If There Only Were Doors

"Miten kauan mitä? Hän on lähettänyt tuollaisia?" Aida varmisti ja levitti viehättävän tuoksuista kosteusvoidetta ylös reidelleen ja sitten vatsalleen ja kyljilleen.
"Oh, pitkän aikaa. Ne alkoivat toden teolla silloin, kun olin Moulin Rougessa, ennen kuin lähdin Los Angelesiin."

Salome oli järkyttynyt.
Hän tuijotti pakettia hetken.
"Voimmeko me sytyttää sen palamaan?"

Aida nauroi kehräten ja heitti hiukset selkäänsä rasvatessaan solisluitaan ja rintakehäänsä.
"Siitä vain." Ehkä ruusu sopisi samaan maljakkoon viiden muun, täsmälleen samanlaisen kanssa, mutta paketit ja kirjeet eivät houkutelleet.
"Hän on innostunut uudelleen, kun olen ollut teatterissa ja kotona."

Eli laskeutui alas portaita, loi synkän katseen laatikkoon ja asteli sitten sohvan viereen. Hän ojensi jalkaansa ja nykäisi housunlahjettaan ylös, niin että sääri paljastui. Hän liikautti jalkaansa vaativasti ja vilkaisi Aidan voidepurkkia.
Salome sulloi laatikon kiinni.
"Oletko ilmoittanut tästä kellekään?"

"Kenelle minä ilmoittaisin?" Aida kysyi katsahtaen Salomea ja kikatti Elin eleelle. Hän laskeutui polvilleen miehen eteen, kumartui painamaan suudelman paljastetulle säärelle ja rasvasi sitä tunnollisesti.

Eli nyökäytti tyytyväisenä päätään, ja Salome tunsi hetken raastavaa ikävää katsellessaan yhteen hitsautunutta kaksikkoa. Olisiko hän koskaan samanlainen Davidin kanssa?
Hän keskitti huomionsa takaisin pakettiin.
"Poliisille? Tai turvahenkilöstölle? Se hyypiö pääsee selvästi kotiovellesi."

"Mutta ei kai hän ole tehnyt mitään rikollista?" Aida vastasi vaivaantuneena ja värähti ajatuksesta, että häntä häiritsevillä runoilla viihdyttänyt hyypiö oli tänäänkin ollut oven toisella puolella.
Hän muisti elävästi välikohtauksen yökerhon naistenhuoneessa. Pimeyden, käden suullaan, pehmeän hyssytyksen.
"Lupaan puhua siitä Harveyn kanssa."

"No, minun mielestäni kotiovelle tunkeutuminen ei ole ainakaan täysin laillistakaan", Salome huomautti, vaikkei ollutkaan aivan varma, oliko asia todella niin.
Hänen olisi tarkistettava asia.
Eli yritti pitää itsensä tyynenä, ja keskitti huomionsa siihen, että nosti toisenkin säärensä rasvattavaksi.

Aida katsahti Eliä naurua silmissään, mutta painoi suudelman toisellekin säärelle, ennen kuin ryhtyi rasvaamaan sitä ja hieromaan samalla hellästi pohjetta.
"Löysitkö haluamiasi herkkuja?" Aida kysyi vaihtaen aihetta johonkin miellyttävämpään, ravistaen ikävän tunteen iholtaan.

Eli nautti hemmottelustaan, tai ainakin uskotteli itselleen nauttivansa. Sillä, että salainen ihailija oli käynyt heidän ovellaan, ei ollut mitään merkitystä.
Vai mitä?
Salomen ilme kirkastui.
"Löysin! Pakko myöntää, että vaikka en aina arvostakaan Lontoota, täältä saa jumalaista suklaata..."
Hän nappasi lahjalaatikon mukaansa ja survoi sen eteiseen kenkien joukkoon ennen kuin palasi takaisin kahden herkkukassillisen kanssa.

Aida suoristautui molempien säärten hehkuessa kalliista kosteusvoiteesta, pudotti aamutakin yltään ja viimeisteli oman prosessinsa, kiepauttaen hiukset nutturalle päänsä päälle.
"Auttaisitko selän kanssa, kullannuppu?" hän houkutteli ja katsahti Eliä olkansa yli, tarjoten tyhjenevää purkkia.

Eliä ei varsinaisesti olisi tarvinnut pyytää.
"Minun iloni", hän vakuutti ja alkoi levittää voidetta naisen selälle. Hyvin suurella hartaudella.
Salome kantoi herkkukassit pieneen keittiöön.
"Päätin muuten, että tahdon katsoa jotain äärimmäisen romanttista."

"Hienoa", Aida vakuutti ja nojautui Elin käsiä vasten, huoahtaen hiljaa nauttien.
"Onko sinulla jotain erityistä suosikkia?"

Salome oli ostanut samalla matkalla myös aamupalaa, ja alkoi tottuneesti valmistaa paahtoleipää itselleen ja Elille, ja valikoi Aidalle raikkaan smoothien.
"Rakastan Love Actuallya, mutta onko se liian jouluinen?"
Eli teki kaikkensa, jotta olisi pysynyt säädyllisenä. Silti hän ei malttanut olla painamatta suukkoa Aidan niskalle.

"Ei, se on oikein hyvä. Onhan nyt jo melkein joulukuu", Aida vakuutti. Se oli elokuva, jonka hän oli jopa nähnyt.
He olivat kammottavan huonoja katsomaan elokuvia Elin kanssa, harhautuessaan aina tekemään jotain aivan muuta.
Suudelma sai vatsanpohjan nipistämään ja hän puri alahuultaan, tukahduttaen kikatuksen.
"Laita se vain pyörimään", hän kannusti Salomea ja kiepahti kauemmas Elistä, ennen kuin päätyisi asiattomaksi, poimien aamutakkinsa lattialta ja hypellen parvelle etsimään oikeita vaatteita päälleen.

Eli kääntyi superkosteutettujen säärtensä kera auttamaan Salomea tietokoneen kanssa.
"Minusta olisi ihana katsoa myös Anastasia", nainen huikkasi parvelle.
"Mutta olisiko se outoa?"

"Siitä vain", Aida kannusti nauraen ja palasi alakertaan purppuraisessa mekossa, sukkahousuissa ja pehmeässä, valkeassa neuletakissa. Hetken hän mietti, pitäisikö hänen meikata ja laittaa hiuksensa, mutta eivät kai Eli ja Salome välittäisi?
Hän vajosi sohvalle houkutellen Eliä viereensä.

Eli vajosi sohvalle Aidan viereen ja veti naisen kainaloonsa sillä välin, kun Salome kipaisi takaisin pieneen keittiöön. Eli ei ollut varma, mistä nainen oli taikonut tarjottimen - oliko se ollut jossakin kaapeista? - mutta joka tapauksessa tämä palasi mukanaan tarjottimellinen paahtoleipää, teetä, smoothieta ja hedelmäsalaattia.
"Käykää kiinni", Salome vetosi.

"Olet aarre", Aida vetosi takaisin ja veti Salomen alas viereensä, painaen suudelman naisen poskelle. Hän kannusti Eliä käymään kiinni herkulliseen tarjottimeen.
"Montako kertaa olet nähnyt Love Actuallyn?"

Eli ei kursaillut käydessään kiinni kultaiseen paahtoleipään.
"Yritän olla", Salome naurahti ja hipaisi Aidan kättä ennen kuin poimi itselleenkin paahtoleivän.
Hitot hiilareiden vahtimisesta.
"Kahdeksan? Ei, yhdeksän, luulisin..."

"Kymmenen on siis täydellinen tasaluku", Aida vakuutti käpertyen mukavalle, joskin hieman luisevalle kerälle, kahden rakkaansa väliin ja veti pörröisen, pehmoisen torkkupeiton heidän ylleen, kun elokuva alkoi.
"Kuka on lempihahmosi?"

Salomesta tuntui siltä, kuin elokuva olisi kiidättänyt hänet kotiin.
Vaikka tavallaanhan hän oli jo kotona, eikö ollutkin?
"En halua luoda sinulle ennakkokäsityksiä", hän vetosi hymyillen.
"Kerron, kun elokuva on ohi."

"Olen nähnyt tämän ennenkin", Aida vakuutti ja punoi sormensa hetkeksi Salomen käteen.
"Taidamme olla Elin kanssa toivottomia katsomaan elokuvia, mutta tämän minä muistan."

Salome puristi Aidan kättä.
"Minulla oli yhdessä vaiheessa paljon aikaa katsella elokuvia."
Silloin, kun hän oli ollut toipilas. Ja pohjattoman täynnä itsesääliä ja katkeruutta maailmaa kohtaan.
"Mutta näitä on ihana katsella."

"Siinä olet ihan oikeassa", Aida vakuutti ja katsahti Eliä hymyä silmissään. He tuskin olisivat katsoneet tätäkään montaa minuuttia, jos olisivat olleet kaksin.
"Et siis halua paljastaa lempihahmoasi?"

"Minä rakastan melkein kaikkia hahmoja", Salome vetosi.
"Mutta jos on ihan pakko valita suosikit, niin... Sarah on valtavan sympaattinen. Ja Davidin ja Natalien tarina on aivan ihana. Tosin aivan ehdoton suosikkini... on Rufus."

Aida katsahti Eliä kysyvästi. Hän oli varma nähneensä elokuvan, mutta nimi ei sanonut mitään: selvästi hän ei ollut tarpeeksi innokas fani.
"Kuka oli Rufus? Minäkin pidän Davidista ja Nataliesta."

Salome hymyili.
"Meidän entiselle ulkoministerillemme kävi vähän samalla tavalla. Luitteko siitä? Minua surettaa, ettei heistä ole kuulunut enempää... Vaikka on kamalaa ajatella niin. Heillä on oikeus yksityisyyteensä."
Niin kuin olisi pitänyt olla Aidallakin.
Hän pukkasi naista kylkeen samalla kun Eli kohautti pahoittelevasti olkiaan: hän ei osannut auttaa Rufuksen kanssa.
"Atkinsonin hahmo. Se myyjä, joka suhtautui pakkomielteisesti paketointiin."

"Oh", Aida vastasi kehräten naurusta ja asettui mukavasti niin, että saattoi vajota Elin kainaloon ja painaa päänsä miehen rintakehää vasten.
"Se on ihana hahmo. Ja Elihän oli ulkoministerin – tai no, hänen koiransa – suuri ihailija. Luitko heidän tarinaansa?"

Eli halasi Aidan kainaloonsa ja painoi suukon naisen hiuksiin.
"Olen edelleen Winstonin suuri fani", hän vakuutti, suupieli nykäisten.
"Vaikkei se enää olekaan valtiollinen koira. Minulla oli suuri kunnia tavata se kasvokkain."
Se oli ollut hieno hetki.
Salome vilkaisi miestä nähdäkseen, pilailiko tämä.
"Kyllä, minun on myönnettävä että tein niin."

Aida tukahdutti kikatuksen ja ujutti kätensä viattomasti Elin paidan alle, sivelemään kyljen paljasta ihoa.
"Oh, Simon laittoi minulle vähän aikaa sitten viestiä", hän muisti.
"Kysyin, saisinko ottaa Clooneyn vierailulle luoksemme."

Elin katse siirtyi Aidaan.
"Mitä hän vastasi?" hän kysyi, vaikka samaan aikaan Simonin ajatteleminen sai hänet hermostumaan.
Ei kai entinen aviomies ahdistellut Aidaa?

"Hän lupasi tuoda Clooneyn käymään joku päivä", Aida vastasi silmät onnellisina hehkuen.
"Taivas, miten olen kaivannut niitä koiria. Olen haaveillut lemmikistä, mutta elämäni on tuntunut ihan liian levottomalta."

Se ei päättyisi katastrofiin, eikö niin? Simon ei satuttaisi Aidaa.
Eli yritti keskittyä Clooneyyn.
"Se olisi mahtavaa!" hän myönsi, samalla kun Salome katsahti heitä.
"Kuka on Clooney?"

Aida hapuili sohvaa puhelimensa toivossa, mutta se oli varmaankin parvella tai ehkä käsilaukussa. Varmastikin jossain.
Hänen täytyisi esitellä kuvia myöhemmin.
"Se on, tai oli, minun koirani", hän sanoi kasvot hehkuen, "valkoinenpaimenkoira. Suuri persoona. Mutta se jäi Simonille Kafkan ja Holidayn kanssa, koska en olisi voinut tarjota sille oikeaa kotia."

"Sääli", Salome totesi myötätuntoisesti.
"Mutta ihana, että pääset tapaamaan sitä nyt, eikö?"
Eli toivoi, että nainen oli oikeassa.

"Kyllä! Olen kaivannut sitä", Aida vakuutti ja rutisti Elin vyötäröä hellyydenpuuskassa, jonka oikea kohde oli tosin energinen, hölmö koira.
"Pitäisitkö sinä koirasta, Eli?"

Eliä ei haitannut olla sellaisenkaan hellyyden kohteena.
"Mm, se olisi mahtavaa", hän myönsi.
"Ettekö te voisi ottaa sellaista?" Salome kysyi.

"En tiedä", Aida vastasi ja katsahti Salomesta Eliin ja takaisin.
"Minun pitää varmaankin matkustaa Batin sopimuksen jälkeen taas joksikin aikaa Los Angelesiin, ja Harvey ja Hattie ovat puhuneet toisesta kiertueesta. Mutta on kai koirille hoitajiakin."

Eli ei halunnut ajatella aikaa Batin jälkeen, vaikka salaa hän toivoikin, että voisi taas matkustaa Aidan kanssa. Mutta voisiko niin jatkua loputtomiin?
Hän vihasi tunnetta siitä, että oli tarpeeton.
"Et varmasti olisi maailman ainoa tähti, jolla on lemmikki", Salome huomautti.

Aida kehräsi naurusta ja siveli hajamielisesti Elin paljasta vatsaa paidan alla.
"Olet ihan oikeassa. Moni tähti kai myös laittaa assistenttinsa kävelyttämään koiraansa", hän jatkoi huvittunutta tuiketta silmäkulmassaan, "mutta se ei ehkä olisi unelmatyösi kuvaus?"

Salome vilkaisi Aidaa.
"Ne koirat taitavat olla aika paljon pienempiä?" hän esitti epäilyksensä.
"Mutta minä teen sen, mitä minun halutaan tekevän."

Aida katsahti Salomea anteeksipyytäen ja tunsi olonsa vaivaantuneeksi. Hän ei halunnut käskyttää assistenttiaan tai saada tätä tuntemaan, että velvollisuus oli tehdä, mitä käsketään.
"Mitä luulet, Eli? Olisiko meillä rahkeita huolehtia koirasta?"

Salome huomasi Aidan katseen.
"Hei, minä tiedän, että et vaatisi minulta sellaista oikeasti", hän vakuutti ja kurotti kätensä silittämään naisen poskea.
"Ei hätää."
Elin kasvoille kohosi virnistys.
"Toivoisin, että olisi."

Ehkä se tarkoitti sitä, että todellisuus oli toinen. Mutta nyt heillä varmaan olisi varaa palkata joku huolehtimaan koirasta, jos he olisivat kiireisiä. Voiko niin tehdä?
Aida uppoutui ajatuksiinsa elokuvan ääressä ja antoi päänsä levätä Eliä vasten. Hänen olisi varmaan pitänyt murehtia puhelintaan.

Jossain vaiheessa Salome nousi laittamaan heille popcornia ja palasi ison kulhollisen kanssa takaisin sohvalle. Mitä sitten, jos he eivät olleet varsinaisesti edes syöneet vielä lounasta?
Silloin tällöin hän tarkisti myös viestit, joita puhelimiin sateli. Onneksi ei tällä kertaa puheluita, jotka olisivat häirinneet elokuvan katselemista.

He selvisivät läpi elokuvasta. Ja Love Actually oli elokuva, joka oli katsomisen arvoinen. Se oli puuska euforiaa, vaikka ei aivan teatterin ja esiintymisen veroinen.
Joannan joulunumero toi lapsuuden mieleen.
"Haluatko katsoa toisen elokuvan? Tai ehkä alkaa laulaa karaokea?" Aida kysyi Salomelta venytellen raukeasti pörröisen peiton alla.

Se oli saavutus, ainakin, jos Eliltä kysyttiin. He olisivat ansainneet tähtitarrat.
"Pitäisikö meidän tilata lounasta?" Salome ehdotti.
"Ja katsoa toinen elokuva."

"Toki", Aida lupasi, haluten antaa Salomelle mukavan päivän.
"Mitä haluaisit tilata lounaaksi?"

Salome venytti jalkojaan minkä sohvalta nousematta pystyi.
"Pizzaa?"
Samalla Eli havahtui ajatuksistaan.
"Aida, kyllähän me voisimme huolehtia koirasta."

"Mitä vain haluat", Aida lupasi Salomelle, valuen syvemmälle sohvan uumeniin. Hän katsahti Eliä hämmentyneenä yhtäkkisestä aiheenvaihdosta.
"Oletko sitä mieltä?"

Salome keskittyi hetkeksi selaamaan lähettipalvelun vaihtoehtoja.
"Mietin, että ehkä me voisimme kokeilla, millaista se on", Eli vastasi.
"Kun Clooney tulee."

"Voi kullannuppu", Aida vetosi nauraen ja hipaisi Elin nenänpäätä.
"Toki voimme. Toivon, että Simon voisi tuoda sen jo ensi viikolla. Tai ehkä voin mennä hakemaan sen itse."

Älä mene, oli Elin ensimmäinen reaktio. Mutta se oli tietenkin hölmöä. Simon ei satuttaisi Aidaa, vai mitä?
"Se olisi mahtavaa."

"Niin olisi. Ikävöin sitä koiraa aivan vietävästi", Aida huokasi. Toki myös kahta muuta, mutta Clooney oli aina ollut hänen. Höpsö, hölmö, ylirakastava Clooney.
"Jos muistaisin minne jätin puhelimeni, voisin käydä hakemassa sen vaikka heti."

"Autanko etsimään?" Eli kysyi, silmät innosta syttyen.
"Olisi mahtava saada Clooney kylään!"

"Auta", Aida vastasi naurua äänessään ja nousi peiton alta. Saattoihan toki olla, että Simon olisi pohjoisessa lastensa luona tai kuka tiesi, vaikka mies olisi löytänyt jonkun. Hän toivoi, että olisi.
Hän suuntasi kaivamaan käsilaukkuaan.

Eli ponkaisi pystyyn ja alkoi innokkaasti etsiä puhelinta. Pian myös Salome liittyi heidän seuraansa etsinsäpartioon.
"Onko ääni tai cvärinä päällä?" hän kysyi.

Aidalla ei ollut aavistustakaan.
Mutta vartin etsinnän jälkeen puhelin löytyi sohvan alta. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten se oli päätynyt sinne, mutta hän ei jäänyt epäröimään soittaessaan Simonille.
"Tilatkaa vain ruokaa", hän kannusti samalla Salomea ja Eliä.

Salome katsahti Aidasta puhelimeen.
"Aida, miten ihmeessä se päätyi sohvan alle?" hän vetosi, mutta vastasi sitten omaan kysymykseensä pudistelemalla päätään.
Sitten hän houkutteli Elin kanssaan tutkimaan lounaslistoja.

Simon oli kotona. Ja jokin miehen äänessä kuulosti niin ilahtuneelta, melkein toiveikkaalta hänen kysyessään mahdollisuudesta tulla käymään, että Aida tunsi sydämensä särkyvän.
Miten hän toivoi, että olisi voinut palata takaisin ajassa ja olla satuttamatta miestä.
"Lähden hakemaan Clooneyn", Aida sanoi ja oli suuntaamassa eteiseen, kun näki meikittömän kuvajaisensa ja irvisti, suunnatenkin kylpyhuoneeseen laittautumaan. Hän ei halunnut antaa Harveylle enempää syytä huutaa.

Eli ja Salome vaihtoivat katseita.
"Aida?" Salome huikkasi ja suuntasi pienen kylpyhuoneen ovelle.
"Tilaisinko sinulle auton?"

"Se olisi ystävällistä", Aida vakuutti taputellen poskilleen häivähdyksen punaa ja pureskellen sitten keskittyneesti alahuultaan, kun antoi silmilleen kissamaisen, huolitellun rajauksen ja tummat, ylelliset ripset.
"Pitäisikö minun vaihtaa vaatteita?" hän kysyi empien ja hieraisi pehmeän neuleen hihaa.

Salome epäröi samalla kun näpytteli puhelimestaan viestin, joka varmistaisi, että auto ja Holland olisivat alhaalla odottamassa.
Sitten hän suuttui itselleen.
"Ei tietenkään. Sinulla on oikeus pukeutua juuri niin kuin haluat."

Aida naurahti ja kiepautti hiuksensa korkealle, kesyttömälle ponihännälle. Hän käänteli kasvojaan puolelta toiselle varmistaakseen, että näytti siltä kuin tiimi oli suunnitellut – joskin ilman punaista huulipunaa, sillä ei halunnut kerätä liikaa huomiota.
Hän päätyi jättämään neuletakkinsa ja kietoutui sen sijaan sähkönsiniseen villakangastakkiinsa.
"Palaan pian, syökää vain sillä välin", hän toivotti, ennen kuin pyrähti ovesta.

Eli tutki Aidaa katseellaan naisen astuessa ulos kylpyhuoneesta. Ja nolostui sitten tajutessaan tekevänsä niin, ja painoi nopeasti katseensa tietokoneen ruutuun.
Aida meikkasi muutenkin. Siinä ei ollut mitän pahaa, hitto vie.
Salome suikkasi nopean suukon naisen poskelle ennen kuin päästi tämän lähtemään ja palasi sitten Elin luo sohvalle.

Pikaisesta pyörähdyksestä tuli pidempi. Ja leppoisa, laiska sunnuntai alkoi kääntyä iltaan, ennen kuin avain kääntyi vihdoin ovessa.
Kookas, valkoturkkinen paimenkoira reuhtoi tohkeissaan hihnaa ja oli nykäistä Aidan nurin Louboutinin siroilta nilkkureilta. Hihna luisti vihdoin kädestä, ja riemukas Clooney laukkasi sisään yksiöön kieli suusta roikkuen ja häntä villisti vispaten, touhuten tervehtimään ihmisiä märillä kielisuudelmilla ja suunnaten sitten nuuskimaan kaikkea.
Mutta Aida ei ollut yksin.
Kookas, hahmoltaan karhumainen Simon oli naisen mukana.

Aidan ollessa poissa Eli ja Salome olivat syöneet.
He olivat myös katsoneet Anastasian ja sitten jonkin hölmön lastenelokuvan, jota Netflix oli heille suositellut. Sen jälkeen he olivat päätyneet katsomaan videoita Youtubesta, ja Eli oli opettanut Salomelle muutaman liikkeen rumbaa.
He olivat laulaneet, mutta eivät karaokea. Ja syöneet hieman lisää.
Valkoisen koiran ilmestyminen herätti Elissä samanlaisen, vilpittömän intoreaktion, jolla koira tervehti maailmaa. Hän oli niin innoissaan, että vei hetken, ennen kuin hän ymmärsi, ettei Aida ollut palannut vain koiran kanssa.
Se sai hänet jähmettymään.

Aida ehti astua ulos kengistään ja jättää takin pienen eteisen naulakkoon, ennen kuin Clooney laukkasi rakastaen takaisin hänen luokseen.
Huitaisten samalla hännällään tavarat alas sohvapöydältä.
"Kullannuppu", Aida kehräsi kikattaen ja kyykistyi tervehtimään riemusta vääntelehtivää ja kiemurtavaa koiraa, joka vingahteli yrittäessään mahtua hänen syliinsä.
Simon liikahti hänen takanaan, näyttäen kiusaantuneelta ja orvolta, leveät hartiat lysyssä ja surumielinen katse silmissään.
Aida muisti miehen ja puraisi alahuultaan, luoden Eliin ja Salomeen anteeksipyytävän katseen. Hän suoristautui, koiran kuono tuttavallisesti helmansa alla, ja silitti Simonin käsivartta kannustaen miestä peremmälle.
"Simon, tässä on Salome, assistenttini", hän esitteli, "ja muistat varmaan Elin." Simon muisti. Miehen näkeminen sai silmät synkkenemään nytkin uhkaavasti ja massiiviset kädet puristumaan nyrkkeihin.

Eli muistutti itselleen, että mennyt oli mennyttä.
Simon oli joutunut kärsimään. Vaikka se ei oikeuttanutkaan sitä, mitä tämä oli ollut tehdä Aidalle.
"Hei", hän tervehti miestä, toivoen, ettei kuulostanut pohjattoman jäykältä.
Salome oli jäänyt katselemaan valtavaa, touhottavaa pyörremyrskykoiraa järkyttyneenä.

Aidan sormet sukivat Clooneyn valkoista, paksua turkkia hellinä, kun koira tuijotti häntä rakastuneesti ja läähätti hengästyneenä kaikesta touhottamisesta.
"Mitä te olitte tekemässä?" hän kysyi ja kannusti Simonia istumaan alas sohvalle, silittäen kevyesti miehen käsivartta. Hän kyykistyi itse matolle, rapsuttaen selälleen heittäytyvän koiran vatsaa.

"Söimme juuri päivällistä", Eli kertoi melkein pahoitellen.
"Mutta siitä on vielä jäljellä, tilasimme kiinalaista. Jos teillä on nälkä..."
Hän yritti vakuuttaa itselleen, että oli vain hyvä asia, että Aida oli tuonut Simonin mukanaan. Se tarkoitti, ettei Simon ollut tehnyt mitään... typerää, eikö niin?
Hän toivoi niin.

"Voi, älä huoli, Simon laittoi ruokaa", Aida rauhoitteli. Mies näytti edelleen vaivaantuneelta ja silmäili välillä Eliä silmäkulmastaan, nojaten kyynärvarsia tukkeja muistuttaviin reisiin. Simon oli tainnut lihoa jonkin verran eron jälkeen, vaikka oli ollut aina isoluinen ja kookas.
"Haluaisitteko katsoa vielä jonkin elokuvan tai laulaa karaokea tai pelata jotain?" Aida kysyi ja lähetti Clooneyn kiehnäämään myös sohvalla istuvia.

"Ah, no, hyvä", Eli vastasi hieman häkeltyneenä.
Aida oli mennyt hakemaan koiraa, ja Simon oli laittanut ruokaa. Se oli hyvä asia, tietenkin. Eikö ollutkin?
Hän tunsi olonsa kiusaantuneeksi omassa kodissaan.
"Mikä vain kuulostaa hyvältä", hän vakuutti, samalla kun Salome katseli hiljaisena Clooneyta, silmät hieman laajenneina.

Clooney napitti takaisin, onnellisena läähättäen ja häntä keinuen. Sitten se loikkasi alas, kumartuen etutassujen ylle häntä pystyssä ja takapuoli pystyssä, haukkuen komentaen.
"Clooney, ei", Aida torui hellästi ja veti koiran lähemmäs. Sen vaaleanpunertavan nenän painaminen sai koiran heittäytymään selälleen hänen syliinsä ja hautaamaan hänet alleen.
"Ehkä voisimme katsoa elokuvan. Ehdittekö jo katsoa monta?"

Salome näytti siltä, että saattaisi pyörtyä hetkenä minä hyvänsä.
"Emme", Eli vastasi.
"Anastasian. Ja jonkun, jossa oli laulavia eläimiä. Se oli aika mahtava. Meillä taitaa olla vielä popcornia, jos haluatte..?"

Simon näytti niin orvolta, että Aidan sydäntä särki. Mies oli ollut niin surullinen, ettei hän ollut vain voinut lähteä koira mukanaan.
Miten hän toivoi, että olisi voinut olla särkemättä Simonin sydäntä. Se oli ollut niin lempeä, varma ja rakastava.
"Haluaisitko sinä popcornia?" hän kysyi entiseltä aviomieheltään ja hipaisi ruskeita, nyt takaraivolta hapsottavia hiuksia hellästi. Koko pää tuntui nojautuvan hänen kättään kohti, mutta Simon pudisti päätään, ja Aida istahti sohvalle miesten väliin, etsien Netflixistä Marvel-elokuvan, josta ei ottanut paljoa tolkkua.
Mutta ehkä se lievittäisi tunnelmaa. Clooneykin rauhottui retkottamaan paksulla villamatolla kuin talja.

Clooney ainakin tuntui olevan kuin kotonaan.
Ei vaatinut kovinkaan pitkään, ennen kuin Eli hivuttautui alas sohvalta voidakseen rapsuttaa koiraa samalla kun Marvellin supersankarihahmot pelastivat päivää ruudulla.
Salomekin uskaltautui lopulta istahtamaan alas Elin entiselle paikalle.

Aida toivoi, että olisi osannut tehdä tilanteesta vähemmän vaivaannuttavan.
Simon jäi välillä katselemaan Eliä, kätkien huonosti synkät mietteet.
"Oletko miettinyt, mitä haluaisit tehdä huomenna?" Aida kysyi Salomelta. Hän saisi jakaa päivän assistenttinsa kanssa, koska hänen sopimuksensa salli vain kuusi showta viikossa. Jemma repi siitä loputtomasti huvia.

Eli teki parhaansa ollakseen vilkuilematta Simonia. Se ei onnistunut kovinkaan hyvin. Lopulta hän päätyi tarjoamaan miehelle popcornia isosta kulhosta, ihan vain, jottei tuntisi oloaan niin... oudoksi. Kuin he olisivat olleet kaksi alkukantaista urosta mittailemassa toisiaan.
Ehkä he olivatkin.
Salome irrotti varovasti katseensa isosta koirasta.
"Olisiko huono idea lojua toinenkin päivä? Menikö kaikki muuten hyvin? Kun kävit... hakemassa koiran."

"Ei. Voi olla, että Hattie haluaa tavata, mutta ehkä voit tulla mukaan", Aida ehdotti.
Simon pudisti päätään popcornille ja soi Elille häivähdyksen hymyä, joka ei aivan tavoittanut surumielisiä silmiä, jotka synkkenivät Eliin kohdistuessaan.
"Ja kaikki meni oikein hyvin. Oli ihana nähdä myös Kafkaa ja Holidayta, ne olivat toiset koiramme. Pidätkö sinä koirista?"

Eli toivoi, että hänen ihmeensä pysyi ystävällisenä. Simonissa oli jotakin valtavan surullista, ja jos hän ei olisi ollut edelleen vihainen Aidan puolesta, hän olisi tuntenut myötätuntoa.
Ehkä hän tunsikin.
Salome hymyili hieman epävarmasti.
"Minulla ei ole niistä kamalasti kokemusta", hän myönsi.
"Mutta Clooney on... oikein suloinen."

Clooney havahtui nimeensä ja loikkasi jaloilleen touhukkaana, kieli suusta roikkuen, ja ravasi sohvan luo, kiiveten puoliksi Aidan syliin ja huitoen Salomea tassuillaan rapsutuksia kaivaten.
"Clooney on suuri persoona", Aida kikatti ja suukotteli koiran suippoa kuonoa.

Salome yritti olla kavahtamatta suurta koiraa.
"Hei, Clooney", hän tervehti, ja hetken epäröityään vei kätensä rapsuttamaan sen korvantaustaa.
"Me olemme miettineet Aidan kanssa koiraa", Eli totesi Simonille.

Tuska häivähti kasvoilla ja sai leukaperät kivettymään, vaikka Simon yritti hymyillä.
Kukaan tuskin kiinnitti huomiota elokuvaan, ja Aida puraisi alahuultaan levottomana. Hän ojensi kätensä koskettamaan Simonin olkavartta.
"Millaisen koiran sinä haluaisit, Eli?" Aida kysyi kannustaen.

Niin kovasti kuin Eli yrittikin muistaa, että Simon oli satuttanut Aidaa, hän ei mahtanut mitään myötätunnolle, jonka tuskainen katse herätti.
Hän tiesi, miltä se tuntui. Tulla jätetyksi.
"Sellaisen, joka sopii meille", hän vastasi ja houkutteli Clooneyta takaisin luokseen.
"Olisi mahtavaa saada lenkkikaveri."

Clooney ei kaivannut paljoa houkuttelua. Se kiepahti alas sohvalta pyyhkäisten alas sohvapöydälle takaisin nostetut tavarat hännällään ja kiemursi Elin syliin, haudaten miehenkin osin alleen.
Aida puraisi neuvottomana alahuultaan ja toivoi, että olisi osannut korjata kaiken. Tai edes jotain.
Hän oli aina ollut parempi särkemään.
He keskustelivat hetken koirista, Simonin klinikoista ja tyttäristä, joille Aida oli ollut toivoton äitipuoli, kunnes Simon nousi ylös, kiitti ja kertoi, että oli aika mennä kotiin. Aida halusi saattaa miehen autolle ja kiiruhti Clooneyn kanssa eteiseen pukeutumaan.
Simon sen sijaan pysähtyi Elin vierelle.
"Avioliitto on pyhä", mies sanoi hiljaa, syvää, onnetonta katkeruutta kasvoillaan, "toivon, että joku tekee sinulle, mitä sinä teit minulle."
Sitten hän suuntasi Aidan ja koiran perässä ulos.

Simonin sanat saivat kylmän jään juoksemaan pitkin Elin kehoa.
Mitä sellaiseen sanottiin? Anteeksi?
Asunto tuntui yhtäkkiä hirvittävän tyhjältä. Suuremmalta, kuin hän oli koskaan ymmärtänyt.
Varsinkin, kun myös Salome kiiruhti eteiseen varmistaakseen, että Aida pääsisi turvallisesti takaisin sisälle. Etteivät paparazzit tai fanit tai hullut stalkkerit hyökkäisi tämän kimppuun.
Eli vajosi sohvalle.

Aida saattoi hymyillä siihen saakka, että hän saattoi Simonin autoonsa ja halasi miestä hieman liian pitkäksi venyvän hetken ennen tämän lähtöä. Hän vilkutti autolle, touhukas Clooney hihnassa hyörien, palasi takaisin rappukäytävään ja puri alahuultaan kiivetessään ylös portaita, jotta ei purskahtanut itkuun.
Kotioven sulkeutuessa perässä hän räpytteli kyyneliä silmistään ja yritti hengittää syvään, mutta kipeä möykky oli jumiutunut hänen rintaansa. Clooney työnsi kuononsa lohdullisena hänen käteensä, häntä epävarmasti heiluen.

Salome ehti Aidan luo ensin.
"Querida, mikä on?" hän kysyi huolissaan, ja suuresta koirasta välittämättä yritti vetää naisen halaukseen.
"Mitä tapahtui?"

Pienen hetken Aida antoi itsensä rutistaa Salomea. Sydän hakkasi kipeänä ja hengitys ei halunnut kulkea, kun hän taisteli itkua vastaan.
"Ei, ei", hän protestoi, "hän on edelleen niin murtunut, niin surullinen. Minä todella, todella, todella satutin häntä." Ja sitä oli vaikeaa kestää.
Aida irrottautui halauksesta ja astui kylpyhuoneeseen niistämään nenänsä.

Salome rutisti Aidan itseään vasten. Hän ei tiennyt, mitä tarkalleen ottaen oli tapahtunut, vain paloja sieltä ja täältä, mutta sillä ei myöskään ollut väliä, sillä Aida oli selvästi ahdistunut.
Ja hän halusi lohduttaa.
Sitä paitsi, mistä ikinä olikaan kyse, se selvästi vaivasi myös Eliä. Mies oli istunut liikkumatta sohvannurkassa siitä lähtien, kun Aida ja Simon olivat lähteneet.

Aida vilkaisi ahdistunutta peilikuvaansa, melkein panikoituneita, itkuisia silmiä. Kerää itsesi. Hän oli tehnyt virheen, kamalan, itsekkään virheen, eikä itku korjaisi sitä nyt.
Pienen hetken hän antoi itsensä hengittää haparoiden, ennen kuin työnsi tuskan pois mielestään ja palasi olohuoneen puolelle.
"Oletko kunnossa, kullannuppu?" hän tiedusteli pehmeästi Eliltä.

Eli havahtui. Ja etsi hymyä kasvoilleen.
Ja kun hän ei aivan luottanut ääneensä, hän nosti peukalonsa pystyyn merkiksi siitä, että kaikki oli hyvin. Tulisi olemaan hyvin.
Vaikka Simonin sanat kummittelivat.
"Kaunko Clooney on meillä?"

"En kysynyt", Aida tajusi ja vilkaisi koiraa, roikotti Elin kenkää suussaan ja heilutti häntäänsä toiveikkaasti.
"Kullannuppu", Aida vetosi ja istui Elin syliin, kiertäen käsivartensa miehen ympärille, "olen niin pahoillani. Simon oli niin onneton, etten voinut vain lähteä ja jättää häntä yksin."

Salome, joka oli seurannut tilannetta vierestä, nielaisi ja keräsi kaiken sen urheuden, jota hänessä oli jäljellä.
"Minusta näyttää siltä, että, tuota, Clooney, tahtoo ulos", hän totesi, vaikkei hänellä ollut aavistustakaan siitä, miltä ulos tahtova koira tarkalleen ottaen näytti. Sellainen ei varmaankaan roikottaisi kenkää suussaan?
Jotenkin hän kuitenkin sai heidät eteiseen, ja sai pannan koiran kaulan ympärille, ja jotenkin he pääsivät ulos ovesta.
Hyvä jumala, koira vielä söisi hänet elävältä.
Hiljentyneessä asunnossa Eli halasi Aidan paremmin syliinsä.
"Minä tiedän, prinsessa. Et tehnyt mitään väärää."

Aida silitti Elin niskaa ja halasi miestä itseään varten. Sanat olivat saada hänen silmänsä kyynelöitymään uudelleen, mutta hän räpytteli kosteuden pois.
Hän oli tehnyt niin paljon väärää. Satuttanut ihmisiä aivan liian monta kertaa.
"Minä tein kamalan, kamalan, kamalan virheen mennessäni naimisiin Simonin kanssa."

Eli oli hetken hiljaa.
"Niin sinä taisit tehdä, prinsessa", hän myönsi lopulta ja silitti naisen selkää.
"Mutta niin me kaikki teemme. Etkä sinä voinut tietää sitä silloin."

"Mutta minä tiesin. Syvällä sisimmissäni tiesin, että se oli virhe", Aida vastasi painaen päänsä Elin hartialle.
"Tiesin, etten voisi rakastaa häntä niin kuin rakastin sinua. Mutta toivoin, että jotenkin se riittäisi, että hän rakasti minua niin kovasti, ja minä halusin siirtyä vihdoin eteenpäin. Se oli itsekästä."
Ja Simon oli halunnut kiirehtiä naimisiin, koska toivoi avioliiton estävän häntä lähtemästä.

Eli painoi suukon Aidan hiusten joukkoon.
"Mutta sinä halusit uskoa, että se voisi toimia", hän huomautti.
"Et sinä ole paha ihminen."

"Olen pettänyt kaikkia paitsi sinua", Aida myönsi tukahtuneesti. Se oli kammottava asia tiedostaa. Ehkä hän ei ajatellut sitä tapahtumahetkellä niin, mutta katse miehen silmissä riitti kertomaan, että sitä se oli. Siltä se tuntui toisesta.

Se kuulosti pahalta.
Mutta Eli oli vakuuttunut siitä, ettei Aida tarkoittanut tehdä niin.
"Et sinä tehnyt sitä tahallasi."

Aida valui Elin sylistä polvilleen lattialle ja nojasi päänsä miehen jalkaa vasten.
"Jokin on pahasti vialla minussa", hän sanoi. Ehkä hän ei tehnyt sitä tahallaan, mutta hän teki niin kuitenkin. Kuin huomaamattaan. Tekisikö hän niin myös Elille?

"Aida hei..."
Eli ei ollut varma, kuinka jatkaa. Hän vei kätensä silittämään naisen hiuksia ja toivoi epätoivoisesti, että olisi ollut älykkäämpi. Taitavampi löytämään lohduttavat sanat.
Mutta hän ei ollut.
"Minä rakastan sinua sellaisena kuin olet."

Painovoima tuntui musertavalta syyllisyyden alla ja painoi Aidaa lattiaa kohti. Hän halasi Elin pohjetta onnettomana. Silmät polttivat kuumina, ja hän sulki silmänsä.
"Pelkäätkö, että satutan sinuakin?" hän kysyi hiljaa.

Eli katseli Aidaa hetken onnettomana ja valui sitten lattialle istumaan. Hän nojasi selkänsä sohvaa vasten ja ojensi käsiään vetääkseen naisen hellästi syliinsä. Turvaan.
"En tietenkään pelkää", hän vakuutti.
Simonin sanat palasivat taas hänen mieleensä, kiersivät samaa kehää.

Aida painoi kasvonsa Elin rintaa vasten. Hän pelkäsi. Pelkäsi niin, että oli voida pahoin. Silloin viattomalta tuntuneet hetket Edisonin kanssa kiersivät kehää hänen mielessään.
Katsoisiko Eli häntä niin kuin Simon, jos tietäisi?
"Minä tuhosin hänet. Hän oli onnellinen omana itsenään ennen kuin tapasi minut. Hän oli lempeä, vaatimaton ja itsevarma. Ja minä tein hänestä turhautuneen, katkeran, vihaisen ja mustasukkaisen."
Ja lohduttoman surullisen, vielä vuodenkin jälkeen.

Elin kulmat kurtistuivat.
"Aida hei, et sinä tehnyt hänestä yhtään mitään", hän vetosi.
"Ei se ollut sinun syytäsi."
Ei ollut Aidan vika, että Simon oli hyökännyt tämän kimppuun.
"Et saa syyttää itseäsi."

"Kuinka voisin olla syyttämättä itseäni?" Aida kysyi ja nosti tuskastuneena päänsä.
"Minä menin naimisiin hänen kanssaan tietäen sydämessäni, että se oli virhe. Minä vakuutin hänelle kerta toisensa jälkeen, ettei meidän välillämme ollut mitään ja hän oli hullu kuvitellessaan niin. Minä särjin hänen sydämensä, kerta toisensa jälkeen. Ja nyt pelkään, ettei se parane koskaan."

Eli toivoi, että olisi voinut vakuuttaa Aidan siitä, että tämän ei pitänyt syyttää itseään. Ja että Simon selviäisi kyllä.
Mutta sitten hän muisti, miltä oli tuntunut tulla jätetyksi. Kun koko maailmasta tuntui kadonneen valo.
Eikä hän enää löytänyt oikeita sanoja.
"Mutta sinä et tehnyt sitä tahallasi."

Aida naurahti ontosti ja kumartui alas, haudaten kasvonsa Elin syliin.
"En voi enää oikeuttaa ajattelemattomia, itsekkäitä tekoja sillä, etten tarkoittanut sitä", hän sanoi tukahtuneesti.
"Anna minun sattua hetki. Ansaitsen sen."

Eli kietoi käsivarsiaan paremmin Aidan ympärille.
"Prinsessa, minä en halua, että sinuun sattuu", hän vetosi.
"Minä tiedän, että sinä et halua satuttaa ketään."

Aida rutisti Elin housujen kangasta sormissaan.
"Mutta se ei tee siitä okei, että satutan", hän vetosi ja käpertyi tiukemmin kasaan syyllisyyden alla.
"Sanoisitko noin, jos pettäisin sinua?"

Eli toivoi, että olisi voinut väittää vastaan.
"Ei, ei se tee", hän myönsi lopulta ja halasi Aidaa hieman tiukemmin.
"Mutta sinä tiedostat, että olet tehnyt virheitä menneisyydessä. Se on tärkeää. Etkä sinä pettäisi minua."

Aida toivoi, että Eli oli oikeassa. Hän oli pettänyt Elin kanssa, melkein kaikissa suhteissaan, mutta hän ei pettäisi Eliä. Ei voisi. Eihän?
"Oletko sinä kunnossa?" hän kysyi vaisusti ja kiersi käsivartensa miehen vyötärön ympärille.

Tietenkin olen, prinsessa.
Niin Elin olisi pitänyt sanoa. Vakuuttaa, että kaikki oli hyvin.
Mutta sitten olivat sanat, jotka palasivat hänen mieleensä yhä uudestaan ja uudestaan.
"Minäkään en ole toiminut niin kuin pitäisi."

"Miten sinun olisi pitänyt toimia?" Ehkä Eli katui häntä. Ajattelikohan Elikin välillä, millaista tulevaisuus olisi jos mies olisi edelleen Edithin kanssa? Herttaisen, kiltin Edithin, joka ei murskannut sydämiä ja joka kantoi miehelle appelsiineja, kun tämä oli kipeänä.

Hetkeksei ahdistus vei Eliltä äänen. Sitten hän kokosi itsensä ja pudisti hieman päätään.
"Minun ei olisi pitänyt... Minun ei olisi pitänyt tehdä sinun kanssasi mitään, kun olit vielä Simonin kanssa. Oliko se minun syyni, Aida? Se, mitä teille tapahtui."

"Ei. Vastuu oli minun. Minä olin se, joka oli naimisissa", Aida vastasi ja nousi istumaan, sukien kesyttömiä, ponihännältä karanneita suortuvia korviensa taakse.
"Kadutko sinä sitä?"

"Minä tiesin, että sinä olet naimisissa", Eli muistutti.
Ja vaikeni sitten järkytyksestä kysymyksen myötä.
"En ikinä!"

Aida ei ollut varma siitä. Millaista Elin elämä olisi ollut, jos hän ei olisi vetänyt miestä mukaan tuhoisaan hirmumyrskyyn, joka oli hän itse?
"Mutta se oli minun avioliittoni", Aida muistutti.
"Saatan olla tyhmä, mutta en täysin avuton tekemään päätöksiä."

"Minä tiedän, prinsessa", Eli vakuutti ja yritti vetää Aidan takaisin syliinsä.
"Ja ehkä se, mitä me olemme tehneet, on ollut väärin, mutta prinsessa, minä olen todella mielettömän onnellinen siitä, että me olemme yhdessä nyt."

"Niin minäkin", Aida vastasi vaisusti ja kiipesi hajareisin Elin syliin, halaten miestä tiukasti.
Simonin onneton hahmo kummittelisi häntä pitkään.
"Oletko varma, ettet olisi ollut onnellisempi Edithin kanssa? Hän aneli minua jättämään sinut rauhaan, jotta hän voisi tehdä sinut onnelliseksi."

Elin sydäntä särki.
"Prinsessa, olisi melkein sama asia kysyä, olisitko sinä ollut onnellisempi jonkun toisen kanssa", hän vetosi.
"Totta kai minä rakastin Edithiä, mutta en oikealla tavalla. En niin kuin sinua."

Aida painoi päänsä Elin olkapäälle.
"Joskus mietin olenko kuin heroiinia. Myrkkyä, joka tekee olosi mahtavaksi kun olemme yhdessä ja saa sinut kuvittelemaan, että tarvitset ja haluat minua. Mutta jos pääsisit irti, tajuaisit, että olin tuhota sinut kokonaan ja ilman minua voit olla terve ja onnellinen."

Elin kulmat kurtistuivat.
"Et ole", hän vastasi varmana asiasta.
"Sinä teet minut hyvin onnelliseksi, prinsessa, ja toivon, että minä teen sinut."

Aida antoi päänsä levätä miehen olalla ja piirsi hajamielisesti tämän rintakehään, jäljitellen dinosauruksen ääriviivoja ulkomuistista.
Tajuaisiko Eli pelastuneensa, jos pääsisi irti hänestä, oikeasti irti hänestä?
"Sinä teet minut onnelliseksi", hän myönsi hiljaa.

"Hyvä", Eli vastasi ja käänsi päätään niin, että saattoi houkutella Aidaa suudelmaan.
"Mitään muuta minä en toivo."
Kuin sitä, että Aida voisi olla onnellinen. Että he molemmat voisivat olla.

Aida vastasi suudelmaan kuuliaisesti, mutta painoi sitten päänsä. Simonin murtunut olemus ei jättänyt häntä rauhaan. Tapa, jolla mies katsoi häntä ja takertui kosketukseen.
"Ehkä meidän pitäisi harkita päiväunia?" hän ehdotti nousten Elin sylistä ja kiersi käsivarret ympärilleen.

Kaikki ei ollut hyvin.
Mutta ehkä Aida tarvitsi aikaa tunteilleen. Ehkä se oli okei, eikö niin? Kaikki tulisi vielä olemaan hyvin, kunhan asiat rauhoittuisivat.
Asiat rauhoittuisivat, vai mitä?
Elikin kömpi jaloilleen.
"Se kuulostaa mukavalta."

Aida soi Elille puolittaisen hymyn, tarttui miehen käteen ja johdatti tämän mukanaan ylös parvelle ja heidän myllättyyn vuoteeseensa.
Mutta veti vain Elin vierelleen, voidakseen käpertyä miehen syliin, yrittämättä riisua tätä. Eli ei vaatinut sitä häneltä, eikö niin?
"Tiedäthän, että jumaloin sinua? Rakastan sinua enemmän kuin ketään."

Eli kietoi käsivartensa Aidan ympärille ja käpertyi suojelevasti naisen ympärille, toivoen, että olisi voinut pitää kaikki synkät ajatukset poissa tämän kimpusta.
"Tiedän", hän vastasi.
"Tiedäthän, että minäkin rakastan sinua enemmän kuin ketään, prinsessa?"

"Tiedän", Aida vastasi, vaikka mietti usein, pitäisikö Elin. Luoja, anna minun olla satuttamatta Eliä. Hän kiersi kätensä miehen vyötärölle ja hengitti tämän tuoksua.
"Luuletko, että Salome pärjää Clooneyn kanssa?"

Tämä pieni parvi oli heidän turvapaikkansa maailmalta.
Eli nykäisi peittoa heidän päälleen luodakseen turvallisuudesta vielä hieman voimakkaamman mielikuvan.
Aidan kysymys sai hänet naurahtamaan epäuskoisesti.
"Salome on mahtava, mutta... Ei, en todellakaan luule."

Aida huokasi häivähdys hymyä huulillaan ja painautui lähemmäs Eliä.
"Et siis luule, että saisimme hänestä innokkaan hoitajan koiralle?"

"Hän voi yllättää", Eli huomautti armollisesti.
"Mutta voi olla, että meidän pitäisi löytää siihen tehtävään joku muu. Silloin, kun minäkin olen poissa."

"Minäkin luulen", Aida sanoi ujuttaen kätensä Elin paidan alle, silittämään paljasta selkää.
"En halua käskeä häntä tekemään mitään, enkä pyytää mitään, mikä tekisi hänen olonsa epämukavaksi. Minun on vaikea ajatella häntä assistenttinsa muutenkaan. Hän on ystävä." Jolle maksetaan palkkaa. Ajatus sai hänet nyrpistämään nenäänsä.

Eli kurtisti kulmiaan nyrpistyvälle nenälle ja kiemursi itsensä asentoon, jossa saattoi painaa suukon sen päähän.
"Ei häntä tunnu haittavan auttaa sinua", hän huomautti.
"Etkä sinä ole niitä hulluja tähtiä, jotka teettävät assistenteillaan kaikkea outoa."

"Vielä", Aida vastasi ja hymyili nenänsä saamalle suudelmalle. Vastaten painamalla sellaisen Elin nenälle.
"Kuka tietää, millainen mielipuolinen diiva minusta vielä kuoriutuu. Mitä luulet?"

"Varmasti ihan hirveä", Eli vastasi huvittuneesti.
"Alat vaatia maitokylpyjä ja täydellisen samankokoisia kirsikkatomaatteja ja... En minä tiedä. Pelkästään sinisiä silkkilakanoita hotelleihin?"

Aida hymyili ja siveli sormenpäillään Elin kylkiä paidan alta. Miehellä oli ollut aina lahja harhauttaa hänet synkistä, onnettomista ajatuksista.
"Siniset silkkilakanat kuulostavat kyllä viehättäviltä. Tarvitsenko mielestäsi maitokylpyjä?"

Eli siirsi kättään silittämään Aidan poskea, keskittynyt kurtistus kulmillaan.
"Ei, kyllä tämä on aivan sileä. Yhtä sileä, kuin-"
Hänen lauseensa jäi kesken, kun ovi avautui. Kuului huudahdus, rämähdys, kun jotakin kaatui ja nelijalkaiset askeleet, jotka ravasivat ylös parven portaita.
Jokin loikkasi heidän päälleen.

Aida arveli loikkaajaa Clooneyksi – vaikka kuka tiesi, miten Salome vielä rohkaistuisi. Hän vingahti ja kiemursi sitten peiton alta voidakseen halata riehakkaan, rakastavan – ja märkäturkkisen – koiran syliinsä, kun se temmelsi heidän päällään.
"Sataako siellä?" hän huhuili alakertaan ja kikatti Clooneyn nuollessa hänen kasvojaan.

Clooney ainakin vaikutti riemukkaalta, eikä Eliä haitannut lainkaan - tai ainakaan hän ei ollut vihainen - kun yksi pitkistä koivista tallasi suoraan hänen vatsalleen.
Alakerrassa oli hetken hiljaista.
"Ei", kuului sitten vastaus.

Aida kiemursi vapaaksi Clooneyn alta ja painoi suukon Elin poskelle.
"Kiitos", hän vetosi miehelle hiljaa, vilpittömästi. Kaikesta. Sitten hän usutti koiran suutelemaan Eliä, ja lähti itse alakertaan.
"Kiitos Salome, kun veit sen ulos. Ja kaikesta muustakin."

Salome seisoi alakerrassa vettä tippuen.
Eikä kyse ollut pienestä kosteudesta, sellaisesta, joka oli tyypillistä Englannin arvaamattomaan säähän joutuneelle.
Ei, hän oli litimärkä. Niin märkä kuin vaatteet päällä uinut saattoi olla.
Hän katsahti Aidaa onnettomana.

Aida seisahtui järkyttyneenä.
"Mitä sinulle tapahtui?" hän kysyi ja kiiruhti lähemmäs, jotta saattoi ryhtyä auttamaan Salomea ulos märistä vaatteista.

Salomen alahuuli värähti.
"Clooney näki sorsan", hän selitti, hampaat kalisten.
"En uskaltanut irrottaa hihnasta."
Samaan aikaan parvella Eli leperteli syylliselle.

"Voi kullannuppu", Aida vetosi yrittäen kovasti olla purskahtamatta nauruun. Suupielet nykivät ylös.
"Olet hyvin urhea", hän vakuutti ja veti märkiä vaatteita naisen yltä, ohjaten tätä kohti vinokattoista kylpyhuonetta.

Salome ei tuntenut oloaan kovinkaan urheaksi.
"Se nauroi minulle", hän huomautti, hytisten kylmästä suunnatessaan kohti kylpyhuonetta.
"Oikein nautti."

"Clooney?" Aida varmisti ja auttoi Salomen vinokattoiseen suihkuun.
"Oletko varma? Se on hyvin onnellinen koira", hän sanoi auttaessaan viimeisetkin vaatteet naisen yltä ja kääntäessään suihkun päälle.

"Mmm", Salome vastasi ja vinkaisi, kun suihku syöksi hetken viileää vettä hänen iholleen. Mutta sitten vesi lämpeni ja sai hänet huokaamaan.
"Selvästikin hyvin iloinen. Eikä sellaiselle hymylle voi edes olla vihainen."

Aida hymyili ja hipaisi Salomen poskea, astuen kauemmas suihkusta.
"Olet todella hyvin kultainen. Kiitos, kaikesta."

Salome sulki silmänsä ja nautti veden lämmöstä ihollaan.
Jotain kaatui huoneen puolella. Kolinaa säesti Elin ääni ja iloinen haukahdus.
"Oletko sinä kunnossa, Aida?"

"Selviän", Aida lupasi suoden assistentilleen puolittaisen hymyn ja istahti suljetulle vessanpöntölle.
"Et kai satuttanut itseäsi?"

"Vain omanarvontuntoni", Salome vakuutti samalla kun käänsi vettä vielä hieman lämpimämmälle.
"Mies, joka auttoi minut ylös vedestä, oli aika komea. Clooney hyppäsi häntä vasten ja kasteli hänenkin vaatteensa."

Aida tukahdutti kikatuksen.
"Voi ei, olen pahoillani. Lupaan, etten pyydä sinua kävelyttämään Clooneya uudelleen", hän vannoi.
"Mutta hyvä, että lenkissä oli myös jotain positiivista."

Ei tosin yhtä komea kuin David.
"Ei minua haittaa ulkoiluttaa Clooneyta", Salome vakuutti.
"Seuraavalla kerralla laitan vain kiviä taskuun. Vaikka se ei taida olla hyvä ajatus, jos se vie minut taas uimaan..."

Nyt Aida kikatti.
"Se on kultainen koira, joskin vähän vallaton. Simon sanoi aina, että minulla on siihen huono vaikutus... Kuulemma tein kaikista koiristamme kurittomia."

Salome sammutti suihkun hieman haikeana.
"Ne vain hurmaantuvat sinusta", hän esitti epäilyksensä.
"Se on ymmärrettävää."

Aida pudisti päätään nauraen.
"Luultavasti Simon oli oikeassa", hän sanoi häivähdys surua silmissään.
"Minä todella kaipaan Clooneya."

Ehkä koira kuuli oman nimensä, sillä joku loikkasi kylpyhuoneen ovea vasten. Ja Salomella oli vakaa epäilys siitä, ettei kyse ollut Elistä.
Vaikka mistä miehestä ikinä tiesi.
"Teidän pitäisi ottaa koira."

"Luuletko, että voisimme todella huolehtia sellaisesta?" Aida kysyi epäillen.
"Minä opin vasta hiljattain pitämään avaimiani jotenkuten tallessa."

"Tietenkin voisitte", Salome vakuutti varmana samalla kun kietoutui pyyhkeeseen.
"Te olette pitäneet itsenne elossa."

Aida naurahti ja sukaisi hiuksiaan.
"Juuri ja juuri. Luultavasti enemmän tuurilla. Mutta löytäisin varmaan hoitajan, nyt kun raha ei ole enää ongelma. Jos olen rehellinen, Clooney on ainoa koira, jonka todella haluaisin."

"Eikö se voisi jäädä teille?" Salome kysyi.
"Sanoit, että se oli sinun koirasi."
Ja Simon - sehän oli miehen nimi - oli vaikuttanut siltä, ettei kaivannut muistutuksia Aidasta.

"En voi pyytää Simonilta enää mitään", Aida sanoi painaen katseen varpaisiinsa.
"Ja hän tietää, miten tyhmä ja vastuuton olen."

"Aida, sinä et ole tyhmä etkä vastuuton", Salome kiisti.
"Älä puhu itsestäsi noin, se-"
Kylpyhuoneen ovi räpsähti auki, kun ilmeisesti innokas tassu osui oikeaan kohtaan.

"Kullannuppu", Aida vetosi, kun rakastava koira liehui sisään, mahtuen tuskin heidän kanssaan pieneen kylpyhuoneeseen. Hän rapsutti onnellisesti läähättävän paimenkoiran poskia.
"Sinä tuhma koira vedit Salomen uimaan. Onko se kiltisti tehty?"

Salome perääntyi takaisin suihkukoppiin, mutta Clooney ei näyttänyt katuvan lainkaan tekoaan. Päinvastoin, se ojensi toista tassuaan ja räpsäisi sillä ylpeästi ilmaa kuin ylävitosia varten.

Aida kikatti ja taputti rohkaisevasti koiran valkoista, pörheää selkää.
"Olen pahoillani sen puolesta", hän vakuutti ja puraisi huultaan, kun Clooney tuli touhukkaasti lähemmäs ja työnsi päänsä Salomen pyyhkeen alle.

"Se varmasti vain toteuttaa itseään", Salome vetosi ja tarketui tiukemmin pyyhkeeseensä, tuijottaen häkeltyneenä ja melkein pöyristyneenä koiraa, joka niin röyhkeästi rikkoi hänen yksityisyyttään.
"Ja se on selvästi onnellinen."

"Hölmö koira", Aida torui yrittäen olla nauramatta ja nykäisi koiraa hellästi hännästä, harhauttaen sen huomion takaisin itseensä. Clooney kiipesi puoliksi hänen syliinsä ja nuoli hänen leukaperiään.
"Voinko jotenkin korvata sinulle sen toilailuja?"

"Minä selviän", Salome vakuutti, ja tunsi, kaikesta huolimatta, sulavansa kun katseli Aidaa ja koiraa.
"Vaikka kaakao olisi kyllä ihanaa. Ostin sitä, varmuuden vuoksi..."
Hän ei voinut olla hymyilemättä.
"Se ihan selvästi rakastaa sinua."

"Niin minäkin sitä", Aida vakuutti ja laski Clooneyn sylistään, jotta he saattoivat siirtyä kylpyhuoneesta asunnon puolelle. Hän painoi koiran nenänpäätä, mikä sai sen aivan villiksi riemusta.
"Voin laittaa sinulle kaakaota", hän sanoi siirtyen keittiöön.

"Olet aarre", Salome vakuutti, ennen kuin suuntasi etsimään itselleen kuivia vaatteita. Lämpimiä, pehmeitä, rentoja vaatteita.
Eli vaelsi Aidan seuraksi pieneen keittiöön.
"Clooney ei malttanut olla erossa sinusta", hän vetosi pahoitellen.

"En minäkään siitä", Aida vakuutti laitettuaan kupillisen hyvin suklaista kaakaota kuumenemaan. Hän kumartui pörröttämään onnellisen koiran kaulaturkkia. Sen häntä hakkasi keittiönkaapin ovea.
"Haluatko sinäkin kaakaota, kullannuppu?"

"Mmm", Eli vastasi ja kumartui hieman, niin että saattoi painaa Aidan hiusten joukkoon suudelman.
"Aina. Onko Salome okei?"

"Toivon niin", Aida vastasi ja suoristautui laittamaan Elillekin kupillisen kaakaota. Hän toivoi, että se maistuisi miltä pitäisikin. Kaakao ei kuulunut hänen ruokavalioonsa.
Hän ojensi Elille kupin ja vei sitten toisen assistentilleen.

Sillä välin Salome oli kääriytynyt lämpimänoranssiin neulemekkoon ja paksuihin sukkahousuihin ja tunsi olonsa jälleen hieman inhimillisemmäksi.
Hän jopa silitti varovasti Clooneytä, joka työnsi uteliaana päätään haistelemaan hänen neuleensa helmaa.
"Kiitos, querida."

"Haluaisitko tehdä vielä jotain tänään?" Aida kysyi Salomelta ja nojautui Elin kylkeen, kiertäen käsivarren miehen vyötärölle. Eli tuntui turvalliselta ankkurilta hullussa maailmassa, suojeli häntä omilta, levottomilta ajatuksilta.

Salome toivoi, että olisi keksinyt vielä jonkin tekosyyn jättää kaksikko hetkeksi omaan rauhaansa, mutta ollakseen rehellinen, hän ei halunnut enää lähteä ulos.
Ei ainakaan, jos ei ollut aivan pakko.
"Mitä, jos katsotaan vielä jakso tai pari jotakin hölmöä sarjaa?"

"Erinomainen idea", Aida vakuutti ja vajosi sohvalle läppärin ääreen, hätistäen välittömästi seurakseen loikkaavan Clooneyn alas, jotta Salome ja Eli saisivat paikkansa.
"Onko sinulla suosikkisarjaa?"

Eli vajosi sohvalle Aidan viereen ja katsoi Clooneytä säälien.
"Kyllähän se tähän mahtuisi..." hän vetosi.
Salome käpertyi sohvannurkkaan Aidan toiselle puolelle.
"Oletteko katsoneet The Officea?"

"Niin mahtuukin, mutta halusin sinut viereeni", Aida vastasi ja kannusti koiraa loikkaamaan sohvan vapaana olevaan päätyyn. Se totteli ja kiiruhti suukottamaan heitä, talloen säälimättä Elin nivusia samalla.
"En ole varma, ehkä muutaman jakson joskus. Olen kamalan huono katsomaan mitään. Mutta voimme hyvin katsoa sitä nyt."

Clooneyllä oli tuskastuttavan tarkka tähtäys, Eli sai huomata taipuessaan hetkeksi kivusta kaksinkerroin - sikäli kuin se ylipäätään oli mahdollista suuren koiran etsiessä itselleen paikkaa.
"Katsotaan", Salome vastasti ja kurottui kohti tietokonetta laittaakseen sarjan pyörimään.

Aida puraisi alahuultaan estääkseen itseään hymyilemästä ja työnsi Clooneyn pois Elin päältä.
"Voi kullannuppu", hän vetosi myötätuntoisesti ja jos he olisivat olleet kaksin, olisi saattanut silittää hellästi tällin saanutta aluetta.
Hän veti pehmeän torkkupeiton miehenkin ylle ja katsahti tämän kasvoja nähdäkseen, selviäisikö tämä, ennen kuin suuntasi huomionsa läppärillä pyörivään sarjaan.

Eli loi Aidaan tuskaa täynnä olevan katseen. Sellaisen katseen, jolla hän olisi toisessa tilanteessa kaivannut lohdutusta. Katso nyt, kuinka paljon meitä on murjottu.
Kaipaamme hellää huomiota.
Mutta nyt hän tyytyi vain vastaamaan Aidan katseeseen suukottamalla naisen otsaa ja vetämällä tämän sitten kainaloonsa.
Hän selviäisi. Juuri ja juuri.

Aidan suupielet nykäisivät. Ei saa nauraa. Eli-parka on kokenut kovia. Hän nojasi päänsä miehen olalle, silittäen tämän kylkeä hellästi ja hamuten huulillaan korvanlehteä.
"Voi sinua raasua", hän kuiskasi myötätuntoisesti, lähettäen helliä ajatuksia kolhitulle alueelle.

Kovia tosiaan. Aivan liian kovia.
Silti Aidan sanat saivat hänen suupielensä nykäisemään.
"Meitä kohdeltiin julmasti", hän vastasi hiljaa Aidalle.
"Niin, niin julmasti."

"Tiedän, kullannuppu", Aida kuiskutti ja hamusi kevyesti Elin kaulaa, ennen kuin painoi päänsä siivosti miehen olalle. Salome-parka, mitä kaikkea nainen joutuikaan kestämään hänen takiaan.
"Voinko tehdä hyväksesi jotain?" hän kuitenkin kuiskasi vielä.

Eli katsahti Aidaa tietäväisesti.
Paljonkin, prinsessa, paljonkin.
Mutta se ei olisi sopivaa juuri nyt. Valitettavasti.
Sen sijaan hän houkutteli naista mukaan kevyeen, sopivampaan suudelmaan.

Aida kikatti suudelmaa vasten, ymmärtäen sanat katseen takana.
"Paha, paha poika", hän kuiskasi tämän korvaan ja kiersi Elin käsivarren ympärilleen, pakottaen itsensä katsomaan läppärin näyttöä.
"Onko tämä sinun suosikkejasi, Salome?" hän kysyi yrittäen estää suupieliään nykimästä ylös.

Salome oli jähmettynyt paikalleen sohvannurkkaan, missä Clooney oli painanut päänsä hänen syliinsä. Koira läähätti onnellisena, ja heti Aidan äänen kuullessaan alkoi heiluttaa häntäänsä.
"Tämä on hyvä stressinpurkusarja", Salome myönsi.
"Ja osuu lähelle. Työskentelin ennen toimistossa."

"Niinkö? Piditkö siitä?" Aida kysyi ja katsahti koiraa hymyä silmissään, painaen sen vaaleanpunertavaa nenää sormellaan. Se sai Clooneyn haukahtamaan ja työntymään paremmin Salomen syliin.

"Pidin silloin", Salome vastasi ja hätkähti haukahdusta.
"Mikä sillä on?"

"Anteeksi", Aida naurahti ja työnsi kätensä peiton alle, yrittäen pitää ne sylissään. Jos hän päästäisi ne vaeltamaan Elin keholle, luoja tiesi, mitä hän vielä tekisi.
"Minulla on paha tapa villitä koiria."

Eli pukkasi Aidan kylkeä. Ei ainoastaan koiria.
Salome vilkaisi kaksikkoa ja keskittyi sitten rapsuttamaan Clooneytä varovasti korvan takaa.

Aida tukahdutti naurunpyrskäyksen, minkä pukkaus sai aikaan ja silitti Elin reittä peiton alla.
"En ole koskaan työskennellyt toimistossa. Se näyttää... Inspiroivalta", hän sanoi epäröiden katsellessaan tv-sarjan miljöötä.

Salome katsahti Aidaa nähdäkseen, pilailiko tämä.
"Onnekas sinä", hän huomautti sitten.
"Voin paljastaa, että se ei ole lainkaan niin hohdokasta, kuin tämä antaa ymmärtää..."

Aida kikatti.
"Tämä näyttää kyllä juuri siltä. Oletko katsonut tätä paljon?" hän kysyi ja kaivautui mukavammin Elin kainaloon.

"Kaikki kaudet", Salome myönsi, samalla kun Eli keksi, että viltti oli täydellinen tekosyy silitellä Aidan reittä hellästi sen alla.
"Minulla oli silloin paljon ylimääräistä aikaa."

Aida katsahti Eliä huvittuneena silmäkulmastaan, mutta keskittyi sitten vain nauttimaan kosketuksen hellyydestä. Hän ei halunnut päästää Simonin onnetonta, murtunutta olemusta takaisin ajatuksiinsa.
"Onko tämä suosikkisarjojasi?"

"Tämä on lohtusarjojani", Salome vastasi.
"Sellaisia, joita katson, kun maailma murjoo. Mikä sinulle tuo lohtua, Aida?"

"Eli", Aida vastasi hymyillen. Hänellä oli ollut paha tapa paeta ongelmia ja levottomia ajatuksia fyysiseen läheisyyteen, mutta Eli oli kuin hänen aurinkonsa vain olemalla olemassa.
"Musiikki, tanssiminen ja juokseminen, luultavasti."

"Voi kun minullakin olisi yhtä fiksuja tapoja paeta maailmaa", Salome huokaisi.
"Minä kääriydyn vilttiin, tuijotan sarjoja ja syön suklaata..."
Aidan sanat olivat saaneet Elin hymyilemään häkeltyneenä.

Aida naurahti. Fiksua harvemmin yhdistettiin häneen missään yhteydessä. Ei varsinkaan ongelmien käsittelyssä.
"Ehkä minunkin pitäisi kokeilla sitä joskus." Muuta kuin suklaata.

"Mmm, suosittelen", Salome vakuutti.
Siinä vaiheessa, kun uusi jakso alkoi, hän oli valahtanut nojaamaan Aidaa vasten, niin että he olivat kunnon kasana sohvalla - Clooney mukaan luettuna.

Aida vajosi alemmas niin, että saattoi painaa päänsä Elin syliin ja kiersi toisen jalkansa kevyesti Salomen ympärille. Sormet silittivät ja punoivat naisen hiuksia.
"Onko sinulla muita elämänneuvoja?"

"Minun elämänneuvoni ovat kammottavan huonoja", Salome vakuutti ja tukahdutti haukotuksen, jonka koiran ja Aidan lämpö ja pehmeä sohva saivat aikaan.
"Paitsi, jos juon pari lasillista viiniä. Viini saa minut puhumaan filosofisesti."

"Ehkä meidän pitää juottaa sinulle viiniä", Aida ehdotti ja hieraisi poskeaan Elin reiteen. Clooney talloi heitä hakiessaan parempaa paikkaa.

Eli liikahti automaattisesti suojellakseen itseään lisävammoilta.
Hän kesti vain tietyn määrän ruhjontaa.
"Olisi ikävä juoda viiniä yksin", Salome huomauttaisi.
"Tulisin humalaan. Eikä siitä seuraa hyviä asioita."

"Tiedän mitä tarkoitat. Teen aina typeriä asioita, kun juon", Aida huokasi, "luultavasti on loistavaa, että en saa enää juoda." Hän ojensi toisen käden Clooneyn rapsuttamiseen ja kierähti selälleen Salomen alla. Koira loikkasi alas sohvalta, venytellen ja tassutellen kynnet rapisten juomaan.
"Mutta voisitte jakaa viinipullon Elin kanssa, vai mitä?"

"Minäkin teen hölmöjä asioita, kun juon", Eli huokaisi.
Salome vilkaisi heitä epäluuloisesti.
"Minä vilkuttelin alastomana Davidin naapureille", hän totesi.

Aida purskahti kehräävään nauruun ja katsoi Salomea epäuskoisena. Sitten hän halasi naista itseään vasten ja nosti päätään, jotta saattoi painaa suukon tämän hiuksiin.
"Olet täynnä yllätyksiä."

Se, että Aida nauroi, teki häpeästä hieman helpomman kestää.
"Itsellenikin", Salome vakuutti kuivasti.
"Mitä typerää sinä muka teet humalassa?"

"Paljonkin", Aida vastasi hymyillen, mutta vältti Salomen katsetta. Petti suhteessaan, päätyi mystisesti huumausaineista tajuttomaksi.
"Mutta yleensä vain tanssin kadulla ja metrossa. Kuka tietää, vaikka minusta olisi pitänyt oikeasti tulla eksoottinen tanssija, kun tankotanssi viehättää näin."

Salome oli huomaavinaan, ettei Aida katsonut häntä silmiin sanoessaan niin. Mutta ehkä se ei ollut mikään ihme, eihän hänkään olisi halunnut katsella ystäviään kertoessaan kaameimmista toilailuistaan.
"Minusta metrotanssisi oli oikein viehättävää", Eli puuttui puheeseen.

Aida naurahti ja kallisti päätään taakse niin, että saattoi vilkaista Elin kasvoja.
"Vai niin", hän vastasi huvittuneena ja näpäytti miehen nenänpäätä.
"Mitä hölmöä sinä olet tehnyt, Eli?"

Eli oli melko varma, että oli tehnyt paljonkin hölmöjä asioita. Osa sellaisia, joita hän ei mielellään muistellut. Varsinkaan nyt, kun hän paljon mieluummin keskittyi huvittaviin muistoihin.
"Yritin liftata Skotlantiin katsomaan lampaita."

Aida kikatti.
"Se kuulostaa sinulta", hän myönsi ja kallisti päätään taakse, jotta saattoi ojentaa kätensä silittämään miehen hiuksia.
"Onnistuitko?"

Eli näytti surulliselta.
"Ei onnistunut."
Salome valui parempaan asentoon sohvalla.
"Meidän pitäisi matkustaa Skotlantiin katsomaan lampaita."

"Skotlanti olisi kyllä kaunis paikka. Tiarnan puhuu siitä aina niin hurmaavasti, että se alkaa kuulostaa yhdeltä Emmien fantasiamaailmoista", Aida myönsi ja tarjosi vatsaansa tyynyksi Salomelle, vaikka lonkkaluut olivatkin jokseenkin terävät.

Salome valui parempaan asentoon, puolittain Aidan syliin.
Se sai Clooneyn riemastumaan ja intoutumaan haukahtelemaan.
"Matkustetaan Skotlantiin", hän totesi varmempana.

"Hys, kullannuppu", Aida tyynnytti koiraa ja antoi sen kiiruhtaa nuolemaan poskeaan.
"Sinä voit järjestää meille matkan, kun on aikaa", hän lupasi assistentilleen.

Ajatus sai Salomen innostumaan.
"Minun pitää tehdä niin", hän vastasi ja tavoitteli puhelintaan.
"Skotlannin lammastiheimmälle alueelle."

"Voi kuitenkin mennä hetki, että meillä on aikaa lomalle", Aida huokasi haikeasti.
"Mutta tammikuussa lähdemme käymään Los Angelesissa."

"Los Angelesissa ei ole lampaita", Salome huokaisi.
"Mutta sinne on silti mahtava päästä. Tuleeko Eli mukaan?"

"Tuletko, kullannuppu?" Aida varmisti katsahtaen miehen kasvoja. Kuusi Grammy-ehdokkuutta. Se tuntui kuuluvan aivan eri elämään kuin murtunut Simon, joka oli muinoin huutanut hänelle siitä, ettei kukaan edes huomaisi hänen poissaoloaan lavalla.

"Tietenkin tulen", Eli vastasi.
"En jättäisi sitä väliin mistään hinnasta, prinsessa."

Aida hymyili ja hipaisi Elin nenänpäätä. Oli uskomatonta osallistua Grammyihin.
"Pitäisiköhän meidän alkaa käydä nukkumaan?" hän pohti tukahduttaen haukotuksen.
"Sinulla on töitä huomenna."

Salome oli jo sulkenut silmänsä hetkeksi.
"Se olisi hyvin aikuinen päätös", Eli myönsi.
Minkä lisäksi häntä viehätti ajatus siitä, että hän saisi pitää Aidaa sylissään.

Aida katsahti Eliä hymyä silmissään. Aikuisuus ei ollut koskaan ollut heidän kummankaan vahvuus. Mutta he voisivat ainakin päästää Salomen nukkumaan rauhassa sohvalle.
Hän kiemursi varovasti Salomen alta.
"Voisin käyttää Clooneyn pikaisesti ulkona."

Sekä Salome että Eli katsahtivat Aidaa huolissaan.
"Ehkä minun pitäisi tehdä se?" Eli tarjoutui, samalla kun valkea koira hyöri touhukkaana heidän jaloissaan.

"Minä pärjään ihan hyvin", Aida vakuutti. Kukaan ei ollut edes liikkeellä tähän aikaan. Clooneyn mieli kuitenkin vaihtui innosta valppauteen. Koira jäi tuijottamaan ovea intensiivisesti ja murisi sitten matalasti. Eleen uhka sai kylmät väreet kulkemaan alas Aidan selkää ja hän katsahti ovea.

Hetken Eli kuvitteli, että kyse oli jostakin Clooneyn merkillisesti iltarutiinista. Hyvin pian hän oli surullisen varma, että siitä ei ollut kyse.
Niinpä hän suuntasi kohti ovea.

Aida kuuli pehmeät askeleet oven takana. Jokin Clooneyn murinassa sai koko kehon kylmäksi. Clooney rakasti kaikkia.
Hän oli aikeissa vedota Eliä, mutta koira hyökkäsi eteenpäin karvat pystyssä ja haukkui raivokkaasti. Ääni säikäytti oven takana olijan, jokin tömähti maahan ja toinen rysähti päin vastakkaista ovea, ennen kuin hätäiset askeleet juoksivat alas portaita.

Hitto.
"Aida, ota Clooney", Eli vetosi, ja kiiruhti ovelle. Hän avasi sen, vaikka kuulikin jo askeleet, aikomuksenaan siitä huolimatta yrittää oven takana hiippailleen perään.

Aida tarttui haukkuvan koiran kaulapantaan hyssytellen sitä.
"Eli, älä", hän vetosi peloissaan ja yritti tavoitella toisella kädellä miehen kättä. Clooneyn reaktio oli säikäyttänyt hänet.
Ulko-ovi kolahti alhaalla.
"Kuka tahansa se olikin, hän on poissa nyt."
Oven takana oli rappukäytävän lattialle pudonnut ruusu ja jälleen yksi nauhalla sidottu paketti.

"Tulen pian takaisin", Eli huikkasi ennen kuin rynnisti portaisiin.
Vaikka olikin hyvin epätodennäköistä, että siitä olisi hyötyä. Hyvin todennäköistä, että stalkkeri oli jo paennut.
Hänen oli pakko yrittää.
Salome siirtyi Aidan vierelle.
"Oletko kunnossa?"

"Eli, älä!" Aida vetosi uudelleen, mutta turhaan. Hän tunsi jähmettyneensä paikoilleen: hänen olisi pitänyt seurata miestä, mutta ruusun näkeminen sai hänet voimaan pahoin ja huoneen keinahtamaan.
Niinpä hän vain irrotti otteensa koiran kaulapannasta, ja se laukkasi Elin perään.
Hän nyökkäsi Salomen kysymykselle ja vajosi polvilleen lattialle.

Aida ei vaikuttanut siltä, että oli kunnossa.
"Hei, mikä on?" Salome kysyi huolissaan ja polvistui Aidan vierelle.
"Tule, autan sinut istumaan sohvalle..."

"Minun pitää hakea Eli", Aida vastasi, veti henkeä ja nousi jaloilleen, suunnaten sitten sukkasillaan rappukäytävään.
"Eli?" hän huhuili hiljaa laskeutuessaan portaita.

Se oli ehdottomasti huono idea, jos Salomelta kysyttiin.
Kaikeksi onneksi Eli oli jo matkalla takaisin ylös, Clooney mukanaan.
"Hitto, missasin hänet..."

"Luojan kiitos", Aida henkäisi nähdessään miehen ja räpytteli kosteutta silmistään.
"Sinä hullu. Mitä oikein ajattelit? Se olisi voinut olla ties mikä psykopaatti. Hän olisi voinut olla odottamassa sinua."

Eli katsoi Aidaa häkeltyneenä.
"Juuri siksi minun oli yritettävä saada hänet kiinni", hän vetosi.
"En anna hänen satuttaa sinua."

"En minä ole itsestäni huolissani", Aida vastasi ja tarttui Elin kasvoihin, tutkien miestä ahdistuneena.
"Oletko varmasti kunnossa?"

"Minä olen huolissani sinusta", Eli vetosi.
"Prinsessa, kaikki on okei. Mennään sisälle."

"Älä tee tuollaista minulle enää", Aida vetosi ja takertui Elin käteen, seuraten tätä huterilta tuntuvin polvin ylös portaita. Eli olisi voinut kuolla.
"En voi menettää sinua."

"Hei..." Eli vetosi, ja kun he olivat päässeet takaisin asuntoonsa, yritti vetää Aidan syliinsä.
"Ei mitään hätää. Anteeksi, että säikäytin."

Aida painautui Elin syliin, kiertäen käsivarret tiukasti miehen vyötärölle. Clooney tassutti levottomana heidän ympärillään, tönien kyynärpäitä kuonollaan.
"Sinä todella säikäytit", hän mumisi paidan uumenista, sydän hurjana hakaten.

"Hei..." Eli vetosi huolestuneena.
"Anteeksi. Kaikki on hyvin."

Aida hengitti pitkän hetken Elin tuoksua ja pysyi tiukassa halauksessa.
"Ehkä minun on paras soittaa Harveylle ja Hollandille", hän myönsi lopulta, kun irtautui halauksesta ja taputti Clooneyn päätä, kehuen sitä hyväksi vahtikoiraksi.

Eli oli helpottunut.
Niin oli myös heidän seuraansa liittyvä Salome.
"Oletteko te kunnossa?"

Aida nyökkäsi ja lähti etsimään puhelintaan, sukien stressaantuneena hiuksiaan. Hän oli ajatellut hiipparia harmittomana, mutta Clooneyn epätavallinen reaktio pelotti häntä.
"Käytän vielä Clooneyn nopeasti ulkona."

"Ehdottomasti et", Eli ja Salome ilmaisivat mielipiteensä yhteen ääneen.
"Ainakaan yksin", Salome jatkoi.

Ehkä se oli ymmärrettävää nyt. Aida sukaisi hiuksiaan ja löysi puhelimensa.
"Voisiko meillä olla koira? Jos minulla olisi vaikeuksia viedä sitä kävelylle?"

"Minä voisin ulkoiluttaa sitä", Eli tarjoutui.
Hänellä ei olisi hätää. Ei kameroita tai hulluja faneja tai... pahempaa.

"Mutta ei se olisi reilua", Aida vetosi ja kyykistyi rapsuttamaan Clooneyn niskaa.
"Ja iso osa koiran omistamisen riemuja on sen ulkoiluttaminen. Viedään se nyt kirkkopuistoon", hän sanoi suoristautuen ja kannusti Clooneyn pieneen eteiseen. Onneksi puisto oli vain korttelin päässä.

Eli epäröi hetken mutta seurasi sitten Aidaa eteiseen.
"Olisiko meidän pitänyt kutsua Holland?" hän kysyi kulmat hieman kurtistuneina.

"Clooney pitää meistä huolta", Aida arveli. Hän toivoi niin. Ainakin koira oli säikäyttänyt hiipparin tiehensä. Hän veti takin ylleen ja työnsi kengät jalkoihin, katsoen inhoten lahjoja käytävässä, haluamatta koskea niihin.

"Minä huolehdin nuo pois", Salome lupasi nopeasti, seurattuaan Eliä pieneen eteiseen.
"Pärjäättekö te varmasti? Ovathan puhelimet mukana?"

Aida nyökkäsi rauhoittavasti Salomelle ja soi naiselle puolittaisen, vaisun hymyn, ennen kuin lähti Elin ja koiran kanssa pikaiselle yöpissatukselle.
Monilla julkimoilla, oikeilla julkimoilla, oli koiria. Pakkohan näiden oli käyttää niitä ulkona. Hänkin voisi.
Hän nojautui hiljaisena Elin kylkeen, kun Clooney säntäili touhukkaana remmissään ja nuuski kaikki vieraat lyhtytolpat, roskasäiliöt ja ruohomättäät, kun he pääsivät läheiseen kirkkopuistoon.

Eli kietoi kätensä Aidan harteille ja halasi naisen kylkeensä ehkä hieman liian tiukasti. Ja teki kaikkensa ollakseen pälyilemättä ympärilleen, vaikka hänen sydämensä hakkasikin hermostuneena.
"Kaikki hyvin, prinsessa?" hän varmisti hiljaa.

"Kaikki hyvin", Aida vakuutti ja soi Elille hymyn. Clooneyn läsnäolo tuntui rauhoittavalta. Koira oli hyväntuulinen ja huoleton, joten luultavasti kukaan ei vaaninut heitä varjoissa.
"Ehkä paras palata sisään ja käydä nukkumaan", hän totesi koiran tehtyä tarpeensa, tiputtaen kakkapussin nenäänsä vienosti nyrpistäen roskakoriin.

Elin suupieli nykäisi.
"Prinsessa, älä nyrpistele. Tällaista elämä koiran kanssa olisi", hän huomautti ja kumartui rapsuttamaan Clooneyn valkeaa turkkia.
Se tuntui olevan ylpeä itsestään riippumatta siitä, mitä teki.
"Mutta nukkuminen kuulostaa hyvältä."

Lauantai 7. joulukuuta 2019, aamupäivä, Rupert Street, Lontoo

Eli oli yrittänyt pitää huolta rutiineistaan. Käydä lenkillä aamupäivisin – se oli mukavaa Clooneyn kanssa – syödä säännöllisesti ja terveellisesti, nukkua riittävästi…
Hän oli onnistunut. Osittain. Joskus.
Toisina hetkinä hän oli epäonnistunut varsin surkeasti, mutta ehkä hänen saldonsa oli kuitenkin edelleen onnistumisen puolella?
Tänä aamuna hän oli kuitenkin antanut itselleen luvan nukkua pitkään. Sen jälkeen, kun herätyskellona toimiva puhelin oli läiskähtänyt lattialle ja vaiennut, hän oli kääntänyt kylkeä tyytyväisesti huokaisten ja nukahtanut uudelleen.
Hiljalleen elämä alkoi kuitenkin voittaa ja tietoisuus tavoittaa tyynyä halailleen miehen.

Asunto tuntui tyhjältä ja hiljaiselta ilman Clooneya. Aida oli rohkaistunut pyytämään koiraa kylään Simonilta melkein viikottain, vaikka miehen näkeminen särki hänen sydäntään ja johti usein kiusallisiin hetkiin.
Ja näköjään myös juorupalstoille. Hän istui sängyssä, Elin vanhassa dinosauruspaidassa, ja tutki punertavat kulmat kurtussa Harveyn lähettämiä linkkejä. Hänestä oli paljon kuvia. Joissain hän vain käveli kadulla, joissain hän nousi autosta, joissain hän halasi Simonia ja otsikot spekuloivat, olivatko he palaamassa yhteen. Kuka näitä kuvia otti? Toki paparazzit olivat työntyneet osaksi elämää ja tuntuivat ilmestyvän kuin tyhjästä, kun hän uskaltautui ulos, mutta hän näki kuvissa hetkiä, joina ei ollut lainkaan kuvitellut tulevansa kuvatuksi.
Se oli ahdistavaa.
Hän sysäsi puhelimen peittojen sekaan, sukaisi kesyttömiä, punaisia hiuksia ja huomasi Elin alkavan herätä. Hän nojautui painamaan suukon miehen ohimolle.

Suukko sai Elin raottamaan silmiään.
"Huomenta, prinsessa", hän tervehti unen kähentämällä äänellä ja yritti vetää naisen viereensä.
"Kuinka sinä olet jo hereillä?"

"Harvey." Aida kohautti toista olkaansa. Manageri teki työtään hyvin tunnollisesti. Hän kierähti Elin viereen ja painoi nenänsä miehen kaulaa vasten, nuuskien unen tuoksua.
"Näitkö ihania unia, kullannuppu?"

Eli kurtisti kulmiaan.
"Soittiko hän sinulle?", hän kysyi ihmeissään ja hautasi nenänpäänsä Aidan hiusten joukkoon.
"Olen melko varma, että ainakin Clooneystä."

"Mutta et minusta?" Aida huokasi teatraalisen pettyneenä ja pujotti kätensä Elin paidan alle silittämään miehen kylkeä.
"Mmm, aikaisemmin aamulla. Meidän pitäisi kai alkaa valmistautua, jotta olemme ajoissa teatterilla."

"Olen pahoillani, prinsessa", Eli vetosi.
"Mutta Clooney on kuitenkin Clooney."
Hän halasi Aidaa hiukan tiukemmin.
"Miksi ihmeessä hän soitti sellaiseen aikaan?"

"Hänellä oli asiaa, ja joillekin ihmisille se on normaali aika tehdä töitä", Aida kikatti.
"Jos et päästä minua ylös, unohdumme vielä tähän ja saamme nuhtelut myöhästelystä."

Eli ähkäisi.
"Normaali on yliarvostettua", hän huomautti ja painoi suudelman Aidan hiusten joukkoon.
"Ja olen valmis ottamaan sen riskin."

Aida kikatti uudelleen ja siveli Elin vatsaa paidan alta.
"Rokkitähteni, onko sinusta tullut kapinallinen?"

Eli vastasi hyrisevällä naurulla.
"Minä elän kapinasta, prinsessa."

"Kerro minulle lisää, rokkitähti", Aida kehotti nuuskien Elin kaulaa. Ehkä heillä oli vielä hetki.

Tämä oli hyvin vaarallinen leikki.
Eli murisi ja kiepautti Aidan alleen, jääden katselemaan naisen kasvoja.
"Etkö sinä tarjoaisi kurkkuasi sudelle?"

Aida kikatti, vatsanpohja nipistäen ja kiersi kätensä Elin niskalle.
"Jos sinä olet suteni, milloin tahansa."

Eli murisi vähän lisää ja hamusi Aidan kaulaa hampaillaan.
Sitten hän muistutti itseään siitä, että oli keskityttävä keskusteluun.
"Eihän Harvey aiheuttanut sinulle murhetta?"

Murinakin nipisti vatsanpohjaa. Aida tarjosi kaulansa sudelleen ja suki miehen hiuksia, silmät kiinni painuen.
"Ei sen enempää kuin tavallisesti", hän vakuutti kiertäen jalkansa miehen ympärille ja vetäen tämän lähemmäs itseään.

Eli näykki kaulaa ja yritti olla innostumatta liikaa.
Hän ei ollut varma, oliko "ei sen enempää kuin tavallisesti" varsinaisesti hyvä asia. Mutta juuri nyt hän ei halunnut heidän joutuvan ajattelemaan sitä.

Aidan kädet valuivat miehen vyötärölle ja sivelivät paljasta ihoa paidan helman alla.
He olisivat kohta myöhässä. Mutta Elin aloite tuntui ihanalta, eikä hän halunnut ajatella töitä tai ulos lähtemistä juuri nyt. Näykkäys sai hänet huokaamaan kaivaten.

Huokaus oli hyvin kaunis.
Ja hyvin innostava.
Ja Aida oli hyvin viehättävä hänen vanhassa paidassaan, jonka rintamuksessa oli onnellinen dinosaurus. Ainakin kuvittelisi sen olevan onnellinen nyt.
Hänen sormensa vaelsivat silittämään naisen reittä.

He olisivat kohta myöhässä, pieni, vastuullinen ääni muistutti. Hitot siitä.
Aida nosti päätään ja hamusi miehen kaulaa, näykäten ihoa kutsuen ja kiskoi sitten paidan miehen pään yli.

Paita sai lähteä. Eli ei ollut varma, minne tarkalleen, mutta sen hän tiesi, että sinne kuului myös Aidan päällä oleva paita. Niinpä hän tarttui dinosauruspaidan helmaan ja alkoi riisua sitä päättäväisesti.

Aida kohotti itseään auttaen paidan riisumisessa, hiukset entisestään villiintyen ja veti Elin sitten alas suudelmaan, jalat miehen ympärille kiertyen.

Ehkä heidän olisi pitänyt olla aikuisia. Sellaisia, jotka voisivat omistaa koiran, viedä sitä päivittäin lenkeille ja muistaa ruokkia sen säännöllisesti.
Mutta ei kai sillä ollut mitään tekemistä tämän kanssa, vai mitä?
Eli vastasi suudelmaan ja kannusti samalla Aidan lantiota parempaan asentoon.

Taivas hän rakasti Eliä, ja tätä osaa itsestään, joka halusi miestä aidosti ja epäröimättä.
"Odota", Aida kuiskasi ja kurotti yöpöydän laatikosta rapisevan pakkauksen ehkäisyä, jonka avasi hampaillaan.

Eli tukahdutti tuskastuneen murahduksen hamuamalla hieman lisää Aidan kaulaa.
Heillä olisi kiire. Tämä helpottaisi kiirettä.
Mutta hän oli kärsimätön.

Aida polki bokserit alas miehen jalasta ja liu'utti kätensä hellimään miestä, ennen kuin rullasi ehkäisyn lempeästi paikalleen.
Sitten hän näykki Elin kaulaa kutsuen.

Jonakin päivänä Eli houkuttelisi Aidan tekemään tämän pitkän kaavan mukaan, kiireettä.
Mutta tänään ei ollut se päivä.
Hän houkutteli naisen mukaan suudelmaan ennen kuin painautui lähelle.

Aida huokasi syvään, nauttien tunteesta, ja kiertyi miehen ympärille.
Hitot aikataulusta. Hän ei enää koskaan pitäisi läheisyyttä ja sen mielihyvää itsestäänselvyytenä.

Eli, suorasukainen kun oli, oli jo unohtanut kaikenlaiset aikataulut. Millään muulla ei ollut väliä kuin sillä, että Aida oli siinä, hän oli tässä ja he olivat yhdessä.
Hän teki parhaansa osoittaakseen naiselle, kuinka onnellinen oli siitä.

Aidakin oli onnellinen. Niin onnellinen, että piittasi myös hitot naapureista. Eli oli uskomaton – uskomaton. Kädet vaelsivat miehen keholla, huulet hamusivat kaulaa ja hampaat näykkivät sitä, kunnes mielihyvä kaarsi hänen selkäänsä ja otti kehon valtaansa.

Eli toivoi, että olisi voinut keskittyä hetkeen pidempään. Painaa mieleensä, miltä tuntui, kun Aida niin selvästi nautti hänen läheisyydestään.
Hänen kehonsa oli kuitenkin eri mieltä. Se heittäytyi aallon mukaan eikä antanut hänen hetkeen ajatella mitään muuta.

Miten hän toivoi, että he olisivat voineet viipyä tässä. Aida halasi Elin syliinsä miten saattoi, suudellen hellästi miehen ohimoa ja korvaa, sivellen sormenpäillään niskan kaarta.
Hän olisi halunnut helliä miestä. Muistuttaa Eliä siitä, kuinka hän jumaloi tätä.
"Minun pitää mennä suihkuun", hän kuitenkin kuiskasi parin minuutin jälkeen.

Eli murahti raukeasi.
"Onko se ehdoton välttämättömyys?" hän vetosi, edelleen, tai uudelleen, unisena.
"Olet hyvin hurmaava juuri noin, prinsessa."

Aida naurahti häivähdys käheyttä äänessään.
"Toivon, ettei olisi", hän huokasi ja nuuski ohimon ihoa, imien itseensä Elin tuoksua.
"Mielelläni hieman hellisin sinua. Mutta pakko käydä ennen lähtöä."

Eli ähkäisi uudelleen ja painautui hieman tiukemmin Aidaa vasten.
"Aivan pakko?" hän kysyi.
"Vai aivan, aivan pakko?"

Aida kikatti ja kiersi jalkojaan miehen ympärille.
"Ottaisin sinut mukaani, mutta se vain johtaisi siihen, että haluaisin sinut uudelleen", hän huokasi ja siveli sormenpäällään miehen niskaa.

Nyt sanat saivat Elin suorastaan murisemaan.
"Prinsessa, sinä et tee tästä minulle helppoa", hän vetosi.
"Lainkaan helppoa."

Aida kehräsi naurusta ja nuolaisi Elin poskea haikeasti.
"Et sinäkään minulle, kullannuppu. Haluan sinua, sinä jumalainen mies, mutta kohta olemme myöhässä töistä."

Eli murisi uudelleen. Ja kierähti lopulta kauemmas.
"Mene", hän kehotti.
"Mene, ennen kuin en enää pysty päästämään sinua."

Aida kikatti uudelleen ja nojautui kauemmas kierähtäneen Elin ylle, painaen kevyen suudelman tämän huulille ja ujuttaen kätensä peiton alle silittämään miestä hellästi, kiitollisena äskeisestä suorituksesta.
Sitten hän loikkasi ylös sängystä ja kiiruhti alas portaita, kiroten itsekseen nähdessään kellon ja juosten suihkuun.

Elinkin olisi pitänyt nousta. Siistiytyä. Olla vastuullinen.
Mutta hetken hän vain makasi paikoillaan ja katseli kattoa.
Kunnes lopulta pakottautui kömpimään ylös, melkein olettaen, että Clooney olisi työntämässä kuonoaan hänen haaroihinsa.

Aida syöksähti kylpyhuoneesta pyyhkeeseen kääriytyneenä, punaisten hiusten pyörremyrskynä, ja juoksi portaat ylös parvelle. Hän hyppelehti sisään alusvaatteisiin ja sukkahousuihin ja vilkaisi sitten naurettavan täyteen ahdettua vaatekaappia epätietoisena. Mitä hän voisi pukea päälleen? Harvey valitti jatkuvasti kuvista, joissa hän ei edustanut managerin haluamaa imagoa. Mutta pitäisikö hänen todella olla viimeisen päälle laittautunut työmatkaa varten? Hän vain nousisi autoon ja sieltä pois.
"Voi paska."

Eli oli sillä välin saanut itsensä siihen kuntoon, että saattoi suunnata suihkuun. Liian hitaasti, todennäköisesti.
Mutta sellaista sattui.
Hän oli jo matkalla alas portaita, kun kuuli Aidan kirouksen.
"Mitä nyt, prinsessa?"

"Ei mitään. En tiedä, mitä pukea päälle", Aida vastasi ja nyki mekkoja vaatekaapistaan. Eihän sillä pitäisi olla merkitystä. Hänet meikattaisiin teatterilla, hiukset sidottaisiin peruukin alle. Hänellä olisi takkikin päällä ulkona ollessa.
Hitto vie. Kai hän saisi näyttää ihmiseltä, jos joku sattuisikin ottamaan valokuvan?
Hän kirosi Harveyta ja hyppelehti sisään summamutikassa tempaamaansa, valkoiseen mekkoon, jonka helma aaltoili kauniisti ja ravasi sitten portaita alas kuivaamaan kesyttömiä hiuksiaan.

"Prinsessa, sinä näytät upealta missä tahansa", Eli esitti mielipiteensä ennen kuin suuntasi hyvin pikaiseen suihkuun. Mutta ehkä hänenkin oli yritettävä käyttäytyä kuin vastuullinen aikuinen. Ja ainakin olla näyttämättä katuojasta repäistyltä. Sellainen ei varmasti tekisi hyvää Aidan imagolle.
Hän astui ulos kylpyhuoneesta hiukset edelleen suihkun jäljiltä kosteina.

"Kerro se Harveylle", Aida vastasi pää ylösalaisin, kuivaten vimmaisasti punaista tukkaa. He olivat jo vähän myöhässä. Hän ei voisi käyttää aikaa siihen, että laittaisi sitä, kun se sullottaisiin kohta peruukin alle. Harveyn olisi tyytyminen huolettomaan nutturaan.
"Oletko kohta valmis?"

"Voin kertoakin", Eli huomautti melkein tuohtuneena.
"Jos Harvey väittää muuta, hänellä ei ole silmiä päässä."
Hänen ei tarvinnut huolehtia vaatteista. Kunhan veti päälle ensimmäiset puhtaat vaatekappaleet, jotka sattuivat käteen. Helppoa.
"Olen jos sinäkin."

Aida nyökkäsi ja vilkaisi hyvin kevyesti meikattuja kasvojaan ja korkealle kiepautettua nutturaa levottomana. Mutta ei hän voinut joutua laittautumaan viimeisen päällä aina kun lähtisi kotiovesta, eihän?
Hän tempaisi sähkönsinisen, tyköistuvan villakangastakin ylleen ja pujotti jalkansa Louboutinin mokkanilkkureihin, ennen kuin kiiruhti ulos ovesta.
Holland oli luvannut auton olevan odottamassa.

Eli oli varma, että vielä jonakin päivänä lakkaisi kuvittelemasta, että he jatkaisivat matkaansa metrolle. Että kadulla odottava auto olisi luonnollinen osa heidän elämäänsä, eikä enää tuntuisi kummallisella tavalla kiusalliselta.
Hän seurasi Aidaa ja toivoi, että se päivä koittaisi pian.

Holland oli avaamassa heille ovea, ja Aida hymyili henkivartijalle, vaikka tämän läsnäolo tuntui liioitellulta. He olivat kotona, menossa töihin, niin kuin muinakin päivinä.
Matka teatterille ei ollut pitkä.
Takaoven luona olevalla kuvalla norkoili muutama hyvin tutuksi käynyt paparazzi kameran kanssa ja pari kirkassilmäistä odottajaa, joista toisella oli sylissään kimppu kukkia.
Aida hengitti syvään päästessään vihdoin sisään teatteriin, otti nöyrästi vastaan nuhteet myöhästymisestä, ja kiiruhti pukuhuoneeseensa.

Odottajat olivat mukava näky. Paparazzit eivät niinkään.
Suunnatessaan omaan pukuhuoneeseensa Eli todella toivoi, että heillä olisi hyväntuulinen lämmittely. Hän ei halunnut ottaa sitä riskiä, että olisi pahantuulinen Strat.
Niin kuin se olisi ollut todellinen huoli.

Lämmittely oli jo loppusuoralla siinä vaiheessa, kun Aida liittyi seuraan. Eikä hän ehtinyt kuin tervehtiä pikaisesti työtovereita ja saada Jemmalta nuivan kommentin diivan etuoikeudesta myöhästellä, ennen kuin hänen oli juostava maskeeraajan tuoliin peruukkia ja meikkiä varten.
Harvey oli jälleen lähettänyt pukuhuoneeseen mahtipontisen kimpun ruusuja. Pukeutumispöydällä lojui myös yksittäinen, punainen ruusu, jonka varressa oli tuttu, musta nauha.

Lyhyt, mutta ytimekäs. Mutta se riitti piristämään Elin. Siinä vaiheessa, kun hän palasi pukuhuoneeseensa sujahtaakseen paljetein koristeltuihin farkkuihinsa ja tukehtuakseen hiuslakkaan, hän oli o unohtanut paparazzit. Ja kaiken muun, paitsi tulevan shown.
Hieman ennen äänimerkkiä hän koputti Aidan huoneen oveen.

Aida puolittain odotti Jemmaa kutsuessaan koputtajan sisään. Hänen standbynsa tuntui saavan erityistä nautintoa naljaillessaan hänestä ja kuiskuttaessaan selän takana, turhan äänekkäästi, jotta voisi esittää, ettei halunnut hänen kuulevan.
"Eli", hän suli hymyyn nähdessään tulijan, Ravenin vaaleanpunaisessa mekossa, korpinmustat hiukset huolellisesti aseteltuina.

"Hei, prinsessa", Eli tervehti ja pujahti sisään.
"Minun ei kai oikeastaan pitäisi olla täällä. Show alkaa... nyt. Pian. Mutta halusin nähdä sinut."

"Olet kultainen", Aida vastasi ja nousi painamaan suukon miehen poskelle, kurottuen valkoisten tennarien varpaille.
"Murra jalka."

"Murra kaksi", Eli toivotti takaisin ja veti Aidan hetkeksi halaukseen.
Hänen katseensa kiinnittyi mustanauhaiseen ruusuun.
"Mikä tuo on?"

"Lahja", Aida vastasi kohauttaen toista olkaansa. Se tuskin oli niin omituista, toimittihan moni muukin hänen pukuhuoneeseensa kukkia ja lahjoja.
"Meidän on parasta mennä. Haluan nähdä monologisi."

Jokin ruusussa sai Elin olon epämiellyttäväksi.
Mutta nyt oli aika olla Strat.
"Odotan sinua lavalla, prinsessa", hän totesi samaan aikaan, kun äänimerkki kajahti. Se pakotti hänet suuntaamaan kapeaa käytävää kohti lavaa.

*

*

*

"Voi rokkitähteni, olit upea!" Aida vetosi loikatessaan Elin syliin, kun esirippu laskeutui matineen päätökseksi ja yleisön humina alkoi hiipua väen valuessa ulos teatterista, jatkamaan lauantaitaan.
"Fantastinen", hän jatkoi ja painoi suukkoja Elin kasvoille.

Eli nappasi Aidan tottuneesti syliinsä ja kiepautti ympäri, ja pyysi anteeksi ensemblen jäseneltä jonka oli vahingossa kiilata kumoon.
"Sinä olet aina upea", hän muistutti.

Aida tuhahti ja näpäytti Elin nenänpäätä.
"Nyt puhumme sinusta", hän muistutti kiertäen jalkansa luontevasti miehen vyötärölle.
"Cast ehdotti, että lähtisimme ulos illan näytöksen jälkeen. Se on hyvä idea, eikö olekin?"

"Minä puhuin sinusta", Eli vastasi ja painoi suukon Aidan huulille.
"Se olisi mahtavaa. Keitä on tulossa?"

"Kai melkein kaikki. Ehkä jopa Joseph tulee pyörähtämään", Aida pohti ja hipaisi nenänpäällään Elin nenää. Kai hänen olisi otettava Holland mukaan. Ehkä se oli vain osa uutta elämää.
"Minne sinä haluaisit mennä?"

"Oho", Eli totesi häkeltyneenä.
"Rasti seinään. Ja minä olen onnellinen missä tahansa kanssasi."
Hänen kulmillaan häivähti kurtistus.

"Se ei varsinaisesti ole vastaus", Aida huomautti ja kannusti Eliä viemään heidät hänen pukuhuoneeseensa.
"Olisipa ihana mennä kunnolla tanssimaan pitkästä aikaa."

Eli suuntasi pukuhuoneeseen kuuliaisesti.
"Niin", hän myönsi.
"Luuletko, että se onnistuisi?"

"Miksei onnistuisi?" Aida kysyi ja avasi heille oven, tuupaten sen kiinni jalallaan, jotta he saivat hetken yksityisyyttä.
Hän ei luopuisi mahdollisuudesta mennä tanssimaan rakkaansa ja ystäviensä kanssa.

Eli vajosi pienelle sohvalle Aida edelleen sylissään.
"En tiedä", hän myönsi.
"Ajattelin vain... Onko se sopivaa. Ja turvallista. Paljon ihmisiä."

Aida asettui tottuneesti Elin syliin ja silitti miehen niskaa, kun ei voinut vielä omia Stratin villejä hiuksia.
"Holland on mukana. Kai se riittää? Tulen hulluksi, jos minun on vain istuttava kotona."

Eli nautti silityksestä.
"Sinun ei pidä joutua olemaan vain kotona", hän myönsi.
"Eikä nääntyä nälkään. Mitä haluaisit lounaaksi?"

"Smoothien tai salaatin", Aida vastasi kohauttaen olkaansa.
"Voisin pyytää jotakuta tanssijoista hakemaan meille lounasta samalla, kun hän käy hakemassa itselleen. Siten minun ei tarvitse päästää sinua pois."
Hän ei tiennyt, milloin elämä oli muuttunut niin, ettei hän voinut vain kävellä ulos ja lähimpään kahvilaan hakemaan lounasta. Vai oliko? Kuka häntä estäisi?

Eli tutki Aidan kasvoja. Se oli hyvin houkutteleva tarjous.
"Voisit myös tulla mukaani ostamaan lounasta. Silloinkaan meidän ei tarvitsisi olla erossa."

"Tehdään niin", Aida vastasi ja painoi suudelman Elin huulille. Hän vilkaisi itseään peilistä. Ehkä hän ei saisi lähteä teatterista Ravenina.
"Onko sinulla hattua?"

Jännitys kipristi Elin vatsaa. Niin kuin he olisivat tekemässä jotakin kiellettyä. Ei liian kiellettyä, mutta hieman uskaliasta. Niin kuin suuteleminen koulun siivouskaapissa.
Se olisi ollut mukavaa Aidan kanssa.
"Luulen, että unohdin yhden hatun pukuhuoneeseeni jonkin aikaa sitten."

"Hakisitko sen minulle?" Aida vetosi istahtaen pukeutumispöytänsä ääreen irrottamaan varovasti peruukkiaan. Toivottavasti maskeeraaja ei hermostuisi. Mutta hän ei tohtisi irrottaa myssyä sen alta, joka piti hänen kesyttömät hiuksensa kurissa ja kuljetti mikrofonien kiemurtelevat johdot turvallisesti oikeaan paikkaan.

"Totta kai."
Eli nousi ja suuntasi omaan pukuhuoneeseensa, ja palatessaan takaisin hän oli pukeutunut omiin vaatteisiinsa ja näytti hieman vähemmän dramaattiselta.
Mukanaan hänellä oli newsboyhattu, jonka alkuperästä hän ei ollut täysin varma, mutta joka aivan varmasti oli silti hänen omansa.
"Tässä, prinsessa. Vaikka ehkä pipo olisi ollut parempi..?"

Aida katsahti hattua huvittuneena ja irvisti peilikuvalleen. Hän näytti Klonkulta.
"Anna minulle hetki", hän vetosi ja sieppasi hatun mukaansa, ennen kuin kiiruhti ulos pukuhuoneesta ja alas käytävää. Kun hän palasi, hatun alta laskeutui syksyisenruskea, hartiamittainen tukka ja hän oli vetänyt ylleen skottiruutuisen, puolipitkän takin, joka oli numeroa liian suuri.

Eli yritti olla virnistämättä.
"Pitäisikö meidän keksiä sinulle myös Alias?" hän ehdotti.
"Oliver?"

Aida pöyhäisi uusia hiuksiaan ja otti muutaman steppiaskeleen.
"Olivia?" hän ehdotti räpsäyttäen kissamaisesti rajattuja silmiään.
"Tule, rokkitähti, mennään."

"Joo", Eli myöntyi ja veti Aidan - Olivian - kainaloonsa.
Sitten hän kurtisti kulmiaan.
"Onko minun okei näyttäytyä kanssasi?"

"Voimme olla kollegoita", Aida ehdotti ja kurotti painamaan suudelman miehen leukaperälle, ennen kuin pujottautui Elin kainalosta ja vilkaisi vielä valeasuaan peilistä. No, se saisi kelvata.
Sitten hän kiiruhti ulos, pää painuksissa, ja suuntasi kohti viereisen korttelin Pretiä.

Kollegoita. Kollegoita, jotka eivät halailleet tai suudelleet tai pidelleet toisiaan kädestä.
Se oli yllättävän hankalaa.
Mutta ainakaan paparazzit eivät hyökänneet heidän kimppuunsa heti.
"Tuntuu kotoisalta", Eli huomautti.

Muutama silmäpari jäi tuijottamaan heitä uteliaana, mutta Aida kiiruhti eteenpäin pitäen kasvonsa osin kaulaliinan peitossa. Ehkä hän näytti siltä kuin olisi karannut Oliver Twistin castista.
"Mitä haluat?" hän supatti Elille Pretin hyllyjen edessä.

Eli harrasti ruuan hankinnassa yleensä taktiikkaa, jossa tarttui ensimmäiseen kasvisvaihtoehtoon, joka näytti siltä, että veisi nälän. Tällä kertaa hän valitsi itselleen paahdetulla kurpitsalla ryyditetyn salaatin ja pikkelssileivän.
"Mitä sinä otat, prinsessa?"

Aida vilkaisi ruokien rivejä tuntien tutun, hermostuneen kouraisun, joka yritti laskea kaloreita. Hän sieppasi hyllystä kevyen näköisen salaatin ja vihreän smoothien, suunnaten sitten miehen kanssa kassalle.

Eli katsahti Aidan ostoksia hieman huolissaan, mutta ei sanonut mitään. Hän ei halunnut aiheuttaa mielipahaa heidän välilleen juuri nyt, kun kaikki oli hyvin. Ja vielä vähemmän Aidalle.
"Oletko varma, ettet tahdo mitään muuta?"

Aida nyökytti ja kätki kasvonsa osin kaulaliinaan maksaessaan heidän ostoksensa. Vaikka se oli varmasti liioiteltua. Välittäisikö kukaan siitä, että hän haki ruokaa Pretistä?
"Mennäänkö takaisin?" hän kysyi ja kääntyi pois kassalta.

"Jep."
Eli tunsi olevansa salainen agentti tehtävällä. Nyt heidän olisi päästävä turvallisesti takaisin tukikohtaan. Tai teatterin takatiloihin, tässä tapauksessa.
Hän oli vetää Aidan kainaloonsa mutta esti itseään viime hetkellä.

Aida rutisti paperikassin käteensä ja kiiruhti eteenpäin ruuhkaisella kadulla. Muutama teatterin takaovella edelleen norkoileva tuijotti häntä kiinteästi, keskenään supisten. Yksi kutsui kokeillen hänen nimeään, eikä Aida voinut vastustaa kiusausta kääntyä ovella vinkkaamaan silmää, kadoten sitten takatiloihin joukkion jäädessä kohisemaan.

He olivat selvinneet.
Ja Eli saattoi vetää Aidan syliinsä ja painaa suudelman naisen huulille.
"Tuo oli kamalaa", hän huomautti.
"Ja jännittävää..."

Aida kikatti ja painoi sitten nolona katseensa, kun näki Hollandin odottavan heitä kalpeana, kulmat huolestuneessa kurtussa.
"Voisitko kertoa, kun aiot kadota? Työni on suojella sinua."
"Anteeksi, en ajatellut. Smoothie?" Aida tarjosi pahoitellen, mutta henkivartija pudisti päätään.

Eli hätkähti.
Hän oli unohtanut täysin Hollandin. Ja tunsi siitä syyllisyyttä.
"Anteeksi. Se oli minun ehdotukseni."

Holland pudisti Elille rauhoittaen päätään. Kaikki oli hyvin. Mutta maailma oli täynnä hulluja, joista ainakin yksi oli kehittänyt huolestuttavan pakkomielteen.
Aida kurottui suukottamaan miehen poskea, mikä kirvoitti hymyn, ja veti Elin perässään ylös portaita pukuhuoneeseen syömään.

Eli tunsi silti olonsa syylliseksi.
"Minä en todellakaan ajatellut", hän totesi Aidalle heidän suunnatessaan pukuhuoneeseen.
"Olen typerys."

"Ei se ole sinun vikasi", Aida rauhoitteli ja vajosi sohvalle, siemaisten vihreää smoothieta.
"Minä olen ajattelematon, mutta ei se ole vakavaa. Haimme vain ruokaa Pretistä."

Eli vajosi Aidan vierelle.
"Holland vaikutti aika säikähtäneeltä", hän huomautti ja siemaisi teetä pahvimukistaan.
Niin kuin Aida todella olisi vaarassa.

Aida tunsi huonoa omaatuntoa miehen säikyttelystä.
"Kaikki on hyvin. Miltä salaattisi maistuu?"

Eli yritti päästää irti tunteesta, että he olivat tehneet jotakin todella väärää.
"Oikein hyvältä", hän vakuutti.
"Haluaisitko maistaa?"

Aida pudisti päätään ja näykki omaa salaattiaan.
"Toivon, että illan esitys on mahtava. Lauantai-illan yleisö on aina liekeissä."

Älä synkistele, Eli muistutti itseään ja vei kurpitsanpalan suuhunsa.
"Prinsessa, kun sinä olet mukana, kaikki on mahtavaa", hän totesi.
"Oletko ajatellut olla Olivia toistekin?"

Aida kikatti.
"Ehkä. Mutta tänä iltana on parasta olla vain Raven", hän sanoi.
"Kaipaatko sinä vähän roolileikkejä?"

Eli naurahti.
"Tiedät, että minä harvemmin kieltäydyn sellaisesta", hän myönsi.
"Mutta kyllä minä rehellisesti sanottuna kaipaan vain sinua, prinsessa."

Aida hymyili ja tuuppasi Elin säärtä varpaillaan.
"Imartelija. Mutta roolileikeistä puheenollen, onko sinulla uusia fantasioita?" hän kysyi naurua silmissään, tyhjentäen smoothiensa.

Eli kohotti kulmiaan.
"Prinsessa", hän vetosi.
"Tiedät kai, etten pysty keskittymään illan showhun, jos laitat minut ajattelemaan sellaista?"

"Kerro nyt", Aida vetosi ja nojautui lähemmäs, hamuten kevyesti Elin korvaa.
"Haluan tietää."

Miettiessään päivää Eli tunsi itsensä vanhaksi. Vaikka hän haaveilikin intohimoisista hetkistä Aidan kanssa, hän huomasi kuvittelevansa heidät keskelle tavallista arkea. Heidän omaa arkeaan. Sellaista, jossa he myös hörppisivät inkivääriteetä, kävisivät kävelyllä jos haluaisivat, piipahtaisivat kahvilassa...
Hän ähkäisi.
"Prinsessa, minä keski-ikäistyn."

"Mitä?" Aida kysyi ja purskahti kikatuksiin, näykäten Elin kaulaa.
"Sinäkö? Ehkä kaipaatkin joululahjaksi villatakkia kyynärpaikoilla? On totta, ettei nelikymppiset ole kaukana."

"Mmm, kuulostaa hyvältä", Eli myönsi.
"Mutta totta puhuen, minä haaveilen - fantasioin - ihan vain siitä, että saisimme olla rauhassa. Kahdestaan. Käydä, missä haluaisimme."

"Se olisi ihanaa", Aida myönsi ja tunsi haikean vihlaisun. Ei kai se olisi mahdotonta? Ei heidän elämänsä olisi muuttunut niin paljoa.
"Ehkä saisimme sellaisen jo vaikka huomenna. Voin aina hukata puhelimeni."

Elin suupieli nykäisi, mutta sitten kulmat kurtistuivat.
"Luuletko, että Holland tulisi etsimään sinua, jos et vastaisi puhelimeen?"

"Voin kertoa hänelle tänään , että haluan olla huomenna rauhassa kotona kanssasi", Aida vakuutti ja ponnahti ylös pukeutumispöydän ääreen, sovittamaan Ravenin peruukkia takaisin päähänsä. Illan esitys alkaisi pian.

Eli havahtui ajan kuluun.
"Luuletko, että se toimisi?" hän kysyi toiveikkaana.

"Miksei? Tuskin huomenna mitään kriittistä tapahtuu", Aida arveli luottavaisesti.
"Toivottavasti pääsemme ajoissa stage doorilta, jotta ehdimme ulos muiden kanssa."

"Tuskin siitä on haittaa, jos ei lähdetä mihinkään", Eli myönsi. Kotona ei voisi tapahtua mitään pahaa, eikö niin? Aida ei olisi vaarassa.
"Voit aina hyödyntää Oliviaa."

Aida nauroi ja vilkaisi Eliä peilin kautta.
"Mutta me voimme käydä ulkona, jos haluat." Ei hän ollut vanki kodissaan.

Eli suoristautui ja yritti pöyhäistä hiuksiaan. Se ei onnistunut.
"En halua saattaa sinua vaaraan."

"Et sinä saata minua vaaraan", Aida protestoi.
"Miljoonat ihmiset elävät tässä kaupungissa normaalisti ja käyvät ulkona."

"Mutta jos lähdemme ulos ja jotain sattuu."
Eli tutki Aidan kasvoja peilin kautta.
"Äh, olen tyhmä. Anteeksi."

"Mitä sattuisi?" Aida kysyi hymyillen ja korjasi Ravenin meikkiä. Heillä olisi edelleen elämänsä.

Eli kohautti toista hartiaansa.
"En tiedä. Varmaan ylireagoin."

"Niin teet. Kaikki on hyvin. Pidetään ihana päivä ja tehdään mitä halutaan", Aida kannusti. Maskeeraaja ilmestyi viimeistelemään Ravenin iltaa varten.

Se oli Elille merkki siitä, että hänen oli aika lähteä.
"Nähdään lavalla", hän totesi ja kumartui koskettamaan huulillaan Aidan poskea ennen kuin pakeni maskeeraajan tieltä.

Raven ja Strat kohtasivat lavalla. Lauantai-illan yleisöstä väreili euforista energiaa, ja koko cast oli liekeissä lavalla, antaen parastaan ennen viikottaista vapaapäiväänsä.
Siinä määrin, että jokusella oli hieman liikaa virtaa ja lavalla sattui kömmähdyksiä, jotka eivät olleet ilmiselviä yleisölle, mutta saivat hysterian leviämään castin keskuudessa.

Jos Eli olikin ollut huolissaan, kaikki se unohtui kun Strat otti vallan.
Ensimmäisen näytöksen loppuun mennessä hän ei enää muistanut lainkaan huoltaan tai keski-ikäisiä unelmiaan.
Ainoastaan tekoveri esti häntä vetämästä Aidaa syliin.

Aida tukahdutti voimattomana kikatuksen, joka oli yrittänyt ottaa hänet valtaansa lavallakin.
"Älä naurata minua, ole kiltti", hän vetosi.

Eli katsoi Aidaa. Ja otti sitten kasvoilleen vakavimman ilmeensä.
Ja jäi vain katselemaan naista.

"Tuo ei auta", Aida vastasi yrittäen olla kikattamatta.
"Minun pitää mennä kokoamaan itseni. Nähdään lavalla!"

Eli katseli Aidaa hetken.
Ja otti sitten kasvoilleen virnistyksen. Leveimmän mahdollisen.

Aida ei kiittänyt Eliä. Hän kiiruhti pukuhuoneeseensa ja istui hiljaa, päätyen ajattelemaan elämänsä uutta todellisuutta ja painavia odotuksia, hilliten tehokkaasti halunsa nauraa.
Toinen näytös sujui paljon sujuvammin kuin ensimmäinen, vaikka kumarrusten tullen hysteria nosti jälleen päätään castin keskuudessa.

Eli rakasti loppukumarruksia. Kaikkia loppukumarruksia, mutta erityisesti BooHin varianttia, jossa he pääsivät vielä esiintymään.
Ehkä hänen pitäisi joskus kokeilla Mamma Miaa!

Tunnelma oli katossa. Yleisö oli jaloillaan, taputti, vislasi ja huusi. Aida rakasti viimeistä hetkeä lavalla, jaettua euforiaa, ja vilkutti villeimmille kirkujille, ennen kuin jätti lavan Elin kainalossa.
Aika kiiruhtaa.

Eli veti Aidan nopeaan suudelmaan ennen kuin vapautti naisen kiiruhtamaan pukuhuoneeseen.
Ja kiiruhti sitten omaansa.

Saapuessaan teatterin ovelle Aida Fitzgeraldina, punaiset hiukset olkapäiden yli ryöpyten, näyttävät rajaukset silmissään ja huulet punattuina. Mutta hän ei koskaan selviytyisi stage doorilta nopeasti. Hänellä ei ollut sydäntä kiiruhtaa ohi odottajista, kurottuvista käsistä ja toiveikkaista sanoista, vaikka hän kuinka yritti olla nopea.

Eli oli opettanut itseään olemaan välittämättä ihmismassasta, joka ovien takana odotti aina silloin, kun Aida oli mukana. Se oli hankalaa, mutta hän teki parhaansa.
Muu cast oli tainnut jo jatkaa suurimmalta osin matkaansa jatkopaikkaan.

Hetken Aida luuli nähneensä odottajien joukossa hiljaisen tutun hahmon, lippalakki silmillä. Mutta siihen mennessä, kun hän selvisi autolle, hän oli unohtanut koko asian. Holland sulki oven heidän jäljessään, ja he saattoivat liittyä muun castin seuraan yökerholla.

Elin hiukset sojottivat jälleen röyhkeinä pystyssä, kun hän halasi Aidan kainaloonsa heidän noustessaan autosta. Se oli kai ollut hänen tapansa aina, mutta nykyään siihen liittyi muutakin kuin pelkästään halu pidellä naista lähellä.
Hän pelkäsi, että paparazzit yrittäisivät iholle. Tai hullut fanit.

Aida katsahti Elin kasvoja, kun he nousivat autosta.
"Oletko kunnossa, kullannuppu?" hän kysyi hiljaa. Eli oli rakastanut stage dooria ennen. Oliko hän vienyt sen mieheltä?

"Kaikki hyvin", Eli vakuutti ja painoi nopean suudelman Aidan hiusten joukkoon.
Ja jäi hetkeksi miettimään, saiko tehdä niin. Julkisella paikalla. Hitto.
"Mennään vain etsimään muut."

Aida nyökkäsi. Yökerhon edessä oleva jono oli alkanut hälistä, ja puhelinten kamerat räpsyivät yössä, kun he siirtyivät sisään Holland kannoillaan.
"Mitä haluat juoda?"

Kameroiden valot välkähtelivät yhä Elin silmissä.
"Jotain oranssia", hän vastasi, ehkä Salomen innoittamana.
"Entä sinä, prinsessa? Hakisinko meille juomat?"

"Mansikka-Cosmopolitan", Aida vastasi lammasmaisesti hymyillen. Se oli hänen suosikkinsa, ja jotain, mitä hän salli itselleen vain harvoin.
"Kiitos, olet kultainen."

Eli hymyili ilahtuneena.
"Tulee heti, prinsessa", hän vastasi ja suuntasi hakemaan juomaa.

Castin kesken vallitsi ihana tunnelma, vaikka Jemma silmäilikin häntä kylmästi. He olivat ottaneet yhden nurkkapöydistä omakseen, ja Holland vahti sen vierellä pitkänä ja vaikuttavana, varoittaen pois liian uteliaita kanssajuhlijia.

Tuntui hyvältä käydä hakemassa juomat ja palata niiden kanssa pöytään - niin hyvältä, että Eli unohtui hetkeksi juttelemaan baarimikon kanssa. Ihan vain, koska tunsi olonsa niin... normaaliksi. Omaan elämäänsä kuuluvaksi.
Lopulta hän kuitenkin asteli pöydän luo.
"Ole hyvä, prinsessa, yksi mansikka-cosmopolitan."

"Kiitos, kullannuppu!" Aida vastasi ja hetken kuvitteli, että näki tanssijoiden keskellä liikkumattoman, hiljaisen hahmon tuijottamassa heitä.
Mutta luultavasti hän kuvitteli. Mielikuvitus teki tepposia, koska yökerhon naistenhuoneessa tapahtui kerran outo välikohtaus.
"Mitä otit itsellesi?"

"Sex on the Beachin", Eli vastasi ja kohotti oranssia juomaansa ennen kuin valui istumaan Aidan viereen ja kietoi toisen käsivartensa naisen hartioiden ympärille.
Ehkä he pääsisivät tanssimaan tänään. Se olisi mahtavaa.

Aida kikatti ja nojautui painamaan suukon miehen poskelle.
"Niin tietysti", hän hykersi ja siemaisi juomaansa, tuntien syyllisyyttä. Hänen ei pitänyt juoda, mutta kai hän voisi nauttia yhden drinkin silloin tällöin?
"Haaveiletko siitä?"

Eli katsahti Aidaa ovelasti.
"Ehdottomasti", hän myönsi.
"Vain sinä, minä ja auringonlasku."

Aida kikatti ja pukkasi Elin kylkeä.
"Lupaan, seuraavan kerran, kun olemme kaksin rannalla", hän kuiskutti miehen korvaan ja nautti juomastaan. Se oli niin harvinainen herkku, että makukin alkoi tuntua vieraalta.

Milloinkohan niin mahtaisi käydä? Se oli joka tapauksessa hyvin houkutteleva tarjous.
Eli siemaili hitaasti juomaansa ja tunsi rentoutuvansa, kun kukaan ei ollut tunkemassa heidän pöytäänsä.
"Haluatko tanssia tänään, prinsessa?"

"En kieltäytyisi milloinkaan", Aida vakuutti tuntien olonsa adrenaliinista kevyeksi.
"Juon vain tämän", hän lupasi tyhjentäen loput lasistaan muutamalla kulauksella ja tarttui Elin käteen.
"Tanssitaan!" Osa castista oli jo tanssilattialla.

Eli tunsi huonon omantunnon vihlaisevan, sillä Aida olisi saanut pitkästä aikaa nauttia drinkistään. Silti hän oli innoissaan siitä, että he pääsisivät tanssimaan.
Hän nousi seisomaan ja seurasi naista tanssilattialle.

Rytmikäs, energinen tanssimusiikki otti hänet valtaansa, ja Aida ojensi käsiään Eliä kohti, houkutellen miestä ottamaan hänet käsivarsiensa suojaan.
Tungeksiva tanssilattia tuntui kotoisalta. Värikkäät valot sykkivät kilpaa musiikin kanssa, ja kaikki ympärillä olivat humalaisen onnellisia.

Hetken Eli tunsi, kuinka sydän alkoi hakata hermostuneemmin. Mutta sitten hän kovetti itsensä, vakuutti, ettei pahaa tapahtuisi. Ihmiset eivät alkaisi tungeksia heidän ympärillään ja sulkisi heitä ansaan.
Ja sitten hän saattoi jo löytää tutun, euforisen tunteen heittäytyessään samaan rytmiin Aidan kanssa, kädet naisen vyötäisillä.

Miten hän oli kaivannut tätä. Mahdollisuutta vain viettää iltaa ulkona Elin ja heidän ystäviensä kanssa. Nauttia mansikka-Cosmopolitan, jonka täytyi olla tuju, koska hän tunsi sen humahtaneen suoraan päähänsä. Valot välkähtelivät kuin hidastettuina, ihmismassa näyttäytyi kuin hologrammi ja musiikki tuntui kuuluvan välillä jostain kaukaa.
Mutta se ei häirinnyt häntä. Hän kiepahti ympäri miehen syleilyssä, painaen selkänsä tämän rintaa vasten ja keinuen musiikin tahtiin. Väkijoukossa tuntui vilahtavan tuttu, liikkumaton hahmo.

Eli halasi Aidan syliinsä ja painoi nopean suudelman tämän ohimolle.
"Oletko onnellinen, prinsessa?" hän kysyi, vaikkei ollutkaan varma, kuuluiko hänen äänensä musiikin yli.

"Mmhh, tämä on ihanaa", Aida vastasi takaisin, ääni sammaltaen ja nojautui Eliä vasten hieman raskaammin kuin oli aikonut.
Pää tuntui muuttuneen painavaksi ja kiskoi häntä pois tasapainosta.
"Oletko sinä, mmm, onnellinen?" hän sammalsi takaisin ja kääntyi ympäri miehen käsivarsien suojassa, melkein luiskahtaen nurin lattialle.

Elin kulmat kurtistuivat hieman.
"Prinsessa?" hän vetosi, parantaen otettaan Aidan ympäriltä.
"Onko kaikki okei?"

"Mmhh, tanssitaan!" Aida vetosi ja yritti kohdistaa katsettaan Eliin, mutta mies näyttäytyi kahtena. Hän haparoi ensin heijastusta, ennen kuin löysi oikeat kasvot, joita silittää.
"Shh, taidan olla vähän humalassa", hän sammalsi ja valui miehen rintaa vasten. Koko tanssilattia oli alkanut aaltoilla ja keinua, ja hän tunsi olonsa huonovointiseksi.

Eli katseli Aidaa hetken.
"Prinsessa, sinun täytyy päästä istumaan", hän vetosi huolissaan ja kietoi käsivartensa paremmin Aidan ympärille lähteäkseen auttamaan tätä pois tanssilattialta.
Ei kai juoma ollut ollut niin vahvaa? Hitto, ei hän ollut tilannut ekstravahvaa drinkkiä...

Lattia todella keinui. Hänen oli vaikea hengittää, ja näkökentän laidoilla oli kasvava pimeys.
"Ehkä, mmm, minun pitäisi käydä naistenhuoneessa", Aida sammalsi hermostusta äänessään. Ei hän voinut tulla yhdestä drinkistä näin humalaan. Ajatuksetkin olivat kuin puuroa.
"Minua pyörryttää", hän mumisi ja valui kohti lattiaa.

Elin sydän alkoi hakata hermostuneemmin.
"Prinsessa", hän vetosi ja yritti napata naisen syliinsä ennen kuin tämä kaatuisi.
Hitto, hitto, hitto...
Hän yritti tavoittaa Hollandin katseen jostakin ihmisten joukosta.

Aida tunsi lipsuvansa, vaikka fyysisesti oli turvallisesti Elin sylissä.
"Minulla on huono olo", hän sammalsi ja säpsähti, kun salamavalo välähti jonkun ottaessa heistä kuvan. Sitten niitä välkähti useampi ja Holland aurasi tiensä nyt pysähtyneiden tanssijoiden lomasta heidän luokseen.
"Mitä tapahtui?"

Hittohittohitto.
Eli tunsi lamaantuvansa. Hän ei tiennyt, minne olisi suunnannut, tai mitä olisi tehnyt. Hän oli melko varma, että kuvat olivat paha juttu, ehdottoman paha juttu.
Hän olisi voinut halata Hollandia tämän ilmestyessä.
"En tiedä. Aida ei ole kunnossa..."

"Paljonko hän oikein joi?" Holland kysyi kulmat kurtussa ja työntyi kaksikon ja kamerapuhelimien väliin, käskien kuvaajia kärkkäästi työntämään kameransa pois. Useampi seurasi heitä puhelin koholla, selvästi videoiden jännittävää välikohtausta.
"Lähdetään", henkivartija kannusti ja osoitti ovea.

Hittohittohitto.
"Yhden drinkin", Eli vastasi ja yritti pysyä rauhallisena, vaikka hänen sydämensä hakkasikin ahdistuneesti.
"Vain yhden."
Hän lähti kantamaan Aidaa kohti ovea.

"Vain yhden?" Holland varmisti huolestuneena ja työnsi röyhkeästi heidän eteensä kuvaamaan ilmestyvän nuoren naisen kauemmas, siirtyen kävelemään Elin eteen, jotta tarjosi suojaa joko nukahtaneelle tai pyörtyneelle naiselle uteliailta kameroilta.
"Eikö tämä ole suhteeton reaktio yhteen drinkkiin?"

"Hitossa on", Eli vastasi ahdistuneena.
Aida oli ottanut vain yhden drinkin. Hän oli siitä varma.
"Meidän pitää mennä sairaalaan", hän vetosi.

Holland nyökkäsi ja työnsi ihmisiä tieltään, luoden tuimia katseita liian lähelle tunkeviin. Hän nosti puhelimen korvalleen ja käski autoa tulemaan yökerhon eteen heti.
"Odotetaan hetki tässä", hän sanoi jääden lähelle sisäänkäyntiä ja suojaten Eliä ja Aidaa kameroilta kehollaan.
"Onko joku voinut livauttaa jotain hänen juomaansa?"

Elin sydän hakkasi ja jalat tuntuivat huterilta.
"Ei. En tiedä. Minä toin sen hänelle..."
Hän ei ollut jättänyt drinkkiä vahtimatta, eihän? Paitsi ehkä hetkeksi, jutellessaan baarimikon kanssa.
Voi helvetti.

"Oliko hän heikkovointinen aikaisemmin?" Holland kysyi ja työntyi lähemmäs ujuttautuvien juhlijoiden eteen. Puhelin värähti ja hän avasi heille oven.
Musta auto odotti kadunvarressa, ja paparazzit hyökkäsivät lähemmäs järjestelmäkamerat naksuen ja välkkyen. Holland aurasi heille tietä autolle ja avasi takaoven.

Hetkeksi Eli sokaistui valoista.
"Ei. En usko."
Entä jos olikin ollut? Jos hän oli vain ollut jälleen kerran niin helvetin typerä, ettei ollut ymmärtänyt sitä.
Helvetti.

Holland käsitteli paparazzeja yhtä karskisti kuin nämä yrittivät työntää kameraa kiinni Elin tai Aidan kasvoihin.
"Antakaa tilaa", hän käski ja avattuaan oven, tarjoutui auttamaan Eliä nostamaan tiedottomuuden rajamailla ajelehtivan naisen takapenkille.
Hän läimäisi oven kiinni näiden perässä, melkein jättäen yhden kameran objektiivin väliin. Kun hän oli etupenkillä, auto nytkähti liikkeelle.
"Sitten se kuulostaa siltä, että hänet on huumattu."

Huumattu.
"En minä... En huomannut..." Eli änkytti samalla kun seurasi huolissaan Aidan vointi.
Hän ei ollut huomannut mitään. Taaskaan.
"Helvetti."

"Sitä sattuu", Holland rauhoitteli ja tutki puhelimestaan reittiohjeita kuljettajalle sairaalaan.
"Meidän on kuitenkin paras kiirehtiä. Jotkut huumausaineista reagoivat huonosti alkoholiin ja voivat johtaa koomaan tai kuolemaan."

Koomaan tai kuolemaan.
Eli tunsi, kuinka tunto katosi raajoista ja maailma alkoi kieppua hänen ympärillään. Kaikki tuntui hidastuvan, äänet kuuluivat jostakin kaukaa.
"Minä en... En huomannut mitään..."

"Niitä on vaikea huomata. Älä syytä itseäsi", Holland rauhoitteli ystävällisemmin ja vilkaisi Eliä ja takapenkillä osin miehen sylissä makaavaa naista.
"Jos muistelet iltaa, huomasitko mitään tavallisesta poikkeavaa?"

Totta helvetissä hän syytti itseään.
Kenen muun syy se olisi ollut?
Eli pudisti hitaasti päätään.
"En katsonut. Anteeksi."

"Ei sinun tarvitse olla pahoillasi", Holland rauhoitteli ja osoitti kuljettajalle oikeaa risteystä. Lukemattomat naiset kohtasivat tämän kohtalon, mutta monen tarina päättyi hyvin toisella tavalla.
Auto kaarsi sairaalan pihaan, ja Holland nousi autosta auttamaan potilaan kanssa.

Totta helvetissä hän oli pahoillaan.
Mutta Eli tunsi, ettei hallinnut kieltään riittävästi vastatakseen. Hänen koko suunsa tuntui kuivalta.
Kooma tai kuolema.
"En taida pystyä kantamaan häntä", hän kuiskasi ahdistuneena.

Holland keräsi Aidan syliinsä, pujottaen käden naisen selälle ja toisen polvitaipeeseen, kantaen tämän ensiavun kirkkaisiin valoihin.
Potilaalle vapautui pian sänky, ja hoitajat hyörivät keskenään supisten sen ympärillä. Pari napsi vaivihkaa kuvia, ja toinen punastui saadessaan lääkäriltä nuhtelut.

Hyödytön tässäkin.
Eli seurasi Aidaa ja Hollandia sisälle sairaalaan ja oli kävellä suoraan... hän ei oikeastaan ollut varma, mitä päin. Jokin kolahti vasten hänen olkapäätään, mutta se jokin ei valittanut tuskasta. Ehkä se ei ollut elollinen olento.
Parempi niin.
Hän jäi seisomaan avuttomana huoneen laidalle.

Hoitajat ottivat verta kyynärtaipeesta ja kiinnittivät potilaaseen monitoreja, tutkien tätä hieman liian kiinnostuneina. Joka päivä ensiapuun ei tuotu globaalia mainetta saanutta esiintyjää.
Holland seisoi sängyn vierellä ja puristi Aidan kättä. Aktiivihiili toivottavasti imisi itseensä huumausaineen.

Eli seurasi, kuinka hoitajat tulivat ja menivät.
Ja muisti hyvin hämärästi, että heidän takkinsa olivat jääneet narikkaan. Hänen olisi varmastikin pitänyt tekstata jollekulle, että ne haettaisiin.
Hän ei tehnyt niin.
Aida saattoi kuolla. Tai joutua koomaan.

Holland levitti varovasti tuodun, sinisen huovan naisen ylle ja seurasi kiinteästi vierestä hoitotoimenpiteitä.
Siihen mennessä, kun lääkäri päätti vatsahuuhtelusta, Aida oli raottanut silmiään.
Oli kauhistuttava tunne taistella pysyäkseen tajuissaan ja olla tietämättä, missä oli, miksi tai mitä oli tapahtunut. Eikä letkun työntäminen suun kautta alas vatsaan ollut miellyttävää tai kivutonta, saati se, mikä sitä seurasi.
Holland puristi rauhoittavasti naisen kättä ja katsoi paheksuen hoitajia, joista muutama otti kuvia lääkärin poistuttua.

Häpeäkseen Eli ei pystynyt olemaan huoneessa. Hän pakeni, niin kuin mikäkin pelkuri, ja vihasi itseään siitä hyvästä.
Hän oli saattanut tappaa Aidan.
Mutta hän pakotti itsensä takaisin, liidunvalkeana kasvoiltaan.

"Mene vain, jos sinun on paha olla", Holland sanoi nähdessään Elin kalpeuden miehen palatessa. Hän pitelisi potilaan kättä ja yrittäisi tehdä tämän olosta vähemmän avuttoman ja pelokkaan.
Vatsahuuhtelu ei kestänyt loputtomiin, luojan kiitos, ja Aida sai jäädä tarkkailuun, huopansa alle käpertyneenä, otsa kylmässä hiessä.

Eli loi Hollandiin synkän katseen.
Kuolema tai kooma.
Hän asteli varovasti vuoteen vierelle.
"Mitä lääkäri sanoi? Kuoleeko hän?"

Holland silitti kevyesti punaisia hiuksia ja kannusti Aidaa sulkemaan silmänsä ja lepäämään.
"Ei, hän jää tarkkailuun, mutta lääkäri uskoo vaaran olevan ohi. Jos haluat, voit mennä edeltä kotiin. Näytät aika huonovointiselta."

Eli pudisti päätään.
"Minä epäonnistuin taas", hän vastasi.
"En aio olla täysi paskiainen."

"Missä sinä epäonnistuit? Ja miksi olisit paskiainen?" Holland kysyi hämmentyneenä ja veti huovan naisen leukaan, jotta tämä pysyisi lämpimänä sen alla.

Eli ei vastannut.
Sen sijaan hän veti itselleen tuolin sängyn vierelle.
"Minä huolehdin hänestä nyt."

"Ehkä sinun pitäisi huolehtia ensin itsestäsi?" Holland kannusti ystävällisesti. Hän ei tiennyt, miksi Aidan aina vilpittömästi ylistämä mies kokisi olevansa epäonnistunut tai paskiainen.

Eli katsahti Hollandia synkästi ja kohensi sitten hieman peitettä Aidan yllä.
Hänen olisi pitänyt olla naisen luona. Sen sijaan hän oli paennut.
"Minä huolehdin hänestä nyt."

Holland nyökkäsi ja suoristautui sairaalan sängyn vierelle, kääntäen selkänsä osittain antaakseen pariskunnalle yksityisyyttä.
Aida nukkui syvää, uupunutta unta, nähden sekavia, häiritseviä unia elämästä, jossa oli vankina lasin takana loputtoman ihmisvirran kuvatessa sen takana.
Aamun tullen lääkäri antoi luvan lähteä kotiin, mistä elämänsä pahimmasta "krapulasta" kärsivä Aida oli hyvin kiitollinen.

Eli oli valvonut Aidan vierellä.
"Prinsessa, millainen olo sinulla on?" hän vetosi huolissaan, kulmat syvässä kurtussa.
"Onko kotiinlähtö varmasti hyvä ajatus?"

"Paska", Aida vastasi ääni painuksissa ja käsi silmillä. Vaikka hän kuinka yritti, hänen ajatuksissaan tuntui olevan musta aukko. He olivat olleet töissä, varmastikin, mutta... Miten hän päätyi sairaalaan?
"Mikä päivä nyt on?"

"Haluaisitko jotakin?" Eli kysyi hiljaa.
"Sunnuntai."

Aida pudisti päätään, joka tuntui olevan halkeamaisillaan. Pahoinvointi velloi vatsassa.
"Mitä tapahtui?" hän kysyi karheasti.
"En muista mitään. Paljonko oikein join?"

Elistä tuntui hetken siltä, että hän saattaisi oksentaa.
"Sinut huumattiin", hän vastasi.
"Olit kuolla."

Aida katsahti Eliä, silmät kivusta eläen ja pohti, miten hän onnistui päätymään tällaisiin tilanteisiin. Nyt Edison ei edes ollut täällä.
"Olen pahoillani", hän sanoi ja nousi hiljaa istumaan, painaen päänsä hetkeksi polviinsa huoneen aaltoillessa.

Eliin sattui nähdä, että Aidaan sattui.
"Hei, älä yritä nousta", hän vetosi ja kosketti pelokkaasti naisen selkää.
"Minusta sinun ei pitäisi lähteä kotiin."

"Lääkäri vakuutti sen olevan turvallista", Holland huomautti sängyn viereltä ja piti silmällä viereistä käytävää, jonka kulkijat hidastivat liioitellusti huoneen ikkunoiden kohdalla, vaikka hän oli sulkenut sälekaihtimet.
"Tuntuu vain krapulalta", Aida sanoi ja hengitti syvään nenän kautta, hilliten pahoinvointiaan.
"Haluan kotiin."

Eli katsoi Hollandia melkein vihaisesti.
"Aida oli _kuolla_", hän painotti, koska mies ei selvästikään ymmärtänyt sitä.
Hän vaikeni, kun huoneen oven takaa alkoi kuulua kiivasta puhetta.

"Ymmärrän, mutta toimme hänet sairaalaan ajoissa ja kaikki on nyt hyvin", Holland vastasi kärsivällisesti.
"Pahan olon pitäisi helpottaa vuorokaudessa tai kahdessa", hän lisäsi ja suuntasi ovelle katsomaan hälinän syytä.

Eli tunsi sydämensä hakkaavan kiukkuisesti. Kukaan ei ymmärtänyt. Kukaan ei ottanut tosissaan sitä, mitä oli tapahtunut.
Hänen huomionsa siirtyi hetkeksi ovelta kuuluvaan hälinään.
"Minä vaikka murran oven, jos-" tuttu ääni ärisi, ja sitten:
"Holland! Meu Dios, nämä id- He eivät päästä minua sisään!"

"Hei, miten sinä olet täällä?" Holland tervehti sulaen hymyyn nähdessään tutut kasvot ja kutsui Salomen sisään, sulkien oven uteliaita kasvoja vasten.

"Totta kai minä olen täällä", Salome vastasi kiukkuisesti.
"Vaikkei kukaan ilmoittanut... Voi queridapieni."
Hän vaimensi ääntään kiiruhtaessaan sängyn vierelle.
"Aida-rakas..."
Hän vei kätensä silittämään naisen selkää, silmät kyynelistä kosteina.

Holland seurasi vaikuttuneena. Salomen oli täytynyt syöksyä suoraan lentokoneeseen.
Aida nosti päätään ja katsoi Salomea pöllämystyneenä.
"...Kauanko minä olen ollut täällä?"

"Minulla ei ole aavistustakaan", Salome vastasi ja loi pahan katseen Hollandiin ja Eliin. Siinä ei ollut mitään henkilökohtaista. Hän oli vain huolissaan.
"Mutta kaikki on nyt hyvin. Kuinka sinä voit? Haluaisitko jotakin, vettä, mehua?"

Aida pudisti päätään ja laski jalkansa riippumaan sängyltä.
"Haluan vain kotiin. Miten sinä olet täällä?" hän kysyi ja vajosi kyljelleen, pää patjaa vasten, kun päänsärky sai koko huoneen sykkimään.

Salome kurtisti kulmiaan.
"Kenen mielestä hänen kotiuttamisensa on hyvä ajatus? Haluan puhua sen idiootin kanssa heti."
Hän silitti Aidan kylkeä.
"Totta kai olen täällä."

"Häntä hoitanut lääkäri kirjasi kotiuttamispaperit", Holland vastasi, "Caffrey tai joku."
Aida huokasi murahduksen ja voihkaisun sekaisesti ja vääntäytyi uudelleen istumaan.
"Haluan vain kotiin nukkumaan."

Salome painoi nimen mieleensä. Hän soittaisi vihaisen puhelun myöhemmin, nyt sille ei ollut aikaa.
"Eli, kävisitkö hakemassa pyörätuolin?" hän pyysi ja laski sitten suuren olkalaukkunsa varovasti sängylle.
"Toin sinulle vaatetta, querida. En ehtinyt käydä teidän luonanne, joten nämä ovat uudet. Irrotin laput."
Hän kaivoi esiin legginssit ja pehmeän, sähkönsinisen neuletunikan.

"Minä voin kantaa hänet autolle", Holland lupasi, kun Aida tuijotti hämmentyneenä uusia vaatteita. Salome oli jonkinlainen ihmenainen.
Holland kääntyi selin, kun Aida pujotti legginssit jalkaansa ja veti neuletunikan päänsä yli, jättäen sairaalan kaavun jälkeensä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä hänellä oli ollut yllään.
Hän ei muistanut koko edellisestä päivästä kuin hattaraa.

Salome ojensi Aidalle vielä valkoisen, lämpimän neuleen.
"Noin", hän totesi tyytyväisempänä.
"Nyt alat olla valmis."

Aida tunsi häviävänsä vaatemäärään, mutta kääriytyi kiltisti toiseenkin neuleeseen. Hän olisi halunnut halata Salomea, kysellä naisen matkasta ja elämästä New Yorkissa, mutta pelkäsi oksentavansa, jos avaisi suunsa.
Sen sijaan hän kiersi käden Hollandin niskalle ja antoi henkivartijan nostaa hänet kevyesti syliinsä.
Musta auto odotti sairaalan oven edustalla, moottori kehräten. Ja lauma nälkäisiä paparazzeja kärkkymässä sopivaa kuvaa.

Haaskalinnut, Salome sähisi mielessään. Hän toivoi, että sairaalan turvahenkilökunta oli vastannut hänen toiveeseensa ja järjestänyt heille kulkureitin vapaaksi.
Hän kiiruhti edeltä autolle avaamaan ovea, ja Eli seurasi heidän joukkoaan hiljaisena.

Aida kätki kasvonsa Hollandin rintaan ja saattoi kuvitella, että nakse ja huudot, tunkeilevat kysymykset kuuluivat jostain kaukaa.
Henkivartija sulki oven, kun Eli ja Salome olivat kyydissä, ja auto saattoi lähteä Rupert Streetille.
"Kauanko olet Lontoossa?" Aida kysyi assistentilaan ja valui alemmas, painaen lopulta päänsä naisen syliin.

Onneksi matka oli lyhyt. Salome olisi saattanut muussa tapauksessa hyökätä jonkun kimppuun.
"Niin kauan, kuin on tarve", hän vastasi ja silitti Aidan hiuksia.
"Tarvitset nyt huolenpitoa. Minulla on käsilaukussa muovipusseja, jos tulee paha olo."
Eli istui Aidan toisella puolella ja silitti onnettomana naisen säärtä.

"On ihana nähdä sinua", Aida vakuutti ääni karheana ja hengitti naisen tuoksua kiitollisena.
"Varmasti tämä helpottaa, kun nukun vähän", hän sanoi.
Auto pysähtyi kotikadulla, ja Holland nousi autosta häätämään sinnekin asettuneita paparazzeja kauemmas ja kantamaan Aidan ylös portaita ja sisään.

Salome seurasi päättäväisenä ja Eli hieman lannistuneempana. Kameran valot tuntuivat fyysisiltä iskuilta välkkyessään.
Hän olisi voinut kantaa Aidan sisälle.
"Haluatko sohvalle vai sänkyyn?" Salome tiedusteli avatessaan asunnon ovea.

"Sänkyyn", Aida vastasi pää Hollandin rintaa vasten voimattomana nojaten. Oven avauksen synnyttämä kahina sai Hollandin katsomaan alas.
"Kuinka usein näitä oikein tuodaan ovellesi?" mies kysyi viitaten taas yhteen nauhalla sidottuun pakettiin. Ruusu ja paksu kirje olivat tipahtaneet kahvasta sen taakse.

Salome mulkaisi kirjettä ja ruusua pahasti.
"Taas tuollainen", hän ärähti ja esti itseään vaivoin potkimasta tuomisia.
Jos niitä tarvittaisiin. Todisteiksi.
Hän kiiruhti parvelle laittamaan sänkyä valmiiksi Aidalle samalla kun Eli sulkeutui pieneen kylpyhuoneeseen.

Holland kantoi Aidan ylös portaita ja laski naisen Salomen laittamalle sängylle, auttaen peittoa tämän ylle ja jättäen sitten potemaan pahaa oloa rauhassa.
Hän suuntasi hakemaan lahjat ovelta, vetäen ensin vanhat tiskihanskat käsiinsä, ja nosti ne keittiötasolle tarkasteluun.
"Eli, onko kaikki hyvin?" hän kutsui kylpyhuonetta kohti.

Eli ei vastannut.
Parvella Salome varmisti vielä kerran, että kaikki oli hyvin. Että tyynyjä oli tarpeeksi, että peitto oli lämmin, että yöpöydällä oli raikasta vettä ja mehua. Ja että ämpäri oli varmuuden vuoksi aivan sängyn vieressä.
Hän silitti Aidan hiuksia hellästi.
"Kutsu, jos tarvitset jotakin."

Holland katsahti huolissaan kylpyhuoneen suuntaan ja jätti paketit keittiötasolle, koputtaen kylpyhuoneen oveen.
"Eli? Oletko kunnossa?" hän vaati ja kokeili kahvaa.

Ovi oli lukossa.
Mutta Eli vastasi. Tukahtuneesti ja epäselvästi, mutta vastasi.
Salome laskeutui parvelta.
"Mitä nyt?"

"Jokin on vialla", Holland vastasi kulmat huolestuneessa kurtussa ja kokeili kahvaa uudelleen, vanhat, pinkit tiskihanskat käsissään.
"Eli, avaa ovi. Olemme huolissamme sinusta."

Salome katsahti ovea.
"Ei Eli tekisi mitään typerää", hän vetosi, mutta kurtisti kuitenkin kulmiaan.
Vei hetken, ennen kuin lukko naksahti auki.

Holland painoi kahvaa ja kurkisti sisään, tummat hiukset pitkän yön jäljiltä sekaisin suittuna.
"Oletko kunnossa?"

Eli oli vajonnut istumaan pienen kylpyhuoneen lattialle, polvet epämukavasti koukussa.
"Mmm", hän vastasi hiljaa.
"Kaikki okei."

"Et näytä siltä", Holland huomautti pehmeästi ja olisi astunut sisäpuolelle, mutta kylpyhuone kävisi liian ahtaaksi.
"Haluaisitko vettä? Tai voinko tehdä jotain?"

Eli pudisti hitaasti päätään.
"Kaikki okei", hän toisti kalpeana.
"Ei mitään hätää."

"Joitko sinä jotain? Oletko ollut huonovointinen eilisestä?" Holland kysyi kurtistaen kulmiaan.

Eli pudisti päätään.
"Ei minulla ole hätää", hän vakuutti.
"Tarvitsen vain hetken."

"Hyvä on", Holland myöntyi lopulta epävarmasti ja perääntyi ovenraosta, sulkien oven ja palaten keittiötasolla odottavien pakettien ääreen.
Ruusussa ei ollut mitään ihmeellistä, eikä pakkaus siroja, pitsisiä alusvaatteita kertonut sen enempää lähettäjästä, kuin jotain häiritsevää motivaatiosta. Mutta kirje ja varsinkin sen mukana tulleet, karun eroottiset piirrokset huolestuttivat häntä. Fantasia näytti kääntyneen romantiikasta kohti väkivaltaa.
"Salome, tiedätkö näistä sen enempää?"

Salome jätti vartionsa kylpyhuoneen ovella ja siirtyi Hollandin luo.
"En paljoa. Mutta tämä ei ole ensimmäinen kerta... Minä pyysin, että Aida puhuisi asiasta. Olen varma, että se sairas hyypiö oli vastuussa myös murhayrityksestä."

Murhayritys sai Hollandin katsahtamaan Salomea yllättyneenä, mutta tottahan se oli. Vaikka hän arveli, että motiivi ei ollut ollut kuolema.
"Kirjeen sisältö on häiritsevää. En kuvitellut mitään tällaista, kun Aida sanoi saavansa lahjoja kotiovelleen. Jos sama ihminen huumasi hänet, on huolestuttavaa, että hän käy ovella. Lukon murtaminen ei olisi vaikeaa."

"Minä sanoin, että tilanne on vakava", Salome vetosi ja tukisti hiuksiaan.
"Mitä me voimme tehdä?"
Kylpyhuoneen ovi avautui ja Eli vaelsi poissaolevana ulos.

"Sanoisin, että paras olisi muuttaa toiseen paikkaan. Jonnekin, missä on paremmat turvajärjestelyt ja minkä sijainti ei ole tiedossa", Holland arveli.
"Hei Eli, oletko okei?"

"Mutta he rakastavat tätä asuntoa", Salome vetosi. Vaikka Holland olikin tietenkin oikeassa.
Eli vaelsi sohvalle.
"Joo. Miten Aida voi?"

"Ymmärrän", Holland vastasi. Se oli ollut syy, miksi Aida oli torjunut aikaisemmat ehdotukset muutosta.
"Nukkuu, olettaisin. Miten sinä voit?"

"Kaikki on okei", Eli vakuutti ja lepuutti käsiä polviaan vasten.
"Pitäisikö meidän käydä välillä herättämässä häntä? Voiko hän vielä vaipua koomaan?"

"Ei, kaikki on hyvin nyt", Holland vakuutti, vakuuttumatta Elin vakuutuksesta.
"Hän voi huonosti päivän, ehkä kaksi, kuin kärsisi pahasta krapulasta ja on saattanut menettää muistinsa eiliseltä."

Eli ei kohottanut katsettaan käsistään nyökätessään.
Aida tulisi kuntoon. Se oli tärkeintä.
"Minun olisi pitänyt suojella häntä."

"Sinä suojelit häntä", Holland vastasi.
"Minun työni oli kirjaimellisesti olla paikalla suojelemassa häntä, mutta en nähnyt vaaraa enkä olisi toiminut tarpeeksi nopeasti, ellet sinä olisi ollut siellä."

Eli oli eri mieltä.
Hän oli jättänyt juoman huomiotta. Ja melkein tappanut sillä Aidan.
Mutta hän ei jaksanut väittää vastaan.
Salome katseli lahjoja inhoten.
"Voimmeko me soittaa poliisille?"

"Voimme, mutta en tiedä, onko mitään, mitä he voisivat tarkalleen tehdä", Holland sanoi vilkaisten lahjoja.
"Soitan heille kuitenkin ja kerron eilisestä ja epäilyksistämme, että ne liittyvät toisiinsa."

"Minulla on toinen paketti tallessa", Salome kertoi.
"Jos siitä olisi apua."

"Siitä voi olla. Ehkä saisimme niistä sormenjälkiä", Holland pohti.
"Hetki, käyn soittamassa", hän lupasi ja sulkeutui pieneen eteiseen.
Aida laskeutui parvelta kasvot värittöminä, Salomen tuomiin neuleisiin hukkuen.
"Oletteko te kunnossa?"

Salomen katse napsahti Aidaa kohti.
"Hei, sinun pitäisi olla lepäämässä", hän vetosi ja kiiruhti naisen luo.
"Mikä on? Tarvitsetko jotakin?"

"En halua maata tuolla yksin", Aida vastasi ja vajosi istumaan matolle sohvan viereen. Se antoi liikaa aikaa keskittyä siihen, miten kamala hänen olonsa oli.
"Onko kaikki hyvin?"

Salome alkoi rakentaa Aidalle vuodetta sohvalle.
"Tule tähän", hän vetosi ja taputti tyynyä.
"Sinun on parempi pitkälläsi."

Aida kömpi voimattomasti sohvalle ja painoi päänsä tyynyyn. Hän katsahti Eliä, joka tuntui tuskin katsoneen häneen.
"Oletko kunnossa?"

Eli havahtui ajatuksistaan.
"Hei", hän tervehti ja nosti naisen jalat varovasti syliinsä.
"Millainen olo?"

"Paska", Aida vastasi, "mutta selviän". Tämä tuntui ansaitulta, kuin liian railakasta juhlimista seuraavalta, hirveältä krapulalta. Mutta ilmeisesti hän ei ollut juonut, vaan joku oli huumannut hänet. Hän ei muistanut mitään.
"Oletko sinä kunnossa?"

Eli silitti varovasti Aidan säärtä Salomen levittämän viltin läpi.
"Kaikki hyvin", hän vakuutti.
"Olen pahoillani."

Aida ei ollut vakuuttunut ja tutki Elin kasvoja kulmat hienoisessa kurtussa, ja uupuneet silmät uhaten painua kiinni.
"Mitä tapahtui? Sattuiko sinuun?"

Eli pudisti päätään.
"Ei. Sinut huumattiin", hän vastasi ja nielaisi.
"Olen pahoillani, se oli minun syytäni."

"Sinun syytäsi?" Aida toisti hämmentyneenä.
"Miksi ihmeessä se olisi sinun syytäsi?"

Eli nielaisi ja katsahti Aidan kasvoja.
"Minun olisi pitänyt vahtia juomaa. Voinko... Onko mitään, mitä voisin tehdä, että sinulla olisi parempi olo?"

"Mistä tiedät, etten minä itse jättänyt sitä jonnekin?" Aida kysyi ja hieraisi kalpeita, vienosti vihertäviä kasvojaan.
"Se kuulostaisi minulta."

"Et jättänyt", Eli vastasi. Hän tiesi. Hän muisti tilanteen.
Salome kantoi vesilasin sohvapöydälle.
"Sinun pitäisi levätä, Aida."

"Minä lepään", Aida vastasi. Hän pelkäsi oksentavansa tai pyörtyvänsä tai molempia, jos antoi itsensä keskittyä.
"Mutta minä olisin voinut jättää juoman johonkin. Älä syytä itseäsi."

Mutta et jättänyt, Eli vastasi mielessään. Hän tiesi tarkalleen, mitä oli tapahtunut. Jokaisen kipeän sekunnin.
Hän jatkoi Aidan säären silittämistä.
"Tahtoisitko jotakin? Juotavaa?" Salome huolehti.

Aida pudisti päätään.
"Kerro matkastasi", hän vetosi.
"Ja mitä sinulle kuuluu?"

Salome häkeltyi hetkeksi. Mutta vajosi sitten istumaan matolle sohvan eteen. Lähelle ämpäriä, jotta voisi ojentaa sen tarvittaessa.
"Hyvää. Vaikka lentomatka tänne oli aika kamala. Sain viimeisen mahdollisen paikan koneeseen..."

"Miten keksit tulla tänne nyt?" Aida kysyi ja tarkkaili Eliä silmäkulmastaan. Uhkasiko synkkyys miestä? Oliko Eli ollut masentunut?

Salome katsahti Aidaa.
"Olen sinun assistenttisi. Tietenkin sain kuulla, että jokin oli vialla."
Paparazzikuvista. Mutta sitä naisen ei tarvinnut tässä tilassa tietää. Ei vielä.
"Hyppäsin koneeseen heti kun kuulin."

Aida irvisti ja veti pörröistä torkkupeittoa paremmin päälleen.
"On ihana nähdä sinua, vaikka sitten näissä olosuhteissa." Holland palasi heidän seuraansa.
"Miten olet voinut?"

Eli kohensi ajatuksissaan torkkupeittoa Aidan yllä. Hän ei halunnut, että nainen vielä paleltuisi ja sairastuisi flunssaan. Vaikka sairasloma olisi varmaan edessä joka tapauksessa.
Mitä, jos Aida ei voisi enää esiintyä?
Hänen sydämensä alkoi hakata lujemmin. Kipeämmin.
"Oikein hyvin, querida", Salome vakuutti.

Ehkä Salome ei halunnut kertoa kuulumisiaan, Aida pohti lipsuessaan uneen.
"Poliisit tulevat käymään ja tarkastavat tallessa olevat paketit", Holland lupasi.
"Tuleeko mieleen muuta?"

Poliisien saapuminen oli tehnyt kaikesta todellisempaa.
Eli oli unohtunut katselemaan kaupungin valojen leikkiä parven kattoa vasten ja havahtui Aidan ääneen.
"Hm?" hän kysyi, kääntäen päätään naista kohti.
"Mitä? En tietenkään ole, prinsessa. Miten sinä voit?"

"Minä olen ihan kunnossa", Aida vastasi tutkien miehen kasvoja. Vatsa tuntui kylmältä.
"Olet hädintuskin katsonut minua. Teinkö jotain eilen? Sanoin jotain ajattelematonta? Tein jotain typerää? Satutinko sinua?"

"Anteeksi", Eli vastasi vilpittömästi pahoillaan.
"Minä vain... Aida, minä olisin voinut tappaa sinut. Tai vaivuttaa koomaan. En tiedä, miten voit milloinkaan antaa sen minulle anteeksi."

"Eli", Aida vetosi kurottuen silittämään miehen kättä.
"Et sinä tehnyt mitään väärää tai tarvitse anteeksiantoa. Ainoa, joka teki väärin, on se, joka laittoi juomaani rohypnolia. Sitä paitsi, olisin paljon todennäköisemmin ollut juoman kanssa huolimaton itse."

"Mutta et ollut", Eli vetosi.
"Minun olisi pitänyt vahtia sitä. Hitto, minulla oli vain yksi homma. Mutta minä unohduin juttelemaan. Ja melkein tapoin sinut..."
Hänen äänensä uhkasi särkyä.

"Eli, rakas", Aida vetosi uudelleen ja houkutteli Eliä syliinsä.
"Sinä et tehnyt mitään väärää. Rakastan sinua. On ihme, etten ole hukannut itse juomaani, eikä se ole millään tavalla sinun syysi, että joku hullu päätti tehdä niin."

Eli epäröi hetken ennen kuin painoi päänsä Aidan syliin.
"Minun olisi pitänyt vahtia sitä juomaa", hän intti.
"Minun olisi pitänyt..."
Hänen olisi pitänyt niin paljon, että se oli liikaa kestää. Hän alkoi nyyhkyttää hiljaa.

"Eli, rakas, kullannuppuni", Aida vetosi pehmeästi ja halasi miehen pään ja hartiat syliinsä miten saattoi, yrittäen kiertyä suojaavaksi kilveksi rakkaansa ja ruman maailman väliin. Sormet silittivät vaaleanruskeita hiuksia.
"Sinun ei olisi pitänyt mitään enempää. Et tehnyt mitään väärää."

Hetken Eli pystyi vain itkemään. Kaikki se pelko ja ahdistus ja syyllisyys purkautui viimein.
Hän halasi käsivartensa Aidan vyötäirille ja piteli naisesta kiinni kuin peläten tämän muuten katoavan.
"Minä pelkäsin, että sinä kuolet..."

Aida halasi Eliä takaisin sydän onnettomasti hakaten. Miten hän toivoi, että olisi voinut viedä miehen tuskan pois. Elin itku särki hänen sydämensä.
"Rakas", hän vetosi hellästi ja kumarsi päätään, jotta saattoi painaa suudelmia kiharaisten hiusten joukkoon.
"Olen pahoillani."

Eli pudisti päätään.
Ei ollut mitään syytä olla pahoillaan. Se ei ollut ollut Aidan syytä.
"Enkä osannut tehdä mitään", hän vetosi.
"Sinuun sattui enkä tiennyt, mitä olisin tehnyt..."

Aida halasi Eliä tiukemmin ja kiersi toisen jalkansakin miehen ympärille kuin se olisi voinut jotenkin lohduttaa.
"Kaikki on hyvin", hän kuiskasi ja silitti sormenpäillään Elin niskaa.
"Kaikki on hyvin nyt."

Kaikki oli nyt paremmin. Ei täydellisesti, mutta paremmin.
Silti Eli itki. Itki, kunnes jäljellä ei ollut enempää kyyneleitä.
Silloin hän saattoi niiskaista ja kohottaa katseensa Aidan kasvoihin, ripset kosteuden yhteen liimaamina.
"Oletko sinä kunnossa?"

Aida halasi Eliä lujasti, yritti pidellä miestä sylissään tämän itkiessä ja toivoi kipeästi, että olisi voinut tehdä enemmän. Jotenkin suojella rakastaan kivulta.
"Olen, kaikki on hyvin", hän kuiskasi kohdatessaan vihreähippuisten silmien katseen ja kosketti hellästi miehen nenänpäätä.

Eli katseli jäänsinisiä silmiä.
"Anteeksi, etten ollut siellä", hän vetosi hiljaa.
"Kun olisit tarvinnut minua."
Onneksi Holland oli ollut. Joku oli ollut auttamassa ja lohduttamassa.

Aida ei ollut varma, mitä Eli tarkoitti – varmaankin jotain mustassa aukossa hänen mielessään.
"Kaikki on hyvin", hän vastasi ja painoi suudelman miehen ohimolle.
"Rakastan sinua, kullannuppu."

"Minä en voi menettää sinua, prinsessa", Eli vetosi.
"Minun olisi pitänyt ymmärtää aiemmin... Meidän olisi pitänyt ymmärtää aiemmin..."
Hän nielaisi.
"Hitto..."

"Sinä et menetä minua", Aida vakuutti hengittäen miehen tuoksua ja kiertäen jalkojaan tämän ympärille.
"Enhän minäkään menetä sinua, kullannuppu?"

Eli halasi Aidaa hieman tiukemmin.
"Et sinä menetä minua", hän vakuutti, ääni yhä itkusta tukkoisena.

"Lupaatko sen?" Aida kuiskasi ja painoi nenänsä Elin hiuksiin. Hän oli sotku, kammottava, tuhoisa sotku, ja hän oli kääntänyt heidän elämänsä ylösalaisin. Mutta hän ei selviäisi ilman Eliä.

"Mm-hmm", Eli vastasi ja hengitti Aidan tuoksua.
"Meidän täytyy varmaankin muuttaa. Ainakin hetkeksi..."

"En halua. Tämä on meidän kotimme", Aida vastasi sivellen Elin niskaa.
"Emme edes tiedä, oliko eilinen – oliko se eilen? – saman ihmisen tekosia kuin lahjat. Voin pyytää Simonilta Clooneyn lainaan."

Eli nielaisi.
"Mutta mitä, jos se oli?" hän kysyi hiljaa.
"Hän tietäisi, missä asut."

"Clooney pitää meistä huolta", Aida vastasi. Eihän se hyypiö ollut osoittanut kiinnostusta Eliin, joten Eli olisi täysin turvassa, eikö niin?

Eli tutki Aidan kasvoja.
"Holland ei varmaan voi nukkua meidän sohvallamme?"

Aida tukahdutti väsyneen kikatuksena ja painoi suukon Elin poskelle.
"Tekisikö se sinun olosi paremmaksi? Onko sinulla turvaton olo?" hän kysyi kurtistaen hieman kulmiaan.

Tuntui hyvältä kuulla Aidan nauravan. Vaikka sitten väsyneesti.
"Sinusta minä olen huolissani, prinsessa", Eli vetosi.
"En halua, että kukaan satuttaa sinua."
Enää.

"Ei kukaan satuta minua", Aida vakuutti. Mutta eihän satuttaisi Eliäkään? No, tänä yönä ei tapahtuisi kuitenkaan mitään.
"Onko meillä kaikki hyvin?"

Mutta satutti jo, Eli vetosi mielessään.
"Maailmassa ei ole kaikki hyvin", hän vastasi hiljaa. Maailmassa oli jotakin pahasti vialla.
"Mutta meillä on. Me olemme hyvin."

"Hyvä, koska sinä olet minun maailmani", Aida kuiskasi ja halasi Eliä tiukemmin, kaivaen heille lämpimän pesän peittoihin.
"Nukutaan vain."

Eli etsi itselleen paremman asennon ja veti Aidan syliinsä.
"Ja sinä minun", hän vastasi ja hautasi kasvonsa punaisten hiusten joukkoon.
"Teen kaikkeni, ettei sinuun enää sattuisi."

Keskiviikko 11. joulukuuta 2019, keskipäivä, Rupert Street, Soho, Lontoo

Kamerat naksuivat ympärillä salamat harmaassa, sateisessa päivässä räpsyen. Päällekkäiset huudot sekoittuivat kiivaaksi älämölöksi, jossa yhdistyi uteliaisuus, huoli ja toinen toistaan oudommat spekulaatiot siitä, miksi hän oli ollut sairaalassa.
Netissä levisi kuvia Elistä kantamassa häntä ruuhkaisella yökerholla, heistä tulossa ulos sairaalasta ja mikä absurdeinta, kuvia joukosta faneja sairaalan ulkopuolella vilttien ja kynttilöiden kanssa.
Maailma oli aivan sekaisin.
Ja sen takia sekä Sullivan että Holland kulkivat hänen kanssaan kotiovelta autolle, aurasivat tien röyhkeiden paparazzien lomasta. Aida painoi päänsä ja vakuutti itselleen, että elämä tasoittuisi jälleen. Heidän kotinsa olisi jälleen tuttu ja turvallinen, ei turvallisuusriski, josta heitä painostettiin ulos.
Vasta pukuhuoneessa Aida saattoi todella hengittää, saadessaan alkaa valmistautua muuttumaan Raveniksi päivän esityksiä varten. Se oli erittäin tervetullutta ylimääräisen vapaapäivän jälkeen.

Eli ei muistanut, milloin oli viimeksi nukkunut.
Kuluneet yöt, ne, joina hän oli yrittänyt (niihin ei lukeutunut yö, jonka Aida oli viettänyt sairaalassa) hän oli maannut valveilla ja kuunnellut asunnon ääniä. Hivuttautunut varovasti sängystä ja kurkistellut huolissaan alakertaan ja harkinnut, voisiko virittää parven portaisiin jonkinlaisen ansan.
Se olisi varmastikin ollut vaarallisempaa heille.
Varjot silmien alla olivat muuttuneet sen verran tummiksi, että maskeeraja oli katsonut tehtäväkseen siloitella lookia hieman - vaikka ehkä se olisi sopinut levottoman rocktähden elämään.

Pitäisikö heidän muuttaa? Elin unettomuus ja levottomuus söivät Aidaa niin, että hänen oli vaikea haudata päätään hiekkaan, niin kuin hän yleensä teki.
Hän oli niin uppoutunut ajatuksiinsa, että yllättyi katsoessaan peiliin ja nähdessään Ravenin itsensä sijasta. Hänen täytyi pakottaa itsensä keskittymään, jotta matineessa lavalla oli Falcon onneton, uudesta elämästä haaveileva tytär.

Elikin havahtui ajatuksistaan, kun kuulutus ilmoitti, että shown alku oli lähellä. Jotenkin hänen onnistui karistaa huoli mielestään matkalla lavalle, ja hetkeksi Strat otti vallan. Se oli mukava tunne. Unohtaa todellinen maailma ja kaikki se, mitä siellä tapahtui.
Ensimmäisen näytöksen jälkeen hän kiiruhti pesemään tekoverta yltään ehtiäkseen Aidan luo ennen toista näytöstä.
Mason ehti hänen edelleen. Ja koputti Aidan pukuhuoneen ovenpieleen.

"Mason", Aida tervehti yllättyneenä, suoristautuen peilipöytänsä äärestä ja kutsui miehen ystävällisesti sisään. Yksi työntekijöistä oli tuonut hänelle ison, vihreän smoothien, jota hän siemaili pitääkseen energiatasonsa vakaana, vaikka nyt kehossa virtasikin esityksen tuoma adrenaliini.
"Mitä kuuluu?"

Mason astui sisään pukuhuoneeseen melkein anteeksipyytävänä ja jäi nojailemaan seinään oven luona. Varmistettuaan, ettei rutistanut julisteita tai kuvia tai mitään muutakaan.
"Mitäs tässä", mies vastasi ja kohautti hartiaansa ja katsoi sitten Aidaa huolissaan.
"Kuule, kuinka sinä voit?"

Aida tarkkaili näyttelijäkollegaansa, jota ei tuntenut vielä niin hyvin kuin olisi halunnut, vaikka olikin suudellut tätä lavalla jokusen kerran.
"Hyvin, kiitos", hän vastasi hymyillen.
"Onko sinulla kaikki hyvin?"

Mason työnsi kädet taskuihinsa.
"Kaikki hyvin", hän vakuutti ja kurtisti mietteliäästi kulmiaan.
"Sitä minä vain, että... Me olimme sinusta aika huolissamme. Sen jälkeen, mitä yökerholla tapahtui. Se on tietenkin sinun oma asiasi, mutta muutkin olisivat varmasti helpottuneita, jos saisivat tietää... No, että olet kunnossa."

"Aivan", Aida vastasi ja nousi ylös, jättäen smoothien pöydälle.
"Ehkä parasta, jos tulen tervehtimään castia?" hän ehdotti ja houkutteli Masonia mukaansa. Barbeque-sipsejä syövä Holland palasi pukuhuoneelle ruokakassin kanssa, mutta tyytyi odottamaan Aidan kertoessa määränpäänsä.

Mason näytti pahoittelevalta.
"Jos se ei haittaa sinua", hän vastasi ja seurasi Aidaa.
"He arvostaisivat sitä."

"Totta kai", Aida vakuutti ja suuntasi alas portaita muun castin pukuhuoneita kohti. Hän tervehti Falcon ja Sloanen näyttelijöitä lämpimästi ja kurkisti sitten tanssijoiden ja ensemblen tiloihin.
Hänen kannoillaan pyörinyt joukko kiiruhti halaamaan häntä. Jemma huokasi ja nojautui kollegan puoleen, todeten, mikä sääli, ettei huomionnälkä ollut tappanut tähtöstä.
Aida ei antanut hymynsä hiipua.

Sillä välin Eli oli saanut tekoveren putsattua ja vaihdettua omat vaatteet ylleen. Hän oli suunnannut Aidan pukuhuoneelle ehdottaakseen, että voisi käydä hakemassa heille ruokaa.
Jos Holland ei olisi ollut paikalla, sipseineen, hän olisi ollut kauhuissaan.
Nyt hän saattoi vain suunnata etsimään naista.

Tuttu, yli-innokas joukko takertui häneen ja onnitteli vuolaasti Grammy-ehdokkuuksista. Pari tiedustelu, montako vierasta hän saisi ottaa mukaan. Yksi kysyi tarpeesta uudelle assistentille.
"Eiköhän ehdokkuudet ole ansaittu reittä pitkin, niin kuin kaikki muukin", Jemma totesi liian lujaa yrittääkseen kuiskata. Aida hymyili kollegoilleen ja lähti sitten takaisin pukuhuoneeseensa, tuntien olonsa musertuneeksi. Teatteri oli ollut toinen koti. Nyt hän ei ollut edes tervetullut.

Eli törmäsi Aidaan käytävällä. Ei kirjaimellisesti, tällä kertaa.
"Prinsessa", hän henkäisi helpottuneempana kuin olisi halunnut.
"Siinähän sinä olet!"

"Olinko hukassa?" Aida kysyi ja loihti kasvoilleen hymyn, vaikka Jemman loputon viha kirveli kuin palovamma. Ajattelivatko muut samoin? Nauroiko koko ryhmä nyt kommenteille hänen selkänsä takana?
"Oletko kunnossa?"

"Olit."
Elin kasvoilla säilyi huoli, kun hän veti Aidan halaukseen ja painoi naisen rintaansa vasten. Rauhoittui vasta, kun tunsi tämän sydämen tasaisen sykkeen.
Kaikki hyvin.
"Olen. Oletko sinä?"

"Mmm, kaikki hyvin, rokkitähteni", Aida vakuutti ja silitti Elin selkää.
"Holland haki sinullekin ruokaa. Tule."

"Oh", Eli totesi yllättyneenä.
"Olin tulossa etsimään sinua, jotta voisin hakea meille jotain. Mutta hän ehti näemmä edelle."
Hänen kulmansa kurtistuivat.
"Oliko hänen okei jättää sinut tänne yksin?"

"Olen teatterilla. Täällä on luultavasti Lontoon parhaita turvatoimia", Aida vastasi ja hieraisi poskeaan, muistaen viime hetkellä varoa tummaa peruukkia. Turvatoimet tuntuivat ylilyöviltä, kuten kahden henkivartijan läsnäolo hänen astuessaan ulos.
Hän johdatti Elin pukuhuoneeseensa, missä Holland oli nostellut tuomisensa pukeutumispöydälle. Aida tunsi hermostuneen kouraisun vatsassaan nähdessään muhkean pizzan ja kuvitellessaan sen kalorimäärää.

Mutta olisivatko turvatoimet silti riittävät?
Elin sydän yritti löytää jälleen levottoman rytmin, mutta hän pakotti sen rauhoittumaan. Siinä vaiheessa, kun hän vajosi istumaan sohvalle, hän saattoi jo melkein uskoa kaiken olevan hyvin.

Aida nosti lämpimän juustopizzalaatikon Elin syliin ja poimi kesken jääneen vihreän smoothien pöydältä.
"Olen huolissani sinusta, kullannuppu. Et nuku. Pitäisikö sinun viettää yö tai kaksi hotellissa, jos saisit nukuttua siellä?"

Eli alkoi kuuliaisesti - ja nälkäisesti - tehdä selvää pizzasta.
"Mitä?" hän kysyi haukkausten välillä häkeltyneenä.
"Miksi minä niin tekisin?"

"Jotta saisit levättyä kunnolla", Aida vastasi ja istui peilipöydän ääreen.
"Mikä sinua valvottaa kotona? Tunnetko olosi turvattomaksi?"

Eli tuijotti Aidaa peilin kautta.
"En tietenkään", hän vastasi automaattisesti ja jäi sitten miettimään.
"En varsinaisesti. Minä vain pelkään... Pelkään, että sinulle tapahtuu jotakin. Että sinuun sattuu."

"Minulla on kaikki hyvin", Aida vakuutti. Heille maanantaina haettu Clooney pitäisi heistä huolta ja hälyttäisi tehokkaasti, mikäli jokin olisi vikana.
"Haluan, että sinun on hyvä olla ja saat nukuttua. Mutta en halua tulla ajetuksi pois kodistani." Vaikka nyt osoitteen selville saaneet paparazzitkin vaanivat ovella kuin torakat.

"En minäkään halua pois sieltä. Se on meidän kotimme", Eli vastasi.
"Haluan vain, että sinä olet turvassa."
Eikä hän ollut varma, kuinka varmistaisi sen heidän pienessä kodissaan, joka oli ollut heidän oma paratiisinsa.

"Olet kultainen", Aida vastasi ja soi Elille hymyn.
"Minäkin haluan pitää sinut turvassa." Olihan mies turvassa heidän kodissaan?
"Mitenköhän saisit unta?"

Eli ojensi kutsuvasti toista kättään houkutellakseen Aidan vierelleen sohvalle.
"Kyllä minä nukun", hän vakuutti.
"Ainakin, kun olen valvonut ensin pari yötä."

"Sinä olet valvonut jo", Aida huomautti ja nousi ylös, vajoten alas Elin kainaloon.
"Olen huolissani sinusta, kullannuppu."

"Valvon vielä hieman lisää", Eli vakuutti ja halasi Aidan kylkeensä.
"Ja sitten nukun. Ei mitään hätää."

"Eli", Aida protestoi ja nojasi päänsä miehen rintaa vasten. Ehkä hänen pitäisi auttaa Eliä rentoutumaan illan tullen.
"Meidän pitää varmaan valmistautua illan näytökseen."

"Aida", Eli vastasi ja silitti naisen kylkeä.
"Kaikki on okei. Kunhan sinä vain olet turvassa."

Aida ei ollut siitä lainkaan yhtä varma, mutta illan näytös lähestyi vääjäämättä ja oli aika muuttua uudelleen Raveniksi.
Pian yleisön huminan saattoi kuulla takatiloihinkin.

Eli oli kiitollinen äänimerkistä. Se antoi hänelle mahdollisuuden unohtaa keskustelun hetkeksi, samoin kuin ulkopuolella odottavien kameroiden lauman.
Hetkeksi hän saattoi heittäytyä taas Stratin elämään.

Kahden shown päivä jätti kehoon erikoisen sekoituksen adrenaliinia ja uupumusta. Aida nauroi onnellisena kehräten loppukumarruksille, mutta pukuhuoneessaan olisi voinut kaatua sohvalle.
Kohdatessaan stage dooria reunustavan kujan ihmismassan, hän kuitenkin loihti kasvoilleen säteilevän hymyn ja kirjoitti nimeään ojennetuille pinnoille Hollandin ja Sullivanin seuratessa tiiviisti hänen mukanaan. Hän ei ymmärtänyt miten niin moni löysi tiensä tänne joka ilta, mutta oli siitä imarreltu. Vaikka autolle pääsy venyi lähemmäs keskiyötä.

Eli seurasi Aidan ja henkivartijoiden jäljessä ja pakotti itsensä rauhalliseksi. Ei ollut mitään syytä hermostua - vaikka hän olisikin voinut vannoa, että väkijoukossa näkyi uhkaavia, liikkumattomia hahmoja.
Se oli hölmöä, tietenkin oli.
Hän toivoi, että kirjoitti nimensä oikein käsiohjelmiin.

Uupumus tuntui lyijynä raajoissa, kun Aida nousi vihdoin auton takapenkille kamerat välkkyen.
"Oletko kunnossa, kullannuppu?" hän kysyi hiljaa, istuen Elin ja Hollandin välissä takapenkillä matkalla kotiin.

Kameroiden valot välkkyivät vielä hyvän tovin Elin verkkokalvoilla.
"Kaikki kunnossa", hän vakuutti ja halasi Aidan kylkeensä.
"Onko sinulla?"

Aida nyökkäsi ja nojasi päänsä Elin olkaan, kun laseiltaan tummennettu auto lipui öisen Lontoon läpi Rupert Streetille. Nyt siellä odotti vain kaksi sinnikästä, kylmästä hytisevää paparazzia, joita Aida sääli ja soi miehille ystävällisen hymyn ja muutaman sanan, ennen kuin suuntasi sisään.
Ovella odotti tuttu paketti.

Kaikki oli hyvin.
Kunnes he löysivät paketin.
Eli pysähtyi niille sijoilleen ja jäi tuijottamaan sitä.
"Ei helvetti."

Aida huokasi ja nosti paketin sisään, pudottaen sen roskakoriin. Perässä seuraava Holland onki sen esiin uudelleen ja tarkasti sisällön, ottaen myös karmivasta kirjeestä kuvat poliisia varten. Sitten henkivartija toivotti heille hyvää yötä ja lähti. Aida sukaisi uupuneena hiuksiaan.
"Käydäänkö nukkumaan?"

Eli tunsi olonsa vauhkoksi.
Hetken hän todella harkitsi pyytävänsä miestä jäämään heidän sohvalleen yöksi.
Se kuitenkin unohtui, kun Clooney tuli kiehnäämään heidän jalkoihinsa onnellisena.
"Mm, pitäisikö minun viedä vielä koira ulos..?"

"Hoitaja lupasi, että käytti sen vielä illalla, mutta jos haluat", Aida vastasi ja vajosi istumaan valkoiselle sohvapöydälle. Clooney painoi päänsä hänen syliinsä ja Aida painui halaamaan sitä hartiat lysyssä.
"Minäkin voin."

"Etkä voi", Eli vastasi jyrkemmin kuin oli aikonut.
"Anteeksi. En vain halua, että liikut yksin ulkona, kun on pimeää."

Aida rapsutti koiran valkoista turkkia apeasti. Voisivatko he pitää sen, jos hän ei voisi osallistua sen hoitoon tasapuolisesti? Jos hän ei voisi enää vain viedä koiraansa kävelylle?
"Hyvä on. Mukavaa kävelyä."

Eli tunsi huonoa omaatuntoa.
"Tahdotko tulla mukaan?"
He voisivat pitää Aidan turvassa, eikö niin?

"Menkää te vain", Aida vastasi.
"Voin käydä sillä välin suihkussa." Clooney touhotti eteisen ja olohuoneen väliä kynnet lattialla lipsuen.

Olisiko Aida turvallista jättää yksin kotiin?
Eli tunsi olonsa epävarmaksi suunnatessaan ovelle. Hän napsautti Clooneyn hihnan kiinni ja katsahti vielä asuntoon.
"Älä avaa ovea kellekään, okei?"

Aida hymähti vaisusti ja nyökkäsi. Hän silitti valkoista arkkua, jolla istui, ja huokasi. Hän ei halunnut jättää kotiaan.
Ajattele mukavia asioita, hän käski itseään ja suuntasi suihkuun.

Eli ja Clooney joutuivat hienoiseen erimielisyyteen lenkin pituudesta. Lopulta se joka tapauksessa venyi liian pitkäksi, ja heidän palatessaan Eli hölkkäsi portaat ylös kolme askelmaa kerrallaan. Ja syöksyi sisälle asuntoon sydän pamppaillen.

Elin t-paitaan ja pariin siniraitaisia villasukkia pukeutunut Aida hyppäsi säikähdyksestä niin, että oli pudottaa teekupin käsistään ja läikytti sitä sormilleen.
"Mitä tapahtui? Oletko kunnossa?" hän kysyi taputellen irvistäen sormiaan talouspaperilla.

Eli tuijotti Aidaa hetken.
"Oh, kaikki okei", hän vakuutti ja päästi Clooneyn hihnasta kirmaamaan naisen luo.
"Minä vain... Lenkki venyi. Sori."

"Hei kullannuppu", Aida tervehti nostaen teekuppia riehakkaan koiran ulottumattomiin ja töni sitä alas polvellaan, kun märkä paimenkoira loikki häntä vasten.
Hän näpäytti sen nenää, ja Clooney sai hepulit, kieppuen takapuoli matalalla pitkin pientä olohuonetta.
"Oliko teillä mukavaa?"

"Mmm. Clooney olisi jatkanut pidemmällekin..."
Oli Elin vuoro vaeltaa Aidan luo ja jäädä toiveikkaana tämän eteen.

Aidan suupielet nykäisivät hymyyn ja hän näpäytti Elinkin nenänpäätä.
"Oh, olet kylmä", hän huokasi ja siemaisi teetääen, ennen kuin kurottui painamaan suudelman miehen huulille ja nojautui tätä vasten.

Eli hymyili onnellisena ja kumartui suukottamaan Aidan huulia.
"Siellä oli kylmä", hän vastasi ja unohtui sitten suudelmaan.
"Hirveän kylmä..."

Aida loikkasi hajareisin Elin syliin ja kiersi kätensä niskalle.
"Meidän pitää saada sinut ulos noista kylmistä vaatteista. Heti", hän muistutti ja ryhtyi riisumaan miehen takkia.

Eli kietoi käsivartensa Aidan reisien taakse.
"Niinkö?" hän kysyi, suupielet nykäisten.
"Kai ne on sitten pakko riisua."

"Ehdottomasti", Aida vakuutti ja takin tipahdettua heitä töykkivän Clooneyn niskaan veti paidan miehen pään yli.
Kädet silittivät paljasta rintakehää.
"Ja sitten kuumaan suihkuun."

Eli kiepahti kuuliaisesti ympäri ja suuntasi kohti pientä kylpyhuonetta.
Clooney loikki heidän kannoillaan.

Aida kikatti kehräten.
"Minä kävin jo", hän muistutti, viitaten kosteisiin hiuksiinsa, "mutta toki aina katselen sinua mielelläni."

"Mutta suihkussa on niin ikävää ilman sinua", Eli vetosi ja pysähtyi pienen kylpyhuoneen ovelle.
"Yksinäistä."

Aida kikatti ja hautasi hetkeksi kasvonsa miehen kaulataipeeseen.
"Haluaisitko kenties, että hellin sinua vähän?" hän kysyi ja katsoi vihreähippuisia silmiä.

Eli katsoi Aidaa vakavana.
"Minä haluan aina hellimistä."

Aida nauroi ja painoi suukon miehen nenänpäälle.
"Hyvä on. Käy suihkussa ja sitten lupaan helliä sinua", hän sanoi ja valui alas Elin sylistä.

Eli piti kätensä Aidan ympärille kiedottuina.
"... Onko se lupaus..?"

"Se on lupaus", Aida vakuutti ja silitti miehen paljasta vatsaa. Clooney töykki heitä huomionkipeänä, ja hän omisti toisen kätensä sen rapsuttamiseen.
Hän toivoi, että saisi miehen rentoutettua tarpeeksi sikeää unta varten.

Eli painoi suukon Aidan hiusten joukkoon ennen kuin kuoriutui ulos lopuista vaatteistaan.
"En viivy kauaa", hän lupasi.

Aida hymyili ja kohotti jalkansa tuuppaamaan hellästi Elin pakaraa, ennen kuin mies katosi kylpyhuoneeseen. Hän tyhjensi hunajateekuppinsa ja kyykistyi rapsuttamaan Clooneyta, joka örisi nautiskellen ja valui pitkälleen lattialle.

Eli oli nopea. Niin kuin oli luvannut. Niin nopea, että hieman liian kuuma suihku teki hänen olostaan hetkeksi huteran.
Silti hän palasi takaisin huoneen puolelle, puhtaana, lämpimänä ja kevyesti hammastahnan mintulta maistuen.

Aida suoristautui hymyillen ja ojensi kätensä Elille. Hän johdatti miehen parvelle ja tönäisi tämän nurin myllätylle sängylle. Hän kiipesi Elin ylle ja kumartui alas suutelemaan miestä, valuen vähitellen alas kaulalle.
Clooneykin hyppäsi sängylle heidän seurakseen.

Eli tunsi olevansa jälleen hölmö, onnellinen teinipoika. Ja hänen kehonsa oli siitä samaa mieltä.
Toinen käsi ojentui rapsuttamaan Clooneyta.

Aida valui suudelmineen alas, niin kuin oli luvannut, ja työnsi hiukset taakse kasvoiltaan, jotta saattoi keskittyä hetken vain hellimään miestä huomiollaan.
Clooney tuijotti Eliä häntä onnellisena vispaten.

Minä tiedän, Eli vakuutti mielessään kohdatessaan Clooneyn onnellisen katseen.
Jos hänellä olisi ollut häntä, sekin olisi vispannut.
Käsi jatkoi uskollisesti valkean koiran rapsuttamista, kun koko muu vartalo keskittyi kosketukseen.

Clooneyn silmät siristyivät nautiskellen ja koira läähätti tyytyväisenä, pöllyttäen kuumalla hengityksellään muutamaa punaista suortuvaa naisen hiuksissa. Se kiepahti kyljelleen heidän viereensä, häntä edelleen peittoa paukuttaen, lämpimänä ja turvallisena.
Aidakin hipaisi sen valkoista turkkia toisella kädellään, vaikka muuten oli keskittänyt täyden huomionsa miehen nautintoon.

Eli saattoi vain toivoa, ettei ollut koiran kaksonen nauttiessaan hellinnästä.
Siinä vaiheessa kun hän henkäisi Aidan nimen samaan aikaan varoittaen ja pahoillaan, rapsuttaminen unohtui hetkeksi.

Aida auttoi rakastamansa miehen hellästi nautinnon huippuun saakka, silitti paljasta vatsaa ja pujottautui koiran ja miehen välissä olevaan koloon, vetäen peittoa heidän suojakseen.
Ajatukset risteilivät hänen mielessään, mutta hän halusi sanoa vain yhden.
"Rakastan sinua. Niin paljon. Tiedäthän sen?"

Vei hetken, ennen kuin Eli koki olevansa riittävän koossa vastataseen.
"Tiedän", hän vastasi.
"Minäkin rakastan sinua, prinsessa."

Keskiviikko 18. joulukuuta 2019, aamu, Cadogan Hall, Belgravia, Lontoo

Nyt Cadogan Hall kylpi kirkkaissa valoissa ja näytti melkein arkiselta – mahtipontisuudestaan huolimatta – teknikkojen ja roudarien rakentaessa perjantai-iltaisen West Endin joulukonsertin puitteita. Varusteiden kolahdukset kuulostivat suhteettoman kovilta salin akustiikassa.
Aida rakasti joulua. Rakasti niin, että tunsi pakahtuvansa onnesta kuullessaan orkesterin virittävän soittimiaan ja kokeilevan jouluisia nuotteja. Konsertin 950 lippua oli myyty loppuun, mutta määrästä huolimatta tila tuntui intiimiltä. Kotoisalta. Menneiltä ajoilta.
Hän tunsi osan konserttiin kutsutuista West Endin tähdistä, ja osa sai hänen vatsansa nipistämään kuin minkäkin fanitytön. Oli uskomatonta, että useampi hänen idolinsa kertoi ihailevansa hänen musiikkiaan. Hän kiitti parhaillaan Les Miserablesin tähtiroolissa esiintyvää legendaa, posket punoittaen, ja nojasi vasten lavan seinustaa legendan jatkaessa mikrofonin ääreen harjoitusvuoroaan varten.
Mahdollisuus olla osa tätä oli täydellinen syntymäpäivälahja.

Eli oli ylittänyt itsensä. Se oli ollut säälittävä ylitys, mutta hän oli silti ylpeä itsestään. Hän oli herännyt aikaisin, valmistanut terveellisen smoothien ja koristellut sen paperisella päivänvarjolla - kynttilöitä ei ollut ollut- ja kantanut sen Aidalle vuoteeseen.
Ja hän oli laulanut. Niin kuin joka vuosi.
Nyt hän nojasi vasten seinää Aidan vierellä.
"Aika mahtavaa, vai mitä, prinsessa?"

"Hurjan mahtavaa", Aida vakuutti ja puristi kevyesti Elin kättä.
"Kohta on sinun vuorosi. Sinä laulamassa joululauluja saa sukkani pyörimään", hän huokasi hiljaa. Eli oli hurjan mahtava myös syntymäpäivälaulussa, ja hän oli pyrkinyt kiittämään miestä siitä parhaansa mukaan.

Eli katsahti Aidaa sivusilmällä.
"Minä laulan sinulle joululauluja milloin tahansa", hän muistutti.
"Tiedät sen, prinsessa."

Aida hymyili.
"Muistan lupauksen", hän vakuutti. Ehkä hän pyytäisi alastonta tulkintaa illan tullen, vaikka hänen pitäisi sääliä miestä kahden shown päivän jälkeen.
Hän taputti innokkaasti päättyneelle tulkinnalle White Christmasista ja viittoi Eliä ottamaan lavan omakseen.

Eli tunsi itsensä yhtä aloittelijaksi kuin ensimmäisessä roolissaan West Endillä kaikkien näiden tähtien keskellä. Onneksi hän ei ollut koskaan välittänyt sellaisesta. Ehkä se johtui siitä, että hänellä oli aina ollut joku, jota katsoa ylöspäin.
Hän iski Aidalle silmää ennen kuin aloitti oman versionsa Little Drummer Boysta. Se jouduttiin keskeyttämään puolivälissä jonkin teknisen harmin vuoksi, mutta ei mennyt kauaa ennen kuin hän saattoi jatkaa sen loppuun.

Aida vislasi Elille kannustavasti kappaleen päättyessä, eikä suinkaan ollut ainoa. Jäänsiniset, kissamaisesti rajatut silmät paloivat vilpittömästi lämmöstä.
"Olet ihana, kullannuppu. Se oli kaunista."

Eli luovutti lavan ja mikrofonin seuraavalle.
"Minulla on ollut aikaa harjoitella", hän huomautti ja painoi suukon Aidan otsalle.
"Koska sinun vuorosi on?

"Vasta loppupuolella", Aida vastasi. Hän osallistuisi konserttiin yllätysvieraana. Yllätyksenä myös Harveylle, mutta hän ei halunnut managerinsa sotkeutuvan asiaan, vaativan hänelle pöyristyttävää korvausta esiintymisestä, jonka hän halusi tehdä vapaa-ehtoisena.
"Mitkä muut ovat suosikkijoululaulujasi?"

"Pidän kaikista niistä iloisista joululauluista", Eli vastasi.
"Vaikka sinun laulamanasi ihan mikä tahansa on upeaa."

"Imartelija", Aida huokasi ja pukkasi Elin vatsaa kevyesti. West Endin kuninkaallisiin kuuluva, arvokkaasti ikääntynyt nainen tulkitsi Santa Babya mikrofonin ääressä, häiriintymättä kiireessä juoksevista teknikoista ympärillään.
Penkkirivissä istuva Holland taputti hyväntuulisesti jalkaansa sen tahdissa, ja jopa kivikasvoinen, vakava Sullivan näytti nauttivan joulumusiikista.

Eli seurasi lavan tapahtumia hetken ennen kuin kumartui taas Aidan puoleen. Nämä olivat harjoitukset, he eivät tuhoaisi mitään supisemalla.
Eikä hän olisi välttämättä osannut pysyä hiljaa, vaikka olisivatkin.
"Kuulisin mielelläni sinun versiosi tästä."

Aida tukahdutti kikatuksen ja näpäytti Elin nenänpäätä.
"Vain jos sinä olet joulupukkini", hän vastasi ja yhtyi esiintyjien joukossa kulkevaan tanssiin, kun nuoremmista esiintyjistä koottu trio esitti rokkaavan version Jingle Bell Rockista.
"Mitä haluat joululahjaksi, kullannuppu?" hän kysyi kiepahtaen Elin käsivarren alta.

Täällä Eli saattoi unohtua musiikin rytmiin ilman pelkoa siitä, että joku yrittäisi satuttaa Aidaa. Se tuntui hyvältä.
"Haluatko minulle parran ja kaikki?" hän kysyi huvittuneena, kiepautti Aidan ympäri ja veti tämän selän kehoaan vasten.
"Sinut."

Aida kikatti ja liikkui musiikin tahtiin, antaen selkänsä pysyä painautuneena Elin rintaa vasten.
"Sinulla on minut. Ja tietenkin haluan. Parran, hatun ja mahan."

"Mahankin?" Eli varmisti.
"Kuinka suuren?"
Ajatus huvitti häntä samalla kun hän keinutti Aidaa musiikin tahtiin.

Aida nojasi onnellisena miestä vasten ja kurkisti tätä silmäkulmastaan, hymyä kalpeissa silmissään.
"Hyvin suuren. Ei kai joulupukilla voi olla vatsalihaksia kuin kreikkalaisella jumalalla?"
Yksi nuoremmista osallistujista kuvasi heitä haltioituneena puhelimellaan.

Eli nauroi.
"Yksinkertainen miehensieluni on imarreltu, prinsessa", Eli vakuutti.
"Jos haluat kunnon joulupukin, saat sellaisen. Tiedäthän, etten voi kieltää sinulta mitään?"

"Olen onnellinen", Aida vakuutti kehräävää naurua äänessään ja silitti ympärillään olevia käsivarsia hellästi.
Nyt Lion Kingistä tuttu päänäyttelijäpari otti lavan haltuunsa ja esitti versionsa Baby It's Cold Outsidesta.

Juuri nyt Eli todella uskoi sen.
Hän painoi suukon Aidan hiusten joukkoon.
"He varmaan huomaisivat, jos me katoaisimme hetkeksi..?"

"Luultavasti", Aida vastasi tukahduttaen kikatuksen ja havahtui siihen, että joulukonsertissa koitti hänen vuoronsa yllätysvieraana ennen konsertin päättäviä yhteisnumeroita.
Hän kurottui painamaan suukon Elin poskelle, ennen kuin kiiruhti paikalleen kuoron kanssa esittämään varmasti jo korniksikin käyvän joululaulun.
Sitten he saattoivat käydä harjoittelemaan yhteisnumeroita.

Elin silmissä mikään, mitä Aida teki, ei tulisi koskaan olemaan kornia. Aida oli upea, mitä tahansa teki.
Hän vislasi äänekkäästi kun esitys loppui, ennen kuin liittyi mukaan yhteisnumeroa varten.

Aida hykersi onnesta joulumusiikin täyttäessä ikonisen tilan kokonaan. Oli uskomatonta voida esiintyä yhdessä West Endin legendojen kanssa ja tulla kohdelluksi tasaveroisena.
Let it snow oli aina ollut yksi hänen suosikeistaan.

Oli ihastuttavan helppo unohtaa kaikki muu ja vain uppoutua joululauluihin.
Niin helppo, että Eli intoutui tanssittamaan Aidaa viimeisten säkeiden tahtiin.

Aidasta oli aina ollut ihana katsella Elin tanssimista - ja tanssia miehen kanssa.
Hän toivoi, että he olisivat ehtineet viipyä pidempään: seurustella legendojen kanssa, ehkä improvisoida jotain uutta konserttia varten.
Mutta he myöhästyisivät töistä.
Holland ja Sullivan kulkivat heidän kanssaan autolle. Teatterilla Sullivan muistutti, ettei hän saanut astua ulos ilman henkivartijaa.
Aida nyökkäsi ja kiiruhti sitten sisään Dominioniin lähestyvää matineeta varten.

Eli teki kaikkensa, ettei onnellinen kupla olisi särkynyt. Silti hän huomasi etsivänsä katseellaan mahdollista hyökkääjää, ja vasta, kun teatterin ovi sulkeutui heidän takanaan, hän saattoi taas hengittää.
"Nähdään lavalla, prinsessa!" hän huikkasi ennen kuin kiiruhti omaan pukuhuoneeseensa.

*

*

*

Onnellinen euforia viipyi elävänä vatsassa vielä siinäkin vaiheessa, kun Aida kiiruhti alas portaita, punaiset hiukset korpinmustan peruukin alta vapautettuna ja huolimattomalle nutturalle kiepautettuna.
Joku oli saanut selville hänen syntymäpäivänsä. Ja loppukumarruksissa cast oli johtanut paikoin hysteerisen innokkaan yleisön onnittelulauluun, joka oli tehnyt hänet hyvin onnelliseksi. Hän nuuhkaisi saamaansa, sinisävyistä kukkakimppua ja tervehti teatterin takaovella odottavia Hollandia ja Sullivania.

Se joku, joka oli vuotanut tiedon syntymäpäivästä, oli saattanut olla Eli.
Oli suorastaan ihme, ettei hän ollut paljastanut salaisuutta etukäteen Aidalle. Hän oli huono pitämään salaisuuksia.
Mutta hän toivoi, että nainen oli onnellinen.

Pukuhuone tulvi lahjoja. Varsinkin tanssijoiden keskuudessa liittoutunut joukkio, jotka olivat luonnottoman kiinnostuneita hänestä, olivat pistäneet parastaan. Mutta kauniit kukat Aidat halusi ottaa kotiin.
Stage doorille pystytettyjen kaiteiden takana odotti jälleen intohimoinen, häkellyttävän suuri ja paikoin kovin äänekäs joukko. Oli häkellyttävää, kuinka moni tiesi hänen syntymäpäivästään, vaikkei hän tietääkseen ollut julkistanut sitä missään.
Hollandin ja Sullivaninkin kädet täyttyivät kukista, korteista ja lahjakasseista. Aida yritti kiittää jokaista parhaansa mukaan, antaa jokaiselle edes pienen hetken aikaansa, vaikka henkivartijat työnsivät häntä päättäväisesti eteenpäin ja kohti kadun reunassa odottavaa autoa.

Eli tarjosi omat kätensä avuksi. Samoin Mason, joka liittyi heidän seuraansa astuessaan ulos takaovesta.
Silti lahjoja tulvi joka suunnasta.
"Tässä on sinulle avattavaa seuraavaan syntymäpäivään saakka, prinsessa", Eli vetosi.

"Tämä on hullua", Aida vastasi hiljaa takaisin ja oli pudottaa kantamuksensa, kun yksi odottajista tunkeutui lähemmäs aitaa ja puhkesi kirkumaan hälyttävällä volyymilla. Aida hymyili ja hätisti henkivartijat kauemmas, kun tuli vedetyksi intohimoiseen halaukseen.
Kun he pääsivät vihdoin pakkautumaan autoon, Aida kiitti Masonia halauksella ja kiipesi sitten takapenkille. Nälkäiset paparazzit työnsivät kameroitaan sisään autoon, vaikka molemmat henkivartijat työnsivät näitä kauemmas.

Elin sydän alkoi hakata levottomammin ja hetken hän todella uskoi, että Aida oli vaarassa.
Ei tietenkään ollut.
Auton luona Mason heilautti kättään ja lähti harppomaan metroa kohti.
Eli kipusi kiitollisena takapenkille Aidan viereen.
"Hyvää syntymäpäivää, prinsessa."

Välke jäi vihdoin taakse, kun ovet läimähtivät kiinni ja auto liukui liikenteen sekaan. Aida hengitti syvään ja silitti Elin käsivartta. Vain kameroita.
"Kiitos, kullannuppu", hän vastasi.
"Oletko sinä kunnossa? Jotenkin... Joskus minusta tuntuu, kuin stage door olisi alkanut ahdistaa sinua."

"Kaikki on hyvin", Eli vastasi automaattisesti. Ja kurtisti sitten hieman kulmiaan.
"Tai... Kyllä minua joskus ahdistaa. Ihmisiä on niin paljon ja he huutavat... Mutta se ei ole vakavaa."

"Se on... Hullua", Aida myönsi, pohtien mikä adjektiivi kuvaisi tilannetta paremmin. Hän toivoi, ettei ollut riistänyt kokemuksen iloa Eliltä – mutta siitä keskusteleminen tuntui liian intiimiltä kahden henkivartijan ja autonkuljettajan läsnäollessa. Vaikka Holland alkoikin tuntua jo perheeltä.
Auto liukui pysähdyksiin Rupert Streetille, ja kujan päässä muutama kameramies lähti juoksemaan heitä kohti McDonaldsin ruokapussit kainalossa.
Holland ja Sullivan ohjasivat heidät sisään kerrostalon rappuun, ennen kuin paparazzit ehtivät heidän luokseen.

Elin sydän oli levoton, ja hänen oli suljettava hetkeksi silmänsä ja vedettävä henkeä heidän päästyään sisään.
Mutta vain hetken. Pienen, lyhyen hetken.
Sitten hän oli taas kunnossa.

Aida hyvästeli vartijansa ja kiipesi sitten ylös portaita. Ovella odottavat lahjat olivat käyneet jo tutuiksi, vaikka tänään punaisella nauhalla sidotun paketin päällä odotti kokonainen kimppu ruusuja.
Aida huokasi ja rojautti teatterilta kertyneet lahjat sisään, ennen kuin poimi tavarat myös ovelta.

Eli pysähtyi tuijottamaan pakettia.
Hitto.
"Pitäisikö meidän kutsua heidät takaisin?"

"Mitä he tälle tekisivät?" Aida kysyi kahlaten lahjakassien läpi peremmälle. Clooney nuuski niitä uteliaana.
Hän laski kukat tasolle ja avasi paketin, joka osoittautui tänään paksuksi valokuva-albumiksi. Täynnä kuvia hänestä, otettuna arjessa hänen huomaamattaan. Se oli karmivaa, mutta ei uutta.
Se, mikä Aidan sai valahtamaan värittömäksi, odotti keskiaukeamalla.

Eli seurasi Aidaa levottomana sisälle ja nosteli epätietoisena lahjakasseja syrjään naisen avuksi.
Sitten hän kohotti katseensa.
"Mitä nyt?"

Katse vaelsi kuvasta toiseen. Ikkunoiden läpi otetut kuvat eivät häikäisseet laadullaan. Niistä ei välttämättä olisi voinut edes tunnistaa varmasti kuvattavia, ellei olisi tiennyt, ketä katsoi.
Hän juomassa teetä kotisohvalla. Hänen paljaat säärensä sängyllä, peiton alta esiin pistäen. Hän tulossa suihkusta, selkä paljaana ja pyyhe hädintuskin peittäen.
He yhdessä. Valkopuista porraskaidetta vasten. Kaksi alastonta, yhteenkietoutunutta kehoa, hänen käsivartensa Eliä tiukasti halaten, punaiset hiukset hurjina.
Ja Elin hahmo raavittuna ja poltettuna väkivaltaisesti mustaksi aukoksi.
Se oli kaikkein järkyttävintä. Aida ei osannut vastata, näytti vain lamaantuneena aukeamaa.

"Hei?"
Eli siirtyi lähemmäs ja kosketti Aidan selkää.
"Prinsessa? Mikä tuli?"
Hän käänsi katseensa albumiin. Ja jähmettyi.
"Mitä helvettiä?"

Aida ei osannut vastata. Hän ei osannut liikkua tai ajatella, korvissa vain jyskytti.
Joku kuvasi heitä ikkunoiden läpi. Joku katseli heidän viimeistä hippustaan yksityisyyttä, ikuisti heidän yksityisimmätkin hetkensä.
Ja, hän pelkäsi, halusi pahaa Elille.
Hän pudotti albumin lattialle kuin se olisi polttanut.
"Taidan voida pahoin", hän kuiskasi tuskin kuuluvasti, ennen kuin havahtui ja pyrähti kylpyhuoneeseen.

Eli jäi hetkeksi tuijottamaan kuva-albumia. Sitten hän havahtui, pudisti päätään ja pakotti ajatuksensa kasaan. Hänen oli pysyttävä rauhallisena.
Hän seurasi Aidaa kylpyhuoneen ovelle ja koputti siihen huolestuneena.
"Prinsessa?"

Aida istui vessanpöntön vieressä, pää koukistettuihin polviin nojaten. Koko keho tärisi tahdosta riippumatta. Hän nosti kalpeat kasvot Elin tullessa ja katsoi miestä silmät pelokkaina.
"Meidän pitäisi varmaan sulkea verhot", hän sanoi tuskin kuuluvasti.

Eli tunsi, kuinka jokainen solu hänen kehossaan heräsi uuteen tehtävään: Aidan suojelemiseen. Aiemmin kehossa myllännyt ahdistus ja paniikki siirtyivät taka-alalle, kun hän nyökäytti päätään ja lähti suorittamaan tehtävää. Hän kiskoi verhot ikkunoiden suojaksi, varmisti, ettei pienintäkään rakoa jäänyt ahnasta kameraa varten.
Ripusti vielä lakanat sinne, missä verhot eivät riittäneet.

Tämä oli hullua. Hullua. Koko maailma oli muuttunut hulluksi.
Joku kuvasi heitä kotonakin. Kuvasi heitä, kun...
Mitä jos Elin tuhottu kuva voisi siirtyä todelliseen elämään? Aida pakotti itsensä ylös, tuntien syvää, lohdutonta surua peitetyistä ikkunoista, ja pysähtyi olohuoneeseen katsomaan Eliä.
"En halua muuttaa. Tiedän, että meidän kai pitäisi, mutta en halua. Tämä on kotimme."

Eli, joka oli ollut virittämässä lakanaa ikkunaan, kääntyi katsomaan Aidaa olkansa yli.
Hän tekisi kaikkensa, että nainen olisi turvassa.
"Minä tiedän, prinsessa", hän vakuutti, kääntyi ja ojensi käsiään kutsuen naista halaukseen.

Aida vaelsi huoneen poikki ja halasi Eliä epätoivoisen tiukasti.
Mitä jos miehelle sattuisi jotain?
"Tämä on viimeinen paikka, missä tiedän löytäväni itseni. Oikean itseni. Viimeinen paikka, missä voin unohtaa, miten hulluksi maailma on muuttunut. En halua jättää kotiamme. Olen ollut täällä niin onnellinen."

Eli halasi Aidan syliinsä.
Ja vaikka olisi typerää jäädä, vaikka hän tiesi järjellä, että heidän pitäisi lähteä, hän muisti, millainen Aida oli ollut. Vieras.
Hän ei halunnut riistää naiselta viimeistä paikkaa, jossa tämä saattoi olla oma itsensä.
"Minä tiedän, prinsessa."

Tärinä ei lakannut. Eikä itku ollut kaukana, vaikka Aida ei halunnut itkeä.
Ei sen hyypiön takia.
Mutta kuva oli syöpynyt hänen mieleensä. Hetki, joka oli ollut niin kaunis, niin vilpitön, tuntui nyt likaiselta. Joku oli katsellut heitä.
Katsellut heidän elämäänsä pitkän aikaa. Katsellut varmasti muitakin hetkiä.
"Oletko sinä kunnossa? Tiedäthän, etten anna mitään pahaa tapahtua sinulle?"

"Minulla on kaikki hyvin", Eli vakuutti, silittäen Aidan selkää.
Kaiken oli oltava hyvin. Juuri nyt mikään muu ei ollut vaihtoehto, sillä hänen oli pystyttävä huolehtimaan Aidasta.
Clooney huiski huolissaan heidän ympärillään.
"Olen huolissani sinusta."

"Minä olen huolissani sinusta." Se, mitä Elin kuvalle oli tehty, pelotti häntä enemmän kuin mikään muu.
"Tämä on kaikki aivan sairasta."

"Niin on."
Siitä he ainakin saattoivat olla samaa mieltä.
"Minä... Luulen, että meidän pitäisi ilmoittaa tästä Hollandille", Eli ehdotti.

"En halua kenenkään näkevän niitä kuvia", Aida vastasi ahdistuneena. Ehkä nyt hän voisi yrittää unohtaa koko albumin.
"Mutta voin laittaa hänelle viestin. Poliisi kuulemma tutkii jo asiaa, joten en tiedä, mitä muuta hänkään voisi tehdä."

"Minä tiedän", Eli vakuutti ja halasi Aidaa hieman tiukemmin.
"En vain halua, että sinuun sattuu taas. Sen takia, että minä en osannut toimia oikein..."
Niin kuin silloin, kun hän oli jättänyt juoman vahtimatta. Se oli ollut anteeksiantamaton virhe.

"Eli, sinä et ole toiminut koskaan väärin", Aida vetosi ja veti Elin kanssaan alas sohvalle. Odottikohan joku verhojen takana?
"Minäkin haluan pitää sinut turvassa."

Eli oli eri mieltä, mutta veti Aidan silti syliinsä.
"Ainakin meillä on Clooney", hän totesi hiljaa.
"Se ei päästä tänne ketään."

"Se on totta", Aida myönsi ja rapsutti heidän luokseen hölkkäävän paimenen turkkia.
Onneksi hoitaja oli käyttänyt sen ulkona vain hetki ennen heidän tuloaan. Hän ei voisi päästää Eliä ulos nyt.
"Laitan Hollandille viestin. Oletko sinä oikeasti kunnossa?" hän kysyi epäillen ja naputteli viestin henkivartijalleen.

Eli mietti.
"Hitto, en usko", hän myönsi päätään pudistaen.
"Tuo... Tuo saamasi albumi on ihan helvetin karmiva. Oletko sinä kunnossa, prinsessa?"

Se oli juuri sitä. Helvetin karmiva. Aida nyökkäsi ja painoi päänsä Elin olalle. Hän toivoi, että olisi voinut suojella miestä siltä.
"Kuinkakohan monta kertaa hän on katsellut meitä, kun..?"

Eli tunsi hartioidensa kiristyvän.
"Minä en tiedä", hän myönsi, sydän levottomasti hakaten.
"En olisi... en olisi kuvitellut, että meille voisi käydä niin. Kotona."

"En minäkään", Aida sanoi ja tunsi pahoinvoinnin kouraisun.
"Toivon, että voisin olla ajattelematta sitä. Unohtaa koko albumin. Mutta näen sen koko ajan. Miten kukaan voi tehdä niin kuvallesi?"

"Mitä?"
Vei hetken, ennen kuin Eli ymmärsi, mitä Aida tarkoitti. Hänen mieleensä olivat painuneet järkyttävät tavat, joilla naisen yksityisyyttä ja turvallisuudentunnetta oli rikottu.
"Niin. En tiedä. Onneksi se olis minun kuvani eikä sinun..."

Se ei ollut onni. Se oli kammottavaa. Se sai hänet pelkäämään Elin puolesta.
"En tiedä, mitä tehdä. Voimmeko vain... Unohtaa?"

Eli haki jäänsinisten silmien katsetta.
"Prinsessa, minusta tuntuu, että emme voi", hän vastasi pahoitellen.
Eivät ainakaan kokonaan.

Aida kohtasi vihreähippuisten silmien katseen. Hän silitti Elin poskea ja hiuksia levottomana.
Mutta ovikello soi ja hänen täytyi nousta päästämään Holland ja Sullivan sisään.

Ovikellon ääni sai Elin sydämen hakkaamaan. Ja yhtä uskollisena varjona, kuin Clooneykin, hän seurasi Aidaa ovelle. Varmuuden vuoksi, enemmän tiedostamattomana reaktiona kuin tietoisena päätöksenä.
Mitään pahaa ei saisi enää tapahtua.

"Tulimme heti, ja ilmoitimme poliisille", Holland sanoi.
"Missä kuvat ovat?" Sullivan kysyi ja Aida liikahti ahdistuneena.
"Täytyykö teidän nähdä ne? Ne ovat... Yksityisiä."
"Kyllä. Kuvakulmat voivat auttaa päättelemään, missä kuvaaja on ollut", Sullivan vastasi vakavaan tapaansa.

Elin kulmat painuivat kurtistukseen. Niin kuin aina silloin, kun jokin, tai joku, vaivasi Aidaa.
"Haen albumin", hän lupasi ja epäröi.
"Vai haittaako, jos kosken siihen?"

"Minä voin käsitellä sitä", Sullivan vastasi ja nosti Aidan lattialle pudottaman albumin vedettyään kumihanskat käsiinsä.
Ovikello soi uudelleen ja Aida avasi oven hämmentyneenä, päästäen sitten häkeltyneenä Harveyn sisään.

Eli oli ottanut pari askelta poispäin Aidasta osoittaakseen albumin henkivartijoille, mutta ovikellon ääni sai hänen sydämensä hakkaamaan taas levottomammin.
"Aida-"
Mutta nainen oli jo ovella.
Ja sitten Harvey oli yhtäkkiä heidän kodissaan.

Harvey, harmaassa, kalliissa puvussa, silmäili ympärilleen arvioiden. Olipa vaatimaton asumus. Tänne ei kelpaisi kutsua haastattelua.
Aida liikahti epämukavana, kun henkivartijat olivat jähmettyneet tutkimaan albumin keskiaukeamaa. Hän tunsi olonsa pahoinvoivaksi, kun Harveykin halusi nähdä sen.
"Tämä todella on tarpeetonta", hän vetosi ahdistuneena.
"Pitäähän meidän tietää, mitä täällä tapahtuu. Älä ole tyhmä", Harvey vastasi.

Elin kädet olivat puristuneet tiukoiksi nyrkeiksi.
"Älä puhu hänelle noin", hän äyskähti vastaan.
"Sinua ei kutsuttu tänne."

"Pysy housuissasi, Elliot. Aida on iso tyttö", Harvey vastasi vilkaisten Eliä halveksuen.
"Hänen nimensä on Eli", Aida muistutti ahdistuneena ja kiersi kädet ympärilleen, tuntiensa itsensä alastomaksi, kun Harveyn katse lukkiutui yksityisinä hetkinä otettuihin kuviin.

Elin silmät iskivät vihaista kipinää.
"Sinua ei kutsuttu", hän muistutti uudelleen ja siirtyi lähemmäs Aidaa.
"Olen niin pahoillani, prinsessa..." hän vetosi hiljaa.

"Olen hänen managerinsa. Kuka sinä olet?" Harvey kysyi huvittuneena ja Aida soi Elille anteeksipyytävän katseen.
"Harvey, älä."
"Tämä voisi olla mieletöntä julkisuutta", manageri totesi katse kuvassa viipyen.
"Mitä? Tästä ei mainita sanaakaan kenellekään!" Sullivan jyrähti.

Elin kynnet puristuivat kämmeniin.
"Harvey-"
Mutta Aida keskeytti hänet. Onneksi. Niin oli varmasti kaikin tavoin parempi.
Puhumisen sijaan hän veti Aidan itseään vasten.
"Et voi olla tosissasi!"

"Tämä nostaa nimesi vielä enemmän kaikkien huulille", Harvey protestoi, "tekee sinusta jumaloidun."
"Sanakin tästä ja väännän niskasi nurin. Tämä ei ole julkisuustemppu vaan vakava turvallisuusuhka", Holland otti osaa keskusteluun ja läimäisi albumin kiinni.

Eli loi Hollandiin katseen, joka ei ollut mitään muuta kuin puhtaan kiitollinen. Jos hän oli milloinkaan epäillyt miestä, niin viimeistään nyt tämä oli voittanut hänet puolelleen puolustamalla Aidaa.
Ja valitsemalla juuri oikeat sanat.

"Minä olen hänen managerinsa", Harvey muistutti närkästyneenä.
"Ja minä olen turvallisuuspäällikkö. Tästä ei kuule kukaan ulkopuolinen", Sullivan jyrähti.
"Menemme Hollandin kanssa tutkimaan viereisiä rakennuksia", mies jatkoi, loi Harveyyn tuiman katseen ja lähti Holland mukanaan. Aida nojautui Elin syliin.
Harvey istahti huoaten sohvalle ja nosti jalan toisen yli.
"Onpa tämä vaatimaton paikka."

Harvey näytti täysin väärältä heidän kodissaan. Ja Eli tunsi lähes alkukantaista halua ajaa tunkeutuja pois. Tämä oli heidän kotinsa, heidän turvapaikkansa.
Oli ollut heidän turvapaikkansa.
Sen sijaan hän halasi Aidaa.
"Haluaisitko teetä, prinsessa?"

"Kiitos", Aida vastasi kiitollisena, vaikka irrottautuikin halauksesta vastentahtoisesti.
"Miksi asut tällaisessa läävässä? Olet supertähti", Harvey puhahti ja tutki sohvan kangasta kriittisesti.
"Me viihdymme täällä."
"Ja oli tyhmää olla sulkematta verhoja. Mutta ei kai pidä yllättyä kohdallasi. Tule tänne", Harvey käski ja taputti sohvaa vieressään.
"Minun on hyvä tässä", Aida vakuutti sohvapöydän laidalta ja painoi katseensa.
"Kuule, tämä olisi hyvää julkisuutta. Älä ole tyhmä", Harvey vetosi ja nojautui silittämään naisen reittä.
"En halua sitä julkisuuteen."

Eli siirtyi laittamaan teetä. Osittain siksi, ettei luottanut itseensä ja siihen, ettei tekisi mitään typerää sillä hetkellä, kun Harvey avaisi seuraavan kerran suunsa.
Se oli varmastikin hyvä päätös.
"Tämä on Aidan elämä", hän huomautti äkäisesti samalla kun kolisteli teepurkkia.
"Ja lakkaa kutsumasta häntä tyhmäksi."

"Koirasi räksyttää, voitko hiljentää sen?" Harvey huokasi.
"Älä puhu Elistä noin", Aida vetosi ahdistuneena ja liikahti epämukavana käden viipyessä reidellä, ujuttautuen osin helman alle.
"Julkisuus vaatii uhrauksia."
"En minä halua julkisuutta", Aida vetosi, "haluan vain tehdä mitä rakastan."

Elin hartiat tuntuivat kireiltä. Ainoastaan Aidan läsnäolo sai hänet puremaan hammasta ja keskittymään teehen, jonka hän pelkäsi tosin hautuneen liian mustaksi silkasta kiehuvasta raivosta.
Hän kantoi teekupin sohvapöydälle, laski sen alas - ja työnsi sitten Harveyn kättä pois Aidan läheltä.

Aida vapautui hänet lamauttaneesta lumouksesta ja nousi ylös, perääntyen kauemmas pöydästä.
"Kuka sinä luulet olevasi?" Harvey ärähti ärtyneenä ja nousi ylös, astuen melkein kiinni Eliin.

Eli ei pitänyt itseään uhkaavana. Hän oli aina mieltänyt itsensä ennemminkin pehmeäksi, hölmöksi, ystävälliseksi...
Mutta juuri nyt, suoristaessaan ryhtinsä suostumatta perääntymään askeltakaan, hän tunsi suurta tyydytystä siitä, että saattoi katsoa Aidan manageria alaspäin. Ei paljoa, mutta se riitti.
"Joku, joka välittää Aidasta. Kuka sinä luulet olevasi?"

"Minä olen hänen managerinsa", Harvey sanoi ja tuuppasi Eliä rintakehästä kauemmas.
"Ja sinä olet vain mitättömyys, joka tulee olemaan sivulause Aidan tarinassa. Hän ymmärtää pian, ettet ole mitään hänen rinnallaan."
"Harvey, lopeta! Älä koskaan koske Eliin!" Aida protestoi vimmastuneena.

Eli otti hallitun askeleen taaksepäin, muttei irrottanut katsettaan Harveystä.
Ei, vaikka sanat viilsivät syvemmälle kuin hän olisi halunnut myöntää. Älä sano mitään hätiköityä, älä tee mitään hätiköityä.
"Painu helvettiin", hän ärähti miehelle.
"Sinulla ei ole mitään asiaa meidän kotiimme."

Harvey oli vastaamassa Elille, tietävä kiilu sinisissä silmissään. Mutta Aida työntyi heidän väliinsä silmät palaen ja tönäisi Harveyta kauemmas.
"Älä puhu Elistä noin! Älä sano sanaakaan! Lähde." Harvey silmäili heitä hetken vihaisena.
"Me puhumme tästä huomenna", hän jyrähti suojatilleen, ennen kuin harppoi ulos. Heitä levottomana kierrellyt Clooney heilutti epävarmasti häntäänsä.

Luojalle kiitos siitä, että Aida astui väliin. Muuten Eli olisi saattanut tehdä jotakin sellaista, mitä olisi myöhemmin katunut. Tai mikä pahempaa, jotakin sellaista, mitä ei olisi edes jäänyt katumaan.
Hänen sydämensä hakkasi hermostuneena rumpuna ja sormia särki niiden puristuessa edelleen nyrkkiin.
Hartiat tuntuivat kireiltä.

"Eli, olen niin pahoillani", Aida vetosi ja kääntyi ympäri, koskettaen Elin vatsaa.
"Kenellekään ei ole oikeutta puhua sinulle noin."

Eli melkein hätkähti kosketusta. Ja sitten, aivan yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin, melkein uhkaava päättäväisyys katosi. Hartiat lysähtivät, nyrkit avautuivat ja vihreähippuiset silmät räpsähtivät melkein häkeltyneinä.
"Hän ei saisi puhua sinulle niin. Kohdella sinua niin."

Aida kohautti olkaansa välttäen. Ei hän siitä piitannut, mutta kukaan ei satuttaisi Eliä hänen edessään.
"Rakas, olen pahoillani", hän vetosi ja houkutteli miestä halaukseen.

Eli nojautui halaukseen ja kietoi käsivartensa tiukasti Aidan ympärille.
Harvey oli väärässä, eikö niin? Hän tiesi, ettei ollut mitään verrattuna Aidaan. Mutta se ei haitannut. Hän ei ollut koskaan halunnut loistaa ylitse muiden.
Se ei haittaisi Aidaakaan, eikö niin?
"Hän on kusipää."

Aida naurahti vaisusti ja halasi Eliä tiukasti.
"Tiedäthän, että rakastan sinua? Että jos minun pitäisi valita urani ja sinun väliltä, valitsisin sinut?"

"Et sinä joudu valitsemaan", Eli vakuutti ja halasi Aidaa hieman tiukemmin.
Koskaan. Hän ei antaisi niin tapahtua.
"Sinä voit saada kaiken, mitä haluat, prinsessa."

"Minä haluan sinut. Aina", Aida vastasi kädet tiukasti Elin vyötärön ympärillä.
"Olet kaikkeni."

Eli hautasi kasvonsa punaisten hiusten joukkoon.
Aidaan verrattuna hän ei ollut mitään.
Mutta se ei haitannut. Ei haittaisi milloinkaan, kumpaakaan heistä.
"Sinäkin minun, prinsessa."

"Ethän kuuntele Harveyn juttuja? Hän on aasi, eikä hänellä ole mitään oikeutta puhua sinulle niin", Aida mumisi kasvot Elin rintaa vasten.
"Sinä olet uskomaton. Uskomaton. Paljon enemmän kuin ansaitsen."

Eli oli hetken hiljaa.
"Ei minua haittaa, vaikka sinä olet saavuttanut paljon enemmän kuin minä", hän vastasi sitten.
"Se, mitä olen aina halunnut, on päästä esiintymään teatterin lavalle."

"Sinä olet upea sellaisena kuin olet", Aida vastasi.
"Eikä saavutuksilla ole mitään merkitystä. Rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet."

"Minäkin rakastan sinua, prinsessa", Eli vastasi.
"Etkä sinä ole tyhmä. Vihaan, kun Harvey sanoo niin."

"Siitä voi olla montaa mieltä", Aida vastasi ja työnsi kätensä Elin paidan alle, hakemaan lohtua paljaasta ihosta.
"Miten sinä voit?"

"Et sinä ole", Eli vakuutti uudelleen.
Kysymys sai hänet kurtistamaan kulmiaan.
"Hitto, että olin vihainen..."

"Mistä?" Aida kysyi ja houkutteli Eliä palaamaan kanssaan sohvalle.

"Siitä, miten hän kohteli sinua. Kohtelee sinua. Se ei ole oikein."
Eli istahti sohvalle kulmat syvässä kurtistuksessa.
"Ei se voi olla oikein."

Aida kohautti olkaansa. Moni mies oli samanlainen. Hän asettui Elin syliin ja kiersi kätensä miehen niskalle.
"Välillä minusta tuntuu, että olet ollut ahdistunut muustakin."

Eli tutki Aidaa katseellaan.
"Tässä on vain ollut paljon kaikkea", hän vastasi.
"Kaikki on niin... erilaista kuin ennen."

"Niin on. Olen pahoillani", Aida vastasi silittäen Elin hiuksia taakse.
"Koko maailma on tullut hulluksi."

"Prinsessa, ei sinun tarvitse olla", Eli vetosi ja halasi naista.
"Kyllä kaikki järjestyy. Tähän pitää vain ensin tottua."

Aida ei ollut varma, miten tottua. Hän painoi päänsä miehen olalle.
"Oletko onnellinen kanssani?"

"Tietenkin olen, prinsessa", Eli vakuutti.
"Sinä olet kaikki, mitä minä tarvitsen."

"Niin varmasti", Aida vastasi häivähdys hymyä silmissään.
"Olen tosissani. Voitko puhua minulle? Voitko kertoa, jos olet ahdistunut tai sinun on paha olla?"

"Tietenkin voin", Eli vakuutti jälleen.
Ei ollut mitään sellaista, mitä hän ei voisi Aidalle kertoa, eikö niin?
Hän mietti taas hetken.
"Minusta tuntuu, etten aina itsekään tiedä, mitä päässäni liikkuu."

"Välillä minusta tuntuu, ettet puhu enää minulle", Aida vetosi.
"Toivon, että teet niin. Mitä tahansa mielessäsi on."

"Olen pahoillani, prinsessa", Eli totesi.
"En ole tarkoituksella puhumatta. Tämä kaikki on vain... Joskus tuntuu siltä, kuin päässä olisi jokin... Mehiläispesä. Kaikki vain surisee niin, etten saa ajatuksista kiinni."

"Tiedän, minä tunnen usein samoin", Aida vastasi ujuttaen kätensä Elin paidan alle silittämään miehen vatsaa.
"Enkä voi hengittää. Sinä olet ainoa syy, miksi olen vielä järjissäni."

Eli hymyili Aidalle, vaikka silmissä viipyi yhä epävarmuus ja ahdistus.
"Minusta tuntuu samalta. Että se, että sinä olet siinä, pitää minut järjissäni. Kaikki muu on niin.... erilaista."

"Kertoisithan minulle, jos olisit onneton?" Aida vetosi ja kohotti päätään niin, että saattoi tutkia vihreähippuisia silmiä.
"Tai jos on jotain, mitä voin tehdä vuoksesi?"

"Tietenkin kertoisin", Eli vastasi ja tunsi toistavansa itseään. Mutta tietenkin hän voisi kertoa Aidalle kaiken, eikö niin?
Hän toivoi, että se piti paikkansa.
"Kertoisithan sinä minulle?"

"Tietenkin. Sinä teet minut onnelliseksi", Aida vakuutti. Välillä Eli oli ainoa asia, jonka hän tunsi todella tekevän hänet onnelliseksi.
"Kun minulla on sinut, kaikki muu järjestyy kyllä." Myös se, että joku karmiva hyypiö tuijotteli heidän asuntoonsa ja otti heistä kuvia.

Eli teki tilaa sohvalle niin, että Clooney pääsi hyppäämään heidän seurakseen. Koira oli ansainnut sen.
Samalla hän veti Aidaa vielä hieman lähemmäs.
"Niin järjestyy. Tämä on meidän kotimme, ainakin täällä olet turvassa."

Aida toivoi, että Eli oli turvassa täällä. Se, että joku hullu oli tuhonnut miehen valokuvasta, ei tarkoittaisi mitään. Eihän?
Hän asettui hajareisin Elin syliin ja suki miehen hiuksia taakse.
"Olen ollut niin onnellinen täällä. Tämä oli paikka, jossa sain vihdoin hengittää, kun erosin Simonista. Avioero sattui vietävästi", Aida huokasi ja painoi katseensa.

Eli kietoi kätensä Aidan vyötäisille ja tutki jäänsinisiä silmiä.
"Minä tiedän, prinsessa", hän vastasi.
"Mutta... Jos näyttäisi siltä, olen varma, että me voisimme tehdä itsellemme kodin minne tahansa. Niin kauan, kuin olemme yhdessä, millään muulla ei ole väliä."

Aida vastasi haikealla, surumielisellä hymyllä ja painoi suudelman Elin huulille.
"Rakastan sinua, kullannuppu", hän huokasi. Mitä hän tekisi ilman Eliä?

"Minäkin rakastan sinua, prinsessa", Eli vastasi.
"Ja ehkei ole niin paha, että ikkunoiden edessä on nyt verhot. Sehän on melkein kuin ennenvanhaan, vai mitä?"
Heidän pienessä, ehdottoman laittomassa siivouskomerossaan.

"Melkein", Aida vastasi, vaikka tunsi syvää surua siitä, että ikkunat oli peitetty. Eihän heillä ollut näköalaa, mutta silti ikkunoista tuleva ja kaupungin elämä tekivät hänet onnelliseksi.
"Ehkä meidän pitäisi käydä nukkumaan."

"Ehkä", Eli vastasi.
Jos ilta olisi ollut toisenlainen, hän olisi saattanut toivoa, että he olisivat voineet tehdä jotakin muuta kuin nukkua. Aidan syntymäpäivän kunniaksi.
Mutta nyt kaikki oli... väärin.

Sama toive kävi Aidan mielessä. Mutta nyt pelkkä ajatus sai hänen olonsa ahdistuneeksi, muistutti kuvista albumissa, joka istui olohuoneen pöydällä.
Hän painoi vielä yhden suukon Elin poskelle, ennen kuin nousi ja kiipesi ylös parvelle nukkumaan.

Perjantai 20. joulukuuta 2019, ilta, Cadogan Hall, Belgravia, Lontoo

Miten hän toivoi, että olisi voinut istua yleisössä juuri nyt. Konsertin tunnelma oli taianomainen. Valot piirsivät kuvioita kaarevaan kattoon ja pehmensivät salissa vallitsevaa hämärää. Salia reunustavan parven kaiteista riippui köynnöyksiä pikkuisia jouluvaloja. Yleisö istui hartaan hiljaisuuden vallassa kuuntelemassa kauneimpia joululauluja, West Endin kauneimpien äänten esittämänä, kunnes havahtui kunnioittamaan esityksiä aplodein.
Aida yhtyi niihin pienten kulissien suojassa, liikkuen tiedostamattaan musiikin tahtiin, mekon valkoinen helma aaltoillen.
It's Beginning to Look a Lot Like Christmas oli avannut konsertin, mutta pian olisi Little Drummer Boyn vuoro. Huomaisiko kukaan häntä, jos hän livahtaisi katsomon puolelle? Hän halusi nähdä Elin kunnolla.

Elistä tuntui melkein samalta kuin lapsena. Silloin hän oli rakastanut joulua. Äidin kuoleman jälkeen hänen oli täytynyt opetella se uudelleen. Ja sitten jälleen, kun Aida oli lähtenyt.
Mutta kaikki se oli tapahtunut kauan, kauan sitten.
Tällä kertaa hän ei ollut pukeutunut jouluiseen dinosauruspaitaan, vaan tilaisuuden henkeen sopivasti. Joskin, jos olisi katsonut tarkkaan, olisi saattanut huomata sukissa ja vihreäsävyisessä rusetissa piilottelevat pienet porot. Mutta kukapa niin tarkkaan katsoisi?
Paitsi ehkä Aida.
Odottaessaan kulisseissa hän väläytti naiselle hymyn. Yleisö tulisi sekoamaan, kun tajuaisi, kuka illan yllätysvieras oli.

Aida vastasi hymyyn ja nojautui hipaisemaan Elin nenänpäätä pitkät, siniset höyhenkorvakorut keinahtaen. Hän tukahdutti kikatuksen joka kerta, kun katsoi lavalla esiintyjän takana soittavaa orkesteria, jonka jokaisella jäsenellä oli punainen tonttulakki päässään. Jopa vakavakasvoisella kapellimestarilla.
"Tulet olemaan upea", hän kuiskasi tuskin kuuluvasti, lämpöä kissamaisesti rajatuissa silmissä.

Elin sormet hakeutuivat sivelemään toista sinistä höyhentä lumoutuneina.
"Tämä on mahtavaa", hän kuiskasi takaisin ja virnisti poikamaisesti.
"Olisipa David täällä."

Aida vastasi hymyllä ja yhtyi päättyvän numeron aplodeihin. Illan juontaja suuntasi lavalle esittelemään seuraavan esiintyjän.

Jos olisi pitänyt valita yksi joululaulu, jota kuunnella loppuelämänsä jokaisena jouluna, se olisi ollut Little Drummer Boy. Se oli seurannut Eliä läpi elämän, ja täytti hänet edelleen joulun tunnelmalla.
Se ei ollut upein tai liikuttavin tai huomiota herättävin laulu. Mutta se oli hänen.
Hän iski Aidalle silmää ennen kuin oli hänen vuoronsa suunnata lavalle.

Aida kamppaili itsensä kanssa. Hän ei pääsisi katsomon puolelle huomaamatta, joutumatta laskeutumaan lavan sivussa olevia portaita.
Hän joutui tyytymään näkymään rakkaansa selästä - joka sekin oli komea - mutta onneksi Elin ääni kuulosti upealta missä tahansa.

Astellessaan lavalle Eli tuli siihen tulokseen, että ilta olisi mahtava. Miten se voisi olla mitään muuta, kun orkesterin jäsenillä oli päässään tonttulakit?
Oli kulunut tovi siitä, kun hän oli ollut lavalla omana itsenään, vain laulamassa.
Ja ilmeisesti yleisö piti hänen esityksestään riittävästi antaakseen sille aplodit.

Aida vislasi Elille kannustavasti. Tulkinta oli ollut upea - niin kuin hän oli tiennyt sen olevan. Jokainen oli sitä mieltä.
Se oli kaunista. Valtavan kaunista.

Eli kumarsi kiitollisena yleisölle ja kääntyi sitten suunnatakseen pois lavalta. Hän ei malttanut olla iskemättä silmää Aidalle lähestyessään kulisseihin kohtavaa kulkureittiä, ja päästessään niiden suojiin hän ei edes yrittänyt estää virnettä kohoamasta kasvoilleen.
"Se oli mahtavaa."

"Sinä olet mahtava", Aida vakuutti ja hipaisi Elin nenänpäätä.
Lavalla televisiokamera kohdentui seuraavaan esiintyjään, ja Jingle Bell Rock kävi nostattamaan tunnelmaa.

Jingle Bell Rock kuului niihin kappaleisiin, joiden tahdissa oli yksinkertaisesti pakko tanssia.
Vaikka sitten lavan takana.
"Jännittääkö, prinsessa?"

"Ei", Aida vastasi ja kurkisteli lavaa varovasti pienen kulissin suojasta. Miten ihana joulun tunnelma täällä vallitsi.
"Jännittikö sinua?"

Eli mietti hetken.
"Ei, ei oikeastaan", hän vastasi.
"Vain hyvällä tavalla. Voisin tehdä tätä useamminkin."

"Ja sinun pitäisi. Olet upea esiintyjä", Aida vakuutti ja sipaisi miehen hiuksia.
Lavalla numero vaihtui Have Yourself A Merry Little Christmasiin.

Eli hymyili vilpittömän hyvillään.
"Ehkä. Pitäisitkö siitä, prinsessa?" hän kysyi hiljaa ja tarttui hiuksiaan hipaisseeseen käteen painaakseen sen kämmenselälle suudelman.

"Tietenkin. Minusta on ihana katsella ja kuunnella sinua", Aida vastasi. Hänen rokkitähtensä, joka oli tänään... Joulutähti.

Jos Eli olisi tiennyt, mitä Aidan mielessä liikkui, hän olisi nauranut.
Koko ilta tuntui olevan täynnä taikaa.
"Sinun vuorosi on pian, prinsessa."

Aida toivoi, että konsertti olisi ollut pidempi. Kuka ei haluaisi kuunnella joululauluja kuutta tuntia?
Hän hengitti syvään ja yritti uskotella itselleen, ettei jännittänyt. Yksi numero.
Hän hymyili Elille ja kurkisti verhon takaa varovasti taianomaista lavaa ja kikatti orkesterin keinahteleville tonttulakeille.
"Pidä minulle peukkuja?"

Eli veti Aidan nopeaan halaukseen.
"Katkaise jalka, prinsessa", hän kuiskasi naisen korvaan ja hipaisi sinistä höyhenkorua vielä kerran sormenpäillään ennen kuin vapautti tähden esiintymään.

Illan juontaja esitteli lavalle kohisten kaavuissaan asettuvan gospelkuoron, ja illan yllätysvieraan, joka ei kaivannut esittelyjä. Aida hengitti syvään, kun rakastettu tai korni, mielipiteestä riippuen, All I Want For Christmas alkoi ja sai tutuilla sävelillään yleisön kohahtamaan.
Kun hän saapui valokeilaan kuoron muodostamasta kujasta, alkusävelet olivat hukkua kirkunaan ja huutoihin. Muutama katsoja näytti menevän hysteriaan, ja Aida vilkutti sormillaan riehakkaimmille suosionosoittajille, häkellyttäen nämä hiljaisuuteen, ennen kuin henkilökunnan pitäisi puuttua tilanteeseen.
"I don't want a lot for Christmas, there is just one thing I need.
I don't care about the presents, underneath the Christmas tree.
I just want you for my own, more than you could ever know.
Make my wish come true oh – all I want for Christmas is you."
Melkein hartaan alun jälkeen kappale otti nostetta, ja Aida yhtyi takanaan tanssivaan kuoroon mikrofoninsa ääressä, valkoinen helma aaltoillen. Tahdissa taputtava yleisö oli noussut jaloilleen ja tanssi kulki myös katsojien riveissä.
Televisionsa ääressä Kensingtonissa Harvey purskautti teet suustaan.

Sinä et ole mitään häneen verrattuna.
Sanat iskivät Elin kimppuun varoittamatta samalla kun yleisön huudot alkoivat. Sydän alkoi hakata levottomammin, kädet puristuivat nyrkkeihin.
Mutta se oli typerää. Tietenkään Harveyn sanat eivät pitäneet paikkaansa.
Hän sulki hetkeksi silmänsä ja vain hengitti.

Pitkästä aikaa Aida vain piti hauskaa lavalla. Kukaan ei hengittänyt hänen niskaansa, kukaan ei ollut päättämässä hänen vaatteistaan ja ulkonäöstään, eikä häntä kahlinnut edes käsikirjoitus. Hän oli vapaa. Hän oli pukeutunut juuri niin kuin halusi, ja nyt hän sai tehdä kappaleesta omansa, vapauttaa äänensä vokalisoinneissa ja tanssia, koska tuntui siltä.
Tunnelma oli euforinen. Samoin suosionosoitukset kappaleen päättyessä.
Aida kumarsi yleisölle onnea hehkuen ja pyrähti sitten kirkunan säestyksellä takaisin kulissiin juontajan ottaessa lavan ennen konsertin päättäviä yhteisnumeroita.

Lisää kirkunaa.
Mutta siitä huolimatta Eli oli saanut itsensä kasaan siihen mennessä, kun Aida palasi lavan taakse. Ja saattoi hymyillä vilpittömästi ja avata käsivartensa naiselle kutsuakseen tätä syliinsä.
"Olit upea, prinsessa."

"Olet puolueellinen", Aida vastasi huvittuneena ja nojautui hetkeksi halaukseen, ennen kuin heidän oli aika liittyä muiden illan tähtien seuraan lavalla ja viedä konsertti loppuun yhteisnumeroilla. Niistä ensimmäisenä Winter Wonderland.

"Ehkä", Eli myönsi ja rutisti Aidan hetkeksi syliinsä.
"Mutta en häpeä sitä yhtään."
Valitettavasti hänen oli päästettävä Aida sylistään, kun heidän oli aika kiiruhtaa lavalle. Ja vaikka esiintyminen yksin oli ollut mahtavaa, tämä oli vielä mahtavampaa.
Jotkut yleisössä huusivat taas kun Aida saapui lavalle.

Aida punoi sormensa Elin käteen heidän seistessään vierekkäin lavalla, esiintyjien eturivissä. Winter Wonderlandia seurasi ikoninen Let It Snow.
Mutta West Endin joulukonsertti päättyi hartaaseen tulkintaan Angels We Have Heard On Highsta. Esiintyjien äänet sulautuivat yhdeksi uskomattomassa harmoniassa, ja Aidan oli painettava käsi sydämelleen tuntiessaan pakahtuvansa. Se oli kaunista. Se oli niin kaunista. Se tuntui joululta. Sellaiselta joululta, jota hän rakasti.
Gloria, in excelsis Deo.
Viimeisetkin nuotit olivat niin voimakkaita, että täyttivät koko tilan, ja yleisön puhjetessa suosionosoituksiin, Aida pyyhki kyynelöityneitä silmänalusiaan nauraen itselleen.

Eli hipaisi Aidan selkää lohduttavasti, vaikka tiesikin, etteivät naisen kyyneleet johtuneet surusta vaan liikutuksesta, jonka hän tunsi myös omassa rintakehässään.
Joku huusi Aidan nimeä ja sai hänet häkeltymään, sillä sellainen tuntui olevan eri maailmasta.

Aida kohotti kätensä viimeiseen tervehdykseen, kumarsi muiden kanssa ja pyrähti pois lavalta. Oli outoa tuntea olonsa vaivaantuneeksi saamiensa suosionosoitusten takia.
Hyvästien kanssa kävi kova kuhina, ja sitten Holland ja Sullivan olivat siinä, hänen sähkönsinisen villakangastakkinsa kanssa. Holland nyökkäsi Elille ystävällisesti.
"Auto odottaa takaovella. Meidän pitää mennä."

Elista tuntui, että hänen ajatuksensa pyörivät hurjaa vauhtia, eikä hän aivan saanut niistä kiinni. Toinen puoli ajatuksista kuului entiseen elämään, ja toinen johonkin uuteen ja ihmeelliseen.
Hollandin sanat saivat hänet häkeltymään.
"Mitä? Minne?"

"Kotiin, ennen kuin yleisö on ulkona", Holland selvensi ja kietoi takin Aidan ympärille, kiiruhtaen naisen sitten käsivartensa alla matkaan, puoliksi kantaen suojattiaan.
Aida tunsi haikeutta vapautensa päättyvistä ja tunsi puhelimen värisevän takin taskussa. Harvey oli kai kuullut hänen osallistumisestaan ja nyt tuohtunut siitä, ettei hän ollut keskustellut asiasta managerinsa kanssa.
Sullivan tarkasti kujan molempiin suuntiin, ennen kuin avasi takaoven ja Holland ujutti Aidan sisään, pitäen ovea auki myös Elille.

Hetkeksi Elin valtasi puhdas, irrationaalinen paniikki. Hän ei muistanut, minne oli jättänyt tavaransa, ja hän jäisi jälkeen, ja sitten...
Lopulta hän kuitenkin sai Aidan ja henkivartijat kiinni, puolittain hölkkäämällä.
Ihmettelivätköhän muut esiintyjät, minne he olivat kadonneet, hän pohti pujahtaessaan auton takapenkille.

Holland istui Aidan toiselle puolelle. Ovet läimähtivät kiinni, ja auto oli matkalla. Kadulla näkyi juoksentelevia, uteliaita ihmisiä juhlavaatteissa, kenties odottamassa esiintyjiä. Muutama paparazzi ison kameran kanssa hölkkäsi myös paikalle.
Mutta he kiisivät jo pois liikenteen virran mukana.
"Oletko kunnossa, kullannuppu?"

Elin sydän hakkasi edelleen kipeänä, ja vei hetken, ennen kuin hän ymmärsi Aidan sanoneen jotakin.
"Pelkäsin, että jään kyydistä", hän vastasi ja yritti naurahtaa kepeästi perään.
"En muistanut, mihin jätin takkini."

"Rakas", Aida vetosi silittäen Elin reittä.
"En minä lähtisi ilman sinua." Hän vilkaisi henkivartijoita sivusilmällä varmistaakseen, että nämä kuulisivat sanat myös.
Radiossa soi hänen syksyllä Los Angelesissa Dallas Bassin kanssa levyttämänsä White Christmas.
"Menemmekö suoraan kotiin?"

Eli tiesi, ettei Aida lähtisi. Mutta Hollandista ja Sullivanista hän ei ollut niin varma. Miehille Aidan turvallisuus oli kaikkein tärkeintä.
"Varmaankin", hän vastasi edelleen hieman hämillään.
"Vai pitääkö... Pitääkö sinun käydä jossakin?"

"Ei, mennään vain kotiin", Aida vastasi ja nosti Elin kättä niin, että saattoi painaa suukon sen kämmenselälle. Hän hiljensi puhelimeensa tulevan puhelun, vaikka tunsi kouristavaa pelkoa kuvitellessaan seuraavaa jälleennäkemistä managerinsa kanssa.
"Luuletko, että paketointi onnistuu Davidiltä?" hän kysyi epäillen ja vilkaisi puhelintaan.
"Innostuin hieman Salomen lahjojen kanssa, ja lähetin ne Davidille paketoitavaksi. Hän lupasi antaa ne Salomelle tänään."

Eli vilkaisi Aidaa ja tarttui kiitollisena uuteen puheenaiheeseen.
"Kuinka monta pakettia sinä tarkalleen ottaen lähetit?" hän kysyi silmät huvituksesta tuikahtaen.
"David on aika kätevä."

"Vain 18", Aida vastasi, "mekkoja, kenkiä, takkeja, laukkuja, sen sellaista. Se on itse asiassa vähän, kun ottaa huomioon miten paljon kaikenlaista on tarjolla..."
Auto liukui pysähdyksiin Rupert Streetille, ja henkivartijat auttoivat heidät ulos. Tällä kertaa miehet myös seurasivat heitä ylös portaita. Ja tarkastettuaan ovella odottaneen paketin – vain pitsisiä alusvaatteita ja kaulapanta – poistuivat. Kaikki kunnossa.

Kaikki ei ollut kunnossa.
Mutta Eli teki parhaansa vakuuttaakseen itselleen, että kaikki oli riittävän kunnossa.
Ainakin Clooney oli onnellinen, kun he saapuivat kotiin.

"Hei kullannuppu!" Aida tervehti ja kyykistyi alas, jotta valkoinen paimenkoira saattoi kiipeillä hänen sylissään ja nuolla hänen kasvojaan. Se kaatoi hänet lopulta kumoon lattialle ja suukotteli häntä niin, että Aida kikatti hervottomana työntäessään koiraa kauemmas.
Väliäkö muutamalla paketilla.
Hän katsahti Eliä lattialta, kun sai Clooneyn kauemmas kasvoistaan.
"Entä sinä, toinen kullannuppu, oletko sinä oikeasti kunnossa?"

Siinä vaiheessa Clooney muisti myös Elin olemassaolon. Ja hän ehti juuri ja juuri valmistautua rakastavaan kohtaamiseen, ennen kuin tömähti puoliksi seinää päin innokkaan paimenkoiran syöksyessä syliin.
Hän valui lattialle istumaan ja upotti sormensa koiran turkkiin.
"Olen. Kaikki on vain niin hullua."

Aida soi miehelle myötätuntoisen hymyn ja nielaisi anteeksipyynnön. Kaikki oli hullua. Ehkä elämä tasaantuisi kohta. He saivat olla yhdessä teatterissa ja heillä oli toisensa.
"Ihanaa, että ihan kohta on joulu. Pitäisikö meillä olla kunnon kuusi?" hän pohti kohottautuen istumaan. Ei sillä, että sille olisi varsinaisesti tilaa pienessä asunnossa.

Eli katsahti ympärilleen sikäli kuin Clooneyn alta pystyi.
"Pitäisi", hän vastasi päättäväisesti.
"Milloin meillä on viimeksi ollut kunnon kuusi?"

"Ei varmaan koskaan", Aida sanoi ja nousi seisomaan, pudistellen valkoista karvaa vaatteistaan. Hän riisui takkinsa naulaan, astui ulos syvänsinisistä nilkkureista ja oli aikeissa avata valkoisen iltapuvun vetoketjun, mutta vilkaisi levottomana ikkunoita.
Ne oli edelleen peitetty, ja hän huokasi helpotuksesta.
"Ehkä voisimme yrittää hakea sellaisen huomenna?"

Aida taisi olla oikeassa.
"Joo", Eli vakuutti samalla kun Clooney nuoli hänen kasvojaan.
"Kuule, mistä joulukuusia tarkalleen ottaen saa?"

"Ehm... Elokuvissa ihmiset vaeltavat isoilla pihoilla, jotka ovat täynnä kuusia. Ehkä Lontoossakin on jokin sellainen. Pitää googlettaa", Aida pohti.
"Ehkä voisimme sijoittaa sen tähän portaiden viereen? Ehkä mahtuisimme siitä ohi portaisiin. Ja voimme toivoa, että Clooney ei kaada sitä koko aikaa."

Elin mielessä oli ensimmäiseksi käynyt metsä. Mutta mistä he sellaisen metsän löytäisivät?
Googlella olisi varmasti vastaus.
Hän työnsi Clooneyn hellästi luotaan ja nousi takaisin jaloilleen.
"Ehkä sen voisi... sitoa jotenkin kiinni."

"Ehkä", Aida myönsi toiveikkaana ja rapsutti terhakkaasti narulelua ravistavan koiran korvantaustaa.
"Ja haluan ripustaa jouluvalot ikkunaan! Minneköhän laitoin ne..." Vaikka verhoin ja lakanoin peitetyt ikkunat eivät tarjonnetkaan aivan ihanteellista taustaa valoköynnöksille.

Eli vilkaisi kohti ikkunoita. Hän toivoi, että he olisivat voineet siirtää verhot ja lakanat syrjään ja elää niin kuin ennenkin.
Mutta ehkä valot antaisivat jotakin muuta ajateltavaa. Piristäisivät paikkaa hieman.
"Voin auttaa etsimään."

Aida löysi juuri laatikot jouluvaloja sohvapöydän virkaa toimittavan arkun uumenista, kun ovikello soi uudelleen. Hän vilkaisi Eliä kysyvänä ja tunsi pahoinvoinnin kouraisun. Voi luoja. Ehkä se oli Harvey, joka kihisisi raivosta ja polkisi hänet jalkoihinsa julmin sanoin.
Mutta ovella ei ollutkaan Harvey.
"Äiti", Aida tervehti tyrmistyneenä.

"Aida, ehkä sinun ei pitäisi-"
Mutta Eli ei ehtinyt pidemmälle, kun Aida oli jo suunnannut ovelle. Mutta oliko hänellä todella oikeutta estää naista tekemästä niin?
Silti hän seurasi tätä levottomana eteiseen.
Ja häkeltyi aivan yhtä pahasti.

Karen Fitzgerald täytti asunnon sekä läsnäolollaan että muhkealla koollaan. Aida tunsi levottomuutta todetessaan, että äiti oli lihonnut taas. Mitä jos joku päivä äiti ei enää pääsisi ulos talostaan tai edes ylös sängystä? Vaatteet riippuivat yllä kuin teltta, heikkona yrityksenä kätkeä kehon paisuneet mittasuhteet.
Vaikka ikää oli jo lähemmäs 60, pyöreissä kasvoissa oli edelleen häivähdys nuoruutta. Ehkä se johtui runsaista pisamista tai hiusten pullotetusta, kaikki harmaat piilottavasta punasta. Sinisissä silmissä asui kuitenkin kitkerä katkeruus.
"Etkö suutele äitiäsi tervehdykseksi?" Karen moitti, ja Aida kurottui painamaan suudelman äitinsä poskelle.
"Ja Eli, hyvää joulua!" Hän siirtyi Elin luo, askeleet vaikeina, ja tarjosi miehelle vahvasti hajuveden tuoksuista halausta.

Eli oli liian häkeltynyt tekemään mitään muuta kuin halaamaan takaisin.
"Hyvää joulua", hän vastasi ja siirtyi kauemmas, yrittäen samalla pitää Clooneyn poissa ahtaasta tilasta.
"Tuota, tahtoisitko teetä?"

"Joku toinen olisi ehkä kutsunut äitinsä joulukonserttiin, mutta olit varmaankin liian kiireinen", Karen huokasi vaeltaessaan peremmälle.
"Miten mukavaa, että toinen teistä on vieraanvarainen. Kiitos, Eli-kulta. Aida, etkö laita teetä äidillesi?" Aida säpsähti ja siirtyi keittiöön keittämään vettä, nostellen kuppeja hiljaisena kaapista.
"Joku toinen myös ehkä haluaisi kiittää äitiään kaikesta, mitä olen tehnyt eteesi, muutamalla joululahjalla."
"Minä lähetin paketit sinulle, eivätkö ne tulleet perille?"
"Ne olivat ihan somia paketteja, Aida-kulta. Ajattelin vain, että olisit ehkä halunnut osoittaa arvostustasi oikeasti."
"Äiti, maksoin jo pois kaikki lainasi."
"Toki, toki – hyvin anteliasta. Eihän minun toki pitäisi valittaa, miten vanhassa talossa vetää ja paljonko se tarvitsisi remonttia... Kiitollinen lapsi ehkä ostaisi äidilleen uuden talon. Tai huvilan Etelä-Ranskasta."
Aida huokasi ja kaatoi teetä kuppeihin, ojentaen yhden Karenille ja yhden Elille.

"Autokin on niin kärsinyt..."
"Mikä autollasi on? Etkö sinä ostanut hiljattain uuden Toyotan?"
"Pääsehän sillä paikasta toiseen..."
"Hyvä on, mitä sinä haluat?" Aida huokasi ja sukaisi stressaantuneena hiuksiaan.
"Voi, olen haaveillut Land Roverista tai Aston Martinista."
Aida nyökkäsi olkapäät lysyssä ja siemaisi hunajateetä.

Eli seurasi keskustelua sivusta, vaihtaen painoa jalalta toiselle. Hetken hän odotti sopivaa hetkeä kysyä, mitä Karenille kuului, viedäkseen keskustelun toisaalle, mutta kaikeksi onneksi hän ymmärsi sen turhaksi jo ennen kuin ehti tehdä niin.
Mitä hän tarkalleen ottaen voisi tehdä, sitä hän ei tiennyt.
Hitto.
"Joulukonsertti taisi olla aika loppuunmyyty", hän yritti, hieman myöhässä.

"Eli-kulta, olet herttainen", Karen vastasi suoden miehelle ystävällisen hymyn. Hän siemaisi teetään arvioiden, soi sitten tyttärelleen laupean, pettyneen hymyn ja laski kupin takaisin asetilleen. Se ei ollut hänen makuunsa.
Aida painoi katseensa.
"Otan osaa, että olet saanut minun tyttäreni kodinhoitajaksi", nainen nauroi ja loi Aidaan säälivän katseen, kurottuen taputtamaan tuttavallisesti Elin polvea.
"Kai hän sentään sinua huomioi? Ei ole liian kiireinen?"

Eli ei voinut väittää, että olisi täysin ymmärtänyt, mihin Karen pyrki kysymyksillään.
"En minäkään osaa hoitaa kotia", hän huomautti ja vilkaisi ympärilleen nähdäkseen, oliko lattialle unohtunut pyykkiä tai altaaseen likaisia astioita. Mutta mitä väliä sellaisilla pikkuseikoilla oli?
"Meillä on oikein hyvä täällä."
Vaikkei tietenkään aivan niin hyvä, kuin oli ollut. Mutta se johtui siitä, mikä piileskeli heidän peitettyjen ikkunoidensa takana.

"Olet hyvä mies, Eli", Karen vakuutti armollisesti, "kovin kärsivällinen tämän pienen hölmön kanssa."
Mutta raha ei ollut syy, miksi äiti oli tullut. Ei myöskään parisuhdeneuvot. Aida saattoi kertoa sen tavasta, jolla nainen asetteli hameensa helmaa ja yritti näyttää välinpitämättömältä.
"Aida-kulta. Kuulin, että tapasit isäsi Amerikassa. Sanoiko hän... Sanoiko hän mitään minusta?" Toiveikkuus oli käsinkosketeltavaa naisen äänessä. Mutta Aida tunsi särkyvänsä. Se siis oli syy, miksi äiti oli täällä.
"Ei", hän kuiskasi ja kiersi käsivarret ahdistuneena ympärilleen.
"Voisit soittaa hänelle. Hän haluaisi varmasti viettää joulun kanssasi. Pitkästä aikaa. Voisimme olla taas perhe."
"Sinä haluat, että vietän joulun isän kanssa? Sen miehen kanssa?" Aida kysyi epäuskoisena, ääni värähtäen.
"Hän on isäsi, Aida-kulta. Varmasti hän ikävöi meitä."
Aida pelkäsi voivansa pahoin. Koko huone keinui.