[Y] It's not okay, I dont feel safe

Tiistai 23. tammikuuta 2018 – alkuilta, Newburn

Best way to find your soulmate!
Nettisivu julisti sen kovin ylpeänä Macbookin kalpealla näytöllä illan hämärissä. Valot olivat poissa ja suuren älytelevision ruudulla pyöri Frendit ties monettako kertaa.
Hääjakso.
Susanin ja Carolin häät.
Kiitos, mutta ei kiitos.
Sitten Emily valitsi jakson uudelleen, työntäen samalla suuhunsa valtavan lusikallisen minttusuklaajäätelö. Vatsaa koski ne aiemmin syödyt tacot, mutta hän ei halunnut ajatella muuttolaatikoita tai mitään muutakaan. Eugene päivysti eläinlääkäriasemalla tämän yön, joten hän voisi syödä surunsa pois, kunhan hävittäisi todisteet yhtä huolella kuin aina ennenkin. Jäätelö oli hyvä huuhtoa pois McDonaldsin mansikkapirtelöllä.
Esanssinen röyhtäisy, oksetti.

Kenttäratsastaja laski jäätelöpurkin sormistaan pöydälle ja kirjoitti nimimerkin rekisteröintikaavakkeeseen. Mitäs sitten?
Sähköposti, salasana, perustietoja. Kuva.
Ei hän voisi laittaa kuvaa, hän olisi tunnistetavissa siitä. Ehkä jos takaapäin, niin että kehoa näkyi?
Valokuvat 2017 nimeä kantava kansio ei tarjonnut kovin paljon. Lopulta hän otti sieltä kuvan jossa hän oli kerran kesässä, pakon edessä, pukeutunut kauniiseen kesämekkoon ja seisoi jonkun linnan pihassa.
Ei hän muistanut mikä paikka se oli ollut. Joku jossa Eugene oli halunnut käydä kun Emily oli kilpailuiltaan ja treeniaikatauluiltaan ehtinyt. Hän oli suostunut miestä miellyttääkseen, jokaisen pariskunnanhan piti tehdä kerran kesässä matka kaksin edes kotimaan sisäpuolella.

Lähetä.
Helppo nappi painaa. Kihlasormus alkoi kuristaa sormea. Sen sijaan että hän olisi lähettänyt sen, rekisteröitynyt palveluun ja hyvässä lykyssä jäänyt miehelleen kiinni naisiin suuntautuneiden naisten treffisivustan käytöstä, hän puhdisti selaushistorian ja sulki selaimen.
Hän otti sen pahvisen jäätelörasian sormiinsa ja vaimensi ahdistustaan lusikallisella ihanan vaalean pastellisen vihreää minttujäätelöä. Se tosin kesti vain niin kauan kuin maku viipyi suussa.
Ratkaisu ei löytynyt sen purkin pohjasta eikä Emily voinut sanoa että olisi saanut muuta kuin pahan olon siitä, mutta silti hän ei osannut hävetä kun siivosi kaiken roskapussiin ja solmi sen kahvat.
Nilkkoja peittäviä villasukkia näykkivä koiranpentu varasti naisen huomion.
”Merry ei! Mennään ulos. Tule tänne. Tule nyt. Tule tule.”
Aistikohan koiranpentu että Emily oli suostunut ottamaan sen vain koska Eugene ei lopettanut muuten lapsista puhumista? Tuo saisi purkaa pahimman koiraan, Emily saisi ratsastaa muutaman vuoden vielä rauhassa ja miettisi asiaa sitten.
”Kyllä minä s-sinusta pidän, älä katso minua noin.”
Nainen lupasi kun nosti hihnaan kytketyn pörröpallon syliinsä ja luisteli villasukissaan uutuutta hohkaavalla laminaattilattialla kohti takapihan ovea. Sinisistä silmistä pyörähti kyyneliä poskille, jotka Emily kuivasi.

Ulkona pisteli varpaisiin kun oli vain pyjamassa, villasukissa ja tohveleissa. Merryä se ei haitannut, vaan pieni bordercollie viipotteli ympäriinsä pientä takapihaa oikein onnellisena, vailla aikomustakaan tulla sisälle. Emili vilkaisi taivaalle, tuntien kun kyynelvanat viileivät kuumottavilla poskilla.
Miksei Eugene vain ollut jättänyt häntä? Miksi ihmeessä miehen piti ottaa paikka vastaan Newcastlen klinikalta, miksi? Miksi juuri nyt Newcastleen tarvittiin hyvin osaavaa eläinlääkäriä?
Se olisi ollut helppo pako. Sen sijaan kihlasormus puristi sormea.
Huomenna katsomaan yhtä juhlatilaa.
Sen saisi varattua syyskuulle.
Emily Hazel Forster.

Nainen päästi hihnasta irti (luojan kiitos takapiha oli aidattu), valuen terassin reunalle istumaan. Ratsastaja peitti kasvonsa käsillään, ulahtaen itkusta, joka vavisutti naisen kehoa kunnolla.
Loukussa.

Keskiviikko 24. tammikuuta 2018 – Aamupäivä

”Eugene, sinun olisi pitänyt nukkua yövuoron päätteeksi enemmän, olisimme voineet mennä katsomaan tätä toiste...”
Emily rapisteli sylissään pähkinäpussia, istuen pelkääjänpaikalla heidän perheautossaan. Vain lapsiperheillä oli tällaisia farmareita ja ilmeisesti myös hänen kihlatullaan.
”Ei, Emily-rakas, tämä pitää hoitaa nyt. Jos tämä miellyttää, saamme sen peruutusviikonlopun itsellemme halvemmalla.”
”Todella romanttista puhua säästöistä häidemme kohdalla.”
Nainen naurahti nuivasti, heittäen kourallisen suolapähkinöitä suuhunsa. Eugene irrotti toisen kätensä ratista, puristaen naisen kättä hellästi.
”Emily, kultaseni. Kyse ei ole siitä että pihistelisin häidemme kanssa, mutta saamme säästöillämme isommat ja hienommat häät näin. Haluaisin kaikki meille tärkeät ihmiset paikalle.”
Mies painoi suukon kihlattunsa kämmenselälle ja päästi irti. Vaati järjetöntä itsehillintää ettei Emily vetänyt kättään pois ja purskahtanut itkuun.
Eugene ansaitsi parempaa, hän oli käyttänyt miehen elämästä kolmetoista vuotta. Olisi julmaa pistää kultainen mies aloittamaan alusta.
Hänen onnensa Eugenen onnesta.

Jopa se saatanan tie oli täydellinen. Upeiden puiden vierustama tie olisi upea syyskuun alun ruskassa. Ajatuskin ahdisti naista, riipien hänen sydäntään. Oikean puolison kanssa hän olisi itkenyt onnesta. Harmi ettei Eugene ollut se oikea mies.
Emily nousi autosta sen pysähdyttyä Slaley Hallin pihaan. Heitä vastaan saapui pyylevä, lyhyt, keski-ikäinen ja hymyilevä nainen.
”Tulevat Forsterit?”
Emily värähti ja itki sisäänpäin.
Rouva Emily Hazel Forster.
”Päivää, kiitos että saimme tulla käymään lyhyellä varoitusajalla. Syyskuun toinen viikonloppu olisi meille juuri täydellinen ja...”
Eugenen ääni hukkui ja katosi Emilyn todellisuudesta. Hän käveli naisen perässä käsikkäin miehensä kansa, pitäen yllä sitä asiaan kuuluvaa innostuneisuutta. Eugene ei saisi aavistaa sitä mikä velloi hänen sisällään.

”No, mitä mieltä olet rakas? Otammeko sen?”
Emily naurahti pehmeästim puristaen Eugenen käsivartta. Hän oli häiritsevän hyvä käyttäytymään kuin innokas, rakastunut morsian.
”Kunhan en loukkaannu Burghleyssä viikkoa ennen. Kukaan tuskin haluaa morsianta kainalosauvoissa.”
”Rakas, olisit jumalainen vaikka pyörätuolissa.”
Vatsaa väänsi suorastaan kivuliaasti.
”Joten, kahdeksas syyskuuta. Ajattele rakas, kahdeksas syyskuuta! Sitten voin kutsua sinua rouva Forsteriksi.”
”Mmm, niin voit. Vietkö minut nyt tallille ja tuletko illalla hakemaan?”
”Tietenkin, rakas. Milloin tulen?”
Emily suukotti miehensä huulia kun he olivat istuneet autoon. Eugene lähti ajamaan kohti Rosings Parkia

Tallilla Emily saattoi hengittää. Hän avasi karsinan oven, saaden syliinsä käytännössä valkoiseksi kimoutuneen päänä. Hän rapsutti hevosta hellästi, hymyillen surumielisenä.
”Hei Tico. Tänään mennään hyppäämään. Morlandilla on meille varmasti jotakin hauskaa tehtävää. Sen jälkeen voidaan käydä maastossa, Eikö? Vain sinä ja minä.”
Ikävä vihlaisi sisintä kun hän katsoi hevosen ruskeita silmiä.
”Sinussa on niin paljon samaa kuin isässäsi. Olet upea, upea mies. Mm, sinä olet elämäni mies nyt.”
Suuri kimo korskahti kuin vahvistaakseen hänen sanansa.
”Tehdään Lady ylpeäksi. Niinhän?”

Perjantai 26. tammikuuta 2018 – Iltapäivä, jossakin Rosings Parkin lähettyvillä, Slaley

Oli helppo vajota unohdukseen kun kuunteli kavioiden tasaista lätinän sekaista rummutusta kostealla nurmipohjalla. Sade ei haitannut kumpaakaan, hevosta eikä sen ratsastajaa. Selässä istuva, uitettua koiraa muistuttava ratsastaja kannusti valtavaa irlantilaisoria eteenpäin.
Kovempaa.
Tico, murheet roikkuvat vielä harteilla.
Ole kiltti, juokse kovempaa.

Aivan kuin ori olisi kuullut naisen ajatukset. Tico vaihtoi laukan puolta ja tuntui lisäävän vielä yhden vaihteen silmään, Pieni hymy nousi punatukkaisen englantilaisnaisen kasvoille. Hän antoi kenttäratsun juosta hetken niin lujaa kuin se pääsi, istuen sitten askelta rauhallisemmaksi ja lopulta raville. Edes hetkeksi stressi omasta elämästä oli pudonnut sen numminelin varrelle, antaen hänelle tilaa hengittää.
Ehkä se oli hengästyminen, joka sai keuhkot haukkomaan happea melkein raivokkaalla vimmalla, ehkä se nelistämisellä oli taikavoimia. Emily halusi uskoa että sillä oli, silloin se tarkoitti että hänen työnsä oli käytännössä terapiaa.
”Tehdään kaikki ylpeäksi tällä kaudella, eikö? Viimeisiä kausia ennen kuin pääset eläkkeelle Ladyn siittolaan. Laiduntamista ja tammoja päivästä toiseen. Olet onnenpekka, Tico.”

Hän rapsutti hevosen kaulaa ja hidasti sen lopulta käyntiin. Ticon suuri ja matkaavoittava askel keinutti naista tahdissaan.
Olkapäät kuin kuningattarella, lanteet kuin huoralla.
Mieleenpainuvin ohje jonka Emily oli koskaan valmentajalta saanut, mutta se oli myös oikein toimiva. Kimo hevonen pärskähti hänen allaa, heitellen kevyesti päätään. Emily pyyhkäisi silmiään ruskean ratsastushanskan selkämyksellä.
Ahdistus sai hänet kiinni, hiipi selän takana kuin saalistava peto. Mustuus imaisi hänet, kietoutui olemukseen ja asettui asumaan sisimpään. Hän ei voisi enää karistaa sitä laukkaamalla kaukaisuuteen. Rosings Parkin piha häämötti jo polun päässä, hieman kuin valo tunnelin päässä. Voi mitä Emily olisikaan antanut valosta oman tunnelinsa päässä.

Kun Tico pysähtyi, se höyrysi kylmänkosteaan ilmaan. Emily talutti hevosen talliin, pyytäen ohikulkevaa Winteriä tuomaan kuivatusloimen orille. Hän peruutti irlantilaisen pesukarsinaan, heittäen mustan nahkariimun sen kaulalle. Valkeaksi kimoutunut hevonen hausi ylähuulellaan kypärän alka paljastuneita punaisia hiuksia. Kosteus oli villinnyt luonnostaan laineikkaat hiukset kihariksi ja saanut suurimman osan karkaamaan nutturalta, luoden Emilystä hyvin sotkuisen vaikutelman.
”Voi Tico. Miten olisi jos karkaisimme Kentuckyssa? Vain sinä, minä ja Amerikan aavat. Niin, tiedän. Lady kaipaisi sinua. Tulet tekemään hienoja varsoja. Upeita, upeita jälkeläisiä.”
Ääni värisi jopa hevoslapsista puhuttaessa. Kilpatallin hälyssä kukaan ei onneksi kiinnittänyt siihen huomiota. Hän ei tosiaan tekisi upeita lapsia, sanoisi Eugene mitä tahansa.
”Kiitos Zoe!”
Emily huikkasi kääntyessään tummahiuksisen naisen perään, joka harppoi jo kauempana, hylättyään loimen koruttomasti harjapakin päälle.
”Jos joskus keksit mikä häntä vaivaa, Ticotaco, kerro se minulle.”

Maanantai 26. helmikuuta 2018 - ilta, Emilyn ja Eugenen asunto, Newburn, Newcastle

Emily oli maksanut taksin vielä hymy huulillaan. Kun tutun asunnon aukesi, hymy jäi oven ulkopuolelle sen sulkeutuessa. Itku vavisutti kenttäratsastajan olkapäitä pehmeästi, kun hän pudotti mustan käsilaukun käsistään ja takin pian se perässä. Korkokengät kopsahtivat jaloista matkalla portaisiin ja mekko putosi makuuhuoneen lattialle.
Punatukkainen nainen kaatui alusvaatteisillaan sänkyyn, purskahtaen lohduttomaan itkuun kun kasvot hautautuivat tummansinisellä tyynyliinalla peitettyyn tyynyyn. Hänellä oli ollut niin ihana ilta, ettei mieli osannut käsitellä sitä. Se voisi olla hänen elämäänsä. Yksi lause ja hän voisi elää sitä elämää vapaana kaikesta.
Hän tekisi sen, aamulla. Hän tekisi sen.

Emily nousi ylös, veti aamutaki päälleen ja kaatoi Eugenen yöpöydältä valokuvan heistä sylikkäin keinussa. Hän ei kaivaannut sitä tuijottamaan itseään. Emily siivosi pois todisteet illastaan, eli mekon takaisin kaappiin, korkokengät samoin, takin ja laukun naulakkoon.
Avatessaan jääkaapin (ottaakseen iltapalaa, ei ahmiakseen sitä tyhjäksi), hän huomasi kaksi rasiaa hyllyllä.
'Hyvää iltaa rakas. Tein sinulle suolaisia pannareita ja vohveleita marjarahkalla. Rakastan sinua!'
Päättäväisyys valui pois Emilyn olemuksesta. Hän asteli roskikselle kädet täristen, kaatoi rasioiden sisällöt roskikseen, miltein hyperventiloiden samalla. Hän peitti kaiken talouspaperilla, potkaisten roskiskaapin kiinni. Nainen valui keittiön lattialle itkemään.
Miten hän voisi jättää miehen joka teki hänelle yövuoronsa ajaksi ruokaa jääkaappiin, jätti suloisen lapun jälkeensä ja kertoi rakastavansa? Hän oli valehdellut Eugenelle vuosia, miten hän voisi vain katkaista valheen ja kertoa miehelle ettei ollut vuosiin rakastanut tuota - jos koskaan?
Sormet puristivat pörröisee aamutakkiin verhottuja olkapäitä tiukasti, posken painuessa vasten kylmää lattialaattaa. Koko keho tärisi itkusta, naisen käperryttyä sikiöasentoon keskelle keittiön kylmää laattalattiaa. Toinen käsi valui huulille, sormenpäiden koskettaessa niitä hellästi.

Hän tunsi Lexan punatut huulet omillaan, haistoi naisen käyttämän shampoon siinä suudelmassa. Kuuli naurun korvissaan ja näki ne ihanat, ruskeat silmät edessään. Poski oli ollut kovin pehmeä ja tuoksunut kevyesti meikiltä. Samalta kuin hänen puuterinsa tuoksui. Kaulan iho oli vetänyt puoleensa magneetin lailla.
Lämmin, pehmeä, siro.
Hän halusi vain koskea, olla lähellä. Ei edes mitään mikä ei kestäisi päivänvaloa, mutta mitä hän olisi antanut siitä että voisi unohtua sellaiseen syliin joka ei ahdistanut. Tuntea ympärillään sellaiset kädet, jotka hän halusi ympärilleen, hakea lohtua niistä kun oli paha mieli. Elää ilman ahdistusta, pelkoa siitä milloin toisen ihmisen kosketus tuntuisi iholla ja hän saisi estää inhoreaktiota puskemasta pintaan.

Ei hän tiennyt kauanko hän siinä makasi. Kauan, sillä kylmyys hiipi luihin ja ytimiin, vaikka päällä oli se pörröisen pehmeä aamutakki. Hitaasti Emily nousi ylös, raahautuen yläkertaan.
Hän oli väsynyt, niin väsynyt. Hän ei halunnut nousta sängystä enää koskaan. Käpertyä peittojen sisään, jäädä sinne suremaan elämäänsä, jonka hän oli solminut aivan itse sellaiseen solmuun, jota ei kokenut osaavansa avata. Aamutakki valui alas olkapäiltä ja putosi sängyn viereen lattialle. Emily vilkaisi peiliä hämärän makuuhuoneen nurkassa.
Pitäisikö Lexa hänestä vai näkyikö hänestä mitä hän oli tehnyt? Tuntisiko sen koskiessaan, että hän oli pettänyt?
Kerran pettäjä, aina pettäjä. Niin sitä sanottiin.
Tuntisiko Troyn hänen iholtaan? Tai Laurien, jonka Lexa kuvitteli olevan hänen ystävänsä (mies olikin)?
Oliko väärin että hän huolehti vain siitä mitä hänen kerran tapaamansa amerikkalaisnainen ajatteli, mutta ei mitä kihlattunsa ajatteli.
Itku vavisutti naista jälleen voimakkaasti. Hän harppaisi kohti peiliä ja veti sen kumoon lattialle.

Ihan varmasti hän kuulosti samalta purskahtaessaan itkuun, kuin se valtava kokovartalopeili hajotessaan pirstaleiksi lattialle.
Ehkä pitäisi mennä nukkumaan.
Keksiä selitys miksi peili oli kaatunut.
Kertoa Lexasta, siitä ettei hän rakastanut miestä. Hän halusi erota.
Tyyny kastui jälleen kerran naisen kyyneleistä. Se oli enemmän jo rutiini kuin poikkeus.

Lauantai 10. maaliskuuta 2018 – iltapäivä, ravintola Blackfriars, Newcastle

Menneisyyden tunnelmaa, romanttisesti kukkasin ja syksyisin värin koristeltu Backfriars henki onnellisuutta vieraiden puolesta. Emily pyrki samaan, hymyillen kättelemässä sukulaisia siististi kauluspaitaan, liiviin ja suoriin housuihin pukeutuneen Eugenen vieressä. Mies olisi varmasti ollut komea jonkun mielestä, jos olisi pitänyt miehistä.
Emilyn punaiset hiukset oli taiteiltu kiharaiselle, kauniin sotkuiselle nutturalle kampaajan toimesta ja meikki oli myös ammattilaisen tekemä. Sopivan keveä, sopivan räväkkä naisen hiuksiin suhteutettuna. Valkoinen, hieman ennen polvea päättyvä mekko oli valmistettu satiinista ja se istui Emilyn päälle oikein imartelevasti. Mekon vyötäröllä kiersi naisen hiusten sävyinen nauha, jatkuen takana korsettimaisena nyörityksenä.
”Emily-kulta!”
Pitkä, raamikas englantilaismies kaappasi tulevan morsiamen halaukseensa, saaden Emilyn ynähtämään tuskaisena.
”Hei isä.”
Hän oli oppinut kutsumaan adoptiovanhempiaan isäksi ja äidiksi. Miksi ei olisi, kun oikeat eivät olleet asiasta pahastumassa. Noita ei ollut.
”Jännittääkö? Syyskuu lähenee ja äitisi ei malta odottaa.”
Sanat saivat naisen hymyilemään pehmeästi, miltein epätoivoisena. Äiti ei malttanut odottaa. Hän nielaisi ja vilkaisi tulevaa aviomiestään mahdollisimman rakastuneesti. Minkä näyttelijän maailma hänessä tosiaan olikaan menettänyt!
”Vain hyvällä tavalla, isä. Saanhan minä mennä naimisiin rakkaani kanssa.”
Miten paljon saattoikaan valehdella kahdessa lauseessa ja miten sekä vanhemmat että tuleva sulhanen nielivät sen mukisematta. Naisen äiti halasi tuota myös, jonka jälkeen Eugene veti Emilyn kainaloonsa, painaen suukon syvänpunaisiksi värjättyihin, villeihin hiuksiin.
”Olet niin kaunis tänään. En malta odottaa että pääsemme kotiin.”
Älä oksenna kengillesi tai tulevan aviomiehesi syliin. Sen sijaan Emily hymyili, jopa niillä meikatuilla sinisillä silmilläänkin, joista Lexa ei tuntunut koskaan saavan katsettaan irti. Miten hän rukoilikaan, että olisi nähnyt vieressään Lexan ruskeat silmät Eugenen vihreiden silmien sijaan.
Kun kaikki vieraat oli tervehditty Emily painoi suukon miehen huulille.
Hän kuvitteli suukottavansa aivan jotakuta muuta.
”Minä käyn nopeasti vessassa. Viihdytä sinä vieraita hetki, tulen aivan pian.”
”Tietenkin, kultaseni.”

Valkeat, vaikuttavasti ruusukullalla koristellut korkokengät kopsuivat ravintolan vanhahtavaa lankkulattiaa vasten kun Emily asteli nopein askelin vessaan. Kopin ovi kiinni ja hän antoi itsensä oksentaa. Hänellä ei ollut ruokahalua, luoja tiesi ettei neljän ruokalajin aikainen päivällinen innostanut häntä nyt kun pahoinvointi velloi vatsassa. Hän huuhteli suunsa kopissa olevasta lavuaarista purskuttelemalla ja vilkaisi isosta peilistä olevansa edustava.
Sulavasti hän asteli takaisin vieraiden sekaan, ottaen pöydän päähän asetetulta paikaltaan kauniin koristellisen shamppanjalasin. He tulisivat käyttämään samoja pikareita häissään. Niiden hopeiseen koristeeseen oli kaiverettu kihjalaispäivä ja myöhemmin myös hääpäivä. Emily hymyili lasia pidellessään, vilkaisi kameraa joka räpsähti kihlaparia kohti osoittaen, kuunnellen Eugenen puhetta siitä miten rakasti vierellään seisovaa naista, joka oli seisonut hänen vierellään järkähtämättömästi jo vuosia. Onneksi vieraat olettivat kyynelten tulevan onnesta, kun punapää kuivasi silmäkulmiaan nenäliinaan.
Isä halusi vielä onnitella heitä. Miten mies oli niin onnellinen että heidän rakas tyttärensä oli löytänyt hyvän, kunnollisenn miehen rinnalleen ja tukemaan itseään. Itku värisytti jo Emilyn siroja hartioita ja hän pyyhki raivokkaasti silmiään nenäliinalla. Eugene suukotti naisen poskea, silittäen mekon peittämää selkää kädellään.
”Voi rakas. Oletpa sinä herkällä tuulella.”
Mies naurahti hellästi.
”Mm'hmm.” Emily inahti, keräten itseään. Hän kohotti maljan heille, tuleville Forstereille – eikä oksentanut! - juoden lasin tyhjäksi melkein yhdellä kulauksella.
Vihdoin hän saattoi istua alas. Alkupalat saapuivat pian pöytään. Naisen alkuruoakseen valitsema caesar salaatti maistui kauhealta, mutta hän sai pakotettua sen alas valkoviinillä. Hän yritti vaimentaa ahdistuksen sisällään, hivellen kaulassaan roikkuvaa helmikorua, tuijottaen tyhjästi pöydälle laitettua kukka-asetelmaa.
Syvännpunaiset ruusut olivat kauniita.
Niin kuin ne ihanat ruusut, jotka hän oli saanut Lexalta. Ne olivat olleet täydellisen suuria, ihanan syvänpunaisia, suuria, kämmenen kokoisia. Nainen nielaisi ja pidätteli itkua. Hän kosketti pehmeästi huulia sormillaan, havahtuen muistoistaan kun Eugene taputti hellästi hänen olkaansa.
”Kultaseni. Onko kaikki hyvin?”
Emily suoristautui paikallaan ja huomasi tarjoilijan odottavan että voisi laskea seuraavan ruokalajin naisen eteen.
Grillattuja jättirapuja.
Pelkkä haju oksetti, vaikka Emily niitä rakastikin.

Eugene laski käden hänen paljaalle olkapäälleen. Miehen kosketus sai kehon jännittymään ennen kuin Emily ehti estää sitä. Sileäpintainnen kihlasormus vasemmassa nimettömässä poltti naisen ihoa, kuin se olisi halunnut polttomerkitä hänet arvellaan ja kivulla omakseen. Hän ponkaisi seisomaan, aiheuttaen kaaoksen. Naisen annos kaatui tarjoilijan syliin ja vieressä istuvan isän niskaan. Hän huitaisi kädellään valtavassa kaaressa, kirkaisten kuin sormus olisi oikeasti polttanut arven hänen ihoonsa.
”Älä koske minuun, anna minun hengittää edes hetki, ilman että sinä lääpit ja hipelöit joka helvetin sekunti!”
Emily ei tunnnistanut ääntä joka huusi sanat ilmoille, kyynelten valuessa poskille. Korot kopisten nainen pakeni ulos ravintolasta, välittämättä sen kylmyydestä. Hän pysähtyi muutaman metrin päähän ovesta, hytisten kylmästä.
Ei olisi pitänyt yllättyä että Eugene säntäsi naisen perässä.
”Emily, kultaseni, tule sisälle.”
Nainen pudisteli päätään, kiharainen nuttura heiluen.
”Ei. Meidän pitää puhua.”
Nainen nosti käden suulleen. Hän oli sanonut sen. Kahdeksan vuotta ja hän oli sanonut sen. Eugene valahti vakavaksi, suorastaan ilmeettömäksi. Kukaan ei halunnut kuullä niitä sanoja morsiamen romahdettua kesken kihlajaisjuhlien.
”Haluan kotiin ja puhua.”
”Selvä. Haen takkisi ja laukkusi.”
Mies oli kireä kuin viulunkieli kun he astelivat yhdessä autolle. Kumpikaan ei sanonut mitään kotimatkan aikana. Merry ei ollut tänään kotona, se oli hoidossa Eugenen kollegalla.

Emily astui ovesta sisään, riisuen takkinsa. Hän kulki yläkertaan hiljaisuuden kohistessa kuin vanhassa radiossa. Eugene seurasi naista koiranpentuna.
”Emily, sinuna en-”
Mies aloitti, kun nainen avasi makuuhuoneen oven. Siellä oli aseteltuna ruusun terälehtiä sängyllä, sähkötuikkuja koko huone täynnä. Tämän takia Eugene oli halunnut Merryn hoitoon. Koiranpentu haittaisi kihlaparin romanttista yötä kun söisi varpaita hyppiessään sängynreunaa vasten. Nainen jäätyi makuuhuoneen oven eteen. Hän otti varovasti askeleen eteenpäin, Eugenen tullessa perässä.
”Puhutaanko vai aiotko olla nyt vain hiljaa?”
Mies kysyi olemus kireänä, kädet puuskassa rintakehällä. Emily nielaisi ja hipaisi biologiselta äidiltään saamaansa helmikorua, joka lepäsi naisen solisluilla eleganttina muistutuksena Emilyn onnellisesta lapsuudesta.
”Minä...”
Punapää aloitti ääni särkyen, keräten itseään.
”Lakkaa hiplaamasta sitä korua ja kakaise ulos.”
Siniset silmät nousivat katsomaan Eugenea. Miehen tummanvaaleat hiukset oli aseteltu siististi, olemus oli kireä ja silmissä paloi. Tuo tiesi mitä hän oli sanomassa.
”Minä haluan erota.”
Nyt se oli sanottu. Sanat saivat miehen ravaamaan ympyrää, epäuskosta puhkuen ja puhisten. Emily siirtyi kohti vaatekaappia. Hän halusi vaihtaa vaatteensa.
”Et ole jumalauta tosissasi. Mistä sait tällaista päähäsi? Kuvittelin että kaikki on hyvin!”
Eugenen huuto särki naisen sydämen. Hän oli kamala ihminen, itsekäs. Hän oli vain itsekkyyttään pitkittänyt tätä, sanonut suojelevansa Eugenea tuskalta. Nyt se tuska purkautui ulos miehestä, kun hän sai aikaiseksi olla rehellinen. Ruusun terälehdet ja sähkötuikkujen hempeä valo suorastaan ilkkui pariskunnalle.
Entiselle pariskunnalle.

”En ole ollut onnellinen vuosiin. Eugene, minä... Minä olen ihastunut toiseen.”
”Ihastunut? Olet heittämässä vuosikymmenen suhteen pois koska olet ihastunut toiseen mieheen!? Emily, mieti nyt jumalauta vähän!”
Nainen säpsähti huutoa, nielaisten tyhjää.
”Ei, Eugene, minä en ole ihastunut toiseen mieheen.”
Vihreät silmät tuntuivat palavan. Emily ei koskaan ollut nähnyt Eugenen katseessa sellaista raivoa. Oli heillä kuitenkin vuosien varrella ollut riitansa pariskuntana. Tämä oli jotakin mitä hän ei ollut koskaan nähnyt.
”Sinä yrität sanoa ihastuneesi naiseen? Mikä vittu sinua vaivaa, Emily?”
”Minä olen... Kahdeksan vuotta.”
Emily vastasi ääni särkyen, hyvin epäselvästi. Naista monta vuotta tulkinneena Eugene kuitenkin osasi yhdistää palaset. Mies asteli ovelle ja pamautti sen kiinni raivoissaan.
”Kerro toki ihastuksestasi. Kerro kaikki. Minä kuuntelen.”
”Eugene, ei... Minä haluan vain erota.”
Miehen katse sai naisen säpsähtämään. Pelkästään katse kertoi mitä mieltä tuo hänestä oli. Emily nielaisi tyhjää, ottaen askeleen taaksepäin.
”Oletko sinä pettänyt minua?”
Emilyn hiljaisuus riitti vastaukseksi. Sekunnin sadasosissa mies oli hänen edessään, laskien kädet vaatekaapin ovia vasten hänen molemmille puolilleen ja työnsi polvensa kenttäratsastajan siron lihaksikkaiden reisien väliin. Siitä ei päässyt karkuun.
”Eugene, lopeta, pelotat minua.”
Hän vetosi hiljaa, ääni kevyesti pelosta värähtäen. Mitä hän oli tehnyt? Ennen kuin hän ehti pyytää uudelleen, mies painui suutelemaan häntä. Se sattui, se ei ollut hellä ja rakastava suudelma. Se halusi omistaa, hinnalla millä hyvänsä, oli sitten miten kipeää mustasukkaisuutta tahansa. Ahdistus tarjosi vain yhden ratkaisunn, jonka seurauksena nainen maistoi Eugenen veren suussaan. Hän puri miehen huulta. Se oli virhe. Mies nappasi kihlattuaan (entistä sellaista) olkavarresta kaikella puristusvoimallaa, pyörähti ja päästi irti, viskaten Emilyn päin seinää. Korkeat korot eivät kantaneet, vaan Emily kaatui seinää päin hallitsemattomasti, kivusta parahtaen.

Sormet takertuivat punaisiin hiuksiin. Mies heitti Emilyä lattiaa pitkin toiseen suuntaan. Hiuksia takertui miehen kihlasormukseen. Hän melkein hyperventiloi, koettaen nousta paniikissa ylös. Eugene tönäisi hänet takaisin maahan.
”Sinä et vittu mene mihinkään! Kerro mitä sinä helvetin huora olet tehnyt selkäni takana!”
”En mitään! En ole tehnyt mitään!”
”Olet! Sinä olisit sanonut suoraan heti, jos et olisi!”
Emily niiskaisi ja kohotti katseensa mieheen. Sinisten silmien katse oli säikähtänyt, täynnä pelkoa. Mitä ihmettä hän oli tehnyt? Hän oli ansainnut tämän, mutta tällainenkö Eugene oli petettynä?
”Minä kävin hänen kanssaan ulkona.”
”Kuinka monta kertaa?”
Kun hiljaisuus pitkittyi liian pitkäksi, Eugene kyykistyi lattialle. Emilyn koettaessa paeta kauemmas, tuo tarttui hänen hiuksiinsa ja repäisi katseen itseensä.
”Kuinka monta kertaa sinä tapasit lepakkorakastajaasi selkäni takana, hmm?”
Emily koetti saada miehen irroittamaan otteensa hiusksistaan. Häntä sattui, happi ei tahtonut kulkea. ”Kolmesti.”
”Kolmesti sinä nait toisen naisen kanssa minun selkäni takana?”
”En koskaan mennyt sänkyyn hänen kanssaan.”

Miehen kohottautuessa seisomaan Emily oli jo valmis pakenemaan. Hän tuli kuitenkin heitetyksi seinää päin kuin rätti. Taas lähti varmasti tukko hiuksia, jotka olivat takertuneet siihen sormukseen. Nainen ulahti kivusta. Vihasta vapiseva käsi tarttui nilkkaan, kiskaisi rättinä paiskotun naisen lähemmäs.
”Irti! Eugene, lopeta, minua pelottaa!”
”Minä näytän sinulle, mitä sinä oikeasti kaipaat, helvetin huora.”
Silmät rävähtivät kauhusta suuremmiksi kuin ne olivat koskaan olleet. Seuraavista sekunneista Emily ei muistanut juuri mitään. Pakorefleksin ajamana hän nousi seisomaan vauhdilla, paeten kohti ovea. Eugenen kädet puristuivat vyötärölle, vetäen potkivan ja huutavan naisen takaisin. Heitti sängylle kuin äsken oli heitellyt pitkin lattiaa.
Kukaan ei tullut, kukaan ei kuullut tukahtunutta huutoa.
Kynttilöiden olisi pitänyt tuoda romantiikkaa ja hellyyttä. Nyt ne vain ilkkuivat elottoman keinotekoisella liekillään. Jos hän vain tuijottaisi sitä liekkiä.
Ei, valo ei tuonut lohtua.

Siitä huolimatta että häntä sattui, kaikki pyöri päässä ja keho varmasti kehitti mustelmia ennätysnopeudella, Emily nousi ylös. Eugene ei enää estänyt. Miehen tyhjä kuori istui sängynreunalla, sielu tuntui paenneen kauas, kauas pois. Kädet täristen nainen veti kultaisen, punaisella kivellä koristellun kihlasormuksen sormestaan ja pudotti sen käsistään.
Edelleen korkokengät jalassa, rikkinäiset stay-upit jaloissaan hän kompuroitsi makuuhuoneen ovelle ja ulos sieltä. Epäuskoinen tyhjyys oli täyttänyt naisen kehon, tärisyttäen sitä enemmän jokaisella askeleella jonka hän otti portaissa kohti ulko-ovea.
Minne hän menisi?
Tallille. Tallille.
Aina tallille. Siellä oli Tico.
Ja Copper. Ihana Copper.

Käsi täristen hän otti mustan, pitkän villakangastakin naulakosta ja mustan nahkalaukun. Hän lähti, vetäen oven hiljaa kiinni perässään.
Emily ehti ajaa Hexhamiin asti ennen kuin pillahti itkuun ratissa. Hän pyyhki kasvonsa parkkipaikalla, nousi autosta ja kipitti tallin tarjoamaan piiloon. Kukaan ei etsisi häntä rehuhuoneen valtavan säkkipinon takaa. Ei kukaan. Sinne hän saattoi käpertyä Copperin kirjaillun fleeceloimen sisään, nuuhkuttaa hevosen tuoksua ja täristä äänettömästä itkusta.

Maanantai 21. toukokuuta 2018 – aamupäivä, White Bay, Newcastle

Yleensä Emily tyytyi juoksemaan läheisissä puistoissa. Tänään aamu oli ollut kaunis ja mieli vetänyt rannalle, joten hän oli lastannut Merryn kirkuvanpunaiseen Seat Ibizaansa. Rannalla tuuli, mutta tekninen juoksutakki piti sen hyvin poissa iholta. Punaiset hiukset saivat olla vapaina, liehua pörröisinä tuulessa. Merry tuntui olevan äärimmäisen onnellinen, pomppien hihnansa päässä innoissaan.
”No niin, mennään. Merry, muista että jos et tottele, olet hihnassa.”
Ei koira ymmärtänyt muistutusta, mutta nainen silti koki tarpeelliseksi muistuttaa. Hän päästi koiran vapaaksi ja venytteli hieman, Merryn touhottaessa tiukaksi tamppaantuneella rantaviivalla naisen vierellä. Hän halusi haistaa meren ja tuntea tuulen, joten vesirajan lähellä juokseminen tuntui ratkaisulta. Hän naksautti sormiaan bordercollielle kun oli venytellyt ja lähti hölkkäämään rennossa tahdissa.
Kuulokkeiden kautta hän kuunteli mitä romanttisimpia popkappaleita, hymyillen leveästi. Tavalla, joka olisi saanut Bexin piruilemaan ja päästämään oksennusääniä, mutta hän ei välittänyt.
Hän oli onnellinen.
Niin äärettömän onnellinen.

Maaliskuu oli mielessä kaukainen, painajaismainen hetki. Se kummitteli hänelle välillä, mutta yksi suukko tai halaus sai sen katoamaan. Lexalla tuntui olevan taikavoimia, joiden avulla tuo vei kaiken pahan pois, saaden hänet tuntemaan olonsa jälleen ihmiseksi, rakastetuksi ja tärkeäksi.
Emily ei ollut koskaan kuvitellut voivansa olla niin onnellinen. Vielä kolme kuukautta sitten hän oli tukehtunut, tyytynyt epämääräisiin katseisiin hakiessaan kahvia.
Nyt hänellä oli ihana naisystävä, jonka kanssa hän jakoi asuntonsa. Ihminen joka arvosti hänen työtään, oli ylpeä hänestä ja rakasti häntä ehdoitta, haluamatta muuttaa mitään.
Avovaimo.
Sitä Lexa oli, jos tarkkoja oltiin.
Pelkkä ajatus sai kuplivan naurun karkaamaan naisen huulilta. Hän ei tiennyt miten olisi voinut pitää sen kaiken sisällään. Oli pakko pysähtyä tuijottamaan horisonttiin ja nauraa. Niin kauan hän oli itkenyt ja ahminut, että naurulla oli niitä samoja taikavoimia.
Eikä se loppunut. Ehkä sen ei tarvinnutkaan. Kupliva nauru purkautui huulten välistä eikä sille näkynyt loppua.

Lexan tapaaminen.
Uudet hevoset.
Badmintonin voitto.
Ystäviä.
Emily ei tiennyt miten olisi käsitellyt onneaan. Kaikki oli niin hyvin, että häntä ei edes itkettänyt onnesta, kuten kuun alussa. Tuntui edelleen hieman epätodelliselta että hän oli vastaanottanut sen suurimman ja kirkkaimman palkinnon arvostetussa kilpailussa. Istunut valkoisen irlantilaisorin selässä, tuntenut miten hevonenkin nautti saamastaan huomiosta, tietäen tehneensä hyvin.
Merry haukahti naiselle ja kiersi ympyrää tuon ympärillä. Se ei ymmärtänyt miksi ihminen nauroi ja tuijotti horisonttiin kuin vajaaälyinen.
”Selvä, selvä, mennään.”
Tahdikas juoksu oli terapeuttista. Loppua kohti oly hyvä kiihdyttää hieman tahtia, jotta pulssi oli sopivasti koholla kun hän lähti kulkemaan takaisin autolla, Merry hihnan päässä jälleen läähättäen. Autolla Emily kaatoi Merrylle vettä matkakippoon ja joi itse omasta pullostaan pitkät kulaukset. Puhelimen sointi sai naisen kulmat kurtistumaan ja vastaamaan puhelimeen.
”Emily Rand-- miksi sinä soitat Loungen puhelimesta? Unohdit laturin? Minä tuon sen rakas. Saitko laitettua sen kauppalistan? Hyvä, sillä minä en osaisi ostaa kaikkea mitä pyysit ilman ohjeita. Ensimmäinen alkaa kolmelta. Niin, tulen viimeistään kahdelta. Minä tuon. Olet rakas, nähdään. Älä polta itseäsi kahvikoneeseen.”