiset saaneet samanlaista jalansijaa kuin viime öinä.
Hän oli selviytynyt. Pohjois-Amerikan kiertue oli ohi.

Nightingale Live 2019 – North America

13.7. Washington D.C., 9:30 Club
14.7. Philadelphia, Electric Factory
16.7. Boston, House of Blues
17.7. Montreal, L'Olympia de Montréal
19.7. Toronto, Air Canada Centre
21.7. New York, Beacon Theatre
23.7. New York, United Palace Theater
26.7. Royal Oak, Royal Oak Music Theatre
27.7. Chicago, Riviera Theatre
29.7. Denver, Ogden Theatre
31.7. Vancouver, Orpheum Theatre
1.8. Seattle, Paramount Theatre
4.8. Berkeley, Hearst Greek Theatre
6.8. Los Angeles, Greek Theatre
8.8. Los Angeles, Hollywood Palladium
9.8. San Diego, SDSU Open Air Theatre
11.8. Las Vegas, Chelsea Ballroom
13.8. Austin, Frank Erwin Center
14.8. Grand Prairie, Verizon Theatre
16.8. Saint Paul, The Theater at Xcel Energy Center

Sunnuntai 18. elokuuta 2019, 22.02, JFK:n lentoasema, New York

"Ei, ei. En vain ymmärrä enää ihmisiä", Aida vakuutti ja suki hiuksia pois kasvoiltaan.
Hullut.
Lentokone nousi jyristen ilmaan ja hän katseli haikeana ulos ikkunasta, sillä nyt unenomainen kiertue oli melkein täysin ohi – vaikka he pääsisivät kotiin. Pitkästä aikaa, ainakin muutamaksi päiväksi.
"Pitäisikö meidän yrittää nukkua?"

"Se olisi varmastikin hyvä ajatus", Eli vastasi ja toivoi, että he olisivat voineet nukkua sylikkäin. Se oli ykkösluokkien huono puoli, yksityisyyttä tuovat seinät, jotka estivät sellaisen kasautumisen, joka tavallisilla penkeillä oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus.
"Luuletko, että saisit nukutuksi?"

"Voin ainakin yrittää", Aida vastasi ja laski penkkiään seitsemän tunnin lentoa varten, joka tuntui ylelliseltä Los Angelesista lentämisen jälkeen. Olihan kello jo yli yksitoista illalla.
Hän painoi silmänsä kiinni hengitysmaski kasvoillaan ja huomasi kannoillaan kuukausia vaanineen uupumuksen tyrmäävän hänet nopeasti.

Edes paremmat jalkatilat eivät saaneet levottomuutta katoamaan Elin kehosta. Se oli pesiytynyt häneen tiukasti ja teki istumisesta lähes kidutusta. Aiempi ahdistus tuntui muuttuvan energiaksi, jota hän ei päässyt purkamaan. Edes ykkösluokassa ei ollut sopivaa ravata käytävää edestakaisin.
Ainakin hän saattoi valvoa Aidan unta.

*

*

*

Heathrown lentokenttä oli tuttu, ja Aida yritti muistaa, milloin hän oli ollut siellä viimeksi. Hän tunsi olonsa edelleen uneliaaksi vaeltaessaan sen läpi, passintarkastuksesta ja matkatavarahihnan kautta.
Hän ei nostanut katsettaan, vaikka tunsi ihollaan tuijotukset ja supinan.
Holland ja Sullivan, vaikuttavan harteikkaina ja pitkinä, aurinkolasit silmillään, saivat aikaan kunnioitettavan turvavälin muihin matkustajiin.
Auto odotti heitä terminaalin edessä, samoin kuin lauma Lontoon paparazzeja, ja Aida nosti aurinkolasit omillekin silmilleen, kun käveli autolle ja kiipesi sen takapenkille.

Myös Eli piti katseensa tiukasti eteenpäin suunnattuna. Muisto aiemmasta lentokenttäkokemuksesta oli saanut hänen sydämensä hakkaamaan levottomana, mutta tällä kertaa kaikki näytti sujuvan hyvin.
Kunnes paparazzien salamavalot alkoivat välkkyä. Ja ehkä se johtui vain väsymyksestä, mutta siinä vaiheessa hänestä tuntui, että hänen olisi tehnyt mieli itkeä.
Lontoo oli sentään koti.
Hän kipusi penkille Aidan viereen, salamavalot edelleen silmissä välähdellen.

Takapenkin ikkunat oli tummennettu, ja kun Holland nousi Aidan toiselle puolelle ja löi ovensa kiinni, melu vaimeni ja auto kehräsi itsensä liikkeelle.
Hän toivoi, että he olisivat vain voineet kävellä metrolle ja nousta Piccadilly Linen kyytiin, mutta luultavasti se ei ollut todellisuudessa lainkaan niin kotoisaa kuin hän muisti. Elokuun kuumuudessa, kiireisten, kärttyisten ja meluisien matkustajien tungoksessa.
Hän poimi Elin käden omaansa ja puristi sitä auton viedessä heitä lähemmäs Sohoa ja Lontoon keskustaa.

Mitä lähemmäs kotia he pääsivät, sitä levottomammaksi Eli tunsi olonsa. Joskus hän oli kuvitellut, että kaikki palaisi vielä entiselleen, mutta nyt hän alkoi hiljalleen uskoa, tai ehkä pikemminkin pelätä, että niin ei tapahtuisikaan.
Miten heidän arkensa sujuisi kotona? Seisoisivatko Holland ja Sullivan oven takana vahdissa? Vai kuinka he voisivat olla varmoja, etteivät fanit vyöryisi sisälle?

Auto kääntyi lopulta Rupert Streetille ja Aida tunsi vatsansa nipistävän onnellisena. Siitä oli kohta vuosi, kun hän oli todella asunut viimeksi kotona.
Hän painoi suukon Hollandin ja sitten myös Sullivanin poskelle, ennen kuin kiipesi autosta, vaati ottaa itse laukkunsa ja astui sisään heidän hieman rapistuneeseen kotitaloonsa.
Laukku kolahteli portaisiin hänen raahatessaan sen sisään, ja yksiö näytti juuri siltä kuin hän muisti. Se sai hänet hymyilemään.

Eli oli kuvitellut tämän hetken loputtomia kertoja. Kuinka he palaisivat kotiin, kuinka kaikki olisi juuri niin kuin ennen heidän lähtöään, kuinka hän ehkä voisi nostaa Aidan syliinsä ja-
Mutta nyt, katsoessaan tuttua yksiötä, hän tunsi vain levottomuutta. Se jähmetti hänet eteiseen, toinen käsi yhä matkalaukun kahvalle kietoutuneena.

Aida polkaisi korolliset avokkaat jaloistaan ja nautti varpaiden kivuttomuudesta. Hän vaelsi peremmälle, hyläten laukkunsa eteisen tuntumaan ja juoksutti sormet läpi tuuheista, punaisista hiuksista, joissa oli nytkin hälyttävä määrä kalliita muotoiluaineita.
Sitten hän huomasi Elin.
"Mikä on, kullannuppu?"

Eli hätkähti syyllisenä.
"Kaikki hyvin, prinsessa", hän vakuutti ja nykäisi matkalaukun perässään sisemmälle asuntoon.
"Olen varmaan vain väsynyt. En saanut unta lentooneessa... Miltä tuntuu olla kotona?"
Hän etsi kasvoilleen hymyä.

"Ihanalta", Aida vakuutti ja silitti sormenpäillään keittiötasoa, jolla he olivat viettäneet monta ihastuttavaa hetkeä. Sitten hän vaelsi peremmälle ja kurkisti keskipäivän valossa kylpevää, hiljaista parvea.
"Voisimme mennä nukkumaan", hän ehdotti ja kiipesi valkopuisia portaita.
"Meitä ei odoteta missään."

Eli loi vielä katseen kohti ikkunaa ja seurasi sitten Aidaa ylös parvelle. Oikeastaan hänen olisi varmastikin pitänyt käydä suihkussa, mutta ajatus sänkyyn kaatumisesta tuntui aika pirun hyvältä.
Hän oli kuvitellut kotiinpaluun hieman toisenlaiseksi, mutta sellaista sattui.
"Millainen ohjelma sinulla on huomenna?"

Aida kiipesi loputkin portaat ylös ja heittäytyi selälleen harvinaisesti pedatulle sängylle, venytellen käsiä päänsä ylle.
"Hattie vaati, että saisin pitää vapaapäivän. Agenttini oli tosin onnistunut sopimaan tapaamisen iltapäivälle, liittyen mahdolliseen teatterirooliin, joten käyn siellä – mutta muuten minun pitäisi saada vain olla", hän sanoi kipristellen varpaitaan.
"Millainen sinulla?"

Eli vajosi istumaan sängyn reunalle ja katsahti Aidaa yllättyneenä.
"Teatteriroolista? Millaisesta?"
Ja jälleen hän tunsi pelottavan tyhjyyden hiipivän lähemmäs.
"Minun pitää varmastikin alkaa etsiä taas töitä."

Aida kurotti kätensä silittämään Elin selkää ja katseli miestä.
"Kuulemma Bat out of Hell, se nerokas, pähkähullu musikaali, on palaamassa West Endille ainakin joulun aikaan limited runiksi", hän sanoi ja houkutteli miestä makuulle viereensä.
"He, tuota, ovat kai mahdollisesti tarjoamassa Ravenin roolia minulle. Tiedätkö, kullannuppu, sinä olisit täydellinen Strat."

"Niinkö? Vau!"
Tyhjyys hiipi jälleen hieman lähemmäs, ja Eli teki kaikkensa työntääkseen sen pois luotaan.
"Pääsisit takaisin teatteriin. Se olisi mahtavaa, prinsessa!"

"Voi olla, että agenttini on vain yltiöoptimistinen", Aida vakuutti, "eikä siitä ehkä tule mitään. Mutta olisi ihanaa palata teatteriin. Varsinkin, jos voisin tehdä niin kanssasi. Olisi ihana olla jälleen samassa tuotannossa."

"Miksi ihmeessä olisi?" Eli kysyi häkeltyneenä.
"Jos he haluavat sinut siihen rooliin. Ja miksi eivät haluaisi? Sinä olet upea."

"Sinäkin olisit", Aida vastasi katsellen Eliä. Suupielet kohosivat hymyyn, joka siristi silmät lämpiminä.
"Olisit niin rock'n'roll Stratina, kullannuppu. Lupaa minulle, että haet sitä roolia?"

Eli naurahti.
"Se on kyllä mahtava musikaali. Meillä olisi mielettömän hauskaa."
Tyhjyys tuijotti häntä totisena.
"Tiedätkö, tuleeko se avoimeen hakuun, vai onko heillä jo joku mietittynä?"

"En tiedä, mutta uskoisin sen tulevan avoimeen hakuun. Olisi rikollista, jos ei, koska sinä olisit täydellinen", Aida vetosi. Hän toivoi, että rooli osuisi Elille.
Jos tuotanto todella haluaisi hänet, hän pyytäisi näitä ottamaan Elin. Ehkä hän voisi esitellä heidän versionsa It's All Coming Back To Me Nowsta kiertueelta.

Tyhjyyden tuijotus oli häiritsevä, se teki Aidaan keskittymisestä vaikeaa.
Sen täytyi johtua siitä, ettei hän ollut nukkunut. Uni oli tärkeää.
Hän kellahti kyljelleen vuoteelle ja jäi kaselemaan Aidaa.
"Miltä se sinusta tuntuu? Ajatus teatteriin palaamisesta?"

"Ihanalta", Aida vakuutti ja silitti Elin poskea, tutkien miehen vihreähippuisia silmiä.
"Fantastisen ihanalta. Näytät väsyneeltä, kullannuppu", hän vetosi. Joltain muultakin kuin väsyneeltä, mutta häntä pelotti ajatella asiaa.
"Nukkuisit vähän."

Eli naurahti ja hieraisi kasvojaan.
"Minä olen väsynyt", hän myönsi.
"Mutta selviän kyllä sen kanssa. Mitä mieltä olisit Ravenin roolista?"

"Se olisi mahtava kokemus. Ehkä hemmoteltu kakara olisi täydellinen rooli minulle", Aida vastasi hymyä silmissään ja katseli miestä myötätuntoisena.
"Nukkuisit, rakas. Ehkä saisit unta, jos antaisit minun vähän rentouttaa sinua."

Eli tunsi hartioidensa kiristyvän. Hän ei ollut itsekään varma, mistä reaktio johtui.
"Minulla on kaikki hyvin, prinsessa", hän vakuutti.
"Sinä olet tässä se, jolla on raskasta."

"Meillä on molemmilla ollut pitkä matka", Aida muistutti ja veti tyynyn päänsä alle.
Eli ei torjunut tarjousta, koska ei halunnut häntä, vaan koska oli vain niin kiltti ja kultainen mies, eikö niin?
"Nukutaan molemmat."

Eli ojensi kätensä koskettamaan Aidan poskea.
"Haluatko, että hyräilen sinulle tuutulaulun?" hän kysyi, suupieli nykäisten.

Aida näpäytti Elin nenänpäätä.
"Haluan, että lepäät ja annat itsesi nukkua", hän vastasi ja kömpi suorempaan asentoon, jotta saattoi työntää paljaat varpaansa peiton alle.

Eli kellahti selälleen ja pohti, olisiko ollut viisasta vähentää vaatteita. Mutta häntä laiskotti vietävästi.
Vaatteiden vaihtamisen sijaan hän ojensi käsivarttaan, kutsuen Aidaa kainaloonsa.
"Voisit tulla tähän viereen."

Aida kierähti lähemmäs Eliä ja silitti miehen rintakehää.
"Saisinko edes riisua sinua?" hän vetosi.
"Ei voi olla mukava nukkua täysissä pukeissa. Ja minä kaipaan sinua."

Jossain toisessa tilanteessa sanat olisivat ajaneet Elin hulluuden partaalle, hyvällä tavalla.
Nyt ne saivat hänet hymähtämään.
"Tiedäthän, että vastaukseni tuohon on aina myöntävä, prinsessa?"

Aida hymyili, mutta tunsi sydämensä lyövän kipeänä ja haikeuden saavan hänet palelemaan.
Hän kohottautui istumaan ja ryhtyi napittamaan Elin paitaa auki.
"Rakas, miksi-", hänen täytyi keskeyttää itsensä hetkeksi, kun ääni oli särkyä.
"Miksi et antaisi minun koskettaa sinua? Ikävöin sinua niin kamalasti."

Eli tunsi levottomuuden vyöryvän takaisin ylleen.
"Minä haluan olla yhdessä, sitten kun sinäkin haluat", hän vastasi.
"Osaan kyllä huolehtia itsestäni."

Aida silitti sormenpäillään nappien lomasta paljastuvaa rintakehää ja painoi katseensa, kun silmät täyttyivät kyynelistä varoituksetta. Niitä norui poskille, kun hän jatkoi nappien avaamista.
"En siis saa koskettaa sinua, ellen halua rakastella?" hän varmisti pyyhkäisten poskeaan.

"En sanonut niin, prinsessa", Eli vetosi.
"En vain halua, että se on yksipuolista. Haluan, että sinäkin kaipaat läheisyyttä, eikä kyse ole vain siitä, että sinulla olisi jonkinlainen... velvollisuus tehdä minut tyytyväiseksi."

"Minä kaipaan sinua", Aida sanoi yrittäen kuulostaa vähemmän tukahtuneelta.
"Et sinä ole minulle velvollisuus." Hän napitti paidan alas saakka ja työnsi sitä sitten Elin hartioilta auttaakseen sen pois miehen yltä.

Eli kohotti ylävartaloaan, niin että Aida saattoi auttaa paidan pois. Hän jäi katselemaan jäänsinisiä silmiä kulmat hieman kurtistuneina.
"Minulla on vain tunne siitä, ettei kaikki ole hyvin."

Aida taisteli vastaan halua lukkiutua kylpyhuoneeseen, kunnes hän hillitsisi itsensä paremmin. Oliko se Elin pois työntämistä?
"Kaikki on ihan hyvin", hän sanoi pyyhkien poskiaan ja tarttui sitten miehen housuihin, avaten ne.
"En vain... Olen vain ollut... Tunnen vain oloni niin likaiseksi juuri nyt, etten pysty. Mutta se ei tarkoita, ettenkö ikävöisi sinua ja kaipaisi mahdollisuutta koskettaa sinua."

"Hei", Eli vetosi ja vei kätensä Aidan poskelle, pyyhkimään kyyneleitä pois melkein hätääntyneenä.
"Prinsessa, ei tarvitse itkeä..."
Hän vaikeni, eikä hetkeen käsittänyt, mitä nainen oli sanonut.
"Mitä... Mitä sinä tarkoitat?"

Aida piti katseen polvissaan ja veti ne koukkuun eteensä, halaten itsensä kerälle jalkojaan vasten.
"Se on vain tunne", hän sanoi pudistaen päätään, toivoen, että uskoisi sen itsekin. Hän halusi uskoa Salomen sanoihin. Ettei se ollut hänen syytään, ettei se tehnyt hänestä likaista huoraa.
Että Eli voisi rakastaa häntä edelleen.
"Se menee taas ohi, niin kuin ennenkin."

Eli kohottautui istumaan.
"Miksi sinä... Miksi sinä tunnet niin?" hän kysyi, silmät täynnä huolta ja sanoissaan takellellen.
Toinen käsi kosketti varovasti naisen käsivartta.
"Aida?"

Aida painoi kasvot polviaan vasten ja halasi itseään tiukemmin, kun syke kohosi rajuna ja hän tunsi voivansa pahoin. Hän ei voisi kertoa Elille.
Eihän?
Mitä jos mies näkisi hänet yhtä likaisena ja käytettynä kuin hän näki itsensä? Jos hän menettäisi Elin?
"Se on vain tunne. Kun minä tunnen olevani huora. Likainen huora", hän sanoi tukahtuneesti solmunsa uumenista.

Sanat saivat Elin hätkähtämään.
"Aida, et sinä ole", hän ähkäisi ja upotti sormet hiustensa joukkoon. Hitto, mitä nainen tarkoitti?
"Mitä... Miksi ihmeessä sinusta tuntuu siltä?"
Hänen sydämensä alkoi takia nopeammin.

Aida painoi kynnet sääriään vasten ja yritti vetää syvään henkeä, kun tunsi tutun paniikin ottavan valtaa sisällään. Älä ole hölmö. Menneisyys on menneisyyttä.
Hän kohautti toista olkaansa ja kätki kasvonsa paremmin.
"Vain juttuja, joita olen tehnyt menneisyydessä. Kyllä tämä menee ohi", hän niiskaisi turhautuneena itseensä.

"Hei..."
Eli yritti viedä kätensä silittämään Aidan selkää, samalla kun hänen sydämensä hakkasi kuvottavan nopeasti.
"Mitä se onkin... Et sinä ole sellainen."
Hänen oli vaikea sanoa sanaa 'huora' ääneen.
"Minä... Miten minä voisin auttaa, prinsessa?"

Aida puri alahuultaan ja pakotti itsensä hengittämään sisään ja ulos. Älä itke. Kaikki on hyvin.
"En voi olla pohtimatta, näetkö...", hän aloitti ja keräsi itseään hetken.
"Näetkö minut sellaisena. Ehkä et halua minun koskettavan sinua, koska saan sinutkin voimaan pahoin."

"Prinsessa..."
Elin ääni särkyi, mutta hän veti henkeä ja pakotti itsensä jatkamaan.
"Prinsessa, minä en voisi ikinä, ikinä ajatella sinusta niin, ymmärrätkö?"

Elin särkyvä ääni oli repiä Aidan rikki, ja hänen oli pakko nostaa katseensa miehen kasvoihin. Kyyneleet puskivat pintaan ja kastelivat hänen poskensa sinnikkäästi.
"Ehkä sinun pitäisi."

Elin sydän särkyi.
"Ei ikinä", hän vastasi ja kohotti varovasti kätensä pyyhkimään Aidan poskia.
"Prinsessa, mikä sinun on?"

Syke jyskytti voimalla, joka sai koko huoneen tärisemään. Aida oli varma, että voisi pahoin. Hän ei voisi kertoa Elille. Hän ei voisi.
Ja silti hän pelkäsi, että sanat purkautuisivat hänestä. Nyt, kun hän oli kerran sanonut ne.
"Minua hävettää", hän myönsi painaen katseensa takaisin alas.
"Tunnen olevani niin likainen."

"Hei..."
Eli ojensi käsivarsiaan ja yritti vetää Aidan syliinsä. Se oli luontainen reaktio, kumpusi jostakin hyvin syvältä. Se oli hänen tapansa lohduttaa.
"Mikä saa sinut tuntemaan niin?"

Aida nojautui Elin syliin, edelleen teräväksi keräksi käpertyneenä, ja hengitti miehen nyt paljasta rintakehää vasten.
"Eikä sillä ole edes väliä. Se oli niin kovin kauan sitten", hän takelteli kuin rauhoitellen itseään.
"Ei sillä pitäisi olla mitään merkitystä. Mutta kun näin hänet taas, en voi- Se menee ohi. Se oli kauan sitten."

Se kuulosti kammottavan pahalta.
Elin ajatukset juoksivat ylikierroksilla, hän näki yhtäkkiä kaikki ne kammottavat mahdollisuudet. Hänen mieleensä nousi ensimmäisenä Simon, ilta, jona hän oli löytänyt tämän Aidan yltä ja...
Mutta ei, kyse ei ollut siitä.
"Kun näit kenet?"

Aida ei vastannut hetkeen. Hän avasi silmänsä ja tuijotti tyhjyyteen, nähden jälleen isänsä ikääntyneet, mutta edelleen karismaattisen komeat kasvot ja jäänsiniset, vangitsevat silmät, jotka hän oli perinyt.
Kuuli kaikki ne pehmeät sanat, joita hänen korviinsa oli hymisty.
"Isäni."

Ei helvetti.
Ei helvetin, helvetin helvetti.
Eli pelkäsi, että tiesi, mistä oli kyse. Hän tunsi, kuinka raajat alkoivat puutua, kuinka sydän alkoi takoa nopeammin.
Hänen äänensä kuulosti melkein vieraalta, kun hän kysyi:
"Tekikö isäsi sinulle jotakin?"

Aida tunsi, miten miehen syke kiihtyi. Se hakkasi melkein yhtä lujaa kuin hänen. Hän oksentaisi.
"En voi menettää sinua", hän kuiskasi.
"Jos tietäisit, mitä olen tehnyt, et voisi enää rakastaa minua."

Eli halasi Aidan tiukasti syliinsä, vaikka hänen omat kätensä tärisivät.
"Prinsessa", hän vetosi.
"Minä rakastan sinua aina. Aina ja ikuisesti. Enkä anna kenenkään satuttaa sinua."

Aida painoi silmänsä kiinni, kun pelkäsi oksentavansa. Hän yritti takertua kiinni Salomen sanoihin.
Mutta mitä jos hän oli aiheuttanut sen? Mitä jos jokin hänessä todella oli väärin?
"Et tiedä, mitä olen tehnyt."

Eli halasi Aidaa vielä hieman lujemmin.
"Minä rakastan sinua aina."
Ja jos hänen kammottavat aavistuksensa pitäisivät paikkansa, se ei ollut Aidan syytä. Eikä mikään teko maailmassa saisi häntä lopettamaan rakastamista.

"Minua hävettää niin kamalasti", Aida kuiskasi ja tunsi uusien, kuumien kyynelten nousevan silmiinsä. Olisipa hän voinut vain unohtaa. Tai palata teeskentelemään, ettei mitään koskaan tapahtunut.

"Sinulla ei ole mitään syytä hävetä", Eli vastasi melkein tiukasti.
"Prinsessa, ei ole mitään hätää. Minä suojelen sinua."
Hän ei ollut varma, miltä. Muistoilta. Miltä tahansa. Hän suojelisi Aidaa miltä tahansa.

Aida puristi silmänsä kiinni ja hengitti katkonaisesti, tuska polttaen. Olisipa hän voinut unohtaa.
Hän ei halunnut haistaa partavettä tai kuulla pehmeää, suostuttelevaa ääntä.
"Kauanko voisit odottaa?" hän kysyi tukkoisesti.
"Jos en pysty rakastelemaan, kauanko odottaisit, ennen kuin etsisit jonkun muun?"

Kysymys särki Elin sydämen.
"Aida, minä rakastan sinua", hän muistutti.
"Minä en jätä sinua koskaan. Vaikka et... vaikka et pystyisi siihen enää koskaan, minä en silti lähtisi. Sinä olet minulle ainoa. Muistatko, minä odotan sinua aina. Aina."

Aida tuijotti hetken tyhjyyteen, ripset kyynelistä toisiinsa takertuneina ja raitoja ripsiväriä poskillaan.
"Taidan oksentaa", hän kuiskasi ahdistuneena ja ponnisti ylös, liukastellen alakertaan, missä saattoi kumartua vessanpöntön ylle ja yökätä väkivaltaisesti.

Tällä kertaa Eli seurasi Aidaa. Heidän pikkuruiseen kylpyhuoneeseensa, jossa oli juuri ja juuri tilaa heille molemmille.
"Kaikki hyvin", hän rauhoitteli, samalla kun keräsi punaisia hiuksia käteensä suojaan.
"Ei mitään hätää."

Aida tuijotti hetken tyhjyyteen pöntön yllä, ennen kuin oksensi uudelleen ja veti sitten vessan. Hän vajosi kyljelleen kylpyhuoneen laatoitetulle lattialle ja painoi poskensa sitä vasten.
Samoin kuin niin monet kerrat vuosia sitten.
Isä, miten saatoit?

Elikin vajosi lattialle, tosin istumaan, niin että saattoi yrittää vetää Aidan puoliksi syliinsä. Niin että hän voisi silittää naisen hiuksia pois otsalta, suojella tätä maailmalta, mitä tahansa.
"Kaikki on hyvin", hän hoki, vaikkei selvästikään ollut.
"Ei mitään hätää."

Aidan poski lepäsi Elin reidellä ja hän silitti sormenpäillään hajamielisesti housujen kangasta.
Pahoinvointi velloi edelleen hänen vatsassaan ja silmät kostuivat sinnikkäästi, vaikka hän tunsi olonsa tyhjäksi.
Voisiko mies todella rakastaa häntä tietäen, mitä hän oli tehnyt? Ehkä Eli voisi kuvitella, että kyse oli ollut jostain muusta.

Eliltä loppuivat sanat. Ne yksinkertaisesti loppuivat.
Mitä tällaisessa tilanteessa saattoi sanoa?
Joten lopulta hän vain oli siinä. Silitti Aidan hiuksia ja oli siinä.

Ja Aida painoi silmänsä kiinni ja itki hiljaa. Likainen, käytetty, rikkinäinen olento. Isin pikkutyttö.
Hän ei tiennyt, kauanko oli maannut siinä, ennen kuin nousi istumaan ja pyyhkäisi kasvojaan.
"Meidän pitäisi käydä nukkumaan", hän totesi ääni itkusta painuksissa ja kiipesi jaloilleen.

Jälleen Eli seurasi Aidan esimerkkiä.
"Prinsessa", hän vetosi, ääni värähtäen.
"Satuttiko hän sinua? Sinun... sinun isäsi..."
Hänen oli saatava tietää.

"Olisin voinut sanoa ei", Aida sanoi ja tunsi häpeän kuvottavana sisällään.
"Olisin voinut karata. Minun ei olisi täytynyt tyydyttää häntä", hän sanoi kiiveten ylös portaat ja istui sängyn laidalle, katsellen käsiään.
"Eikä antaa hänen koskettaa minua."

Eliä kuvotti.
"Aida, sinä olit lapsi", hän vetosi ja laskeutui polvilleen sängyn vierelle, Aidan eteen, niin että saattoi tavoitella naisen katsetta.
"Mikään siitä ei ollut sinun syytäsi."

Aida ei voinut kohdata Elin katsetta vaan tuijotti käsiään. Miten nuorina ne olivat oppineet, kuinka miehen 'lemmikki' tuli hyvin, hyvin onnelliseksi.
"Ehkä silloin, kun se alkoi. Kun isä asui vielä kotona", hän vastasi. Ennen kuin mies oli lähtenyt hänen ollessaan 6-vuotias ja särkenyt äidin sydämen.
"Mutta 12-vuotias ymmärtää paremmin", hän jatkoi ääni itseinhosta väristen.

Elistä tuntui siltä, kuin joku olisi kaatanut kylmää vettä suoraan hänen niskaansa.
Kaksitoista.
He olivat tunteneet toisensa jo silloin.
"Kaksitoistavuotias on vielä täysin lapsi. Ja vaikka ei olisikaan, sinun... sinun isäsi oli se aikuinen. Se, joka teki väärin. Aida, sinä et saa syyttää itseäsi!"

Aida puri alahuultaan ja tuijotti käsiään, toivoen voivansa kuoria niitä kihelmöivän likaisuuden pois. Hän ei halunnut itkeä enää ja taisteli silmiä sumentavaa kosteutta vastaan.
"Minua hävettää niin kamalasti. Tunnen olevani niin likainen. Minun olisi pitänyt ymmärtää. Halusin hänen rakastavan minua, ja nyt..."

Eli tarttui käsiin, joita Aida tuijotti.
"Sinä et ole likainen. Eikä sinulla ole mitään hävettävää", hän sanoi.
"Se, mitä tapahtui, oli hirvittävän väärin sinua kohtaan."
Eikä hän ollut tiennyt. Ei arvannut mitään.

Aida katsoi Elin kasvoja ja nosti sitten katseensa ylös, räpytellen kiivaasti estääkseen itseään purskahtamasta uudelleen itkuun.
Varpaat kipristyivät.
"Miltä sinusta tuntuisi? Jos se olisi tapahtunut sinulle?"

"Minä en... Aida, minä en osaa kuvitella sitä."
Eli vei Aidan käden huulilleen ja suukotti sen kämmenselkää. Sitten hän teki saman toiselle kädelle, ja sulki ne lopulta omien käsiensä sisään.
"Mutta tiedän, että sinun ei pidä tuntea häpeää."

Aida räpytteli kuumat kyyneleet pois ja laski sitten katseensa Eliin. Mies oli aina niin kultainen. Niin kovin kultainen.
"Silloin oli harvoja asioita, jotka olivat ihanampia kuin mahdollisuus kiivetä sinun sänkyysi", hän sanoi surumielisesti hymyillen ja puristi miehen kättä.

Eli tunsi sydämensä särkyvän yhä uudelleen.
"Toivon, että olisin tiennyt", hän vetosi, ääni värähtäen.
"Minun olisi pitänyt ymmärtää... Olisin voinut tehdä jotakin."

"Mitä sinä olisit tehnyt, kullannuppu?" Aida vetosi ja kömpi sängylle tuntiessaan uupumuksen painavan. Hän houkutteli miestä viereensä.
"Minä häpeän sitä kaikkea vieläkin. Suurimman osan elämästäni olen yrittänyt uskotella itselleni, ettei mitään siitä tapahtunut. Mutta kun näin isän, en voinut enää teeskennellä."

Eli kömpi sänkyyn Aidan viereen ja ojensi käsiään vetääkseen tämän syliinsä.
"Jotakin. Ihan mitä tahansa. Sinä olisit... olisit voinut tulla asumaan meidän luoksemme. Olisin voinut..."
Hän olisi voinut tehdä jotakin.
"Sinun ei pitäisi hävetä, prinsessa."

Aida käpertyi Eliä vasten ja tunsi sydämensä hakkaavan. Hän ei ollut varma, kuinka pukea tunteen sanoiksi. Se oli vanhaa, tuttua häpeää ja pelkoa, kuristavaa paniikkia, mutta siihen sekoittui myös niin syvää, lohdullista rauhaa, että hänen oli taisteltava kyyneliä vastaan.
"Vuosia minä todella, todella uskoin, että se oli minun syytäni. Minä kerroin äidille, mitä hän teki. Hän tiesi. Mutta hän sanoi, että se oli minun syytäni sellaisella, palavalla vakaumuksella, että olin varma hänen olevan oikeassa. Hän rakastaa isää edelleen."

Eli tunsi hartioidensa jännittyvän. Karen oli tiennyt. Ja antanut sen jatkua.
Musta viha pyyhkäisi hänen ylitseen uudelleen.
"Olen niin pahoillani, prinsessa."

Aida sulki silmänsä ja kiersi käsivartensa Elin ympärille, halaten itsensä miehen rintaa vasten. Hän oli kertonut miehelle, eikä Eli ollut kavahtanut hänen luotaan.
Muuri tuntui sortuneen heidän väliltään.
"Se oli kauan sitten", hän sanoi ja silitti miehen selkää tuntiessaan jännityksen.
"Rakas, oletko kunnossa?"

Eli ei ollut lainkaan varma siitä, voisiko mikään määrä aikaa olla riittävän kauan sitten, kun oli joutunut kokemaan jotakin sellaista.
Kysymys sai hänen silmänsä kostumaan varoittamatta.
"Olen niin helvetin vihainen vanhemmillesi."

Aida nosti katseensa myötätuntoisena Elin kasvoihin ja silitti miehen poskea. Kostuneet silmät särkivät hänen sydämensä.
"Olen pahoillani", hän vetosi ja upotti sormet vaaleanruskeisiin hiuksiin.

Eli pudisti päätään.
"Älä ole pahoillasi, Aida", hän pyysi, yllättävän tiukasti.
"Ole vihainen siitä, mitä sinulle tehtiin. Se oli niin hirvittävän väärin..."

Aida painoi nenänsä Elin rintakehää vasten ja kiersi käsiään tiukemmin miehen ympärille. Hän ei ollut halunnut tuottaa tälle tuskaa, mutta vanhan salaisuuden paljastaminen oli antanut hänelle rauhan.
Viime päivät rajuna riehunut ääni oli tyyntynyt ja hänen ympärilleen rakentamat muurit murentuneet.
"Voit rakastaa minua vielä? Haluta minua vielä?"

Kysymys oli lopulta viimeinen pisara. Siinä vaiheessa Eli puhkesi kunnolla kyyneliin ja halasi Aidan tiukasti syliinsä.
"Prinsessa, minä en koskaan voisi lakata rakastamasta ja haluamasta sinua. En, vaikka olisi tapahtunut ja tapahtuisi mitä."
Eikä todellakaan sen vuoksi, että Aida oli kokenut elämässään hirvittävää vääryyttä.

Elin itku oli aina repiä hänet rikki, ja Aida halasi miestä tiukasti kuin toivoen voivansa suojella tätä maailmalta. Hän painoi levottomia, lohduttavia suudelmia miehen poskille, ohimoille ja kaulalle, sukien kiharaisia hiuksia ja kiertäen jalkansakin tämän ympärille.
"Rakastan sinua", hän kuiskasi käheästi ja toivoi, että olisi osannut pukea tunteensa paremmin sanoiksi.

Sama toivomus oli myös Elin mielessä, kun hän halasi Aidaa syliinsä. Hän ei ollut voinut suojella naista aiemmin, mutta ehkä, ehkä hän voisi tehdä niin tulevaisuudessa.
"Minäkin rakastan sinua", hän vastasi itkunsa lomasta.
"Niin paljon."

Aida antoi miehen itkeä ja viipyi hiljaisena tämän sylissä, tai syleillen miestä. Hän ei ollut varma, kumpi heistä kumpaa sylissään. Hänenkin silmänsä olivat aikaisemmasta itkusta turvoksissa, mutta kouristava paniikki ja kuvottava pahoinvointi olivat väistyneet.
Se tapahtui, mutta siitä oli hyvin kauan aikaa. Eikä se ollut hänen syytään. Eihän?
Hän painoi pehmeitä suudelmia miehen iholle ja kuljetti sormiaan hiusten lomassa rauhallisin vedoin.

Lopulta itku muuttui ensin hiljaiseksi nyyhkytykseksi ja sitten pelkäksi niiskutukseksi, ja sen jälkeen Eli tunsi olonsa uupuneeksi ja tyhjäksi.
"Se on niin väärin", hän vetosi.
"Että sinulle tapahtui niin. Enkä minä tiennyt. Miten sinä... miten sinä olet selvinnyt kaikki nämä vuodet?"

Sormenpäät sivelivät Elin niskan kaarta, ja Aida oli vetänyt sängyn täkkiä heidän ylleen.
"Teeskentelin, että se ei tapahtunut", hän vastasi hengittäen Elin tuoksua.
"Ja olin hyvä siinä. Joskus tunsin oloni hyvin likaiseksi, huoraksi, ja pelkäsin, että se todella oli syytäni, koska jokin minussa rikkoo ihmiset ympärilläni – niin kuin Noelin, Anguksen ja Simoninkin – mutta suurimman osan ajasta vain työnsin sen mielestäni."

Eli haki Aidan katsetta.
"Minä en tiennyt."
Se oli samaan aikaan anteeksipyyntö ja moite häntä itseään kohtaan.
"En tiennyt siitä mitään. Olen pahoillani."

"En halunnut sinun tietävän", Aida vastasi rauhoittaen.
"Kullannuppu, sinulla ei ole mitään anteeksipyydettävää. Olet ollut paras ystäväni ja oikea perheeni aina."

Mutta minun olisi pitänyt tietää, Eli vetosi mielessään. Hän oli kuvitellut, että tietäisi. Jos Aidalla olisi jokin hätänä, hän näki sen. Hän oli luullut näkevänsä.
Nyt hän ei ollut enää lainkaan varma.
"Mitä minä voin tehdä? Miten voin auttaa sinua, prinsessa?"

"Ei sinun tarvitse tehdä mitään", Aida vetosi.
"Mikään ei ole muuttunut. Se tapahtui kauan sitten, eikä asialle voi enää mitään. Keskityn vain tulevaisuuteen, ja toivon, että saan jakaa omani kanssasi."

"Minä haluan olla sinun tukenasi nyt ja tulevaisuudessa", Eli vastasi.
"Minä haluan olla sinun."
Nyt ja tulevaisuudessa. Kun heidän elämänsä oli muuttumassa peruuttamattomasti. Muuttunut jo.

"Minäkin haluan olla sinun", Aida vakuutti ja kiersi kätensä Elin vyötärölle, silittäen paljasta selkää ja painautuen rintakehää vasten.

Hetken Eli keskittyi vain hengittämään.
"Sinä tarvitset lepoa", hän totesi, kun luotti jälleen omaan ääneensä.
"Omassa sängyssämme."

"Sinä tarvitset sitä enemmän", Aida muistutti, kuunnellen miehen sykettä rintakehän läpi.
"Et nukkunut lennolla." He voisivat hyvin vain lojua tässä ja kulkeutua kuin huomaamatta päiväunille.

"Tässä on hyvä olla", Eli myönsi hetken hiljaisuuden jälkeen.
Omassa kodissa, Aidan vierellä. Ilman pelkoa siitä, että joku saattaisi syöksyä yhtäkkiä sisään, tai alkaa vaatia jotakin. Ja vaikka tunne oli ehkä osittain valheellinen, hän halusi nauttia siitä.
Edes tämän hetken.
Musta viha pyörteili yhä jossakin hänen mielensä reunamilla.

Vaikka hänellä oli vakaumus saada Eli lepäämään, Aida ajelehti itse uneen. Oma sänky, kodin tuoksu ja Sohon liikenteen vaimea humu parven ikkunan takana tuudittivat hänet pian syvään, painajaisettomaan uneen.
Oli ihanaa olla kotona.

Eli tunsi olonsa uupuneeksi, mutta uni pakeni häntä. Sulkiessaan silmänsä hän näki mielessään kuvia, Aidan sellaisena kuin tämä oli ollut heidän tavatessaan. Mutta nyt jäänsinisten silmien takana piilotteli tuska, josta hänellä ei ollut ollut aavistustakaan.
Helvetti, hänellä ei ollut ollut aavistustakaan.

Päivä oli kääntynyt iltaan, kun Aida vihdoin havahtui hereille. Kultainen päivänvalo ulkona kertoi auringon olevan lähdössä laskuun, ja hän totesi, ettei ollut tehnyt järkevintä päätöstä unirytmin kannalta.
Hän venytteli raukeasti peiton alla, hieraisi silmiään ja katsahti ympärilleen, etsien Eliä katseellaan.

Eli kohtasi Aidan katseen, peitteen päälle selälleen ojentautuneena.
"Huomenta, prinsessa", hän tervehti.
"Tai iltahan nyt alkaa olla. Mutta onko sen niin väliksi."

Aida kohottautui istumaan ja tunsi olonsa alastomaksi mekosta ja sukkahousuista huolimatta aikaisemman keskustelun palatessa elävänä mieleen.
"Oletko nukkunut lainkaan?" hän kysyi ja kosketti Elin vatsaa.

Eli hymyili syyllisenä.
"En oikeastaan", hän vastasi ja tutki Aidan kasvoja.
"Mutta nukunpahan paremmin sitten illalla."

"Mikset, kullannuppu?" Aida vetosi huolissaan ja tunsi huonon omantunnon nakertavan vatsaansa. Mutta oli hyvä, että hän oli kertonut. Heidän välillään ei kuulunut olla salaisuuksia.

"Luulen, että olen yliväsynyt", Eli vastasi ja kääntyi kyljelleen, niin että saattoi paremmin katsella Aidaa.
"Mutta nukunpahan yöllä. Näitkö mukavia unia?"
Ehkä oli virhe kysyä sitä heidän edellisen keskustelunsa jälkeen. Elin vatsa muljahti.

Aida silitti Elin hiuksia pois kasvoilta ja tutki vihreähippuisia silmiä. Kummittelisiko hänen menneisyytensä nyt Eliä? Oliko sittenkin ollut virhe kertoa?
"Taisin vain nukkua. Niin kuin sinun pitäisi nyt."

Eli ojensi kätensä koskettamaan Aidan poskea.
"Katselisin niin paljon mieluummin sinua", hän vetosi ja piirsi poskipään muodon peukalollaan.
"Miltä tuntuu olla kotona?"

Aida hymyili.
"Mahtavalta. On mahtavaa olla kotona ja saada pari päivää vapaata vain olla kotona", hän sanoi ja kohtasi miehen katseen. Eli näki hänet nyt sellaisena kuin hän oli, käytettynä ja rikkinäisenä, ja se teki hänen olonsa samaan aikaan helpottuneeksi ja levottomaksi. Hän oli alaston.
"Miltä sinusta?"

Kauanko vapautta todella kestäisi?
"Aika mahtavaa", Elikin myönsi hymyillen, ennen kuin hänen kasvonsa vakavoituivat. Oliko oikein puhua vakavista asioista nyt? Sen jälkeen, mitä hän oli saanut tietää? Mutta eikö Aida halunnut tulla kohdelluksi niin kuin ennenkin?
"Vaikka minua myös... Jännittää. Millaista meidän elämämme tulee olemaan täällä."

Aidan hymy sai anteeksipyytävän sävyn. Mitä jos hän oli mullistanut heidän elämänsä vain ajattelemattomuuttaan?
"Olen varma, että asiat palautuvat ennalleen. Olisi mahtavaa olla yhdessä teatterissa", hän sanoi sukien miehen hiuksia.

Eli tutki Aidan katsetta.
"Se, mitä lentokentällä tapahtui, oli hiton absurdia", hän totesi ja irvisti sitten.
"Luuletko, että se on samanlaista joka kerta, kun lähdet ulos? Teatterissakin?"

"Ei se voi olla", Aida vastasi.
"Olen varma, että se oli vain joku friikkitapaus. Onhan teatterissa ihan oikeita julkkiksiakin eikä maailma mene täysin sekaisin", hän pohti ja nousi istumaan, sukien hiuksia pois kasvoiltaan.

Eli kurtisti kulmiaan.
"Prinsessa, miten paljon ihmisiä on nähnyt sinun keikkasi?" hän kysyi haastavasti.

"Aika monta tuhatta ihmistä", Aida myönsi.
"Mutta tarkoitin vain, että uskon teatteriuran sujuvan ihan kuin ennenkin." Nyt ehkä useampi tietäisi hänen nimensä stage doorilla. Hän muisti päivät, joina oli ollut onnellinen edes yhden ihmisen työntäessä ohjelmaansa lähemmäs.

Eli tuuppasi Aidan säärtä jalallaan.
"Niin. Älä aliarvioi itseäsi, prinsessa", hän totesi, vaikka samaan aikaan ajatus tuhansista ihmisistä hirvitti häntä syystä, jota hän ei osannut määritellä.

"Sinun todella pitäisi saada lepoa", Aida vetosi ja kiemurteli ulos sukkahousuistaan, vetäen sitten mekon päänsä yli ja vajoten takaisin tyynyjä vasten alusvaatteissaan.
"Nukkuisit edes vähän."

Eli kellähti selälleen ja sulki silmänsä.
"Katso, minä lepään", hän vetosi ja risti vielä kädet vatsansa päälle.
Aidan näkeminen alusvaatteissa oli saanut kaipauksen vihlaisemaan.

Aida kierähti lähemmäs ja silitti sormenpäillään miehen vatsaa.
"Sinun pitäisi nukkua", hän painotti koskettaen huulillaan Elin korvanlehteä ja kääri itsensä tämän kylkeen.

Eli raotti toista silmäänsä ja vilkaisi Aidaa. Sitten hän päästi pitkän, korahtavan kuorsauksen. Ja toisen samanlaisen.
Suupielet nykäisivät ilkikurista hymyä.

"Hyvä mies", Aida vastasi hymyä äänessään ja siveli miehen vatsaa hetken, ennen kuin kierähti kauemmas siinä toivossa, että Eli oikeasti nukahtaisi.

Eli raotti uudelleen silmäänsä.
"Mihin sinä pakenit, prinsessa?" hän kysyi, ojentaen käsivarttaan. Vaikka saattoi olla, että Aida oli liian pirteä lepäämään, nukuttuaan päivän.

Aida oli aina ollut huono sanomaan Elille ei ja kiemurteli takaisin miehen kainaloon, vaikka hänen luultavasti olisikin pitänyt valvoa jokunen tunti ja yrittää nukkua yö.
Unirytmit eivät koskaan olleet olleet hänen vahvuuksiaan.
Hän kiersi käden miehen vatsan yli ja päätyi piirtämään kuvioita sen paljaaseen ihoon, kuljeksien navan ympärillä.

Nyt, kun Aida tuntui olevan kunnossa, Elin aivot antoivat keholle viimein käskyn vaipua uneen. Oikeastaan hän olisi voinut valvoa vielä hetken lisää Aidan seurana, mutta siinä vaiheessa, kun ajatus olisi ehtinyt muodostua hänen mieleensä, oli jo liian myöhäistä.

Hän oli nukkunut jo suuren osan päivästä, mutta silti Elin unesta raskaan hengityksen ja sydämensykkeen kuunteleminen tuuditti myös hänet hiljalleen uneen.
Hän oli paennut uupumusta kuukausia ja kuukausia, ja mahdollisuus levätä sai sen lyömään hänet sänkyyn.

* * *