Everyday I feel the same: Stuck, and I can never change

// avoin peli kaikille, joita kiinnostaa. :)) Elsa kaipailisi ensimmäisiä tuttuja Newcastlesta ja neuvoja kuinka Rosingsissa toimitaan

Valkoinen hevoskuljetusauto kääntyi Rosings Parksin pihaan. Etupenkillä istuvan Elsa Oswaldin sydän sykki kiivasta tahtia, vaikka siihen ei ollut mitään hyvää syytä. Elsalla oli ollut sydämen kanssa ongelmia, enimmäkseen rytmihäiriöitä, mutta tämä ei ollut sitä. Elsaa jännitti. Rosings Park näytti yhtä kauniilta kuin muutama päivä sitten, kun hän oli käynyt kirjoittamassa sopimukset kuntoon. Niillä sopimuksilla hänen oma hevosensa pääsisi uuteen talliin, jossa Elsa toivoi koko sydämestään Hugon viihtyvän ja sopeutuvan. Hugo oli viihtynyt erittäin hyvin edellisessä tallissaan Lancasterissa, mutta Elsan muutettua Newcastleen uuden alun toivossa, hänen oli löydettävä Hugolle uusi koti, jossa tämä toivon mukaan viihtyisi. Toivottavasti kyseinen koti olisi Rosings, sillä tallin maine ja idyllinen ulkomuoto saivat ainakin Elsan viihtymään siellä, mutta jos ori ei sopeutuisikaan, olisi pakko löytää uusi talli. Tätä Elsa ei todellakaan toivonut.

Kun auto pysähtyi, alkoi takaa kuulua kärsimätöntä tömistelyä ja hirnuntaa. ”Hugo ei malta odottaa,” naurahti kuskina istuva nuori mies, jolla oli tumma tukka ja ruskeat silmät. Miehen nimi oli Marcus, ja hän oli Elsan ystävä edelliseltä tallilta, joka oli hyvää hyvyyttään lupautunut ajamaan Hugon uuteen kotiinsa. Hugon tavarat Elsa oli itse saanut kuljetettua omalla Toyotan citymaasturillaan aikaisemmin, joten tallilta puuttui ainoastaan itse hevonen. ”Kiitos kaikesta Marcus,” Elsa hymyili miehelle ja kurottautui halaamaan häntä. Elsa tiesi, että miehellä oli häntä kohtaan tunteita, niistä oli puhuttu, mutta Elsa ei voinut sanoa tuntevansa samalla tavalla. Elsa ei ollut parisuhdeihmisiä, eikä hän haaveillut naimisiinmenosta tai perheen perustamisesta. Marcus tiesi sen, mutta oli toivonut, että jos Elsa jäisi Lancasteriin, hän saattaisi muuttaa mielensä ja haluta yrittää Marcuksen kanssa. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Elsa oli ilmoittanut muuttavansa, haluavansa jotain enemmän elämältä, kuin Lancaster pystyisi antamaan.

Hetken kuluttua valkoinen auto ajoi pois ja Elsa jäi pihalle seisomaan mustan Hugon kanssa, joka lempeästi pukkasi häntä päällään. ”Mä tiedän poika. Kyllä kaikki järjestyy,” nainen sanoi silittäen parhaan ystävänsä poskea. Hän todella toivoi, että kaikki järjestyisi.

Elsa oli asunut Newcastlessa kaksi viikkoa ja hän ainoastaan osasi reitin kotoa työpaikalleen, muuten hän oli täysin hukassa. Uusi kaupunki ja uudet ihmiset, aiheuttivat paljon ahdistusta ja stressiä, eikä uusi alku tuntunut enää niin kovin hyvältä idealta. Elsa kuitenkin oli helpottunut saadessaan Hugon Newcastleen, se oli ainoa asia mitä hän todella tarvitsi. Nyt kun Hugo oli täällä, asiat ehkä alkaisivat loksahdella paikalleen.

Elsa lähti kävelemään tallin pihalla hitaasti Hugoa riimussa taluttaen. Ori katseli ympärilleen epäluuloisesti. Välillä se katsoi Elsaa ja seuraavaksi taas ympärilleen. Se vaikutti olevan yhtä eksyksissä kuin Elsakin. ”Ei hätää poika,” vaaleatukkainen sanoi yrittäen muistella missä Hugon karsinan oli hänelle ohjeistettu olevan.

// Minä hyppään Danielin kera mukaan :> Anteeksi, innostuin hieman jaarittelemaan. //

Harmaa, mittojen mukaan teetetty puku ja kiillotetut nahkakengät eivät sopineet hevostallille edes parhaimmissa unelmissakaan, sillä hevosten kanssa sai aina sotkettua vaatteensa. Edes Rosings Parkin hyväkuntoiset tarhanpohjat ja niille johtavat, siistityt hiekkatiet eivät auttaisi, sillä mutaa onnistuisi aina sotkemaan lahkeisiin, vaan Daniel Wolfen mieltä moinen ei painanut kun mies nousi mustan taksin kyydistä tallin pihalla. Miehen kalpeat kasvot olivat osin aurinkolasien heittämän varjon peitossa, mistä mies oli varsin kiitollinen, sillä kapeaksi viivaksi puristuneet huulet ja silmien tyhjä, tuijottava katse eivät tosiaankaan olisi antaneet hänestä helposti lähestyttävää kuvaa. Onneksi hän ei ollut täällä etsimässä ystäviä, vaan tapaamassa parasta ystäväänsä; mustanruunikkoa Ciceroa, joka oli ainakin Danielin mittapuulla maailman hienoin hevonen. Mies suoristi vaaleanharmaan puvuntakkinsa, pyöräytti hartioitaan ja suoristi selkänsä tarttuessaan rinnallaan seisovan mustan labradorinnoutajan valjaisiin. Icarus, jonka opaskoiraliivi kertoi kaikille, missä hommissa koira oli, odotti kärsivällisesti omistajansa merkkiä suunnata tuttuun tallirakennukseen.

Daniel ei uhrannut toista ajatustakaan hevoselle ja naiselle, jotka pyörivät kivetyllä tallipihalla, vaan asteli suoraan sisään talliin. Hän suuntasi tottuneesti oman ruunansa karsinalle, vaan joutui pettymään, kun Cicero ei ollut vielä sisällä. Mies huokaisi hiljaa. Toki hänen ruunansa osasi olla yksi maanvaiva laitumelta haettaessa, mutta hän oli soittanut etukäteen ja ilmoittanut, että saapuisi paikalle. Hän ei voisi lähteä hakemaan omaa hevostaan laitumelta, ei kun siellä oli toinen toistaan arvokkaampia kilpahevosia, joita hän ei tuntenut. Hän ei näkisi hevosia, eikä Icarus voisi toimia hänen silminään, kun hevoset olivat tuntemattomia eikä hän tiennyt, miten ne reagoisivat opaskoiraan. Hän tukahdutti turhautuneen äännähdyksen ja kääntyi maltillisesti kannoillaan. Tallikäytävä oli hiljainen, joten lieni parasta palata takaisin tallipihalle, jolla oli ollut ainakin yksi elävä ihminen hevosen kera. Mies veti kätensä mustien hiustensa läpi ennen kuin palasi takaisin raikkaaseen ulkoilmaan. Tietenkin kaikki tallityöntekijät olivat juuri nyt viemässä hevosia ulos, auttamassa valmennuksissa tai maastossa liikutettavien hevosten kanssa. Tänään ei mikään muukaan ollut mennyt putkeen, joten miksi tämäkään olisi sujunut kuten hän oli toivonut.

"Hyvää päivää. Sattuisitteko tietämään, mistä tavoitan tallin henkilökuntaa?" Daniel kysäisi kohteliaalla äänensävyllä pysähtyessään kivetyn tallipihan laidalle. Hän käänsi kasvonsa siihen suuntaan, josta hevosen kavioiden kopina kuului ja toivoi tosissaan, että hevosen käsittelijä, kuka ikinä se sitten olikaan, seisoi jossakin orin lähettyvillä. Hän vihasi sokeudessaan kenties eniten sitä, ettei ikinä tiennyt, minne suuntaan kääntää kasvonsa ennen kuin keskustelukumppani aukaisi suunsa. Mies piteli tiukasti kiinni mustan opaskoiransa valjaista ja antoi aurinkolasien jäädä peittämään vaaleansinisiä silmiä, jotka eivät enää välittäneet kuvaa ympäristöstä miehen verkkokalvoille. Nopeasti miehen huomio kääntyi kuitenkin muualle, kun sivummalta kuului hevosen raviaskelia ja miehen raskaat juoksuaskeleet.
"Collins saapuu pikapuoliin Ciceron kanssa, herra Wolfe", tallityöntekijä Nathan huikkasi hidastaessaan rinnallaan kaula kaarella ravaavan kookkaan punaruunikon tamman käyntiin terävällä nykäisyllä riimunnarusta. Kiukkuinen tamma korskui korvat luimussa ja näykki ilmaa uhitellen koko massiivisella olemuksellaan tallityöntekijälle, joka ei hätkähtänytkään. "Heti, kun hän saa Ciceron sisään, hän tulee esittelemään tallia enemmän teille, neiti", tallityöntekijä jatkoi suunnaten huomionsa Elsan puoleen. Hänen olisi pitänyt muistaa uuden asiakkaan nimi, mutta no, vahinkoja sattui.
"Minx!" Mies ärähti kun tamma napsautti hampaitaan aivan liian lähellä hänen käsivarttaan. Hevonen kohotti päätään ja otti puolikkaan askeleen kauemmas taluttajastaan, mutta pienintäkään häpeän pilkahdusta ei ylpeissä silmissä näkynyt. "Minun on pakko viedä tämä neitokainen sisään, mutta Collins saapunee pian", Nathan jatkoi kiireisesti ennenkö katosi tallikäytävälle kiukkuisen tamman kanssa suunnaten ilmaan äänettömän rukouksen siitä, että hiljainen Lucy todella saisi Ciceron kiinni ja pääsisi esittelemään tallia uudelle asiakkaalle mitä pikimmin. Effie hirttäisi heidät kaikki, jos Elsa joutuisi odottamaan orinsa kanssa liian pitkään. Daniel käänsi huomionsa takaisin Elsaan.

"Pahoitteluni, vastaanottajanne taitaa olla -- myöhässä minun hevoseni takia", mies lausahti pieni katko puheeseen ilmestyen, kun hän joutui kaivelemaan seuraavaa sanaa mielensä perukoilta. Hän vihasi sitä tunnetta, kun sana lipesi hänen sormiensa lomasta ja jäi leikkimään hippaa aivan kielen perukoille. Onneksi vuodet olivat tehneet sanallisesta viestinnästä helpompaa kuukauden kerrallaan, eikä hän enää joutunut kaivelemaan jokaista sanaa aivojensa takaosista. Oli yhä päiviä, kun vanhan ratsastusonnettomuuden aiheuttama aivovamma ilmeni puheen katkoksina, mutta oli yhä enemmän päiviä, kun hän saattoi sanoa monia lauseita ilman hetkenkään haparointia. Näkö ei koskaan palaisi, mutta hän oli oppinut elämään ilman silmiään, tai ainakin kovasti uskotteli niin itselleen.

//haha ei haittaa :---)

Taksista astui mies, joka oli pukeutunut liian siististi tallille, ainakin Elsan mielestä. Toisaalta, puku teki miehen, se naisenkin piti allekirjoittaa. ”Ei hätää poika,” Elsa sanoi taputtaen Hugon kaulaa. Ori oli hieman hämmentynyt mustasta koirasta, joka tuli miehen mukana taksista ulos. Oli Hugo tottunut koiriin, mutta silti se suhtautui niihin varauksella. Ne olivat sen mielestä ihan liian pieniä ja arveluttavia. Vaikka kuinka Elsa oli yrittänyt totuttaa Hugoa erilaisiin tilanteisiin ja asioihin, jotta ori ei alkaisi turhaan pelätä mitään, niin aina jäi sellaisia asioita, joita Hugo ei vaan voinut sietää tai ymmärtää.

Elsa tunnisti kaukaa miehen olevan sokea, yleissivistystä vai ammattitaitoa? Ehkä molempia. Nainen jatkoi kävelyä ympäri pihaa, jotta ori ei hermostuksissaan vain tepastelisi ympäriinsä. Ennen kuin hän kerkesi vastata pukumiehelle, oli kenties hänen etsimänsä ihminen saapunut paikalle tammaa taluttaen. Hevosen saapuminen sai Hugon hörähtelemään innokkaasti ja heiluttelemaan päätänsä puolelta toiselle. Elsa otti orin riimusta kiinni, jotta pystyisi pitämään sen paremmin hallinnassa. Hän ei haluaisi aiheuttaa valtavaa kohtausta heti saapuessaan tallille, joten yritti parhaansa mukaan pitää innokkaan Hugon paikalla ja asiallisesti käyttäytyvänä. ”NYT nätisti,” Elsa komensi lopulta oria, joka ei meinannut millään malttaa pysyä paikallaan. Vilkaistuaan Elsaa ja huomatessaan naisen olevan tosissaan, Hugo lopetti pään heiluttelun, mutta jäi vilkuilemaan tamman perään.

Elsa nyökkäsi kohteliaasti, kun häntä puhuteltiin neidiksi ja tallihenkilökunnan luvattiin saapuvan pian. Neidiksi puhuttelu ja teitittely tuntuivat liian viralliselta, mutta oli liian myöhäistä huikata perään, että häntä voisi hyvin kutsua Elsaksi.

”Ei minulla ole kiirettä,” nainen vastasi kohteliaasti kun mies pahoitteli viivytystä. Ei Elsalla ollut kiire mihinkään. Töistä oli vapaata tämä päivä, joten hän saisi omistaa sen kokonaan Hugolle. Suunnitelmissa oli talliin totuttelua ja ehkä pieni metsälenkki, jotta Hugon jalat vertyisivät ja Elsakin pääsisi tuulettamaan ajatuksiaan.

Elsa oli kuullut pukumiehen sukunimeksi sanottavan Wolfe. Vakuuttava sukunimi, miehellä oli siitä ja puvusta päätellen varmasti hyvä työpaikka. ”Teillä on suloinen koira, herra Wolfe,” Elsa sanoi katsoen hymyillen mustaa labradorinnoutajaa. Hän rakasti koiria, vaikka heidän perheellään ei ikinä sellaista ollut ollutkaan ollut.

Daniel ei uskonut sitä. Aina oli kiire johonkin, vaikka miten nainen muuta vakuuttelisi. Kukaan ei mielellään käyttänyt aikaansa turhaan seisoskeluun ja maailman menon ihmettelyyn. Aina oli parempaakin tekemistä. Hän kuitenkin nyökkäsi kohteliaasti eikä alkanut väitellä vastaan vieraan naisen kanssa. Se jos mikä olisi osoittanut käytöstapojen puutetta. Hän veti syvään henkeä koettaen tahdonvoimalla pakottaa ruunansa saapumaan hoitajansa kera mitä pikimmin. Hän halusi oman hevosensa selkään nyt eikä kohta. Olisipa Cicero ollut omassa tarhassaan, jossa oli koko joukko tuttuja, kilttejä hevoskavereita ja hän voisi noutaa mustanruunikon aivan itsekseen. Oli turhauttavaa joutua luottamaan muiden apuun jossakin niin yksinkertaisessa asiassa kuin hevosen noutamisessa laitumelta. Hän ei ollut taakka tai rasite, eikä missään nimessä kaivannut täyspäiväistä avustajaa. Hän pärjäsi omillaan, kunhan hänelle vain annettiin hieman enemmän aikaa ja tilaa hengittää sekä ajatella.

"Icarus kiittää kauniista sanoistanne", Daniel vastasi painaen refleksinomaisesti kasvonsa koiransa puoleen. Hän ei ollut koskaan nähnyt opaskoiraansa, mutta hän uskoi muiden sanoihin uroksen sulavasta ulkomuodosta. Kiltti ja lempeä uros heilutteli leppoisasti häntäänsä seistessään omistajansa rinnalla. Kunhan koira pääsisi valjaistaan, jotka älykäs eläin rinnasti työntekoon, kiertäisi ihmisrakas uros henkilöltä toisen luokse rapsutuksia kerjäten. Mies havahtui kohottamaan kasvonsa naisen puoleen hetkeä myöhemmin. Hänhän ei edes tiennyt naisen nimeä!
"Anteeksi, en tainnut lainkaan -- esittäytyä. Olen Daniel Wolfe", hän esitteli itsensä vaikka nainen olikin jo näppärästi hänen sukunimensä poiminut tallityöntekijän huulilta. Hän toivoi, että esittäytyminen rohkaisisi naista tekemään saman. "Koirani on tosiaan Icarus ja hevoseni, mikäli se joskus antaa -- laitumelta kiinni, on Crescendo II, tallissa tutummin Cicero. Oletan, että -- pitelemänne hevonen teidän?" Talliympäristössä keskustelun kääntäminen hevosiin tuntui aina kaikista luontevimmalta. Mies yritti parhaansa mukaan niellä turhautumisensa, jota puheen lomaan jäävät katkot synnyttivät, mutta ote opaskoiran valjaista kiristyi ja hartiat jännittyivät siitä huolimatta. Mitä enemmän hän antoi tunteilleen tilaa mellastaa, sitä katkonaisemmaksi puhe muuttui, joten oli parempi säilyttää edes jonkinlainen rentous ja hyvän olon haavekuva, niin hän ei joutuisi taistelemaan aivan jokaisen sanan kanssa. Tämä päivä vain tuntui tekevän kaikkensa, jotta hän narskuttelisi hampaansa piloille ja löisi rystysensä verille kiviseinää vasten.

”Vai että Icarus. Kreikkalaisen mytologian poika, joka lensi liian lähelle aurinkoa,” Elsa hymyili katsoen koiran lempeitä silmiä. Icarus näytti viisaalta ja sen turkki kiilsi. Mies piti siitä varmasti erittäin hyvää huolta. Vaaleatukkainen nainen oli ollut aina kiinnostunut historiasta, varsinkin antiikin historiasta. Hän olisi voinut viettää tuntikausia lukien roomalaisesta taiteesta, kuinka imperiumia hallittiin ja kreikkalaisesta kulttuurista joka oli orjayhteiskunta. Nuorena Elsa oli haaveillut historian opettajana olemisesta, mutta aina haaveet eivät toteudu. Kohtalo tai joku muu laittaa kapuloita rattaisiin sekä yksi asia johtaa toiseen. Ei Elsaa haitannut kuitenkaan olla sairaanhoitaja. Nainen piti ammatistaan. Ihmisten auttaminen sai itsellekin hyvän olon. Ei vaaleatukkainen tiennyt tulisiko se olemaan hänelle loppuelämäksi ammatti, mutta ainakin tähän hetkiseen elämäntilanteeseen se sopi erittäin hyvin. Vaikka Elsa ei jokainen sekunti tiennyt mikä oli hänen omaksi parhaakseen, onneksi hän osasi ajatella muiden parasta.

Miehen esittäytyessä Danieliksi, nainen maisteli hetken nimeä kielellään jotta muistaisi sen jatkossa. Elsalla oli oikeastaan hyvä nimimuisti, mutta uusien ihmisten kanssa nimet helposti katosivat mielestä. Hänestä tuntui hassulta esittäytyä ilman kättelyä, joten hän astui askeleen lähemmäs miestä pitäen Hugoa kauempana koirasta ja tarttui vapaalla kädellään Danielin siihen käteen, joka ei pitänyt Icaruksesta kiinni. ”Elsa Oswald. Mukava tutustua Daniel,” hän sanoi puristaen hellästi miehen kättä. ”Ja joo, kyllä on. Tässä on Theodore’s Huge Opportunity, tutummin Hugo,” Elsa naurahti palaten samalla seisomaan orin viereen ja irrottaen kätensä kättelystä. Hugo heilautti päätänsä ja hörähti. Vaikka Elsalla ei ollut kiire mihinkään, niin poika alkoi käydä malttamattomaksi. Nainen siirsi kätensä taputtelemaan Hugon kaulaa, jotta ori ei keskeyttäisi keskustelua täysin.

”Oletko sä kauan harrastanut hevosia?” vaaleatukkainen kysyi mieheltä. Elsa kaipasi kovasti ihmiskontakteja ja tuttuja, sillä hän ei ollut muutaman viikon jälkeen tutustunut kehenkään muuhun kuin työkavereihin. Heissäkin oli puolensa, mutta Elsasta olisi mukavaa jos hän kykenisi nimeämään muita henkilöitä lähistöltä, kuin vain ainoastaan hoitohenkilökuntaa. Hänellä olikin ollut toive tutustua tallilta sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa kykenisi tapamaan myös tallin ja hevosmaailman ulkopuolella. Ei Elsa tiennyt olisiko Daniel sellainen ihminen, mutta tutustumisessa ja kohteliaassa jutustelussa ei voinut olla mitään vikaa.

Daniel hymähti aavistuksen huvittuneena naisen kommentille. Mytologia oli ainakin Elsalle tuttua, jos ei muuta. Hän ei ollut varsinaisesti vaikuttanut Icaruksen nimeen lainkaan, mutta oli pitänyt virallista nimeä niin mukavana, ettei ollut suotta kehitellyt uutta kutsumanimeä. Icarus tunnisti oman nimensäkin niin näppärästi, että vaihtaminen olisi ollut suoranaista hölmöilyä.
"Juurikin näin. Icarus on vielä kennelistä nimeltä Labyrinth, joten -- sekin sopii yhteen pojan nimen kanssa", hän lisäsi. Eihän sitä koskaan tiennyt, kuinka paljon Elsa oli mytologiaan perehtynyt. Mies ei säpsähtänyt yllättävää kosketusta kämmenellään, sillä oli kuullut naisen lähestyvän ja no, looginen selitys sille oli kättely. Hän vain tunsi olonsa tavattoman kömpelöksi, kun ei pystynyt kättelemään kunnolla, vaan onneksi moinen ei tainnut Elsaa haitata.
"Kuin myös, neiti Oswald", mies vastasi osaamatta pudottaa neidittelyä pois. Hänet oli kasvatettu teitittelemään jokaista ellei eriäviä ohjeita annettu, joten hän piti kasvatuksestaan kiinni niin hyvin kuin vain saattoi. Isä ei olisi tyytynyt vähempään.

"Lapsesta saakka", Daniel vastasi kysymykseen. "Nousin ensimmäisen kerran satulaan viiden vanhana ja hevosenikin olen omistanut jo yli vuosikymmenen", mies lisäsi jottei vastaus jäisi niin lyhyeksi. Kun hän keskittyi ajattelemaan hevostaan ja muistelemaan vuosia, jolloin Cicero oli ollut nuorempi ja vetreämpi, rentoutui hän edes sitä huomaamattaan, eikä puhe takellellut aiempaan tyyliin.
"Cicero oli nuorempana kouluratsuni, mutta nykyään käymme lähinnä rauhallisilla maastolenkeillä ja puuhastelemme silloin tällöin kentällä omaksi iloksemme", Daniel vielä valotti hevosteluaan. Ciceron alati kohoava ikä pakotti hänet luopumaan asioista, joita hän rakasti henkeen ja vereen, kuten pikkutarkkaa sileätyöskentelyä. Ei hän enää kehdannut vaatia napakkaa kokoamista ja täsmällisiä laukkapiruetteja ruunalta, joka oli jo tanssinut oman osansa edestä hänen kanssaan.
"Entä te? Kilpailetteko kenties Hugon kanssa?" Mies käänsi keskustelun takaisin kauniimpaan osapuoleen. Hugo vaikutti virkeältä hevoselta mitä äänimaailmaan tuli, sillä jo tässä ajassa hän oli kuullut niin hörähtelyä kuin kivettyä tallipihaa vasten kopisevien kavioiden askelia. Sen enempää hän ei hevosesta tosin osannut sanoa, mutta nimi antoi syytä olettaa, ettei edessä seissyt karvaista ponia tai raskasta kylmäveristä. Vaikka kaipa sellaisillakin saattoi jossakin lajissa kilpailla. Missä, sitä hän ei tiennyt.

Elsa hymyili valoisasti Danielin kertoessa lisää Icaruksen taustoista. Häntä oikeasti kiinnosti kuulla koirasta. Kun mies kertoi koiran kennelin nimen, hän naurahti ääneen. ”Tarinasta puuttuu vielä isä, joka antoi pojallensa siivet, mutta kovasti varoitteli, ettei tämä lentäisi liian lähelle aurinkoa,” nainen jatkoi kuin todistaakseen, että tiesi tarinan. Tarina Icaruksesta oli oikea klassikko ja Elsa oli lukenut sen useita kertoja. Hänet tarina lumosi aina uudestaan. Icaruksen lumoutuminen auringosta ja halu lentää lähemmäs ja lähemmäs. Jollain tavalla Elsa samaistui siihen. Varoituksista huolimatta sitä vaan lumoutuu jostain ja eikä kuuntele varoituksia. Lopulta tippuu mereen kun aurinko polttaa siivet, tai sitten joutuu osastolle kun sydän on pettämässä ja vartalo on liian hauras.

Danielin neidittely huvitti Elsaa. Hän ei oikeastaan kokenut itseään neidiksi sillä hetkellä. Naisen hiukset olivat sekalaisella nutturalla, kasvot meikittömiä ja hänen päällänsä boyfriend-malliset farkut, t-paita ja tennarit. Vaaleatukkaisen teki mieli muistuttaa, että häntä saisi ilomielin kutua Elsaksi, mutta Danielista kuitenkin näki, että hänet oli kasvatettu tällaiseen käytökseen, joten Elsa päätti antaa asian olla. Tavallaan oli virkistävää tulla kutsutuksi neidiksi. Elsa oli kasvatettu teitittelemään vanhempia ihmisiä, mutta hän ei pitänyt Danielia niin paljon vanhemmalta, että teitittely olisi ollut tarpeen, joten hän päätti jatkaa sinuttelua kaikesta huolimatta.

”Sinulla on kunnon hevoshistoria ja teillä Ciceron kanssa on oikein yhteinen historia,” Elsa sanoi kuunnellen miehen kertomusta. Kouluratsastus oli Elsasta kaunista katsottavaa, mutta hän tylsistyi sitä itse kokeillessaan. Ehkä vielä joskus riittäisi motivaatiota siihenkin.
”Jos hevonen on omistajaansa ja omistajan koiraan tullut, on se varmasti kovin hyvännäköinen yksilö,” Elsa sanoi. Lauseen sanottuaan hän hätkähti kuinka paljolti flirttailulta se olikaan kuulostanut, vaikka se ei ollut ollenkaan ollut naisen tarkoitus. Hän oli ajatellut vain kehua hevosta kuulemansa perustella. Turha lausahdusta oli kuitenkaan ruveta enää korjaamaan. Parasta oli vain toivoa, ettei Daniel pelästyisi ja luulisi naisella olevan iskemässä miestä.

”Aloitin ratsastuksen kuusivuotiaana. Hoidin ja ratsastin yhtä ponia kuin omaani. Se menehtyi ollessani 14 ja sen jälkeen lopetinkin hetkeksi. Panostin balettiin, kunnes jouduin lopettamaan sen kokonaan,” Elsa vastasi miehen kysymykseen. ”Muutaman mutkan ja tapahtumien seurauksena sain Hugon 2011 ja tässä nyt ollaan,” nainen jatkoi hajamielisesti taputellen orin kaulaa. Hän oli Hugolle velkaa elämänsä ja oli varma siitä, että hevonen oli ollut suurin apu hänen paranemiseensa. Elsan oli ollut pakko alkaa syödä enemmän, jotta jaksoi olla tallilla ja hoitaa Hugoa. Ensimmäisillä ratsastuksilla Hugo kantoi häntä kuin pientä lasta, varoen ja hellästi. Siitä yhteinen elämä oli alkanut. Pienillä askelilla, joiden seurauksena he olivat nyt tässä.
”Sinne olisi tavoite. Tähän mennessä ollaan vaan pieniin kisoihin osallistuttu hyppelemään esteitä, mutta yksi asia kerrallaan. Ehkä me päästään vielä kunnon kentille,” nainen jatkoi samalla toivoen viimeisen lauseen toteutuvan vielä joskus.

// Pahoittelen jo valmiiksi kirjoitusvirheitä, sillä nakuttelin tämän kännykällä eivätkä sormeni aina ole ihan niin näppärät kuin tulee kuviteltua :D//

Daniel naurahti pehmeää huvittuneisuutta pienessä äännähdyksessä. Elsa todella tunsi mytologian, kenties paremmin kuin hän itse, vaikka Icarus olikin saanut hänet kiinnostumaan koiran nimen taustoilla vaikuttaneista kirjoituksista ja uskomuksista.
"Minun on tunnustettava, että tämän keskustelun osalta te olette ehdottomasti viisaampi osapuoli, neiti Oswald, vaikka koira minun onkin", hän kommentoi hyväntuulisesti. Icarus oli hieno koira, jonka luotettavuud, älykkyys ja puhdas lempeys ei koskaan lakannut hämmästyttämästä häntä. Kaikista opaskoirista joita hänellä oli ollut ja joihin hän oli törmännyt, ei yksikään vetänyt vertoja hänen mustalle labradorilleen. Puistoissa kulkiessa harva saattoi ohittaa heidät ilman ihailevaa kommenttia koirasta, mistä hän oli vuoroin kiitollinen ja huvittunut. Onneksi opaskoiran työliivit käsikahvan kera pitivät useimmat kauempana. Icarusparka kun ei kesken työpäivänsä oikein kehuista perustanut, vaikka muutoin liimasikin itsensä ihmisten keskelle rapsutuksia kerjäämään.

Daniel mietti silmänräpäyksen ajan, mitä nainen oli oikeastaan sanonut ja mahdollisesti sanoillaan tarkoittanut. Tällaisina hetkinä hän kirosi mielessään sokeuttaan useammin kuin yleensä päivän mittaan, sillä lauseen tarkka merkitys jäi hänelle epäselväksi kehonkielen viestien jäädessä pimentoon. Mies päätyi naurahtamaan samalla pehmeydellä kuin aiemminkin, kevyen hymyn kohotessa kalpeille huulille.
"Cicero on komea ruuna, se minun on myönnettävä. Aika on varmasti tehnyt tehtävänsä, mutta siitä huolimatta olen valmis vannomaan, etten ole koskaan nähnyt upeampaa hevosta", hän vastasi ripaus kaipuuta äänessään. Hän muisti täydellisesti, miltä Cicero näytti, mutta hän ei ollut enää vuosiin nähnyt muita hevosia tai edes sitä, miten arvokkaasti mustanruunikko oli vanhentunut. "Hugo on varmasti myös komea ilmestys", mies lisäsi tajuttuaan että hänen aiemmat sanansa saattoi ymmärtää niin väärin. Ei hän tarkoittanut väheksyä muiden hevosia, mutta rehellisyyden nimissä hän ei ollut nähnytkään tämän tallin hevosista yhtäkään. Hän oli ollut liian nuori menettäessään onnettomuudessa näkönsä, jotta voisi tunnistaa tallin hevoset. Nimet olivat toki tuttuja, mutta Cicero oli ainoa, jonka ulkomuodon hän saattoi vaivatta kuvitella.

"Uskon vakaasti, että pääsette vielä kilpailemaan toivomallanne tasolla. Kaikki on mahdollista, mikäli vain uskoo siihen ja on valmis tekemään töitä tavoitteidensa eteen", mies lausahti, sillä se tuntui asialta, joka hänen kuului sanoa. Ei hän oikeasti tiennyt, millainen ratsastaja nainen oli tai millainen hevonen tuolla oli allaan, mutta ei pienestä kannustuksesta haittaakaan voinut olla. Ehkä hänen pitäisi kysellä lisää naisen kisatoiveista sekä Hugosta. Moiset ajatukset kuitenkin katkesivat lähestyviin käyntiaskeliin ja tuttuun hörähdykseen, kun vanha ruuna tunnisti ovenpielessä seisovan miehen.
"Pahoittelen kestoa herra Wolfe, Cicero ei olisi millään tahtonut tulla sisälle näin kauniina päivänä", vaaleahiuksinen Lucy lausahti ojentaessaan riimunnarua miehelle, joka laski epäröimättä irti koiransa valjaista tarttuakseen kirkkaanpunaiseen naruun. Tallityöntekijä käänsi huomionsa uuden hevosen ja Elsan puoleen asiakaspalvelijan vankkumaton hymy huulille ilmestyen.
"Olen äärimmäisen pahoillani, että jouduitte odottamaan. Toivottavasti siitä ei koitunut teille suurta harmia. Olen Lucy Collins, tallityöntekijä, ja toivotan teidät lämpimästi tervetulleiksi Rosings Parkiin. Tahdotteko, että näytän hevosenne karsinan?" Lucy puhui kohteliaalla, selkeällä äänellä ihaileva katse Hugoa seuraten. Ori näytti vallan hurmaavalta.

"Oli mukava keskustella, neiti Oswald", Daniel lausahti hetken odoteltuaan. "Toivottavasti viihdytte hyvin", mies jatkoi vilpittömästi toivoen. Toisin kuin monet muut, Elsa ei ollut hämmentynyt hänen sokeudestaan tai puheen katkonaisuudesta, vaan jatkanut keskustelua kuten tekisi kenen tahansa muunkin kanssa. Siitä sopi olla kiitollinen. Daniel maiskautti huuliaan saadakseen suurikokoisen puoliverisensä huomion. Cicero hamusi rakastavasti mustia hiuksia samettisilla huulillaan, mutta lopetti puuhansa kun Daniel lähti kävelemään sisälle talliin. Lucy vilkaisi poistuvan kolmikon perään edelleen ihmeissään siitä, miten näppärästi sokea mies liikkui suuren hevosensa kanssa.
"Onko jotakin erityistä, minkä kanssa voisin teitä auttaa?" Lucy kysyi jo täysin unohtaneena, miten oli luvannut näyttää Hugon uuden kotikarsinan. Sitä se teetti, kun päässä raksutti kymmenet asiat yhtä aikaa.

// ei mitään ongelmaa! tiedän tunteen liiankin hyvin! mä taas toivon ettei mun kirjoitus ole kovin sekava.

Elsan kasvoille nousi pieni punastuminen, kun Daniel kutsui häntä viisaammaksi osapuoleksi. Ei nainen oikeastaan tuntenut itseään kovin viisaaksi, mitä nyt tiesi asioista sitä ja tätä. Enimmäkseen yleissivistystä, mutta oli Elsa jaksanut myös koulussa panostaa asioihin, jotka kiinnostivat. Kehu tuntui kuitenkin aina hyvältä, oli se minkälainen tahansa. Danielista huomasi, että hän oli ylpeä koirastaan. Syystäkin, sillä Icarus vaikutti erittäin lojaalilta kumppanilta ja apurilta.

Vaaleatukkainen nainen sai aikaiseksi nauraa ääneen, kun Danielin nopeasti korjasi sanomaansa. Toki kaikkien mielestä oma hevonen oli kaikista komein. Niin oli Hugokin Elsasta. Useasti se sai ihailevia katseita. Elsa kuitenkin rakasti hevosta sen luonteen vuoksi. Kuinka Hugo piti huolta hänestä ja ymmärsi pienimmätkin ohjeet.

”Täytyy vain toivoa parasta. Pitää katsoa mihin elämä vie,” Elsa vastasi Danielin kannustukseen. Nainen toivoi menestystä kisakentillä tai edes pääsyä sinne. Se ei vaan olisi vielä mahdollista. Hugon ja hänen pitäisi harjoitella paljon. Elsa ei kuitenkaan halunnut hankkia lisää stressiä mistään, joten kaikki ajallaan.

”Oli erittäin mukava keskustella, herra Wolfen. Toivottavasti teillä on ilahduttava ratsastus ja kohtaamme vielä,” Elsa sanoi tarkoittaen varsinkin viimeistä osaa. Daniel vaikutti fiksulta ihmiseltä ja Elsa olisi niin mielellään jutellut miehen kanssa vielä kauemminkin. Oli virkistävää puhua muiden ihmisten kanssa kuin työkavereiden. Useimmiten keskustelut heidän kanssaan olivat työasioita: kuinka erään rouvan kunto oli heikentynyt tai sitten jotain muuta. Kyllä he keskustelivat henkilökohtaisesti asioistakin, mutta Elsa ei ollut sellaiseen vielä valmis. Ei tuntunut hyvältä kertoa henkilökohtaisia ihmisille joita ei edes tuntenut kunnolla. Ei sillä, ei Elsa tuntenut Danieliakaan, mutta olisi mieluusti tutustunut paremmin. Miehellä oli myös miellyttävä ääni, jota kuunnella.

”Hei Lucy ja ei mitään ongelmaa. Jos voisit näyttää Hugon karsinan, olisin kovin kiitollinen,” Elsa sanoi ystävällisesti nuorelle naiselle, joka näytti olevan kiireinen. Elsa ei halunnut vaivata tätä kauempaa. Kunhan hän saisi oriin karsinaan ja sen jälkeen kävelisi itsekseen ympäriinsä tutustuen. Ehkä myöhemmin pieni maastolenkki. Se kuulosti hyvältä. Elsa kaipasikin pientä tuuletusta. Viime päivät olivat olleet täynnä stressiä sekä ahdistusta ja nainen kaipasi pakokeinoa todellisuudesta. Toivottavasti pieni ratsastuslenkki hoitaisi homman.

Lucy oli kiitollinen siitä, ettei Elsa ainakaan vielä vaikuttanut yhdeltä surullisenkuuluisalta omistajatyypiltä; niiltä joilla oli liikaa rahaa ja liian vähän kunnioitusta alempiaan kohtaan. Hän oli valmistautunut valitusvirteen ja haukkuihin, joten naisen ystävällinen ja ymmärtäväinen reaktio sai hymyn muuttumaan hieman aidommaksi. Kun työskenteli päivästä toiseen asiakkaiden kanssa, oppi hymyilemään silloinkin kun ei tehnyt mieli hymyillä lainkaan. Tällä kertaa ei ollut niin.
"Totta kai, neiti Oswald. Tännepäin", hän vastasi pirteästi ja lähti edeltä kohti karsinaa, johon Hugo majoitettaisiin. Komea ori pääsisi poikamiesten käytävälle Ciceron rinnalle. Vanha ruuna oli onneksi hyvätapainen naapuri eikä aiheuttaisi sen suurempaa ongelmaa uudesta naapuristaan.

Daniel oli saanut mustanruunikon hevosen karsinaan ja käynyt noutamassa harjapakin. Musta Icarus oli vapautettu tehtävistään, mistä hyvästä ainoastaan punaista huivia kaulassaan kantava koira suunnisti häntää heiluttaen Lucyn luokse, sillä tiesi paremmin kuin hyvin, miten helpolla tallityöntekijä unohtui rapsuttelemaan hellyydenkipeää koiraa. Lucy aukaisi karsinan liukuoven Elsaa ja Hugoa varten valmiiksi ennenkö astahti sivuun rapsuttamaan mustaa labradorinnoutajaa, joka kupsahti saman tien selälleen kerjäten vatsansa rapsuttamista oikein antaumuksella.
"Tahdotteko, että katson Icaruksen perään sillä aikaa kun ratsastatte, herra Wolfe?" Lucy kysyi kurkistaen suuren ruunan karsinaan. Daniel kiitti lämpimästi ja pyysi tallityöntekijän tekevän juuri niin niissä rajoissa, jotka työt tallin henkilökunnalle sallivat.
"Kaipaatteko vielä jotain, neiti Oswald?" Lucy kysäisi koiran ylle kumartuneena. Daniel kuunteli kiinnostuneena keskustelua, vaikka yrittikin kovasti näyttää siltä, ettei uhrannut ajatustakaan muille, kun riisui Ciceron riimua. Hän suuntaisi vielä vaihtamaan vaatteensa ennen kuin kävisi harjausurakkaan käsiksi. Pukujen kiikuttaminen pesulaan ei kuitenkaan ollut niin hauskaa, että hän tarkoituksella ryhtyisi pöllyttämään ruunansa silkkistä karvaa harmaa puku yllään.

Elsa talutti mustan ja innokkaan oriinsa sisälle talliin, joka näytti yhtä mukavalta kuin muutama päivä sitten, silloin kun nainen oli käynyt tutustumassa paikkoihin. Siistiltä ja samalla sopivalta kodilta hänen hevoselleen. Hugo heilutteli päätänsä puolelta toiselle katsoakseen ympäristöään ja Elsa toivoi kovasti, että ori viihtyisi täällä.

Nainen hymyili Danielia kohti, kun he ohittivat miehen ja tämän hevosen karsinan. Mies oli ollut oikeassa. Cicero oli oikein komean näköinen vanha herrasmies, joka oli varmasti ollut nuorempana vielä komeampi. Elsaa huvitti, että Daniel seisoi vielä puvussa hevosensa karsinassa, ehkä mies oli tyylilleen uskollinen tai sitten hän ei ollut ehtinyt vaihtamaan vaatteita.

Vaaleatukkainen talutti oriinsa sisään karsinaan, joka sijaitsi Danielin karsinan vieressä. Ainakin seinän ylitse hän voisi miehen kanssa keskustella jos ei muuten. Elsa toivoi, että Hugo pitäisi myös uudesta naapuristaan. Ori oli yleensä ystävällinen kaikkia kohtaan, mutta joskus sille tuli kova tarve kovistella ja näyttää olevansa nuori sekä elämänsä voimissa. Tavallisesti pieni komentaminen riitti, mutta välillä Hugo piti päänsä kovana ja komenteli muita kuin työkseen. Elsa toivoi, ettei ori kokisi tarvetta siihen täällä.

”En tarvitse, kiitos. Paljon kiitoksia avustasi Lucy,” Elsa sanoi ystävällisesti hymyillen tallityöntekijälle, joka rapsutteli koiraa, joka näytti nauttivan saamastaan huomiosta. Icaruksen harteilla oli suuri vastuu toimia Danielin silminä, joten oli ihan ymmärrettävää, että se nautti huomiosta ja vapaudesta.  
Jäätyään yksin hevosensa kanssa karsinaan, Elsa painoi otsansa vasten Hugon otsaa. Ori sulki silmänsä, kun nainen silitteli sen päätä. ”Tää on nyt sun uusi kotisi. Yritä olla nätisti ja viihtyä, okei? Se olisi mulle tärkeää,” vaaleatukkainen kuiskasi hevoselle hiljaa. Nainen usein jutteli hevoselleen kunnollakin, sillä Hugo tuntui ymmärtävän hänen jokaisensa sanansa. Vaikka se ei aina edes hörähtänyt vastaukseksi, sen silmät näyttivät niin kovin viisailta ja ymmärtäväisiltä. Se oli paras terapeutti, joka Elsalla oli ollut ikinä. Nainen kyykistyi riisumaan oriilta pintelit, jotka Hugolla oli ollut kuljetuksen aikana. Sen selässä oli myös vaaleansininen loimi, jonka Elsa riisui tuttuun tapaansa. Hän ei ollut ehtinyt sulkea orin karsinan oveakaan, mutta ei Hugo ollut mihinkään menossa, kun Elsa oli sen luona.

Daniel ujuttautui ulos karsinasta ja otti suunnan kohti yläkertaan vieviä portaita. Hän tunsi reitin niin hyvin, ettei vaivautunut edes kaivamaan puvuntakkinsa povitaskusta teleskooppivarrellista valkoista keppiä. Hän löytäisi kyllä perille törmäilemättä ilman sitäkin. Icarus sai jäädä Lucyn hellään huomaan. Kiltti ja hiljainen nuori nainen pitäisi huolta mustasta koirasta. Lucy jäi hetkeksi katselemaan, että Hugo todella vaikutti kotiutuvan karsinaansa eikä Elsa kaivannut apua, ennenkö kaikkosi omille teilleen musta opaskoira reiden tuntumassa jolkotellen. Icarus ei aikonut luopua rapsuttelukaverista nyt kun oli sellaisen vaivattomasti löytänyt. Cicero vaikutti tympääntyneeltä karsinassaan katsellessaan jalo pää korkealla tallikäytävän elämää. Suurikokoinen puoliverinen odotti omistajansa paluuta, sillä käytävälle kannettu harjapakki kertoi, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Älykäs hevonen tiesi pääsevänsä ulkoilemaan.

Daniel palasi hetkeä myöhemmin mustissa kokopaikkaisissa ratsastushousuissa ja mustassa pikeepaidassa, joka istui varsin kapeahartiaisen miehen yllä ryhdikkäästi. Mustat aurinkolasit olivat edelleen kalpeiden kasvojen peittona, sillä hän koki niiden vähentävän turhaa tuijottelua. Icarusta ei enää näkynyt, mutta mies ei ollut huolissaan. Kiltti labradorinnoutaja pysyisi poissa hankaluuksista ja kiertäisi ihmisen luota toisen luokse, kunnes hän palaisi. Kukapa tiesi, ehkä Icarus voisi pysytellä Lucyn rinnalla koko ajan. Hän ei muistanut tallityöntekijän päiväaikataulua, joten hän ei tiennyt.
"Et sitten voinut antaa vaivatta kiinni, poikakulta", Daniel hymähti kumartuessaan aukaisemaan harjapakkia ja penkomaan sieltä kumisukaa ja pehmeää harjaa käsiinsä. Hän astahti karsinaan, jossa Cicero häntä tervehti pehmeällä hörähdyksellä kuin hän olisi ollut poissa päiviä. Mies ryhtyi harjaamaan herkän hevosensa silkkistä karvaa pehmeästi kumisukaa pyörittäen, kuunnellen mielenkiinnolla viereisen karsinan elämää. Hevosista saattoi oppia yllättävän paljon jo siitä, miten mokomat pysyivät karsinassa aloillaan - vai pysyivätkö ollenkaan.

"Minkä ikäinen Hugo on?" Mies kysäisi uteliaisuuden saadessa vallan ja käänsi hetkeksi kalpeat kasvonsa Hugon karsinan suuntaan. Cicero ei tuntunut välittävän uudesta seinänaapuristaan, vaan keskittyi seuraamaan omistajansa puuhia kääntämällä päätään Danielin suuntaan. Ruuna puhisi ja pöhisi, pyrkien puhaltelemaan lämmintä ilmaa miehen kasvoille heti, mikäli Daniel vain katseli ruunan päätä kohden. Höpsö hellyydenkipeä vanhus. Mies jäi hetkeksi rapsuttamaan ruunan korkealle kohoavaa säkää kumisuan kärjellä, mikä sai ruunan sulkemaan suuret tummat silmänsä ja urahtamaan tyytyväisenä.

Elsa halaili Hugoa hetken. Nainen oli kaivannut oriin tuoksua ja lämpöä, sen tukea. Muutamat viime päivät olivat olleet Elsalle todella rankkoja. Iso asunto oli yksinäinen ja hän ei voinut ahdistuksen alkaessa paeta vanhemmilleen, niin kuin naisella oli Lancasterissa tapana. Nyt ajatukset piti vain kestää ja hillitä. Elsa oli lähtenyt lenkille ja käynyt juoksemassa ajatuksiaan pois, yrittänyt lukea kirjaa, keskittynyt miettimään työasioita ja siivonnut. Siivoaminen oli auttanut hetkeksi. Jos hän ei pystynyt pitämään elämäänsä järjestyksessä, niin ainakin asunnon Elsa pystyi pitämään täydellisenä, järjestyksessä ja puhtaana. Hän toivoi, että Hugo veisi ahdistuneista ajatuksista osan tai ne kokonaan pois hänen mielestään.
Nainen kävi hakemassa oriinsa harjapakin ajatuksenaan lähteä käymään ratsastamassa. Hugo kaipasi jaloittelua automatkan jäljiltä ja hän halusi päästä ratsastamaan. Elsa sulki karsinan oven perässään ja lähti varovasti kävelemään ympäri tallia. Onneksi se ei ollut kovin sokkeloinen ja vaaleatukkainen löysi nopeasti tiensä siistissä järjestyksessä olevaan satulahuoneeseen. Huone erosi entisestä tallista huimasti. Siellä tavarat ängettiin sinne mihin haluttiin ja tavaroita oli siellä täällä. Rosingsin satulahuoneen järjestys miellytti Elsaa suunnattomasti. Sieltä oli helppo löytää omat tarvikkeet ja mieli sekä silmät lepäsivät niin hyvässä järjestyksessä olevassa huoneessa. Nainen otti mukaansa Hugon harjapakin ja tarkisti nopeasti mistä löytäisi oriin muut varusteet, kun tulisi niitä pian noutamaan.

Tultuaan takaisin, jäi Elsa hetkeksi seisomaan karsinansa ulkopuolelle katsomaan hevostaan. Hugo näytti niin kovin komealta karsinassaan. Sen musta karva kiilsi ja ori tuijotti häntä lempeillä silmillänsä. Se käänteli hieman päätänsä, kun Elsa ei astunutkaan suoraan sisälle. Nainen muisti miltä hänestä oli tuntunut, kun oli nähnyt Hugon ensimmäistä kertaa. Ori oli juossut laitumella auringonpaisteessa. Sen karva oli kiiltänyt ja se oli hirnunut kovaan ääneen pysähtyessään laukan jälkeen. Koko kohtaus oli ollut kuin elokuvasta. Elsan mahassa oli lentänyt silloin tuhansia perhosia ja takaraivossa oli hakannut ajatus siitä, että tuosta hevosesta tulisi kenties hänen omansa.

”Se on vasta seitsemänvuotias. Melkein vauva vasta,” Elsa vastasi Danielin kysymykseen hymyillen hevosellensa, jota hän oli alkanut harjata. Hän oli hoitanut Hugon kunnolla ennen kuljetusta, joten hän päätti kevyen harjauksen riittävän tällä kertaa. Ori nautti Elsan harjatessa sen kaulaa ja painautui harjaa vasten. ”Kuinka vanha Cicero on?” nainen kysyi, toivoen ettei Daniel luulisi hänen kysyvän samaa kysymystä vain kohteliaisuudesta. Häntä oikeasti kiinnosti.

Daniel rapsutteli Ciceron sään viertä kumisualla nauttien ruunansa hyväntuulisuudesta. Cicero ei ollut sotkenut itseään pahasti laitumella, vaan musta karva kiilteli käytävän kirkkaassa valaistuksessa hyvin hoidettuna ja terveenä. Mies kuunteli mielenkiinnolla Elsan vastausta ja nyökkäsi ymmärtäneensä. Hugo oli vielä nuori. Olisipa Cicerokin, mies ajatteli kaipaavana. Toisaalta hän ei vaihtaisi kaikkia näitä vuosia ruunansa kanssa mihinkään, mutta pelkkä kuvitelma elämästä ilman hevosta sai hengityksen kiihtymään. Parempi keskittyä siihen, miten ruuna oli nyt tässä, täynnä elämäniloa ja -nälkää, eikä ollut menossa mihinkään.
"Cicero on jo 22-vuotias, joten se on syystäkin ansainnut oikeutensa rentoihin eläkepäiviin", Daniel vastasi itselleen esitettyyn kysymykseen. Hän kumartui puhdistamaan ruunan jalkoja pohtien, miten jatkaisi keskustelua. Valkoisten puolisukkien peittämät jalat tuntuivat puhtailta pikaisenkin harjauksen jäljiltä. Ruuna oli tainnut viettää suurimman osan ajastaan kyljellään maaten. Hän tunnusteli tottuneesti jalat haavojen, turvotuksen ja lämmön varalta, mutta mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei löytynyt. Cicero oli juuri niin hyvässä kunnossa kuin oli ollut kolme päivää sitten, kun hän oli ruunaa saapunut ratsastamaan.

"Hugolla on paljon elämää edessään. Ehditte varmasti hioa siitä vielä todellisen timantin, neiti Oswald", Daniel jatkoi suoristautuessaan ruunansa jalkojen lomasta. Hän kiersi kohteliaan vanhan herran toiselle puolen puhdistamaan mustaa kylkeä ja vatsaa, jossa punertava pigmentti pääsi voimakkaammin esille mustan värin alta. Cicero hamusi pehmeästi huulillaan miehen käsivartta ja hörähteli silloin tällöin lämpimästi kuin kertoen, miten hauskaa oli, että sokea Daniel oli saapunut hevostaan tervehtimään. Hän tiesi ruunan pärskähtävän suorastaan pettyneellä äänensävyllä siinä vaiheessa, kun hän koulusatulan ja kankisuitsien sijaan noutaisi yleissatulan ja englantilaiset suitset. Cicero rakasti kouluratsastusta lähes yhtä palavalla intohimolla kuin hän. Sääli, ettei ruunan ikä enää sallinut aktiivista treenausta. Hän ei halunnut hevosensa hajoavan alleen, joten jostain oli luovuttava. Mieluummin hän nauttisi mustanruunikon seurasta vielä vuosia maastoillen kuin muutaman kuukauden kouluradoilla.
"Aiotteko tänään ratsastaa hevosenne, vai hoidatteko sitä vain?" Mies kysäisi vilkaisten olkansa yli viereisen karsinan suuntaan. Ärsytti, kun ei voinut nähdä, oliko Elsa noutanut myös suitset ja satulan varustehuoneesta, vai aikoiko kenties hakea ne myöhemmin, vai harjailiko nainen vain hevostaan. Ainakaan kuolainten paljastavaa kilahdusta ei ollut vielä kuulunut, mutta toisaalta se ei vielä vastannut hänen pohdintoihinsa. Onneksi hänellä oli sentään sanat, joilla kommunikoida.

Elsa nyökkäsi miehellä hymyillein vastauksesi, vaikka tuo ei kyennytkään sitä näkemään. Nainen ei vain osannut ajatella, että hänen pitäisi keskustella tai kohdella Danielia jollain muulla tavalla, koska mieheltä puuttui kyky nähdä asioita. Ei tuntunut luontevalta alkaa sääliä tai yksinkertaistaa puhetta vain sokeuden vuoksi. Töissäkin Elsa kohteli jokaista samalla tavalla. Oli potilas pyörätuolissa, keliaakikko tai murtanut kätensä, suhtautui nainen jokaiseen täysin samalla tavalla: ystävällisesti ja huomaavaisesti, ilman typeriä stereotypioita.  Missään tilanteessa ei tuntunut oikealta muuttaa käytöstä yksinkertaisemmaksi tai erilaiseksi vain sairauden takia.

”Toivottavasti olette oikeassa herra Wolfen ja vaikka ette olisikaan, en minä Hugoa vaihtaisi mihinkään,” Elsa vastasi kääntäen kasvonsa viereiseen karsinaan, jossa Daniel hoiti hevostaan, joka näytti nauttivan huomiosta yhtä paljon, kuin Hugo. Cicero oli vanhasta iästään huolimatta erittäin komea hevonen ja se oli varmasti loistanut koulukentillä. Ruunalla sopi selvästi luonne yhteen Danielin kanssa. Hevosen ja miehen välillä näytti olevan selvä yhteisymmärrys sekä paljon yhteisiä kokemuksia takanaan. Varmasti kilpailuista oli jäänyt molemmille hyviä muistoja. Elsalla oli itsellään ajatuksena muutaman kuukauden jälkeen, kun uusi elämä alkaisi rullata, alkaa panostaa esteisiin ja yleisestikin Hugoon. Harjoitella tiiviisti ja laittaa heidän välisensä yhteistyö toimimaan vielä sulavammin kuin se nyt toimi. Nainen oli päässänsä suunnitellut jo treeniohjelman, jolla he saattaisivat onnistua rikkomaan henkilökohtaisia ennätyksiä. Vaikka Elsa halusikin korkeita esteitä ja virheettömiä ratoja, oli hänelle kuitenkin tärkeintä, että ratsastuksesta ei tulisi ahdistava tai pelottava asia, niin kuin baletista oli lopuksi tullut. Siksi piti pitää järki mukana ja muistaa kohtuus.

”Tarkoituksena olisi lähteä vähän jaloittelemaan. En ole ratsastanut muuttoni jälkeen eli noin kahteen viikkoon kertaankaan. Ja Hugokin on nauttinut kesälaitumesta, että ehkä senkin on aika palata takaisin tavalliseen arkeen,” vaaleatukkainen vastasi Danielin kysymykseen harjaten Hugon selkää. Oriin säkäkorkeus oli vain kaksi senttiä naista korkeampi, joten Elsan ei ollut kovin vaikea ylettyä hoitamaan hevostaan joka puolelta. Hän harjasi pitkillä vedoilla ja laskeutui siitä harjaamaan kylkiä. Hugo selvästi nautti harjaamisesta, sillä se seisoi rennosti silmät kiinni. Asenne ja rentous katoaisi siinä vaiheessa, kun Elsa kaivaisi harjapakista kaviokoukun. Ori ei yhtään nauttinut siitä, että sen kavioita putsattiin. Elsan saadessa Hugon, se ei antanut kenenkään edes koskea jalkoihinsa. Nyt ongelmana oli ainoastaan kavioiden puhdistaminen, joka yleensä onnistui pienen vääntämisen jälkeen.

Daniel arvosti moista asennetta hevosiin. Ne eivät olleet käyttötavaroita, jotka hylättiin kun ne eivät enää täyttäneet tarkoitustaan. Hevoset olivat eläviä, tuntevia olentoja, jotka vaativat huolenpitoa ja rakkautta. Hän ei koskaan voisi asettaa omia tavoitteitaan kilparatsastajana hevosensa edelle. Senpä takia hän oli luopunut kilpailemisesta, niin paljon kuin sitä rakastikin, kun Cicero oli alkanut vanhentua. Komea ruuna ansaitsi vuosien laidunkesät ja tuhansia kilometrejä kumpuilevilla nummilla laukaten.
"Se on jalo asenne", mies vastasi hyväksyntää äänessään. Hän arvosti hevostaan kenties liiankin kanssa, vaan toisaalta, Cicero oli jokaisen hippusen arvostuksestaan ansainnut. Vanha herra oli hänen elämänsä hevonen, eikä toista sen veroista koskaan löytyisi, vaikka hän matkaisi maailman ääriin moista ihmettä etsimään.

"Oletteko vasta muuttaneet tänne?" Daniel kysäisi yllättyneenä. Oliko hän tulkinnut toisen puhetta väärin? Tuskinpa. Oswaldin neitokainen oli sanonut varsin suoraan, ettei ollut oman muuttonsa jälkeen ratsastanut, mistä oli pari viikkoa. Hugo oli muuttanut vasta tänään, joten toinen ei voinut puhua hevosestaan. Mies astahti käytävän puolelle, hapuili hetken ilmaa ennenkö löysi harjapakin ja nappasi kaviokoukun käteensä. Cicero nosti kohteliaasti jalkaansa ennenkö hän ehti edes sitä koskettamaan. Jälleen yksi syy olla kiitollinen ruunan upeista tallitavoista. Olkoonkin, ettei hevonen esitellyt niitä kaikille. Lucyparka oli joutunut todistamaan kerrasta toiseen, miten rasittava mustanruunikko osasi tahtoessaan olla.

Elsa hymyili kuullessaan selvää hyväksyntää miehen äänessä. Naiselle Hugo oli perhettä, ja useimmille hevosenomistajille heidän omat hevosensa olivat heidän perhettään. Hän ei voinut millään ymmärtää, miten joku voisi vain vaihtaa perheenjäsenensä kun asiat eivät menisikään suunnitelmien mukaan. Ei se ollut oikein.

”Suunnilleen kaksi viikkoa sitten,” Elsa vastasi samalla kun käveli harjapakille ottamaan kaviokoukun sieltä. Naista nauratti sillä hän tuntui toistavan Danielin jokaisen liikkeen. Vaaleatukkaista myös hämmästytti yllättyneisyys miehen äänessä. Eihän toinen ollut luullut häntä pesunkestäväksi paikalliseksi? Ajatuskin nauratti, sillä Lancaster ja Newcastle tuntuivat eroavan toisistaan niin monella tapaa. Lancasterissa oli koti. Siellä oli perhe, ystävät ja kadut olivat tuttuja. Hänellä oli vakiobaari, vakioravintola ja työpaikalla vakioautopaikka. Töissä kaikki oli tuttua. Vaikka nainen ei kehdannutkaan myöntää, oli hänellä myös muutama vakiopaikka josta hän hankki irtosuhteensa, niitä tarvitessaan. Lancasterissa hän osasi kävellä siellä vaikka silmät sidottuna, mutta Newcastle oli niin uutta. Hän ei tiennyt hyviä ravintoloita, kahviloita, teitä tai ihmisiä. Ehkä Elsan piti vain luottaa siihen, että kaikki tapahtuisi aikanaan, sillä hän itse oli halunnut lähteä.

Koukistuessaan puhdistamaan Hugon kavioita, Elsa puhui lempeällä äänellä orille. ”Otetaan nyt kaviot. Ei tarvitse pelätä. Hyvin menee. Kuka on hieno poika? Älä temppuile, kun ei ole mitään hätää,” nainen toisti kuin mantraa siirtyessään jalalta jalalle ja nopeasti hän olikin saanut kaikki putsattua. Ihme, että tällä kertaa tämä kävi näin nätisti. Yleensä kavioidenpuhdistus vaati Elsalta kärsivällisyyttä, mutta ehkä Hugokaan ei jaksanut tällä kertaa vääntää asiasta.

"Toivottavasti kotiudutte pian. Mistä päin muutitte tänne, neiti Oswald?" Daniel vastasi kohteliaalla tavallaan. Hän oli huomannut pienen eron naisen puheessa, mutta hän ei tuntenut aksentteja, lukuisista murteista puhumattakaan, niin hyvin, että olisi voinut tarkalleen kertoa, mistä epäili toisen muuttaneen. Parempi siis kysellä samalla kun hoiti ruunaa, joka nautti saamastaan huomiosta. Mies astahti käytävän puolelle ja liu'utti karsinan puisen oven kiinni. Hän kumartui asettelemaan käyttämänsä harjat huolellisesti harjapakkiin kuunnellen pieni huvittunut hymynhäive huulillaan Elsan juttelua hevoselleen. Nähtävästi Hugo ei ollut aina parhaimmillaan, kun kavioita puhdistettiin. Daniel nappasi harjapakin kantoonsa ja lähti kohti varustehuonetta rauhallisesti kävellen. Ne harvat, joita tallilla tähän aikaan liikkuivat, tunnistivat hänet jo kaukaa ja tiesivät, ettei hän aina osannut väistää, ellei koira ollut hänen apunaan. Mies laski harjapakin varustehuoneen lokerikkoon, kääntyi ympäri ja asteli noutamaan suitsia ja satulaa.

Mustat nahkavarusteet käsivarsillaan mies palasi takaisin oikean karsinan eteen. Hän ei vaivautunut laskemaan satulaa karsinan ovessa olevalle avattavalle telineelle, vaan heilautti satulan kerralla ruunansa selkään. Satula sai jäädä liian taakse siksi aikaa, kun hän aukaisi suitsien ristitykset ja tarjosi kuolaimia avoimelta kämmeneltään ruunalleen, joka otti messinkiset nivelet kiltisti suuhunsa. Vasta, kun kaikki soljet ja remmit olivat kiristettyinä, palasi hän korjaamaan satulaa. Cicero pöhähti loukkaantuneena, kun hän nosti satulan hetkeksi kokonaan pois ruunan selästä. Daniel hymähti huvittuneena. Hevonen vihasi ilman satulaa ratsastamista intohimolla, joka ylitti kaiken mitä hän oli koskaan hevosten taholta nähnyt. Daniel nosti satulan hiukan liian eteen, suoristi keltaisen satulahuovan ja liu'utti sen jälkeen yleissatulan paikoilleen hevosen selkään. Hän tarkisti vielä kertaalleen, ettei vatsaan ollut jäänyt mitään likaa, kun antoi sormiensa liukua silkkisellä karvalla, ja kiristi sen jälkeen satulavyötä rauhallisesti.

"Tiedän, tiedän, olisit mieluummin pyörinyt kentällä ja harjoitellut piaffea, mutta tänään nautimme luonnosta", Daniel sanoi hiljaa naurahtaen hevoselleen, kun ruuna pärskähti vyön kiristämiselle. Hän ei aina tiennyt, kumpi heistä kaipasi enemmän pöllyävää hiekkaa ja valkoisia kouluaitoja, mutta selvää oli, että he molemmat viihtyivät ratsastuskentällä pikkutarkan sileätyöskentelyn merkeissä suorastaan pelottavan hyvin.
"Ehkä ensi viikolla voimme tehdä jotain mielenkiintoisempaa", mies pohdiskeli samalla kun kiristi vyötä reiän kerrallaan. Ciceron kanssa ei sopinut kiirehtiä satulavyön kiristämistä, tai ruuna suivaantuisi ja alkaisi potkia kiukkuisesti vatsaansa.
"Mitä te ajattelitte tehdä hevosenne kanssa, neiti Oswald?" Daniel kysäisi muistaessaan, ettei ollut yksinään karsinoiden rivistöjen seassa.

”Sitä minäkin toivon,” Elsa vastasi miehen toivotukseen. Ehkä niin kävisikin. Olihan kaikki uutta, mutta hänellä oli kuitenkin töiden ja Hugon lisäksi vain aikaa, jonka voisi stressaamisen sijaan käyttää Newcastleen tutustumiseen. ”Lancasterista,” nainen vastasi kohteliaasti olettaen miehen tietävän missä hänen entinen kotikaupunkinsa sijaitsisi. Elsan pysähdyttyä keskustelemaan, alkoi Hugo tökkiä naista hieman, kuin hoputtaakseen. Sillä saattoi olla kiire päästä purkamaan energiaansa tai sen mielestä Elsalla vain kesti liian kauan.

Danielin palattua hakemasta hevosensa välineitä, lähti Elsa samaiselle matkalle. Hän sulki karsinan oven perässään ja lähti harjapakin kanssa kävelemään samaan paikkaan, josta oli hetki sitten hakenut harjausvälineet. Nainen alkoi hymyillä saapuessaan taas satulahuoneeseen; se oli yhtä siisti kuin äskettäin. Toisaalta, ei sitä mikään olisi edes kerinnyt sotkea, mutta näky miellytti perfektionismista kärsivän Elsan silmiä. Hän kävi viemässä Hugon harjapakin sille tarkoitetulle paikalle ja nappasi mukaansa suitset sekä tavallisen satulan. Nainen katsoi estesatulaa toiveikkaasti, vielä joku päivä hän saisi ratsastaa sillä lujaa ja korkealle, mutta tänään mentäisiin vain jaloittelemaan sekä tutustumaan maastoon.
Elsa palasi karsinan luokse ja avasi oven ketterästi yhdellä kädellä. Tottuneesti hän laski satulan suoraan Hugon selkään. Avatessaan suitsien remmejä ja antaessaan kuolaimet hevoselle, joka tottuneesti nappasi ne suuhunsa, nainen kuunteli Danielin puhetta hevoselleen. Kuulosti siltä, että miehen hevonen olisi halunnut tehdä enemmän kuin vain nauttia luonnosta.
”Suunnitelmissani oli lähteä tutustumaan ympäristöön, pieni maastolenkki varmaankin,” Elsa vastasi laitettuaan hevoselleen suitset. Hän siirtyi asettelemaa satulaa oikeaan kohtaan, jonka jälkeen hän reippaalla otteella kiristi satulavyötä. Hugo ei välittänyt ja Elsa tiesi, sen olevan vain innoissaan pian koittavasta ratsastusretkestä. ”Entäs sinä?” nainen kysyi kokeillessaan, että satula olisi suunnilleen tarpeeksi tiukalle, vaikka Elsa sitä tulisi kiristämään ennen ratsaille nousua.

Lancaster oli helppo sijoittaa kartalle, mistä mies oli kiitollinen. Jos nainen olisi ollut jostakin pienestä kylästä kaukaa Skotlannin pohjoisosista, olisi paikantaminen tuottanut useammankin mutkan matkaan. Hän tunsi eteläisen Englannin suhteellisen hyvin kasvettuaan Bristolin kupeessa Walesin puolella, ja pohjoisemmat osat olivat tulleet tutuiksi viimeisten vuosien aikana Newcastlessa. Vaikka hän ei ollut nähnyt karttoja enää pieneen ikuisuuteen, saattoi hän yhä vaivatta sijoittaa kaupungit oikealle paikalleen.

Daniel taputti ruunan lapaa, kun satulavyö oli vihdoin riittävän kireänä. Hän astahti ulos karsinasta, mutta jätti oven perässään auki. Ei Cicero mihinkään lähtisi ilman häntä. Ruuna jäi seisomaan etukaviot kynnyksen sisäpuolella ja kurkotteli kaulaansa käytävän puolelle seuratakseen omistajansa puuhia. Daniel nosti mustan kypärän päähänsä, kiristi tottuneesti leukahihnan ja työnsi muutamalla sormella hiuksiaan sivuun ja kypärän alle. Hän korjasi aurinkolasit paremmin silmiensä peitoksi ennen kuin veti mustat nahkaiset ratsastushanskat käsiinsä. Eiköhän hän ollut valmis. Cicero ainakin oli, mikäli ruunan puhahtelusta saattoi mitään päätellä.
"Me suuntaamme myös ulkoilmaan. Ajattelin, että kiertelisimme vähän lähiympäristön mukavilla maastopoluilla, mutta saa nähdä, minne päädymme. Loppupelissä Cicero päättää reitin", hän vastasi suoden pehmeän hymyn jonnekin Elsan ja Hugon suuntaan. Hän ei jäänyt ikinä maastossa taistelemaan reittivalinnoista ruunansa kanssa, sillä uskoi hevosen tietävän paremmin, minne kannatti mennä ja mistä taasen pysyä poissa.

"Mikäli tahdotte, voitte toki lyöttäytyä seuraan", mies lisäsi tarttuessaan ruunansa mustiin nahkaohjiin. Cicero ei pannut pahakseen maastoseuraa, eikä hänelläkään ollut mitään sitä vastaan, varsinkaan nyt kun oli selvää, ettei Elsa lähtisi hänen lapsenvahdikseen. Vanhemmat olivat aikansa yrittäneet moisia järjestelyjä silloin kun hän oli kotopuolessa asunut, mutta onneksi Newcastleen muutto oli tarjonnut kaivattua vapautta ja itsenäisyyttä. Täällä hän teki mitä tahtoi, eivätkä vanhemmat olleet sekaantumassa siihen.