Do you feel the monday blues?

"Hyvä, että sä myönnät sen", Cheryl vastasi ajattelematta sanomaansa enempää. Toisaalta, ajatteliko nainen ikinä kovin pitkälle, mitä sanoi? Punapään kieli oli terävä jo itsestään ja yleensä nainen oli tyytyväinen mitä suusta tuli ulos, joten mitä sitä enempää suodattamaan. Suodattamiseen Cheryl ei uskonut kuin kahvissa ja löydettyään Nescafen pikakahvin, ei enää siihenkään.

Cherylin teki mieli nauraa Josephinen seuraaville sanoille, mutta onnistui pitämään kuplivan tunteen sisässään. Eikö nainen tajunnut, että Cherylin hyvä asiakaspalvelu nimenomaan oli pysyä hiljaa? Hän oli lupautunut siihen että ainoa kommunikaatio ratsutettavien hevosten omistajien kanssa oli ne raportit, joita hän hevosista kirjoitti.

"Eli nyt sanot ettet ole ammattilainen?" Cheryl hymähti ajatellen naisen aikaisempia Maailman Cup-puheita. "Mutta niin kauan kun se ei lue paperilla mun työsopimuksessa, mä en näe mitään tarvetta olla muiden ihmisten mieleen. Mä ratsastan hevosia työkseni, en mielistele ihmisiä. Ja mä tiedän, että sen mä osaan enemmän kuin hyvin. Jos ei miellytä, sano toki, mutta en mä valituksia kuullut viime tiistain jälkeen."

Sitten Cheryl hiljeni, koska oli sanonut kaiken, jonka halusi. Validus ei ollut moksiskaan kaksikon kinastelusta, se oli jo tarpeeksi elänyt ja maailmaa nähnyt.

Hän ei todellakaan myöntänyt, ainakaan Cherylille, että oli itse syyllistynyt nimittelyyn - hänen silmissään räikeä ratsuttaja oli ainoa syyllinen. Hän oli toiminut vain arvolleen sopivasti ja puolustanut itseään toisinkuin tuo toinen, joka oli hyökännyt päälle ja melkein sotkenut hänet kahveihinsa.

"Sanon, ettet sinä ole", hän vastasi tälle kireästi. Hän oli ennen kaikkea juurikin ammattilainen ja vaikka hänet leimattiinkin piireissä aina siksi juroksi, hieman etäiseksi ihmiseksi hän ei sentään solvaillut ketä tahansa ja käyttäytynyt kuin pelle. Minkä hän sille teki, ettei hän jaksanut olla jokaiselle ohikulkijalle mukava. Ehkäpä se samankaltaisuus viereisen ratsuttajan kanssa saikin Josephinen entistä ärtyneemmäksi ja tämän sanojen jälkeen nainen pysyi hetken hiljaa.

"En valita ratsastuksesi puolesta, vaikka vielä onkin aikaista sanoa, josko möhlit hevosteni kanssa vai et", hän päätti todeta ja käyttäytyä kuin aikuinen. Hän tiesi, että ihmisten mielistely ja tekohymyily oli naurettavaa puuhaa eikä lähtenyt siksi enää niin hanakasti puolustuskannalle.

Cheryl tyytyi hymyilemään herttaisesti Derbyshirelle toisen väittäessä ettei punapää ollut ammattilainen, kunnes käänsi katseensa Validuksen korviin. Ne pyörivät villisti, vaikka hevonen roikottikin päätään alhaalla ja käveli rennosti jännittämättä ollenkaan. Cheryl kuitenkin keräsi ohjat hieman paremmin käteensä kun kaksikko jätti tallipihan taakseen. Derbyshire jatkoi puhettaan ja Cheryl kuunteli katsellen hevosen niskaa tyynesti.

"En mä möhli", nainen vastasi rennosti vilkaisten vain nopeasti Derbyshirea. Cherylin työtä oli nimenomaan ratsastaminen ja koska sen hän osasi hyvin, ei hän sitä myöskään pilaisi. Varsinkin kun siitä oli tulossa naisen ainoa valtti pitääkseen työpaikkansa tai ainakin sille se näytti. Omasta mielestään Cheryl ei eronnut hevosten parissa työskentelevien sekä hevosia harrastavien koodista kovin pahasti: olihan hevosmaailma tunnettu paskamaisuudestaan. Vaikka eihän Cheryl ollut paskamainen, tai oli jos suoraanpuhuminen laskettiin paskamaisuudeksi. Vaikka eihän hän aina puhunut edes suoraan. Cheryliltä valehtelu tuli luonnostaan ja hän oli siinä loistava.

Hitto, nainen kirosi mielessään. Eihän hän tiennyt enää omista ajatuksistaankaan. Ehkä hän kaipasi tupakkaa ajatuksensa selvittääkseen.

Validuksen pysyessä rauhallisena Cheryl päästi ohjat valumaan mustista nahkahansikkaistaan taas pitkiksi. Nainen näpräsi mustaa harjaa sormissaan, sitä ei heti sään edessä tosin ollut kovin paljoa. Olihan Validus puoliverinen eikä mikään karvainen nummiponi.

Vaikka Rousseau oli tulinen kisahevonen, saattoi Josephine luottaa siihen kisaratojenkin ulkopuolella ja monen vuoden työn tuloksena siitä oli tullut varsin maastovarma ratsu. Ei sen egoon ollut koskaan mahtunut säikkyisyys mutta nykyään se ei ollut enää arvaamaton, vaan Josephine tiesi miten se käyttäytyi ja ori kunnioitti ratsastajaansa eikä ruvennut turhia uhoomaan metsäisillä hiekkateillä. Ranskan hiljaiset maastotiet ja avarat nurmet olivat Josephinen mielestä voittamattomat ulkoiluympäristöt mutta äkkinäisen muuton takia hän oli joutunut hevosineen tottumaan jälleen Englannin tylsiin, vaikkakin vehreisiin metsiköihin. Ei Englannista ollut kilpailemaan Etelä-Ranskan kanssa millään tasolla mutta vielä hän ei ollut palannutkaan. Kai hänen oli pakko viihtyä täällä, kun hän ei nähnyt muutakaan vaihtoehtoa. Cherylin kaltaiset ihastuttavat tuttavuudet aina välillä saivat kilparatsastajan kyseenalaistamaan maa- ja tallivalintansa mutta hevoset ja Michel tuntuivat viihtyvän.

"Et tietenkään", hän totesi ja laski katseensa Rousseauhun ja sen tasapaksuun käyntiaskeleessa hulmuavaan pikimustaan harjaan. Se kulki kuin metsien kuningas ja mulkoili välillä vierellä kulkevaa hevosta kuin jatkuvana tarpeenaan säilyttää oma arvokkuutensa ja tilansa hallinta.

Onnekseen Josephine huomasi kuitenkin, että hän oli jopa saanut järkevää keskustelua aikaiseksi Cherylin kanssa, eikä tämä ollut kerennyt loukkaamaan häntä uudestaan. Kai se oli askel eteenpäin? Joidenkin kanssa piti ottaa hitaasti ja pieniä askelia kerrallaan, vaikkei Jo Cherylistä ystävää kaivannutkaan. Hän ei kaivannut kenestäkään ystävää, tai niin hän selitteli itselleen iltoina kun pienen pimeän asunnon äänimaailmaa ei värittänyt muu kuin pienen television pauhu ja koiran satunnaiset rapisevat askeleet parkettilattiaa pitkin. Hänellä oli Michel, jolle jutella päivittäin ja muutama muu hyvän päivän tuttu, joiden hevosten ratsastuksen jälkeen jutustella niitä näitä. Vaikka hän saattoi sanoa tuntevansa paljon ihmisiä, vain harvan kanssa hän jaksoi viettää aikaa. Ne vähäiset olivat jääneet Ranskaan, valitettavasti, mutta vielä Josephine ei ollut niin epätoivoinen, että rupeaisi kaveeraamaan hevostensa ratsuttajan kanssa.

"Oletko löytänyt hyvän työskentelytahdin Rousseaun ja Thean kanssa?" hän kysyi hetken päästä, jottei ajautuisi pohtimaan Ranskaa liioin. "Thea osaa olla ajoittain vaativa", Jo lisäsi vaikkei pahoitellutkaan asiaa. Vaikka hän halusi, että hevoset saivat Cheryliltä tasoonsa sopivaa liikutusta olisi mukava ajatus, jos ne laittaisivat ratsuttajan vaikeuksiin oikkuineen ja vikoineen.

Validus käveli reippaasti eteenpäin, lähes ravilla, mutta kaikesta huolimatta rennosti. Se ei ollut arka eikä ollut säikky. Ei, Validus oli äärimmäisen varma hevonen. Jos se olisi ollut ihminen, olisi se kävellyt koko ajan machomaisesti rinta rottingilla ja leuka pystyssä. Nytkin siitä maisemat tuntuivat olevan paljon kiinnostavampia kuin vieressä kävelevä ratsukko.

Cheryl nyrpisti nenäänsä Derbyshiren vastaukselle yhä harjaa tuijotellen. Hän ei osannut päättää, oliko se sarkasmia vai ei. Jos oli, miksi Derbyshire edes piti hevostaan ratsutettavana jos kerran pelkäsi sen pilaantuvan? Cheryl ei osannut ajatella vian olevan hänessä: ei kai hänen ulospäinsuuntautumisen tasonsa (tai sen puute) nyt ratsastustaitoa mitannut! Hän ei välttämättä halunnut jatkaa tätä maastohetkeä enää, vaikka olikin sitä itse ehdottanut. Cheryl ei ollut loukkaantunut, vaikka saattoi siltä kuulostaakin: hän vain kasvatti henkistä keskisormeaan että näkymätöntä kyrpää otsassaan erittäin intohimoisesti.

Derbyshire kuitenkin jatkoi puhumistaan hetken hiljaisuuden jälkeen. Cheryl olisi valehdellut jos olisi sanonut ettei ollut hieman yllättynyt: tuntui kuin Derbyshire oikeastaan olisi tahtonut keskustella. Cheryl olisi saattanut ottaa asian positiivisesti, mutta se ei ollut punapäällä tapana. Sen sijaan nainen oli hieman nyreissään. Mitä ihmettä toinen kyseli? Olihan hän kirjoittanut helvetikseen pitkän raportin ratsutuksesta. Eikö Derbyshire ollut lukenut sitä? Oli sanomattakin selvää, ettei Cheryl ollut ihminen, joka mielellään viettäisi aikaansa raapustellen arvioita vihkoihin.

"Ihan hyvän", Cheryl hymähti hiljaa ja aikoi ensin jättää asian siihen. Katseensa harjasta kuitenkin nostaessaan punapää huokaisi kevyesti ja päästi irti jouhista. "Thea oli... kärsimätön. Sen askellajit parani heti kun siitä tuli vähän rennompi ja se alkoi tekemään paremmin töitä sen selän läpi. En mä siltä ihan hirveästi vielä vaatinut, vähän avaavia liikkeitä ja venyttelyä pohkeenväistössä aika avoimessa muodossa, mutta eipä se muuta tarvinnutkaan."

Punapää ei puhuessaan katsonut Derbyshireen, vain eteenpäin hevosen korvien yli. Linnut sirkuttivat puissa turhan iloisina.

Oli typerä kuvitelma, etteikö Josephine välittänyt hevosistaan ja jätti reportit lukematta. Kyse oli ennemminkin siitä, että hän oli liian epäluuloinen uskomaan täysin reporttien sisältöä, vaan kuuli niiden kirjoittajalta mieluummin kasvokkain mitä tämä piti hevosista. Vaikka hän tahtoi uskoa Rosings Parkin maineeseen ja sen taitavaan henkilökuntaan, ei hän tuntenut hevosten ratsuttajaa ennen tätä päivää ja kasvoton henkilö olisi voinut kirjoittaa mitä halusi. Omalla tavallaan Cherylin tapaaminen oli vain vahvistanut Josephinen negatiivisen mielikuvan ratsuttajasta, vaikka hänen raporttinsa olivatkin olleet siedettävää luettavaa. Kahviepisodin jälkeen Cheryl oli kuitenkin osoittautunut edes sillä tasolla järkeväksi hevosihmiseksi, että Josephine saattoi olla pelkäämättä hevostensa hengen puolesta. Viimeinen sananvalta asian puolesta olisi muutoinkin Olivierilla, jota Jo epäili pystyvänsä ylipuhumaan puhelimitse ratsuttajan mielenvikaisuudesta ja täten hänen täytyisi varmaankin unohtaa mitkään toimenpiteet törkeän ratsuttajan kuritukseksi. Mitä syytä olisikaan valittaa työntekijästä, joka kuitenkin teki työnsä niinkuin kuului. Harmillista, mutta todellista, Jo ajatteli ja vilkaisi oikean ranteensa vaaleaa hopeista rannekelloa, jonka peitti sitten hanskansa liepeellä.

Cherylin sanoille hän nyökkäsi kevyesti. "Kyllä, se tarvitsee kärsivällisyyttä. Mutta sinun ei kuulu päästää sitä helpolla", Jo totesi hieman sättivästi. "Se saattaa ehkäpä tarvita rauhallisen ratsastajan ja paljon tukea mutta et saa pitkällä aikavälillä mitään aikaiseksi, jos käsittelet sitä kuin haurasta kukkaa kämmenellä." Hermoheikko tamma ehkäpä, mutta Josephinen silmissä vain hevonen, joka kaipasi lempeän tuen ja turvan sijaan tiukkuutta ja tarkkuutta. Thea ei ollut tyhmä, vaan pistäisi ranttaliksi, jos Cheryl antaisi tilaa sen herpaantua. Tietenkään Cheryl ei oikeastaan ollut antanut aihetta Jon huolestua siitä antoiko tämä Thean päästä liian helpolla vai ei, mutta hän näki tilaisuuden kertoa asioiden laidan ja käytti sen. Omalla tavallaan hän yritti kai auttaa, vaikka se tuskin erottui läksyttävän äänensävyn alta.

Derbyshire alkoi muistuttaa Cherylin vanhan koulun matikan opettajaa. Opettajat eivät pitäneet Cherylistä koskaan: paitsi ehkä ratsastuksenopettajat ja niistäkin Cheryl oli vaihtanut valmennukseen jo alle kymmenen ikäisenä. Yleensä Cheryl heitetty ulos luokasta ja lopulta ihan vain vittuillakseen sytyttänyt matikankirjansa tuleen keskellä käytävää. Teininä Cheryl oli poltellut vähän kaikenlaista.

Ja sitten Cheryl oli heitetty ulos koko koulusta ja päivässä otettu takaisin faijan lahjoitusten takia. Cheryl nyrpisti nenäänsä ajatukselle. Enää ei papa Ryan maksaisi tytärtään yhtään mihinkään ja Cheryl oli siitä onnellinen. Hän ei tarvinnut paksua lompakkoa pysyäkseen töissä Rosingsissa, hän tekisi sen omilla taidoillaan. (Vaikka joskus huonon työpäivän jälkeen Cheryl huomasi tupakkaa polttaessaan polttavansa keittiönpöydän kulmaa sytkärillään.)

"Mun työ on avata lihaskireyksiä eikä luoda lisää", Cheryl sanoi rennolla, mutta napakalla äänensävyllä. Validus pyöritteli vikkelästi korviaan.

Jos Josephine vaikutti nihkeältä opettajalta niin Cheryl oli ehdottomasti sellainen näsäviisas ärsyttävä lapsi, joita Jo sieti vähemmän kin lapsellisia nuoria hevosia. Hänestä käytöstavat olivat tärkeä asia oli kyse sitten työkaverista, tutun kakarasta tai ratsutettavasta höperöstä hevosesta. Jo oli tyytyväinen, että hänen vanhempansa olivat panostaneet tapakoulutukseen vaikka teininä typeryyksissään hän muutamaan otteeseen olikin kapinarintamalla. Nopeasti niistäkin virheliikkeistä palauduttiin. Cheryl oli selvästi jumahtanut kapinateinivaiheeseen ja Jon teki mieli käydä häntä sääliksi.

Cherylin sanoille hän pyöräytti hieman silmiään ja käänsi katseensa tien viereisiin taltuttamattomiin puskiin. Tie, jota he kävelivät oli hänelle etäisesti tuttu. Tavallaan Josephine oli halunnut tutustua maastoihin mutta samaan aikaan häntä ei kiinnostanut maastoreittien verkosto ja sen tutkiminen. Muutama simppeli reitti oli valikoitunut satunnaisten alku ja loppukäyntien ja ravien käyttöön, tämän ollen yksi niistä, mutta muutoin hän ei ollut lähtenyt tutkimusretkille. Hevoset olivat jo tottuneet erilaisiin maastoihin mutta hän tuntui laahaavan perässä sopeutumisensa kanssa ja se tuntui jopa hävettävältä. Kylmänviileä ja yksitoikkoinen Englanti kun ei ollut minkäänlainen vastus Etelä-Ranskan idyllille, varsinkin kun täällä vastaan tuli kahvinläikyttäjiä ja rääväsuita. Yksityistallilla Brive-Le-Gaillardessa kaikki olivat tunteneet toisensa ja olivat hyvissä väleissä - osa liiankin hyvissä.

Josephine ei tietänytkään kuinka oikeassa oli: Cheryl oli aina ollut se luokan näsäviisas idiootti, joka ärsytti opettajiaan kunnes jokaisen pinna katkesi. Derbyshirelle Cheryl ei kuitenkaan sitä ikinä kertoisi. Tai sitä, miten Cheryl osasi etiketin täydellisesti läpi ja olisi osannut olla se hurmaava seurapiirielämään syntynyt nainen, joka hänestä oli yritetty kasvattaa. Mutta punapää ei ollut koskaan osannut arvostaa sitä pidättäytynyttä käytösmallia, joka teki kaikista robottimaisia zombeja. Cheryl ei ollut pitänyt niistä tilaisuuksista sen enempää kuin kello seitsemän illallisista perheensä kanssa. Siksi Cheryl oli lopettanut niillä käymisen.

Cherylin vanhemmista se oli silti typerää: miten oli tyttärestä tullut sellainen kaikesta hyvästä koulutuksesta ja häneen käytetystä rahasta huolimatta? Mistä tyttö oli perinyt temperamenttinsa, älyttömän asenteensa ja ennen kaikkea kaikki ne pyromaaniset pakkomielteet?

Punapään halusi valtava halu sytyttää jotain tuleen, kun vain ajattelikin perhettään. Sen sijaan Cheryl päättyi tarttua siihen yhteen asiaan, joka tuntui yhdistävän häntä sekä tuota typerää naista: viimeisten sanojen aikana hän oli vakuuttunut siitä että Derbyshiren sanojen takaa kuului pieni ranskalainen korostus. Cherylin vanhemmista oli jäänyt vain yksi hyvä puoli - tai teknisesti ottaen äidiltä - eli vahva ranskan kieli.

"Sä puhut ranskalaisella aksentilla", Cheryl sanoi ja se oli nimenomaan enemmän toteamus kuin kysymys. "Miksi?"

Hänen vanhemmistaan oli tullut siedettäviä iän ja ajan myötä. Hevoset olivat aina yhdistäneet heitä hyvässä ja pahassa, vaikka vanhempien menestys toi nuorena tyttärelle paljon paineita. Vaikka vieläkin hänen ratsastuksessaan ja hänen hevostensa pidossa olisi tuhat ja sata parannettavaa vanhempien mielestä, olivat he kai päällisin puolin tyytyväisiä häneen. Parisuhdepuolella asia ei ollut aivan samalla tasolla. Antoinen he olivat kironneet alimpaan helvettiin jo monta vuotta takaperin, hän oli ollut kai liian omahyväinen kiistämättömistä ratsastustaidoistaan, menestyksestään ja kiitettävästä varallisuudestaan huolimatta. Lopulta isä ja äiti olivat olleet oikeassa, ranskalainen oli täysi idiootti.

"Niin puhun", Josephine sanoi naurahdettuaan yllättyneesti. Olipa odottamaton toteaminen. Hän ei omaa hienoista aksentiaan edes ajatellut ennenkuin joku kommentoi sitä ääneen. Vuodet ranskassa olivat tehneet tehtävänsä, vaikka englanti hänen äidinkielensä olikin. Palaamisesta oli kuitenkin kulunut jo se hetki, että englanninkielisten sanojen hakeminen aivojen perukoilta sujui jo sutjakammin. Aluksi pelkkä puhuminenkin tuntui typerältä, kun kommunikointi oli tapahtunut pelkästään ranskaksi niin monen vuoden ajan. "Asuin ja työskentelin Ranskassa kahdeksan vuotta ennenkuin muutin Newcastleen."

Cheryl kuunteli Derbyshiren selitystä näpräten Validuksen lyhyttä harjaa sormissaan. Sitä ei sään edessä ollut nimeksikään, mutta tarpeeksi, jotta Cheryl sai kiedottua sitä mustien nahkahansikkaiden ympärille. Hanskat olivat kuluneet - mutta mitä sitä pystyi työntekijältä olettamaan. Cheryl joutui ostamaan hanskoja usein. Osittain syynä saattoivat olla pitkät kynnet, jotka väkisinkin tunkeutuivat kärjistä läpi.

Kahdeksan vuotta kuulosti Cherylille kovin pitkältä ajalta - toisaalta Derbyshire oli varmasti paljon vanhempi kuin Cheryl. Ehkä Derbyshire olikin muumioprinsessa? Cherylhän oli itse ollut vasta 13 kahdeksan vuotta sitten. Silloin hän oli startannut ensimmäiset suuret arvokilpailunsa.

"Aijaa", Cheryl sanoi kuulostaen tylsistyneemmältä - ja tylymmältä - kuin oli. "Mun äiti on ranskalainen. Meidän perheellä on mökki Ranskassa ja äiti on puhunut ranskaa meille aina siitä asti kun synnyttiin."

Sanan "äiti" kohdalla Cherylin äänestä puski läpi pieni katkeruus. Äiti ei oikeastaan ollut enää äiti, se oli vain rouva Ryan. Typerä, korostuksella puhuva nainen, joka otti tosissaan vain muodin ja suuret, tylsät juhlat.

"Oh", Jo reagoi Cherylin sanoihin. Ne eivät olleet aivan sitä, mitä kilparatsastaja oli odottanut mutta mieluisammat kuin jotakin näsäviisasta niiden sijaan. "Hauska kuulla", hän vaihtoi ranskaan ja sanoi sujuvan soljuvasti. Kahdeksassa vuodessa takeltelu ja hieman ontuva ääntäminen olivat vaihtuneet luonnolliseen puhumiseen. Ranska olisi voinut olla Josephinen toinen äidinkieli ja sellaisena hän kielen näkikin, vaikka olikin aloittanut sen opiskelun vasta nuorena koulussa. Koulu-ranskalla ei ollut pärjännyt pitkälle, kun hän oli muuttanut Ranskaan ja joutunut puhumaan kieltä kokoajan, mutta hän oli oppinut tavoille nopeasti.
"Missä päin mökkinne on?" hän kysyi silkasta uteliaisuudesta ja jatkoi ranskalla, sillä se tuli yhäkin luontevammin ja kaikin puolin Josephine oletti, että syntymästä asti ranskaa kuullut ja puhunut Cheryl ymmärtäisi hyvin.

Cheryl kohotti toistaa kulmaansa siirtämättä katsettaan edestä Derbyshireen. Ehkä se tai täysin hymyttömät huulet loivat ilmeeseen sen tylyn fiiliksen. Hauska kuulla? Ihan superhauskaa. Jos Derbyshire olettaisi, että nyt he voisivat juoda yhdessä shampanjaa ja syödä macaron-leivoksia yhdessä Newcastlen pröystäilevässä ranskalaiseen keittiöön erikoistuneessa ravintolassa, olisi Derbyshire väärässä. Cheryl rakasti Ranskaa ja hän rakasti ranskalaista keittiötä, mutta vihasi sitä, miksi tunsi sen niin hyvin. Hän oli tyytyväinen, että vanhemmat olivat olleet järkeviä ja antaneet lapsilleen vasta toiseksi nimeksi ranskalaisen etunimen - Cherylin tapauksessa Reneé.

"Nizzassa", nainen sanoi niin sujuvalla ranskalla, että olisi ollut vakuuttavampaa mikäli se olisi tullut jonkun toisen suusta. Cherylin ranska oli luontevaa tavalla, joka kertoi naisen puhuneen sitä jo puhumaan oppiessaan. "Äiti tahtoi olla lähellä Milanoa." Taas katkera sävy sanan "äiti" kohdalla. "Mutta suku asuu Pariisissa ja sen seudulla."

Cheryl hiljeni eikä vieläkään ollut kääntänyt katsettaan Derbyshireen. Hän ei ollut puhunut ranskaa hetkeen, mutta se ei haitannut eikä varsinkaan kuulunut naisen puhuessa.

Ranskaa puhuva tuttu Englannissa oli Derbyshirelle lähinnä mukavaa ja kaivattua vaihtelua. Cheryl ei vaikuttanut ihmiseltä, jonka kanssa Jo jaksaisi jutella muista kuin hevosista, vaikka olihan tämä väite osoittautunut vääräksi Michelinkin kohdalla. Välillä tämäkin oli raivostuttava ja käyttäytyi kuin kaikelle virnistelevä pikkupoika, mutta Michelistä oli silti tullut hyvä ystävä vuosien varrella. Ja hän oli erinomainen hevostenhoitaja ja tarkka liikkeissään - huithapeliudestaan huolimatta mahtava partneri kisamatkoille siis. Ja kaiken hänen kuulemansa perusteella Michel viihtyi Englannissa hyvin ja oli tainnut löytää flirttiseuraa myös.

"Selvä", Josephine vastasi Cherylille nyökäten. Nizzassa hän ei ollut käynyt mutta kaupunki oli varmasti viehättävä. Perheongelmia? Cherylin katkeruus paistoi läpi mutta Josephinella ei ollut aikomustakaan vaivaannuttaa itseään työntekijän omilla ongelmilla.
"Itse työskentelin Brive-Le-Gaillardessa isolla yksityistallilla", hän selventi. Yksityistallin upeat tilukset eivät vetäneet vertojaan Rosings Parkin koolle mutta Josephinen makuun ne olivat kauniimmat. Ranskassa kaikki oli tuntunut kauniimmalta ja oman olotilan ansiosta Englannissa kaikki oli kaksin verroin harmaampaa vaikka alkukesän aikaan aurinko tuntuikin paistavan pilvien läpi hieman useammin. Kai sitä saattoi kaikesta syyttää Antoinea.

Rousseau käveli tyynenä kilparatsastajan alla ja antoi vierustoverin olla. Se kuunteli ratsastajan satunnaisia asettavia apuja tarkasti ja teki työtä käskettyä kulkien rennosta tahdista huolimatta aktiivisesti. Vaikka Josephine keskittyi pääasiassa ranskan kielelle vaihtuneeseen keskusteluun, ei ratsu todellakaan saanut liikkua mihin suuntaan sattui.
"Ellet ole jo hänen takeltelevasta englannistaan tai nimestään ymmärtänyt, hevostenhoitajani Michel on ranskalainen", Jo totesi hetken päästä. "Hän olisi varmasti tyytyväinen, jos puhuisitte ranskaksi. Paljon helpompaa hänelle."

"Ahaa", Cheryl vastasi Derbyshiren selitykseen niin kiinnostuneella (not) äänensävyllä. Toisaalta miksi Cheryl olisi edes ollut kiinnostunut? Eihän nainen edes pitänyt Derbyshiresta, eikä tosiaan ollut kiinnostunut kuuntelemaan naisen ansioluetteloa. Kyllä tässä nyt oli jo painotettu tarpeeksi toisen meriittejä ja tärkeyttä. Cheryl taas oli ihan varma, että ratsastus tulisi olemaan ihan entisensä urheilulajina vaikka yksi prinsessa Derbyshire vaikka katoaisi metsään villiintyneen ratsun seurauksena. Harmi kyllä naisen ratsu oli tuntunut rauhoittuvan alun machoilustaan. Mälsää.

Cheryl tosin piti ulkona ratsastamisesta. Puut päästivät pieniä valonsäikeitä pienelle metsätielle, mikä oli jopa rakkaan jääkalikkamme mielestä varsin kaunista. Ehkä Cherylistä oli tulossa pehmo: tai ehkä se oli vain toiveajattelua.

"No en mä kuunnellut niin tarkasti", Cheryl pamautti normaaliin suorasukaiseen tapaansa. Ei hän ollutkaan - tietenkin hän oli kuunnellut kaiken hevosen hyvinvointiin liittyvät faktat, mutta ei ollut analysoinut miehen aksenttia pahemmin. Saatika että nainen olisi muistanut sen hompsun miehen nimeä! Cheryl oli ollut paljon lähemmissäkin väleissä miesten kanssa eikä muistanut niitäkään nimiä. Nainen kuitenkin puri huultaan, vieläkään Derbyshireen katsomatta. "Pidetään mielessä."

Josephine ei tiennyt loukkaantuako vai ollakko täysin yllättymättä Cherylin äänensävystä. Hänen asenteensa asioihin oli selvästi tasavertaisen laimea. Eipä hän olisi halunnutkaan tarkemmin kertoa Brivestä tai Ranskasta ja siellä viettämistään vuosista. Monet niistä olivat alkaneet tuntua lähinnä hattaramaiselta unelmoinnilta jostakin, mikä olikin ollut vain valhetta. Onneksi muistot ensimmäisiltä vuosilta ennen Antoinea olivat vielä kultaisia ja Maryn kanssa vietetyt vuodet onnellisia.

"Yhteinen kieli helpottaisi kummasti kommunikointia", hän kommentoi vielä sitten. Oli Cherylin päätös jatkaa englannilla Michelin kanssa tai ei, ainakaan hän ei voinut syyttää Josephinea siitä, etteikö hän olisi yrittänyt kerrankin olla avulias. Enempää hän ei kuitenkaan väittänyt vastaan, sillä ei kai tuo punatukkainen kaikkitietävä neiti ottaisi hänen väitteitään kuitenkaan itseensä. Sen sijaan hän katseli kuinka pieni lintu räpisteli ylös ilmoihin heidän kävelemänsä tien yli ja yllättyi hieman kun Rousseau säpsähti sen takia hänen allaan ja ryki pari steppiaskelta vain näytelläkseen säikähtänyttä. Mikä draamakuningas, ei se ikinä säikkynyt lintuja, varsinkaan tuollaisia säälittäviä pikkuvarpusia. Jo ei säästellyt kurinpalautuksessa ja hidasti orin ruotuun samantien. Eivät he olleet tähän asti päässet sillä, että Jo antoi Rousseaun tehdä mitä halusi.

Cheryl oli joskus hieman kateellinen ihmisille, jotka osasivat luoda hattaramaisia unelmia. Derbyshire ei vaikuttanut ulkoapäin sellaiselle, enemmänkin Cherylin kaltaiselle, ja silti hänkin kykeni siihen. Eihän Cheryl itse sitä tiennyt, mutta jos olisi, olisi hän varmaan ollut jokseenkin katkera: Cheryl oli aina ollut realistinen ja nähnyt asiat sellaisina kuin ne olivat. Punapää ei uskonut ihmisistä koskaan liian hyvää eikä ollut lainkaan naiivi. Ei hän olisi halunnut olla millään tavalla erilainen kuin oli: mutta miltä olisi tuntunutkaan elää, jos kykenisi luomaan omia fantasiamaailmoja, joissa kaikki meni aina nappiin? Miltä tuntui luottaa kaikkiin ihmisiin, jotkaa vastaan tulivat? Cheryl ei luottanut kehenkään eivätkä pilvilinnat kuuluneet Cherylin uniin.

Michel oli hailakkana Cherylin mielessä. Nainen muisti hauskannäköisen, tummatukkaisen nuorukaisen, jolla oli varmasti kaveriporukan huonoin viinapää. Sellainen, jonka kanssa voisi olla jopa kivaa (yhden illan verran). Ehkä mies tosiaan oli puhunut takeltelevasti jos oikein mietti.

"Todennäköisesti", Cheryl tokaisi nopeasti sukaisten kätensä ponihännän läpi. Karheasta ulkonäöstään huolimatta sormet valuivat hiusten läpi helposti. "Voin mä yrittää."

Miksei olisi voinut? Olihan ranska hänelle toinen äidinkieli. Ei se vaatinut edes yrittämistä

Ilman unelmia Josephine Derbyshire ei olisi siinä, missä nyt oli. Vuosikaudet kilparatsastuksen huipulla olivat olleet omiaan kovettamaan nuoren naisen ulkokuorta, vaikka oli siinä oman kodin kasvatuksellakin ollut oma osansa. Hänen perheessään kuului pärjätä ja täytyi menestyä. Ei hän olisi saattanut olla epäonnistunut ainut lapsi ja pettää hänen vanhempansa odotukset. Menestyminen oli ollut ainoa tie ja sen hän oli saavuttanut. Sitä todistivat kymmenet ja kymmenet voitot, ruusukkeet, pokaalit, arvokilpailujen tittelit ja kahden peräkkäisen vuoden olympiaosallisuus. Hänellä oli kaikki syyt olla niin ylimielinen kuin hän olikin. Sen elitistisen kuoren alla Jo kuitenkin jaksoi unelmoida jostakin aina vain suuremmasta. Sellaiset ajatuksethan häntä ja monia veivät eteenpäin.

"Hyvä", hän totesi Cherylille yksikantaan. Täytyisihän Michelin joku päivä vielä opetella puhumaan kunnolla englantia mutta se ei ollut Josephinen ongelma. Mitäs ei ollut käynyt kunnolla koulujaan. Kaikkea Josephinekaan ei yrittänyt tai halunnut hallita. Michelin elämä oli yksi niistä asioista. Hän oli yrittänyt ja valitettavasti epäonnistunut. Jossain vaiheessa hyvän ystävän pelastaminen kerta toisensa jälkeen jonkun naikkosen kourista oli ruvennut kyllästyttämään ja ranskalaismies oli saanut ruveta pärjäämään ilman hänen tukeaan viikonloppuiltojensa seikkailuissa. Darrassa tai ei, Michel teki kuitenkin työnsä kunnolla ja se tuntui riittävän Josephinelle.

"Käännytään tästä", hän sanoi hetken päästä kun eteen tuli risteys. Cheryl oli ehkä pyytänyt häntä mukaan mutta hänellä oli tietysti yhtäläinen sanominen siitä minne he menivät ja kuinka pitkälle tallista. Rousseau nyki kuolainta ja vaihtoi nyrpeämmälle mielialalle oltuaan hetken jopa rauhassa toisen hevosen seurassa. Nyt se huitaisi häntäänsä kipakasti ja pyrki pois Josephinen otteesta kiusaamaan jälleen Cherylin ratsua. Sivuaskeleita Josephine ei kuitenkaan sallinut sen ottaa, vaikka se isolla vahvalla kehollaan junnasikin ratsastajaansa vastaan ja yritti pyrkiä päin seuraansa. Josephine kirosi mielessään ison orin voimia, sillä siinä oli tällaisina hetkinä pitelemistä.

Ehkä Cheryl tosiaan alkaisi puhua Michelin kanssa miehen omaa äidinkieltä. Cheryl piti ranskan kielestä kovasti: se soljui huulilta ja ärrä pyöri ihanasti kielen päällä. Tekisi varmaan hyvää naisellekin treenata kyseistä kieltä. Michel taas vaikutti ihan mukavalta tyypiltä - ehkä? Ei Cheryl muistanut, mutta ainakaan punapää ei muistanut miestä pahalla, ja se oli yleensä hyvä merkki.

"Käännytään vaan", Cheryl myöntyi. Validuksen tahti kiristyi heti huomattavasti kun sen turpa osoitti kohti kotia. Silmiään pyöräyttäen Cheryl keräsi ohjat käteensä ja pyysi sitä hidastamaan. Validus kuunteli välittömästi. Derbyshirella ei tainnut olla yhtä helppoa - Rousseau näytti taas kuumuvan ja vastustelevan naisen apuja. Asian kommentoiminen ei varmastikaan olisi auttanut, joten Cheryl käänsi katseensa menosuuntaan kuin ei olisi asiaa huomannutkaan. Toisten kontrolliongelmat eivät olleet hänen huolensa, ainakaan niin kauaa kun ne eivät liittyneet hänen hevoseensa.

Rousseaun ja Josephinen välillä tuli sananharkkaa 6 vuoden yhteiselonkin jälkeen ja oikeastaan juuri sen ansiosta. Orin tempperamentti oli kasvanut vuodesta seuraavaan ja mitä sujummat he olivat olleet toistensa kanssa sitä uskaliaampi Rousseau oli ollut ja uskaltanut olla oma hurmaava itsensä. Samalla Josephinekin oli kuitenkin oppinut ymmärtämään orimaisen hevosen aivoituksia ja nytkin ori jo talttui ja suoristui omalle uralleen. Käyntimaasto rauhallisen parin kanssa ei kaikkien osapuolien onneksi ollut turhan provosoiva tilanne.

Rousseau ei risteyksenkään jälkeen vaikuttanut kovin tyytyväiseltä mutta se oli rauhoittunut. Tällä kertaa se sai riittää. Olipa rauhoittavaa, kun Cheryl ei ollut keksinyt kääntymisestäkin jotain vastaanväitettävää. Kun punapää ei sylkenyt suustaan ilkeyksiä hän oli melkein siedettävää seuraa.
"Toivottavasti tämä paljon puhuttu Michel on pysynyt aikataulussa eikä ole eksynyt omavalintaiselle tauolle", Josephine tuhisi ääneen. Jo ei yllättyisi lainkaan, jos löytäisi tallista puolivalmiin Thean, jonka ympärillä Michel hääräisi kiireessä kun yrittäisi peitellä hidastelunsa jäljet. Maanantait olivat miehen heikko kohta, sillä hän vietti viikonloput ja muut vapaat aina ilakoimassa.