If There Only Were Doors

Ei. Neljä Grammyä.
Song of the Year, illan kolmanneksi suurin palkinto, julistettiin Nightingalelle. Ei tämä voinut olla todellista.
Aida oli nousta ylös, jalat turtina, kun tajusi stadiumin lattian paljaita jalkojaan vasten. Voi paska. Hän oli polkaissut varpaita hitaasti murhaavat kengät jaloistaan ja yritti pujottaa näyttävät korot nyt takaisin, suoran lähetyksen kuvatessa häntä odottavasti.
Onneksi hän saattoi nauraa itselleen nyt. Hän voisi itkeä huomenna, kun näkisi kaikki kömpelöt toilailunsa pitkin internettiä kansan huvina.
Hattie puristi hänen kättään rohkaisevana, kun he nousivat yhdessä lavalle vastaanottamaan palkinnon, ja halasi hänet syleilyynsä kirkkaissa valoissa. Hänen uskomaton tuottajansa, sanoittajansa, ystävänsä, äiti, jota hänellä ei ollut ollut, kutsui häntä muusakseen ja satakielekseen, ja Aida kikatti häkellyksissä, hautautuen Hattien suureen, lämpimään halaukseen.
Hyvä luoja. Hänen piti nipistää käsivarttaan jälleen. Siinä olisi komea mustelma pian.

Hänellä ei ollut aikaa istua takaisin alas tai pohtia, missä pidellä neljää palkintoa, sillä hänen esitysvuoronsa lähestyi vääjäämättä. Perhoset lepattivat vatsassa kuin humalaisina törmäillen. Aida keräsi helmaa käsiinsä, kun kiiruhti hämärän katsomon poikki lavan takatiloihin vievästä sivuovesta valmistautumaan.
Siististi pukeutunut nuori mies istahti sujuvasti hänen paikalleen, posket innosta punoittaen, varmistamaan, että katsomo näytti kaiken aikaa täydeltä televisiokameroiden edessä.

Eli oli tilanteen tasalla. Kerrankin hän oli tilanteen tasalla, ja siirsi kenkiä lähemmäs Aidaa.
Sinä teit sen, prinsessa, sinä olet upea.
Hän puristi Aidan kättä ennen kuin tämä kiiruhti lavan taakse.
Ja katsahti hieman häkeltyneenä miestä, joka hänen viereensä istui. Hänen Aidansa paikalle.
Ei menisi läpi.

Stalples Center humisi. Juontajan ääni kuului vaimeana takatiloihin. Jättiläismäinen stadium odotti pian seuraavaa esiintyjää, ja Aida lähetti äänettömän, hiljaisen rukouksen korkeammalle voimalle, jonka tarkkaa muotoa hän ei tohtinut arvailla.
Kamerat pyörivät valmiina kuvaamaan hänen esityksensä suorana kymmenille miljoonille ihmisille.
Osoita, että olet tämän kaiken arvoinen.
Hän otti tukea kulissin seinästä lavan takana hengittäen syvään, kun näki käsiensä tärisevän. Yleisö kuin yleisö.
Yleisö kuin yleisö.

Salome oli ollut pelkkä itkevä sotku koko sen ajan, jonka hän oli seurannut gaalaa katsomosta. Hän itki edelleen, kun pääsi viimein halaamaan Aidaa lavan takana. Kun pääsi sopertamaan, kuinka upea tämä oli.
Mutta hänen oli oltava myös vahva.
Hän lähetti Jumalalle parhaan rukouksensa ja risti varmuuden vuoksi sormensa. Olisi ristinyt myös varpaansa, jos kengät olisivat antaneet myöten.
Hän potki kengät jaloistaan tehdäkseen niin.

Aida halasi Salomea kiitollisena naisen läsnäolosta ja fyysisestä tuestakin. Hän ei muistanut olleensa koskaan näin hermostunut ennen esitystä. Hyvä luoja, mitä jos hän oksentaisi? Luulisi, että illan menestys olisi helpottanut hermostusta, vakuuttanut hänen kuuluvan lavalle.
Vaikutus oli päinvastainen.
Paine olisi ollut paljon, paljon pienempi, jos hän olisi vain Aida.
"Oletko nauttinut?" hän kuiskasi harhauttaakseen itseään.

"Luulen niin", Salome kuiskasi takaisin ja kietoi käsivartensa Aidan vyötäisille, sormet edelleen ristissä.
"Totta puhuakseni olen vain jännittänyt sinun puolestasi. Turhaan. Sinä olet valtavan lahjakas, querida, ja tänään kaikki saavat nähdä sen."

Aida pudisti päätään ja sulki silmänsä, kun hermostuksen tuoma pahoinvointi keinutti lattiaa hänen allaan. Hyvä luoja. Keskity. Älä ajattele.
Teknikko hääri heidän ympärillään, varmisti korvanapin toimivuuden ja keskusteli kollegoidensa kanssa radiopuhelimella. Nyt oli aika.

"Ja seuraavana artisti, joka on voittanut jo neljä Grammyä tänä iltana eikä kaipaa esittelyjä – Aida Fitzgerald!"

Stadium hävisi pimeyteen.
Valokeila häikäisi hänet. Ääni täytti tilan melkein aavemaisena yksinäisyydessään. Kertosäkeen sanat elivät, kun hän kertoi tarinansa jokaiselle kuulijalle.
Hetkeksi valo katosi, ja Aida yritti olla sulamatta epäuskoiseen hymyyn kuullessaan yleisön odotuksen ja hurrauksen. Keskity. Älä ajattele.
Musiikki heräsi henkiin hänen takanaan, ja valot paljastivat bändin siluetit. Hattie oli oikeassa. Musiikilla oli sydämen syke. Yleisö tunsi sen myös. Hän tunsi rytmissä lyövien käsien pulssin jalkapohjissaan. Hänen täytyi olla euforiasta humalassa.
Visuaalisten spektaakkelien, dramaattisten tanssinumeroiden, välkkyvien valojen, savukoneiden ja liekinheittimien keskellä yksinkertainen, riisuttu esitys oli eri lajia. Vain musiikki, bändin siluetit ja yksinäinen valokeila, jonka kirkkaus sai syvänsinisen iltapuvun ja punaiset hiukset hehkumaan.
Hän liikkui vain hienovaraisesti musiikin tahtiin, mutta pisamaisten kasvojen vilpittömyys, äänen väri ja käsien luonteva elekieli välittivät tunteen aitouden myös televisiokameroiden läpi.
Tämä oli hänen hetkensä, ehkä hänen elämänsä esitys. Ja Aida antoi kaikkensa. Täytti valtavan stadiumin äänellään, välitti puhdasta, kipeää tunnetta, mutta se kaikki tuntui niin vaivattomalta, että hän muisti jälleen elävästi, miksi esiintyminen tuntui lentämiseltä.

"Valmiina?" hän kysyi kappaleen huipun lähestyessä, ja kun sen rytmi sykki hänenkin lävitseen, hänen tarvitsi vain napsauttaa sormiaan muutaman kerran, kun yhteen rytmikkäästi lyövien käsien pulssi jo levisi sähköisenä stadiumin läpi ja sai onnelliset perhoset lepattamaan hänen vatsassaan.
Paikoin kirkuna kuului melkein musiikin yli.
Ja sitten se oli ohi.
Hetkeksi lavan valot sammuivat, ja äänen vyöry löi häntä vasten. Kun ne syttyivät jälleen, yleisö seisoi niin pitkälle kuin hän saattoi nähdä. Maailman suurimmat musiikin nimet, uskomattomat taiteilijat, osoittivat suosiotaan seisten. Hänelle.
Aida kosketti vatsaansa epäuskoisena ja suli häkeltyneeseen, onnelliseen hymyyn, vilkuttaen muutamille tunnistamilleen kasvoille eturiveissä. Melu oli kuurouttava, eikä se lakannut. Hän sukaisi hiuksia pois kasvoiltaan ja tunsi silmiensä kostuvan katsellessaan näkyä. Mikä euforia.
Hän muodosti äänettömän kiitoksen huulillaan, sukaisi uudelleen hiuksiaan ja tunsi samaan aikaan haikeutta ja suunnatonta helpotusta, kun sai tuottajilta vihdoin luvan poistua lavalta.
Melu kaikui hänen korvissaan vielä silloinkin, kun hän kiiruhti takatiloihin ja tuli suljetuksi niin moneen halaukseen, että menetti suuntavaistonsa.
Polvetkin tärisivät.

Eli halusi uskoa, että hän oli se, joka oli noussut seisomaan ensimmäisenä.
Ehkä se ei ollut niin. Mutta hän halusi uskoa.
Lavan takana Salome sulki Aidan halaukseen ensimmäisenä. Mutta sitten hänen oli väistyttävä.

Maailma kieppui, ja Aida vajosi helpottuneena Salomea vasten, kun selvisi onnittelijoiden merestä. Hän teki sen.
Nyt hän voisi hengittää.
Kunhan hän nipisti jo kovin kipeää käsivartta tarkistaakseen, voisiko saada unenomaisen todellisuutensa murenemaan.

Salome sulki Aidan syliinsä, ja antoi tämän hengittää kaikessa rauhassa.
"Querida", hän kuiskasi lopulta.
"Katsotaanpa sinua."

"Kiitos, kullannuppu. En tiedä, mitä tekisin ilman sinua", Aida kuiskasi ja toivoi, että heillä olisi ollut pidempi hetki aikaa. Mutta oli aika palata katsomoon ja olla valmis kuvattavaksi kymmenille ja kymmenille miljoonille ihmisille. Seuraava esitys otti lavan haltuunsa.
Se, että hänen nimensä, hänen kasvonsa, hänen musiikkinsa luettiin ehdokkaana todellisten, oikeiden artistien joukossa, tuntui edelleen epätodelliselta. Siitä huolimatta, että hänen sylissään ja jaloissaan istui neljä kultaista gramofonia.
"Ja Grammyn saa... Ei mitään yllätystä tässä – Nightingale!"
Kun Record of the Year jaettiin hänen vain hetki sitten maailman edessä esittämälleen Nightingalelle, Aida oli melko varma oikeasti näkevänsä unta. Hänen tiiminsä, joka oli auttanut luomaan pökerryttävää suosiota saavuttaneen kappaleen, ympäröi hänet lavalla ja halasi hänet keskelleen.
Kiitos. Kiitos niin paljon. Tämä on naurettavaa. Kiitos. Tarkoitan sitä, kiitos. Kiitos.
Hän räpytteli sinnikästä, liikuttunutta kosteutta silmistään, kun palasi takaisin paikalleen. Mihin hän sovittaisi viidennen Grammy-palkinnon?

Hän halasi muutaman niistä kapeaan syliinsä, kun katseli ihailemiensa artistien yhteisesitystä loisteliaalla lavalla heidän edessään. Stadium keinui ja pyöri hänen ympärillään, ja hänen oli suljettava silmänsä hetkeksi.
"Ja tässä ovat ehdokkaat Album of the Yearille..."
Jokaikinen ehdokas oli maailmankuulu. Todellinen taiteilija, jota hän ihaili. Jonka kaltainen hän toivoi voivansa olla.
Hänen albuminsa kohdalla soitettiin Nothing But the Bestiä, ja Aida hymyili pökerryksissä kameralle.
"Ja Grammyn saa... Nightingale – Aida Fitzgerald!"
Voi pyhä luoja. Ei tämä voinut olla todellista.
Polvet tärisivät, kun hän asetteli palkinnot sylistään penkille ja nousi jälleen, kuudetta kertaa, lavalle ottamaan vastaan illan odotetuimman ja arvostetuimman palkinnon.

Hän halasi juontajia ja otti sanattomana vastaan onnittelut, ennen kuin kohtasi jälleen odottavan yleisön ja kamerat. Hänen tiiminsä, euforiasta melkein hysteerinen tiiminsä, seisoi hänen takanaan. Kuin oikea perhe.
Aida ei löytänyt sanoja. Hennot, takeltelevat äänteet eivät käyneet englannista. Hän puristi kultaisen gramofonin rintaansa vasten ja hymyili, pyyhkäisten luvatta poskille karkaavat kyyneleet kämmenselkäänsä.
"Kiitos. Tämä on... Todella naurettavaa. Minulla on jo mustelma käsivarressani, koska nipistän itseäni nähdäkseni, voiko tämä olla totta. Tämä on ilta, jota en unohda koskaan. Kiitos. Kiitos teille kaikille kanssani lavalla, kaikille, jotka ovat auttaneet minut tähän – tiedätte, keitä olette. Kiitos teille kaikille. Kiitos!"
Suosionosoitusten hyökyaalto sai hänen polvensa tärisemään niin, että hän pelkäsi kaatuvansa laskeutuessaan portaita. Kädet ojentuivat ensimmäisistä riveistä koskettamaan häntä, halaamaan häntä, puristamaan hänen kättään. Musiikin legendat onnittelivat häntä.
Häntä.
Ehkä hän oli saavuttanut vihdoin tähdet, joihin hänen oli povattu lentävän, joista hän oli haaveillut siitä saakka, kun oli astunut ensimmäistä kertaa lavalle.

Eli oli tiennyt sen aina.
Mutta nyt sen näkivät muutkin.
Hän ei olisi voinut olla ylpeämpi.

Voittajat ohjattiin vaivihkaa lehdistöhuoneeseen kuvauksia varten samalla, kun varsinainen, nelituntinen gaala päättyi stadiumissa ja 20 000 katsojaa kiiruhtivat ulos, mustien SUV:eiden mereen, takapuolet puuduksissa ja maha kurnien.
Salamavalot välkkyivät nälkäisesti pienen lavan gramofonein kirjottua taustarippua vasten. Nyt valokuvaajat eivät piirittäneet häntä kuin metsästävät kojootit, vaan tungeksivat melkein siivosti pienen lavan edustalla.
Ja tunnelma oli upea. Kuin hän olisi juonut juuri pullon hyvää shampanjaa ja uiskentelisi onnellisessa, humaltuneessa euforiassa.
Aida nauroi epäuskoisena, kun hänen käsivarsilleen yritettiin asetella kuutta, tuhtia, kultaista gramofonia kuvia varten. Hän sai sovitettua kaksi käsiinsä, toki, vaikka kädet tärisivät. Hän sai käsivarsiensa päälle neljä, jos halasi kaksi rintaansa vasten.
Kuvaajillakin oli hauskaa. He yhtyivät hyväntahtoisina hänen onnelliseen nauruunsa, napsivat kuvia prosessista ja vihdoin vikkelästi hetkestä, jona Aida sai tasapainoteltua kaikki kuusi Grammyä hetkellisesti ja jokseenkin kömpelösti syleilyynsä, suoden kameroille samalla häkeltyneen, leveän hymyn.

Eli valui ulos 20 000 ihmisen mukana, sydän hermostuneesti hakaten.
Hän toivoi, että olisi voinut olla Aidan luona.
Toivoi, että olisi saanut sulkea naisen syliinsä.
Mutta se ei ollut hänen paikkansa juuri nyt.
Jossain 20 000 ihmisen joukossa Salomekin toivottavasti matkasi etsimään itselleen kyytiä.

* * *

Hänen nimellään kaiverretut, kultaiset gramofonit toimitettaisiin hänen Lontoon osoitteeseensa seuraavan kolmen kuukauden aikana.
Se oli hyvä. Hän olisi luultavasti hukannut ne nyt.
Koko maailma pyöri, keinui ja sykki värejä ja ääntä. Hän kieppui halauksesta toiseen eikä ollut täysin varma, nauroiko vai itkikö. Ehkä molempia.
Joku ojensi hänelle lisää shampanjaa.
Los Angeles oli täynnä afterpartyja Grammy-gaalalle – koska jo koko viikon jatkuneet juhlat eivät olleet tarpeeksi. Olihan nyt toki musiikin suurin ilta. Harveylla oli painokkaita mielipiteitä siitä, mihin kaikkiin juhliin hänen täytyi osallistua, tai tarkemmin sanottuna, missä juhlissa hänen piti tulla kuvatuksi ja nähdyksi.
Mutta hän ei pahastunut. Hän tapasi niin monta musiikin taiteilijaa, joita oli ihaillut läpi elämänsä, että ilta muuttui vain epätodellisemmaksi ja epätodellisemmaksi. Varsinkin, kun hänen ihailemansa artistit kertoivat ihailevansa hänen musiikkiaan.
Käsivarressa oli ehdottomasti mustelma.
Hän oli unohtanut tunnottomat, luultavasti verta vuotavat jalat ja tunsi ne vasta, kun sai istahtaa alas upottavalle sohvalle yksissä illan halutuimmista, ylellisimmistä juhlista legendaarisen artistin Beverly Hillsin palatsissa. Lisää shampanjaa. Ehkä se oli sallittua tällaisena iltana.

Eli ojensi käsivarttaan Aidan harteille.
"Oletko onnellinen, prinsessa?" hän kysyi, nyt kun viimein saattoi puhua naisen kanssa. Se taisi olla ensimmäinen kerta sen jälkeen, kun he olivat lähteneet gaalasta.

Aida havahtui Elin läsnäoloon ja nojautui halaamaan miestä, meinaten kellahtaa nurin tämän syliin. Onneksi shampanja ei läikkynyt.
"Hei kullannuppu", hän kehräsi ääni pitkän illan kähentämänä ja tunsi maailmansa keinuvan. Hänen olisi varmaan pitänyt syödäkin jotain ennen shampanjatarjoiluja. Hän sulki silmänsä hetkeksi.
"Mitä kysyit? Oh. Mmm, totta kai. Oliko sinulla mukavaa?"

Eli painoi suudelman Aidan hiusten joukkoon.
"Olit upea", hän vastasi.
"Olisin voinut katsella sinua loputtomiin."

Aida hymyili ja nojasi painavalta tuntuvan pään Elin olkapäätä vasten. Hän siemaisi shampanjaa ja tunsi melkein leijuvansa, yhtä aikaa jossain kaukana ja kaiken tämän hullun, ihanan, pökerryttävän illan sydämessä.
"Missä Salome on?" hän kysyi havahtuessaan siihen, että nainen puuttui.

Eli havahtui ajatuksistaan.
"Puhelimessa", hän vastasi ja silitti Aidan reittä.

Aida hymyili ja kiitti sohvapöydän ympärillä pyöreilevää musiikin kermaa ja Hollywoodin isoja nimiä, jotka onnittelivat häntä illasta ja kiittelivät hänen levyään.
Hän toivoi, etteivät vieraat huomanneet, että hän taisi olla melko humalassa.
Hän soi Elille anteeksipyytävän hymyn, ennen kuin nousi halaamaan ihailemiaan tähtiä, tuntien itsensä jälleen täydeksi fanitytöksi. Sitten seuraava ryhmä halusi keskustella hänen kanssaan. Ja seuraava.
"Hei sinä ventovieras", tuttu ääni sanoi hänen korvansa juuressa ja sähköiset väreet kulkivat alas selkää. Aida pyörähti ympäri sulaen onnelliseen, valovoimaiseen hymyyn, kohdaten tutut, tummat silmät ja kietoi kätensä Edisonin niskalle. Mies sieppasi hänet halaukseensa ja kieputti häntä ilmassa useamman kerran niin vauhdikkaasti, että Aida oli melko varma kenkien lentävän kohta jaloistaan.
"Ihana nähdä sinua!" hän vetosi käheästi nauraen ja viipyi tiukassa rutistuksessa, kun Edison keinutti häntä ilmassa.

Eli havahtui siihen, että joku nojautui lähemmäs Aidaa, eri tavalla kuin lukuisat halaajat. Hän ehti jo säikähtää ja ponkaista reflleksinomaisesti seisomaan. Mutta se oli vain Edison.
Vain Edison.
Hän otti askeleen taaksepäin, etteivät vauhdikkaat korkokengät olisi tömähtäneet häntä vasten. Ja jäi seisomaan paikalleen, toivoen, ettei kiusaantuneena.

Varpaat koskettivat lattiaa, mutta Edisonin käsivarret jäivät hänen ympärilleen, silittäen syvänsinisen puvun verhoamaa selkää hellästi.
Aida hymyili epäuskoisena, puraisten alahuultaan ja silitti Edisonin poskea, suki taakse tuuheita, suklaanruskeita hiuksia ja tutki tummia silmiä tarkkaan.
"Näytät niin hyvältä!" Niin terveeltä. Ehkä Edison oli todella pysynyt erossa aineista.
"Ja sinä olet niin tyrmäävä, että sekoitat tällaisen ressukan pään. Säälisit kuolevaisia", Edison vastasi, upottaen sormensa punaisiin hiuksiin, ja nojautui lähemmäs.
Aida tuuppasi miestä rinnasta leikkisästi kauemmas.
"Hyvä yritys", hän torui naurua äänessään ja vastasi hetken tummien silmien lämpimään katseeseen, voimatta olla sulamatta kikatuksiin. Hän tukisti tummia hiuksia kevyesti ja vetäytyi halauksesta, huomaten Elin silmäkulmastaan.
"Kullannuppu!" hän vetosi käheästi, vain vienosti humalassa, ja ojensi kätensä Elille.
"Katso! Edison!"

Eli tunsi kummallisen, tumman möykyn vatsassaan.
Mutta se ei ollut mitään. Aida ja Edison olivat ystäviä. Hitto, Aidalla sai olla ystäviä.
Tumma möykky katosi ja hän löysi hymynsä.
"Hei, Edison", hän tervehti.

Aida nojautui Elin rintaa vasten, käsi edelleen Edisonin kädessä, ja painoi nenänsä miehen kaulaa vasten.
"Mmm, tuoksut hyvältä", hän kehräsi ja suoristautui.
"Kaikki mieheni ovat täällä! Hei Neil!"
"Kuulehan, laululintu, haetaan sinulle vettä ja jotain syötävää – vaikka olet kyllä hyvin hurmaava juuri tuollaisena", Edison sanoi ja nykäisi Aidaa kädestä, kiepauttaen naisen käsivartensa alle.
"Haluatko sinä jotain, Eli?" näyttelijä kysyi ystävällisesti.

Ensin Aida oli siinä, ja sitten poissa.
Olisiko hänen pitänyt pitää Aidasta parempaa huolta?
Hetken hänen vatsaansa kylmäsi.
"Ei kiitos", hän vastasi Edisonille.

Edison nyökkäsi ja kohotti kättään leikkisään tervehdykseen, kietoi toisen käsivarren paremmin Aidan hartioille ja kiepautti naisen mukaansa etsimään jotain, millä tyynnyttää humalaa.
Holland seurasi menoa ylellisen, suuren huoneen laidalta, katsellen ihmisten päälakien yli ja jäljittäen punaisia hiuksia.

Ehkä se tarkoitti, että Elin ei haluttu seuraavan.
Hän katsahti levottomana ympärilleen, ja seurasi silti. Hän ei halunnut jättää Aidaa, vaikka oli tainnut tehdä niin jo aiemmin tänään.
Hän ei halunnut, että mitään pahaa sattuisi.
"Aida!" Tommyn tuttu ääni kutsui jostain ihmisjoukosta.

"Tommy!" Aida tervehti käheästi ja kiepahti ympäri, etsien upeaa naista katseellaan. Edison piti kätensä hänen vyötäröllään ja työnsi hänen käteensä vesilasin, houkutellen sitä punatuille huulille.

Leiskuvan punaiseen pukeutunut nainen ilmestyi vieraiden joukosta, silmät dramaattisesti meikattuina.
"Oma Satakieleni", hän tervehti ja ojensi käsiään vetääkseen Aidan syliinsä.
"Ihmelapseni."

Aida kehräsi naurusta ja nojautui halaukseen, kietoen kätensä Tommyn vyötärölle ja hipaisi naisen poskea huulillaan.
"Ihana nähdä sinua! Mitä kuuluu?"

Tommy halasi Aidan syliinsä ja painoi suudelman tämän otsalle.
"Mitä minulle voisi kuulua tällaisena iltana? Muuta kuin taivaallisen hyvää?"
Hänen siniset silmänsä säteilivät, kun hän irrotti kätensä Aidan ympäriltä painaakseen kämmenensä naisen poskille.
"Sinä jumalainen pieni seireenini."

Aida kikatti käheästi ja vastasi lämpimästi Tommyn katseeseen. Käsi viipyi naisen vyötäröllä, kun hän nojasi päänsä kevyesti kosketusta vasten.
"Olet ihastuttava. Ja miten kaunis puku sinulla on!"

Tommy hymyili.
"Sinä häikäiset meidät kaikki loistollasi, rakkaani."
Hän silitti Aidan poskea peukalollaan ja painoi sitten häpeilemättömän suukon tämän huulille.
"Et tiedä, kuinka toivon, että voisin varastaa sinut itselleni juuri nyt. Mutta se olisi hirvittävän itsekästä, sillä kaikki haluavat tavata sinut."

Aida vastasi suudelmaan kevyesti, perhoset vatsassaan lepattaen ja lämmin, innostunut hehku silmissään, kun he vetäytyivät kauemmas toisistaan.
"Sinä saat varastaa minut milloin tahansa", hän vakuutti naurua äänessään ja otti muutaman kulauksen lisää vettä, kun Edison nosti lasia päättäväisesti hänen huulilleen.
"Tunnethan sinä Edisonin?" Aida varmisti ja nojautui sitten lähemmäs, madaltaen ääntään vakavana.
"Hän on supersankari. Älä kerro kenellekään."

Tommy hymyili.
"Houkuttelet minua, satakieleni", hän kehräsi ja painoi vielä suudelman Aidan kämmenselälle ennen kuin kääntyi Edisonin puoleen.
"En koskaan paljastaisi sellaista salaisuutta. Hauska nähdä, Edison."
Hän ojensi kättään.

Jäänsiniset silmät siristyivät tietävästi hymystä, ja Aida tyhjensi toisen vesilasin, kun Edison painoi vuorostaan suudelman Tommyn kämmenselälle.
"Aina yhtä hurmaava, Tommy", Edison vakuutti ja patisti Aidaa syömään muutaman suklaadipatun mansikan.
"Olitko Grammyissä?"

"Tietenkin", Tommy vakuutti.
"En erityisesti nauti senkaltaisista tilaisuuksista, mutta en olisi missään nimessä voinut jättää väliin oman Satakieleni esiintymistä. Joka oli aivan uskomaton."
Hän katsahti Aidaa hellästi.

Aida vastasi lämpimällä hymyllä. Edisonilla oli kokemusta humalan hallinnoimisesta, eikä maailma tuntunut enää aivan yhtä epävakaalta ja surrealistiselta.
Mies ujutti hänelle lisää mansikoita.
"Olet hyvin kultainen, Tommy. Oh, ja muistathan sinä Elin? Hän on... Täällä jossain", hän havahtui ja vilkuili ympärilleen.

Hetken näytti siltä, että Eli oli kadonnut.
Mutta sitten hän ilmestyi jostakin, hymy pisamaisilla kasvoillaan.
"Hei, Tommy", hän tervehti, ennen kuin tuli vedetyksi poskisuudelmiin.

Aida suli helpottuneeseen hymyyn ja nojasi Edisonin kylkeen. Näyttelijä ei suostunut antamaan hänelle suklaadipattua mansikkaa, ennen kuin hän avasi suunsa ja otti sen suoraan miehen sormista. Tummat silmät katsahtivat häntä tietävästi, ja Aida kikatti.
"Eli, oletko maistanut näitä?"

Tommy vapautti Elin ja pyyhkäisi huulipunaa pisamaiselta poskelta, ennen kuin pahoitteli, että hänen oli pakko jatkaa matkaansa.
Mutta ei ennen, kuin hän oli vannottanut, että Aida tulisi taas tapaamaan häntä.
"Suklaamansikoita?" Eli varmisti.

Aida nyökkäsi yrittäen olla nauramatta, huonolla menestyksellä. Edison kiersi käden tottuneesti hänen olkapäidensä ympärille ja tarjoutui syöttämään yhden mansikan Elillekin, kohottaen houkutellen kulmiaan.

Eli oli hyvillään siitä, ettei ehtinyt kysyä, syöttäisikö Edison sen hänellekin. Se olisi ollut ruman myrkyllinen kysymys, eikä hän olisi pitänyt itsestään sen jälkeen.
Sen sijaan hän nojautui poimimaan mansikan miehen sormista.
"Hyvältä maistuu."

"Niinpä", Edison vastasi.
"Jos olet väsynyt, voit kyllä mennä edeltä – minä huolehdin Aidan turvallisesti kotiin."

Taas musta, vaarallinen tunne.
"Tämä on Aidan ilta", Eli vastasi antamatta hymynsä kuolla.
"Juhlitaan niin kauan, kuin sinä haluat, prinsessa."

Aida vastasi onnellisella hymyllä ja käännähti ympäri tuntiessaan koputuksen olkapäässään. Voi taivas. Hän ei voinut uskoa, että kaikki nämä uskomattomat, lahjakkaat taiteilijat halusivat puhua hänen kanssaan, kehuivat hänen musiikkiaan.
Hän voisi hävetä huomisen tullen, mikä täysi fanityttö oli kiertäessään ryhmästä toiseen.
Sillä välin Elin olkaa koputettiin, ja tuttu, merkittävän pitkä, tyylikkäästi pukeutunut punapää soi miehelle hymyn, synkkä häivähdys harmaissa silmissään.
"Kappas, Eli. Jännittävää nähdä sinua täällä", Angus totesi.

Eli kääntyi, osaamatta arvata, kuka hänen hartiaansa koputti.
Vihreähippuisessa katseessa häivähti harvinainen, synkkä varjo.
"Angus. Kuin myös."

Anguksen hymyssä oli aina ollut jotain susimaista, eikä harmaissa, älykkäissä silmissä ollut lämpöä, kun mies tarkkaili Eliä.
"Ajatella, että roikut vieläkin mukana", hän sanoi huvittuneena ja siemaisi viskiään.
"Olet aikamoinen takiainen. Olisi luullut sinun karisseen matkasta, mutta siinä sinä olet. Vaikuttavaa."

Eli kurtisti kulmiaan hieman häkeltyneenä.
"Totta kai minä olen Aidan mukana", hän vastasi, vaikka pieni, melkein tiedostamaton osa hänestä epäili, tarkoittiko Angus todella sitä.
Kai se johtui susimaisesta katseesta.

Angus hymyili puolittain ja tyhjensi lasinsa, laskien sen ohikulkevan tarjoilijan käsiin.
Hän nyökkäsi kohti ihmisjoukossa innostuneesti elehtivää Aidaa ja Edisonia, joka seurasi naisen rinnalla, käsi tämän selällä.
"He ovat kaunis pari."

Eli katsahti osoitettuun suuntaan.
"Edison on Aidan hyvä ystävä", hän myönsi ja tamppasi mustaa tunnetta alas.
"Mitä sinulle kuuluu?"

"Hyvää vain", Angus vakuutti ja vilkaisi punaisia hiuksia tuntien edelleen vanhaa, mustaa katkeruutta ajasta, joka oli koetellut hänen mielenterveyttään.
"Tiedät kai, että Aida tulee aina valitsemaan miehen, joka voi viedä hänet paikkoihn? Se on vain kuka hän on."

Elin sydän alkoi hakata kipeämmin.
"Aida ei ole sellainen", hän vakuutti rauhallisesti.

"Vai niin", Angus vastasi huvittuneesti, vakuuttumatta.
"Naiiviutesi on aina ollut herttaista. Kuten silloin, kun vakuutit ettei teidän välillänne ollut mitään. Vakuutat varmaan nytkin itsellesi, ettei heidän välillään ole mitään. Tietenkään Aida ei pettäisi sinua, vai mitä?"

Sydämensyke alkoi hakata korvissa niin, että Elin oli vaikea keskittyä Anguksen sanoihin.
"Aida ei koskaan pettänyt ketään minun kanssani", hän muistutti.
Se oli ollut lähellä, kyllä. Mutta niin ei ollut tapahtunut.
"Hän kertoisi minulle kyllä, jos olisi kanssani onneton."
Vai mitä?

"Eikö?" Angus kysyi häivähdys uhkaavaa mustuutta äänessään.
"Sinustako Aida ei todella pettänyt minua sinun kanssasi? Todella?"

Eli häkeltyi.
"Ei tietenkään", hän vastasi.
Mitään sellaista, mistä he eivät olisi voineet kertoa, ei ollut tapahtunut? Eikö?
Hän ei ollut niin varma enää.

Angus kirskautti hampaitaan, leukaperät kireinä ja synkän huvittunut katse silmissään.
"Ilmeisesti hän ei kertonut sinulle. Ovela pikku kettu", hän hymähti.
"Liekö hän lurittelee samanlaisia satuja sinulle nyt. Tyhmäkin näkee, mitä noiden kahden välillä on."

Saadakseen jotakin tekemistä käsilleen Eli poimi ohi kulkevalta tarjottimelta itselleen juoman.
"He ovat hyviä ystäviä", hän muistutti.
"Eikä sinun pitäisi puhua Aidasta noin rumasti."

"Puhun vain totta", Angus huomautti.
"Ihailen kykyäsi nähdä vain mitä haluat nähdä. Mutta älä sano, ettei kukaan varoittanut sinua, kun hän vaihtaa sinut johonkuhun, joka vie hänet eteenpäin."

Elin sormet puristuivat lasin ympärille, ja hän huuhtoi kitkerän, mustan tunteen alas juomalla pitkän kulauksen.
Aida ei koskaan tekisi niin.
"Olen pahoillani, että sinuun sattui niin kovasti."

"Niin varmasti olet", Angus hymähti ja seurasi syvemmälle juhlivaan väkijoukkoon katoavaa kaksikkoa katseellaan.
"Onneksi karmalla on taipumusta potkia ansaitsevia."

He eivät olleet tehneet mitään väärää.
Ainakaan Aida ei ollut tehnyt.
Eli joi juomansa toisella kulauksella loppuun ja oli tiputtaa lasin yrittäessään laskea sitä ohi kulkevan tarjoilijan tarjottimelle.
"Jos jotain tapahtui, se ei ollut Aidan syytä."

Angus hymähti.
"Oletpas sinä ritarillinen. Hän tietää kyllä tarkalleen, mitä tekee", mies totesi ja vilkaisi kelloaan.
"Kymmenen dollaria vetoa, että hän on lähtenyt uuden miehensä kanssa ja unohtanut sinut tänne?"

Eli loi Angukseen synkän katseen.
"Tuo ei ole kilttiä."

"Kiltti ei ole koskaan saavuttanut mitään", Angus naurahti huvittuneena ja poimi drinkin tarjoilijan tarjottimelta.
"Olet siis varma, ettei hän lähtenyt ilman sinua?"

Eli loi Anguseen synkän katseen.
"Oli mukava nähdä sinua", hän vastasi.
Ja lähti etsimään Aidaa sydän levottomasti hakaten.

Angus seurasi Elin selkää synkkää tyytyväisyyttä silmissään ja tyhjensi lasinsa. Anteeksianto ja unohtaminen eivät olleet koskaan kuuluneet hänen hyveisiinsä.
Sillä välin Edison oli johdattanut Aidan Beverly Hillsissä sijaitsevan lukaalin terassille, sinisenä yössä välkehtivän uima-altaan äärelle ja kietonut puvuntakkinsa naisen ympärille.
Aida elehti käsillään niin innostuneesti muutaman Hollywoodin timantin kanssa keskusteluun uppoutuneena, että takki meinasi valahtaa hänen yltään.

Edisonia ja Aidaa ei löytynyt mistään.
Sen sijaan Eli löysi Salomen, joka oli joutunut kiinnittämään puhelimensa pikkuiseen, ruusukultaiseen varavirtalähteeseen, sillä puhelut, sähköpostit ja testiviestit olivat syöneet akun olemattomiin.
Salome oli lopulta se, joka huomasi Aidan.
"Aida!"

Vei hetken, että Aida havahtui kutsuun. Häntä oli kutsuttu paljon tänä iltana. Hyvin epätodellisena iltana.
Hän katseli ympärilleen, kunnes huomasi tutut kasvot ja vilkutti.
"Hei kullannuput!" hän tervehti ääni painuksissa, humalan tuomaa intoa elekielessään.

Salome seisahtui Aidan viereen ja ojensi käsiään vetääkseen tämän halaukseen.
"Onko sinulla mukavaa?"

Aida sukelsi Salomen halaukseen ja painoi suukon naisen puolelle.
"Aivan ihanaa", hän vakuutti.
"Oletko sinä nauttinut illasta?"

Salome kietoi käsivartensa Aidan ympärille.
"Olen viettänyt suuren osan siitä puhelimessa. Kaikki haluavat haastatella sinua, querida."
Sekös Harveyta ilahduttaisi.
Hän yritti vaivihkaa arvioida Aidan humalatilaa.
"Alkaako sinua jo väsyttää?"

"Oi ei! Ei sinun pitänyt tehdä töitä, vaan pitää hauskaa", Aida vetosi onnettomana ja silitti Salomen hiuksia.
"Ei, voisin juhlia aamuun saakka. Tämä on upeaa!" hän kikatti ja soi Edisonille kiitollisen hymyn, kun mies kohensi takkia hänen hartioillaan.

Salome jätti huomauttamatta, että oli aina töissä.
"Oletko syönyt mitään?" hän varmisti.
"Ja juonut riittävästi vettä?"

"Edison syöttää minua koko ajan", Aida vakuutti nauraen käheästi ja tuuppasi miehen vatsaa.
"Kai sinä olet saanut juotavaa? Ja syötävää? Täällä on loistavat tarjoilut."

"Hyvä niin", Salome vakuutti ja päästi Aidan halauksestaan, mutta jätti kätensä tämän vyötäisille.
Varmuuden vuoksi.
"Totta kai. Oletko varma, että haluat vielä juhlia?"

"Ehdottomasti", Aida kikatti.
"Mutta jos olette väsyneitä, menkää vain edeltä", hän vetosi havahtuen siihen, että muilla ei ehkä ollut samanlaista adrenaliinissa kyllästettyä euforiahumalaa kuin hänellä.
"Minä huolehdin hänet kyllä turvallisesti kotiin", Edison lisäsi hänen takaansa.

Salome rutisti Aidan kylkeensä.
"Älä luulekaan, querida", hän vastasi.
"Minä juhlin kanssasi vaikka aamuun asti. Juhlimmeko me aamuun asti?"

"Ehdottomasti", Edison vastasi Aidan puolesta.
"Kuusi Grammyä on ilta, jota hyvin harva on saanut kokea ja ilta, jollaista ei välttämättä tule heti uudelleen."

"Seuraavalla kerralla Aida voittaa seitsemän", Salomekin myönteli ja kohensi takkia Aidan harteilla. Yöilma tuntui viileältä ja pureutui hänen ihoonsa. Aida ei saanut vilustua.
"Mentäisiinkö sisälle?"

Aida pudisti päätään kauhistuneena odotuksesta. Eniten voittoja yhdessä illassa oli Michael Jacksonilla, ja se numero oli kahdeksan. Hän pitäisi kuutta omana ihmeenään eikä elättelisi toiveita uusinnoista.
"Haetaan sinulle jotain ihanaa syötävää", Aida myöntyi ja seurasi seurueen mukana takaisin loisteliaaseen kotiin.

Sisällä oli pienempi riski siihen, että joku yrittäisi napata Aidasta kuvan. Olkoonkin, että riski ulkonakin taisi olla enemmän Salomen päässä. Mutta silti.
"Jotakin ihanaa ja makeaa", hän myöntyi.

"Oh, täällä on aivan uskomattomia artisteja, joille haluan esitellä sinut", Aida lisäsi Edisonin johdattaessa heitä tarjoilujen luo.

Salome naurahti epäuskoisesti.
"Querida, eivät he halua tavata minua."

Aida puhahti ja suli hymyyn, kun jälleen yksi käsi kosketti hänen käsivarttaan ja onnitteli illasta. Hän kiitti vilpittömästi ja halasi seuruetta, nojautuen hymyillen mukaan yhteiskuviin.
"Onko artisteja, jotka haluaisit tavata?" hän houkutteli assistenttiaan vapauduttuaan.

"Sinä olet minun elämäni ainoa artisti", Salome vakuutti ja silitti Aidan selkää.
"Haetaan sitä jotain ihanaa makeaa."

Aida huokasi pettyneenä. Edison viittasi Salomelle tarjoilupöydän, joka oli edelleen ylellisestä naposteltavasta runsas.
Sillä välin Aida tutki mustelmaa käsivarressaan ja hymyili itselleen. Oliko tämä todella hänen elämänsä?
"Maistuuko sinulle, Eli?" Edison houkutteli.

Eli oli ollut syvällä ajatuksissaan.
"En ole erityisen nälkäinen", hän vastasi havahduttuaan.
"Kiitos."
Samaan aikaan Salome tarttui Aidan käsivarteen, onneksi siihen mustelmattomaan, kun yksi tunnetuista tähdistä kulki heidän ohitseen.

Aida kikatti assistenttinsa eleelle ja tervehti sitten lämpimästi tähteä, joka kääntyi ympäri ja tuli tervehtimään.
"Voi kiitos, olet hyvin ystävällinen", Aida vetosi kiitoksena onnitteluihin illasta.
"Se oli aikamoinen yllätys. Tässä on muuten ystäväni, Salome."

Salome onnitteli itseään siitä, että saattoi vastata "hauska tavata" ilman, että hänen äänensä tai kätensä tärisi.
Tämä ei silti ollut hänen maailmansa.
Mutta ei sillä ollut väliä.

Kun yö oli kääntynyt aamuun ja osa Los Angelesin asukkaista suuntasi jo aamuvuoroihin töihin, oli vihdoin aika päättää ilta ja lähteä hotellille nukkumaan.
Edison veti hänet pitkään, tiukkaan halaukseen, ja Aida sulki silmänsä hautautuessaan lämpimään, tutulta tuoksuvaan syliin.
"Tule takaisin pian, laululintu", mies vetosi käheästi ja painoi suudelman hänen otsalleen. Aida hymyili ja sipaisi tummia hiuksia.
"Yritän", hän vakuutti ja jätti sitten hyvästit elämänsä ikimuistoisimmalle illalle. Hän nukahti humalaisen sikeään, tyyneen uneen heti, kun auto nytkähti liikkeelle.

Eliä ei nukuttanut.
Hän seurasi katseellaan ikkunan takana vaihtuvaa maisemaa, sikäli kuin se tummennetun lasin läpi oli mahdollista. Tai ehkä hän vain kuvitteli katselevansa maisemaa.
Salome yritti herättää Aidan hellästi siinä vaiheessa, kun he pääsivät hotellille. Ei näyttäisi hyvältä, jos tämä matkustaisi sisälle jonkun sylissä.

Mahdollisuus kaatua vihdoin hotellin sänkyyn oli melkein yhtä ihana kuin pitkän lennon jälkeen. Nyt siinä oli häivähdys haikeutta, sillä se tarkoitti Grammyjen ja yön juhlinnan olevan ohi.
Mutta Aida ei ehtinyt surra asiaa kauaa, sillä ajelehti pian uudelleen uneen, syvänsinisessä iltapuvussaan, toinen kenkä vielä jalassa.
Nähden unia ikimuistoisesta illastaan.

Eli riisui korkokengän Aidan jalasta. Avasi varovasti puvun vetoketjun ja ujutti sen naisen yltä. Ja kietoi sitten Aidan pehmeään, ylelliseen peitteeseen.
Sitten hän kipusi itse sängyn toiselle laidalle ja vajosi ajatuksiinsa.

*

*

*

Kultainen, lämmin auringonvalo oli täyttänyt ylellisen sviitin siinä vaiheessa, kun Aida vihdoin heräsi. Vienosti jyskyttävä, pahoinvoiva päänsärky ja mustelma käsivarressa olivat varsin konkreettisia muistutuksia edellisestä, unenomaisesta illasta.
Voi luoja. Kuusi Grammya.
Hän suli hölmöön hymyyn retkottaessaan sängyssä ja hieraisi kasvojaan, ennen kuin nousi varovasti istumaan ja onki lattialla lojuvasta käsilaukusta särkylääkettä.
Sitten hän haki Eliä katseellaan.

Leveälle parvekkeelle johtava ovi oli raollaan, ja Elin hahmon saattoi erottaa verhojen lomasta. Hän nojaili kaiteeseen ja katseli alapuolellaan kulkevaa liikennettä. Vaaleanruskeat hiukset olivat pystyssä, mutta hieman ryppyinen kauluspaita ja puvunhousut olivat samat kuin edellisenä iltana.

Aida sukaisi kesyttömiä hiuksiaan ja veti pehmeän kylpytakin alusvaatteidensa päälle. Suihku tekisi hyvää.
Hän nousi sängystä ja tassutti ääneti parvekkeelle, koskettaen Elin selkää.
"Hei kullannuppu, oletko nukkunut lainkaan?"

Eli hätkähti, sillä vasta kosketus havahdutti hänet.
"Oh, prinsessa. Huomenta."
Silmien alla oli tummat varjot.
"Vähän. Ehkä."

Jäänsinisissä silmissä häivähti huoli. Aida silitti Elin selkää hellästi.
"Tuletko kanssani suihkuun?"

Eli hieraisi toista väsynyttä silmäänsä.
"Okei."
Hän varmasti tarvitsi suihkua.

Aida hymyili ja tarttui Elin käteen, johdattaen miehen perässään loisteliaaseen, marmoripinnoin sisustettuun kylpyhuoneeseen. Ei ihme, ettei mies kuulostanut innostuneemmalta, hän pohti nähdessään itsensä peilistä. Tukka seisoi pystyssä ja edellisillan dramaattinen meikki oli edelleen paikoillaan, mutta silmät sen alla olivat tokkuraiset.
Hän kannusti miestä menemään edeltä suihkuun, kun hän irrotti varovasti irtoripset ja pesi huolellisesti kasvonsa, hangaten ne punoittaviksi ja ihastuttavan raikkaiksi lavuaarin ääressä.

Johtui varmasti unenpuutteesta, että Elistä tuntui siltä kuin kaikki olisi ollut jotenkin vähemmän... todelliselta. Vähän kuin hän olisi katsellut kaikkea veden läpi.
Hän riisuutui ja siirtyi suihkun alle.
Muttei muistanut kääntää vettä päälle.

Huoli kouraisi Aidan vatsaa, kun hän näki miehen vain seisovan suihkukopissa, ja hän kuoriutui levottomana ulos vaatteistaan.
"Kullannuppu?" hän kutsui varovasti, kun astui suihkukoppiin ja halasi Eliä takaapäin, painaen poskensa miehen selkää vasten ja avaten samalla hanan.
"Mikä on?"

Eli havahtui jälleen ajatuksistaan.
"Mitä?" hän kysyi ja käänsi päätään Aidaa kohti.
"Ei mitään. Olen kai vain väsynyt. Millainen olo sinulla on?"

"Minulla on kaikki ihan hyvin", Aida vakuutti levottomana ja silitti Elin vatsaa, kun lämmin vesi ryöppysi heidän ylitseen. Hänellä ei ollut muuta kuin mitä saattoi odottaa läpi yön juhlimisesta, humalasta ja vähäisestä syömisestä.
"Sinun pitää päästä nukkumaan."

"Niin", Eli myönsi.
Uni tekisi hyvää. Unen jälkeen kaikki oli paremmin.
Hän oli hetken hiljaa.
"Angus oli eilen niissä juhlissa."

"Angus? Oh. Aivan", Aida vastasi häkeltyneenä. Menneisyyden kasvot olivat tainneet vilahtaa loputtomassa ihmisvirrassa, jonka kanssa hän oli keskustellut eilen.
Äänensävy sai hänen vatsansa kouristamaan.
"Juttelitteko te?"

"Joo."
Elin kulmat kurtistuivat. Se oli typerää. Hän tunsi Aidan, hän luotti Aidaan. Ei ollut mitään syytä olla hermostunut.
Hitto.

Lyhyt vastaus sai Aidan nielaisemaan hermostuneena. Hän silitti varovasti Elin vatsaa ja painoi suudelman miehen olkapäälle.
"Mistä te juttelitte?"

"No, kunhan jostain."
Elin ei tarvitsisi sanoa mitään siitä, mistä he olivat jutelleet. Sillä ei ollut mitään väliä.
"Hän oli... Hän oli aika katkeran kuuloinen."

"Olen pahoillani", Aida vastasi ja irrotti otteensa Elistä, kun pesi hiuksiaan.
"Sinun ei pitäisi kärsiä siitä. Minä olen se, jolle hän on oikeasti katkera."

Sanat pakenivat Elin ulottuvilta. Suihkun kohina tuntui täyttävän korvat, tai ehkä se olikin hänen sydämensä hätäinen syke.
Karman laki.
"Hän... Aida, mehän emme pettäneet, vai mitä?"

Aida oli hiljaa pidempään kuin oli tarkoitus ja hieroi hiuksiaan hoitoaineella hämmentyneenä.
Se tuntui olevan kaikki, mitä hän teki suhteissaan. Sotki kaiken ja satutti ihmisiä.
"Mitä tarkoitat?"

Eli olisi halunnut potkaista itseään.
"Äh, se on ihan tyhmää", hän yritti keventää tunnelmaa.
"Angus vain puhui jotain sellaista."

"Mitä hän puhui?" Aida vetosi ja huuhteli punaiset hiuksensa huolellisesti, nauttien niiden puhtaasta tunnusta. Vaikka hän tunsi olonsa pahoinvoivaksi.
"Miksi te puhuitte pettämisestä?"

"Hän vain alkoi puhua siitä", Eli vastasi ja yritti keksiä, miten vaihtaisi puheenaiheen.
Hän ei keksinyt.
"Se oli typerää. Hän väitti, että olisit pettänyt jotakuta minun kanssani."

Aida liikahti vaivaantuneena ja astui ulos suihkusta, kietoen pyyhkeen suojakseen.
"Hän väitti niin?" hän kysyi hämmentyneenä.
"Sinustako... Sinustako minä en ole pettänyt ketään kanssasi?"

Eli sammutti suihkun.
"Et tietenkään", hän vastasi.
"Emme me tehneet mitään sellaista, kun olit suhteessa."

Aida tuijotti Eliä hämmentyneenä ja kiersi käsivarret ympärilleen. Hiuksista tippui vesipisaroita hänen jalkojensa ympärille.
"Mitä tarkoitat 'sellaisella'?"

Eli kuivasi hiuksiaan ja kietoi pyyhkeen vyötäisilleen.
"No, tiedähtän sinä", hän vetosi.
"Pettämiseksi laskettavaa."

"Mikä sinusta on pettämiseksi laskettavaa?" Aida kysyi ja paineli toisella pyyhkeellä hiuksiaan, tuntien olonsa kovin alastomaksi pyyhkeestä huolimatta.

Eli tunsi jostain syystä olonsa... Epävarmaksi.
Niin kuin hän ei olisi ymmärtänyt jotakin.
"Minä... No..."
Hän kohautti hartioitaan.

Aida katsoi Eliä odottavasti ja halasi pyyhettä tiukemmin ympärilleen. Pahoinvointi kouristi vatsaa kylmänä. Hän ei tiennyt, miksi hän oli kulkenut suhteidensa läpi kuin tuhoisa pyörremyrsky. Hän toivoi, ettei Elikin kärsisi siitä.

Se ei ollut vastaus, jota Eli oli odottanut. Hänen mielessään Aida oli ollut aivan yhtä hämmentynyt kuin hän itsekin.
Tietenkään he eivät olleet pettäneet ketään.
"Sellainen, mitä ei voisi kertoa kumppanille."

"Emmekö me... Emmekö me mielestäsi pettäneet Simonia ja Edithiä? Esimerkiksi silloin, kun Les Mis päättyi ja veit minut kotiin? Suutelimme, riisuimme toisemme ja hyvin lähes... Edith kysyi minulta hampaanjäljistäni kaulallasi", Aida sanoi ahdistuneena.

Eli pysähtyi.
"Ei se ollut pettämistä", hän vastasi.
"Se oli... Melkein. Mutta me tajusimme itsekin, että se oli väärin. Emme menneet pidemmälle."

"Simonista ja Edithistä se oli", Aida vastasi. Ehkä Eli ei muistanut, miten nälkäisinä he olivat suudelleet, miten he takertuivat toisiinsa, miten he repivät vaatteita toistensa yltä tunteakseen ihon ihoa vasten.

"Niin. Mutta me emme tarkoittaneet sitä niin."
Eli ei ollut niin varma, kuin olisi halunnut olla.
"Me emme menneet niin pitkälle."

Aida sukaisi kosteita hiuksiaan ja tutki Elin kasvoja epätietoisena.
"Joten jos sellaista tapahtuisi Edisonin kanssa, et näkisi sitä pettämisenä? Jos suutelisin Edisonia niin, näykkisin hänen kaulaansa, hän kaataisi minut sängylle, me riisuisimme toisemme?"

Eli laski katseensa, sydän hakaten.
"Onko niin käynyt?"

"Ei tietenkään", Aida vetosi ahdistuneena. Ei niin. Ei mitään sellaista. Ihan sellaista. Hän ei ollut pettänyt Eliä, eihän?
"Yritän vain ymmärtää, mikä sinusta on pettämistä. Jos se, mitä me teimme, ei ole."

Vastasiko Aida liian nopeasti?
Lopeta.
"Mikä sinusta?" Eli kysyi.

Aida käänsi katseensa levottomana kylpyhuoneen suureen ikkunaan. Los Angeles oli aurinkoinen ja kaunis sen takana.
"Se, mitä et voi kertoa toiselle tai tehdä tämän edessä", Aida vastasi ja toivoi, ettei ollut itse rikkonut ajatustaan.
"Mutta jos sinusta emme ole koskaan pettäneet, voimme sopia niin. Simon, Edith, Angus, Noel ja Samuel olisivat luultavasti eri mieltä."

Elin sydän hakkasi kuurouttavasti.
"Aida, minä luulin..."
Hänen kulmansa kurtistuivat.
"Me olemme pettäneet, emmekö olekin?"

"Minä olen", Aida myönsi ja tunsi olonsa kuvottavaksi. Kerta toisensa jälkeen. Levoton sielu, joka tunsi suhteen kiertyvän tukahduttavana kaulansa ympärille ja pakeni sitä ensimmäisellä keinolla, minkä löysi.
"Eikä se, miten minä olen satuttanut miesystäviäni ole mitenkään sinun syytäsi. Se, mitä sinun ja Edithin välillä tapahtui, ei kuulu minulle. Vaikka olen hyvin pahoillani siitä, miten häneen sattui."

Eli nielaisi.
"Petimmekö me?" hän kysyi hiljaa.
"Ennen Edithiä. Petitkö sinä... minun kanssani?"

Aida liikahti ahdistuneena.
"No, yleensä he eivät pitäneet siitä miten käyttäydyin kanssasi. Niin kuin miten nukuin sängyssäsi. Usein alusvaatteissani. Miten suutelin kaulaasi. Miten kosketit minua", hän sanoi.
"Ja no... Taisin todella pettää Angusta."

"Mutta sinä kaipasit vain lohtua", Eli vetosi ahdistuneena.
"Ei siinä ollut mitään väärää."

Aida kohautti välttäen olkaansa.
"He eivät pitäneet siitä siitä huolimatta. Ja Angus erityisesti hermostui tosissaan, varsinkin sen jälkeen, kun me... Tiedäthän. Ensimmäisen kerran."

Eli nielaisi.
"Sinä petit häntä minun kanssani."

Aida katseli varpaitaan. Hän ei ollut siitä ylpeä. Hän oli tehnyt hyvin vähän, mistä oli ylpeä.
"Olen pahoillani, että hän purkaa vihaansa sinuun. Se oli minun syyni."

Eli räpäytti silmiään ja laski katseensa.
"En minä syytönkään ollut."

"Eli, ne olivat minun päätöksiäni. Minä olin se, joka seurusteli. Minä tiesin, mitä he ajattelivat, mutta...", Aida ei ollut varma miten jatkaa. Kyse ei ollut siitä, ettei hän välittänyt. Vai oliko? Oliko hän todella niin sydämetön?
"En ole koskaan ollut hyvä tyttöystävä."

Mutta eikö hänkin ollut tiennyt? Eikö?
Eli ei voinut esittää tietämätöntä.
Mitä, jos hän oli kaivannut Aidaa niin valtavasti, että oli esittänyt, ettei ymmärtänyt?

Aida kääntyi lavuaarin puoleen ja levitti hiljaisena kosteusvoiteen kasvoilleen, kumartuen sitten pesemään hampaitaan.
"Mitä Angus sanoi sinulle?"

Eli vajosi istumaan ylellisen kylpyammeen reunalle.
Karma.
Karma löytäisi hänet vielä.
"Ei sen kummempaa."

Aida huuhtoi suunsa ja vilkaisi pisamaisia kasvojaan ja vaaleita ripsiään peilistä. Vain Aida. Kuusia Grammyä voittanut Aida Fitzgerald oli näkymättömissä.
"Selvästi hän jäi vaivaamaan sinua. Puhu minulle."

Eli pudisti päätään.
"Jotain karmasta. Jotain... sellaista."
Jotain siitä, että Aida lähtisi sellaisen mukaan, joka veisi eteenpäin.

"Puhuisit minulle", Aida vetosi, uskaltamatta lisätä kullannuppua perään. Oliko Eli vihainen hänelle? Kuvottiko hän miestä?

Eli kohotti katseensa.
"Sinähän kertoisit, jos olisit onneton kanssani?" hän kysyi ahdistuneena. Melkein aneli.
"Jos estäisin sinua pääsemästä eteenpäin."

"Mitä?" Aida kysyi hämmentyneenä ja kääntyi ympäri.
"Minä rakastan sinua. Sinä teet minut onnelliseksi, ja jos minun olisi valittava, valitsisin sinut", hän sanoi.
"Mutta... Oletko sinä onneton?"

"Mitä? En ole!" Eli kiirehti vastaamaan.
"Minä vain... En halua, että joutuisit luopumaan jostakin minun vuokseni."
Edison ja Aida olivat kaunis pari.

"Minä haluan sinut. Jos minun pitäisi luopua jostain, tekisin sen epäröimättä", Aida muistutti. Hän ei jättäisi Eliä enää koskaan.

Se ei ollut vastaus, jonka Eli olisi halunnut kuulla.
"Minä en halua, että sinä luovut mistään."

Aida kietoi pyyhettä ympärilleen ja laskeutui polvilleen Elin eteen, painaen päänsä miehen polvelle ja halaten tämän pohjetta.
"Minä en välittäisi, vaikka luopuisin. Haluan sinut", hän melkein anoi ja tavoitteli vihreähippuisten silmien katsetta.

Elin katse oli levoton, kun se viimein kohtasi jäänsinisen katseen.
"Minä haluan, että saat kaiken."

"Minäkin haluan, että sinä saat kaiken haluamasi", Aida muistutti silittäen miehen reittä pyyhkeen läpi.
"Mitä tahansa haluat."

"Minulla on jo kaikki", Eli muistutti.
"Sinä olet minun kaikkeni."

Se oli iso rooli. Aida painoi poskensa miehen jalkaa vasten ja halasi pohjetta neuvottomana.
"Minä todella haluan tehdä sinut onnelliseksi."

"Minä olen onnellinen, prinsessa", Eli vakuutti.
Onnellinen, vaikka tumma, melkein musta tunne vaani hänen rintakehässään.
"Sanoin Angukselle, että me emme pettäneet häntä."

Aida silitti Elin pohjetta tietämättä, olisiko sopiva reaktio nauraa vai itkeä.
"Se on totta. Minä petin häntä."

Musta tunne puristi Elin rintakehää.
"Minä siis valehtelin hänelle."
Se tuntui musertavalta ajatukselta.

"Et sinä valehdellut", Aida kiirehti vakuuttamaan.
"Minä petin häntä. Et sinä. Sinä et tehnyt mitään väärää."

Eli tunsi valehdelleensa. Hänen olisi pitänyt seistä suorana ja myöntää, mitä oli tapahtunut.
Karma sai kaikki kiinni.
Hän nielaisi ja hieraisi kasvojaan ja yritti karkottaa mustan tunteen.
"Estänkö minä sinua pääsemästä eteenpäin?"

"Mitä? Et tietenkään." Hän oli juuri voittanut kuusi Grammyä. Se oli taatusti enemmän kuin edes hänen äitinsä oli osannut haaveilla.
"Miksi edes luulisit niin?"

Eli nielaisi.
"Angus sanoi jotain sellaista."

"Älä välitä hänestä. Hän on edelleen minulle vihainen, mutta hänen ei pitäisi purkaa sitä sinuun", Aida vetosi.

"En minä välitä hänestä", Eli vetosi.
"Minä välitän sinusta."

"Miksi kuvittelisit, että estäisit minua jotenkin?" Aida kysyi hämmentyneenä ja nosti katseensa Elin kasvoihin.

Eli piti katseensa laskettuna.
"Siksihän me erosimme silloin."

Aida suoristautui ja astui kauemmas.
"Siltäkö sinusta tuntuu?" hän kysyi ahdistuneena.
"Että minä jätin sinut, koska estit minua pääsemästä eteenpäin?"

Eli katseli käsiään ja kohautti harteitaan.
"Se oli sinulle loistava tilaisuus."

"Ja minä sanoin sinulle, etten koskaan tekisi sellaista päätöstä uudelleen. Etten koskaan enää valitse uraa sinun ylitsesi", Aida muistutti kietoen pyyhettä paremmin ympärilleen.

"Minä tiedän", Eli vakuutti.
"Mutta ehkä... Ehkä sinun pitäisi. Jos tulisi sellainen tilanne."

"Eli, minä haluan sinut", Aida muistutti.
"Se oli typerin virhe, minkä olen koskaan tehnyt. Sinun jättämisesi."

"Prinsessa, se on ollutta ja mennyttä", Eli muistutti.
"Sinä teit mitä piti, silloin."

"Enkä tee niin enää koskaan", Aida sanoi ja siirtyi takaisin makuuhuoneen puolelle, pujottautuen alusvaatteisiin ja sukkahousuihin.
"Haluan vain sinut."

Eli tuijotti vielä hetken kylpyhuoneen marmorilattiaa.
"Minä tiedän", hän vastasi ja nousi ja käveli makuuhuoneen puolelle.
"Millainen ohjelma meillä on tänään?"

"En ole ihan varma. Luoja, milloin minusta tuli näin avuton... Harvey on täyttänyt iltapäivän ja illan haastatteluilla, sen tiedän", Aida sanoi kietoutuen kylpytakkiin ja istahti sängylle. Hetken hän oli hiljaa.
"Eli, kuvotanko minä sinua?"

Eli oli vetämässä dinosauruskuvioisia boksereita jalkaansa.
"Mitä?" hän kysyi häkeltyneenä.
"Miksi? Et voisi koskaan kuvottaa minua, prinsessa."

Aida kuvotti itseään, kun hän ajatteli menneisyyttään. Mitään osaa siitä, todella.
"En ole ollut hyvä tyttöystävä. Tai hyvä ihminen."

"Hei..."
Eli kurtisti kulmiaan ja vaelsi Aidan luo. Hän ojensi kätensä vetääkseen tämän halaukseen.
"Kaikki tekevät tyhmiä juttuja."

Jotkut enemmän kuin toiset. Aida nojasi kevyesti Eliä vasten, houkutellen miestä kanssaan sängylle.
"Toivon, etten olisi vetänyt sinua mukaan sotkuihini. Tiedäthän, ettet tehnyt mitään väärää?"

Eli ei vaatinut juurikaan houkuttelua.
"Minäkin olen tehnyt tyhmiä juttuja. Silloinkin, kun sinä olit suhteessa."

"Mitä tyhmää sinä olet tehnyt?" Aida kysyi silittäen miehen vatsaa haikeana.

"No, minun ei olisi pitänyt olla niin onnellinen siitä, kun kipusit viereeni sänkyyn", Eli vastasi.
Hänen olisi pitänyt pitää kiinni rajoista. Ystäville sopivista rajoista.

"Mutta Eli, se oli minun päätökseni. Minä olin se, jolla oli miesystävä, ja minä päätin tehdä jotain, mikä satuttaisi heitä", Aida sanoi sukien kosteita hiuksia pois kasvoiltaan.
"Ei se ole sinun vastuusi."

"Ei, mutta minä en tehnyt sitä sinulle helpoksi", Eli vetosi.
"En ollut kamalan hyvä ystävä. Rakastan sinua liikaa. Rakastin silloinkin."

"Sinä teit minut onnelliseksi", Aida muistutti ja upotti sormensa nyt Elin hiuksiin, silittäen niitä taakse.
"Mutta se ei ollut sinun vastuusi. Minä olin suhteessa, se oli minun vastuuni. Samalla tavalla sillä ei ole väliä, mitä Edison haluaa tai tuntee, koska minä teen päätöksen."

Eli oli sanomassa jotakin, mutta hänen ajatuksensa katkesivat.
Mitä Edison tuntee.
Älä.
"Mutta se on mennyttä nyt. Ei sillä ole enää väliä."

Aida nyökkäsi ja vajosi kyljelleen Elin viereen, kuljettaen sormiaan kiharaisten hiusten joukossa.
"Olen pahoillani Anguksesta. En hoitanut mitään silloin niin kuin minun olisi pitänyt, eikä sinun pitäisi kärsiä siitä nyt."

Eli tutki Aidan kasvoja.
"Kaikki tekevät typeriä juttuja."

"Jotkut enemmän kuin toiset", Aida vastasi ja painoi katseensa, surumielinen hymy toisessa suupielessä häivähtäen.
"Hänen ei pitäisi ahdistella sinua."

"Sellaista se on", Eli vastasi ja ojensi kättään vetääkseen Aidan syliinsä.
"Minä pärjään kyllä."

Aida nojautui miestä vasten ja hengitti tämän rintakehän tuoksua.
"Toivon, että olen oppinut virheistäni. Että voin olla hyvä tyttöystävä sinulle."

"Sinä olet hyvä tyttöystävä minulle", Eli vakuutti.
"Me molemmat olemme olleet tyhmiä aiemmin. Emme ole enää."

Aida epäröi hetken.
"Haluan uskoa, että olen viisaampi. Että tein niin paljon typeryyksiä, koska vain etsin sinua ymmärtämättä sitä. Mutta- mutta osa minusta pelkää, että jokin minussa on vain väärin. Jotenkin rikki."

"Ei ole", Eli vastasi.
"Minä uskon, että ei ole. Sinä olet täydellinen juuri sellaisena kuin olet, prinsessa."

Aida tiesi varmasti, ettei se ollut totta. Jokin oli väärin hänessä. Rikki hänen sielussaan. Oli ollut siitä saakka, kun hän oli lapsi. Kun hänen isänsä... Ei sen väliä.
"Oliko sinulla mukavaa eilen?"

"Sinä olit upea", Eli vastasi.
"Se oli mahtavaa."

"Se oli aika mahtavaa. Olen pahoillani, jos löin sinua laimi", Aida sanoi katuen.

Eli virnisti.
"Hei, se oli sinun iltasi", hän muistutti.
"Minä olen iso poika. Pärjäsin kyllä."

Aida oli hetken hiljaa, silittäen hajamielisesti miehen vatsaa. Konflikti mylläsi hänen sisällään. Suhteensa sotkenut, isänsä arpeuttama Aida ei sopinut samaan maailmaan kuin eilen kuusi Grammyä voittanut Aida Fitzgerald.
"Pelkäätkö, että petän sinua?"

Kysymys sai Elin hätkähtämään.
Hän toivoi, että olisi voinut vastata nopeammin.
"Et sinä pettäisi minua", hän vastasi lopulta. Päättäväisesti.

Aida toivoi, että Eli oli oikeassa. Miehen käsityskin siitä taisi olla huomattavasti löyhempi kuin hänen muiden miesystäviensä.
"Talisa varmaan tulee kohta."

Eli halasi Aidaa hieman tiukemmin.
"Miksi? Sinä olet kaunis juuri tuollaisena. Et tarvitse meikkiä."

Aida hymähti. Eli oli ainoa, joka ajatteli niin. Harvey alkoi käydä hänen hermoilleen jatkuvilla kommenteillaan ja vaatimuksillaan. Hän oli vain ihminen.
"Te voisitte tehdä illan jotain ihanaa Salomen kanssa?"

"Tekisimme jotakin ihanaa mieluummin sinun kanssasi", Eli vetosi haikeana.
"Karataan Disney Landiin. Vai Worldiin. Mikä se täällä olikaan?"

"Minäkin teidän kanssanne", Aida huokasi.
"Mutta Harvey oli hyvin painokas. Te voisitte käydä Disneylandissä kaksin."

"Ei se ole sama asia", Eli huokaisi.
Hänen ilmeensä kirkastui, vaikka synkkä tunne vaani edelleen taustalla.
"Kuule, vaihdetaan osia. Menkää te Disneylandiin. Ja minä voin mennä haastatteluihin."

"Loistava idea. Haluatko punaisen peruukin?" Aida kysyi ja vääntäytyi istumaan, onkien meikkipussin käsilaukustaan ja aloittaen meikin.

"Joo", Eli myönsi ja nousi itsekin istumaan.
"Olen aina miettinyt, miltä näyttäisin punapäänä."

Aida hymyili ja taputteli tummia silmänalusia kätköön.
"Olen tosissani. Voisitte tehdä jotain mukavaa. Tai sinä ainakin, jos Salome tuntee velvollisuutta pysyä mukanani."

"Minä voin tehdä jotain mukavaa meidän kaikkien puolesta", Eli myöntyi.
"Mitä tekisin?"

"Mikä on kaikista ihaninta, mitä keksit?" Aida kysyi ja hylkäsi puuterin, jotta saattoi kömpiä lähemmäs Eliä ja sukia miehen hiuksia. Milloin he olivat edes olleet yhdessä viimeksi?

Eli mietti.
Mietti todella.
"En tiedä. Aina, kun yritän miettiä, päädyn samaan vastaukseen: ajan viettäminen sinun kanssasi."

Aida hymyili painaen hetkeksi katseensa ja painoi kevyen, anteeksipyytävän suudelman miehen olkapäälle.
"Jos se ei ole vaihtoehto?"

Eli urnutti vähän samaan tapaan kuin olisi ollut Clooney ja vajosi takaisin makuulle.
"Sen pitäisi aina olla vaihtoehto."

Aida keinautti itsensä istumaan Elin vatsalle ja kumartui alas, painamaan suudelman miehen kaulalle.
"Minä toivoisin, että se olisi. Mutta mikä olisi toisiksi mieluisin vaihtoehto?"

Oli hyvin vaikea miettiä toisiksi mieluisinta vaihtoehtoa.
Elin sormet silittivät haikeina Aidan reittä.
"Sanoisin, että ajelulla käyminen. Mutta se ei tarkalleen ottaen onnistu."

"Miksei onnistu?" Aida kysyi.
"Mikset voisi saada avoautoa ja kuljettajaa, joka voisi viedä sinut minne vain haluat ja esitellä vaikka kaikki kauneimmat paikat Los Angelesissa?"

"En tiedä", Eli myönsi.
Ajatus tuntui... Hullulta. Sellaiselta, joka kuului toiseen maailmaan.
"Olisi upea ajaa pitkin rantatietä."

"Olen varma, että Salome saa sellaisen järjestettyä sinulle. Ehkä saat houkuteltua hänet mukaan. Hänen pitäisi saada pitää hauskaakin välillä", Aida huokasi.

"Niin pitäisi sinunkin", Eli huomautti.
"Mutta voin yrittää suostutella hänet mukaan. Ehkä voisimme pitää piknikin jossain rannalla."

"Se olisi ihanaa", Aida vakuutti silittäen Elin hiuksia ja nousi sitten miehen päältä, jatkamaan meikkinsä loppuun.
"Teidän kannattaisi lähteä heti, kun päivänvaloa ja aurinkoa riittää vielä."

"Niin."
Eli nousi istumaan ja katseli Aidaa haikeana.
"Oletko varma, ettet voi lähteä mukaan?"

"Olen." Kuuden Grammyn voittaminen tarkoitti myös haastatteluita, ja Aida ymmärsi sen. Ja mahdollisuus elää eilistä iltaa uudelleen ei tuntunut lainkaan epämiellyttävältä.
"Käyn ehdottomassa sitä Salomelle", hän lupasi ja kietoi kylpytakkia paremmin ympärilleen, kun nousi sängyltä ja suuntasi assistenttinsa huoneeseen.

Salome oli jo hereillä. Vai kenties vasta?
Persikanvärisessä yöpaidassa ja hiukset pystyssä, tietokone, puhelin ja kalenteri sängylle ympärilleen levitettyinä.
Aidan saapuessa hän näppäili juuri konettaan kiivaasti.

Aida koputti oveen, ennen kuin kurkisti varovasti sisään.
"Hei kullannuppu. Eli lähtee kohta ihailemaan Los Angelesin ja Kalifornian aurinkoa, jos voisit vuokrata hänelle kuljettajan ja auton. Voisit lähteä myös itse mukaan. Pitää vapaapäivän."

Salome lisäsi merkinnän kalenteriin ja kohotti sitten katseensa.
"Hmm? Lähdetkö sinä mukaan?"

"En voi. Harvey on täyttänyt iltani ohjelmalla", Aida muistutti.
"Mutta te voisitte pitää vapaata."

Salome kurtisti kulmiaan.
"En haluaisi hylätä sinua, querida", hän vastasi.
"Illaksi on paljon ohjelmaa."

"Kyllä minä selviän", Aida vakuutti. Salome oli ollut juhlimassa koko yön heidän kanssaan. Oli vain reilua, että assistentilla olisi vapaapäivä.
Ovelta kuului koputus, ja Aida meni päästämään Talisan sisään.

Salome joutui eksistentiaalisen kriisin kouriin.
Hän ei voisi hylätä Aidaa, varsinkaan nyt, kun tämä oli suosionsa huipulla. Mutta ajatus retkestä oli ihastuttava.
Mutta hän vuokrasi auton ja kuljettajan Eliä varten.

Aida istahti sillä välin makuuhuoneen sängylle, jotta Talisa sai laittaa rauhassa punaiset hiukset luonnollisille, ilmaville laineille, jotka laskeutuivat olkapäiden yli. Eikä luonnollisuudessa mennyt kuin tunti.
Siihen mennessä, kun pisamaiset kasvot oli meikattu samaa, kevyttä raikkautta ajatellen ja stylisti oli valinnut hänelle viehättävästi liikkuvan, valkoisen mekon ja sopivat asusteet, aikaa oli vierähtänyt jo pari tuntia.
Holland ja Sullivan seurasivat hänen varjoinaan alas hotellin aulaan ja paparazzien läpi autoon.

Siinä ajassa Salomekin oli saanut itsensä kuntoon.
Vaikka oli samaan aikaan puhunut puhelimessa ja lähettänyt sähköpostia ja merkinnyt haastatteluaikatauluja ylös.
Sellaista se oli.
Mutta ainakaan Harvey ei voisi syyttää hänen häpäisseen Aidan imagon, kun he nousivat autoon.

*

*

*

Haastattelut ja kuvaukset olivat kaikessa hektisyydessään ihania. Ehkä hänessä piili narsismin siemen, mutta tänään Aidasta todella oli upeaa vastata kysymyksiin edellisestä illasta. Se tuntui edelleen unelta, epätodelliselta unelmalta, joka voisi haihtua hetkenä minä hyvänsä.
Mutta ei, kuvat hänestä kuusi kultaista gramofonia sylissään, otokset punaiselta matolta, klipit gaalan esityksistä ja puheista – voi luoja hän kuulosti kömpelöltä hölmöltä – kansoittivat sosiaalista mediaa. Oliko itserakasta kurkkia niitä?
Kun he palasivat yön kynnyksellä takaisin hotellille, hän oli halunnut ottaa mukaan useamman pizzan, shampanjaa, cocacolaa ja mansikoita ja vetosi Hollandia ja Sullivaniakin viettämään iltaa heidän kanssaan.
Mutta sviitin ovella odotti vieras. Hänen vatsansa vajosi kylmänä, kun hän tunnisti karismaattisen hahmon, hopeiset hiukset ja omat, jäänsiniset silmänsä. Mitä lähemmäs he tulivat, sitä pienemmäksi hän tunsi itsensä.
"Oma pikkutyttöni", Philippe tervehti levittäen kätensä halausta varten, mutta Aida pysähtyi miehen ulottumattomiin. Henkivartijat silmäilivät vierasta epäluuloisina.
"Mitä teet täällä?" Aida kysyi ontosti ja yhtäkkiä tunsi olevansa jälleen yhtä voimaton kuin vuosia sitten.
"Tulin onnittelemaan sinua, tietenkin, rakas pikkutyttöni."

Salomen keho oli painava. Kaikki hänessä oli painavaa. Luomet painoivat, jalat painoivat, jopa sormet painoivat. Lyhyemmät yöunet kostautuivat, ja nyt hän oli valmis vain kellahtamaan sänkyyn.
Se kaikki katosi, kun hän näki tutun hahmon. Vei hieman liian pitkään ymmärtää, miksi tämä oli tuttu, ja sitten hän oli jo menettänyt arvokkaita hetkiä.
"Painu helvettiin", hän sähähti ja yritti astua suojelevasti Aidan eteen.

"Olemmeko me tavanneet aikaisemmin?" Philippe tiedusteli Salomelta sekoituksella huvitusta ja ärtymystä.
"Aida, etkö kutsu minua sisään? Meillä on paljon puhuttavaa." Aida tunsi olonsa ontoksi, lamaantuneeksi, tuijotti varpaitaan. Kuin häntä kelattaisiin eteenpäin, sanomaan ja tekemään asioita, joita isä odotti.
Kutsu hänet sisään. Ole kiltti tyttö.
Holland ja Sullivan vilkuilivat epätietoisina ihmisestä toiseen.

Salomen koko olemus muuttui kireäksi.
"Tämä mies ei ole tervetullut", hän ilmoitti henkivartijoille ja siirtyi samalla Aidan luo kietoakseen käsivartensa tämän hartioille.

"Olen hänen isänsä. Kuka sinä olet?" Philippe protestoi ärtyneenä, mutta Holland ja Sullivan estivät miestä pääsemästä lähemmäs kehonkielellään.
Aida perääntyi askeleen kauemmas, Salomen käsivarret ympärillään. Philippe seisoi oven edessä. Hänen pitäisi vain käskeä isäänsä lähtemään. Miksi kaikki tuntui kuuluvan jostain kaukaa?

Salome halasi Aidan tiukasti kylkeensä.
"Hänen ystävänsä", hän vastasi, leuka päättäväisesti pystyssä.

"Aida, tämä on naurettavaa. Ole kiltti tyttö isällesi. Kutsu minut sisään. Meillä on paljon puhuttavaa", Philippe vetosi. Aida tuijotti lattiaa. Kammottava voima hänen lapsuudestaan veti häntä, vaati olemaan se kiltti tyttö, joka tekisi mitä vain vanhempiensa rakkauden eteen.
Hän kosketti Salomen käsivartta ja siirtyi sitten sviitin ovelle, värähtäen isän kättä, joka laskeutui hänen olkapäälleen.
"Sinua on pyydetty lähtemään", Holland muistutti kulmat kurtussa.

Salome seurasi Aidan vanavedessä.
"Kuulit kyllä. Sinulla ei ole mitään asiaa Aidan lähelle", hän sähähti.

Holland tarttui miehen käteen ja työnsi sen kauemmas Aidasta. Aida astui hiljaisena sisään ylelliseen sviittiin, piti katseensa lattiassa ja harppoi suoraan makuuhuoneen ohessa olevaan kylpyhuoneeseen, paiskaten oven lukkoon perässään.
"Et voi tulla sisään", Holland torjui ja asettui tien tukoksi, pidellen osaa Aidan valikoimista ruoista sylissään.

Salome vilkaisi huolissaan kohti makuuhuonetta, mutta jäi vielä hetkeksi ovelle.
"Hänellä ei ole mitään asiaa tänne. Tai lähellekään Aidaa."

Holland vilkaisi Salomea huolissaan ja tuuppasi oven kiinni, välittämättä hopeahiuksisen miehen tyrmistyksestä sen takana.
"Mistä on kyse?" henkivartija vaati, välittämättä tuohtuneesta koputuksesta.

Salome pudisti päätään.
"Aida ei halua olla tekemisissä isänsä kanssa", hän vastasi ennen kuin suuntasi makuuhuoneeseen.
"Aida?"

Se taisi olla kaikki selitys asiaan, mitä Holland saisi. Henkivartija nyökkäsi ja laski ruoat pöydälle, mutta seurasi sitten varmuuden vuoksi Salomea.
Kylpyhuone oli hiljainen.
"Onko kaikki hyvin?" Holland kysyi assistentilta.

Salome ei ollut varma.
"Aida?"
Hän koputti kylpyhuoneen oveen.

"Hän varmaankin vain tarvitsee hetken", Holland ehdotti, kun kylpyhuone pysyi hiljaisena.

Salome katsahti miestä ja koputti sitten uudelleen, sydän kipeästi hakaten.
"Queridakiltti, haluan vain tietää, että olet kunnossa."

"Mistä on kysymys?" Holland kysyi hiljaa ja kosketti Salomen olkapäätä pyytäen.

Salomen hartiat olivat kireät.
"Aida-kiltti", hän aneli ja kokeili ovea.
Hän katsahti Hollandia ahdistuneena.

Holland perääntyi askeleen hiljaisena.
"Olen kunnossa", Aida vastasi tyhjästi oven toiselta puolelta.

Salome veti syvään henkeä ja nojasi hetkeksi otsansa oveen.
"Kerro, jos tarvitset jotakin", hän pyysi ja kääntyi Hollandin puoleen.
"Mennään katsomaan ruokaa."

Holland nyökkäsi ja saattoi Salomen takaisin olohuoneen puolelle, missä pizzojen lämmin tuoksu tuntui vahvana. Ei ollut syytä, miksi he eivät tarttuisi tilaisuuteen syödä, kun ruoka oli lämmintä.

Torstai 30. tammikuuta 2020, The London Studios, Waterloo, Lontoo

Yön pimeydessä hän oli taas voimaton ja vailla ääntä. Katseli maailmaa lattianrajasta, liian pienenä ja mitättömänä tullakseen kuulluksi. Muistot palasivat oli hän hereillä tai unessa, työntyivät hänen mieleensä kuin paljain käsin pidelty aalto.
Miten hän toivoi, että olisi voinut nujertaa Aidan lopullisesti ja vain parrasvalojen juuri nyt rakastama Aida Fitzgerald, joka sai olla vain säteileviä hymyjä, onnellista naurua ja viihdyttäviä tarinoita. Ei rumia, rikkinäisiä, tahrattuja sirpaleita.

Älä ajattele sitä. Älä ajattele hotellin keltaista valoa ja käytävän maton kirjailuja, kasvavaa paniikkia oven lähestyessä, joka sai hänet hapuilemaan pakokeinoa tai edes viivytystä.
Isä, voisimmeko hakea ruokaa? Olen nälkäinen.
Isä, minun on jano, voinko käydä automaatilla?
Isä, minun on paha olo, nukutaan vain, jooko?
Isä, ei tänä iltana, ole kiltti.
Älä ajattele sitä. Älä ajattele kuurouttavaa hiljaisuutta, jonka oven lukkoon naksahtaminen aiheutti. Miten turvaketjun liukuminen paikalleen sai huoneen keinumaan. Lihakset muuttuivat kiveksi, kun askeleet lähestyivät.
Ole kiltti tyttö. Ole kiltti pikkutyttö.
Ei pakopaikkaa.
Älä ajattele sitä.

Aida Fitzgerald oli ihanin rooli, jota hän sai näytellä. Hänen ei tarvinnut muistaa mitään Aidan elämästä istuessaan Elliot Youngin talk shown takatiloissa meikkitaiteilijan luodessa tunnusmerkiksi muodostuneita kissanrajauksia. Ylelliset hiustuotteet tuoksuivat hyvältä, kun punaisia suortuvia aseteltiin laskeutumaan olkapäiden yli ilmavina ja taipuisina.
Studioyleisö hurrasi isännälleen ja yksi kerrallaan punaiselle, ikoniselle sohvalle saapuville vieraille. Hän tekisi tänään yllätysvierailun, esittäisi Grammyjä kahmineen ensimmäisen singlensä.

Hän voisi keskittää ajatuksensa vain tähän. Aida Fitzgeraldiin, joka oli ylittänyt villeimmätkin unelmansa. Esiintynyt Oscar-gaalassa. Saanut näytellä Anastasiaa kansainvälisesti menestyneessä hittielokuvassa. Myynyt miljoonia ja miljoonia levyjä. Kymmeniä miljoonia ympäri maailmaa.
Voittanut kuusi Grammyä ensimmäisellä levyllään.
Tämä oli se olento, joka hän halusi olla.
Hotellihuone ja paikalleen liukuva varmuusketju olivat vain pahaa unta.

Perjantai 31. tammikuuta 2020, ilta, Dominion Theatre, Lontoo

Raven syöksyi lavalle, innosta hohtavaa uteliaisuutta silmissään. Ehkä oli ihme, että teatterissa vuorosanat, merkit, tanssiaskeleet ja nopeat pukuvaihdot tallentuivat hänen kehoonsa, joka muisti ne kuin itsestään, mutta hän hukkasi jatkuvasti avaimensa, ellei köyttänyt niitä kiinni laukkuunsa.
Dominion Theatre levittäytyi massiivisena lavan edessä, mustana häikäisevien valojen takana. Useamman äänen kirkuna nousi musiikinkin yli. Joku huusi hänen nimeään.
Aida yritti sulkea sen mielestään, vaikka tunsi olonsa samaan aikaan vaivaantuneeksi ja syylliseksi. Luojan kiitos joku front-of-houseista taisi rauhoittaa turhan innokkaat katsojat.
Keskity. Ole Raven.

Se tapahtui uudelleen seuraavan kerran, kun hän astui lavalle.
Älä anna sen häiritä. Keskity.
Heaven Can Wait oli hetki, jota hän odotti jokaisessa showssa. Kappale kuului hänen suosikkeihinsa jo kauan ennen roolia musikaalissa. Mahdollisuus esittää se itse oli vain odottamaton etu. Hän vaelsi ylellisen, turkoosiseinäisen huoneensa ikkunaan, välittämättä ympärillä hyörivästä kameramiehestä ja tunsi Ravenin tuskan ja menetyksen.
Vaikka yhtäkkiä joku huusi taas yleisössä.
Rakastamme sinua! Hyvä Aida! Anna mennä!
Keskity.

Makuuhuone oli siirtynyt korkeuksista lavalle, ja Raven lojui sängyllään vaaleanpunaisessa, silkkisessä yöasussa, korpinmustat hiukset sängyltä valuen. Valot maalasivat unenomaisia kuvioita seinille, ja yleisössä vallitsi hiiskumaton, keskittynyt hiljaisuus.
Strat hiipi huoneeseen ikkunasta, ja kun hänen lapsuudestaan saakka rakastamat, ikoniset alkusävelet Celine Dionin tunnetuksi tekemästä kappaleesta kajahtivat orkesterikuopasta, hänen oli vaikeaa olla hymyilemättä.
"There were nights when the wind was so cold that my body froze in bed if I just listened to it, right outside the window.
There were days when the sun was so cruel that all the tears turned to dust,
And I just knew my eyes were drying up forever."
Yleisöstä lavalle vyöryvä energia ja ensimmäisistä riveistä erottuvat, keskittyneet, liikuttuneet, onnelliset kasvot tekivät teatterista taikaa. Hän antoi itsensä musiikille, kosketti Stratinsa kasvoja ja rintakehää, ennen kuin pakeni kauemmas, koska ei voinut unohtaa tuntemaansa sydänsurua.
"There were moments of gold and there were flashes of light.
There were things I'd never do again, but then they'd always seemed right.
There were nights of endless pleasure, it was more than any laws allow – baby, baby,
If I kiss you like this and if you whisper like that, it was lost long ago-"
Hän näki vain vilahduksen silmäkulmastaan, ennen kuin yksi yleisössä istuneista nuorista naisista olikin hänen edessään. Naisen oli täytynyt istua eturivissä ja ponkaista lavalle ketterästi kuin gazelli. Eikä Aida ollut varma, mitä tehdä.

Yllättävä lisä heidän kohtauksessaan syöksyi halaamaan häntä, kun orkesteri soitti epätietoisena kappaleen melodiaa. Aida taputti naisen selkää lamaantuneena, kun hänen päänsä löi tyhjää.
Nainen nyyhkytti ja kietoi käsivarsiaan tiukemmin hänen ympärilleen.
Sitten tilanne oli ohi. Turvamiehet väänsivät otteen irti ja kantoivat luvatta lavalle loikanneen yleisön jäsenen ulos salista, tämän huutaessa ja melkein anoessa häntä. Aida ei ollut varma, mitä nainen tarkalleen anoi.
Ja sitten hän vain tajusi seisovansa kirkkaissa parrasvaloissa, yleisön, castin, henkilökunnan ja orkesterin kaikkien tuijottaessa häntä odottavasti.
Voi paska.
Tyhjää. Vain tyhjää. Ajattele. Aida puristi silmänsä kiinni hetkeksi, jotta saattoi antaa merkin kapellimestarille ja jatkaa kappaletta. Hän tajusi muutaman säkeen päästä, että oli jatkanut väärästä kohdasta.
Hänen piti improvisoida rankalla kädellä, jotta hän pääsi takaisin kappaleen rytmiin ja hän loi silmäkulmastaan anteeksipyytävän katseen kapellimestariin, joka joutui arvailemaan hänen seuraavia liikkeitään.
"But you were history with the slamming of the door, and I made myself so strong again somehow.
And I never wasted any of my time on you since then."

Normaalisti euforiasta humaltunut loppu Bat out of Hellille oli nyt painajaisunta. Aida tunsi olevansa eri tahdissa shown kanssa. Hänen mielensä oli yhtäkkiä täynnä mustia aukkoja ja levottomat, hermostuneet ajatukset risteilivät ympäriinsä.
Hän meni sekaisin vuorosanoissaan.
Ja hän unohti merkkinsä kerta toisensa jälkeen. Muut katsoivat häntä odottaen ja hän tajusi vihdoin, mitä hänen piti tehdä tai missä olla. Jopa kesken I Would Do Anything For Loven. Hän saattoi vain toivoa, ettei se ollut ilmiselvää yleisölle.
Kumarruksissa hän tunsi pidättelevänsä kyyneliä, mutta yritti hymyillä niiden läpi.
Voi paskojen paskojen paska.

Ainakin Jemmalla oli valtavan hauskaa. Hänen saapuessaan teatterille hänen understudynsa oli tuijottanut häntä mustasti ja sylkenyt myrkkyä kaikille kuulijoille ansaitsemattomista palkinnoista, jotka oli taatusti saatu reittä pitkin, kuten tämäkin rooli. Aivottoman typeristä ja kömpelöistä puheista. Mitäänsanomattomasta mekosta.
Nyt Jemma melkein kehräsi onnesta, ja Aida kuuli kaiken tarkoituksellisen selvästi pukuhuoneeseensa riisuessaan Ravenin yltään ja nojatessaan kasvot käsiinsä.
Sen siitä sai, kun palkkasi aivottomia 15 minuutin julkkiksia teatteriin. Kaikilla ei ollut, mitä se vaati. Kaikista ei vain ollut ammattilaisiksi.

Hän kursi itsensä kasaan, jotta saattoi astua hymyillen ulos teatterin takaovesta. Kirkunan aalto löi kuurouttavana päin kasvoja. Odottajia oli normaalinakin iltana häkellyttävän paljon, mutta nyt ihmismassa tuntui täyttävän koko kujan Dominionin takana.
Heidän kollegansa kiiruhtivat metalliaitojen auraamaa kujaa metroon tai bussiin, silmäillen väkijoukkoa tyrmistyneenä.
Hymyile, Aida muistutti itseään, kun astui lähemmäs. Massa pusertui aitaa vasten, painaen etummaisia sen kaiteeseen. Epätoivoiset kädet ojentuivat päiden lomasta ja tunkeutuivat jopa aidan kaltereiden ja jalkojen lomasta, ojentaen kaikkea hänen levynsä kannesta julisteisiin, lehtien kansiin ja muutamaan teatterilehtiseen.
"Älkää tungeksiko, kiltit, yritän kyllä ehtiä jokaisen luo", Aida vetosi tuntien klaustrofobista kauhua etummaisten puolesta, joilla ei ollut pakopaikkaa.
Hänen sanansa olisivat voineet kaikua yhtä hyvin kuuroille korville. Ehkä kukaan ei edes kuullut niitä hysteerisen kirkunan yli.
"En pidä tästä", Sullivan sanoi Hollandille ja yritti ohjata häntä nopeammin kohti käytävän suuta, missä auto odotti. Mutta Aida ei halunnut vain hylätä ihmisiä, jotka olivat odottaneet kylmässä ja sateisessa myöhäisillassa luoja tiesi kuinka kauan.

Kirkuna, nyyhkytys ja suorastaan käskevät huudot ja vaatimukset selfieihin ja nimikirjoituksiin saivat sykkeen kohoamaan kuin rajussakin urheilusuorituksessa. Aida piti hymyn urhoollisesti huulillaan ja yritti olla luonteva ja kirjoittaa kaikkeen ojennettuun, ja välttää samaan aikaan käsiä, jotka yrittivät tarttua häneen ja kiskoa hänet lähemmäs. Toivottavasti halausta varten.
Hän yritti olla tarkkailematta väkijoukkoa tutun, hiljaisen, lippalakkiin kätkeytyneen hahmon varalta.
"Aida, tämä ei ole turvallista", Holland vetosi käsi hänen selällään.

Sitten joku juoksi kujaa pitkin heitä kohti, maanisen innostunut hehku kasvoillaan. Se tuntui laukaisevan täyden kaaoksen. Useampi rynni teatterin turvamiehen ohi kujan päästä, ja kourallinen lisää kiipesi metallisen aidan yli.
Sullivan asettui muuriksi hänen eteensä, taklaten liian lähelle tulevia englantilaisella kohteliaisuudella, ja Holland melkein kantoi häntä eteenpäin, kiidätti autolle käsivartensa alla.
Kadulla ja kujan päässä odottaneet paparazzitkin syöksyivät nälkäisinä lähemmäs. Ja lopulta he olivat puristuksissa huutavan väkijoukon keskellä. Muutaman metrin matka eteni puoli askelta kerrallaan.
Kädet koskettivat häntä. Ne takertuivat mihin vain saattoivat. Ne silittivät hänen kylkiään, selkäänsä, käsivarsiaan, hiuksiaan. Ne työnsivät ahnaina lähemmäs jotain, mihin voisivat vangita palan häntä.
Kamerat välkkyivät sokaisevina ympärillä.

Sullivan aurasi armottomana viimeiset askeleet autolle, avasi sen takaoven ja työnsi paparazzeja kauemmas, jotta Holland saattoi auttaa hänet takapenkille.
Aida vajosi selkänojaa vasten ja puristi käsilaukun hihnaa taistellen kurkkuunsa nousevaa pahoinvointia vastaan, kun auto nytkähti liikkeelle ja jätti hulluuden taakseen.
Voi paska.

Sunnuntai 2. helmikuuta 2020, iltapäivä, Portland Place, Lontoo

Kiinteistönvälittäjä oli tehnyt parhaansa esitelläkseen heille edellisten päivien aikana paljon muutakin kuin vain Salomen liputtamat kiinteistöt. Niihin sisältyi reilun 30 miljoonan punnan lukaaleja Mayfairissä ja Kensingtonissa viidellä tai useammalla makuuhuoneella ja ainakin 15 vieraalle sopivalla ruokasalilla. Niihin sisältyi kiiltäviä ja moderneja kattohuoneistoja kaupungin urbaanissa sykkeessä, joihin sisältyi kuntosali, uima-allas, aromaterapia ja luksushotellia jäljittelevä aula. Niihin sisältyi myös perheystävällisiä pari- ja rivitaloja pikkuisilla puutarhoilla, jotka tuntuivat aiheuttavan hänelle ihottumaa.
Suurin osa asunnoista oli valtavia. Loputon määrä isoja, tyhjiä huoneita, joita he eivät saisi täytettyä. Keittiöitä, jotka olivat isompia kuin heidän nyk- entinen kotinsa. Hipeimpien sisustussuunnittelijoiden luomat illuusiot saivat hänet tuntemaan olevansa jonkun toisen kodissa ja pelkäämään juoman läikyttämistä.

Unenomainen Los Angelesin matka ja Grammyt päättyivät, kun he palasivat Lontooseen ja jatkoivat hotelliasumista. He olivat kodittomia. Ajatus asunnon ostamisesta sai Aidan yleensä pakenemaan suoraan ulos ovesta. Se oli aikuista. Sitovaa. Kuin kauhistuttava, kallis kahle, joka sitoisi eläkeikään saakka velkakierteeseen. Leikkaisi pois siivet ja liimaisi jalat maahan, yhteen paikkaan.
Mutta nyt ajatus kodista, jota kukaan ei veisi pois heiltä, täytti Aidan kaipaukselta. Hänen maailmansa oli karuselli, joka pyöri vain vinhemmin ja vinhemmin. Pian se pyyhkäisisi hänet mukaansa, ja ehkä tällä kertaa hän katoaisi pysyvästi. Hän kaipasi turvapaikkaa, jossa voisi teeskennellä, ettei sen seinien ulkopuolella ollut mitään.
Ei maanisia paparazzeja, ei kuvottavia runoja satuilevaa stalkkeria, ei valtavaa merta ihmisiä, jotka tunsivat omistavansa hänet ja retostelivat pitkin internettiä kaikella hänen ulkonäöstään ja vaatevalinnoistaan ihmissuhteisiin ja uraan.
Hänen todella pitäisi lakata katsomasta sosiaalista mediaa.

Mikään paikka ei tuntunut kodilta. Aida vaelsi vahvasti hajuvedeltä tuoksuvan ja valkoista hymyä välkyttelevän kiinteistönvälittäjän perässä asunnosta toiseen, kiertäen käsivarret orpona ympärilleen ja tuntien kasvavaa toivottomuutta. Hän vaistosi myös kasvavan turhautumisen heidän oppaassaan ja näki, miten hymy muuttui työläämmäksi ja työläämmäksi. Hän saattoi kuvitella väkivaltaiset fantasiat ja elekielen rikkauden, jolla nainen kertoisi vaikeasta, hemmotellusta asiakkaasta kollegoilleen maanantain tullen.
Hän halusi vain paikan, jossa tuntisi olevansa turvassa. Jossa saisi tuntea olevansa oma itsensä.
Kiinteistönvälittäjän hymy oli kireä, kun nainen paimensi heidät portieerin partioiman aulan poikki hissiin ja aloitti alan ammattikieltä vilisevän markkinointipuheen. Räätälöity remontti. Täsmällistä design-työtä. Yksityinen terassi. Loisteliaat näköalat kattohuoneistosta.

Elin oli vaikea erottaa yksi, loisteliaasti sisustettu asunto toisesta. Ne tuntuivat kuuluvan jonkun toisen elämään, jonkun toisen kuin hänen. Heidän.
Missä olivat niin ahdas eteinen, jossa kyynärpäät uhkasivat kolista seinään? Pienet, vinokattoiset kylpyhuoneet?
"Saako täällä pitää lemmikkejä?" hän kysyi poissaolevasti, katsellessaan hissin numeroita.

"Kyllä, totta kai", kiinteistönvälittäjä vakuutti vain hieman maanisella hymyllä. Se oli ollut vaatimus hänelle toimitetussa listassa.
"Tämä kiinteistö vastaa kenties paremmin hintatoivettanne alle kuuden miljoonan punnan hintapyynnöllä." Aida melkein kuuli mielessä tehdyn lisäyksen 'pihit'. Kenties nainen oli elätellyt toivetta pilvissä elävästä, rahaa ympärilleen paiskovasta julkimosta, joka haluaisi parasta, mitä rahalla saa.
Aida kuitenkin muisti turhankin hyvin ajan, jona 60 puntaa oli ollut vakava isku kuukauden budjetille.
"Annan teidän tutkia rauhassa", nainen lupasi avokätisesti päästäessään heidät sisään seuraavaan kattohuoneistoon, joka, hän totesi pahoitellen, vastasi myös ulkomuodoltaan huomattavasti alempaa hintatasoa.
Hissi aukesi suoraan isoon, vinokattoiseen olohuoneeseen, jossa oli vaaleapuiset lattiat, iso, valkoinen kulmasohva ja hieman nukkaantunut matto.

Alle kuuden miljoonan punnan.
Eli ei ollut varma, oliko tähän mennessä ehtinyt omistaa elämässään niin paljon rahaa. Tai ehtisikö koskaan. Mutta se oli kai heidän elämäänsä nyt.
Hän viittasi Aidaa astumaan edeltään asuntoon.

Aida pureskeli poissaolevana alahuultaan vaeltaessaan sisään. Maitokahvin värisen trenssitakin vyö oli valahtanut toiselle puolelle ja laahasi maata hänen perässään.
Jokin nukkavierussa matossa sattui sydämeen niin, että hänen silmänsä uhkasivat kostua. Se oli ensimmäinen kotoisa asia, minkä he olivat nähneet toivottomalla kiertueella. Olohuoneeseen oli ahdettu ruokapöytä alkovia muistuttavaan syvennykseen, ja pitkulainen, kattoikkunoiden valaisema keittiö löytyi nurkan takaa. Sen kromivuoratut laitteet ja tasot näyttivät pelottavilta, mutta lämminpuisen saarekkeen ääreen asetetut jakkarat maalasivat melkein kuvan keittiössä syömisestä.
Aida katseli hetken vinoon kattoon istutettuja kattoikkunoita olohuoneessa, joista näkyi Lontoon sateinen taivas, ennen kuin vaelsi kohti tummaseinäistä sokkeloa hissin vieressä.

Eli seurasi Aidaa olohuoneeseen ja keittiöön, jonka jakkaroita hän unohtui katselemaan. Se oli vähän niin kuin heidän kotinsa keittiö. Entisen kotinsa. Tai ehkei ollut, mutta samanlainen henki siinä oli.
Hän ojensi kättään poimiakseen Aidan käden omaansa kun he jatkoivat tutkimusmatkaansa.
"Voisitko kuvitella Clooneyn tänne?"

"Kai, en tiedä", Aida vastasi hajamielisesti antaen kätensä Elille. Valkoinen sohva ei olisi hyvä, mutta se varmastikin kuului edellisille omistajille joka tapauksessa.
Hän pysähtyi katselemaan hetkeksi puista portaikkoa, joka ilmestyi seinästä ja katosi ylös. Portaisiin asennetut valot näyttivät kutsuvilta. Hän kuitenkin kurkisti ensin suljettujen ovien taakse. Kodinhoitohuoneeseen, pelottavan siistiin vessaan ja isoon, valoisaan makuuhuoneeseen, jonka kattoon oli istutettu pieniä spotlight-valoja. Ainakin kaappitilaa oli kymmenkertaisesti.
Aida katseli eksyneenä ympärilleen, ennen kuin kiipesi portaita yläkertaan, tuntien hennon jännityksen ja uteliaisuuden nipistyksen vatsassaan. Sekin tulvi valoa. Kaikkialle, minne hän katsoi, oli laitettu ovia ja ikkunoita ympäröiville terasseille. Siellä oli iso, tilava kylpyhuone, ikkunaseinäinen makuuhuone ja jättiläismäinen vaatekomero.

Elin suupieli nykäisi.
"Ainakin täällä olisi tilaa vaatteille."
Toisin kuin heidän vanhassa kodissaan. Siellä tila ei olisi riittänyt, vaikka hän olisi kerännyt omat vaatteensa pinoon johonkin nurkkaan tehdäkseen tilaa Aidan puvuille.
Täällä sitä oli. Tilaa.
"Haluatko kurkistaa terassille?"

Eli oli oikeassa siinä. Aida vaelsi peremmälle isoon vaatekomeroon ja kurkki valaistuja hyllyjä, laatikoita ja kaappeja. Se oli kieltämättä mukava. Hän nyökkäsi vastauksena kysymykseen ja seurasi Eliä makuuhuonetta reunustavalle parvekkeelle.
Tuuli tarttui punaisiin hiuksiin ja takin helmoihin, havahduttaen Aidan transsista. Näkymä levittäytyi korkealla Lontoon kattojen yllä ja varsin lumoava. Ainakaan kukaan ei noin vain kurkkisi sisään ikkunoista täällä.
"Mitä sinä pidät?"

Eli kurkisteli uteliaana alas kaupunkiin.
"Siihen ylimääräiseen makuuhuoneeseen saisi vaikka tanssistudion", hän totesi hymyillen.

"Niin", Aida vastasi sormeillen parvekkeen kaidetta ja palasi takaisin sisään. Makuuhuoneessakin oli vino katto. Se oli melko kotoisaa, vaikka hänen särkynyt sydämensä uskoi, etteivät he löytäisi koskaan samanlaista kotia kuin se, mikä nyt oli viety.
Hän istahti varovasti sängyn laidalle ja katseli ympärilleen. Löytäisivätkö he mitään sopivampaa? Toista kotikoloa ei ollut olemassa, ei valkopuisella parvella ja vinokattoisella, liian pienellä kylpyhuoneella.
"Haluaisitko sinä asua täällä?" hän kysyi katsellen varpaitaan.

Eli tutki Aidaa kulmat kurtistuen.
"Minä haluan asua sinun kanssasi", hän vastasi ja vajosi kyykkyyn naisen eteen.
"Prinsessa, me saamme kyllä uuden kodin."

Se ei vastannut lainkaan kysymykseen. Aida leikitteli takin tummalla napilla ja tunsi olonsa eksyneeksi. Miten hän kaipasi heidän kotiaan, mutta sinne palaaminen ei tullut enää kysymykseen. Osoite oli vuotanut julkiseksi tiedoksi ja moni muukin kuin hänen häiriintynyt ihailijansa vartioi ovella.
"Mistä asunnosta olet pitänyt?"

Eli yritti tavoittaa Aidan katseen.
"Pidän tuosta terassista", hän totesi.
"Ja täällä olisi tilaa Clooneylle."

Sekään ei vastannut hänen kysymykseensä. Aida käänsi katseensa ahdistuneena sivuun ja kiersi käsivarret ympärilleen.
"Päätä sinä. En pysty."

"Hei..."
Eli nousi sängylle Aidan vierelle ja yritti kietoa käsivartensa naisen ympärille.
"Puhu minulle?"

Aida esti itseään pyrähtämästä ahdistuneena jaloilleen, mutta painoi katseensa takaisin kengänkärkiinsä.
"Voitko tehdä edes tämän yhden palveluksen minulle? Päätä, missä me asumme, koska minä en pysty."

Eli säpsähti.
"Prinsessa..."
Hän ei ollut varma, mitä olisi sanonut.
Joten hän tarttui Aidan käteen ja nousi seisomaan.
"Tule."

Aida seurasi hiljaisena ja toivoi, että Salome oli ollut heidän mukanaan. Ehkä hän oli liian riippuvainen assistentistaan.

Eli johdatti Aidan alakertaan pitkin valaistuja portaita ja etsi kiinteistövälittäjän käsiinsä.
"Kiitos, me mietimme asiaa", hän ilmoitti.

Kiinteistönvälittäjä nyökkäsi kireästi hymyillen, sormet kutkuten päästä valittamaan aikaansa tuhlaavista tyhjäpäistä.
Aida katseli lattiaa poissaolevana.
"Mennäänkö?" ovella odottanut Holland tiedusteli. Auto odotti ulkona.

"Mennään", Eli vastasi ja astui hissiin.
Hän toivoi, että olisi voinut sanoa kotiin. Mutta sitä heillä ei juuri nyt ollut.

Matka oli hiljainen Salomen järjestämälle hotellille saakka, mutta siellä hiljaisuus särkyi tehokkaasti. Nälkäinen lauma kameramiehiä odotti hotellin sisäänkäynnillä. Salamat lähtivät räpsymään hektisesti, kun Holland auttoi hänet autosta, ja Aida piti katseensa maassa henkivartijoiden saattaessa hänet jalkakäytävän poikki ja hotellin ylelliseen aulaan.
Oli hyvä, ettei hän erottanut huudosta kuin yksittäisiä sanoja, sillä hänen oli hyvin vaikeaa olla reagoimatta provosoiviin, yksityisyyttä törkeästi rikkoviin kysymyksiin.
Holland ja Sullivan ohjasivat heidät suoraan hissiin ja tarkastivat hotellihuoneen, ennen kuin he saivat jäädä sinne kaksin.

Eli tunsi olonsa neuvottomaksi riisuessaan takkiaan. Ihmisjoukon huudot kaikuivat yhä hänen korvissaan, vaikka hän tiesikin heidän olevan kahden.
Hän tutki Aidaa vihreähippuisilla silmillään.
"Prinsessa, mikä on?"

Aida istui sängyn laidalla, jaksamatta riisua takkia ja kenkiä, katsellen poissaolevasti puhelintaan ja naputteli Edisonin viimeisimpään viestiin vastauksen.
"Olen vain väsynyt", Aida valehteli. Viime päivät olivat myllyttäneet hänen maailmaansa. Nyt hulluus tunkeutui teatteriinkin.

Eli potki kengät jalastaan ja polvistui sitten Aidan eteen.
"Olen huolissani sinusta", hän vetosi.
"Puhuisit minulle, jooko?"

"Pyysin vain apua päätöksessä", Aida vastasi irrottamatta katsettaan puhelimesta. Ilmeisesti turhaan.

Elin kädet jähmettyivät hetkeksi.
"Edes siinä."
Hän yritti niellä alas tummaa tunnetta, jonka sanat olivat herättäneet.

"Mitä tarkoitat?" Aida kysyi sukaisten hiuksia kasvoiltaan. Hän oli helpottunut siitä, ettei palaisi teatteriin vielä huomenna. Ehkä tilanne normalisoituisi tiistai-iltaan mennessä.

"Että voinko tehdä edes yhden palveluksen sinulle", Eli vastasi ja riisui toisenkin kengän.
"Niin sinä sanoit."

"Niin. Voitko?" Aida kysyi ja nosti ahdistuneen katseen Elin kasvoihin.

Elikin kohotti katseensa.
"En minä voi päättää sitä yksin, prinsessa. Sen on tarkoitus olla meidän kotimme."

Aida huokasi hiljaa ja painoi katseen takaisin puhelimeensa.
"Hyvä on."

Eli kurtisti kulmiaan.
"Prinsessa, olen pahoillani. Se ei vain tuntuisi oikealta."

Aida kohautti toista olkaansa. Minkäs sille voi.
"Täytyy vastata tähän", hän sanoi puhelimen soidessa, nosti sen korvalleen ja sulkeutui kylpyhuoneeseen.

Eli seurasi katseellaan, kuinka Aida vaelsi kylpyhuoneeseen.
Häntä kylmäsi.
Ja osaamatta muutakaan hän istahti sängyn laidalle. Harkitsi hetken. Ja lähetti Salomelle viestin.

Edisonin ääni kantoi mukanaan Los Angelesin lämpöä ja huolettomuutta. En tiedä, mitä tehdä. En tiedä, miten olla.
Edison oli kokenut maailmansa mullistuksen ensimmäisen jättiblockbusterin myötä ja kuunteli ymmärtäen. Mies oli myös ostanut liudan komeita taloja, jotkin vähemmän harkiten.
Hän katsoisi mielellään asuntojen esittelyt ja antaisi mielipiteensä.
Puhelu venyi. Lopulta Aidan oli päätettävä se ja jätettävä kylpyhuone. Miten hän toivoi, että olisi voinut vain lähteä juoksemaan puistoon.

Edes tämä yksi palvelus.
Sanat soivat Elin mielessä uudelleen ja uudelleen, kunnes ne löysivät hänen mielessään oman rytminsä.
Edes. Yksi. Palvelus.
Hän makasi sängyllä ja tuijotti hiljaa kattoa.
Nojatuolissa odottanut Salome havahtui kun Aida palasi.
"Querida, onko kaikki hyvin?"

Aida tuijotti Salomea hetken häkeltyneenä, yrittäen hahmottaa, kuinka assistentti oli materialisoitunut – mutta Salome oli ihmeellinen.
"Mmh, toki. Miten sinä olet täällä?" hän kysyi riisuen trenssitakin ja istahti sängyn laidalle riisumaan Louboutinin nilkkureita.

Salome nousi ja siirtyi sängyn luo, istahti alas ja yritti vetää Aidan halaukseen.
"Tietenkin minä olen täällä", hän vetosi.
"Eli on sinusta huolissaan."

Aida kiersi käden kevyesti Salomen vyötärölle.
"Olen kunnossa. Ei sinun olisi tarvinnut tulla, vaikka onkin aina ihana nähdä sinua."

Salome painoi suukon Aidan ohimolle.
"Tietenkin tulin", hän vetosi.
"Te kävitte tänään katsomassa asuntoa?"

"Useampaakin." Aida sukaisi hiuksiaan ahdistuneena ja kiipesi paremmin sängylle. Grammyjä seurannut pyöritys tuntui lyijynä kehossa.
"Kiinteistönvälittäjä varmaan elättelee väkivaltaisia fantasioita minusta."

Salomen kulmat kurtistuivat.
"Väkivaltaisia? Miksi ihmeessä?"

"Koska tuhlasin niin paljon hänen aikaansa. En vain pysty tähän", Aida sanoi sukien ahdistuneena hiuksiaan ja nousi uudelleen ylös, liian levottomana ollakseen aloillaan.
"Ikävöin kotiani, enkä pysty tähän."

Salome tarkkaili Aidaa.
"Pysty valitsemaan uutta asuntoa?"

Aida nyökkäsi ja valui kyykkyyn seinää pitkin, haudaten kasvot käsiinsä. Se oli liikaa. Kaikki oli sekaisin. Hän ei voinut astua ulos ilman, että maailma meni hulluksi. Ja sisälläkin hän oli tietoinen volyymista, jolla hänestä keskusteltiin sosiaalisessa mediassa. Se oli absurdia.
He olivat kodittomia. Eikä mikään ollut ennallaan.

Sekä Salome että Eli nousivat paikaltaan. Eli ehti Aidan luo ensin ja valui istumaan tämän vierelle, ja Salome asettui naisen toiselle puolelle.
"Prinsessa, mitä me voimme tehdä?" Eli vetosi.

"Pyysin sinua jo, mutta sanoit, ettet voi." Aida antoi päänsä painua raskaana koukistettuja polvia vasten ja valui istumaan.

Eli nielaisi ja painoi katseensa.
"Anteeksi", hän vetosi hiljaa.
Salome kietoi käsivartensa Aidan hartioiden ympärille.
"Sinä tarvitset lomaa."

Aida tarvitsi kodin. Mutta hän ei osannut selvittää tarvittavia asioita eikä pystynyt tekemään päätöstä ahdistukseltaan.
"Nyt he pohtivat, voinko jäädä teatteriin sopimuksen loppuun."

Salomen kulmat kurtistuivat.
"Mikset voisi?" hän kysyi, silittäen Aidan käsivartta.
Eliä kylmäsi kun hän muisti Grammyja seuranneen esityksen kaaoksen.

"Edellisissä esityksissä on ollut ongelmia. Jotkut häiritsevät esityksen kulkua ja perjantaina yksi kiipesi lavalle halaamaan minua. Mokasin varmaan kymmenen kertaa sen jälkeen", Aida huokasi nostamatta päätään.
"Ja stage door on ihan sekaisin. Nyt Holland ja Sullivan ovat katsomon puolella ongelmien varalta, ja heistä en saa enää tehdä stage dooria."

Salome nielaisi.
"On tärkeää, että olet turvassa, querida", hän muistutti.
"Kyllä kaikki varmasti rauhoittuu."

Aida upotti sormet hiuksiinsa ja tukisti. Hän toivoi niin. Juuri nyt maailma oli liikaa.
"Ehkä Edison osaa valita sopivan asunnon."

Elin kulmat kurtistuivat.
"Valitseeko Edison meidän asuntomme?"

Aida kohautti toista olkaansa.
"Minä en pysty." Ja Eli oli ilmoittanut, ettei tekisi valintaa.

Eli ei sanonut mitään. Hän nieli kaikki rumat sanat, jotka yrittivät nousta esiin.
Edison valitsisi. Edison osasi tehdä Aidan onnelliseksi.
Hitto.
Salome halasi Aidaa tiukemmin.

Aida halasi Salomea kevyesti ja nousi sitten ylös.
"Varmaan parempi käydä ajoissa nukkumaan. Harvey on suunnitellut huomiselle täyden päivän."

Salomekin nousi, silmäillen Aidaa.
"Querida, haluaisitko huomisen vapaata?" hän tarjosi.
"Voisin keskustella siitä Harveyn kanssa."
Taistella. Mutta se olisi sen arvoista.

"Harvey on oikeassa, että nyt on tärkeä aika tehdä töitä", Aida vastasi. Ja kiire ei jättänyt tilaa keskittyä ahdistukseen tai häntä öisin riivaaviin muistoihin.

"Jos olet varma", Salome vetosi huolissaan.
"Voisin silti yrittää puskea ensimmäiset menot vasta aamupäivälle. Miltä se kuulostaisi?"

"Harvey on kireänä. Turha ärsyttää häntä. Kyllä minä hoidan työni", Aida vakuutti ja nousi sängylle.
"Mutta olet kultainen, kiitos kullannuppu."

Salome heittäytyi vielä hetkeksi sängylle Aidan seuraan, rutistaen naisen syliinsä.
"Yritä saada nukuttua oikein hyvin, jooko?"

Aida halasi Salomea takaisin ja painoi suukon naisen poskelle.
"Kiitos, kun kävit. On aina ihana nähdä sinua. Onhan sinulla kaikki hyvin?"

"Enemmän kuin hyvin, nyt kun David on täällä", Salome vastasi ja antoi hymyn kohota kasvoilleen.
"Nuku hyvin, querida. Sinäkin, Eli."

Aida hymyili ja kosketti Salomen nenänpäätä.
"Tiedäthän, että haluan aina kuulla murheistasi ja asioistasi?" Vaikka hän olusi niin itsekeskeinen, että puhuisi vain itsestään.
"Neil voi varmasti viedä sinut kotiin. Tai Davidin luo."

"Minä tiedän", Salome vakuutti ja suukotti Aidan poskea.
"Kotiin, valitettavasti. Minulla on töitä, enkä saa niitä hoidettua lainkaan niin tehokkaasti Davidin luona kuin kotona..."

Aida hymyili ja halasi Salomea, etsien sitten puhelimensa.
"Laitan Neilille viestin. Hän varmasti vie sinut mielellään."

Salome kömpi ylös sängystä.
"Muistakaa levätä. Te kumpikin", hän vannotti ja heitti vielä kaksikolle lentosuukon ennen kuin suuntasi huoneen ovelle.

Holland vei kuin veikin Salomen mielellään kotiin. Sillä välin Aida pesi hampaansa ja kasvonsa ja kävi nukkumaan, ollakseen valmis jälleen uuteen, hulluun päivään.

Lauantai 15. helmikuuta 2020, myöhäisilta, LAX, Los Angeles

Kiireisen lentokentän ovista astuminen oli kuin hengenveto liian pitkän sukelluksen jäljiltä. Keuhkoja poltti ja pää tuntui kevyeltä, mutta häntä hiljaa syönyt paino jäi taakse.
Se ei voisi tavoittaa häntä täällä. Los Angeles oli paikka kultaiselle auringonvalolle, palmuille, kirkkaalle taivaalle, loistolle ja valkeille hymyille. Vaikka sitten päälleliimatuille.
Ja nälkäisille kameroille.
Aidalla oli epäilyksensä siitä, että Harvey lähetti paparazzeille nimettömiä vihjeitä hänen sijainnistaan. Holland ja Sullivan aurasivat hänelle tien odottavalle, amerikkalaisen jykevälle autolle, ja Aida piti päänsä painettuna salamavalojen ja kiihkeiden pyyntöjen ristitulessa, kunnes pääsi takapenkin suojaan.
Hullu, päälaelleen kääntynyt maailma sai hänet normaalisti levottomaksi, mutta häntä edelliset kuukaudet vainonnut levottomuus oli paljon painavampaa. Nyt se jäi taakse ja hän tunsi olevansa vapaa.

* * *

Vihreän puuston suojaama akvaariotalo yhdellä Beverly Hillsin kukkuloista oli niin tuttu, että Aida oli purskahtaa itkuun sen nähdessään. Miten hän oli kaivannut kotia.
Hän oli kyllä ostanut kattohuoneiston Lontoon sydämestä ennen lähtöään, jotta Elillä olisi koti hänen ollessaan poissa, mutta se oli vain asunto. Sohon kodin menettäminen oli murskannut hänen sydämensä, vaikka se ei koskaan ollutkaan teknisesti kuulunut heille.
Avatarin maailmaa muistuttavat, valaistut uima-altaat välkehtivät yössä, ja tyylikkäästi sisustettu talo massiivisten, tunkeilevan suurten ikkunoiden takana kutsui häntä sisään. Niin teki myös Edison, joka syöksyi ulos ovesta sukkasillaan ja sieppasi hänet halaukseen. Maailma pyöri miehen kieputtaessa häntä ympäri kerta toisensa jälkeen ja laskiessa alas vasta, kun Holland rykäisi heidän vierellään ja kannusti heitä siirtymään sisätiloihin.
"Hei ventovieras", Edison tervehti hellästi ja kupersi kätensä hänen kasvojensa ympärille, hyväillen niitä sormenpäillään. Hetken Aida saattoi vastata onnellisena katseeseen ja kurottua painamaan suudelman miehen poskelle.
"Ihana olla taas täällä."

Mutta kosketus merkitsi jotain liikaa. Katse oli liian lämmin. Aida astui taaksepäin, kiepahtaen katselemaan ympärilleen. Hän ei halunnut nähdä loukkaantunutta, torjuttua katsetta tummissa silmissä.
He olivat ystäviä. Vain ystäviä.
Kaikki oli juuri niin kuin hän muisti ajoistaan täällä. Ehkä hieman siistimpää. Edison oli siivouttanut paikan häntä varten ja niin kuin hän huomaisi myöhemmin, täyttänyt keittiön muullakin kuin alkoholilla, cocacolalla ja suolapähkinöillä.
"Huoneesi on valmiina." Sanoihin oli kätketty jotain enemmän, mutta Aida ei halunnut miettiä asiaa.
"Olet niin kultainen, kiitos."

Aida istahti tutulle parisängylle Hollandin tarkastaessa huonetta. Sullivan tarkasti samalla loput talosta ja pihapiiristä. Siitäkin oli tullut osa uuden, oudon maailman rutiinia. Aida riisui Louboutinin korkosaappaat hieroen kivistäviä päkiöitään.
"Oletko varma, ettet haluaisi meidän olevan lähempänä?" Holland kysyi suoristautuen tarkastuksensa päätteeksi. Ei uhkaa. Ei hyypiöitä sängyn alla. Ei piilotettuja kameroita.
"Kyllä. Olen täysin turvassa." Melkein kuin hän olisi ollut kotona, pitkästä aikaa.

* * *

Takkatuli loimusi kotoisasti olohuoneen modernissa lasitakassa. Edison loikoi harmaalla sohvalla, tummat hiukset sekaisina ja toinen jalka selkänojan yli roikkuen. Kullanpunainen valo ja tulen rätinä tekivät hämyisän alakerran tunnelmasta romanttisen, ja Aida jätti tietoisesti huomiotta miehen yrityksen houkutella hänet kainaloonsa tai syliinsä sohvalle.
Vaikka he olivat vain ystäviä eikä se tarkoittaisi mitään.
Sen sijaan hän vaelsi ikkunaseinän eteen katselemaan valaistua uima-allasta ja unenomaista vesiputousta, joka solisi alas hehkuvaan veteen. Hän tunsi olonsa levolliseksi ja onnelliseksi.

"Miten olet voinut? Oikeasti?" hän kysyi ja istahti yhteen pyöreistä, hiilenharmaista nojatuoleista. Edison näytti hyvältä.
Terveemmältä. Tummissa silmissä ei ollut maanista hehkua.
"Hyvin, mitä nyt ikävöinyt sinua. Olen projektien välissä, joten aikaa on reilusti. Jopa tämän hullun kuntosalitreenin kanssa, jonka personal trainerini on määrännyt." Edison hymyili, ja Aida vastasi hymyyn vaistomaisesti.
"Mutta se toimii. Kokeile!" Mies suoristautui sohvalta ja esitteli hänelle vaikuttavan kokoista hauistaan, ja Aida kosketti sitä kikattaen.
"Olet ihan pöllö."

Edison tuijotti häntä intensiivisesti, kuin pöllö, ja Aida tunsi tunnelman patoutuvan. Sähkö rätisi ilmassa. Hän näki jo, mitä tapahtuisi.
Edison loikkaisi eteenpäin ja sieppaisi hänet syliinsä. Ehkä mies kutittaisi häntä tai he sukeltaisivat lasiovesta hehkuvaan uima-altaaseen. He nauraisivat ja olisivat humaltuneita hetken adrenaliinista.
Ja sitten Edison suutelisi häntä.

Aida näpäytti miehen nenänpäätä, rikkoi katsekontaktin ja luikahti ylös nojatuolista, ennen kuin mitään siitä ehti tapahtua.
"Entä... Entä juhliminen?" hän kysyi vilkaisten olkapäänsä yli. Edison oli edelleen kyykistyneenä nojatuolin eteen ja katsoi häntä tavalla, joka sai vatsan kouraisemaan levottomana.
Sitten mies tuntui luovuttavan ja rojahti istumaan nojatuoliin.
"Pidän lupaukseni. En ole koskenut huumeisiin sen jälkeen, kun- jälkeen, kun... Tiedäthän." Sanaton, riipivä anteeksipyyntö täytti tilan heidän välissään.
"Tiedän. Olen ylpeä sinusta, oikeasti."
"Aida, olen niin pahoillani. Jos sinulle olisi tapahtunut jotain, en voisi koskaan-"
"Tiedän, kullannuppu. Kaikki on hyvin. Ei ole mitään anteeksipyydettävää", Aida lupasi ja kääntyi takaisin miehen puoleen, koskettaen hellästi tummia hiuksia. Edison kiersi käsivarren hänen vyötärölleen ja painoi otsansa hänen vatsaansa vasten, halaten niin tiukasti, että kylkiluita vihloi.
"Ei ole mitään anteeksipyydettävää."

"Ja entä sinä?" Edison kysyi tukahtuneesti, kasaten itseään.
"Laululintu. Kuuden Grammyn ja ties minkä muun palkinnon voittaja. Moninkertainen platina-artisti."
Aida naurahti vaisusti luonnehdinnalle ja pörrötti paksuja hiuksia, irrottautuen halauksesta, ennen kuin se ylittäisi rajoja.
"Ihana päästä takaisin töihin." Ravenin roolin jättämisestä ei ollut montaa päivää, mutta Aida ei kaivannut tilaa ajatella. Los Angelesissa odottava hektinen minuuttiaikataulu oli juuri sitä, mitä hän tarvitsi.
"Tiedäthän, että voit puhua minulle mistä tahansa?"
"Tiedän. Tule, mennään uimaan."
"Sinä olet ihan pöllö."
"Tiedän."

* * *

Suurkaupungin vilkas yö humisi ulkona. Aida lojui sängyllään katsellen parvekkeen alla olevan uima-altaan valojen hienovaraista leikkiä katossa. Veden kloorin tuoksu viipyi mietona punaisissa hiuksissa kuumasta suihkusta huolimatta.
Huone oli tuttu. Hän oli istunut usein tyylitellyssä, harmaassa nojatuolissa parvekkeen vierellä kirjoittamassa Elille viestejä aikaisemmilla vierailuillaan. Joskus valvoessaan hän oli laskenut päätyseinää kirjovia luonnonkiviä, huonolla menestyksellä. Hän todella oli kaivannut tunnetta kodista.
Edison oli hankkinut lipastolle ja yöpöydille punaisia ruusuja. Hän toivoi, että ne eivät olisi alkaneet muistuttaa häntä salaisesta ihailijasta, jonka käsitys ihailusta oli vääristynyt pahasti.
Edisonin makuuhuone oli toisella puolella akvaariotalon yläkertaa – oikea makuuhuone, ei se loistelias, jossa mies vietti yönsä silloin, kun ei ollut yksin. Tämä oli yksi talon pienimmistä ja vaatimaton muihun verrattuna. Aida samaistui valintaan: se oli muisto edellisestä elämästä. Jostain normaalista.
Ehkä pienempi huone teki olosta vähemmän yksinäisen.

Hän ei selvästi ollut ainoa, joka ei saanut unta. Edisonin askeleet vaelsivat yläkerrassa. Hetkeksi ne seisahtuivat hänen ovensa eteen, ja hän pidätti hengitystään. Askeleet jatkoivat vaellustaan.
Sydän alkoi hakata nopeammin, kun ne pysähtyivät uudelleen hänen ovensa taakse, empien. Vaikka muisto askelista uhkasi vetää hänet lapsuuden synkkiin vesiin, se ei ollut syy hermostukselle. Aida ei pelännyt Edisonia.
Hän pelkäsi itseään.

Hän ei tuhoaisi suhdettaan Eliin. Hän ei antaisi periksi häntä syöneelle levottomuudelle, ei tällä kertaa.
Eihän?
Askeleet viipyivät hänen oven takanaan. Epäröivät.
Aida sulki silmänsä, ajatukset laukaten. Mitä jos Edison tulisi sisään? Esittäisikö hän nukkuvaa? Pelkuri.
Mies saattoi olla yhtä levoton ja yksinäinen kuin hänkin.
Älä tule sisään. Älä tule sisään, hän aneli ääneti ja puristi silmänsä kiinni.
Lopulta askeleet vaelsivat alakertaan ja Aida vajosi voimattomana patjaa vasten.
Oliko virhe asua täällä? Ei tietenkään. He olivat vain ystäviä.

Sunnuntai 16. helmikuuta 2020, aamu, Westwood Whole Foods Market, Los Angeles

Aida ei ollut varma, mistä ajatus oli tullut. Hän halusi kiittää Edisonia kaikesta ystävällisyydestä ystävyyden eleellä, ja hän oli päätynyt ajatukseen illallisen valmistamisesta omin käsin. Ei romanttista kynttiläillallista. Vain ystävällisen päivällisen.
Mutta hän ei osannut kokata. Oivallus valkeni hänelle vähintään siinä vaiheessa, kun hän seisoi Whole Foods Marketin valtavan viherosaston edessä katselemassa loputonta riviä erilaisia vihreitä hörhelöitä, lehtiä ja varsia. Hän nakersi alahuultaan, kun vilkaisi uudelleen valitsemaansa reseptiä.
Ainakaan hän ei haaveillut mistään liian kunnianhimoisesta, niin kuin perinteisestä sunnuntaipaistista kaikkine lisukkeineen. Hän halusi tehdä halloumisalaattia. Kuinka pahasti sellainen voisi epäonnistua, kun vain muutama ainesosa kypsennettiin?

Mihinköhän näistä kymmenestä salaattilaadusta resepti viittasi? Aida kumartui lähemmäs hyllyä pureskellen alahuultaan. Ympärillä ostoksia tekevien supina sulautui taustahälyyn, eikä hän välittänyt siitä, että joku näytti kuvaavan heitä kännykällään.
Hänen pyynnöstään tumman, virallisen puvun farkkuihin ja aurinkoisenoranssiin kauluspaitaan vaihtanut Holland kosketti hänen selkäänsä ja osoitti sopivaa lajiketta. Aida soi henkivartijalleen kiitollisen hymyn ja alkoi pinota aineksia koriin. Tuoreet, vielä hennonvihreissä kuorissaan olevat maissintähkät näyttivät niin houkuttelevilta, että hän nakkeli niitäkin koriinsa, reseptistä viis.

"Sinähän olet täynnä yllätyksiä", Aida vetosi, kun Holland auttoi häntä valitsemaan sopivat ainekset jopa itse tehtävään salaatinkastikkeeseen. Holland vastasi salaperäisellä hymyllä, joka sai silmäkulmat viuhkottumaan naururypyille.
Cashew- ja pekaanipähkinöitä. Melkein unohtunutta halloumijuustoa. Hetken Aida haaveili myös maapähkinävoista, mutta jätti purkin hyllyyn. Kaloreita kertyisi aivan huomaamatta.

Nuori nainen kassalla, joka oli kiepauttanut vehnänvaaleat hiukset nutturalle päänsä päälle ja pistänyt 'meat is murder' -pinssin mustan essunsa etumukseen, tuijotti heitä hetken sanattomana. Kännykkäkamera välkähti, kun Aida maksoi ostokset kortillaan ja nainen punehtui asteen, mutta piti päänsä pystyssä.
"Sori, oli pakko." Aida soi myyjälle ystävällisen hymyn, ja Holland kurtisti tummia kulmiaan paheksuen.
"Hei, jos tarvitset ideoita tai vaikka taustalaulajaa", kassa vetosi vielä, kurottuen sujauttamaan itsevarmasti demo-cd:n yhteen juuttikasseista. Niitä näytti olevan kokonainen pino kassan alla.

Aurinko oli häikäisevän todellinen. Kultainen valo hyväili ihoa lämpimänä, ja Aida olisi voinut pysähtyä nauttimaan siitä ja ihailemaan idyllisen kadun vihreänä leppoisassa tuulessa humisevia puita, ellei maailma olisi räjähtänyt liikkeeseen, välkkeeseen ja huutoon heti heidän astuessaan ulos.
Kaupan edessä odottaneet paparazzit pyörteilivät heidän ympärillään, kaikki yrittäen saada omaa ääntään ja kysymystään kuuluviin. Holland hätisti kuvaajia kauemmas, auraten tien kadunvarteen liukuneelle autolle, josta edelleen viralliseen, tummaan pukuun pukeutunut Sullivan astui ulos ja auttoi hänet sisään ruokakasseineen.
Henkivartija läimäisi oven kiinni, melkein jättäen yhden kameran objektin sen väliin. Miehen huulilla häivähti pieni, tyytyväinen hymy, kun paparazzo loikkasi säikähtäneenä kauemmas.
Auto nytkähti liikkeelle, ja hulluus jäi taakse.

* * *

Päivällinen venähti yöhön. Kello oli jo karvan verran yli keskiyön, kun auto liukui tutun akvaariotalon eteen, Edisonin hopeisen Aston Martinin viereen.
Edison kuitenkin oli edelleen valveilla. Ikkunoista loistava valo kutsui häntä kotiin.
"Hei ventovieras", mies tervehti hänen astuessaan sisään ja nousi sohvalta, Manchester Unitedin pelin äärestä, jotta saattoi painaa suukon hänen poskelleen.
"Toivottavasti olet nälkäinen", Aida vastasi suunnaten punertavapuisen keittiösaarekkeen ääreen. Edison auttoi häntä kantamaan ruhtinaalliset salaattitarpeet jääkaapista. Mies oli yhtä hukassa kuin hän sen suhteen, missä leikkuulautoja ja veitsiä säilytettiin modernissa keittiössä.
Mutta Edisonkin osasi yllättää. Voi tirisi paistinpannulla, ja hetkeä myöhemmin kullankeltaiset, kypsät maissintähkät paahtuivat sillä kutsuvasti.

"Ehkä meidän pitäisi pitää grillijuhlat", Edison pohti käännellessään tähkiä ja juustolohkareita. Mies oli melko varma, että jossain oli muhkea, tuliterä grilli. Ehkä kattoterassilla, josta oli upeat näköalat Los Angelesin sydämeen.
Aida pilkkoi keskittyneesti hunajamelonia ja hymyili ehdotukselle.
"Grillaatko sinä?"
"Saan sukkasi pyörimään", Edison lupasi heittäen pähkinät paistumaan samalle pannulle. Aida nauroi ja kosketti miehen selkää ohimennessään. Kulhossa oleva salaatti alkoi näyttää oikealta ruoalta, ja jokin sen tekemisessä itse oli melkein terapeuttista.

"Tuo sinä salaatti, minä huolehdin muusta", mies sanoi ja kietoi hetkeksi kätensä takaapäin hänen ympärilleen, halaten hänet syliinsä. Hetki oli melkein sietämättömän kotoisa.
Dean Martin soi keittiössä, jossa maissin kutsuva tuoksu viipyi, ja Edison keinutti heitä kevyesti kuin tanssien. Se tuntui oikealta, ja Aida painoi silmänsä kiinni nauttien lämmöstä sisällään.
Sitten huulet vaelsivat hänen kaulansyrjällään. Hän melkein kallisti päätään sivuun, kannustaakseen ihanaa kosketusta, mutta havahtui rajusti todellisuuteen.
Tämä oli Edison, ei Eli. Tässä ei ollut mitään oikeaa.
"Lopeta", hän vetosi ahdistuneena ja rimpuili irti. Tummat silmät olivat vilpittömän hämmentyneet ja loukkaantuneet, mutta Aida lukitsi katseensa värikkääseen salaattikulhoon.

Kaupungin öinen, valaistu siluetti oli viehättävä. Katettu, lasitettu oleskelualue katolla suojasi heitä yön kylmältä.
Hiljaisuus oli ollut kipeä epämukavuudessaan. Onneksi kumpikaan heistä ei halunnut viipyä siinä liian pitkään.
"En voi uskoa, että laitoit minulle ruokaa", Edison totesi ja oli aikeissa kurottaa pöydän yli tarttuakseen hänen käteensä, mutta muutti mielensä nähdessään käden liikahtavan hienovaraisesti kauemmas.
"Rehellisyyden nimissä, sinä valmistit yli puolet tästä", Aida vastasi ja katsahti empien herkullista maissitähkää lautasellaan. Se näytti täydelliseltä. Paljonko siinä olisi kaloreita?
"Ajatus on silti kaunis." Aida hymyili ja siemaisi vesilasistaan.

Maanantai 17. helmikuuta 2020, aamuyö, Beverly Hills, Los Angeles

Musiikki sykki jalkapohjissa ja ylellisen Beverly Hillsin talon rakenteissa. Se matkusti myös naapureiden muhkeiden, vihreiden, yksityisyyttä tuovien muurien yli, mutta juhlat täällä olivat jokapäiväisiä.
Los Angeles tuikki pimeydessä suurten ikkunoiden takana, ja sisällä vaaleanpunaiset ja siniset valot välkkyivät seinillä musiikin tahdissa. Ilmaiset drinkit tekivät kauppansa, alkoholi virtasi ja tunnelma oli korkealla.
Aidan oli käytettävä kaikki tahdonvoimansa pysyäkseen vesiselvänä.
Edisonin käsi oli tuttavallinen hänen selällään, silitti sitä kuin ajatuksissaan. Mies oli esitellyt samassa elokuvasarjassa näyttelevän ystävänsä ja illan isännän hänelle lämpimästi ja sitten lähtenyt kierrättämään häntä vieraiden joukossa, esitellen häntä ylpeänä tutuille ja puolitutuille.
Aida tunsi edelleen olevansa huijari, joka ei oikeasti voinut kuulua tänne – ja siten julkimoiden ja Hollywoodin kerman tärkeimpien tapa ottaa hänet vastaan melkein häkeltyneenä ja kehua hänen musiikkiaan tai esiintymisiään, sai hänet pökerryksiin.

Hän ei sallinut itselleen edes yhtä, herkullista mansikka-cosmopolitania, vaikka ne näyttivät taivaallisilta. Todellisuus oli liian surrealistista ilman alkoholiakin. Sen sijaan hän tyhjensi vähäkalorisen Redbullin nopeudella, joka sai pään kevyeksi.
Kuvauspäivä oli ollut pitkä. Hyvin pitkä. Samoin edellinen.
Huominen olisi myös.
Samaan aikaan Harveylla oli oma agendansa kaikelle ajalle, jota hän ei viettänyt Awakeningin kuvauksissa, ja Hattie halusi työskennellä uuden albumin kanssa. Hän ei halunnut tuottaa pettymystä kenellekään, mutta tunsi venyvänsä ohuemmaksi ja ohuemmaksi.

"Tanssitaan", Edison vetosi nähdessään nurkkaan ajetun katseen hänen silmissään. Mies tarttui hänen käteensä ja vei heidät onnellisen humaltuneiden, musiikin tahtiin liikkuvien juhlijoiden joukkoon. Se oli ehdotus, josta Aida ei kieltäytynyt koskaan. Ja vaikka Edison oli hellyyttävän kömpelö tanssija eikä heidän yhteytensä ollut millään tavalla verrattavissa Eliin, Aida silti nautti musiikin rytmiin heittäytymisestä.
Edison keinutti käsiään ilmassa ja yritti löytää lantiolleen rytmiä kulmat keskittyneessä kurtussa, joka sai Aidan kikattamaan sydän hellyydestä vihlaisten. Liike oli kulmikas ja näytti enemmän epäonniselta yritykseltä pyörittää hulavannetta.

"Seuraa minua", hän kannusti, tukahduttaen kikatuksen, ja laski kätensä miehen lantiolle, auttaen sitä keinumaan samassa tahdissa hänen kanssaan. Hän tunsi tummien silmien katseen vaeltavan lämpimänä kasvoillaan, kun mies yritti parhaansa. Mutta Aida ei halunnut kohdata katsetta.
Hän tiesi mitä se sisälsi, vaikka kuinka toivoi, ettei olisi sisältänyt.
Sen sijaan kiepahti ympäri, painaen selkänsä miehen rintakehää vasten ja antoi tämän kiertää käsivarret hänen ympärilleen. Hän halusi vain tanssia.

Maailma keinui ja sykki väriä. Nyt se sykki myös basson tutusta rytmistä. Koko talo tärisi, kun juhlaväki hyppi kappaleen tahdissa. Edison oli hänen takanaan tummapuisella sohvapöydällä, käsi vyötäröllä leväten. Mekon sininen helma aaltoili kuin vesi liikkeestä.
Redbull aiheutti melkein humaltuneen adrenaliinipiikin.
"So you're a tough guy, like it really rough guy, just can't get enough guy, chest always so puffed guy", hän lauloi kappaleen mukana, yhdessä tanssivan, humalaisen kuoron kanssa.
"I'm that bad that type – make your mama sad type, make your girlfriend mad type, might seduce your dad type. I'm the bad guy – duh!"

"I like it when you take control, even if you know that you don't own me. I'll let you play the role, I'll be your animal. My mommy likes to sing along with me, but she won't sing this song. If she reads all the lyrics, she'll pity the men I know."
Kehon läpi kulki sähköiskuja, kun lapaluut, selkä ja lantio koskettivat hänen takanaan tanssivaa miestä aaltoillen musiikin mukana. Hengitys puhalsi kuumana hänen niskalleen.
Aida ei halunnut ajatella, osuiko kappaleen nerokas sanoitus liian lähelle. Hän vain halusi kuulua musiikille.
"So you're a tough guy, like it really rough guy, just can't get enough guy, chest always so puffed guy", hän villitsi vaikutuksille altista yleisöä ja hymyili kohotetuille, musiikin tahtiin keinuville kännykkäkameroille.
"I'm that bad that type – make your mama sad type – make your girlfriend mad type – might seduce your dad type. I'm the bad guy – duh!"
Basson voima hallitsi koko kehoa, ja Aida antoi itsensä kadota musiikkiin.

* * *

Hän oli kuitenkin täällä tekemässä töitä.
Kun yö uhkasi kääntyä auringonnousuksi, muutaman drinkin liikaa juonut Edisonkin myöntyi palaamaan kotiin. Matka ei ollut pitkä, mutta kukaan ei kävellyt Los Angelesissa. Ehkä muuallakaan Yhdysvalloissa, suurten autojen luvatussa maassa.
Aida auttoi horjahtelevan ystävänsä hopeiseen Aston Martiniin, antaen erityisen hellyydenkipeän miehen hamuta kaulaansa heidän kävellessään. Ylimääräinen paino häntä vasten oli tehdä korkeista stilettokoroista epäluotettavan huterat.
Hän työnsi Edisonin etupenkille, varoen lyömästä tämän päätä auton ylle kohoavaan oveen. Hän toivoi hartaasti, ettei naarmuttaisi hopeista pintaa. Hän ei ollut hyvä kuski.
Edison kurottui silittämään hänen hiuksiaan, kun hän peruutti madellen ulos huvilan pihasta. Jokin kirskahti urheiluauton laskeutuessa pihan kiveykseltä tielle ja hän suuntasi huultaan purren nokan kohti näyttelijän akvaariotaloa.

Matka ylös talon tyyliteltyjä portaita oli hidas ja Aidan oli potkaistava korkokenkänsä pois pysyäkseen pystyssä Edisonin puoliksi tiedottoman painon alla.
"Tulehan, sankari", hän houkutteli ja irvisti, kun he törmäsivät Edisonin makuuhuoneen ovenpieleen. Kun mies viimein kellahti sängylleen, Aida oli hengästynyt ja hikinen. Juhlija kuorsasi jo vaimeasti hänen raahatessaan jalatkin sängylle, kiskoessa kengät jaloista ja auttaessa Edisonin peiton alle.
Vaikka mies oli juonut aivan liikaa, Aida uskoi ystävänsä todella vapautuneen huumeiden otteesta ja se teki hänet onnelliseksi.

Tiistai 18. helmikuuta 2020, Hollywood, Los Angeles

Awakeningin maailma oli häkellyttävän todellinen. Aida oli varma, että Tempestillä oli roolinsa siinä. Awakening oli todellinen kirjailijalle ja miljoonille ja miljoonille lukijoille ja katsojille. Pelkkä green screen ja tietokonetaika ei tehnyt oikeutta tarinalle.

Aida, tai oikeastaan tarinan levotonsieluinen seireeni, vaelsi matalassa vedessä, josta valot ja taustaksi luotu taivas heijastuivat. Valkoinen hiekka oli aitoa varpaiden alla. Tarinan eläminen todella oli helppoa täällä.
Viereisissä lavasteissa lumosi Metsä maailmojen välillä, jonne todella saattoi eksyä. Pehmeä, smaragdinvihreä sammal peitti kumpuilevaa maata, jossa ikiaikaisilta näyttävät, massiiviset puunrungot seisoivat. Niiden lomassa kasvoi rykelmiä saniaisia, kissankelloja, sinivuokkoja ja pikkuisia kieloja. Kirkasvetiset lammet lepäsivät notkelmissa ja heijastivat vihreää latvustoa ja metsässä vallitsevaa, unenomaista, vihertävää valoa ja sen läpi siivilöityviä raitoja kultaista auringonvaloa kuin peilit.

Hazel Hawkin näyttelijästä oli jo tullut ystävä, jonka kanssa he näkivät välillä myös kuvauspäivien jälkeen – vaikka niiden välissä oli tuskin aikaa yöunille.
Quinn Norwood oli täysin uusi kasvo elokuvamaailmassa, aivan kuten elokuvien muut ihmismaailman näyttelijät: teini-ikäinen Funny Fairfax ja hahmonsa lailla hiljainen ja mietteliäs Benedict Douglas. Aida tunsi syvää myötätuntoa katsellessaan tyrmistystä, jolla nämäkin tulokkaat kohtasivat uuden maailmansa.
Hän tiesi täsmälleen, miten ylivoimaisen suurelta ja hullulta tämä maailma tuntui.

Funny Fairfax oli varastanut välittömästi elokuvan tekijöiden sydämet. Hennolla 14-vuotiaalla oli eriskummallinen huumorintaju, suuret, sielukkaat silmät ja karismaattinen nauru. Quinn Norwood oli ujompi. Ellei nuori nainen olisi perinpohjaisen rakastunut Awakening-kirjoihin, hän tuskin olisi rohjennut hakea roolia tai edes harkita näyttelemistä realistisena urapolkuna.
Hazel Hawkilla ja näyttelijällä oli paljon yhteistä, ja jokin 21-vuotiaan tavassa tarkastella maailmaa vanhasta sielusta viestivin silmin melkein muistutti Aidaa itse kirjailijasta.

Quinn seisahtui hänen tuolinsa vierelle ja tarjosi hänelle melkein arasti vihreää smoothieta. Aida otti sen kiitollisena vastaan ja kosketti naisen käsivartta ystävällisesti.
"Olet kultainen, kiitos." Juoma naisen käsissä oli purppuraisen violetti, varmaankin mustikoista tai karhunvatukoista.
"En ollut koskaan käynyt ulkomailla, ennen tätä", Quinn myönsi istuen kutsusta jakkaralle hänen vieressään, "en ollut edes lentokoneessa."
Nuori nainen vilkaisi Aidaa ja jatkoi nähdessään uteliaan katseen jäänsinisissä kissansilmissä.
"Äitini halusi tulla tänne kanssani. Melkein suostuin, mutta... 21-vuotiaan ei kai pitäisi tarvita äitiä pitelemään kättään." Quinn naurahti vaivaantuneesti ja painoi katseen käsiinsä, hieroen peukalonsa rystystä keskittyneesti. Aida nojautui halaamaan naista toisella käsivarrellaan.
"Jokainen tarvitsee joskus jonkun pitelemään kättään. Ja äiti on aina äiti." Hän toivoi edelleen, että jotenkin, yhtäkkiä, ansaitsisi oman äitinsä rakkauden.

"Onko sinulla talo täällä?" Quinn kysyi pyörittäen Hazelin peruukin vaaleanpunaisia ja laventelinvärisiä suortuvia sormiensa ympärille.
"Ei, asun ystäväni luona. Hänellä on ihana, omituinen akvaariotalo Beverly Hillsissä", Aida kuvaili ja selitti nähdessään naisen hämmennyksen, "se on rakennettu melkein kokonaan ikkunoista, ja uima-altaat hehkuvat valoa. Tule joskus käymään."
Quinn hymyili kutsulle yhtä aikaa ilahtuneena ja haikeana kuin olettaen, että se oli vain päälleliimattua kohteliaisuutta.
"Todella", Aida vakuutti ja kurottui puristamaan naisen kättä.
"Oletko sinä hankkinut talon täältä?"
"Löysin mukavan Airbnb-asunnon aika läheltä studiota", Quinn vastasi, pudistaen päätään pelkälle ajatukselle monen miljoonan lukaalista. Aida näki ilmeikkäiltä kasvoilta tutun pelon rahojen loppumisesta kesken ja saattoi kuvitella pienen, vaatimattoman budjettimajoituksen.
Se oli edelleen hänenkin ensimmäinen ajatuksensa, kun hän näki hintalapun uudessa elämässään.

"Olen aika innoissani mahdollisuudesta uida niin turkooseissa, lämpimissä aalloissa", Quinn myönsi ja yritti irrottaa karhunvatukansiementä vaivihkaa hampaidensa välistä.
Aida suli hymyyn.
"Minäkin olen innoissani. Siitä on pitkä aika, kun olen käynyt paratiisisaarella." Edellinen kerta oli ollut häämatka Simonin kanssa Balin lämpöön. Hän yritti olla ajattelematta sitä.
Pian he pääsisivät kuvaamaan oikeisiin maisemiin, jotka melkein vetivät vertoja Tempestin luomalle maailmalle.

* * *

Edison rojahti rennosti hänen sängylleen, mutta Aida ei avannut silmiään yön hämärässä. Pitkä päivä, pitkät päivät, kuvauksia tuntui lyijynä raajoissa. Hänen ystävänsä vire kertoi halusta juhlia.
Sormi kutitti jalkapohjaa ja leikitteli varpailla. Suupielet paljastivat hänet nykimällä ylös ja Aida veti jalkaansa Edisonin ulottuvilta, mutta mies tarttui nilkkaan ja jatkoi kutitusta, kunnes hän kiemurteli kikattaen. Silloin kutitus siirtyi ylös kyljille, ja lopulta mies halasi hänet syliinsä ja painoi leukansa hänen vatsalleen.
"Tule kanssani", Edison vetosi.
"On niin kovin myöhä", Aida sanoi kallistaen päätään ja silittäen tummia, tuuheita hiuksia taakse miehen kasvoilta.
"Ei vielä niin myöhä. Täydellinen aika pienille juhlille."
"Edison..."
"Tulisit nyt. On niin masentavaa juhlia yksin", mies maanitteli painaen suupielensä dramaattisesti alaspäin. Sormet vaelsivat ylös hänen vatsaansa, kunnes saattoivat koskettaa huulia. Aida tuijotti tummia silmiä huvittuneena. Yksi sormista ujuttautui huulten väliin ja kiemursi, kunnes hän haukkasi sen hampaidensa väliin.
"Tulisit nyt, tulisit nyt, tulisit nyt."
"Edison!" Aida nauroi tuupaten käden pois suustaan.
"Minun pitää lähteä taas neljältä kuvauksiin. En voi lähteä juhlimaan."
Mies huokasi haikeasti ja painoi poskensa hänen vatsaansa vasten, kietoen kädet tiukasti hänen vyötärölleen. Aida tunsi syyllisen vihlaisun pettymyksen tuottamisesta, mutta muistutti itseään työstään. Se tuli ennen juhlia.
"Huomenna", hän lupasi lepytellen, sormet tummanruskeiden hiusten joukossa vaeltaen.
Edison huokasi haikeasti ja katsahti häntä surkein, tummin silmin.
"Hyvä on sitten. Vain hetkeksi."

Keskiviikko 19. helmikuuta 2020, aikainen aamu, Beverly Hills, Los Angeles

Peilikuva tuijotti totisena takaisin. Sydän löi epätahdissa ja tuntui kohtuuttoman voimakkaalta ihon alla. Aida ei pitänyt näkemästään.
Oliko hän lihonut? Ei se voinut olla mahdollista. Hän oli niin tarkka kalorien välttämisestä. Mutta silti... Hän siveli vatsaansa ja teräviä lonkkaluita. Haki sormilleen otetta kalpeasta ihosta lantiolla. Oliko siinä ylimääräistä? Ehkä hän onnistui vain riisumaan itseltään jo valmiiksi olemattomia, naisellisia muotoja. Sähkönsiniset rintaliivit tuntuivat turhanpäivisiltä.
Hän kurkisti selkäänsä ja liikutti lapaluitaan.
Sormet mittasivat käsivarren paksuutta ja syke kiihtyi. Hän vain kuvitteli. Se oli ihan sopiva.
Mutta oliko? Redbullkin varmasti lihotti, vaikka varsinaisia kaloreita siinä oli tuskin yhtään.

Aida hyppäsi säikähdyksestä, kun Edisonin makuuhuoneen ovi kävi toisella puolen yläkertaa, ja havahtui ajatuksistaan siihen, että uhkasi olla myöhässä kuvauksista.
Paska.
Hän riuhtaisi polkkapilkkuisen mekon ylleen ja hyppeli sukkahousuihin, tuntien olonsa heti vähän paremmaksi.
"Miten olet jo hereillä?" hän kysyi melkein törmätessään Edisoniin matkallaan portaisiin, mutta ei ehtinyt jäädä odottamaan vastausta. Hän tunnisti Sullivanin käsialan autotallin edestä kuuluvassa tööttäyksessä.
Edison ravasi portaita alakertaan hänen perässään, hiukset pystyssä ja silmät tokkuraisina. Ulkona oli pilkkopimeää. Mikä brutaali aika herätä.
"Hei, ota jotain aamupalaa mukaan."
"En ehdi. Oletko nähnyt valkoisia kenkiäni?"
"Aida hei, olen huolissani. En näe sinun syövän. Kirjaimellisesti."
"Älä ole hölmö. Auta minua etsimään kenkäni. En voi olla myöhässä", Aida vetosi ja tarttui Edisonin käteen, raahaten boksereissaan värisevän miehen lähemmäs ulko-ovea, yksi valkoinen korkokenkä kädessään.
Toinen löytyi ruukkukasvin takaa.
"Aida-"
"Nähdään illalla!" Aida kurottui suikkaamaan suukon Edisonin poskelle ja syöksähti ovesta pyörremyrskynä, jättäen tokkuraisen miehen viimeistelemään lauseen yksin.

* * *

Myrskyhevonen oli näyttävä olento. Aida piti siihen kunnioittavaa etäisyyttä studiolla – hevoset hermostuttivat häntä – mutta katseli lumoutuneena yhteyttä, jonka hiljainen Quinn loi valtavaan eläimeen.
Hän oli unohtanut saman tien rodut ja hienot alan termit, joilla isoa, sysimustaa tammaa oli kuvailtu eikä muistanut, millä nimellä häkellyttäviä, vaaleansinisiä silmiä kutsuttiin. Hän muisti vain, että tämän hevosen nimi oli Hedwig ja se oli Myrskyhevosen päänäyttelijä.
Sillä oli myös monta varanäyttelijää ympäri maailmaa, joista muutamalla oli piiloon maalattava valkoinen merkki päässään tai pieni täplä turvassaan. Yksi niistä oli melko herkkähermoisen oloinen ja oli tallonut käsittelijän, joka asetti sen selkään neonvihreitä merkkejä paikoille, johon taideosasto loisi suuret linnunsiivet jälkituotannossa.
Hedwig oli myös tulisieluinen olento, ja tuli poltti niin kiivaana, että ohjaajan oli pitänyt kehittää aivan erityisiä keinoja ilmoittaa kameran käyvän hevosen opittua pyrähtämään matkaan heti sanan kuullessaan.
Mutta hevoset olivat niin taitavia seuraamaan kouluttajansa pyyntöjä, että Aida häkeltyi kerta toisensa jälkeen niitä seuratessaan. Niitä oli koulutettu jopa laukkaamaan animointistudiossa, täynnä omituisia merkkejä ja antureita tietokoneita varten.
Valitettavasti lentoon nousevaa hevosta ei ollut mahdollista toteuttaa todellisuudessa.

Kuvausassistentti punttasi Hazel Hawkin ratsunsa paljaaseen selkään. Quinn, joka näytti muuten niin varovaiselta ja aralta, oli kuin kotonaan ison eläimen kyydissä, punoen sen harjaa sormillaan ja silittäen lihaksikasta kaulaa hellästi.
Tänään yksi kuvausryhmä kuvasi Hazel Hawkin ja Myrskyhevosen välisiä hetkiä lähikuvina. Aidossa maastossa kuvatut maisemakohtaukset, varsinkin ne, joihin sisältyi hurjaa laukkaa, suorittaisi stunt-näyttelijä.
Quinn huomasi hänen katseensa ja soi hänelle pienen, paljon itsevarmemman hymyn, johon Aida vastasi, ennen kuin havahtui siihen, että oli myöhässä omista kuvauksistaan.

* * *

Hän ei ollut ollut Los Angelesissa kuin muutamia päiviä ja silti tiukasti aikataulutetut päivät tuntuivat taas normaalilta arjelta. Kuvauksia, studioaikaa Hattien kanssa, haastatteluja ja valokuvauksia.
Ja juhlia. Niin paljon juhlia.
Väsymys siirtyi taka-alalle Redbullin ja adrenaliinin voimin, ja Aida todella rakasti tanssimista. Hän ehtisi nukkua enemmän ensi yönä tai ehkä sitä seuraavana.
Kaupunki oli täynnä mielenkiintoisia, uusia ihmisiä, joista niin moni vietti ainutlaatuista elämää ja jonka tarinan Aida halusi kuulla. Edison esitteli häntä ylpeänä juhlista toiseen ja houkutteli ottamaan edes yhden drinkin.
Mutta hänen ei pitänyt juoda alkoholia. Ei, jos hän halusi rakentaa äänestään kestävän uran.

Tänään juhlat olivat Edisonin luona. Akvaariotalo oli täynnä onnellista, humalaista puheensorinaa ja jyskyttävää musiikkia. Uima-altaissa uiskenteli useampi urhea uimari, jotka uhmasivat Los Angelesin talvisin kylmäksi käyvää säätä.
Valaistuun, turkoosina hehkuvaan uima-altaaseen laskeva, koristeellinen vesiputous solisi kutsuvasti, ja hetken Aidakin harkitsi spontaania pulahdusta. Mutta sisältä kuuluva naurunremakka veti hänen huomionsa puoleensa.
Olohuoneen designer-sohvia ja nojatuoleja oli työnnetty sivuun, jotta lattian keskelle mahtui levittämään Twister-maton. Matolla itseään solmuun vääntävien osallistujien lisäksi ympärille oli kerääntynyt kokonainen joukko uteliaita katsojia.

Edison veti hänet mukaan otteluun.
Aida yritti ujuttaa raajojaan sinisille palloille, mutta illan isäntä etsiytyi ovelasti tielle. Hän oli varma, että miehen tapa työntyä kiinni iholle ja puhaltaa hänen kaulaansa vasten oli ovela kilpailutaktiikka.
Luultavasti toimiva, sillä mies voitti lopulta. Ehkä epäreilusti, romauttaessaan hänet nurin painollaan, mutta hänellä ei ollut sydäntä taistella palkintojenjakoa vastaan. Edison säteili vienosti humaltuneesta onnesta ja ketkutti itseään ja olutlasiaan sohvapöydällä juhlaväen hurratessa.

Mahtavasta juhlatunnelmasta huolimatta aika oli armoton, ja ilta kääntyi kohti aamuyötä. Aida hiipi yläkertaan huoneeseensa. Pari sängyllä suudelleita rakastavaisia kiiruhti pahoitellen alakertaan. Aida ei pahastunut. Hän oli tehnyt itse samaa lukemattomia kertoja.
Herätys koittaisi ahdistavan pian, eikä hän jaksanut muuta kuin riisua päällysvaatteensa ja kömpiä peiton alle. Univaje teki päästä kevyen, mutta ei hyvällä tavalla.
Hän havahtui tuttuihin askeliin portaissa, tokkuraisesta unesta puoliksi tiedottomana. Juhlahäly oli hiipunut ja akvaario oli hiljainen. Ovi raottui ja valokeila leikkasi hetkeksi pimeyttä unisesti tai humalaisesti tuhisevan Edisonin astuessa sisään.
Patja keinui miehen könytessä sängylle ja etsiessä tiensä peiton alle. Käsivarsi kiertyi hänen ympärilleen, nenä kosketti niskaa halatessaan hänet lähelle lämmintä rintakehää. Humalasta tukkoinen hengitys tuhisi ihoa vasten.
Mutta se kaikki oli viatonta eikä Aida jaksanut tehdä asiasta numeroa. Olivathan he vain ystäviä.

Perjantai 21. helmikuuta 2020, myöhäisilta, Beverly Hills, Los Angeles

Ehkä teatterinäyttelijän arki oli hemmoteltua. Mahdollisuus nukkua pitkään ja tehdä unelmatyötään ilta, elävän yleisön edessä ja sukeltaa sitten adrenaliinista villinä tähtikirkkaaseen yöhön.
Aamuneljältä ylös nouseminen ei ollut varmastikaan kenellekään luontainen aika herätä.
Hän nukahteli säännöllisesti maskeeraajan tuoliin, mutta herätti itsensä energiajuomilla ja kofeiinitableteilla kameroiden eteen.
Aida pysytteli niillä päivittäin hereillä myöhäisiltaan tai aamuyöhön saakka, sillä New York ei ollut ainoa kaupunki, joka ei koskaan nukkunut. Ehkei ollut ihme, että niin moni alan tekijä käytti kokaiinia.
Hän toivoi, että Edison pystyisi pysymään erossa huumeista.

Univaje sai ajan rikkomaan rytminsä. Se melkein pysähtyi, kun hän nuokahti maskeerauksessa tai vajosi ajatuksiinsa autossa. Ja hyppäsi varoituksetta tunteja eteenpäin, kun Edison veti hänet mukanaan musiikin hallitsemiin juhliin tai hän sai astua seireenin rooliin ja elää hetken toista elämää.
Kokonaisia hetkiä tuntui häviävän kuin hän olisi nukahtanut jaloilleen. Pää tuntui kevyeltä ja ajatukset hitailta. Päänsärky vaani ohimoilla sinnikkäänä, mutta Aida huuhtoi alas uuden särkylääkkeen vähäkalorisella Redbullilla.

* * *

Puulattia oli viileä hänen poskeaan vasten. Mustelma sykki ihon alla. Ajatukset olivat sumeita ja pimeys pyörteili maailman laidoilla yhtäaikaa surrealistisen väriskaalan kanssa. Hän ei tiennyt, miten oli päätynyt siihen. Tai missä oli.
Vaikka arkkitehtuuri oli pahasti vinossa, ylellisesti sisustettu tila oli tuttu. Edisonin akvaariotalo. Tietenkin.
Olkapäätä ja polvia vihloi samoin kuin poskea. Hänen oli täytynyt kaatua.
Pahoinvointi kouraisi vatsaa, ja pimeästä lasista heijastuvat kasvot näyttivät sairaalloisen kalpeilta. Aida puristi silmänsä kiinni, kun lattia aaltoili hänen allaan.

"Aida? Aida!" Ääni tuntui kuuluvan jostain kaukaa. Edisonin kengät syöksyivät lattian poikki ja teekuppi putosi kuin hidastettuna, pirstaloituen osuessaan lattiaan. Näyttipä se dramaattiselta.
"Aida!" Mies pudottautui polvilleen hänen vierelleen. Lämmin käsi kosketti hänen poskeaan, kaulaa, olkapäätä.
"Mitä tapahtui? Hei, puhu minulle!"
Aida räpytteli silmiään kirkkaissa valoissa ja luopui ajatuksesta nousta ylös.
"Kaikki hyvin", hän rauhoitteli voimattomasti. Hänen oli täytynyt pyörtyä.
Edison pujotti jo käsivarret hänen alleen protesteista huolimatta ja nosti hänet helmenharmaalle sohvalle, asetellen tyynyn hellästi pään alle.
"Olen kunnossa. Verensokerin on vain täytynyt käydä liian matalaksi", Aida sanoi ja nosti turralta tuntuvan käden silmilleen.

"Sinun täytyy käydä sairaalassa."
"Eikä täydy. Olen ihan kunnossa", Aida protestoi. Sitä hän oli – ainakin nyt, kun hän oli tyhjentänyt puolet sokerisesta limsatölkistä ja syönyt kourallisen suolapähkinöitä. Maailma keinui paljon vähemmän.
"Sinä pyörryit. Ihan oikeasti. Ja löit pääsi", Edison protestoi takaisin, koskettaen sulavalla pakastevihannespussilla hänen kivistävää päätään.
"Sitä sattuu."
"Soitan ainakin Hattielle."
"Etkä soita. Et kerro kenellekään", Aida vaati ahdistuneena ja tarttui miehen käteen, estäen sitä näppäilemästä tuliterää, mutta jo kolhittua älypuhelinta.
"Tämä oli vain erehdys. Olin hölmö ja unohdin syödä. Ei ole mitään syytä hätäillä." Hän nousi paremmin istumaan ja suki tummia, tuuheita hiuksia taakse miehen kasvoilta.

Edison ei näyttänyt vakuuttuneelta. Aida silitti sileäksi ajettua poskea ja jylhää leukaperää. Tutki tummien silmien syvyyttä ja varjoa, jonka tuuheat, pitkät ripset heittivät poskille.
"Ihan totta. Kaikki on hyvin", hän maanitteli. Sormet valuivat niskalle, ja Aida näki epäröinnin miehen silmissä. Ehkä hänen ei pitäisi vaatia tätä, sillä Edison oli vain huolissaan ja selvästi konfliktissa, koska halusi tehdä hänet onnelliseksi.
Mutta hän ei halunnut tehdä tästä numeroa. Hän oli tehnyt näin ennenkin, ollut hölmö, joka unohti huolehtia verensokeristaan. Ei ollut mitään syytä, miksi kenenkään täytyisi tietää siitä tällä kerralla.

Edison liikahti epämukavana, silitti miettiessään punaisia hiuksia ja juoksutti suortuvia sormiensa lomassa.
"Jos olet ihan varma, että olet kunnossa", mies myöntyi vastahakoisena, vaikka selvästi arpoi tekikö oikein.
"Olen kunnossa", Aida lupasi ja suli valoisaan hymyyn, nojautuen lähemmäs ja painoi kevyen suudelman miehen poskelle. Se näytti myyvän päätöksen.
"Kaikki on ihan hyvin."

Lauantai 21. helmikuuta 2020, 01.02, Beverly Hills, Los Angeles

"Kuule, olen oikeasti huolissani sinusta."
Aida katsahti Edisonia ja tökkäsi miehen vatsaa rauhoittavasti varpaillaan. Ei ollut mitään syytä huolehtia, jäänsiniset silmät viestittivät siristyessään hymyyn.
Edison painoi katseensa kuin häpeissään ja silitti hänen jalkapöytäänsä.
Aida siristi silmiään epäluuloisena.
"Edison... Mitä sinä teit?"
"En näe sinun syövän", mies vetosi puolustautuen ja väisti kysymyksen, "juot vettä ja energiajuomia ja ehkä joskus smoothien."
"Tietenkin syön. Älä murehdi tyhjästä."
"Mitä olet muka syönyt?"
"Muun muassa juuri tarjoamiasi pähkinöitä."
"Aida, älä viitsi. Olen tosissani. Olen huolissani sinusta. Me kaikki olemme." Edison ei ollut varma, kuinka pukea sanoiksi, että oli urheilullista hoikkuutta ja pelottavaa, luisevaa, sairaalloista laihuutta.
"Mitä sinä teit?" Ärtynyt sävy äänessä sai Edisonin kohottamaan hartioitaan puolustautuen.
"Edison. Mitä sinä teit? Kenelle sinä kerroit?"
Syke kohosi kiivaana ja sai huoneen välkkymään silmissä. Aida tuijotti ystäväänsä vaativasti, mutta Edison ei halunnut vastata katseeseen. Hän ei halunnut tehdä tästä numeroa.
"Edison, kiltti, kaikki on hyvin. Ei ole mitään syytä hermoilla."

Edisonin ei tarvinnut vastata, sillä akvaariotalon ovikello soi. Aida tuijotti silmät epäluulosta kytien miehen selkää, kun tämä melkein juoksi avaamaan oven.
Hattie harppoi sisään, korallinpunaiseen mokkajakkuun ja kukalliseen, nilkkapituiseen hameeseen pukeutuneena, melkein lyhytkarvaiseksi trimmattu Chester sirossa remmissä tepsuttaen.
"Aida", nainen sanoi sekoituksella huolta ja torua.
Hän painoi katseensa ja tunsi silmiensä polttelevan varoituksetta. Sävy oli niin äidillinen. Niin vilpitön.
"Tyttökulta, mitä sinä teet itsellesi?" Hattie vetosi ja istui sohvalle hänen viereensä. Käsivarsi kiertyi hänen ympärilleen ja veti hajuvedestä voimakkaan neilikantuoksuiseen halaukseen.
Vakuutukset siitä, että kaikki oli hyvin eikä ollut syytä olla huolissaan, takertuivat rintakehään. Aida tiesi, ettei kaikki ollut hyvin. Hän oli tiennyt sen pitkän aikaa.

"Sinun ei kuulu näännyttää itseäsi", Hattie sanoi.
"Sinun ei kuulu olla kalpea luuranko, joka elää vedellä ja energiajuomilla. Mikään tästä ei ole tervettä. Voisit olla minun kokoiseni ja silti olisit jumaloitu. Sinulla on lahja, satakieli."
Aida tunsi syyllisyyden vihlaisun, sillä joskus katseli isokokoista, tuhtia naista vaivihkaa ja söi lounaaksi vettä, peläten päätyvänsä yhtä isoksi, jos ei vahtisi syömistään. Hän pyyhkäisi silmäkulmaansa, Hattien tiukassa halauksessa.
"Me tarvitsemme sinut täysissä voimissa, lintunen. Se tarkoittaa unta ja säännöllistä, reilua ruokailua. Tiedän, että sinulla on vaikea historia, mutta me autamme sinua."
Chester heilutti hänelle häntäänsä.

* * *

Hattie ei suostunut lähtemään, ennen kuin Aida vakuutti, että pitäisi itsestään huolta. Ja söi paistetun juustovoileivän ja mansikkasmoothien naisen valvovan silmän alla.
Se oli vaikeaa.
Ja kun hän pääsi nousemaan yksin huoneeseensa aamuyöllä, impulssi palata vanhoihin tapoihin tuntui ylivoimaiselta. Kuinka paljon hän oli syönyt? Näkyisivätkö kalorit mahassa? Hän tunsi olonsa täydeksi ja se pelotti häntä.
Jos hän vain voisi hankkiutua eroon tunteesta.
Jos hän tekisi sen kerran, se ei haittaisi mitään. Se ei olisi sairaus.

Aida pujahti makuuhuoneensa ohessa olevaan, ylelliseen kylpyhuoneeseen. Kasvot peilissä näyttivät kalpeilta, melkein vihertäviltä, ja silmät tuijottivat takaisin vauhkoina ja vieraina.
Hän tönäisi pöntön kannen ylös ja kumartui sen ylle, mutta ovelta kuului koputus.
"Aida", Edison kutsui.
Hän yritti jättää kutsun huomiotta ja tuijotti vettä. Pahoinvointi nosti päätään.
"Aida, avaa ovi."
Hän sulki silmänsä ja yritti keskittyä.
"Aida, tiedän, mitä teet. Avaa ovi."

Hänen täytyi luovuttaa. Aida suoristautui, tuntien olonsa edelleen kuvottavan täydeksi, ja avasi oven. Edison tuijotti takaisin, tummat silmät huolesta palaen ja tutki hänen kasvojaan hetken.
"Mennään nukkumaan, okei?" mies vetosi, silittäen kalpeaa poskea.
Aida nyökkäsi.
Ajatus sänkyyn pääsemisestä tuntui taivaalliselta. Olo oli edelleen hutera ja päätä särki. Sentään Edison ei ollut kertonut koko tarinaa Hattielle.
Edison kömpi hänen viereensä, ja hänellä oli ikävä tunne, että mies oli siinä pitääkseen häntä silmällä.

* * *

Auringonvalo tulvi sisään akvaariotalon massiivisista ikkunoista. Oli harvinaista saada nauttia siitä täällä näin – kuvauksissa oli 'teknisten ongelmien' aiheuttama pakollinen tauko.
Aidalla oli epäilyksensä, että sillä oli jotain tekemistä Hattien ja öisen keskustelun kanssa.
Mutta hän käytti yllättävän, vapaan aamun mielellään olemalla tekemättä yhtään mitään. Aida ei olisi totta puhuen tiennyt, minne olisi mennyt. Los Angelesin paparazzit olivat aivan oma ihmislajinsa, jotka näyttivät löytävän hänet vaivatta mistä tahansa.

Aida ei ollut kokenut montaa tällaista hetkeä elämässään. Jona aika tuntui lakkaavan olemasta. Kuin ne laiskat sunnuntaipäivät, joita hän oli viettänyt muutaman Elin kanssa heidän ollessaan töissä. Laiskoja päiviä oli yllinkyllin ilman töitä, mutta silloin nautinnon tilalla oli levoton, kaivertava pelko ja riittämättömyyden tunne.
Levottomuus nakersi häntä edelleen, kuten edellisinä kuukausina – kamala, tuttu levottomuus, joka manasi hänen tuhoavan jälleen yhden suhteen – mutta hetki oli silti nautinnollinen.
He lojuivat kiireettöminä hänen sängyllään, kuunnellen uima-altaiden liplattavaa vettä ja kaupungin huminaa, joka kantautui vaimeana taloa ympäröivän, vihreän muurin läpi. Lämmin tuuli keinutti parvekkeen valkeita verhoja ja toi sisään lupausta saapuvasta kesästä.

Edison oli painanut päänsä hänen vatsalleen ja katseli hänen kasvojaan, käsivarsi vyötärön ympäri kierrettynä. Aida tunsi katseen ja painavan, odottavan hiljaisuuden, mutta piti silmänsä suljettuna.
Sormi kutitti hänen kylkeään, kunnes hänen oli pakko avata silmänsä ja kiemurrella kikattaen kauemmas.
"Jokin painaa sinua", Edison vetosi pehmeästi. Jokin muukin kuin illan välikohtaus. Se oli ollut selvää siitä hetkestä, kun nainen oli saapunut.
Aida tunsi tutun, kylmän painon vatsassaan.
"Puhuisit minulle. Kertoisit mikä on."
Painava, odottava hiljaisuus teki tehtävänsä ja Aida liikahti levottomana, kutituksen tuoma keveys haihtuen.
"Haluan vain nauttia tästä aamusta ja auringosta. Ei ole mitään syytä tuoda ikäviä ajatuksia tänne."

"Johtuuko se Elistä? Onko hän tehnyt jotain sinulle?" Edison kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
Aida nosti päätään tyrmistyneenä, kuumuus ihon alla lehahtaen.
"Mitä? Ei tietenkään! Miksi edes kuvittelisit sellaista?!"
Edison oli muksahtaa alas sängyltä, kun Aida nousi istumaan turhautuneena ja vetäytyi kauemmas. Mies katsahti häntä anteeksipyytäen ja yritti houkutella takaisin lähemmäs.
"Hei, kaikki on hyvin. Tiedäthän, että voit puhua minulle mistä tahansa. Onko hän satuttanut sinua?"
"Lopeta!" Aida vaati tuupaten käden kauemmas.
"Voit kertoa minulle-"
"Eli on kiltein olento maan päällä. Hän ei koskaan satuttaisi ketään."
"Okei, okei, olen pahoillani. Älä ole vihainen. Olen vain huolissani."
"Hän on parasta elämässäni", Aida lisäsi turhautuneena.

"Entä-"
"Ei."
"Onko kyse-"
"Ei."
"Haluan vain-"
"Edison, lopeta. En halua puhua siitä."
"Mutta-"
"Ei! Kaikki on ihan hyvin. Oikeasti. En vain halua puhua mistään ikävästä ja typerästä. Nautitaan vain aamusta", Aida vetosi ja kosketti Edisonin poskea. Tapa, jolla mies nojasi kosketusta vasten kuin nääntyen ilman sitä, hermostutti häntä.
Hän veti kätensä takaisin ja tummat silmät olivat loukkaantuneet, kun mies nousi istumaan.
"Hyvä on", Edison myöntyi lannistuneena ja tarjosi kättään aselepoa varten, sulaen sitten hymyyn.
"Tehdään jotain hauskaa." He voisivat aloittaa tuhdista aamiaisesta.

* * *

Aida ei vastustellut, kun Edison ehdotti uima-altaaseen sukeltamista.
Kirkkaalla, sinisellä taivaalla matelevat pilvenriekaleet heijastuivat uima-altaan kristallinkirkkaasta pinnasta. Aida nojasi päänsä taakse ja ajelehti pinnalla, ajatuksiinsa unohtuneena. Koristeellinen vesiputous solisi veteen heidän vierellään.
Hän yritti olla ajattelematta kaloreita, jotka mies oli painostanut häntä syömään. Ja halua hankkiutua niistä eroon.
Käsi kosketti hänen olkapäätään, ja Aida nousi polkemaan vettä jaloillaan.
"Aida, minä-", Edison ehti aloittaa ja sanojen paino sai Aidan tuntemaan ahdistuneen kouraisun. Hän painoi sormensa miehen huulille.
"Hei, nautitaan vain tästä. Kaikki on hyvin."

Edison avasi suunsa, ja hän sukelsi pinnan alle. Hän tiesi, että se oli lapsellista. Pelkurin liike.
Tempest oli oikeassa siinä, millainen rauha veden alla vallitsi. Hätäinenkin syke tyyntyi, ja hiljaisuus kohisi korvissa. Koko maailma jäi jonnekin kauas, kuului vaimeana ja vääristyneenä kaukana pinnan yllä. Aida sukelsi alas altaan syvään siniseen ja hipaisi laatoituista sormenpäillään, ennen kuin luovutti ja nousi pintaan hengittämään.
"Saan olla huolissani sinusta."
"Edison, ollaan vain."
"Olet sairas. Tarvitset apua."
"Kaikki on ihan hyvin."
"Aida."
"Edison."
"Sinä pyörryit. Oikeasti. Löysin sinut lattialta täysin värittömänä. Välttelet syömistä, vaikka olet pelkkää luuta ja nahkaa."
"En vain ole nälkäinen."
"Kauanko olet kertonut tuota itsellesi?"
Aida ei ollut varma, mitä vastata. Luultavasti siitä saakka, kun äiti oli alkanut varoitella häntä lihomisesta ja hän yritti vakuuttaa itselleen, ettei tarvinnut ruokaa. Hän muisti edelleen hetket, joina nälkä ajoi häntä niin hulluksi, että hän haukkasi kiinni Elin hampurilaisen toiseen päähän. Jossain vaiheessa hän oli voittanut tunteen ja kääntänyt nälän voitonriemuksi ja ylpeydeksi itsehillinnästä. Viis jatkuvasta päänsärystä, heikotuksesta ja vaikeudesta ajatella.
"Anna meidän auttaa sinua", Edison vetosi, tarttuen hänen käteensä.

Tiistai 25. helmikuuta 2020, varhainen aamu, Beverly Hills, Los Angeles

Ei voinut olla kenellekään luonnollista herätä, kun ulkona oli vielä pilkkopimeää ja auringonnousuunkin reilu tunti. Edison oli kuitenkin ryhtynyt nousemaan samaan aikaan kuin Aida. Varmuuden vuoksi. Hän vaelsi yläkerrassa, tummat hiukset unesta pystyssä, ja kuunteli suihkun kohinaa.
Hän pelkäsi kuulevansa naisen kaatuvan tai antavan sairaudelle periksi.
Ehkä Aida näki hänen huolensa ja armahti häntä: niin kauan kuin hän kuuli satakielen laulavan suihkussa, kaikki oli hyvin. Nainen oli tajuissaan eikä tehnyt mitään typerää.
Ehkä Aida vain nautti suihkussa laulamisesta. Oli syy mikä tahansa, Edison oli kiitollinen.

Hän unohtui yläkerran harmaalle sohvalle, silmät puoliksi ummessa, kuuntelemaan yksityistä konserttiaan seinän takaa. Suihkun akustiikka oli fantastinen.
Laulettu melodia lumosi hänet. Edison ei tunnistanut sitä, ja silti se tuntui siltä kuin se olisi elintärkeä osa hänen muistojaan. Voimanuotit saivat kylmät väreet kulkemaan alas selkää ja nostivat käsivarret kananlihalle.
Ellei hän olisi tiennyt Aidan olevan aina vähän myöhässä aikataulustaan, hän olisi pyytänyt naista laulamaan sen uudelleen.

Suihkun kohina lakkasi. Edison ei antanut itsensä unohtua miettimään, millaista elämä olisi, jos Aida asuisi täällä pysyvästi. Jos heillä olisi yhteinen makuuhuone.
Sen sijaan taputti ja vislasi kannustavasti, kun kylpyhuoneen ovi kävi, ja Aida nauroi huvittuneena suosionosoitukselle seinän takaa.
"Mikä kappale se oli? Se oli fantastinen", Edison vetosi eikä antanut itsensä nousta tai kuvitella naista pukeutumassa.
"Piditkö siitä? Todella?" Aida kysyi ilahtuneena, hypellessään vauhdilla vaatteisiinsa, harmaaraitainen pyyhe edelleen päänsä ympärille kiepautettuna.
"Todella!" Edison vakuutti.
"Voi kiitos. Se on jotain, mitä olen pyöritellyt uutta albumia varten. Hattie auttaa minua viimeistelemään sen sanoituksen."
Aida ilmestyi makuuhuoneestaan, pujottaen sinisiä höyhenkorvakoruja korviinsa, kosteat, kesyttömät punaiset hiukset olkapäiden yli ryöpyten ja pari dramaattisia, sähkönsinisiä mokkanilkkureita toisessa kädessään. Edison nieli kohteliaisuudet, jotka saivat naisen katsomaan häntä varoittavasti, ja sen sijaan laskeutui alakertaan tämän edellä.
Varmistamaan, ettei tuhdimpi aamiaissmoothie unohtunut jääkaappiin.

Akvaariotalon hiljaisuus tuntui musertavalta, kun Aida oli lähtenyt.
Edison katsahti tumman lasin heijastusta eksyneenä ja hieraisi käsiä raidallisten bokserien syrjiin. Hän voisi kai palata nukkumaan, mutta ajatus ei houkutellut.
Ei myöskään ajatus videopeleistä massiivisen kotiteatterin ääressä. Hänen elämänsä taisi olla varsin tyhjää työn, treenauksen ja juhlien ulkopuolella. Joskus akvaario tuntui vankilalta, sillä sen seinien ulkopuolelle astuminen aiheutti kaaosta, juoruja ja vihaisia soittoja hänen PR-edustajaltaan.
Ajatus välkähti mieleen varoituksetta, ja yhtäkkiä hänen päivällään oli tarkoitus.

* * *

Se näytti täydelliseltä. Tilan seinustalle kiireessä raahattu ruokapöytä ja sen ympärille tönityt design-tuolit hieman rikkoivat fengshuita, mutta ehkä Aida ei kiinnittäisi niihin huomiota.
Musta, kiiltelevä flyygeli toivottavasti vangitsisi naisen katseen.
Edison oli niin ylpeä ajatuksestaan, että melkein pilasi yllätyksen lähettämällä naiselle kuvan hankinnastaan. Illan tunnit tuntuivat tavallistakin pidemmiltä, kun hän odotti Aidaa takaisin studiolta, janoten nähdä tämän reaktion.

Hän ehti hävitä kuusi ottelua Mario Kartia, luultavasti ala-asteikäisiä kilpailijoita vastaan, ennen kuin vihdoin luovutti ja totesi olevansa liian hajamielinen keskittyäkseen.
Kun auto vihdoin kääntyi pihaan ja Aida astui sisään, Edison loikkasi naista vastaan innolla, joka sai hänet tuntemaan olonsa eroahdistuksesta kärsiväksi lemmikiksi. Hän kiepautti naista ympäri, edelleen boksereihin ja supersankariteemaiseen t-paitaan pukeutuneena, ja hengitti hetken punaisten hiusten tuoksua.
"Oletpa sinä innokas", Aida kikatti halauksen uumenista ja kiemurteli irti. Kalpeansiniset silmät siristyivät epäluulosta, kun ne näkivät malttamattomasta innosta hehkuvat kasvot.
Edison tarttui naisen käteen, ennen kuin tämä ehti alkaa epäillä huumeita, ja käänsi kohti ruokapöydän paikalle ilmestynyttä flyygeliä.

Aida lähestyi soitinta häkeltyneenä ja kosketti kiiltävää, kallista pintaa arvostaen.
"Mitä sinä teit?" nainen kysyi nauraen ja silitti hänen aamupäivän treenistä hellää olkavarttaan.
"Kokeile sitä", Edison kannusti ja veti herrasmiesmäisesti penkin paremmin esiin koskettimien alta. Pitkäsorminen, langanlaiha asiantuntija oli vakuuttanut virittäneensä soittimen huippukuntoon. Aida katsahti miestä silmät tuikahtaen ja istahti flyygelin ääreen, pyyhkäisten helmaansa näyttävästi taakse kuin frakin liepeitä.
Edison vajosi soittimen vieressä olevaan nojatuoliin, lytistäen yhden koristetyynyistä alleen, ja katseli, kuinka sormet tutustuivat koskettimiin ja lähtivät tapailemaan oikeita sointuja.
Aida irvisti kyyristäen hartioitaan, kun sekoitti muutaman koskettimen keskenään ja joutui hapuilemaan oikeaa säveltä.

"Et taida olla varsinainen Mozart, vai?" Edison kysyi härnäten, hellää lämpöä tummissa silmissään.
"Oi", Aida vastasi varoittavasti ja tukahdutti kikatuksen, yrittäen keskittyä muistelemaan, kuinka oikeasti soittaa. Hattie paheksuisi, jos huomaisi, miten ruosteessa hän oli. Hänen todella pitäisi saada itsensä ruotuun ennen seuraavaa esiintymistä koskettimien ääressä.
"Olisiko Tuiki, tuiki tähtönen enemmän tasollesi sopivaa?"
"Hei", Aida protestoi nauraen ja sieppasi lattialta tyynyn, jonka nakkasi päin miehen päätä.
"Tämä johtuu vain siitä, että yleisö hermostuttaa minua."
"Miten onnekasta, ettei ammattisi sisällä yleisön edessä esiintymistä."
Aida pudisti päätään kehräten naurusta ja yritti keskittyä soittamaan. Nauraminen rentoutti häntä ja sai flyygelin soimaan sulokkaammin.
Edison katseli punaisia hiuksia ja koskettimilla liikkuvia sormia, kipeä haikeus vatsaa nakertaen.

Torstai 27. helmikuuta 2020, Beverly Hills, Los Angeles

Siinä hän oli. Kaikessa 10-vuotiaan loisteliaisuudessaan, äitinsä valitsemassa, kimaltavassa mekossa ja punaiset hiukset muhkeaksi pilveksi tupeerattuna. Kampaus ei osannut päättää pyrkikö 1980- vai 1990-luvulle.
Studioyleisö hurrasi ja nauroi hyväntuulisesti, ja talk shown isäntä myhäili loistolöytöään tyytyväisenä. Olihan video nostalginen helmi. Aida oli varma, että äiti oli tarjonnut hänen lapsuusvideoitaan enemmän kuin halukkaasti kaikille maksamaan tarjoutuville.
Hän keinui itsevarmasti kykykilpailun lavalla, esittäen pikkuvanhaa versiota Celine Dionin Ce n'était qu'un rêvestä, vokalisoiden tunteella, käsi dramaattisesti ojennettuna.
Hymy ei haparoinut punatuilla huulilla, vaikka hän muisti kipeän selvästi, mitä videon ulkopuolella tapahtui. Se oli vain elämää.

Katkeran, kitkerän raivon äidin silmissä ja tavan, jolla sormet rutistuivat käsivarren ympärille ja melkein kantoivat häntä eteenpäin. Äiti osasi hillitä itsensä niin, että vaatteet kätkivät aina täydellisesti raivonpuuskien merkit.
Käsinkosketeltavan, kytevän pettymyksen, ellei hän voittanut. Tai jos hän oli kiittämätön ja valitti väsymystä, nälkää tai motivaation puutetta. Ei hymyillyt tarpeeksi säteillen tuomareille. Vaikka äiti oli upottanut niin paljon aikaa ja rahaa hänen menestykseensä oman onnellisuutensa sijasta.
Miten äiti vaati hänen laulavan ranskaksi, toivoen sen saavan isän palaamaan. Ei vain ottavan tytärtään silloin tällöin luokseen.
Aida tiedosti etäisesti videon loppuneen. Studioyleisön aplodit tuntuivat kuuluvan verhon takaa. Vitsikäs talk shown isäntä kommentoi jotain asun muodikkuudesta, ja hän teki parhaansa nauraakseen vilpittömästi.
Muistuttaen itseään, että oli täällä promoamassa tammikuussa esikoisalbumiltaan singleiksi vapautettuja kappaleita.

* * *

Auton lipuessa Los Angelesin liikenteen poikki akvaariotaloa kohti, hän tuijotti heijastuksensa läpi valaistua yötä.
Mitenköhän erilaista hänen elämänsä olisi ollut, ellei hän olisi sabotoinut nuoruudessa tehtyä tarjousta? Tarjouksen levytyssopimuksesta olisi pitänyt olla unelmien täyttymys 13-vuotiaalle, mitä se toki olikin siihen saakka, että äiti sopi isän ryhtyvän hänen managerikseen. Kiertävän maailmaa hänen kanssaan.
Ja kaikki mitä hän saattoi ajatella oli hotellin kellertävä valo, oveen liukuva turvaketju ja vessanpöntön veteen tuijottaminen, kun kaikki halusi ulos hänen sisältään.
Siitä tulisi hänen elämäänsä. Hotelli toisensa jälkeen. Yö toisensa jälkeen.

Hän ei ollut pysähtynyt ajattelemaan. Syke nousi nytkin, reilu vuosikymmen sen jälkeen. Hän ei ollut tuntenut sellaista umpikujaa aikaisemmin. Tunnetta pohjattomasta pimeydestä, josta ei ollut ulospääsyä.
Hän oli ollut varma, ettei äiti muuttaisi mieltään. Hän oli edelleen varma, että äiti oli tiennyt täsmälleen mitä tapahtui ja antanut sen tapahtua. Olihan se äidin mukaan hänen syytään: hän oli pakottanut hyvän miehen toimimaan niin.
Niin hän oli karannut.
Auto oli liukunut pysähdyksiin levy-yhtiön eteen, ja äiti oli läpsäissyt hänen hiuksia sukivaa kättään toruen. Isän lämpö hiipi iholla hänen toisella puolellaan.
Kun he nousivat autosta kylmänkosteaan Lontoon aamupäivään, hän oli nähnyt mahdollisuutensa ja tarttunut siihen. Äiti seurasi isää sisään, katse aina miehessä kaihoisana viipyen, mutta Aida oli kiepahtanut kannoillaan ja syöksynyt alas katua.

Hän oli juossut niin kauan, että silmissä kipinöi ja suussa maistui veri, mutta ei antanut itsensä hidastaa ennen kuin oli varma eksyttäneensä vanhempansa.
Seuraavat kolme päivää hän oli vieraillut ystävien luona ja löytänyt uusia, joiden luota häntä ei osattu etsiä.
Levy-yhtiö oli todennut tempauksen osoittavan, että hän oli liian epäkypsä ja arvaamaton ollakseen kannattava, turvallinen sijoitus ja vetänyt tarjouksensa takaisin.
Kun hänen oli palattava kotiin, äiti osoitti juuri kuinka vihainen ja pettynyt oli häneen. Eikä hän saanut näyttäytyä ulkona viikkoon sen jälkeen. Äiti oli ilmoittanut koululle ja ystäville hänen olevan sairas.
Sotku oli niin syvä, ettei Aidakaan ollut uskaltanut puhua siitä. Todennäköisesti hän oli vain ollut tyhmä – se ei olisi mitään uutta. Kuka käänsi selkänsä sellaiselle tarjoukselle, vaikka sillä olikin hintansa?

Tapa, jolla äiti löi oven lukkoon, oli lopulta paljon pahempi kuin isän tapa sulkea hotellihuoneen ovi. Se vain paheni menetetyn tarjouksen jälkeen. Hänen oli aina kamppailtava itsensä kanssa. Jos hän pakeni ja ehti lukita itsensä kylpyhuoneeseen, vihanpuuska lykkääntyi, mutta suurimman osan ajasta raivo oli kylmempää ja laskelmoidumpaa hänen astuessaan lopulta ulos. Kerran lapsuudessaan hän oli ryöminyt ulos kylpyhuoneen ikkunasta, tippunut takapihalle ja murtanut useamman luun.
Teini-ikään mennessä hän oli oppinut vain kohottamaan leukansa uhmakkaasti pystyyn.

"Onko kaikki hyvin?" Holland kysyi hiljaa hänen viereltään. Aida havahtui todellisuuteen ja soi turvamiehelle hymyn. Kaikki oli paremmin kuin hyvin.
Hän oli tässä.

Tiistai 3. maaliskuuta 2020, myöhäisilta, Los Angeles

"Toivon, ettei sinun tarvitsisi mennä", Edison huokasi ja hivuttautui eteenpäin nojatuolilla, jotta ulottui rapsuttamaan naisen selkää varpaillaan. Aida katsahti miestä olkansa yli ja hymyili huvittuneena.
"Tiedän, että sinun täytyy", Edison protestoi, "toivon vain, että voisit jäädä. Voisit muuttaa tänne. Pysyvästi. Asua kanssani."
Aida käänsi katseensa levottomana akvaariotalon massiiviseen ikkunaan, josta heidän kuvajaisensa heijastuivat. Edison tiesi hänen vastauksensa kysymättäkin.
Mies särki lopulta painavan hiljaisuuden rapsuttamalla hänen selkäänsä uudelleen paljailla varpailla.
"Laula minulle jotain, satakieli."

Aida hymyili, sukaisi kesyttömät, punaiset hiukset pois kasvoiltaan ja laski sormensa flyygelin viileille, arvokkaille koskettimille. Se oli todella ollut huomaavainen – ja tarpeellinen – lahja. Onneksi soittaminen oli melkein kuin pyörällä ajamista, jos sitä ei ajatellut. Pyörällä ajamista samalla kun yritti laskea kertolaskuja päässään.
Yksinäiset, irtonaiset, hajamieliset soinnut muuttuivat hiljalleen yhtenäiseksi melodiaksi.
Sanoitus oli työn alla, eikä hän toivottavasti tulisi enää toista levyä seuraavalla kiertueella mumisemaan 'something something' tai 'shit' säkeiden väliin.
Siitä huolimatta Edison kuunteli keskittyneesti, ja kun Aida lopetti kääntyen katsomaan olkansa yli, varpaat tökkivät vaativasti naisen selkään. Pyysivät vielä toista numeroa.
Tai kahdeksatta.
Yksityistä konserttia, joka kuului vain hänelle.

* * *

Ei ollut reilua tehdä näin.
Aida tiesi, ettei se ollut reilua tai tervettä. Edison näki niin paljon vaivaa huolehtiakseen siitä, että hän sai syödäkseen: tilasi ruokaa, annosteli sen lautasille ja katseli häntä odottavasti, kun hän pakotti itsensä syömään haarukallisen toisensa jälkeen.
Hän hymyili, kiitti ja vakuutti kaiken olevan hyvin.

Mutta hän ei voinut itselleen mitään. Raskas, lämmin, rasvainen maku viipyi suussa senkin jälkeen, kun hän pesi hampaansa. Teki olosta painavan ja täyden.
Syke hakkasi korvissa ja sai kädet tärisemään kuin paniikkikohtauksen partaalla. Älä ole hölmö, hän saattoi moittia itseään, ja usein se toimi. Mutta ei aina.
Ei silloin, kun Edison lähti alakertaan ja suihku kohisi. Kukaan ei nähnyt tai kuullut, kun hän kumartui pöntön ylle, työnsi sormet syvälle nieluunsa ja tunsi hetkeä myöhemmin olonsa niin paljon kevyemmäksi. Puhtaammaksi.

Mutta tunne ei kestänyt kauaa.
Sitä seurasi korventava häpeä ja pelko. Mitä hän oli mennyt tekemään?
Öisestä lasista takaisin tuijottava peilikuva oli kalpea, säikähtänyt ja vauhko. Kasvoilla oli melkein vihertävä sävy, joka ei lainkaan imarrellut sotkuiselle ponihännälle kiireessä nykäistyjä, punaisia hiuksia.
Hölmö. Ääliö. Tyhmä, kertakaikkisen tyhmä.
Sinä olet sairas.
Jos hän teki sen kerran tai ehkä kolme, ei kai se vielä tarkoittanut, että hän olisi sairas? Ne olivat vain hetkellisiä, huonoja päätöksiä. Hän yritti hymyillä itselleen rohkaisevasti, kyyhöttäessään kylpyhuoneen lattialla polviaan tiukasti halaten, mutta jopa hänen harhaluuloinen minänsä tiesi, että se oli täyttä hölynpölyä.
Paska.

* * *

Varjo hyppäsi syyllisenä makuuhuoneen leikkaavassa valokeilassa, kun hän näki Edisonin odottavan sängyllään.
"Hei", Aida sanoi ja suli hymyyn, sukien levottomana hiuksiaan niin, että loputkin karkasivat ponihännältä.
Edison ei vastannut. Katseli vain häntä surullisin, tummin silmin, ja Aida tunsi sydämensä vajoavan kylmänä.
Mies tiesi.
Ja oli musertavan pettynyt häneen.
Aida astui lähemmäs ja kosketti tummanruskeita, paksuja hiuksia, silittäen niitä taakse. Käsivarsi kiertyi hänen vyötärölleen ja veti hänet syliin. Aida painoi anteeksipyytävän, vahvasti hammastahnan tuoksuisen suudelman Edisonin poskelle.
"En halua, että menet", Edison mumisi pehmeästi, haudaten kasvonsa hänen kaulaansa vasten. Aida ei työntänyt miestä kauemmas syyllisyyden jäytäessä häntä polttavin haukkauksin.
"Tule mukaani."

Edison nosti päänsä ja kosketti hänen leukaansa kysyvänä.
"Tarkoitatko sitä?"
Aida suli hymyyn ja painoi kevyen, ystävällisen suukon miehen otsalle. Hän tarkoitti sitä. Ystävän läsnäolo teki menetetyn kodin hänen sisälleen räjäyttämästä reiästä vähemmän kipeän. Häntä repivästä, kylmästä kauhusta vähemmän vahvan.
"Tule mukaani. Nauti Karibian valkoisista rannoista, lämpimistä aalloista ja palmuista."
Edison heitti heidät sängylle, villisti murahtaen, ja kutitti hänen kylkiään, kunnes hän oli voimaton kikatuksista.
"Minä tulen."

Torstai 23. huhtikuuta 2020, iltapäivä, Los Angeles

Salomen oli vaikea myöntää itselleen, kuinka paljon hän katui lipun ostamista turistiluokasta. Koko kehoa särki, eikä hän ollut saanut juuri nukuttua, vaikka toive kuorsaamattomasti vierustoverista olikin toteutunut.
Mutta korvautunut kirkuvalla pikkulapsella. Sellaisella, joka sai hänet olemaan kiitollinen siitä, että he olivat olleet huolellisia Davidin kanssa.
Silti hän oli onnellinen, suunnatessaan kohti uloskäyntiä. Hän näkisi taas Aidan. Ikävä repi häntä kahtaalle.

Olisipa hän voinut olla odottamassa saapuvien portilla, kyltin ja kukkien kanssa. Aida ei ollut myöntänyt itselleen, kuinka oli kaivannut Salomea, ennen kuin nyt, kun nainen saapuisi hetkenä minä hyvänsä. Sormet naputtivat levottomina auton ovea, kun hän katseli terminaalin ovia auton tummennetun lasin läpi.
Nyt vastassa oli Holland.
"Salome", ruskettunut, hyvinistuvaan t-paitaan pukeutunut turvamies tervehti naisen ilmestyessä ja ohjasi tämän kohti oikeita ovia ja odottavaa autoa.
Aida pyrähti ulos autosta, tummansinisessä, polkkapilkkuisessa mekossa, ja heittäytyi halaamaan Salomea vauhdilla, joka sai toisen stilettokorkoisen avokkaan tippumaan jalasta.

Aida irvisti takaisin myötätunnosta. Sen oli täytynyt olla koettelemus.
"Oh, minulla on kaikki hyvin", hän vakuutti puristaen Salomen kättä. Heitä Karibialla vainonneet paparazzit olivat aiheuttaneet kohun somessa siitä, oliko hänellä syömishäiriö. Mutta samat ihmiset spekuloivat sitä, olivatko hän ja Edison pariskunta.
"Sopiiko sinulle varmasti tulla asumaan Edisonin luo kanssani? Vai haluaisitko mieluummin hotellin?"

Salome yritti lukea Aidan katseesta totuuden.
"Totta kai sopii", hän vakuutti ja silitti Aidan kämmenselkää peukalollaan.
"Toivottavasti Edison ei pahastu siitä."

"Ei pahastu", Aida vakuutti hymyillen. Karibian auringossa vietetyt viikot olivat antaneet pisamaiselle iholle tervettä hehkua, eivätkä tummat silmänaluset näyttäneet enää yhtä dramaattisilta.
"Hän lupasi hakea ruokaa valmiiksi tuloasi vasten, ja hänen taloudenhoitajansa laittoi sinulle huoneen aamulla."

"Kuinka huomaavaista", Salome vastasi, katse edelleen Aidaan kiinnittyneenä. Etsien merkkejä tämän todellisesta voinnista. Siitä, oliko hän ollut poissa liian pitkään.
"Sano, että aikataulusi on ollut tänään inhimillinen."

Aida kehräsi naurusta ja vajosi penkin selkänojaa vasten.
"Olin aamun studiolla Hattien kanssa, mutta otin illan vapaaksi. Haluan viettää sen sinun kanssasi", hän sanoi punoen sormensa Salomen käteen.

Salome puristi Aidan kättä.
"Hyvä", hän vastasi.
"Muuten minun olisi pitänyt ottaa sinun aikataulusi haltuuni."

Aida naurahti ja nosti Salomen kättä, jotta saattoi painaa kevyen suudelman kämmenselälle. Tänään hänellä ei ollut ikonista, punaista huulipunaa tai dramaattisia rajauksia.
"Oletko nälkäinen?" hän kysyi, kun auto kääntyi Beverly Hillsiin ja lähestyi oikeaa taloa.

"Aina", Salome vastasi ja irvisti.
"Turistiluokan lentokoneruoka on mitä on."

Aida hymyili ja painoi päänsä hetkeksi Salomen olalle. Auto liukui Edisonin akvaariotalon eteen, hopeisen Aston Martinin viereen, ja Holland nousi ulos ensimmäisenä. Mies saattoi heidät sisään portista ja lähti hakemaan matkalaukkuja, kun Sullivan, virallisessa puvussa ja vakava ilme kasvoillaan, vei heidät sisään saakka ja varmisti, ettei siellä vaaninut vaaraa.
"Hei!" Edison tervehti asetellen juomalaseja punertavapuiselle pöydälle keittiötason vieressä. Sille oli pinottu muutama pizzalaatikko ja pari huuruista pulloa cocacolaa.

Salome ei vieläkään ollut lakannut hämmästelemästä Los Angelesin kartanoja, joista osa ylitti moderniudellaan hänen käsityskykynsä täysin.
Hänen kasvonsa sulivat hymyyn.
"Hei, Edison", hän tervehti.
"Kiitos, että saan asua täällä."

"Tervetuloa, tervetuloa!" Edison tervehti lämpimästi ja veti Salomen halaukseen. Holland toi naisen laukut sisään, ja vartijat poistuivat todettuaan, ettei täällä vaaninut pakkomieltyneitä tunkeilijoita.
"Toivottavasti maistuu", Edison vetosi viitaten kohti pöytää.

Edisonin halaus oli... kova, ja Salome tunsi syyllisyyttä ajatustensa karatessa hetkeksi lihaksiin paidan alla. Hän keskittyi muistelemaan, miltä Davidin halaus tuntui, ennen kuin katsahti nälkäisesti kohti ruokaa.
"Olenko hirvittävän epäkohtelias, jos käyn heti kiinni?"

"Et lainkaan", Edison vakuutti nauraen ja veti myös Aidan pöydän ääreen. Ulkona paistoi edelleen aurinko. Valo välkkyi uima-altaasta, ja avoimista lasiseinistä sisään puhaltava tuuli oli lämmin ja kesäinen.
"Minunkin on nälkä", mies lupasi ja istui alas, avaten pizzalaatikoita tarjolle ja kaataen colaa laseihin.

Salome kävi nälkäisesti kiinni. Ja toivoi, että Aidakin söisi. Niin kuin toivoi aina, kun heillä oli edessään ruokaa.
"Meu Deus tämä on hyvää", hän huokaisi onnellisena.
"Mitä sinulle kuuluu, Edison?"

"Hyvää vain", Edison vakuutti suu puoliksi täynnä juustoista pepperonipizzaa. Hän nosti tuhdin palan juustopizzaa lautaselle ja työnsi sen Aidan eteen, joka siemaili colaa.
"Olen juuri nyt projektien välissä, joten välillä aika käy vähän pitkäksi, mutta hyvää. Entä sinulle?"

"Haluaisin sanoa, että hyvää, mutta rakkaani ovat kahdella mantereella", Salome totesi ja katsahti Aidaa.
"Sanoin jo Davidille, että teillä täytyy olla salaliitto."
Samalla hän rukoili mielessään ja toivoi, ettei se näkynyt hänen kasvoiltaan.

"Salaliitto?" Aida nauroi ja katsahti Edisonia terävästi, kun mies työnsi lautasta lähemmäs. Hän poimi pizzan vastahakoisesti käteensä. Se tuoksui ihanalta. Mutta se oli täynnä rasvaa ja kaloreita.
Sydän alkoi hakata korvissa ja suu kävi kuivaksi.
"David oli se, joka näyttelee Oopperan kummitusta, eikö?" Edison kysyi.

Ole kiltti, ole kiltti, ole kiltti.
Salome käänsi katseensa takaisin Edisoniin ja poimi itselleen toisen palan juustoista, herkullista pizzaa. Söi ja toivoi, että se auttaisi. Edes vähän.
"Mmm, nyt hän tosin on Mamma Miassa."

"Ah", Edison vastasi ja pohti, pitäisikö hänen yrittää sivistää itseään enemmän. Lukea hienoja kirjoja videopelien sijasta.
"Luultavasti meidän pitää palata Karibialle pian", Aida arveli hyväntuulisesti, pyöritellen pizzapalaa kädessään.
"Kai tulet mukaan sinne?" hän varmisti Salomelta.

"Se ABBAn musiikista tehty musikaali", Salome täsmensi, varmuuden vuoksi.
Ja rukoili vähän lisää.
"Tietenkin. En aio lähteä rinnaltasi mihinkään, querida."

"Aivan", Edison nyökytteli, muistaen elokuvaversion.
"Siellä on upeita rantoja", Aida sanoi ja otti siemauksen colaansa.
"Aida, sinun pitää-", Edison aloitti, mutta sai tulistuneen katseen jäänsinistä silmistä.
"Ole hiljaa. Se ei ole sinun asiasi. Onko jotain, mitä haluaisit tehdä täällä, kullannuppu?" Aida loihti huulilleen hymyn ja kääntyi Salomen puoleen.

Salome yritti piilottaa sen, kuinka levottomasti hänen sydämensä hakkasi.
"Minä olen onnellinen siellä, missä ikinä olemmekaan", hän vastasi.

"Olet kultainen", Aida vakuutti ja puristi vapaalla kädellään Salomen kättä.
"Aida, syö se", Edison haastoi pöydän toiselta puolelta.
"Edison."
"Jos sinulla ei ole ongelmaa, ei pitäisi olla ongelma syödä palaa pizzaa."
"Lopeta jo", Aida napsahti, mutta vilkaisi tuhtia, kuumaa siivua ahdistuneena. Sydän jyskytti kylkiluita vasten kuin loikkien epätahdissa ja käsi tuntui jumittuneen ilmaan. Hänellä ei ollut ongelmaa. Kaikki oli hyvin. Täysin hyvin.
Hän pakotti itsensä syömään pizzan, haukkaus toisensa jälkeen, tuijottaen pöytää.
"Oletko koskaan hypännyt laskuvarjolla?" Edison kysyi Salomelta, hymyä tummissa silmissä.

Missä tahansa muussa tilanteessa Salome olisi puolustanut Aidaa. Syöksynyt Edisonin kimppuun, vain koska tämä teki Aidan olon epämukavaksi.
Mutta tässä asiassa he olivat samaa mieltä.
"En. Enkä benjihyppyäkään. Oletko sinä?"

"Pari kertaa. Hurja adrenaliinipiikki", Edison vastasi ja kurottui pöydän yli silittämään Aidan kättä, mutta nainen nykäisi sen miehen ulottuvilta ja tyhjensi colalasinsa pizzan perään.
"Karibialla on todella kauniit maisemat sellaiseen. Voisimme mennä hyppäämään yhdessä, kun Aida on kuvauksissa."

Salome katsahti Aidaa.
"Haluaisitko sinä mukaan?" hän kysyi.
"Olen varma, että saisin järjestettyä sinulle hetken vapaata."

Aida pudisti päätään ja soi Salomelle hymyn.
"Saan tarpeeksi jännitystä muutenkin", hän lupasi ja nousi ylös. Sitten hän lähti yläkertaan.
"Suokaa anteeksi, palaan kohta."
Edison huokasi ja hieraisi kasvojaan, mutta lähti sitten Aidan perään.
"Tiedän, mitä teet!"

Salomen alahuuli värähti.
Mutta sitten hän pakotti itsensä vetämään henkeä ja rauhoittumaan, ja seurasi kaksikkoa varovasti yläkertaan.

"Lopeta", Aida protestoi ja kiskoi rannettaan irti Edisonin kädestä kylpyhuoneensa oviaukossa. Mutta valkokankailla lihaksikasta, myyttistä jumalolentoa näyttelevän miehen käsivarsi oli paksu kuin puunrunko.
"Et voi tehdä näin. Tiedät, ettet voi", Edison vastasi turhautuneena takaisin ja raahasi Aidan kädestä takaisin makuuhuoneen puolelle.
"Anna minun olla. Tämä ei ole sinun asiasi", Aida ärähti takaisin ja yritti vääntää miehen sormien otetta irti.
"Salome, Aidalla on-"
"Ole hiljaa! Tämä ei ole sinun asiasi. Sinulla ei ole mitään oikeutta sekaantua."

"Aida kiltti", Salome vetosi ja yritti olla itkemättä. Hän ojensi käsiään, kutsuen naista halaukseen.
"Minä haluan auttaa. Ole kiltti ja anna minun auttaa."

Aida katsoi kasvoista toisiin vauhko, ansaan jääneen villieläimen katse silmissään. Tuhti, rasvainen pizza tuntui täyttävän hänen koko kehonsa ja tekevän siitä painavan.
Edison irrotti otteensa kapeasta ranteesta ja asettui kylpyhuoneen oven eteen, ja Aida vajosi polvilleen lattialle, haudaten kasvot käsiinsä.
"Sinulla on ongelma", Edison sanoi ja soi Salomelle sitten myötätuntoisen katseen.
"Anteeksi tästä."

Salomen oli hyvin vaikea pidätellä itkuaan.
"Querida", hän vetosi ja kiiruhti naisen vierelle. Kun ei muutakaan osannut, hän vajosi lattialle itsekin ja yritti vetää tämän syliinsä.
"Querida-kiltti, ei mitään hätää..."

Aida vajosi puoliksi Salomen syliin, ja Edison kyykistyi kaksikon vierelle.
"Hän ei syö tarpeeksi, ellen pakota. Ja jos saan hänet syömään, hän oksentaa sen ulos", mies sanoi silittäen ohutta säärtä.
"En tee niin", Aida protestoi kasvot Salomen syliä vasten.
"Kyllä teet. Luuletko, etten ole kuullut? Olet sairas."

Salome halasi Aidan omaa, pehmeää vartaloaan vasten, ja silitti punaisia hiuksia.
"Ei mitään hätää", hän vakuutti pehmeällä äänellä.
"Kyllä kaikki järjestyy."
Hän katsahti Edisonia levottomana. Hän oli tiennyt, että Aidalla oli ongelma, mutta ei, että se oli näin paha.
Hänen olisi pitänyt lentää tänne jo aikoja sitten.
"Kaikki hyvin. Olethan keskustellut terapeuttisi kanssa säännöllisesti?"

"Minulla on tilanne täysin hallinnassa", Aida protestoi tukahtuneesti. Täysin hallinnassa. Hän hallitsi omaa syömistään, ei toisin päin. Se ei ollut ongelma.
"Ei ole", Edison huomautti.
"Luulen, että Aidalla on ollut puhelu tai kaksi terapeutin kanssa täällä ollessa."

Salome silitti Aidan hiuksia rauhoitellen.
"Kultapieni, minusta tuntuu, että sinä tarvitset nyt apua", hän vetosi.
"Antaisit meidän auttaa."

Aida kohottautui istumaan ja katsahti kasvoista toisiin.
"Antakaa minulle hetki. En halua tuntea näin, en voi tuntea näin", hän vetosi ahdistuneena ja keinui kevyesti kuin heijaten itseään.
"Näin täydeksi. Painavaksi."
Sitten hän upotti kädet hiuksiinsa, painoi päänsä ja itki.

Salome ei voinut toteuttaa sitä toivetta. Hän pelkäsi, mitä Aida vielä tekisi itselleen.
Sen sijaan hän istui tämän vierellä ja silitti selkää ja mutisi lempeitä sanoja portugaliksi. Sillä vaikka sanojen merkitys hukkui, niiden äänensävy toivottavasti välittyi.
"Kultapieni, kyllä kaikki järjestyy."

Edison rojahti sängyn edustalla olevaa, pörröistä rahia vasten ja tunsi painon putoavan hartioiltaan. Hän ei ollut yksin.
Aida puolestaan vajosi takaisin Salomen syliin, haudaten kasvonsa niiden lohdulliseen lämpöön. Edison puristi kevyesti Salomen olkaa.
"Olen pahoillani", mies sanoi hiljaa.

Salomen silityksen rytmi pysyi tasaisena ja rauhallisena.
"Kaikki hyvin, querida", hän vakuutteli.
"Se menee ohi."

Aida hengitti tuttua tuoksua syvään, sisään ja ulos, yrittäen rauhoittaa itsensä.
Ehkä hänellä oli ongelma.
"Menen laittamaan pizzat jääkaappiin", Edison sanoi ja antoi naisille aikaa kaksin, sulkien makuuhuoneen oven takanaan. Aida nousi istumaan ja katsoi Salomea anteeksipyytäen.
"En tiedä, miten tämä tapahtui."

Salome vei kätensä silittämään Aidan poskea.
"Kultapieni", hän vetosi.
"Hoidetaan sinut taas kuntoon, jooko?"

Aida painoi katseensa.
"Minulla oli kaikki hallinnassa. Luulin, että minulla on kaikki hallinnassa", hän mumisi pyyhkäisten kyyneleen poskeltaan.

"Querida, ehkä ongelma on siinä, että kaikki oli liian hallinnassa", Salome ehdotti varovasti.
Väärällä tavalla hallinnassa.
"Mutta ei se mitään. Voimme taas tehdä korjausliikkeitä."

"En halunnut, että vierailusi menisi näin. Alkaisi näin", hän sanoi häpeissään.
"En halunnut tuottaa sinulle huolta tai ylimääräistä työtä."

"Querida", Salome vetosi.
"Minä haluan auttaa. Kaikki järjestyy kyllä. Varaan sinulle ajan terapeutillesi, jooko? Siitä on hyvä aloittaa."

Aida nyökkäsi vaisusti ja vilkaisi vaivihkaa kylpyhuonetta kohti. Mutta hänen pitäisi myöntää itselleen, että tilanne ei ollut hallinnassa.
"Olen pahoillani. Olen yksi idiootti."

"Hei", Salome vetosi.
"Ei ole mitään syytä olla pahoillaan. Sinä olet sairas. Se ei ole sinun syysi."

Aida ei halunnut olla sairas. Vielä pahemmin sirpaleina kuin hän oli luullut. Hän oli vain halunnut teipata itsensä kasaan, hallita elämänsä sotkua.
"Kerro minulle, miten sinulla ja Davidillä on mennyt", hän vetosi tukkoisesti ja soi naiselle puolittaisen, surullisen hymyn.

Salome jatkoi Aidan posken silittämistä.
"Hän saattoi minut lentokentälle, ja se oli hurjan romanttista. Ja minä itkin kuin pikkulapsi, mikä ei ollut yhtään niin romanttista, kuin mitä voisi kuvitella..."

Aida suli hymyyn ja pyyhkäisi kyynelten jälkiä poskeltaan.
"Oletko onnellinen hänen kanssaan?" hän kysyi ja nousi ylös, luisevat polvet kivistäen lattialla olemisesta. Hän istahti muhkealle sängylleen ja kutsui Salomea viereensä.

Salomekin nousi ja istahti Aidan vierelle. Hän poimi tämän käden omaansa.
"Olen. Hävyttömän onnellinen."

"Olen onnellinen puolestasi", Aida sanoi vilpittömästi ja painoi päänsä naisen olkapäälle. Uupumus teki siitä painavan.
"Kuinka monta kertaa olet nähnyt Mamma Mian?"

Salome kietoi käsivartensa Aidan ympärille.
"Niin monta, että olen seonnut jo laskuista", hän myönsi.
"David on siinä aivan ihana... Voisin nukkua ensi yön täällä kanssasi, jos tahdot."

Aida suli hymyyn ja punoi sormensa Salomen käteen.
"Olin aikeissa pyytää sitä, joskin emmin onko sopivaa pyytää sellaista. Olen kaivannut sinua."

"Querida, voit pyytää minulta aivan mitä vain", Salome muistutti ja puristi Aidan kättä.
"Olen ystäväsi."

Aida painoi kevyen suudelman Salomen olkapäälle.
"Hei", Edison koputti ovea.
"Tulisitteko uimaan? Voisimme ottaa drinkit altaassa. Tai jäätelöä."

Salome katsahti Aidaa.
"Haluatko esitellä minulle uima-altaan, josta olet puhunut?"

"Toki", Aida hymyili puolittain. Salome ansaitsi jotain mukavaa iltapäiväänsä, ei vain kämmenten täydeltä hänen sirpaleitaan.
"Onko sinulla uimapuku?"

Salome väläytti Aidalle hymyn.
"Kolme", hän vastasi.

Aida nauroi ja sukaisi punaisia hiuksia pois kasvoiltaan.
"Näytän sinulle makuuhuoneesi", hän lupasi ja suoristautui, opitun hitaasti välttääkseen silmien pimenemistä, ja viittasi Salomea seuraamaan.
"Oletko varma, ettet halua alakerran makuuhuonetta? Se on kaksi kertaa näin iso", hän sanoi esitellessään Salomelle hopealla, hillityllä beigellä ja harmaan sävyillä sisustetun, tyylikkään makuuhuoneen, jonka ulkoseinä oli täysin ikkunaa.

"Pieni on kotoisaa", Salome vastasi.
"En ajatellut kieriä pitkin lattioita tai harrastaa mitään muutakaan tilaa vaativaa."

Aida kikatti itkun tukkoisuutta vielä äänessään.
"Hyvä on", hän vastasi. Edison kantoi matkalaukut sisään, muhkeat käsivarret pullistuen.
"Tulkaahan", mies houkutteli, ja Aida lähti vaihtamaan uimapuvun ylleen.

Salome loi huolestuneen katseen Aidan perään ja harkitsi hetken seuraavansa tätä.
Mutta saisiko se vain naisen ahdistumaan?
Hänen olisi pitänyt olla täällä jo paljon aikaisemmin.

Hetken Aida harkitsi, tunnustellen vatsaansa, nähdäkseen oliko se paisunut kuin huomaamatta, mutta vaihtoi vain ylleen yksinkertaiset, siniset bikinit, kiepautti hiuksensa korkealle, sotkuiselle nutturalle ja laskeutui alakertaan ohut neule ympärilleen kiedottuna.
Edison oli jo sukeltanut turkoosina hehkuvaan altaaseen, johon seinämän vesiputous solisi, ja asetellut sen laidalle tarpeita drinkkeihin.

Salome viipyi. Hyvän tovin.
Lopulta hän liittyi Aidan ja Edisonin seuraan yksinkertaisessa, oranssissa uimapuvussa, joka nousi epäsymmetrisenä olkapäälle.

"Uimapukusi on ihana", Aida sanoi keittiöstä, missä lisäsi jääpaloja vesilasiinsa. Reilun kahdenkymmenen asteen lämpötila ja altaan lämmitetty vesi tekivät pulahduksesta virkistävän. Hän otti Salomen käden omaansa ja johdatti naisen altaalle.

Salome kiepahti ympäri.
"En ollut osata päättää", hän vastasi.
"Ja sitten minun oli otettava kuva Davidille, lupasin tehdä niin..."

Aida kikatti.
"Ymmärrän", hän vakuutti ja Edison viittoili Salomea tekemään itselleen drinkin. Aida pudotti neuleen yltään ja tunsi Edisonin katseen. Yleensä se oli täynnä kipeää kaipausta, sellaista, joka sai hänet tuntemaan olonsa arvokkaaksi.
Nyt se tuijotti törröttäviä lonkkaluita, erottuvaa selkärankaa, kapeita reisiä ja olkavarsia huolissaan, kulmat hienoisessa kurtussa, ja teki hänen olonsa epämukavaksi. Aida ratkaisi asian pulahtamalla alas kirkkaaseen, lämpimään veteen.
"Onko sinulla lempidrinkkiä?" hän kysyi Salomelta.

Salome yritti olla katsomatta, vaikka hänen sydämensä särkyikin. Mutta he korjaisivat vielä kaiken. Hän ei antaisi periksi ennen.
"Mikä tahansa makea on minun makuuni", Salome vakuutti tutkien ainesvalikoimaa.

"Kokeile näitä", Edison ehdotti nostaen makeita hedelmälimsoja.
"Mikä on suosikkisi alkoholeista?" mies kysyi ja tarttui Aidan käsivarteen, vetäen naisen käsivarsiensa väliin, jotta saattoi houkutella tämän ottamaan mansikan sormistaan.

"Minä olen hyvin sopeutuvainen", Salome vastasi.
"Kunhan lopputulos on makea, olen onnellinen."
Hän yritti olla kiinnittämättä huomiota siihen miten... läheisiltä Edison ja Aida vaikuttivat. Hän tiesi, että mies oli Aidan ystävä. Eikä ollut olemassa syytä, jonka vuoksi hänen olisi pitänyt kyseenalaistaa se.
Eikö niin?

Aida huokasi ja otti mansikan Edisonin sormista, toisenkin, ja tuuppasi miehen sitten hymyillen kauemmas. Edison ryhtyi sekoittamaan Salomelle aurinkoisen oranssia drinkkiä, tipauttaen sinnekin pari mansikkaa.
"Oletko matkustellut paljon?" Aida kysyi Salomelta kelluen puoliksi, kauhoen vettä käsillään.

Salome piti Aidaa vaivihkaa silmällä, varmuuden vuoksi. Hän ei halunnut, että tämä joutuisi vaaraan, jos verensokeri laskisi vaarallisen alas.
"Paljon vähemmän kuin olisin halunnut", hän vastasi ja otti aurinkoisen drinkin vastaan.
"Oliko Karibialla ihanaa?"

"Oli", Aida vastasi hymyillen. Hän paloi paljon helpommin kuin olisi halunnut, mutta aurinko ja paratiisirannat olivat ihania.
Edison sekoitti itselleenkin drinkin, lorauttaen sinne reilusti tequilaa, ja tuli sitten lähemmäs heitä.
"Mikä on lempipaikkasi, minne olet matkustanut?" mies kysyi.

Salome otti kulauksen drinkistään.
"En osaa valita", hän myönsi.
"Missä tahansa paistaa aurinko, meri on sininen ja ulkona voi kulkea ilman toppatakkia, on minulle paratiisi."

Aida kikatti ja toivoi, että Salome todella nauttisi olostaan sekä täällä, että Karibialla.
"Toivon, että otat aikaa itsellesi ja pidät lomapäiviä, nautit auringosta ja rannoista", hän vetosi.
Edison nosti käden hänen niskalleen, hieroen sitä hellästi.

Aida ja Edison olivat vain ystäviä.
"Haluan järjestää lomapäiviä myös sinulle", Salome vetosi.
"Karataan jonnekin. Vaikka meidän on varmaan pakko ottaa Holland mukaan."

Aida hymyili.
"Tämä on lomapäivä", hän muistutti. Tässä hän oli, kellui hehkuvassa uima-altaassa auringonpaisteessa.
"Neilkin nauttii varmasti Karibian rannoista."

Salome roiskautti vettä Aidaa kohti.
"Ei yksi lomapäivä riitä", hän huomautti ja katsoi Edisoniin vetoavasti.
"Vai mitä?"

Edison nyökkäsi vakavana ja sipaisi punaisen, nutturalta karanneen suortuvan naisen korvan taakse.
"Ei missään nimessä."
"Onnekkaasti todella rakastan työtäni", Aida muistutti huvittuneena.

Vain ystäviä.
"Minäkin rakastan omaani", Salome vastasi.
"Ja rakastan myös lomapäiviä."

Aida hymyili ja kurottui koskettamaan Salomen käsivartta.
"Ihana kuulla. Haluaisin viedä sinut ostoksille."

"Sinä se tiedät, miten tehdä minut onnelliseksi", Salome vastasi ja katsoi Aidaa lämpöä silmissään.
Kaikki järjestyisi kyllä.
Hän huolehtisi siitä, että Aida pääsisi takaisin jaloilleen.
"Meu Deus miten olen ikävöinut sinua. Jos et ole varovainen, Edison, ryöstän Aidan kokonaan itselleni."

Aida kikatti kehräten. Tuhti pizza ja cola olivat tehneet olosta kammottavan täyden, mutta ne myös poistivat päänsäryn ja huimauksen. Ehkä hänellä oli ongelma.
"Kiitos varoituksesta", Edison nauroi ja kiersi käsivarret Aidan ympärille, halaten naisen selän rintaansa vasten.
"Miltä drinkki maistuu?" mies kysyi, tyhjennettyään omansa.

Vain ystäviä.
"Taivaalliselta", Salome vastasi ja otti kulauksen aurinkoista juomaa.
"Olet taitava."

"Olen harvojen lahjojen mies", Edison myönsi. Hän ei ollut loistanut monessa, eikä toiminta- ja seikkailuelokuvissa näyttelemiseen tarvittu paljoa.
"Onko sinulla salattuja erityistaitoja?"

"Ei salaisia", Salome vastasi.
"Minun lahjani on organisoiminen. Tylsää, mutta käytännöllistä."

"Tarpeellista", Edison vastasi ja poimi mansikkakulhon altaan laidalta, tarjoten siitä Salomelle ja sitten Aidalle.
"Olen ollut siinä aina toivoton, joskaan en yhtä toivoton kuin...", mies nyökkäsi Aidaa kohti, ja nainen muksautti lihaksikasta vatsaa terävällä kyynärpäällä.
"Mutta sinulla täytyy olla muitakin lahjoja", Edison houkutteli Salomea.

Salome poimi itselleen samantien kolme mansikkaa.
Hyväksi esimerkiksi. Ja koska hän rakasti mansikoita.
"Sen takia Aidalla on minut", hän vastasi.
"Kaikella rakkaudella tietenkin."
Hän oli onnellinen siitä, että oli taas täällä. Missä hän saattoi varmistaa, että Aidalla olisi edellytykset voida paremmin.
"Ja en todellakaan uskalla väittää, että olisin lahjakas missään muussa."

"Sinä olet uskomaton", Aida protestoi ja otti mansikan. Miksi sen syöminen oli näin vaikeaa, hän ei osannut sanoa. Yksi mansikka ei tekisi hänestä lihavaa.
"Mitä harrastit lapsena?" hän jatkoi uteliaana ja haukkasi varovasti mansikkaa. Taivas miten hyvää se oli.

Salome halusi tehdä kaikkensa helpottaakseen Aidan oloa.
"Harrastin nuorempana tanssia", hän vastasi.
"Ja ratsastin vähän aikaa, kunnes koulu tuli tielle."

"Todellako? Millaista tanssia?" Aida kysyi innostuen ja kiemursi irti Edisonin halauksesta, uiden lähemmäs Salomea.

Salome ojensi vuorostaan käsivarsiaan vetääkseen Aidan halaukseen.
"Modernia", hän vastasi.
"En ollut koskaan kamalan hyvä, mutta rakastin sitä."

Aida lipui halaukseen, kietoen kätensä naisen ympärille.
"Haluan nähdä sinun tanssivan", hän vetosi.

Salome nauroi.
"Siihen tarvitaan musiikkia. Tanssitko sinä, Edison?"

Edison pudisti päätään.
"Sitä ei voi kutsua tanssiksi", hän vakuutti. Häntä ei oltu siunattu musiikin lahjalla.
"Aida voi säestää sinua pianolla. Ainakin Tuiki, tuiki tähtösen tahtiin", mies arveli ja Aida potkaisi vettä tätä päin.

Salome tirskahti.
"En ole varma, kuinka tanssia sen tahtiin..." hän myönsi.
"Mutta voisin tanssia, jos sinäkin tanssit, Edison."

"Ette halua nähdä sitä", Edison vakuutti pudistellen päätään.
"Olet liian vaatimaton. Tanssit ihan hyvin", Aida vakuutti. Ei ehkä ihan rytmissä tai niin sulavasti kuin voisi, mutta mies kävi tanssipariksi Elin ollessa maailman toisella puolella.
"Olen paljon parempi ajamaan moottoripyörällä, lähikamppailussa, dramaattisissa hypyissä ja elokuvajuoksussa."

"Edison", Salome vetosi.
"Jos Aida valitsee meille musiikin, haluan tanssia kanssasi. Miten olisi salsa?"
Hän tekisi mitä tahansa piristääkseen Aidaa ja viedäkseen tämän ajatukset pois ahdistuksesta.

"Minulla ei ole aavistustakaan, miten salsaa tanssitaan, mutta toki", Edison lupasi.
"Oletko hyvä opettaja? Aida yritti opettaa minulle... Mitä se oli? Jiveä? Mutta ei ihmisten jalkoja ole luotu liikkumaan niin."

Salome hihitti.
"Aida onkin ammattilainen", hän muistutti.
"Meidän kuolevaisten ei kannata tähdätä yhtä korkealle."

Aida pudisti päätään hymyillen. Hän oli kaukana ammattilaisesta. Hänen tanssinopettajansa todistaisivat niin mielellään.
"Minäkin haluan tanssia kanssasi."

"Totta kai", Salome vakuutti.
"Silloin Edison saa valita musiikin. Tai voit myös laulaa, jos tahdot."
Hän väläytti miehelle hymyn.

Edison vastasi leveällä, valkoisella hymyllä.
"Haluaisitko toisen drinkin?"

"Minun ei pitäisi", Salome vastasi.
"Mutta kyllä kiitos."

Edison otti naisen lasin ja loihti siihen halukkaasti uuden, nyt kellanvihreän drinkin, johon tiputti lohkon limeä altaan laidalla olevasta kulhosta. Hän teki samanlaisen itselleen.
"Onko salsa lempitanssisi?" Aida kysyi Salomelta, kun Edison ojensi naiselle lasin.

Salome mietti.Salome otti juoman vastaan ja mietti.
"Salsa ja rumba", hän vastasi.
"Latinotanssit. Pidän niiden rytmistä."

Aida hymyili ja hipaisi Salomen tummia hiuksia.
"Olen varma, että tanssit kauniisti."

Salome hymyili.
"Olet herttainen."

Aida tuhahti ja painoi kevyen suudelman Salomen poskelle.
"Sinä olet ihana. Ja on ihanaa, että olet täällä."

"Sinäkin olet", Salome vastasi.
"Ja olen onnellinen, että olen täällä."

Aida hymyili ja suostui ottamaan vielä yhden mansikan Edisonin sormista, ennen kuin nousi altaasta ja kätki itsensä paksuun, raidalliseen pyyhkeeseen.
"Haluaisitko mennä illaksi ulos, Salome? Täällä on joka ilta loistavat juhlat jossain", Edison sanoi.

Salome nousi istumaan altaan reunalle ja ojensi käsivarttaan, niin että saattoi kutsua Aidaa kylkeensä.
"Oikeastaan viettäisin mieluiten koti-iltaa, jos se sopii", hän vastasi.
"Kai sinulla on täällä supertekniikalla varustettu elokuvateatteri jossakin?"

Aida istahti Salomen viereen, nojaten ystävänsä kylkeen ja huljutti jalkojaan lämpimässä vedessä.
"Toki on", Edison lupasi innostuen.
"Te voitte myös tanssia minulle."