If There Only Were Doors

Salome pudisti uudelleen päätään.
"Aida, minä olen se, joka teki väärin."

"Et sinä tehnyt mitään", Aida vakuutti ja vajosi polvilleen naisen eteen, painaen päänsä pyytäen naisen polvelle.
"Älä itke."

Salome katsoi Aidaa onnettomana.
"Teidän pitää puhua. Tiedän, ettei Edison tarkoittanut pahaa."

"Niin minäkin tiedän. Nyt olen huolissani sinusta", Aida vastasi.

Salome pudisti päätään.
"Ei ole mitään syytä. Kunhan vain... Yrittäkää edes sopia."

"Ei meillä ole mitään hätää", Aida sanoi ahdistuneena.
"Olen huolissani sinusta. Mikä sinun tuli?"

"Sanoinhan", Salome vastasi.
"Minä petin sinun luottamuksesi."

Aida vajosi istumaan lattialle hartiat painuen ja nojasi sängyn reunaa vasten.
"Etkä pettänyt."

Salome vajosi lattialle Aidan viereen ja hautasi kasvot polviinsa.
"En olisi saanut kertoa. Ja jos te... jos teidän välinne... Sekin on minun syytäni."

"Ei meidän väleissämme ole mitään vikaa", Aida vastasi.
"Ei mikään ole sinun syytäsi."

Salome niiskaisi. Ja ojensi sitten käsivarttaan vetääkseen Aidan halaukseen.
"Emmekä me päässeet vesiputoukselle."

Aida halasi Salomea.
"Mikset halunnutkaan mennä?"

Salome hautasi kasvonsa Aidan kaulataipeeseen.
"Koska minä kerroin sinun salaisuutesi."

"Älä murehdi sitä", Aida pyysi toivoen, että olisi voinut unohtaa salaisuuden itsekin.

Salome murehti.
"Hän ei olisi saanut tehdä niin."

Aida ei ollut varma, mistä Salome puhui.
"Kaikki on ihan hyvin."

Salome niiskaisi.
"Teidän pitäisi puhua Edisonin kanssa."

"Me puhuimme", Aida vastasi.
"Miksi et halua mennä nauttimaan viimeisestä päivästä?"

Salome katsahti Aidaa.
"Siitä, mitä hän teki?"

"Kuulin siitä tarpeeksi", Aida vakuutti.
"Ei sinun tarvitse olla pahoillasi mistään, kullannuppu."

Salome tutki Aidan kasvoja huolissaan.
"Millainen olo sinulla on, querida? Haluatko vielä lähteä katsomaan vesiputousta?"

"Halusin sinun saavan nauttia saaresta", Aida muistutti ja heilautti kättään rauhoittavasti kysymykselle voinnistaan.
"Haluatko sinä lähteä?"

Salome nyyhkäisi.
"Haluan", hän myönsi.
"Haluan nähdä vesiputouksen ja lähettää Davidille kuvan. Vaikka minun naamani on aivan turvonnut..."

"Älä siitä murehdi", Aida sanoi.
"Mennään vain. Sanon Edisonille, että suunnitelma onkin voimassa."

Salome hautasi nenänpäänsä Aidan kaulaa vasten.
"Rakastan sinua, querida."

"Minäkin sinua", Aida vakuutti.
"Mennäänkö?"

Salome rutisti vielä Aidaa.
"Sim", hän vastasi ja nousi seisomaan. Pyyhkäistyään kyyneleitä silmistään hän ojensi kättään auttaakseen Aidan ylös.

Aida tarttui käteen ja nousi jaloilleen.
"Käyn sanomassa Edisonille. Nähdään ulkona", hän sanoi ja lähti etsimään ystäväänsä.

Salome pyyhkäisi uudelleen silmiään ja varmisti, että mukana oli vettä ja eväitä ennen kuin suuntasi autolle.

Edison ja Aida liittyivät seuraan tovia myöhemmin. Edison nosti Aidan hiljaisena takapenkille ja istui takaisin ratin taakse.
"Mennäänkö?"

Salome istahti etupenkille.
"Mennään", hän vastasi.

Perjantai 29. toukokuuta 2020, ilta, Los Angeles, Yhdysvallat

Kuluneen puolen tunnin aikana Salome oli kiikuttanut suunnilleen jokaisen vaatekappaleensa Aidan makuuhuoneeseen, missä ne nyt lepäsivät sovitettuina ja hylättyinä. Tummat kiharat olivat jääneet hieman pörröön jouduttuaan jatkuvan kangaskosketuksen uhreiksi.
Ja silti hän seisoi alusvaatteissaan tilavassa huoneessa.
”Aida”, hän valitti.
”Minä en tiedä, mitä puen päälleni.”

Dramaattisen kissamaisesti rajatut, ylellisten ripsien varjostamat jäänsiniset silmät katsahtivat Salomea peilin kautta, ennen kuin Aida kääntyi ympäri ja tukahdutti kikatuksen.
"Ne ovat kaikki kauniita ylläsi", hän muistutti ja vajosi kiltisti istumaan peilin ääreen työnnetylle rahille, kun Talisa pöyhi kesyttömiä, punaisia hiuksia ilmaville, taipuisille laineille.
"Mikä on oma suosikkisi?"

Salome tuijotti vaatteita myrtyneesti.
"Ne ovat kaikki kauniita", hän myönsi.
"Ehkä vika on minussa."
Hän painoi hetkeksi kädet poskilleen ja irvisti.
"Ehkä pukeudun vain säkkiin. Onkohan Edisonilla sellaista?"

"Epäilen", Aida naurahti ja pujotti viehättävät höyhenkorvakorut korviinsa.
"Kullannuppu, sinä näyttäisit hurmaavalta säkissäkin", hän lupasi ja vilkaisi Talisan tuomaa pukupussia pohtien, miksi ei päättänyt itse, mitä pukisi päälleen. Hössötys hänen syömisestään ja loputtomat some-spekuloinnit hänen painostaan, kehostaan ja terveydestään olivat tehneet hänestä itsetietoisen tavalla, jota hän ei ollut ennen kokenut.

"Se voisi olla fashion statement", Salome huokaisi ja kuljetti sormet läpi hiuksistaan. Hän ei edes hävennyt myöntää, kuinka kipeästi kaipasi Davidin palvovaa katsetta - ja kosketusta - kehollaan.
Se valoi häneen itseluottamusta.
"Kietoisin vain vyön vyötäisille."

"Erinomainen ajatus. Voisit aloittaa uuden tyylisuunnan", Aida lupasi ja painoi päänsä anteeksipyytäen, kun Talisa naksautti kieltään ärtyneenä ja asetteli vivahteikkaita, ilmavia suortuvia huolellisesti kampaukseen, joka henki tuulentuivertamaa huolettomuutta.
"Mikä niistä on lempimekkosi?"

Salome katseli vaatteita hetken ja tunsi valtavaa halua vastata "ei mikään".
Mutta se olisi ollut kiukuttelua.
Sen sijaan hän nosti näytille vintageliikkeestä ostamansa halterneckmekon, jonka vaalea pohja peittyi lähes kokonaan erisävyisten oranssien kukkakuvioiden alle. Hän oli ihastunut erikoiseen helmaan, jossa kuviot kulkivat ikään kuin pystysuuntaisina raitoina.
"Tätä en ole vielä päässyt käyttämään."

"Eikö se siinä tapauksessa olisi täydellinen valinta?" Aida houkutteli ja hiljeni, jotta stylisti sai punattua huolellisesti hänen huulensa. Niitäkin kommentoitiin antaumuksella. Joku irvaili hänen suunsa olevan liian suuri. Toinen piti hänen hymystään.
"Näyttäisit ihastuttavalta siinä."

Salomen kasvoille kohosi hymy ja hän mallasi asua päälleen, niin että Aida saattoi nähdä sen peilin kautta.
"Minulla olisi tähän sopiva vyökin", hän myönsi.
"Samaa sävyä."

Aida hymyili ja kääntyi rahillaan Salomen puoleen, nykäisten silkkistä aamutakkia hoikkien, paljaiden jalkojen suojaksi ristiessään ne eteensä.
"Täydellinen valinta", hän lupasi ja suoristautui. Talisa otti pukupussista hartaasti tiukan, kermanvaalean kotelomekon, jolla oli varmasti pöyristyttävä hintalappu, ja Aida vilkaisi sitä epätietoisena.
"Taidan valita jotain muuta", hän totesi ja olisi voinut yhtä hyvin lyödä stylistia, joka suorastaan horjahti järkytyksestä.

Sillä välin Salome pujottautui mekkoonsa, joka istui hänen ylleen kuin se olisi suunniteltu juuri hänelle. Hänen vartalonsa muodolla se ei suinkaan ollut itsestäänselvyys.
"Mitä sinä haluaisit pukea, querida?" hän kysyi, samalla kun nyki selän vetoketjua kiinni.
"Mitä väriä?"

"Jotain...", Aida vastasi empien ja kurkisti vaatekomeroonsa hämmentyneenä epämukavasta tunteesta. Jotain, mikä ei antaisi aihetta spekuloida hänen kehoaan ja elämäänsä.
"Jotain löysempää. Tummaa", hän pohti ja vilkaisi Salomea, sulaen hymyyn.
"Näytät kauniilta, kullannuppu."

Salomen tummissa silmissä häivähti huoli.
"Minusta sininen sopii sinulle kauniisti, querida", hän vastasi.
"Sinulla on paljon kauniita vaatteita."

Aida vastasi hymyllä. Hänellä todella oli. Jokaisessa – paitsi niissä jotka hän oli säilyttänyt väkivalloin entisestä elämästään – oli myös pelottava hintalappu. Sormet hipoivat väreittäin vaatekomeroon järjestettyjen rekkien mustia ja tummansinisiä kankaita mietteliäänä.
"Haluathan mukaan?" hän varmisti huolestuneena.
"Sinun ei ole pakko tulla, jos haluaisit mieluummin levätä."

Salome puhahti.
"Jättäisin julkkisjuhlat välistä?" hän vastasi.
"Silloin olisin kipeä, querida. Todella kipeä. Sitä paitsi, eikö tämä ollut illanvietto? Se kuulostaa... sisäpiiriläiseltä. Ties kenet tapaamme!"

Aida kikatti.
"Hyvä on, hyvä on! Mutta luulen, että Tommy Prescottin tapauksessa sisäpiirikin on lentokoneellinen ihmisiä", hän pohti.
"Kun minua ei kerran enää tarvita, lähden nyt", Talisa ilmoitti vaatekomeron ovensuulta silminnähden loukkaantuneena, pukupussi suojelevasti syleilyssään. Aida soi naiselle anteeksipyytävän hymyn ja huokasi, kun he jäivät kaksin.
"Nyt minä en tiedä, mitä pukisin. Tartutit minut."

Salome pelkäsi aina, kun Aida tuntui lipsuvan hänen otteestaan. Silloin, kun hän tavoitti naisen katseen, kaikki oli hyvin. Mutta kun niin ei enää kävisi...
Hän yritti olla vaipumatta synkkyyteen.
"Onko kaikki tarvittava mukanasi?"

"Ehm", Aida vastasi punertavat kulmat asteen painuen ja tunnusteli lonkkiaan taskujen varalta, joita ei ollut.
"Hyvä huomio", hän sanoi astuessaan Manolo Blahnikin kenkiin ja poimi mukaansa hopealla kirjotun käsilaukun, johon mahtui juuri ja juuri puhelin ja lompakko. Milloin hänestä oli tullut ihminen, joka ei miettinyt oliko puhelin mukana?
Ulkoa kuului tööttäys, ja hän lähti alakertaan sovittaen heliseviä, hopeisia renkaita ranteeseensa.

Salome nosti okrankeltaisen pikkulaukun olalleen ja seurasi Aidaa, pohtien vain hetken, olisiko hänen pitänyt sittenkin poimia mukaansa tilavampi laukku. Mutta eiköhän tuliterässä Hollywood-talossa ollut saatavilla sekä vettä että välipaloja, joita hän voisi kantaa Aidalle.
"Törkeää tööttäillä."

Aida tukahdutti kikatuksen ja oli juoksuttaa sormet läpi hiuksistaan, mutta esti itseään viime hetkellä muistaessaan Talisan kovan työn.
Holland odotti heitä tumman SUV:n vierellä ja avasi takaoven herrasmiehen elkein, lämmintä hymyä silmissään.
"Sinä olet hyvin kaunis", Aida sanoi istuessaan takapenkille ja katsellessaan Salomea.

Salome kömpi takapenkille Aidan viereen.
"Niin olet sinäkin, querida", hän vastasi ja poimi naisen käden omaansa.
"Nautitaan tänään, okei?"

Aida nyökkäsi ja puristi Salomen kättä kevyesti. Holland vilkaisi heitä taustapeilistä, kun auto luovi Beverly Hillsin lukaalien joukossa kohti illan juhlia.
"Haluaisitko mennä Lontooseen syntymäpäivänäsi? Davidin luo?"

"Minun sydäntäni revitään kahtaalle", Salome myönsi.
"Haluan olla täällä sinun luonasi, ja Lontoossa Davidin luona. Kai sitä voisi tavallaan pitää romanttisena, mutta tämä on oikeastaan ihan kamalaa."

Aida naurahti.
"Tiedäthän, että voit hyvin käydä Lontoossa tai jäädä sinne?" hän muistutti.
"Minä selviän kyllä täällä."

Salome tuhahti.
"Ei todellakaan", hän ilmoitti ja puristi Aidan kättä.
"Voin käydä, sim, mutta haluan olla täällä kanssasi."

Aida hymyili puolittain ja valui paremmin penkkiä vasten.
"Onko julkkisjuhlilla jotain tekemistä sen kanssa?" hän tiedusteli viattomasti.

Salome tuhahti uudelleen.
"Ehkä vähän", hän myönsi ja taputti Aidan kättä.
"Mutta vain vähän. Suurimmaksi osaksi se on sinun ansiotasi, querida. Eikö Edison tullut mukaan?"

"Ei tänään", Aida vastasi ja leikitteli Salomen sormilla. Auto hiljensi vauhtiaan lähestyessään illan emännän lukaalia ja kääntyi lopulta pihatielle.
"Jos sinua alkaa väsyttää, voit lähteä kotiin milloin vain haluat."

Auringonlasku värjäsi jo taivasta, jota kohti palmut kurkottivat toiveikkaina, kun automaattiportti liukui auki ja päästä heidät ajamaan valaistulle pihatielle.
"Minä jaksan valvoa vaikka aamuun", Salome vakuutti.
Hän oli enemmän huolissaan Aidasta. Pelkäsi hetkeä, jona tämän keho antaisi periksi.
"Mutta jos haluat livahtaa takaisin ajoissa, voit aina käyttää tekosyynä sitä, että sinun on vietävä minut nukkumaan."

Aida hymyili ja näpäytti Salomen nenänpäätä.
"Kiitos, Neil. Nauti vapaaillasta", hän sanoi nojautuen penkkien välistä puristamaan henkivartijansa kättä ja nousi sitten autosta sen liu'uttua pysähdyksiin.
"Tulehan, bilehile."

"Pidä hauskaa!" Salomekin toivotti Hollandille ennen kuin kömpi ulos autosta helmaansa suoristaen. Ajontien jatkeena kiemursi lyhtyjen reunustama polku, joka johti merkillisen modernin talon portaille.
"Tämä on eri talo", Salome huomautti.
"Kuin se, missä olimme aiemmin."

"Todella iso", Aida vastasi kuiskaten, tosin tietämättä miksi. Jokin loisteliaassa asumuksessa ja emännässä vaati kunnioitusta. Hän puristi hopeasävytteistä, pikkuista käsilaukkua kädessään ja suuntasi palatsin ovelle.

"Sim", Salome myönsi, itsekin ääntään madaltaen, ja suuntasi sitten portaisiin, joiden kummallakin puolella kasvoi ruukussa jonkinlainen pieni puu. Ne muistuttivat häntä japanista, vaikkei hän ollutkaan täysin varma, miksi kyseistä pikkupuuta kutsuttiin.
Hän tiesi sen, muttei muistanut.
Eikä hän ehtinyt unohtua pohtimaan, sillä ennen, kuin he olivat ehtineet nousta muutamaa porrasta, suorakulmaisilla, läpinäkymättömillä ikkunoilla varustetut kaksoisovet aukesivat.
Ja asumuksen emäntä ojensi käsivarsiaan punaisessa, kukin koristellussa housupuvussa.
"Satakieli."

Tommyn nähdessään Aida suli hymyyn ja astui illan emäntää vastaan. Hän kietoi kätensä naisen ympärille halaukseen ja hipaisi huulillaan tämän poskea.
"Hei, ihana nähdä sinua", Aida vakuutti vilpittömästi.

Salome oli turvallisesti Tommyn toisessa käsipuolessa, katsellen ympärilleen silmät yhtä suurina. Osa juhlaväestä oli vetäytynyt viettämään aikaa patiolle, jotkut olivat kerääntyneet takkatulen ääreen.
Matalat portaat johtivat oleskelutilan toiseen osaan, jonka ikkunan takana erottui poreallas uima-altaan jatkona. Sen laidalta löytyi myös baari, jonka tiskin takana siististi pukeutuneet baarimikot valmistivat juomia.
"Mitä teille saisi olla?" Tommy halusi tietää.

"Vettä vain, kiitos", Aida vakuutti ja vilkaisi Salomea, kannustaen naista antamaan oman tilauksensa. Miten hän kaipasi mansikka-cosmopolitaneja ja muita värikkäitä drinkkejä, mutta alkoholi ei ollut vastuullinen valinta hänen alallaan.
"Muistanko väärin vai puhuitko pienistä juhlista?"

"Kai sentään mansikoilla?" Tommy varmisti kulmat kurtistuen.
"Ja Salomelle jotain makeaa, eikö niin, kultaseni?"
Salome hymyili, otettuna siitä, että Tommy muisti. Tai ehkä hän vain näytti tytöltä, joka joi makeita drinkkejä. Joka piti makeasta.

Ehdotus sai Aidan suupielet kohoamaan hymyyn, eikä hän miettinyt hetkeen sitä, kuinka monta kaloria mansikoissa olisi tai voisiko niiden syöminen johtaa hallitsemattomaan spiraaliin, joka tekisi hänestä äitinsä.
"Olet hyvin huomaavainen", hän vakuutti.

Juomatoiveet toteutettiin.
Mansikoilla ja parilla mintunlehdellä terästettyä jäävettä Aidalle, suurikokoinen mansikka lasin reunaan koristeeksi asetettuna. Ja Salomelle lämpimänoranssi, korkeaan lasiin asetettu juoma appelsiiniviipaleella.
Tommyn katseessa viipyi huvittuneisuus.
"Ja olet aivan oikeassa, Aida. Nämä ovat pienet juhlat. Yläkerrassa on tuskin ketään."

Aida otti juoman ihaillen vastaan ja siemaisi siitä kiitollisena.
"Tohdinko kysyä, montako vierasta isoissa juhlissa on?" hän tiedusteli tukahduttaen kikatuksen ja vilkaisi vierasmäärää.

Tommy hymyili ja huiskautti kättään.
"Sitten, kun talosta alkaa loppua tila, juhlia voi alkaa kutsua isoiksi", hän vastasi.
"Ja kun en ole enää itse kutsunut suurinta osaa vieraista."

Aida nauroi. Ne kuulostivat isoilta, kun otti huomioon minkä kokoisesta palatsista oli kyse. Asunto, jonka hän oli ostanut Lontoosta, oli tuntunut kauhistuttavan isolta.
"On varmasti epäkohteliasta pidätellä sinua, kun niin moni kaipaa illan emännän huomiota."

Tommy puhahti.
"Se on emännän ikävä velvollisuus", hän myönsi, tarttui Aidan käteen ja painoi sen kämmenselälle suudelman.
"Minun on tosiaan varmistettava, että olen vaihtanut edes sanan jokaisen kanssa. Olkaa kuin kotonanne. Ja Satakieli, olisiko hirvittävän röyhkeää, jos pyytäisin sinua esiintymään meille hieman myöhemmin?"

Aida hymyili suudelmalle kämmenselällään ja hipaisi sormenpäillään Tommyn poskea.
"Mitä vain sinulle, hyväntekijäni", hän vakuutti. Olisi hyvin pahatapaista pidätellä illan emäntää.

Tommy vastasi hymyyn.
"Mitä teetkään sydämelleni, Satakieli", hän vastasi ja suukotti myös Salomen kämmenselkää ennen kuin liihotti vastaanottamaan seuraavia vieraita.
Salome huokaisi.
"Luulen, että olen unessa."

Aida tukahdutti kikatuksen, vaikka sanat saivatkin vatsanpohjan nipistämään viehättävästi.
"Mitä tarkoitat?" hän kysyi hajamielisesti ja katsahti Salomea siemaisten ylellisesti maustettua vettään.

Salome vei pillin huultensa väliin ja katsoi ympärilleen ripsiensä lomasta.
"Katso nyt tätä paikkaa", hän vastasi.
"Valtava. Ja täynnä julkkiksia. Ja minä olen täällä myös."

Aida kikatti.
"Voin hankkia sinulle kutsuja julkimoiden juhliin useamminkin, jos nautit niistä näin", hän lupasi ja hipaisi naisen nenänpäätä.
"Mitä muuten haluaisit syntymäpäivälahjaksi?"

Salome hymyili.
"Sinut ja Davidin samalle mantereelle", hän vastasi vain puoliksi leikillään.
Hänen katseensa hakeutui hetkeksi mieheen, joka kulki heidän ohitseen. Sitten hän kumartui lähemmäs Aidan korvaa ja kuiskasi:
"Näitkö hänet? Olen aika varma, että hän on näyttelijä..."

Aida hymyili puolittain, surullisena siitä, että tuskin voisi toteuttaa naisen toivetta.
"Jotain, minkä voin paketoida?" hän ehdotti ja vilkaisi sitten Salomen osoittamaa miestä.
"Mene juttelemaan?"

Hetken Salomen kehonkieli kertoi, että juuri niin hän aikoi tehdä.
Mutta sitten hän pudisti päätään ja tarttui vapaalla kädellään Aidan käteen.
"David on aika iso paketoitavaksi", hän myönsi haikeasti ja kaipasi miehen leveitä hartioita.
"En minä tarvitse mitään, querida."

"Minä haluan antaa sinulle syntymäpäivälahjan", Aida muistutti. Salome teki hänen eteensä niin paljon.
"Teen niin joka tapauksessa. Mieluiten antaisin sinulle jotain, mistä oikeasti pidät."

Salome puristi Aidan kättä.
"Querida, kaikki sinun lahjasi minulle ovat olleet aivan ihania. En ole varma, oletko unohtanut, mutta itkin kun avasin joululahjoja, jotka sain sinulta."
Hän antoi katseensa tutkia väkijoukkoa.
"Käydäänkö katsomassa ympärillemme?"

Aida hymyili. Joulu oli joulu, ja siitä oli kohta kuusi kuukautta aikaa.
"Näytä tietä", hän kannusti hymyillen, haluten antaa Salomen ottaa ilon irti illan juhlista.

Aida nyökkäsi ja tunsi olonsa hölmöksi tehdessään niin. Asunto oli Davidin, eikä hän voisi asua siellä vaikka haluaisi, joten oli vain surullista itkeä sen perään.
"Se oli ensimmäinen paikka, joka oli oikeasti minun. Oikea koti." Hän vilkaisi mansikoita, käänsi kasvonsa levottomana poispäin ja työnsi ne suuhunsa.

"Ehkä voisit ostaa itsellesi jonkin ihanan pikkuyksiön", Salome ehdotti melkein toiveikkaasti.
Hän jätti lisäämättä, että sellaisen, joka olisi varmasti turvallinen. Johon minkäänlaiset hullut eivät pääsisi toteuttamaan kuvottavia fantasioitaan. Tai pahempaa.

"Ehkä", Aida vastasi, vaikka pohti olisiko hänellä kotia lainkaan. Kotiinpaluuta ei ollut näkyvissä.
"Haetaanpas sinulle nyt uusi drinkki", hän ehdotti kannustaen naista kohti baaritiskiä.

Salome toivoi, että olisi osannut piristää Aidaa.
"Olet aina tervetullut minun luokseni, tiedäthän sen?" hän varmisti, samalla kun lähti johdattamaan naista takaisin sisälle ja baarituskin luo. Ehkä hän saisi kannustettua tämän syömään vielä muutaman mansikan. Edes pari mansikkaa. Yhden mansikan.
Mitä tahansa.

Aida soi Salomelle hymyn ja seurasi assistenttiaan takaisin baaritiskin luo. Hän toivoi, että nainen suostuisi lähtemään käymään Davidin luona syntymäpäivänsä tullen.
"Saisinko samanlaisen?" hän pyysi baarimikolta ja nosti lasiaan näytille.

Nainen, jonka violettiin sävytetyt hiukset oli nostettu korkealle kampaukselle, hymyili heille ystävällisesti ja otti tilauksen vastaan. Aida sai itselleen uuden lasillisen mansikoilla maustettua jäävettä, ja Salomen eteen, niin kuin hän oli toivonut, laskettiin tällä kertaa vaaleanpunainen juoma, joka jakoi mintunlehtikoristuksen Aidan juoman kanssa.
"Älä kerro kellekään", hän kuiskasi Aidalle ottaessaan juomansa ja kääntyessään poispäin baaritiskistä.
"Mutta kokeilen, onko sellaista tilausta, jota ei pystyttäisi täyttämään."

Aida tukahdutti kikatuksen.
"Oletpa sinä julma", hän moitti ja tuuppasi hellästi naisen kylkeä.
"Mitä muuta haluaisit nähdä täällä? Näköalan lisäksi."

Salome mutristi suutaan.
"En!" hän protestoi.
"Tämä on tutkimus. Teen sitä ihan sinua varten, querida..."
Hän katsahti ympärilleen.
"Olisi varmastikin hirveän epäkohteliasta hiipiä tutkimaan yläkertaa."

"En usko, että Tommy toruisi sinua", Aida arveli vilkaisten kattoa kohti.
"Ja minua varten? Miksi? Otatko ilon irti alkoholista, kun minä en voi?"

Salome tarttui Aidan käteen ja veti naisen mukaansa.
"Ei, querida", hän vastasi tukahduttaen naurun.
"Diivatutkimusta."

"Diivatutkimusta?" Aida toisti epäuskoisena ja pudisti päätään, suupielet hymyyn nykien. Hän punoi sormensa Salomen sormien lomaan seuratessaan opastaan.
"Olen hyvin kiitollinen. Mitä olet saanut selville?"

"Niin", Salome vastasi herttaisesti hymyillen.
"Ja toistaiseksi en ole löytänyt ainuttakaan toivetta, jota ei olisi toteutettu, kun olen sinun seurassasi. Luvallasi jatkan tutkimusta myös siihen, että kerron tilausten tulevan sinulle. Ja teen vertailevaa tutkimusta, jossa en mainitse sinua lainkaan..."
"Satakieli", tuttu ääni kutsui.

Aida nauroi kehräten ja yritti varoa läikyttämästä vettään. Hänellä täytyi olla jokin neurologinen häiriö, joka sai lasit vain kippaamaan hänen käsissään.
"Olet niin huomaavainen", hän vakuutti ja hätkähti syyllisenä kuullessaan kutsun – olivatko he harhailleet luvattomalle alueelle? – ja etsi äänen lähdettä katseellaan.

Siniset silmät olivat täynnä hymyä, joka ei antanut olettaa, että he olisivat vaeltaneet kielletyille teille, mutta silti Salome tunsi poskiensa punehtuvan syyllisinä.
Ei hän todellakaan olisi mennyt penkomaan kaappeja. Eivätkä he olleet edes ehtineet yläkertaan.
Tommy seisahtui heidän luokseen.
"En kai häiritse pahasti?"

Salomen syyllinen ilme sai Aidan puremaan alahuultaan yhtä syyllisenä, ettei olisi kikattanut ääneen.
"Et voisi koskaan", hän vakuutti ja pyyhkäisi kesyttömiä hiuksia taakse kasvoiltaan.
"Oletko nauttinut emännöinnistä?"

Siniset silmät siristyivät hymystä.
"Olen iloinen kuullessani sen", Tommy vakuutti.
"Ja niin kuin aina nautin. Jaksaisitko esiintyä meille, Satakieleni? Olen ehtinyt kehua kaunista ääntäsi, vaikka se taitaa ollakin tuttu suurimmalle osalle paikallaolijoista."

Aida naurahti hämillisenä ja upotti sormet hiuksiinsa, nykäisten ne sitten alas, kun muisti Talisan sydänjuuriaan myöten loukkaantuneen katseen.
"Mitä vain sinulle. Onko sinulla toiveita?"

"Minulla on paljon toiveita", Tommy vakuutti hyväntuulisesti.
"Mutta mitä Satakieleni haluaa laulaa tänään?"

"Täysin", Tommy myönsi.
"Mutta en koskaan imartele ketään mistään sellaisesta, mikä ei olisi totta. Minä en valehtele, Satakieli."
Hän poimi Aidan käden omaansa, suukotti kämmenselkää ja jätti tähden valmistautumaan.

Hän toivoi, että Tommy puhui totta. Tämä outo, tavoiteltu, loistelias maailma oli täynnä muovisia hymyjä, kauniita sanoja ja petollisen kevyesti tehtyjä lupauksia.
Äänen avaaminen ei ollut jännittävää tai lumoavaa kuultavaa. Se oli huolellista, mekaanista työskentelyä, jolla Aida varmisti, ettei tekniikka pettäisi kesken esityksen. Hän tarkasti nopeasti meikkinsä ja laskeutui sitten takaisin alakertaan.

Yläkerran oleskelutila oli tyhjentynyt.
Alakerrassa Tommy odotti, kuten oli luvannut.
Hän jutteli flyygelin luona pianistin kanssa, mutta nähdessään Aidan laskeutuvan portaita hän suoristautui ja ojensi kutsuvasti kättään naiselle.

Aida muistutti itseään nimestään ja kaikesta mitä siihen liittyi. Aida Fitzgerald oli jotain. Hänen kuului pitää päänsä pystyssä ja kantaa itsensä ylpeydellä.
Hän ylitti lattian ja tarttui Tommyn ojennettuun käteen.

Tommyn sinisissä silmissä häivähti vilpitön lämpö, kun hän tarttui Aidan käteen.
"Ystävät", hän kutsui vieraitaan, jotka olivat kerääntyneet kuuloetäisyydelle flyydelin luota.
"Minulla on ilo kertoa teille, että Aida on luvannut esiintyä meille tänään. Luulen, ettei kellekään tulee enää yllätyksenä, kuinka upea ääni hänellä on."
Salomen kasvot erottuivat takan ääreen kerääntyneiden vieraiden joukosta.

Aida hymyili nolostuneena ja painoi hetkeksi katseensa. Muistot illanvietoista teatterin väen kanssa ja julmat kuiskutukset kirvelivät edelleen. Osa hänestä pelkäsi näkevänsä saman nyt, jos katsoisi juhlavieraiden kasvoja.
Hän katsahti illan emäntää kysyvänä.

Tommy painoi kevyen suukon Aidan rystysille samaan aikaan kun taputukset alkoivat, ja istahti sitten flyygelin taakse pianistin siirryttyä hetkeksi syrjään. Hän sipaisi koskettimia melkein rakastavasti ja katsahti Aidaan.
"Valmiina kun sinäkin. Millä kappaleella ilahdutat meitä tänään?"

"The World Might End", Aida sanoi, tehden spontaanin päätöksen kysymyksen edessä.
"Tunnetko sen?" hän varmisti. Tommy oli mukana niin monessa, niin kiireinen, että hän ei tohtinut olettaa naisen tuntevan levynsä sisältöä.

Tommy hymyili.
"Jokainen laulusi on tallennettu sydämeeni", Tommy vakuutti ja kosketti sydänalaansa ennen kuin laski sormensa koskettimille. Hän varmisti, että Aida oli valmis, ennen kuin soitti ensimmäisen, tuskin kuuluvan, haikean soinnun.

Aida tukahdutti kikatuksen, asettui flyygelin vierelle ja palautti itsensä hetkeen, jona kappale oli syntynyt.
Pehmeä, haikea melodia ja särkyneen sydämen sanat. Jos hän olisi tiennyt sen olevan viimeinen kerta. Hän ei halunnut toista kosketusta, ei toista suudelmaa, ei toista nimeä karkaamaan huuliltaan. Melodia nousi, ja ääni kasvoi sen mukana.
Miten kipeästi hän muisti tyhjyyden, jonka Elin jättäminen oli päästänyt hänen sisälleen. Ja nyt... Eli oli poissa hänen elämästään. Hän oli työntänyt miehen pois uudelleen.
Hänen oli taisteltava estääkseen ääntään särkymästä, kun ajatus löi häntä palleaan.
En haluaisi, en voisi, tuntea toista suudelmaa, ellei sitten sinun huuliltasi.
Kasvanut, voimistunut melodia hiipui takaisin haikeaan pehmeyteen kappaleen päättyessä.

Flyygelin pehmeä ääni seurasi mukana, vaikka laulu olisi kantanut yksinäänkin. Välillä se pysähtyi kokonaan ja liittyi sitten jälleen mukaan, yhtä haikeana, yhtä surullisena.
Tommyn ei tarvinnut katsoa koskettimia, hän saattoi katsella Satakieltään tämän laulaessa.
Hetken hiljaisuus, ja sitten aplodit. Joku vislasi.

Hänen oli vaikea hengittää. Hetken ikävä ja menetys rusensivat hänen rintakehäänsä kasaan. Aida hymyili hämillisesti illan yleisölle, kumarsi päätään ja siirtyi sitten lähemmäs Tommya.
"Kiitos, hyväntekijäni", hän sanoi ja kumartui painamaan kevyen suudelman naisen poskelle.
"Sinä voisit esittää meille jotain."

Tommy nauroi.
"Satakieleni, kaiken, minkä olet saavuttanut, olet saavuttanut itse", hän muistutti ja kosketti Aidan käsivartta.
"Enkä haluaisi ajaa vieraitani pois noin ihastuttavan esityksen jälkeen."
Encore, joku yleisöstä pyysi. Useampikin.

Aida hymyili pudistaen päätään ja hipaisi naisen nenänpäätä. Tommy voisi hyvin esittää pyydetyn encoren.
"Sinä olet tavattoman hurmaava olento. Vieraasi taatusti haluaisivat kuulla sinua", hän sanoi.

Tommy tarttui käteen ja painoi rystysille suukon.
"Minun Satakieleni laulaa vain silloin, kun hän haluaa", hän vakuutti.
"Ja vieraani kuulevat vain kaunista musiikkia."
Hän viittoi pianistin takaisin paikalleen.

Aida ei uskonut hetkeäkään, etteikö Tommy olisi tarjoillut vieraalleen kaivattua, kaunista musiikkia.
"Särjet heidän sydämensä, julmuri", hän kuiskasi ja silitti sormenpäillään käteensä tarttunutta kättä, ennen kuin suoristautui ja siirtyi kauemmas, jättäen parrasvallot illan ihaillulle emännälle.

Tommy irrotti otteensa haikeasti, mutta tarttui pianistin tarjoukseen soittaa yksi kappale nelikätisesti.
Yksi kappale, hän muistutti ja asettui takaisin leveälle pianotuolille.
Salome ilmestyi Aidan vierelle ja tarttui vuorostaan tämän käteen.
"Se oli hyvin kaunista, querida", hän vastasi ääni käheänä ja silmät kiiltäen.

Aida taputti kappaleelle yhdessä muiden illan emäntää katsomaan kerääntyneiden vieraiden kanssa.
Tommy oli hurmaava olento, minkä varmasti jokainen täällä oli huomannut. Hän toivoi, että olisi voinut tuntea olonsa yhtä itsevarmaksi kuin miltä nainen näytti. Joskus hän oli ollut.

Tommy kumarsi liioitellun suurieleisesti huvittunut ilme kasvoillaan ja taputti sitten pianistin olkapäätä, jättäen tämän jatkamaan vieraiden viihdyttämistä musiikillaan.
Seuraavalla kerralla hän saattaisi tilata paikalle kokonaisen bändin. Hän ikävöi jousisoitinten ääntä.
Salome oli joutunut irttottamaan kätensä Aidan ympäriltä taputtaakseen, mutta kosketti nyt naisen selkää.
"Tahtoisitko jotain syötävää, querida?"

Aida pudisti päätään ja nojautui hipaisemaan huulillaan Salomen poskea.
"Olet kultainen. Hae vain itsellesi jotain. Olen varma, että tarjoilutkin ovat täällä ainutlaatuisen herkullisia", hän kannusti ja silitti ystävänsä kylkeä.

Salome hymyili.
"Minä tein jo niin", hän vastasi.
"Siellä oli uskomattoman suloisia macaronseja."

"Ota muutama lisää", Aida houkutteli.
"En usko, että illan emäntä pahastuu." Tuskin edes huomaisi. Hän ei tohtinut ajatella, paljonko tällaiset 'pienet' juhlat olivat maksaneet.

Salome hihitti. Ehkä hieman hilpeänä juhlista.
"Luuletko, että hän katsoisi sormiensa välistä sitäkin, jos sulloisin muutaman käsilaukkuuni?"
Hän vilkaisi pientä laukkuaan.
"Tämä ei ole kyllä siihen kaikkein paras."

"Minä suojaan selustasi", Aida lupasi kikattaen. Hän vilkaisi omaa laukkuaan, johon mahtui juuri ja juuri puhelin ja lompakko. Onneksi hän ei ollut hukannut sitä. Siitäkään ei tainnut olla apua.
"Kyllä sinne muutama mahtuu."

Salome pujotti sormensa Aidan käteen.
"Tule katsomaan, mitä ihanuuksia siellä on", hän vetosi.
"Ehkä sinäkin löydät jotakin. Ne ovat kaikki kasvista!"

"Kiitos, kullannuppu, pärjään kyllä", Aida vakuutti ja oli nostaa viehättävää vesilasiaan, mutta tajusi kätensä tyhjäksi. Hetken hän tuijotti sitä hämmentyneenä, mutta hänen oli täytynyt unohtaa juomansa jonnekin. Varmaan yläkertaan.
"Käy sinä vain etsimässä aarteita."

Salome silmäili Aidaa huolta tummissa silmissään.
"Siellä on myös mansikoita", hän houkutteli.
"Ja tuoreita hedelmiä."

Aida oli aikeissa kieltäytyä, vedota Salomea lopettamaan, mutta puraisi huultaan ja hymyili.
"Taidan hakea itselleni uuden veden. Hukkasin aikaisemman."

Salomen kulmat kurtistuivat.
"Hukkasit?" hän vastasi huolissaan.
"Kuinka sinä hukkasit veden?"

Aida naurahti.
"Unohdin sen jonnekin. Sitä sattuu. Tiedäthän, millainen huithapeli olen. On jo ihme, etten läikyttänyt sitä pitkin ja poikin."

Salome oli huolissaan.
Mutta hän työnsi huolen sivuun.
"Haluaisitko, että tuon sinulle uuden juoman? Voisit istua hetkeksi alas."

Aida pudisti päätään.
"Käy sinä vain jälkiruokien kimppuun. Selviydyn kyllä", hän vakuutti. Hänen oli syytäkin huolestua siitä, miten paljon hän luotti Salomeen ja muuhun tiimiin ympärillään. Teki vain hyvää välillä toimia itse.

Salomen koko elekieli kertoi, kuinka hän ei olisi halunnut jättää Aidaa yksin.
"Okei", hän vastasi lopulta.
"Voisin kyllä pihistää sinulle macaronsin tai pari."

"Edisonille varmasti maistuisi", Aida vakuutti näpäyttäen rauhoittaen Salomen nenänpäätä, ennen kuin suuntasi baaritiskille pyytämään uutta jäävettä.

Salome katseli Aidan perään hetken, sydän huolesta pakahtuen. Hänen täytyisi tehdä tutkimusta siitä, kuinka parhaiten auttaa ystäväänsä. Musta sai Aidan näyttämään hyvin pieneltä.
Hän pakotti itsensä suuntaamaan tarjoilupöytien luo.

Baarimikko muisti hänet ja hänen tilauksensa. Se oli jotain, mitä uusi elämä oli tuonut tullessaan. Häkellyttävä tunnistuksen välkähdys ihmisten silmissä, kun he tapasivat hänet. Ja aivan uudenlainen palveluhalukkuus. Aida poimi yhden mansikan suuhunsa ja vaelsi ulos katselemaan henkeäsalpaavaa kaupunkinäköalaa.

"Satakieli", Tommy kutsui vain hetken kuluttua.
"Täällähän sinä olet."
Hän seisahtui Aidan vierelle.

Aida hätkähti syyllisenä, mansikka puoliksi suussaan ja asetti sen takaisin lasin reunaan.
"Täällähän minä." Hän vilkaisi loisteliaiden sisätilojen suuntaan.
"Oletko nauttinut illastasi?"

Tommy antoi katseensa levätä kaupungin tuikkivissa valoissa.
"Aina, erityisesti kun Satakieleni on paikalla", hän vastasi.
"Entä sinä? Joko juhlat alkavat kyllästyttää?"

Aida kikatti ja pudisti päätään. Hän tuuppasi hellästi Tommyn käsivartta.
"Sinä imartelija. En usko, että olen vieraillut tarpeeksi monissa Hollywoodin juhlissa kyllästyäkseni niihin", hän arveli.
"Entä sinä? Taidat olla kaupungin halutuin emäntä?"

"Imartelen, mutta en koskaan valehtele", Tommy muistutti.
"Kenties jonkun mielestä, mutta täälläpäin kaikki on häilyvää. Tänään minä, huomenna joku muu."
Hän tutki Aidan kasvoja.
"Kaipaatko takaisin Lontooseen?"

Aida tutki naisen kasvoja lämmintä hymyä kalpeissa silmissään, mutta painoi katseensa kysymyksestä ja käänsi sen kaupungin öiseen siluettiin.
"Olisi varmasti hullua olla iloitsematta tästä kaikesta. En koskaan kuvitellut, että voisin olla täällä. Tässä asemassa."

Tommykin antoi katseensa palata takaisin kaupungin yöhön.
"Se ei tarkoita, ettei voisi ikävöidä", hän muistutti ja kosketti Aidan selkää, kun terassille saapui lisää väkeä naurun saattelemana.
"Haluaisin keskustella kanssasi."

Aida hymyili surumielisesti, ennen kuin tunne piiloutui ihmisten saapuessa terassille.
"Niinkö?" hän kysyi häkeltyneenä. Sen täytyi olla harvinainen kunnia, niin monen tavoitellessa naisen aikaa. Hän tarjoutui seuraamaan Tommya.

Tommy antoi kätensä levätä Aidan selällä lähtiessään johdattamaan tätä pitkin terassia, ohi uima-altaan ja kohti talon päätyä. Myös ulos oli asetettu moderni tulisija, jonka ääressä vieraat joivat drinkkejä.
"Taidan olla itsekäs, kun varastan sinut juhlista. Moni haluaisi varmasti keskustella kanssasi."

Aida tukahdutti naurun.
"Ehkä minä varastankin sinut", hän huomautti, nauttien kosketuksen lämmöstä selällään.
"Minne olemme menossa?"

"En olisi siitä lainkaan pahoillani", Tommy vastasi.
"Thistle Cottagelle. Rakastan vieraitani, mutta he ovat hyvin uteliasta laatua. Tai ehkä uteliaisuus on vain ihmisluonnossa, mitä luulet?"
Hän johdatti Aidan terassin poikki ja sitten katetulle kivipolulle, joka kiemursi melkein huomaamattomana kahden rakennuksen väliin.

"Ehkä", Aida myönsi muistellen hehkua Salomen silmissä, kun he olivat hiipimässä kohti yläkertaa.
"Sinä siis et asu tuossa, ehm, lukaalissa? Onko se todella vain juhlavieraita varten?"

"Enimmäkseen", Tommy vastasi.
"Hoidan sieltä käsin myös virallisia asioita ja sen sellaista, mutta asumiskäytössä se on todella hyvin vähäisesti."
Kapea polku avautui sisäpihalle ja parvekkeelle, jonne oli aseteltu ruukkuun pari pienikokoista, kiemuraista puuta. Sama kaupunkinäköala avautui myös tältä parvekkeelta, joka jäi ympäröivien rakennusten suojaan.

Aida hillitsi halunsa viheltää ja sen sijaan vain vilkaisi jättimäiseltä näyttävää rakennusta. Se oli ainakin keino säilyttää ripaus yksityisyyttä. Ehkä Tommylla olisi enemmänkin hyviä vinkkejä asian suhteen.
"Ja tämä on oikea kotisi?"

"Oikeampi kotini", Tommy vastasi ja seisahtui parvekkeen kaiteen viereen.
"Todellista kotia en ole tainnut vielä tähän ikään mennessänikään löytää."
Hän katsahti Aidaa.
"Eihän sinua palele?"

Aida katsahti Tommya myötätuntoisena. Hän oli tuntenut pitkään samoin, kunnes oli tuntenut olevansa kotona pienessä yksiössä Sohossa. Hänen todella täytyisi katsoa eteenpäin eikä haikailla menneisyyttä.
Hän pudisti päätään, vaikka kylmä yrittikin asettua luihin.
"Tämä on ainakin kaunis korvike sitä odotellessa."

Tommy oli hetken hiljaa ja riisui sitten kukkakuvioisen takkinsa pastellinsinisen kauluspaidan päältä ja laski sen Aidan hartioille, kietoi naisen takkinsa suojaan niin hyvin kuin pystyi.
Vaikka epäili, ettei siitä olisi apua.
"Niin on. Satakieli, mitä sinulle kuuluu?"

Herrasmiesmäinen, huomaavainen ele sai Aidan sulamaan hymyyn ja silittämään takin kauluksia sormenpäillään.
"Eikö sinun tule kylmä?" hän kysyi ja kohautti sitten toista olkaansa kysymykselle.
"Voisiko minulle kuulua muuta kuin hyvää tällaisena iltana?"

Kanervainen tuoksu viipyi myös takissa.
"Minä olen hyvin lämminverinen", Tommy vakuutti ja nojautui parvekkeen kaidetta vasten ja tutki Aidaa katseellaan.
"Mutta entä muina iltoina?"

Aida käänsi katseensa kaupunkisiluettiin ja kietoi käsivarret ympärilleen.
"Tämä on kaikki enemmän kuin mistä uskalsin koskaan haaveilla", hän totesi.
"Entä sinä? Mitä sinulle kuuluu?"

Tommy ei irrottanut katsettaan Aidasta.
"Et vastannut kysymykseeni, Satakieli", hän huomautti.
"Sanot, että sinun pitäisi olla onnellinen. Kun onnellinen ihminen sanoisi olevansa sitä."

Aida naurahti vaivaantuneena.
"Et sinäkään vastannut minun kysymykseeni. Oletko sinä onnellinen?" hän kysyi vilkaisten Tommya ylellisten ripsien alta.

Tommy hymyili vinosti.
"Olen onnekas. Etuoikeutettu. Asemassa, jota moni ei voi saavuttaa. Mutta onnellinen? En. Mutta en ole myöskään jatkuvasti onneton."

"Olipa se diplomaattinen vastaus", Aida nauroi ja pukkasi kevyesti naisen käsivartta.
"Ehkä minun pitäisi ottaa oppia sinusta."

Tommy hymyili.
"Minun Satakieleni kiertelee", hän huomautti.

"Ja sinä olet suorien vastausten malliesimerkki?" Aida kikatti ja näpäytti Tommyn nenänpäätä lämpöä jäänsinisissä silmissään. Tommyn vastaus kuulosti todelta myös hänen kohdallaan, mutta tuntui väärältä sanoa, ettei olisi onnellinen. Hän tuskin edes tiesi, mitä sana tarkoitti.

Tommy hymyili.
"Olen malliesimerkki siitä, kuinka ei vastata suoraan", hän myönsi.
"Johtunee kasvatuksesta. Mutta olen huolissani sinusta, Satakieleni."

Aida naurahti ja kietoi käsivarsia ympärilleen kuin suojaksi.
"Huolissasi? Miksi?" hän kysyi, mutta pelkäsi kuulevansa samoja sanoja kuin Edisonilta. Salomelta. Hattielta. Hän ei halunnut aiheuttaa huolta.

Tommy olisi voinut listata useamman syyn. Useamman syyn, joiden vuoksi olla huolissaan. Moni niistä oli ilmiselvä jopa ilman juorujen mässäileviä otsikoita.
Mutta hän uskoi Aidan tiedostavan ne syyt itsekin.
"Katseesi ei ole enää niin kuin se oli aiemmin."

"Oh", Aida vastasi. Se ei selvästi ollut kohteliaisuus, ja hän liikahti vaivaantuneena.
"Mitä tarkoitat?" hän kysyi ja katsahti Tommyä kietoen käsiä tiukemmin ympärilleen.

"Ymmärrän, jos et halua puhua siitä minulle", Tommy vastasi.
"Mutta minusta tuntuu, kuin Satakieleni olisi eksyksissä."

Aida hymyili hämillisesti ja katseli hetken Manolo Blahnikien sähkönsinisiä, tyyliteltyjä kärkiä.
"En ole koskaan ollut kovin hyvä sanojen kanssa. Elämäni ei kai vain ole sellaista, mitä koskaan kuvittelin. Ja vaikka tiesin, ettei tämä tulisi olemaan helppoa, olen vain... Eksyksissä on varmaankin hyvä sana."

Tommy nyökäytti päätään.
"Sanat ovat vaikeita", hän myönsi.
"Sen vuoksi minulla on ihmisiä, jotka kirjoittavat puolestani tarinat, jotka haluan kertoa. Miten me voisimme auttaa sinua, Satakieli?"

Aida hymyili ja kohautti sitten vaivaantuneena olkaansa.
"Ei sinun tarvitse olla huolissasi. Kenenkään ei tarvitse. Minulla on kaikki ihan hyvin. Erot sun muut ovat vain osa elämää."

Tommy katseli Aidaa hetken.
"Meillä on ongelma, Satakieleni", hän vastasi sitten.
"En pysty uskomaan sinua."

Aida naurahti onnettomana, säikähtäen vaanivaa itkua ja upotti sormet hiuksiinsa.
"Sinun ei todella tarvitse murehtia. Levy etenee suunnitelmien mukaan, samoin Awakeningin kuvaukset."

"Minä en murehdi levystä tai kuvauksista, sillä tiedän, että Satakieleni tekee hienoa työtä", Tommy vastasi.
"Minä murehdin Satakielestä itsestään."

"Ei mikään", Aida naurahti onnettomana, tukistaen hiuksiaan.
"Todella. Olisin vielä tyhmempi kuin olen aina luullut, jos olisin yllättynyt siitä, että tämä on vaikeaa."

Tommyn kulmat kurtistuivat.
"Hei", hän vetosi ja ojensi kättään koskettamaan Aidan poskea, houkutellen naisen katsetta itseensä.
"Sinä et ole tyhmä."

Aida nosti katseensa Tommyn kasvoihin. Hän oli eri mieltä. Se oli jotain, mitä hänelle oli hoettu läpi hänen elämänsä, eikä hän väittänyt vastaan.
"Ehkä en ole jatkuvasti onnellinen, mutta en ole myöskään jatkuvasti onneton", hän sanoi lainaten illan emännän sanoja.

Tommy jätti kätensä Aidan poskelle ja silitti sitä hellästi peukalollaan.
"Se on hyvä alku", hän myönsi.
"Mutta pelkään, että Satakieleni taistelee yksin varjoja vastaan."

Aidan täytyi estää itseään nojaamasta kaivaten naisen kättä vasten.
"Varjot eivät ole todellisia, eivätkä ne voi satuttaa minua", hän rauhoitteli.
"Mennyt on mennyttä."

"Mutta joskus ne pyrkivät saamaan meistä silti otteen", Tommy vastasi huolissaan.
"Ja minä pelkään, että Satakieleni yrittää selvitä yksin."

Aida katsahti Tommyn silmiä.
"Millaisia varjoja vastaan sinä taistelet?" hän kysyi kääntäen keskustelun valokeilan illan emäntää kohti.

Tommyn silmät siristyivät.
"Me olimme puhumassa sinusta", hän huomautti.
"Jos minä kerron jotakin omistani, kerrotko sinä jotakin omistasi, Satakieli?"

Aida nyökkäsi ja kietoi takkia tiukemmin ympärilleen. Palelikohan Tommy salaa? Hän ei ymmärtänyt, miten Los Angeles saattoi tuntua niin kylmältä, vaikka hän oli kasvanut Lontoossa.

Tommyn ilme pehmeni.
"Haluatko nähdä Thistle Cottagen sisäpuolelta?" hän ehdotti.
"Olen varma, että juhlat jatkuvat huolettomasti tovin ilman meitäkin."

"Mielelläni", Aida vakuutti ja tunsi syyllisyyttä uteliaisuudestaan. 'Cottage'kin näytti aikamoiselta lukaalilta, mutta olisi mielenkiintoista kurkistaa Tommyn oikeaan kotiin.

Tommy hymyili ja viittasi Aidaa seuraamaan parvekkeen toisella laidalla oleville lasioville. Hän vilautti avainlätkää lukossa ja avasi sitten oven kotinsa ylempään kerrokseen, jonka yhtä nurkkaa hallitsi uutuuttaan kiiltelevä keittiönurkkaus, ja toista, suurilla ikkunoilla varustettua nurkkausta pehmeä kulmasohva.

Aida yritti olla näyttämättä liian uteliaalta katsellessaan ympärilleen.
"Joten, täällä sinä asut?" hän varmisti astuen peremmälle, varoen ettei toisi kengissään sisään mitään sopimatonta.

"Täällä minä asun", Tommy vahvisti. Vaikka tila näyttikin varsin asumattomalta, sohvalle ei ollut unohtunut tavaroita eikä tiskipöydällä ollut astioita.
"Olisitko tahtonut teetä?"

Aida pudisti päätään.
"Kiitos, mutta olen herkutellut mansikkavedelläsi koko illan", hän lupasi.
"Sinun piti kertoa minulle jotakin."

"Vain parasta Satakielelleni", Tommy muistutti.
"Kirjasto on yksi lempipaikoistani kotona, ehkä haluaisit keskustella siellä? Sieltä on myös näköala kaupungin ylle, vaikka kenties se alkaa jo käydä yksitoikkoiseksi?"

"Se kuulostaa ihanalta", Aida vakuutti. Ajatus toi mieleen Emmien.
"Voiko tällainen näköala käydä yksitoikkoiseksi? Sinä taidat olla parempi sanomaan kuin minä. Minulla ei ole koskaan ollut näköalaa."

"Siinä tapauksessa sinun olisi korkea aika saada sellainen, Satakieli", Tommy vastasi ja kehotti Aidaa seuraamaan. Ovi huoneen toisella laidalla avautui suoraan kaksikerroksisen kirjastohuoneen yläparvelle, ja jos edellinen huone oli ollut väreiltään neutraali, täällä lämmin punainen oli saanut vallan. Yhdistettynä lattiasta kattoon kirjoja täynnä olevien hyllyjen riemunkirjavuuteen.
Sirot kierreportaat johtivat alempaan kerrokseen, jota hallitsi punainen, houkuttelevan pehmeä sohvaryhmä.

Emmie olisi rakastanut kirjastoa, Aida totesi nähdessään viehättävän tilan, joka kutsui punaisella lämmöllään.
"Miten kaunis", hän huokasi vilpittömästi seuratessaan Tommya.
"Ja kai minulla teknisesti on nykyään näköala Lontoossa. En vain ole asunut siellä, enkä tiedä tulenko asumaankaan."

Tommy hymyili.
"Olen iloinen, että pidät siitä", hän vastasi ja johdatti Aidan punaisen sohvaryhmän luo. Hän istahti upottavalle sohvalle ja taputti paikkaa vieressään.
"Miksi sinusta tuntuu siltä?"

Aida vajosi sohvalle Tommyn vierelle ja viikkasi viehättävän takin sen selkänojalle heidän vierelleen.
"Ostin sen ennen lähtöäni, jotta Elillä olisi koti. Nyt en tiedä, milloin olen palaamassa vai olenko, eikä hän halua asua siellä. En tiedä, olisiko parempi vain myydä se pois", hän kohautti olkaansa ja katseli hopeisia rannerenkaitaan.

Tommy nojasi kyynärpäänsä sohvan selkänojaa vasten niin, että saattoi katsella Aidaa.
"Sinäkin tarvitset kodin, Satakieli", hän muistutti.

Tommyn kasvoilla häivähti jotakin, jonka hän kätki huvittuneisuuden alle.
"Sain sen varmasti kuulostamaan paljon dramaattisemmalta, kuin mitä se todella oli", hän vastasi.
"Itse asiassa elämäni oli dramaattisen vastakohta. Vanhempani ovat, miten sen sanoisi, siniverisiä. Kasvoin ylellisyyden keskellä."

"Kuulostaa... Varjoisalta?" Aida tarjosi hämmentyneenä. Etuoikeutetun määritelmä ei monella lukeutunut synkkyyteen ja varjoihin, mutta hän jos kuka tiesi, mitä kulissien takana saattoi oikeasti tapahtua.

Tommy ei voinut olla virnistämättä.
"Eikö kuulostakin?" hän myönsi.
"Rikas tyttörukka. Luultavasti moni olisi valmis vaihtamaan elämänsä kanssani milloin tahansa. Oletko koskaan tuntenut syntyneesi täysin väärään elämään?"

"En tiedä, olenko osannut koskaan ajatella sitä niin", Aida myönsi. Laulaminen ja esiintyminen olivat jotain, mitä varten hän eli. Ja hänen tunkemisensa lavalle oli ollut se, mitä varten hänen äitinsä oli elänyt.
"Mikä entisestä elämästäsi teki varjoisaa? Et tuntenut kuuluvasi?"

Hymy ei kadonnut Tommyn kasvoilta.
"Osaisitko kuvitella minut edustuspuolisoksi parin herttaisen lapsen kanssa?" hän kysyi, ja hetken sinisissä silmissä häivähti jotakin.
"Olen kuullut olevani varsin kiittämätön, kun jätin sen kaiken taakseni."

Aida hymyili ja hipaisi Tommyn poskea. Kiittämätön oli ollut yksi hänen äitinsä lempisanoja, mutta heidän alemman keskiluokan elämänsä oli ollut kaukana siniverisestä ylellisyydestä.
"Näkisitkö sinä itsesi kahden lapsen äitinä?"

Tommyn pää kallistui kevyesti kosketusta vasten.
"Luoja, en", hän vastasi ja pudisti päätään.
"En ole koskaan kokenut kovinkaan suurta yhteyttä lapsiin. Mutta Satakieli, sinun vuorosi kertoa jotakin omista varjoistasi."

Aida hymyili ja antoi kätensä viipyä naisen poskella, silittäen sitä sormenselillään.
"Minäkin olen usein kiittämätön", hän tunnusti.
"Varsinkin, jos en kutsu äitiäni hienoihin tapahtumiin tai anna hänelle enempää rahaa."

Tommy katseli Aidan silmiä.
"Oletko?" hän kysyi.
"Vai sanotaanko sinulle vain niin?"

"En tiedä", Aida sanoi vastaten katseeseen.
"Oletko sinä vai sanotaanko sinulle vain niin?" hän toisti kysymyksen takaisin.

"Se riippuu kai siitä, keltä asiaa kysyisi", Tommy pohti.
"Minulla oli käytössäni rahaa, se on totta. Mutta vanhempani eivät koskaan tukeneet minua siinä, että olisin todella ollut oma itseni. Joten jos minulta kysytään, ei, en ole kiittämätön."

"Hyvä", Aida vastasi häivähdys hymyä silmissään ja laski kädet takaisin syliinsä.
"Minäkään en usko, että voisit olla. Joten... Siniverisestä Hollywoodin huipulle?"

"Suunnilleen, jos minua nyt Hollywoodin huipulla keikkuvaksi voi kuvata", Tommy vastasi huvittuneesti.
"Mutta anna kun esitän oman mielipiteeni: sinä et ole kiittämätön."

Aida hymyili ja painoi katseensa, pudistaen päätään.
"Vainoavatko sinua muunkinlaiset varjot?" hän kysyi katsahtaen naista silmäkulmastaan.

Hymy ei kadonnut Tommyn kasvoilta.
"Tämä ala ei ole helppo naiselle", hän myönsi.
"Entä sinä, Satakieleni? Mikä sinun mieltäsi painaa."

Aida kohautti toista olkaansa.
"Tässä kaikessa on vain paljon sulateltavaa. En voi ymmärtää, miten asiat elämästäni päätyvät julkiseen jakoon tai miksi, luojan tähden, ketään kiinnostaa."

Tommy ojensi kättään koskettaakseen Aidan käsivartta.
"Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan sen", hän myönsi.
"Media on yksi verenimijä. Voisinko auttaa sinua jotenkin?"

"Se taitaa vain olla osa tätä elämää", Aida huokasi ja hipaisi käsivarttaan koskettavaa kättä, houkutellen sitä hienovaraisesti punoutumaan omaan käteensä.
"Onneksi voin vain keskittyä työhön ja siihen, mitä kaikkea uskomatonta tulevaisuus tuo tullessaan."

Tommy pujotti sormensa Aidan sormien lomaan.
"Kaikkea ei silti tarvitse sietää", hän muistutti.
"Eikä kestää yksin. Mitä odotat eniten, Satakieleni?"

"Olemme puhuneet kiertueesta", Aida vastasi. Grammyjen jälkimaininkeihin. Joskin Awakeningin venyneet kuvaukset olivat työntäneet sitä pidemmälle kuin Hattie olisi alunperin halunnut.
"Niissä on aivan omanlaisensa tunnelma. Ja huiske."

Tommy silitti Aidan kämmenselkää peukalollaan.
"Se on hyvä", hän myönsi.
"Minäkin odotan toista kiertuettasi. Onko sinulla toiveita sitä ajatellen?"

Aida punoi sormensa paremmin Tommyn käteen ja silitti etusormellaan naisen sormen selkää.
"Ei, ei sen kummempia." Ajatus kiireisistä, täysistä päivistä tien päällä oli houkutteleva. Ja hän kaipasi ensimmäisen kiertueen tunnelmaa.
"Miltä sinun lähitulevaisuutesi näyttää?"

"Minun projektini jatkuvat", Tommy vastasi.
"Ja siitä huolimatta haaveilen taas jostakin uudesta. Ehkä olen vain sitä kyltymätöntä lajia, joka ei osaa olla tyytyväinen mihinkään, vaan kurottaa aina vain kauemmas."

Aida hymyili.
"Se strategia on selvästi kantanut sinut pitkälle", hän huomautti.
"Joten, onko tämä lempipaikkasi kodissasi?"

Tommy mietti.
"Tämä. Ja makuuhuone. Siinä kaksi ehdotonta suosikkiani."
Hän hymähti.
"Kirjasto on ollut aina lempipaikkojani, missä sitten ikinä olenkaan ollut."

"Olen aina toivonut, että olisin parempi lukemaan." Toki jos sille polulle lähdettiin, hän olisi mielellään parempi monessa asiassa.
"Kirjastosi on ihastuttava. Tällainen huone varmasti houkuttelisikin kirjojen pariin." Ainakin jos olisi aikaa heittäytyä lukemaan.

Tommy viittasi vapaalla kädellään hyllyihinsä.
"Se on avoinna sinulle milloin vain, Satakieli", hän vakuutti.
"Kerrothan, jos on jotakin, mitä voisin tehdä vuoksesi?"

Aida nyökkäsi.
"Ehkä minun pitäisi päästää sinut takaisin emännöimään? Tai nukkumaan?" hän kysyi ja siirtyi sohvan laidalle, valmiina nousemaan ylös.

Tommy tutki Aidaa katseellaan.
"Satakieli", hän muistutti.
"Olenhan sanonut, että minulla on aina aikaa sinulle."

Suupielet nykäisivät hymystä.
"En tohtisi viipyä yli vieraanvaraisuuden", Aida vastasi.
"Tiedän, miten kiireinen olet."

Tommy huiskautti kättään.
"Kiireisiä me olemme kaikki", hän vakuutti.
"Täytyy vain olla välittämättä kiireestä. Oletko varma, ettei ole mitään, mitä voisin tehdä puolestasi?"

Aida nyökkäsi vakuutukseksi. Se taisi olla kohtelias pyyntö lähteä, joten hän nousi ylös ja pyyhkäisi mustan mekon helmaa suoraksi.
"Olen kiitollinen ajastasi ja kaikesta, mitä olet tehnyt puolestani."

Tommykin nousi.
"Olen tehnyt vain hyvin vähän", hän muistutti ja kosketti Aidan hiuksia.
"Olet luonut itse oman polkusi, Satakieli."

"Olet kultainen", Aida vakuutti ja osa hänestä toivoi, että hän olisi voinut viipyä kosketuksessa. Siitä oli niin kovin kauan, kun hän oli voinut tehdä niin tuntematta siitä syyllisyyttä.
"Sinua varmasti kaivataan juhlissa."

Tommy hymyili ja tutki hetken Aidan katsetta.
"Palataan sitten", hän vastasi ja laski kätensä naisen selälle.
"Vaikka näin meidän kesken, mieluummin jäisin tänne."

"Imartelija", Aida moitti naurua äänessään ja vastasi hetken katseeseen. Sitten hän nojautui eteenpäin ja yritti painaa kevyen, hipaisevan suudelman Tommyn huulille.

"Ehkä, mutta minä en koskaan valehtele", Tommy vastasi ja vaikeni sitten.
Eikä hän vetäytynyt pois, eikä siirtänyt kättään Aidan selältä.

Aida katsahti sinisiä silmiä vetäytyessään kauemmas, lämmintä huvitusta ja anteeksipyyntöä silmissään.
Ja hetken mielijohteesta nojautui painamaan oikean suudelman naisen huulille.

Tommy vastasi katseeseen ja kun Aida nojautui lähemmäs, hän siirsi kätensä naisen niskalle.
Ja vastasi suudelmaan.

Se tuntui kutsulta. Eikä Aida kiirehtinyt kauemmas. Hän kaipasi läheisyyttä niin, että sattui. Läheisyyttä, joka ei mutkistaisi hänen elämäänsä tai tuhoaisi ystävyyttä. Hänenkin kätensä nousi kevyenä Tommyn poskelle, ja hän nojautui lähemmäs naisen rintakehää.

Toinen käsi kiertyi takaisin Aidan selälle, niin että Tommy saattoi halata naisen lähemmäs itseään.
Tarjota edes hieman lämpöä maailmassa, joka osasi olla hyvin kylmä.
Samalla hän antoi suudelman muuttua kokeillen syvemmäksi.

Syvempi suudelma sai sykkeen nousemaan, ja poskea hiponut käsi kiertyi niskalle, punoutui mustiin hiuksiin varoen rikkomatta niiden kampausta.
Ja Aida vetäytyi asteen kauemmas vasta sitten, kun alkoi hengästyä. Jäänsiniset silmät tutkivat naisen kasvoja kysyvinä: mitä nyt?

Oli väärin tuntea voitonriemua siitä, että sai toisen hengästymään.
Mutta Tommy tunsi silti. Ei pahalla tavalla, tietenkään. Hän oli vain voitonriemuinen. Ja iloinen.
Hymy palasi huulille, sinisissä silmissä viipyi lämpö.
"Onko Satakieleni yksinäinen?"

Hetkeksi Aida painoi katseensa, hymyä suupielissään.
"Silloin tällöin." Usein. Uusi elämä oli tuonut mukanaan uskomatonta onnea ja vaikeita valintoja.

Tommy silitti Aidan niskaa sormenpäillään.
"Me voimme palata juhliin", hän vastasi.
"Tai minä voin esitellä sinulle makuuhuoneeni. Päätös on täysin sinun, Satakieleni."

Hymy syveni ja Aida puraisi alahuultaan, nojaten päänsä hengenvedoksi Tommyn olkaa vasten. Sitten hän kohotti päänsä ja painoi uuden suudelman naisen huulille.
"Esittele minulle makuuhuoneesi."

Tommyn sormet sipaisivat Aidan niskaa hellästi vielä kerran, ennen kuin hän antoi kätensä laskeutua naisen selkää pitkin ja etsiä lopulta otteen tämän kädestä.
"Tulehan, Satakieleni."
Hän veti naisen hellästi mukaansa kohti kirjaston toisella seinustalla olevaa ovea.

Sormet punoutuivat Tommyn käteen ja Aida seurasi, tuntien olonsa melkein unenomaiseksi. Hän oli yksinäinen. Niin kovin yksinäinen. Yksin.
Käden lämpö hänen omassaan oli lohdullinen.

Se tuntui kutsulta.
Niin kuin makuuhuoneeseen vetäytyminen ei olisi ollut sitä jo.
Tommy hymyili suudelmaa vasten, näykkäsi Aidan alahuulta ja kiepautti naisen sitten selälleen patjalle.

Vatsanpohjaa nipisti ihanasti, kun huone kiepahti. Tavalla, jota Aida ei ollut tuntenut pitkään aikaan. Punaiset hiukset levisivät hurjaksi viuhkaksi patjalle. Jäänsinisissä silmissä viipyi hymy, ja sormet siirtyivät avaamaan nappeja kiireettömästi alemmas.

Tommy otti aikansa katsellakseen Aidaa.
"Satakieleni on hyvin kaunis", hän totesi ja kumartui painamaan kevyen suukon naisen huulille ennen kuin kohottautui takaisin ylemmäs käsivarsiensa varaan, jotta Aida saattoi jatkaa nappien avaamista.

Sanat saivat Aidan nauramaan epäuskoisena ja onnellisena. Hetki teki hänet onnelliseksi. Edes hetkellinen läheisyys ja sen tuoma lämpö. Tunne siitä, ettei hän ollut yksin.
Sormet avasivat napit alas saakka ja työnsivät sitten paidan alas naisen hartioilta.

Tommy ojensi auttavaisesti käsiään, niin että paita liukui vaivattomasti pois. Sen alta paljastuivat yksinkertaiset, punaiset rintaliivit, joita koristi lähes huomaamaton pitsi.
Kun paita oli poissa, hän kosketti sormenpäillään Aidan korkeaa kaulusta. Ja siirsi sitä sitten alemmas, niin että saattoi hamuta kaulaa huulillaan.

Huulten vaellus kaulalla sai Aidan huokaamaan kaivaten. Miten hän ikävöi tätä. Pää vajosi patjaa vasten ja kallistui taakse, antaen kaulan Tommylle. Kädet vaelsivat paljastuneilla käsivarsilla, hartioilla. Sivelivät niskan kaarta ja valuivat kyljille.

Pään kallistus vahvisti Tommyn toiveen siitä, että Aida pitäisi kaulan koskettamisesta. Joten hän teki niin rohkeammin, hamusi ihoa huulillaan ja kokeili sitä myös hampaillaan.
Toinen käsi valui alas Aidan reidelle, silittämään sen ulkopintaa.

Silmät painuivat kiinni. Kosketus lähetti ihania väreitä alas selkää ja sai hänet kaipaamaan lisää. Hampaiden kosketus oli saada hänet voihkaisemaan ääneen. Sormet nousivat ylös mustiin hiuksiin, punoivat niitä lomassaan. Toinen jalka kiertyi kevyesti Tommyn ympärille.

Tommy hymyili kaulaa vasten ja näykkäsi kaulaa rohkeammin.
"Tämä olisi helpompaa, jos sinulla olisi vähemmän vaatetta", hän vetosi ja liu'utti kättään ylemmäs Aidan reidellä, niin että sormet työnsivät mustaa helmaa ylemmäs.

Ihanat väreet kulkivat alas varpaisiin saakka hampaiden kosketuksesta ja saivat ne kipristymään.
"Olisiko?" Aida kikatti häivähdys käheyttä äänessään ja kohottautui toisen kyynärpään varaan, jotta saattoi vetää mustan, 60-lukua jäljittelevän mekon ylös ja päänsä yli.

"Ehdottomasti", Tommy vakuutti ja kohottautui ylemmäs, niin että Aida saattoi riisua mekon yltään.
Sitten hän kumartui takaisin naisen ylle ja painoi suudelmien jonon tämän kaulalle ja hartialle.

Dolce & Gabbanan luomus valahti sängyltä lattialle. Aida vajosi takaisin patjaa vasten sähkönsinisissä alusvaatteissa, sydän hakaten ja sulki silmänsä. Suudelmat tuntuivat niin lämpimiltä ihoa vasten. Sormet vaelsivat takaisin Tommyn mustiin hiuksiin, sukivat niskahiuksia kaivaten. Sitten ne valuivat alas naisen selkää, leikitellen liivien hakasella.

Sähkönsinisten alusvaatteiden näkeminen sai Tommyn hymyilemään. Hänen Satakielensä oli sähkönsininen, aina sähkönsininen. Keräsi katseet itseensä missä tahansa liikkuikin. Säkenöivä.
Hän näykkäsi kaulan ihoa vielä kerran ja siirsi suudelmat jälleen Aidan huulia vasten.

Sormet väänsivät liivien hakasen auki ja ujuttivat ne naisen yltä, ennen kuin nousivat Tommyn poskille ja kutsuivat naista syvempään, nälkäisempään suudelmaan. Nyt Aida näykki Tommyn alahuulta.

Liivit saivat lentää... Jonnekin.
Ei olisi niin väliksi, vaikka hän ei löytäisikään niitä enää tänään.
Tommy vastasi suudelmaan, samalla kun vei sormensa sivelemään Aidan kylkeä. Ja sitten alushousujen reunaa.

Ihoa poltteli kosketuksesta. Mutta nyt kuristavat muistikuvat eivät tulvineet mieleen. Hotellihuoneet, niiden keltaiset valot, viikonloppuvierailut, pehmeät, painostavat sanat. Tommyn kanervainen hajuvesi tuoksui ihanalta.
Sormet villitsivät mustia hiuksia, ennen kuin valuivat sivelemään paljaita kylkiä. Aida näykkäsi huulta uudelleen.

Tommy huokaisi suudelmaa vasten, hänenkin kehonsa oli kaivannut läheisyyttä ja kosketusta.
Hän vastasi syventämällä suudelmaa ja alkoi sitten ujuttaa sinisiä alushousuja pois Aidan yltä.

Lantio kohottautui patjasta niin, että sileä kangas liukui hänen yltään. Syke hakkasi korvissa tavalla, jota Aida oli kaivannut kipeästi. Sormet tavoittivat Tommyn housujen reunan ja kiersivät avaamaan niiden nappia ja vetoketjua malttamattomina.

Alushousut saivat lentää.
Ehkä olisi pitänyt olla huomaavaisempi Aidan alusvaatteiden kanssa. Mutta oliko sillä todella väliä, jos he joutuisivat etsimään niitä pitkin makuuhuonetta?
Se oli osa hauskuutta, jos Tommyltä kysyttiin.
Hän näykkäsi Aidan alahuulta ennen kuin suoristautui hetkeksi polviensa varaan, niin että saattoi kiemurtaa ulos housuistaan.

Aida nousi istumaan Tommyn noustessa ja siveli sormillaan naisen paljasta vatsaa. Huulet hamusivat rintakehän pehmeää ihoa, kun hän auttoi sekä housuja että alushousuja naisen yltä.

Tommy hymisi tyytyväisenä ja potki lahkeet irti jalkojensa ympäriltä, vapautuakseen lopulta housuistaan.
Edellisestä kerrasta oli kulunut liian pitkään.
Sitten hän saattoi viedä kätensä Aidan poskille ja houkutella naista uuteen suudelmaan.

Aida kohotti kasvonsa suudelmaan. Sormet vaelsivat Tommyn paljaalla iholla, piirsivät pienen ympyrän navan ympärille ja sivelivät lantion kaarta, valuivat alas reidelle.

Kosketus tuntui kuumalta ja sai Tommyn hymyilemään. Hän antoi toisen kätensä laskeutua sivelemään Aidan kaulaa, kylkeä ja lantiota, siitä edelleen terävää lonkkaa.

Aida huokasi ja vajosi takaisin patjaa vasten, vetäen Tommyn mukaansa. Hän hamusi syvempää, intohimoisempaa suudelmaa naisen huulilta, ihaillen niiden pehmeyttä. Hipovakin kosketusta ihosta ihoa vasten lähetti sähköisiä väreitä.

Tommy vajosi patjalle Aidan ylle ja upotti hetkeksi toisen kätensä sormet punaisten hiusten joukkoon. Edelleen röyhkeänä, huolehtimatta kampauksesta, jonka tekemiseen oli saattanut kulua pieni ikuisuus, tai sitten ei.
Hän rakasti hiusten punaista sävyä.
Sitten hänen suudelmansa lähtivät vaeltamaan alemmas, Aidan leualle, kaulalle, solisluille ja rintakehälle.

Syke kiihtyi huumaavana. Toinen jalka kohosi niin, että baletin muovaama jalkaterä saattoi sivellä Tommyn reittä. Sormet punoivat mustia hiuksia, villitsivät niitä kuin rokkitähdellä vanhasta tottumuksesta.

Kuumaa, kuuma.
Tommyn huulet hamusivat rintakehän ihoa palvoen, ja nousivat sitten hitaasti takaisin kaulalle. Samalla hänen sormensa nousivat pitkin Aidan reittä ja ujuttautuivat lopulta naisen jalkojen väliin.

Varpaat kipristyivät, ja pehmeä, kaipaava voihkaus livahti huulien välistä. Sormet tukistivat Tommyn hiuksia ja sivelivät niskan kaarta. Hän tunsi olevansa vapaa. Hänen mielessään ei ollut tuttua kuisketta, peilikuvaa olennosta, joka hänen pitäisi olla. Vain hän itse.

Tommy painoi rohkaisevan suukon Aidan kaulalle, sillä oliko mitään yhtä kaunista kuin nautinnon ääni?
Ja siitä itsekin rohkaistuneena hän antoi kätensä alkaa hyväillä naista hellästi.

Varpaat painuivat patjaa vasten ja pää kallistui taakse kosketuksen myötä. Olisipa hän ylettänyt koskettamaan Tommya samalla tavalla. Se tuntui hyvältä. Taivaalliselta. Koko keho tuntui valittavan samaan aikaan kaipauksesta ja nautinnosta.

Tommy painoi uuden, rohkaisevan suudelman Satakielensä kaulalle.
Hetken muulla maailmalla ei ollut mitään väliä.
Siksi hän piti Thistle Cottagesta. Edes juhlan äänet eivät kantautuneet tänne.
"Olet hyvin kaunis juuri nyt", hän kuiskasi.

Aida naurahti epäuskoisena ja avasi silmänsä, katse Tommyn kasvoilla vaeltaen.
"Niin sinäkin." Se oli totta. Tommy oli hyvin kaunis. Eikä hänen tarvinnut ajatella muuta. Ei huomista, ei sitä, mitä tapahtuisi, kun hän lähtisi täältä. Ei sitä, oliko tämä ajattelematon, tuhoisa siirto.

Tommy kohotti päätään ja suukotti Aidan poskea, samalla kun käsi jatkoi päättäväistä, hellää työtään.

Mielihyvä kasvoi hitaasti, täytti hänet ihastuttavasti. Kipristi varpaat, jännitti jalat ja nosti selkää irti patjasta. Aida upotti sormet omiin hiuksiinsa unohtuessaan nautintoon. Miten hän oli voinut unohtaa, miten hyvältä se tuntui? Hän ei muistanut enää, milloin olisi tullut hellityksi näin.
Hän huokasi voihkaisten ja vajosi lopulta melkein heikkona patjaa vasten, kun mielihyvän terä tyyntyi pehmeiksi väreiksi. Hän tutki Tommyn kasvoja kuumeinen hehku silmissään ja hipaisi hellästi naisen nenänpäätä.

Tommy vastasi Aidan katseeseen, hymyä sinisissä silmissään. Hän kumartui painamaan suukon naisen poskelle ja laskeutui sitten kyljelleen tämän vierelle, poski kämmentään vasten nojaten.
Toinen käsi silitti Aidan vatsaa.
"Kaunis, kaunis Satakieli."

Aida naurahti voipuneesti ja käänsi päätään niin, että saattoi katsella Tommyn kasvoja. Sormet lähtivät sivelemään naisen paljasta vatsaa ja kylkeä, ja hitaasti hän nojautui lähemmäs, kohottautui kyynärpäänsä varaan ja kävi hamuamaan Tommyn kaulaa.

Tommy kehräsi mielessään ja taivutti päätään kosketuksesta nauttien.
Hänen Satakielensä.

Aida tönäisi Tommyn selälleen ja kiepahti ketterästi naisen ylle, asettuen hajareisin tämän vatsalle. Hän työnsi hiuksiaan taakse, kun kumartui hamuamaan naisen kaulaa. Kielenkärki piirsi sen syrjään, ja hampaat näykkäsivät pehmeää ihoa.

Tommy kellahti selälleen tyytyväisyydestä kehräten. Hän ojensi toista kättään, niin että saattoi upottaa sormensa punaisten hiusten joukkoon.
Hampaiden kosketus sai hänet huokaamaan.

Hampaat näykkäsivät ihoa uudelleen, ja kädet valuivat paljaille kyljille, piirtäen sormenpäillä lämpimään ihoon. Seuraava näykkäisy kosketti solisluuta, kun hän siirtyi itse alemmas, jotta sormet pääsivät siirtymään reiden pehmeälle iholle ja sitten ylemmäs.

Tommy uskoi, ettei suurempaa kohteliaisuutta ollut olemassakaan kuin se, että näytti, miten nautti toisen kosketuksesta. Siihen ei tarvittu naurettavaa huohotusta eikä liioiteltuja eleitä, ainoastaan luonnollinen, omalta tuntuva tapa vastata.
Hänet kosketus sai huokaisemaan uudelleen ja kietomaan sormia hiukan paremmin Aidan punaisten hiusten joukkoon.
"Ihana Satakieleni."

Lämmintä ihoa pitkin vaeltavat huulet kaartuivat hymyyn, ja Aida näykkäisi naisen kaulaa vastauksena sanoihin. Iho ihoa vasten tuntui oikealta. Ihanalta.
Sormet siirtyivät hyväilemään Tommya, etsivät pehmeinä kuviota ja rytmiä, jota nainen kaipasi. Hän halusi saada Tommyn nauttimaan samoin kuin nainen oli juuri tehnyt hänelle. Niin paljon kuin hän rakasti Eliä ja miehiä, mies ei koskaan ymmärtäisi naisen nautintoa samoin kuin toinen nainen.

Tommy toivoi, että saattoi tuoda Satakielensä elämään lämpöä. Edes hetkeksi. Hän näki, että Aidaa paleli, eikä siltikään osannut tehdä tarpeeksi auttaakseen tätä.
Mutta jos edes jotain.
Hän antoi silmiensä painua kiinni, käden ote muuttui helläksi silitykseksi hiuksilla. Kunnes sormet kietoutuivat taas tiukemmin punaisten suortuvien ympärille, samalla kun hänen äänensä huokaisi Satakielen nimeä mielihyvän levitessä kehoon.

Sormet nousivat silittämään Tommyn vatsaa, huulet hamusivat kaulaa ja rintakehää. Sitten Aida rakensi itselleen pesän Tommyn kylkeen, poski lämmintä ihoa vasten nojaten.
"Sinä olet kaunis", hän huokasi hiljaa, silmät kiinni painuen.

Hetken Tommy vain hengitti.
Sitten hän kietoi toisen käsivartensa Aidan ympärille, niin että saattoi halata naisen lähemmäs itseään ja upottaa nenänpäänsä punaisten hiusten joukkoon.
"Niin sinäkin, Satakieleni."

Kanervainen tuoksu viipyi Tommyn ihossa, ja Aida hengitti sitä sisäänsä. Se tuntui rauhoittavalta. Iho ihoa vasten ja toinen sydämensyke ajoivat pois yksinäisyyden.
"Onko sinulla joku erityinen?" hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen ja tunsi levottoman vihlaisun. Hän oli lahjakas sotkemaan asioita.

Tommy silitti sormenpäillään Aidan kylkeä.
"Hm?" hän kysyi raukeasti.
"Rakasko?"

Aida nyökkäsi ja haki paremman asennon, painaen päänsä Tommyn vatsalle niin, että saattoi katsella naisen kasvoja.

Tommy hymyili.
"Ei tällä hetkellä", hän vastasi rauhoitellen ja silitti punaisia hiuksia.
"Ei ole ketään, joka pahoittaisi tästä mielensä, Satakieleni."

Aida saattoi hengittää helpommin. Hänellä oli taito sotkea omiensa lisäksi myös muiden suhteet.
Hän soi naiselle puolittaisen hymyn.
"Taisin varastaa sinut juhlistasi."

Tommy tutki Aidan kasvoja.
"En kadu sitä lainkaan", hän vastasi, sormenpäät hellästi Aidan hiuksia silittäen.
"Voisit jäädä vaikka yöksi."

Jäänsiniset silmät siristyivät lämpimästä hymystä.
"Oletko varma? En sotkisi aikataulujasi? Tai yöuniasi. En ole koskaan ollut hyvä olemaan kiltisti."

Tommy kohotti yhden suortuvan Aidan hiusten joukosta ja kieputti sen kevyesti sormiensa ympärille. Hetken hän ajatteli sudensilmäistä miestä, mutta palasi sitten takaisin tähän hetkeen.
"Satakieleni, minä laadin omat aikatauluni. Ja niissä on aina aikaa sinulle."

Aida tukahdutti kikatuksen ja piirsi sormenpäillään naisen vatsan ja rintakehän ihoon.
"Olet todella kultainen, tiesitkö sitä?" Tämä oli yö, jota hän ei unohtaisi hetkeen. Mutkaton, sotkuton, ihana yö.

Tommyn silmissä häivähti huvittuneisuutta.
"Minulle ei sanota niin usein", hän vastasi ja jatkoi Aidan hiusten silittämistä.
"Joskus tässä maailmassa kaipaa vain jotakuta lähelleen."

Aida tiesi sen. Tommy oli vienyt hänen yksinäisyytensä hetkeksi, ja hän oli kiitollinen. Oli ihanaa voida koskettaa ja tulla kosketetuksi.
"Mitä sinulle usein sanotaan?"

Tommy nauroi.
"Harvemmin mitään", hän vastasi.
"Useimmiten asioita sanotaan selkäni takana. Sellaista se taitaa olla sinullakin, Satakieleni?"

"Oh, kyllä minä kuulen sitä kasvotustenkin", Aida totesi häivähdys katumusta silmissään. Varsinkin miehiltä, joiden kanssa oli seurustellut, ja miesten naisystäviltä, jotka eivät pitäneet hänen väleistään miesystäviensä kanssa.

"Niinkö?" Tommy kysyi ja poimi jälleen yhden suortuvan sormiensa väliin.
"Millaisia asioita?"

"Rumia, ikäviä, kipeän tosia. Sellaisia, että pyörii yöllä hereillä ja katuu tekemisiään", Aida huokasi.
"Olen niin ajattelematon typerys, että saan katua paljon asioita."

Tommy kurtisti kulmiaan.
"Jokaisella on jotain kaduttavaa", hän vetosi.
"Enkä usko, että sinun tekosi ovat pahimmasta päästä. Haluatko, että lähetän jonkun sellaista puhuvien perään?"

Aida hymyili ja pudisti hienovaraisesti päätään. Hänelle vihaisilla oli usein täysi oikeus olla vihaisia. Hän ei usein toiminut ihailtavalla tavalla.
"Luulisi, että ihminen oppisi, mutta minä en. Toistan samat virheet uudelleen ja uudelleen."

Tommy tunsi syvää myötätuntoa Aidaa kohtaan, eikä vähiten siksi, että saattoi samaistua sanoihin. Siihen, kuinka sama virhe toistui uudelleen ja uudelleen.
"Toiset tarvitsevat oppiakseen useamman kerran, ennen kuin uskovat. Minä olen harvinaisen kovapäinen ihminen."

Aida hymyili ja painoi suudelman naisen vatsalle. Sitten heitä oli kaksi. Joskin hän oli vain tyhmä. Hän painoi katseensa haikeuden vihlaistessa ja piirsi sormenpäällään jotain lässähtänyttä dinosaurusta muistuttavaa Tommyn palleaan.
"Jätin Elin. Taas." Vaikka Tommy varmaan tiesi sen, jos oli vilkaissut sosiaalista mediaa tai yhtäkään juorupalstaa.

Tommy ei antanut ilmeensä kertoa, tiesikö hän jo aiheesta ennestään.
Sen sijaan hän jatkoi Aidan hiusten silittämistä.
"Miksi sinä niin teit?"

Aida piti katseensa painettuna, tuijotti huoliteltua, ranskalaista manikyyriä naisen vatsalle lepäävissä sormissaan.
"En nähnyt, miten se voisi mitenkään toimia. Miten voisimme mitenkään olla onnellisia yhdessä."

"Hassu Satakieli", Tommy totesi hellästi.
"Teidät on selvästi luotu toisillenne."

Aida räpäytti uhkaavaa kosteutta silmistään, ennen kuin kohotti katseensa onnettomana Tommyn kasvoihin.
"Miten? Emme voi jatkaa niin, että olen viikkoja, kuukausia - vuosia - poissa. Ei kumpikaan meistä selviä siitä, että näemme päivän tai viikon siellä täällä", hän sanoi.

Tommy vastasi hellästi Aidan katseeseen ja vei kätensä naisen poskelle.
"Sitten me teemme aikaa sille, että te voitte nähdä", hän vastasi.

Aida painoi katseensa ja räpäytti kosteutta silmistään.
"Eli ei koskaan halunnut tätä elämää. Mutta löin elämämme kappaleiksi, enkä usko, että voisin antaa hänelle entistä, vaikka luopuisin tästä kaikesta."

Tommy silitti Aidan poskipäätä sormillaan.
"Sinun elämäsi on täysin muuttunut, Satakieleni", hän myönsi.
"Mutta kun joku katsoo sinua sillä tavalla, kuin suloinen ystäväsi, sellaisesta kannattaa pitää kiinni. Kaikki muu on vain järjestelykysymyksiä."

Suupielessä häivähti surumielinen hymy.
"Hän tarjoutui jättämään kaiken ja tulemaan luokseni. Mutta en voi antaa hänen luopua elämästään, urastaan, ystävistään, kodistaan vain jotta hän voisi olla laiminlyöty lemmikki, joka kasvaa vähitellen katkeraksi ja alkaa vihata minua. Aina odottamassa."

"Et tietenkään", Tommy myönsi.
"Se ei ole ratkaisu, sillä en usko, että kumpikaan teistä olisi onnellinen. Mutta olen varma, että väliin mahtuu monta muutakin ratkaisua kuin se, että olette onnettomia erillänne."

"En vain näe niistä yhtäkään", Aida vastasi onnettomana ja piirsi sormenpäillään Tommyn ihoon. Uuden levyn kiertue veisi yli vuoden, eikä sen väliin voisi sijoittaa kuukausien taukoja.

"Silloin asiaa täytyy katsoa uusin silmin", Tommy vastasi.
"Haluan, että Satakieleni on onnellinen. Te molemmat olette. Eli vaikuttaa kunnon kaverilta."

Aida yritti hymyillä. Salome sanoi samaa. Innokasta optimismia, mutta Aida ei nähnyt paljon puhuttuja ratkaisuja, jotka toimisivat. Eikä kukaan myöskään ehdottanut sellaisia.
"Olen pahoillani. Tarkoitus ei ollut latistaa tunnelmaa."

"Hei", Tommy vetosi kulmiaan kurtistaen.
"Minä haluan tietää, mitä Satakielelleni kuuluu. Ja tehdä kaikkeni, jotta hän olisi onnellinen."

"Minä olen tarpeeksi onnellinen. Ja kun Eli löytää jonkun, joka on hänelle hyväksi ja voi antaa hänelle elämän, jonka hän halusi – olen varma, että hänkin on", Aida vastasi.

Tommyn kulmat kurtistuivat syvemmin.
"Minun Satakielelläni on surulliset silmät", hän huomautti.

"Anna niille hetki, ja kohta hymyilen taas", Aida lupasi hetken häntä syövä kipu äänestä kuultaen.
"Minulla on oikeasti kaikki hyvin. Oletko särkenyt koskaan sydäntäsi?"

Tommy kosketti Aidan nenänpäätä, niin kuin tämä oli koskettanut hänen nenäänsä.
"Minun Satakieleni saa olla surullinen", hän muistutti päättäväisesti.
"Ja vihainen. Ja onnellinen. Mitä tahansa."
Kysymys sai hymyn häivähtämään hänen huulillaan.
"En ole antanut niin tapahtua."

Nenänpään kosketus sai Aidan hymyilemään ja kiepahtamaan paremmin Tommyn kainaloon, käsivarsi naisen vyötärölle kierrettynä.
Hänkin oli särkenyt sydämensä vain itse.
"Miksi?"

Tommy hymyili ja painoi suukon punaisten hiusten joukkoon.
"Jotta niin voisi tapahtua, pitäisi päästää toinen ensin hyvin lähelle", hän vastasi.
"Enkä ole siinä kovinkaan hyvä."

"Ymmärrän", Aida vakuutti vilpittömästi ja halasi itsensä lähemmäs naisen lämmintä kylkeä.
"Kaipaatko sitä? Tunnetta siitä, että joku on niin lähellä?"

Tommy nauroi.
Mutta naurussa oli jotakin melkein haikeaa.
"Et tiedäkään, kuinka paljon, Satakieleni."

Aida kallisti päätään taakse niin, että saattoi nähdä Tommyn kasvot. Hän hipaisi sormenpäällään hellästi naisen huulia ja maalasi niiiden muodon.
"Kerro minulle."

Tommyn katseessa häivähti häivähdys varjoista, joista he olivat puhuneet aiemmin.
"Toisinaan kuvittelen kuolevani", hän myönsi, eikä hän antanut hymyn kuolla kasvoiltaan.
"Mutta olen aina ollut dramaattinen luonne."

Aida halasi naista tiukemmin, painoi myötätuntoisen suukon tämän kaulalle ja hipaisi leukaperää nenänpäällään. Hän ymmärsi. Ja toivoi, että olisi voinut tehdä jotain.
"Voit aina puhua minulle", hän vetosi, "ja tulla luokseni, jos tarvitset halausta tai jotakuta, jonka vieressä nukkua."

Tommy hymyili.
"Tiedäthän, että sama pätee myös sinuun, Satakieleni?" hän muistutti.
"Joskus maailma on hetken vähemmän yksinäinen, kun kaksi yksinäistä huolehtii toisistaan."

Se oli totta. Aida painoi toisen suudelman Tommyn kaulalle ja hautasi kasvonsa lämpimään kaulansyrjään, hengittäen sen tuoksua.
"Onko mitään, mitä minä voisin tehdä puolestasi?"

Tommy kietoi käsivartensa hieman paremmin Aidan ympärille ja nykäisi paksua peitettä tämän suojaksi.
"Satakieleni, pelkästään sinun seurasi tekee minut onnelliseksi."

Aida kehräsi hiljaisesta naurusta.
"Imartelija." Moni olisi luultavasti kaivannut naisen seuraa juhlissa, mutta hän ei ollut pahoillaan.
"Mitä teet? Kun kaipaat jotakuta niin, että tunnet kuolevasi?"

Hetken Tommy todella harkitsi kertovansa.
Paljastavansa yhdelle ihmiselle maailmassa, mitä hän teki silloin, kun tunsi, ettei ollut enää ilmaa hengittää.
Mutta hän ei kuitenkaan tehnyt niin.
"Keksin idean uuteen elokuvaan."

Aida purskahti yllättyneeseen nauruun.
"Ei ihme, kun olet niin menestynyt", hän huomautti hymyä silmissään ja käpertyi mukavammin peiton ja halauksen luomaan pesään.

"Mmm, älä muuta sano", Tommy vastasi hymy suupieltään nykäisten.
"Ei koskaan niin pahaa, ettei jotain hyvääkin."
Hän painoi suukon Aidan hiusten joukkoon.

"Kuinka aikainen herätys sinulla on?" Aida kysyi ja vilkaisi naista silmäkulmastaan. Sormenpää hipaisi naisen leukalinjaa ja piirsi sitten alahuulen muodon.

Tommy muisteli, huominen tuntui kaukaiselta.
"Minun on oltava palaverissa yhdeksältä", hän vastasi.
"Mutta jos haluat jäädä nukkumaan, asuntoni on käytössäsi."

"Toivon, että en jää. Kuvaukset jatkuvat aamulla, ja vaikka en ole ollut vielä myöhässä. Pahasti... En tohdi leikkiä ohjaajan hermoilla", Aida vastasi häivähdys itseironiaa äänessään.

Tommy halasi Aidan hieman paremmin kylkeensä.
"Minä en olisi pahoillani", hän myönsi.
"Jos löytäisin sinut täältä palatessani kotiin. Mutta ehkä minun on yritettävä pitää ohjaajien puolta."

Aida tukahdutti kikatuksen.
"Se on luultavasti parasta. Hattie haluaa nähdä kuvausten jälkeen. Hän uskoo meidän löytäneen yhden uuden levyn singleistä."

"Niinkö?" Tommy kysyi uteliaana.
"Ehkä minäkin piipahdan paikalla. Ellei se häiritse sinua, Satakieli?"

"Hyväntekijäni, olet aina tervetullut", Aida muistutti huvittuneena. Omistihan Tommy kaiken lisäksi osan levy-yhtiöstä.
"Et voisi häiritä minua."

Tommyn sormet punoutuivat Aidan punaisten suortuvien joukkoon.
"Olen siitä iloinen", hän vastasi.
"Toivon, ettei Hattiekaan pahastu."

Pää kallistui vaistomaisesti, kaivaten kosketusta vasten.
"Ei tietenkään", Aida vakuutti ja painoi suudelman Tommyn rintakehälle. Heidän luultavasti pitäisi nukkua. Mutta hän ei malttanut.

Tommy tunsi helpotusta siitä, ettei hänen tänä iltana tarvitsisi keksiä tapaa pitää mielensä kiireisenä. Hänen ei tarvitsisi kirjata ylös ideoita elokuviin tai hukuttaa ajatuksiaan katsomalla vanhoja suosikkeja.
Hän saattoi hengittää Aidan tuoksua ja tuntea tämän kehon omaansa vasten.
"Oletko väsynyt, Satakieleni?"

Aida kohotti päätään ja tutki hetken Tommyn silmiä, ennen kuin pudisti päätään.
Hän painoi suudelman naisen huulille.
"Oletko sinä?" hän kysyi pehmeästi ja hipaisi naisen nenänpäätä.

Tommy hymähti.
"Minä en ole koskaan ollut erityisen innokas nukkumaan", hän myönsi, ennen kuin vei kätensä Aidan niskalle ja houkutteli tätä uuteen suudelmaan.

Aida suli hymyyn. Ei hänkään. Hän kurottui vastaamaan suudelmaan, ja keinautti itsensä sitten ketterästi hajareisin Tommyn ylle, jotta saattoi kumartua suutelemaan naista kaivaten.

Tommy kiepahti selälleen ja antoi käsiensä siirtyä Aidan vyötäisille, silittämään ihoa hellästi.
Ilmeisesti hänen Satakielensäkään ei kaivannut unta juuri nyt.

Suudelmat kasvoivat nälkäisemmiksi, ja Aida punoi sormensa mustiin hiuksiin, tukistaen niitä kevyesti. Hän ei halunnut nukkua eikä kohdata seuraavaa päivää.

Siinä heillä oli jotakin yhteistä. Tommykaan ei halunnut nukkua, vaikkei hän pelännytkään seuraavaa päivää. Hän pelkäsi seuraavaa hetkeä, jona jäisi yksin.
Jona ei pääsisi itseään karkuun.
Hän kiepautti heidät ympäri ja hukutti Aidan suudelmiin.

Vatsaa nipisti jälleen ihanasti, kun huone kiepahti. Aida huokasi suudelmia vasten, kiersin jalan Tommyn ympäri ja veti naista lähemmäs itseään. Miten hän oli kaivannut läheisyyttä. Mutkatonta, sotkutonta läheisyyttä.

Tommy ei pitänyt kiirettä palvoessaan Aidaa suudelmillaan. Tällä kertaa hän oli jo varmempi, tunsi naisen hieman paremmin. Saattoi heittäytyä mukaan rohkeammin.
Huulet vaelsivat kaulalla, solisluilla ja rintakehällä, kunnes ne laskeutuivat alemmas, vatsalle, ja vieläkin alemmas.

Hengitys vavahti ja muuttui voihkaisuksi, kun huulet yllättivät Aidan. Sähkö kulki pitkin ihoa, ja kun kosketuksen tuoma mielihyvä lähti kasvamaan, hänen oli vaikeaa pysyä aloillaan. Huokauksista tuli vaikerrusta. Sormet tarttuivat lakanaan. Eikä yksikään muisto repinyt häntä pois tästä ihanasta, ihanasta hetkestä.

Jos Tommy olisi voinut, hän olisi hymyillyt.
Hänen Satakielensä lauloi, nyt nautinnon äänellä, ja hän piti siitä. Ehkä hän kertoisi sen Aidalle myöhemmin, tai ehkä pitäisi sen omana salaisuutenaan vielä toistaiseksi.
Mutta juuri nyt hän keskittyi vain siihen, että hänen Satakielensä nautti.

Aida nautti. Nautti niin, että alkoi tuntea olonsa voimattomaksi ja hieman huteraksi. Hän ei muistanut edellistä kertaa, kun oli tullut hemmotelluksi näin, ja tunne oli melkein liian ihana kestettäväksi.
Hän kutsui Tommya lähelleen silmät kuumeisina palaen, pyytäen naista kiitolliseen, hengästyneeseen halaukseen.

Tommy kohottautui Aidan ylle ja katseli hetken Satakielensä kuumeistä katsetta. Hän painoi suukon tämän otsalle ja kietoi sitten käsivartensa naisen ympärille, hengittäen tämän tuoksua.

Aida painautui Tommyn syliin ja kuunteli sykkeensä kiivasta tempoa. Hetki oli niin ihana, että se oli särkeä hänen sydämensä. Tulla pidellyksi, kosketetuksi näin. Tuntea olonsa rakastetuksi vaikka sitten vain yhden yön.
"Olet uskomattoman ihana."

Tommy nauroi kehräten.
"Kiitos, Satakieleni", hän vastasi ja halasi Aidaa tiukemmin.
"Niin olet sinäkin. Varsinkin, kun laulat nautinnon laulua."

Aida nauroi hämillisenä ja kätki hetkeksi kasvonsa Tommyn rintakehää vasten.
"Se oli uskomatonta", hän huokasi ja kietoi käsiään paremmin Tommyn ympärille.

"Hyvä niin", Tommy vastasi ja suukotti Aidan hiuksia.
"Minun Satakieleni ansaitsee vain parasta."

Aida hymyili ja hetken vain oli, silmät kiinni ja nauttien mielihyvän viipyvistä väreistä.
"Mistä sinä pidät?" hän vetosi ja kohotti kasvonsa Tommya kohti, sivellen sormenpäillään naisen kylkeä ja vatsaa.

Tommy katseli Aidaa, silmät siristyen.
"Sinusta, Satakieleni", hän vastasi.

Aida tukahdutti kikatuksen.
"Tiedät, mitä tarkoitan", hän moitti ja siirtyi sivelemään reiden pehmeää ihoa, kannustaen naista kääntymään selälleen.

"Mm-hmm", Tommy vakuutti ja kierähti selälleen.
"Mutta en kerro. Minusta on mukavaa, että saamme tutustua toisiimme hitaasti."

"Olet epäreilu", Aida nauroi ja voihkaisi, näykäten Tommyn kaulaa ja valuen sitten suutelemaan sitä.
"Haluan saada sinut nauttimaan niin kuin sinä minut."

"Olen kuullut sen ennenkin", Tommy vakuutti ja kallisti päätään.
"Ja olen varma, että olet varsin kykenevä selvittämään sen itsekin, Satakieleni."

Aida hymyili puolittain ja näykkäsi kaulaa. Hän toivoi, että olisi tuntenut olonsa yhtä itsevarmaksi kuin miesten kanssa. Hänet oli koulutettu miellyttämään.
Hän kosketti ihoa välillä kielellään ja välillä hampaillaan hamutessaan naisen kaulaa. Sormet hiipivät ylös reittä, hellimään naista.

Tommy saattoi olla epäreilu.
Mutta hän ei pitänyt salassa sitä, kuinka nautti kosketuksesta.
Sormet punoutuivat jälleen punaisten hiusten joukkoon, samalla kun pää kallistui tarjotakseen lisää tilaa kosketukselle.

Sormet hyväilivät, ja huulet vaelsivat solisluulle. Sitten alas rintakehän pehmeälle iholle ja lämpimälle vatsalle, ennen kuin lopulta alas saakka. Hän halusi saada Tommyn nauttimaan.

Siinä Satakieli todella onnistui.
He voisivat karkottaa toistensa yksinäisyyttä siihen asti, että Aida palaisi rakkaansa luo. Ja sitten... niin pitkälle ei ollut syytä ajatella.
Hetken Tommy ei ajatellut mitään, ainoastaan tunsi. Antoi aallon pyyhkäistä ylitseen niin, että vartalo taipui.

Sormet silittivät reisien pehmeää ihoa pitkään sen jälkeenkin, kun aalto oli antanut kehon laskeutua patjaa vasten. Aida hamusi huulillaan hellästi alavatsan ja vatsan ihoa, halaten itsensä lähelle lämmintä, kaunista kehoa.

Tommy hengitti hetken ja katseli tähtiä, jotka kieppuivat hänen näkökentässään.
Ja sitten hän laski kätensä Aidan hiuksille.
"Sanoinhan", hän huomautti.

Aida pudisti päätään toruen, häivähdys hymyä silmissään, ja nousi Tommyn vierelle, halaten itsensä naisen kylkeen.
"Julmuri."

Tommy kietoi käsivartensa Aidan ympärille.
"Uskon vain siihen, että jokaisen on paras löytää omat lahjansa."

Aida katsahti naista huvittuneena ja nojasi sitten päänsä tämän olkapäätä vasten, käsivarsi hellästi vyötärölle kierrettynä.
"Kuinka usein sinä autat ihmisiä löytämään omia lahjojaan?"

Tommy painoi suukon Aidan hiuksiin.
"Se on yksi suurimmista intohimoistani", hän vastasi.
"Heti elokuvien jälkeen."

"Makuuhuoneessa?" Aida kysyi hieman häkeltyneenä, vaikka ei suinkaan ollut odottanut – varsinkaan kokemiensa taidonnäytteiden jälkeen – että Tommylta puuttuisi kokemusta.

Tommy nauroi.
"Sielläkin", hän vakuutti.
"Mutta myös elämässä."

Aida kikatti ja käpertyi mukavammin, onnellisen raukeana, Tommyn kainaloon.
"Tiesitkö, että tämä on ensimmäinen kerta, kun olen sinkku, sen jälkeen, kun olin 15?"

"Niinkö?" Tommy kysyi, sormet Aidan selkää silittäen.
"Miltä se sinusta tuntuu?"

"Vapauttavalta, luulen. Tämä on ollut ihanaa. Samoin se, etten joudu vihaamaan itseäni tämän takia", Aida naurahti häivähdys itseinhoa äänessään. Hän todella ei ollut koskaan ollut mallikelpoinen tyttöystävä.
"Kuinka usein sinä jaat yösi jonkun kanssa?"

"Sinun ei pitäisi vihata itseäsi koskaan", Tommy huomautti ja tukisti Aidan hiuksia kevyesti.
"Voit vihata asioita, joita olet tehnyt, mutta et koskaan itseäsi."
Paraskin puhuja.
"Kun minulla on onnea. Joskus useammin, joskus harvemmin."
Sudensilmät. Ne piinasivat häntä yksinäisinä öinä.

"Olet hyvin diplomaattinen", Aida vastasi häivähdys hymyä suupielessään, eikä kysynyt asiasta enempää. Hän ei halunnut rikkoa Tommyn yksityisyyden rajoja.

Tommy hymyili.
"Tällä alalla oppii", hän vastasi.
"Mutta näin viehättävää yöseuraa minulla on hyvin, hyvin harvoin."

"Imartelija", Aida syytti ja pukkasi naisen kylkeä.
"Tiedätkö, tuntuu, että olen menettänyt kykyni tutustua oikeasti uusiin ihmisiin."

"Mutta en koskaan valehtele", Tommy vakuutti ja halasi Aidaa hieman tiukemmin.
"Miksi sinusta tuntuu siltä, Satakieli?"

Aida ei ollut varma, kuinka pukea ajatuksiaan sanoiksi. Se ei ollut koskaan ollut hänen vahvuuksiaan.
"Kaikki on vain jotenkin... Outoa. Teatteri on- oli perheeni. Teatteri ja Eli. Ja kun pääsin palaamaan sinne ja saimme vielä roolit samasta showsta, ajattelin, etten voisi olla onnellisempi. Mutta mikään ei mennyt niin kuin ennen."

Tommy kieputti punaisen hiussuortuvan sormiensa lomaan.
"Haluatko kertoa, miksi sinusta tuntuu siltä?"

Hänen olisi varmasti kuulunut olla hiljaa, viehättävä ja salaperäinen. Aina hymyilevä. Ei puhua typeristä ajatuksista. Mutta juuri nyt Aida ei välittänyt.
"Minulla ja Elillä oli aina ennen ihanaa samassa showssa, mutta tässä hän oli jo luopumassa roolistaan harjoituksissa, koska en- Ei sen väliä. Ja shown castista tulee automaattisesti perhe. Käymme drinkeillä shown jälkeen tai vietämme iltaa jonkun kotona. Yhtäkkiä en kuulunut sinne, ja osa teki äänekkäästi selväksi, etten ollut myöskään tervetullut. Grammyjen jälkeen tuntuu, etten ole enää muiden silmissä ihminen."

Tommyn kulmat painuivat kurtistukseen.
"Olen hyvin pahoillani siitä, Satakieli", hän vastasi vilpittömästi.
"Olet kuohuntavaiheessa."

"Ja ihmisistä on tullut... Tai ehkä kyse on vain minusta. Jotkut ovat niin hermostuneita tai innostuneita tai karmivan, ehm, omistavia, etten tiedä, miten keskustella heidän kanssaan. Ja jotkut vaikuttavat mukavilta, mutta 15 sekunnin jälkeen pyytävät palvelusta ja kertovat, miten voisivat hyötyä minusta. Toiset ovat heti ensitapaamisella niin uskomattoman ilkeitä ja kylmiä. Kertovat pyytämättä, että eivät välitä minusta paskaakaan. Ja kun olen tutustunut hauskoihin, kiinnostaviin ihmisiin, jotka puhuvat minulle eivätkä vain minua kohti – käykö se edes järkeen? – saan huomata, että kaikki yksityiset asiat, mitä he ovat saaneet tietää, ovat nyt pitkin juorupalstoja ja somea." Aida huokasi ja nosti katseensa kattoon. Hän tunsi olonsa neuvottomaksi.

"Se käy järkeen", Tommy myönsi surullisesti ja silitti Aidan niskaa sormenpäillään.
"OIen pahoillani, Satakieleni. Sinun täytyy vain löytää oma paikkasi uudelleen tämän kaiken keskellä. Toivon, että minulla olisi antaa sinulle kaiken muuttava neuvo, mutta jos sanoisin jotakin sellaista, valehtelisin."
Hän halasi Aidaa hellästi.
"Pidä kiinni niistä ihmisistä, jotka sinulla on. Ja ajan kanssa, kaikki helpottuu."

Aidalla ei ollut koskaan ollut montaa ihmistä. Ja nyt hän oli työntänyt ainoan, oikean perheensä pois. Mutta se oli oikea ratkaisu, eikö ollutkin?
"Olen pahoillani. Minun pitäisi antaa sinun nukkua eikä höpistä moista hölynpölyä."

"Hei", Tommy vetosi.
"Et sinä höpise hölynpölyä."
Hän tukisti kevyesti punaisia hiuksia.
"Haluan tietää, miltä sinusta tuntuu ja mitä ajattelet, Satakieleni. Mutta uni tekisi hyvää sinullekin."

Aida naurahti vaisusti ja painoi suudelman Tommyn olkapäälle, ennen kuin kaivautui mukavampaan asentoon. Tommy oli oikeassa. Ja tämän yön hän saisi nauttia toisen kehon lämmöstä vierellään, ihon tunnusta ihoa vasten ja mielihyvän muistosta.
Nukahtaminen oli helpompaa kuin pitkään aikaan.

Tommy nykäisi peitettä paremmin heidän ympärilleen ja painoi suudelman Aidan hiusten joukkoon.
"Kauniita unia, Satakieleni", hän toivotti.
Ja nautti vilpittömästi rauhallisesta hengityksestä kaulaansa vasten. Toisen kehon lämmöstä, joka teki yöstä hieman siedettävämmän kestää.

Sunnuntai 31. toukokuuta, 2.03 aamuyöllä, Beverly Hills, Los Angeles

Lauantai oli kääntynyt sunnuntaiksi, kun auto liukui vihdoin akvaariotalon pihatielle ja energiajuomilla itsensä ruokkinut Satakieli palasi väliaikaiseen Los Angelesin kotiinsa.

Ihana, ihana yö ei voinut kestää ikuisesti. Aamun kajastaessa Aidan oli täytynyt hiipiä kuvauksiin, jotka olivat palanneet Hollywoodiin ennen kuin jakaantuisivat uudelleen ympäri maailman kauneimpia paikkoja. Myöhäisiltaan venyneitä äänitystöitä seurasi pitkäksi sekin venähtänyt palaveri toisella äänitysstudiolla, nyt Hattien ja hänen tiiminsä kanssa. Bluebird oli kerta kerralta vähän valmiimpi.

Jalkapohjia kivisti, kun hän riisui näyttävän korkeat Jimmy Choot suljettuaan ulko-oven ja lähti tassuttamaan paljain varpain ylös portaita makuuhuoneeseensa ja kutsuvaan sänkyyn samaan Dolce & Gabbanan luomukseen verhoutuneena kuin lähtiessään perjantaina.

Ei mennyt kauaa, kun toiset, hiljaiset askeleet vaelsivat Aidan oven taakse.
Ja joku koputti oveen.
"Aida?" Salomen ääni kutsui.

"Mm'hh?" sängylleen selälleen vajonnut Aida vastasi. Toinen jalka riippui laidan yli, toinen sojotti säärestä suorana ja hiukset olivat levinneet hurjaksi, punaiseksi viuhkaksi hopeanharmaata päiväpeittoa vasten. Taloudenhoitajan oli täytynyt käydä tänään.

Salome pujahti sisään, kulmillaan huolestunut kurtistus.
"Onko kaikki hyvin, querida?"

"Tietenkin", Aida rauhoitteli ja katsahti Salomea, vaikkei jaksanutkaan nostaa päätään patjasta.
"Onko sinulla? Miksi näytät noin huolestuneelta? Kävitkö Rodeo Drivella ostoksilla?"

Salome vaelsi lattian poikki ja istahti sängyn laidalle.
"Katosit juhlista", hän muistutti, sydän edelleen levottomasti hakaten.
"En, nukuin pitkään ja juttelin Davidin kanssa."

"Olin Tommyn kanssa. Enkö sanonut? Anteeksi", Aida vastasi ja yritti muistella taaksepäin. Hänestä oli tullut niin hajamielinen, että olisi varmasti ihme, jos hänen puhelimensa ja lompakkonsa olivat palautuneet kotiin.

Salome kurtisti kulmiaan hieman lisää ja tökkäsi Aidan kylkeä.
"Koko yön?"

Aida venytteli käsivarsia päänsä ylle ja nyökkäsi.
"Olisit mennyt ostoksille. Syntymäpäiväsikin on kohta. Pitäisikö meidän mennä yhdessä? Sinä shoppaat ja minä maksan?"

Salomen silmät siristyivät epäluuloisesti.
Mutta sitten hänen ilmeensä silisi.
"Pitäisi. Tosin, sinäkin voisit shopata."

"Minulla taitaa olla kaikkea yltäkylläisesti", Aida naurahti ja vilkaisi huoneen vaatekomeron suuntaan. Se pursusi lahjoituksia ja näytekappaleita ja muotiluomuksia.
"Ja syntymäpäiväkin on reilun puolen vuoden päässä."

"Entä sitten?" Salome vetosi ja kellahti Aidan vierelle.
"Voi syntymäpäivää juhlia puolikin vuotta etukäteen. Mutta olen miettinyt, että minun tekisi mieli ostaa jotakin sievää Davidia varten."

"Hyvä ajatus", Aida vastasi hymyä suupielessään.
"Millaista sievää? Minusta sinun pitäisi mennä käymään Lontoossa syntymäpäivänäsi. David varmasti ihailisi sellaista sievää mieluiten ihan kasvotusten."

Salomen kasvoille kohosi hymy.
"Jotain pientä sievää", hän vastasi.
"Pitsistä sievää. Olen leikitellyt ajatuksella, että menisin ja yllättäisin hänet."

"Ihana ajatus", Aida kehui ja nojautui painamaan purukumilta tuoksahtavan suudelman Salomen poskelle.
"Sinun pitää ehdottomasti tehdä niin. Etkö ollut nukkumassa?"

"En, odotin sinua", Salome vastasi ja huolehti siitä, milloin Aida oli syönyt viimeksi.
"Sinun pitäisi käydä nukkumaan."

"Mmh", Aida huokasi samaan aikaan haikeana ja uupuneena ja kierähti vatsalleen. Hän riisui höyhenkorvakorut jaksamatta nostaa päätään ja tiputti ne yöpöydälle.
"Niin sinunkin."

"Sim", Salome myönsi ja kohottautui nojaamaan kyynärpäähänsä.
"Nukuitko Tommyn luona?"

Aida nyökkäsi silmät kiinni painuen ja huokasi.
"Pitäisi nousta pesemään meikit pois. Ja suihkuun." Koska aamun herätys olisi jälleen aikainen päivän kuvauksiin, ja jos hän jättäisi suihkun aamuun, hän luultavasti myöhästyisi enemmän kuin normaalisti.

"Minä voin kierittää sinut", Salome tarjoutui.
"Tai vetää lattiaa pitkin peiton avulla."

Aida kikatti voipuneesti ja vääntäytyi istumaan.
"Ehkä selviän omin jaloin. Sinunkin pitäisi käydä nukkumaan", hän huomautti ja kömpi ylös sängystä, tassuttaen kivistävin jaloin kylpyhuoneeseen.

Salome haukotteli.
"Voinko nukkua täällä?" hän kysyi Aidan kylpyhuonetta kohti suunnistavalta selältä.
"En jaksaisi taapertaa enää huoneeseeni."

"Tietenkin", Aida vastasi vaimeasti kylpyhuonesta, ääni hanan kohinan alle hukkuen, kun hän pesi kasvojaan ja harjasi hampaitaan. Hetkeä myöhemmin kohisi suihku, ja hän kömpi sitten hiukset kosteina ja mansikkaiselta hoitoaineelta tuoksuen sänkyyn vedettyään yöpaidan ylleen.

Siinä vaiheessa Salome nukkui jo.
Mutta hän havahtui, kun Aida palasi takaisin sänkyyn.
"Missä te tarkalleen ottaen olitte Tommyn kanssa?"

"Mitä tarkoitat?" Aida kysyi kääriytyessään peittoihin. Talon tehokas ilmastointi mahdollisti peittojen alla nukkumisen, ja hän oli siitä kiitollinen, sillä Lontoon vetoisissa, kylmänkosteissa taloissa kasvaneelle se tuntui kotoisalta.

Salome ryömi saman peiton alle.
"Että missäpäin hänen taloaan", hän selitti, edes yrittämättä piilotella uteliaisuuttaan.
"Jossain yksityishuoneessa?"

"Hän näytti minulle oman talonsa", Aida vastasi suupieli nykäisten ja kierähti vatsalleen, halaten tyynyn päänsä alle.
"Se valtava talo on vain vieraita varten."

Salomen varpaat kipristyivät uteliaisuudesta.
"Mitä?" hän henkäisi.
"Onko hänen talonsa sitten sitäkin isompi?"

"Ei, se on ehkä tämän kokoinen", Aida vastasi raukeasti. Hän oli tainnut viettää suurimman osan ajasta makuuhuoneessa.

Salome häkeltyi.
"Oikeasti?" hän kysyi ja hivuttautui lähemmäs.
"Miten se oli sisustettu?"

"Nätisti, en minä tiedä", Aida kikatti ja raotti silmiään.
"Siellä oli kaunis kirjasto, ja sohva taisi olla punainen. Makuuhuoneessa oli ihanat valot."

Salome paloi uteliaisuudesta.
Mutta Aida tarvitsisi unta.
Hän kietoi käsivartensa naisen ympärille ja halasi itsensä lähelle.
"Oliko hänellä hyvä sänky?"

"Mmhh, vaikka en tiedä olenko paras vertailemaan", Aida vastasi huvittuneena. Hän oli viettänyt valtaosan elämästään nukkuen milloin milläkin ikivanhalla tai viimeisiään vetelevällä patjalla.

Salome olisi halunnut kysellä lisää.
Hän joutui todella hillitsemään itseään, ettei olisi tehnyt niin.
"Kauniita unia, querida."

Aida nojautui painamaan suukon Salomen poskelle ja kaivoi sitten itselleen pesän assitenttinsa kylkeen, nauttien toisen kehon lämmöstä. Se palautti mieleen muistoja edellisestä yöstä ja hän saattoi nukahtaa hymy huulillaan.

Maanantai 1. kesäkuuta 2020, myöhäisilta, Beverly Hills, Los Angeles

Laskeutunut yö muutti akvaariotalon valtavat ikkunat peileiksi. Aida olisi vaistonnut Edisonista väreilevän energian, vaikka ei olisi nähnyt miehen heijastusta hänen ja mustan flyygelin takana. Katse viipyi huolimattoman, suihkusta kostean nutturan paljastamalla niskalla yhtä todellisena kuin fyysinen kosketus.
Sanomattomat sanat tekivät ilmasta painavan hengittää.
Mutta hän oli pelkuri. Itsepäinen, päänsä hiekkaan työntävä tai karkuun lentävä pelkuri, joka vältteli painavilta tuntuvia keskusteluja viimeiseen saakka. Puuttui vain uhmaikäisen ele painaa kädet korville ja rallattaa niin, ettei hän voisi kuulla.

Toisen kehon lämpö kosketti hänen selkäänsä, kun Edison seisahtui hänen taakseen. Sormet pyyhkäisivät kesyttömiä, punaisia suortuvia korvan taakse, ja kuuma hengitys hyväili hetken niskan ihoa ja sai hänet värähtämään. Normaalisti ilmassa väreilevässä sähkössä oli tänään myrskyisä lataus.
"Missä olit?"
Aida tiesi, mitä Edison tarkoitti. Mutta tämä ei ollut keskustelu, jonka hän halusi käydä. Hän tiesi katseen tummissa silmissä. Hän oli nähnyt sen lukemattomia kertoja ennenkin.
"Milloin?" Hän halveksi itseään esittäessään vielä tyhmempää kuin oli.
"Kun et tullut yöksi kotiin."
"Ulkona."
"Aida."
"Edison."

"Miten kuvauksissa meni?" Aida kysyi kevyesti ja silitti viileitä koskettimia.
"Missä olit?"
Aida hieraisi kasvojaan. Edison istui pianojakkaralle, kosketti pisamaista poskea ja pakotti naisen katsomaan itseään.
"Kerro minulle. Missä sinä olit?" Tuska tummissa silmissä sai vähänkin ilman katoamaan huoneesta.
"Älä", Aida vetosi silittäen miehen poskea. Älä lähde tälle tielle. Älä riko sitä, mitä meillä on.
"Minun täytyy tietää." Edison vangitsi ranteen, otti käden omiensa väliin eikä päästänyt irti.
Katseet kävivät henkistä kädenvääntöä, ja lopulta Aida pakeni tummia silmiä kääntämällä katseensa ikkunan hämyisään peilikuvaan.

"Kunhan jäin ystävän luo yöksi."
"Sinä vietit yön jonkun kanssa." Syytös äänessä oli melkein katkera, mutta hän ei päässyt sitä pakoon. Ote ranteesta kiristyi hänen vetäytyessään kauemmas.
"Edison, lopeta."
"Miksi?"
"Edison."
"Kerro minulle miksi", Edison vaati ahdistuneena ja käänsi naisen kasvot leuasta itseään kohti.
"En minä tiedä! Edison, lopeta", Aida aneli ja nyki kättään. Tämä ei ollut keskustelu, jonka hän halusi käydä. Tuska tummissa silmissä ei ollut jotain, mitä hän halusi. Mustasukkaisuus oli loputtoman ahne peto.

"Kyllä sinä tiedät. Miksi valitsit jonkun muun? Tiedät, mitä tunnen sinua kohtaan. Tiedät, miten kaipaan sinua. Haluan sin-"
"Lopeta!" Aida riuhtaisi kätensä irti ja karkasi flyygelin luota. Hänen täytyi kamppailla vastaan impulssia painaa kädet korvilleen.
"Ei. Joskus sinun on kuunneltava minua, vaikka et haluaisi. Kerro minulle miksi." Mutta hän ei tiennyt miksi. Hän ei tiennyt, miksi hän oli valinnut Tommyn ja viettänyt unenomaisen yön naisen kanssa.
"Koska- koska tarvitsen sinua. Sinun ystävyyttäsi. Enkä halua menettää sitä."
Ja kuin se pelkuri joka hän oli, Aida pakeni yläkerran portaisiin, ennen kuin mies ehti jatkaa.

Perjantai 10. heinäkuuta 2020, kello 23:32, Roding Valley Station, Buckhurst Hill, Lontoo

Eli vajosi istumaan rakennuksen tiilistä seinää vasten, hengitti ja veti polvet lähelle vartaloaan niin kuin olisi sillä tavalla voinut suojella itseään. Hän ei välittänyt sateesta, joka tunkeutui hiljalleen hänen vaatteidensa alle, vaan kaivoi tärisevin käsin taskustaan puhelimensa. Hän tiedosti vain etäisesti viestin, joka kehotti kytkemään puhelimen laturiin ja räpiköi sen sijaan läpi sen muistissa olevien yhteystietojen listaa. Hän ei ollut varma, johtuiko silmäkulmissa vaaniva pimeys vain lähestyvästä yöstä, vai oliko se Niiden syytä.
Hän oli varma, että saattoi aistia Niiden läsnäolon, pitkät, kylmät sormet jotka hyväilivät hänen poskiaan. Kaikki olisi niin paljon helpompaa, jos...
Ei.
Hän ei voisi tehdä niin.
Ei enää.
Mutta oli niin pimeää.
Eikä kenenkään tarvitsisi-
Ei.
Eli valikoi Davidin numeron, ainakin toivoi tekevänsä niin, ja joutui yrittämään kahteen kertaan ennen kuin viimein kuuli valintaäänen linjan toisesta päästä. Hän painoi puhelimen korvalleen, puristi silmänsä kiinni ja suojasi toisen korvansa kädellään, joka tuntui muuttuneen jääkylmäksi.
Niiden kosketuksesta.

Tiiliseinäisen, perjantai-illasta ruuhkaisen pubin lämmin puheensorina ja naurunremakat vastasivat puhelimeen, ennen kuin Davidin ääni jätti ne varjoonsa. Tuopit ja lasit kilahtelivat puisia pöytiä vasten.
"Haloo?" Toivottavasti soittaja oli Eli eikä sairaanhoitaja tai puhelimen utelias löytäjä. Hänen ystävänsä oli menettänyt otteen elämäänsä – tai ehkä hän oli vain kaavoihinsa kangistunut ja todellisuudessa Eli oli löytänyt jotain uutta.
Sitä sattui.
"Onko kaikki hyvin?"

David.
Eli puristi silmiään hieman tiukemmin kiinni ja yritti olla tuntematta jäisiä sormia, jotka silittivät hänen hiuksiaan.
Hän voisi vain kysyä, mitä kuuluu. Keksiä jotain muuta arkista.
Hän ei halunnut käydä tätä taas läpi. Olla tällainen.
Tempest olisi ymmärtänyt, mutta Tempest oli poissa. Tavoittamattomissa.
Hän veti henkeä. Yritti kuulostaa mahdollisimman normaalilta.
"Hei, David. Mitä... Mitä kuuluu?"
Oliko se hänen äänensä? Se kuulosti vieraalta. Rikkinäiseltä. Kuin hän olisi laulanut äänensä käheäksi.

"Hyvää. Onko kaikki hyvin?" David toisti kärsivällisesti ja painoi puhelimen tiukemmin korvaansa vasten kuullakseen paremmin. Tuoppi sai jäädä pöydälle. Hänen ystävänsä jatkoivat hyväntuulisten anekdoottien jakamista tiedottomana uhkaavasta tragediasta linjan toisessa päässä.

Eli voisi sanoa, että oli. Että David oli vain tullut hänen mieleensä jostakin. Hän ei vetäisi ystäviään enää tähän.
Kukaan ei saisi tietää.
Puhelin oli lipsahtaa hänen jääkylmäksi muuttuneesta kädestään.
"Joo", hän aloitti.
Veti henkeä.
"Tai... David... Minä..."
Älä kerro. Älä vedä heitä mukaan tähän. Ei taas.
"Minä vain... Hetken ajattelin, että... Ei, minä aioin kävellä junan eteen."

David vajosi raskaasti takaisin tummanpunaista, pöytää kiertävää sohvaa vasten, kun Elin sanat rekisteröityivät. Hyväntuulinen puheensorina, nauru ja tuoppien kilahdukset jäivät kauas ja muuttuivat tyhjiksi, kun kylmä luikerteli puhelimesta hänen sisälleen.
"Sinä... Oletko kunnossa? Missä olet?"

Jostain kuului kummallista, kalisevaa ääntä, ja hetken Eli harkitsi avaavansa silmänsä.
Hän ei uskaltanut.
Ja hyvin etäisesti hän ymmärsi, että hänen omat hampaansa ne kalisivat.
Pimeä oli lähempänä kuin vuosiin. Ei ollut ketään, joka olisi vienyt sen pois.
Aida.
"Minä olen niin pahoillani."

"Ei tarvitse olla. Hyvä, että soitit", David vakuutti ja toisti jälleen kärsivällisesti, "missä olet?"
Hän nousi pöydästä, jossa puheensorina oli hiljentynyt hänen kasvojensa käytyä kalpeiksi ja vakaviksi, ja viittoi ystävilleen pikaiset jäähyväiset. Huolestuneet silmät jäivät seuraamaan hänen selkäänsä, kun hän harppoi ulos pubista.

Lakkaa sotkemasta rakkaittesi elämää, Eli soimasi itseään, tai ehkä se oli Pimeys. Hän oli satuttanut viime kerralla kaikkia niin pahasti.
"Asemalla. Metroasemalla. Minä en vain..."
Hänen pitäisi vain tarkistaa aseman nimi. Siinä kaikki.
Mutta sitä varten pitäisi avata silmät.
"David, minua pelottaa. Jos liikun, pelottaa että ne onnistuvat tällä kertaa."

Eli taisi olla paljon pahemmin sekaisin kuin hän oli osannut arvata.
"Kerro minulle missä. En voi muuten tulla hakemaan sinua", David muistutti yrittäen hapuilla logiikkaa ja seisahtui neuvottomana kadun reunaan. Juhlahumusta humaltuneet ihmiset tungeksivat ohi.
"Missä olet?"

Jos Eli katkaisisi puhelun nyt, Davidin ei tarvitsisi huolehtia hänestä. Kenenkään ei tarvitsisi. Hän voisi vain kadota ja jättää rakkaansa rauhaan. Kukaan ei kaipaisi häntä, kukaan ei-
Se ei ollut hänen oma ajatuksensa.
Hän oli melko varma, ettei se ollut.
"Minä olen pahoillani", hän vetosi uudelleen, ääni särkyen.
Miksei hän vain antaisi periksi? Hän oli jo pettänyt Aidan luottamuksen, hän voisi...
"Roding Valley. Roding Valleyn asema. David, minä olen oikeasti tosi pahoillani."

"Tulen hakemaan sinut. Odota siinä, äläkä tee mitään typerää", David käski ja viittoili helpottuneena mustan taksin astumalla sen eteen. Vaikuttavan kokoinen hahmo pysäytti aina tehokkaasti liikenteen.
"Äläkä pyytele anteeksi. On tärkeää pyytää apua."

Ongelma oli siinä, että Eli ei olisi halunnut joutua pyytämään apua.
Jokin muistutti häntä siitä, kuinka sellainen oli hirvittävän raskasta hänen rakkailleen, eikä hän ollut varma, oliko se hänen oma ajatuksensa vai Niiden puhetta.
Hänen päänsä humisi, koko maailma humisi.
"Minä lupasin Aidalle", hän vetosi onnettomana.
"David, minä lupasin hänelle. Mutta ne... ne ovat vain niin lähellä enkä tiedä, mitä tehdä."

Pitäisiköhän hänen soittaa paikalle suoraan ambulanssi? Hänen pitäisi varmasti vähintään viedä ystävänsä sairaalaan. Mikään tässä ei kuulostanut missään määrin terveeltä.
"Istu vain siellä. Olen tulossa", David rauhoitteli annettuaan aseman osoitteen taksikuskille ja asetuttua sen takapenkille, polvet ahtaassa koukussa ja pää kattoa hipoen.

"Okei", Eli vastasi ja yritti hengittää syvään.
Humina helpottui hetkeksi, hän sai ajatuksistaan paremmin kiinni. Ainakin hän oletti niiden olevan hänen omia ajatuksiaan eikä Pimeyden kuiskailua, mutta koskaan ei voinut olla täysin varma.
"Aida tulee olemaan minulle hirveän vihainen."

"Ei kukaan ole sinulle vihainen", David rauhoitteli ja kuunteli omaa, levotonta sykettään. Ehkä hänen pitäisi tarkastuttaa sydämensä. Vanhan miehen, jolla oli epäterveellinen mieltymys alkoholiin, punaiseen lihaan ja vain makuuhuoneeseen rajoittuvaan liikuntaan.

"Sietäisi olla", Eli vastasi ja tunsi, kuinka kylmät sormet hivelivät hänen hiuksiaan ja poskeaan.
"En tiedä, miksi näin... Miksi..."
Tiesihän hän. Koska hän oli tehnyt typerän päätöksen. Taas. Mutta se oli tuntunut hetken niin mielettömän hyvältä ajatukselta.
"Minä olen idiootti, David."

"Miksi sanot niin?" David kysyi takaisin. Ainakaan mitään kammottavaa ei tapahtunut, kun Eli puhui puhelimessa. Olisiko hänen pitänyt ymmärtää jonkin olevan vinossa? Huomata, ettei Eli pitänyt itsestään huolta? Varmastikin olisi.

"Aida tulee olemaan niin vihainen..."
Eli siirsi toista kättään niin, että saattoi painaa sen silmilleen.
"Minä tiesin, että se olisi typerä ajatus, ja silti tein niin. En vain... Minä kaipaan Aidaa ihan hemmetisti."

"Varmastikin hän on vain huolissaan sinusta", David tyynnytteli. Ja hyvästä syystä.
"Mitä sinä teit?" Eihän Eli ollut jo satuttanut itseään jotenkin? Katoaisi kohta puhelimesta, koska hän ei ymmärtänyt, mitä tapahtui.

Eli hieroi otsaansa.
Hän oli luvannut Aidalle, että huolehtisi itsestään. Ja itselleen, ettei enää koskaan aiheuttaisi samanlaista tilannetta kuin silloin. Mutta raastava ikävä oli alkanut vetää häntä synkkyyteen jo ennen päätöstä, ja hän oli todella, todella toivonut, että voisi korjata asian itse.
Hän oli typerys.
"Minä jätin lääkityksen. Taas. Olen idiootti, yksi iso idiootti."

Se kieltämättä kuulosti typerältä. Mutta kuka hän oli tuomitsemaan, tehtyään itse niin monia typeriä päätöksiä.
"Olen kohta siellä", David tyynnytteli ja hankasi kasvojaan, helpottuneena siitä, että saattoi tehdä jotain.
Ei mennyt enää kauaa, että taksi liukui pysähdyksiin aseman eteen ja David harppoi etsimään Eliä, käskettyään taksin jäädä odottamaan.

Elin oli vaikea muistaa, kuinka hän oli päätynyt asemalle. Metrolla, todennäköisesti, sillä hän istui edelleen laiturilla, jolle hän oli kaikkien todennäköisyyksien mukaan astunut suoraan kyydistä noustessaan. Hän ei muistanut matkaa, eikä paljoakaan koko päivästä ennen, kuin oli yhtäkkiä löytänyt itsensä täältä.
Selkä oli painunut tiukasti seinää vasten, ja jos joku olisi kulkenut ohitse, olisi tämä todennäköisesti pitänyt häntä vain hylättynä omaisuutena. Tai ehkä liian rankasti juhlineena matkustajana.

"Hei", David tervehti ja kyykistyi miehen viereen, taputtaen tämän olkaa.
"Pääsetkö jaloillesi? Taksi odottaa." Hän veisi Elin suoraan sairaalan tarkastukseen. Hän oli ollut sokea ystävänsä olon todelliselle laidalla, ja harhaisat puheet kuulostivat pahemman laatuiselta psykoosilta.

Vasta kuullessaan Davidin äänen Eli uskalsi avata silmänsä. Hänen katseensa oli vauhko ja hakeutui välillä jonnekin Davidin olkapään yli, mutta palasi kuitenkin miehen kasvoihin.
"Joo", hän vastasi ja kietoi sitten käsivartensa hetkeksi miehen kaulaan.
"Kiitos kun tulit."

Kun Eli ei noussut, David tarttui ystävänsä käsivarsiin ja nosti tämän ylös.
"Tietenkin tulin. Tulehan nyt", hän sanoi ja viittasi kohti suuntaan, josta oli tullut. Oli parempi olla aikailematta.
"Ethän ole ottanut mitään?"

"Mitä?" Eli kysyi ymmärtämättä ensin Davidin kysymystä.
"Ei, en. En usko."
Hän vilkaisi huolestuneena tummaa varjoa, jonka rakennus heitti. Hän ei tarkalleen ottaen muistanut, mutta jalat kantoivat aivan normaalisti. lukuun ottamatta sitä, että ne tuntuivat olevan jäässä.
"En."

Retki sairaalaan oli siis enemmän kuin tarpeen. Eli ei kuulostanut siltä, että tietäisi paljoa omasta tilastaan juuri nyt. David talutti Elin odottavalle taksille ja auttoi ystävänsä takapenkille, kiiveten itse perässä. Hän antoi lähimpänä Sohossa sijaitsevaa asuntoaan olevan sairaalan osoitteen ja taputti Elin olkapäätä.
"Pian saat apua."

Eli ei kiinnittänyt taksikuskin pitkään, taustapeilin kautta luomaan katseeseen huomiota tämän yrittäessä todennäköisesti päätellä, oliko hän kenties humalassa ja kuinka todennäköistä olisi, että hän sotkisi takapenkin oksennukseen.
Ainakaan heitä ei heitetty pois.
Eli jäi katselemaan ulos ikkunasta, jota vasten sadepisarat valuivat.
"Minä olen hirveä idiootti."

"Älä ole itsellesi niin ankara", David lohdutti ja puristi ystävänsä olkaa.
"Joskus kaikilla on huonoja hetkiä." Hän oli kokenut niitä yltäkylläisesti. Torjunut ystäviensä avun melkein väkivaltaisesti ja sulkeutunut omaan, lohduttomaan pimeyteensä.

"Minun palaavat aina uudestaan", Eli vastasi, hartiat lannistuneessa kyyryssä.
Koska hän oli typerä.
Hän nielaisi ja pyyhkäisi silmiään ja oli hetken näkevinään Pimeyden kiemurtavan sisään autoon kuin mustan savun.
"Minulla oli niin ikävä Aidaa. Ajattelin... Ajattelin, ettei se hetkessä menisi niin huonoksi."

"Voi Eli", David huokasi.
"Ymmärrän kyllä. Ikävä voisi yhtä hyvin tappaa." Toivottomat, menetyksestä raskaat huomiset eivät houkutelleet heräämään. Varsinkaan, kun unessa saattoi vielä hetkeksi saada takaisin sen, mitä oli menttänyt.

Eli katsahti Davidia onnettomana.
"Joskus melkein toivon, että se tekisi niin", hän myönsi, ääni särkyen.
"En tiedä, mitä teen ilman häntä."

David puristi Elin olkapäätä myötätuntoisesti.
"Se sattuu nyt. Mutta joku päivä se helpottaa. Jatkat elämääsi. Ehkä löydät jonkun toisen", hän muistutti. Se tapahtui hänellekin, vaikka hän oli halunnut ja yrittänytkin kuolla Lizzien menetyksen jälkeen.

Eli ei ollut siitä niin varma.
"Aida pitää aina Pimeyden poissa", hän vastasi ahdistuneena, ja kun hän sanoi niin, kylmät sormet koskettivat hänen poskiaan.
Jos hän antaisi sille periksi, kaikki olisi helpommin. Mutta se valehteli, aina.
"Tiedän, että on väärin, että kaipaan häntä näin. Hän elää nyt unelmaansa."

"Ei ole väärin ikävöidä", David muistutti ja nojautui maksamaan kuljettajalle, kun taksi liukui pysähdyksiin sairaalan eteen.
"Tulehan. Viedään sinut lääkärin tarkastettavaksi ja toivottavasti saat helpotusta oloosi."

Eli nousi taksista ja jäi katselemaan sairaalarakennusta.
Kylmyys sai hänet värähtämään.
"En tahtoisi", hän myönsi.
"En tahtoisi sairaalaan. Mutta se on varmaan järkevintä juuri nyt?"

"Tiedät, että se on. Kun he antavat asialle ookoon, vien sinut luokseni lepäämään", David lupasi, laski käden Elin niskalle ja talutti ystävänsä sisään automaattisesti aukeavista ovista pistävään desinfiointiaineen tuoksuun.
Vastaanotto ohjasi heidät istumaan alas ja odottamaan vapaata lääkäriä.

Pelkkä desinfiointiaineen haju sai Elin sydämen hakkaamaan levottomammin. Mutta ei omasta puolestaan. Se palautti hänet kammottavaan hetkeen, jolloin hän oli pelännyt menettävänsä Aidan. Ja lamaantunut sen pelon edessä.
Potilaita, lääkäreitä, omaisia ja hoitajia tuli ja meni täydessä odotushuoneessa, ja pimeys alkoi taas hiipiä lähemmäs.
"Minä en osannut tehdä mitään."

"Mitä?" muoviselle tuolille istahtanut David kysyi havahtuen ajatuksistaan. Hän ei yrityksestään huolimatta osannut yhdistää ystävänsä sanoja oikeaan asiayhteyteen.
"Mille sinun olisi pitänyt tehdä jotain?"

"Silloin kun Aida huumattiin", Eli selitti eikä muistanut varoa sanojaan, niin kuin oli tehnyt jo pidemmän aikaa. Ainakin toivoi tehneensä. Hän oli yrittänyt olla mainitsematta Aidaa turhaan.
"Minä en osannut tehdä mitään, vaikka hänelle jouduttiin tekemään vatsahuuhtelu ja se oli varmasti kamalaa."
Pimeys kierteli hänen nilkkojaan kuin nälkäinen käärme.

David räpäytti yllättyneenä ja kääntyi katsomaan Eliä. Varmastikin hän oli kuullut siitä. Oliko?
"Mitä? Luoja", hän ähkäisi ja sukaisi hiuksiaan taakse, ravistaen sitten päätään. Keskity.
"Mitä sinun olisi pitänyt tehdä? Ethän sinä ole lääkäri."

Eli katseli jalkojensa juuressa liikehtivää pimeyttä, joka tuntui melkein hypnoottiselta.
"En", hän myönsi ja kurtisti kulmiaan. Joku harppoi kiireisenä odotushuoneen halki.
"Minun olisi pitänyt olla hänen tukenaan. Vakuuttaa, että kaikki menee hyvin."

"Ei kukaan ole täydellinen", David muistutti. Joinain päivinä viat ja virheet katsoivat takaisin peilistä niin tuimina, ettei muuta enää näkynytkään.
"Älä ole niin ankara itsellesi."

Eli kohautti levottomasti olkapäitään, eikä ollut varma, oliko kyse pimeyden äänestä vai vain hänen ajatuksistaan. Joskus niitä oli vaikea erottaa toisistaan, varsinkin kun pimeät käärmeet kietoutuivat samaan aikaan nilkkojen ja säärien ympärille.
"Missä sinä olit? Kun soitin."

"Pubissa. Menimme drinkeille shown jälkeen", David vastasi ja haki mukavampaa asentoa tuolillaan. Silloin sairaanhoitaja viittoi heitä mukaansa.
"Haluatko, että tulen mukaasi?"

"Olen pahoillani."
Eli tunsi syvää itseinhoa siitä, että oli riistänyt Davidin pois kesken mukavan illan. Sellaista tapahtui, kun oli niin kuin hän, pimeys vakuutti, ja hetken hän mietti, oliko se sittenkin sama varjo, joka oli kuiskaillut Tempestin korvaan.
Hän kohotti katseensa ja räpäytti silmiään, ja vei hetken, ennen kuin hän palautti itsensä takaisin odotushuoneeseen.
"Ei, kyllä minä pärjään. Kiitos."

David epäröi hetken, kömpelösti puoliksi seisten, puoliksi istuen, ennen kuin vajosi tuolilleen. Eliä ei auttaisi, jos hän ei kohtelisi ystäväänsä kuin täysjärkistä aikuista. Vai oliko hän väärässä? Hän oli tulkinnut ystävänsä voinnin katastrofaalisen väärin tähän mennessä.
Mutta hän olisi tässä, jos Eli tarvitsisi häntä.

Eli ei tuntenut olevansa täysijärkinen, eikä kovinkaan aikuinen seuratessaan hoitajaa auki liukuvista lasiovista peremmälle ensiapuun. Hän tiesi, jo mitä odottaa, hän oli käynyt tämän läpi ennenkin.
Oli hyvä merkki, että hän tiedosti oman vointinsa, lääkäri lohdutti haastattelun aikana, samalla kun Eli katseli pimeyttä joka hiipi lähemmäs huoneen jokaisesta nurkasta.
Kun hän palasi takaisin odotushuoneeseen, hänen ranteensa ympärillä oli ranneke, joka kertoi hänen henkilötietonsa, ja hoitaja kulki hänen vanavedessään.
Hän etsi Davidia katseellaan.

David suoristautui penkiltä ystävänsä nähdessään ja sulloi puhelimen taskuunsa.
"Miten voit? Mitä nyt tapahtuu?" hän kysyi vilkaisten Elin kasvoista hoitajaan ja takaisin. Ainakaan miestä ei ollut suljettu suoraan sairaalaosastolle. Sen täytyi olla hyvä merkki.

"Oh." David ei ollut varma, mitä tehdä. Pitäisikö hänen protestoida? Viedä Eli kotiin? Vai jäädä tänne ystävänsä kanssa?
"Haluatko, että jään tänne kanssasi? Voin pitää sinulle seuraa."

Eli pudisti päätään ja jos hän olisi jaksanut, hän olisi hymyillyt.
"Pärjään kyllä. Ei se ole kuin pari vuorokautta."
Eikä mitään uutta hänelle, valitettavasti.
"Ajattelin... Voinko soittaa sinulle sitten kun pääsen täältä?"

"Totta kai", David vastasi kulmat epätietoisessa kurtussa, tietämättä mitä tehdä tai miten toimia.
"No, tuota... Kai minä tulen sitten hakemaan sinut silloin? Jos olet varma, ettet halua minun jäävän."

"Joo", Eli vastasi.
"Pärjään kyllä. Olen pahoillani, että jouduit..."
Hän ei osannut lopettaa lausettaan, kohautti vain avuttomana harteitaan ja katseli jotakin Davidin jaloissa.
"Nähdään silloin."

Davidistä tuntui, että hänen olisi pitänyt osata tehdä enemmän.
"Älä pyydä anteeksi. Hienoa, että saat nyt apua. Soita minulle aina, kun haluat puhua."

"Joo", Eli vastasi.
"Soitan. Ja laitan viestiä. Nähdään... Nähdään sitten myöhemmin."
Hän astui varoittamatta lähemmäs ja halasi Davidia.

David kietoi kätensä lujaan karhunhalaukseen Elin ympärille ja rutisti.
"Haen sinut heti kun haluat", hän lupasi.

Halaus tuntui hyvältä.
Se karkotti hetkeksi pimeyden kauemmas, niin ettei Elin tarvinnut vilkuilla ympärilleen irrottautuessaan halauksesta.
"Nähdään silloin", hän totesi, heilautti kättään ja kääntyi sitten seuratakseen hoitajaa.

Keskiviikko 22. heinäkuuta 2020, kello 0:22, Rupert Street, Lontoo, Iso-Britannia

Neljäkymmentäkahdeksan tuntia oli venynyt lopulta seitsemäksi päiväksi, mutta ehkä niin oli paras. Seitsemän päivää, joiden aikana Davidin ei tarvinnut murehtia hänestä, Eli oli ajatellut. Vaikka ei hän ollut kyennyt, eikä oikeastaan ollut halunnutkaan, katkaisemaan yhteydenpitoa kokonaan. Hän oli ollut liian uupunut lähettämään viestejä, mutta hän oli soittanut, joskus parikin kertaa päivässä ja toivonut joka kerta, ettei häiritsisi.
Sitten hän oli päässyt kotiin.
Ja hän oli tehnyt kaiken niin kuin piti, hän oli syönyt lääkkeensä, noussut aamuisin (joskus päivisin, mutta noussut yhtä kaikki), käynyt suihkussa, harjannut hampaansa, syönyt.
Kunnes kolme päivää sitten hän oli alkanut tuntea sohvalta nousemisen ylivoimaiseksi. Hän teki silti niin, pakotti itsensä tekemään niin, vaikka se olikin saanut hänet itkemään epätoivosta.
Paitsi tänään.
Tänään hän oli antanut pimeydelle hetkeksi vallan, pieneksi hetkeksi vain, ja ollut pakottamatta itseään ylös.
Davidin kissat tuntuivat siitä kiitollisilta. Ainakin hän tarjosi niille lämpimän paikan nukkua, kun makasi kippuralla sohvalla ja katseli eteensä mitään näkemättä.

Teepannu kiehui hiljaisena, ja lusikka kiersi vaistomaista kehää ajatuksiinsa uppoutuneen miehen kädessä, hunajateestä haaveillen. Illan show tuntui etäiseltä.
Hän oli palkannut ystävänsä olemaan asunnossaan, kun oli töissä. Varmuuden vuoksi. Mutta ystävä siivosi, laittoi ruokaa, silitti paitoja ja leikitti kissoja, jotta Eli ei pahoittaisi mieltään vahdista. David ei uskaltanut jättää miestä yksin.
Nytkin katse kävi vaistomaisesti sohvalla olevassa mytyssä.
"Maistuuko tee?" David kysyi ja tarjoutui kaatamaan myös toiseen kuppiin.

Eli todella, todella yritti.
Vaikka häneltä veikin hetken pakottaa itsensä tähän hetkeen, muistamaan, mitä David oli kysynyt ja takertumaan ajatukseen kuin hukkuva viimeiseen pinnalla kannattelevaan lankkuun.
"Ei kiitos. Tai, okei, kiitos."

David nielaisi huolensa, kaatoi teetä kahteen kuppiin ja sekoitti niihin reilusti laadukasta hunajaa, hellimään ääntä. Hän ojensi toisen sohvalle muuttaneelle ystävälleen ja istahti valkopuiselle, sohvapöydän virkaa toimittavalle arkulle.
"Millainen vointi sinulla on tänään?" Vaikka kysymys taisi olla tyhmä.

Vei jälleen hetken, ennen kuin Elin keho suostui yhteistyöhön niin, että hän saattoi nousta istumaan. Hän kietoi sormensa teekupin ympärille, ja jokin teen ja hunajan tuoksussa muistutti häntä siitä, kun kaikki oli vielä hyvin.
"Minulla on ikävä teatteria", hän myönsi hiljaa, katsellen alakuloisena eteensä.
"Menikö... Menikö illan näytös hyvin? Sinähän olit tänään teatterilla, eikö?"

"Voit aina palata teatteriin", David muistutti ja nyökkäsi vahvistuksen olinpaikalleen. Ei hän ollut hiljattain käynyt muualla kuin työpaikallaan ja ruokakaupassa matkallaan kotiin. Kiiruhtanut sisään juuri ennen sulkemista.
"Ikävöitkö rooliasi Stratina?"

Juuri nyt Elin oli hyvin vaikea kuvitella paluutaan teatteriin. Se tuntui utopistiselta, kun pelkästään sohvan ja kylpyhuoneen välin kulkeminen vei kaikki hänen voimavaransa useaksi tunniksi.
Hän kohautti toista hartiaansa.
"Ei se ollut enää sama. Ei mikään ole."

"Mitä tarkoitat?" David kysyi kurtistaen kulmiaan huolestuneempaan kurttuun. Hän tunsi olonsa kädettömäksi. Mitä hän voisi tehdä? Ei varmastikaan auttaisi yrittää pakottaa Eliä ylös, eihän?

Eli tuijotti teekuppiaan. Hän ei ollut koskaan tainnut kiinnittää huomiota siihen, miltä tee oikeastaan näytti. Tai miltä lämpö tuntui kämmeniä vasten. Nyt se kaikki tuntui irralliselta, niin kuin hän olisi ollut jonkun toisen kehossa ja vain nähnyt kaiken tämän silmien kautta, ilman kosketusta todellisuuteen.
Hänen kätensä alkoivat täristä.
"Minä olen itsekäs. Paha."

"Mitä ihmettä puhut?" David kysyi hämmentyneenä ja siemaisi omaa teetään, polttaen hajamielisesti kielensä.
"Olet kohtuuttoman ankara itsellesi."

Eli pudisti päätään, jonka sisässä kaikki kävi järkeen.
"Aidan pitää saada elää unelmaansa", hän selitti.
"Mutta minä... Haluaisin nähdä hänet."

"Se ei tee sinusta itsekästä tai pahaa. Vain ihmisen", David huomautti ja etsi puhelimen farkkujensa taskusta.
"Minä pyydän hänet tänne." Ja satakielen oli parasta tulla. Sen jälkeen, mitä oli tehnyt Elille.

Eli hätkähti.
"Et voi tehdä niin, David", hän vetosi melkein pelästyneenä, samaan aikaan kun jokainen solu hänen kehossaan kirkui, että juuri sitä hän halusi.
Edes kerran. Puhua Aidan kanssa edes kerran. Nähdä tämän.
Hän alkoi itkeä hiljaa.
"Minä lupasin, etten tee niin enää ikinä."

David pudisti päätään ja naputteli viestin. Jos Aida säikähtäisi tai tuntisi syyllisyyttä, se oli varmasti vain hyvä asia. Naisen tulisi oppia ajattelemaan, ennen toimimista.
"Nyt. Sinun pitäisi nukkua."

Elin sydän hakkasi ahdistuneesti.
"En voi olla syy sille, ettei hän saa elää unelmaansa", hän vetosi.
"Ei taas."

"Hei, älä syyttele itseäsi noin. Olet arvokas. Paljon arvokkaampi kuin jokin työ", David muistutti ja tunsi ärtymystä Aidaa kohtaan.

Eli hylkäsi teekupin sohvapöydälle ja käpertyi takaisin sohvalle.
Pimeys vaani taas Davidin takana, valmiina kietoutumaan hänen ympärilleen.
"Aidalla on ainutlaatuinen lahja. Hänen pitää valita sellainen, joka vie häntä eteenpäin."

"Sen perusteella, miten hän voitti juuri kuusi Grammya, mukaan lukien jokaisen arvostetuimmista palkinnoista, ja länsimaailmassa ei ole montaa kolkkaa, missä häntä ei tunnettaisi – en murehtisi siitä, viekö joku häntä eteenpäin", David huomautti. Aida oli vienyt itse itsensä pidemmälle kuin kukaan oli osannut arvata.

"Hän on upea", Eli myönsi vilpittömästi.
"Meidän ei olisi varmastikaan koskaan pitänyt tavata. Hän voisi olla täysin onnellinen nyt."

David huokasi. Hänen pitäisi ymmärtää ja olla myötötuntoinen. Elillä oli vaikeaa, ja absurdissa itsesäälissä vellominen johtui masennuksessa.
"Toivon, että näkisit itsesi samalla tavalla."

Eli ei jaksanut vastata.
Jos hän voisi nähdä Aidan. Edes kerran. He voisivat puhua vielä kerran. Ja sitten, kun Aida sanoisi, etteivät heidän elämänsä sopineet enää yhteen...
Mutta vielä kerran.
"Joskus on vain niin pimeää."

"Olen pahoillani. Voinko tehdä jotain?" David kysyi ja sukaisi neuvottomana paksua leijonanharjaansa. Hän toivoi, että olisi voinut olla hyödyllisempi.

"Ei. Kiitos", Eli vastasi.
Hän toivoi, että olisi voinut ilmaista paremmin, kuinka kiitollinen oli Davidille.
"Ilman sinua minulla ei olisi mitään."

"Noh", David protestoi ja taputti Elin käsivartta, kun ei osannut muutakaan.
"Luuletko, että saat unta?"

"Joo", Eli vastasi, vaikka hän ei ollut siitä lainkaan niin varma.
Mutta David oli huolehtinut hänestä riittämiin.
Kaikki olivat.
Hän sulki silmänsä ja toivoi, että se karkottaisi lähestyvän pimeyden.
"Hyvää yötä."

"Öitä", David vastasi epätietoisena, hieraisi niskaansa ja nousi sitten ylös. Ei kai mitään pahaa tapahtuisi, vaikka hän menisi nukkumaan? Hän toivoi niin, viedessään teekupit keittiönurkkaukseen ja noustessaan portaita ylös valkopuiselle parvelle.

Keskiviikko 23. heinäkuuta 2020, kello 12:48, Lontoon ilmatila hieman ennen Heathrown lentokenttää, Iso-Britannia

Salome oli alkanut epäillä, että hänen sydämessään oli jotakin vikaa. Se oli hakannut kipeästi eilisestä saakka, ja jos hänellä olisi ollut aikaa jäädä miettimään asiaa, hän olisi saanut lietsottua itsensä paniikkiin siitä, että se muljahteli. Hän olisi ollut varma, että se johtui hänen huonoista ruokatottumuksistaan ja olemattomasta liikunnastaan ja siitä, että virallisten taulukoiden mukaan hänellä olisi ollut varaa tiputtaa painoaan.
Oli kai onni, ettei sellaiselle ollut aikaa.
Hän luki kiitosrukouksen, kun turvavyövalo viimein syttyi ja kapteeni ilmoitti, että he aloittaisivat laskeutumisen. Ilmoitusta seuraavasta säätiedotuksesta hän ei enää välittänyt kääntyessään Aidaa kohti businessluokan naurettavan yksityisillä istuimilla.
"Aida?"

Vei hetken, ennen kuin kissamaisella dramatiikalla rajatut, jäänsiniset silmät kääntyivät katsomaan Salomea käytävän yli, tyhjinä ja eksyneinä. Aida oli tuijottanut lennot ulos ikkunastaan, kalpean heijastuksensa takana odottavaa pimeää heidän lentäessään yön läpi kohti Lontoota.
Eli oli ollut kävellä junan alle. Mies olisi voinut olla poissa silmänräpäyksessä. Eikä hän ollut tiennyt asiasta mitään. Olisiko Eli lähtenyt, sanomatta hyvästi? Ehkä hänellä ei ollut oikeutta vaatia sellaista, olihan hän jättänyt miehen. Vannottuaan uudelleen ja uudelleen, ettei tekisi niin enää.
Eli oli viettänyt päiviä osastollakin. Ja hän kuuli koko asiasta vasta nyt. Jonkin täytyi olla todella pahasti vinossa. Voi luoja, mitä jos Elille oli tapahtunut jotain sittenkin? Kylmä kouristi hänen rintaansa niin, että kosteuttavasta hengitysmaskista huolimatta hän ei ollut saada henkeä.

Salomen kulmat kurtistuivat.
"Me olemme ihan kohta perillä", hän muistutti ja ojensi kättään tarttuakseen Aidan käteen. Hän olisi tehnyt mitä tahansa, jos olisi voinut säästää naisen tältä.
Näin ei olisi pitänyt tapahtua, ei taas.
"Auto odottaa valmiina ja henkilökunta tietää tulostamme. Pääsemme matkaan nopeasti."

Aida toivoi, että oli muistanut nyökätä tai yrittää hymyillä, ennen kuin käänsi katseensa takaisin ikkunaan. Punaiset huulet, ylellisen pitkät ja tuuheat ripset, rajausten huolitellut kulmat muodostivat ilmeettömän naamion, jonka alle hän saattoi käpertyä.
Miten häntä paleli.
Onneksi väsymys, hänen kannoillaan kuukausia pysytellyt uupumus turrutti ajatuksia niin, että hän saattoi melkein kuvitella vain näkevänsä unta.

Salome ei päästänyt irti Aidan kädestä ennen kuin lentokoneen pyörät osuivat kiitorataan. Hän ei jäänyt arvostamaan tasaista laskeutumista, joka tavallisesti olisi tehnyt hänet hyvin onnelliseksi, vaan napsautti turvavyönsä auki mahdollisimman nopeasti päästäkseen pystyyn ensimmäisenä.
"Tulehan, meidän on parempi kiiruhtaa", hän totesi asetellessaan käsilaukkua olkapäälleen. Yrittäen kuulostaa siltä, että langat olivat edelleen hänen käsissään.

Käsilaukku oli osunut mukaan puhtaalla tuurilla. Aida poimi sen mukaansa poissaolevana, riisui ääntä suojaavan maskin ja seurasi Salomea turrin jaloin.
Sokaistui hetkeä myöhemmin paparazzien kirkkaista salamavaloista ja ahnaista huudoista, kun joukko tungeksi heidän ympärillään, tiedustellen yllättävän vierailun syytä, spekuloiden hänen henkilökohtaista elämäänsä, heittäen ihon alle suunnattuja kommentteja saadakseen hänestä reaktion.
Mutta Aida oli turta. Hän kulki tungeksivan ihmismassan läpi odottavalle autolle kuin unessa. Holland tuuppasi röyhkeimpiä kameramiehiä kauemmas, ennen kuin sulki oven naisten perästä.

Salome kietoi käsivartensa Aidan vyötärölle ja loi hyytäviä katseita jokaiseen, joka uskaltautui liian lähelle tai kysyi jotakin typerää, asiatonta tai vielä pahempaa.
Hän oli helpottunut, kun he pääsivät autolle.
"Querida?" hän kutsui huolissaan, kun tarttui jälleen naisen käteen.

Aida sulki silmänsä, kun auto lähti liikkeelle Hollandin istuttua etupenkille.
Mutta avasi ne Salomen äänen kuullessaan ja katsahti assistenttiaan, ajatukset kaukana täältä. Puhelin käsilaukussa värisi tauotta, mutta se kaikki kuului toiseen elämään. Siihen, jossa päivässä ei ollut tarpeeksi tunteja. Jossa hänen oli tarkoitus lähteä pian uudelle kiertueelle.

Salome yritti tavoittaa Aidan katseen.
"Querida, onko kaikki hyvin?" hän kysyi, vaikka tiesikin, ettei ollut. Ei tietenkään ollut.
"Haluaisitko vettä?"

Aida nyökkäsi ja soi assistentilleen tyhjän, pakotetun hymyn.
"En, kiitos." Ääni kuulosti karhealta pitkän hiljaisuuden jälkeen. Hän käänsi katseensa takaisin ikkunaan. Lontoon tuttuihin katuihin ja maisemiin, jotka kulkivat ohi kuin sumussa, kunnes auto kääntyi vihdoin Rupert Streetille ja sydän alkoi hakata kipeästi.
Koti. Ei, ei enää.

Salome toivoi, että olisi voinut tehdä enemmän.
Mutta hän ei voinut muuta kuin pidellä Aidan kättä ja silittää kämmenselkää peukalollaan, eikä hän ollut edes varma, huomasiko nainen sitä. Tai lohduttiko hänen kosketuksensa lainkaan.
Hän luki uuden kiitosrukouksen siitä, etteivät paparazzit olleet ehtineet tänne vielä ainakaan sankkana joukkona.

Holland avasi heille oven ja seurasi heitä sisään kipeän tuttuun rappukäytävään. Nyt ovella ei odottanut lahjoja tai pelottavia kirjeitä.
Pitkä, punaisten ruusujen kirjoma, sähkönsininen helma aaltoili askelten tahdissa Aidan noustessa ylös portaita, ja hän upotti ahdistuneen käden punaisiin hiuksiin, kun Holland koputti ovelle ja puristi Aidan olkaa.
David avasi oven hetkeä myöhemmin ja nähdessään jäänsinisiin silmiin kohoavat, kipeästi pidätellyt kyyneleet, veti vanhan ystävän syleilyynsä. Silmät kohtasivat Salomen kasvot lämpiminä punaisten hiusten yli.
"Tulkaa sisään", David pyysi hiljaa ja päästi Aidan irti, jotta nainen saattoi suunnata sisään, sydän jokaisella lyönnillä kylmästi vihloen.

Salomen tummat silmät olivat levottomat, eikä hänen kasvoillaan ollut meikkiä peittämässä varjoja, jotka huoli ja valvominen olivat piirtäneet niiden alle. Nähdessään Davidin hän tunsi palan nousevan kurkkuunsa, mutta hän teki kaikkensa, todella kaikkensa, ettei olisi alkanut itkeä.
Aida tarvitsi häntä juuri nyt. Heitä.
Eli makasi edelleen sohvalla, kippuralla, kasvojen pisamat haalistuneina ja silmät kiinni. Hän oli viimein nukahtanut, jossakin vaiheessa, päivä ja yö eivät eronneet enää toisistaan.

David kietoi käsivarren Salomen ympärille sulkiessaan oven. Holland täytti velvollisuutensa, sanoi hiljaiset hyvästit ja lähti oman elämänsä pariin.
Aida astui ulos korkeista, siroista avokkaista, jotka jättivät varpaat tunnottomiksi, ja hiipi sohvan luo. Tietenkään Eli ei ollut kuollut. Elillä oli vain ollut yksi synkistä hetkistä.
Eikä hän ollut ollut täällä.
Hän istui varovasti sohvan laidalle miehen viereen, ympäröiden tämän viehättävän hajuveden hienovaraiseen halaukseen, ja kosketti vaaleanruskeita hiuksia.
"Kullannuppu."

Vei hetken, ennen kuin Eli avasi silmänsä. Niiden katse oli samea, mutta kohdistui nopeasti Aidan kasvoihin.
Käsi ojentui koskettamaan naisen poskea.
"Tämä on hyvä uni."

Kyyneleet pyrkivät uudelleen silmiin, mutta Aida puri poskeaan, kunnes sai ne hallintaan. Hän pudisti päätään, ja nojasi kevyesti poskeaan koskettavaa kättä vasten.
"Olet hereillä, kullannuppu. En tiennyt, että voit näin huonosti."

Elin käsi pysähtyi.
"Sanot aina noin", hän vetosi ääni särkyen.
"Joka kerta minä herään. Ole kiltti, älä sano noin."

Aida painoi hetkeksi katseensa niellen möykkyä alas kurkustaan. Oliko tämä hänen syytään? Oliko hän hylännyt Elin ja sysännyt tämän pimeyteen?
"Mitä haluaisit minun sanovan?"

Elin sydän hakkasi kipeästi.
"Olen pahoillani", hän vetosi hiljaa.
"Tiedän, mitä lupasin. Mutta minä haluaisin nähdä sinut vielä."

Se kuulosti pelottavalta. Aida nosti levottoman katseen Elin silmiin.
"Kullannuppu. Et saa tehdä itsellesi mitään. Ehkä minulla ei ole enää oikeutta puuttua elämääsi, mutta et saa."

"Minä lupasin", Eli vastasi.
Hän oli vakuuttanut samaa aiemminkin. Ja herännyt, joka kerta, vain huomatakseen, että kaikki oli ollut unta. Hän saattoi haistaa jopa Aidan hajuveden tuoksun, joka ikinen kerta.
Hänen silmänsä painuivat takaisin kiinni.
"Halusin vain puhua sinulle."

Aida hengitti syvään, pyyhkäisten silmiään Elin sulkiessa omansa, ja asettui sitten kyljelleen miehen viereen. Hän kietoi miehen käsivarren tottuneesti vyötärölleen ja painautui Elin rintakehää vasten, hengittäen sen tuoksua.
Melkein kuin he olisivat olleet kotona.

Elin vartalo käpertyi Aidan ympärille kuin refleksinä, niin kuin aina, kun he olivat nukkuneet vierekkäin. Nenänpää upposi hiuksiin ja hengitys muuttui syvemmäksi. Hän halasi naisen lähemmäs itseään, vaikka olikin unessa.

Aida kietoi kapean käsivarren Elin vyötärön ympärille ja kuunteli nukkuvan hengitystä.
Ainakin Eli oli turvassa, eikä mitään pahaa tapahtuisi niin kauan kuin mies oli siinä, hänen vieressään. Ajatus tyynnytti kipeää sykettä niin, että uupumus iski myös hänet tajuttomaan uneen kuin varkain.

Salome uskalsi tuskin hengittää, kun hän sipsutti hiljaa lattian poikki ja nykäisi sohvan selkänojalle jäänyttä torkkupeittoa kaksikon ympärille. Aida tarvitsi unta, ja vaikka tilanteen taustat olivat kamalat, hän lähetti kolmannen kiitosrukouksensa taivaalle siitä hyvästä, että nainen oli viimein nukahtanut.

"Teetä?" David kysyi hiljaa ja siirtyi pieneen keittiönurkkaukseen, nostaen teepannun hellalle. Se oli ainakin jotain, mitä hän osasi tilanteessa tehdä.
"Miten voit?"

Salome kohensi torkkupeittoa kolmesti, kunnes totesi, ettei siitä ollut mitään hyötyä.
Sitten hän vaelsi Davidin luo keittiönurkkaukseen ja purskahti hiljaiseen itkuun.

"Noh, mikä on?" David kuiskasi ja veti Salomen halaukseensa, jättäen teekupit hetkeksi oman onnensa nojaan.
"Onko jotain sattunut?"

Salome hautasi kasvonsa Davidin rintakehää vasten.
"Minä haluan vain, että hän voisi olla onnellinen", hän vetosi itkusta katkeilevalla äänellä.

"Kuka?" David kysyi hämmentyneenä ja vilkaisi sohvalla nukkuvaa kaksikkoa. Puhuivatko he jommastakummasta? Vai jostain ihan muusta?

"Aida", Salome vastasi.
Ja nyyhkäisi onnettomasti.
"Minulla on ollut ikävä sinua."

David jätti sanomatta, että ehkä Aida ansaitsi olla vähän onneton. Nainen jätti jälkeensä samanlaista tuhoa kuin hurrikaani.
"Minullakin sinua", mies vakuutti ja silitti Salomen selkää.

Salome halasi Davidia hieman tiukemmin.
"Miten sinä voit, querido. Kauanko... kuinka kauan tilanne on ollut tällainen?"

"Riippuu siitä, mitä tarkoitat tällaisella", David vastasi ja kohautti olkaa omalle voinnilleen. Siinähän se.
"Ero murskasi hänet."

Salome silitti Davidin selkää.
"Aida yritti vain tehdä oikein", hän muistutti, vatsa huolesta vihloen.
"Oletko huolehtinut itsestäsi?"

"Tietenkin. Ei sinun tarvitse minusta huolehtia", David tyynnytteli ja vapautti toisen käden nostamaan teepannun pois hellalta.
"Oletko sinä huolehtinut itsestäsi?"

Salome ei irrottanut käsivarsiaan Davidin ympäriltä.
"Olen", hän vastasi.
"Olen huolissani Aidasta."

"Minäkin Elistä. Teetä?" David tarjosi ja irrottautui halauksesta niin, että saattoi valmistaa kaksi kuppia. Tee oli aina toimiva ratkaisu kriiseihin. Ainoa, joka hänellä oli käytössään juuri nyt.

Salome nyökkäsi turtana. Ehkä hänestä oli tulossa englantilainen.
"Mitä me voimme tehdä?"

"Emme mitään", David vastasi ja ojensi Salomelle kupin.
"Pitää heitä silmällä ja yrittää olla tukena, miten voimme. En tiedä. Eli vietti jo viikon osastohoidossa."

Salome kietoi sormensa teekupin ympärille.
"Olethan sinä muistanut syödä?" hän kysyi huolissaan.
"Ja nukkua?"

"Totta kai", David vastasi.
"Mekin voisimme yhtä hyvin mennä päiväunille. En mene tänään teatterille."

Salome katsahti Davidia huolissaan.
"Querido, mikset?"

"Koska tänään on kahden shown päivä Novellolla, ja halusin olla täällä varmistamassa, että kaikki on hyvin. Eli tuntuu menevän vain huonompaan jamaan", David vastasi. Kuka tietäisi, mitä Aidan ilmestyminen saisi aikaan.

"Kyllä kaikki varmasti järjestyy", Salome vakuutti, nyt uskoen siihen itsekin. Vain siksi, että hänen oli pakko, hänen olisi huolehdittava rakkaistaan.
"Mennään vain päiväunille, querido."
Hän voisi valvoa kaikkien unta.

David nyökkäsi, kiersi käsivarren Salomen ympärille ja talutti naisen ylös parven valkopuisia portaita, teekuppi toisessa kädessään.
Normaalisti he olisivat tehneet jotain ihan muuta jälleennäkemisen kunniaksi.

Kenties ensimmäistä kertaa se ei käynyt Salomen mielessä.
Hän laski oman teekuppinsa yöpöydälle ja pöyhäisi sitten houkutellen tyynyä.
"Käy pitkällesi, querido."

David siemaisi teetään ja istahti petaamattomalle, punasävyisten petivaatteiden peittämälle sängylle. Hän avasi vapaalla kädellä vyönsä ja housunsa ja joi teensä loppuun samalla, kun riisui housunsa ja veti paidan päänsä yli, kömpien peiton alle. Kainaloon jäi sopiva kolo Salomelle.

Salome huolehti Davidin turvallisesti peitellyksi ja silitti vaaleanruskeita hiuksia pois miehen otsalta ennen kuin kömpi tämän kainaloon. Ja se tuntui niin hyvältä, että se oli saada hänet itkemään.
"Laita vain silmät kiinni, querido. Lepää."

David naurahti hiljaa ja haki mukavamman asennon.
"Tee sinäkin niin", hän kannusti ja sulki silmänsä, kuten Salome oli pyytänyt. Se tuntui hyvältä. Viime aikoina unista oli puuttunut levollisuus.
Kissat etsivät itselleen paikan heidän päältään.

"Minä lepään", Salome lupasi ja painoi suukon Davidin kaulalle.
"Kauniita unia, querido."
Hän pitäisi huolen heistä kaikista.

Alakerrassa Aida kuunteli Elin tasaista hengitystä. Uni ei enää pitänyt häntä otteessaan kauaa. Ajatukset kiersivät levotonta kehää hänen mielessään. Eli. Juna. Harvey. Loputtomat odotukset ja vaatimukset. Tunkeilevat kommentit, hänen elämänsä julkisena omaisuutena. Edison ja... Painavat sanat heidän välillään.
Eli. Miten hän ei ollut ymmärtänyt miehen pahaa oloa?

Jossain vaiheessa Elikin havahtui. Vaikka hän taistelikin sitä vastaan, sillä hän oli uneksinut taas Aidasta. Ja tällä kertaa uni oli ollut todellisempi kuin pitkiin aikoihin, hän oli jopa tuntenut tutun hajuveden tuoksun ja naisen kehon lämmön omaansa vasten.
Mutta heräämistä vastaan saattoi taistella vain tiettyyn pisteeseen saakka.
Hän räpytteli silmänsä tokkuraisesti auki.

Aida oli edelleen siinä. Todellisena. Kaukana unien haavekuvista. Hän tuijotti kattoa syvälle ajatuksiinsa uppoutuneena, punaiset hiukset sohvatyynylle levinneinä. Yksi suortuva yritti ujuttautua Elin sieraimeen.
Vei tovin, että hän ymmärsi Elin heränneen ja käänsi päätään niin, että saattoi nähdä miehen kasvot ja tutkia vihreähippuisia silmiä.

Jokin kutitti Elin nenää.
Eikä hän voinut uskoa, kuinka todellisen mielikuvan hänen muistonsa loivat, hiussuortuva oli saada hänet aivastamaan.
Sitten Aida käänsi päätään, ja hän kohtasi jäänsiniset silmät.
Hänen sydämensä alkoi hakata kipeästi.
"Prinsessa?"

"Kullannuppu", Aida vastasi ja tunsi syyllisen piston. Eli. Hänen pitäisi varmastikin sanoa Eli. Miehellä saattoi tai saattaisi olla pian tyttöystävä, jonka kullannuppu mies olisi.
"Miten sinä voit?"

Elin silmissä säilyi hämmennys.
"Kuinka sinä olet siinä?" hän kysyi ja pelkäsi samalla vastausta.
Kullannuppu.

"David kertoi minulle tilastasi", Aida vastasi.
"En tiennyt, en arvannut... Olisinpa tiennyt, miten huonosti voit. Mitä melkein teit." Miten hän oli melkein menettänyt Elin kokonaan.

Eli katseli Aidaa hetken, edelleen hämillään.
Sitten hänen silmiinsä tulvahti kyyneleitä, ja hän kietoi käsivartensa naisen ympärille.
"Aida..."

Aida halasi Eliä ja silitti miehen selkää, kuten oli tehnyt siitä saakka, kun he olivat tavanneet lapsuudessaan.
"Mikä on, kullannuppu? Mikä tekee kipeää?" hän kysyi pehmeästi.

Eli halasi Aidaa itseään vasten.
"Aida", hän toisti uudestaan.
"Minä olen niin pahoillani."

"Ei sinun tarvitse olla pahoillasi, kullannuppu", Aida vetosi.
"Olen vain onnellinen, että olet elossa. Maailma olisi lohduton ilman sinua."

Elin oli hankala hengittää itkunsa läpi.
"Pelästyin", hän myönsi.
"Lupasin, etten tekisi niin. Ja silti..."

Aida halasi Eliä tiukemmin ja painoi suudelman miehen kaulalle.
"Kaikki on nyt ihan hyvin. Olet elossa. Hankimme sinulle apua."

"Olen niin pahoillani", Eli vetosi.
"Halusin... Aida, minä ihan oikeasti haluan, että sinä saat elää unelmaasi. Mutta... Emmekö... Voisimmeko me silti olla ystäviä?"

Aida oli hetken hämmennyksestä hiljaa.
"Minä luulin, että olemme ystäviä. Tietenkin voimme olla ystäviä. Kullannuppu, olen pahoillani, jos sinusta tuntui, ettemme voisi."

Eli olisi halannut Aidaa vielä vähän tiukemmin, jos vain olisi voinut.
"Luulin, ettet halua enää puhua kanssani."

"Tietenkin haluan", Aida vastasi onnettomana.
"Sinä olet perheeni. En vain tiennyt, mitä voin vaatia sen jälk- sen jälkeen, mitä tein."

Eli hengitti hetken rauhoittuakseen.
"Prinsessa... Sinun... Pilasinko minä jotakin? Menetitkö mahdollisuuden?"

"Et tietenkään", Aida vastasi hämillisenä ja sujautti kätensä vanhasta tottumuksesta silittämään selän ihoa paidan alta.
"Miksi sinusta tuntuu siltä?"

Elin silmissä välähti vauhko katse.
"Minä en halua tehdä niin", hän selitti.
"Sinä ansaitsen jonkun, joka vie sinua eteenpäin. Minä vain... Prinsessa, minulla on ollut hirveä ikävä."

"En tarvitse ketään viemään minua minnekään", Aida huomautti. Hän oli tässä omista ansioistaan.
"Olen pahoillani, että satutin sinua, kullannuppu."

"Minä tiedän, prinsessa. Sinä olet upea", Eli vastasi.
"En ole ollut varma, saanko sanoa nimeäsi."

Aida oli hämmentynyt.
"Mikset saisi sanoa nimeäni?" hän kysyi ymmärtämättä, mitä Eli tarkoitti. Kuinka pahasti hän oli särkenyt rakkaimpansa?

Eli hengitti tuttua tuoksua.
"Jos jotain pahaa tapahtuisi", hän selitti hiljaa.
"Joku voi kuulla ja se voi satuttaa sinua."

Aida liikahti ahdistuneena. Hän oli todella kääntänyt heidän elämänsä ylösalaisin.
"Ei sinun tarvitse murehtia sitä. Etkä ole minulle mitään velkaa."

Elin kulmat kurtistuivat.
"Mitä?" hän kysyi häkeltyneenä.
"Miten niin velkaa?"

Aida liikahti uudelleen, nyt vaivaantuneena.
"En voi määrätä, mitä sanot minusta ja kenelle. Ymmärtäisin, jos olet vihainen."

"Prinsessa", Eli vetosi järkyttyneenä.
"En minä voisi olla sinulle vihainen. Koskaan."
Hän silitti varovasti punaisia hiuksia, joiden sävy tuntui melkein vieraalta. Hänestä Aidan hiukset olivat olleet valtavan kauniit jo luonnollisessa värissään. Kauanko siitä oli?
"En halua, että sinulle sattuu mitään pahaa."

Se tuskin oli tervettä. Eikö kaikkiin ihmissuhteisiin kuuluneet riidat? Ehkä Eli tuntisi tousin, jos tietäisi, mitä hän oli tehnyt.
"Ei minulle tapahdu mitään." Hän ei ollut enää koskaan yksin.
"Puhuimme sinun voinnistasi."

Elin katseessä häivähti melkein anteeksipyytävä levottomuus.
"Olen kaivannut sinua", hän vastasi hiljaa, ääni särkyen.
"Tiedän... Tiedän, että asiat eivät voi olla niin kuin ennen. Mutta jos... haluaisin silti olla osa elämääsi."

Aida halasi Eliä anteeksipyytäen ja työnsi syyllisyyden syrjään.
"Sinä tulet aina olemaan osa elämääni, jos haluat", hän muistutti ja silitti miehen selkää paidan helman alta.

Silitys tuntui hyvältä, vaikka koko Elin keho tuntui jännityksestä kipeältä. Hän ei ollut varma, kuinka kauan niin oli ollut. Hän ei ollut kiinnittänyt asiaan huomiota.
"Haluan", hän vastasi.
"Minä... En halunnut, että joutuisit palaamaan taas siksi, että minä... Todella halusin, halusin että saisit elää unelmaasi, tiedäthän sinä sen, prinsessa?"

"Tiedän tietenkin", Aida vakuutti.
"Olen niin pahoillani, että olet ollut näin tuskissasi." Kävellyt melkein junan alle. Ajatus sai sydämen lyömään kylmänä ja kipeänä. Pahoinvointi kouraisi vatsaa.

"Ei se ole sinun vikasi", Eli vastasi päättäväisesti.
"Minä itse olin typerä. Se on minun vastuuni. Toivon vain... Olisi helpompaa, jos pimeys ei olisi niin lähellä."
Hän ei halunnut päästää Aidaa sylistään. Ehkä tämä kaikki lakkaisi olemasta totta sillä samalla hetkellä.
"Näytät kamalan väsyneeltä, prinsessa."

"Kiitos?" Aida vastasi hymyillen puolittain ja hipaisi silmänalustaan. Hänen olisi varmaan syytä pestä pois meikit.
"Minä haluan tietää, jos sinun on paha olla. Sinun ei tarvitse pärjätä yksin."

Eli tutki Aidan kasvoja huolissaan.
"Onko sinun... Miten kauan voit viipyä? Luulen, että sinulle tekisi hyvää nukkua."

"Niin kauan kuin tarvitsee", Aida vastasi eikä halunnut ajatella asiaa tarkemmin. Keuhkot rusentuivat kasaan, kun hän ajatteli, miten paljon ratsasti hänen harteillaan.
"Haluan auttaa sinua."

Oli varmasti väärin olla helpottunut.
Aidalla oli oma elämänsä ja uransa. Eikä siihen olisi tarvinnut tehdä tilaa sellaiselle, joka ei pärjännyt itsekseen.
"Minulla on ollut ikävä sinua, prinsessa", Eli kuiskasi.

Aida halasi Eliä vähän tiukemmin ja painoi suudelman miehen poskelle.
"Olen pahoillani", hän kuiskasi takaisin. Oliko tämä heidän eronsa seurausta? Oliko hän syypää Elin romahdukseen?

"Hei", Eli vetosi.
"Ei se ole sinun syytäsi. Mikään ei ole sinun syytäsi, okei? Minä tein itse tyhmät päätökseni. Jätin roolini Stratina. Se oli ihan hemmetin typerää."

Sitä se kieltämättä oli. Mutta hänellä ei ollut oikeutta tuomita Eliä kaiken tekemänsä jälkeen.
"Miksi jätit roolisi?" Aida kysyi hiljaa ja piirsi sormillaan pitkäkaulaista dinosaurusta miehen selkään paidan alla.

"En tiedä", Eli myönsi hiljaa.
"Se tuntui hyvältä ajatukselta silloin. Ei se ollut sama ilman sinua. Sinä olit minun Ravenini. Se oli mukavaa, eikö ollutkin? Ennen kuin kaikki meni hulluksi."
Sormien tuttu liike oli samaan aikaan hirvittävän kipeä ja hirvittävän rauhoittava.

"Totta kai", Aida vastasi puolittaisella hymyllä. Ikävä vihlaisi. Heidän teatteripäivistään tuntui olevan kokonainen elinikä.
"Voisit saada roolisi takaisin. Olit uskomaton Strat."

Eli pudisti päätään.
"Ei se ole sama", hän toisti.
Ei ilman Aidaa. Heillä oli ollut mahtavaa. Mutta hänen ei olisi pitänyt jäädä kiinni ajattelemaan mennyttä, vaan keskittyä siihen, mitä tulevaisuus voisi tuoda tullessaan.
Tai jotain sellaista. Kun vain ei olisi ollut niin pimeää.
Hän hengitti Aidan tuoksua ja varjot väistyivät hetkeksi kauemmas.
"Millaista sinulla on, prinsessa? Saatko yhtään rauhaa?"

"Minulla on kaikki ihan hyvin", Aida vakuutti harjoitellulla hymyllä. Maailma karusellin ympärillä pyöri aina vain vinhemmin, eikä hänellä tuntunut olevan enää sananvaltaa. Ainoa asia, mitä hän hallitsi, oli syöminen. Tai ehkä se hallitsi häntä.
"Miten selvisit osastojaksosta?"

Elin hartiat kiristyivät.
"En pidä siitä. Vieläkään", hän myönsi ja yritti olla kuulostamatta onnettomalta, onnistumatta siinä kovinkaan hyvin.
"Tunnen oloni siellä aina vääräksi. Olen huolissani sinusta, prinsessa."

"Nyt meidän on aika huolehtia sinusta", Aida muistutti piirtäen dinosaurukselle ystäviä hartioiden kiristymisen huomatessaan.
"Mikä voisi auttaa sinua voimaan vähän paremmin?"

Vastaus oli yksinkertainen.
Ja niin kammottavan synkkä ja itsekäs, ettei Eli kyennyt myöntämään sitä edes itselleen. Ei ainakaan vielä.
Hän ei olisi se, joka rajoittaisi Aidan elämää.
"Kerro minulle miten sinulla menee, prinsessa. Mitä... Millaista elämäsi on?"

Aida tutki vihreähippuisia silmiä yrittäen lukea niistä vastauksen, jota Eli ei sanonut ääneen.
Keskustelun kääntyessä takaisin häneen, katse painui alas tummanharmaaseen sohvaan. Hän kohautti toista olkaansa ja työnsi kuvia pois mielestään.
"Hullua. Kiireistä. Paljon töitä, paljon juhlia. Sen sellaista, tiedäthän sinä", hän sanoi välttäen.
"Paljon mieluummin puhuisin sinun voinnistasi."

Eli ei ollut varma, tiesikö.
Mutta hän saattoi kuvitella, eikä se ollut mukava kuvitelma. Vaikka hän kuinka yritti kuvitella, kuinka Aida saisi olla onnellinen ja toteuttaa itseään, hän näki mielessään vain tyhjän hymyn.
Ja pelkäsi, että nainen oli sisältä yhtä rikki kuin hänkin. Pahemmin rikki. Hänessä vika oli vain välittäjäaineissa tai jossain sellaisessa, ei siinä, että häntä olisi kohdeltu väärin. Että hänelle olisi tehty pahaa.
"Olen pahoillani, etten ollut tukenasi silloin", hän totesi surullisena.

"Milloin?" Aida kysyi hämmentyneenä.
"Sinä olet ollut aina tukenani. Älä ole niin ankara itsellesi, kullannuppu. Olet ollut paljon enemmän kuin olisin ansainnut. Ja nyt voisit löytää jonkun arvoisesi."

"Silloin kun... Silloin kun olisit voinut kuolla."
Muisto vaivasi Eliä yhä, pimeys tarttui siihen ja kieputti sen hänen mieleensä yhä uudelleen ja uudelleen.
"Olen niin pahoillani."

Aida ei tiennyt, mihin Eli viittasi. Ehkä puhuja oli masennus. Hän päätyi silittämään miehen selkää rauhoittavasti.
"Ei sinulla ole mitään anteeksipyydettävää. Et olisi niin ankara itsellesi."

Eli huokaisi.
"Olen tehnyt niin paljon typeriä juttuja", hän huomautti.
"Ja nyt jouduit jättämään kaiken minun takiani. Ja David on joutunut hankkimaan minulle lastenvahdin, että on voinut käydä töissä. Minä en ole hyväksi ihmisille."

"Eli, et ajattelisi noin", Aida vetosi. Se oli pelottavaa kuultavaa.
"Olet sairas. Ei se ole sinun syytäsi. Et voi syytellä siitä itseäsi. Ystäväsi haluavat tukea sinua."

Ystävien ei tarvitsisi tehdä niin, jos häntä ei olisi.
Eli yritti muistuttaa itseään yhä uudelleen siitä, kuinka se kaikki oli vain pimeyden hänelle sanelemaa. Mutta oli hetkiä, jolloin sitä oli vaikea muistaa.
Elin kulmat kurtistuivat huolesta.
"Onko sinun turvallista olla täällä?"

"Tietenkin on", Aida vastasi, vaikka ei ollut varma, mitä Eli tarkoitti.
"Tarvitset lepoa, kullannuppu. Voisit hyvin jatkaa vielä uniasi."

Eli tunsi sydämensä hakkaavan levottomammin.
"Missä Holland on?"
Aidan ei pitäisi liikkua ilman Hollandia. Tämä oli ainoa, jonka Eli uskoi pystyvän suojelemaan Aidaa.
"Oletko täällä vielä kun herään?"

"Vapaalla. Neil toi minut tänne." Toivottavasti henkivartija oli perheensä luona, varastoimassa läheistensä rakkautta, ennen kuin heidät pyyhkäistäisiin uudelleen maailmalle.
"Totta kai. Olen juuri tässä."

"Vapaalla?" Eli kysyi, ja sydän hakkasi hieman lujempaa.
"Onko se varmasti turvallista? Onhan David täällä?"

"Tietenkin on. Ei hän ole kanssani, kun olen vain sisällä", Aida vastasi hämmentyneenä.
"Ja uskoisin. Haluatko, että haen Davidin? Onko sinulla hänelle asiaa?"

"Mitä?" Aida kysyi hiljaa, jäljitellen ulkomuistista dinosaurusten siluetteja miehen selän ihoon. Hän voisi valvoa Elin unta, kun mies lepäisi.

Uni alkoi nykiä Eliä mukaansa. Vei hetken, ennen kuin hän vastasi.
"Olen onnellinen, kun olet täällä. Olen kaivannut sinua."

"Minäkin sinua", Aida lupasi ja painoi suukon Elin hiuksiin.
"Nuku hyvin, kullannuppu." Ehkä uni antaisi miehelle jälleen voimaa nousta pimeydestä ja tarttua uudelleen elämäänsä.

Eli oli toiveikkaampi kuin pitkään aikaan, sillä pimeys pysyi sohvan rajojen ulkopuolella. Aida oli kuin maaginen valo, joka karkotti pahan pois.
Hänen hengityksensä muuttui hitaasti tasaiseksi, vaikka käsivarret pysyivätkin naisen ympärillä. Tämän hento keho mahtui hänen syliinsä melkein liian helposti.

*

*

*

Tietokoneen ruudulla pyörivä ohjelma oli yhtä vieras hänelle kuin se oli Elille. Aida oli käpertynyt kerälle punaoranssin koristetyynyn ympärille miehen vieressä tutulla, hiilenharmaalla kulmasohvalla, mutta ajatuksissaan hän oli kaukana täältä.
Hän ei uskaltanut katsoa puhelintaan. Jatkuva tulva sai hengityksen takertumaan rintakehään ja näkymättömät seinät kaatumaan päälle.
Onneksi hänellä oli Salome.
Onneksi hän saattoi piiloutua tänne, edes hetkeksi. Hän ei tiennyt, löytäisikö Aida Fitzgeraldia tähän hätään. Hän oli vain Aida. Punaiset hiukset villiksi suihkun jäljiltä kuivaneena, pisamaiset kasvot ja vaaleat ripset vailla meikkiä, jäänsiniset silmät väsymyksestä punoittaen, Davidin massiiviseen t-paitaan ja legginsseihin hautautuneena.
"Kaikki hyvin?" Elin liikehdintä havahdutti hänet nostamaan päätään ja yrittämään hymyä.

"Joo", Eli vastasi ja tunsi tutun vihlaisun sydämessään katsellessaan Aidaa. Hänen Aidaansa. Sitä Aidaa, jonka hän oli aina tuntenut, ja jota hän rakasti niin että se teki kipeää.
Mutta myös lavat valloittava, dramaattisesti meikattu Aida oli hänen Aidansa.
Tämä Aida oli se, joka oli ollut hänen ensin.
Hän hääsi ajatuksensa irvistämällä.
"Tosin minulla ei ole hajuakaan siitä, mitä ollaan katselemassa."

Aito hymy kohotti Aidan suupieliä ja sai hänet painamaan päänsä takaisin koristetyynyä vasten.
"Ei minullakaan." Ja päiväkin oli tainnut vierähtää iltaan. Hän ei ollut varma, oliko ollut vain ajatuksissaan vai nukahtanutkin hetkeksi. Hän oli viettänyt aamun studiolla äänittämässä Awakeningia varten.
"Miten voit?"

Se sai Elin naurahtamaan, eikä hänen tarvinnut edes pakottaa itseään siihen. Tämä oli heidän tavallista elämäänsä, entistä elämäänsä, vaikka siinä elämässä syy heidän ajatuksiinsa unohtumiseen olisikin kenties ollut toinen.
Mutta ainakin hetkessä oli jotakin samaa.
"Me taidetaan olla aika toivottomia tässä", hän myönsi ja viittasi kohti tietokoneen näyttöä.
"Toivottavasti David ei pidä aiheesta pistokoetta."
Varjot saisivat pysyä nyt poissa.
"Ihan okei, entä sinä? Onko nälkä?"

"Ehkä meidän lahjat ovat toisaalla", Aida myönsi ja hieraisi uneliaasti pisamaista nenäänsä.
Kysymys sai hänet liikahtamaan levottomana. Hänen oli nälkä samaan aikaan aina eikä milloinkaan. Se katosi vähintään siinä vaiheessa, kun hän ajatteli syömistä, ja muuttui pahoinvoinniksi. Ja heikko, hutera, päänsärkyinen nälkä kasvatti itsensä itsetunnoksi.
Ehkä hänellä oli ongelma. Mutta se oli hallinnassa.
"Sinun pitäisi syödä. Luulen, että Davidin tuoma pizza on jääkaapissa. Laitanko sen uuniin?"

Eli ei muistanut, milloin oli viimeksi tuntenut nälkää.
Ehkä jossakin Skotlannissa.
Hän ei muistanut siitä paljoakaan. Ei edes lampaita.
"Voin minäkin", hän vastasi, vaikka pelkäsikin, että jokin menisi rikki heidän välillään.
"Epäreilua, ettet pääse katsomaan esityksiä nyt kun sinulla vihdoin olisi siihen mahdollisuus."

Aida hymyili puolittain, silitti Elin reittä ja nousi ylös. Hän oli luvannut pitää miehestä huolta, edes tämän hetken, ensin aiheutettuaan syöksyspiraalin. Hän suuntasi pieneen keittiönurkkaukseen, naksautti uunin päälle ja etsittyään tovin peltiä ja paperia, työnsi juustopizzan paistumaan.
"Sitä sattuu. On ollut mukava ihan vain olla." Hän ei muistanut, milloin oli viimeksi saanut tehdä niin.

Elin syke muuttui levottomaksi heti kun Aida nousi. Hänen kätensä liikahti, se halusi kurottautua tarttumaan naisen ranteeseen. Vetää Aidan syliinsä.
Ennen hän olisi voinut tehdä niin.
"Se on varmaan hyvä", hän vastasi ja taputti levotonta rytmiä jalallaan lattiaan.
"Joskus pitää vain olla."

Eli ei näyttänyt siltä, että haluaisi tai osaisi vain olla. Aida kaatoi appelsiinimehua lasiin ja toi sen miehelle, silittäen vaaleanruskeita kiharoita.
"Onko sinulla kaikki hyvin, kullannuppu?" hän varmisti huolissaan.

Elin pää kallistui silitystä vasten.
"Joo", hän vakuutti.
"Suurimman osan ajasta. Paremmin, kuin vähän aikaa sitten."

Aida hymyili ja vajosi takaisin Elin viereen, halaten tyynyn luisevaan syliinsä. Hän silitti miehen reittä rohkaisevasti.
"Olen onnellinen. Oletko miettinyt, mitä... Tai mitä aiot tehdä seuraavaksi? Onko rooleja, joita aiot hakea?"

Eli olisi halunnut ojentaa käsivartensa ja halata Aidan kylkeensä, Silittää punaisia hiuksia ja upottaa nenänpäänsä niiden joukkoon.
Kysymys sai hänet hymyilemään surullisesti.
"Minä sotkin asiani aika pahasti. Ihmettelen, jos kukaan haluaa enää minua tuotantoonsa."

"Miksei haluaisi? Olet upea esiintyjä", Aida kehui piirtäen sormenpäillään hajamielisesti reittä vasten.
"Mitä sinä haluaisit tehdä seuraavaksi?"

Eli nauroi.
"Joo, mutta olen myös hiton arvaamaton", hän huomautti.
"Se ei oikein tee hyvää työuralle."
Kysymys sai hänet kurtistamaan kulmiaan.
"Mutta en minä kyllä haluaisi teatteria jättää, jos olen ihan rehellinen."

"Kaikille sattuu sitä joskus", Aida lohdutti, mutta ei kysynyt enää kolmatta kertaa. Ehkä aika ei ollut oikea.
"Löydät kyllä haluamasi roolin vielä. Pitää vain käydä koe-esiintymisissä."

Eli irvisti.
"Se oli paljon hauskempaa, kun jännitimme yhdessä rooleja", hän vastasi ja näytti sitten samantien katuvalta.
"Ei siksi, että minä olisin halunnut sinun joutuvan jännittämään. Mutta se oli silti mukavaa."

Aida hymyili ja taputti miehen kättä, ennen kuin kiertyi mukavammin tyynyn ympärille, keräksi hiilenharmaalle sohvalle.
"Se oli mukavaa. Les Miserablesin jakaminen kanssasi oli mahtavaa. Joka kerralla."

"Joo", Eli myönsi vilpittömästi hymyillen.
"Muistatko, millaiset juhlat meillä oli viimeisen esityksen jälkeen?"
Kun hän ei keskittynyt, tuttu käsidinosaurus kohotti päätään. Se aloitti vaelluksensa sohvan selkänojalta, ujuttautuen päämäärätietoisin askelin kohti Aidaa.

Jäänsiniset silmät seurasivat dinosauruksen lähestymistä lämpiminä, ja Aida tunsi ikävän vihlaisun.
"Muistan ainakin, miten ne päättyivät. Itse juhlat taisivat olla aika hilpeät. Sitten... Muutama huono valinta, ja Simon löi leukasi sijoiltaan."

Dinosaurus pysähtyi hetkeksi ja kohotti kummeksuen päätään.
"No joo. Loppu oli... En kyllä kadu. Anteeksi."
Dinosaurus jatkoi matkaansa, muutama askel kerrallaan.

Aida kikatti häivähdys käheyttä äänessään.
"En kai minäkään. Vaikka pitäisi." Hänellä oli paljon kaduttavaa. Nytkin. Syyllisyys poltti ihon alla, vaikka he olivat eronneet eikä hän ollut ehkä teknisesti rikkonut sääntöjä.

"Elämä on liian lyhyt katumiseen", Eli totesi.
"En muista, kuka niin sanoi, mutta se oli varmasti joku tosi fiksu."

Aida naurahti ja katseli dinosaurusta, joka oli joskus vaeltanut niin tottuneesti hänen ihollaan.
"Olet kai oikeassa. Mutta et ole tehnyt lainkaan niin paljon typeryyksiä kuin minä."

Dinosaurus kohotti päätään ja jatkoi matkaansa päättäväisemmin.
"Luulen, että se on mielipidekysymys", Eli huomautti.
"Mistä olet kaikkein ylpein, prinsessa?"

"Mistä typeryydestä olen ylpein?" Aida kysyi hämmentyneenä ja vilkaisi Eliä, kierähtäen selälleen ja laskien päänsä puoliksi miehen syliin.

Eli irvisti.
"No ei, hassu. Vaan mikä on jotain sellaista, mistä olet ylpeä. Hyvää sellaista."
Dinosaurus riemastui ja loikkasi selkänojalta Aidan otsalle.

"Se, että sinä olet ystäväni. Kaiken tekemäni jälkeenkin", Aida vastasi ja kallisti päätään taakse niin, että saattoi haukata yhden dinosauruksen jaloista suuhunsa.

Olisi ollut helppo vain unohtaa, että he eivät olleet enää he.
Eli antoi itselleen hetken tehdä juuri niin.
Ja pieni dinosaurus jähmettyi ensin ja alkoi sitten kiskoa jalkaansa vapaaksi.
"Sellaista mitä sinä olet itse tehnyt."

Hampaat haukkasivat jalan väliinsä, ja hetken kieli leikitteli sormenpään herkällä iholla, ennen kuin Aida vapautti dinosauruksen.
"Hyvä on. Grammyni ovat aika ihastuttavat. En vain tiedä, mihin laittaisin ne."

Hetken Eli olisi vain voinut kumartua suutelemaan Aidaa.
Mutta hän ei tehnyt niin, vaikka kaipaus teki kipeää.
Dinosaurus ei siirtynyt kauemmas, vaan laski nyt päänsä tutkimaan sen jalan aiemmin vanginneita huulia.
"Se oli ihan hiton hienoa. Sinun pitäisi laittaa ne jonnekin näkyville."

"En oikein asu missään", Aida vastasi huoahtaen ja tunsi kipeän, haikean vihlaisun. Hänellä ei ollut enää kotia. Huulet raottuivat kosketuksesta.
"Ja minun pitää lähteä pian uudelle kiertueelle. Kun toinen levy on valmis, he ovat suunnitelleet jo nyt isoa maailmankiertuetta, joka voisi kestää jopa yli vuoden."

Dinosaurus siveli huulia hellästi päällään, se ei ollut katkera siitä, että oli tullut vangituksi hetkeksi.
Yli vuoden.
Eli tunsi, kuinka vatsassa muljahti kipeästi ja levottomuus sai sydämen hakkaamaan.
"Voisit jättää yhden Grammyn tänne", hän ehdotti ja yritti pitää äänensä tasaisena.
"Lontoo on sinun kotisi."

Aida kallisti päätään taakse niin, että saattoi paremmin nähdä Elin kasvot.
"Tänne, Davidin luo?" hän kysyi hämmentyneenä.
"Vai siihen tyhjillään seisovaan huoneistoon, jonka ostin?" Oli käsittämätöntä, että hän oli noin vain ostanut asunnon Lontoon keskustasta.

Eli vastasi Aidan katseeseen.
"Molempiin?" hän ehdotti varovasti.
"Ne ovat molemmat sinun kotejasi. Tämä oli meidän kotimme pitkään ja se toinen... No, siitä voi tulla koti. Olen ajatellut asiaa. Jos... Jos se vielä on okei, voisin muuttaa sinne, kunhan pääsen jaloilleni. Sitten sinulla olisi täällä ainakin kaksi kotia. Kolme, jos Salomelta kysytään."

"Tietenkin se on okei." Hän oli ostanut huoneiston, jotta Elillä olisi koti Lontoossa.
"En halua viedä Davidin vähäistä hyllytilaa. Sitä paitsi, tämä on Davidin asunto. Ei minun."

Eli kurtisti kulmiaan.
"Sinä sekoitat nyt omistamisen ja kodin keskenään", hän vetosi.
"Tämä on Davidin asunto, joo. Mutta kun ajattelen kotia, tämä on yksi niistä paikoista, jotka tulevat mieleen."

"Ehkä, mutta ei minulla ole silti oikeutta säilöä omaisuuttani toisen ihmisen kodissa", Aida vastasi. Oli jo tarpeeksi anteliasta, että he saivat olla täällä nyt.

Pieni dinosaurus pudisti päätään ja näpäytti Aidan ylähuulta.
"Voithan sinä aina kysyä", Eli vetosi.
"Prinsessa, me olemme sinun perheesi."

Aida pudisti päätään. Pikkuruisessa asunnossa oli jo valmiiksi tilan puutetta, eikä hän nähnyt yhtä ainotta syytä säilöä palkintojaan Davidin nurkissa.
"Pizzasi taitaa olla valmis", hän sanoi ja nousi ottamaan sen uunista.

Pieni dinosaurus nousi takaisin sohvan selkänojalle ja katseli Aidaa hetken ennen kuin muuttui taas kädesksi. Jonka sormenpäissä Eli saattoi yhä tuntea huulten kosketuksen.
"Tahtoisitko sinä jotakin?" hän kysyi melkein toiveikkaana.
"Voisin käydä ostamassa sinulle. Tuoretta hedelmäsalaattia tai smoothien."

Aida pudisti päätään ja joi sen sijaan pari lasillista vettä, ennen kuin toi Elin juustopizzan valkopuiselle, sohvapöydän virkaa toimittavalle arkulle.
"Käy kiinni."

Eli toivoi, että olisi ollut viisaampi näissä asioissa. Että hän olisi löytänyt oikeat sanat, joilla hälventää Aidan ahdistusta. Edes vähän, edes hetkeksi.
Hän haukkasi palan pizzaa, jonka makua hän ei oikeastaan tuntenut.
"Mitä Edisonille kuuluu?"

Aida liikahti vaivaantuneena istuessaan uudelleen alas Elin viereen.
"Hyvää. Hyvää vain", hän vastasi ja sukaisi hiuksia pois kasvoiltaan.
"Mitä... Oletko kuullut Edithistä?"

Eli ei ollut koskaan ollut sosiaalisesti kovinkaan huomaavainen tai älykäs. Ei siksi, ettei hän olisi yrittänyt, hän ei vain aina... ymmärtänyt hienoimpia keskustelun nyansseja.
Mutta Aida ei vaikuttanut haluavan puhua asiasta enempää.
"En", hän vastasi ja pudisti päätään.
"En pitkään aikaan."

"Sääli. Ehkä sinun kannattaisi ottaa häneen yhteyttä", Aida kannusti. Kuka tiesi, vaikka Edith ja Eli voisivat löytää toisensa uudelleen. Edith olisi hyvä miehelle. Vakaa.

Eli kohautti toista hartiaansa ja alkoi naputtaa levotonta rytmiä lattiaan.
"Nää", hän vastasi.
"Haluan katsoa tulevaan."

"Hyvä on. Oletko tavannut ketään... Kiinnostavaa?" Aida houkutteli. Elin ei olisi hyvä olla tytön ja yksin sen lisäksi.

Eli katsahti Aidaa häkeltyneenä.
"Millä tavalla kiinnostavaa? Prinsessa, en ole oikeastaan liikkunut täältä minnekään sen jälkeen, kun palasin Skotlannista."

"Mitä sinä teit Skotlannissa?" Aida kysyi hakien mukavamman asennon.
"Kiinnostavaa kiinnostavaa. Jotakuta, jonka kanssa käydä treffeillä."

"Näin paljon lampaita", Eli vastasi.
"Ja taisin käydä katsomassa Loch Nessin hirviötä. Minulla on sellainen paita..."
Hän haukkasi taas palan pizzaa.
"Ei minua huvita käydä treffeillä."

"Ei tietenkään juuri nyt, mutta... Joskus. Tiedän, että Jemma silmäili sinua aina sillä silmällä", Aida houkutteli.

Eli katsoi Aidaa surullisena.
"Hän oli ilkeä sinulle. En pidä ilkeistä ihmisistä."

"Oh. No, löydät varmasti puan jonkun", Aida kannusti ja puristi Elin käsivartta rohkaisevasti. Hän potkaisi kalvavan syyllisyyden syrjään.

Eli jätti toistamatta, ettei ollut kiinnostunut seurustelusta juuri nyt.
Sen sijaan hän palautti katseensa tietokoneen ruutuun.
"Haluaisitko esittää katsovasi vielä jotakin?"

"Sinä saat päättää", Aida lupasi. Hän ei ollut koskaan ollut kummoinen ohjelmien katselija. Mikä voisi auttaa Eliä voimaan paremmin? Hän ei uskaltanut ehdottaa ulos lähtemistä.
"Onko pizza hyvää?"

Eli pyyhkäisi sormensa paperiin ennen kuin kurottui valikoimaan uutta ohjelmaa. Hän ei katsonut tarkemmin mitä, vaan laittoi pyörimään jakson sarjasta, jonka päähenkilönä näytti olevan jonkinlainen piirretty pikkupanda.
Ainakin hän uskoi sen olevan pikkupanda.
"Joo", hän vastasi kun suoristautui takaisin sohvalle.
"Olisitko tahtonut pienen palan?"

Aida pudisti päätään. Ajatus sai pahoinvoinnin kouraisemaan vatsaa. Tai ehkä kyse olikin nälän murinasta. Se ei kuitenkaan hallinnut häntä, hän hallitsi sitä. Se olikin ainoa asia, mitä hän hallitsi.
"Mitä aiot tehdä huomenna?"

Eli toivoi, että olisi osannut vastata.
"En ole vielä päättänyt", hän myönsi ja toivoi, että olisi voinut ehdottaa lähtemistä jonnekin. Vaikka vain puistoon katselemaan sorsia, tai mitä lintuja ne ikinä olivatkaan jotka uivat pyöreässä altaassa.
Hän mietti hetken ja ojensi sitten kokeillen käsivarttaan. Jos Aida haluaisi käpertyä hänen kylkeensä.

Aida siirtyi tottuneesti lähemmäs, nojautuen Elin kylkeen ja kietoen toisen kätensä miehen vatsalle.
"Ehkä haluat käydä ulkona? Minun pitää käydä studiolla, ja voisit hyvin tehdä jotain hauskaa sillä välin."

Eli oli helpottunut siitä, ettei Aida kavahtanut pois hänen luotaan. Hän kietoi käsivartensa naisen ympärille ja halasi tämän kylkeensä. Niin kuin oli tehnyt jo silloin, kun he olivat olleet vain ystäviä. Viattomalla tavalla ystäviä.
"Ehkä menen katselemaan koiria puistoon. Mitä te teette huomenna studiolla?"

Aida löysi paikkansa Elin kyljestä yhtä vaivatta kuin oli tehnyt edelliset 20 vuotta. Miltä hänen elämänsä olisi näyttänyt ilman Eliä?
"Ehkä voit viedä Clooneyn lenkille? Se ei voi koskaan saada liikaa liikuntaa. Me vain äänitämme Awakeningia ja muita projekteja varten."

Eli vilkaisi Aidaa silmäkulmastaan.
"Olen varma, että se ikävöi sinua", hän totesi.
"Mutta sitä ei varmaan sallittaisi studiolla?"

Aida pudisti päätään. Riehakas, rakas valkoinenpaimenkoira oli tuhoisa vieras.
"Mutta se varmasti olisi onnellinen, jos saisi juosta ja leikkiä kanssasi puistossa."

Ëli kaipasi valkoista, hölmöä koiraa.
"Jos se olisi hyvin kiltisti. Voisin salakuljettaa sen sisälle."

Aida pudisti päätään. Hän oli studiolla tekemässä töitä. Hänen henkilökohtainen elämänsä sotki kalliita projekteja tarpeeksi.
"Pitäkää te vain hauskaa. Voin laittaa Simonille viestin." Jos hän saisi otettua puhelimen käteen.

Elin kasvoilla häivähti huoli.
"Salomehan voisi järjestää sen, eikö?"

"Varmaan. Mutta Simon oli aviomieheni. Olen hänelle velkaa edes sen, että hoidan yhteydenpidon itse", Aida vastasi ja irvisti puolittain, kun syyllisyys potkaisi palleaa.

Se kaikki tuntui kaukaiselta.
"Ehtii sen myöhemminkin", Eli vastasi ja halasi Aidan tiukemmin kylkeensä samaan aikaan kun tietokoneen näytöllä suloinen kultapanda alkoi laulaa karaokessa hevimetallia.

Hetkeksi Aida unohtui katsomaan tietokoneella pyörivää ohjelmaa, joka tuntui enemmän levottomalta unelta kuin todellisuudelta.
"Nukuttaako sinua?" hän kysyi ja valui alemmas niin, että saattoi painaa päänsä Elin syliin.

"Onko tämä oikea ohjelma?" Eli puki sanoiksi Aidan ajatukset ja laski kätensä silittämään naisen hiuksia.
"Vähän. Entä sinua?"

"Sinä laitoit sen pyörimään", Aida muistutti. Elillä olisi paljon parempi käsitys siitä, mitä he tarkalleen katselivat.
"Käydään vain nukkumaan. Lepo tekee sinulle hyvää."

Eli huiskautti kättään ruutua kohti.
"Siinä oli suloinen... mikä tuo eläin on?"
Hän kietoi sormensa hetkeksi Aidan hiussuortuvan ympärille.
"Onko aikainen aamu?"

"En tiedä", Aida vastasi, löytämättä merkittävästi voimavaroja keskittyä ohjelmaan.
"Lähden kahdeksalta. David on täällä sitten kanssasi."

Elin käsi muuttui taas dinosaurukseksi irrottaessaan otteensa punaisesta hiussuortuvasta. Se vaelsi Aidan poskelle ja painoi päänsä suukottaakseen naisen suupieltä.
"Haluatko käydä suihkussa, vai käydäänkö vain nukkumaan?"

"Käydään vain nukkumaan. Mutta sinä voit kyllä käydä suihkussa, jos haluat", Aida kannusti ja haukkasi sitten sormen hetkeksi suuhunsa.

Dinosaurus heilutti vangittua päätään.
"Äh", Eli vastasi samalla.
"En halua. Ellen haise jo pahalta?"

Hampaat vangitsivat sormen, ja kieli leikitteli sen kanssa vain hienovaraisesti vietellen.
Sitten Aida vapautti sormen, jotta saattoi vastata.
"Et tietenkään. Nukutaan vain."

Ennen Eli olisi voinut kumartua suutelemaan Aidaa.
Mutta nyt dinosaurus vain nosti päänsä, painoi uuden suudelman naisen suupielelle ja katosi.
"Joo", Eli myöntyi ja kurkotti sammuttamaan tietokoneen.

Keskiviikko 16. syyskuuta 2020, ilta, Rupert Street, Lontoo, Iso-Britannia

Lontoo, jonka Tommy muisti, oli sateisempi.
Vaikka olikin jo ilta, kaupunki huohotti edelleen melkein kolmeenkymmeneen asteeseen noussutta lämpöä samalla kun pikaruokapaperit norkoilivat toimettomina katuojissa vailla rankkasateen tuomaa tulvintaa, joka olisi kiidättänyt niitä kohti viemäreitä.
Hän oli kaivannut sadetta, joka sai nostamaan kaulukset pystyyn ja hartiat kohti korvia.
Läheisen teatterin yleisö ei ollut vielä purkautunut täyttämään katua, kun hän harppoi sen ohi kääntyäkseen sitten tunnelmalliselle, tai ainakin varsin perinteikkäälle lontoolaiselle sivukujalle. Hän työnsi kätensä syvemmälle harmaan, hieman liian suuren hupparin taskuihin ja marssi päättäväisesti rappukäytävään johtavalle ovelle. Se, että hän pääsi pujahtamaan sisään samalla ovenavauksella, jolla naapuri astui ulos, sai hänet samaan aikaan naksauttamaan paheksuvasti kieltään turvatoimien vähäisyydelle ja tuntemaan itsensä salaiseksi agentiksi, mikä puolestaan sai hänen sydämensä sykkimään nopeammin innostuksesta.
Se teki niin vielä silloinkin, kun hän pysähtyi oikean oven taakse, tosin nyt kiihtyneen sykkeen takana olivat yksinkertaisesti portaat.
Keskinkertaista.
Tommy ei antanut moisen takapakin haitata itseään, vaan koputti päättäväisesti oveen, jonka takana hänen tietojensa mukaan Satakieli tällä hetkellä majaili.

Elämä oli pysähtynyt välitilaan Rupert Streetin pienessä asunnossa. Kuin hengenvetoon tarinan kappaleiden välissä. Se ei ollut enää hänen eikä heidän kotinsa. Mutta sen tuttujen seinien sisällä aika seisoi ja hän saattoi vetää verhot ikkunoiden eteen ja unohtaa hetkeksi karusellin, joksi hänen elämänsä oli muuttunut.
Hän oli sen pyörityksestä edelleen niin pökerryksissä, ettei nähnyt suoraan tai tiennyt, minne oli matkalla.
Koputus sai Aidan havahtumaan studioasunnon pienestä keittiönurkkauksesta, teekattila kylmällä levyllä ja hunajapurkki mukissa. Hän suki sormia läpi kesyttömistä, punaisista hiuksista, hengitti syvään ja pujottautui tavaroista ruuhkautuneen eteiskomeron läpi avaamaan oven.
"Tommy", hän tervehti yllättyneenä, muistojen tuomaa lämpöä jäänsinisissä silmissä, ja viittoi naisen peremmälle.
"Mikä tuo sinut tänne?"

Tommyn kasvoille nousi vilpitön hymy, ja hän ojensi käsivartensa vetääkseen Aidan halaukseen.
"Sinä, Satakieleni", hän kujersi vastauksen.
"Olen ikävöinyt sinua. Ja koska et tullut luokseni, minä tulin sinun luoksesi."

Aida nojautui halaukseen mustavalkoiseen kotelomekkoon päivän jäljiltä unohtuneena. Hän kietoi kätensä Tommyn ympärille ja painoi suudelman naisen poskelle.
"Voi kullannuppu. Ihana nähdä sinua. Miten voit?"

"Minä voin aina hyvin", Tommy vakuutti huolettomasti. Sitten hän painoi kätensä hellästi Aidan niskalle ja vastasi poskisuudelmaan hipaisemalla naisen huulia omillaan.
Silmissä häivähti melkein poikamainen ilkikurisuus.

Aida hymyili suudelman hipaisulle, vaikka tunsikin pienen, syyllisen vihlaisun. Mutta Eli ei ollut paikalla, eivätkä he olleet enää pari.
Hän punoi sormensa hetkeksi naisen hiuksiin ja kurrottui painamaan oikean suudelman Tommyn huulille.

Hyväntuulinen pilke ei kadonnut Tommyn silmistä, kun hän painoi päänsä vastatakseen paremmin Satakielensä suudelmaan. Käsi siirtyi naisen niskalta tämän poskelle, niin että peukalo saattoi silittää sitä hellästi.
Edes taskussa vaativasti värisevä puhelin ei häirinnyt hänen keskittymistään.

Haudattu kaipuu läheisyydelle poltti ja sai Aidan nojautumaan lähemmäs, Tommya vasten. Hän jatkoi suudelmaa kaivaten, pysähtymättä miettimään, kuinka sopivaa se oli. Kädet valuivat hiuksista naisen vyötärölle.

Tommy ei ollut odottanut tällaista vastausta suudelmaansa, mutta ei myöskään ollut pahoillaan. Sen sijaan hän kietoi vapaan kätensä naisen ympärille ja painoi kämmenensä tämän selkää vasten.
"Olet pikkuinen ilman korkoja", hän huomautti suudelman lomasta.

Aida kehräsi väsyneestä naurusta laskeutuen varpailtaan ja vetäytyi kauemmas hiuksiaan kasvoilta sukien.
"Istu ihmeessä alas", hän kannusti ja vilkaisi hajamielisesti ympärilleen.
"Maistuuko tee?"

Tommy ojensi vielä hetkeksi kätensä ja hipaisi kaivaten Aidan käsivartta.
"Aina, Satakieleni, olet aarre", hän vastasi ja asteli sitten peremmälle asuntoon.
"Joten, tämä on sinun tämänhetkinen residenssisi."

Aida vilkaisi ympärilleen ja palasi keittiönurkkaukseen, missä laittoi teeveden tulille ja etsi kaapeista toista mukia. Valitettavasti hienot teekattaukset eivät olleet hänen eivätkä Davidinkään bravuureja.
"Asuin täällä, ennen kuin... No, aikaisemmin. Asunto kuuluu ystävälleni, Davidille, ja Elin on asunut täällä joitain kuukausia sen jälkeen, kun..." Hän huokasi ja hieraisi kasvojaan.
"Viivytkö sinä pitkään Lontoossa?"

Tommy vaelsi hävyttömän uteliaana ympäriinsä.
"Kingin?" hän varmisti epäilyksensä ja pysähtyi tutkimaan esille asetettuja kuvia.
"En ole vielä päättänyt. Tahdotko puhua siitä, miksi olet täällä, Satakieleni?"

"Kingin", Aida vahvisti ja vilkaisi Davidin elämää dokumentoivia kuvia pysähtymään jäänyttä Tommya. Hän kaatoi teetä kahteen mukiin, sekoitti niihin hunajaa, ja toi toisen vieraalleen.
"Tarkoitatko Eliä? Hänellä menee nyt toivottavasti paremmin. Ainakin hän on liikkeellä jo ja pitää itsestään huolta."

"Hyvä niin", Tommy vastasi ja otti teekupin vastaan.
"Kiitos, Satakieleni, olet tosiaan aarre."
Hän tutki Aidaa hetken katseellaan ennen kuin siirtyi sohvan luo ja istui alas.
"Entä sinä itse?"

Aida vajosi Tommyn vierelle hiilenharmaan kulmasohvan uumeniin ja katseli hajamielisesti pientä studioasuntoa, joka oli ollut hänen todellinen kotinsa.
"Minulla on kaikki ihan hyvin, jos sitä tarkoitat. Sinua lainatakseni 'minä voin aina hyvin'."

Tommy naurahti kuivasti.
"Tiedäthän, että se on kammottava valhe?" hän huomautti ja tutki Aidan profiilia.
"Kukaan ei voi aina hyvin."

"Tiedän", Aida vastasi ja silitti naisen reittä.
"Mitä sinulle kuuluu, oikeasti?" hän vetosi siemaisten hunajalla reilusti maustettua teetä.

Silitys sai Tommyn silmät siristymään hetkeksi tyytyväisinä.
"Kysymyksesi on hyvin laaja, Satakieleni", hän myönsi ja otti kulauksen teestään.
"Mutta juuri nyt minulle kuuluu oikein hyvää, kun olet siinä. Los Angeles on yksinäinen ilman sinua, kultaseni."

Aida hymyili huvittuneena ja otti toisenkin kulauksen, ennen kuin laski teen valkopuiselle, sohvapöydän virkaa toimittavalle arkulle.
"Oletpas sinä kova imartelemaan. Mitä haluat?"

Tommyn silmät laajenivat ja hän painoi vapaan kätensä hetkeksi rinnalleen.
"Satakieleni, loukkaat minua", hän vetosi ja seurasi Aidan esimerkkiä laskemalla teekuppinsa arkulle. Sitten hän tarttui naisen käteen, silitti hetken rystysiä peukalollaan ja nosti sitten kämmenselän huuliaan vasten.
"Mutta on totta, että haluan jotakin. Haluan tietää, miten sinä voit.

Aida hymyili ja kosketti vapaalla kädellään Tommyn poskea saadessaan käsisuudelman.
"Selviän. On ollut mukava olla kot- täällä. Kai. Välillä ainakin. Kaikki on muuttunut. Kun on liikkeellä ja aina jossain, se ei näyttäydy yhtä räikeästi. Pelkään, että Eli oli... Hän oli lopettaa elämänsä, koska minä jätin hänet. Taas."

Tommy ei irrottanut otettaan Aidan kädestä, vaan laski sen hellästi syliinsä jatkaakseen kämmenselän silittelyä peukalollaan.
"Satakieleni, tiedäthän, että jokainen on lopulta vastuussa omista päätöksistään?" hän muistutti, kulmat hieman kurtistuen.
"Sinulla ei ole valtaa kenenkään yli."

"Tiedän", Aida vastasi kuulostamatta erityisen vakuuttuneelta. Hän painoi katseen syliinsä, sydän kipeänä hakaten.
"Lupasin hänelle, etten enää koskaan jättäisi häntä. En valitsisi työtä hänen ylitseen. Mutta..."

Tommy puristi Aidan kättä ja kohotti sen uudelleen huulilleen.
"Satakieleni", hän vetosi, ja äänessä häivähti vilpitön myötätunto.
"Olet niin hirvittävän ankara itsellesi. Sen täytyy olla raskasta."

Aida naurahti. Hän ei ollut lainkaan tarpeeksi ankara itselleen. Jos olisi ollut, ehkä hän olisi tehnyt paljon vähemmän virheitä.
"Kertoisit lisää omista kuulumisistasi."

Tommy tutki hetken Aidan kasvoja ja kumartui sitten painamaan suukon naisen otsalle.
"Palasin juuri tovi sitten Japanista", hän vastasi nojautuessaan takaisin kauemmas, käsi edelleen Aidan kättä pidellen.
"Seuraavaksi suunnittelin jatkavani Skotlantiin. Ehkä."

Aida hymyili suukolle ja nojautui mukavammin Tommyn kylkeen.
"Lomailetko vai oliko kyse työmatkoista?" hän kysyi kannustaen naista kertomaan lisää.

Tommy irrotti viimein otteensa kädestä, mutta vain siirtääkseen Aidan käden toiseen käteensä voidakseen kietoa käsivartensa naisen hartioiden ympärille.
"Mm, työmatkoja. Suunnittelen uutta elokuvaa. Jos sinulla sattuu olemaan ylimääräistä aikaa, olisit suosikkivalintani tunnusmusiikin laulajaksi."

Aida naurahti.
"Kieltäisinkö sinulta koskaan mitään, kullannuppu?" hän vastasi takaisin ja nojasi päänsä Tommya vasten.
"Millaista elokuvaa?"

Tommy hymyili.
"Juuri siksi koen valtavaa vastuuta. En halua sortua väärinkäyttämään sellaista valtaa, vaikka äänesi onkin yksi niistä harvoista asioista, jotka minua tässä maailmassa ilahduttavat ja koskettavat", hän vastasi.
Siniset silmät tuikahtivat.
"Mitä mieltä olet liskoista?"

"Liskoista?" Aida kysyi häkeltyneenä ja kallisti päätään taakse, jotta saattoi nähdä naisen kasvot ja tuikahtavat, siniset silmät.
"En ole tainnut koskaan ajatella niitä. Miksi?"

"Olet kertakaikkiaan hurmaava, kun katsot minua noin", Tommy huokaisi kaivaten.
"Liskoista. Haluan tehdä elokuvan isosta liskosta. Ei, ei isosta. Valtavasta."

Aida kikatti kehräten ja kurottui hipaisemaan Tommyn poskea huulillaan.
"Valtavasta liskosta? Niin kuin Godzillasta?" hän kysyi kohottaen kulmiaan.

"Juuri niin!" Tommy riemastui ja halasi Aidan hieman tiukemmin kylkeensä.
"Skotlannin rannikolla, tällä hetkellä. Ainoa ongelma on, että liskotyyppiset eläimet ovat vaihtolämpöisiä. Minun täytyy keksiä jokin keino kiertää se."

"Onko Skotlanti niille liian kylmä?" Aida kysyi epävarmana ja tunsi itsensä jälleen harvinaisen tyhmäksi teatteriopiskelijaksi.

"Siltä vaikuttaisi", Tommy vastasi harmistuneena.
"Mutta olen varma, että on mahdollista keksiä maailmansisäinen selitys sille, miten se pärjää. Onhan olemassa sukeltavia liskoja, joiden täytyy lämmitellä sitä ennen auringossa..."
Hän unohtui hetkeksi ajatukseen sukeltavista liskoista.
"Tarvitsen todennäköisesti joukon biologeja pohtimaan asiaa. Tai ehkä voisin vain kääntyä neiti Dawnin - tai rouva hän nykyään lienee - puoleen."

Aida nyökkäsi myöntävästi, vaikka tunsi edelleen olevansa aivan liian syvissä vesissä. Hän ei tiennyt mitään liskoista. Hän kohtasi lähinnä koiria, kissoja ja katujen puluja.
"Emmien? En usko, että hänkään tietää kovin paljoa liskoista."

"Emmie?" Tommy toisti.
"Onpa hurmaava lempinimi. Sopii täydellisesti siihen mielikuvaan, joka minulla hänestä on. Hurmaava olento."
Aidan epäilys sai hänet hymyilemään.
"Ehkä ei, mutta hän luo kokonaisia maailmoja. Tärkeintä ei ole totuudenmukaisuus, vaan fiktiivisen maailman sisäinen yhdenmukaisuus."

Aida nyökkäsi uudelleen, vaikka ei tiennyt maailmojen luomisesta sen enempää kuin liskojen lämpötiloista. Ehkä hän todella oli yhtä tyhmä kuin aina sanottiin.
"Mikä sai sinut suunnittelemaan sellaista elokuvaa?"

"Näin siitä unta", Tommy vastasi ja heilautti innostuneesti vapaata kättään. Sitten hän tarttui Aidan käteen ja kohotti sen huulilleen.
"Kävin Japanissa tutustumassa lajin juuriin. Yleensä kaijut tuntuvat hyökkäävän suurkaupunkeihin. Kaipaatko teatteriin, Satakieleni?

Aida räpäytti yllättyneenä aiheenvaihdokselle ja avasi suunsa, mutta ei ollut varma, mitä sanoa.
"Kaipaan. Kai. Ehkä... En tiedä", hän hapuili hieraisten kasvojaan vapaalla kädellään.
"Kaipaan muistoja, mutta jokin siinä on muuttunut. Se ei ole samanlaista kuin ennen. En ole enää osa sitä perhettä."

Tommyn kulmat kurtistuivat.
"Olen niin pahoillani, Satakieleni", hän vetosi ja silitti Aidan sormia hellästi peukalollaan.
"Jos voisin, antaisin sinulle kaiken."

Aida nauroi imartelulle.
"Etköhän sinä ole tehnyt jo tarpeeksi puolestani." Hän oli saanut mahdollisuutensa astua valokeilaan, ja se oli hyvin erilainen kuin hän oli kuvitellut.
"Voisinpa tarjota sinulle jotain enemmän kuin teetä."

"En koskaan", Tommy vakuutti.
"Suurimman työn olet tehnyt itse, pieni Satakieleni. Älä unohda sitä. Ja jo pelkästään yksi hymy parantaa minun päiväni."

Aida hymyili huvittuneena ja näpäytti hellästi Tommyn nenänpäätä. Imartelija. Hetkeksi hän unohtui tutkimaan naisen sinisiä silmiä. Nenää koskettanut sormi siirtyi silittämään poskea ja valui lopulta jäljittelemään huulten muotoa.

Tommy tutki Aidaa hetken katseellaan, jääden ihastelemaan jäänsinisten silmien sävyä. Sitten hän raotti huuliaan niin, että saattoi suukottaa niiden muotoa jäljittelevän sormen päätä.

Aida suli silmät kissamaisesti siristävään hymyyn ja nojautui sitten lähemmäs kuin magneetin vetämänä. Vaikka pieni ääni hänen mielessään muistutti syyllisenä, ettei tämä ollut hyvä ajatus.
Hän ei ollut koskaan kuunnellut sitä.
Huulet koskettivat huulia kaivaten, ja sormet punoivat tummia niskahiuksia.

Tommy ei kuullut soimaavia ääniä mielessään, tai ehkä hän oli vain lakannut kuuntelemasta niitä kauan sitten. Se oli vaihtoehdoista se todennäköisempi.
Hän nojautui lähemmäs, niin että saattoi vastata suudelmaan, ja viedä sen vielä pidemmälle. Vaihtamalla asentoaan hän saattoi helposti yrittää houkutella Aidaa painumaan sohvalle selälleen.

Syke kiihtyi, kun kaipaus roihahti suonissa kuumana ja kiivaana. Aida vajosi selälleen kutsuen naista ylleen ja houkutellen tätä syvempään, nälkäisempään suudelmaan. Hitot äänestä hänen mielessään.

Tommy oli tosiaan vain halunnut tulla tarkistamaan, kuinka hänen Satakielensä voi. Vaikka hän toisinaan verhosikin sanansa korulauseisiin, hän todella tarkoitti niitä. Hän välitti Aidasta.
Ja suudelma sai hänenkin sykkeensä nousemaan, samalla kun toinen käsi siirtyi hivuttamaan mustavalkoista kotelomekkoa ylemmäs niin, että sormet tavoittaisivat reiden.

Maailma heidän ympärillään unohtui. Se, että tämä ei ollut hänen kotinsa. Se, että he eivät olisi täällä yksin loppuiltaa. Se, että tämä ei ollut sopiva osa ammatillista suhdetta.
Aida vain hamusi Tommyn huulia ja valui kaulalle, kun sormet nostivat mekkoa ylemmäs.

Tommy huokaisi hiljaa ja silitti hoikkaa reittä hellästi sormenpäillään. Huonompana - vai parempana - hetkenä hän saattaisi vajota itseinhoon, mutta siihen olisi ratkaisunsa.
Hän selviäisi siitä silloin. Nyt oli nyt.
Avaimet rapisivat lukossa.

Kaulan ihoa hamuava Aida oli ujuttanut kätensä ylisuuren hupparin alle, hyväillen paljasta ihoa vaatteiden alla. Hän oli juuri aikeissa vetää vaatteen Tommyn pään yli, kun havahtui tuttuun rapinaan. Vei hetken, että hän tiedosti sen merkityksen. Syke kävi kylmäksi ja hän tunsi jähmettyvänsä.

Tommy käänsi katseensa kohti ovea juuri, kun se avautui.
"Prinsessa", miehen hyväntuulinen ääni kutsui, kun Eli astui sisään kapeaan käytävään.
"Toin meille smoothiet. Ne ovat ihan tuoreet, olen aika varna siitä. Toivottavasti-"
Hän jähmettyi häkeltyneenä aloilleen.

Hetken Aida tiesi täsmälleen, miltä villieläimistä tuntui yhtäkkiä auton ajovaloissa. Hän hivutti kätensä Tommyn paidan alta ja tiedosti, että punainen huulipuna oli levinnyt, myös Tommyn iholle. Se oli merkinnyt naisen kaulankin.
Hän vetäytyi hitaasti kauemmas ja nousi istumaan, vetäen helmaansa alemmas.
"Hei. Oliko hyvä lenkki?" hän kysyi hakien normaaliutta ääneensä, muttei voinut katsoa Eliä silmiin.

Tommy nousi istumaan Aidan vierelle ja pyyhkäisi huolettomasti huulipunaa pois huuliltaan. Sen piirtämät jäljet jäivät edelleen kaulalle.
"Hei, Eli", hän tervehti, niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
"Mukava nähdä sinua taas."
Eli seisoi häkeltyneenä aloillaan.
"Minä... Hei. Pitäisikö minun..?"
Hän huitaisi hieman avuttomasti kättään kohti ovea.

Aida pudisti päätään ja tunsi syyllisyyden purevan vihlovana. Paska.
"Haluatko, tuota... Teetä?" hän kysyi avuttomana ja nousi ylös, suoristaen mekkoa yllään. Mitään väärää ei teknisesti tapahtunut, miksi hän tunsi olonsa näin kurjaksi?

Eli seisoi edelleen avuttomana ovensuussa.
"Tuota, joo..." hän vastasi ja hieraisi vapaalla kädellään kaulanpieltään.
"Joo, kiitos."

Aida ei uskaltanut katsoa Tommya eikä Eliä suunnatessaan pieneen keittiönurkkaukseen etsimään kolmatta kuppia. Hän naksautti pannun uudelleen tulille ja yritti kerätä itseään pyyhkiessään huulipunaansa siistimmäksi pannun kyljen heijastus peilinään.
"Eli, Tommy. Tommy, Eli. Vaikka olette varmaan tavanneet..."

"Hei", Tommy tervehti ja Eli heilautti vastaukseksi kättään katse jalkoihinsa painettuna. Hän ei muistanut, milloin viimeksi oli tuntenut olonsa niin...
Sille ei tainnut olla hyvää sanaa.
Tai pikemminkin, hän ei ollut koskaan tuntenut oloaan tällaiseksi. Ei Aidan kanssa.

Aida tuijotti itseään pannun kyljestä sydän levottomana hakaten. Hän ojensi Elille teekupin ja jäi sitten seisoskelemaan sohvapöydän vierelle.
"Millaisia suunnitelmia sinulla on Lontoon ajallesi, Tommy?"

Tommy nosti rennosti nilkan polvensa päälle ja ojensi toisen käsivartensa pitkäksi sohvan selkänojalle.
"Rehellisesti sanoen, en ole miettinyt vielä niin pitkälle", hän myönsi ja hörppäsi teetään. Aidan kehon lämpö viipyi vielä muistona hänen sormenpäitään vasten.
"Huolimatonta minulta. On kulunut tovi siitä, kun olen viimeksi ollut Lontoossa. Ehdotuksia, missä minun kannattaisi käydä, jos haluan leikkiä turistia?"

Aida hymyili epävarmana ja upotti sormet stressaantuneina hiuksiinsa.
"Hmm. Eli, mitä sanoisit?" hän kysyi ja uskaltautui katsomaan miestä.

Eli hätkähti hieman ja hymyili sitten hämillisesti. Hän ei osannut istua alas, vaan jäi seisomaan hieman kömpelösti keittiönurkkauksen vierelle.
"Minä en taida tietää kuin puiston", hän myönsi.
"Ja teatterit. Teatterit ovat aina vierailemisen arvoisia."
Hänen kasvoillaan häivähti varjo.
Tommy otti toisen kulauksen teestään.
"Ehkä käyn katsomassa jotakin klassikkoa. Missä näytelmässä King olikaan tällä hetkellä? Mamma Mia?"

Aida nyökkäsi mykkänä ja yritti koota itseään. Hän istahti valkopuiselle arkulle, leikitellen punaisella hiussuortuvalla.
"Teatterit ovat Lontoon parasta antia, vaikka olenkin puolueellinen. Suosittelen, että käyt useammassa showssa."

"Ehkä teen niin", Tommy myönsi ja tutki Aidaa katseellaan. Hän toivoi, että olisi voinut ojentaa kätensä ja koskettaa lohduttavasti naisen polvea tai hiuksia, mutta se olisi ollut julmaa - tämän entistä miesystävää kohtaan. Eikä Tommy ollut julma, ei ainakaan tietoisesti.
Vaikka moni halusikin väittää muuta.
"Jos minun olisi valittava yksi musikaali, mikä se olisi?"

Aida hymyili puolittain, eksynyt katse kalpeissa silmissä.
"Vaikea valinta. Mitä sinä sanoisit, Eli?"

"Minä menisin katsomaan sitä, missä David sattuu olemaan", Eli vastasi, yrittäen löytää äänensä.
"Koska sin-"
Hän kurtisti kulmiaan, liikahti levottomasti ja laski teekuppinsa lähimmälle tasolle.
"Äh, hitto, pitää käydä kaupassa. Tulen takaisin... Jossain kohtaa. En heti."

"David varmasti sanoisi Oopperan kummitus. Minä sanoisin Wicked, koska se on suosikkini", Aida sanoi ja katsahti sitten Eliä melkein säikähtäneenä.
"Eli." Ei miehen tarvinnut lähteä minnekään.

Eli veti nopeasti jalkaansa tennistossut, joista toinen oli vihreä ja toinen keltainen, eikä kyseessä ollut tyylillinen valinta vaan puhdas välinpitämättömyys, tai pikemminkin kyvyttömyys kiinnittää sillä hetkellä huomiota kenkien väreihin.
"Unohdin jotain", hän vastasi ja heilautti kättään.
"Otan puhelimen mukaan. Tuonko sinulle jotain?"
Smoothiet oli hylätty paperikassissa eteiseen.

Aida pudisti päätään tietämättä, mitä sanoa. Voi paska. Miksi hän ei ajatellut, ennen kuin toimi?
Ehkä teknisesti mitään väärää ei tapahtunut. Eiväthän he olleet pariskunta. Mutta miksi hän tunsi olonsa näin syylliseksi?

Ovi sulkeutui Elin perässä ja hetken oli hiljaista.
Sitten Tommy kurottaitui koskettamaan Aidan poskea.
"Satakieli?"

Aida keräsi itsensä ja loihti kasvoilleen hymyn, kääntyessään Tommyn puoleen.
"Joten... Minkä musikaalin aiot mennä katsomaan?"

Peukalo sipaisi Aidan suupieltä.
"Satakieli", Tommy kutsui uudelleen eikä vastannut vielä kysymykseen.
"Onko kaikki hyvin?"

Aida nyökkäsi ja painoi katseensa syliinsä, hieroen kämmenselkäänsä.
"On. Tietenkin. Olen vain... En ajattele asioita tarpeeksi. Ja satutan ihmisiä ympärilläni."

Tommy siirsi kätensä Aidan kasvoilta ja tarttui sillä naisen käteen.
"Ketä sinä satutit ja millä tavalla, kultaseni?"

Aida kohautti toista olkaansa ja pudisti hymyillen päätään.
"Kunhan olen hölmö. On aina ihana nähdä sinua", hän vakuutti vieden kätensä Tommyn reidelle. Nähdä ja vähän muutakin.

"Sinä et ole hölmö", Tommy protestoi.
"Mikä saa sinut tuntemaan niin?"

Aida naurahti epäuskoisena ja sukaisi stressaantuneina hiuksiaan.
"Ei sillä ole väliä. Minulla on historiani typeriä päätöksiä. Ei meidän todella tarvitse keskustella niistä."

"Satakieleni, tietenkin sillä on väliä", Tommy vetosi.
"Minä haluan tietää, mitä ajattelet, kultaseni."

Aida hymyili ja hipaisi Tommyn nenänpäätä sormellaan.
"Sama pätee toisin päin. Kertoisit minulle, mitä sinä ajattelet."

Tommy hymyili.
"Haluaisin kaapata sinut mukaani ja viedä hotelliin"

Aida nauroi yllättyneenä, aitoa, vapautunutta naurua.
"Et tiedäkään, miten houkuttelevalta se kuulostaa. Mutta minusta tuntuu, että on parempi pysyä täällä", hän huokasi puolittain hymyillen ja silitti Tommyn reittä.

"Olet varmastikin oikeassa", Tommy myönsi haikeasti.
"Se ei silti tarkoita, että minun olisi helppo hillitä itseäni, Satakieleni. Ajat minut rappiolle."

Aida kikatti kehräten ja upotti sormensa Tommyn tummiin hiuksiin. Hän nojautui lähemmäs tutkiessaan sinisiä silmiä.
"Minä ajan sinut rappiolle?"

"Mm-hmm", Tommy vakuutti.
"Täysin. Milloin tulet luokseni Los Angelesiin?"

Aida hymyili.
"En tiedä. En taida tietää paljoa tällä hetkellä. Kiertueen pitäisi alkaa pian. En vain... En halua hylätä Eliä."

"Ota hänet mukaan", Tommy ehdotti ja tarttui hellästi Aidan ranteeseen yrittääkseen houkutella naisen sohvalle syliinsä.
"Mutta tärkeämpää on: haluatko sinä aloittaa kiertueen, Satakieleni?"

Aida nousi ja asettui sivuttain Tommyn syliin, sivellen tummia hiuksia mietteliäänä.
"Hänen koko elämänsä on täällä. Mutta ehkä voisin kysyä asiaa häneltä itseltään." Hän pohti hetken.
"Haluan, luulen."

Tommy kietoi käsivartensa Aidan vyötärölle ja upotti nenänsä hetkeksi punaisiin hiuksiin.
"Onko?" hän kysyi melkein hajamielisesti.
"Mutta kysy sitä häneltä. Kysyminen on hirvittävän tärkeää. Minusta sinun on aika saada taas laulaa, Satakieleni."

Aida hymyili ja hengitti Tommyn tuoksua.
"Kaipaan sitä." Hän oli alkanut kaivata myös päivien hetkistä kiirettä, sillä se jätti vain vähän aikaa omissa ajatuksissa seikkailemiselle.
"Mitä sinä teet seuraavaksi? Sen liskoelokuvan?"

"Sitten lähdet kiertueelle", Tommy vastasi ja painoi suukon punaisiin hiuksiin.
"Se on yksi projekteistani, kyllä. Mutta huomenna saatan keksiä jotakin muuta. Juuri nyt haluan vain kuulla sinun jälleen laulavan."

Aida nauroi.
"Imartelija." Mutta hänkin kaipasi sitä. Adrenaliinia, euforiaa, joka seurasi lavalle astumisesta.
"Kuinka kauan olet Lontoossa?"

Tommy hymyili.
"Suunnittelin viipyväni vain hetken, yleensä en malta viipyä missään pitkään", hän vastasi.
"Mutta nyt kun olet siinä, minun on hyvin vaikea ajatella lähtöä."

Aida tukahdutti kikatuksen.
"Oletpas sinä nyt kaunopuheinen", hän huomautti huvittuneena ja painoi kevyen suukon Tommyn poskelle.
"Viihdyitkö Japanissa?"

Tommyn silmät tuikahtivat.
"Japani on uskomaton maa", hän myönsi.
"Matkustatko sinne joskus kanssani? Tahdon viedä sinut katsomaan kirsikankukkia."

Aida näpäytti Tommyn nenänpäätä.
"Vai niin", hän myhäili lämpöä silmissään.
"Kuka tietää, vaikka kiertue veisi joskus sinne."

Tommy mutristi suutaan.
"Se ei ole sama asia", hän vetosi.
"Minä olen itsekäs nainen, ja haluan sinut vain itselleni."

Aida kikatti ja hipaisi Tommyn huulia omillaan, vaikka katui sitä melkein heti. Eli tulisi takaisin. Toivottavasti.
"Oletko nukkunut milloin viimeksi?"

Kikatus sai Tommyn hymyn pehmenemään.
"Olen nukkunut", hän vastasi.
"En ole varma, kauanko siitä on."

"Niinkö? Ajatuksesi kuulostavat vain aavistuksen... Kevyiltä", Aida härnäsi hellästi ja painoi suukon naisen poskelle.

Tommy hyrisi matalasta naurusta.
"En pahastuisi, jos kutsuisit minut viereesi nukkumaan, Satakieleni. Lontoon yö voi olla kylmä."

Ajatus todella houkutteli, ja Aida puri alahuultaan miettiessään.
"Se olisi ihanaa... Mutta minun varmaan pitää keskustella Elin kanssa." Olihan hän nukkunut viikkoja miehen vieressä.

Tommy huokaisi.
"Olet valitettavan oikeassa", hän myönsi haikeasti ja kohotti Aidan käden huulilleen.
"Ehkä minun olisi aika hävitä yöhön... Mutta voisimmeko tavata huomenna? Haluan keskustella kanssasi kiertueesta."

Aida tunsi samaa haikeutta. Yksinäistä, kipeää kaipausta. Mutta he eivät voisi tehdä asialle mitään täällä. Eikä hän voisi hävitä Tommyn kanssa yöhön keskustelematta Elin kanssa. Miehen reaktio oli jäänyt kummittelemaan häntä.
"Totta kai. Mitä vain sinulle."

Tommy hymyili.
"Et tiedä, kuinka onnelliseksi tuo minut tekee", hän vastasi.
"Mihin aikaan ja missä, Satakieleni?"

"Studiolla kymmeneltä? Tiedäthän sinä Hattien käyttämän studion osoitteen?" Aida sanoi sukien hellästi Tommyn hiuksia.

Tommy kallisti päätään kosketusta kohti.
"Odota minua siellä, Satakieleni", hän pyysi.

Aida vastasi hymyllä, painoi suudelman Tommyn huulille ja nousi sitten naisen sylistä. Hän ojensi kätensä auttaakseen tämän jaloilleen.
"Oli ihanaa nähdä sinua taas."

Tommy tarttui käteen ja nosti sen vielä hetkeksi huulilleen päästyään jaloilleen.
"Ei yhtä ihanaa kuin sinua", hän vastasi.
"Onhan sinulla täällä kaikki mitä tarvitset?"

Aida nyökkäsi. Täällä hän oli vain Aida. Hän oli tottunut huolehtimaan itsestään, ja normaalius tuntui mukavalta. Teen keittäminen. Pyykkien pesu ja kuivumaan ripustaminen.
"Olet hyvin kultainen."

"Haluan vain parasta Satakielelleni", Tommy vastasi.
Ja sitten hän käytti tilaisuuden hyväkseen, vei kätensä Aidan niskalle ja yritti houkutella naisen vielä yhteen suudelmaan.

Satakieli ei vastustellut. Muistot jaetusta yöstä viipyivät edelleen lämpiminä hänen mielessään.
Hän nojautui suudelmaan ja kietoi kätensä hetkeksi Tommyn vyötärölle.

Tommy antoi itselleen luvan unohtua suudelmaan ja painaa toisen kätensä Aidan alaselälle.
Sitten hän vetäytyi kauemmas.
"Kauniita unia, Satakieleni."

"Kauniita unia", Aida vastasi astuen vastahakoisesti kauemmas. Niin paljon kuin hän halusikin kadota yöhön Tommyn kanssa, hänen täytyisi varmistaa, että Eli oli kunnossa.

Tommy käännähti vielä ovensuussa heittämään Aidalle lentosuukon, ennen kuin jätti pienen asunnon taakseen.
Ja melkein kuin yhteisen sopimuksen solmineena, ehti kulua korkeintaan puoli tuntia, ennen kuin ovi jälleen kävi ja Eli kurkisti sisään.
Kurkisti, ei astunut suoraan sisälle.

Aida tunsi kiusallisen vihlaisun nähdessään kurkistuksen ja suoristautui istumaan sohvalle.
"Eli", hän vetosi ahdistuneena.
"Tule sisälle."

Elin kasvoille kohosi häkeltynyt hymy.
"Hei", hän tervehti ja uskaltautui viimein eteiseen.
"Tuota... Lähtikö hän jo?"

Aida nyökkäsi ja hankasi kasvojaan, kätkien silmät hetkeksi käsiinsä kerätessään itseään.
"Se oli vain... Tommy. Joten, mitä unohdit?"

"Öhm."
Eli hieraisi niskaansa ja nykäisi neuvottomana korvalehteään.
"En muista."

Aida tutki Eliä ahdistustaan nieleskellen.
"Joten, lähdit vain pois, koska..." Ajatus kuristi hänen kurkkuaan.
"Oletko kunnossa?"

Eli rapsutti nenänpieltään.
"Joo. Minä vain. Ajattelin, että jos teillä oli jotakin kesken. En halunnut häiritä."

"Et sinä häirinnyt. Se oli vain...", Aida heilautti avuttomana kättään. Hän ei tiennyt, millä sanalla jatkaa. Jotain hölmöä, mitä hän teki. Hölmöä, mutta ihanaa.

Eli vaihtoi painoa jalalta toiselle ja hymyili hieman hämillään.
"Ei sillä. En vain halunnut häiritä. Täällä on vähän... vähän tilaa yksityisyydelle."

"Se on totta", Aida vastasi hieraisten niskaansa.
"Ehkä meidän pitäisi muuttaa siihen asuntoon, jonka ostin? Tai sinun, ainakin."

Eli räpäytti silmiään ja kumartui sitten viimeinkin riisumaan kenkiään.
"Joo. Luulen, että Davidkin haluaisi jo oman rauhansa takaisin."

Aida nyökkäsi ja sormeili mustavalkoisen kotelomekon helmaa, joka oli nyt säädyllisellä korkeudella.
"En ole käynyt siellä sen jälkeen, kun kävimme katsomassa sitä. Miltä siellä näyttää?"

Eli suoristautui ja katsoi Aidaa hetken. Sitten hän vaelsi pienen asunnon poikki ja istahti sohvalle naisen vierelle.
"Aika... Samalta kuin silloin, luulen. Pitäisi hankkia sinne kunnon huonekaluja. Minulla on muutama musikaalijuliste, muistat ne varmaan... Vaikka en tiedä, näyttäisivätkö ne epäsiisteiltä niin hienossa asunnossa?"

"Voit sisustaa siellä miten haluat", Aida lupasi ja saattoi hengittää helpommin, kun Eli istui hänen vierelleen.
"Minun varmaan... Minä lähden pian kiertueelle, luulen."

Eli käänsi katseensa Aidaan.
"Ai."
Hän toivoi, että olisi osannut sanoa enemmän. Mutta sydän alkoi hakata kipeästi ja levottomasti.
"Miten... Miten pian?"

Aida tuijotti syliään tietämättä, mikä tarkalleen sai hänet tuntemaan syövää syyllisyyttä. Ehkä hänen pitäisi tehdä vähemmän typeriä, ajattelemattomia asioita.
"En tiedä. Oletko ajatellut, mitä sinä teet seuraavaksi?"

"Mmm, olen yrittänyt."
Eli tutki Aidaa vielä hetken katseellaan ennen kuin pieni dinosaurus ilmiintyi jälleen sohvatyynylle heidän väliinsä. Se keinutti hetken mietteliäästi päätään, kunnes lähti varovasti vaeltamaan lähemmäs Aidaa.

Dinosaurus sai hymyn nousemaan vaistomaisesti suupieliin ja Aida katseli tuttua olentoa sydän hellyydestä vihloen.
"Yrittänyt? Mitä olet ajatellut?"

Dinosaurus pysähtyi Aidan vierelle, melkein tätä koskettaen.
"En tiedä", Eli myönsi.
"Se pelottaa minua."

"Asian ajatteleminen?" Aida varmisti häkeltyneenä ja puri kieltään, ennen kuin sanoisi jotain harkitsematonta.
"Mitä haluaisit tehdä? Jos voisit tehdä mitä tahansa?"

"Joo", Eli myönsi samalla kun käsidinosaurus naputti Aidan käsivartta.
"Minulla on aika paha tapa munata urani suhteen."

Aida tunsi kipeän myötätunnon vihlaisun.
"Mutta mitä haluaisit tehdä? Jos voisit tehdä mitä tahansa", hän toisti.

Eli kohautti toista hartiaansa ja pieni dinosaurus pysähtyi hetkeksi.
"Haluan olla teatterissa", hän vastasi.
"En vain... Juuri nyt en vain tiedä."

"Joten...", Aida vastasi epätietoisena.
"Mitä teet nyt?" hän kysyi ja muisteli pelottavaa tyhjyyden ja epätietoisuuden tunnetta, joka oli vallannut hänet aina töiden välissä.

Eli oli hiljaa samalla kun pieni dinosaurus alkoi varovasti kiivetä Aidan käsivarrelle.
"Kuule, minä..."
Hän kurtisti kulmiaan.
"Olen miettinyt."

"Mitä?" Aida kannusti miestä jatkamaan ja avaamaan mietteitään, katse dinosaurusta seuraten. Hän yritti olla miettimättä, miten oli särkenyt heidät. Taas. Luvattuaan, ettei tekisi niin enää.

Eli oli hiljaa. Pitkään, ainakin omalla mittapuullaan.
"Kuule, olisiko sinusta... Tuntuisiko sinusta pahalta, jos tulisin mukaan kiertueelle?"

Katse kohosi yllättyneenä Elin kasvoihin. Aida suli helpottuneeseen, valovoimaiseen hymyyn.
"Ei tietenkään! Se olisi täydellistä. Jos olet varma? Elämäsi on kuitenkin täällä."

Pieni dinosaurus oli jähmettynyt paikoilleen.
"Ei tietenkään ilmaiseksi", Eli kiiruhti lisäämään.
"Voin tehdä... Ihan mitä vaan. Haluaisin vain... Haluaisin vain hetkeksi pois täältä. Ja se voisi olla hauskaa. Mehän olemme ystäviä."

Aida pudisti päätään ja puristi Elin käsivartta.
"Älä murehdi sellaisesta, kullannuppu. Olisi hienoa, jos saisin sinut mukaani." Raha oli yhdentekevää.
"Kysyn siis Hattielta, milloin lähdemme."

Hetken Elin oli helpompi hengittää.
Ja se sai hänet ojentamaan kätensä ja vetämään Aidan halaukseen. Se oli vilpitön, samaan aikaan onnellinen ja helpottunut halaus, johon ei ollut helppo lukea vääriä merkityksiä.
"Kiitos."

Torstai 17. syyskuuta 2020, iltapäivä, Abbey Road Studios, Westminster, Lontoo

Studion ulko-ovien taakse kerääntynyt paparazzien joukko oli liian kiireinen kiinnittämään huomiota tummansiniseen bombertakkiin pukeutuneeseen lähettiin, joka kuljetti mukanaan muodosta päätellen kukkien kimppua. Hieman kumarat hartiat, melkein silmille kiskottu, jonkin-niistä-kymmenistä-lähettifirmoista logolla varustettu lippalakki ja korviin kiemurtavat kuulokkeiden johdot kielivät, että kyseessä oli todennäköisesti kesästä jäljelle jäänyt harjoittelija, joka oli työ- tai opiskelupaikkojen välillä. Yhdentekevä henkilö joka tapauksessa, jos lehdistöltä ja niiden johtajilta kysyttiin.
Lähetti pääsi pujahtamaan vaivatta sisään vartioidusta henkilökunnan sisäänkäynnistä ja saattoi aloittaa vaelluksensa kohti äänitysstudiota.

Legendojen kuluttama, punasävyinen persialaismatto oli todellinen jalkojen alla. Jimmy Choon korkokengät syrjään potkaissut Aida kipristeli varpaitaan sitä vasten tuntiessaan olonsa epätodelliseksi. Mutta tätä kai hänen elämänsä oli nykyään. Päiviä Lontoon, ehkä jopa maailman, kuuluisimmalla studiolla, luomassa uutta albumia ja suunnittelemassa uutta, kansainvälistä kiertuetta. Hän oli sortunut ottamaan muistoksi kuvia hänestä ja bändistä kävelemässä Abbey Road Studiosin edessä olevalla, ikonisella suojatiellä.
Keskity.
"Darling, it will be alright. I know how hard you have tried. Darling, imperfection might comfort you in the night." Nilkkapituiseen unikkomekkoon pukeutunut Hattie nosti kättään lasin takana, ja musiikki taukosi tuhdin naisen kumartuessa teknikon puoleen. Hymy äidillisillä, lämpimillä kasvoilla kertoi, että albumin pääsingle oli viimeistä sipaisua vaille valmis.

Lähetti tiesi hetkensä tulleen ja astui vihdoin peremmälle ovensuusta, johon oli jäänyt tajutessaan äänityksen olevan edelleen käynnissä.
"Lähetys neiti Fitzgeraldille", tämä ilmoitti, nuoren äänen vahvistaessa mielikuvaa harjoittelijasta.

"Salaiselta ihailijalta?" Maddox ehdotti kohottaen kulmiaan ja Aida pyöräytti miehelle hyväntuulisesti silmiään, ennen kuin pujottautui bändin lomasta studion ovelle sukien kesyttömiä, punaisia hiuksia taakse kasvoiltaan. Hetken hänen vatsaansa nipisti levoton muisto punaisista ruusuista ja mustista silkkinauhoista, tunkeilevista kirjeistä ja liian henkilökohtaisista lahjoista. Mutta se oli menneisyyttä.

"Ei, hyvin avoimelta ihailijalta", lähetti vastasi ja alkoi kehrätä naurusta.
"Hei, Satakieleni."
Lähetti muutti muotoaan Tommyksi, kun tämä suoristi ryhtinsä ja työnsi hattunsa lippaa ylemmäs.

"Uusi harrastuksesi?" Aida naurahti ja ojensi kätensä vetääkseen naisen halaukseen helpottuneena. Vaikka tiesihän hän, että Holland ja Sullivan valvoivat tiloja ja sitä, mitä ovesta tuli sisään.
"Hei."

"Mm-hmm", Tommy vastasi ja kietoi vapaan käsivartensa Aidan ympärille.
"Ihmiselle tekee hyvää hankkia sellaisia. Kuinka äänittäminen sujuu?"

"Hyvin. Aikataulussa", Aida vakuutti ja hipaisi huolellisesti punatuilla huulilla naisen poskea, varoen jättämästä siihen muistoa itsestään.
"Mikä tuo sinut tänne?"

Tommy astui askeleen taaemmas ja painoi käden sydämelleen.
"Satakieleni, lupasit minulle tapaamisen", hän muistutti.
"Jotta voisimme keskustella kiertueesta. Halusin myös tuoda nämä sinulle."
Hän ojensi paperiin käärittyä kukkakimppua Aidalle.

"Oletpa kultainen", Aida sanoi ottaen kukat vastaan.
"Pidetään tauko", hän jatkoi bändilleen olkansa yli ja muusikot rentoutuivat instrumenttiensa ääressä, suunnaten hakemaan kahvia.
"Joten, mistä haluat puhua kiertueessa?"

"Avaa se", Tommy vetosi ja viittasi kohti kukkapakettia.
"Haluaisin tietää, miltä ajatus sille lähtemisestä tuntuu sinusta nyt."

Aida noudatti käskyä ja avasi kukkapaketin.
"Hyvältä, tietenkin. Olen innoissani", hän lupasi. Hektiset päivät eivät antaisi liikaa aikaa ajatella ja hän saisi kokea uudelleen kiertueen perhemäisen tunnelman, lavalle astumisen euforian ja jatkuvan matkustuksen maisemanvaihdoksen.

Sinisävyisessä, melkein liioitellun suuressa kukkakimpussa saattoi erottaa ainakin ruusuja, ruiskukkia, yhden ylvään pallomaisen sinisen hortensian, yhdistettytnä hennon harsomaisiin valkeisiin kukkiin, muutamaan valkeaan liljaan sekä kieloon.
"Olen hyvin onnellinen siitä", Tommy vastasi hymyillen ja ojensi kätensä sipaisemaan Aidan punaisia hiuksia.
"En valehdellut sanoessani, että olen kaivannut lauluasi."

Aida hymyili silmät siristyen ja nojautui hienovaraisesti kosketukseen.
"Imartelija", hän moitti ja painoi nenänsä ihaillen kauniiseen, siniseen kimppuun.
"Miten ihania. Kiitos, olet todella huomaavainen."

"Ehkä", Tommy myönsi ja jätti käsivartensa rennosti Aidan vyötärölle.
"Mutta en koskaan mistään, mikä ei olisi totta. Haetaanko sinullekin jotakin virvoketta, Satakieleni, vai jatkuuko äänitys vielä?"

Aida pudisti tarjoukselle päätään.
"Oh, ei kiitos. En tarvitse mitään. Luultavasti jatkamme vielä jotain projektia", hän arveli ja vilkaisi lasin takana olevaa huonetta, missä Hattie ja teknikko olivat kumartuneina äänityspöydän ääreen.
"Mitä sinulle kuuluu?"

"Olen pitänyt itseni kiireisenä", Tommy vastasi samalla kun seurasi katseellaan, mitä lasin takana tapahtui. Taikuutta, jos häneltä kysyttiin. Hän toivoi, että olisi ymmärtänyt musiikin teknisestä puolesta enemmän.
Ehkä hänen pitäisi opiskella.
"Joko keskustelit kiertueesta ystäväsi kanssa?"

Aida katsahti Tommya hämillisenä.
"Ystävän... Oh, tarkoitatko Eliä? Hän tulee mukaani. Hän oli sattunut ajattelemaan ihan samoin itsekin", hän naurahti ja pyyhki hiuksia kasvoiltaan.
"Joten kaikki järjestyi hienosti."

Tommy hymyili ja painoi suukon Aidan punaisiin hiuksiin.
"Sillä lailla. Olen hyvin onnellinen puolestasi, Satakieleni. Ja maltan tuskin odottaa, että pääsen näkemään, millaisiin korkeuksiin liidät tällä kiertueella. Mistä puheenollen, en malta hillitä uteliaisuuttani. Menisimmekö kuuntelemaan, mitä tuolla lasin takana puhutaan?"

Aida kikatti kehräten ja tuuppasi hellästi Tommyn vatsaa. Hän nyökkäsi ja johdatti naisen kanssaan ulos studiosta ja äänitysstudioon, missä Hattie suoristautui.
"Kas Tommy, mikä sinut tuo tänne?"

Tommy vastasi tuuppaukseen iskemällä silmää ennen kuin he suuntasivat äänitysstudioon. Akvaarioon. Vitriiniin.
Hänen ajatuksensa hakeutuivat hetkeksi liskoelokuvaan ja palasivat sitten taas takaisin.
"Hattie", hän tervehti hymyillen ja ojensi käsiään, jotta voisi tarttua naisen käsiin ja painaa tämän poskille suudelmat.
"Ikävä."

Hattie nojautui vastaamaan poskisuudelmiin ja hymyili.
"Aina ilo nähdä sinua." Hän nojautui suukottamaan myös Aidan poskea ja veti naisen äidillisesti kainaloonsa.
"Sanoituksen muutos oli puuttuva pala. Kappale on viimeistä vaille valmis." Hattie kääntyi Tommyn puoleen.
"Pidämme ensimmäisen levyn linjan, missä käytämme hyvin raakoja äänityksiä kappaleista. Tunne ja aitous pysyvät niissä paljon paremmin ilman ylimääräistä editointia."

Tapa, jolla Hattie veti Aidan kainaloonsa, herätti Tommyssä kumman... kaipauksen. Milloin viimeksi joku oli halannut häntä samalla tavalla?
Ei kai koskaan.
Hänen perheessään ei uskottu halauksiin.
Hän rapsutti kyynärtaivettaan lähettitakin kankaan läpi ja löysi taas innostuksensa.
"Se kuulostaa loistavalta", hän myönsi.
"Satakielemme on taitavissa käsissä."

Aida kurottui painamaan suukon Hattien poskelle ja irrottautui sitten halauksesta.
"Lyön juuri lukkoon kiertueen loppua aikataulua. Aloitus Amsterdamin Ziggo Domessa", Hattie jatkoi.
"Euroopan kiertueen liput myytiin loppuun vielä nopeammin kuin edellisen."

"En ole yllättynyt", Tommy myönsi.
"Satakielemme on uskomaton. Ja Amsterdam ihana kaupunki."

Aida hymyili päätään puhdistaen. Innostus nipisti vatsan pohjaa, kun hän ajatteli lähestyviä konsertteja. Euforiaa, joka koittaisi lavan valoissa.
"Mistä halusit puhua kiertueessa?" Aida kysyi Tommylta.

Tommy huomasi taas uppoutuneensa ajatuksiinsa, muttei antanut sen häiritä.
"Halusin vain varmistaa, miltä se sinusta tuntuu, Satakieleni", hän vastasi.
"Ja onko kaikki valmiina."

"Olet huomaavainen", Aida sanoi ja kurottui silittämään Tommyn käsivartta.
"Kaikki on valmiina ja olen innoissani kiertueesta." Se oli jotain, mitä hän ei koskaan uskonut pääsevänsä tekemään. Ei tällaisessa mittakaavassa. Ei kahdesti.

Tommy hymyili.
"Olen iloinen kuullessani tuon", hän vastasi.
"Älkää antako minun häiritä enempää mestariteoksen syntymää."

Maanantai 12. lokakuuta 2020, 20.48, Amsterdam Airport Schiphol, Amsterdam

Hetken hiljaisuus, kiivaat hengenvedot, vimmastunut supina, vähemmän hienovaraisesti kohoavat puhelimet ja heitä kiinteästi seuraavat katseet tekivät olosta itsetietoisen. Aida antoi punaisten hiusten valahtaa korvansa takaa osin kasvojensa suojaksi seuratessaan Hollandia ja Sullivania terminaalin edessä odottavalle autolle.
Seuraavana päivänä alkavan Euroopan kiertueen jännitys sekoittui hermostukseen ja huonoon omaantuntoon, jota Aida tunsi ajatellessaan bändiä ja roudareita, jotka seuraisivat pian busseilla ja rekoilla. Hänet ja lähipiiri oli nostettu eri kastiin, jolle kuului mukava hotellimajoitus ja ensimmäisen luokan matkustus.
Salamavalot räpsyivät, kun he ylittivät kadun autolle – mutta eurooppalaisella maltillisuudella verrattuna LAX:n apokalyptiseen kaaokseen.
Holland piteli kookkaan, tumman auton takaovea auki seurueelle ja Sullivan katseli uhkaavalla tuimuudella ympärille kerääntyviä uteliaita.

Salomen rintaa puristi.
Oli varmastikin jonkinlainen saavutus, ettei hän ollut itkenyt kertaakaan lennon aikana - sillä, että lento oli ollut lyhyt, ei ollut merkitystä - vaikka pari kertaa kyyneleet olivatkin olleet lähellä nousta silmiin.
Ikävä tuntui eläimeltä, joka raateli häntä sisältäpäin.
Mutta siihen oli jälleen totuttava. Se, että pienen hetken edes osa hänen rakkaistaan oli ollut samassa maassa, oli ollut luksusta, joka oli tehnyt hänestä liian pehmeän.
Onneksi hän saattoi uppoutua setvimään loputtomien pyyntöjen ja vaatimusten listaa puhelimestaan.
Päästyään auton takapenkille hän kaivoi olkalaukustaan vesipullon ja ojensi sitä Aidalle samalla kun toinen käsi näppäili puhelinta.

Aida otti vesipullon vastaan hajamielisesti kiittäen ja katseli maisemia auton ikkunoiden takana. Milloin hänen elämänsä oli lipsahtanut tähän? Hän ei tiennyt, minne he olivat matkalla. Hän ei edes kantanut omaa vesipulloa. Hän oli päätynyt luottamaan Salomeen niin täysin, että häntä hirvitti ajatella, mitä tapahtuisi ilman assistenttia. Onneksi vanhassa kodissa vietetty aika oli helpottanut irrallista epätodellisuuden tunnetta. Pilalle värjääntyneillä pyykeillä oli positiivisiakin seuraamuksia.
Auto liukui sujuvasti Amsterdamin poikki kohti varattua hotellia, ja Aida keskittyi ajattelemaan huomista konserttia. Toivottavasti bändi ei hermostuisi, jos hän haluaisi tehdä vielä muutoksia esityslistaan.

Eli kohotti katseensa puhelimestaan, jonka näytön poikki kulkeva syvä naarmu jakoi kahtia.
"Aida", hän kutsui, jalka innokasta rytmiä nykien.
"Aida hei."

Aida loihti kasvoilleen hymyn, kun kääntyi Elin puoleen.
"Mitä?"
Hän toivoi, että mies viihtyisi kiertueella. Ei tuntisi oloaan laiminlyödyksi lemmikkieläimeksi. Olisiko hänen pitänyt pyytää yhteinen hotellihuone? Se olisi outoa. He olivat vain ystäviä.

Eli kohotti puhelintaan niin, että Aida saattoi nähdä näytön.
"Siellä on oranssit kylpyhuoneet", hän vastasi innostuneesti.
"Sinulla on varmaan oranssi ammekin."

"Oh. Hienoa", Aida vastasi ja silitti Elin reittä. Oli myös hienoa nähdä Eli jälleen iloisena ja energisenä. Toivottavasti se ei kertonut maniasta, vain paremmassa voinnista.
"Haluatko tehdä jotain illalla?"

Eli esitteli kuvan myös oranssista kylpyammeesta ennen kuin sammutti puhelimensa näytön.
"Joo", hän vastasi ja kurtisti sitten kulmiaan.
"Tai... Pitääkö sinun valmistautua jotenkin, prinsessa?"

Aida hymyili puolittain.
"He eivät halua minun liikkuvan ulkona, mutta sinä voisit mennä tekemään jotain. Tutustumaan kaupunkiin. Voisitte mennä yhdessä Salomen kanssa."

Salomen pää napsahti ylös kun hän kuuli nimensä.
"Mitä minusta?"

"Voisitte mennä Elin kanssa ulos", Aida toisti kärsivällisesti.
"Nähdä kaupunkia ja nauttia olostanne."

Salome mutristi huuliaan.
"Ja jättää sinut yksin?" hän vetosi.
"Tehdään mieluummin jotain kivaa hotellissa. Jos jaksat."

"Ei teidän tarvitse murehtia minusta", Aida rauhoitteli.
"Minun pitää mennä pian nukkumaankin. Ehditte te toki huomennakin."

Salomen huulet pysyivät murtistuneina.
"Minusta on kamala ajatus hylätä sinut yksin hotellille, querida."

"Ei se ole hylkäämistä", Aida huomautti pyöritellen vesipulloa käsissään. Milloin hän oli lakannut kantamasta käsilaukkua?
"Menen joka tapauksessa sänkyyn."

Salome ei ollut asiasta samaa mieltä. Kenties osittain siksi, että hän koki jo hylänneensä Davidin. Tällaisina hetkinä hän ei voinut olla tuntematta itseään itsekkääksi, halutessaan pitää miehestä niin tiukasti kiinni vaikka he joutuivatkin olemaan erossa.
Ei, hän oli itsekäs.
Kurkkuun uhkasi nousta pala.
"Tilaisinko huonepalvelusta jotakin valmiiksi? Makuvettä, hedelmiä?"

"Tilaa vain itsellesi mitä tahansa haluat", Aida kannusti ja taputti Salomen reittä lempeästi.
"Minulla on kaikki ihan hyvin."

Salome katsahti Aidaa. Ja ojensi sitten käsivartensa vetääkseen naisen halaukseen.
Huulet edelleen päättäväisesti mutrulla.

Aida kehräsi hyväntuulisesta naurusta halatessaan Salomea takaisin ja painaessaan suudelman naisen poskelle.
Auto liukui pysähdyksiin hotellin eteen ja odottavasta joukosta päätellen joku oli vuotanut hänen sijaintinsa. Luultavasti Harvey.
Holland ja Sullivan nousivat autosta isoina ja uhkaavina, auraten matkustajille tilaa.
Sullivanin paheksunnasta huolimatta Aida ei voinut vain kiiruhtaa sisään, vaan jäi kirjoittamaan nimeään kiihkeästi ojennettuihin papereihin ja levyihin ja nojautui hymyillen mukaan täriseviin selfieihin, vakavakasvoiset turvamiehet takanaan.

Salomen mahdollisuudet turvata AIdan turvallisuus eivät olleet kovinkaan suuret verrattuna tehtävään palkattuihin, häntä monta kertaa isompiin miehiin. Silti hän ei voinut lähteä naisen viereltä, vaan pysytteli lähellä, juuri ja juuri kameroiden ulottumattomissa.
Hän oli alkanut oppia kulmat.
Ja kun saapuminen alkoi venyä vaarallisen pitkäksi, hän siirtyi lähemmäs ja hipaisi Aidan kättä.

Seurue ohjattiin sisään varattuun hotelliin, ja häly jäi ovien taakse.
Aida nojautui painamaan suukon Salomen poskelle, ennen kuin lähti hänelle varattua huonetta kohti turvamiehet kantapäillään.

Tiistai 13. lokakuuta 2020, Ziggo Dome, Amsterdam

Lontoon teatterit olivat aina näyttäneet majesteettisilta hänen silmissään. Penkkirivit jatkuivat loputtomina, kun hän astui lavalle. Konserttien salit painivat eri sarjassa. Nämä penkkirivit todella levittäytyivät loputtomiin. Ainakin 15 kertaa hänelle tuttujen teatterien kokoisena.
Ei syytä hätäillä.
Valot välkkyivät tyhjien penkkien yllä, äänentoistoa testattiin, soittimia viritettiin. Teknikot kiiruhtivat ympäri salia varmistamassa kaiken toimivan ja olevan valmiina Nightingale Live 2020 -kiertueen ensimmäistä konserttia vasten. Toisin kuin monilla kiertävillä esiintyjillä, heidän tuotantonsa oli pieni. Se lepäsi lähes täysin hänen hartioillaan – ei paniikkia – eikä siksi tarvinnut montaa lavaa kulkemaan kiertueen eri kaupunkien välillä. Vain hän, bändi ja minimalistinen tuotanto.
Illan tullen 17 000 katsojaa pakkautuisivat areenalle katsomaan sitä. Huomenna määrä olisi reilusti isompi Antwerpenin Sportpalaisissa. Pienet, kotoisat keikat, joissa kuuli lasien kilahtelun ja löysi tutut kasvot vaivatta pienestä yleisöstä, olivat mennyttä elämää.
Toki hän ymmärsi miksi – muutama iso konsertti oli kaikin tavoin kannattavampaa kuin moninkertainen määrä pieniä – mutta se ei estänyt häntä ikävöimästä intiimiä tunnelmaa, joka muistutti häntä melkein ystävien illanvietoista jonkun olohuoneessa. Mutta ei kai mikään estänyt häntä pitämästä illanviettoa 17 000 ihmisen kanssa.
Ei paniikkia. Mitä suuremmiksi konsertit kävivät, sitä enemmän häntä oli alkanut jännittää. Pahoinvointi kouraisi nytkin vatsaa, kun Aida astui mikrofonin ääreen testaamaan äänentoistoa, vaikka yleisönä oli vain kourallinen kiireisiä roudareita ja teknikoita.

Mutta se ei ollut mitään verrattuna melkein lamaannuttavaan jännitykseen, jota Aida tunsi odottaessaan lavan alla olevassa hississä. Yleisön ääni kuulosti kuohunnassaan myrskyävältä valtamereltä. Sai hänet tuntemaan olonsa hyvin, hyvin pieneksi.
Hän tunsi sykkeen sormenpäissään. Hengitä. Hengitä syvään, hän käski itseään, kun They Sayn rummut täyttivät areenan ja hissi nosti hänet ylös.
Hetkeksi lavan valot sokaisivat hänet. Yleisöstä vyöryvä, euforinen innostus, valtava rakkaus, otti hänet syleilyynsä, ja jännitys unohtui. Satakielen oli aika laulaa.